The Project Gutenberg EBook of Vaaralla, by Teuvo Pakkala This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Vaaralla Kuvia laitakaupungilta Author: Teuvo Pakkala Release Date: April 3, 2004 [EBook #11879] Language: Finnish Character set encoding: ASCII *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VAARALLA *** Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net VAARALLA Kuvia laitakaupungilta Kirj. Teuvo Pakkala 1891. 1 Pieniae elaejiae olivat. Heillae oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten elaejaein talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kaedellaeaen raeystaeaeseen, ikkunat olivat seiniae pitkin kasvavan heinaeisen penkereen tasalla, niin ettae naeytti siltae kuin talo olisi maan sisaeaen vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen paeae rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillae se oli sinnepaein isosti koenoellaeaen. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa koeyroettivaet ja lasit olivat sameat ja monivaeriset, aivan kuin olisi niitae hienovaerisellae sateenkaarella hangattu. Keskempaenae kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vaeltti ja sai siellae olla. Siellae oli halpasempiakin, niin ettae Nikkilaen talon ei tarvinnut huonouttaan haevetae. Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa paeaessae kamari, jossa hyyrylaeisiae pitivaet. Navetta oli, pieni saunan koemmaenoe ja tavalliset ulkohuoneet kartanon peraellae, ja kartanoa jaei vielae tilkun verran potaattimaaksi. Nikkilaen emaennaen mielestae heidaen elaemaensae asunnon puolesta oli kuin silkkiae eikae haen nurkunut muutenkaan. "Elae ole millaesikaeaen, haetaekoes meidaen on", puheli haen miehelleen, taemae kun joskus epaeili elaemistae. Ja kun ahtaalle otti ja itseaeaenkin mietitytti, niin uskoi haen, ettei kuitenkaan vielae haetaeae ole, kunhan taestae nikarasta vain paeaesee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka jaelestae kerrassaan helpottaa. Mutta semmoista se oli ollut elaemae, ettae kun yhdestae nikarasta paeaesi, niin oli toinen edessae. Nikarasta nikaraan oli elaenyt monta herran vuotta, siitae saakka kun Nikkilae tyoehoen kykenemaettoemaeksi tuli. Viime aikoina oli elaeminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut pelottaa, ettae miten hiljan hitainkin kaeypi. Mutta epaeilys ei kuitenkaan ollut valtaa toivolta saanut vielae koskaan. Tiukemmassakin kohdassa uskoi haen, ettae kyllae he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilae elaeae. Sepae olikin haenen toivonsa paeae, ettae haen jaksaisi taloutta pystyssae pitaeae ja Nikkilaen hoitaa, kunnes kuolema haenet korjaa, tarvitsematta heittaeytyae koeyhaeinhoitoon. "Ehkaepae tuo raukka piankin paeaesee taeaeltae pois", ajatteli emaentae, "minae kyllae jaksaisin itseni elaettaeae". Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emaentae odotteli kesaeae, aikaa parempaa. Vaan olivat nikaransa haenellae silloinkin. Heti alkukesaellae pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitaenyt saada lunastetuksi lehmaelle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen tarvitsi, vaan ei ollut penniaekaeaen, eikae ollut toivoa saamisistakaan taehaen haetaeaen. Oli sitae vailla, ettei pitaenyt koko lehmae haevittaeae, paras tulolaehde. Viion leski, hyvae ihminen, hankki rahan ja maksoi etukaeteen hyyryn ja niin paeaesi Nikkilaen emaentae siitae nikarasta. Hyvaessae toivossa oli haen, ettae saa alkaa koota kassaan, mitae maidolla saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara. Palosyynimiehet kaatoivat eraeaenae paeivaenae tuvan uuninpiipun ja ropostelivat uuninkin niin pahasti, ettae siitae oli monta vertaa suurempi tyoe kuin mitae korjuu alkuaan olisi vaatinut. Hiljaa oltiin sinae paeivaenae Nikkilaen tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiae molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emaentae katsellessaan haevitettyae uunin kiuasta: "Olipa se." Vaan Nikkilae ei mitaeaen virkkanut, ja emaentae tiesi miksi: Nikkilae oli niin taeysissaeaen, ettei saanut sanaa suustaan. "Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei niitten olisi tarvinnut noin repiae ja raastaa", arveli emaentae. "No mitaepae siitae, se korjataan, sillaehaen siitae paeaestaeaen", sanoi haen niin kuin se olisi helpostikin tehty. Haen ymmaersi mitae oli tehtaevae. Maito piti myoedae tarkempaan, niin ettae ukollekaan ei jaeaenyt kuin iltasella pieni maerkae, siksi ettae sai suunsa maidolle maistumaan. Yoetaeaen taeytyi emaennaen lyhentaeae entistae enemmaen ja ruokaansa vaehentaeae. Mutta sitae varmemmin haen aina sanoikin: "Noo, taestae nikarasta kun minae paeaesenkin!" Ja nyt haen siitae oli paeaessytkin. Uuni oli eheae ja uusi, piippu toerroetti katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Haenellae oli velkakirja, jossa maksettavaa oli kahden hengen viiniraha a 12 penniae hengeltae = 24 penniae; 1 miehenpuoli a 2 markkaa, 1 vaimonpuoli a 1 markka; kuitin lunastus 4 penniae. Summa 3 markkaa 28 penniae. Taemae velka oli jo julistettu maksettavaksi, taenaeaen juuri rumputettu raestinkanto tapahtuvaksi huomenna edellae puolisten. "Kaey koeyhaeinhoidolle sanomassa, ettae ottakoot nahkan ja tavaran", sanoi Nikkilae emaennaelleen ynseaesti. "Elae ole isae millaesikaeaen, kyllae me vielae elaemme. Ei vielae ole haetaeae, ei ole haetaeae. On aikoja pahempiakin eletty", lohdutteli vain emaentae. Mutta haen oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole naein ahtaalle ottanut, tullut noin puute puutteen selkaeaen, ettei kerennyt henkeae vetaeistae niitten vaelissae. Kesaestae oli vain loppu jaeljellae ja ansiot olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin paeaekaelettae saeaestoessae, ei varastossa huomisen paeivaen tarpeita. Lehmae oli ehtynyt ja ehtyi yhae enemmaen laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vaehentynyt, jotta lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi laehestyi. Alkoi jo tunkeutua haenelle se ajatus mieleen, ettae ei paeaese nyt mihinkaeaen, vaan koeyhaeinhoito heidaet perii piammiten. Ja se haentae kammoksutti yhtae paljon kuin jos olisi naehnyt pimeaessae huoneessa kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan. "Ei meillae ole haetaeae. Taemae kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan menoja sitten. Ja kesaeae on vielae jaeljellae ja minulla on valmiita lakkeja, joista laehtee rahaa, kun ne myoedyksi saan. Ja jos saadaan vielae lehmae jonkun ketoon, hyvaelle ruualle, niin pois edestae koeyhyys. Onhan ennenkin toimeen tultu. Taestae nikarasta kun vain paeaestaeaen, niin ei ole mitaeaen haetaeae", selitti emaentae toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilaeae. Nikkilae huokasi syvaeaen ja kaeaentyi saengyssaeaen seinaeaen paein maata. "Kun tulisi kuolema", lausui haen pitkaeveteisesti. Sitaehaen emaentaekin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilae itse lausui tuon toivomuksen, koski se emaennaen sydaemeen kuin puukolla vihlaisten. Kyyneleet tuppasivat yhtaekkiae silmiin ja mielen taeytti kummallinen kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilae olisi jo ollut ruumiina tuossa. Entinen elaemae, heidaen onnensa aika rupesi kulkemaan haenen muistoissaan, vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa saengyssae tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, ettae haen tahtoi sen kanssa vielae kauan elaeae. "Kunhan minae taestae nikarasta paeaesen", lausui haen itsekseen niin lujalla aeaenellae ja sillae aeaenellae, ettae kun haen siitae nyt paeaesee, niin paeaeseekin iaeksi kaikista nikarista. Niin haen todella taas uskoikin ja uskonsa tueksi tapaili mitae suinkin sai. Haen teki niin kuin suolla kulkija, joka katselee varakseen maetaeskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvaessae luulossa pienelle heinaetupsullekin. "Onhan niitae huonompiakin elaejiae kuin me. Elaeaepaehaen Viion leskikin, omin varoinsa on toimeen tullut, elaettaenyt itsensae ja tyttaerensae, eikae suinkaan ole muuta kuin mitae kynsistaeaen saa kankaan kutomisella. Meillae taessae on talot ja lehmaet", supisi haen itsekseen. Ja emaennaestae tuntui naein ajatellessaan, ettae heillae ei ole mitaeaen haetaeae, kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkaepae haen saa jostakin lainaan siihen asti, kun saa Viion leskeltae hyyryrahan. Ja haen paeaetti laehteae Latulta kysymaeaen. Sieltae he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana. Ne olivat hyvaesydaemisiae ihmisiae. Eikaehaen muissakaan naapureissa ollut moitetta, kyllae ne avuliaita olivat, vaan koeyhempiae vaehaen, etteivaet paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi arvaamallakin, kun oli heillae veronmaksu itsellaeaenkin. Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut taellaekaeaen kertaa. "Jauhon osto oli meillae eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole pennin poelyae. Eihaen noita olisi meillae nyt henkeae ahdistavia tarpeitakaan, ettae siihen naehden olisi joutunut, jos olisi ollut", sanoi Latun emaentae. "Ei olisi meillae ollut haedaen pipanaa, jos ei sitae uunin korjausta olisi ollut", arveli Nikkilaen emaentae, haenkin puolestaan. "Niinhaen se on. Niitae tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi kypikyllin, sillae meidaen pienten elaejaein toimeentulo on kuin kerjaelaeisen nuttu: reikae rikkeimaen vieressae." "Paljon reikiae ja vaehaen vaatetta, ettei tiedae minkae reijaen ensin paikkaa", lisaesi Nikkilaen emaentae ja nauraa kikatti vertaukselleen. "Aivan niin", myoensi Latun emaentae. "Hyvin oli meillaekin tuumimista, kun oli taas taenae kesaenae lyhennettaevae Lindbomille velkaa, joka otettiin taemae talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisaeksi muut tarpeet. Meitae isaen kanssa jo mietitytti. Ei enaeae olisi viitsitty pyytaeae lykkaeystae maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllaehaen patruuni olisi vielae myoentaenyt, sillae haen oli viime kerralla sanonut isaelle: elae haetaeile, Lattu, ei minulla ole kiirettae, ja minae tiedaen ettae sinae maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllae minae sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari hampaisiisi ja mene tiehesi, sillae minulla on kiire taessae", kertoi Latun emaentae ja koetti matkia patruunin karkeaa aeaentae ja aekaeistae puhetapaa ja nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: "Vaan kuule Lattu", oli patruuni ikkunasta pihalle isaen jaelkeen huutanut, "laittauppa taenne jonakuna joutilaana paeivaenae katsomaan minun uutta orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinae aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinae surit niin, ettet moneen paeivaeaen syoedae saattanut." Ja molemmat taas nauroivat patruunille. "Se on niin mukava ukon kaerikkae se patruuni, ja tuiki hyvaesydaeminen. Vaan ei isae olisi voinut mennae siltae enaeae pyytaemaeaen maksun lykkaeystae, ei vaikka. Tuumailtiin ettae koetetaan lainata muualta. Vaan mistae sitae olisi saanut, ja vielae lisaeksi pelotti, ettae jos patruuni olisi saanut tietaeae, ettae isae on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan. Niinhaen se teki silloinkin, kun me taetae taloa hommasimme ostaa ja kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isae patruunin luo. Vaan kun se oli kuullut, ettae on muualta tahdottu, niin sitaekoe oli myrtynyt: 'Pirunako sinae, Lattu, minua pidaet, kun vasta viimeksi minun luo tulet. Haeh? Siltaehaen siltae viimeksi apua haetaan', oli heti aeystaemaeaen ruvennut ja pitaenyt semmoisen myraekaen, ettei ollut isae saanut selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistae sinae, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikae olisi kaeynyt isaen sanominen, ettae ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikae sen patruunin edessae kuulu vale menestyvaen. Silmistae kuului naekevaen heti, ja se katsookin niin teraevaesti silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi rupeavan, jos naekee vilppiae hiventaekaeaen." "Vai niin." "Joo. Ei se vinoa meininkiae salli.--Niin, niin tuota, meillae kaevi tuumat hyvin pyoereiksi, ettae mitae tehdae. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinae valtakirja nostamaan haenen kahden kuukauden palkkansa konttoorista. Poika oli saeaestaenyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitae ennen ilmoittanut mitaeaen. Kirjeessaeaen sanoi, ettae kohtahan se on maksun aika patruunille, ja kun isaellae on luultavasti ollut yhtae vaehaen ansiota sen jaelkeen kuin haen laehti, niin tarvitsette nyt. Sitae varten on haen saeaestaenyt joka pennin." "Vai on Janne taas kirjoittanut?" kysyi Nikkilaen emaentae, vaikka oli jo muualtakin kuullut, ettae Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse oli Nikkilaelle sitae kertonut. Haen kysyi vaehaen niinkuin oenkyissaeaen ja oli hyvin vakavan naekoeinen. "Joo. Toissa paeivaenae me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa kaeydae sitae naeyttaemaessae", selitti Latun emaentae anteeksi pyytaevaellae aeaenellae. "Ja minae luen sen teille nyt kun olette taeaellae." "Lukekaa, vaan saattepa kaeydae Nikkilaellekin lukemassa, kun saatte aikaa", sanoi Nikkilaen emaentae ja oli jo hyvaen tuulen naekoeinen. Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilaen emaentae melkein samaa kuin aina ennenkin: "Siellae se Janne seilaa. Siellae se seilaisi meidaenkin Janne, jos olisi sille elaemaen paeiviae suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessaehaen ne teidaen Jannen kanssa olivat siellae meidaen kartanolla aina laivasilla. Ja minae muistan aina, kun meidaen Janne puheli isaensae kanssa ja kehui, ettae haenestae tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille taemaen pojan mieli tekee, siellae ei risut silmaeaen pistae!' Mistae lie kuullut merimiehiltae tuon hokeman", ja Nikkilaen emaentae nauroi ja silmaet raepaetti ja vielae sitten kertoi: "Atlantille taemaen popin mieli tekee, siellae ei risut silmaeaen pistae." Vaan nauru haeipyi muodoltaan, miettivaeisen naekoeiseksi painui, asetti kaeden leuan tueksi ja nyoekytteli ruumistaan. Silmaet vesistyivaet ja kyyneliksi herahtivat vedet silmaenurkkiin. Kaemmenpaeihinsae haen ne kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivaet laehteae poskipaeitae kostuttamaan, nousi seisaalleen ja sanoi: "Tottapa se ei ollut niin sallittu." Latun emaentae ymmaersi taeydellisesti haenen ajatuksensa ja sanoi lohduttaen: "Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle." "Niin kai, niin kai.--No hyvaesti." "Hyvaesti, hyvaesti.--Sepae oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan ukko saisi sieltae tyoepaikastaan, vaan on siihen vielae aikaa", sanoi Latun emaentae saeaelin aeaenellae ja lopuksi: "Mistaehaen te poloinen sen nyt saatte." "No, ehkae minae jostakin saan", arveli Nikkilaen emaentae. Vaan ei haen todellakaan tiennyt, mistae mennae, ja mielessaeaen jo kuvaili miten ryoestoemies tulee ja kirjoittaa lehmaen ja miten se sitten myoedaeaen. "Kun minae taestae nikarasta paeaesisin, eikae suinkaan se nyt niin mene, etten minae siitae jotenkin paeaese siitae nuljahtamaan", tuumi haen hiljaa supattaen itsekseen. Haenen mieleensae johtui taas Karenin rouva. Siitae tiedettiin, ettae se on upporikas leski ja koeyhaet sitae kehuivat, sillae se jouluna jakoi koeyhille ruokaa. Ja Nikkilaen emaentae oli jotakin kuullut semmoista, ettae Karenin rouva on paeaenae jossakin rouvain yhdistyksessae, joka auttaa tarvitsevia. Haen oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennae pyytaemaeaen taeltae rouvalta lainaa, vaan jaeaenyt menemaettae taehaen asti, kun sai muulta tai muuten neuvottelemalla paeaesi tinkapaikan sivu. Nyt haen taas mietti mennaekseen ja se tuli tehdyksikin. Hyvae toivo tempasi haenet laehtoeoen, ettei haen huomannut olevansa matkalla rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missae oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan haen ei tiennyt tuon hyvaen ihmisen asunnosta kuin ettae se on iso, komea talo keskikaupungilla. Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeae ei tuntunut kuin katujen risteyksessae mieto loeyhaehdys. Ja kaupunki naeytti taeaellae autiolta ja tyhjaeltae. Siellae taeaellae asteli joku herra keppiaeaen venyttaeen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi taeaellae parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivaet milloin mihinkin kadun kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitae kuunnellut. Jos joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin ei paeaetaeaen kaeaentaenyt, meni vain menojaan. Turhaan taeaellae rumputettiin verojen raesti-yloeskantoa. Nikkilaen emaentae kuleksi tietaemaettae minnepaein oikein menisi, eikae sattunut ketaeaen laehelle, keitae olisi kysynyt. Laehempaenae ei naehnyt muita kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttoesen, jotka tulivat muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen laehtivaet juosta hilkuttelemaan kadunkulmaan, missae paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen naehtyaeaen astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat vaehaen ajan peraestae. Autiot kadut jaeivaet entistae autiommiksi. Emaentae poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikae naeyttaeisi Karenin rouvan talolta, ja odotteli, ettae jonkun tapaisi, jolta kysyae. Ei viitsinyt mistaeaen talosta mennae kysymaeaen ja autioitahan nuo useimmat olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikae ristin sielua naekynyt kartanolla. Kiire haenellae oli, poltteli se toivo, ettae rouvalta saa avun. Haen kuvitteli, ettae Karenin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on hyvin ystaevaellinen, kaeskee istumaan, kyselee ja kun haen sitten kertoo asiansa, niin rouva heti, ettae: "joo, tokihan sitae nyt tuon verran sopii auttaa vaikka ketae". Tuntui vaehaen oudolta, kun haen vihdoin sai tietoonsa Karenin rouvan talon ja laehti kulkemaan sinne. Mieli vaehaen epaeilyttaemaeaen. Vaan kun haen ajatteli, ettae miksipaehaen ei rouva haentae auttaisi, kun se muitakin auttaa, ja haen ei tahdo kuin lainaksi, niin haevisi kaikki epaeilys, niin ettae keittioen portaita noustessaan haen oli aivan varma menestyksestae ja mieli kuvitteli, ettae rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin ja niinkin. Keittioessae oli piika vain ja liehtoi kuni siivilae. Vilkaisi vaehaen karsaalla silmaellae tulijaa, vaan ei virkkanut mitaeaen, eikoe liene joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa puvussa. Haen silmaesi kulmat kurtussa emaentaeae ja kysyi piialta: "Mikae tuo ihminen on?" "Minae olen Nikkilaen emaentae, olisi vaehaen asiaa Karenin rouvalle", alkoi emaentae puhella haemillaeaen ja silmaet tiheaeaen raepaettivaet ja suu oli hymyssae. "Mitae teillae on asiaa?" "Minulla olisi vaehaeisen Karenin rouvalle." "Jaa, jaa, mitae teillae on asiaa?" tikasi rouva, niin kuin tyhmaensekaiselle tikastaan. "Minae, tuota, laeksin rukoustamaan rouvalta rahaa vaehaen, ettae saisin verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniae tarvitsisin... Minae, tuota, maksaisin..." "Eei, ei minulla ole", ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta. Nikkilaen emaentae laehti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielae puolijuoksua pani, ikaeaenkuin olisi pelaennyt kuumaa tuhkaa jaelkeen viskattavan. Haentae haevetti niin aeaerettoemaesti. "Mitae varten minae meninkaeaen, outo ihminen? Vaehae kai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmaen kuin mustalainen kirjaa. Hoeperoe, ihan hoeperoe minae olen", jupisi haen itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vaehitellen alkoi haentae suututtaa koko juttu ja lopulta kaevi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko taemae komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vaehaen matkan paeaessae melusivat. "Niin kuin sitae ei muka olisi jo kuultu jo, ettae raestit ovat maksettavat. Ja ketae se taeaellae koskee? Taeaellaehaen asuu vain rikkaita, joilla on maksaa vaikka kaksikymmentae markkaa miehenpuolelta, jollei kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkae meikaelaeiset penneissae." Haen astui pylkkaesi kiivaasti, etunojassa, kengaet kivihin kopisi ja suu supatti myoetaeaensae. Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka tahtoi purkautua itkuksi. Karvas mielensae lieventyi sekin, kun haen paeaesi keskikaupungilta, sen autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileaet katuvieret ja viheriae nurmikko siellae taeaellae, ja jossa lapsia leikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia aeaeniae. Ja tuulen henkikin sopi taeaellae kaeymaeaen, ettae oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli naekyi pilviae, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistae taivasta vasten. Kun haen kotiportille tuli ja Mirri haentae pystyssae vastaan juoksi, kaula kenossa puski haentae ja kehraesi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi turhasta retkestae ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut. Vaehaen alakuloisena istui haen tyoehoensae, vaan arveli paeaettaevaesti: "No kumma tuo olisi, jollei taestae nikarasta nyt jollakin tavoin paeaesisi nuljahtamaan." Kamarista porstuan peraessae kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki, polkimet narahtivat ja sukkula heti jaelkeen surahti. Syvempaeaen kumartui Nikkilaen emaentaekin ompeluksensa aeaeressae ja liikutteli neulaansa vinhemmasti. Nikkilae aetyroei saengyssaeaen. Emaentae oli jo siihen tottunut, monta herran vuotta kun oli sitae naehnyt, vaan haenen kaevi nyt saeaeliksi ja mieltae kirveli, jotta muutamia vesiae silmiin herahti. "Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitaeaen hipleaempaeae palaa moneen aikaa, ei lehmaen antiakaan kuin tipan iltasella. Kun paeaesisi taestae vaehaen viljemmaelle." Mutta miten paeaestae? Ei naekynyt mitaeaen keinoa paeaestae taestae nikarasta, ja sehaen se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille. Nikkilae aehki ja puhkuili yhtaelaeiseen. Emaennaen mieleen johtui patruuni Lindbom. "Jos olisi siltae mennae pyytaemaeaen lainaan, se kun on niin somaluontoinen mies. Vaan mikaepae sitae oudolta. Eihaen tuo Karenin rouvakaan, vaikka sitae on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi auttaa. Jos isae olisi renkinae ollut jonkun herran luona, niin se auttaisi varmaan, sillae Nikkilaekin on rehellinen mies ja hyvae mies kaikin puolin. Paras timperi haen oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja oli siellae viittae laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt elaeisi, niin kyllaehaen se auttaisi, niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet sillaekin, mutta meillae oli sen takana saeaestoessae... Janne kun elaeisi, niin ei olisi haetaeae. Niin elettaeisiin kuin herran kukkarossa koeyhiae autellen. Niin elettaeisiin kuin Lattukin ja vielae paremmin... Meillae oli jo talo velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivaet. Vaan piti onnettomuus tavata tuota isaeae ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu." Mutta siitae haen palautui ajattelemaan, mitae juuri oli ajatellut, ettae kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Haen ajatuksissaan kulki kuin eksyksissae kiertyen aina samaan kohti. Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminaeae ulkoa ja huoneeseen tunkeutui haemaerae. Lasten aeaeni kadulla vaikeni, kuului vain jalan toeminaeae, kun leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama vaelaehteli yhae tiheaempaeaen ja jyrisi kovasti. "Jeesus siunatkoon!" lausui emaentae aina vaelaehdykselle. Viion leski tuli tyttaerineen tupaan. "Laehdimme taenne, kun niin kammottaa tuo hirveae ilma. Herran voimahan se on ja haenen hallussaan, niin ettei sitae pelaetae tarvitse, vaan tuntuu se niin oudolle", sanoi leski hiljaisella aeaenellae. "Niin, niinhaen se on. Istukaa--Jeesus siunatkoon!" "Minae sitae jo ajattelinkin, ettae eikoeoen siitae tule ukkonen, kun oli niin tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen", puhella kaerisi Nikkilae. "Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettaekin, saati sitten sairasta. Mitenkae Nikkilae muuten nyt jaksaa?" kysyi Viion leski hiljaisella aeaenellae. "Niinkuin maerkae palaa", tokaisi kysytty. "Tosiaankin niinkuin maerkae palaa", toisti emaentae vakavasti. "Eihaen siitae meidaen isaen jaksannasta ole isosti taikaa." "Yksin paeivinpaehaen eletaeaen", arveli Nikkilae. "Vastahan se on tiistai muilla niinkuin minullakin." "Eihaen meillae ole muilla kuin maanantai", selitti Viion leski. "No sitten minae olen edellaekin, kuluu minun aikani hopummin kuin teidaen", tuumi Nikkilae leikin viistoon ja vaehaen aikaa mietiskeltyaeaen jatkoi: "Miten se minun paeaehaeni on paneutunut, ettae nyt on tiistai? Kun minae vielae olen ajatellut, ettae taenaeaen ovat ne verotkin maksettava". "Ei isae kulta, taenaeaen vasta rumputettiin." "No niin, eihaen se yksi paeae pidae kesaeae talvea." "Huoleksipa se on isaellekin paneutunut", sanoi emaentae ja alkoi selittaeae vieraalle, ettae on heillae vielae kirkollisverot maksamatta. "On ollut muita reikiae, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on saatu, ettae verot on pitaenyt jaettaeae viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan nytkin, ei aavistustakaan mistae saisi, ja huomiseen saada pitaeisi. Se ajatteluttanut jos jonnekin paein ja huolettanut hyvinkin." "Noo, huomiseen on vielae aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Haen antaa avun ajallansa", puhui Viion leski niin vakuuttavasti, ettae Nikkilaen emaentae jaei kallellapaein katselemaan ja oli sen naekoeinen kuin ettae: tosiaan! Ja sitten kallisti haen paeaensae toiselle puolelle ja oli kuin ettae: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan. "Minae olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28 penniae, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut paeaeni mistae saada, vaan en ole keksinyt", selitti lopulta emaentae. Viion Elsa kaeaeriytyi emaentaeae vyoetaeryksiin ja kuiskaten sanoi: "Minae rukoilen illalla Jumalaa, niin haen huomenna laehettaeae teille." Emaentae myhaehti ja silitti Elsan paeaetae, vaan ei virkkanut mitaeaen. Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi kiihtymistaeaen, ja haemaerae huoneessa synkkeni. Salamat vaelaehtelivaet sakeaan, naeytti vaelisti kuin koko maailma olisi yhtenae liekkinae ollut, ja sekaan jyrisi, ettae huone vavahteli ja ikkunalasit helinaenae soivat. "Jeesus siunatkoon", lausui pelon aeaenellae Nikkilaen emaentae. "Herran voima on suuri", supisi Viion leski. "Kyllaepae ryskaeae", sanoi Nikkilae ja nousi virkeaen naekoeisenae istualleen saengyssae. Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivaet alas, ettae kimmahtivat koko korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, ettae hiekka kupli. Samassa taellaekin puolen jo kattoa pieksivaet, luuli katon puhki menevaen. Salamat sekaan vaelaehtelivaet ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi taivaan kantta ratkonut. Latun emaentae tuli kuin paiskaten sisaeaen. "Kyllaehaen ne nuo pihtipielet vielae tuosta teidaen ovesta sinkoilevat, kun minae niitae paeaellaeni aina jymaeyttelen. En muista koskaan, ettae se on matala tuo ovi ja minae niin pitkae. Touhuissani vielae sitten kulen.--Hyvaeae paeivaeae kuitenkin." "No oletpa saeaen aikana liikkeessae." "No hyvae hyvaeaen sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minaekin taehaen ilmaan." "Istukaa." "Enpae istu, eipae muutkaan istu, enkae istu jos muut istuisivatkin." "No, no? "No minae olen sillae hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa vain vahtina, pian karkaa ja jaettaeae puuron kuohumaan. Ihan vaekisin sain sen seisomaan padan aeaereen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillae ehdolla sain, ettae juoksun vilkkaa tulen taenne ja jo samaa kiirettae silpasen takaisin.--Laehdin tuomaan teille rahoja. Kaeydessaenne en muistanut Liisan saeaestoejae, enkae olisi vielaekaeaen muistanut, vaan kun huokailin, ettae onkohan se Nikkilaen emaentae saanut mistaeaen verorahoja, niin Liisa kehumaan, ettae haenellae on, jos ei ole muualta saanut. Liisa on, naeet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniae, kun on niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidaen asioitaan juossut, ja laivarannassakin kuuluu joskus kaeyneen matkustajain kapsaekin kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin taelloein noukassut--ja missae tuo kolunneekaan, eihaen sitae rasavilliae tiedae--isaekin on antanut pennin tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki saeaestaenyt saadakseen talvella oikein hyvaet sukset. No, sieltae Liisan kassoja kun katseltiin, niin loeytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensae 3 markkaa ja 16 penniae. Ne ovat ihan pennejae nuo kuusitoista. No tuohon saa taeytteen, sen 12 penniae, jos ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota, elae muuta kuin minae juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitae taenne, ettae jos ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia", laski Latun emaentae puhetta kuin koeyttae ja lopetti sitten siihen, katsellen Nikkilaen emaentaeae ikaeaenkuin ettae otatko vai juoksutanko takaisin. Nikkilaen emaentae oli suu hymyssae ja silmiaeaen raepytellen kuunnellut tyynesti puhetta loppuun ja sanoi: "No se nyt vasta oli. Minae olen ajatellut jos jonnekin paein. Ja juuri taessae kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo haen: noo huomiseen on vielae aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Haen antaa avun ajallaan.--Enhaen minae ole mistaeaen saanut ja mistae sitae osaakaan taeaellae Vaaralla mennae, niillae kun on maksuja itsellaeaenkin. Karenin rouvalta kaevin rukoustamassa..." "Karenin rouvalta?" Latun emaentae hotasi ja Nikkilaekin silmaensae pyoeristi. "Niin." "No tuota, onko se teille tuttu?" "En ole ihmistae naehnyt milloinkaan." "Se juoksee reppasee tuo meidaen aeiti, hakee tutut ja tuntemattomat", kaerisi Nikkilae. "No niinhaen se on, ettae hakeva hakee povestaankin", puolusti Latun emaentae. "Minae olen kuullut, ettae se olisi ja eikoe se olekin semmoisessa yhtioessae, joka auttaa koeyhiae?" "Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin", nauroi Latun emaentae. "Ei se ole meitae varten se yhdistys eikae koeyhempiaekaeaen varten, vaan pakanoita. Nehaen ompelevat ja kutovat ja rahoja keraeaevaet tuolla Ohampua eli Kahampua eli mikae maa se lienee--Viioskahan sen paremmin tietaeae, kun teidaen mies on paljon merta kulkenut?" "En minae tiedae." "No mitenkae kaevi?" kysaeisi Latun emaentae uteliaana Nikkilaen emaennaeltae. Nikkilaen emaentae kertoi koko jutun alusta aikain, miten haen oli kuvaillut, miten se kaevi ja miten haentae haevetti ja suututti. Latun emaentae nauroi ettae vatsa hytkyi. "Niin se vain sanoi, ettei haenellae ole, ja meni tiehensae kiireesti, ettae silkkinen hame kahisi", toisti emaentae. "Olisit mennyt koeyhaeinhoitoon" tuumi Nikkilae. "Viimeksi minae sinne menen." "No tosi se on, ettae viimeksi siihen kelkkaan istuu", toisti Latun emaentae. "Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.--Eikae vielae haetae taemaen naekoeinen." "No sitaehaen olen taessae minaekin isaelle vakuutellut, ettei meillae haetaeae ole", yhtyi Nikkilaen emaentaekin vieraan arveluun ja lausui kovalla aeaenellae, oikein innostuksissaan ja sitten vaehaen tyynemmin jatkoi jyrinaen jaelkeen: "Ei todellakaan haetae ole taemaen naekoeinen.--Kuulkaa, istukaa nyt vaehaen, ettette kaikkea unta vie." "Elkaeae houkutelkokaan", tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti paremmaksi vakuudeksi kieltaevaesti kaesillaeaen. "Tuossa on meidaen Jannen kirje, toin sen Nikkilaelle luettavaksi. Kyllae sinae saat selvaen siitae, joka olet mainio kirjamies.--Hyvaesti vain." "Hyvaesti, hyvaesti. Kiitoksia vain nyt ensinnaekin. Oli siunattu asia, ettae sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi. Kiitoksia paljon vain ensinnaekin", evaesteli emaentae hyvaeae vierasta, joka jo laskeusi rappusia ja paeaetaeaen pidellen tiuski Viion leskelle, joka jaeljestae meni: "Se on ihme ja kumma, etten muista, ettae olen paeaetaeni pitempi muita." "Se oli siunattu asia", hyvitteli Nikkilaen emaentae. "On niitae hyviae ihmisiae maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja taemae tytoen tylleroekin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille", hyvaeili emaentae Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilaelle selitti: "Taemae aesken kuiski minulle, ettae minae rukoilen Jumalaa, niin se laehettaeae teille rahaa." "Joko sinae rukoilit?" kysyi Nikkilae. "En minae vielae, illalla minae olisin rukoillut", selitti Elsa ujostellen ja vaehaen pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin haen kerkesi rukoilla. Emaentae asettui tyoehoensae suu makeassa hymyssae ja silmaet raepaettivaet. Nikkilae makasi selaellaeaen kaedet ristissae paeaen alla ja katseli miettivaeisenae kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmaeili ulos. Oli aivan kuin ei kellaeaen olisi ollut sanaa sanottavaa. Ilma oli selkeaempi, vaan vielae naekyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkae pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja kaunisvaerinen sateenkaari naeytti kannattelevan. "Nikkilae, ette usko!" "No mitae?" "Niin kaunis sateenkaari." "Ohhoh." "Jos minae olisin enkeli, niin minae juoksentelisin tuota sateenkaarta myoeten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin taenne maahan ja heiluttelisin jalkojani." "Niinkoe ne enkelit tekevaet?" "En tiedae, vaan niin minae tekisi." "Etkoe muuta tekisikaeaen?" "Joo. Kaevisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minae tahtoisin Jumalalta rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun ruskeassa samettinauhassa..." Emaentae nauroi sydaemensae pohjasta ja Nikkilaekin koetti, minkae ryinnaeltaeaen saattoi. "Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitae. Verolippu pitaeae lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka Jumalan maahan se on, jossa lehmaet laitumella kaeyvaet." "Minaepae sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitae toista. Mutta kuulkaapa vielae. Minae toisin lakkiverkaakin ja..." "Sinae olisit hyvae enkeli", arveli Nikkilae. "Ja minae kaevisin taeaellae usein, aeidin luona ja teidaen, ja sanoisin aeidille isaeltae terveisiae ja teille Jannelta." "Kun toisit Jannen taenne meille, niin se vasta olisi. Meidaen olisi niin hupainen sitte olla ja helpompi elaeae. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte verorahoja tuoda, terveyttae vain", tuumasi Nikkilae. "Ei Jannea saisi sieltae tuoda." "Miksi ei?" "Sen pitaeae veisata Jumalalle kiitosta." Nikkilae ei virkkanut siihen mitaeaen, laittausi vain istumaan mukavasti ja rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettae. "Niin on onni onnellisten kuin kevaeinen paeivaen nousu", sanoi Nikkilae hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin. "Nikkilae", havautti haenet Elsa. "Mitae", tikasi Nikkilae. "Jopa olette taas yrmynae." "Enpaehaen ole." "No kertokaa sitten taas jotakin." "No mitae minae kertoisin?" "Jotakin." "No minae kerron", sanoi Nikkilae ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa rupattaessaan. Ja vaehaen mietittyaeaen kertoi haen: "Oli pieni tyttoe, jonka isae ja aeiti olivat kuolleet, eikae ollut koko maailmassa ketaeaen, joka olisi haentae elaettaenyt ja hoitanut. Haen laehti yksin kaevelemaeaen metsaeaen. Kaeveli koko paeivaen, ja kun ilta tuli, niin haki haen pehmeaen sammalmaettaeaen ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun naekivaet, ettae pieni sievae tyttoe siinae makasi, niin kokoontuivat kaikki siihen puuhun, jonka juurella se maetaes oli, jossa tyttoe makasi, ja alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen aeaeneen, ettei tyttoe eikae kukaan ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttoe sitten nukkui. Aamulla kun heraesi, aurinko paistoi ja linnut vielaekin lauloivat. Mutta tytoellae oli naelkae. Haen aikoi laehteae kaevelemaeaen ajatellen, ettae kyllae sieltae joku talo loeytyy, kun vielae pikkuisen menee eteenpaein. Sieltae pyytaeae ruokaa. Mutta kun siinae nousi istumaan ja juuri oli laehdoessae, naekikin haen siinae puussa kaksi pientae tyttoeae. Ne olivat hyvin, hyvin pieniae, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, naekyi niillae hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja nauroivat. Sitten ne sille tytoellekin nakkasivat niitae omenia, ja kun sillae oli naelkae, niin haukkasi haen heti ja se oli niin makeaa, ettei haen ollut koskaan syoenyt mitaeaen niin makeaa. Sitten ne pikkutytoet lentivaet pois siitae puusta ja paeaetaeaen nyoekaeyttelivaet ja nauroivat sille tytoelle ja tyttoekin laehti kaevelemaeaen, kun oli tarpeekseen syoenyt niitae omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun tyttoe oli hyvin kauan kaevellyt, tuli haen muutamaan taloon. Ja haenellae taas oli naelkae, niin sanoi sen talon emaennaelle, ettae: 'antakaapa emaentae kulta mulle ruokaa'. Se emaentae sanoi ettae: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiae', ja antoi ruokaa ja sitten tyttoe jaei siihen taloon paimeneksi. Kun haen kulki lehmaein kanssa metsaessae, niin lauleli haen aina. Vaan laehti sitten kerran kaevelemaeaen ja jaetti syoemaeaen lehmaet. Kun oli vaehaen kaevellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi hyvin kauniita kukkia niin paljon, ettae paeaelle taeytyi astua, ja omenapuita siellae oli myoes sen lammen ympaerillae. Siihen tyttoe istui rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin kaunista. Sieltae kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun tyttoe sinne katsoi, niin naeki haen siellae kauniin puutarhan. Ja siellae puutarhan keskellae istui poika ja soitti kannelta. Punainen samettiviitta sillae oli hartioilla ja musta, kiherae tukka valui valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin kaunis, ettei tyttoe saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten pikimmaeltaeaen katsahti lammelle, niin naeki kauniin valkoisen joutsenen uivan siihen rantaan, jossa haen istui. Ja se poika siellae toisella rannalla tuli laehemmaeksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin kauniilla aeaenellae: Aelloes sae tyttoeni pelkaeae istua joutsenen selkaeaen, haenpae sun kaunoisen tuo kaipaavan ystaevaen luo. Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytoen tykoe ja tyttoe istui sen joutsenen selkaeaen ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli. Eikae tytoeltae kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievaesti piti selaessaeaen ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytoen sen pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytoen morsiamekseen ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinae puutarhan keskellae, ja siellae ne elaevaet... Mutta se oli hyvin hyvae tyttoe, aina ollut tottelevainen aeidilleen." Paeivae hulmahti paistamaan taeydeltae teraeltaeaen. Valoisaksi muuttui tupa, ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle. Emaentae avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten hilpeitae aeaeniae. 2 Poliisien kynkaessae astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessae. Vaekijoukko, mikae oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielae hehkui, seisoi kadulla ryhmaessae puhelemassa. "Ne veivaet sen putkaan." "Putkaanpa tietenkin." "Varmaankin sakotetaan." "Ei paeaese Anna enaeae sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut varoituksella." "No onhan noita sitten edes yksi vaehempi." "Ei ne vaehene noin yksittaein." "No ei, sillae niitae on taeaellae Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia tulee aina. Eihaen se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan aeskeisiae?" "Kevaeaellae paeaesi lastenkodista." Niin siinae tuumiteltiin, kunnas katsottava oli haeipynyt naekyvistae. Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsae. Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kaedessae ja lahkeet valmiiksi kaeaerittyinae, rantaan paein. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan--ei niinkuin tavallisesti hyvistae lierapaikoista ja onkivesistae--vaan Tolpan Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niillaekin pojilla, jotka kadulla puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa loeivaet. Muutamat tytoet leikkivaet "Tolpan Annaa" ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat ihmiset kielsivaet sanoen, ettae se on suuri synti. Ja tytoeistaekin jotkut sitten rupesivat selvittelemaeaen, ettae siitae tulee huonoksi ihmiseksi, kun matkii huonoja ihmisiae, vaan toiset vaeittivaet, ettei tule, arvellen ettae kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikae vaivaisia. "Tolpan Annan" leikki sillae kertaa jaei kuitenkin, vaan muuta leikkiessae puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitae hameesta nykivaet. Viion leski ja Nikkilaen emaentae olivat omalta portiltaan katselleet meteliae Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitae elaemaeae. Surkeata se oli heistae, vaikka se ei ollut outoa, sillae semmoista naeki taeaellae Vaaralla hyvin usein. Latun emaentaekin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta. "Se oli aika sota", sanoi Nikkilaen emaentae. "Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset--en sano paremmin--rupeavat riitelemaeaen tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla haentae ruoskimaan ja tuomitsemaan helvettiin. Mitae se ymmaersi tuossa tilassa, siitae kimpautui vain ja yltyi. Minae sanoin niille ettae heittaekaeae hyvaet ihmiset pois kielenne pieksaeminen ja antakaa sen jaeaedae rauhaan. Minae komensin pojan viikarit pois, jotka sitae nykivaet, ja niistae paeaestyaeaen se olisikin rauhoittunut ja mennyt koemmiinsae, vaan elaepaes ettae akat olisivat malttaneet jaettaeae. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillae tavallahan siitae aina meteli nousee. Nytkaeaen alkujaan se ei ollut sen kummempaa, kuin ettae Anna oli alkanut muka lasten kanssa vaekisille. Lapset sitae nyhtivaet ja toeykkivaet, niin ettae se oli kumoon lentaenyt usein. Se oli siihen asti leikkiae ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi." "En tiedae, vaan surkeata meteliae oli", huokasi Viion leski. "Niinhaen se oli. Enkae minae haeneen olisi sekaantunut, vaan menin katsomaan, ettae jos meidaen Liisa siellae, niinkuin olikin mokoma, poikaviikarien kanssa. Kyllae kai minulla on huoli ja murhe sen tytoen takia", sanoi Latun emaentae valittaen. "Kyllae olette te Viioska onnellinen, kun teillae on niin siivo tytaer." "Joo, kyllae se on kuin enkeli, se Elsa", sanoi Nikkilaen emaentae. "Vaan kyllae Liisakin vielae mieltyy", vakuutti haen samassa Latun emaennaelle. "Huolta niistae on lapsista", lausui Viion leski vakavana. "Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltae masentavia tuommoiset naeyt kuin nytkin taemae, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla jaelellae", sanoi Latun emaentae. "Niin, mikae lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvaehaen ihminen se haenen aeitinsae oli, minkae minae haentae tunsin", tuumi Nikkilaen emaentae. "Varsin paraita luonnoltaan ja kaeytoekseltaeaen, vaan isaensae oli huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua", selitti Latun emaentae. "Ei se sukuun kuulu", vaeitti Viion leski. "Useinhan naekee ettae huonoilla vanhemmilla on hyviae lapsia ja hyvillae vanhemmilla huonoja. Vaan se on Jumalan kaedessae." "Niin, niinhaen se on", myoensi Nikkilaen emaentae. "Ettaekoe Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiae?" kysyae tokaisi Latun emaentae. "Sitae minae en ota uskoakseni, ettae haen taellae tavoin syoeksisi muutamat inhoittavimpaan haepeaeaen ja suurimpaan turmioon." "Niin niin, ettae ei suinkaan haen syoeksisi..." tuumi Nikkilaen emaentae taas toisakseen. "Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille itselleen ja varoitukseksi muille", selitti tarkemmin Viion leski. "Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi..." Joo, no se on totta ettae Jumalan sallimatta ei voi mitaeaen tapahtua, ei yhtae hiuskarvaa paeaestae pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan niin esimerkiksi, ettae jostakin tulisi huono ihminen. Jos haen rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi haen silloin taetae liian ankarasti muihin verraten. En minae usko, ettae Tolpan Annakaan on tehnyt suurempaa syntiae kuin muutkaan ansaitakseen naein suurta rangaistusta." "Niin, siivo tyttoehaen se oli..." "Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydaemen. Rangaistukseksi taemaen on Jumala Annalle antanut, ja varmaan haen on sen sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut haenestae, unohtanut ehkae kokonaan, voinut ehkae kerrassaan hylaetae ja pilkannut. Me emme tiedae, vaan syyttae ei ole Jumala pannut taetae raskasta rangaistusta haenelle", puolusti Viion leski ja Nikkilaen emaentae arveli: "Tottapa on syytae ollut ..." "Mutta ajatelkaapas Annan aeitiae", Latun emaentae lausui, "mitae tuskaa haen tuntee naehdessaeaen lapsensa tuolla jaeljellae. Kun syrjaeisenkin sydaen vihloo kuin puukolla, mitae sitten aeidin sydaen tuntee!" "Niin todellakin, se on tuskaa minkae se tuntee..." "Ehkae Jumala on taemaenkin antanut kuritukseksi Annan aeidille. Kreetakin oli ylpeaeluontoinen, rakasti taetae maailmaa, luotti taemaen ajallisen elaemaen onneen ja elaemaen ilossa ehkae unohti Jumalan." "Niin, maailman turhuudessa..." "Kuulkaa Viioska--kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllaehaen Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistae paeivistaeaen niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitae saaneet kaersiae niin kuin Kreeta. Miehensae tappoi viina, joka oli ryoestaenyt sitae ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville paeiville tottunut, saa tuolla koeyhyydessae venyae, haekinvartijan virassa leipaepalan saadakseen. Eikoe ollut siinae tarpeeksi noeyryytystae ja kuritusta, vaan vielae piti naehdae lapsensa ihmisten hylkynae ja kruunun kuritettavana. Hyvae Jumala!" lausui Latun emaentae purskahtaen itkuun. "Kovasti on haentae kuritettu", lausui Nikkilaen emaentaekin surullisena. "Tottapa haen on siinae maeaeraessae rikkonut Jumalan mielen, ettae ansaitsi niin paljon kuritusta", vakuutteli yhae Viion leski. "Niin vihastuttanut Jumalan paeaellensae ..." "Paljon haen on tietysti rikkonut", myoensi Latun emaentae ja vyoeliinaansa pyyhittyaeaen kyyneleet silmistaeaen jatkoi: "aeaerettoemaesti tietysti joka paeivae, joka hetki, vaan onko haen rikkonut suuremmassa maeaeraessae kuin muut, kun Jumala haentae niin rankaisee. Kyllaehaen sitten minultakin Jumala olisi saattanut kaikki viedae, mieheni, poikani, tyttaereni, taloni, tavarani, jos haen ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkaetaehden Jumala muutamia rankaisee niin kovasti, haevittaeae heiltae kaiken maallisen onnen, kun toiset, jotka yhtae surutonta elaemaeae viettaevaet, saavat nauttia taeydellistae onnea taeaellae ajassa." "Vissiin kai parantaakseen ne, joita haen rankaisee, ja tehdaeksensae heidaet osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jaettaeaekseen pimeyteen", ymmaersi Nikkilaen emaentae sen asian ja sanoi sillae aikaa kun Viion leski sanaton oli. "Ei, ei sitae niin saa kaesittaeae", sanoi Viion leski. "Jumala tahtoo tehdae kaikki osallisiksi autuuteen, vaan haen kurittaa, taivuttaa itsekutakin eri tavalla. Haenellae on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia haen kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtae yhdellae tavalla, toista toisella." "Niin, kukapa sen oikein kaesittaenee", lausui Latun emaentae. Aeaenettoeminae seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emaentae ja Viion leski tuijottaen mietteissaeaen yhteen kohti ja vakavan naekoeinen oli Nikkilaen emaentaekin ja etsi mihin silmaensae kiinnittaeisi. "Niin se on taessae maailmassa", huokasi vihdoin Latun emaentae, ja siihen Viion leski vastasi: "Niin se on." Ja sillae puhein erosivat he. Kangaspuihin ruvettuaan jaei Viioon leski mietteisiinsae. Kyyneleitae tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun haen lynkaepaeisillaeaen toista kaettae vasten istui ja katseli ulos, tuijotti vanhaa tuttua, aina yhdelle paein viittaavaa ruostunutta viiriae Nikkilaen navetan katolla. Tuska oikein haenen sydaentaeaen pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne. "Kreeta raukka, mikae tuska haenen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!" Haen koetti ruveta kutomaan. Kiihkeaesti loei haen, aivan kuin olisi pelaennyt, ettae kude karkaa loimien vaelistae, jos ei sitae kiinni jouduta ja lujaa lyoe. Ja ajateltavakseen tavoitti haen muita asioita paeaestaekseen niistae, mitkae mieleen tunkeilivat. Vaan haenen kaevi kuin noitten lasten usein kaey hippasilla: toinen pakenee hipan edestae syoesten milloin kiertaemaeaen tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitaekin esinettae, kiertaeae aikansa ja kiertaeae yht'aekkiae kopiksi hippaan. "Miksi niin paljon onnettomuutta taeaellae maailmassa ja kurjuutta, kun voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa? Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman taeyteen, niin helposti kuvailla. Tyoeteko, lapsen synnyttaeminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala rankaisi ihmistae, eivaet tekisi taetae elaemaeae onnettomaksi ja kurjaksi. Kaikkine niineen voisi taemae kaunis maailma olla vielae paratiisi, jossa kaikki ihmiset elaeisivaet onnellista elaemaeae ja kuolisivat elaeaekseen vielae onnellisempaa. Minkae taehden ei niin ollut?" Haen pysaeytti tyoensae, katseensa kaeaentyi ulos kartanolle ja tarttui siihen viiriin. "Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja vastoinkaeymiset taeaellae maailmassa", supisi haen. Mutta se riitelevae ajatus heti siihen toi: "Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan murhe, tuskat ja kaersimykset, toisilla yloenpalttinen onni?" Haen epaeili nyt kerrassaan sitae selitystae, jonka haen niin varmalla vakuutuksella oli lausunut Latun emaennaelle. "Toisilla on yltaekyllin sitae, mitae toisilta kerrassaan puuttu. Ja syntisiae ihmisiae ollaan kaikki.--Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on hyvae puoliso, lapset, joita haen rakastaa ja jotka haentae rakastavat. On talo ja hyvae toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elaemae vain jaeljellae. Jumalako naein jakaa? Ei kenellaekaeaen maallisella isaellae ole sydaentae jakaa leipaeae lapsijoukossaan niin, ettae toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat pahimpaan naelkaeaensae ja jotkut eivaet ollenkaan. Sulaa vaeaeryyttae haen tekisi, jos niin voisi tehdaekin... Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten parasta ja kurittaa yhtae yhdellae tavalla, toista toisella, sen mukaan kuin kukin tarvitsee. Kreetaa haen vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa haen on niin ankaraa kuritusta ansainnut." Haen pisti uuden kaeaemin sukkulaan ja alkoi kutoa, ettae helske kaevi, ja kertasi vielae mielessaeaen, mitae viimeksi paeaetti, ikaeaenkuin lujemmin vakuuttaakseen, ettae niin se oli. Mutta taemae paeaetoes oli tullut vielae vaekinaeisesti. Riitelevae ajatus pyrki yhae esiin. "Minkae vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhaeisoeae? Otsansa hiessae saavat he tyoetae tehdae ja puutetta kaersiae ja tyttaerensae syoestaeaen haepeaen polulle. Alhaisten ihmisten tyttaeriaehaen ne olivat kaikki nuo, jotka olivat sillae kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiae, sitae ei ole kuultu... Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistae se luonto semmoinen olisi alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhaeisellae? Ja olihan semmoisia tapauksia, ettae samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita ihmisiae, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistae sille se luonto? Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin, muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikae sitten olisi oikea kasvatus? Karin Helliae kasvatettiin pienestae pitaeen ankaruudella. Koetettiin kaikki haenen mielihalunsa kuolettaa. Haenelle ei laitettu nukkeakaan, niinkuin muilla tytoeillae oli, se kun oli muka turhuutta. Tyttoe kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun kaeynyt, mutta semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Hoellae kasvatus on paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa haenen turmeltunutta luontoaan... Minne mennae? Kaikkialla oli umpi edessae!" Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyoeritellessaeaen naeitae kysymyksiae tuli haen samaan umpiperaeaen. Mutta aina haen sillae tavoin paeaesi laehemmaeksi sitae, missae oli aesken niin varmasti seisonut, ja siihen haen vihdoin paeaesi pysaehtymaeaen: "Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, haenen kaesissaeaen koko maailman meno." Ja mielensae vaehitellen rauhoittui ja elaemae alkoi tuntua turvalliselta ajatellessaan, ettae tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille, jotka haentae rakastavat ja haeneen luottavat, ja ettae haen rakastaa kaikkia ihmisiae ja koettaa heitae luokseen saattaa, tehdae osallisiksi onneen ja autuuteen. Haen oli varma siitae, ettae Annan aeiti ja Annakin tulevat ymmaertaemaeaen Jumalan kurituksen ja kaeaentyvaet haeneltae armoa pyytaemaeaen, loeytaevaet lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat taeaellae ajassa lievitystae kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elaemaessae taeyden onnen. Haen rukoili sitae ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen laehetti haen kaikkien ihmisten puolesta, ettae he tulisivat Jumalan tuntemiseen. Ja niin ryhtyi haen tyoehoensae levollisella mielellae ja iloisella tunnolla siitae, ettae taaskin oli pelastunut epaeuskon pauloista. Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan ettae poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Haen ymmaersi, ettae sen vuoksi sitae poliisit veivaet, kun se oli _huono ihminen_, sillae poliisit olivat vieneet muitakin huonoja ihmisiae, joiksi haen kaesitti semmoisia naisia, jotka kiroilivat ja olivat paeissaeaen, tai joista oli kuullut sanottavan, ettae ne Ovat huonoja ihmisiae. "Minne ne vievaet niitae huonoja ihmisiae?" "Vankilaan." "Viedaeaenkoe ne kaikki?" "Viedaeaen." Elsa jaei miettimaeaen siirryttyaeaen niin laehelle aeitiae kaeaemin tekoon kuin suinkin. Usein haen pelkaesi, ettae jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen kaesityksen haen oli saanut, ettae jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeae, silloin haen sitae pelkaesi ja rukoili hartaasti. Muulloin ei niinkaeaen muistanut ja jos muistikin, niin silloin ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli haen sitaekin, ettae kun rovasti on haenen kumminsa, niin ei Jumala tee haenestae huonoa ihmistae, sillae Pietilaen Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivaet oli hyvae ihminen ja rovasti oli sen kummi. Taemmoeisissae tapauksissa kuin nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen. "Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivaet rukoile?" kysyi haen aeidiltae. "Jumala voi rangaista monella tavalla." "Tekee sorakieliseksi." "Vaikka niinkin." "Rankaiseeko Jumala niitae mitenkaeaen, jotka rukoilevat?" "Ei." "Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtaeaen huonoa ihmistae, eikae sorakieltae?" "Sorakieliae ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiae ei olisi yhtaeaen, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elaemaeaen haenen kaeskyinsae mukaan." "Miksikaeaen sitten eivaet kaikki rukoile?" "Kun ovat unohuttaneet Jumalan." Elsalle tuli tunnon haetae. Haenkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen kerrassaan. Ei haen ollut varma siitae, jaeikoe eilenkin illalla. Niin tuntui paremmin kuin olisi jaeaenyt. Haentae pelotti kauheasti, ettae jos haen on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka ettae pian tulee. Haen tiesi kyllae, ettae Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin haen oli kuullut sanottavan, ja ainahan haen rukoillessaan iltasella maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitae oli tietensae pahaa tehnyt ja mitae oli tietaemaettaeaen. Vaan haenellae oli nyt semmoinen pelko, ettae piti vielae vakuudeksi kysyae aeidiltae, ettae antaako Jumala sitae anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen. "Kyllae Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydaemellae sitae anoo ja totisesti lupaa haentae rakastaa ylitse kaikkea." Elsa ei ollut oikein selvillae vielae. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli niin tuttu lause haenelle, sillae haen oli lukenut sen monta kertaa katekismostaan. Vaan haen ei ollut sitae koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt se pystyi mieleen, vaan haen ei sitae ymmaertaenyt, ei sitae "rakastaa" eikae myoeskaeaen "ylitse kaikkea". "Niinkuin aeitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan tulee olla sinulle mieluisempi kuin aeiti ja kaikki muu maailmassa. Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitaeaen muuta", koetti aeiti selittaeae. Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiae ollut porstuassa. Kun haen oli kaeaemejae saanut vaehaen tehdyksi, meni haen toimettomana olemaan niin laehelle aeitiae, ettae esteeksi usein oli. Ja kuuma oli haenellae niin, ettae herneiksi hiki huuleen ja nenaen varteen kohosi, eikae haenellae haluttanut mitaeaen tehdae, jos aeiti jotakin kaeski haenet siitae tiellae olemasta muualle saadakseen. Haen odotti iltaa paeaestaekseen maata ja rukoilemaan ja sitae odotellessaan hylkaesi haen mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan luopunut. Ei haen olisi nyt laehtenyt Nikkilaen Helunaakaan haekiltae hakemaan, ja vielae pelotti ettae jos porstuassa on huonoja ihmisiae ja ulkona, siellae haekillaekin. Vaan kun emaentae tuli haentae kumppanikseen hakemaan niin sen suojassa uskalsi laehteae. Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli entisellaeaen. Mielensae ei ollut niin arka, kun haen kotiin tuli. Mutta kun haen oli Helunalle vaehaen ruohoja nyhtaenyt ja aeidille muutamia kaeaemejae aamuksi valmiiksi pyoeraeyttaenyt, teki haen vuoteen ja laittautui maata. Kiireesti vetaeytyi haen peitteen alle ja pani kaetensae ristiin. Taellae tavoin haen teki, kun haen tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun aeiti oli kipeae ja joskus kun ei ollut leipaeae. Haen rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi haenestae huonoa ihmistae eikae sorakieltae. Vaan haentae pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun aeiti maata tuli siihen viereen ja Elsa kaetensae aeidin kaulaan kiersi, poistui pelko. Varmuudeksi supisi haen muutamia r:llae alkavia sanoja koetteeksi sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltae tuntunut, ettae olisi sorahtanut paeaesi aivan levolliseksi. Haen oli hyvillaeaen ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin vaelistae jotakin poikaa kohtaan, jonka haen on pelaennyt lyoevaen tai haenet maahan toeykkaeaevaen, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse. "Rakasta ylitse kaikkea", supisi haen pitkaet ajat itsekseen, ja ajatteli aeidin selitystae. Haen kaesitti ettae piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja sentaehden rupesi haenen kuvailemaan, minkae naekoeinen Jumala oli istuessaan siellae, ylhaeaellae taivaassa enkelein keskellae ja Jeesus oikealla kaedellae, kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja laehetteli enkeleitae asioilleen taenne maan paeaelle. Haen kaeaentyi katselemaan ettae jos sattuisi naekemaeaen enkelin laskeutuva kartanolle pihlajaan tai lentelevaen taivaalla. Ruskotti vielae vaehaen uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun linnun liverryksiae pihlajassa kartanoikkunan luona. Se on tullut vissiin haenelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei haenellae olisi aeitiae ja haen menisi metsaeaen ja panisi nukkumaan siellae jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan? Tulisivat kai ne, niinkuin sille koeyhaelle tytoelle, onhan haenkin ollut tottelevainen aeidille. Ja sitten aamulla kun haen heraeisi, niin olisi enkeleitae puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat haenellekin. Ja sitten haen laehtisi kaevelemaeaen ja loeytaeisi talon, johon haen paeaesisi paimeneksi. Ja siellae haen sitten menisi hyvin kauas, vielae kauemmaksi kuin se koeyhae tytaer. Ja siellae olisi toinen kuninkaan pojan linna... Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen selaessae, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellae oli niin kaunista, ettei missaeaen ollut niin kaunista, ja siellae oli kesyjae lintuja ja... Silmaeluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian vaipui herttaiseen uneen. Mutta aeiti valvoi vielae, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen. Jos haen kuolisi Elsan tuolla iaellae ollessa... Elsa raukalla on silloin sama kohtalo edessae kuin muillakin, monella sadalla koeyhaellae, orvolla lapsella: huutolaisen kamalat paeivaet. Taemae oli leskestae niin varma asia, ettei siitae paeaessyt yli eikae ympaeri. Taehaen asti haen kuitenkin oli taetae ajatellessaan lopuksi turvautunut siihen toivoon--mistae haen sen oli saanut, sitae haen ei tiennyt itsekaeaen--ettae Elsa paeaesisi lastenkotiin, jos orvoksi jaeisi. Sekaeaen ei ollut taeysin tyydyttaevae, sillae lastenkodissakaan ei ollut aeitiae, vaikka kuinkakin hyvae olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, ettae lastenkodista tulee paljon tuollaisia. Kun Jumala antaisi haenelle terveyden paeiviae niin kauan kuin Elsa on kykenemaetoen toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli haen taas, vaan aivan kuin varkain. Haen oli kerran naein rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan sitten huomannut, ettae se rukous oli vaeaerae ja syntinen. Sillae parempihan turva Elsalle oli Jumalassa kuin haenessae, heikossa ihmisolennossa. Ja haen sentaehden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli kuitenkin uudelleen, oli jokapaeivaeinen vieras--taikka oikeammin sanoen: se ajatus oli haenen mielensae varsinainen asukas. "Voihan Elsa sittenkin, jos minae elaeisin vaikka kuin vanhaksi, joutua turmeluksen tielle", ajatteli haen pyyhkaeistaekseen pois tuota toista ajatusta. "Vaan jos haen Jumalassa pysyy, niin ei horjahda." Ja haen laehetti hartaan rukouksen Jumalalle. "Opeta haentae sinua tuntemaan, neuvo haentae, tue, pidae haenen sydaemensae puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!" 3 Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensae. Eikae suinkaan aeitinsae sitae vastaan pannut. "Niin se on", myoensi haen niille, jotka Liisaa haenelle ilkeaeksi moittivat, "niin pahankurista lasta ei ole kenellaekaeaen ihmisellae maailmassa". Ja haen kuritti Liisaa ankarasti haenen pahuuksistaan, niin ankarasti ettei kukaan muu Vaaralla. Sen haen oli kuulut sanottavan ja tiesi itsekin, vaan eipae muilla ollutkaan semmoista lasta. Tepon isaentae oli syytaenyt kerran Latun emaentaeae, sanonut: "Sinae raeaekkaeaet lastasi ja sillae sen turmelet." Siitae syntyi viha heidaen vaelilleen, niin ettei Latulta kaeyty Tepolla eikae Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emaentae olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvae tuttu. Latun emaentae syytti Teppoa ettae se heidaen Liisan oli pilannut. Pienempaenae oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut paeivaekaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistae milloinkin. Vaan suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla kaeydae, niin paeivae paeivaeltae tuli rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijaet kontata. Siellaehaen se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitae tahansa tekivaet siellae, vaikka verissae paein olisivat tapelleet, niin Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielae vaehemmin muitten. Hyvaellae sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin kehui ja kiitti kupliksi veden paeaelle. Siitaehaen se vauhtia sai. Siihen suuntaan haen ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan itsekin ajatteli, ettae hyvaellae sanallahan sitae etupaeaessae pitaeisi koettaa kasvattaa lasta, ja tuntui mielessae ettae on ehkae liiaksi tullut kuritetuksi ja ehkae usein syyttaekin. Tuli ajatelleeksi vielae minkaelainen villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvaellae sanalla saikin haenet taipumaan, eikae riitaa tullut juuri koskaan. "Ehkaepae se siitae todellakin mieltyy vielae, niin kuin Nikkilaekin arvelee", ajatteli Latun emaentae ja oli hyvaessae toivossa. Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli siellae nyhtaemaessae ollut Tolpan Annaa. Puolet siitae oli heti anteeksi annettu, kun vanhemmat ihmiset eivaet olleet kieltaeneet siitae, paremmin kaeskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu. Itkemaettae oli aeiti torunut eikae ollut valitellut, senpaetaehden se Liisasta ei tuntunut niinkaeaen kovalta. Paremmin siivolla aeaenellae ja neuvolla oli sanonut: "Mikae se on siinae makuna, ettae sinae et menesty muitten tyttoejen seurassa ja leiki heidaen kanssaan. Tyttoehaen sinae olet etkae poika." Tyttoejen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellaeaen, kun naemae olivat hautajaisilla. Vaan muita heidaen leikkejaeaen haen ei viitsinyt leikkiae. Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivaet tytoet olleet, ja jos joskus olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidaen kanssaan viitsinyt Liisa olla, ainakaan enemmaen aikaa. Ja pojat haentae aina hakivat joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt haen oli paeaettaenyt, ettei haen mene, eikae mennytkaeaen. Tyttoejen kanssa haen oli enemmaen kuin ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitae pidettiin milloin missaekin ja nyt oli semmoiset paeaetetty pitaeae Kyttoesillan luona ja oikein herrasvaeen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu astioihin, se oli viiniae. Itsekukin oli pyytaenyt kotoaan sokuripalan, ja jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun ne yhteen kasattiin. Liisan oli aeitinsae evaestaenyt kahdella suurella leipaejuuston palasella. Kytoesillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja ruvettiin jaerjestaemaeaen. Latun Liisa johti koko hommaa, sillae haen se parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja veljensae. Mutta naemae olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentaehden vieraat pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin ettae ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla. Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, haenen miehensae ei ollut muka kotona. Heillae oli tytaer Amanda, ja se oli nyt kuollut ja hautajaiset pidettaevaet. Latun Liisa maeaeraesi kullekin tehtaevaet. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttoejen hankita ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku pantiin, havuttaa tie haudalle, jaerjestaeae hautajaistavarat. Liisa itse kantoi hautajaishuoneeseen kiviae istuimiksi ja liehui sen lisaeksi joka paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa, josta heitae Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona haen vakavana ja juhlallisena lausui: "Terveisiae lannssihteerskalta ja herralta, ettae olkaa niin hyvae ja tulkaa saattamaan heidaen rakasta tytaervainajaansa Amandaa haenen viimeiseen lepokammioonsa." "Sanokaa terveisiae ja kiitoksia", vastasi kutsuttu haenkin, niin juhlallisesti ettae oikein. Vimparin Aappo kutsuttiin: "Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiae pastorille, ettae olkaa hyvae ja tulkaa saattamaan heidaen rakasta tytaervainajaansa Amandaa haenen viimeiseen lepokammioonsa." Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, ettae sanokaa kiitoksia ja terveisiae, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria papilliseen pukuun. Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivaet lanssihteerskaa vakavina ja istuivat kaedet ristissae. Viimeisenae tuli pastori kapassa ja krajissa. Kappana oli Latun Liisan vyoeliina ja krajiksi oli pistetty kaksi paperipalasta, jotka Liisa oli sitae varten tuonut--paljaita jalkoja, rikkinaeisiae housuja ja karvalakkia, jotka eivaet kuuluneet papilliseen pukuun, varsinkaan naein herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan. Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kaetellen. Nyt Liisa toi pienellae lastun palalla sokuripalasia--muka kahvia--ja tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin alkoi hautaustoimitus. Virren vaersyn veisattua laehti surusaatto kierrellen ja kaarrellen, ettae tie tulisi pitemmaeksi. Haudalla taas veisattiin virren vaersy ja pastori sanoi: "maasta olet sinae tullut ja maaksi pitaeae sinun jaelleen tuleman" ja viskasi kolmasti multaa hautaan. Sen enempaeae haen ei osannut, vaan siellae se vaeittikin. Kaedet silmillae seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vaehaen vaeliae sylellae silmiaeaen ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniae ja vieraat laehtivaet hyvaestellen, niin oli hautajaiset pidetty. "Eikoe ollut lystiae?" kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiae ja esiteltiin, ettae pidettaeisiin toisetkin yhtaeperaeae. Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan pormestarinna. Kaikki oli pian taas jaerjestyksessae. Amanda oli kaivettu haudasta ja lepaesi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietaevaeksi toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseaeaen ihaillen suruhuoneessa ja haenen terveisiaeaen kuletti Latun Liisa arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikoessae hajallaan mikae millaekin maettaeaellae tai kivellae. Vaan aekkiae hyoekkaesi vandaaleja taehaen rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa mitaeaen aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilaen Heikki ja Lapin Mikko sekae muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilaen Heikki, joka sattui laehemmaeksi pormestarin asuntoa ja huomasi pormestarinnan, astui seinaen yli katottomaan saliin, ja kun hetken virnisteltyaeaen rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta sisustan suuhunsa yhdestae astiasta ja toisen tarjosi laehimmaelle miehelleen, sekae sitten pistelivaet sokuri- ja nisupalat paeaelle. Lapin Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta haen tarttui sitae saeaereen ja hihkaisten viskasi ilmaan taehdaeten sitae petaejaeaen, jonka oksiin se sekosikin ja jaei sinne. Siitae innostuneina alkoivat toiset haevittaeae kaikkea mitae haevitettaevaeae luulivat olevan, riehuivat aivan kuin hautajaisviinit olisivat paeaehaen nousseet. Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikae saanut sanaa suustaan. Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin haenkin paeaesti kimakan huudon ja syoeksyi juoksuun muitten mukaan. Vaan Latun Liisa kaevi kohti poikalaumaa, pystoenae kuin ruhtinatar. Muut pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jaeivaet paikoilleen vielae kaedet nyrkissae uhkasivat: "Tuleppa taenne, Litulatu!" Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitae jaelkeae siellae oli tullut sekae pistaeytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta naehtyaeaen haevityksen kauhistuksen syoeksyi haen kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiae, jotka loeysivaet jalat alleen. Mikon, joka vaehaen jaelkeen jaei Heikistae, tapasi Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinae hyvaen aikaa miestae, joka raeaekkyi kuin syoetaevae. "Teetkoe vasta ilkeyttae?" kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut entisestae. "Teetkoe vasta?" "En." "Sano vielae toinen kerta!" "En." "Mitae et?" "Tee." "Mitae et tee?" "Ilkeyttae." "No sano kokonaan." "En vasta tee ilkeyttae." "No sillae puhein paeaeset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin." Itkeae nyhertaeen laeksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo paeaestyaeaen kaeaentyi ja huusi: "Karhumaija, Karhumaija, poikatyttoe, Litulatu." Ja Heikki alkoi viskellae kivillae. Vaan Liisa sydaentyi myoes uudelleen ja kuin vihuri kiiti haen poikain jaelkeen ja katosi heidaen mukanaan metsaeaen. Muut tytoet kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli metsaen peitosta, jossa pensaikkoon kaetkeytyneenae oli piiloitellut poikain pilkkaa ja raastanut itseltaeaen papilliset merkkinsae. Paeivitellen seisoivat kaikki ja katselivat haevityksen jaelkiae. Vaan kun Tyyraa menivaet katsomaan, niin paeaesi itku Lampan Eedlalta, kun sitae ei naekynytkaeaen. "Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun", viittaili entinen pormestarinna. Siellae se olikin puussa, lehvaellae lepaesi vatsallaan, tirkistellen alas puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtae punaposkinen, silmaet suurena ja suu hymyssae kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttoejen kaevi saeaeli raukkaa ja Lampan Eedla itki, kun pelkaesi ettae havut siihen pistaevaet ja kun kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat lohduttaa sillae, ettae Liisa antaa niille pojille hyvaesti selkaeaen ja kun tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin. Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenaestae. Oli Heikki viskannut jollakin, joka oli sattunut nenaeaen. Levollisesti hoiteli Liisa nenaeaensae ja sitae kaedellaeaen puristellessaan katseli yloes Utin Elliae. Saeaelitti haentaekin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi, miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenae herkesi vuotamasta, kapusi haen kohta pelastamaan Elliae, ja tyttoejoukko riemuitsi. Liisaa miellyttaeaekseen ja palkitakseen esittelivaet kaikki, ettae vielae leikittaeisiin hautajaisia. Herraspitoja ei voinut nyt pitaeae, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet ja syoeneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa mukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emaentae. Ja niin saatiin kaatunut asia taas kohdalleen. Talonpoikaishautajaiset olivat yhtae lystit kuin herrashautajaiset, niin ettae pidettiin semmoiset heti toiset peraekkaein. Ja Liisa hommasi ahkerasti ja taeydellae toimella aivan kuin ei mitaeaen olisi tapahtunut. Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia laehdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin. Ei kuullut toisten tyttoejen pilpatusta eikae vastannut heidaen kysymyksiinsae, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytoet arvasivat asian ja kysyivaet: "Saatko sinae taas piiskoja?" "Saan, jos tulevat kantelemaan aeidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivaetkoe olleet pojat ilkeitae?" "Olivat", myoennettiin yhdestae suusta. "Eivaetkoe sietaeneet saada selkaeaensae?" "Sietivaet." Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut. "Jos oikein olisi, niin sietaeisivaet pojat vanhemmiltaan saada nuhteita, eikoe niin?" kysyi haen vielae vakuudeksi. "Joo, ja piiskoja." Vakuutettuna siitae, ettei haen ollut vaeaerin tehnyt, kulki Liisa iloiten muitten kanssa. Vaan kotia laehestyessaeaen vaeheni rohkeus vaehentymistaeaen. Kotiportilla pysaehtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli. Jos ovat kaeyneet aeidille kantelemassa ja aeiti taas itkee... Vaan haen kertoo aeidille asian, miten se oli, ja pyytaeae anteeksi... Ja haen kaeypi vaikka Terilaellae ja Lapillakin ja pyytaeae niiltaekin anteeksi, Heikiltae ja Mikolta, jos ei aeiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos haen on vaeaerin tehnyt... Sykkivin sydaemin astui Liisa portaita yloes ja arkana avasi oven. "Jopas sinae sieltae tulet", sanoi aeiti kiivaasti ja Lapin emaentae, joka istui sohvalla peraeseinaellae Mikko vieressae lisaesi: "Pyydae nyt anteeksi Mikolta, mitae olet sille tehnyt, ja sitten Mikon aeidiltae, minulta..." "Sietaeae se saada piiskojakin, ei se sillae ole hyvae, ettae anteeksi pyytaeae", intosi pauhaavalla aeaenellae Latun emaentae. "Piiskoja tietysti, vaan pyydae nyt ensin anteeksi", komensi Lapin emaentae. Liisa seisoi pystynae ja uhkaavana katsoen silmaeae raepaeyttaemaettae Mikkoa. "Pyydae joutuin anteeksi!" komensi aeiti ja sysaesi hartioista Liisaa laehemmaeksi Mikkoa. Lapin emaentaekin toimitti Mikkoa laehemmaeksi Liisaa, niin ettae vastakkain seisoivat laehellae toisiaan sovitettavat. "Pyydae nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyoenyt", sanoi Latun emaentae. "Syyttoemaesti lyoenyt", lisaesi Latun emaentae. "Eihaen Mikko tehnyt mitaeaen?" "En", vastasi Mikko kysyttynae. Liisa samassa toeykkaesi Mikkoa, niin ettae se hoipertui aeitinsae syliin. "Seekatti!" sai vain Liisa sanotuksi ja yhae uhkasi Mikkoa vielae siihen aeitinsae syliin kaedet nyrkissae. "Herra Jeesus!", siunasi Lapin emaentae kaemmentae lyoeden ja paeaetaeaen heiluttaen. "Kuule, Liisa!" Ja sen tien meni aeitinsae ulos ja palasi piiskakimppu kaedessae. "Jeesus siunaa vitsat, ettae lapsesta tulisi hyvae ihminen", sanoi aeiti noeyraesti rukoilevalla aeaenellae niinkuin aina, kun haen ryhtyi kurittamaan. Liisa tiesi, ettae nyt ei ollut enaeae mitaeaen muuta toimitusta, kuin ettae ryhdytaeaen piiskaamaan heti. Haen oli aivan masentuneena, haevetti niin ettae kuumaksi posket karahti ja mieltae somasti kaeaensi: se haevetti, kun vieraitten naehden, Lapin emaennaen ja Mikonkin naehden paljastettiin... Mutta kun aeitinsae tarttui haeneen ruvetakseen piiskaamaan, pyoeraehti Liisa tarttuen aeitinsae kaulaan ja koetti kuiskata: "Piiskataan aeiti porstuassa!" "Niin muka", sanoi Lapin emaentae, joka kuuli hyvaesti Liisan pyynnoen. "Ei missaeaen muualla kuin niitten naehden, joitten edessae olet pahoin tehnyt." "Aeiti kuulkaa ... porstuassa, rakas aeiti..." "Osaakin se", arveli Lapin emaentae. "No ei kun taessae, sisso!" sanoi aeiti, irtautti Liisan kaedet kaulastaan ja taivutti Liisaa niskasta alas. Vaa Liisa pyoeraehti pois kaesistae, kun aeiti rupesi paljastamaan, ja karjaisi: "Ei saa!" "Vaan kun saa!" "Ei saa!" karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa. "Taivaan Jumala!" siunasi Lapin emaentae. Latun emaentae tempasi Liisaa kiinni lujalla kaedellae, kuori hameet ja piiskasi. Vaan kun haen lopetti ja heitti irti, niin kaeaentyi Liisa heti Lapin emaentaeaen, polkasi jalkaansa ja vaeraejaevin aeaenin tikasi" "Saatana!" "Kuulitteko! Voi, voi, voi!" paeivitteli kauhuissaan vieras. Latun emaentae kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi haen jaeykkaenae ja katseli Lapin emaentaeae uhkaavasti silmaestae silmaeaen. "Kyllaepae on, kyllaepae on", kummaili Lapin emaentae. "Semmoinen se on", sanoi Latun emaentae masennuksissaan ja sitten Liisalle komentavasti: "Pyydae nyt anteeksi!" Silmiaeaen raepaeyttaemaettae seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn paeaestyaeaen paneutui samaan asemaan ja oli kuin kivettynyt. "Etkoe pyydae vielaekaeaen anteeksi?" kysyi aeiti piiskoja huiskuttaen. "En!" tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta. "Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllae on jo paatunut sydaen. Ei tuosta oikia kapine tule", sanoi vieras. "Ei siitae ihmistae tule, minae olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut", lausui Latun emaentae ja rupesi itkemaeaen. "Sitae ei jaksa kurittaakaan niin paljon, ettae se pehmiaeisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinae jo niin suuren vallan". "Kyllae se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enaeae oikia laita, kun sen suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja", alkoi selittaeae Lapin emaentae uskoen, ettae pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisaelle, ja ajatteli, ettae kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu vajavaisuus ollut kasteessa, tai ettae kun jostakin pahahenki on manattu ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielae ollut kastettu. Ja haen alkoi jo kertoa Latun emaennaelle jostakin lapsesta, jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emaentae kerkesi ruveta puhelemaan Liisalle: "Sinun ilkeyksistaesi saa myoetaeaensae kuulla ja saa naehdaekin ja haevetae ihmisten edessae silmaensae taeyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta hyvaeae ihmistae tule, sitae ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitae luulet isaenkin taas sanovan, kun haen illalla tyoestae ja kuulee millainen olet ollut?" Liisa seisoi asemillaan, vaan paeaensae oli vaipunut alas ja silmaensae luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinae. "Ota sinae esimerkkiae Viion Elsasta", rupesi Lapin emaentaekin neuvomaan unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen ylistaeae Viion Elsaa Latun emaennaelle. "Se Elsa se on erinomainen lapsi." "Joo, Elsa on kiltti lapsi", myoensi Latun emaentae. "Joo. Harvassa niitae on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin naeoeltaeaen kuin tavoiltaankin. Kyllae se ei tee mitaeaen, jossa olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin laehteen silmae. Sitae huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elaeae, se on liian hyvae lapsi taehaen maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. Jo minae olen sitae ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitae ihmettelevaet. Se osaakin Viioska niin hyvaesti kasvattaa." "Hyvin kasvatettuhan se on Elsa", huokasi Latun emaentae. "Ja siivon luontoinen lapsi sitten. Ei sen naee riitelevaen koskaan, ei mitaeaen vaehintaekaeaen pahaa tekevaen. Erinomainen lapsi. Onhan niitae aina joitakuita hyviae." "Onhan se hyvae Ojanniemen Marikin", sanoi Liisa, joka kuunnellessaan Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja siirtyi nyt istumaan tuolille poeydaen paeaehaen. "Niin, Ojanniemen Mari myoes", sanoi aeiti. "Joo, Mari on hyvae tyttoe, kaunis tyttoe, tottelevainen aeidilleen niin tottelevainen ja noeyrae. Otappas sinae siitae opiksesi", sanoi Lapin emaentae. "Vertaappas itseaesi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinae, polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi." "Meneppaes nyt sinae pyytaemaeaen anteeksi, pyydae nyt kaikilta, Mikolta ensiksi", kehotteli aeiti uudelleen. Liisa painoi silmaensae alas. Teki mieli pyytaeae, vaan haevetti. "Tule nyt ensin pyytaemaeaen Mikolta, jota sinae olet lyoenyt, ja sitten aeidiltaesi, kun olet vastustellut aeitiaesi ja noitunut", sanoi Lapin emaentae. "Niin ja Mikon aeidiltae myoes, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene nyt." "Tule nyt." "Mene, mene." Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi paeaensae syvempaeaen. "Ei, ei ole vielae saanut tarpeeksi kuria", arveli Lapin emaentae. "Mene nyt heti." "Ei, eihaen se rupea, naekeehaen sen. Se haluaa vielae piiskoja." "Haluatko sinae vielae! Menetkoe vai pitaeaekoe vielae piiskata? Mene nyt tai aeiti piiskaa." Liisa kohotti paeaensae ja syrjaesilmaellae katseli aeitiae. "Jo on taas uhkaavan naekoeinen", sanoi vieras. "Sinae haluat siis piiskoja?" Ja aeiti otti taas kaesille Liisan, ja kun ei ollut apua sittenkaeaen, niin siunasi haen piiskat ja kuritti Liisaa. Piiskauksen jaeljestae taas koeteltiin anteeksi pyytaemaeaen saada. Vietiin laehelle Mikkoa ja pantiin Liisan kaedet Mikon kaulaan, vaan Liisa riuhtaisi kaetensae irti ja jaei syrjaekarein seisomaan ja vihaisesti silmaeili Mikkoa. Ja kun yhae pakotettiin vain anteeksi pyytaemaeaen niin sanoi Liisa: "Nokan alustakin maerkaenae, turjakkeella." Latun emaentae oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidaetetyksi toki, kun Lapin emaentae suuttuneella aeaenellae rupesi Liisalle pauhaamaan pyyhkiessaeaen Mikon nokkaa vyoeliinaansa. "En minae saa sitae taipumaan", sanoi Latun emaentae. "Antaa olla iltaan asti, kun isae tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti arestiin. Saat nyt mennae konttuuriin ja olla siellae yksinaesi ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut." Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu haentae arestiin pantu, ja se tuntui nyt kauhealta. "Jaa, jaa, ei se auta", sanoi aeiti, eikae siinae auttanut mikaeaen, konttuuriin sulki haenet aeiti. Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitae pahasta hengestae, josta oli puhuttu, ja ettae haenestae tulee huono ihminen. Haen koetti rynkyttaeae ovea auki pois paeaestaekseen. Vaan aeiti kaevi kieltaemaessae uhaten pitaeae yoenkin, jos ei ole hiljaa. Kun sitten silmaet tottuivat vaehaen, niin ei pimeae kovin ollutkaan konttuurissa. Tyynesti istahti haen vintin rappusille ja itki siinae hyvaet itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, ettae ajatus juosta alkoi, mietti haen, ettae jos paeaesisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja selittaeisi Tepon isaennaelle ja emaennaelle asian ja kysyisi, onko haenessae paha henki ja tuleeko haenestae huono ihminen. Ja haen rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti Jumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikae Lapin emaennaeltae... Haen tunsi niitae kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpae aeitiaekin kohtaan. Haen menisi metsaeaen ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin aeiti saisi itkeae... Haen katseli yloes vintille ja nousi sinne sitten, kaeveli ihan peraelle hyvin hiljaa ja seinaevierelle pani maata. Siinae nukkuu haen vaikka kuinka kauan, niin kauan, ettae naelkaeaen kuolee, ja kun isae ja aeiti tulevat hakemaan, niin haen on kuollut ja saavat sitten itkeae ja Jannekin saa merellae itkeae... Ja Liisa itse purkautui itkemaeaen, itki kauan sydaemensae pohjasta, kunnes kuivui kyynelten laehteet. Vaan sitten tuntui hyvaelle ja oli hauska olla. Maatessaan siinae katseli haen pienestae ikkunan reijaestae sinistae taivasta ja valkoisia pilviae, jotka hiljakseen kulkivat siellae hyvin korkealla. Jos haen tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, ettae pian kuolisi ja paeaesisi taivaaseen. Haen ei huolisi kenestaekaeaen. Yksinaeaen olisi ja hyppisi taivaasta noille pilville... Siinae haenen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset verkkoonsa sekae painoi haenen silmaensae umpeen. Latun emaentae vieraitten mentyae jaei mietteisiinsae. Ei se tainnut olla hyvaeksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissae muissakin lapsissa olla syytae. Vaikka eihaen tuota tiedae, sillae Tepolla kun on niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydaeminen se on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt. Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli julkea Liisan kaeytoes. Kun sillae jo on tuommoiset tavat, mitae sitten, kun se tulee vanhemmaksi. Ei tiedae vaikka tulisi... "Hyvae Jumala varjele! mikae se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan." Vaan ihmekoe oli, jos tulivat, kun naeki myoetaeaensae ihmisten lapsia, jotka sille jaeljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet jo, ja kaikki sanoivat, ettae oikeaa ihmistae ei Liisasta tule... Latun emaennaen mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkaepae Jumala naein nyt rankaisee haentae Liisan kautta. Antaa haenelle samanlaisen palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emaentaeae kauhistutti ajatus. "Herra Jumala, elae rankaise minua vihasi jaelkeen ja ansioni mukaan!" Mutta syytoenhaen Liisa olisi vielae? Millae haen olisi ansainnut sen rangaistuksen kuin Tolpan Anna? "Minae etsiskelen isaein pahat teot lasten paeaelle kolmanteen ja neljaenteen polveen", lausui haen aeaeneen. Mutta millae haen olisi rikkonut Jumalan mielen enemmaen kuin muutkaan. Niin no, millae Kreetakaan? Ja rohkea ja jaentevaeluontoinen Latun emaentae pelkaesi niin, ettae jaesenet vapisivat. Jos haeneltae menisi mies, poika, koko onnellinen elaemae, ja Liisa joutuisi huonolle jaelelle. Haenen piti laehteae taas pistaeytymaeaen Nikkilaeaen. "En minae tiedae, mihin minae joudun sen tytoen kanssa", sanoi haen valittaen ja selitti, mikae muokka se on taas ollut. "No, elae sinae niin huolehdi", sanoi Nikkilae. "Kyllae se Liisa siitae mieltyy. Ja muistappas itseaesi millainen rajupaeae olit. Monta selkaesaunaa minaekin sinulta sain, eikae sinusta silti ole kovinkaan huono tullut", sanoi haen hymyillen. "Kovinkaan huono", toisti Nikkilaen emaentae nauraen ja vakuutti haenkin omasta puolestaan, ettae kyllae Liisa mieltyy vielae. "Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vaehaen kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytae ollut: pojat ovat vallattomia. Antaa lasten sopia keskenaeaen. Nehaen ne parhaiten tietaevaet asiansa. Vanhempi, joka syrjaestae sekaantuu eikae tiedae asioista eikae ymmaerraekaeaen, tuomitsee vaeaerin. Minae uskon, ettae Liisa on kerrassaan kelpo tyttoe, ja usko sinaekin se, anna muitten sanoa mitae tahansa", vakuutti Nikkilae. "Hyvaeaehaen sitae mielellaeaen uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta, niinpae minaekin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista", arveli yhae emaentae. "Se nyt on satu, ettae Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitae olla huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvae tahansa." "No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion Elsakin on". "Elae sano sitae", sanoi vakavasti Nikkilae. "Minae luulen, ettae Viioska hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllae se ymmaertaeae huolehtia. Elsa on hyvae lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti--vaan niitae timantteja juuri mieluummin ryoestetaeaen. Ei ne _huonot_ ihmiset ole _huonoja_ lapsia olleet, ne ovat _paraita_ olleet". "Paraat ja kauniimmat", arveli Nikkilaen emaentae. "Niin, niinpae se taitaa olla", arveli Latun emaentae ja ajatteli, ettae Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketae vain muisti, olivat kauniita ihmisiae. Tolpan Annan haen ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo tytoen. Ja haenestae nyt tuntui oikein hyvaelle, ettae Liisa ei ollut kaunis, vaikka usein oli sitae moittinut, ettae kun Liisan piti tulla haeneen eikae isaeaensae, joka oli kaunis mies. Lohdutetuin mielin laehti Latun emaentae. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja todelta tuntui, mitae Nikkilae sanoi. Viisaana miehenae haentae pidettiinkin Vaaralla ja viisas haen onkin. Kyllae kaikki suunsa tukkivat ennen miesjoukossa, kun Nikkilae rupesi puhumaan, eikae siinae ollut muilla korjaamista haenen puheessaan. Kova onni, ettae haenen piti joutua tuolla tavoin elaemaeaensae viettaemaeaen. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos joutuu koeyhaeinhoitoon, ja sinnehaen ne joutuvat, eihaen ne miten voi kauan omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emaentae raukka siinae ansaitsijana ja haenkin hyvin jo hitaaksi kaeynyt. Silmaet naekyy huononevan ja niin se on muutenkin vanhentunut. Mitaehaen varten Jumala niitaekin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se heidaen poikansa edes saanut elaeae, niin huolettomina saisivat elaemaensae iltaansa odottaa. Tahi Nikkilae siltae tapaturmalta suojautunut. Vasta kotia paeaestyaeaen muisti Latun emaentae oman kohtansa. Haen oli taas vakuutettu, ettae kyllae Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole. Mutta mielensae oli masennuksissa. Haenellae ei ollut kyllae enaeae tuollainen polttava haetae, vaan niin alakuloinen haen oli, ettae melkein oli itkeae. Tuntui niin pahalta ja painavalta. Tuo Nikkilaen joukko raukka. Sillae emaennaellae jaeae silmaeaen tulossa ... ja Nikkilaessae vain luu ja nahka. "Auta hyvae Jumala heitae", lausui haen heistae ajatellessaan, ja jos siitae saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia. "Hyvae Jumala, varjele heitae siltae tieltae", lausui haen huoaten, ja heltyneenae, mieli pehmoisena kuin vaha, laehti haen Liisaa kutsumaan. Vaan Liisa oli omilla teillaeaen. Heraettyaeaen unestaan ja selvittyaeaen, missae haen oli ja mitae varten, painui mielensae alasyrjaelle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia aeaeniae, niin siirtyi haen ikkunareijaen aeaereen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi, poistui noloisuuskin mielestae. Kadulla kulkevat ihmiset naeyttivaet pieniltae ja somilta. Ja lapset, jotka leikkivaet tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniae myttyjae. Mutta vasta somalta naeyttivaet pojat, jotka pallilla olivat tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltae naeyttivaet. Ei erottanut toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului kyllae ja hyvaesti saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille naeytti. "Nyt lyoepi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyoemaeaen. Omalla lyoennillaeaen se aina juoksee. Nyt Terilaen Heikki. Se on huono lyoemaeaen, vaikka on suuri poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska laehti juoksemaan. Eikoe mitae, vaan se laehti muuten ... mutta jos menettaeae linnan... Joo menettipaeaen kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue keraeaentyi linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettaeae linnan tahallaan, vaan jos muut menettaevaet vahingossa, niin haukkuu ja raekyaeae ja pienempiaeaen pieksaeaekin. Seekatti, jos minae olisin ollut... Nyt lyoepi Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyoejae. Lapin Mikko ottaa tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta, karutsapalliakin se ottaa... Eipae saanut, koska Terilaen Heikki sitae tarjottelee... Sen laeskikaepaelae, huusi Heikki. Niin mikae haen itse on? Vaan aina sen pitaeae muita sortaa... Peijakas, kun minae olisin!" Ja Liisa katseli ikkunasta seinaeae pitkin ulos. Kiviae on ja kova maa. Vaan jos paeaesisi katolle. Ei voinut kurkottaa niin pitkaelle, ettae olisi saanut paeaetylaudasta kiinni. Vaan haen tyoentyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin nojasi, ja kun niin oli ulos paeaessyt, niin kohosi taas ikkunan pielestae pitaeen, sai nyt paeaetylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan laitahirrelle. Siitae kiepsahti katolle, solan yli hyppaesi naapurin puuvajan katolle ja sieltae pihalle ja juoksujalassa pallinlyoentipaikalle. Mielessae kiehui vain Terilaen Heikin vaeaeryyden teko, kun menetti linnan ja muita uhkaa, jos eivaet saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan. Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan. "Joku pois ja Latun Liisa sijaan!" huudettiin. "Tule meidaen puolelle." "Tule vainkin meidaen puolelle!" "Tule meidaen puolelle, pannaan Lapin Mikko pois", sanoi Terilaen Heikki. "Mikko kun kaevi kantelemassa aeidillesikin." Mikko jo alkoi vaeistyae paikoiltaan. "Elae mene Mikko, ollaan me yhdellae puolen", sanoi Liisa, kun aina muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvae koppia ottamaan. Mitaeaen entisiae vihoja haenellae ei ollut, aivan kuin ei olisi muistanutkaan. Mitaepae niissae olikaan muistelemista. "Terilaen Heikki pois", sanoi haen. "Terilaen Heikki pois", huusivat kaikki kuin yhdestae suusta. Ja pallin lyoenti alkoi nyt eri innolla, eikae kukaan uskaltanut vaeaeryyttae tehdae eikae pienempiaeaen sortaa, eikae haluttanutkaan kellaeaen. Saeaennoellisesti kaevi kaikki, ei pienintae intostakaan ollut, ja hauskaa oli. Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa tyoepaikoissa kellot soida, heittivaet pojat leikkinsae. Silloin isaet toeistae tulivat, pienemmaet lapset leikkipaikoiltaan laehtivaet kukin isaeaensae vastaan, ja isommat keraeaentyivaet kotia hoeyryaevaen ruuan aeaereen, odottamaan ikaevaellae milloin paeaesee ruuan kimppuun. Vaan Liisa laehti Tepolla kaeymaeaen ensiksi. Ei pelottanut haentae, vaan muuten tuntui niin pahalle mielessae, ettei saattanut kotia mennae. "No mikae sitae Liisaa vaivaa?" kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja istuutui syoemaeaen. "Kovinhan sinae olet vakava." "Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidaen viinit ja soeivaet sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran puuhun ja saerkivaet kaikki." "Ohhohhoh! Sepae on ollut haevitystae. Kyllaepae tekivaet pojat pahasti." "Niin", ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki jaerjestaeaen, miten haen noituikin kotona. "Kyllaepae olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytae muissakin, niin on ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas aeiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isaesikin, jolle aeitisi varmaankin on kertonut. Eikoes aeitisi itkenyt?" "Itki." "Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha." Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla paein ja kostein silmin alta kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emaentaeae ja Iikkaakin, joka niin tyytyvaeisenae soei siellae poeydaen takana isaensae ja aeitinsae keskellae. "Etkoes ole tehnyt pahasti?" kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle mietintoeaikaa. "Olen minae kyllae." "No, mene sitten ja pyydae kauniisti anteeksi." Liisa laehti heti ja kiireellae aivan kuin olisi haenelle pistetty jotakin kaeteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia elaekae suinkaan pudota. Vaan se putosi kuitenkin. Kun haen tuli sisaeaen, jossa isae ja aeiti istuivat syoemaessae, niin isae ilvehtien kysyi: "Missaes se meidaen mamselli on ollut?" "Lennossa", vastasi Liisa ja istuutui syoemaeaen hilpeaellae mielellae. Niinhaen se aina kaevi, ettae kun haen Tepolta laehti katuvaisella mielellae ja taeydessae aikeessa pyytaeae anteeksi pahuutensa, jaei se tekemaettae aeidin ankaruuden takia tai isaen leikkiin unehtui. Mutta koskaan ei jaeaenyt pyytaemaettae Jumalalta anteeksi maata pannessaan. Niinpae haen nytkin teki ja kaeaeri sitten hellaesti kaetensae aeidin kaulaan ja nukkui. 4 Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun Viion leski jo tyoelleen kyhaeysi. Haen nousi nyt tavallistaan varemmin saadakseen hyvissae ajoin paeaetoekseen loppuvan kankaansa ja paeaestaekseen sitten vielae taemaen paeivaen nimelle uutta kehimaeaen. Mielensae tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmaesi haen kangaspuihin istuessaan, mitae vielae oli tekemaettae ja mitae jo tehtyae. Hienoina suikaleina enaeae vannehtivat loimet poelkkyae, jonka hamppuvaate paistoi kuin kerjaelaeisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinae puolikymmentae kyynaeraeae enaeae. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun vaatekaeaeryyn, vaehaen vailla sataviisikymmentae kyynaeraeae kaunista nelivartista oli siinae. Siinae oli ankaran tyoen ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat eivaet enaeae tuntuneet, naekyi yksistaeaen niitten hedelmae. Uutta kangasta ajatellessaan, minkae vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo sataviisikymmenkyynaeraeinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentaehden antautui haen sydaemen halulla kiittaemaeaen Jumalaa, joka oli haentae auttanut huojentaen haenen tyoetaeaen. Ja samalla hartaudella rukoili haen, ettae Jumala antaisi haenelle terveyttae ja voimia yhaekin niinkuin taehaenkin asti. Ja ajatuksissaan siinae kaeaentyi haen tietaemaettaeaen katsomaan nukkuvaa lastaan. Tuossa se raukka lepaesi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kaedet posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli. Jos haen olisi rumakaan... Tai kun haen kuolisi... Taivas haenet perisi, sillae tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentaeisi, sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon... "Vaan jos sinae Jumala olet viisaudessasi maeaeraennyt haenelle elaemaen paeiviae, niin auta haentae aina oikealle tielle", rukoili aeiti hartaasti aeaeneensae. Elsa heraesi. Mutta haen ei malttanutkaan vielae nousta, kun oli juuri naehnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita taehtiae taeynnae, keskellae niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympaerillae enkeleitae, suurempia ja hyvin pieniae. Kaikilla oli valkoiset siivet. Isoilla enkeleillae oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja pitkae tukka, pienimmillae enkeleillae ei ollut vaatteita, pulleat posket ja kihara tukka. Haen halusi vielae naehdae sitae unta ja painoi siinae toivossa silmaensae umpeen ja nukkui uudelleen. Haen nukkui pitkaeaen. Vasta heraesi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja kadulta kuului lehmaenkellojen kalke. Eikae heraettaemaettae heraennyt silloinkaan. "Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jaettaeae", heraetteli aeiti. "Emaentae kaevi jo kysymaessae sinua." Raukaisi Elsaa vielae ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitae mitenkaeaen. "Heluna jaettaeae sinut", muistutti yhae aeiti. "Ja kaeaemitkin loppuvat minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi." Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi haentae puskenut kylkeen, ja sentaehden vastenmielistae oli laehteae sitae viemaeaen. Samassa kun muisti, ettae tytoet olivat aikoneet mennae taenae paeivaenae hiekkatoeyraeaelle Karjasillan taakse leikkimaeaen, aamusta paeivin jo laehteae, niin paeaetti haen, ettei haen nyt laehdekaeaen viemaeaen Helunaa, sillae piti kaeaemejaekin tehdae aeidille oikein paljon, ettae saisi huoletta olla vaikka iltaan asti. Viekoeoen nyt kerran emaentae itse Helunan. Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, ettae mitaehaen se Heluna ajattelee, kun haen ei ole sitae viemaessae. Ja niin tuo mielelle paneutui, ettae piti laehteae kiireimmaen kautta. Navetassa oli jo parsi tyhjaenae ja kytky remotti lattialla. Kaerpaesiae lentaeae surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vaehaellae itku tulla, semmoisen ikaevaen paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Haen laehti juosten karistamaan jaelkeen toivoen tapaavansa vielae, ei saanut rauhaa muuten. Kadulla kulki lehmiae haekille paein: Montinin Kultaruusu, Omena ja Torstikki, Lepistoen Punikki ja etempaenae tuolla meni Kujalan Onnentaehkae, vaan Nikkilaen Helunaa ei naekynyt. Elsa sai juosta haekille asti ja siellae vasta tapasi, kun emaentae oli palaamassa. Vaan Elsa laehti vielae etaemmaeksi saattamaan, kun kaevi Helunaa niin saeaeliksi. Heluna naeytti haenestae ylpeaeltae, ei katsonutkaan haeneen, kaeveli vain ja paeae kekkasi. Kontinkankaan vaehaen taelle puolen Elsa saattoi raukan, taputteli kaulalle puhellen, ettae illalla haen tulee hakemaan ja saeaestaeae sille leipaeae, ja palasi sitten tyytyvaeisenae hyvaessae uskossa, ettae Heluna jo oli leppynyt. Mutta myoehaeseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielae ja kaeaemit tehtaevae, ennen kuin paeaesi laehtemaeaen. Hyvaesti haen kuitenkin vielae arveli kerkiaevaensae muitten tyttoejen laehtoeoen. Sievaeaenhaen se oli kaeaemivasu ennenkin taeytensae saanut, ei siinae ollut kuin pyoeraeyttaeae. Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa kaeaemien teko. Vyyhti oli niin sotkuinen, ettae alinomaa saekeytyi. Ketterin sormin koetti haen selvitellae ja solmiella ja kiertaeae kaeaemille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa paeaetae, vaan eipae loeytynyt. Joku paeae naeytti juoksevalta, mutta kun alkoi sitae kaeaemille kiertaeae, niin pian se saekeytyi ja pirskahti poikki. Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti. "Taestae ei tule kerrassaan mitaeaen, kun ei saa kuin solmita ja solmita." Elsa sanoi sen niin tiukasti, ettae aeitikin sieltae tyoensae kesken katsahti ja kysaeisi: "Mitae sinae siellae aeyhkit?" "Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikaeaen." "Onhan sitae vastusta. Minullakin taessae viime nipukassa rupesi estelemaeaen: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi kaeyneet", puheli aeiti solmiessaan uutta niittae. Vaan kun taas paeaesi kutomaan, niin helskytteli semmoisella kiireellae, ettae harvoin. Vilahteli sukkula pujahtaessaan kaedestae toiseen ja piti alinomaista surinaa juoksuttaessaan lankaa loimien vaeliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon, kun aeiti jo rapsautti uuden kaeaemin sukkulaansa. "Minae otan, aeiti, toisen vyyhdin koetteeksi", pyysi Elsa. "Aeiti kuulkaa." "Hyvae lapsi, eihae se siitae somene, sen edestaeaen loeytaeae, minkae taakseen panee." Niinhaen se oli. Hyvinhaen sen Elsa ymmaersi, ettae tyoe oli tehtaevae jaerjestaeaen. Ja jo arveli haen edeltaepaein, ettae aeiti ei anna vaihtaa, vaan kysaeisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillae kohta kai ne tytoet menevaet. Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi paeaessyt kaesiksi selvempaeaen. Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinae koettamistakin. Vaehaen pitempiae paeaensaeikaeleitae laehti nyt kuin alussa, vaan nekaeaen eivaet sen pitempiae, kuin ettae parahiksi kun vauhtiin paeaesi, niin loppuivat. Ala uutta hakemaan ja siinae hakiessahan se aika meni. Kaersivaellisyyttae se koetteli. Viimein sai kaesiinsae muutaman paeaen, joka laehti juoksemaan ja juossut olisi ehkae pitemmaeltikin, vaan kun alkoi kiireesti pyoerittaeae rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyoeraeltaeaen ja silloin lanka poikki, ettae pirskahti. Elsaa suututti, kaevi niin vihaksi, ettae teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen kaeressae tulemassa, vaan siihen se vaeljaehtyi kuitenkin, kun samalla muisti, ettae se on rumaa. Se olisi ollut kiroilemista, sillae Elsa uskoi aeidin sanan, ettae sanoopa minkae sanan tahansa, kun sen vihoissaa saevaeyttaeae, niin se on kiroilemista. Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, ettae jos olis tullut sanotuksi. Jumala olis varmaankin heti tehnyt haenestae huonon ihmisen tai sorakielen. Pelotti niin kauheasti, ettae posket kuumaksi karahtivat. Saeikaehdyksestaeaen kun selvisi, rupesi haen miettimaeaen, ettae kumma, kun Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myoetaeaensae saevaeyttelee, sanoo paljon rumempaakin, kuin mitae haen aesken yritti, ja muutenkin oli semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala varmaan rankaisee sitae, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja niinhaen Latun emaentae itsekin oli sanonut, ettae Liisalle ei kunnian kukko laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmaertaenyt pahaa merkitsevaen. Haenestae itsestaeaenkin oli Liisa vastenmielinen, melkein pelottava. Vaan kun haen oli aeidille joskus Liisasta puhunut, niin aeiti oli sanonut. "Eihaen sitae tiedae vielae mikae Liisasta tulee. Paha vaan, ettae haen on semmoinen, siinae haen tekee syntiae. Vaan ehkaepae haen vielae ymmaertaeae ja katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitaeae Liisalle sanoa ja varoittaa haentae ja rukoilla haenen puolestaan." Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut sanotuksi. Sillae kun haen tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei rohjennut. Ja niin paeaetti Elsa nytkin, ettae kun haen nyt tapaa, niin sanoo. Hiekkatoeyraeaellae haen tapaakin nyt heti ja siellae sanoo. Vaan siitaepae se nyt naeytti, ettei haen joudukaan toisten laehtoeoen, arveluttipa ettae tuskin paeaesee ollenkaan. Siihenhaen ne kerkiaevaet laehteae hyvaestikin, kun haen selviaeae sotkeutuneesta vyyhdistaeaen, ja jos muutkin vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia. Milloinka sitae sitten paeaesee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan, siihen jo aeidiltae kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei paeaese istualtaan paekaehtaemaeaen paeivaekausiin. Mieli painui vaehaen alakuloiseksi, kun ei paeaessyt muitten joukkoon, ja kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heraesi. Nyt olisi kaeaemit jo tehty aikoja sitten. Eikae kumminkaan naehnyt enaeae sitae kaunista unta, toista vain, mitae lie ollut huonoa... Mutta ylihuomenen peraestae oli pyhae. Silloin paeaesee. Heti kirkon-ajan jaelkeen mennaeaen hiekkatoeyraeaelle ja ollaan koko paeivae. Ja mennaeaen vaikka Montinin kaukavainioille asti. Siellae se onkin koivikkokunnaalla vaehaen eritoista! Siitae se mielipaha vaehaen lauhtui, ettei niin ikaevaeltae tuntunut enaeae. Tyytyvaeisempaenae selvitteli haen vyyhtiae. Haen rupesi tarkemmin kuvailemaan, mitae he tekisivaet siellae kaukavainiolla, ja miten siellae olisi hauska. Vaan haen huomasi vielae hauskempaa kuin koivikkokunnaalla, hyvin hauskaa. He menisivaet johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon taakse, jossa lehmaet laitumella kulkivat. Haen ei ollut siellae koskaan kaeynyt, eikae muutkaan tytoet, vaan lehmaein kanssa menisivaet. He menisivaet lehmiae paimentamaan, haen ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat Marin kanssa. Semmoinen ilon ja riemun puuska taeytti rinnan, ettae vaikealle tuntui istua yhdessae kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyoeriae ja taputtaa kaesiae, vaan ei viitsinyt, kun pelkaesi, ettae aeiti nauraa ja sanoo: "Iso tyttoe ja niin lapsellinen." Niinhaen se aeiti usein sanoi ja se haevetti Elsaa. Haen pysyi sen taehden tyynenae ja rupesi kuvailemaan minkaelaista siellae olisi paimenessa. Semmoinen tasainen kenttae olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellae lehmaet ovat jyrsimaessae. Vaan sen takana olisi kaunis metsae: korkeat puut ja tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten vaelissae viheriaeae sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivaet. Syvemmaellae metsaessae olisi suuri kivi, sammalpeitteinen. Siellae he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut tulisivat siihen ympaerille eivaetkae pelkaeisi heitae, vaan tulisivat aivan laehelle, aivan kaedelle istumaan. Mutta vaehaen matkan paeaessae olisi talo, jossa asuisi ... tai sitae taloa ei olisi, vaan etempaenae olisi kuninkaan linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkaessae metsaessae, ja sieltae linnasta tulisi kuninkaan poika ja naekisi heidaet, kun he siinae kivellae istuisivat ja laulaisivat ja kummallakin lintu kaedellae, ja se kuninkaan poika... "No jopahan alkoi vyyhti juosta", sanoi aeiti. Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitae ollut huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Laehti nyt lankaa. Kaeaemi taeyttyi, taeyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinae ohetessaan kaevi vyyhti yhae selvemmaeksi. Pian alkoi annella minkae rukki suinkin nieli. Vaeliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti. Suristen pyoeri rukki ja kerinlaudat raeklaettivaet ja vyyhti kiertaeae sylkytteli purkaen lankaa, minkae Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta yloes toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti hyppysiin ja luiskahti kaeaemille kiertymaeaen niine sotkuineen. Siinae oli vaehaen selvittelemistae, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, ettae paeaesee vielaekin toisten joukkoon, jos ei laehtoeoen juuri, niin pian jaelkee. Uutta vyyhtiae laitteli haen kiireellae kerinlautoihin. Selvae naeytti taemae vyyhti olevankin. Heti alusta pitaeen laehti juosta voenkaelehtaemaeaen ihan puhtaasti. Kaeaemejae syntyi ja lennaehteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin ettae se kaevi kuin ennenkin ja vielae vaehaen paremmin, sillae Elsa koetti parastaan joutuakseen. Pitkaeaenkoe siinae meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myoeten pulleita kaeaemejae, ei kuin siunaama hetki. Eikae olisi kauan kaakastellut, vaikka olisi pyoeraeyttaenyt kaeaemille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihaen sitae toki enaeae malttanut mitenkaeaen, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset menneet. Ja vasullisesta sitae oli ennenkin ollut aeidille kutoa toviksi aikaa, saati sitten nyt, kun naeytti vastustavan. Illan suuhun pitaeisi nyt riittaeae hyvinkin. Eikae suinkaan siellae kauan oltukaan, ja jos toiset olivatkin, niin saattoihan haen laehteae ennemmin. Ja niin laehti haen leikkiin hyvaellae mielellae. Oh, oh miten hyvaelle oli tuulen kaeynti kuumille poskille ja hiestyneelle kaulalle. Ja niin tuntui mielestae hauskalle, ettae piti taputtaa kaesiae ja muuan kerta pyoeraehtaeae huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta paeaesi laehtemaeaen. Kadulla piti sievaesti kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi juossut, ajatelleet, ettae iso tyttoe ja reuhottaa. Vaan maantiellae sai juosta ja hyppiae vaikka miten. Siellae kulki vain maalaisia ja ne eivaet nauraneet koskaan. Siellae sai ottaa huivinkin paeaestaeaeaen ja avopaeinkin kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla. Elsa meni juoksuhyppyae, liehutti huivia kaedessaeaen ja hoki: "Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ..." Poely tuprahti joka askeleelta. Haen rupesi oikein taiten poelyytaemaeaen, ettae pilvenae kohosi haenen jaeljessaeaen. Haen levitti kaetensae ja oli nyt muka pilvessae lentaevae enkeli. Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi!--Jos olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi enkeliksi. Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinae. Pilvissae saisi lentaeae ja missae tahansa. Haen lentaeisi aina illalla ruskopilven laidalle ja katseli pieniae lapsia. Ja Jumala aina kaeskisi mennae noutamaan jonkun lapsen taivaaseen tahi laehettaeisi ruokaa jollekin. Haen tahtoisi Jumalalta aeidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipaeae... Olisi niin hauska... Vaan silloinpa haen ei saisikaan aeidin vieressae nukkua eikae paeivaellaekaeaen olla aeidin luona, kun pitaeisi olla taivaassa... Ja kuka aeidille tekisi kaeaemejae. Tuli sitten lisaeksi mieleen Ojanniemen Mari, ettae sekin jaeisi eivaetkae saisi yhdessae leikkiae, eikae saisi Helunaakaan viedae laitumelle ja noutaa. Kun koko haenen maailmansa kuvautui jaeaeneenae, niin tuntui Elsasta, ettei olisikaan lysti olla enkelinae... ... Jos kuninkaan poika veisi haenet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen linnaan, niin he kaevisivaet sitten hakemassa aeidin sinne ja heillae olisi niin hauska siellae, ettae. Sillae kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he ostaisivat Helunan. Nikkilae ja Nikkilaen emaentae kaevisivaet vieraina ... tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kaevisi siellae aina leikkimaessae. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietaeisiin komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Astroemin se komea hevonen... Olisi niin lysti... Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietae ja ottaisi haenet... 5 Elsaa tarttui joku kiinni kaesivarresta ja puristi kipeaesti, vaan Elsa saeikaehti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen katsomatta. "Sinae aika vauhake olet", kuului tuttu, Latun Liisan huutava aeaeni. "Kun menee toeroettaeae, vaikka minae huusin. Etkoe kuullut?" "En." "Herra naehkoeoen sinua, nahkakorva! Ja minae raeaekyin, minkae sielu sieti." "Eivaetkoe toisetkaan ole vielae menneet?" "Jo apposten aikoja, vaan minae kaevin Vimparin Aappoa kaeskemaessae, ja se oli kerennyt mennae kerjuulle, niin piti laehteae sitae hakea humppasemaan. Sain kaeydae varmaankin kymmenessae kartanossa vahtailemassa. Lindholmin luona tapasin--tiedaetkoes sinae missae Lindholmi on? Se on siellae hiidessae, toisessa paeaessae kaupunkia. Siellae tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa, kun vielae vaehaen saa paloja lisaeae, jo sillae olikin vasu puolillaan.-- Sitten kun minae laehdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minae tulin, haentae torvella vilistin.--Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikoe ole selaestae leninki maerkaenae." "Ja varpaastasi veri tulee!" "Kiveen loein, vaan ei se tapa.--Katsohan, minulla on kaksi naein suurta palasta nisuleipaeae, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla. Minae vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa Heikkilaen hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellae, niin ei kestaenyt Heikkilaen tamma Viitasen mustalle, ei yrittaeaekaeaen. Seekatti kun se meni vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minae rapsin vain suitsiperillae kahta puolta. Vaan vielae parempi menijae oli Ketolan viimevuotinen ruuna, jonka Ketola moei joulumarkkinoilla torniolaisille.--Kuule, onko sinulla sokeria?" "Ei minulla ole." "Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytoeillae on." "En minae tiennyt..." "Tiesithaen sinae, kun eilen illalla sanottiin, ettae laehdetaeaen Karjansillan taakse hiekkatoeyraeaelle hautajaisille ja jokaisen pitaeae ottaa sokeria." "Ei sitae olisi tainnut aeidillae ollakaan." "No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan taemae kahtia", ja Liisa puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle. Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Haen pelkaesi taas kovasti Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan naekoeinen siinae haenen rinnallaa. Kontinkankaan kuvetta kulki metsaetie Karjansillalle. Mutta siellae kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytoet pelkaesivaet Mikkoa. Siitae kerrottiin kaikenmoista, ettae se on hirveaen ruma, sillae on ainoastaan yksi silmae keskellae otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syoe sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, ettae se oli linnan lukkari. Samoin pelkaesivaet he Kivelaen Ristoa, kun Mikko asui Kivelaessae ja Risto joka paeivae kaevi Mikolle kahvin viennissae ja oli sorakieli. Tytoet kiersivaet aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen taitse. Ja niin etaeaeltae eivaet kiertaeneet, etteivaet olisi pelonalaisina kankaalle taehystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki tietae suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennae metsaeaenkin. Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet Karjansillalle, ottanut Marin syliinsae ja kantanut vaekisten tietae ja kaeyttaenyt metsaessaekin. Elsa pelkaesi samaa, ja kun Liisa laehti astua reuhottamaan tietae, seurasi Elsa kuin tunnotonna jaeljessae. Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla aeaenellae. Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto naekyi kulkevan siellae edellae, niin vavahti Elsa saeikaehdyksestae, sydaen rupesi lyoemaeaen ja haen tarttui Liisaa kaeteen ja henkeaeaen pidaetti. Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen. Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysaehtyi tarkastelemaan muuatta isoa kiveae tien vierellae. Sitae jonkun aikaa silmaeiltyaeaen laehti haen astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtaekkiae kyykistyi tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen. Mutta kun huomasi tytoet jaeljessaeaen, heittaeytyi haen aeaenettoemaeksi, poikkesi tieltae ja painui kiireesti metsaeaen. Liisa nauroi ja esitteli, ettae ruvettaisiin haernaeaemaeaen Ristoa. "Voi ei ruveta", kielteli Elsa pelaestyksissaeaen ja rukoillen, "kuule, ei ruveta, Liisa rakas". Mutta varsin vain sentaehden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten pojatkin hokivat: "Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellae rliihestae noutamaan." Liisa hoki sitae niin kauan kuin Ristoa vaehaenkaeaen vilahteli puitten vaelistae ja aina kovemmalla aeaenellae. Vasta kun kerrassaan naekyvistae haeipyi, katosi metsaen peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielae kerran ja lujasti. Elsa oli alussa kuin jaehmetyksissae, vaan sitten purskahti haeneltae itku. "Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minae sanon, ettae sinae se olit, joka haernaesit Ristoa", tirskui Elsa ja uskoikin, ettae jos Tolo Mikko tulee, niin se ei tee haenelle pahaa kun haen on ollut siivolla. "Sano, sano. Minae raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minae sanon, ettae Tolo Mikko, toeloe nokka, Tolo Mikko, toeloe nokka." Ja Liisa alkoi hokea sitae lujalla aeaenellae laehettaeaekseensae kivenhakkaajan kuultaviin sanansa. Elsa ei enaeae tyytynyt kaevelemaeaen, vaan laehti juosta silpomaan minkae ennaetti sydaen kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei kolkutusta kuulunut. Siellae vasta saattoi haen vapaasti hengittaeae, vaan sydaen loei kiivaasti. Ja haen tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi haenelle pahaa. Toivoi, ettae Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iaeksi. Eikae haen enaeae vaelittaenyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Haen sanoikin Liisalle kuin toivotuksena: "Sinusta tulee huono ihminen." Sitae ei ollut Liisalle vielae muut sanoneet kuin akat ja niitten puheisiin haen oli jo paatunut, niin ettei niistae juuri vaelittaenyt muuta kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi haentae arvaamatta takaapaein niskaan lyoenyt, ja sentaehden haen aekkiae synkistyi, puristi nyrkkiaensae ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi kyyristyksissaeaen ja yhdessae kohti kuin olisi kivettynyt. "Jos minae sivaltaisin sinua, niin ei jaeisi kuin maerkae sija", sanoi Liisa hammasta purren. Siinae seisoivat vastatusten vaehaen aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti kovaan itkuun. "Se on vale, ettae minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinae valehtelet ja kaikki valehtelevat." Nyrkeillae silmiaeaen hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydaemensae pohjasta. Elsan rupesi kaeymaeaen saeaeliksi Liisaa ja kaduttamaan ja haepeaemaeaen sanojaan. Haen koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa ei kuunnellut enaeae, astui kiivaasti tietae ja itki aeaeneen. Laehempaenae Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltae ja kulki metsaeae kiertaeaekseen Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveae, jonka takana usein oli herraspoikia, Montinin Jori ja Fagelbergin pojat vaeijymaessae ja syoeksyivaet sieltae yhtaekkiae ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitae pahempi, kun tytoet pelkaesivaet, ettae siitae tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin oli Lampan Eedla kuullut aeitinsae kerran puhuvan ja Eedla sen selitti muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myoes kertonut, ettae jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan. Kerran oli Fagelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja suudellut, vaan kun Jenni paeaesi irti ja juoksi pakoon ja oli heti loeytaenyt muutamassa maettaeaen kolossa vettae ja siinae pessyt, niin oli auttanut. Oeisin oli haen kyllae pahoja unia naehnyt, kerran hyvin pahaa, ettae oli huutamaan yoellae ruvennut, vaan kun aeitinsae oli siunannut, niin ei ollut sitten sen peraestae naehnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja kauheasti pelaettiin herraspoikia. Elsa taehysti Liisan kulkua ja pelkaesi, odotti joka silmaenraepaeys, ettae nyt sieltae syoeksevaet pojat esiin. Ja itse haen kulki varoen, vaikka niin etaeaeltae kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtaekkiae ilmestyivaet haenen eteensae Tepon Iikka ja Lahdenperaen Santeri, jotka nousivat katajapehkon takaa. Siinae seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmaestae sisaeaen, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kaedet nyrkissae ja uhkaavana alkoi: "Miksi sinae minua kerran haernaesit?" "En minae ole sinua koskaan haernaennyt..." koetti Elsa sanoa, vaan Santeri samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin ettae Elsa silmaelleen lankesi. "Vielaekoe vasta haernaeaet? Haeh? Vielaekoe vasta?" teuhusi Santeri innoissaan ja painoi Elsaa niskasta maahan. Elsa luuli, ettae haen kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu taeyteen, eikae tahtonut saattaa hengittaeae. Vaan yhtaekkiae tunsi haen painon kohoavan paeaeltaeaen, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin kimeaesti raeaekkyvaen. Ja kun haen jaloilleen paeaesi, naeki haen Liisan pyoerittaevaen Santeria ja Santerin sitten syoeksyvaen pakoon ja yhae raeaekkyvaen kuin syoetaevae. Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin. "Miksi sinae, Iikka, annoit Santerin lyoedae Elsaa?" "Mitaehaen Elsakin on haernaennyt Santeria." "Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, ettae se haukkuu kaikkia. Oletko sinae Elsa koskaan haernaennyt sitae?" "En." "Niin no! Mitaes sinae pieksaetit Elsasta? Haeh?" Siinae syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli. Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmaersi, ettae Liisa tappiolla on, ja itki yhae katkerammin haedissaeaen eikae osannut mitaeaen tehdae avuksi. Hetken peraestae nousivat yloes, vaan Liisa tarttui uudestaan kiinni ja syntyi entistaeaen ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan paeaellae laeiski ja taputteli minkae kerkesi. Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessaeaen haikeasti itki. "Elae huoli Liisa." Liisa ei ollut enaeae kuulevinaankaan Iikkaa, laehti vain sanatonna astumaan matkansa mukaan. Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin vesilintu sukkelosta ja alkoi: "Tuleppas taenne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttoe, litulatu, litulatu..." "Seekatti! Menenkoe ja vaehaen hatuutan?" kysyi Liisa kaeaentyen takaisin ja oli nyrkit puristuksissa. "Elae mene", pyysi Elsa, joka vielae pelkaesi, ettae jalat tutisi. "Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysaeytaen ja kysyn, kenen olet poika", uhkaili Liisa. Sen kanssa he laehtivaet taas matkaansa paein. Liisa kyseli oliko Elsa loukkaantunut ja kuleksi sitten aeaenetoennae ja allapaein. Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvaeae ja koetti kaikin tavoin miellyttaeae haentae. "Saa kai niitae haernaetaekin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia", sanoi Elsa. Liisa ei puhunut mitaeaen, ajatteli vain itsekseen, ettae haen kysyy Tepolta sitae, ja mietteissaeaen asteli puhumatta sanaakaan. "Vaan jos Iikka kaeypi kantelemassa aeidillesi?" arveli Elsa vihdoin aeaenettoemyyden katkaisten. "Ei kaey. Iikka ei ole niitae poikia. Isaelleen se kyllae sanoo, vaan isaensae toruu--toruu se minuakin..." Liisa painui taas aeaenettoemaeksi miettimaeaen ja sitten omaksi puolustuksekseen arveli: "Mitaehaen Iikka antoi Santerin tehdae ilkeyttae, Iikka suurempi poika ja ymmaertaevaeisempi, ettae olisi voinut kieltaeae Santeria", selitti Liisa aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan. Mutta ei haen sittenkaeaen saanut tyydytetyksi taeydellisesti itseaeaen. Haen katseli jaelkeensae, ettae jos naekyisi Iikkaa, niin haen sanoisi, ettae sovitaan pois Iikka. "Sen Santerin olisi sietaenyt saada, se on semmoinen ettae se on aina pienempaeinsae niskassa ilman mitaeaen syytae", selitti Liisa. Leikkipaikka oli jo laehellae. Tuolla naekyi hiekkatoeyraes vaehaen matkan paeaessae ja siellae tytoet leikkivaet. Ne panivat kuperkeikkaa toeyraestae alas. Rinnakkain laehtivaet toeyraeaeltae, huiskahtelivat sikin sokin, ettae jalkoja oli pystyssae kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keraeytyivaet rinteen alle ja siitae kun selvisivaet jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka, nauru ja huuto. Sitten taas rinnettae yloes ja huiskeikkaa alas. Liisa pysaeytti toverinsa ja kysyi: "Eikoestaeaen minusta tule huono ihminen?" "Ei", vastasi Elsa empimaettae ja vakuuttavasti ja haevetti haentae nyt mahdottomasti, ettae oli sanonut Liisalle aesken niin. "Kun rukoilee Jumalaa, niin eihaen tule?" "Ei." "Minaepae rukoilen aina. Ja minae tykkaeaen sinusta." "Liisa ja Elsa", huudettiin tyttoejoukosta. Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, ettae kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kaedestae ja molemmat laehtivaet kuin tuulispaeae olisi heidaet temmannut. Hyppyae juoksivat ja Liisa tahdiksi lauloi: Rim min naellae reen evers perran pee litvik likka vee litvik likka vee vuotok rassassee unter riivantee. Ja riemulla ottivat heitae toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyvaeiltiin, sillae Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejae. Elsa esittelikin heti uutta leikkiae: enkelisille. Kukaan ei tiennyt vielae miten sitae ollaan, vaan halukas oli jokainen. "Me olisimme muka enkeleitae ja lentaeisimme alas maahan", selitti haen ja naeytti miten piti hypaetae. Kaedet piti olla levaellaeaen ja toinen jalka vaehaen koukussa taakse. Sievaeltae se naeytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin ettae pian oli suuri parvi enkeleitae lentaemaessae toeyraeaen aeyraeaeltae alas maahan, josta kiipesivaet aeyraeaelle ja taas enkeleinae alas. "Katsokaa minua!" huusi jokainen laehtiessaeaen lentaemaeaen ja koetti olla miten paraiten enkelin naekoeinen. Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitae noudattivat heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen. "Tytoet, tytoet! nyt minae tiedaenkin miten vasta ollaan oikein kuin enkeleitae ... nyt minae tiedaet... Naein." "Voi, joo joo!" huusivat kaikki ja ehaettivaet riisuutumaan paitasilleen. Nythaen sitae vasta naeytti oikein enkeliltae, jalatkin kun paremmin naekyivaet. Ja naein oli lystimpaeaekin. "Katsokaa, tytoet, katsokaa minua!" huudettiin taas. Ja tosiaan katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitaeae paeaensae, jalkansa ja kaetensae. Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitae, sillae se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentaeae kyllae olisi jaksanut, vaan kiivetae ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kaerttaemaeaen hautajaisille. Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin, murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillae ei ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Ra