Inserisci i termini di ricerca Invia modulo di ricerca

[Blog] [MP3 Musica] [MP3 Audiobook] [Letture Creative] [Musica Creativa]

[English] [Francais] [Deutsch] [Espanol] [Portugues] [Danish] [Esperanto] [Norwegian]

[Tagalog] [Bulgarian] [Swedish] [Finnish] [Latin] [Greek] [Polish] [Icelandic] [Lithuanian]

[Punch] [Appunti di informatica libera]

classicistranieri.com - The Mirrored Project Gutenberg eBook of Pakolaiset, by Johannes Linnankoski

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Pakolaiset

Author: Johannes Linnankoski

Release Date: April 5, 2004 [EBook #11914]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISET ***




Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and the Online Distributed
Proofreading Team.

Johannes Linnankoski

PAKOLAISET

1.

Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti parranajoaan.

Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus levisi hänen kasvoilleen.

»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»

Hän yhä istui ja katseli.

»Ryppyjä?—No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»

Sitten hän nousi ylös—suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.

Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.

»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»

Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori poikanen.

Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin nähdä. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon—hartiansakin nähdäkseen.

Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.

»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin tupaan.

Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta harmaata kevätluontoa. Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.

Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun huoneen ovi hiljaa avautui.

»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.

Uutela miltei säpsähti.

»Päivää, sisar!» vastasi hän—äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät hiljaa sädehtien.

Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.

»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen yhä lämpöisemmin hymyilemään.

»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar puristellen iloisena hänen kättään.

»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela. »Mistäs tiedät vaikka menisinkin?»

»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut kutsuitkin?»

»No no!» rauhotteli Uutela.—»Vaan kumpikos meistä nyt kahvit keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»

»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti puuhaan.

Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle uutisia kyselemään—taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa pienissä silmissä hiljainen säteily.

»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin salavihkaa hänen kasvojaan.

»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon partasikin ajoit...»

»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää iskien.

»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt rohkeammin.

Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:

»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»

Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.

»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.

»Etkä toivonut—niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän katui heti ja jatkoi veljellisesti:

»Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut. Onhan synti että vieras pääsee perimään, kun meidän välimme...»

»Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni—mutta...» Hän keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.

»Mitä mutta?»

»Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen hymyilystä rohkaistuneena.

»Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»

»Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta naimisissa, niin...»

»Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:

»Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»

»Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet tahtonut.»

Uutelan pienet silmät välähtivät.

»Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi puuttuu?»

Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta tärähtävän.

»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja kysyi kahdenkeskisen hiljaa:

»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»

»Niinhän minä...»

»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä. »Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla. Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin rinnatusten, silloin minä olin—äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»

Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:

»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»

»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin hoksanneen.—Niin, silloin minä jumal'aut...»

»Älä kiroo!» ehätti sisar.

»Se on minun asiani!—Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille kuka on äpärä ja renki!»

Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.

»Entäs sitten?» kiirehti hän.

»Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin tiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää. Kyllähän sinä muistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää, minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä—en minä niinä vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No, Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuli Uutelan isäntä? No, Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä—jokohan äpärä ja renkipoika alkaisi kelvata!»

Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä, nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.

»Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että riittää.»

»Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»

Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo—niinkuin hän olisi kamppaillut näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:

»Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus jäisin leskeksi—sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta minua vanhempi—niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa—että kerrankin muistavat äpärän ja rengin!»

Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar osannut heti mitään sanoa. Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.

»Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.

»Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi hymyilyksi.

»Mistäs minä arvaisin.»

»No—Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»

Sisar katseli ja ihmetteli.

»Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.

»Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti. »Minä vaan aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä kahtakymmentäviittäkään?»

»Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.

»Mutta eikös se sentään ole vähän liian nuori? Tuleekos siitä oikein?»

»Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa—menköön sitten vaikka...!»

Sisar seisoi aseettomana.

»Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.

»Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni—ja ajaa omilla hevosilla!»

»Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan unohtui.»

Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.

Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.

»Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»

»Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin anteeksi pyytäen.

Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä kahviaan.

He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat, kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.

»Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui matka ohitse.»

Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.

»Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään mennessään.

»Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.

»Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.

»Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen. »Minä kyllä pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin itsestään pilaa tehden.

»Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä nyt on mielessä. Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi takseeraamaan.»

»Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.

»Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»

»Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee vävypoika ja sinusta appi—että olisi edes joku ero meidän välillämme.»

»No sitten ei sovi.»

He rupesivat kaikin nauramaan.

»Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään. Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä isännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.—

»Vai mitäs Karoliina tuumii?»

»Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan.—Kotivävykös siitä Juhasta sitten tulee?»

»Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.

Uutela hymyili tyyntä hymyään:

»En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja touhuun minun jo taas mieleni tekee.»

»Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri—emmeköhän nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»

»Mutta mitäs Manta itse sanoo—noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar puolittain leikillä, puolittain tosissaan.

»Manta itse?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi tuollaisen miehen! Ja muutoin»—hän iski Uutelalle silmää—»vaimo vaietkoon seurakunnassa—kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»

Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.

»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina kihlat tuomaan.»

»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»

He nauroivat kaikki.—Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina paikalleen, se oli tunnettu asia.

Keskitalo oli mennyt.

Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun—kuului pieni myhähdys.

»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.

Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai—kukas muu?»

»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista nauruaan. »Katsos, Karoliina—Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen vävypoika on enemmän kuin joulu taloon—taitaisi muutoin pian vasara paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies—kyllä me toisemme ymmärrämme.»

Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään—hän oli taas tuo sama tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.

Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:

»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun perääni. Ja niin taitaa nytkin olla»

2.

Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.

Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä päivää.

Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.

Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.

Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!—Se kuului mäen takaa, Keskitalosta päin.

»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi jo vähempäänkin iloon heräävän!»

Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon—muhkean näköisenä mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.

Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa minä olen laskenut koko ikäni.»

Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon laitellen.

Sitten lähdettiin kirkolle.

Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat—se ikäänkuin tasotti asian.

Morsian—tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö—astui ulos silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja sormuksineen.

Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.

Keskitalo pelasti pulasta.

»Kylläpäs se Manta nyt on korea—niinkuin Saaban kuningatar kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.

Morsian katsoi punastuen alas.

»Kaunis on—jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.

Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela maiskautti hevosen liikkeelle.

Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella—niinkuin hänkin olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.

»Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela, kiinnittäen ohjia kireämmälle.

Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten tinahelat välähtelivät—Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja välähteli.

Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.

»Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen, ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen aika.

Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.

»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.

Morsian ei vastannut.

Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro, kuletellen kevään viimeisiä vesiä.

»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.

Morsian oli yhä vaiti.

»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla, aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»

Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.

He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.

»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena jotain, on vanhanakin!»

Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.

Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis ilma tänäpänä!»

»Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää—toiset hymyilivät.

»Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.

Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua sieraimiinsa.

»Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.

Morsian ei sanonut siihenkään mitään.

Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain keskenäänkin puhua.

»Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi hän. »Jouduitkos tietämään?»

»En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»

»On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela tyytyväisenä.

Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.

Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.

»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs tuntuu?»

Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.

Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.

Sitten hekin lähtivät liikkeelle.

Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa kuitenkin häntä, Uutelaa.

»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä, hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.

»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?» ehdotti hän morsiamelle.

»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia kohti.

Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista vain.»—Morsian seurasi hämillään.

Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.

»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi silmää vilauttaen.

»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen tyytyväisenä matkaansa.

Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle silmää, katsahtaen samalla morsiameen.

Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa—vain sentähden että tämä kaikki oli niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.

He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.

Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.

He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.

»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.

»Saksan Ingrid», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.

»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin—ja oikein kivi!»

Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria, vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää! Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin, mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu edes vihitty—ja vaikeni.

Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.

Uutelalle tuli melkein hätä—sielläpäin oli Maija-vainaankin hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.

»Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen.—»Kun ne eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista», puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on kuolleitten kanssa tekemistä!»

He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien varrella olevia ristejä.

Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta sisään.

Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.

»Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»

Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.

»Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän.—»No, eihän se niin ylötön ihme ole—täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän itseään.

Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki, kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.

He istuivat lähelle alttaria—Uutela käytävän oikealle, morsian vasemmalle puolelle.

Jumalanpalvelus oli alkanut.

Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin uusi valaistus.

Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi olla.

Maria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan—Uutelasta näytti että hänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka tietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä ollut merkillisintä, vaan—Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran huomasi, että Joosef olikin vanha mies, ainakin 60, ellei 70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla ikäänkuin vertailematta—hänellä itsellään oli vielä aivan täysi vankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin vanhalta.

Tämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista väristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä tapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon läpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella puolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi sijassa lasta.

Hänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin huomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat erossa.

Uutela katsahti käytävän yli.

»Aivan oikein, jo se katselee!» riemastui hän. »Ensin tietysti Mariaa—no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sen toisen sitten huomaat.»

Morsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän kävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.

»Nyt se ymmärsi ja häpesi», ajatteli Uutela kääntyen taas taulua katselemaan.

Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten oli kosinut—olivatkohan hekin käyneet kirkossa? Tietysti!

Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että rovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä: Talon tytär, nuori neito Manta Kustaantytär.

Lähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi samanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin—niinkuin se nyt tänään oli hänelle uudessa valossa selvennyt.

Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä, toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille noustaessa.

Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.

Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:

»No, mitäs pidit taulusta—eikös se ollut kaunis?»

Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.

»Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.

»Niinkuin arvasin», hymyili Uutela. »Kyllä se sen ymmärsi.»

3.

Kesäaika oli mennyt—häineen, heinäkiireineen, elonkorjuineen ja hiljaisine syyspuuhineen. Elettiin jo lokakuun alkupäiviä.

Keskitalo oli juuri palannut metsästä ja istui nyt, lyhyen päivän alkaessa hämärtyä, yksinään keittiön penkillä.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi. Rinta oli yhä heikontunut ja koleat syysilmat kaiketi olivat vaikuttaneet, että hän oli alkanut entistä enemmän yskiä.

Siitä huolimatta, tai osaksi juuri sen johdosta, hän kuitenkin tunsi itsensä tyytyväiseksi.

Kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli suunnitellut. Talo oli vihdoinkin velaton ja sen säilyminen suvussa taattu; poissa tuo raskas taakka, jonka painon hän oli tuntenut aina nuoruusvuosistaan saakka. Olipa enemmänkin—lapsilla taattuna runsas perintö, koska Uutela ei voinut enää olla monien vuosien mies eikä vanhuutensa vuoksi edes saada lapsia. Sillä juuri siinä se oli hänen suunnitelmansa solmu, että nuori vävy olisi perustanut oman perheen, vaan Uutela toi kaikki entiseen pesään mitään erottelematta.

Eikä Uutela tuonut mukanaan ainoastaan varallisuutta, vaan samalla aivankuin uutta elämää taloon—niin hupaisaa kesää ei Keskitalo muistanut pitkiin aikoihin eläneensä. Pojatkin sopivat niin mainiosti hänen kanssaan. Mikäs sellaisen miehen kanssa! Aina tasainen, aina hymyilevä ja puuhakas kuin nuori poika—nytkin paraikaa suurta kaurakuormaa Hämeenlinnaan viemässä.

Ja nuoren parin välit näkyivät menevän oikein hyvin—juuri niinkuin hän oli ajatellut silloinkun muut hiukan epäilivät. Mikäs sellaisen miehen kanssa!

Oli se sentään onnellinen ajatus, tuo Uutelan vävyksi ottaminen! päätti hän, sellainen ovelan itsetyytyväinen hymy kasvoillaan, kuin että se oli temppu, jonka nerokkuuden ainoastaan hän perinpohjin tunsi. Muut näkivät vain pinnalta, eikä hän ollut pitänyt tarpeellisena edes kaikkea selittää.

Huone oli hämärtynyt. Keskitalo tuskin huomasi että vanha emäntä, niinkuin häntä nyt sanottiin, astui sisään.

Emäntä tuli kuin hiipien ja viivytteli oven luona. Hämmästys, suru ja pelko kuvautui yhtaikaa hänen kasvoillaan.

Se ei jäänyt Keskitalolta huomaamatta.

»Mikäs nyt on?» kysyi hän.

»Voi voi!» vaikeroi emäntä käsiään väännellen. »Nyt on hullusti...»

»Mikä on hullusti?» Keskitalo nousi kuin apuun rientääkseen.

»Älä suutu isä!» rukoili emäntä.

Se sai Keskitalonkin levottomaksi:

»Mutta sano jo herran nimessä!»

»Voi voi, isä! Mantan asiat ovat...» sopersi emäntä katkonaisesti.

Keskitalo tunsi rintaansa kuristavan. Hän ei vieläkään tajunnut, ainoastaan kuin levottoman omantunnon kuiskauksesta jotain aavisti.

»Minä jo jonkun aikaa epäilin... vaikka se koetti salata», selitti emäntä hätäisesti. »Nyt juuri pääsin perille... Mutta älä suutu, isä!»

Keskitalo tunsi vapisevansa. Nyt hän ymmärsi—kaikki alkoi mennä hänen ajatuksissaan sekaisin.

»Missä hän on?» kysyi hän.

»Pirtissä.—Mutta älä suutu... koetetaan ottaa selkoa kuinka se oikein on.»

He menivät peräkanaa kiireisesti porstuan läpi.

Tytär seisoi muurin luona kuin kivettynyt, katse maassa, kasvot tuhkanharmaina.

Keskitalo tunsi tukehtuvansa. Hän oli aikonut kysyä jotain Uutelasta, nyt se oli tarpeetonta. Ainoastaan suuren synnin tehnyt voi olla tuon näköinen.

»Onko se totta?» sai hän vaivoin kysytyksi.

»On...» vastasi tytär tuskin kuuluvasti, painaen päänsä vieläkin alemmaksi.

Keskitalon silmät mustenivat, hänet valtasi kamala viha. Hänen toinen kätensä puristui nyrkkiin.

»Isä kulta, isä kulta, älä Jumalan tähden!» rukoili emäntä tarttuen hänen käsivarteensa.

»Mitäs olet tehnyt, kelvoton?» Keskitalo oli niin kuohuksissaan, että hänen täytyi pysähtyä henkeä vetämään.

Tytär, joka tähän saakka oli ollut kalpea kuin palttina, tuli äkkiä kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.

»Mitäs isä pakotti... vaikka minä itkin ja pyysin...» sanoi hän torjuvasti, yhä lattiaan katsoen.

»Minäkö pakotin? Sinä tiedät itse, että talo olisi mennyt ja...»

Lause jäi keskeneräiseksi. Keskitalo ei tiennyt enää itsekään mitä ajatella. Hetki takaperin hän oli ihaillut suunnitelmansa erinomaisuutta—nyt oli kaikki häpeällisesti murskana. Niinkuin hän olisi itse ollut syyllinen ja saatu kiinni juuri teossa...

»Jos se sentään on Uutelan...?» ehätti emäntä, katsoen mieheensä rauhottavasti ja sitten tyttäreen kuin viimeiseen pelastuksen toivoon.

Niinkuin pahahenki olisi sinä hetkenä mennyt tyttäreen. Hän kohotti päänsä, häpeän sijaan ilmestyi kasvoille julkeus ja viha.

»Uutelan!» huusi hän kuin veristä häväistystä torjuen. »Uutelalla ei sen kanssa ole mitään tekemistä!»

Keskitalo luuli maahan vaipuvansa. Enin häntä kauhistutti tyttären kasvojenilme.

»Herra Jumala!» vaikeroi hän. »Keskitalon suvussa ei ole ollut ainoatakaan huonoa ihmistä.»

Tytär yhä yltyi.

»Nyt on!» huusi hän luonnottomalla äänellä, silmät oudosti pyörähtäen.

Keskitalo astui askeleen kohti.

»Hiljaa, taikka minä tapan!—Kenenkäs kanssa se on?» läähätti hän.

»Kenenkä tahansa!» huusi tytär kiiluvin silmin—niinkuin hän olisi ollut mieletön.

Keskitalon teki mieli lyödä. Mutta hän tunsi itsensä niin voimattomaksi, ettei hän olisi kyennyt kättään nostamaan. Hänen rintansa ikäänkuin luhistui sisään ja hän sai yskänkohtauksen.

Vanha emäntä alkoi taputella hiljaa hänen hartioitaan, että kohtaus menisi pikemmin ohi.

Kun se vihdoin helpotti, vaipui Keskitalo kasvoiltaan punaisena hervottomasti lavitsalle.

»Niin on porton polut», huokasi hän kuin itsekseen, »syö, pyyhkii suunsa ja sanoo: En minä mitään tehnyt ole!»

Tyttären leuka tärähti, hän kääntyi äkkiä poispäin, peitti kasvonsa käsillään ja meni kiireisesti ulos.

»Herra Jumala, Herra Jumala, mikä tässä nyt turvaksi tulee?» valitti emäntä vaipuen miehensä viereen lavitsalle.

Keskitalo istui pitkän aikaa pää käsien välissä eteensä tuiottaen. Hän tunsi lattian keinuvan jalkainsa alla kuin lainehtivan järven.

»Mene sinä keittiöön, en minä jaksa nyt mitään ajatella. Puhutaan sitten—ehtoollisen jälkeen.» Hän koetti hymyillä: »Mene nyt!»

Emäntä huokasi ja lähti kuin unissaan kulkien.

Mutta Keskitalo istui ja tuiotti yhä eteensä. Hänen silmiensä editse kulki koko eletty elämä. Huolta ja velkataakan painoa se oli ollut, mutta kotielämä oli ollut ehjä ja onnellinen. Ja hyvä nimi heillä oli ollut perintönä polvesta polveen.

Hetken päästä hän nousi ja kulki raskain askelin makuukamariin. Sytytti siellä lampun ja otti säilikön päältä vanhan raamatun esiin.

Keskitalo luki usein raamattua, varsinkin milloin oli kova paikka edessä tai kun oli hyvin käynyt. Arkioloissa hän käytti sen lauselmia sattuvina puheenparsina, mutta tällaisina hetkinä hän etsi tukea.

Hän luki pitkän aikaa, aluksi ahdistettuna, sitten vähän rauhottuneena. Sitten hän vaipui taas miettimään.

Hänestä tuntui käsittämättömältä Jumalan sallimukselta että juuri nyt, kun hän vihdoin luuli lepoon päässeensä, hänen hartioilleen laskettiin taakka, jonka rinnalla kaikki entinen oli vain leikintekoa. Oliko hän sellaista ansainnut?

Silloin hänen mieleensä johtuivat Jobin onnettomuudet. Hän etsi sen paikan raamatusta ja alkoi uudelleen lukea.

Kun hän vihdoin pani kirjan kiinni, tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi ja ajatuksensa selvemmäksi.

Emäntä tuli hiljaa sisään.

»Manta siellä itkee kamarissaan...» ilmotti hän.

»Osaakos se hävytön vielä itkeä?» vastasi Keskitalo katkerasti, vaikka tunsi tuon tiedon tekevän niin sanomattoman hyvää.

»Ei tämmöistä ole nähty eikä kuultu», sanoi hän sitten. »Ei ole ollut minun suvussani, eikä sinunkaan.»

»Ei ... kyllä tämä oli ensimäinen tapaus.»

»Ja se vielä kehtaa syytellä muita!» sanoi Keskitalo kiivastuen.

»Minä epäilin alusta alkaen», huokasi emäntä. »Sinä, Kustaa, juoksit kunnian perään, nyt se vasta häpeä tuli!»

Keskitalo kääntyi ja katseli häntä pitkän aikaa äänetönnä.

»Jätätkö sinäkin minut nyt?» sanoi hän sitten murtuneena.

»Enhän minä, isä kulta»—kyyneleet herahtivat emännän silmiin—»vaan kun sydän on niin täysi.» Sitten hänen hartiansa alkoivat täristä. »Minua niin viluttaa», sanoi hän nyyhkytysten välistä.

»Sinun täytyy mennä maata», puhui Keskitalo heltyneenä. »Äläkä nyt noin—ehkei kaikki ole vielä mennyttä—täytyy miettiä.»

Hän lähti hiljaa kävelemään, hieroen kädellään kuumaa otsaansa. Kun emäntä oli ennättänyt vuoteeseen, istahti hän sängyn reunalle.

»Sodassa pitää ihmisen oleman maan päällä», huokasi hän. »Minä ajattelin kaikki niin hyvin. Kaikille olisi käynyt hyvin: Uutelalle, meille, lapsille, ja hän olisi kyllä ennättänyt saada vielä nuoren miehen. Mutta se kelvoton!—Näitkös sinä minkälaiset hänen kasvonsa olivat?»

»Älä puhukkaan—ei hän ollut silloin järjissään!» Emäntä ratkesi taas nyyhkyttämään.

»Koeta nyt nukkua!» rauhotteli Keskitalo. »Kyllä minä aamuksi jonkun keinon keksin.»

He vaipuivat omiin raskaisiin mietelmiinsä kumpikin.

»Emme me jaksa tätä häpeätä kantaa, vaikka kuinka ajattelisi», sanoi taas Keskitalo. »Kun jokainen sen ymmärtää—kun Uutela on niin vanha ja kun hänellä ei ole ollut nuorempanakaan lapsia.»

»Uutela!» huudahti emäntä kauhistuneena. Nyt vasta hän muisti sen puolen asiasta. »Voi Jumala, mitä hän sanookaan ja tekeekään?»

Keskitalon mielestä se ei kuitenkaan ollut pahin kohta.

»Uutela on hyvä mies, hänen kanssaan voisi aina jollainlailla tulla toimeen», sanoi hän. Ja kesken murheenkin hiipi taas tuo viekkaan ovela arkipiirre hänen suupieleensä: »Uutelalle sopisi aina sanoa: Voiko sadan ajastaikaiselle vielä syntyä poika—vastaus katso 1:stä Mooseksen kirjasta. Mutta sen huutavat muut hänelle korvaan.»

»Niin niin, kun se nyt kuuluu koko maailmalle se asia!» huokasi emäntä.

Sitten he taas vaipuivat entistä raskaampiin ajatuksiin.

Pirtin kello löi kymmenen, löi yksitoista ja löi kaksitoista—he yhä valvoivat. Ja mitä enemmän aika kului, sitä suuremmaksi heidän hätänsä kasvoi.

He puhuivat yhdessä, mutta eivät voineet toisiaan lohduttaa. He rukoilivat yhdessä, mutta siitäkään ei ollut apua. He elivät näinä harvoina tunteina enemmän kuin monina pitkinä vuosina. Kuinka monimutkainen onkaan elämä—eivät he olisi voineet uskoa että ihminen voi langeta tämmöiseen avuttomuuteen.

»Jos kuitenkin täytyisi puhua Uutelalle?» ehdotti emäntä toivottomuudessaan. »Jos hän armahtaisi ja omistaisi? Onhan semmoista ennenkin nähty.»

Keskitalo hylkäsi jyrkästi sen ajatuksen.

»Ei, semmoiseen ei ole mitään kiirettä. Eikä Uutela ole tässä pääasia, vaan ihmiset. Ja ne eivät kuitenkaan uskoisi, ainoastaan nauraisivat.»

»Jumala, Jumala! Mihinkäs me nyt joudumme, kun ei näy pelastusta mistään!»

Kello löi yksi. Keskitalo säpsähti niinkuin hän olisi kuullut hätäkellojen äänen kirkontornista.

Hän oli pitkin matkaa ajatellut: Seuraavaksi lyönniksi minä jo jotain keksin. Lyönti seurasi lyöntiä, yhä suurempi pimeys kiertyi hänen ympärilleen. Hän tunsi olevansa aivan märkä, häntä alkoi värisyttää.

»Onko Jumala minut kokonaan hyljännyt?» huokaili hän ahdistuksessaan. »Miksi? Moni elää niinkuin tahtoo, ei koskaan sinun sanastasi välitä, etkä sinä kuitenkaan heitä koettele tämmöisillä onnettomuuksilla. Onko tämä oikein?»

Silloin hänet valtasi epätoivo, kauhea halu katkaista väkivoimalla häpeänsä kahleet. Hänen kasvonsa vääntyivät, hikikarpalot pusertuivat otsalle, sielun syvyydessä kamppailivat pelottavat voimat.

»Se on tehtävä—se on hävitettävä—minä hänet pakotan!» jupisi hän itsekseen.

Vaimo kuuli outoja kuiskauksia ja kavahti istumaan.

»Ei ei!—Miksei?—Ei ei... Herra Jumala!» kuuluivat taas tuskaiset kuiskeet pöydän luota.

Emäntä juoksi hätääntyneenä ylös: »Kustaa, Kustaa, mikä sinuun nyt tuli...?»

»Ei mikään—rukoile, rukoile!»

Keskitalo räytyi tuolin viereen polvilleen ja alkoi rukoilla kiihkeästi kädet ristissä, hikipisarain yhä putoillessa otsalta.

Kello löi kaksi. Keskitalo istui epätoivoonsa jähmettyneenä, hänen päätään pakotti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan selvää ajatusta.

»Kun pääsisi pois, kauas pois!» ajatteli hän. Hän tunsi ettei tämä ollut ainoastaan perheen ja suvun, vaan koko paikkakunnan häpeä, josta kerrottaisiin kautta Hämeen. Ventovieraiden parissa sensijaan se ei olisi mitään, ei kerrassaan mitään.

Silloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä—hänen aivojensa läpi kulki äkillinen välähdys.

Hän nousi kuin huumeissaan ja syöksyi säilikön luo, jonka laatikosta hän sai käsiinsä pienen painetun vihkon.

Keskitalosta tuntui aivankuin Jumalan johdatukselta, että hän mitään aavistamatta oli pannut talteen tuon vihkosen, joka muutamia päiviä takaperin oli tullut sanomalehden mukana.

Hän alkoi sitä selailla kiihkeästi, kuumat veret kasvoillaan.

»Mitä sinulla siellä oikein on?» kysyi emäntä, kohoten istualleen.

»Odota vähän», puheli Keskitalo. »Minä luulen että minulla nyt on jotain.»

Ja hän taasen selaili. Piti sormia toisten lehtien väleissä, toisista etsi, tuijotti eteensä, raapi korvallistaan, ja yhä selaili.

Näin teki pitkän aikaa, emännän uteliaana odottaessa. Sitten hän veti kynnellä erääseen kohtaan vahvan merkin ja nousi.

»Nyt se on selvä!» puhui hän nopeasti keventyneellä äänellä. »Kaikki selviytyy. Me myymme Keskitalon ja muutamme kauas pois Hämeestä.»

Emäntä katsoi tyrmistyneenä.

»Niin juuri teemme!» jatkoi Keskitalo yhä kasvavalla vauhdilla. »Uutelalla on rahoja, me voimme ostaa esimerkiksi Savon puolesta pilkkahinnalla suuria kartanoita. Tuolla luettelossa on kymmenittäin semmoisia myytävänä. Kukaan ei siellä tunne, kukaan ei tiedä mitään, siellä se selviytyy Uutelankin kanssa kuin itsestään, kun ei ole ketään, joka korvaan huutelisi. Eikä tänne kuulu hiiskaustakaan, ei lapsesta eikä muusta. Ja lapsi voipi siellä kuolla, kaikki voipi painua umpeen.»

Emäntää värisytti.

»Voi voi, mitä sinä Kustaa nyt aattelet! Sinne vieraalle maalle vanhalla iällä? Ja kun et sinä taas pettäisi itseäsi tässä, niinkuin tuossa naimisasiassakin? Jos se tulee vaan hullummaksi. Ja onkohan tämä sitten oikein, omantunnon mukaan?»

»On!» sanoi Keskitalo lujasti. »Jumalan tahto on, että minä puolustan perheeni kunniaa.»

»Turhaan sinä, Kustaa, taidat tähän Jumalaa sekottaa», huokasi emäntä, vaikka hänkin jo tunsi mielensä keveämmäksi.

Keskitalo katsoi pitkään.

»Lue raamattua!» sanoi hän painokkaasti. »Kaikki, jotka ovat olleet rohkeat sukunsa ja kansansa puolesta, ovat menestyneet, aina Kalebista alkaen. Minä olen ollut heikko ja kivuloinen, mutta tämän asian tähden minä uskallan vaikka mitä, sillä elämä kestää hetken, vaan hyvä nimi pysyy iankaikkisesti!»

Emäntä yhä epäili, mutta hän ei voinut olla katselematta ihmetellen miestään—hän ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin lujana ja päättäväisenä eikä puhuvan niin miehekkäästi. Hän aikoi vielä esittää epäilyksiään, mutta silloin hänen sisässään värähti niin kummallisesti—niinkuin hän itse olisi joskus toivonut, että miehensä olisi juuri tuollainen kuin hän nyt oli. Hän vaikeni ja ainoastaan katseli.

»Mutta kuinka sinä luulet saavasi lapset suostumaan?» kysyi hän sentään epäillen.

»Heidän täytyy!» sanoi Keskitalo lyhyesti. »Ja pojat sen kyllä ymmärtävät, sillä heille itselleen siitä kerran hyöty lankee, kun pääsevät avarampia aloja hallitsemaan. Ole sinä huoleti, kyllä minä kaikki hyvin järjestän.»

Hän astui kerran edestakaisin permannolla. Sitten hän istahti vuoteen laidalle ja alkoi hiljaa puhellen selvitellä suuren tuumansa yksityiskohtia.

4.

Ulkona oli syyspimeä yö, mutta sisällä rautatievaunussa oli lämmin ja valoisa.

Keskitaloa ja Uutelaa lukuunottamatta oli vaunu miltei tyhjä.—Miehet palasivat talonostomatkalta Savosta.

Keskitalo oli vaipunut vaunun nurkkaan, hattu toiselle korvalle painuneena, käsivarret velttoina sylissä—hän näytti nukahtaneen.

Mutta Uutela istui ja imeskeli ahkerasti lyhyttä piippuaan. Häntä ei nukuttanut, vaikka olikin levon laita koko matkalla ollut vähän niin ja näin.

Tämä matka kaikkineen tuntui hänestä hiukan omituiselta. Niinkuin hän, hiljainen kotipeltojen mies, nyt olisi siirtymässä tutuilta vaoilta suuren maailman pitkille, päättömille saroille.

Totta oli, että hänen entinen raatajaintonsa oli tänä kesänä taas noussut, maattuaan pari vuotta kuin lamauksissa. Totta oli, että Keskitalo tuntui liian pieneltä ja aivan liian valmiilta, ei ollut mihin oikein iskeä. Mutta nämä tämmöiset matkat—kun pitää istua jo vuorokausikaupalla junassakin.

Kyllähän tämä järki-puuhaa on, ajatteli hän. Nuoret vahvat pojat nousemassa—ne tarvitsevat tilaa. Ja sitten se Sontulan Kustaan kirje, sekin vielä pani kiirehtimään, ettei hyvä tilaisuus menisi käsistä.

Mutta se tuntui sittenkin liian hätäiseltä. Ei ollut koskaan ollut aikaa harkita oikein perinpohjaisesti koko kysymystä—noin niinkuin maamiehen on tapana: auran jälessä vako vaolta tai kirves kainalossa metsätiellä.

Naisväki siellä kotona minua enin ihmetyttää! ajatteli hän. Olisi sentään luullut kotipuoli-ikävän panevan hiukan vastaan tämmöisiä hommia. Etenkin vanhalla emännällä... No, kukas tietää, vaikka se nyt niin puhuu lasten edusta—kukas tietää.

Hän katsahti Keskitaloon.

Tuolla ne nyörit lepää! hän ajatteli. Sen hän oli huomannut alusta alkaen. Sellainen into ja touhu!

Hän katseli Keskitalon sisään painunutta rintaa, laihoja kasvoja ja nukkuneen velttoja jäseniä.—Kukas olisi uskonut tuommoisesta miehestä!

Niinkuin silloinkin—muisteli hän taas—jo menomatkalla. Kulkee vaunusta vaunuun, kyselee kaikilta matkustajilta taloja, maita, metsiä, hintoja.—Mitä sinä nyt kaiken maailman taloja kyselet? oli hän, Uutela, ihmetellyt—kun sitä Kustaan neuvomaa kuitenkin tarkotetaan. Mutta Keskitalo vain nauraa: kaksi tämmöistä poikaa reisussa, säkissäkös me porsas ostettaisiin, ohoh!

Siinä on jotain, oli hän ajatellut silloin, ja niin hän ajatteli vielä nytkin—olkoon mitä hyvänsä.

Varsinkin sitten ostopuuhissa se näkyi vielä selvemmin—jatkoi hän taas muistelmiaan. Pitäisihän vanhan miehen ymmärtää, ettei kaupanteossa sovi hätäillä. No, itse talon hinnasta minä en mitään sano, vaikka olisi siitäkin voinut jonkun tuhannen pudottaa. Onhan se koko hovi, ja tavallisessa rakennuksessa niinkuin vanha herrastalo ainakin. Vaan annas maksaa irtaimista, mokomistakin lehmänsammakoista, tunkkaisista heinistä ja puolimädistä vilja-aumoista—kehtaavatkin sen roistot jättää jumalan viljan ulos mätänemään—annas maksaa kaksitoista tuhatta, ainakin viisituhatta liikaa! Eikä ymmärrä, vaikka minä isken silmää ja jo viimein sanonkin. Niinkuin sen kaupan olisi mikään hengenhätä ollut! Eikä auta muu kuin vain katsella kuinka nämä viekkaat savolaiset hymyilevät ja iskevät seläntakana toisilleen silmää, että näin sitä pitkätukkaisia hämäläiskolloja keritään!—Perhana!

Hänen hämäläisluontonsa oli näissä muistelmissa noussut sellaiseen kapinaan savolaisia vastaan, että hän unohti kokonaan Keskitalon.—Senkin keppiherrat! Keppi pitää keikkua kädessä, vaan onkos havun pulkkaa pellolla?

No, no, tyynnytteli hän itseään. Hämeenmiesten työ sen vahingon ottaa pian takaisin. Mutta kyllä on sentään synti ja häpeä heittää viisi tuhatta tuommoisille lurjuksille!

Keskitalo oli alkanut hiljakseen kuorsata. Silloin Uutela taas muisti hänet.

Sitäkin minä olen ihmetellyt, miksi se sen kauppakirjan teetti yksin minun nimiini? No, onhan rahat kyllä minun, vaan kun me olisimme molemmatkin voineet olla isäntinä, kun kerran yhdessä ollaan ja kun minä vaan vävyksi tulinkin. Onkohan sillä siellä Hämeessä joku vanha, hämärä velka, jota lähtee ikäänkuin pakoon, kun se noin tahtoo omaisuuden minun taakseni turvata? Ja miksei hän ole siitä koskaan mitään minulle ilmottanut? Mitä se merkitsee...?

Hän kumartui eteenpäin ja rupesi katselemaan tarkkaan Keskitalon kasvoja. Hän tahtoi ikäänkuin tunkeutua hänen aivoihinsa ja nähdä mitä siellä liikkui—nyt kun mies nukkui eikä tiennyt pitää varaansa.

Sen ketunkasvoista ei näe mitään, ei nukkuissa eikä valveilla! sanoi hän itsekseen harmistuneena. Siin' on miestä! Lennättää ihmisiä Savoon saakka, ostattaa taloja ja pitää ne nyörit sisässään kuin kalliossa. Ja että kaikki nyt on mennyt sinun mielesi mukaan, sen minä kyllä näen—muutoin sinä et voisi noin unta vetää. Ja vielä nauru huulilla—minä tässä valvon ja valvon enkä saa unta vaikka mikä olisi!

Hän tunsi sinä hetkenä vihaavansa Keskitaloa, sen salaisuuden vuoksi, jonka hän epäili tämän sisässään säilyttävän. Miksei hän sitä minullekin ilmaise, kun kerran olemme ystävät ja sukulaiset?

No, taidan sentään tehdä syntiä—ajatteli hän taas—kun noin epäilen. Miksei mies puuhaisi lastensa hyväksi, nyt kun on pohjaa mistä ponnistaa? Juuri noinhan minä tein itse aikoinani—eipä mies niitä parhaimpia tuumiaan muille selittele, ei!

Ja kuitenkin hänestä tuntui niin omituiselta—niinkuin näkymättömät kädet olisivat tavotelleet hänen elämänsä ohjaksia, ne omiin käsiinsä riistääkseen.

Mutta asia oli päätetty, talo ostettu. Ja nyt minä olen hovin isäntä! Häntä hiukan hymyilytti.—No, rinnan me siellä isäntinä hääräämme, olkoon nyt kumman nimi tahansa papereissa. Ja kyllä me niille peijakkaan keppiherroille näytämme mistä puusta lusikka tulee! Vielä minä laitan yhden talon kuntoon ja näytän kuinka hämäläinen pajupehkot pientareilta hätistää!

Hän alkoi yhä enemmän ja enemmän innostua—ne Hovin pitkät, matalaojaiset sarat ikäänkuin huusivat häntä ja hämäläistä voimaa avukseen.

Kyllä tässä nyt tulee aika kiireen kilakka, ennenkuin Keskitalo ja tavarat on myyty ja kaikki muuttokunnossa, ajatteli hän taas.

Samalla juna pysähtyi rymisten jollekin asemalle.

»Oh—oh!» huusi Keskitalo kuin pahasta unesta kavahtuen ja katseli silmät pyöreinä ympärilleen. »Missäs me oikein ollaankaan?»

»Talonostomatkalla, naapuri», myhäili Uutela hiljaa-sädehtivin silmin toisen säikähdykselle.

Keskitalokin jo hoksasi. Miehet rupesivat yhdessä makeasti nauramaan.

5.

Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.

Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat pisarat istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla, vaikka päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi tummanharmaa taivas laakeana ja raskaana.

Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.

Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikenlaista kalua ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin—vanhaa tuttua ja rakasta, josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.

Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.

Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.

Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmentoistavuotiaan Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut olevan paljon koko Savon puolessa.

Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista »savolaisista sammakoista» mitään hyvää.—Uutelaan oli sillä Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista kohtaan.

Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikenlaista pikku sälyä täyteen ahdatuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen perään sidottuna.

Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan—hän ei kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.

Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.

Siellä he pysähtyivät ja katselivat vielä kerran taakseen.

»Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!» huokasi Hanna pehmeällä äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.

»Onhan se», jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä.—»Vaan sinne se nyt jääpi.»

Keskitalo vilkasi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.

»Sinne jäi!» sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. »Vaan minä puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!»

Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.

»Painetaan vaan eteenpäin, päivä kuluu!» puheli Keskitalo hilpeästi. »Hei-hei, Heipparinna!» Hän huiskautti erästä lehmää piiskallaan. »Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää—juokses Kalle!»

Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä pyyhkäsi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.

Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo, torppa tai mökki.

Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.

Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin. Ilmestyi aina ikkunaan joku pää, sitten useampia—ne sieltä myrttien, palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välistä katselivat ja ajattelivat lämpimiä jäähyväis-ajatuksia.

Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: »Onnea vain matkalle!»

Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata—huudettiin karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.

Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.

He kulkivat pienen, kivestä raketun maantiesillan yli.

»Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet—en ole ennen huomannutkaan!» virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku puheenaihe.

»Siinä ne ovat olleet koko kesän», kiirehti Keskitalo jatkamaan. »Aika poikia ovatkin!»

Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.

»Niin on holvattu kuin kellarin katto», puheli hän. »Eikä semmoisia muualla laitetakkaan kuin Hämeessä!»

»Juuri niin!» näkyi toistenkin silmistä.

Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.

»Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa», kiirehti hän. Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta, hänen laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.

Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä joka taholla.

Mutta Uutela vilkasi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli omia ajatuksiaan.

Tieltä kuului kärryjen rätinää—siellä tuli muuan tuttava naapurikylän mies vastaan.

Se sai mielet vallan ilostumaan.

»Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa», sanoi vastaantulija pysäyttäen hevosensa.

»Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!» viskasi Keskitalo.

»No no», nauroi toinen. »Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne maailman taakse viitsitte muuttaa.»

»Minkäkö tähden?» nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään: »Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista turpeenpuskijaa tuolla—pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!»

»No no», pani toinen, »on Hämeessä ennenkin eletty.»

»On eletty, vaan kun me aiomme rikastua!» sävähytti taas Keskitalo.

Kaikki rupesivat nauramaan.

»Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa—totta sen täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla reilassa.»

Se nosti jo ilon ilmoille.

»Niin niin», nauroi mies.—»No, onnea nyt vaan ja menestystä!» Hän lähti ajamaan.

Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:

»Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta tehdä—perässä sinä kuitenkin tulet!»

»Niin sitä pitää!» ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.

»Mikäs siinä, oikeinhan se on—mutta miksikäs se ei sano minulle mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?»

He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni hämäläinen kylämaisema.

He pysähtyivät kaikin—ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista astuntaansa.

Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.

Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät, paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen, toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä, kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat vielä lapion jäljeltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai harmaat talot—metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato tai punainen maneesi.

Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.

Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi—se vain oli syntynyt tuon pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt, jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa hetken tunnetta.

»Tämä nyt merkillistä on», sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen värähtävästi. »Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin Kaanaanmaalle.»

Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:

»Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen—niinkuin myös olivat miehet ja veljekset keskenänsä!»

Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa eikä puhunut mitään.

Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.

»Omiasi panet!» ajatteli Uutela harmistuneena. »En minä mitään semmoista nähnyt.—Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!»

Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla—heidät oli vallannut sama tunne kuin Uutelan.

»Katsokaas kuinka pulskaa orasta!»—»Arvolaan on laitettu uusi lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?» Huudahduksia ja mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei sen vertaista voi olla missään muualla.

Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri veräjäkuusi.

»Pidäs vähän!» huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille.—Kädet eivät ylettyneet yhteen.

»Tules, Kalle», huusi hän veljelleen. »Saammeko edes kahteen mieheen siitä selvää.»

Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.

Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta salaa syleillen—toisten hymysuin katsellessa.

»Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakkaan!» kehaisi Vihtori.

»Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!»

»Arvolan tallin takana on aivan samanlainen!» huudahti Hanna, osottaen kädellään sinnepäin.

»Ja tuolla—näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!»

Ne kaikki piti nyt jättää.

Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten, kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain tähden.

He nyt astuivat.— — —

Uutela pysähtyi ja nosti kätensä silmäkulmilleen, katsellen sen alta niinkuin ei olisi näkemäänsä uskonut.—Valtatiehen yhtyvän sivutien risteyksessä seisoi vanhanpuoleinen vaimoihminen.

»Kas, Karoliina!» huudahti Keskitalo. »Ja tullut näin pitkän matkan.»

»Piti tulla edes hyvästi sanomaan», puheli Karoliina hyvänsävyiseen tapaansa, tervehtien ohikulkijoita kädestä.

Sisarukset jättäytyivät muiden jälkeen.

»On ollut niin paljon puuhaa», sanoi Uutela kuin anteeksi pyytäen ettei hän ollut käynyt hyvästi sanomassa, vaan sisaren piti tulla.

Sitä seurasi pitkä äänettömyys.

»En minä olisi uskonut, että sinulle tuli siitä tämmöiset matkat», sanoi vihdoin sisar.

»En minäkään.»

Sitten he taas kävelivät kumpikin omia ajatuksiaan ajatellen.

Kyläseutu oli loppunut, he olivat nousseet pienelle metsäiselle mäelle.

»Nyt minä käännyn», sanoi sisar.

Hän piteli veljen kättä omassaan, molempien silmät olivat kosteat.

»Jumalan haltuun nyt vaan!»

»Samalla tapaa!»

Sisaren olisi tehnyt mieli vielä sanoa: Näimmeköhän nyt viimeisen kerran? Mutta hän ei uskaltanut enemmän itsensä kuin toisen tähden.—Niin he erosivat.

»Kun aivan unohdin!» huudahti sisar kääntyen takaisin ja pistäen kuin salavihkaa pienen mytyn veljen käteen.

Uutela tunsi kädessään että siellä oli paksut villasukat. Hän loi sisareen kiitollisen katseen ja kääntyi kiireisesti.

Yksikseen jäätyään hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään.

Toiset olivat ennättäneet jo pitkän matkan edelle.

Tie kulki aivan pillisuorana, molemmin puolin telefoonipylväitten kauaskantava linja ihmeellisine lankoineen. Se nosti Uutelan mielessä sellaisen valtavan pitkänmatkan tunteen, kuin hän olisi kulkenut etäiseen iäisyyteen.

Hän saavutti toiset viljellyllä tasamaalla. Tie oli muuttunut lokaiseksi, raitteet syvemmiksi, eläimet kahlasivat puolisäärtä rapakossa.

»Karoliina lähetti vain terveisiä—jäätiin niin jälkeen», sanoi Uutela jotain puhuakseen.

»Kiitoksia vain.»

Lehmät olivat pysähtyneet hetkiseksi puhaltamaan.

»Aina tuonne saakka roiskunut!» valitteli Helka itkunsekaisella äänellä, hangaten esiliinallaan Ihanan reidestä lokapilkkua.

»Hullu tyttö!» teki toisten mieli huutaa, mutta kukaan ei raskinut.

Samassa alkoi kärryiltä kuulua surullista naukumista.

»Senkin on paha olla—Mikko!» lohdutteli Helka.

Keskitalo koetti vielä kerran lyödä leikiksi.

»Mitäs siinä nyt nau'ut? Kyllä sinä niitä uusia henttuja siellä pian saat, vaikka Hämeen tytöt jäivätkin!» lasketti hän tahallaan hiukan karkearakeisesti.

Mutta sekään ei enää naurattanut. Alakuloisuus oli vallannut mielet. Jokainen tunsi että nyt oli ainiaaksi jäämäisillään paljon rakasta ja pyhää, joka oli syöpynyt heidän sydänjuuriinsa saakka—niin he tunsivat.

Taivas oli synkistynyt. Päivän itkuinen ilma kyyneltyi utusateeksi, joka kääri erä erältä kaikki harmaaseen vaippaansa. Selvempänä kajasti enää vain lokainen tie.

Mutta sekin häipyi edempänä siihen sumuiseen, tuntemattomaan ja kohtalomaiseen, jota kohti he raskain askelin kulkivat.

6.

Pienelle sydänmaan asemalle oli päiväjunan tuloajaksi kokoontunut joukko rahvasta.

Sellainen oli tapa näin sunnuntaisin. Tultiin junaa katsomaan ja postia hakemaan, tultiin hiukan tarinoimaan viikkoisen aherruksen jälkeen harvaan asutun seudun yksinäisissä kolkissa.

Tällä kertaa oli kuuleman mukaan tulossa muutakin kuin vain posti tai joku omanpaikkakuntalainen.

»Nyt ne Hovin uuvet isännät, ne Hämmeen herrasväet tulloo», naureskeli silmää vilkuttaen muuan Hovin loismies, joka oli tullut hevosella asemalle vastaan. »Semmoisen ovat laittaneet tiijon.»

»Tullooko sitä paljonnii joukkoo?» uteli joku.

»Minkä verran tulloon—kaks' vanahoo ukkoo ainai!»

Kuulijat naurahtivat.

»Ja se vanahemp' kuuluu olevan vävy ja nuoremp' appi», naureskeli kertoja taas.

»No elähän! Jopa jottain!» Hilpeys yhä kasvoi.

»Jotta sekö sitä on sitä Hämmeen puolen tyyliä?» pisti muuan.

»Se kait sitä lienöö!»

Odottajat hymyilivät toisilleen keskinäisen ymmärryksen pilke silmässä. He olivat ilmeisesti uteliaita, sillä he eivät olleet koskaan ennen nähneet oikeata hämäläistä.

Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa, »kaksi vanhaa ukkoa» selvensi hauskasti ulkoisia piirteitä, ja se seikka, että Hovin ostossa savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla valmis.

Juna ajoi jyristen aseman eteen.

Sieltä ne hämäläiset tulivat, laskeutuen hitaan rauhallisesti eräästä vaunusta alas—Uutela, Keskitalo, molemmat emännät ja Helka, naiset pieniä käsimyttyjä kantaen.

Edellimäisenä kulki Uutela. Hän oli vielä junassakin ollut alakuloinen, mutta heti Savon puolelle siirryttyä hänen hämäläisverensä oli alkanut nousta. Ja kun Keskitalo näytti tavallaan haluavan työntää hänet etualalle, tarjoten tavaravaunujen rahtikirjatkin hänelle, niin hän nyt ikäänkuin asettui johtoon.

Uutela hymyili tyyntä hymyään pienten silmäin hiljaa sädehtiessä, kun hän kohotti tuuman verran matalaa tasapohjalakkiaan savolaisille tervehdykseksi.

Tervehdityt vaihtoivat paljonpuhuvan silmäyksen—siinä sitä nyt oli sitä oikeata hämäläistä!

Keskitalo nosti hattuaan hiukan keikarimaisesti, naiset sanoivat ujonsekaisen hyvänpäivän.

Savolais-silmäykset risteilivät. Kaiken muun suhteen ne olivat selvät ja varmat, paitsi nuoren emännän, jonka pulska puku, monet sormukset, kulta vitjat ja silkki saivat pienen erikoistarkastuksen osakseen. Siitä vaihdettu silmäys oli epämääräinen.

Uutela oli sillä välin saanut Hovin loismiehen käsiinsä.

»Siinähän se mies on—terveisiä vain Hämeen puolesta!» puheli hän niin hiljaisen kahdenkeskisesti, etteivät syrjäiset kuulleet juuri mitään. »Vaimoväki tulee nyt heti hevosella, vaan me miehet jäämme karjaa odottamaan, kun se tavarajunakin kuuluu pian tulevan.»

»Että siinäkö ne nyt on ne Hovin uuvet emännät eli rouvat eli miks' häntä sopinoo karahtierata!» puheli lipeästi vilkassilmäinen loisen vaimo. »No jo ol' hommat, kun niin pitkän matkan takkoo!»

Vanha emäntä ilostui ja alkoi heti selvitellä perheenomaisen sydämelliseen hämäläistapaan, että siellä ne ovat tavarajunassa vielä Vihtori ja Kalle ja Hanna, siellä ovat Kukat, Mansiket ja Heipparinnat ja Mikko. Ne lähtivät jo kahta päivää aikaisemmin, kun muut vielä kävivät sukulaisia hyvästijättelemässä, niin että nyt pääsevät kaikki yhtaikaa perille. Ja Ihana oli potkaissut vaunussa maitokiulun säpäleiksi, kun Hanna aikoi sitä lypsää...

»Pyhä yksinkertaisuus!» välähtivät ympärille kertyneitten savolaisten silmät.

»Kato ruojaa!» huudahti loisen vaimo osanottavasti. Mutta samaan aikaan hänenkin silmänsä jo ennätti vilauttaa emännän pään sivutse: yksinkertaisia, johan tämän näkee!

Uutela huomasi silmäin vilaukset, mutta hän vain hymyili.

»Alkakaas jo mennä!» sanoi hän lyhyesti naisväelle, nähdessään vanhan emännän aikovan vielä sydäntään purkaa. Itse hän läksi Keskitalon kanssa asemahuoneeseen rahtikirjoja selvittelemään.

Savolaisetkin pistäytyivät postiaan hakemassa. Pääasiassa he jo olivat uusista tulokkaista selvillä, mutta jäivät kuitenkin vielä katselemaan, kun oli hyvää aikaa.

Uutela ja Keskitalo ilmestyivät aseman portaille ja seisahtuivat siihen tavarajunaa odottelemaan.

Rimpiläinen, suustaan sujakka talonisäntä, ei voinut vastustaa kiusausta hiukan haastatella Hämeen miehiä.

»Terve tuloa vain, ja onneksi!» sanoi hän nostaen kohteliaasti hattuaan. »Kun meistä tulloon noapurit, niin tekköö mieli tieustoo että kumpi teistä nyt on se Hovin uus herra?»

Hän pani erikoisen painon »herra» sanalle. Lähellä seisovat kääntyivät päin pidätetty naurunpilke silmänurkassa.

»Eihän meissä ole yhtään herraa», myhäili Uutela hiljakseen silittäen korvallishiuksiaan lakinreunan luota. Hänkin pani erikoisen naurahtavan painon »herra» sanalle ja vilkasi samalla merkitsevästi Rimpiläisen kädessä olevaan keppiin.

Savolaiset kohauttivat kulmiaan: ohoh! Ja Rimpiläinen, huomattuaan etteivät ukot olleetkaan niin pölkystä veistettyjä kuin päältäpäin näytti, pyörsi notkeasti:

»Talonpoikiahan tässä ollaan kaikki—tarkotin vain että kumpiko se on isäntä?»

»Isännänvirkaan me pystymme vähän joka mies—tavarajunassa tulee vielä kaksi lisää...» jatkoi Uutela hyväntahtoista hymyilyään. »Vaan me vanhemmat tässä olemme aatelleet alotella!»

»Peijakkaan hyvin sanottu, Uutela—emme mekään sentään mitään mettäksenpoikia ole!» iloitsi Keskitalo itsekseen.

»Vai parittain, vai parittain», nauroi Rimpiläinen. »No, terve tuloa voan, ja käykeehän talossa tupakalla!»

Jotkut jo lähtivät, mutta useimmat jäivät vielä katselemaan ja odottelemaan.

Tavarajuna, jonka matkustajajuna oli sivuuttanut edellisellä asemalla, saapui aivan heti.

»Tulkaas nyt pojat vähän jalkojanne oikasemaan, sillaikaa kuin työntävät meidän vaunumme tuonne takaraiteille», puheli Uutela hommakkaana rahtikirjat kädessä.

Pojat katsahtivat hiukan epävarmoina väkijoukkoon, mutta tulivat kuitenkin. Hanna yksin jäi yhä vaunuun karjan luo.

Pojista tuntui oudolta kävellä tuon tarkastelevan joukon läheisyydessä. Siinä oli yhtä ja toista, joka alkoi heti ikäänkuin kiusata. Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset, kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa yhtäkkiä tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys—siinä kaikessa oli jotain herraskaiselta vivahtavaa. Sitten ne katseet ja hymyilyt, ja kun he vielä näkivät eräiden nauravan, niin he alkoivat tuntea itsensä paksuiksi ja kömpelöiksi ja tulivat pahalle tuulelle.

»Eikö ne niitä vaunuja jo saa?» sanoi Vihtori melkein tiuskaisten Uutelalle.

»No no, pian ne siitä joutuu», puheli Uutela liittyen heidän seuraansa kävelemään. »Ei huoli nyt hätäillä, pojat», hymyili hän tyyntä hymyään. »Kyllä mekin vielä nauramme, kunhan tästä päästään pellolle!»

Se poikia hiukan lohdutti. He lähtivät pumppuhuoneelle päin.

Mutta Uutela yhä hymyili ja käveli, sammunut piippu toisessa kädessä, tasatukkaisena ja tasapohjalakkisena kuin hyväntahtoinen riihitonttu väkijoukon keskellä, vilauttipa kuin piloillaan joskus savolaisille silmääkin. Puhui Keskitalon, asemapäällikön ja asemamiehen kanssa, antoi määräyksiä loisten vaimoille, jotka olivat tulleet karjanajoa avustamaan—kaikki hiljaa, enemmän katseella kuin äänellä. Ukko oli savolaisistakin soma.

Junan vihdoin lähdettyä päästiin muuttotavaroihin käsiksi.

Karja, pitkään matkaan kyllästyneenä, lähti laukkaamaan että parituumainen ensi lumi sinkoili soran kera ilmassa. Siellä juoksivat loistenvaimot, Hannat ja pojat, siellä risteili savolaiset »kah-kah!» ja hämäläiset »soh-soh!» huudot kiireisessä sekamelskassa.

Keskitalo ja Uutela pitivät hevosista huolen, muut tavarat täytyi jäädä huomiseen.

Uutela oli hyvällä tuulella valjastellessaan Liinua komeitten sulhaskärryjensä eteen. Hän piti itseään tavallaan jo kuin paikkoihin perehtyneenä ja nyökäytteli melkein tutunomaisesti päätään ajaessaan asemalta poistuvien savolaisten ohi.

Hovin kujansuussa uudet tulokkaat silmänräpäykseksi pysähtyivät, katsahtivat taloon päin ja ikäänkuin siunasivat itsensä: siinä se sitten alkaa!

Kun karjat oli saatu kytkyihin ja hevoset talliin, korjailivat he vielä yhtä ja toista kärryiltä. Vanha emäntäkin oli tullut pihalle katselemaan ja tulokahville kutsumaan.

»Mikäs sitä Helkaa vaivaa?» kysyi Uutela lämpimästi tytöltä, joka seisoi hiukan syrjässä pää nurpallaan.

»Kun ei täällä ole mikään niinkuin Hämeessä!» valitti tyttö itkuisin äänin ja painoi päänsä vielä alemmaksi.

»Odota nyt vähän», lohdutteli Uutela hiljaa. »Pian me tänne laitamme miehissä palan Hämettä!»

Uutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja sanattomia—niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta sisään mennäkkään.

»Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!» huudahti hän vieressä olevaan aittaan katsahtaen. Hierasi sitten leikkisän toimekkaasti käsiään, ikäänkuin käsiksi käydäkseen, ja lisäsi:

»Mitäs tuumit, Keskitalo, eiköhän nostettaisi heti lämpimiksemme?»

Kaikki alkoivat hymyillä.

»Jos sentään jätetään huomisaamuun—taikka ainakin siksi kun olemme kahvit juoneet!» nauroi Keskitalo.

Siihen nauruun yhtyivät muutkin ja lähtivät keventynein mielin, vilkkaasti puhellen sisään.

7.

Hämärä vielä verhosi maisemat, mutta Hovin pellolta jo kuului puheen ääntä ja rautaisten parinkalukoukkujen kalahduksia.

Siellä Uutela poikain kanssa iski hämäläiset aurat savolaiseen maaperään, sillä syyskynnöksiä oli ennestään vain moniaita sarkoja.

»On kuin Jumala onni, että asiat on näin», ajatteli Uutela, »että heti pääsee maahan käsiksi.»

Hän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset pitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori.

Se oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa »soh!» ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään.

Mutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin tottuneet savolaishevoset. Sitä oli ikäänkuin aavistettu ja kaiken varalta pantu Kalle aluksi hevosia ohjaamaan, vaikka se olikin kyntömiehen kunnialle käypää. Vaan siitäkään ei ollut apua, hevoset vetivät epätasaisesti, nykivät ja rimpuilivat.

Uutela pysäytti omat hevosensa.

»Sen arvasi, kyllähän sen arvasi», puheli hän hyvänsävyisesti. »Vaan älkää hätäilkö, pojat. Kyllä ne siitä tasaantuvat, kun on miehet perässä.»

Samalla hän jo lähti eteenpäin—hän ei antanut tuommoisen pikku seikan pilata hetken juhlallisuutta.

Maa oli kokolailla kohvettunut ja parituumaisen lumen peittämä. Mutta se vain innosti, että sai näin ikäänkuin otella talvea ja pakkasta vastaan. Aura vapisi, mutta viilu kääntyi jotta lumi tuprahteli. Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa—tätä Suomen peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen lujasti jalkansa varaten.

Ja se näky yhä kaunistui, kun päivä valkeni ja mustanpuhuvat viilurivit pistivät voitollisen voimakkaina esiin kuolleen, lumiselkäisen peltokentän keskeltä.

»Olettekos, pojat, nähneet yhtään havun pulkkia vaoissanne?» kysäsi Uutela, pysäyttäen hevosensa vastaantulevien kohdalla.

»No ei yhtään!» vastasivat pojat.

»Vissiin pistäisivät näitä savolaisherroja kantapäähän», nauroi Uutela harmitonta nauruaan. Hän läksi saran yli poikain luo.

»Mutta pohja on hyvä», sanoi hän potkaisten viilua saappaallaan. »Kyllä tästä leipämaa tulee!»

»Samaa mekin olemme sanoneet», vakuuttivat pojat.

Sitten he taas läksivät eteenpäin.

»Hei, Liinu ja Pilkku!» huuteli Uutela. »Näyttäkääs nyt mihinkä hämäläiset kelpaa!» Hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään kuinka hänen oma kynnöksensä leveni suhteellisesti paljoa runsaammin kuin poikain.

»Siinä nyt on alku!» sanoi hän itsetietoisesti päätään kohottaen pojille päivälliselle lähdettäessä.

»Ja uutta tulee että sihisee!» huusivat pojatkin innostuneina.

»Harmittaa vain, että talven pitää tulla väliin, ettei päästä oikein mielen mukaan mylläämään.»

Uutela tunsi itsensä niin nuoreksi ja iloiseksi, että hänen olisi tehnyt mieli viheltää ajaessaan hevosen selässä pihaan, ellei se olisi ollut vanhalle miehelle sopimatonta.

Pihalla he näkivät Mikon, joka vielä paikkoja oudostellen hiiviskeli hiljaa ja pudisteli joka askeleella lunta käpälistään.

»Vieläkös sinä siinä tassujasi tunnustelet, muut jo ovat asiassa kiinni että höyryää!» naurahti Uutela. »Muista vain sinäkin mistä olet kotoisin!»

Savolaiset katselivat ohikulkiessaan ihmetellen sitä lieppinää ja möyrinää, mikä Hovin pellolla nyt vallitsi.

»Uuvet isännät näyttävät mahtiaan!» hymähtelivät he. »Vaan näkkyy ne kyntee ossoovan, siitä ei peäse», tunnustivat he rehellisesti, »vaikka ovattii muuten ommoo sorttiaan.»

Katselemista kertyi yhä uutta. Muutamia päiviä aurattuaan pojat alkoivat pistää kuin vihan vimmalla ojaa hyötyisien pajupehkojen reunustamissa umpeutuneissa uomissa. Pakkanen tosin lopetti ne ponnistukset lyhyeen, mutta he ennättivät joka tapauksessa näyttää mikä oli tarkotus.

Sen jälkeen he ryntäsivät Uutelan rakkaisiin havunpulkkiin käsiksi. Tunkioidenteko oli ollut hänen elämänsä ilo ja ylpeys. Ja kun hän nyt laitteli niiden pohjia Hovin pellolla naputellen Keskitalon kanssa toisten ajamia havuja pieniksi, niin hän tunsi seisovansa noiden valtavien havuröykkiöiden keskellä kuin omassa valtakunnassaan. Jo aamuhämärissä se naputus alkoi, ja sitä kuului yhä iltapimeän kietoessa seudut vaippaansa.

Heidät oli vallannut samanlainen työinto kuin valtaa nuoren poikasen saadessa ensi kertaa käteensä uuden työaseen, jota ei ole nuoruutensa vuoksi ennen saanut käsitellä. He tahtoivat kerta kaikkiaan näyttää, että he olivat tulleet muuta varten kuin syömään Hovin puolimätiä aumarukiita.

Ne aumat ja viljan puiminen talvikylmässä heitä harmitti kaikkiakin, vaan erittäin Uutelaa. Se oli heidän mielestään kuin Jumalan ja koko viljelystoimen pilkkaamista.

»Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu—kun on hovi olevinaan!» sanoi kerran Uutela. »No, me pistämme itse kierron iltapuhteilla, on meissä sen verran puumiehen vikaa.»

»Sepä kuuluu olevan jo vanhanaikanen se kierto», tarttui Lois-Pekka puheeseen savolaisia puolustaakseen. »Nää meinoovat sitä höyrykonetta eli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla puijaan koko kylän elot.—Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä.»

Uutela hymyili leveätä hymyä, otti muutamia tähkiä käteensä ja piti niitä Pekan nenän alla.

»Kun ovat niinkuin hiiren häntiä!», puheli hän hiljaa. »Luulisi näistä saavan pohdin muullakin kuin höyryllä. Meidän puolessa ovat tähkät kuin ketun hännät—jos sitten siellä puhuttaisiin lokomopiilistä, vaan kun ei sielläkään.»

»Miten mikin tykkee!» tokaisi Pekka sillä äänellä, ettei hän savolaisineen ainakaan tässä asiassa ole alakynnessä.

Sattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus joutuivat vastakkain—enimmäkseen naurussasuin.

Niinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset rutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä—lasten kalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset kohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin lumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen »nokka» kelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan.

Kauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket ilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa innostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä, heinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä talossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa juurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi.

»Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää ruokkia niin paljon laiskaa väkeä», naureskeli Uutela erään kerran potkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. »Nuokin ruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana soittavat kuin mitkäkin pelimannit.»

»Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa», nauroi Keskitalokin. »Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille tuppaavat!»

»No totuus vihamiehestäkin», puuttui taas Uutela puheeseen. »Näille näkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat savolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää syödä.»

Kaikki nauroivat—se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä merkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää.

Niin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden viehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat joulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää oikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista maltaista.

8.

Joulu tuli paksulumisena ja leutona.

Hovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä.

He eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä sitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön talo tuntua tyhjältä.

Se tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi heidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua, kuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat, syntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi poikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen hytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä, hiljaisella äänellä.

Ne olivat onnellisia hetkiä.

Mutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa hiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan?

Ja silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat väkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana heidän elämäänsä.

Se turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan päivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät toistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä. Mutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä päivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen.

Työhön koetti kukin surunsa tukehuttaa.

Keskitalon rinta oli käynyt yhä heikommaksi, mutta hän koetti uskotella itselleen ja muille olevansa vielä voimakas. Hän ei ollut sitten poikavuosiensa raatanut niin ankarasti kuin nyt—niinkuin hän olisi suorittanut suurta velkaa ja tiennyt päiviensä olevan luetut.

Vieläkin tulisemmin iskivät pojat. Itkien ja hammasta purren he olivat silloin Hämeessä taipuneet kohtaloonsa, nyt he koettivat epätoivon vimmalla ikäänkuin luoda työn rintavarustuksen sitä lumituiskua vastaan, joka oli tuleva. Ja nuoren elämänhalunsa voimalla heidän onnistuikin toisina hetkinä unohtaa ja ajatella Uutelan tapaan, että he vain tahtoivat näyttää mihin hämäläinen kelpasi.

Sisartaan, onnettomuuden alkusyytä, he vihasivat. He olivat päättäneet sanoa hänelle kiukkuisia, karkeita sanoja tuosta kaikesta. Ne jäivät Hämeessä sanomatta—ja jäivät yhä vieläkin. Sillä sisar oli kuin perheen salaperäinen kohtalo: iloton ja kyyneletön, lyijynharmaa ja sulettu. Hänen ajatuksiaan ei kukaan voinut edes katseista lukea, eikä myöskään häneen loukkaavasti kajota.

Raskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan heidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla, mikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar, syyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli niin hyvä. Kun hän toisinaan katseli hänen jälkeensä, ukon hääriessä toimekkaana ja hymyilevänä, niin hän oli vähällä purskahtaa itkuun.

Helkastakin, joka ei koko perhesalaisuudesta mitään tiennyt, tuntui niinkuin elämä olisi muuttunut surullisemmaksi. Hän seisoi joskus pitkät hetket äidin vieressä, mieli täynnä kaikenmoisia kysymyksiä. Mutta hän ei uskaltanut niitä esittää. Se kaiketi oli sitä, kun hän niin ikävöi Hämettä, eivätkä muut ikävöineet—päätteli hän.

Kaikkien heidän keskellään liikkui vanha emäntä kuin leuto syyspäivä, joka yhä paksunevan pilvikerroksen läpi kuitenkin koettaa aurinkoisesti hymyillä.

Niin kuluivat päivät raskaina ja harmaina yhteisessä äänettömyydessä, jota ei kukaan uskaltanut rikkoa.

Aikaa myöten tuli levottomuutta herättävä lisävaikutin—ympäristö. Tuntui niinkuin se aikoisi sekaantua asiaan ja murtaa äänettömyyden.

Omasta puolestaan he välttivät kaikkia lähempiä suhteita savolaisten kanssa. Mutta ympäristö ei ollut yhtä kylmä. Se tarkasti heidän eloaan ja oloaan päivä päivältä. Työntekijöitä nuo hämäläiset ovat, sen he myönsivät, mutta kaikessa muussa oli jotain, josta savolainen sukkeluus tekasi sujuvasanaisen pilan.

Ne tulivat aikaa myöten heidänkin korviinsa. Omien torpparien ja loisten vaimot ne toivat hiljaisena supatuksena—niinkuin olivat niiden aiheet ensin itse talosta vieneet. Se alkoi hermostuttaa, sillä se kaivoi heidän hämäläispohjaansa ja ennusti pahaa perhesalaisuudellekin.

Keskitalo kyllä koetti pitää purjeita koholla, mutta se ei oikein onnistunut; sekä hän itse että toiset tunsivat että hän koetti. Ainoa, joka seisoi hymysuisena hämäläismaaperässään, oli Uutela. Jokainen tunsi että hän todella asteli omissa saappaissaan eikä ainoastaan koettanut.

Heti joulun jälkeen oli muuan juttu, joka koski heihin sangen kipeästi, sillä se satutti arkaan kohtaan.

He olivat toki liikkuneet sen verran torppariensa ja loistensa mökeissä, että olivat huomanneet siisteyden tällä Savon kulmalla olevan aivan erikoisen. Nyt kierteli kylällä pila, että uudet tulokkaat olivat siitä maasta kotoisin, jossa lattiat ja ikkunat pestään kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Mutta kun Hovin entiset haltijat olivat pesseet juuri ennen muuttoaan, niin uusia asukkaita kohtasi sellainen onni, että he pelastuivat tuosta toisesta puolivuotispesusta kokonaan!

Se harmitti, varsinkin naisväkeä. Uutela yksin naureskeli.

»Joo, kyllä näkee että te lattioita ja ikkunanpieliä pesette, kyllä sen pelloista näkee», myhäili hän kerran Hovin savolaiselle Riitta piialle ja saapuville sattuneelle loisen vaimolle. »Ja kun teillä on niin paljon sitä ryssän-jauhopussien pesemistäkin! Meidän puolessa pestään peltoja, ja viljapusseja käytetään pakarain alla kaupunkiin mennessä eikä kaupungista tullessa, niinkuin täälläpäin!»

»Sillälailla hämäläinen antaa!» iloitsivat toiset. Uutela oli kuin heidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät tällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään.

Toiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää kiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta syövät perunatkin kuorineen.

Se katkeroitti heitä pitkät ajat, mutta kukaan ei uskaltanut siitä Uutelalle huomauttaa.

Vihdoin nuori emäntä, kun he kerran istuivat aamiaispöydässä, ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi arasti, värähtävällä äänellä:

»Kun Uutelakin kuorisi perunat—kun pilkkaavat pitkin kylää, että me syömme perunankuoria.»

Uutela keskeytti puremisen ja katsahti pitkään.

»Vai pilkkaavat hämäläisiä perunain tähden?» sanoi hän—äänestä kuuli että asia tällä kertaa koski häneenkin. »No», jatkoi hän, »minä olen koko ikäni syönyt kuorimatta, mutta ei minun sen synnin tähden vielä ole tarvinnut pitkiäliuskoja kirjotella.»

Ääni puraisi—jokainen ymmärsi että se puraisi savolaisten taipumusta vekselikauppoihin.

Keskitalo iski myönnyttäen silmää, muutkin tunsivat helpotusta.

»Ja minä luulen», lisäsi Uutela taas tyynesti hymyillen ja pistäen kokonaisen kuorimattoman perunan tahallisen huomattavasti suuhunsa, »minä luulen että kunhan tästä päästään heinä-aikaan, niin taitaisi näille Savon herrasväille kelvata kuoret ilman sisustakin—kun olisi edes niitä!»

Muut hymyilivät, mutta Riitan silmissä välähti. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata kaikkien savolaisten puolesta. Vaan hän muisti samalla olevansa palvelija ja piti viisaampana sillä kertaa vaieta.

Tämmöiset pikku kohtaukset veivät aina muutamia päiviä eteenpäin. Uutelan sisäinen tasapaino, hiljainen sanavalmeus ja nuorekas työinto piti tavallaan heitäkin pystyssä tässä omituisessa pakolaiselämässä, joka ikäänkuin häi