The Project Gutenberg EBook of Veneh'ojalaiset, by Arvid Järnefelt This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Veneh'ojalaiset Author: Arvid Järnefelt Release Date: April 27, 2004 [EBook #12182] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VENEH'OJALAISET *** Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net VENEH'OJALAISET Kirj. Arvid Järnefelt 1909 ENSIMÄINEN OSA 1. Läntisen Hämeen sydänmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa veneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistä käsivarsistaan, kieroista sääristä, ulkonevista poskiluista ja isosta pään takaraivosta, joka aina töröttää päähinettä ulompana, minkään tavallisen lippalakin tai edes huopalakinkaan voimatta sitä suojaansa käsittää. Monet sanoivat heitä nähdessään: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko ihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystä varten, jotta hän niiden avulla saisi silmänsä suojaan hankien häikäisyltä? Onko ihminen luotu pelkäksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, että hänen käsivartensa pikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kämmenet tuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivät koukkuisiksi? Onko myös tarkotus, että hänen pääkallonsa takaraivo noin mahdottomasti paisuisi? Mikä muodoton moukka! Mikä kollo! Mutta tämä on väärä tuomio. Sillä mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet ovat järjestänsä veneh'ojalaisten suurista ansioista peräisin. Mitä erityisesti tuohon heidän merkillisimpään ominaisuuteensa eli pään suureen takaraivoon tulee, josta heitä tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan peräaivot muistokyvyn ja perinnöllisen viisauden säilytyspaikkana. Senvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmäärin paisumaan, ei se tarvitse todistaa muuta kuin että tämä viisaus ei ole voinut löytää luonnollista laskua ympäristöänsä hedelmöittääkseen, koska ihminen on ihmeellisten olojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elämään, erilleen muiden ihmisten kyliltä ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa, täysi-ikäisiksi kerittyänsä, eivät jää isäinsä asunnoille, vaan yhä syvempiin korpiin painuvat. Oliko heissä siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo ihmisyhteyteen? Silloinpa olisikin voinut sanoa heitä tyhmiksi, sillä totisesti on se ihminen tyhmä, joka erakoksi eriytyy, kun hänen päänsä kaikki Väinämöisen viisaudet sisältäisi. Mutta seuraavasta näkee, että veneh'ojalaisten koko elämäntaistelu onkin päinvastoin ollut pelkkää kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen ajautumista vastaan. Paholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmäisenä syynä siihen, että veneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylästä hajallensa. Sillä ei alusta niin ollut, vaan tämä suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja taidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitä sammumattomasti heidän hurskautensa ja lujan kyläyhteytensä vuoksi. Kaikkialla muualla aina joku tarttui hänen pauloihinsa, mutta kun hän nuottansa Veneh'ojan yli heitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka hänen palvelukseensa erkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinä koskaan yhtäkään Veneh'ojan miestä ollut. Silloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan puheille ja sanoi: Teidän Majesteettinne, minä olin valtakunnassanne matkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitää, ja tultuani Veneh'ojan kylään huomasin, että sen miehet olivat suuria ja naiset ylen kauniita, mutta Teidän Majesteetistanne ei siellä kukaan tiennyt yhtään mitään. Koska neuvosherra nämä sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja hän kysyi: Ketä he siis tottelevat ja ketä he kunnioittavat? Paholainen sanoi: Yksi heillä on viisauden ja laulun kuningas, jota sanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitä he kaikki kuuntelevat. Ja valtakunnan herra sanoi: Käske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja laulun ääntä on tänne minun kaupunkiini; täällä he laulelkoot ja minä olen heitä palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta että se Veneh'ojan Heikki on itsensä kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minä häneltä pään. Neuvosherra sanoi: Sata Heikkiä nousisi sijalle ja viimeinen villitys tulisi ensimäistä pahemmaksi. Ja tämän kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinä olet neuvosherra että sinä neuvon tietäisit, mutta et sinä mitään keksi. Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan valta, sovittajan valta ja kieltäjän valta, ja minä sinulle sen kylän hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enää kahta tai kolmea yhteen tule. Ja nämä kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylän keinulla. Koska he siis keinun pysäyttivät, sanoi maamittari: olen kuninkaalta lähetetty teille maita jakamaan, että jokaisella olisi omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivät uskoneet pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elämme koko kylä yhtenä pesänä niinkuin tähän asti. Tämän kuultuansa nuoret huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi vanhojen ja nuorten välille. Mutta kun riita oli ylimmillään, pukeutui paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikä hän salli riideltävän, vaan on minun lähettänyt sovittajaksi teidän välillenne.--Ja avasi lakikirjan ja luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan riitaisesta kylästä hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei heille tulisi erakkoina ikävä opetti paholainen heille viinankeiton. Näin hajosi Veneh'ojan kylä ja näin joutui Veneh'ojan Heikki rintaperillisineen takamaille, vaikka hän oli tähän asti kylän johtomiehenä ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja oli kaikkea ihmisyhteyttä rakastaen aina ollut emäkylän yhdistävänä siteenä. Tämän isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan. Sillä ei hän vielä uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiä. Kului muutamia vuosikymmeniä ja Heikin maat olivatkin kuokittuina, kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina. Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympärille uusi kylä syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttäret tuoneet kylään kotivävyjä. Ja Heikin peräaivot, jotka korpielämässä, luonnollisen laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti pään takaraivoa paisuttamaan, pysähtyivät vähitellen kasvussaan, kun hänen perinnöllinen viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jälleen löytää hedelmöittävää vaikutusalaa ihmisyhteydessä. Eleli siis yhteisessä kyläkunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja he tekivät keskenänsä perinnönjakoja vaan lain sakkoja välttääksensä. Mutta toista haaraa heistä sanottiin nyt Tyrvännäisiksi, joiden isä oli naapurikylästä ensimäisenä kotivävynä tähän uuteen Veneh'ojan kylään tullut. Ja kun Tyrväntäinen rupesi miniänsä perintöosaa erilleen vaatimaan, eivät he antaneet asian mennä lakiin, vaan sopivat hänen kanssaan niin että ositus- ja lohkokustannusten välttämiseksi vävy otti emätilan omiin nimiinsä, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessä niinkuin hänen perinnölliseksi vuokramieheksensä. Näin elettiin lähemmäs puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen selkkaus. Vanhin Tyrväntäis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia, möi itsensä paholaisen palvelukseen. Sanottiin hänen tehneen haavan käteensä, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen tällä nimensä paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missä vanhan Veneh'ojan kylän jaettujen talojen rajat käyvät yhteen. Paholainen ei ollut kuitenkaan näyttäytynyt, vaan oli antanut Tyrväntäiselle käskyjänsä viattomien ihmisten suulla. Niinpä kerran kauppalan torilla Tyrväntäinen hevosta myydessään oli kuullut takaansa jonkun sanovan: »haasta se käräjille»; mutta kun hän taaksensa katsahti ei siellä ketään ollut ja hän sillä hetkellä ymmärsi noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrväntäinen mietti päänsä puhki mitä olisi paholaisen käskyn johdosta tekeminen, ketä haastettava käräjille ja minkä syyn varjolla. Kolme päivää hän maleksi kauppalan katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena päättyneet ja kadut tyhjenneet. Neljäntenä päivänä juoksi muutamasta portista kaksi ämmää hänen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: »kolkuta sihteerin ovelle». Ja koska Tyrväntäinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa menneet eikä ketään näkynyt. Piru voi olla yhtä lailla hameessakin, ajatteli hän ja kääntyi oikopäätä siitä portista pihalle; eikä sydän ehtinyt pampatuksellaan häntä herpaista ennenkuin hän oli jo koputtamassa sihteerin kyökinovelle. Sieltä neuvottiin valkosen salin läpitse kilisevän kynttiläkruunun alitse peräkamariin, missä istui keinuskellen pieni mies, pitkä piippu hampaissa, punanen nokka savuisissa parroissa, mutta muu pää kumotti kaljuna ja kelmeänä; sarven alkuja näkyi siellä täällä pääkallossa. Tyrväntäinen tiesi nyt visusti, että hänen edessään oli pirujen pääpappa itse. Sihteeri alkoi kysellä ja tiuskia ja, kun ei päässyt muka millään puheilla Tyrväntäisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeä. Tyrväntäinen antoi nyt neuvotun merkin, koskettaen toisella kädellä niskaansa ja toisella kantapäätänsä. Silloin sihteeri rykäsi, meni pöydän ääreen ja paiskasi auki suuren kirjan. Ja koska hän oli aikansa kirjan lehtiä käännellyt, nosti hän katseensa Tyrväntäiseen.--Ketä sinä aijot käräjille haastaa?--Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrväntäinen peläten sihteerin muutoin hänen niskaansa lentävän.--Mutta sihteeri ei ollut Veneh'ojan Heikistä tietävinään ja kysyi viattomasti: Kuka on Veneh'ojan Heikki?--Naapuri.--Mikä talon nimi?--Tyrväntäinen selitti Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksännestä samaa Veneh'ojan emätaloa, josta Tyrväntäisellä oli yksi yhdeksännes. Taas katsoi sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmänsä Tyrväntäiseen, sanoen: Sinulla näkyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.--Taitaa se olla muorin kirstussa.--Millä paperilla Veneh'oja viljelee?--Liekö sillä papereita.--Nyt istui sihteeri pöytänsä ääreen ja kirjotti, ja koska hän siitä jälleen nousi, käski hän todistajiksi kaksi vierasta miestä ja Tyrväntäinen piirsi nimensä paperiin. Välikirja oli tehty sellainen, että Tyrväntäinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitä mitä käräjillä hänen hyväkseen mahdollisesti voitetaan. Näin Tyrväntäinen oli toisen kerran piirtänyt nimensä pirun papereihin. Mutta ei kaksi kolmetta mene. Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikäräjille ja tuomittiin muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikä osannut viljelysoikeuttansa millään paperilla tukea. Asian oikeudessa päätyttyä kutsui sihteeri Tyrväntäisen sivukamariin ja sanoi:--Sinä olet voittanut.--Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt tuohon. Ja niin kirjotti Tyrväntäinen kolmannen kerran nimensä pirun paperiin. Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan näistä tällaisista tuomioista ymmärtänyt, ajatteli, että ne on vaan niitä lain välttämättömiä temppuja, joilla tahtovat ehkä pakottaa häntä tilusten lohkomiskustannuksiin. Eikä liioin Tyrväntäinen uskaltanut kylässä mitään muutoksia esitellä tuomion johdosta, jonka merkitystä ei hänkään ymmärtänyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa. Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitä kuin tuomio oli saanut lainvoiman ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrväntäisen taloon ja rupesi maksettavaksi joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki monta sataa riikin talaria. Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrväntäinen ei päässyt paholaiselta puuhun eikä kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen hän nyt kiristi veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat hänen torppareitaan olleet, tai sitten jättämään maansa hänen myytäväkseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttänyt, olivat pelkkää pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka nyt alkoivat tyrvännäisten ja veneh'ojalaisten välillä. Vähältäpä oli mennä veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki välit rikki, sillä toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun tyrvännäisiä vastaan ja lyödä kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet käräjät ja sitten suostuttaa Tyrväntäisen maksamalla puolet sihteerin palkasta. Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettänyt, vaan pysyi hurskaudessaan yhtä jäykkänä.--Ei tehdä kumpaakaan, puhui hän nuorille,--ei tapeta Tyrväntäistä eikä liioin hänelle veroa makseta. Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.--Ja niin suuri oli Heikin vaikutusvoima, että hän tyynnytti enimmän osan laumaansa, käräjöimiset keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta nöyrtyi Tyrväntäisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin rautoihin. Ne maat, joille vanhaa Heikkiä seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia autioiksi jääneitä torppia muiden hajallaan olevien asuttujen köyhäin ja ränsistyneiden torppain seassa. Kartanon herra päästi veneh'ojalaiset sinne valtoinansa myllertämään. Lupasi autiotorppien maita viljellä ja metsiä rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti käyttää, eikä verojakaan sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei käynyt katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jälleen tuntea iloa sydämmessään. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeä tarmo ja heidän naistensa voimakas hedelmällisyys tehnyt tehtävänsä. Kyläinen yhteisyys alkoi jälleen syntyä. Vieraatkin torpat elpyivät tästä eloisasta naapuruudesta, yhtyen samaan kyläkuntaan. Hajoavat seinät pönkitettiin, uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missä vallan uudet pirtit laitettiin, siellä ne laitettiin pitkät ja iloiset, että koolle mahtui muutakin kuin vaan oman talon väkeä. Yhdentenätoista vuotena eksyi kartanon herra metsästysretkeltänsä veneh'ojalaisten uuteen kylään eikä voinut uskoa silmiänsä. Hänen mielensä ilahtui niinkuin sen, joka äkkiä huomaa olevansa rikkaampi kuin luulikaan. Sillä missä hän muisti ennen olleen vaivaisia töllejä ja hajanaisia peltotilkkuja korpirämeikköjen erottamina, siellä nyt pitkät yhtenäiset sarat työnsivät tieltään metsänrintaa ja iloiset kyläkujat luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jättiläiskäden luomaa. Missä nurmi oli käännettynä, siellä oli aura viiltänyt nurin kyynärän paksulta pohjasoraa ja juuria. Missä suota oli perattuna, siellä ojat olivat sylen syvyisiksi luotu, siellä yksi ainoa kuokan irrottama kokkare olisi kokonaisen talvikuorman täyttänyt, siellä kannot ja juuret kohosivat talon korkuisiin läjiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta tietämätön, sisäänpäin kääntynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla, ikäänkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, järkevän miehen luomaa. Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta hänen vieressänsä ratsasti voudiksi pukeutunut paholainen. --Merkillistä! Merkillistä! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja ymmärtämättä mikä se tämän ihastuksen ohella pyrki hänen mieltänsä samalla niin painostamaan. Tämä metsäkulma täällä kuunteli ikäänkuin jotakin omaa keskustansa, viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenäisyydessään ei näyttänyt tietävän mistään suuremmasta maailmasta. Se ärsytti ja kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua. Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivät kuja-aidan yli, katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivät toispuolisen aidan yli ja painuivat kylään päin, omiaan keskenänsä jutellen. Tuonnempana tuli mies kirves olalla kujaa myöten. Hän talutti nuorta hevosta ja lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentään hillitsi laulunsa, nyykäytti päätään tervehdykseksi, mutta ohi päästyään kajahutti kahta äänekkäämmin. Eivät tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivät välittäneet sen enempää. Kartanon herra sanoi voudillensa: --Sellaiset miehet ja sellaiset tytöt voisivat minua kartanossakin palvella, mutta minä en ole nähnyt yhtäkään heistä kartanossa. Minä kaipaan lähempää yhteyttä alustalaisteni kanssa, minä olen kansaa rakastava mies. Johda asiat siis niin, että tämä kunnon väki muuttaa lähemmäksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Tämä metsäkulma kelpaa huonommallekin väelle. Tähän vouti vastasi: --Teidän armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme vaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistä yksikään kartanon rengiksi rupeisi. Sitä vastoin jos me heidät lähettäisimme tästä heidän kylästänsä korpeen, niin voisi heidän nuorisonsa siellä ikävystyä ja ehkä joku pitäisi parempana muuttaa kartanoon. Kartanon herra sanoi: --Neuvosi on niin viisas, että onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt. Me verotamme tämän kylän maat niin lujasti, etteivät he näitä voi viljellä, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa lämpimät huoneet ja hyvät palkat. Lähetä siis korpeen. --Ymmärrän, teidän armonne; lähetän korpeen hajallensa, annan kullekin eri töllin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon heiltä kielletty. Kun he tulivat kylään ja päätös tuli kylän tietoon, niin eivät miehet enää laulelleet eivätkä naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan lapsetkin nostivat äläkän. Eikä koskaan tuuli paiskonut ovia niin tuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jättivät työnsä kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylä juoksi kokoon. Kartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistä! Vaikka hän oli luetellut mielestään kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat veneh'ojalaiset niihin kuin yhdestä suusta. Mikä ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja hän piti vanhoille puheen kieltäen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin ratsastavansa ihan huvikseen synkkään korpeen. Ihmisen pitää, sanoi, rakastaa jylhääkin luontoa. Suu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikö hän ymmärtänyt tätä asiaa vai oliko niin paha, ettei välittänyt heidän kyläisestä yhteydestään, vaan ainoastaan heidän raa'asta ruumiinvoimastaan, jota tahtoi käyttää korpiensa raivaamiseen? Puheensa pidettyään kartanonherra nousi jälleen ratsun selkään. Mutta kun hän vielä kerran katsahti kokoontuneen kylän väkijoukkoon, kävi hänen sääliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten poispäin käännetyt päät ja lasten liikkumaton ällistys. Ja hän päätti antaa armon käydä laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selästä sanoi: --Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikään saatte olla muuttamatta niin kauan kuin hän elää. Sillä hän luuli Heikin huomenna kuolevan. Ja tyytyväisenä osottamaansa hyvyyteen hän, lihava lyllerö, pompahteli poispäin juoksevan ratsunsa selässä, ajatellen mielessään kuinka hänen takanaan kylän miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivät olleet kohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin hyvää herraansa. Mutta vanhan Heikin edessä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin olla kuolematta. Ja niinkuin hän kaikki elämänsä asiat oli viisaasti ja sitkeästi päähän asti vienyt, niin hän tämänkin tehtävänsä suoritti, eläen sadan ja kahdeksan ajastajan ikäiseksi. Seitsemän poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillä välin ikämiehinä hautaan mennä, mutta ukko itse elämistään eli, ja kylä kasvamistaan kasvoi. Jo kuoli kartanonherrakin ja hänen riitainen poikansa otti sukutilan haltuunsa. Koviin rettelöihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset tämän uuden isännän kanssa, sillä hän tahtoi häätää heidät kaikki, koska aikoi tehdä heidän kylästänsä itsenäisen ulkokartanon. Mutta kun veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen vanhan herran ilmeiset lupaukset, jäi häätö nuorenkin herran puolelta aina tuonnemmaksi siinä toivossa, että se vanha Veneh'oja viimeinkin kuolee ja silloin heidän kaikki oikeutensa lakkaavat. Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut. Ei päässyt edes kangistumaan, sillä vihreillä koivuvihtasilla häntä miniät vuoden umpeensa saunoittivat, ja hän eli elämistään. Ei ollut hänellä lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin liikkuvainen, mutta nuorikot syöttivät ohrarieskalla niin pehmeällä, että se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas meni, laittoivat makosia maitovellejä, joita aivan hampaatonkin alas suljutti, ja hän elämistään eli. Meni häneltä jo näkökin ja silmäin kohdalla vaan tihrurakoset enää hymyilivät, mutta tyttöset häntä kädestä taluttivat ja hänelle elämäniloa pilpattivat. Ja kun ei tahtonut enää päästä käymään, ja tuli elonkorjuu, niin vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, hän nojasi sauvaan ja tutisten käveli elopellolle, ja vaikkei nähnyt mitään, kuuli sirpin kalskeen ja elämistään eli. Rakastui lopulta ehkä vähän liiemmäksi saunaan, liekö sieltä lämmintä hakenut vai muuten lepoa elämän iloiselta humulta. Jäi kerran yksiksensä lauteille, sanoi nukahtavansa siihen lämpimään. Kun ei kuulunut kotvaan ja yö jo oli, mentiin lyhty kädessä katsomaan, niin olikin ainaiseksi silmänsä ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat huolestuneina pyytävän anteeksi: »Enhän minä, mutta kun nukutti niin kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtäkää minut hiljaisuudessa sinne maata, etteivät soita kelloja ja herätä kartanonherraa.» Mutta sitä käskyä eivät veneh'ojalaiset täyttäneet, vaan soitattivat kirkonkelloja ja rämisyttivät yli koko seudun vanhan vaarinsa kuolinsanoman, ja kartanonherra heräsi. Rettelöt alkoivat kohta, sillä kovasti oli kartanonherra iskenyt silmänsä Veneh'ojan kylään, joka oli sekä asemansa että maittensa suuren tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenäisen ulkokartanon. Herra ei siis suostunut mihinkään uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset olisivat hänelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitä muonamiehiksi, tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllä myös samoja korpimaita, joita vanhakin herra. Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitä, mitä vanha Heikki vainaja olisi tässä tilassa tehnyt. Toiset väittivät, ettei nyt ollut asema sama kuin Tyrväntäisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi lähtenyt kylästä ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin käräjöinyt. Johon nuoremmat sanoivat vielä, että häätäjille olisi käräjäin asemesta annettava kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeä uhattava. Toiset taas arvelivat välttämättömäksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta vanhempien hänen muonamiehikseen ja nuorempien hänen rengeikseen ja piioikseen. Ja niin tapahtui, että niiden välillä, jotka olisivat muonamiehiksi suostuneet, ja niiden, jotka olisivat käräjiin tai tappeluun turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylä oli hajonnutkaan ja katkerampi kuin aikoinansa Tyrväntäisen synnyttämä. Silloin vanhin Heikki vainajan vielä elossaolevista pojista, hänkin jo harmaa hapsinen ja Heikki nimeltänsä, nousi ja läksi poikineen, karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa veneh'ojalaisia, toinen toisensa jälkeen, seurasi häntä. Ainoastaan jokunen taaskin nöyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki väkivaltaa, lyöden kirveenpäällä kartanonvoudin otsaluun sisälle. Hän olisi siitä teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla. 2. Tämä ainoa väkivallantekijä oli myös Heikki vainajan pojan poika, mutta ei sen pojan, joka korpeen ensimäisenä läksi. Kuitenkin oli tämänkin nimi Heikki. Hän oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvännäisten kylästä--sillä vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan vieläkin, että tyrvännäisten tyttöjä haettiin Veneh'ojaan emänniksi. Tämä vaimo oli synnyttänyt hänelle tyttären, mutta itse kuollut synnytykseensä, jota Heikki suuresti suri. Väkivallantyön tehtyänsä hän otti evässäkin selkäänsä ja kirveen olalleen ja samosi metsään niin kauas ettei miltään suunnalta hallin haukunta enää kuulunut eikä savupatsasta näkynyt. Ja hänen tuli nälkä ja hän istui mättäälle syömään eväitänsä, mutta syötyänsä heittäysi selällensä lepäämään ja sininen taivas paistoi petäjän latvain välistä hänen silmiinsä. Ja koska hän voudin vajonneen otsan muisti, tuli hänen mieleensä katumus ja hän ajatteli mennä jälleen ihmisten ilmoille ja antaa itsensä rautoihin panna. Mutta taas hän ajatteli: ihminen taitaa myös toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa hän näitä ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa käki kukahteli yhtä rakkaasti kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli perältään vielä mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja hän nousi ja sanoi: tähän rakennan minä majani ja vastaisen elämäni jumalan pelkoon perustan. Ja iski kohta kirveensä petäjän juureen. Mutta koska hän päivän työstä leväten tähtiä lueskeli, kulkivat hänen aatoksensa toivon kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee hän tähän emännäksi toisen Tyrväntäisen tyttäristä ja suuri heimo on heistä alkunsa saava; sillä joka jumalanpelvolle rakentaa, hänen siemenensä pitää sukukunnasta sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat siviät, sillä he saavat maan periä. Ja kun hänen kylänsä kasvaa niin suureksi, että sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin hän aukaisee suunsa ja sanoo heille: »Muistatteko sen eksyneen veljen, joka muinen erehtyi väkivallan töihin? Herra vei hänet korpeen ja siellä hän katui tekoansa, ja joka teiltä hyljätty oli, sen on nyt Herra kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!» Ja sen sanottuaan hän antaisi veneh'ojalaisten yhtyä hänen kyläänsä, unohduksen hymy huulilla ja sovituksen kirkas kyynel silmässä ilmottaen heille: »Tulkaat minun ilooni!» Tällaisia hurskaita ajatuksia ei hänellä ennen ihmisten ilmoilla ollutkaan. Mutta ah mitä voikaan katumus ja parannus korven yksinäisyydessä aikaansaada, ihmetteli hän, ja haltioissaan jo viritteli virsiäkin, paljastaen päänsä, ja polvensa sammaleiselle mättäälle notkistaen. Mutta kun hän seuraavana päivänä iski kirveensä petäjän juureen kuului kaatuvien puiden ryske metsävahtien korviin ja he tulivat kysymään: mikä mies sinä olet? ja sanoivat: ei tähän saa rakentaa, tämä on kruunun maata. Sillä niinä vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivät, oli maamittari jakanut muutkin kylät ja tuomari hänen jakonsa vahvistanut. Ja oli jakanut metsää taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa, mutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentähden vaelsi kauemmas, ei hän mistään enää sellaista maata löytänyt jota olisi voinut viljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta torppareilta oli esivalta viinanpolton kieltänyt, niin ettei rikastua voineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja alustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen suuren kyläaatteensa toteuttanut? Ei ollut hän turhaan perinyt suurta pään takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkän historian. Juuri kun hänen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylänsä kukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee rengikseni.--Ja hän vaelsi aina vaan edemmäs ja edemmäs, syvemmäs ja syvemmäs metsään. Sillä jossain, jossainhan piti sentään olla maata, joka ei ollut kenenkään. Eihän ilman sitä jumalaakaan voinut olla olemassa. Eväät alkoivat ehtyä ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistään hän pystynyt löytämään niin pitkiä metsiä, joita ei maamittari ja tuomari jo olisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen ja parannuksen tehneelle näyttänyt missä sellaista maata oli? Jos olisi näyttänyt, niin hän olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista mintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja lastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten nähden Jumalalle uhrauttanut. Mies alkoi hakuihinsa väsyä. Ja niin tapahtui, että hänen eteensä nousi mahdottoman suuri vuori, jonka yli ei hän enää jaksanut kavuta, vaan yöpyi korpeen tähtien alle, päänsä kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle. Ja näki ihmeellisen näyn. Kirves, jolla hän oli kartanonvoudin otsan puhki lyönyt ja jonka hän nukkumaan pannessaan oli viereensä asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi. »Vai sinä minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves,--nytpä et jaksa nostaakaan!»--Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myös kasvaa, pysyäkseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, että kun sen terä kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpään huippuun nojasi. Mutta Heikin pää yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat tuulet hulmuttivat hänen tukkaansa. Kirves huusi: »Etpä jaksa heilutella!»--Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo hänen jalkainsa astinlautana. »Et uskalla lyödä, mihin lyötävä on!» kiljui kirveen säkenöivä terä.--Katsotaan, sanoi Heikki, ja hänen silmänsä tulta iskivät ja Veneh'ojan satavuotiset kärsimykset nostivat hänessä huimaavan vihan voiman, ja hän tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran päänsä ympäri. Ei ollut vielä vauhti hyvä. Heilautti toisen kerran. Ei ollut vauhti vielä hyvä. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terä upposi päinensä taivaankannen sydämmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat tähdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse valtaistuimellaan. Ja kun Heikki näki, ettei kirves ollutkaan satuttanut pääsyylliseen, heitti hän sen kädestään, tarttui jumalata partaan, kiertäen kämmenensä ympäri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan valtaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa vimmassa huutaen: »Ellei saa häätäjätä tappaa, niin näytä missä täällä on maata muualla!» Uni oli kestänyt koko yön, sillä hänen herätessään peipponen jo piiperteli viserrystään ja tähdet olivat sammuneet aamuruskon tieltä. Ja kun hän näki pienen, vaivaisen kirveen vieressänsä, tuli häneen tuskainen ihmismitättömyyden tunto, ja hän selvään ymmärsi, ettei yliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikä veneh'ojalaisille maita vapaiksi ostaa. Kaksi oli hänen tietääkseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan, toinen perkeleen. Ja kun hän nyt oli Jumalan kanssa mielestään riitaantunut, nousi hän nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvännäisten kylään ottamaan selkoa siitä miten on menetteleminen, kun itsensä pirulle myydä tahtoo. Ja niin tapahtui, että hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepäävän Veneh'ojan pojanpoika, leveäkämmeneisin ja voimakkain, lujin ja pelottomin heistä kaikista avasi kätensä hurmeen vuotaa ja töhri verisen puumerkin paholaisen paperiin lupautuen hänen orjaksensa _siellä_, jos se vaan tekee hänet rikkaaksi _täällä_. Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän teon tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta kauhistuksen tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta Heikin rinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren maininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissä harhailtuaan vihdoin näkee valontuikkeen ja ennen lähtöänsä viimeiselle toivon taipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon. Kohta seuraavana päivänä valmistui hän tappamaan postia, jonka oli määrä viedä kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltä kuului ja Heikki näreikössä odotteli, näki hän että tapettava olisi ollut kyytipoikakin, joka oli hänelle tutun Tyrväntäisen poikia. Ja kirves vaipui hänen kädestänsä ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli hän paholaisen sanovan: »Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sinä kollo!» Ja hänen sydämmensä säpsähti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti! Tietämättä vielä mikä ja missä se kaikista isoin kylä oli, mutta tuntien varmasti, että käsky oli pettämättömän oikeaan osattu, Heikki valmistautui nopeasti matkaan. Hän poikkesi ensin hätimmiten veneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, möi siellä vähäisen perintöosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten säkin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttärensä, nosti selkäänsä ja läksi maailmalle. Hurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen köyhistä tölleistänsä kummaa matkamiestä näkemään, kun se, sarkasäkki selässä ja pienen lapsen pää säkinsuussa, reippain askelin oikasi veräjältä suoraan metsätielle. --Ostatko meille kylän omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka hänen jälkeensä. Heikki pysähtyi, kääntyi taaksensa ja näki ihmeekseen, että koko jumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo. --Katsotaan! hän huusi ja hänen rintaansa paisutti jälleen väkevän uhman lieska niinkuin koska hän vuorella päänsä ylitse kirvestä heilutteli ja sen taivaankanteen sinkautti. Sitten ei enää kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin veneh'ojalaisten näkyvistä iäksi häipyi heidän tähtensä helvetin hirmukitaan viskautunut ihmislapsi. Heikki pani matkansa määräksi saman kauppalan, jossa se vanha Tyrväntäinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietää saaneen. Se oli suuren kosken partaalla ja sitä kauppalaa sanottiin isoksi kyläksi; mutta isoonpa kylään oli paholainen Heikin käskenytkin. Ensi kerran eläessään hän tuli tähän liikepaikkaan, ja kohta näki, ettei se ollut mikään oikea kylä, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylät olivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylä. Rikkaat olivat lyöttäytyneet yhteen asumaan ja palveluttivat itseänsä niillä nöyrtyneillä ihmisillä, jotka eivät korpeen menneet eivätkä myös voutien kalloja murtaneet. Sellaisia kyliä Heikki sanoi mielessään renkikyliksi, ja oli hän niitä paljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, tämä oli ennen nähtyjä vaan suurempi. Ja hän nyt ajatteli olevansa paholaiselta lähetetty sytyttämään tämä kauppala tuleen ja ryöstämään sen rikkaudet. Mutta koska hän jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin katso, lapset tulivat hänen selkänsä taa puhelemaan sen kanssa, joka sarkasäkissä istui, ja ojensivat sille rinkeliä. Ja hän kääntyi taaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko nämäkin? Ja meni pois ja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinä paikassa oli laituri ja haaksi täynnänsä viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat köysiä rantalepistä haahden lähteä. Suuri oli sillä hetkellä työ hänen aivoissansa ja hyvä oli myös että oli aivoilla tilaa liikkua, sillä ties kuinka muutoin olisi käynyt. Mitään pirun sanoja ei hän ihmisten suun kautta kuullut, mutta sittenkuin oli turulta lähtenyt, oli pirun peli hänen aivoissansakin pysähtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut hänet ottamaan tämän kakaran selkään ja nyt sille vielä loisten kakarain kautta rinkeliä syöttänyt? Polttamaan käskee saatana, sillä kuinka tässä kaupungissa muutoin rikkaaksi pääsee? Ei hänellä ollut maata, josta olisi veroa ottanut ja rengeillä itsellensä rikkautta teettänyt. Kaiketi olisi itsen pitänyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitä rahoja siitä lähtee! Ei koko Veneh'ojalle kylänmaita pienillä rikkauksilla osteta. Rannan veteen on tämä tyttö säkkineen upotettava, koska hän viattomat silmänsä uneen ummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka hänelle tehtävän antoi, siihen myös voimaa antanut! Ja hänen pääkoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta. Aikansa siinä tuskailtuaan hän löi kätensä otsaan sanoen: Tyhmä olet sinä Heikki, sillä jos paholainen on tämän kaupungin rakentanut, ja hän on totisesti sinun mestarisi, niin meneekö kukaan mestarinsa rakennusta tulee sytyttämään? Ja kenen töitä sinä teet, jos sinä perkeleeltä hänen kaupunkinsa hävität? Perkeleenkö vai jumalan? Jumalan töitä sinä silloin teet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin käskee saatana.--Ja tyhmä sinä olet vielä sittenkin, sillä --Onkos tämä se kaikista isoin kylä? kysyi hän haaksimiehiltä. --On niitä isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me nämä viinat ja nämä viljat viemme. Näes nyt, ajatteli Heikki,--ja sinä olisit tänne pysähtynyt paholaiselta hänen omaa tervapyttyänsä polttamaan! Ja eikö hän sanonut sinulle: mene siihen kaikista isoimpaan kylään, sinä kollo! Hän hyppäsi säkki selässä haahteen, kun se jo liikkeellä oli, ja rupesi miesten kanssa välipuhetta tekemään, että he hänet mukaansa ottaisivat. Ja koska ankkuriköysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he hänet kokeeksi ensin pienempää venettä soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasäkin ympärille pientä tyttöä katsomaan ja kyykkysillänsä istuen kukin paraansa mukaan koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympärilleen ja naposteli rinkeliä eikä sanonut mitään. Ja miehet mielistyivät, että heidän haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja vaikka hän väkeväkin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta tytön tähden he hänet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli: »Turhaan sinä häntä veteen upottaa tahdoit, sillä totisesti on tämä tyttö pääosakas saatanan suuriin tarkotuksiin.» Ja niin läksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan loittonivat. Ja koska tuulet kävivät ja aallot loiskuivat haahden laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista tytölle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti tuulilta suojasivat. Ja tyttö nukkui kohta siihen. Ja he istuivat vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan. Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja päivän töistä nuotion ääressä lepäsivät, alkoivat he Heikiltä kysellä hänen kotiperäänsä, ja hän kertoi heille entisen elämänsä vaiheet ja kautta rantain mainitsi myös nykyisistä rikastumisen aikeistansa sekä pirun palvelukseen rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdä, vaan täytyy olla sakki, niinkuin Riikilläkin on. Ja he kertoivat hänelle moninaisia maankuulusta Riikistä ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia ryöstäen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, hän käskee aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isäntä on aarteensa piilottanut eikä kätköpaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki hänen kätensä yhteen, ja pitelee palavaa pärettä kämmenien alla, kunnes tunnustavat. Eivät he ketään tapa. Rikkailta ottavat, köyhille antavat. Mutta ei Heikki sillä kertaa sen enempää Riikin joukosta kysellyt, vaan pani heidän eteensä pulmallisen kysymyksen: mistä herrat rahoja ottavat, vaikkei kaikilla maitakaan ole, että viinanpoltolla rikastuisivat, eivätkä myös talollisia ryöstä? Silloin alensivat haaksimiehet äänensä, ja Heikki sai kuulla kumman salaisuuden. Olipa yksi heistä etelän puolelta, ja oli sielläpäin ollut kartanon renkinä. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli soitti niinkuin lohikäärmeen suusta. Ei ketään syrjäisiä silloin päästetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jälleen lähti, niin kun riihen kohdalle ennätti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja kaikki hävisi näkyvistä. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas lähti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun käytyä ollut kartanossa rahaa, niin ettei sitä keltään puuttunut. Ja näin he kertoivat kukin kotipitäjästään paljon juttuja niistä, jotka olivat itsensä pirulle myöneet. Niillä sanoivat kaikilla olevan suuren liiton keskenänsä aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa sanoivat niillä olevan kokouksen Linnanmäellä. Siellä oli silloin suuret tanssit, ja jotka eivät olleet liiton käskyjä pitäneet, ne piru parkitsi niin että tulivat sieltä paidat verisinä. Toiset sanoivat, ettei piru parkinnut, vaan toverit parkitsivat. Nämät kaikki pani Heikki visusti mieleensä. Ja matka kesti kolme viikkoa myötätuulessa ja tyvenessä. Ja taas kun vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kyläin huitukoita ja viettivät hurjia ilonpäiviä. Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillä nämä täällä, jospa olivatkin kauppiaan palkkarenkiä, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden mukaansa vesille. Eivätpä he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa säästelleet, että vasta isänniltä torpan kerjättyänsä olisivat naimisiin menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui, mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidän haahtensa teki laveaksi kisakentäksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevään riemunremakkaan yhdisti, ikäänkuin eivät he koskaan olisikaan kotikyliänsä jättäneet ja rengeiksi ruvenneet. Ja Heikki ajatteli: ostankin niillä pirun rahoilla huikean lautan ja tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin lähdetään laulaen ja riemuiten kunne vapaa virta viepi. Tapahtui myös niin, että he pitkien vastatuulten sattuessa menivät maihin jättäen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpäivät juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kyläin veneitä ja tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinä, sinelmät silmäin alla, kallot vanteissa. Ja myötätuulen jälleen lehahdellessa taas alkoivat hiljaiset työpäivät haahdella. Eikä heillä enää levähtäessäkään muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa sille salkkionkia, syöttää sitä, pestä sen vaatteita, harjata sen päätä, lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin äitinsä tehneen heille itselleen tai heidän pilpattaville sisarilleen. Ja kun lapsi jo nukkui ja yön kuudan kimalteli haahden edessä lipovan veden virissä, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikäänkuin olisi ikimennyttä muiston untuville vielä elvytellä tahtonut. Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei hän suinkaan ole pelkäävä sitä kaikista isointa kylää tuleen sytyttää, kunhan piru hänelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille. Ja kolmantenakolmatta päivänä sen jälkeen kuin he matkalle lähteneet olivat, kun ilta jo hämärsi, saapuivat he Hämeenlinnan lahteen. Ja koska Heikki oli jälleen sarkasäkin selkäänsä ottanut ja he astuivat maihin, teki yksi haaksimiehistä hänelle merkin ja he läksivät muista erinänsä. Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut olivat täynnänsä huutoja ja villiä ajoa ja humaltuneita väkijoukkoja eikä yövartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiä hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli suuri pelko rosvon tähden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille tulleen. Ja se haaksimies johdatti Heikin väkijoukkojen läpi kaupungin toiseen laitaan, ja he pysähtyivät suljetun portin eteen, joka lautaiseen aituukseen tehty oli. Ja koska hän koputti, aukeni portti ja he astuivat pimeälle pihalle, jonka perällä oli matala maja, eikä sen luukuissa mitään valoa näkynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, käski heidän odottaa ja meni majaan, ja kun hän mennessänsä majan oven avasi, leimahti sieltä päreitten loimu ja näkyi savupatsas ja paljon miestenääniä kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas mies pihalle, palava tuohus kädessä. Ja hän kiroili pitkään.--Ettekö te saatanat, sanoi, tiedä että kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta haaksimies teki hänelle merkin ja he menivät erinänsä. Ja hetken kuluttua se pitkä mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi, ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylän rikkauksista.--Hyvä, hyvä, sanoi pitkä mies, ja kuka sinä olet, en minä tahdo tietää, en nimeäsikään, mutta minä olen Riikki. Ja näin sanoen hän kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi ammottavan kitansa, nähdäkseen pelkääkö Heikki. Mutta Heikin silmä ei värähtänyt. --Hyvä olet, sanoi Riikki, sinuapa tässä juuri tarvitsenkin, sillä tänä yönä me sytytämme kokot kaupungin ympärille. Ja kunhan käskyni täytät, saat jo tänä yönä paholaisen rikkauksista maistaa. Mitäs seljässäsi kannat? Ja Riikki valaisi tuohuksella sarkasäkin suuta, pisti sormensa lapsen leuan alle ja kohotti sen päätä. Mutta lapsi nukkui suu auki, että maitohampaat näkyivät, ja sen pää retvahti kallelleen isän niskaa vasten. Silloin Riikki naurahti. --Oletkos jo kauan emännättä ollut? kysyi hän. Ja sanoi hetken mietittyänsä: onhan meillä vielä aikaa. Eikä vienytkään majaan miestensä sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa lakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin lähes kymmenen kivenheittämän väliä toiseen majaan. Heidän mennessänsä sanoi Riikki: --Viedään lapsi talteen. Ja kotvan vaiti oltuansa sanoi taas: --Mennään Sandran luo. En minä ole häntä vielä tuntenut. Sinä saat hänet. Heidän sisälle tullessaan paloi pesässä hiiltyneet rangot ja tyttö odotteli Riikkiä, yksinänsä vuoteella maaten, mutta huomattuaan että heitä kaksi oli hyppäsi jaloillensa. Ja Heikki näki, että Sandra Riikkiä kovin pelkäsi. Riikki nosti lapsen Heikin selästä ja antaen Sandran syliin sanoi: --Ota sinä tämä niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikä lapsi herännyt. Ja koska Sandra sen hellästi vuoteelle asetti, oli hän Heikin mielestä kauniimpi kuin kaunein Tyrvännäisten tyttäristä. Mutta Riikki sanoi Heikille: --Jos kasakat sinut tavottavat, annan minä tytölle viisikymmentä hopearuplaa ja hän katsoo lapsen. Ja koska hän näki, että he toisiansa lempeästi puhuttelivat, sanoi hän viekastellen Sandralle: --Taitaisi olla hänen morsiamenansa parempi? No, jos hän elävänä leikistä pääsee, tuo hän sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa emännäksensä. --Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki. Ja Riikki sanoi: --Jokos mennään. Ja oli menevinään hänen kanssaan ovelle. Silloin Sandra ojensi salaa kätensä Riikin selän takaa ja tavotti Heikkiä hihasta, ettei hän vielä menisi. Mutta Riikki näki sen ja rupesi nauramaan. --Taidat olla nälissäsikin? sanoi hän Heikille, ja Sandralle sanoi:--Syötä ja juota häntä kunnes minä palaan. Ja meni pois eikä tullut ennenkuin aamupuoleen yötä. Ja kun he tytön kanssa jo kaikesta keskenänsä sopineet olivat ja rakkaudessa sikeästi nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu! Ja heidän tultuansa kujalle oli siinä toinen mies Riikkiä puolta lyhyempi. Ja Riikki sanoi: --Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttävät kaupungin pohjosen, lännen ja etelän puolelta, sytytä sinä idän puolelta. Mutta joutuin, ennenkuin päivä valkenee. Ja annettuaan Heikille omat tuluksensa hän hävisi nopeasti. Mutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itäpuolelle kaupunkia ja mies opasti häntä ja näytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin olkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettämän piti, lähes kolmen kivenkantaman päässä toisistansa. Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimäisen tervaskasan, joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kätketty. Ja suuri valkea roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kävi idästä. Sen tehtyään hän juoksi toista tervaskasaa sytyttämään, joka oli kotaan koottu. Kolmas oli rakennettu rikkaan talon ympärille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja hän sytytti senkin. Mutta koska hän neljättä sytytteli, kuuli hän ensimäisestä paikasta heräävien ihmisten huutoja. Ja juostessansa viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu päristä sotaväkeä kokoon kutsuen. Kun hän sen viidennen oli syttymään saanut meni hän katsomaan paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle loimut kohosivat valaisten itäpuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja Heikki näki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidän hätähuutonsa. Ja hän meni läheiselle kummulle nähdäksensä olivatko Riikin miehet työnsä tehneet niinkuin hän. Mutta pohjoinen, etelä ja länsi olivat pilkko pimeinä, ja rumpu pärisi jo kujalla hänen allansa. Villinä vihurina ensimäinen kasakkaparvi nelisti hänen ohitsensa, ja koska hän sivuillensa katsahti, näki hän ratsujoukkojen rientävän pohjoisen, etelän ja lännen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta piirittääksensä. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes Riikin kokot syttyy. Mutta mennessään palavan talon ohitse hän näki ihmisten hyppivän akkunoista ulos, ja he olivat jättäneet partasuu äijän sinne yksinänsä hosumaan, joka ei omin voimin ulos päässyt. Niin Heikki kapusi akkunasta sisälle häntä auttaaksensa. Mutta äijä rupesi kynsimään vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki! Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistä Heikki sisälle oli kavunnut. Ja kasakat huusivat: kolii, ja heittivät häntä kujalta keihäillänsä. Ja koska hän oli savun ja tulen läpi kantanut äijän ulos, ja sammuttanut hänen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat hänen kätensä satuloihin ja veivät hevosten välissä pois. Ja ihmiset riemuiten huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki käänsi päätänsä ja katsoi hevosten yli pohjoiseen, länteen ja etelään, mutta siellä oli pimeys. Silloin hän ymmärsi, että Riikki oli hänet pettämällä itsellensä pakotien avannut. Ja Heikkiä tutkittiin raastuvassa ja käytettiin monilla käräjillä, sillä he kantoivat hänen päällensä kaikkinaisista Riikin pahoista töistä. Ja kun hän yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he hänet kuolemaan. Ja Heikki ajatteli: Miksikäs menin minä sitä äijää tulesta ja savusta tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillä tähän asti en ole ymmärtänyt, ettei piru ihmisestä ulkona ole, vaan ihmisen on itse itsessänsä piru oleminen. Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa pyöveliänsä odotti, joka hänen oikean kätensä olisi miekalla katkaissut ja hänen päänsä poikki lyönyt, avasivat he holvin oven ja toivat hänelle paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsä piirtänyt, veivät he paperin jälleen pois ja hän istui linnassa taas kolmen kuukauden päivät. Niin neljännen kuukauden ensimäisellä neljänneksellä he sanoivat hänelle: Sinä olet armon saanut, eikä sinun pidä kuolemalla kuoleman, vaan olet ikipäiviksi Siperiaan tuomittu. Mutta kun aika tuli, että Heikki piti muiden pahantekijäin kanssa Siperiaan vietämän, oli linnan portille yksi mies lähetetty, joka heidän ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt. Eikä muuta sanonut vartijain ja sotaväen tähden, jotka siinä olivat. Ja niin läksi Heikki pitkälle taipaleelle. Ja oli kevät ja maamiehet jäivät peltojansa äestämään ja varikset istuivat aidan seipäihin lennoistansa lepäillen ja jäivät Suomeen. Mutta Venäjän metsänrinnasta kukahti käki: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt! Ja Heikki ajatteli: Vielä ei ole minun asiani maan päällä loppunut, vaan piru on minut jälleen palvelukseensa ottanut, että kerran näen valani täyttyvän, jonka Veneh'ojan miehille vannoin. 3. Sandra oli torpan tyttö Hauhon suuresta kylästä, jonka myös maamittari oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti köyhyys Sandran kotitupaan ja hän pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikävöitsi kotiansa, ja kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra hänelle salaa aittain avaimet ja Riikki ryösti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei mukanansa Hämeenlinnaan. Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttänyt lähetti Riikki hänelle kolmekymmentä hopearuplaa eikä sen enempää hänestä tietänyt. Sen jälkeen Sandra elätti itseään ja molempia lapsia myymällä tisleerattua viinaa Hämeenlinnan kasakoille. Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillä oli paljon miehiä, jotka ennemmin ryöstivät talollisia kuin olivat heidän renkeinänsä. Ja kun heidän vallattomuutensa kävi niin suureksi, ettei kukaan voinut enää olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta käsky, että rautatie oli rakennettava Hämeenlinnan ja Helsingin välille. Ja paljon Riikin miehiä tuli kruunun töihin ja vallattomuus lakkasi. Mutta Sandra, joka oli huonon elämän tähden kaupungista ajettu, rupesi ruuan ja viinan myyjäksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtäen sen mukaan kuin rautatie valmistui.--Silloin oli hänen poikansa, jonka hän Franssiksi nimittänyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka Heikki oli hänelle sarkasäkissä tuonut, oli viisitoista täyttänyt ja jäänyt Hämeenlinnaan saunoittajan toimeen. Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin päästä, Hämeenlinnasta ja Helsingistä. Kun päät tulivat yhteen, loppui työ ja miehet saivat vapaan kyydin toiset pohjoiseen päin toiset etelään. Mutta Sandra jäi kojuinensa keskelle kaupunkien väliä. Ja hän alkoi maanteillä viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle lähettämällä itseänsä elättää, painuen eteläänpäin ja kuoli Helsingissä väsymyksen ja tautien runtelemana. Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli hänen poikansa jo rikas mies. Eräällä pääkaupungin syrjäkadulla, jossa nykyään on vieri vieressä suuria kivimuuria täynnänsä ylhäistä hyyryväkeä, oli viime vuosisadan 70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjä puutaloja, joihin mentiin pihan puolelta, sillä niissä ei asunut niin ylhäistä väkeä, että olisivat erityistä katuovea kaivanneet. Yhdessä tämmöisessä talossa asui hyyryllä pihan perällä myös issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin pienipäinen, valkotukkainen pitkä ja lihava leskimies, jonka etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikää oli vaille kolmekymmentä. Se oli saman Sandra vainajan poika. Hänellä oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvänlaiset ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi, ja hän paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon tonttineen, jossa asui, sillä tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta, joten säästörahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut löytyä. Tyhjästä hän oli alkanut. Rikastumisen suuri salaisuus oli hänelle selvinnyt jo hänen pikku poikana ollessaan, kun hän kerjäilevän äitinsä kanssa maantieltä saapui tähän suureen kaupunkiin. Äiti oli aina opettanut kerjäilemällä ja varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa hänelle tuonut. Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja laiskuudeksi, kuten äidillä. Mutta rikkauden salaisuus on siinä, että tavaraa voi panna talteen ja se siellä itsestänsä kasvaa, sillä aikaa kuin toista tavaraa hankitaan. Vielä on varastelemisen suuri vika siinä, että tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi, mutta rikastuminen riippuukin vaan siitä, osaako tekeytyä rikkaiden ystäväksi ja polisien lellipoikana pysyä. Salaisuus oli hänelle selvinnyt oikeastaan jo ensi päivänä, kun hän äitinsä kanssa maantien tomusta pääsi kaupungin puhtaille kaduille. Silloin oli ollut kauhean kuuma päivä. Äiti oli istunut lepäämään kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin janoinen, että olisi lätäköstäkin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistä löytänyt. Vettä hakiessaan hän näki kuinka muuan suuri roimahousu ryssä kantoi keskellä katua pönttöä päänsä laella ja pysähtyen aina rikkaitten talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: »Maroosina karoosi!» Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssä ketterästi akkunan alle, täyttäen immeltä saamansa astian helakan punaisella puurolla, jota hänellä oli pöntössänsä. Ja impi antoi ryssälle rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssä antaa immelle pikkurahoja. Rahat olivat sillä pyöreään, kovaan lakkiin piilotetut. Sillä jos ne olisivat sillä taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssä olisi voinut päälaella pideltävän pöntön tähden niitä varkailta varjella. Ei Frans ollut eläessään niin paljon rahoja nähnyt kuin nyt näki ryssän lakissa, hopeita, kuparia, seteleitä. Kun se oli pyyhkinyt hikisen otsansa, rahat jälleen piilottanut ja lakin päähänsä pannut, huomasi se kerjäläispojan, otti pöntöstä pienen luisen lusikan kärkeen sitä samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi sylkäistä pois, kun se oli jääkylmää. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtäkkiä, kun oli jo nielty, alkoi maistua--maistua äärettömän hyvälle, niin sanomattoman, niin ihanan autuaalle--eikä tullut enään takasin imemälläkään, ei sitä ollut enää missään--ei missään. Frans oli varmaan ollut taivaan avattujen porttien edessä eikä mennyt sisälle ennenkuin ne jo sulkeutuivat! Hän hyökkäsi ryssän jälkeen, mutta tällä oli pönttö jo kiinni ja päälaella. Imelä unohtui kyllä pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli hänelle tästä hetkestä selvinnyt iki päiviksi: täytyi palvella rikkaita _kaikkein makoisimmalla_. Ei tosin hänestä milloinkaan marosinaryssää tullut. Mutta on maailmassa muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa. Hän meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentä vuotta häntä vanhempi ja neljän poikalapsen äiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestä ei tule ikinä rikasta. Mutta malttakaa! Leskellä oli kaupungin laidassa velkainen talorähjä, jossa hän harjotteli luvatonta viina- ja olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi huoneita katutytöille. Kun Frans pääsi lesken ja liikkeen herraksi, muutti hän asiat kokonaan toisin päin. Mitään luvatonta ja poliseille salattua ei hänen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillä kaikki sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitäpaitsi eivät ajurit eivätkä lastaajat olleet niitä, joita palveleman piti, vaan rikkaat rahoilla eläjät. Frans toimitti lesken alaikäiset lapset oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin ja yhden räätälinverstaaseen. Sitten löi kivijalkaan katuoven ja laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja portterimyymälä. Mutta ylähuoneiden korjaamiseen hän pani kaikki omat roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin punasilla seinäpapereilla, sisustettiin punasilla mööpeleillä, komeilla sängyillä, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille hankittiin peilejä ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun kaikki oli valmista, rupesi leski emännäksi siihen komeuteen ottaen huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans itse rupesi rengiksi lähimmäisen talon ajuri-isännälle. Eikä hän tähän vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, että oli kaikki varansa pannut talon sisustukseen, vaan siksi että saattoi ajaa taloonsa yövieraita ravintoloista ja siten tehdä liikettänsä tunnetuksi. Ja tytöt maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestä, ja herrat yhtä huikeita Fransin viinistä ja portterista. Pian oli hänellä oma hevonen, pian kaksi, pian neljä, omat tallit, omat liiterit, reet, rattaat ja ajurirengit. Ja ties kuinka rikkaaksi hän olisikaan päässyt, ellei leski olisi äkkiä kuollut. Frans ei voinut löytää sopivaa emäntää liikkeeseensä. Oli hänellä sisarpuoli Hämeenlinnassa, se Kustaava. Tästä Kustaavasta hän oli kuullut, että se oli joku vuosi sitten saanut siellä lapsen, ja oli Franssilla senvuoksi hyvä toivo, että Kustaava ottaa toimen mielellään vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa Helsinkiin tultuansa huomasi, mitä elkeitä Fransilla oli ja Frans suoraan suositteli hänelle emännän paikkaa liikkeessänsä, oli Frans saada häneltä korvillensa. Kustaava ei kuitenkaan enää palannut Hämeenlinnaan, vaan jäi Helsinkiin ja rupesi elättämään itseänsä pyykin pesulla. Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden perästä ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitää ensin esipuhe rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella korvalla, mutta vähitellen alkoi käsitellä esineitä yhä vihasemmin. Ja kun Frans pääsi siihen asti, että sanoi pyykkiä voivan kyllä tyhmempienkin ihmisten pestä, ymmärsi Kustaava mihin hän tähtäsi ja lennätti kauhan hänen silmillensä. Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitää vieläkin pitemmän väliajan. Mutta ei tuumasta sentään luopunut. Hän vuokrasi tyttöhuoneuston vieraalle emännöitsijälle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettä ja viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli hänelle suurimpana kummana mikä milloinkaan oli hänen eteensä tullut. Elää saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten keskellä, joutua häpeään, saada lapsi ja sittenkin halveksia tällaista rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen viiden ikäisenä äreäksi, miehiä luotaan lykkiväksi pyykkiakaksi, se oli Franssille selittämätön arvotus. Mutta mitä vihasempi ja tuittupäisempi Kustaava oli, sitä enemmän hän Franssia miellytti ja sitä enemmän Frans taivuttamisyrityksissään kiihottui. Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikäinen silloin kuin Frans, tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja tämäpä poika se nyt juuri olikin pääpykälänä hänen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse kaiken ja Frans oli päättänyt todistaa hänelle, että Kustaavan rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi välttämätön. Asia oli tällainen: Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka hän pyhäisin kävi ponsuuriin puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun hänen möhöisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivät hänen punaisia, pulleita sormiansa, eikä olisi luullut häneltä ikinä mitään puuttuvan, oli hänelläkin sentään pahat harminsa. Sen tuottivat hänen kolme poikaansa, jotka leski oli hänelle synnyttänyt. Ne eivät vaan voineet seurata isäänsä parempien ihmisten kirjoihin, siksikö että Frans oli liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkä siksi, että olivat jo luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidän tähtensä alituisessa vaarassa tulla polisien kanssa rettelöihin--seikka, joka oli Franssille perin vastenmielinen. Kaksi kertaa hän oli jo ollut käskettynä polisikamariin heidän vehkeittensä vuoksi. Tämä kaikki syntyi siitä, ettei heille voinut keksiä mitään työtä. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden tähden saattoi minä hetkenä tahansa odottaa ikävyyksiä. Selkäsaunasta ja arestikurista ei ollut mitään apua. Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan. Eräänä lauhkeana keväisenä iltapäivänä Frans istui paitahihasillaan pihakamarissaan, avatun akkunan ääressä lueskellen Suometarta. Hän kyllä kuuli kadulta sitä tavallista kirkunaa ja tiesi ketkä siellä taas harjottavat vallattomuuksiaan. Myös tunsi, että olisi pitänyt mennä niitä kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen hänen eteensä. Mutta tässä sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, että jos pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, hän olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut. Aluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä. Niin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon. Siinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he kahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon. Tästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt nähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi. Siinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki poikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin häntä vaan odottanut,--että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän rikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän niitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut taka-askel hänen nopeassa edistyksessään. Mutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin, oli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli tekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että vaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä aina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa huutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta Frans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa hakemaan. Hän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava suuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja kierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans malttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot tulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle. Frans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä. Frans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen luoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle koulusta puhunut. Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä. Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta luutuamaan. Silloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime talvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona muiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä nousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja alkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi rupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen kouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka enemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat rekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta asiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli selvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy! Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi herroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans vastasi: on.--Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin suomalaisetkin saavat sivistystä. Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans lopetti, sanoi hän: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet. Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla? Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa. Sinne tultuaan hän rupesi kohta vitsa kädessä kiivaasti hakemaan poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi perässä ja torui: --Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllä minä sinut opetan! Ja asettui edeltäpäin kaikkiin aukkoihin ja soliin mistä poika olisi voinut hänen käsistään livahtaa vapaalle kadulle. Mutta poika pakenikin äitiä ainoastaan nimeksi, sillä hän oli tullut sangen uteliaaksi. Tämmöiset ilman vähintäkään syytä toimeenpannut selkäsaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli käännettä hänen elämässään. Hän senvuoksi, vaikka näki, että tällä kertaa uhkasi mitä perusteellisin selkäsauna, antautui melkein omin ehdoin. Mankelihuoneen ylisparven alta äiti koppasi hänet kiinni, paukahutti tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei sisälle saamaan oikeata pehmitystä. Siellä kukisti pojan, riisui häneltä pöksyt ja alkoi hutkia vitsalla: --Vai meinaat aina vaan porsaana elää, vai meinaat, vai meinaat! hän saneli lyöntinsä tahtiin. Poika kiljui sentään vaan niinkuin viran puolesta. Silmät pyöreinä ja odottavina kysyivät äidiltä: Mikä siis on asiana? Onko se hyvää vai pahaa? Mutta äiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiä näihin ilmeisiin kysymyksiin. Selkäsaunan piti olla asian tärkeyttä vastaava. Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi hän äärimmilleen kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella äänellä, niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja joka senvuoksi ei tarvitse kovalla äänellä käskyjänsä antaa. --Kädet ristiin, poika, pane kädet ristiin! Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja odotti nöyränä ja uteliaana. --Osaatko isämeitää? Lue isämeitää. Jaa, jaa, lue isämeitää! Poika rupesi höpisemään isämeitää, mutta ei osannut kuin puoliväliin. --Vai et osaa isämeitää? Jaha, täytyy panna kouluun, että opit isämeitää. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllä ja saappaat ovat hyllyllä. Ota jalkaas ja mene kouluun... Kustaava aikoi vielä sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja voimatta hillitä itseään purskahti äänekkääseen itkuun: --Että minun pitikin synnyttää sinut tämän auringon alle! Ja taas hyppäsi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi: --Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi! Ja hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen permannolle ja meni itkien pois. Tasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat molemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös kasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän liian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset katutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei kääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään seurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään. Henrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat kadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat sanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen. Silloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi sinne: --Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa! Sillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat vaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi, ja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä ainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava. Franssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä ja alkoi sitten: --Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin... Frans huusi keskeyttäen: --Kustaava tuo poikansa kouluun! --Jaa mihin tuo? --Kouluun. --Turhaan minä sen sarkasäkissä maailmalle kannoin, sanoi vaari ja katsoi hetken eteensä. --Meitä oli kymmenen, alkoi hän, jotka Siperiasta läksimme ja lautalla virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle päästyä ei ollut kuin minä ja Matti. Sitä on näes huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti käydä ja kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minä Suomeen takasin tullut olin... Kustaavan tulo keskeytti hänen kertomuksensa, kuten sen aina jokin keskeytti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen eikä tullut etuhuoneeseen, sillä hän ei pitänyt Kustaavasta eikä välittänyt hänen pojastaan. Hän välitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitä hän aina tarkkaan seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhä suuremmiksi. Paljon, paljon hän niistä pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa, silloin vaari niistä enin iloitsi. Mutta eipä vaari ollut oikein tyytyväinen itse siihen poikaan, jonka Sandra oli hänelle synnyttänyt, sillä heidän välillensä oli noussut jyrkkä erimielisyys jo kohta siitä päivästä pitäen, jolloin hän Siperiasta palattuaan Franssinsa löysi. Ilokseen hän tosin ensin näki, että myöskin Frans ennen kaikkea muuta, ajatteli rikastumista. Mutta Franssin »rikastumisen salaisuus» ei miellyttänyt vaaria, sillä vaarilla oli mielessä toinen salaisuus. Siperiassa hän oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijäin kanssa, oppinut venäläiseltä ammattirosvolta väärän rahan valmistamistaidon. Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen kultarahoja valmistaa, ja sattui vielä niin onnellisesti, että Frans oli hopeasepän opissa käynyt, joten hän olisi tuntenut koko joukon tärkeitä seikkoja, jotka väärän rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut muka tehdä mitään laissa kiellettyä eikä joutua polisin kanssa rettelöihin. Rahoistakin, jotka vaari oli hänelle tuonut, ensin kysyi, mitä rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, että ne olivat hänen ammutun kaverinsa ryöstämiä ja hänelle talteen jättämiä, oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei ruvennutkaan niillä rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut hänessä miestä. Tahtoi rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, että olisi vaan punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniä kaataa ja huitukoita silitellä. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmärtänyt mitään. Mutta jos oli Frans vaarin mielestä huono, niin sitä enemmän hän odotti pojista. Odotti niistä kerran tulevan semmoisia miehiä, jotka tietävät, että piru on ihmisessä itsessään, eivätkä sentähden mitään tekoa tunne, mihin ei heidän kätensä uskaltaisi kohota. Paniko Frans heidät kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestä vähäpätöinen kysymys. Ja sentähden vaari vaan käänsi kylkeänsä eikä välittänyt kuunnella poikansa ja tyttärensä puheita koulusta. Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet: --Ottaisit aluksi vaikka tämän viinipuodin hoitoosi. Kustaavan värähtivät taas leuvat. Mutta hän sanoi hillitysti: --Jos koettaisin sentään ensin pyykinpesulla. Fransin naama venyi pitkäksi, mutta hän ajatteli kärsivällisesti: ehkä koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinä sittenkin taivut! He nousivat ja menivät viemään poikiansa koulun rehtorille. 4. Seitsemänkymmenen luvulla ei ollut Tähtitornivuorella vielä mitään ihmiskäden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei käytäviä, ei haaksirikkoisten länteen kääntyvää hätähuutoa eikä sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle eduskuntatalolle. Vuoren huipulta näkyi etelän puolelle esteettömästi avomeri ja pohjosen puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympäröivine kivimuurineen, yhtä komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle matalien puurakennusten epätasainen taistelu yhä taajemmin nousevia tiilitaloja vastaan. Länteenpäin näkyi etenevä saaristo. Mutta itäänpäin yhtä esteettömästi Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen. Vuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita ja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta louhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja oli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta lisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin kaupungin yleisenä kaatopaikkana. Jospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri joukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka laivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa kallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset, joilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen juopottelemaan. Mutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat vuoren valinneet olinpaikaksensa. Tämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis suuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista, sitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja luonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin »norsseja» vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten »rottia» vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin »ryssiä» vastaan, jotka sijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat »rotat» rohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein vahvimmat. »Norssit» taas pahat siitä että olivat usein pampuilla varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi. Mutta ryssät olivat lukuisimmat. Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus, tarkkuus, taito, sääty--ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset ja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä kunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan vihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori. Eräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin. Hinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn pakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten tekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa myöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa oleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan miekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä tilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat, juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon, taas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli leikkipyssyjä, paukuttivat nalleja. Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä kauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne tänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu. Alakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus heidän koulu-elämässään. Se poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti opettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla, meni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen lupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän käski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta voimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin »kapteeniksi». Ja nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla. Mitä leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava näky oli syöpynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensä tuijottamaan! Jotakin oli Hinkki ensin »kapteenille» sanonut, ei kukaan ollut kuullut mitä. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kärsinyt tätä haukkumanimeä. Kapteeni oli heti rajusti käynyt päälle ja paiskannut kuninkaan maahan. Hinkki hyppäsi pystyyn ja löi korvalle, mutta kapteeni paiskasi hänet jälleen maahan ja piteli siinä kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu. Pystyyn päästyänsä Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin, mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti hän näin petti voittajansa. Silmät pyörivät vertyneinä Hinkin päässä ja vaahtoa tuli suusta hänen raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, että hänen olisi ollut parempi kuolla kuin nousta siitä häpeästä. Neljännellä kerralla hänen täytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Ylös noustuaan hän koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistää, ja sanoi hiljaa hengästyksen katkaisemat sanat: me--koetamme--iltapäivällä--uudestaan. Heti iltapäivätuntien päätyttyä hän oli käskenyt kaikki harjotuksiin vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne. Senvuoksi eivät sotaleikit sujuneet. Hirveältä tuntui ajatella, että ne nyt jossain kenenkään näkemättä temmelsivät elämän ja kuoleman kamppausta. Ehkä olivat ottaneet veitsiä mukaansa, ainakin kuningas, eikä vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitä käyttämättä. Mutta sitä suurempi oli hämmästys ja ilo, kun joku äkkiä huusi: mikäs tuolta tulee! ja kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät molempien ilmestyvän ihkasen elävinä kasarmin kulmasta, vieläpä käyden rinnakkain välinsä jo sopineina. Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myöskin hänen kasvonsa olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehättävän sinisistä silmistä ei olisi hänen kuninkuuttansa voinut päättää. Mutta käynti oli todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmäisesti joka askeleella niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle ylpeästi. Takki oli auki, helyvyö kannatti housuja tuuman verran liiviä alempana, että siniraitainen paita näkyi väliltä. Peukalot hän piti vyön alla antaen muun kämmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyötä alas. Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiä. Kulki tämän kanssa samassa tahdissa, mutta käynti ei hetkahdellut eikä ruumis heilahdellut kummallekaan puolelle. Hänen päänsä oli pyöreä ja sen takaraivo isonlainen. Ruskean ja vihertävän sekaiset silmät katsoivat totisina ja rehellisinä suoraan eteenpäin, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikä ihmisten ympärille tahtoo väkisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi hänen totisille kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus lapsella, jolle vääryyttä tehdään. Mutta silmät ikäänkuin tästäkin pyrkivät irti ja värähtelivät vaan rehellisesti totuuteen päin. Kun nämä molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin sopimuksesta: --Joka häntä tästä edes vielä uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minä lyön nuuskaksi. Tämän sanottuaan Hinkki meni syrjään ja antoi kapteenille tilaa. Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmät maahan luotuina, niinkuin valehtelijan, sanoi ikäänkuin tunnustaen: --Kyllä Hinkki voittaa minut. Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympärilleen, nähdäkseen uskoiko jokainen erikseen mitä kapteeni oli sanonut. Mutta kapteeni ei katsonut kehenkään, vaan meni ja istui syrjään. Hänen silmänsä olivat turpeina eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että hän oli katkerasti itkenyt. Hänen surunsa sen johdosta, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, näytti niin syvältä, että häntä katsoessa tahtoi muidenkin mieli masentua. Kun Hinkki näki, että kaikki uskoivat, tuli hän laupeaammaksi ja kertoi heidän sopineen jutun niin, että Hannes tästälähin (se oli kapteenin oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo hänelle kouluun joka päivä viisi penniä veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta häntä enää kapteeniksi. Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidän patterejansa, jotka he olivat laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien väliin, ja nauroi, että he aikoivat antaa nallipaukutusten käydä tykkitulesta. Hän nauroi myös heidän sapeliansa, veti miekan huotrasta ja löi linkkuveitsen terällä miekan terään lovia osottaakseen ettei sen miekan teräs mihinkään kelpaa. Vielä hän nauroi lippujakin. Ei hän oikeastaan välittänyt mistään leikkisodista, eikä yleensä pitänyt taisteluja ryssiä, norsseja ja rottia vastaan minään leikkinä ollenkaan, vaan hänen sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina täyttä totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipä hän muutoin kuningas olisi ollutkaan. Hän veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi että täytyy mennä ruutia hakemaan. Kun he kysyivät, mistä hän ruutia saapi, nauroi hän vaan, että kyllä _hän_ aina saa, ja sanoi huomenna näyttävänsä miltä oikea pamaus kuuluu. Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa täyteen, reunoja myöten, ja määräsi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit alkaisivat juosta vuorelle. Että Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut käsiinsä, se oli jo kylläkin suuri ihme, mutta mistä hän aikoi niin paljon ruutia saada, se meni yli jokaisen ymmärryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Hänen kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen että hän joka alalla tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitä muut osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin hämmästyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen. --Menkää te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi hän. Sykkivin sydämmin, täynnä ihmeellistä odotusta hajosivat kaikki vuorelta. Mutta Hinkki ja kapteeni menivät vuoren itäiselle harjalle. Siellä he paneutuivat pitkäkseen kalliolle illan hämärtymistä odottamaan. Kun kapteenin rinnasta kohosi silloin tällöin itkun jäljiltä vieläkin hytkähdyksiä, katsoi Hinkki säälien häntä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: älä enää viitsi valittaa. Ja kun he vähän aikaa siinä vielä olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto päävahdista ja rummunpärinää Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn. --Nyt täytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi hän.--Onko sinulla 5 penniä? Kapteeni sanoi: --Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitä sinä viidellä pennillä teet? Hinkki sanoi: --Se on sinun päivärahas. Anna tänne. Ja kapteeni antoi hänelle viisi penniä. --Nyt mennään tästä alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin jyrkimmästä paikasta kadulle vuoren taakse. Siinä oli vähän matkan päässä katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskäytävä. Puistossa soitteli musiikki. Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen äijään, joka olan yli heitetyllä hihnalla kannatti edessään laatikkoa ja möi siitä appelsiinejä ja paperossia puistoon kulkeville. --Mene sinä, sanoi, toista kautta ja kun minä tulen täältä päin ostamaan siltä paperossia, niin tule vastaan äläkä ole tuntevanas minua. Kun minä rupeen juoksemaan, niin kiroo sinä ja juokse minun perässäni ja ole ottavanas minua kiinni. Ymmärrätkö? Kapteeni sanoi: --Pitääkö minun ottaa sinut kiinni? Hinkki katsoi häneen, naurahti ja sanoi: --Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, älä ole tuntevanas. Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun hän lähestyi äijää seisoi Hinkki jo siinä ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin äkkiä suustansa ja alkoi juosta puistokäytävää alas. Äijä huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa perässä. Kapteeni kirosi nyt käskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan Hinkin jälkeen. Kun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja kierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin päästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut tehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä. Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin kapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä hengästys talttuisi.--Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän paperossiäijästä. Levättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan, jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita veneitä. Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli kaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu köyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs rantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin löyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin pidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse perään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla mustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä katkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen. --Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän levottomana ympärilleen katsellen. Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään sinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua. --Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän. --Tokan savupiippu, sanoi kapteeni. --No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla, mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö? Kapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt. Hän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas kuin maalla. He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo keinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko paistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä suurenevina kohosivat taivaan laelle asti. Hinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse selkäkenoon perälle. --Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän. --Harakan vallit, sanoi kapteeni. --Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle, ummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan. Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä ja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen. Vihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi katselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla noussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia maailmoita näkemään. Vene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta valoisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt. Vene pysähtyi kokonaan. Kun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi ylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta. Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi: --Mitä sinä noin venettä heiluttelet? --Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita. Hän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan. Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan sortui. Kapteeni oli kuin hulluna. --Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne helvettiin sinä olet soutanut! Näin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni alkoi vedellä. Lähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan, joka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut jättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella. Kylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut. Kapteeni ei sanonut laivasta mitään, vaan kysyi: --Mitä ne kranaatit oikein ovat? --Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki. --Mutta sinä kerran sanoit, että niissä on ruutia? --Näes nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka pannaan suuren kanunan sisään ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta siinä on perässä ruuvi, josta pannaan ruutia sisälle, ja päässä on nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin, niin se räjähtää ja palaset lentävät ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset kuolevat. --Vaikkako eivät olisi mitään pahaakaan tehneet? Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan. --Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejä? Hinkki ei pitänyt tätäkään kysymystä vastauksen arvoisena. --Tahtoisitko sinä olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein. --Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset lasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin. Ja vähän ajan perästä sanoi: --En minä vaan. Merille minä karkaan. Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä. Merille,--se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta ihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä hetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä. Taas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi: --Mihinkäs me nyt mennään? --Katso taakses, sanoi Hinkki. Ja kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti merestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta linnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan. Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä. Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin. --Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille ihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta. Kertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet monta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja toinen läpi ylhäällä merelle päin. --Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen läpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään. Kapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin. --Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki. Ja kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien huokauksia ja valituksia. He tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan veteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin. --Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää vasten. --Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten rupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella. Kapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten. Lieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän aukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän kuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä, ikionnettomuutta itkeviä. Hän kallistui uudestaan seinään kiinni. Ei epäilystäkään. Ne huokailivat--huokailivat. Kapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen. --Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän. --Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja mahdottomaksi huomannut. --Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni. --Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki. --Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni. --Täytyy läksyjä lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heräsi haaveistaan. --Saatana! huusi hän kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon käteensä ja ylimalkaisessa raivossa aikoi sillä ruveta huitomaan ympärilleen. Hinkki säikähti ja koetti kapteenia tyynnytellä, mutta kun kapteenin silmät pyörivät päässä yhä kummallisemmin, hän huusi: --Vahti näki meidät, souda pois, se ottaa kiinni ja pistää linnaan, joutuin, joutuin! Ja kapteeni istui ja vetäsi vettä airoilla niin lujasti että toinen niistä siihen katkesi: --Mitäs nyt tehdään? --Ojenna tänne ehjä, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon hän nousi pystyyn, pani perässä olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin tekivät punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivät pikkuvenheeseen ja seisten sen perällä yhdellä airolla soutivat köyden pollariin. Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikä pitänyt mitään kiirettä. --Ethän sinä kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni. Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden. --Annas kun minä tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla saavansa veneen käännetyksi kotiin päin. --Et osaa tämmöistä soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina vaan Viaporia kohden. Linnoituksen vallit, jotka kaupungista päin näyttivät tavallisilta ruohokummuilta, kasvoivat yhä suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin mahtavat vuoret kallioiden päällä ja suuret tykit ammottivat aukoista merelle päin. Pieniksi pilkuiksi hävisivät vahtimiehet, jotka kiväärit olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin. Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana, ihmeelliset muurit, salaperäinen laituri ja linnotukseen vievä rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidän eteensä aivankuin nielläkseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni kosteammaksi. Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun. Kaukana idän taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat hallitsevat puoli maailmaa. Tämä valtakunta on rakentanut linnoituksen mereen ja pannut sotamiehensä sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki soutaa vihellellen kohti kitaa. --Älä herran tähden, kuiskasi kapteeni kiihkeästi. Ryssä tappaa meidät! Hinkki kääntyi katsomaan. Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssä alkoi todella huitoa käsillään ja puiden nyrkkiä kielsi heitä lähestymästä. Hinkki antoi rohkeasti veneen mennä eteenpäin. Silloin haki ryssä vahtikopista kivärinsä ja rupesi suurilla liikkeillä muka sitä lataamaan. Hinkki ei vaan ollut tietääkseenkään. --Herran tähden, Hinkki! Hinkki! Heti kun vene oli tullut niin lähelle muuria, etteivät ylhäällä kulkevat vahdit heitä enään voineet nähdä, veti Hinkki taskuistaan punaset paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kääntyä pitkittäin porrasta vasten. --Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistä matkimaan: puh, puh,--että ryssä ymmärtäisi. Ryssä rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kädestä. --Älä luule, poika, sanoi Hinkki ja työnsi veneen ulommas.--Ni ponimai poruski. Hellitä vaan ruuti ensin. Ryssä pani nyt kivärinsä jälleen vahtikojuun ja katosi pienestä portista muurin sisäpuolelle. Heidän odotellessaan sanoi Hinkki: --Täältä kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa, saisimme paljonkin. --Mistäs ryssät itse saavat ruutia? kysyi kapteeni. --Kranaateista raapivat. Tämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä näitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt avaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla hajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä. Iloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa englantilaista merimieslaulua: Hel Viktooria, hel Viktooria! Tshilivili vippan boi! --Ole hiljaa, sanoi Hinkki. Ryssä toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltä vastaan paperossit. Kun he paluumatkalla lähestyivät jälleen Kaivopuiston rantaa, nousi Hinkki pystyyn ja kauan tähysteli maalle päin. Oli jo niin hämärä, ettei hän voinut nähdä. Silloin hän käski olla soutamatta ja kuunteli kauan. --Kaljaasin miehet hakevat venettä, sanoi hän tyynesti. Rannalta päin kuului ääniä ja saappaitten rapinata kivien päällä. --Ne tulevat tänne päin. Päästä minut maalle, sanoi Hinkki. Kapteeni päästi Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettä, saaden vihdoinkin tilaisuuden tehdä niinkuin Hinkki ja niinkuin kivihiililaivain nokiset merimiehet. Ensi innostuksessa vene läksi menemään suoraan ulapalle, sillä kapteeni ei huomannut sen suunnasta vaaria pitää. Mutta suunnan pitäminen siinä konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, että kun hän Harakan salmelle ehti, kuuli hän huutoja rannasta, jotka hänelle suuntaa neuvoivat ja niitä totellen hän löysi pesulautan, sitoi veneen köyden pätkällä kaidepuuhun, missä muutkin veneet olivat ja tuli rantaan. Kaksi saarelaista oli siinä, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat hänelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja köyden katkaissut ja vielä aironkin taittanut? Ja rupesivat häntä polisikamariin vaatimaan. Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kädessä ja sanoi miehille: --Mitä hän on tehnyt? Miehet sanoivat mitä pahaa hän oli tehnyt, ja Hinkki sanoi: --Taitaa olla sama poika, joka meidänkin veneen on vienyt. Sallikaa minun antaa hänelle selkään. Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin päälle. Mutta kapteeni pakeni ja Hinkki rupesi ottamaan häntä kiinni ja he alkoivat juosta ylös pimeätä lehmuskäytävää, niinkuin olivat äsken alaskin juosseet. Sillä se oli Hinkin ainainen konsti. Pari kivenheittämän väliä juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa juosta, ne on saarelaisia. He pysähtyivät ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpäin. --Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat päässeet kadulle.--Ei siellä lystiä ole. --Oletko ollut? kysyi kapteeni. --Olen, sanoi Hinkki. Siellä on ikävä. Tule saattamaan minua. --Löivätkö ne? --Eivät lyöneet, käskivät papan lyödä. --Löikö se? --Löi. Tähtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan saunan kellariluukkuun. Kun he tulivat hänen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni ehdotti, että Hinkki kapuaisi hänen olkapäiltään portin ylitse. Mutta Hinkki tiesi paremman keinon. Hän nosti toisesta päästä portin alla olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jälkeen laskeutui maahan pitkäkseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle. --Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa. --Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla. Ja he erosivat. Siinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia poikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi katsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet. 5. Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun hän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki,--vaarin lempipoika. Peräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin merkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen permannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti heillä tuli usein riita. Vaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas ei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan Siperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä merkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin kymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen rakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän asian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat kärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on, mitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä vähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki olisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi. Sitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat ja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin viereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki. Vaari sanoi vaan: --Jos näillä tehtäis rahoja niin paljon, että koko Veneh'oja vapaaksi ostettaisiin! Ja koko Hinkki oli liekkinä. Silmät hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin siksi, että Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, että rahoja tehtäisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua Veneh'ojasta. Vähän aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi: --Pitäisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi. Ja nämät sanat kuultuansa vaari taas hämmästyi Hinkin suurta neroa ja näki selvään, että hänestä tulee se mies, joka ei usko mitään ihmisestä ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessänsä. Mutta hän rakasti Hinkkiä niin, ettei uskaltanut vielä opettaa, peläten hänelle vaaraa. Sitäpaitsi Veneh'ojan asiain ymmärtämättömyyden takiakin hän päätti jättää lähemmän opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja sanoi: --Olet huonoissa kirjoissa, eivät ota polisiksi. Ja kun Hinkki rupesi miettiväiseksi, sanoi, tietäen Hinkin mielihalun: --Menisit ensin merille, niin sieltä tultuasi saisit uudet kirjatkin. Hinkki ihastui. Ja siitä pitäen neljännelle luokalle asti hän ei muuta ajatellut kuin keinoja millä saisi isänsä ottamaan hänet koulusta, sillä laivan kapteenit eivät alaikäisistä karkureista huolineet, vaan vaativat holhoojan suostumusta. Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, että mitä korkeammille luokille Hinkki tuli, sitä enemmän opettajat halusivat päästä hänestä. He eivät pitäneet Hinkkiä nerona, niinkuin vanha vaari. Eivät myöskään olleet samaa mieltä kuin Hinkin toverit, joiden joukossa hän oli juuri mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat siis verkon hänen ympärillensä ja kun Hinkki käski kapteenin naulaamaan opettaja Örbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Örbom meni nokillensa, vetivät he verkon päät yhteen ja nostivat Hinkin koreasti maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta. Jättäessään koulun Hinkki sanoi tovereille: --Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitään mahda. Ja kapteenin rinta kohosi ylpeästi. Opettajat olisivat kyllä hänetkin erottaneet yhdessä Hinkin kanssa, mutta he toivoivat hänen vielä parantavan tapansa, kun Hinkin vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he päättivät jättää kapteenin toistaiseksi kouluun. Koulun sisäiset asiat pääsivätkin kohta Hinkin lähdettyä sille tolalle, jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan tämän opiston pääkaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi, kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssäädyn. Oppilaat alkoivat uskoa opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja sääty tuli arvon mittapuuksi. Kaikki muuttui. Kun siis kapteeni tuli Hinkin jälkeen kuninkaaksi, kasvoi hänen ympärilleen heti, tiedon, taidon ja säädyn perustuksella pikku kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivät olisi uskaltaneet päätänsäkään nostaa. Kapteeni ei ymmärtänyt missä vika oli, vaan rupesi ajattelemaan, että hänen täytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun norssien, rottain ja ryssäin kuninkaat ja siten osottaa voimansa suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi törmäyksessä. Ryssät taas houkuttelivat hänet kaksintaistelun varjolla koulunsa pihalle, mutta siellä hyökkäsivätkin kaikki hänen kimppuunsa. Ja nyt tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Hän taisteli kuin karhu. Sillä aikaa kuin hän nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua käsiensä ja jalkojensa ympärille takertuneista harmaista pikkuryssistä, takoivat suuret häntä nyrkeillänsä päähän. Silloin pani kapteeni silmänsä kiinni ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut nielköön! Ja samassa huikeasti ärjähtäen äkki tempauksella irrotti kätensä. Osa pikku ryssistä kaatui, osa peräytyi hätkähtäen ja heti vapautti hänen jalkansa. Kapteeni hyppäsi ilmaan ja sitten hurjassa raivossa kätensä hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman päälle hypätäkseen. Silloin soi ryssäin kello ja kapteenin päästellessä villiä huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien. Porttikäytävään juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssät. Mutta merkillistä! Vaikka hän oli avonaisessa kamppailussa kaatanut norssien ja rottain kuninkaat,--vaikka hän oli yksin ajanut koko ryssäin koulun pakoon, ei hänen valtansa sittenkään vakiintunut, vaan kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivät häntä sittenkin viisasteluillaan nolaamaan ja päätä lyhyemmät naskalit tekivät hänen urotöistänsä ivaa, niin että joskus melkein kolmas osa luokkaa jo uskalsi olla tottelematta, kun hän johonkin asiaan komensi. Tämä kävi häneen kovin kipeästi,--ei senvuoksi että hän olisi tahtonut itsellensä kunniaa, vaan senvuoksi, että jos hänen valtansa olisi päässyt höllistymään, niin olisi saattanut tapahtua, että olisivat vähitellen uskaltaneet ruveta jälleen sanomaan häntä kapteeniksi. Varjelkoon sellaista tapahtumasta! Ilmeistä oli, ettei voima yksin riittänyt. Eipä Hinkkikään ollut voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain ja oli siinä tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti tunnustamaan pojille, että Hinkki oli hänet muka voittanut. Mutta oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Hän oli ollut niin paha niille, jotka häntä eivät tunnustaneet, että sellaisten elämä oli käynyt mahdottoman happameksi ja heidän oli lopultakin aina täytynyt taipua. Itki tai parkui, kyllä Hinkki sai vihdoin aina armoille heittäytymään. Mutta kapteeni ei millään osannut olla kovuudessa niin sitkeä kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittäin oli hänen mahdoton kauan toisia itkettää; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo heltyi ja päästi käsistään. Ei auttanut kapteenin teeskennellä julmuria, kertoa hirmuisia ryövärijuttuja omasta säälimättömyydestään, äkkiä ärjähdellä, mulkoilla silmillään, paukahutella kämmeniään yhteen ja hyppiä villisti ilmaan ikäänkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivät, että hän olisi kyllä saattanut rikkoa pulpetit ja taulut ja lennättää opettajan tuolin ikkunasta, mutta että tarvitsi vaan ruveta itkemään niin hän heti päästi. Ja niinpä sitten tapahtuikin, että yhteisesti pihalla telmittäissä joku satutettu uskalsi heittää hänelle laumasta jälleen tuon kamalan haukkumanimen, jonka hän oli luullut kaikilta jo unohtuneen. Ainoastaan lähimmät silloin näkivät, että hän kävi äkkiä totiseksi. Muut eivät huomanneet mitään. Ja vasta useiden päivien jälkeen alkoivat kaikki ihmetellä suurta, käsittämätöntä muutosta kapteenin koko olennossa ja käytöksessä; Hän alkoi lukea. Todella alkoi osata läksyjä, nousi ja vastasi lyhyellä käheästi mörähtävällä äänellänsä ja vastattuaan istui tuiman näköisenä, ympärilleen vilkuilematta. Hän tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellä kasteltuna ja harjalla silitettynä, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jälkeen jäänyt ja paljosta piti selville päästä. Kävellen edestakaisin luki ja pänttäsi päähän väliajoillakin, kehenkään katsomatta ja ketään kuuntelematta. Käytävät vaan kumisivat hänen yksitoikkoisesti jonottavasta mörinästänsä. Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Summa vaan oli, että kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin jo ihmetellen katsahtelivat häneen ja ensin ikäänkuin koetteeksi tekivät hänelle sellaisia kysymyksiä, joita he muuten ainoastaan parhaille tekivät. Kapteeni rypisti silmäkulmansa, vastasi lyhyeen ja täsmällisesti ja istui kohta vastauksen jälkeen, silmät alas luotuina, ikäänkuin häveten tietoansa. Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut tuntemasta olevansa vallanperijä Hinkin jälkeen tai tahtomasta olla valtijaana? Ei. Sillä jos kuningas näkee valtansa hajoavan, niin syyttää hän itseänsä huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja paimentaessaan on valtansa sikojen yli säilyttänyt. Ei yksikään kuningas salli sanottavan: valta meni hänen käsistään. Sentähden, jos vaikka hän aikoisi vallasta luopua, vahvistaa hän ensin valtansa. Hän tutkii ja ajattelee päänsä ympäri: miksi olen minä kelvoton? Ja nähtyänsä missä kohden hänen asemansa on heikko, käyttää kaiken kykynsä ja järkensä ja tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltä heikolta puolelta. Niin teki myös kapteeni. Huomattuaan että tietokuninkaat hänen valtaansa jäytävät hän päätti voittaa heidät heidän omilla aseillaan. Päätti voittaa heidät tiedossa ja taidossa. Ja kun Kustaava oli hänen päänsä suurenlaiseen takaraivoon antanut hänelle Veneh'ojan viisauden perinnön, ei tarkotus ollutkaan hänelle vaikea saavuttaa. Hän löi pystynokat tietokuninkaat perinpohjin. Lakkasivat nenästelemästä ja muiden mukana alkoivat nöyrinä, epätietoisen uteliaina katsoa ylöspäin hänen silmiinsä. Voimakkain ja samalla viisain! Onko yksikään kuningas koskaan osannut lujemmin valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias! Mitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin ei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti opettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä, kiusanteolla,--sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia olikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle ulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki opettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He katsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja takanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki asiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa. Näyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset eivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan liian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora vastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan kiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen osaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille. Ja kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle sietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä, ehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui opettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea ei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän vuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja silloin hän on vapaa teeskentelystä. Ja niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon hedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä läntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin, pääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos pursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän salvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä tekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan. Ja onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen tulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata sukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan vihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti porttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain ihmisten likariepuja. --Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta menestyksestä koulussa. Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi asioille uuden käänteen. Hinkki näet astui vielä kerran näyttämölle. Hinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut päästä merille. Jonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä suhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja kapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja epäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan käänteli päätänsä sinne ja tänne. --Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta tulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan Hinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita »Kesän vietosta», arvosana 9, »Kaarle Suuresta», arvosana 8, »Lapsuuden uskosta», arvosana 10, ja niin poispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt tiilenkarvaiseksi häpeästä. Senjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he tapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin jo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa lähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin. Viimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly, pesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli ikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille, joita sanoi vietettävän morsiamensa luona. Kapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän ei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli mielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti häntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin asiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä sukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka palvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut, ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan. Hinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja, kraji ja sinjonki--sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli, viehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen rakastuneet. Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan tavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea paidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden päätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn. --Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki. Mutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana nuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan, vaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä aluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin, yksipuoliseen solmuun. Kellon tultua kuusi he läksivät. Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin kulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti rupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä vinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli ainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka hauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti karkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti eteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret, teloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja laiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa--ei koulusta kotiin läksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen, viehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli heitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo veteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan hänen henkeensä antautuen. Hinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä valtaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita kiviä. Äkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista meni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti Hinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös. Hinkki koputti ovelle ja he päästettiin kyökkiin, jonka johdosta kapteeni ensin luuli, että Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttö. Mutta ei. Palvelustyttö meni naurahtaen sisälle ja selvästi kuului kuinka se siellä ilmotti heidän tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat ovat tulleet. Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisälle suureen huoneeseen ja näki silloin Magdan sisaret--arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne kampasivat vasta päätänsä ja kumartuen vatien yli pesivät itseään niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielä alushameisillaan ja yhdellä oli musta kalotti päälaella. Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli tulossa. Nähtävästi oli tässä aikomus viettää todella juhlaa Hinkin kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, että juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki läksi merille! He käskettiin nyt kyökistä toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno, niin ettei kapteeni ollut koskaan vielä semmoisessa käynyt. Hän oli tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa hätimmiten tarkastanut vierashuonetta, nähnyt pianon, peilejä, pehmeitä nojatuoleja ja muuta ihmeellistä, mutta täällä oli vielä hienompaa ja punasempaa, punasta silkkiä ja samettia, ihmeellisiä varjostimia, kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat parhaissakin vaatteissaan kuin mitäkin kadulta tulleita hampuusia, mutta Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitään tee, ja rohkaisi kapteenin mieltä. Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jolle oli katettu appelsiinejä, omenia ja pitkäkaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut ajatellakaan, että tuo kaikki oli heitä varten, mutta Hinkki sanoi: se on meitä varten. Ylimmilleen nousi sentään kapteenin ihastus, kun sisäovi avautui ja morsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten tervehti kapteenia, sanoen: tämäkö on Hannes? Eipä ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Häikäisevän kaunis ja komea oli tämä hänen ihana morsiamensa. Ihmeellisenä tornina kohosi tukkalaitos päälaelle, ja edessä se oli kammattuna oikealle puolelle päätä. Korvarenkaat kilisivät hänen korvissaan ja kaulaa somisti rinnoille asti avonainen pystykaulus ulospäin pyöristyvine kulmineen. Monia rannerenkaita hohti hänen käsivarsillaan, jotka alastomina katosivat väljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentään kaikkea kauniimmat. Ihon väri oli maidon valkea ja poskipäillä helotti mitä ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana, mustat olivat myös silmäripset sekä ylä- että alaluomissa. Ja silmäin sini ui niissä niin viehkeästi, että katsoessa sydän kuoristui ja mieli juopui. Ihmeellinen oli sentään se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen hankkia näin taivaallisen morsiamen, sitä oli mahdoton käsittää. Eikä kuitenkaan ollut itse millänsäkään koko asiasta. Vieläpä näytti ikäänkuin häpeävän morsiamensa hellyyksiä ja hyväilyjä, sillä aivan huomattavasti ja useampaan kertaan hän työnsi Magdan poispäin, kun tämä tahtoi häntä suudella. Kapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epäkohteliaisuutta, tarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia lyöden kantapäänsä yhteen ja muuta sellaista mitä suinkin oli oppinut everstin pojilta. Kun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni tuolille pöydän ääreen, missä kapteenikin istui, koetti Magda ruveta juttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin juttelemisesta ei tullut mitään. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi soittelemaan polkkaa. Kapteeni ajatteli: --Kyllä totisesti on tämä Hinkin morsian sentään toista kuin se _minun_ heitukkani, se saparoniska, jonka sitkeät kiharat eivät pysy palmikossa, vaan kaikille suunnille töröttävät, ja joka kävelee avojaloin, vaikkei vielä kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin hienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu lähtee hänen vaatteistaan, mutta se minun tyttöni on ruskea kuin kahvipapu eikä suinkaan aina hyvältä tuoksu. Kuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytänyt äitiä, että sille hankittaisiin kengät ja tukka kammattaisiin, mutta sillä taisi olla sellainen luonnonvika, että se mieluummin käveli avojaloin ja tukka pörröisenä. Nyt kapteeni päätti uhata, että jollei se mene kansakouluun, niin hän sen kokonaan hylkää. Nämä ikävälle suunnalle joutuneet ajatukset, äskeinen suuri mielenjännitys, appelsiinien syöminen, viinin maisteleminen, illan hämäryys ja kauan kestänyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, että kapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin että hänen täytyi tehdä hirmuisia ponnistuksia pitääkseen silmäluomia edes raoilleen avoinna. Hinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna. Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan pöydältä kaikki mitä siinä oli. Kapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta Hinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut. Ja hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina, asetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin leipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen, korkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä,--sinappia, etikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia, anjoovista ja kravunlihaa. Sisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei ollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi tämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla aineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen välissä.--Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy laatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy? Hinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka jälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut eläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että vesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä häntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina hyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta huoli.--Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja suuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi olevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien alla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista kaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän vierastellut enää ketään. Nyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää hopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni myös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen. --Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa. Magda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi Hinkiltä kysymään: --Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka... Totta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä kesken. Ja Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja käytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon sävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi. Ei huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti. Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi sanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa sentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen mitä tahansa. Tässä ilossa kului kolm