The Project Gutenberg EBook of Tulitikkuja lainaamassa, by Maiju Lassila This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Tulitikkuja lainaamassa Author: Maiju Lassila Release Date: February 3, 2004 [EBook #10927] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TULITIKKUJA LAINAAMASSA *** Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and DP Distributed Proofreaders TULITIKKUJA LAINAAMASSA Kertomus Kirj. Maiju Lassila Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1910. ENSIMMÄINEN LUKU »Jokohan lie se Littilän Vatasen musta lehmä poikinut», puhui Liperin Kutsun-kylän Antti Ihalaisen emäntä Anna Liisa ikäänkuin itsekseen, leipiä uuniin pannessaan. Se asia oli hänelle juolahtanut mieleen ihan vain yht'äkkiä. »Johan se kuuluu poikineen», myönsi Sormusen Miina, joka oli sattunut vieraaksi tulemaan ja hörppi nyt kahvia. Mutta sitten luuli hän Anna Liisan tarkottavan Antti Vatasen lehmää ja kysyi: »Senkö Jussi Vatasen lehmä?» »Sen», myönsi Anna Liisa. Miina vahvisti silloin: »Johan se kuuluu poikineen.» »Vai jo!» Anna Liisa puuhaili kotvasen aikaa leipiensä kanssa, ja sitten hän taas kysyi: »Lehmisvasikankohan tuo teki?» »Sekö Jussi Vatasen lehmä?» »Niin.» »Lehmisvasikanhan se kuuluu tehneen», myönsi Miina. »Vai lehmis- se teki. Heittiköhän Jussi sen eloon vai tappoiko», tiedusteli Anna Liisa edelleen. Miina hörppäsi kahvia ja selitti: »Eikö tuo liene tapattanut.» Ja kahvia teevatiin kaataessaan myönteli hän: »Ja onkinhan tuota Jussilla jo ennestäänkin karjaa... Mitäpä hän heistä enää rupeaa elättämään!» Syntyi pitkäaikainen äänettömyys. Antti Ihalainen itse makaili penkillä mahallaan piippu hampaissa. Silmät olivat puoli ummessa ja piippu hampaista juur'ikään pudota lupsahtamassa. Mutta hän oli kuullut puhelun ja unisenakin tajunnut, mistä oli puhe. Ei hän sitä tosin tajunnut selvästi, mutta kumminkin. Ikäänkuin unesta enemmän nauttiaksensa örähti hän kuin itsellensä: »Onhan sillä Jussilla karjaa. Montakohan lypsävää päätä sillä nyt on?» »Sinäkin siitä heräsit», pisti Anna Liisa. Sormusen Miina aprikoi: »Eikö tuolla liene viisitoista sen Kurikan Könöseltä ostetun mustan lehmän kanssa.» »Vai viisitoista!» murahti Antti ja alkoi taas nauttia unesta. Piippu vain lepatti putoamistansa odotellen. Miina kertasi: »Viisitoista lypsäväähän sillä Jussilla on...» »On siinä talossa maitoa!» ihmetteli siihen Anna Liisa, ja hetken kuluttua hän arveli: »Menisi se semmoisessa talossa oma emäntäkin...» Miina puraisi sokeria ja arveli vuorostaan: »Eikö tuo Jussi tuota vielä ottanekin... Johan siitä tuleekin sen Loviisa-vainajan kuolemasta umpinainen vuosi kuluneeksi.» »Saisi tuo ottaa jo!» myönnytteli Anna Liisakin. Ja leipiä hetken kohenneltuansa hän meni jo edemmä asiaan, kysyi: »Jokohan sillä Pekka Hyvärisen tytöllä on miten paljon ikää?» »Senkö Muskon Hyvärisen», tiedusti Miina varovaisuuden vuoksi. »Sen Muskon.» »Eikö tuolla jo liene niillä paikoin... Senhän se on Olkkosen Iidan ikäinen», tapaili Miina. »Vai sen se on... Jo tuo sitten joutaisi hänkin siitä vanhempiensa luota pois... Olisi tuossa työväkeä jo hänettäkin... Ja eikö tuo Jussi Vatanen sitä aikonekin?» »Sitäkö Hyvärisen tyttöä?» murahti taas Antti kuin unissaan puhuen. »Sitähän ne sanovat sen ajattelevan... Vaikka tokko tuosta tolkkua tullee», selitteli Miina, ja Anna Liisa piti Hyvärisen tytön puolta sanoen: »Olisipa tuossa Hyvärisen tytössä Jussille eukkoa kerrakseen... Ei tuo Jussikaan mikään nuoruuden hullu ole.» Ja hetkisen kuluttua hän tahtoi kuulla Jussin ijän tarkemmin ja kysyi: »Montakohan vuotta sillä Jussilla jo lieneekin sitä ikää?» Miina laski nyt Jussin ikää: »Ka, johan se on Jouhkolan ukko Voutilainenkin kynttelin päivästä kuudennella kymmenellä, ja eikö tuo Jussi liene saman ikäinen.» »Sen ikäinenhän se on. Muistanhan sen minäkin nyt tässä», vahvisti Anna Liisa, ja kerran asiaan päästyään antoi hän tulla tietojansa lisääkin, selittäen: »Sitähän se Kaisa Karhutarta kuuluu aikoneen alkuaan, vaan siihenpä tuo sitten Loviisa-vainajaan lopultakin kietoutui.» »Vatasen Jussiko?» »Niin... Karhutartahan se alkuaan on ajatellut.» »Ähää!» ihmetteli Miina, ja Anna Liisa selitti: »Se Karhutar näet meni sitten sille Petrovaaran Makkoselle, ja ne muuttivat pois koko Liperistä... Eikö tuo siellä Pielisjoilla asune nyt miehineen. Se Karhutar näet tahtoi kaupunkiin... Vaikka liekkö tuo siellä sen kummempi elää kuin muuallakaan.» »Tokko tuo lienee... Kurjuudessahan tuo kuuluu Littilänkin Hakulisen perhe siellä Joilla elävän», myönsi Miina, ja Anna Liisa lisäsi: »Johan minä sanoin Karhuttarelle, jotta olisit vain mennyt Jussi Vataselle. Ei siinä talossa olisi tarvinnut leivättä syödä... Ja hyväntahtoinen mieshän se Jussi on.» »Onhan se Jussi semmoinen tanakkatekoinen mies. Vaikka siitä nenästähän ne ovat sitä morkanneet, se kun on semmoinen potaatti», myönsi Miina. »No eipä tuo ole Hyvärisenkään tytön nenä sen koreampi... Ja punapää on vielä koko tyttö, niin jotta mitäpä tuo hänkään siitä Jussista yrmii. Menisi vain pois», puolusteli Anna Liisa taas Jussi Vatasta ja lisäsi: »Onpaan tuo Jussi sillä omalla nenällään toimeen tullut ja hyvinpä tuon on saanutkin niistetyksi...» Hän pani uunin pellin kiinni ja lisäsi sen tehtyään: »Ja mitä siitä sitten on, vaikka olisi miehellä miten kaunis nenä, jos ei ole sitten miehellä muuta mieheksi sanottavaa kuin housut.» Sormusen Miina oli samaa mieltä. Hän myönteli vedoten samalla Anna Liisan miehen nenään: »Ka saapihan sillä niistetyksi. Ja eikös sillä Vatasella olekin ihan saman kokoinen nenä kuin tällä Ihalaisellakin?» »Samanhan se on. Ja silläpä tuo on Ihalainenkin omalla nokallaan vaan turistellut ja hyvästipä häntä on tuossa vain elettykin, eikä ole ollut leivästä eikä särpimestä puutosta.» Nyt syntyi äänettömyys sen johdosta, että Miina joi toista kuppia kahvia ja Anna Liisa puuhaili leipiensä kanssa. Kun aikaa tuli, tarttui Anna Liisa taas asiaan, huomauttaen: »Mutta siinäpä tuo on Vatanenkin vain tasautunut, vaikka ne olivat pienestä pojasta tämän Ihalaisen kanssa aina yhdessä. Eivät näet ole juoneetkaan sen jälkeen kun löivät humalassa sitä Niirasen tytön isää ja saivat maksaa sovinnaisiksi sen katkotuista kylkiluista neljä lehmää. Ne näet katkoa ruhjoivat siltä neljä kylkiluuta, tämä Ihalainen ja Vatanen.» »Vai eivät ne sen jälestä ole juoneet. Johan siitä on kolmattakymmentä vuotta», kummeksi Miina. »Eivät. Eivät näet suuhunsakaan pane, vaikka onhan sillä Vatasella vielä puoli pulloa jälellä sitä silloin jäänyttä viinaa. Ei näet tämäkään Ihalainen ole sen jälkeen senkään vertaa maistanut koko viinan näköistä, että olisi vedellä pessyt silmiäänkään muualla kuin minkä saunassa toisinaan sattuu.» »Ähää!» Vähän ajan kuluttua selitti vielä Anna Liisa miestänsä puolustaakseen: »Eikä siitä olisi koko sen Niirasen lyömisestä tullut sen enempää puhetta, mutta se kun Niiranen itse näet rupesi turhia käräjöimään ja rettelöimään semmoisesta jonninjoutavasta asiasta, kuin nyt näistä kylkiluistaan, niin nämä miehet sanoivat, jotta annetaan sille lehmä joka kylkiluusta, joka siltä tapellessa on katkennut, niin ei turhista rettelöitse ja manuuttele. Ja hyvät ystäväthän nämä ovat siitäkin lähtien olleet Ihalainen ja Vatanen. Ja saman näköisetkinhän nämä ovat molemmat, vaikka tämä Ihalainen on puolta vuotta nuorempi kuin se Vatanen.» Sillä lailla olivat he tutkineet Jussi Vatasen ja Ihalaisen ulkomuodon ja menneisyyden ja siirtyivät nyt hänen pukuunsa. Tutkiskelun lopussa ihmetteli Anna Liisa: »Vai niissä isä-vainajansa kirkkovaatteissa se Jussi nyt käy kirkossa!» * * * * * Leivät kypsyivät uunissa. Niiden tuoksu täytti tuvan. Oli syntynyt pieni puheloma, kun Anna Liisa pesi pöytää. Siitä lomasta teki lopun Miina kysyen: »Joko teillä ruvetaan pellavia loukuttamaan?» »Ka olisihan niitä huomenna ruvettava, mutta tulitikutkin tässä sattuivat loppumaan, niin millä häntä saanee tultakaan saunassa, kun menee loukuttamaan.» »Vai loppuivat teiltä tikut!» »Loppuivat. Eikä ole tässä tullut tuolla Ihalaisellakaan puotiin asiaa, jotta olisi tuonut tikkuja...» Hän katsahti penkillä nukkuvaan mieheensä ja kysyi varmuuden vuoksi: »Joko sinä Ihalainen teit tammalle appeen?» Mutta Antti ei vastannut. Anna Liisa arveli silloin: »Nukkuikohan se nyt jo siihen?» Miina vahvisti asian niin olevan. Anna Liisan tuli sääli miestänsä ja hän puolusteli: »Aamusella nousikin aikaiseen ahosta puimaan, niin jotta ei tuo ole kumma, jos nukuttaakin!» »Ruisahostako se Ihalainen pui?» uteli Miina. »Ruis-... Niitä Luosovaaran Matikaisen osarukiitahan se pui...» »Vai niitä se pui...» »Niitä.» »Lähtiköhän niistä monta kappaa ruista?» uteli Miina, ja Anna Liisa selitti: »Lähtihän niistä se kaita piikkosäkki täyteen ja vielä jäi hurstille ainakin kolme vakallista.» »Ähää!» Anna Liisa lakaisi nyt oven edustaa. Siinä kiireen touhussa tuli hän jo valittaneeksi: »Piikakin tästä meni itseviikolleen, niin jotta on tässä yksinään juosta hanttuuttamista, kun on kymmenen poikivaa lehmääkin ruokittava ja nyt pitäisi ne pellavat loukuttaa.» »Sekö se Tiinan tyttö on tässä teillä piikana», lausui siihen Miina. »Se.» »Vai se... Sitähän minä jo arvelin että se se on ja jotta itseviikoilleen se on mennyt», myönsi Miina. Nyt käänteli Anna Liisa leipiä uunissa ja muisti pellavariihensä ja päivitteli: »Mistä häntä saisi tulitikkuja, jotta loukuttaisi huomenna niitä pellavia, kun on jo ahos kuiva!» Miina tiesi neuvon. Hän kehotti: »Menisi Ihalainen hakemaan vaikka Hyvärisestä lainaan, niin sitten maksaisi, kun sattuu olemaan.» Anna Liisa ei siihen vastannut, sillä hän touhusi leipien kanssa ja puhui itsekseen: »Johan ne ovat kypset!... Viimeinen taikina paloikin, kun tuli uuni huonosti luudituksi.» Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehellensä: »Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta tulitikkuja, jotta saisi pellavariihessä tulen.» Mutta Antti ei vastannut, sillä hän suoraan puhuen nukkui. Asia näyttikin jo siihen unohtuvan. Emännät puhuivat välillä kehruuksista. Mutta asia ei ollutkaan unohtunut. Se vain hautui. Puuhaillessansa kysyi jo Anna Liisa mieheltänsä: »Yhäkö sinä Ihalainen nukut?» »Ei se kuule, se nukkuu!» vahvisti Miina ja huomautti: »Eihän tästä ole suoraan mennessä Hyväriseen kuin kuusi virstaa.» »Eihän tästä ole», oli Anna Liisa samaa mieltä ja nyt hän jo kysyi mieheltään kovemmin: »Etkö sinä Ihalainen kuule ja nouse siitä hakemaan tulitikkuja Hyväriseltä?» Nyt kyllä kuuli Antti korvissaan jotain sen tapaista, mikä muistutti Anna Liisan ääntä. Hän tajusi jo asiankin, vaikka ei selvästi. Mutta uni oli niin suloista, että hän ei viitsinyt vastata. Puhuttiin siinä Pekka Hakulisen lampaista kotvanen aikaa ja asia hautui Anna Liisan päässä edelleen. Hän laski jo, että jos ei huomenna pääse loukuttamaan, niin riihi jäähtyy, ja alappas sitten taas lämmittää uudestaan. Nyt hän jo vähän hönkäisi Antille: »Koko päivänkö sinä siinä makaat ja utvotat?» Antti kuuli nyt puheen selvästi, mutta painoi vain kovemmin penkkiä. Miinaakin moinen jo suututti ja hän huomautti: »Kun olisi tuohon sillä pijakalla sukaista...» Anna Liisa pani sen neuvon mieleensä, mutta odotti vielä ja käänteli leipiä. Mutta sitten muisti hän, että nyt on syksy aika ja pimeä voi tulla vaikka milloin, ja meneppäs sitten Hyväriselle. Ja silloin ei hän enää malttanut. Hän läiskäytti Anttia leipälapiolla ruumiin keskivaiheille ja sanoi: »Ala nyt jo nousta siitä ja mennä Hyvärisen ukolta tulitikkuja hakemaan, jotta pääsee tästä pellavariiheen!» Antti nousi verkalleen, istui kotvasen, imeksi sammunutta piippuaan unisena, haukotteli ja kysyi: »Vai jo siitä on yli puoli vuotta Vatasen Jussin eukon kuolemasta.» »Johan siitä on... Siinähän se Messu-Marian aikana haudattiin», selitti Miina. Antti haukotteli, haparoi lakin takaraivolleen, pani tupakan, sytytti lieden luona hiilellä piippunsa ja lähti ulos, kysyen ovesta mennessään Anna Liisalta: »Sitä tulitikkuako sinä sanoit, jotta hakea Hyväriseltä?» »Mene nyt jo siitä eläkä vetelehdi koko päivää!» vastasi Anna Liisa, sanoen sen olleen asian, ja Antti lähti noutamaan Hyvärisestä tulitikkua. Hetkisen kuluttua todisti hänen menonsa Sormusen Miinakin, sanoen: »Lähtipäs se Ihalainen hakemaan tulitikkuja.» Anna Liisa sanoi siihen vain: »Lähti!» TOINEN LUKU Antti Ihalaisen talo oli Murron salolla. Harvoin sinne ajoi toisen kylän mies ajokärrillä. Lähimpään kylään Kakunvaaraan oli matkaa kahdeksan runsasta kilometriä. Siellä se oli Hyvärisen talo, jonne nyt Antti taivalsi. Aivan ajatuksettomana kulkea jutuutti Antti Takkunurmen kohdalle, jonka ohi hän ei koskaan voinut pysähtymättä mennä, sillä siinä, veräjän korvassa, kasvoi hänen elämänsä ylpeys: se iso hirsipetäjä, jota hän oli koko ikänsä säästellyt ruumiskirstulaudoiksensa. Siinä seisahtui hän nytkin, katseli petäjää piippu hampaissa lerpallansa ja mietiskeli kehaisten aimo puutaan: »Siinä se kasvaa petäjä! Ja kyllä se on pakana paksu! Pätii siinä kuoltua pötköttää.» Ruumiskirstu juohtui siitä mieleen. Hän mietti petäjästänsä: »Ei sitä tarvitse muuta kuin kovertaa vain ontoksi, niin kirstu on valmis. Ja sopii siihen yhden miehen raato, vaikka hänellä olisi vallesmannin maha.» Rauhallisena lähti hän edelleen astua jutkuttamaan. Mutta astuessaankin hän yhä vielä ajatteli petäjäänsä, jota oli ikänsä säästänyt. Ajatukset kyllä kulkivat hyvin laiskasti, välinpitämättöminä, mutta olivat toki työssä. Hän järkeili kuolemasta ja petäjästään: »Kun se kasvaisi sisästä ontoksi, niin ei tarvitsisi kuoltua muuta kuin sahata vain poikki ja sitte pujottaa ruumiin reikään, niin siellä sitä olisi... Panisi vain tulpan reiän suuhun, niin olisi kuin puupullossa.» Ja sitte jatkuivat ajatukset yhtä laiskoina kuin astuntakin. Hän mietti: »Kun sattuisi vielä Anna Liisakin kuolemaan samana päivänä, niin pujottaisi molemmat samaan reikään ... sinne hirren sisään, ja vetäisi hautaan!» Se ajatus häntä huvitti. Tosissaan jatkoi hän, punniten asiaa: »Menisiköhän semmoinen kahden ruumiin pituinen ruumispölkky yhdessä reessä, ilman takarekeä?» Hän mietti mittoja ja petäjän paksuutta, varmistui ja vahvisti: »Ei se ryökäle menisi ilman takarekeä... Ainakin jäisi takimaisen ruumiin pää jo reen kannan taakse riippumaan.» Hän miettiä pinnasi asiaa, varmistui siinä uskossa, että takareki on otettava ja päätteli: »Ei perhana vie sitä ilman takarekeä voisi vetää, jos olisi Anna Liisa samassa pölkyssä. Keikkoaisi vielä pölkky päälleen, kun riippuu niin pitkällä reen kannan takana, ja silloin alkaisi takimaisen ruumiin pää kolista tietä pitkin!» Niin jatkoi hän laiskaa astumista ja yhtä velttona ajatustyötään, kunnes ajatukset tyyten lakkasivat, kun hän oli tullut siihen Leppämäen kohdalle. Mutta eikös juuri nyt siinä aja mies Murron salolle ja ihan ajokärrissä istuen. Se tapaus oli sitäkin oudompaa, kun oli syksyaika ja sumuinen päivä. Se tapaus olisi ällistyttänyt muita, mutta Antti ei ollut siitä tietävinäänkään. Painoi vain tietä pitkin tulijaa vastaan ja ajatteli, että olkoonpa tuo kuka hyvänsä. Mutta tulija olikin itse se Littilän Jussi Vatanen. Nyt se ajoi jo kohdalle ja tervehti: »Prtuu! Ka, siinähän sinä oletkin... Minä tässä olen sinne sinua tapailemaan tulossa.» »Tässä!» vastasi Antti tervehdykseen, jatkaen: »Luosovaaran Kettuseltako sinä tämän tamman vaihdoit?» »Luoso-... Se ruuninkarva ruuna oli niin toratsu, jotta arvelin, että joutaa se Kettunen hänen kanssaan telmää... Se onkin semmoinen julma piiskan heiluttaja, se Matti Kettunen.» Miehet vaikenivat hetken. Antti suinasi hevosen takaapäin, katsoi sitten hampaita ja vahvisti todeksi: »Kymmenvuotinen se vasta on... Paljonko annoit väliä?» »Siinä satamarkkasen korvilla.» »Vai sata!» »Satahan minä sille. Eikä siinä ole liikoja, kun se ruuna oli toratsu ja tälle saa panna neljä jauhokulia rekeen ja lähteä sen kuorman vain pitää.» »Toratsuhan se taisi olla se ruuna. Minnekä sinä menet?» kysyi Antti kärryjä suinaillen. »Ka sinnehän minä sinua tapailemaan, kun olisi vähän sitä asiaakin ollut... Vaikka voihan tästä kääntyä takaisinkin, kun sinäkään et ole kerran kotona.» Hän käänsi hevosensa ja kehotti: »Tule sinäkin istumaan... Onhan tässä kärrissä tilaa sen verran!» Ja kun Antti oli noussut ja tammalle sanottu: prpoh! selitti hän: »Join markkinoilta ostin nämä kärrit siltä Keräseltä, mutta toisen aisan päästä vääntyy tuo raherauta...» * * * * * Miehet ajoivat siitä edelleen äänettöminä. Jussi Vatanen ajatteli asioitansa, mutta Antti ei ajatellut mitään. Hevonen käveli ylämäessä ja nyt Jussi otti puheeksi, sanoi: »Tässäköhän se Romppaselta katkesi kärrin aisa silloin Olkkosen hirsitalkoissa?» Hevonen oli jo junnannut kärrit mäen päälle, kun Antti vastasi: »Tuossa mäen takana on hyvä jalaksenpaininkoivu. Olisi käytävä se ottamassa.» Nyt he imeksivät piippujansa ja yhä hautui asia Jussin päässä. Nyt se oli jo kypsi ja hän mietti mistä päästä alkaa. Tahtoi vähän ujostuttaa se kosiomiehen pyytäminen. Antti mietti laiskana Vatasen kysymystä, muistellen missä se Romppasen kärrin aisa katkesi. Hän muisteli nyt Vataselle: »Siellähän se taisi Kärnän kujasilla katketa se Romppasen aisa...» »Kärnän kujasillakos se katkesikin!» ihmetteli Vatanen. »Kärnän», vahvistui nyt Ihalaisen muisto. Sitten ajoivat he taas ääneti. Vatanen mietti sitä Hyvärisen tytön kosimista. Yritti jo kysyä Anttia puhemieheksi, mutta ujosteli vielä ja käänsi asian toiseksi, sanoen: »Montako puuväliä siitä Ihalaisen nurmesta nyt tuli heinää?» »Neljä...» »Vai nelipuuvälinen pieles tuli!» »Neli!» Mutta toimitettavahan se asia kuitenkin oli. Vatanen rohkaisi luontonsa ja kysyi jo: »Minnekä sinä olet menossa?» »Hyväriseenhän minä. Anna Liisa siinä paistoi leipää, niin rupesi kärttämään, jotta menisit siitä nyt joutessasi vaikka ukko Hyvärisen luona käymään.» Jussi riemastui. Asia näytti rupeavan luistamaan itsestänsä. Hän mietti jatkoa, löysi sen ja sanoi: »Sinulla sitä ei ole vielä mitään hätää, kun on vielä oma Anna Liisa elossa.» »Onhan se siinä vielä ollut ... Anna Liisa.» Jussi Vatanen antoi tammalle ohjaksen periä. Tamma vähän siitä närkästyi, viuhautti häntäänsä ja Antti huomautti sen johdosta: »Viuhauttaako se häntäänsä?» »Ei se viuhauta, kun piiskalla antaa ihan tosissaan, vaan minä kun näin leikillä vaan räpsyttelen, niin se siitä ottaa pahakseen», puolusteli Jussi tammaansa ja lausui sille pari hyväilyä: »So, tamma ... so ... so!» Sitten hän taas mietti sitä naima-asiaansa. Hän rohkaistui ja läheni asiaa, selittäen: »Menisihän se siinä meidänkin talossa yksi Anna Liisa kun sattuisi sopiva...» »Onhan se hyvä olemassa talossa oma eukko», vahvisti Antti Ihalainen. Jussi oli samaa mieltä ja Antti näytti hänestä nyt viisaalta mieheltä. Hän todisti: »On tänäkin vuonna viisitoista poikivaa ja kolme hiehoa.» »Mhyy!... Joko se musta lehmä poiki, kun ne akat siitä juttusivat?» vastasi Antti, ja Jussi myönsi: »Johan se lauvantaina poiki. Lehmivasikan teki.» »Juotitko sinä sen?» »Ajattelinhan minä sen juottaa, mutta arvelin, jotta kun tässä ei ole omituista Anna Liisaakaan, niin kukapa niitä siinä syöttää ja elättää... Onhan niitä siinä jo entuudestaankin, kun viisitoista lypsävänkin päätä puree heinää poikki...» »Onhan siinä... Niititkö sinä tänä kesänä sen luhtaniityn?» vilkastui puhe. »Hampsittiinhan siitä enimpiä heiniä... Vaikka onhan siinä meidän talossa sitä muutakin heinämaata.» »Onhan siinä suuret nurmet», vahvisti Antti, ja nyt hänkin arveli: »Tarpeenhan siinä olisi oma lehmien ruokkija sinullakin...» Jussista se oli mieleen, mutta hän rupesi nyt panemaan vähän vastaan tenäten: »Tuleepa tuossa toimeen ilman sitäkin.» »Tuleehan sitä», yhtyi Antti häneen. Se kiusasi Jussia. Mutta Antti sattuikin korjaamaan asian, väittäen nyt: »Vaikka apunahan se eukko kumminkin olisi.» »Olisihan se apuna siinä, mutta on sitä eukostakin riesaa, kun sattuu oikein äkäluontoisen saamaan», vastusteli Jussi, vaikka kyllä varovasti. * * * * * Mutta Antti muisteli unessa kuulleensa eukkojen puheen Hyvärisen tytöstä ja Jussista, ja eikös hänen päähänsä pistänyt jo ajatus kehittää asiaa, varsinkin kun hän oli Hyvärilään menossa. Sen ajattelun johdosta vaiettiin hetkinen. Jussi odotti, että Antti rupeaisi häntä houkuttelemaan naimaan Hyvärisen tytön, tai alkaisi edes puheen sinne päin. Hän räpsäytti taas tammaa ohjaksien perillä ja Antti alkoi puheen sanoen: »Pitäisit tuota häntää potuuksien alla, niin sitten se ei saisi sitä viuhautetuksi.» »Ne ovat niin lyhyet potuukset, jotta häntä jäisi näpistykseen», selitti siihen Jussi. Molemmat miettivät yhä asiaa. Jo alkoi Ihalainen johtaa puhetta sinne päin, sanoen: »Kahdeksan sataahan se Hyvärinen sai tammastaan, kun möi?» »Pekkako?» »Niin. Sitä Pekka Hyväristähän minä tarkoitin», äännähti Antti, ja Jussi ihmetteli: »Vai sai se Pekka siitä tammastaan kahdeksan sataa! Ei ole tullut perätyksi koko talon asioita.» Hän jo haistoi Antin aikeet ja pani viime sanoillaan vastaan. Antti poltteli piippuaan ja antoi taas tulla asian puheeksi, sanoen: »Ikämieshän sitä sinäkin kohta olet...» »Vieläpä tässä ennättää asioita punnita ja ajatella... Vastahan se seitsemännellä kymmenellä ollessaan ukko Haaranenkin meni naimisiin sen Ratisen lesken kanssa.» Antti mietti ja jatkoi taas: »Sitähän ne Hyvärisen tyttöä kehuvat akat kovasti toimen ihmiseksi.» Ilon kipinä pisti Jussia. »Montakinhan sitä kehutaan tyttönä, mutta minkälainen lienee sitten luonto, kun akaksi kerran pääsee!...» Hän nykäisi tammaa innoissaan, uhkasi sitä ohjaksien perillä ja lisäsi: »Kukapa ne tytöt osaa jullilleen arvata ennen akaksi tuloa, ja tutkia kaikki niiden pelit ja konstit!» »Eihän niitä tiedä!» myönsi Antti, mutta puolusti kumminkin taas: »Vaikka eikö tuo liene tämä Hyvärisen tyttö äitiinsä tullut. Ja eihän sen äiti ole mikään toraluontoinen...» Jussi ei ollut Antin puhetta kuulevinansa, vaan selitti: »Siinä se Vanhanpihankin Holopainen nai sen Koistisen tytön ja sai semmoisen riesan rekeensä, että en minä vain asuisi sen akan kanssa samassa talossakaan... Vaikka eihän senkään tytön äiti niitä kaikista kehnoimpia akkoja ollut.» Antti jo oli menettää toivonsa. Olisihan ollut mukava päästä häissä puhemiehen paikalle, kun Jussi oli hänen paras ystävänsä jo pojasta pitäen, ja muutenkin oli Hyväriselle asiaa, joten olisivat talossa riemastuneet. He olivat nyt kauvan vaiti. Jussi Vatanen vain odotti, että Antti houkuttelisi hänet. Jo lähestyi tiehaarakin ja hän pelkäsi, että Antti ei älyäisi. Mutta Antti koetti vielä onneansa. Hän mainitsi: »Eiköhän se Pekka Hyvärinen antane tytölleen tuhat markkaa rahassakin ja siihen vielä lehmät ja muut kapistukset kaupanpäällisiksi.» »Mitäpä niistä on eukon myötäjäisistä! Suurentelee sitten vain niistä!» vastusteli Jussi. * * * * * Niin he jatkoivat. Antti oli jo heittää koko yrityksen. Mutta kun he tulivat tiehaaraan ja Antti jo laskeutui kärryistä, puhui Jussi: »Sitä minä tässä ajattelin, että kun sinä nyt muutenkin sinne Hyväriselle olet menossa, niin jos tuota sitten kysyisit sitä tyttöä... Kun häntä nyt niin hierot minulle.» »Ka saapihan tuota ottaa puheeksi!... Vaikka eipä minusta ole puhemiestä», lupasi Antti. Hetken kuluttua lisäsi Jussi: »Eipähän tuo ota, jos ei annakaan... Enkä minä häntä muuten, vaan kun sinä tässä rupesit sitä niin kovasti tahtomaan ja tyrkyttämään.» Mutta Antti puolusteli nyt itseänsä väittäen: »Enhän minä semmoista ajatellut. Muuten vain tuli puheeksi se Hyvärisen tyttö, siitä kun akat puhuvat ja kehuvat sen olevan riskin työihmisen.» Asia oli sovittu. Jussi tarjosi tupakkakukkaronsa ja sanoi: »Pane siitä!» Ja kun Antti latasi piippuansa selitti hän: »Tulisit sitten sanomaan, jos se suostuu tulemaan. Niin mennään sitten yhdessä ostamaan Joilta kihlakompeet ja vähän muutakin parempaa.» Antti siihen lupasi vain: »Ka saapihan tuota tulla... Setolkkaremelin mahanauha näkyy höltyneen», lopetti hän, korjaten kirvonnutta mahavyötä. * * * * * Antti Ihalainen saapui jo Hyvärisen kujasille. Siinä seisahtui hän aitaa vasten seisomaan, luki ruiskeot pellolta ja puheli: »Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?» Sen sanottuaan hän jatkoi kulkuaan taloa kohti. Kartanolla oli luokki painumassa aitan seinässä. Antti tarkasteli sen visusti ja puheli itseksensä: »Pahoja säleitä on lähtenyt selästä... Tottapa ne eivät ole sitä ennen painamista hyvästi hautoneet... Mutta terve se näkyy sisästä olevan.» Samalla aikaa oli Hyvärisen tuvan akkunaan ilmestynyt akkunan täysi lasten kasvoja. Hyvärisen hoitoon oli näet jäänyt kuusi pientä lapsenlasta sitten kun niiden isä ja äiti oli kuollut. Yksi lapsista, tyttö, huusi: »Ihalainen tulee!» »Sekö Murron Ihalainen?» kysyi Hyvärinen, joka veisti reen jalasta. Tyttö selitti: »Se, jolla on hyvin suuri nenä... Semmoinen kuin Vatasen Jussilla.» »Vai se se tulee!» lausui siihen emäntä. Antti oli tarkastellut luokin painoksen ja vääntäytynyt rappusten eteen. Siinä muisti hän nyt, mikä merkkivieras hän oli. Aivan se nosti rintaa. Teki mieli vähän siistiytymäänkin. Hän niisti nenänsä sormillaan, pyyhki näppinsä kengän varteen, hankasi kenkiään kertasen nurmikkoon ja työntäytyi tupaan. Hän oli jo istuutunut, syläissyt ja kotiutunut, kun hoksasi kysyä Hyväriseltä: »Mistä sinä tuon luokkituomen löysit?» »Matikaisen rajaltahan se sattui silmiin pistämään... Kuuluuko sitä mitä sinne Murrolle päin?» oli vastaus. »Eipä tuota mitään... Satanut on vain vähin erin», selitti Antti, ja emäntä kysyi: »Terveenäkös se Anna Liisa yhä elää?» Antti sytytti jo piippuansa ja samalla selitti: »Eihän tuo ole mitään erikoisempaa valittanut... Pellavia se aikoo ruveta loukuttamaan.» »Vai jo se pellavia!... Tuliko monta roivasta?» jatkoi emäntä, ja Antti vastasi: »Eiköhän niitä liene tullut siinä kahta roivasta enemmän kuin viime vuonna.» »Ähää!... Vai kahta!» »Kahta!» * * * * * Nyt oltiin ääneti. Hyvärinen veisteli reen jalasta, Antti mietti jo miten alottaa kosimisen. Hän olikin saamaisillansa puheen päästä kiinni, kun Hyvärinen sotki sen: »Ka olisihan siinä pölkyssä ollut talon tupakoita... Mitä sinä omistasi panit!» »Samapahan tuo on!» murahti Antti ja painautui hautomaan kosimispuheen alkua. Syntyi pitempi vaitiolo. Lapset rähisivät. Emäntä asetteli niitä: »Ettekö te sikiöt ole siinä kunnollanne vieraan aikana!» Sitten polki hän rukkinsa aika hurinaan ja lappoi kuontalosta torven täydeltä tappuraa rullalle solumaan. * * * * * Istuttiin, veistettiin ja kehrättiin. Antti hautoi sitä kosimispuheen alkua, imeksi piippuaan ja syljeksi. Ei ollut nyt vain löytää sille puheelle sopivaa alkupäätä. Syytti jo Hyväristäkin, kun se oli sotkenut hyvän alun. Mutta vihdoin sai hän sen pään käsiinsä. Sylkäistyänsä ja imaistuansa savut, sanoi hän: »Jo se kuuluu se Makkosen imisä sika porsineen!» »Vai jo se teki porsaat!» tokaisi Hyvärinen. »Jo... Perjantaina on tehnyt», vahvisti Antti. »Montakohan tuo teki», uteli nyt Hyvärinen. »Kymmenenhän se on. Täyden luvun on tehnyt.» Emäntä oli pysäyttänyt rukkinsa ja kysyi: »Ovatkohan ne kaikki imisiä?» »Niin nekö Makkosen porsaat?» »Ne.» »Viisi kuuluu olevan imisää ja loput eikö nuo liene urosia.» »Vai viisi on imisää ja viisi urosaa... On siinä porsasta!» ihmetteli emäntä. »Onhan siinä!» mukasi Anttikin, ja Hyvärinen ilmoitti: »Se on sitä Ilmakosta tuotua Kohosen hyvää sikarotua.» »Vai sitä se on!» murahti Antti. Emäntä huomautti: »Pitää meidänkin saada sieltä yksi imisä porsas tuohon kasvamaan. Hyvin joutavat nuo pennut sitä syöttämään.» »Ja johan se Jussi Vatasenkin musta lehmä on poikinut», meni Antti likemmä asiaansa. »Sekö Jouhkolan Voutilaiselta ostettu?» »Se.» »Vai poiki se jo! Lehmisvasikankohan se poiki», tiedusti emäntä. »Lehmis.» * * * * * Sitten taas oltiin ääneti, kunnes Antti valmistui jatkamaan: »Onhan sillä Jussilla sitä karjaa... Viisitoista lypsävän häntää heiluu olkikuvon edessä... On siinä maito poikineen siinä talossa.» Tytär, Anna Kaisa nimeltään, oli pallistanut paidan helmaa ja katsahti nyt Anttiin ikäänkuin jotakin aavistaen. Hyvärinen myönteli: »Onhan se vankka talo Jussilla... Kymmenen puntaahan se yhtenäkin vuonna sanoi voita myöneensä...» Antti riemastui. Asia näytti luistavan. Hän lisäsi vauhtia: »Kova puuhamieshän se Jussi on aina ollut... Eikä se sen eukkovainajansakaan kanssa torasilla ollut.» Emäntäkin jo höristeli korviansa. Anna Kaisa näytti syventyvän työhönsä. Jo kysyi emäntä: »Vieläköhän tuo Jussi aikoo uusiin naimisiin mennä, kun se Loviisa vainaja kuoli?» Nyt oli Antti jo ylpeä asiastansa. Hän ei enää aikonut Jussin puolesta rukoilla. Jo kehaisi hän: »Tokko tuo Jussi jokaisesta huolinee, vaikka kyllähän semmoiseen taloon tulijoita olisi.» Hän kopisti porot piipustansa, ja Hyvärinen ehätti nyt ajoissa huomauttamaan: »Siinä olisi tupakkapölkyssä ihan hakkajaisia.» Antti alkoi työntää pölkystä tupakkaa piippuunsa väittäen toki: »Olisivathan tässä omatkin välttäneet...» »Ka sitävastenhan ne ovat siinä talonkin tupakat», kehotteli Hyvärinen, ja emäntä jo tytärtä kehotti: »Panisit, Anna Kaisa, tuossa pannun tulelle, kun on etäisiä vieraitakin talossa.» * * * * * Sitten istuttiin. Anna Kaisa alkoi hääräillä kahvinkeittopuuhissa. Antti jatkoi taas ylpeilyään: »Sillä on nyt Jussilla hyväjuoksuinen tamma, jonka se on vaihtanut Kettuselta.» Ja kun hän luuli, että se ei vielä riittäisi, antoi hän lisää, vahvistaen: »Jo se on sen tamman saanut lakkaamaan häntäänsäkin viuhauttamasta. Saa vaikka ohjaksien perillä räpsätä, niin ei vain pyöräytä takajouhiaan tamma...» »Vai niin on saanut opetetuksi.» »Niin. Se on Jussi hyvä hevosmies. Aina se vain lempeydellä kohtelee hevostaankin ja näitä muita luontokappaleitaan. Toratsun ruunankin ennen vaihtoi pois, kuin rupesi ruoskaa antamaan», todisti Antti. »Helläsydäminenhän se Jussi on», myönsi emäntäkin siihen. »Hellä-... Ja semmoinenhan se on mies eukolleenkin minkä toinen hevoselleen», murisi taas Antti, iloiten asian kulusta. Anna Kaisa hääräili lieden luona posket punaisina. * * * * * Nyt oli jo Jussi valmiiksi kehuttu. Kahvi höyrysi pöydällä. Kun Antti hörppi toista kuppia, tarttui hän jo asian juureen. Hän ilmotti: »Vaikka eikö tuo Jussi vielä höynäytyisi uusiinkin naimisiin, jos sattuisi sopivan saamaan.» Sitten taas vaiettiin. Emäntä kehotti tytärtä: »Olisit sinä saanut laittaa syömistäkin vieraalle!» Puhuttiin taas Jussin talosta, sen nurmista ja metsistä. Sillä aikaa oli ruoka valmistettu ja emäntä kehotteli: »Ottaisit tuosta nyt, Ihalainen, tuota voita ja leipää! Ei tässä muita särpimiä olekaan.» Antti kopisteli porot piipustansa, työntäytyi pöydän taa ja vastusteli sitä tehdessään: »Eipä tässä olisi tarvinnut... Juur'ikäänpä lähdin siitä kotoakin ruuan äärestä...» »No parempihan on syönyttä syöttää», kehotteli isäntäkin. Emäntä kysyi: »Vai ihan se Ihalainen ruuan äärestä! Huttuako se Anna Liisa keitti?» »Huttua.» Antti oli jo päässyt syönnin alkuun, kun emäntä vieläkin valitti: »Eipä näistä meidän ruuista ole, kun ei ole mitään erityisempiä herkkuja... Toisit nyt Anna Kaisa sitä palvattua sian lihaa...?» Anna Kaisa kiirehti täyttämään pyynnön. Antilla oli mainio ruokahalu. Syödessään hän vielä kehuskeli: »Siinä Jussin talossahan se ei liha lopu kesälläkään. Kuusi sian jalkaa riippui viime keväänäkin räystään alla palvaantumassa.» »Onhan sillä Jussilla lihaa», täytyi Hyvärisen myöntää. * * * * * Ateria oli syöty. Oli taas puhuttu ja kehuttu. Tuli siitä lähtöaika. Antti katseli jo lakkiansa ja huomautti: »Sinne Anna Liisan luoksekin tästä olisi lähdettävä mennä vääntäytymään.» Silloin syntyi ällistys. Hyvärinen ja emäntä ja Anna Kaisa luulivat jo erehtyneensä, tai vielä pahempaakin tapahtuneen: Antti Ihalaisen aivan suotta aikojaan kehuneen Jussia. Oltiin ihan ääneti, veistettiin ja kehrättiin. Anna Kaisa pyyhki pöytää, katse alas luotuna. Mutta Antti kokoilikin vain voimiansa. Nyt oli hän valmis ja riemastutti talon väen ilmottaen lähtöä tehdessään, lakki jo valmiina päässä: »Semmoista asiaahan minulla olisi ollut, että jos tämä Anna Kaisa suostuisi tulemaan sille Jussi Vataselle ihan myötämöisin.» Sitten hän istui ja tupakoi. Ei kukaan tiennyt, kenen pitäisi vastata ja mitä. Viimein täytti Hyvärinen sen tehtävän, sanoen veistäessään: »Ka, oma asiansahan se on Anna Kaisan... Tehköön mitä tahtoo!» Antti odotti kauvan ja rohkaistui lopulta: »Mitäs se Anna Kaisa siitä asiasta arvelee?» Mutta Anna Kaisaa ujostutti sanoa, mitä hän arveli. Emäntä riensi silloin avuksi ja selitti: »Mitä se nyt Anna Kaisa itse älyää semmoisesta asiasta ... kun Hyvärinen kerran sanoi, niin eikö tuo sillä uskone.» »Ka uskoohan se minun puolestani, mutta ettei se Jussi jäisi epätietoisuuteen, niin olisi varmempaa, jos Anna Kaisa itsekin antaisi suostumuksensa... Meillä oli ajatus lähteä sitten Jussin kanssa Joille hakemaan kihlakompeita...» Hän odotti nyt kunnes Anna Kaisa myönsi ujona: »Ka, johan sen isä sanoi... Onhan tässä työväkeä minuttakin.» »Onhan tässä!» myönsi Ihalainen, ollen jo pois menossa. KOLMAS LUKU Asian selvyyden vuoksi on meidän nyt hetkeksi poikettava jo alkaneesta kertomuksen juonesta siihen Lahdenperän Kotilaisen taloon, jonka tuvan ikkunat Jussi Kinnunen paikkasi tuohella ja päreillä. Tämän Kotilaisen tuvassa istui juuri näinä päivinä räätäli Tahvo Kenonen ristissä jaloin pöydällä ja ompeli talon isännälle sarkahousuja. Kun hän oli työtänsä lopettamassa, työntyi tupaan sen entisen Kaisa Hukkasen mies Heikki Pirhonen ja puhui Tahvolle: »Housujako se tämä Kenonen ompelee?» »Housuja tässä ommellaan, housuja... Kuuluuko sitä Pirhoselle mitä?» vastasi Tahvo, otti pullon, kulautti ryypyn ja selitti: »Lopettajaisryypyt tässä pitää ottaa... Ja lähtöryypyt... He, Pirhonen. Ryyppää sinäkin suruusi!» Pirhonen totteli, joi, muikisteli suutaan ja valitti: »Äh-häh!... Onpa se väkevää!» »On se... Ja väkevää sen pitää ollakin ennen kuin Kenosen laisen miehen kellistää», myönsi Tahvo, ollen hieman erotuulella. Ja pujottaen rihmaa neulan silmään kertasi hän: »Niin... Jotta vieläkö sitä Pirhoselle mitä kuuluu!» »Eipä tuota erikoisempia... Läksin muuten vain kysymään, jotta eikö se Kenonen jo joutaisi tulemaan niille meidän pennuille housuja ompelemaan?» »Ei, Heikki... Ei Kenonen tule ompelemaan», vastasi Tahvo jyrkästi, veti säikeen, että suhahti, ja kehasi: »Tahvo Kenonen lähtee tästä pitäjästä pois, että pölähtää...» Heikki istui kyynäspäät polvien nojassa ja ihmetteli: »Vai pois se Kenonen tästä pitäjästä!» »Joo! Pois lähtee Tahvo...» »Tahvo on suuttunut koko kylään!» pisti emäntä, ja Tahvo vahvisti: »Joo! Kenonen lähtee nyt vähän entisiä henttujaan tervehtimään... Pane, Kaisa, siellä rässirauta tulelle, jotta saa rässätä nuo housunpersuukset...» Hän viuhautteli säijettä. Heikki Pirhonen imi piippuaan ja kysäsi: »Mistä pitäjästä se tämä Kenonen on oikein kotoisin?» »Liperintaipaleelta on Kenonen syntyisin...» »Vai oikein Liperistä...» »Liperistä... Liperissä on synnytty ja kasvettu, ja Liperiin tästä taas lähdetään painautumaan», ylpeili Tahvo. »Soo!» »Joo! Liperiin lähtee Kenonen painaltamaan... Ota siitä pullosta, että on jotain päässä pidettävää!» Hän oli lähtötuulella. Heikki kysyi: »Onko siellä Taipaleella vielä Kenosella perikuntaa olemassa?» »Ei, ei ole perikuntaa Kenosella... Onko sinulla Pirhonen jo paljon niitä pentuja?» retusi Tahvo. Pirhonen selitti: »Johan niitä taitaa olla siinä puolen tusinan korvilla.» »Soo!» »Joo! Puolen tusinan korvilla niitä jo pyrkii olemaan... Kas kun sillä tällä Tahvolla ei ole perikuntaa. Eikö se ole aikonutkaan?» ihmetteli Heikki. »Elä puhu Heikki Pirhonen niin, jotta Tahvo ei ole aikonutkaan! Ei, Heikki! On se Tahvo aikonut ja on sitä Kenostakin aijottu, mutta Kenonen on vieläkin Kenonen!» kiivastui Tahvo. Ja Pirhonen kummasteli: »Vai on se Tahvokin ennen nuorempana niin kuin aikoillut! Sielläkö sitä kotipuolella tuli aijotuksi?» »Siellä.» »Vai siellä!» »Siellä aikoi Kenonen, siellä. Sitähän minä ajattelin Matikaisen Anna Liisaa, joka nyt on sen Antti Ihalaisen akkana», selitti Tahvo. »Vai sitä se Tahvo.» »Sitä... Tunnethan sinä sen Matikaisen entisen tytön?» »Eikö tuota tuntisi, jos sattuisi... Onko se sekin niitä liperiläisiä?» »On se... Mutta ei se ole Antti Matikaisen, sen veljensä tyttöjä, vaan sen Akkalan ukko Matikaisen tyttö se on», selitti Tahvo. »Soo! Sitähän minäkin jo arvelin, että ei suinkaan se vain sen veljensä tyttöjä ole», myönsi Pirhonen, ja Kenonen kysyi äkkiä: »No, tunsithan sinä sen Antti Ihalaisen? Sen joka siellä Murroilla elää?» »Enpä tuota ole sattunut kuulemaan», kielsi Heikki. Kenonen ompeli ja selitti: »Sitä Matikaisen tyttöähän minä aijoin, mutta kun sillä Ihalaisella oli talo, niin se ukko Matikainen tuli väliin ja alkoi siinä hänklättää ja Anna Liisa meni sitten Ihalaiselle... Se saikin vähä ruman miehen.» »Arvaahan sen!» myönsi Pirhonen. Kenonen yhtyi: »Joo, Heikki! Kyllä sen arvaa... Ja sitten minä aloin ommella ja juoda... Tuoppas tyttö se rässirauta!» »Vai ei Kenosella ole ollut muita tarkastuksen alaisena kuin Matikaisen tyttö!» ihmetteli Pirhonen. Kenonen sylkäsi silitysrautaan ja kehasi: »Ohoh, Pirhonen! Vai ei Kenosella ole ollut!» »Vai on ollut muita!» Kenonen sujautti silitysrautaa, jotta housut savusivat sen edessä, ja kerskasi: »On tällä pojalla ollut! Ovat sitä Kenosta rikkaan talon tytötkin itkeneet. Sekin Hyvärisen Anna Kaisa juoksi hulluna Kenosen perässä.» »Ähää!... Vai sekin!» »Hulluna juoksi, ja nyt on vanhanapiikana... Älä luule, Pirhonen, jotta Kenonen on noin tuostaan saatavana... E-heh! Kuule, Pirhonen: sen Anna Liisan, joka on Ihalaisen akkana, minä olisin huolinut, mutta ei sitä Hyvärisen tyttöä.» »Eipä tietenkään sitä... Sieltäkö se on Liperistä sekin peräisin? Se Hyvärisen tyttö?» »Joo!» »Soo!» Ryypättiin viinaa. Kenonen puhalsi suustansa vesisuihkun housuille ja alkoi taas silittää ja kehua: »Mutta kyllä Ihalaisenkin akka oli vesi silmissä, kun minusta ero tuli ja piti Ihalainen valita...» »Vai itki akka. No oli tuota syytä itkeäkin, kun piti Ihalaiselle... Taitaa olla jo vanhakin mies... Ihalainen tarkotan», meni Heikki Pirhonen mukaan. Tahvo ylvästeli edelleen: »Ja niin sanoi Anna Liisa, että 'elä sinä, Kenonen, sure; kun Ihalainen sattuu kuolemaan, niin sinut minä sitten otan!' Kuule sinä, Heikki Pirhonen, mitä Kenonen sanoo... Tahvo Kenonen sanoo sinulle, että kyllä jos vain Ihalainen kuolisi, niin Kenosen se Anna Liisa etsisi, vaikka hän olisi Issakanvaarassa...» »Etsisipä tietenkin. Ja se Kenonen nyt aikoo sinne Liperiin?» »Sinne. Liperiin vetää Kenosta. Liperissä se on vasta, oikea Suomi. Juo, Pirhonen, siitä pullon suusta!» Oikeastaan ei Kenonen paljoa kehunut, vaan puhui lähes silkkaa totta. Hyvärisen Anna Kaisa oli ollut häneen silmittömästi rakastunut, ja hän oli rakastanut aikomaansa Anna Liisaa; ne vanhat rakkaudet kytivät vieläkin, vaikka tosin kaikki olivat jo tyytyneet kohtaloihinsa. Mitä taas Ihalaisen Anna Liisaan tulee, niin siinä kehasi Tahvo liikoja. Anna Liisa kyllä oli hänestä vähän pitänyt, vaan ei rakastanut hulluuteen asti. Pahimmin tuuliajolle oli jäänyt juuri Kenonen, joka kierteli rauhatonna pitäjästä pitäjään, milloin juoden, milloin ommellen. Nyt oli hän saanut työnsä loppuun ja illan tullen kokosi hän kapineensa pussiin ja lähti kotimaahan Liperiin, jonne häntä veri veti. * * * * * Jussi Vatanen taivasteli talonsa pihalla ja ajatteli: »Jokohan tuo Hyvärisen tyttö ei älynnyt omaa etuaan katsoa, kun sitä Ihalaista ei näy tulevan!» Hetken hän mietti sitä, pani tupakan, meni tupaan ja kysyi: »Jokohan se sauna kohta joutuu?» »Ei tuo ole kuin selkiämistään vailla», murahti vanha piika Ristiina. Ilta tuli, mutta Ihalaista ei näkynyt. Jussi Vatanen varmistui siinä uskossa, että Hyvärisen tyttö on ollut tuhma. »Voi tuota pahuusta, minkä tekonsa teki!» päivitteli jo Vatanen. Alkoi pimetä. Vatanen oli nyt ihan varma siitä, että onni oli ollut huono. Aluksi hän närkästyi siitä Antille ja sadatteli häntä: »Sen Ihalaisen vehettähän se oli koko juttu... Lempoko sen ajoikin tiellä minun vastaani!» »Nyt saisi jo kömpiä siitä saunaan... Joka ilta tässä pitääkin sitä sauna-röttelöä katkuuttaa ... ikäänkuin ei olisi muutakin työtä jo ihan korvia myöten!» äkäili Ristiina, paiskaten pankolle kattilan. Mutta Vatanen oli nyt tuittupäällä. Hän äyskäsi: »Joutenkos teitä pitäisi tässä syöttää!» Vaimo viskasi silloin vihaisena hänelle vihdan ja äyhkäsi vastaan: »Siin' on vihta! Ala kömpiä siitä saunaan luitasi hautomaan!... Ärjyy vielä siinä, kahmu, ja kiljuu kuin parempikin!» Hän poistui vihaisena, ja Vatanen alkoi päivitellä: »No vie sun vihtahousu tätä akattomana elämistä! Tuolla tavalla ne räiskävät ihan vasten silmiä!» Ja nyt harmitti Vatasta. Saunan lauteille päästyänsä päivitteli hän sakeassa höyrypilvessä: »No jokohan tuo Hyvärisen tyttö teki semmoisen tekonsa, että ei tule!... No tekiköhän tuo märä moisen jutkun!» Mutta juuri silloin avautui ovi, ja eikös Antti Ihalainen työntäänny siitä saunaan. Vatanen tiedusti: »Ihalainenko se on siellä!» »Minähän se täällä koluan. Saunassako sinä olet jo kylpemässä?» selitti tulija. »Ka saunassa. Se Ristiina sanoi päivällä, että jos lämmitettäisiin sauna!... Riisu yltäsi ja tule yhteen löylyyn!» riemuitsi Vatanen höyryn paljouden seasta. Antti riisuutui ja kohosi lauteille, häviten sinne kuin taivaan pilveen, istahti, heitti vettä selkäänsä ja selitti: »Tuvassa sanoivat, että sinä olet saunassa, niin arvelin, että jos tästä menisi yhteen löylyyn.» Molemmat ähkivät ja puhkivat hetken. Viimein tiedusti Vatanen: »Onko sinulla löylyä?» »Saisipa tuota vielä lisätä», vastasi Antti. Vatanen löi löylyn ja kohta suitsusi uuni sakeita höyrypilviä. Sauna oli nyt pakahtua höyrystä. Lauteilla, sakeassa, läpinäkymättömässä pilvessä myllersi kaksi saman näköistä ja kokoista pulleata olentoa. Oikeastaan ei näkynyt mitään, mutta kuului vihdoin ropse ja hiljainen puhina: »Puu!... Puuu!... Pu-puuuu!» »Vai Ristiina se kärtti lämmittämään saunaa!» sai Antti välillä huoaistuksi. »Puh!... Ristiina!... Puuh!» vastasi Jussi, ja saadakseen jotain tietoa asiastaan, yritti hän jo sitä lähetä, kysyen kotvasen kylvettyään: »Vai sai se Hyvärinen niin paljo tammastaan... Ääh!» Sitte seurasi äänetöntä kylpemistä. Vihdoin lakkasi läiske ja puhina. Miehet vetäytyivät pitkälleen penkille, ja nyt kuului vain sulotunteen aiheuttama ähkinä: »Äh... Äääh... Ää-ääääh!» Kun sitä oli kotvasen jatkunut, ilmoitti Antti: »Sanoi se Hyvärisen tyttö tulevansa!» »Äää-ääh!... Äää-äääh!... Ääää-ää-ääääh!» kuului taas, kunnes Jussi Vatanen tiedusteli: »Pannaanko vielä löylyä uunille?» »Pannaan vain!» Ja nyt alkoivat taas vihdat iloisesti läiskiä. Ei koskaan ollut Vatanen heiluttanut lehtevää vihtaa sillä riemulla kuin nyt. Antti kehasi vähän saunaa ja Vatanen myönsi: »Kyllä se on tuo kylpy oikeata maamiehen herkkua.» »On se!... Pyllisty, niin minä kylvetän peräpuoliasi!» myönsi Antti, ja Jussi ihastui: »No kylvetä! Kylvetä veikkonen... Niin!... Kas kun se tekee hyvää!... Vai sanoi Hyvärisen tyttö tulevansa!... Lyö sinne ylemmäkin, sinne lapaluille asti... Äää-äh!... Äää-äh! Hankaa vähän vihdalla!... Hankaa sieltä ylempääkin!» »Nyt minä pyllistyn! Kylvetä sinä!» keskeytti Antti punaisena, ja Jussi alkoi käytellä vihtaa, käskien: »Pyllisty paremmin!... Pyllötä niin että otat käsilläsi penkistä takapakkia, jotta ei selkä hytky!» »Hiero vähän vihdalla!» kehotti Antti. Jussi alkoi hieroa. Siinä kumarruksissaan ollen, käsin penkistä pidellen, toisti nyt Antti Jussille: »Sanoi se tyttö tulevansa ja ukko Hyvärinen on mielissään.» »Arvaahan tuon... Hieronko minä täältä paksummaltakin paikalta?» »Hiero!» »Rupeahan mahallesi penkille, niin sitten se paremmin ottaa maistuakseen. Siinä tuolla tavalla ollessa antaa selkä vähän perään ja hetkuu», pyysi silloin Jussi. Antti totteli. Punaisena, vähän itseään kutristellen kehotteli hierottava: »Hiero sieltä kupeilta ... sieltä nivusista!... Äää-äh!... Lyki nyt harteita myöten!... Nöplöttele niitä selkälihoja... Hyvä löyly tässä saunassa on... Äää-äh!» »On sinulla lihava selkä... Ihan hyllyy», todisti Jussi. »Ei tämä minun selkäni ole mitään Pirhosen selän rinnalla... Siinä selässä on läskiä», kainosteli Antti, ja kun kerran puhe oli johtunut selkien lihavuuteen kehasi Jussi vallesmannia: »Mutta ei se Pirhosenkaan selkä ole mitään tämän Liperin vallesmannin selkään nähden... Kun sitä saisi saunan löylyssä oikein lykkiä, niin kyllä siinä liha olisi liikkeessä.» »Onhan sillä selkää tällä vallesmannilla!... Ei sitä tarvitsisi suurenkaan pitäjän vallesmannin hävetä», sanoi Antti. Kun se osa kylpyä oli suoritettu, ehdotti Vatanen: »Pannaan nyt jo loppulöylyt ja valellaan tuolla kuumalla vedellä. Otahan tuo kippa ja valele sinä ensiksi!» Sauna oli taas höyryä täynnä. Sen seassa riemuitsi Ihalainen: »Tuntuvat jo luut rupeavan vetreytymään. Auttaa se tämä kylpy maamiestä!» »Aa-uttaahan tämä!» vastasi Jussi. He olivat kylvyn sulouden miltei loppuun kylpeneet. Nyt istuivat he rinnatusten lauteiden peräpenkillä kumarassa, kuin kaksi kylvyn jumalaa olisi istunut valtaistuimellansa. Iho oli paistunut punaiseksi ja nenän päästä norui vesipisaroita lattialle. Kuului hiljaista suloista huokausta: »Huuu!... Hu-huu!... Hu-huuu!» Siinä istuivat he ja huokuivat yhtä aikaa kuin olisivat olleet siihen opetetut parihevoset. Jussi Vatanen arveli silloin: »Konsti on osata elää oikein, mutta vielä suurempi konsti on oikein kylpeä, niin jotta tuo syntinen lihakin saapi jotakin nauttia tässä ajallisessa elämässä...» »Se ukko Simos-vainajahan se osasi kylpeä niin, jotta muu talon väki kun katsoi vain sitä, niin joulukahvitta olisivat olleet», muisteli Antti. Nyt oli heillä enää viimeinen nautinto jälellä. Jussi kysyi: »Joko pannaan tupakaksi?» »Jo.» Jussi nouti tupakkavehkeet, jotka oli valmiiksi varattu. Ne sytytettiin, ja nyt istuivat he taas rinnatusten höyrypilvessä ja antoivat lihan nauttia. Siinä istuessaan aprikoi Antti: »Onkohan taivaassa saunarustinkia?» »Ei suinkaan se ilman sitä», virkkoi Jussi. »Siitä Ratisen vanhasta saunastako sinä teit tämän saunan?» käänsi nyt jo Antti puhetta, sillä kylpy oli lopussa. »Siitä!» myönsi Jussi, ja paitaa päälleen pujottaessaan puhui hän taas asiastansa: »Johan minä tässä saunaan tullessa sanoin, jotta ei se nyt Hyvärisen tyttö vaan niin hullu ole, että ei omaa etuaan älyä katsoa, kun on kerran ripillekin päästetty. Sillä ei niitä nyt ihan tuhmia Liperissä ripille lasketa.» »Eihän niitä lasketa. Tökötilläkö sinä olet voitanut lapikkaasi, kun siltä haisevat?» tokaisi Antti. Jussi vastasi: »Tökötillä... Niin, ja onhan sillä Hyvärisen tytöllä viisas isä, ja se olisi oikaissut, jos ei tyttö itse olisi älynnyt... Housujako sinä haet?» »Housuja.» »Ka tuossahan ne ovat.» Jussi viskasi Antille housut ja johtui niistä asiaan, iloiten: »Onkin tässä jo housut pesun tarpeessa, sillä kun ei sitä omituista akkaa ollut, niin ei sitä tuota vierastakaan ilkeä tässä joka viikko pitää pesemässä, ja sille palkkoja maksaa.» Hän veti housuja jalkaansa ja kehui: »Vaan kunhan se Hyvärisen tyttö tähän vartonaiseksi talon akaksi tulee, niin sen pitää lähteä lian housuistakin, kun se hyvän lipeän keittää ja omin käsin pesee ja huuhtoo. Pätii ne housut silloin jalkaansa vetää!» »Pätii!» murahti Antti. He olivat jo pukeutuneet ja lähtivät tupaan. NELJÄS LUKU Seuraavana aamuna valmistautuivat he jo varhain lähtemään kihlojen ostoon. Antti kyllä vähän valitteli, kun ei tullut Anna Liisalle annetuksi tietoa, mutta sitten lohduttausi sillä, että mikäpä toisella oli siellä hätänä. Saisihan hän sen sitten tultuakin tietää. Mutta siinä lähtöä tehdessä kaivoi Jussi piilosta pullon, jossa hilkkui veden näköistä. Kun hän hilkutteli sitä, näki Antti, mitä pullossa oli. Mutta saatuansa Niirasen asiassa maksaa kovat sovinnaiset olivat he luvanneet keskenään, etteivät enää koskaan viljelisi väkeviä juomia. Eikä kumpikaan tahtonut nyt sitä lupausta ensimäisenä rikkoa. Mutta kun pullo oli kotvasen pöydällä ollut ja he sitä salavihkaa katselleet, alkoivat he sitä jo ajatuksissaan kierrellä ja ikäänkuin houkutella toinen toistaan rikkomaan lupauksensa... He miettivät miten alkaa, jottei toinen vain huomaisi. Jussi hilkutteli taas pulloa, ikäänkuin tarkastellen, mihin sen viinan siitä panisi. Silloin kysyi jo Antti: »Vieläkö siinä on?» »Vielä.» Vaiettiin hetki. Taas kysyi Antti, kun Jussi näytti aikovan kätkeä pullon: »Onko se sitä Niirasen aikaista vielä?» Nyt alkoi Jussi selittää: »Sitähän minä tässä ajattelin, että olisiko häntä ottaa sieltä Joilta häitä varten sen ukko Hyvärisen maistiaisiksi. Tämä on vielä samaa, joka villitsi meidät ukko Niirasta pieksämään.» Yli kaksikymmentä vuotta oli se saanut olla koskematta. Nyt oli koko pullo ensi kertaa sen surullisen tapauksen jälkeen käsilläkään. Jussi pani pullon pöydälle ja miehet katselivat sitä ja muistelivat vanhoja aikoja. Antti jo sanoi: »Oli se aika tappelun mötäkkä. Neljä lehmää näet meni sen kylkiluista.» »Olihan se koko nujakka. Mutta ei ole sen koommin villinnytkään», muisteli Vatanenkin. Taas katselivat he surullista pulloa. Jussi selitti: »Pitää sitä ukko Hyväristä varten tuoda. Aijoin ottaa tuon pullon mukaan, jotta ei tarvitsisi uutta pulloa ostaa, vaan kun siinä on tuota entistä ...» Hetken kuluttua hän lisäsi: »Mihinkähän tuon entisen panisi?» Antti epäröi. Hän yritti toki varovasti, kierrellen: »Mihinkäpäs sen viinan osannee panna!» Kauvan siinä saivat he kierrellä. Kun asia ei ruvennut sillä lailla edistymään, teki Vatanen ruton päätöksen ja sanoi: »Sitähän tässä minäkin ajattelin, jotta otetaan se lähtiessä, niin saa tyhjäksi pullon, jolla voi tuoda häiksi.» Antti vähän väkisteli näön vuoksi, mutta lopulta myönnytti: »Ka kun sinä nyt sitä niin tyrkytät, niin eipähän tuo nyt viisasta miestä muutama ryyppy sen hullummaksi tehne.» »Eihän se tee», vakuutti Jussikin, ja he alkoivat ryypiksiä. * * * * * Tamma juosta lötkötteli laiskasti. Jussi alkoi nyt tarkemmin asiaa perätä, kysyi: »Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?» »Kuusi.» »Vai kuusi!» »Kuusi... Vieläkö siinä pullossa on?» »Vielä.» Miehet ryyppäsivät ja Jussi meni asiaan syvemmä. Hän tiedusti: »Syöttivätkö ne sinua Hyvärisessä?» »Syöttiväthän ne», myönsi Antti, ja Jussi heltyi, tunnustaen: »Höyliä väkeähän se on se Hyvärisen joukko...» »Onhan se ollut höyliä... Tässäköhän se on sen Mikko Niirasen tiepalsta?» Jussi ei sitä tiennyt eikä siis vastannut, mietti vain asiaansa ja kysyi taas: »Vai kuusi ruiskekoa on Hyvärisellä... Ei tainnut tulla puhetta muusta asiasta?» »Tulihan siinä muistakin... Niistähän minä Makkosen sian porsaista alotin», selitti Antti. »Vai niistä sinä niinkuin lähdit veivittämään!» »Niistä!... Taisi siihen pulloon vielä jäädä?» Jussi kaivoi pullon taskustansa, mutta ei hän ollut aivan tyytyväinen, kun ei Antti itse sanonut, että hän oli puhunut siitä tuhannesta markastakin. Taas hän kysyi: »Ei tainnut tulla sinulla muusta puhutuksi kuin niistä Makkosen sianporsaista?» »Puhuttiinhan siinä toki lehmistäkin... Taisi tulla siitä sinunkin mustasta lehmästäsi puhutuksi», muisteli Antti, ja Jussi kysyi: »Sanoitko sinä, jotta se poiki?» »Sanoin... Ei se tuo tamma enää viuhautakaan häntäänsä.» Jussi murjotti ääneti. Antti jouti nyt hautomaan ajatuksiansa. Mutta viina ja päivä raukaisi niin, ettei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan umpimähkään sanoa tokaisi hän: »Antaa se Hyvärinen tytölleen kelvollisen akan osuuden...» Jussille se oli ilosanoma. Nyt ei hän enää udellut, luuli näet Antin sanoneen sen Hyvärisen pyynnöstä. Hän riemastui, kaivoi pullon, tarjosi ja selitti: »Onhan se Anna Kaisa pulska tyttö näin ikämieheen katsoen... Ja varsinkin kun ukko vielä antaa hyvät myötäjäiset, niin ei siinä ole mitään katumista.» Antti haukotteli. Viina alkoi nousta päähän. Mutta Jussin kieli alkoi päästä siteistä. Pullo siinä teki työtä muun hyvän apuna. Mies alkoi jo kertoa omia salaisuuksiansa. Pitkän aikaa olivat he niin ajaneet ja jo välillä pari kertaa hihkaisseetkin, kun Jussi tunnusti: »Oikeastaan minä alkuaan nuorena ollessani ajattelin sitä Kaisa Karhutarta, mutta tällä eukko-vainajalla sattui olemaan muutakin kavetta, ja oma talo oli rappiolla, niin tuli arvelluksi, jotta menköön Karhutar sille Makkoselle.» »Vai Karhutarta sinä silloin!» tokaisi Antti. Jussi pyyhkäsi jo silmäkulmaansa, johon vanha muisto herautti vettä. Nyt hän jatkoi: »Kaisaahan minä silloin... Otetaan tästä pullosta!» keskeytti hän, kun pyrki itkettämään. Ryypättyä hän jatkoi: »Makkosellehan se sitten Karhutar menikin ja täällähän ne Joilla kuuluvat asuvan... Ota siitä pullosta.» Ja Antti otti ja Jussi otti myös. Viina alkoi huuhdella pois vanhan rakkauden suruja. Jussi jo hihkaisi: »Mutta perhanan kaunis tyttö se Karhutar olikin. Hei tamma! Viuhautappas vaan siinä häntääsi, senkin emälehmä!» ärjäsi hän lopuksi, tamman kujeista suuttuneena, antoi ohjaksen periä tammalle ja kiljaisi: »Hih tamma!» »Anna tamman heiluttaa häntäänsä, on tässä maailmassa tilaa. Hih, tamma... Hiiiiii!» hihkaisi jo Anttikin. Tamma alkoi juosta täyttä ravia. Ajettiin, ryypittiin. Jussi kehasi: »Tuhat markkaa tuosta tammasta saisi maksaa ja se vain ei lähtisi Vataselta!... Juokse, tamma!... Anna nyt hännän huitoa!» Tamma porhalsi jyrkkää alamäkeä myöten täyttä ravia. »Hih!» hihkaisi Jussi. »Ih!» yhtyi siihen Antti. Jussi kerskasi, kun tamman vauhti hiljeni: »Iloita sen pitää Hyvärisen tytön, kun Vatasen Jussi sitä tammallaan pappilaan porhalluttaa! Ota minua kaulasta kiinni, Ihalainen!... Likistä! Niin!... Eeeee!» »He-hee!» kertasi Antti. He ajoivat käsi kaulassa ja yrittivät jo pieneksi lauluksikin panna. Antti kysyi: »Oletko sinä humalassa?» »En...» »Vai et... En minäkään sitten ole... Hii-iiii!» »I-iiiiii!» pillitti Jussi vastaukseksi ja tamma sai nyt ohjaksen periä. Eräässä paikassa tuli heitä vastaan kotipuolen mies, Ville Huttunen, ja yritti puhua: »Prtuu!... Ihalainenko se on ja Vatanen? Minnekä te ajatte?» Mutta Jussin tamma porhalsi vain ohi. Kun Huttunen yhä huusi: »minnekä te ajatte?» eikä oikein tehnyt mieli jo kaikille asiata huutaa, koska ei oltu vielä kuulutettukaan, niin kehotti Antti: »Sano jotta Ameriikkaan!» »Ameriikkaan menee tämä Ihalainen ja minä olen vain muuten kyydissä, mutta jos riehaannun, niin menen mukaan», huusi Jussi oitis taaksensa ja Huttunen alkoi siunaella itsekseen: »Herra isä siunatkoon! Mikä sille nyt Ihalaiselle tuli, kun Ameriikkaan, ja heittiköhän tuo kontunsa ja akkansakin tänne!» Hän huusi vielä miesten jälkeen: »Minnekkäs sinä Ihalainen akkasi heitit?» »Sano lemmolle, jotta minä sen hylkäsin», kehotti Antti Jussia. Jussi täytti pyynnön: »Ei Ihalainen välitä vanhasta akasta; Ameriikassa saa nuoremman. Hei tamma!» »Vie terveisiä Liperiin!» huusi vielä Antti. Ville Huttunen oikaisi itsensä suoraksi kuormansa päälle, kiirehti hevostaan ja iloitsi: »No kyllä se nyt Variksen akka kahvit keittää, kun minä vien sille ensimäisenä tämmöiset terveiset.» Vähän ajan kuluttua tuli miesten vastaan nahkakauppias Kukkonen, joka ajeli lammasnahkoja ostamassa. Kun hevonen porhalsi hänen ohitseen, hihkasi Antti: »Nämä pojat menevät Ameriikkaan. Hei! Anna, Vatanen, tamman huhkia!» Silmät pyöreinä katseli vastaantulija heidän jälkeensä ja siunaili hänkin, ymmärtämättä mikä oli talon isännät saanut lähtemään Ameriikkaan. Ohi päästyään puheli Antti: »On se ravakka juoksija tuo tamma. Senköhän se on Riikosen oriin peruja!» »Sen se on! So tamma! On se tämä akalliseksi pääsy taas aika kipakkaa peliä!» riemastui Jussi. Tamma laukkasi. Sattui aukeamaan rinnustin ja juuri kun Jussi napeloi sitä kiinni, lähestyi Tahvo Kenonen. Se harmitti sekä Anttia että Jussia, sillä Jussi tiesi Anna Kaisan rakastaneen Tahvoa, ja Antti tiesi taas Tahvon kosiskelleen Anna Liisaa hänen kanssaan kilpaa. Ynseiksi tekeytyivät nyt molemmat miehet ja pikku vekkuleiksikin. Tahvo tuli, pysähtyi ja kysäisi: »Ihalainenko se tässä on ja Vatasen Jussi?» »Kah Tahvo Kenonenhan se on», vastasi Jussi. Kenonen vakuutti se olevansa ja menevänsä Liperiin. Silloin kysyi Ihalainen. »Astumallako sinä Kenonen vain kuljet?» Kenonen vähän nenäytyi kysymyksestä ja vastasi: »Elä sinä Ihalainen ylpeile hevosillasi... On se Paavalikin jalan vaeltanut.» »Mitä sinulla on siinä pussissa?» vastasi siihen Antti. Kenonen ylpeili edelleen: »Kuule, Ihalainen: Kenosen ompelemissa housuissa on Juvan rovastikin saarnannut. Ja semmoisen saarnan pitikin Maarian päivänä, että Voutilaisenkin akalta pääsi itku. Elä silloin kysy, jalanko se Kenonen kulkee!» »Ole ääneti!» suuttui jo Antti. Mutta Kenonen ei ollut ääneti. Hän muisti Anna Liisan lupauksen Antin kuoleman jälkeisestä naimisesta. Hän kerskasi salaperäisenä: »Oleko ääneti?... Kuule, Antti Ihalainen! Elä sinä ylpeile sillä talollasi, sillä et sinä vielä tiedä, vaikka kuka siinä sinunkin talossasi kerran isännyyttä pitää!» Jussi oli saanut valjaat kuntoon, hyppäsi kärriin ja hihkaisi tamman täyteen ravijuoksuun. * * * * * Mutta Kenonen jatkoi matkaansa. Hän tuli Variksen mökkiin juomaan vettä janoonsa. Mutta siellä kuuli hän ihmeellisiä asioita. Ville Huttunen oli siellä syöttänyt hevostansa ja kertonut, että Ihalainen ja Vatanen olivat Ameriikkaan menossa. »Entäs se Ihalaisen akka? kysyi silloin Kenonen hämmästyneenä. Variksen eukko siihen selitti ja päivitteli: »No kun sen on paha henki villinnyt koko sen Ihalaisen niin, että se on hylännyt akkansakin ja lähtenyt toisten jälestä lentämään. Vanha mies! Ihan on näet ottanut laillisen eron koko Anna Liisasta.» Itse Variskin siunaili siihen: »No kyllä se villitsijä saa vakaankin miehen vietellyksi, kun kerran sen verkkoon joutuu. Niinkuin nyt se Ihalainen ja Vatanen! No saa se villitsijä pään nurin.» Mutta nyt riemastui Kenonen. Nuoruuden rakkaus leimahti hänessä. Hän jo kysyi: »Jäiköhän se Anna Liisa muuten hyviin voimiinsa?» »Ka mikäs sillä on! Terve ja riski ihminen, jotta olisi luullut Ihalaiselle vielä kelpaavan monet vuodet!» vastasi Iida. »Vai vielä se on Anna Liisa riski työakka!... Ja entäs lehmät? Siihenkö ne Ihalaiselta jäivät?» Iida selittää Huttuselta kuulemaansa ja siunailee: »Siihen ovat jääneet lehmät ja hiehot! Pahahenki näet oli villinnyt miehen niin, että lähti ihan paljailla housusillaan!» Kenosen päätös oli valmis. Hän katsahti nopeasti pukuansa. Se oli vanha ja rutistunut, ja housujen takapuolella oli pieni korjaus tarpeen. Innoissaan hökäisi hän silloin: »No nyt teki kehno kerran viisaan teon, kun vei Ihalaisen eväänään!» Hän kopeloi takapuoltaan ja lopetti suuttuen: »Kehnokohan nuo housujenkin syötävät nyt repi!» Oitis riisuutui hän alushoususilleen, otti vaatteensa harjattaviksi ja touhusi: »Iidako se on tämän Variksen akan nimi?» »Iidaksihan ne tätä papin mukaan haukkuvat, vaikka olisihan se näin mökkiläisen akan nimeksi välttänyt vaikka paljas Maija tahi vaikka Suso», mukasi Varis. Kenonen hääräili ja käski silloin Iidaa: »Paneppas Variksen akka siellä lieteen tulta, jolla saa tässä rässirautaa varistaa ja rässätä housut ja paltot sileiksi kuin peilin! Käy hakemassa kuivia risuja, jotta syttyy välemmin!» Iida totteli. Itse Kenonen alkoi pyyhkiä pöydältä pois Variksen äsken hakattuja, kuivamaan levitettyjä tupakoita ja komensi kiihkoissaan: »Vie pois, Varis, ne tupakan törkysi pöydältä, että pääsee siinä housuja paikkaamaan ja silittämään!» Hetken kuluttua sujautteli hän silitysraudalla housujansa, puhdisteli ne enimmistä tahroista, pukeutui ja lähti hylättyä Anna Liisaa kosimaan. VIIDES LUKU Oli siitä mennyt se päivä loppuun ja tullut yö. Se yökin oli mennyt menojansa, ei aivan kokonaan, mutta jo aamupuolelleen. Silloin heräsi Ihalainen ensiksi ja alkoi puolittain tajuttomana kopeloida tupakkakompeitaan pään-alusensa alta. Mutta tätäpä ei löytynytkään. Se tuntui pakenevan. Hän nousi polvilleen ja alkoi kömpiä ja etsiä pimeässä, taputellen kämmenellään lattialle levitettyjä olkia. Ihmetteli hän myöskin, mitenkä hän ei pudonnut sängystä. Siinä taputellessa sattui kämmenen alle jotain pehmeämpää ja Antti jo luuli löytäneensä pieluksen, kun se älähtikin ja sanoi unen sekaisella Jussi Vatasen äänellä: »Kuka horna se kasvoille taputtaa!» Nyt meni Antti sekaisin. Hän ei hoksannut miten asiat oikeastaan olivat, vaan kysyi pöhlönä: »Vatanenko se on?» Vatanen kuorsasi kerran ja käänsi kylkeään. Antti alkoi taas kopeloida, mutta mitään ei löytynyt. Tuntui vain kivistävän päätä. Hän istahti polvet pystyssä ja ajatteli kuin unissaan eläjä, mitä tämä pimeys merkitsi. Vasta kotvan istuttuaan tuli hän myöskin ajatelleeksi, missä hän nyt oikeastaan olikaan. Pitkällisten ponnistusten jälkeen hän sai sen verran selville, että heidän pitäisi olla Joilla. Mutta olivatko he siellä ja missä siellä, sitä ei hän käsittänyt. Hän ryhtyi taas kopeloimaan pimeässä ja haparoi Vatasen käsiinsä, alkoi tätä nykiä ja herätteli: »Vatanen!... Nukutko sinä, Vatanen?» Vatanen ärähti ja käänsi kuvettaan. Antin päätä alkoi pahemmin pakottaa. Kauvan istuttuaan hän nukahti istualleen... Ja nyt hänen rasittuneet ajatuksensa loihtivat hänen uniinsa rosvoseikkailun, samanlaisen kuin oli kerran Mäki-Olkkoselle tapahtunut. Öisellä metsätiellä hän piti rosvoa kiinni, tukki sen suuta ja koetti itse olla ääneti, että ei vain kukaan rikoskumppani kuulisi ja osaisi tulla rosvon avuksi. Tämän rosvojutun oli hänelle kertonut Vatanen tällä samalla kaupunkiin tulomatkalla ja nyt näki Vatanen itsekin siitä unta. Ja juuri sillä hetkellä sattui Antti heräämään pelottavaan uneensa ja kahmasi pimeässä Vatasen kasvoja. Siitä heräsi Vatanen ja nyt luuli kumpikin joutuneensa rosvojen käsiin; oitis tarrasivat he toinen toisiinsa kiinni, aivan niinkuin Olkkosen rosvojutussa kerrotaan tapahtuneen, ja niin alkoi paini pilkkosen pimeässä. No oteltiin siinä. Ei kumpikaan uskaltanut huutaa tuntemattomassa pimeydessä, koettihan vain tukkia ahdistajansa suuta. Olet kahisivat permannolla ja kuului vihaista puhkumista, kun miehet kieriksivät mitä ankarinta sylipainia sysimustassa yössä. Viimein uupuivat molemmat painiin, mutta vastustajaa ei uskaltanut kumpikaan hellittää. Ja niin viruivat he nyt tuntikauden toisiansa tuimasti pidellen. Luut ihan ruskivat puristuksesta. Oli siinä odottamista, että päivä valkenisi ja apu tulisi. Jo tahtoivat kädet raueta. Viimeinen hätä oli käsissä. Mutta äkkiä avattiin luukku, jolla pieni ikkuna oli sulettu. Miehet tunsivat toisensa, kohottautuivat pehkuille polvet pystyssä istua kyköttämään. Tuntui niin nololta, että kumpikaan ei ilennyt kotvaan aikaan mitään puhua. Viimein raapi Antti korvallistansa ja huomautti lattialle levitetyistä olista: »Ruis-olkia ne näkyvät olevan.» Jussi vaikeni. Hyvän tovin istuivat he nyt äänettöminä pehkuilla, ja molemmista tuntui olo hieman ilkeältä. Vasta pitkän ajan kuluttua selitti Vatanen erehdystään: »Minä ihan luulin rosvoja olevan.» »Niinhän minäkin!» yhtyi Antti. Taas melkoisen tovin kuluttua päivitteli Vatanen ikäänkuin itsekseen: »No otappas ja sokaise ihminen!» Nyt istuivat he taas ja miettivät, missä olivat. Kyllä he sen piankin käsittivät, kun huomasivat rautaristikon ikkunassa, mutta eivät he siitä sen enempää maininneet. Kauvan istuivat sanattomina, polvet pystyssä lattialla, kunnes Antti kysyi: »Ei taida sinullakaan olla piippua mukana, että olisi saatu savut?» Jussi raapi päätään ja vastasi: »Ei taida olla... Ja tammakin on juottamatta.» No mitäs muuta kuin istua ja odottaa. Niin he tekivätkin. Antti siinä muisteli: »Oli se hyvä löyly sinun saunassasi toissa iltana.» Jussi ei vastannut. Hetken perästä lisäsi Antti: »Jokohan se Kettunenkin on saanut saunansa kylpykuntoon?» »Johan se kuuluu viime viikolla siinä löylyt ottaneen», murahti siihen Jussi. Ja taas istuivat miehet ja tyytyivät kohtaloonsa. Kauvan olivat ääneti. Antti tarkasti olkia ja aprikoi: »Mistähän ne tänne olkia ostavat?» »Kuka häntä tietää... Vaikka kasvattanevat oman konnun pellossa», ajatteli hänelle Jussi, ja Antti, joka puristeli olkia, myönsi: »Hyviä olkia ne ovat olleet!» Samaa mieltä oli Jussikin, myöntäen: »Kyllä niitä lehmä olisi syönyt.» * * * * * Apua vain ei kuulunut, vaikka tuli täysi päivä. Antti oli noussut, tarkasteli ikkunan ristikkorautoja ja arveli: »On siinä paksua rautapunttia... Mitähän lienevät heistä tuohon panneet?» »On siinä paksu rautakanki ollut!» tuumiskeli Jussi, ja lisäsi puheen jatkoksi: »Tuommoista kankeahan se Kettunen osti kärrin akselikseen...» Antti myönnytti: »Kestäähän tuommoinen akselina, kun ei järin suuria kuormia pane.» He istuivat taas lattialla rinnatusten, kyykyllensä, ja alkoivat puhua ihmis-elämästä yleensä. Antti pani alun sanoen: »Millähän se Tahvo Kenonenkin henkeään elättänee?» Jussi oli ajatellut samaa asiaa ja arveli: »Eikö tuo sillä räätälin työllä aina ansainne!» »Tottapa se sillä... Sillä ei suinkaan se muutoin leivissä pysy!» vahvistui siitä Anttikin, ja Jussi vielä lisäsi: »Tekeehän se housut, niin että kestää niissä mies aikansa.» Hetken kuluttua hän ihmetteli: »Kas kun ne eivät ole panneet sitä Kenosta putkaan täällä Joillakaan!» Mutta nyt he vaikenivat, kun oli tullut se sana mainituksi. Antti koetti jonkun aikaa mietittyään kääntää puhetta toisaalle, muistellen: »Onkohan sen Koposen ruunan patti parannut, kun se leikkuutti sen mustalaisella?» Jussi tunsi asian ja myönsi: »Onhan se parannut, kun ruuna kuoli!» * * * * * Odottivat miehet taas puolisen tuntia. Antti katkaisi nyt äänettömyyden, ihmetellen: »Vai kuoli se Heikki Koposen ruuna siitä mustalaisen tohtoroimisesta!» »Kuoli!» Aika kävi pitkäksi kuin nälkävuosi... Jussi jo tuskasteli: »Kun olisi jyskyttää tuohon oveen, jotta avaisivat!» Mutta samassa saapui apukin. Ovi avautui ja poliisi ihmetteli kynnyksellä: »Kylläpä ovat olet pehkuina. Mikähän täällä on tuolla tavalla piehtaroinut!» Otti vähän oudolta koko miehen puhe ja hymyyn tahtoi vetäytyä poliisinkin suu hänen nähdessään nämä kaksi saman näköistä ikämiestä istua kököttämässä pehkuilla keskilattialla rinnatusten kuin kananpojat yöpuulla. Naurahti hän ja selitti: »Nyt olisi tutkittava sitä eilisenpäiväistä asiaa. Jos herrat lähtisivät.» Silloin koetti Antti kääntää puhetta toisaalle toivossa, että ehkä se siinä sotkeutuisi koko asia. Hän kysyi poliisilta: »Onkohan se Pekka Parviaisen puoti vielä siinä entisessä paikassaan?» Siinä sanoi poliisi sen pysyvänkin, mutta yhtä hyvin hän vain vaati lähtemään. Jussi yritti silloin tekeytyä ystäväksi. Hän kysyi: »Mistä pitäjästä se tämä poliisi on vielä syntyisin?» »Kiihtelysvaaralta... Mutta jos sitten lähdettäisiin jo!» vastasi poliisi. »Vai Kiihtelyksestä. Sieltähän se on tämä minunkin tamma Kettusen Pekalle tullut. On se taitaa iso pitäjäs se Kiihtelys.» »On... Poliisimestari suuttuu. Jos sitten jouduttaisiin.» Jussi yritti vielä jotakin keinoa, mutta poliisi rauhoitteli käskevästi: »Ei siellä nyt vielä päätä poikki puraista. Aletaan vaan mennä!» ja mentävä sitä oli. * * * * * Tutkinto oli jo lopussa. Jussi kun kuuli mistä kaikesta heitä syytettiin, ihmetteli: »Eihän sitä nyt olisi ennätettykään tehdä semmoista pahan paljoutta, kun vasta illalla tultiinkin.» »Kiellä sitä puhumasta!» ärähti siihen poliisimestari poliisille ja tämä neuvoi Jussia: »Ei saa turhia pölistä!» Jussi vaikenikin ja raapi harmissansa korvallistansa kunnes poliisi kehotti: »Saatte mennä takaisin putkaan odottamaan raastuvanoikeuden istuntoa.» Ja turhaan yritti Jussi tehdä tenää, moittien vihoissaan poliisille: »On se rovastinkin poika juopotellut Joilla, vaan eipäs sitä panna putkaan, kun se on papin poika. Mutta kyllä maamiestä könyytetään oikeuden eteen, kun se vain sattuu vaikka vähän aivastamaan, tahi pikkuisen kipakampaa juoksua omalla hevosellaan ajamaan.» Aamulla he taas kyköttivät oljilla odotellen raastuvanoikeuden istuntoa. Jo alkoivat miehet puhella asemastansa hiukan vapaammin. Antti näet ihmetteli: »Kun ne eivät putkaan laita saunaa!» Siihen toivomukseen yhtyi Jussikin järkeillen: »Olisihan tosiansa paljon mukavampi maata saunan lauteilla ja kylpeä iltikseen, kuin tuossa lattialla kyhjötellä... Eikä niiden tarvitsisi olkiakaan ostaa. Sillä kyllä sitä tavallinen maamies tyytyisi paljaillakin saunan lauteilla muutaman yön nukkumaan.» »Tyytyisi sitä», lupasi Anttikin. »Tyytyisi. Ja jos vielä toisikin vaikka vanhan hevosloimen alusekseen, niin hätäkös siinä olisikaan lämpimillä lauteilla nukkuessa.» »Kaikenlaiset kompeet niillä herroilla vain pitää ollakin, kuin nyt esimerkiksi tämä putkakin», ihmetteli Jussi. »Mistä heidän päähänsä pitää kaikkien metkujen johtua!» Joutui sitten asian oikeudellinen tutkiminen. Raastuvassa tuomari luki pitkän päätöksensä, jolla Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen, molemmat Liperintaipaleelta, tuomittiin juopumisesta, rähinästä, hurjasta ajosta, katutappelusta, poliisin vastustamisesta, akkunan särkemisestä ja torikauppias Kankkusen kojun kumoon ajamisesta vetämään sakkoa niin ja niin paljon, korvaamaan vahingon sillä ja sillä summalla, sekä maksamaan kuluja ja kipurahoja sen ja sen verran. Tyynenä kuunteli Jussi alkua, mutta jo keskipaikoilla kirosi hän Antille: »Yhäkö sillä lemmolla piisaa!» Ja kun siitä ei tuntunut loppua tulevankaan, kiehahti veri, ja kun tuomari oli lopettanut, sanoi Jussi hänelle suoraan: »Elä pölöpötä!» Hänet tuomittiin nyt maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Se otti Antinkin luonnolle ja hän huomautti: »Olkoot muut asiat miten hyvänsä, mutta sen minä vain sanon, että kyllä se on h----tin väärin tehty tätä alamaista kansaa kohtaan, jotta nämä herrat ja muut joutilaat panevat kaiken maailman pahat ja rasitukset talonpojan niskaan.» Oikeus julisti nyt uuden päätöksen, tuomiten Ihalaisenkin maksamaan sakkoa oikeuden loukkaamisesta. Oikeussalista pois päästyään menivät he Antti Parviaisen kartanolle, istahtivat rinnatusten hirsiläjälle, panivat tupakan, imeksivät piippujansa ja miettivät. Viimein ihmetteli Vatanen: »Seköhän tuo Niirasen viinan tähde jaksoi tämmöisen jutkun tehdä?» Antti aprikoi kauvan ja myönsi lopulta: »Eikö tuo liene se tehnyt.» Hän punnitsi vielä asiaa ja paransi: »Kyllä kai se itse kehno on siinä rienannut hierimenä! Sillä ei suinkaan se kukaan muu sillä tavalla ilkeäisikään ihmistä villitä.» »Ei ilkeäisi... Kehno se on ollut!» uskoi nyt Vatanenkin. »Ja putkaan pakana meidät jutkautti! Voi sitä ryökälettä!» He jatkoivat asian pohtimista ja harmistuivat kehnolle ja viinalle. Ja kun he sitten laskivat miten paljo asia oli tullut heille maksamaan, ei Jussi voinut olla raivostumatta tammallensa. Hän löi sitä nyrkillänsä lautasille ja ärjäsi: »Häh!» Tamma silloin viuhautti häntäänsä. Moisesta Jussi yltyi silmittömäksi. Hän syöksähti tamman eteen, heristi sille nyrkkiään ja karjasi: »Viuhautappas siinä vain häntääsi, senkin imisä, niin nyhtäsen pois koko huiskuttimen, niin jotta ei jää kuin selkäranka!... Prtuu, siinä, lehmä!» Hän osui nyt kaivelemaan kärrissä olevia heiniä. Sieltä sattui käteen täysi viinalekkeri. Suutuksissaan kätki hän sen heiniin ja ähisi viinalle: »Tuotakin lientä piti sille Hyvärisen kohmulle ostaa ... eto tytöstä vielä!... Eikö hän viinoitta eläisi sekin!» Mutta lekkeriä kätkiessä sattui käsiin se tyhjä viinapullo. Hän sieppasi sen, ryyppäsi, jos olisi vielä mitä ollut, haisteli varmuuden vuoksi ja paiskasi sitten pullon kiveen säpäleiksi, ilkkuen sille ilolla ikäänkuin voitokkaana uhitellen: »Ähäh!... Vieläkö nyt jutkautat ihmisiä poliisiputkaan!» * * * * * Mutta kun he hiukan myöhemmin söivät eväitänsä, hirsiläjällä istuen, alkoi mieli rauhottua ja vahinko unohtua. Lopulta Antti ryhtyi painamaan puheella koko harmia unohdukseen. Jussia ja itseään rauhottaaksensa hän muisteli: »Oli se isomahainen tuomari, se joka sakotti...» »Olihan sillä kolme meidän kihlakunnan tuomarin mahaa», se oli Jussinkin ajatus. Antti mietti sitä ja arveli: »Tottapa se sentähden sakotti niin jumalattomasti, jotta saisi mahansa täyteen...» Molemmat raapaisivat yhtäaikaa korvallistaan ja Jussi taas kummasteli: »Mihin lemmon aikaanhan me ehdimme tehdä niin ylettömän paljon sitä pahuuden hantvärkkiä, kun siinä oli tuomarillekin pölpöttämistä hyväksi tupakan panoajaksi ennen kuin sai ne kaikki loppuun luetelluksi!» »Olihan siinä monen sorttista pahuutta!» »Ja mene tiedä miten paljon se olisi siihen vielä lisää pulittanut, jos en minä olisi kieltänyt pölpöttämästä. Vaan herkesipäs, kun minä sanoin!» »Herkesi se. Vaikka kyllä sitä harmitti, koska se sitten vielä lisäsi ne kaupantekiäissakot», myönnytti Antti. Pahantekoja tuntui olevan epäilyttävän paljo ja hän jo epäili: »Kun nuo lemmot eivät olisi valehdelleet meidän päähämme!... Mene niitä tiedä tuntemattomia vieraitamiehiä.» Sitä epäili Anttikin ja arveli: »Omat vieraatmiehet ne pitäisi varata näin kaupunkiin lähtiessä.» »Oo-mat!... Omat pitäisi varata... Ei niistä vieraista näkijöistä ole muuta kuin riesaa», yhtyi Jussi kehuen jo sitä omaa todistajaakin: »Se Peijonniemen Koljonen se olisi hyvä ja selväpuheinen todistaja tämmöisissäkin asioissa. Se mies osaa puhua niin jullilleen ja asiaa myöten, jotta siitä vain ei ottaisi oikeata selvää, vaikka häntä tutkisi sata tuomaria.» »Se pitkä Koljonenko?» »Se... Jos se olisi nytkin osunut paikalle ja me olisimme vain sanoneet, että puhuppas sinäkin, Koljonen, niin tuomari itse olisi saanut sakkoa housuihinsa, kun se poika olisi asian mallannut oikein päin.» »Tuomari se olisi saanut!» myönsi Antti, niisti nenänsä ja valitti: »Tuo nenäkin on tukossa!» KUUDES LUKU Ihalaisen Anna Liisa oli iltasella jättänyt porstuan oven säppiin panematta, jotta Ihalainen pääsisi jyskyttämättä sisään, tullessaan tulitikkuja hakemasta. Hän oli jo pitkällään sängyssä, kun juohtui mieleen, että olisi pitänyt peittää hiillos tuhkalla, jotta olisi tuli säilynyt huomiseen aamuun, kun ei ollut tulitikkuja. Oli hän jo nousemassa sitä peittämään, kun muisti, että olihan se Ihalainen tikkuja hakemassa. Aamusella hän heräsi tavalliseen aikaan, katseli sänkyään ja arveli: »Ka... Eikö se Ihalainen ole tullutkaan, kun sitä ei näy?» Katsoi hän taaksensakin sänkyyn, mutta ei Ihalaista näkynyt sielläkään. Hän jo siinä ajattelemaan: »Jäiköhän se sinne yöksi, kun ei tullut ... vaikka aukihan se oli porstuan ovi!» Hän nousi, otti kahvipannun, avasi sen hatun ja haisteli sisusta. Kipristi vähän nenäänsä, pani vettä pannuun ja huuhdellen sillä poroja pois sanoi: »Jo nuo joutaa huuhtoa pois... Muikealle haisevat...» Ja kaataen porot veden kanssa sumppipannuun sanoi hän lisää: »Keittää heistä sumppia, niin vähemmän tarvitsee keittäessä panna kahviin jauhoja.» Hän kaasi sumppia pannuun, otti puun ja alkoi hämmentää liettä, arvellen keittää kahvia hiilillä. Mutta turhaan hämmenteli hän, ihmetellen: »Ka! Jäikö se nyt tuo hiillos illalla peittämättä, kun se on sammunut.» Anna Liisa alkoi toimittaa askareitansa; kun piikakin oli nyt itseviikolla, oli näitä tavallista enemmän. Ei tahtonut ehtiäkään tehdä. Mutta tuon tuostakin otti hän puun, hämmenteli hiillosta ja etsi tulta, mutta: ei. Ei, niin ei... Silloin Anna Liisa aina kohensi kahvipannun yhdestä paikasta toiseen. Tuossa aamiaisen korvilla hän jo sanoi: »Minnehän se Ihalainen jäi, kun se ei tule?» * * * * * Puoleltapäivin oli Anna Liisa ruokkinut karjan, tehnyt hevoselle appeen ja hommannut yhtä ja toista. Taas hämmensi hän liettä ja nyt hän jo avasi kahvipannun hatun, haisteli ja valitti: »Vesikin jo ennättää ruveta pannussa myrtymään, kun se ei tule!» Vähän jo suututtikin moinen vitkastelu. Eikä ruokakaan maistunut, kun ei ollut kahvia vielä saanut. Puolenpäivän aikana poikkesi taloon eräs vaimo, pani nyyttinsä penkille ja joi vettä. Anna Liisa tervehti nyt häntä kysyen: »Oletko sinä se seppä Kanasen Maija Liisa sieltä Lempaankoskelta?» »Sehän minä olen... Tämäkö se on se Antti Ihalaisen talo?» myönsi Maija Liisa. »Tämähän se on.» »Sitähän minäkin, että tämä se on. Ne kylällä jo sanoivat, että se on Ihalaisen talo, jossa on rinnepellolla hyvin suuri sontatunkio», selitti vieras. »Ähää!... Vai tiesivät ne sen tunkionkin!» ihmetteli Anna Liisa. Vähän aikaa istuivat he ääneti, kunnes Maija Liisa kysyi: »Missäs se Ihalainen itse on?» »Ka niitähän se meni tulitikkuja hakemaan sieltä ukko Hyvärisen talosta... Ja sillä matkallahan tuo vielä lienee...» »Ähää!» Tovin kuluttua kysyi Ihalaisen Anna Liisa vuorostaan: »Kasvoivatko sinulle pellavat hyvästi?» »Eipä nuo erikoisen hyvästi, kun ei ollut siementä millä keväällä kylvää... Mutta liinoja tuli kaksikymmentäkolme roivasta.» »Vai niin tuli liinoja. On siinä loukuttamista!» Puhuttiin nyt yhtä ja toista. Maija Liisa katsoa muljautti joskus kahvipannuun. Lopulta hän ryki kuivaa yskää ja valitti: »Pölyköhän lie henkeen mennyt, kun kakistuttaa!» Anna Liisa kyllä ymmärsi sen, mutta kun ei ollut tikkuja, niin sanoi ainoastaan: »Vai kakistuttaa sinua!» * * * * * Mutta sama asia hautui yhä Anna Liisankin mielessä. Puolisen tuntia istuttuaan ja puheltuaan sanoikin hän: »Olisihan tässä pitänyt vieraalle kahviakin keittää, mutta kun se Ihalainen ei tule, niin ei näet saa tulta.» Kanasen Maija Liisa tunsi pettyneensä, mutta ehdotti toki: »Eikös sitä saa tuosta hiilloksesta puhumalla?» »Niin tultako?» »Niin.» »Saaneeko tuosta!... Sammuivat yöllä, vaikka illalla peitin niin hyvästi tuhkalla, ja ajattelin vielä siinä peittäessäni, jotta mene tiedä vaikka seppä Kanasen Maija Liisa tulisi, niin on toki tulta, jotta saa kahvit höyräyttää!» Maija Liisa ryki tyytymättömyyttänsä yhä merkitsevämmästi. Anna Liisa haisteli piankin taas pannua ja sanoi: »Vesikin alkaa myrtyä pannussa, eikä se Ihalainen ikään tule.» Mutta Kanasen Maija Liisa oli ottanut puun ja kaiveli sillä hiillosta. »Löytyykö sieltä?» tiedusti Anna Liisa uteliaana. »On siinä vähän kipunan näköistä... Tultako hän sitten lie vai mitä», selitti vieras, ja Anna Liisa ehdotti: »Puhu siihen, niin jos hyvinkin syttyy!» Maija Liisa kumartui ja alkoi puhaltaa hiillokseen. Ensin hän puhalsi varovasti, ja selitti: »Ei ole hyvä ensi henkeensä liian rajusti puhua, jotta se vie tulen pois!» »Joko se syttyy?» iloitsi jo Anna Liisa. Mutta ei tuli syttynyt vielä. Maija Liisa ehdotti: »Tuossa on suuri hiili. Puhalletaanpas yhdessä!» Ja molemmat kumartuivat ja puhalsivat kuin palkeesta. Maija Liisa piteli hiiltä päretikulla kiinni, ja tuprusi siinä joskus poro, kun he päästivät siihen ilmaa suustansa. »Puhu tuohon kanttiin», neuvoi Maija Liisa, ja Anna Liisa vakuutti: »Siihenhän minä puhun.» Mutta toivotonta oli kaikki. »Ei se syty!» sanoi Maija Liisa ja Anna Liisa haisteli taas pannun sisusta. Sattui ohi kulkemaan Malisen vävy Jussi Kokko ja poikkesi pikimmältään tupaan, ryyppäsi vettä ja sanoi suutaan pyyhkien: »Söin niitä Onkamon Hirvoselta ostetuita mujeita, niin janottamaan näet rupesi.» Hän sytytti piippunsa ja oli jo lähdössä pois, kun Anna Liisa tiedusti: »Sieltäkö se tämä Kokko tulee ukko Hyvärisen talosta?» »Sieltä päinhän minä, vaikka en ihan Hyvärisestä.» »Vai sieltä!... Eikö sitä Antti Ihalaista näkynyt jo tulevan?» tokaisi Kanasen Maija Liisa kahvin kohtalosta huolissaan. »Ei sitä sieltä päin näkynyt», vastasi Kokko, joi uudestaan ja kysyi: »Riittääkö siinä tuossa teidän kaivossa vettä koko talven ajan?» »Riittäähän siinä... Vai ei sitä Ihalaista kuulunut siellä», vastasi Anna Liisa. »Ei», vahvisti Kokko. Ja lähtöä tehden hän sanoi: »Täälläkö tämä Kanasen Maija Liisa on?» »Täälläpä häntä on», myönsi puhuteltu. Jussi Kokko katseli vielä hetkisen Ihalaisen lapiopuuta ja ihmetteli lopullisesti lähtiessään: »Vai ei se Ihalainen olekaan kotonaan! Meniköhän tuo Kakunvaaraan?» »Ka sinnehän se lähti, eikä tule takaisin.» Jussi Kokko lähti. Nyt alkoi Anna Liisaa huolestuttaa ja tovin kuluttua hän arveli: »Minnekähän se Ihalainen nyt on koko päiväksi jäänytkin... Tulitikkuja ei ole koko talossa eikä Ihalainen vain tule...» »Eikä näet tullut tuolta Jussi Kokolta pyydetyksi!» hoksasi Maija Liisa. Ihmetteli sitä Anna Liisakin, mutta selitti: »Kukas sitä nyt hoksasi pyytää, kun on Ihalainen kerta niitä hakemassa!» Ei tahtonut puhelu kahvittomalla suulla oikein sujua, mutta ei toki ihan loppunutkaan. Kerran jo taas oli katketa, mutta silloin huomasi Anna Liisa kysyä vieraaltaan: »Mistä sinä olit nyyttinesi tulemassa?» »Sen Pekka Kenosen Suson lapsisaunoillahan minä tässä pistäännyin... Vein vähän potaattipiiraita ja hersryynikukkosien tapaisia!» »Ähää! Vai siellä! Onkos se Suso sitten saanut pieniä?» kummastui Anna Liisa. Maija Liisa selitti: »Eikä tuo mitään erikoisempia. Vaan kuuluihan tuolta itkua kapaloista!» »Tytönköhän tuo Suso sai?» uteli Anna Liisa. »Paljas poikapa tuo kuului vain olleen», valitti Maija Liisa. »Katsohan näet sitä Susoa! Kun vielä vanhoilla päivillään höynäytyy!» ihmetteli Anna Liisa. Kanasen emäntä muisti Pekka Kenosesta Anna Liisan vanhan asian ja kysyi: »Pekka Kenosen velihän se oli se entinen Tahvo Kenonen, joka sitte meni räätäliksi. Eikös se Tahvo yhteen aikaan jo sinua ajatellut?» Anna Liisa kainosteli siihen: »Ajattelihan se, mutta en minä hänestä välittänyt. Tämä Ihalainen on aina ollut semmoinen saarnamies ia hyvässä kunnossapa tuo onkin kontunsa tähän asti pitänyt.» »Uuras työmieshän se Ihalainen on... Vaan missähän se nyt viipyy, kun ei jo tuo niitä tulitikkuja?» antoi Maija Liisa tulla. Ja kyllä siinä alkoi Anna Liisakin jo ajatella yhtä ja toista, vaikka luottikin aina siihen, että kyllä Ihalainen aikanaan tulee. Mutta häntä olisi tarvittu pian. Levottomuutta lisäsi nyt vielä Maija Liisa sanoen: »Kun ei vain olisi tapahtunut jotain! Kuka sen tietää, vaikka olisi ojaan pudonnut.» Mutta välillä ei ollut ojia. Sen muisti Anna Liisa ja huomautti siitä. Maija Liisa vain väitti: »Mistä sen tietää, vaikka olisi lähtenyt kiertämään sieltä Romppalan nurmen kautta ja siellä pudonnut ojaan!» Se selitys tuntui Anna Liisasta mahdolliselta, ja hän myönsi jo: »Kukapas sen tietää!... Jos olisi hyvinkin saanut veneen Sormulasta ja soutanut Hämärin lammin yli sinne Romppalan nurmelle ja pudonnut siellä ojaan.» Vähä vähältään alkoivat molemmat varmistua siinä uskossa, vallankin kun Kanasen Maija Liisa vielä muisti: »Siellähän se Koivistonkin hevonen putosi vetelään ja sinne kuoli...» »Ähää!... Vai siellä sekin kuoli!» pääsi Anna Liisalta. Aluksi hän nyt suuttui Ihalaiselle, kun se ei aikanaan tullut ja sitten aivan souti ojissa rypemään. Hän moitti: »Se onkin semmoinen kuhnija koko se Ihalainen!... Joka ojassa sen pitääkin koluta ja rypeä!» Ja Maija Liisakin puolestaan harmistui Rompalle, kiukutellen: »Eikä sekään Romppa voi niitä ojiaan korjata, jotta eivät ihmiset niihin putoaisi!» Levottomaksi siinä kävi mieli väkisinkin. Säälikin tuli Ihalaista. Välillä puhuttiin Kämäräisen lehmästä. Mutta piankin taas johtui puhe Ihalaisen omituiseen viipymiseen. Anna Liisa sanoi: »Eihän se muulloin ole näin lyhyellä matkalla kahta päivää viipynyt!» »Eihän tällä välillä viivy», oli Kanasenkin vaimon mielipide. Levottomuus enentyi. Anna Liisa huomautti: »Oikein pitäisi näet lähteä kädestä pitäen tiedustamaan Hyvärisestä, onko se siellä, mutta ei ole tässä kotimiestä.» Hän odotti, että Maija Liisa tarjoutuisi kotimieheksi, ja Maija Liisa puolestaan odotti, että häntä pyydettäisiin. Niin istuivat he ia odottivat molemmat. Toinen ei rohjennut pyytää, kun ei ollut voinut kahvia tarjota, ja toinen ei tarjoutunut, luullen että Anna Liisa ei huoli hänestä. Jo kiukutteli itseksensä Anna Liisa: »Ei näet sen vertaa auttaisi, että jäisi kotimieheksi tuohon!» Maija Liisa taas suututteli itsekseen: »Pelkääköhän se minun tästä mitä varastavan, kun ei uskalla kotimieheksi pyytää!» Hän loukkautui moisesta. Suuttuneena ilmoitti hän kotvasen kuluttua nenäkkäällä juonittelulla: »Kuuselankin rouva aina lähettää hakemaan minua kotimiehekseen, kun on poissa... Tottapahan se ei pelkää tavaroittensa katoavan...» Ei Anna Liisa vielä hoksannut, vaan luuli Maija Liisan tarkoittaneen, että kyllä hän Kuuselan rouvan kotimiehenä olisi, vaan ei täällä. Alkoi hänkin juonitella: »Ka onhan niille rikkaille kotimieheksi tarjokkaita, vaan kukapa se näille talonpoikaisille rupeaisi, vaikka pyytäisi.» Suutuksissaan istuivat he aika tovin. Maija Liisa puuhaili kotvasen nyyttiänsä kaivellen, odotti ja jo jatkoi taas juonittelua: »Hoh-hoi!... Hoh-hoi! Kaikki sitä tätä köyhää epäilevät. Luulevatko he sitten, että ei sitä köyhällä sielua olekaan!» Anna Liisa polki rukkiaan, jotta kiiju hurisi, ja jatkoi juonitteluansa hänkin: »On... on niitä rikkailla tarjokkaita, vaikka niillä ei kotiakaan olisi... Kaikki ne vain tätä köyhän kotia ylenkatsovat ja kiertävät.» Niin juonittelivat he ihan tosissaan... He huokailivat katkerina, ja Maija Liisa aikoi jo lähteä suuttuneena matkaansa. Mutta kun Anna Liisan huoli lisääntyi eikä Anttia kuulunut, alkoi hän jo pakosta lauhtua ja arveli pyytää... Juonitteli kumminkin vielä: »Eikä tässä kotimiehelle saisi edes kahviakaan... Kukahan tuo silloin rupeaisi!» Viimein alkoi juonittelu vaimeta. Ja lopulta, kun pimeän tulo alkoi pelottaa ja hätä lisääntyi, ryhtyi Anna Liisa äkkiä lepyttelemään Kanasen emäntää. Hän sanoi: »Vai yli kaksikymmentä roivasta sinulle tuli liinoja! On siinä mitä loukuttaa ja kehrätä!» Sovinto alkoi rakentua. Kanasen emäntä puhui leppyneenä: »Eihän niitä olisi muuten niin paljoa kasvanut, vaan kun se oli niin väkevä se pelto, niin se puhui liinaa, jotta ihan se hirvitti!» »Vai ihan se niin puhui sitä liinaa että hirvitti. Tottapa se Kananen oli siihen vetänyt oikein paksulta lantaa ja mutaa, kun se niin puhui», sovitteli Anna Liisa edelleen. Puhetta jatkui eri asioista, kunnes oli jo aivan lauhduttu. Ja silloin uskalsi Anna Liisa pyytää: »Olisit nyt tässä joutessasi kotimiehena, niin minä menisin peräämään sitä Ihalaista, onko hän ojaan pudonnut vai missä se vetelehtää!» Maija Liisa suostui mielellään, alkoi purkaa nyyttiään, ja Anna Liisa lähti. SEITSEMÄS LUKU Hyvärisen tuvassa oli touhua... Lakanakangasta luotiin ja peitteitä ommeltiin, sillä häät olivat tulossa. Lapset siitä niin riemuitsivat, että olivat ihan villissä. Alituiseen katselivat tielle ja joku aina narrasi toisia: »Nyt tulee suurinenäinen Vatanen!» Mutta aina oitis kun oli saanut sen sanotuksi hävisi myös sanoja itse kuin siivillä. Milloin kiipesi uunille, milloin sängyn alle kätkeytyi vikkelänä kuin kissa, sillä Anna Kaisan, jopa emännänkin käsi tapaili silloin sanojan tukkapäätä. Vanuneita takkupäitä vilisi siitä huolimatta tuvassa puolisen tusinaa. Nyt oli taas tienpuoleinen akkuna päitä täynnä ja niiden joukosta huusi ääni: »Voi, voi! Nyt tulee sen Ihalaisen akka!» Mutta Anna Kaisa ei ollut malttanut odottaa kenestä oli kysymys, ja oitis pölysi kaksi vanukkeista päätä hänen käsissänsä. Toinen höyhennettävistä parkui: »Voi, voi!... Elä tukista! Enhän minä sanonut Vatasesta! Ihalaisen akkahan se tulee... Elä tukista!» Nyt vasta selvisi asia. Emäntä kiirehti: »Kätkekää tuo peitteen ompelus... Ei sille tarvitse vielä sanoa, kun ei ole kuuluutustakaan otettu... Tuleekohan tuo miestään peräämään!... Valehtele nyt, Hyvärinen, sen menneen vaikka Littilään ... tai Jouhkolaan!» Hyvärinen oli viisaan näköinen: kyllähän tässä osataan. * * * * * Anna Liisa oli tullut tupaan, ja kahvipannu oli aivan lennätetty tulelle. »Menee pikemmin pois, kun saa kahvin suuhunsa!» oli emäntä neuvonut. Talossahan oli kiire. Kuulumiset oli jo kysytty, kun emäntä aloitti puheen asioista, kysyen: »Onko se Vatasen Jussi siellä Murroilla päin liikkunut?» »Ei sitä ole näkynyt siellä... Se Littilän Hotakka siellä vain kävi kesällä, ja Jussi Kokko ajaa toisinaan siitä kautta Lempaan myllylle», kielsi Anna Liisa, ja emäntä päivitteli: »Missähän se Vatanen sitten kuleksinee... Ei sitä ole täälläkään kuulunut hiiren hisahdusta.» Hän kaatoi Anna Liisalle toista kuppia, ja sitä tehdessään jatkoi: »Eikö tuo Vatanen lie sitten mennyt sinne Niiralan kylään sitä Pekka Roivaan tyttöä katsomaan ... siltä kun on Vataselta se entinen eukko vainaja kuollut... Ka, ryyppää siitä lisää sitä sikurivettä!» Anna Liisa uskoi, että sinne Niiralaan se Jussi oli mennyt, ja ilmoitti: »Onhan sillä Pekka Roivaalla kolmekin niitä tyttöjä. Sitä Liisa-nimistäkö se Vatanen sitten aikonee!» »Eikö tuo sitä!» myönsi emäntä, ja Anna Liisa arveli siihen: »Ka väittääpä tuo Liisakin Jussin laiselle miehelle, vaikka on kierosilmä. Ei se Jussikaan sen parempia saa.» Talon väki ei pitänyt siitä huomautuksesta, ja sen johdosta syntyi tovin äänettömyys. Puheen aloitti sitte Anna Liisa kysyen: »Tekivätkö ne teidän lampaat tänä syksynä äpärä-vuonia?» »Eivät tehneet muut kuin se musta emä-lammas, joka on vielä keritsemättä», vastasi emäntä ja kysyi vuorostaan: »Tekivätkös teidän lampaat?» »Eivät ne tänä kesänä tehneet, vaan Kämäräisen lampaat ovat tehneet kaikki...» »Kahohhan!... Tekivätkö toki uuhia?» »Eikö nuo liene puoliksi tehneet uuhia ja pässejä», ilmoitti Anna Liisa, ja kun se asia oli selvä, kysyi hän: »Sekö se Lehvosen Anna Priitta leikkasi teidän kaura-huuhdan?» »Se.» »Paljonko se sai siitä palkkaa?» uteli Anna Liisa edelleen. Nyt vastasi itse Hyvärinen: »Kaksikymmentä kolme kappaahan se sai kauroja!» »Vai sen verran se sai... Kaksikymmentä kolmehan se sanoi Kanasenkin Maija Liisa tulleen hänelle liinaroivaita», selitti siihen Anna Liisa. »Jokohan tuo on ne loukuttanut?» kysäsi silloin emäntä, ja Anna Liisa myönsi: »Jo tuo lie.» * * * * * Niin oli hän istunut ja puhunut, ja oli aika lähteä paluumatkalle. Siinä hyvästellessään hän tuli kysyneeksi: »Onko sitä Antti Ihalaista näkynyt täällä päin... Se kun lähti täältä niitä tulitikkuja hakemaan...» Hyvärisen suu vähän virahti ja emäntä oli viisaan näköinen. »Taisihan se tässä käydä», myönsi isäntä, ja jouduttaakseen pois lähtöä kaatoi emäntä vielä kahvia ja kehotti: »Ryyppäisit tuosta nyt vielä kolmannen kupin.» Vähän vastusteltuaan alkoi Anna Liisa hörppiä kahvia ja jatkoi samalla tiedusteluaan, kysyen: »Joko se meni pois?» »Johan se lie mennyt», vastasi Hyvärinen hyvin salaperäisenä. Anna Liisa puhui kahviinsa, jäähdyttäen sitä, ryyppäsi ja taas kysyi: »Minnehän tuo meni?» Yhä salaperäisemmältä näytti talon väki. Hyvärinen jo pani pikku leikiksi, sanoi: »Eikö tuo liene Ameriikkaan tästä lähtenyt koko Ihalainen.» »Vai sinne!» ihmetteli Anna Liisa. Aluksi ei hän oikein käsittänyt asian vakavuutta, sillä niin kovin hän hämmästyi. Hyvärisen emäntä taas koetti kääntää puhetta muihin asioihin, jottei Anna Liisa rupeaisi utelemaan. Hän sanoi lapsille: »Menisitte, puoskat, siitä katsomaan joko se mämmitiinu on turvonnut vai yhäkö se vuotaa siitä uurteesta!» Mutta nähtävästi olivat lapset käyneet sitä katsomassa, koska se Esa-niminen poika tiesi sanoa: »Vielä se vuotaa!» »Ja nyt tippuu jo siitä tapin juurestakin», ehätti vielä keskimäinen tyttö. »No mitähän tuo Ihalainen sinne Ameriikkaan meni?» hätäili Anna Liisa, epäselvänä asiasta. Mutta taas yritti emäntä sotkea, käskien lapsia: »Menkää siitä pennut ja ottakaa jauhoja suuhunne ja pureksikaa siitä iskosta, jotta iskostatte sen tiinun uurteen, että ei tipu kalja pois!» »Mennään tekemään purusta!» riehahti silloin koko lapsilauma, syöksyen jauhovakan kimppuun, ja kohta olivat kaikki suut jauhoista purusta puremassa. Mutta Anna Liisa oli aivan ihmeissään Ihalaisen tähden. Hän tiedusti taas: »Sanoikohan se Ihalainen kauvan viipyvänsä sillä matkalla?» »Kauvankos tuo nyt... Kukapa ne muuten miesten matkat niin hiuskarvan päälle tietää», viisasteli Hyvärinen ja emäntä yritti yhä sotkea asiaa, sanoen: »Olisi se riihikin mentävä ripsumaan enimmistä pölyistä puhtaaksi. Viime ahoksella jo oli siihen pölyn paljouteen ihan läkähtyä ja töllötä.» »No mikähän tuolle Ihalaiselle nyt tuli, kun se Ameriikkaan lähti!» huokasi Anna Liisa. Hyvärinen koetti nyt jo pikku leikillä antaa Anna Liisalle pienen vihjauksen oikeasta asiasta. Hän laski leikkiä: »Kukapa niiden miesten asiat ymmärtää... Vaikka olisi mennyt toista Anna Liisaa itselleen etsimään.» Nyt sekottui Anna Liisa kokonaan. Mielen liikutus vaikutti, että hän ymmärsi Hyväristä sanojen mukaan, vaikka tosin epäselvästi. Hän käsitti himmeästi, että asiat olivat nyt huonosti. Syntyi vaitiolo, kun Anna Liisa mietti asiaa. Hyvärisen emäntä puolestaan oli tuskassa hänen viipymisensä johdosta, kun peitteen ompelukin viipyi sen takia. Lisäksi pelkäsi hän taas uusia uteluita, jotka voisivat paljastaa talon salaisuuden ennen kuuluutuksen ottoa. Jouduttaakseen Anna Liisan lähtöä turvautui hän pikku viekkauteen. Hän huomautti jo: »On tästä sinulla vielä astua jutuuttamista keretäksesi ennen pimeän tulemista Murroille... Vaikka lieneekö noita rosvoja nyt liikkeellä tällä välillä yölläkään.» Se auttoi. Anna Liisa ihan säikähti, ja pian suoriutui hän paluumatkalle. Hyvärisen emäntä siunaili hänen lähdettyään: »Älysipähän näet lopultakin mennä!... Panetteko pois, pennut, jo sen jauhovakan! Syötte siinä ja apatte jauhoja kuin paras ruunun ori apetta!» * * * * * Hyvin epätietoisena ja levottomana palasi Anna Liisa kotiinsa. Rauhottui hän, kun tiesi nyt Antin olevan Ameriikassa eikä ojassa, mutta toisekseen hän taas ei käsittänyt mitä varten se Antti oli nyt sinne mennyt ihan ilman puhumatta. Niissä ajatuksissa saapui hän kotiinsa, missä Maija Liisa odotti. Oli jo katkonut risutkin valmiiksi liedelle ja pannut pannun siihen viereen. Anna Liisa riisuutui ja tiedusti, oliko Kanasen Maija Liisa juottanut ruunan. Hän sai myöntävän vastauksen, ja mietti mitä puhua. Epätietoista kun oli kaikki, alkoi hän salailla asiaa, varsinkin sen tähden että Hyvärinen oli puhunut, jotta mene tiedä vaikka se Ihalainen olisi mennyt uutta vaimoa ottamaan. Hän alkoi jo hämärästi aavistaa olevansa hylätty vaimo, ja kukapa nainen myöntäisi mielellään, että mies on hänelle kylmennyt. Hän mietti millä puheella peitellä koko asiaa. Sen keksittyään hän ilmoitti: »Sitä se kuuluu Pekka Roivaan tyttöä ajattelevan Jussi Vatanen.» »Sitäkö vanhinta?» »Sitä Liisaahan se kuuluu.» »Joutaisi noita Roivaaltakin jo naimisiin pääsemään», toivotti Maija Liisa, ja nyt hän jo katkoi päreitä, sillä hän oli varma siitä, että nyt se pannu pääsee tulelle. Hän ryki taas Liperin kunnan tyytymättömyyden yskää. Mutta ei Anna Liisa näyttänyt muistavan koko asiaa. Hän kierteli ja kaarteli. Kun oli muut asiat kertonut, niin ilmoitti: »Kaksikymmentä kolme kappaahan se on Lehvosenkin Anna Priitta saanut Hyvärisen kauran leikkuusta...» Mutta nyt ei Maija Liisa enää malttanut odottaa. Puheeseen vastaamatta ilmoitti hän suoraan: »Vesikin jo rupeaa pannussa muikenemaan.» Silloin vasta Anna Liisa hoksasi tulitikkuasian ja siunasi: »Herra siunatkoon! Kun uneutin ne tulitikut ihan kokonaan!» Maija Liisa pyyhki nyt pankkoa, jotta poro pölisi ja Anna Liisa aivan hätäytyi eikä tiennyt mitä sanoa. Hätäpäissään hän jo lykkäsi syyn Antin niskoille, sanoen: »Semmoista se on, kun lähetät tolkuttoman miehen asialle: saat itse mennä perästä, eikä sittenkään tule tolkkua... No, mikä veikin muistin.» Mutta Maija Liisa ei ääntänytkään. Ilmassa oli ukkosta. Anna Liisa unohti surunsakin ja yritti jo sovitella, ehdotti: »Söisit nyt vaikka paljaaltaan kahvin papuja ja haukkaisit sokeria päälle!» Mutta ei. Ei suostunut Maija Liisa. Ähisi vain ja oli vihoissaan. Viimein tiuskasi: »Ei tässä tämmöisessä tupa röttelössä asuakaan tarkene lämmittämättä! Kun on kuin harakan pesä!» Hän oli aivan oikeassa. Sen huomasi Anna Liisakin. Yritti hän kehrätä, mutta ei se sujunut nyt. Mietti hän keinoa, mutta ei tahtonut löytää. Mutta Maija Liisalla oli suurempi tulen tarvis, sillä hän oli kuolla kahvin janoon. Ja hätä yrittää keksiä keinoja, kiskoa vaikka petäjästä tuohta. Hän ehdotti: »Onko teillä tahko?» Olihan se tietysti, ja Maija Liisa järkeili silloin: »Lähteehän siitä tulta, kun kuiviltaan tahkoaa. Jos koetettaisiin tässä vaikka sitä konstia.» Tahko tuotiin tupaan, ja nyt emännät sillä tulta kehräämään. Hurisi siinä tahko, kun toinen väänsi kammista ja toinen painoi rautaa päälle. »Sinkoaahan siitä kipunoita, mutta mihinkäs ne ottaisivat tulta!» riemastui jo Maija Liisa. Levitettiin lattialle tappuroita ja pidettiin jos mitkä pelit, mutta tulta vain ei saatu. »Väännä kovemmin!» komensi Maija Liisa ja painoi rautaa tahkoon irvellä ikenin. Mutta eivät vain tappurat leimahtaneet. Viimein he väsyivät, pyyhkivät hien otsaltaan ja Maija Liisa sanoi: »Ei se syty.» He istuivat väsyneinä, epätoivoisina, ja Maija Liisa kysyi vihansekaisena: »Entäs Ihalainen itse?... Tuliko siitäkään sen parempaa tolkkua?» »Tulihan siitä... Ei se ojassa ole, se kun on onneksi mennyt Ameriikkaan», lohdutteli Anna Liisa. Mutta silloin pyöristyivät Maija Liisan silmät. Hän tiesi mitä se Ameriikkaan meno merkitsi, sillä monesti oli Kananen uhannut mennä sinne akkaansa pakoon, kun hän oli sitä kovistellut väkijuomien väärin käyttämisestä. Sääli hän nyt Anna Liisaa, joka oli muitta mutkitta jäänyt leskeksi. Hän huudahti: »No niinkö se nyt heittikin koko talonsa ja eukkonsa ja itse meni! Vai semmoinen mies se olikin, sekin Ihalainen!» Anna Liisa hätäytyi lopullisesti. Hän toki vielä puolusti: »Eikö tuo tuolta vielä tulle!... Onhan sinne kuuluu muitakin miehiä mennyt jo ennen Ihalaista!» Maija Liisa huomasi, että Anna Liisa ei vielä tiedäkään, mitä moisen miehen Ameriikkaan meno merkitsee. Hän selitti: »Vuota vain!... Kyllä se tulee!... Kyllä nyt saat jo lesken sängyssä maata, sillä eivät Ameriikkaan mene muut kuin ne jotka aikovat hylätä koko akkansa.» Ja hän selitti asian Anna Liisalle juurta jaksain. Hän kertoi miten Kananenkin oli uhannut Ameriikasta paremman akan ottaa, ja lisäsi vielä: »Niinhän se on sekin Rääkkylän Puhakka mennyt. Ja siihenpähän jäi senkin akka, ja Puhakka otti Ameriikassa sen Mikko Havukan lesken. No voi ryökälettä sitäkin Ihalaista!» Nyt Anna Liisa jo itkeä kihautti. Maija Liisa vielä torui häntä, kysyen: »Mitä sinä sille ukollesi oikein teit, kun se nyt tuskastui ja lähti? Oletko sinä lyönyt sitä?» Nyt muistui sortuneen Anna Liisan mieleen, että oli hän kerran: Juuri silloin Ihalaisen lähtiessä oli hän leipä-lapiolla herättänyt hänet, kun Sormusen Miina käski. Mutta leikillä hän oli sen tehnyt, eikä uskonut, että Antti nyt siitä ottaisi nenäänsä. Mutta ei hän sitäkään nyt sanonut Maija Liisalle, vaan puhdistautui: »Enhän minä sitä lyönyt enkä piiskannut ole... Sovinnossa tuota on tässä elää kituutettu ja rauhassa on oltu vihkimisestä lähtien...» Ei silloin Maija Liisakaan ymmärtänyt Antin päähänpistoa. Arveli hän vielä yhtä syytä ja kysyi: »No, oletkos sinä sitten haukkunut sitä siitä, kun sillä on se nenä niin jumalaton kuvatus?» Ei Anna Liisa huomannut olevansa siihenkään tekoon syypää. Hän puolustautui: »Enhän minä ole koko nenästä sanonut muuta kuin toisinaan vaan pyytänyt, jotta: 'Niistäisit nyt Ihalainen vähän tuota nokkatolhoasi'!...» * * * * * Nyt alkoi Maija Liisa pitää Anna Liisan puolta ja soimasi Anttia, kun se oli niin kevytmielisesti hylännyt vaimonsa. Hän unohti jo kahvinkin ja leppyi. Talossa oli suuri suru. Anna Liisa itki pariin kertaan. Maija Liisa päivitteli: »No jo on paha henki saanut vallan Liperissäkin! Kun nyt tuon Ihalaisenkin ja otti ja riivasi! Siihen se vie tämä jumalaton elämä... Hohhoi!... Hohhoi!» Anni Liisa oli sekaisin aivan. Ajatteli taas sitä nenästä huomauttamistaan. Itkun lopussa hän silloin valitti: »Ottikohan tuo nyt sitte siitä sen mieli myrtyäkseen? Mutta kukas sitä nyt osasi uskoa, jotta hän nyt ottaa omasta nokastaan niin nenäänsä, että siitä suuttuu ja lähtee. Kun olisi ihminen arvannut, niin en olisi puhunut halaistua sanaa koko tolhosta. Olisin antanut sen olla niine sisuksineen.» Yhä lisääntyi Maija Liisassa sääli. Hän jo lohdutti Anna Liisaa sillä, että ehkä se ukko Hyvärinen oli narrannut, se kun oli muutenkin semmoinen koiranleuka. Se lohdutus rauhotti sen verran, että voitiin mennä nukkumaan. Mutta lohduttamisesta seurasi, että Maija Liisan sääli myös haihtui ja kahvi juohtui mieleen. Ja nyt seurasi pitkä yö. He nukkuivat samassa sängyssä, Maija Liisa Antin paikalla. Jos vain Anna Liisa vähänkin havahtui, niin oitis kuuli hän Maija Liisan puhuvan jotain semmoista, mikä viittasi kahviin päin, tai ryki hän ja valitti yskäänsä. Joskus hän sanoi: »Mikä tässä tarkenee, kun ihan kylmiltä suin piti sänkyyn vääntäytyä.» Toisinaan taas soimasi: »On sitä muisti, kun ei muista tulitikkuja pyytää!» Toisin ajoin taas morkkasi muilla sanoin, vaikka Anna Liisaa ilmankin rasitti suru. Ja silloin vasta tunsi Anna Liisa, mikä aarre ja turva hänelle oli ollut Ihalainen. Ensi yötä hän nukkui nyt ilman sitä, vihiltä pääsystä lähtien. Kun aamu tuli ja oli noustu, siunaili hän itsekseen: »No sen minä vain sanon, että naisen kanssa minä en naimisiin menisi... Koko yön nytkin vornotti ja marmatti siinä... Toista se oli Antti Ihalainen!» KAHDEKSAS LUKU Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen hommailivat paluumatkaa. Kaikki tavarat oli ostettu. Oli ostettu vihkisormuskin ja muut laitokset, ja tamma oli aisoissa. Nyt ajaa köröttivät he jo katua pitkin. Istuivat miehet kärrissä rinnatusten niin makean näköisinä, että jokaisen vastaan tulijan suun pituutta jatkui hyväsen äänettömän naurun eli hymyn mitan. Samanne päinkin katsoivat aina. He olivat kuin kaksosveljet. Eräässä paikassa puhui Antti: »Tässäköhän se. Pakarisen puoti on, kun siihen on oven päälle räntätty jotta: 'Pakarisen kauppa'?» »Eihän se tässä taida olla. Eikös se siellä Parviaisen luona kaupitse», oikaisi häntä Jussi. Sitten ajaa köröttivät he taas jonkun aikaa ääneti, kunnes Antti ihmetteli: »On sitä tässä kylässä tuota taloa!» »Onhan siinä talo poikineen! Kun ne olisi kaikki panna rahaksi ja panna yhteen kuormaan rahat, niin tokkohan tammakaan jaksaisi sitä rahakuormaa näpistää», todisti Jussikin, ja Antti jatkoi kummasteluaan: »Tokko vain jaksaisi! Ei ainakaan Muskon mäestä nostaisi sitä kuormaa, jos ei kärrin perästä mies avittaisi.» »Ei nostaisi... Mutta ei se kuorma nousisi Muskon mäestä Hyvärisenkään ruunalla!» myönsi toinen. Antti oli samaa mieltä, vahvistaen: »Ei nousisi. Vaan jos pantaisiin pari eteen, niin kyllä sen kuorman pitäisi kohota, kun ne nyhtäiseisivät niin että selkä olisi suorana, tahi sitten paukahtaisi luokki poikki, jos vain ei olisi järin paksusta tuomesta tehty.» »Poikki sen pitäisi paukahtaa, vaikka hän olisi miten paksusta tuomesta!» ylpeili siihen Vatanen. Ja taas huudahti Antti ihmeissään; »Mitenhän suureksi se tämä Join kaupunki oikein paisuukaan, kun tätä on jo nytkin kanavalta sinne toiseen laitaan asti...» * * * * * Niin jatkui keskustelu siitä asiasta, kunnes Antin oli pakko sanoa eräästä kadun lakaisijasta, joka lakaisi katua: »Katuako se tuo mies lakaisee?» Mies kuuli kysymyksen, keskeytti työnsä, käänsi luutansa pystyyn, seisoi sen varassa, katseli ja ihmetteli itsekseen: »On siinä kaksi aika veljestä... Missähän pitäjässä tuommoisia miekkosia kasvaa!» Eivät he kuulleet, eivätkä tietysti olisi siitä välittäneetkään. He ajaa köröttivät eteenpäin. Olivat he jo onnellisesti pääsemässä pois koko kaupungistakin. Tulivat jo aivan reunaan, niin että Antin oli taas pakko kysyä: »Joko tämä kaupunki loppuu?» Mutta silloin tapahtui asiassa uusi käänne. Hammaslahden Heikki Sikanen oli ollut päivällä torilla porsaita kaupalla ja häneltä oli karannut pikkuinen nassu. Se se nyt juosta vilisti katua myöten saparo suorana, väliin pysähtyikin, pyöräytti itseään iloisena ja taas livisti katua pitkin. Tämä porsas teki käänteen koko Vatasen elämässä. Nyt se sattui juoksemaan kadun risteyksessä sen kadun poikki, jota myöten Liperin miehet ajoivat kotipitäjääseensä. Se pysähtyi aivan heidän tammansa eteen, röhkäisi iloisesti ja katseli ajajia. Jussi sen huomasi ensiksi ja sanoi Antille: »Kah! Potsi!» Nyt sen huomasi Anttikin ja kummastui: »Porsaspahan on! Kenenkähän tuo on?» Porsas katseli miehiä ja Jussi pysähdytti hevosensa. Vihdoin neuvoi hän Anttia: »Mikäs siinä on selvässä asiassa! Ota porsas kiinni, kun sillä ei ole omistajaa, niin onhan jotain kotiin viemisiä!» Mutta Antti epäröi: »Jospa se on hyvinkin jonkun?» »Ei se ole kenenkään... Eihän kaupungissa ole kellään sikoja», vakuutti Jussi. Samaa uskoi nyt Anttikin, kun hoksasi sen asian Jussin puheesta. Lähellä seisoi eräs hölmö kaksitoistavuotias poika kädet housuntaskuissa ja katsella töllisteli Liperin miehiä ihmeissään. Jussi kysyi häneltä: »Poika hoi! Kenenkä poika sinä olet?» »Kotilaisen!» tokaisi poika. »Kenenkäs se on tuo porsas?» jatkoi Jussi. »Ei se ole kenenkään!... Se vain muuten juoksentelee», selitti töllistelijä. Asia oli sitä myöten selvä. Jussi selitti Ihalaiselle: »Ota vain kiinni! Minä tässä pitelen hevosta sillä aikaa... Niin on vaikka Anna Kaisalle kaupungista tuliaisia... Perhanan lihava potsi se onkin!» Alkoi porsasjahti. Antti hapuili otusta käsin kiinni, mutta porsas pyörähti aina pois, kääntyi taas päin Anttia ja katseli tämän nenää. Silloin Jussi neuvoi: »Maanittele... Koeta maanittelemalla!» Antti koetti nyt pyydellä: »Kus ... kus ... kus ... kus!» Mutta porsas jatkoi samaa menoa ja puhkaili pyörähdellessään: »Puh!» »Puhkaa vain porsas ja saparoaan heilauttaa, vaan ei antaannu!» sanoi poika, joka katseli jahtia innostuneena. »Ei se antaannu», valitti jo Antti. »Puh!» puhahti taas porsas, ja poika nauroi kädet housuntaskuissa ja ilmotti: »Taas puhahti porsas!» »Ei sitä saa» uudisti Antti. Jussi neuvoi silloin: »Rupea könnällesi!... Ryömi polvillasi, niin se laskee lähelle!» Antti alkoi polvillaan könytä, porsas pyörähteli edessä, poika nauroi ja Antti valitti: »Ei sitä paholaista saa!» Hölmö Kotilaisen poika nauroi katketaksensa. Jussi arveli taas: »Kun sinulla olisi, mikä haisisi, niin sitten se tulisi.» Silloin Antti nousi, alkoi kävellä ja kussuttaa porsasta perästä tulemaan, mutta poikakin todisti: »Porsas vain katsoo, eikä tule.» Viimein suuttui Antti, ryntäsi suin päin porsaan kimppuun ja huudahti: »Etkö sinä paholaisen vietävä antaannu!» »Puh!» vastasi porsas ja lasketteli saparo suorana pakoon, Antin painaessa täyttä juoksua jälestä. Kotilaisen poika kipasi perästä ja huusi Pakarisen Veikolle, joka tuli maantieteen laiskanläksyltä: »Tule, Veikko, katsomaan, kun porsasta ajetaan!» Antti ja porsas panivat parastaan. Kiihtyneenä huusi Jussi: »Elä laske lempoa pakoon!... Se on lihava porsas!» »Nyt se halvattu jo meni!» kuului etäältä Antin suuttunut ääni. »Minnekä se meni?» huusi Jussi kiivastuneena. »En minä tiedä, minne se meni... Se meni yhteen herraskartanoon», valitti Antti. »Se meni rehtorin pihaan», auttoi poika huutaen. Ja Antti pyysi Vatasta: »Tule sinäkin apuun!... Ei sitä kehnoa saa yksinään... Tuo säkki, johon sitte pannaan peijooni!» Jussi oli kiihkoissaan, hän hyppäsi alas kärristä, heitti hevosen yksin ja lähti taistelupaikalle juoksemaan. Porsas tulikin jo kartanolta pois, röhkäsi ja lähti hiljaa juosta hynttyyttämään. Miehet ja poika perästä. Jussi koki neuvoa: »Ahdistetaan se johonkin nurkkaan ja sitten otetaan!» »Kus ... kus ... kus!» maanitteli Antti. Porsas pyöräytti saparoaan ja poika riemuitsi. Jussi tuimistui ja ylvästeli: »Otetaan se suorastaan juoksemalla, pakana!» Ja nyt alkoi juoksu. Porsas vilisti katua pitkin saparo ojona ja miehet ja Kotilaisen poika perästä niin että tukka oli suorana takana. Pojan riemu yltyi. Hän juoksi ikenet irvellä ja iloitsi: »Voi kun miehen tukka leuhkaa!» »Juokse kovemmin, Antti!... Kussuta vähän juostessasi», hätäili Jussi. He olivat jo kiinni saamaisillansa, kun porsas taas pyörähti sairashuoneen pihaan ja eikös miehet hyökänneet suin päin perästä. Kartanolla alkoi nyt oikea säännöllinen saartaminen. Poika oli saapunut paikalle ja Jussi komensi: »Tule sinä, Kotilaisen poika, kolmanneksi, niin ahdistetaan se tuonne aitaa vastaan!» »No!» lupasi poika, ja nyt alkoi saarto. Jussi huusi Antille: »Ahdista sieltä seinän puolelta!... Elä laske sieltä ryökälettä pois!...» »Se menee!» valitti Antti. »Elä laske!... Juokse eteen!... Potkaise kärsään paholaista, jos yrittää!... Poika!... Elä laske vietävää portista pakenemaan!... Hös, senkin halvattu», reuhasi Jussi liehuen seiväs kädessä. »Lyönkö minä tällä seipäällä?» pyysi jo Antti. »Elä lyö!... Otetaan elävänä ja viedään Anna Kaisalle», epäsi Jussi. »Voi kun se pyörähti!» riemuitsi poika hammasrivejänsä väläytellen. Mutta melu oli häirinnyt vieraita, ja nyt tuli lääkäri paraaseen ötäkkään, ärjyen: »Senkö pahaa elämää te täällä pidätte!... Missä on poliisi!» Miehet vähän säpsähtivät viime sanan kuullessaan ja koko mellakka taukosi. Lääkäri tiuskasi uudestaan: »Mitä riivatun meteliä tämä tämmöinen on?» »Tuotahan me porsasta vain otimme kiinni», selitti Jussi viattomana. Lääkäri näytti uhkaavalta, mutta leppyi, kun kuuli pojan selittävän: »Tuo porsas pääsi karkuun ja ne juoksivat perästä sitä kiinni ottamaan!» »Menkää lemmon kattilaan täältä!» sanoi siihen lääkäri ja lähti antamaan lääkkeitä sille Rissasen emännälle. Sen pahemmitta selvisivät siitä. Porsas oli taas päässyt kadulle ja kävellä nossutteli rauhallisena. Jussi silloin vihjasi hiljaa: »Hiivitään varpaillaan ja temmaistaan saparosta kiinni!» Ja niin he yrittivät käyttää salajuonta. He lähestyivät porsasta... Jo oli se käden ylettyvillä. Nyt... Ja silloin molemmat miehet ryntäsivät yht'aikaa. Mutta porsas livahtikin taas käsistä, vinkasi vain kerran ja poika oli revetä naurunsa remakkaan. »Nyt jos olisi Pakarisen Veikko nähnyt, kun ne menivät nenälleen!» Pääsivät siitä miehet ylös, pyyhkivät hikeänsä ja Antti päivitteli: »Eto elävä! Minkälaisen lämpimän antaa.» »No ei luulisi! Nyrkin kokoinen para, vaan osaapas juoksuttaa», myönsi Jussikin, puisteli housujaan mullasta ja kehotti Anttiakin siisteyteen: »Puistele sinäkin multaa housuistasi!» Lepohetken perästä alkoi uusi ajo. Poika selitti porsasta katsellen: »Se tonkii nyt tuossa multaa kärsällään.» He lähestyivät varovasti, jottei porsas huomaisi, ja aikoivat taas yrittää äkkihyökkäystä, kun pääsisivät sopivan välimatkan päähän. Mutta rynnäkkö ei onnistunut nytkään. Pois livahti porsas ja alkoi painaa suoraan keskikatua myöten. Silloin Jussi päätti, että nyt pannaan kova kovaa vastaan, ja Antti sanoi: »Nyt ei hellitetä, vaikka olisi perhana!» Ja parastaan he nyt panivatkin koko joukko. Poikakin viiletti katua pitkin niin että pää oli taa päin kenossa ja silmät muljollaan, ja töin tuskin sai hän vastaan tulevalle Koponen pojalle huudetuksi: »Katso, Armas, kun otetaan porsasta kiinni!» Mutta taas, juuri kun oltiin kiinni saamaisillaan, vinkasi porsas ja livahti aidan raosta erään talon pihaan! Neuvottomina siinä seisoivat miehet hiki hatussa, ja Jussi jo sadatteli: »No voi perhana sentään!... Juuri kun piti saada kiinni, niin meni! Voi tuota halvattua!» »No löysipäs se reiänkin, en paremmin sano!» kirosi jo Antti suutuksissaan. Jussi todisti: »Ei sitä enää uskalla mennä pihaan. Jos taas sattuu äksyjä ihmisiä, niin voivat hyvinkin vielä huutaa poliisille!» Samaa mieltä oli Anttikin, sillä äkäinen lääkäri ja putka olivat vielä tuoreessa muistossa. Mutta toisella puolen oli porsas, eikä tehnyt mieli siitäkään erota. Jussi jo käski: »Tirkistä siitä reiästä, kenen talo se on?» Antti rupesi köntälleen maahan, kurkisti lankkuaidan alla olevasta raosta kartanolle ja sanoi: »Siellä se on!» Miehiä alkoi harmittaa ja suututtaa. Jussi kiukutteli: »Senkö täyteistä ne tuohon aitaan tuonkin reiän ovat tehneet ... hyvään lauta-aitaan!» Sitä ei Anttikaan käsittänyt. Hän valitti: »Oli se lihava potsi; kun ei olisi ollut tuota reikää...» Nyt Jussi raapi päätään. Arveli mennä pihaan, mutta se äkäinen herra kammotti. Hän jo kysyi pojalta: »Tiedätkö sinä, Kotilaisen poika, kenen talo tämä on?» »En minä tiedä... Vaan ei siellä ole sitä tohtoria, joka siellä lasareetin pihalla oli», selitti poika, ja Jussi rohkaistui: »No sitten mennään!» Silloin alkoi vielä ankarampi ajo kuin ennen. Jussikin jo sanoi: »Jos ei siinä muu auta, niin annetaan seipäällä kärsään, jotta töllöää siihen paikkaan.» Nousi huuto ja rymäkkä. Seipäät heiluivat ilmassa. Näytti aivan kamalalta. Jussi liehui seiväs kädessä ja huusi: »Hös vaivattu!... Ahdistetaan se tuonne tallin tahi sontatunkion taa ja siellä hypätään kehnon niskaan!... Hös pahennus!... Elä laske, poika sinne! Potkaise kärsään!... Hös ryökäle!» Ja siinä kiireessä sieppasi hän täyden vesiämpärin, paiskasi sen porsasta kohti ja kaatui itsekin huutaessaan: »Elä laske, Ihalainen, sitä reikään! Lyö seipäällä, jos yrittää!» »Jospa se menee!» huusi Antti vastaan. Jussi yltyi: »Vaikka tapa silloin koko para!» Siitä nousi nyt ihan julma sota. Joskus menivät miehet kiireessä kuperkeikkaa. Porsas vingahteli. Poika säesti huutoa naurullaan, ja ylisteli milloin porsaan saparoa, milloin miesten kuperkeikkoja. Mutta nielun parhaillaan ollessa kuului hätäytynyt naisen huuto: »Mitä rosvoja te olette, kun vieraalla kartanolla tappelette? Poliisia minä huudan, jos ette asetu ja ole ihmisiksi.» Hätkähtivät sitä miehet, varsinkin Jussi. Seipäät laskeutuivat alas ja hämmästynyt nainen siunaili: »Ka! Herra siunatkoon! Jussi Vatanenhan se on Liperistä ja Ihalaisen Antti... Ja minä kun arvelin, että mitä ihmeen kummituksia ne ovat, kun tuommoisen elämän nostivat keskellä parasta kaupunkia?» Silloin tunsivat miehetkin puhujan ja Antti sanoi hänelle: »Ka!... Eikö se ole se entinen Kaisa Karhutar, se joka meni naimisiin sen Petrovaaran Makkosen kanssa!» »Kaisahan se on!» myönsi siihen Jussi, ja selitti: »Sattui tuo porsaan pahuus pääsemään säkistä karkuun ja siinä on ollut ajamista... Kotoa tuotu porsas, niin se vierastaa näin kaupunkipaikoissa omaakin väkeä!» Silloin Kaisa nouti leipää, murensi sen porsaalle, ja kun porsas tuli syömään, niin sieppasi sen syliinsä, lennätti Jussille ja kysyi: »Onko se oikein oman sian porsaita?» »On... Se on sen suuren imisän sian porsaita, niin arveltiin kotoa lähtiessä, että ottaa hänet mukaansa, jos hyvinkin sattuu halukkaita ostajia, jotka tarvitsevat porsasta», selitti Jussi sitoen säkin suuta kiinni. Antti huomasi silloin tarpeelliseksi kysyä Kaisalta: »Täällä Joillako se Kaisa nyt on?» »Täällähän minä. Tämä on minun oma talo rähjäni tässä... Eikö sitä jouda sisällä pistäytymään?» puhui Kaisa. Jussi oli siihen erittäin halukas. Hän viskasi porsassäkin olalleen ja sanoi Antille: »Ka, joudetaanhan me tästä vielä poikkeamaan Kaisan luo.» He lähtivät porsainensa Kaisan vieraiksi. YHDEKSÄS LUKU Kaisalla sattuikin onneksi juuri olemaan pannu tulella, kun liperiläiset saapuivat. Hän alkoi selvitellä olojaan: »Minulla on tässä omissa hoteissa ainoastaan tämä keittiö ja kammari, mutta kammarissa asuu se Pekka Kankkunen eukkoineen loisina, niin ei jää itselle muuta kuin tämä keittiö... Mutta tuleepa tuota tässäkin toimeen, herran kiitos!... Kas tuota pannua, kun jo kuohuu. Se Kankkusen eukko on pannut suotta aikojaan noin paljon puita hellan uuniin...» Hän pyörähti hakemaan kahvimaitoa, ja tultuaan jatkoi: »Täällä Joilla kun tuo maitokin kallistuu, niin että ei häntä enää pienemmät eläjät jaksa ostaa muuta kuin hutun silmäksi... Montako lypsävää lehmää sillä Vatasella nyt on?» »Viisitoistahan niitä on yksitellen lukien», urahti Jussi. Kaisa antoi taas tulla kuin rallia: »Vai viisitoista siinä Jussin talossa nyt elätetään! Onhan siinä talossa hyvät nurmet. Niitäkin luhtaniittyjä onhan siinä ihan sinne suutari Tolvasen mökille asti... Eikö tuo kahvi jo liene kystä... Tässä arvelinkin, jotta tuleekohan nyt Liperistä vieraita, kun suuta syyhytti ja tuo Kankkusen kissakin pesi silmiään, niin pistin tuossa jo pannun valmiiksi tulelle ja aattelin, että vähemmänpä häntä on sitten enää puuhaa vieraiden aikana... Ja yhäkö se Petrovaaran ukko Voutilainen vain elää?» »Eläähän se vielä ja ketterä ukkohan se onkin», myönnytti Jussi ja Antti vahvisti: »Ketterähän se on vielä ukko... Vielähän se kehuu rukiisen leivän ja pytyllisen kirnumaitoa syövänsä yhdellä verolla, jos vain niikseen tulee.» Kaisa hompsuutti taas ja selitti: »Illalla jäivät nuo kahvikupitkin pesemättä. Kun tässä yksinään asuu, niin mitäpä heistä viitsii kuurata... Ja tuosta yhdestä kupista on näet ripakin jo katkennut! Onkohan se Kankkusen eukko sen katkaissut!» Hän selvitteli kahvia ja kysyi: »Vai yhä se vain ukko Voutilainen jaksaa!... Ja siinäkö se vain konnullaan elää?» »Siinähän se.» »Ka mikäs hänellä on siinä eläessä!» tokaisi Kaisa, jatkaen: »Se Makkosen suku se on tainnut sieltä Petrovaarasta kokonaan jo hävitä, kun tämä minunkin miesvainajani kuoli...» »Vai kuoli se jo Kaisan miesvainaja!... Niitähän se oli sekin Petrovaaran Makkosia... Eikös se ollut sen entisen Ökä-Antin poikia se Kaisan Makkonen?» ihmetteli Antti Kaisan miehen kuolemista, ja Kaisa myönsi: »Niitä se oli sen Antti Makkosen perillisiä Makkos-vainaja, ja saihan se sieltä taisi niitä ukon perujakin, joilla sitten tämä talorähjä tähän ostettiin... Se Jussi Makkonen kun kuoli, niin se pesä näet jaettiin sitten Antin ja tämän minun Makkosen kesken, vaikka eikö tuo liene Antti siitä enempää osaa kähveltänyt, kun se tämä Makkos-vainaja oli semmoinen siivoluontoinen mies, että ei se ruvennut käräjöissä rettelöimään kenenkään kanssa.» Jussi oli kumartunut polviensa varaan ja kuunteli miettivän näköisenä lattiaan katsoen ja ajatellen: »Vai jo se Makkonen on kuollut!» Sitä hän ajatteli vakavasti. Vanha rakkaus iti. Hän jo huomautti: »Vai on tämä Kaisan oma talo niillä ukko Makkosen peruilla ostettu!» »Onhan tämä. Vaikka paljonkos näistä tämmöisistä rähjistä on iloa, kun ei ole pois antaa muuta kuin yksi kahden huoneen kortteeri. Mutta onhan sen verran, että on oma hökkeli missä asuu, niin että ei tarvitse toisen luvan nurkassa loisina vetelehtiä... Siinä olisi nyt sitä kahvin tapaista! Juo sinä Ihalainen tuosta rivattomasta kupista! Vatanen ottaa sen ripaniekan.» * * * * * Alettiin hörppiä kahvia. Jussi mietti yhä sitä ihmeellistä asiaa, että Kaisan mies oli kuollut eikä siitä ollut sinne Liperiin mitään kuulunut. Kun hän oli paraillaan vetämässä aimo siemausta kahvia suuhunsa, katsoa muljautti hän jo salavihkaa, ikäänkuin teevadin reunan takaa, Kaisaan, huomatakseen, oliko se Kaisa vielä entisen näköinen. Ja eipä tuo näyttänyt paljoa muuttuneen. Kun hän oli yhden teevadillisen ryypännyt, ihmetteli hän toista täyttäessään: »Vai kuoli se Kaisan miesvainaja!» Kaisa huokasi syvään ja vakuutti: »Siellä on Herransa edessä Makkos-vainaja tekemässä tiliä ajallisesta vaelluksestansa täällä maan päällä. Ja tottapahan se oli hänellekin sallittu, että ei saanut ikäänsä elää... Ja mitäpä tuosta liiallisesta elämästä sitte onkaan! Enemmän vain tulee syntiä tehdyksi ja enemmän on sitten tuomiolle tullessa vastaamista!» Hän kuivasi esiliinallaan silmästänsä kyyneleen ja käänsi äkkiä puheen ihmetellen: »Olikohan se kahvi selvinnytkään kunnolleen, kun siihen kupin pohjaan on poroja jäänyt... Vaan poroistahan se rahakin maksetaan. Niin se Makkos-vainajakin aina sanoi, eikä se ollut siitä suustaan niin ronkelinen kuin monet muut ovat. Kyllä sille olisi poroinenkin kahvi kelvannut...» »Eihän se Makkosen suku yleensäkään ole ronkelista siinä syömisen asiassa», vakuutti Antti. Kaisa siitä kehumisesta heltyi Makkosta kohtaan ja alkoi kiitellä: »Ei se turhaa virnistellyt ruualle, kun sen eteen pääsi, eikä se nenäänsä nyrpistellyt, jos olisi sattunut huttukattila pohjaan palamaan... Herra häntä siunatkoon Makkosta siellä tulevassa elämässä!... Ota nyt siitä, Vatanen, ja Ihalainen, toinen kuppi sitä kahvia!... Ei tullut ostetuksi vehnäsiä, mutta kuka sitä nyt osasi ajatella, että Liperistä asti tulee vieraita.» Hän työnsi sokerikuppia Jussin eteen ja kehotti: »Ota nyt, Vatanen, sokeria ettähän tuntuu! Hyvästikö se Ihalaisen Anna Liisa jaksaa?» »Siinähän se menee. Vaikka vanhuushan se tahtoo siellä Liperissä kaikkia ihmisiä vaivata ja olla vastuksena», selitti Antti. Jussi veti kahvia suuhunsa ja puraistuaan sokeria kysyi, sokeri hampaiden välissä: »Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?» »Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa... Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli», antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä: »Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli! Yölläkö tuo kuoli, vai sattuiko olemaan päiväinen aika?» »Ei se ollut oikein kumpainenkaan. Se oli paremmin aamuhämärää, kun pesijä tuli. Vaikka johan se Makkonen oli kuollut ennen kuin pesijä ennätti tullakaan. Kasurisen Susohan sen pesi.» »Vai Suso sen pesi!... Onko se Suso täältä näiltä paikoin kotoisin?» tarttui siihen Antti, ja Kaisa sanoi Suson olevan Kiihtelysvaarasta. »Sitähän minäkin, että Kiihtelyksestä se on!» myönsi Antti. Jussi taas puolestaan mietti yhä vain sitä samaa kummallista sattumaa, että hän ja Kaisa osuivat olemaan leskinä nyt samaan aikaan. Siitä johtui taas mieleen toisia ajatuksia. Hän tiedusti: »Taitaa se tämmöinen talo olla hyvinkin kallis ostaessa?» Ei Kaisa olisi arvannut oikein pitää nyt hintoja korkealla, ja sanoi vain: »Eihän nämä tämmöiset köyhän talot kalliita ole niin kuin noiden rikkaiden Parviaisten ja muiden talot. Liekkö se Makkonen maksanut tästä kolmeakaan tuhatta enempää... Vaan sanovathan ne, että tästä tulisi kallis talo, jos rakentaisi ja korjuuttaisi.» »Vai tulisi rakentamalla kallis!» yhtyi puheeseen Antti. Jussi vertaili talon hintaa Hyvärisen tytön myötäjäisiin. Jo kysyi hän Kaisalta: »Milloinka se tämä Makkonen kuoli?» »Johan siitä on Mikkelin jälkiviikosta toinen vuosi menemässä. Se kuoli samaan aikaan kuin Jussi Väänäsen isä ukko sieltä Kiihtelysvaarasta!» Hän pyyhki pankon ja kysyi: »Yhäkö se on tämä Vatanen yhtä iloisen luontoinen kuin ennenkin?» Jussi ei nyt vastannut. Mutta Antti muisti Jussin vanhan rakkauden, vertasi jo Kaisaa Hyvärisen tyttöön ja vastasi: »Eihän tätä Jussia ole surut painaneet. Ja mitäpä hän saisikaan surtavakseen, kun on miehellä talo semmoinen, että siinä ovat pitäjän paraat heinämaatkin ... varsinkin mitä luhtaniittyihin tulee.» Jussi taas oli sillä aikaa ajatellut toista asiaa ja kysyi nyt: »Vai jo siitä on toista vuotta Makkos-vainajan kuolemasta! Kyllä kai se on täällä Joillakin sama laki kuin Liperissäkin, jotta vaimonpuoletkin pääsevät jo vuoden päästä toisille kuuluutuksille, jos vain itse sitä haluavat?» »Eipä tuota ole tullut perätyksi, kun ei tässä ole ollut mitään aikomuksiakaan. Vaikka eikö tuo liene sama laki täälläkin, kun täällä on kerran Liperistä tullut pappikin?» selitti Kaisa, ja Jussi yhtyi: »Samahan se sitten on. Vai Liperistä täällä on pappikin! Onkohan tuo sen entisen hyväsaarnaisen rovastin poikia?» »Niitäköhän lienee vai lieneekö sitten sen kappalaisen, sen vanhan Tujuliinin poikia. Anteliiniksi ne sitä sanovat sukunimeltään», tuli Kaisalta, ja nyt vahvisti Antti: »Tujuliinin poikiahan se sitten on, sillä eihän sillä rovastilla ollut sen nimisiä lapsia, vaikka sillä oli niitä yhtä vaille tusina.» »Tujuliininhan se on. Eikö tuo lienekin se Tujuliinin Kasperi, josta ne yhteen aikaan eivät sanoneet tulleen mitään», myönsi Vatanen siihen. Puhuttiin muista vähemmän tärkeistä asioista. Jussissa oli alkanut kyteä vanha rakkaus yhä kovemmin; hän pelkäsi jo, että jos se Antti nyt taas ennen aikojaan puhui siitä Hyvärisen tytön asiasta. Alkoi jo vähän suuttuakin siitä Antille, mutta ei löytänyt muuta sopivaa keinoa ilmottaaksensa närkästystään, ja varottaaksensa samalla, kuin että sanoi: »Onkin tässä tullut jo kaikki asiat puhutuksi. Vaikka eihän se miehille oikein sopisi semmoinen kielen kantaminen. Se Sormusen Pekkakin on siitä päässyt ihan akkojen kirjoihin, kun ei malta sitä suukomentoaan pitää kurissa, vaan meni senkin Kakriaisen Mikon ja Hentusen tytön naimisista ennen aikojaan hölöttämään, kun sattui olemaan puhemiehenä, ja sillä tavalla sai aikaan, että Kakriainen ei päässytkään enää perääntymään, kun se Kososen tyttö, johon Mikko aikoi Hentusen tytön vaihtaa, sai näet sen kautta asiasta perää eikä enää huolinut Mikosta.» Sitä sanoessaan hän muljautti Anttiin pariinkin kertaan, huomauttaakseen ja nähdäkseen, älyääköhän se Antti. Mutta Antti oikeastaan oli älynnyt asian heti kun Jussi kysyi Kaisan talon hintaa ja sitten sitä leskiajan pituutta. Nyt hän varmistui asiasta ja alkoi auttaa Jussia, arvellen sen kuuluvan hänelle, hän kun kerran oli puhemies. Hän jo kysyi: »Vai ei ole Kaisa vielä aikonut mitään, vaikka Makkos-vainaja kuoli jo viime syksynä Mikkelin alusviikolla!» Kaisa alkoi silloin lasketella: »Kukapa niistä köyhistä huolisikaan, vaikka itse aikoisikin... Eikä se meidän suku ole ollut milloinkaan niin hätäistä ja kiireellistä, että ei ole oikein ehtinyt entisen elävistä sänkyä puhdistaa, kun jo toisen ottaa. Sekin Sohvi Karhutar, olihan se Ruukin Pekka Sahasen jälkeen kuusi vuotta leskenä, ennen kuin meni sille Uudenkylän Suhoselle, jonka kanssa se sitten oli yhdessä Suhosen kuolemaan asti... Ja sekin Loviisa, sen Jussi Karhun tyttö... Vastahan sekin meni näet Könösen Antille, kun oli ollut Miinalaisen leskenä seitsemän vuotta... Se on koko tämä Karhun suku ollut aina semmoista ajattelevaa ja vakavaa sukua...» Omaa vakavuuttaan ajatellen hän pyöräytti asian: »Vaikka eipä ne kaikki malttaisi niin tarkkaan leskensänkyään maata... Sekin Mulon Massisen leski oli jo toisen kelkassa, ennen kuin vielä oli ehtinyt ottaa selvää Massisen kaikista lapsistakaan, montako niitä jäi.» Jussia miellytti Kaisan vakavuus, jota vielä vahvisti Antti sanoen: »Vakavamielistä sukuahan se on se Karhun sukukunta aikoinaan ollut... Möröksihän ne sitä Pekka Karhua sanoivatkin, ja sen Mikko Karhun tyttöä haukuttiin Kontioksi.» Mutta liialliselta hänestä kumminkin tuntui semmoinen vakavuus, jos Kaisa päättäisi muun Karhun suvun esimerkkiä seuraten pitää sänkyään leskensänkynä kuusin vuosin. Jussin asiaa ajatellen ja ajaen hän sen vuoksi huomautti: »Vaikka kyllähän se ravakka vaimoihminen, niin kuin Kaisakin on, ennättää yhden leskensängyn loppuun maata vähemmässäkin ajassa kuin kuudessa vuodessa!» »Ennättää!» kiirehti Jussikin, ja lisäsi vielä: »Liiallista ylellisyyttähän onkin pitää sänkyään puolillaan niin kauvan.» * * * * * Miehet katsahtivat toisiinsa hyvässä ymmärtämyksessä ja Antti jo iski silmääkin. Mutta Kaisa ei tahtonut sukunsa ansioita puolustamatta jättää, ja hän pani vastaan selittäen: »No, parempi on sentään pitää sänkyään puolillaan muutama liikeneväkin vuosi, kuin koota se ihan