The Project Gutenberg EBook of Veneh'ojalaiset, by Arvid Jaernefelt This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Veneh'ojalaiset Author: Arvid Jaernefelt Release Date: April 27, 2004 [EBook #12182] Language: Finnish Character set encoding: ASCII *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VENEH'OJALAISET *** Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net VENEH'OJALAISET Kirj. Arvid Jaernefelt 1909 ENSIMAeINEN OSA 1. Laentisen Haemeen sydaenmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa veneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistae kaesivarsistaan, kieroista saeaeristae, ulkonevista poskiluista ja isosta paeaen takaraivosta, joka aina toeroettaeae paeaehinettae ulompana, minkaeaen tavallisen lippalakin tai edes huopalakinkaan voimatta sitae suojaansa kaesittaeae. Monet sanoivat heitae naehdessaeaen: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko ihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystae varten, jotta haen niiden avulla saisi silmaensae suojaan hankien haeikaeisyltae? Onko ihminen luotu pelkaeksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, ettae haenen kaesivartensa pikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kaemmenet tuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivaet koukkuisiksi? Onko myoes tarkotus, ettae haenen paeaekallonsa takaraivo noin mahdottomasti paisuisi? Mikae muodoton moukka! Mikae kollo! Mutta taemae on vaeaerae tuomio. Sillae mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet ovat jaerjestaensae veneh'ojalaisten suurista ansioista peraeisin. Mitae erityisesti tuohon heidaen merkillisimpaeaen ominaisuuteensa eli paeaen suureen takaraivoon tulee, josta heitae tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan peraeaivot muistokyvyn ja perinnoellisen viisauden saeilytyspaikkana. Senvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmaeaerin paisumaan, ei se tarvitse todistaa muuta kuin ettae taemae viisaus ei ole voinut loeytaeae luonnollista laskua ympaeristoeaensae hedelmoeittaeaekseen, koska ihminen on ihmeellisten olojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elaemaeaen, erilleen muiden ihmisten kyliltae ja haenen lapsensa ja lapsenlapsensa, taeysi-ikaeisiksi kerittyaensae, eivaet jaeae isaeinsae asunnoille, vaan yhae syvempiin korpiin painuvat. Oliko heissae siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo ihmisyhteyteen? Silloinpa olisikin voinut sanoa heitae tyhmiksi, sillae totisesti on se ihminen tyhmae, joka erakoksi eriytyy, kun haenen paeaensae kaikki Vaeinaemoeisen viisaudet sisaeltaeisi. Mutta seuraavasta naekee, ettae veneh'ojalaisten koko elaemaentaistelu onkin paeinvastoin ollut pelkkaeae kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen ajautumista vastaan. Paholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmaeisenae syynae siihen, ettae veneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylaestae hajallensa. Sillae ei alusta niin ollut, vaan taemae suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja taidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitae sammumattomasti heidaen hurskautensa ja lujan kylaeyhteytensae vuoksi. Kaikkialla muualla aina joku tarttui haenen pauloihinsa, mutta kun haen nuottansa Veneh'ojan yli heitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka haenen palvelukseensa erkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinae koskaan yhtaekaeaen Veneh'ojan miestae ollut. Silloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan puheille ja sanoi: Teidaen Majesteettinne, minae olin valtakunnassanne matkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitaeae, ja tultuani Veneh'ojan kylaeaen huomasin, ettae sen miehet olivat suuria ja naiset ylen kauniita, mutta Teidaen Majesteetistanne ei siellae kukaan tiennyt yhtaeaen mitaeaen. Koska neuvosherra naemae sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja haen kysyi: Ketae he siis tottelevat ja ketae he kunnioittavat? Paholainen sanoi: Yksi heillae on viisauden ja laulun kuningas, jota sanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitae he kaikki kuuntelevat. Ja valtakunnan herra sanoi: Kaeske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja laulun aeaentae on taenne minun kaupunkiini; taeaellae he laulelkoot ja minae olen heitae palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta ettae se Veneh'ojan Heikki on itsensae kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minae haeneltae paeaen. Neuvosherra sanoi: Sata Heikkiae nousisi sijalle ja viimeinen villitys tulisi ensimaeistae pahemmaksi. Ja taemaen kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinae olet neuvosherra ettae sinae neuvon tietaeisit, mutta et sinae mitaeaen keksi. Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan valta, sovittajan valta ja kieltaejaen valta, ja minae sinulle sen kylaen hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enaeae kahta tai kolmea yhteen tule. Ja naemae kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylaen keinulla. Koska he siis keinun pysaeyttivaet, sanoi maamittari: olen kuninkaalta laehetetty teille maita jakamaan, ettae jokaisella olisi omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivaet uskoneet pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elaemme koko kylae yhtenae pesaenae niinkuin taehaen asti. Taemaen kuultuansa nuoret huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi vanhojen ja nuorten vaelille. Mutta kun riita oli ylimmillaeaen, pukeutui paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikae haen salli riideltaevaen, vaan on minun laehettaenyt sovittajaksi teidaen vaelillenne.--Ja avasi lakikirjan ja luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan riitaisesta kylaestae hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei heille tulisi erakkoina ikaevae opetti paholainen heille viinankeiton. Naein hajosi Veneh'ojan kylae ja naein joutui Veneh'ojan Heikki rintaperillisineen takamaille, vaikka haen oli taehaen asti kylaen johtomiehenae ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja oli kaikkea ihmisyhteyttae rakastaen aina ollut emaekylaen yhdistaevaenae siteenae. Taemaen isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan. Sillae ei haen vielae uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiae. Kului muutamia vuosikymmeniae ja Heikin maat olivatkin kuokittuina, kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina. Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympaerille uusi kylae syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttaeret tuoneet kylaeaen kotivaevyjae. Ja Heikin peraeaivot, jotka korpielaemaessae, luonnollisen laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti paeaen takaraivoa paisuttamaan, pysaehtyivaet vaehitellen kasvussaan, kun haenen perinnoellinen viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jaelleen loeytaeae hedelmoeittaevaeae vaikutusalaa ihmisyhteydessae. Eleli siis yhteisessae kylaekunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja he tekivaet keskenaensae perinnoenjakoja vaan lain sakkoja vaelttaeaeksensae. Mutta toista haaraa heistae sanottiin nyt Tyrvaennaeisiksi, joiden isae oli naapurikylaestae ensimaeisenae kotivaevynae taehaen uuteen Veneh'ojan kylaeaen tullut. Ja kun Tyrvaentaeinen rupesi miniaensae perintoeosaa erilleen vaatimaan, eivaet he antaneet asian mennae lakiin, vaan sopivat haenen kanssaan niin ettae ositus- ja lohkokustannusten vaelttaemiseksi vaevy otti emaetilan omiin nimiinsae, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessae niinkuin haenen perinnoelliseksi vuokramieheksensae. Naein elettiin laehemmaes puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen selkkaus. Vanhin Tyrvaentaeis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia, moei itsensae paholaisen palvelukseen. Sanottiin haenen tehneen haavan kaeteensae, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen taellae nimensae paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missae vanhan Veneh'ojan kylaen jaettujen talojen rajat kaeyvaet yhteen. Paholainen ei ollut kuitenkaan naeyttaeytynyt, vaan oli antanut Tyrvaentaeiselle kaeskyjaensae viattomien ihmisten suulla. Niinpae kerran kauppalan torilla Tyrvaentaeinen hevosta myydessaeaen oli kuullut takaansa jonkun sanovan: "haasta se kaeraejille"; mutta kun haen taaksensa katsahti ei siellae ketaeaen ollut ja haen sillae hetkellae ymmaersi noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrvaentaeinen mietti paeaensae puhki mitae olisi paholaisen kaeskyn johdosta tekeminen, ketae haastettava kaeraejille ja minkae syyn varjolla. Kolme paeivaeae haen maleksi kauppalan katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena paeaettyneet ja kadut tyhjenneet. Neljaentenae paeivaenae juoksi muutamasta portista kaksi aemmaeae haenen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: "kolkuta sihteerin ovelle". Ja koska Tyrvaentaeinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa menneet eikae ketaeaen naekynyt. Piru voi olla yhtae lailla hameessakin, ajatteli haen ja kaeaentyi oikopaeaetae siitae portista pihalle; eikae sydaen ehtinyt pampatuksellaan haentae herpaista ennenkuin haen oli jo koputtamassa sihteerin kyoekinovelle. Sieltae neuvottiin valkosen salin laepitse kilisevaen kynttilaekruunun alitse peraekamariin, missae istui keinuskellen pieni mies, pitkae piippu hampaissa, punanen nokka savuisissa parroissa, mutta muu paeae kumotti kaljuna ja kelmeaenae; sarven alkuja naekyi siellae taeaellae paeaekallossa. Tyrvaentaeinen tiesi nyt visusti, ettae haenen edessaeaen oli pirujen paeaepappa itse. Sihteeri alkoi kysellae ja tiuskia ja, kun ei paeaessyt muka millaeaen puheilla Tyrvaentaeisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeae. Tyrvaentaeinen antoi nyt neuvotun merkin, koskettaen toisella kaedellae niskaansa ja toisella kantapaeaetaensae. Silloin sihteeri rykaesi, meni poeydaen aeaereen ja paiskasi auki suuren kirjan. Ja koska haen oli aikansa kirjan lehtiae kaeaennellyt, nosti haen katseensa Tyrvaentaeiseen.--Ketae sinae aijot kaeraejille haastaa?--Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrvaentaeinen pelaeten sihteerin muutoin haenen niskaansa lentaevaen.--Mutta sihteeri ei ollut Veneh'ojan Heikistae tietaevinaeaen ja kysyi viattomasti: Kuka on Veneh'ojan Heikki?--Naapuri.--Mikae talon nimi?--Tyrvaentaeinen selitti Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksaennestae samaa Veneh'ojan emaetaloa, josta Tyrvaentaeisellae oli yksi yhdeksaennes. Taas katsoi sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmaensae Tyrvaentaeiseen, sanoen: Sinulla naekyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.--Taitaa se olla muorin kirstussa.--Millae paperilla Veneh'oja viljelee?--Liekoe sillae papereita.--Nyt istui sihteeri poeytaensae aeaereen ja kirjotti, ja koska haen siitae jaelleen nousi, kaeski haen todistajiksi kaksi vierasta miestae ja Tyrvaentaeinen piirsi nimensae paperiin. Vaelikirja oli tehty sellainen, ettae Tyrvaentaeinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitae mitae kaeraejillae haenen hyvaekseen mahdollisesti voitetaan. Naein Tyrvaentaeinen oli toisen kerran piirtaenyt nimensae pirun papereihin. Mutta ei kaksi kolmetta mene. Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikaeraejille ja tuomittiin muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikae osannut viljelysoikeuttansa millaeaen paperilla tukea. Asian oikeudessa paeaetyttyae kutsui sihteeri Tyrvaentaeisen sivukamariin ja sanoi:--Sinae olet voittanut.--Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt tuohon. Ja niin kirjotti Tyrvaentaeinen kolmannen kerran nimensae pirun paperiin. Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan naeistae taellaisista tuomioista ymmaertaenyt, ajatteli, ettae ne on vaan niitae lain vaelttaemaettoemiae temppuja, joilla tahtovat ehkae pakottaa haentae tilusten lohkomiskustannuksiin. Eikae liioin Tyrvaentaeinen uskaltanut kylaessae mitaeaen muutoksia esitellae tuomion johdosta, jonka merkitystae ei haenkaeaen ymmaertaenyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa. Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitae kuin tuomio oli saanut lainvoiman ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrvaentaeisen taloon ja rupesi maksettavaksi joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki monta sataa riikin talaria. Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrvaentaeinen ei paeaessyt paholaiselta puuhun eikae kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen haen nyt kiristi veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat haenen torppareitaan olleet, tai sitten jaettaemaeaen maansa haenen myytaevaekseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttaenyt, olivat pelkkaeae pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka nyt alkoivat tyrvaennaeisten ja veneh'ojalaisten vaelillae. Vaehaeltaepae oli mennae veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki vaelit rikki, sillae toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun tyrvaennaeisiae vastaan ja lyoedae kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet kaeraejaet ja sitten suostuttaa Tyrvaentaeisen maksamalla puolet sihteerin palkasta. Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettaenyt, vaan pysyi hurskaudessaan yhtae jaeykkaenae.--Ei tehdae kumpaakaan, puhui haen nuorille,--ei tapeta Tyrvaentaeistae eikae liioin haenelle veroa makseta. Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.--Ja niin suuri oli Heikin vaikutusvoima, ettae haen tyynnytti enimmaen osan laumaansa, kaeraejoeimiset keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta noeyrtyi Tyrvaentaeisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin rautoihin. Ne maat, joille vanhaa Heikkiae seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia autioiksi jaeaeneitae torppia muiden hajallaan olevien asuttujen koeyhaein ja raensistyneiden torppain seassa. Kartanon herra paeaesti veneh'ojalaiset sinne valtoinansa myllertaemaeaen. Lupasi autiotorppien maita viljellae ja metsiae rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti kaeyttaeae, eikae verojakaan sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei kaeynyt katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jaelleen tuntea iloa sydaemmessaeaen. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeae tarmo ja heidaen naistensa voimakas hedelmaellisyys tehnyt tehtaevaensae. Kylaeinen yhteisyys alkoi jaelleen syntyae. Vieraatkin torpat elpyivaet taestae eloisasta naapuruudesta, yhtyen samaan kylaekuntaan. Hajoavat seinaet poenkitettiin, uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missae vallan uudet pirtit laitettiin, siellae ne laitettiin pitkaet ja iloiset, ettae koolle mahtui muutakin kuin vaan oman talon vaekeae. Yhdentenaetoista vuotena eksyi kartanon herra metsaestysretkeltaensae veneh'ojalaisten uuteen kylaeaen eikae voinut uskoa silmiaensae. Haenen mielensae ilahtui niinkuin sen, joka aekkiae huomaa olevansa rikkaampi kuin luulikaan. Sillae missae haen muisti ennen olleen vaivaisia toellejae ja hajanaisia peltotilkkuja korpiraemeikkoejen erottamina, siellae nyt pitkaet yhtenaeiset sarat tyoensivaet tieltaeaen metsaenrintaa ja iloiset kylaekujat luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jaettilaeiskaeden luomaa. Missae nurmi oli kaeaennettynae, siellae oli aura viiltaenyt nurin kyynaeraen paksulta pohjasoraa ja juuria. Missae suota oli perattuna, siellae ojat olivat sylen syvyisiksi luotu, siellae yksi ainoa kuokan irrottama kokkare olisi kokonaisen talvikuorman taeyttaenyt, siellae kannot ja juuret kohosivat talon korkuisiin laejiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta tietaemaetoen, sisaeaenpaein kaeaentynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla, ikaeaenkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, jaerkevaen miehen luomaa. Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta haenen vieressaensae ratsasti voudiksi pukeutunut paholainen. --Merkillistae! Merkillistae! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja ymmaertaemaettae mikae se taemaen ihastuksen ohella pyrki haenen mieltaensae samalla niin painostamaan. Taemae metsaekulma taeaellae kuunteli ikaeaenkuin jotakin omaa keskustansa, viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenaeisyydessaeaen ei naeyttaenyt tietaevaen mistaeaen suuremmasta maailmasta. Se aersytti ja kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua. Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivaet kuja-aidan yli, katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivaet toispuolisen aidan yli ja painuivat kylaeaen paein, omiaan keskenaensae jutellen. Tuonnempana tuli mies kirves olalla kujaa myoeten. Haen talutti nuorta hevosta ja lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentaeaen hillitsi laulunsa, nyykaeytti paeaetaeaen tervehdykseksi, mutta ohi paeaestyaeaen kajahutti kahta aeaenekkaeaemmin. Eivaet tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivaet vaelittaeneet sen enempaeae. Kartanon herra sanoi voudillensa: --Sellaiset miehet ja sellaiset tytoet voisivat minua kartanossakin palvella, mutta minae en ole naehnyt yhtaekaeaen heistae kartanossa. Minae kaipaan laehempaeae yhteyttae alustalaisteni kanssa, minae olen kansaa rakastava mies. Johda asiat siis niin, ettae taemae kunnon vaeki muuttaa laehemmaeksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Taemae metsaekulma kelpaa huonommallekin vaeelle. Taehaen vouti vastasi: --Teidaen armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme vaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistae yksikaeaen kartanon rengiksi rupeisi. Sitae vastoin jos me heidaet laehettaeisimme taestae heidaen kylaestaensae korpeen, niin voisi heidaen nuorisonsa siellae ikaevystyae ja ehkae joku pitaeisi parempana muuttaa kartanoon. Kartanon herra sanoi: --Neuvosi on niin viisas, ettae onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt. Me verotamme taemaen kylaen maat niin lujasti, etteivaet he naeitae voi viljellae, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa laempimaet huoneet ja hyvaet palkat. Laehetae siis korpeen. --Ymmaerraen, teidaen armonne; laehetaen korpeen hajallensa, annan kullekin eri toellin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon heiltae kielletty. Kun he tulivat kylaeaen ja paeaetoes tuli kylaen tietoon, niin eivaet miehet enaeae laulelleet eivaetkae naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan lapsetkin nostivat aelaekaen. Eikae koskaan tuuli paiskonut ovia niin tuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jaettivaet tyoensae kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylae juoksi kokoon. Kartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistae! Vaikka haen oli luetellut mielestaeaen kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat veneh'ojalaiset niihin kuin yhdestae suusta. Mikae ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja haen piti vanhoille puheen kieltaeen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin ratsastavansa ihan huvikseen synkkaeaen korpeen. Ihmisen pitaeae, sanoi, rakastaa jylhaeaekin luontoa. Suu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikoe haen ymmaertaenyt taetae asiaa vai oliko niin paha, ettei vaelittaenyt heidaen kylaeisestae yhteydestaeaen, vaan ainoastaan heidaen raa'asta ruumiinvoimastaan, jota tahtoi kaeyttaeae korpiensa raivaamiseen? Puheensa pidettyaeaen kartanonherra nousi jaelleen ratsun selkaeaen. Mutta kun haen vielae kerran katsahti kokoontuneen kylaen vaekijoukkoon, kaevi haenen saeaeliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten poispaein kaeaennetyt paeaet ja lasten liikkumaton aellistys. Ja haen paeaetti antaa armon kaeydae laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selaestae sanoi: --Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikaeaen saatte olla muuttamatta niin kauan kuin haen elaeae. Sillae haen luuli Heikin huomenna kuolevan. Ja tyytyvaeisenae osottamaansa hyvyyteen haen, lihava lylleroe, pompahteli poispaein juoksevan ratsunsa selaessae, ajatellen mielessaeaen kuinka haenen takanaan kylaen miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivaet olleet kohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin hyvaeae herraansa. Mutta vanhan Heikin edessae ei nyt ollut muuta tehtaevaeae kuin olla kuolematta. Ja niinkuin haen kaikki elaemaensae asiat oli viisaasti ja sitkeaesti paeaehaen asti vienyt, niin haen taemaenkin tehtaevaensae suoritti, elaeen sadan ja kahdeksan ajastajan ikaeiseksi. Seitsemaen poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillae vaelin ikaemiehinae hautaan mennae, mutta ukko itse elaemistaeaen eli, ja kylae kasvamistaan kasvoi. Jo kuoli kartanonherrakin ja haenen riitainen poikansa otti sukutilan haltuunsa. Koviin retteloeihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset taemaen uuden isaennaen kanssa, sillae haen tahtoi haeaetaeae heidaet kaikki, koska aikoi tehdae heidaen kylaestaensae itsenaeisen ulkokartanon. Mutta kun veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen vanhan herran ilmeiset lupaukset, jaei haeaetoe nuorenkin herran puolelta aina tuonnemmaksi siinae toivossa, ettae se vanha Veneh'oja viimeinkin kuolee ja silloin heidaen kaikki oikeutensa lakkaavat. Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut. Ei paeaessyt edes kangistumaan, sillae vihreillae koivuvihtasilla haentae miniaet vuoden umpeensa saunoittivat, ja haen eli elaemistaeaen. Ei ollut haenellae lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin liikkuvainen, mutta nuorikot syoettivaet ohrarieskalla niin pehmeaellae, ettae se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas meni, laittoivat makosia maitovellejae, joita aivan hampaatonkin alas suljutti, ja haen elaemistaeaen eli. Meni haeneltae jo naekoekin ja silmaein kohdalla vaan tihrurakoset enaeae hymyilivaet, mutta tyttoeset haentae kaedestae taluttivat ja haenelle elaemaeniloa pilpattivat. Ja kun ei tahtonut enaeae paeaestae kaeymaeaen, ja tuli elonkorjuu, niin vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, haen nojasi sauvaan ja tutisten kaeveli elopellolle, ja vaikkei naehnyt mitaeaen, kuuli sirpin kalskeen ja elaemistaeaen eli. Rakastui lopulta ehkae vaehaen liiemmaeksi saunaan, liekoe sieltae laemmintae hakenut vai muuten lepoa elaemaen iloiselta humulta. Jaei kerran yksiksensae lauteille, sanoi nukahtavansa siihen laempimaeaen. Kun ei kuulunut kotvaan ja yoe jo oli, mentiin lyhty kaedessae katsomaan, niin olikin ainaiseksi silmaensae ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat huolestuneina pyytaevaen anteeksi: "Enhaen minae, mutta kun nukutti niin kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtaekaeae minut hiljaisuudessa sinne maata, etteivaet soita kelloja ja heraetae kartanonherraa." Mutta sitae kaeskyae eivaet veneh'ojalaiset taeyttaeneet, vaan soitattivat kirkonkelloja ja raemisyttivaet yli koko seudun vanhan vaarinsa kuolinsanoman, ja kartanonherra heraesi. Retteloet alkoivat kohta, sillae kovasti oli kartanonherra iskenyt silmaensae Veneh'ojan kylaeaen, joka oli sekae asemansa ettae maittensa suuren tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenaeisen ulkokartanon. Herra ei siis suostunut mihinkaeaen uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset olisivat haenelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitae muonamiehiksi, tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllae myoes samoja korpimaita, joita vanhakin herra. Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitae, mitae vanha Heikki vainaja olisi taessae tilassa tehnyt. Toiset vaeittivaet, ettei nyt ollut asema sama kuin Tyrvaentaeisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi laehtenyt kylaestae ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin kaeraejoeinyt. Johon nuoremmat sanoivat vielae, ettae haeaetaejille olisi kaeraejaein asemesta annettava kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeae uhattava. Toiset taas arvelivat vaelttaemaettoemaeksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta vanhempien haenen muonamiehikseen ja nuorempien haenen rengeikseen ja piioikseen. Ja niin tapahtui, ettae niiden vaelillae, jotka olisivat muonamiehiksi suostuneet, ja niiden, jotka olisivat kaeraejiin tai tappeluun turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylae oli hajonnutkaan ja katkerampi kuin aikoinansa Tyrvaentaeisen synnyttaemae. Silloin vanhin Heikki vainajan vielae elossaolevista pojista, haenkin jo harmaa hapsinen ja Heikki nimeltaensae, nousi ja laeksi poikineen, karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa veneh'ojalaisia, toinen toisensa jaelkeen, seurasi haentae. Ainoastaan jokunen taaskin noeyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki vaekivaltaa, lyoeden kirveenpaeaellae kartanonvoudin otsaluun sisaelle. Haen olisi siitae teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla. 2. Taemae ainoa vaekivallantekijae oli myoes Heikki vainajan pojan poika, mutta ei sen pojan, joka korpeen ensimaeisenae laeksi. Kuitenkin oli taemaenkin nimi Heikki. Haen oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvaennaeisten kylaestae--sillae vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan vielaekin, ettae tyrvaennaeisten tyttoejae haettiin Veneh'ojaan emaenniksi. Taemae vaimo oli synnyttaenyt haenelle tyttaeren, mutta itse kuollut synnytykseensae, jota Heikki suuresti suri. Vaekivallantyoen tehtyaensae haen otti evaessaekin selkaeaensae ja kirveen olalleen ja samosi metsaeaen niin kauas ettei miltaeaen suunnalta hallin haukunta enaeae kuulunut eikae savupatsasta naekynyt. Ja haenen tuli naelkae ja haen istui maettaeaelle syoemaeaen evaeitaensae, mutta syoetyaensae heittaeysi selaellensae lepaeaemaeaen ja sininen taivas paistoi petaejaen latvain vaelistae haenen silmiinsae. Ja koska haen voudin vajonneen otsan muisti, tuli haenen mieleensae katumus ja haen ajatteli mennae jaelleen ihmisten ilmoille ja antaa itsensae rautoihin panna. Mutta taas haen ajatteli: ihminen taitaa myoes toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa haen naeitae ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa kaeki kukahteli yhtae rakkaasti kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli peraeltaeaen vielae mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja haen nousi ja sanoi: taehaen rakennan minae majani ja vastaisen elaemaeni jumalan pelkoon perustan. Ja iski kohta kirveensae petaejaen juureen. Mutta koska haen paeivaen tyoestae levaeten taehtiae lueskeli, kulkivat haenen aatoksensa toivon kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee haen taehaen emaennaeksi toisen Tyrvaentaeisen tyttaeristae ja suuri heimo on heistae alkunsa saava; sillae joka jumalanpelvolle rakentaa, haenen siemenensae pitaeae sukukunnasta sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat siviaet, sillae he saavat maan periae. Ja kun haenen kylaensae kasvaa niin suureksi, ettae sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin haen aukaisee suunsa ja sanoo heille: "Muistatteko sen eksyneen veljen, joka muinen erehtyi vaekivallan toeihin? Herra vei haenet korpeen ja siellae haen katui tekoansa, ja joka teiltae hyljaetty oli, sen on nyt Herra kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!" Ja sen sanottuaan haen antaisi veneh'ojalaisten yhtyae haenen kylaeaensae, unohduksen hymy huulilla ja sovituksen kirkas kyynel silmaessae ilmottaen heille: "Tulkaat minun ilooni!" Taellaisia hurskaita ajatuksia ei haenellae ennen ihmisten ilmoilla ollutkaan. Mutta ah mitae voikaan katumus ja parannus korven yksinaeisyydessae aikaansaada, ihmetteli haen, ja haltioissaan jo viritteli virsiaekin, paljastaen paeaensae, ja polvensa sammaleiselle maettaeaelle notkistaen. Mutta kun haen seuraavana paeivaenae iski kirveensae petaejaen juureen kuului kaatuvien puiden ryske metsaevahtien korviin ja he tulivat kysymaeaen: mikae mies sinae olet? ja sanoivat: ei taehaen saa rakentaa, taemae on kruunun maata. Sillae niinae vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivaet, oli maamittari jakanut muutkin kylaet ja tuomari haenen jakonsa vahvistanut. Ja oli jakanut metsaeae taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa, mutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentaehden vaelsi kauemmas, ei haen mistaeaen enaeae sellaista maata loeytaenyt jota olisi voinut viljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta torppareilta oli esivalta viinanpolton kieltaenyt, niin ettei rikastua voineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja alustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen suuren kylaeaatteensa toteuttanut? Ei ollut haen turhaan perinyt suurta paeaen takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkaen historian. Juuri kun haenen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylaensae kukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee rengikseni.--Ja haen vaelsi aina vaan edemmaes ja edemmaes, syvemmaes ja syvemmaes metsaeaen. Sillae jossain, jossainhan piti sentaeaen olla maata, joka ei ollut kenenkaeaen. Eihaen ilman sitae jumalaakaan voinut olla olemassa. Evaeaet alkoivat ehtyae ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistaeaen haen pystynyt loeytaemaeaen niin pitkiae metsiae, joita ei maamittari ja tuomari jo olisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen ja parannuksen tehneelle naeyttaenyt missae sellaista maata oli? Jos olisi naeyttaenyt, niin haen olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista mintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja lastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten naehden Jumalalle uhrauttanut. Mies alkoi hakuihinsa vaesyae. Ja niin tapahtui, ettae haenen eteensae nousi mahdottoman suuri vuori, jonka yli ei haen enaeae jaksanut kavuta, vaan yoepyi korpeen taehtien alle, paeaensae kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle. Ja naeki ihmeellisen naeyn. Kirves, jolla haen oli kartanonvoudin otsan puhki lyoenyt ja jonka haen nukkumaan pannessaan oli viereensae asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi. "Vai sinae minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves,--nytpae et jaksa nostaakaan!"--Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myoes kasvaa, pysyaekseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, ettae kun sen terae kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpaeaen huippuun nojasi. Mutta Heikin paeae yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat tuulet hulmuttivat haenen tukkaansa. Kirves huusi: "Etpae jaksa heilutella!"--Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo haenen jalkainsa astinlautana. "Et uskalla lyoedae, mihin lyoetaevae on!" kiljui kirveen saekenoeivae terae.--Katsotaan, sanoi Heikki, ja haenen silmaensae tulta iskivaet ja Veneh'ojan satavuotiset kaersimykset nostivat haenessae huimaavan vihan voiman, ja haen tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran paeaensae ympaeri. Ei ollut vielae vauhti hyvae. Heilautti toisen kerran. Ei ollut vauhti vielae hyvae. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terae upposi paeinensae taivaankannen sydaemmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat taehdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse valtaistuimellaan. Ja kun Heikki naeki, ettei kirves ollutkaan satuttanut paeaesyylliseen, heitti haen sen kaedestaeaen, tarttui jumalata partaan, kiertaeen kaemmenensae ympaeri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan valtaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa vimmassa huutaen: "Ellei saa haeaetaejaetae tappaa, niin naeytae missae taeaellae on maata muualla!" Uni oli kestaenyt koko yoen, sillae haenen heraetessaeaen peipponen jo piiperteli viserrystaeaen ja taehdet olivat sammuneet aamuruskon tieltae. Ja kun haen naeki pienen, vaivaisen kirveen vieressaensae, tuli haeneen tuskainen ihmismitaettoemyyden tunto, ja haen selvaeaen ymmaersi, ettei yliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikae veneh'ojalaisille maita vapaiksi ostaa. Kaksi oli haenen tietaeaekseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan, toinen perkeleen. Ja kun haen nyt oli Jumalan kanssa mielestaeaen riitaantunut, nousi haen nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvaennaeisten kylaeaen ottamaan selkoa siitae miten on menetteleminen, kun itsensae pirulle myydae tahtoo. Ja niin tapahtui, ettae hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepaeaevaen Veneh'ojan pojanpoika, leveaekaemmeneisin ja voimakkain, lujin ja pelottomin heistae kaikista avasi kaetensae hurmeen vuotaa ja toehri verisen puumerkin paholaisen paperiin lupautuen haenen orjaksensa _siellae_, jos se vaan tekee haenet rikkaaksi _taeaellae_. Olisiko kukaan toinen haenen sijassansa taemaen teon tehtyaensae saanut yoen rauhaa, tarvitsematta kauhistuksen tuskissa itseaensae vaeaennellae, on epaetietoista. Mutta Heikin rinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jaelkeen tyyntyneen meren maininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissae harhailtuaan vihdoin naekee valontuikkeen ja ennen laehtoeaensae viimeiselle toivon taipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon. Kohta seuraavana paeivaenae valmistui haen tappamaan postia, jonka oli maeaerae viedae kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltae kuului ja Heikki naereikoessae odotteli, naeki haen ettae tapettava olisi ollut kyytipoikakin, joka oli haenelle tutun Tyrvaentaeisen poikia. Ja kirves vaipui haenen kaedestaensae ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli haen paholaisen sanovan: "Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylaeaen, sinae kollo!" Ja haenen sydaemmensae saepsaehti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylaeaen, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti! Tietaemaettae vielae mikae ja missae se kaikista isoin kylae oli, mutta tuntien varmasti, ettae kaesky oli pettaemaettoemaen oikeaan osattu, Heikki valmistautui nopeasti matkaan. Haen poikkesi ensin haetimmiten veneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, moei siellae vaehaeisen perintoeosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten saekin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttaerensae, nosti selkaeaensae ja laeksi maailmalle. Hurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen koeyhistae toelleistaensae kummaa matkamiestae naekemaeaen, kun se, sarkasaekki selaessae ja pienen lapsen paeae saekinsuussa, reippain askelin oikasi veraejaeltae suoraan metsaetielle. --Ostatko meille kylaen omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka haenen jaelkeensae. Heikki pysaehtyi, kaeaentyi taaksensa ja naeki ihmeekseen, ettae koko jumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo. --Katsotaan! haen huusi ja haenen rintaansa paisutti jaelleen vaekevaen uhman lieska niinkuin koska haen vuorella paeaensae ylitse kirvestae heilutteli ja sen taivaankanteen sinkautti. Sitten ei enaeae kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin veneh'ojalaisten naekyvistae iaeksi haeipyi heidaen taehtensae helvetin hirmukitaan viskautunut ihmislapsi. Heikki pani matkansa maeaeraeksi saman kauppalan, jossa se vanha Tyrvaentaeinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietaeae saaneen. Se oli suuren kosken partaalla ja sitae kauppalaa sanottiin isoksi kylaeksi; mutta isoonpa kylaeaen oli paholainen Heikin kaeskenytkin. Ensi kerran elaeessaeaen haen tuli taehaen liikepaikkaan, ja kohta naeki, ettei se ollut mikaeaen oikea kylae, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylaet olivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylae. Rikkaat olivat lyoettaeytyneet yhteen asumaan ja palveluttivat itseaensae niillae noeyrtyneillae ihmisillae, jotka eivaet korpeen menneet eivaetkae myoes voutien kalloja murtaneet. Sellaisia kyliae Heikki sanoi mielessaeaen renkikyliksi, ja oli haen niitae paljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, taemae oli ennen naehtyjae vaan suurempi. Ja haen nyt ajatteli olevansa paholaiselta laehetetty sytyttaemaeaen taemae kauppala tuleen ja ryoestaemaeaen sen rikkaudet. Mutta koska haen jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin katso, lapset tulivat haenen selkaensae taa puhelemaan sen kanssa, joka sarkasaekissae istui, ja ojensivat sille rinkeliae. Ja haen kaeaentyi taaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko naemaekin? Ja meni pois ja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinae paikassa oli laituri ja haaksi taeynnaensae viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat koeysiae rantalepistae haahden laehteae. Suuri oli sillae hetkellae tyoe haenen aivoissansa ja hyvae oli myoes ettae oli aivoilla tilaa liikkua, sillae ties kuinka muutoin olisi kaeynyt. Mitaeaen pirun sanoja ei haen ihmisten suun kautta kuullut, mutta sittenkuin oli turulta laehtenyt, oli pirun peli haenen aivoissansakin pysaehtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut haenet ottamaan taemaen kakaran selkaeaen ja nyt sille vielae loisten kakarain kautta rinkeliae syoettaenyt? Polttamaan kaeskee saatana, sillae kuinka taessae kaupungissa muutoin rikkaaksi paeaesee? Ei haenellae ollut maata, josta olisi veroa ottanut ja rengeillae itsellensae rikkautta teettaenyt. Kaiketi olisi itsen pitaenyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitae rahoja siitae laehtee! Ei koko Veneh'ojalle kylaenmaita pienillae rikkauksilla osteta. Rannan veteen on taemae tyttoe saekkineen upotettava, koska haen viattomat silmaensae uneen ummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka haenelle tehtaevaen antoi, siihen myoes voimaa antanut! Ja haenen paeaekoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta. Aikansa siinae tuskailtuaan haen loei kaetensae otsaan sanoen: Tyhmae olet sinae Heikki, sillae jos paholainen on taemaen kaupungin rakentanut, ja haen on totisesti sinun mestarisi, niin meneekoe kukaan mestarinsa rakennusta tulee sytyttaemaeaen? Ja kenen toeitae sinae teet, jos sinae perkeleeltae haenen kaupunkinsa haevitaet? Perkeleenkoe vai jumalan? Jumalan toeitae sinae silloin teet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin kaeskee saatana.--Ja tyhmae sinae olet vielae sittenkin, sillae --Onkos taemae se kaikista isoin kylae? kysyi haen haaksimiehiltae. --On niitae isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me naemae viinat ja naemae viljat viemme. Naees nyt, ajatteli Heikki,--ja sinae olisit taenne pysaehtynyt paholaiselta haenen omaa tervapyttyaensae polttamaan! Ja eikoe haen sanonut sinulle: mene siihen kaikista isoimpaan kylaeaen, sinae kollo! Haen hyppaesi saekki selaessae haahteen, kun se jo liikkeellae oli, ja rupesi miesten kanssa vaelipuhetta tekemaeaen, ettae he haenet mukaansa ottaisivat. Ja koska ankkurikoeysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he haenet kokeeksi ensin pienempaeae venettae soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasaekin ympaerille pientae tyttoeae katsomaan ja kyykkysillaensae istuen kukin paraansa mukaan koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympaerilleen ja naposteli rinkeliae eikae sanonut mitaeaen. Ja miehet mielistyivaet, ettae heidaen haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja vaikka haen vaekevaekin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta tytoen taehden he haenet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli: "Turhaan sinae haentae veteen upottaa tahdoit, sillae totisesti on taemae tyttoe paeaeosakas saatanan suuriin tarkotuksiin." Ja niin laeksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan loittonivat. Ja koska tuulet kaevivaet ja aallot loiskuivat haahden laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista tytoelle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti tuulilta suojasivat. Ja tyttoe nukkui kohta siihen. Ja he istuivat vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan. Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja paeivaen toeistae nuotion aeaeressae lepaesivaet, alkoivat he Heikiltae kysellae haenen kotiperaeaensae, ja haen kertoi heille entisen elaemaensae vaiheet ja kautta rantain mainitsi myoes nykyisistae rikastumisen aikeistansa sekae pirun palvelukseen rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdae, vaan taeytyy olla sakki, niinkuin Riikillaekin on. Ja he kertoivat haenelle moninaisia maankuulusta Riikistae ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia ryoestaeen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, haen kaeskee aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isaentae on aarteensa piilottanut eikae kaetkoepaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki haenen kaetensae yhteen, ja pitelee palavaa paerettae kaemmenien alla, kunnes tunnustavat. Eivaet he ketaeaen tapa. Rikkailta ottavat, koeyhille antavat. Mutta ei Heikki sillae kertaa sen enempaeae Riikin joukosta kysellyt, vaan pani heidaen eteensae pulmallisen kysymyksen: mistae herrat rahoja ottavat, vaikkei kaikilla maitakaan ole, ettae viinanpoltolla rikastuisivat, eivaetkae myoes talollisia ryoestae? Silloin alensivat haaksimiehet aeaenensae, ja Heikki sai kuulla kumman salaisuuden. Olipa yksi heistae etelaen puolelta, ja oli siellaepaein ollut kartanon renkinae. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli soitti niinkuin lohikaeaermeen suusta. Ei ketaeaen syrjaeisiae silloin paeaestetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jaelleen laehti, niin kun riihen kohdalle ennaetti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja kaikki haevisi naekyvistae. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas laehti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun kaeytyae ollut kartanossa rahaa, niin ettei sitae keltaeaen puuttunut. Ja naein he kertoivat kukin kotipitaejaestaeaen paljon juttuja niistae, jotka olivat itsensae pirulle myoeneet. Niillae sanoivat kaikilla olevan suuren liiton keskenaensae aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa sanoivat niillae olevan kokouksen Linnanmaeellae. Siellae oli silloin suuret tanssit, ja jotka eivaet olleet liiton kaeskyjae pitaeneet, ne piru parkitsi niin ettae tulivat sieltae paidat verisinae. Toiset sanoivat, ettei piru parkinnut, vaan toverit parkitsivat. Naemaet kaikki pani Heikki visusti mieleensae. Ja matka kesti kolme viikkoa myoetaetuulessa ja tyvenessae. Ja taas kun vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kylaein huitukoita ja viettivaet hurjia ilonpaeiviae. Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillae naemae taeaellae, jospa olivatkin kauppiaan palkkarenkiae, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden mukaansa vesille. Eivaetpae he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa saeaestelleet, ettae vasta isaenniltae torpan kerjaettyaensae olisivat naimisiin menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui, mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidaen haahtensa teki laveaksi kisakentaeksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevaeaen riemunremakkaan yhdisti, ikaeaenkuin eivaet he koskaan olisikaan kotikyliaensae jaettaeneet ja rengeiksi ruvenneet. Ja Heikki ajatteli: ostankin niillae pirun rahoilla huikean lautan ja tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin laehdetaeaen laulaen ja riemuiten kunne vapaa virta viepi. Tapahtui myoes niin, ettae he pitkien vastatuulten sattuessa menivaet maihin jaettaeen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpaeivaet juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kylaein veneitae ja tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinae, sinelmaet silmaein alla, kallot vanteissa. Ja myoetaetuulen jaelleen lehahdellessa taas alkoivat hiljaiset tyoepaeivaet haahdella. Eikae heillae enaeae levaehtaeessaekaeaen muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa sille salkkionkia, syoettaeae sitae, pestae sen vaatteita, harjata sen paeaetae, lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin aeitinsae tehneen heille itselleen tai heidaen pilpattaville sisarilleen. Ja kun lapsi jo nukkui ja yoen kuudan kimalteli haahden edessae lipovan veden virissae, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikaeaenkuin olisi ikimennyttae muiston untuville vielae elvytellae tahtonut. Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei haen suinkaan ole pelkaeaevae sitae kaikista isointa kylaeae tuleen sytyttaeae, kunhan piru haenelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille. Ja kolmantenakolmatta paeivaenae sen jaelkeen kuin he matkalle laehteneet olivat, kun ilta jo haemaersi, saapuivat he Haemeenlinnan lahteen. Ja koska Heikki oli jaelleen sarkasaekin selkaeaensae ottanut ja he astuivat maihin, teki yksi haaksimiehistae haenelle merkin ja he laeksivaet muista erinaensae. Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut olivat taeynnaensae huutoja ja villiae ajoa ja humaltuneita vaekijoukkoja eikae yoevartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiae hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli suuri pelko rosvon taehden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille tulleen. Ja se haaksimies johdatti Heikin vaekijoukkojen laepi kaupungin toiseen laitaan, ja he pysaehtyivaet suljetun portin eteen, joka lautaiseen aituukseen tehty oli. Ja koska haen koputti, aukeni portti ja he astuivat pimeaelle pihalle, jonka peraellae oli matala maja, eikae sen luukuissa mitaeaen valoa naekynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, kaeski heidaen odottaa ja meni majaan, ja kun haen mennessaensae majan oven avasi, leimahti sieltae paereitten loimu ja naekyi savupatsas ja paljon miestenaeaeniae kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas mies pihalle, palava tuohus kaedessae. Ja haen kiroili pitkaeaen.--Ettekoe te saatanat, sanoi, tiedae ettae kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta haaksimies teki haenelle merkin ja he menivaet erinaensae. Ja hetken kuluttua se pitkae mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi, ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylaen rikkauksista.--Hyvae, hyvae, sanoi pitkae mies, ja kuka sinae olet, en minae tahdo tietaeae, en nimeaesikaeaen, mutta minae olen Riikki. Ja naein sanoen haen kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi ammottavan kitansa, naehdaekseen pelkaeaekoe Heikki. Mutta Heikin silmae ei vaeraehtaenyt. --Hyvae olet, sanoi Riikki, sinuapa taessae juuri tarvitsenkin, sillae taenae yoenae me sytytaemme kokot kaupungin ympaerille. Ja kunhan kaeskyni taeytaet, saat jo taenae yoenae paholaisen rikkauksista maistaa. Mitaes seljaessaesi kannat? Ja Riikki valaisi tuohuksella sarkasaekin suuta, pisti sormensa lapsen leuan alle ja kohotti sen paeaetae. Mutta lapsi nukkui suu auki, ettae maitohampaat naekyivaet, ja sen paeae retvahti kallelleen isaen niskaa vasten. Silloin Riikki naurahti. --Oletkos jo kauan emaennaettae ollut? kysyi haen. Ja sanoi hetken mietittyaensae: onhan meillae vielae aikaa. Eikae vienytkaeaen majaan miestensae sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa lakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin laehes kymmenen kivenheittaemaen vaeliae toiseen majaan. Heidaen mennessaensae sanoi Riikki: --Viedaeaen lapsi talteen. Ja kotvan vaiti oltuansa sanoi taas: --Mennaeaen Sandran luo. En minae ole haentae vielae tuntenut. Sinae saat haenet. Heidaen sisaelle tullessaan paloi pesaessae hiiltyneet rangot ja tyttoe odotteli Riikkiae, yksinaensae vuoteella maaten, mutta huomattuaan ettae heitae kaksi oli hyppaesi jaloillensa. Ja Heikki naeki, ettae Sandra Riikkiae kovin pelkaesi. Riikki nosti lapsen Heikin selaestae ja antaen Sandran syliin sanoi: --Ota sinae taemae niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikae lapsi heraennyt. Ja koska Sandra sen hellaesti vuoteelle asetti, oli haen Heikin mielestae kauniimpi kuin kaunein Tyrvaennaeisten tyttaeristae. Mutta Riikki sanoi Heikille: --Jos kasakat sinut tavottavat, annan minae tytoelle viisikymmentae hopearuplaa ja haen katsoo lapsen. Ja koska haen naeki, ettae he toisiansa lempeaesti puhuttelivat, sanoi haen viekastellen Sandralle: --Taitaisi olla haenen morsiamenansa parempi? No, jos haen elaevaenae leikistae paeaesee, tuo haen sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa emaennaeksensae. --Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki. Ja Riikki sanoi: --Jokos mennaeaen. Ja oli menevinaeaen haenen kanssaan ovelle. Silloin Sandra ojensi salaa kaetensae Riikin selaen takaa ja tavotti Heikkiae hihasta, ettei haen vielae menisi. Mutta Riikki naeki sen ja rupesi nauramaan. --Taidat olla naelissaesikin? sanoi haen Heikille, ja Sandralle sanoi:--Syoetae ja juota haentae kunnes minae palaan. Ja meni pois eikae tullut ennenkuin aamupuoleen yoetae. Ja kun he tytoen kanssa jo kaikesta keskenaensae sopineet olivat ja rakkaudessa sikeaesti nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu! Ja heidaen tultuansa kujalle oli siinae toinen mies Riikkiae puolta lyhyempi. Ja Riikki sanoi: --Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttaevaet kaupungin pohjosen, laennen ja etelaen puolelta, sytytae sinae idaen puolelta. Mutta joutuin, ennenkuin paeivae valkenee. Ja annettuaan Heikille omat tuluksensa haen haevisi nopeasti. Mutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itaepuolelle kaupunkia ja mies opasti haentae ja naeytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin olkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettaemaen piti, laehes kolmen kivenkantaman paeaessae toisistansa. Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimaeisen tervaskasan, joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kaetketty. Ja suuri valkea roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kaevi idaestae. Sen tehtyaeaen haen juoksi toista tervaskasaa sytyttaemaeaen, joka oli kotaan koottu. Kolmas oli rakennettu rikkaan talon ympaerille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja haen sytytti senkin. Mutta koska haen neljaettae sytytteli, kuuli haen ensimaeisestae paikasta heraeaevien ihmisten huutoja. Ja juostessansa viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu paeristae sotavaekeae kokoon kutsuen. Kun haen sen viidennen oli syttymaeaen saanut meni haen katsomaan paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle loimut kohosivat valaisten itaepuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja Heikki naeki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidaen haetaehuutonsa. Ja haen meni laeheiselle kummulle naehdaeksensae olivatko Riikin miehet tyoensae tehneet niinkuin haen. Mutta pohjoinen, etelae ja laensi olivat pilkko pimeinae, ja rumpu paerisi jo kujalla haenen allansa. Villinae vihurina ensimaeinen kasakkaparvi nelisti haenen ohitsensa, ja koska haen sivuillensa katsahti, naeki haen ratsujoukkojen rientaevaen pohjoisen, etelaen ja laennen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta piirittaeaeksensae. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes Riikin kokot syttyy. Mutta mennessaeaen palavan talon ohitse haen naeki ihmisten hyppivaen akkunoista ulos, ja he olivat jaettaeneet partasuu aeijaen sinne yksinaensae hosumaan, joka ei omin voimin ulos paeaessyt. Niin Heikki kapusi akkunasta sisaelle haentae auttaaksensa. Mutta aeijae rupesi kynsimaeaen vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki! Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistae Heikki sisaelle oli kavunnut. Ja kasakat huusivat: kolii, ja heittivaet haentae kujalta keihaeillaensae. Ja koska haen oli savun ja tulen laepi kantanut aeijaen ulos, ja sammuttanut haenen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat haenen kaetensae satuloihin ja veivaet hevosten vaelissae pois. Ja ihmiset riemuiten huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki kaeaensi paeaetaensae ja katsoi hevosten yli pohjoiseen, laenteen ja etelaeaen, mutta siellae oli pimeys. Silloin haen ymmaersi, ettae Riikki oli haenet pettaemaellae itsellensae pakotien avannut. Ja Heikkiae tutkittiin raastuvassa ja kaeytettiin monilla kaeraejillae, sillae he kantoivat haenen paeaellensae kaikkinaisista Riikin pahoista toeistae. Ja kun haen yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he haenet kuolemaan. Ja Heikki ajatteli: Miksikaes menin minae sitae aeijaeae tulesta ja savusta tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillae taehaen asti en ole ymmaertaenyt, ettei piru ihmisestae ulkona ole, vaan ihmisen on itse itsessaensae piru oleminen. Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa pyoeveliaensae odotti, joka haenen oikean kaetensae olisi miekalla katkaissut ja haenen paeaensae poikki lyoenyt, avasivat he holvin oven ja toivat haenelle paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsae piirtaenyt, veivaet he paperin jaelleen pois ja haen istui linnassa taas kolmen kuukauden paeivaet. Niin neljaennen kuukauden ensimaeisellae neljaenneksellae he sanoivat haenelle: Sinae olet armon saanut, eikae sinun pidae kuolemalla kuoleman, vaan olet ikipaeiviksi Siperiaan tuomittu. Mutta kun aika tuli, ettae Heikki piti muiden pahantekijaein kanssa Siperiaan vietaemaen, oli linnan portille yksi mies laehetetty, joka heidaen ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttaenyt. Eikae muuta sanonut vartijain ja sotavaeen taehden, jotka siinae olivat. Ja niin laeksi Heikki pitkaelle taipaleelle. Ja oli kevaet ja maamiehet jaeivaet peltojansa aeestaemaeaen ja varikset istuivat aidan seipaeihin lennoistansa lepaeillen ja jaeivaet Suomeen. Mutta Venaejaen metsaenrinnasta kukahti kaeki: Sandra on sinulle pojan synnyttaenyt! Ja Heikki ajatteli: Vielae ei ole minun asiani maan paeaellae loppunut, vaan piru on minut jaelleen palvelukseensa ottanut, ettae kerran naeen valani taeyttyvaen, jonka Veneh'ojan miehille vannoin. 3. Sandra oli torpan tyttoe Hauhon suuresta kylaestae, jonka myoes maamittari oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti koeyhyys Sandran kotitupaan ja haen pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikaevoeitsi kotiansa, ja kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra haenelle salaa aittain avaimet ja Riikki ryoesti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei mukanansa Haemeenlinnaan. Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttaenyt laehetti Riikki haenelle kolmekymmentae hopearuplaa eikae sen enempaeae haenestae tietaenyt. Sen jaelkeen Sandra elaetti itseaeaen ja molempia lapsia myymaellae tisleerattua viinaa Haemeenlinnan kasakoille. Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillae oli paljon miehiae, jotka ennemmin ryoestivaet talollisia kuin olivat heidaen renkeinaensae. Ja kun heidaen vallattomuutensa kaevi niin suureksi, ettei kukaan voinut enaeae olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta kaesky, ettae rautatie oli rakennettava Haemeenlinnan ja Helsingin vaelille. Ja paljon Riikin miehiae tuli kruunun toeihin ja vallattomuus lakkasi. Mutta Sandra, joka oli huonon elaemaen taehden kaupungista ajettu, rupesi ruuan ja viinan myyjaeksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtaeen sen mukaan kuin rautatie valmistui.--Silloin oli haenen poikansa, jonka haen Franssiksi nimittaenyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka Heikki oli haenelle sarkasaekissae tuonut, oli viisitoista taeyttaenyt ja jaeaenyt Haemeenlinnaan saunoittajan toimeen. Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin paeaestae, Haemeenlinnasta ja Helsingistae. Kun paeaet tulivat yhteen, loppui tyoe ja miehet saivat vapaan kyydin toiset pohjoiseen paein toiset etelaeaen. Mutta Sandra jaei kojuinensa keskelle kaupunkien vaeliae. Ja haen alkoi maanteillae viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle laehettaemaellae itseaensae elaettaeae, painuen etelaeaenpaein ja kuoli Helsingissae vaesymyksen ja tautien runtelemana. Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli haenen poikansa jo rikas mies. Eraeaellae paeaekaupungin syrjaekadulla, jossa nykyaeaen on vieri vieressae suuria kivimuuria taeynnaensae ylhaeistae hyyryvaekeae, oli viime vuosisadan 70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjae puutaloja, joihin mentiin pihan puolelta, sillae niissae ei asunut niin ylhaeistae vaekeae, ettae olisivat erityistae katuovea kaivanneet. Yhdessae taemmoeisessae talossa asui hyyryllae pihan peraellae myoes issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin pienipaeinen, valkotukkainen pitkae ja lihava leskimies, jonka etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikaeae oli vaille kolmekymmentae. Se oli saman Sandra vainajan poika. Haenellae oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvaenlaiset ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi, ja haen paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon tonttineen, jossa asui, sillae tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta, joten saeaestoerahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut loeytyae. Tyhjaestae haen oli alkanut. Rikastumisen suuri salaisuus oli haenelle selvinnyt jo haenen pikku poikana ollessaan, kun haen kerjaeilevaen aeitinsae kanssa maantieltae saapui taehaen suureen kaupunkiin. Aeiti oli aina opettanut kerjaeilemaellae ja varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa haenelle tuonut. Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja laiskuudeksi, kuten aeidillae. Mutta rikkauden salaisuus on siinae, ettae tavaraa voi panna talteen ja se siellae itsestaensae kasvaa, sillae aikaa kuin toista tavaraa hankitaan. Vielae on varastelemisen suuri vika siinae, ettae tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi, mutta rikastuminen riippuukin vaan siitae, osaako tekeytyae rikkaiden ystaevaeksi ja polisien lellipoikana pysyae. Salaisuus oli haenelle selvinnyt oikeastaan jo ensi paeivaenae, kun haen aeitinsae kanssa maantien tomusta paeaesi kaupungin puhtaille kaduille. Silloin oli ollut kauhean kuuma paeivae. Aeiti oli istunut lepaeaemaeaen kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin janoinen, ettae olisi laetaekoestaekin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistae loeytaenyt. Vettae hakiessaan haen naeki kuinka muuan suuri roimahousu ryssae kantoi keskellae katua poenttoeae paeaensae laella ja pysaehtyen aina rikkaitten talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: "Maroosina karoosi!" Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssae ketteraesti akkunan alle, taeyttaeen immeltae saamansa astian helakan punaisella puurolla, jota haenellae oli poentoessaensae. Ja impi antoi ryssaelle rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssae antaa immelle pikkurahoja. Rahat olivat sillae pyoereaeaen, kovaan lakkiin piilotetut. Sillae jos ne olisivat sillae taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssae olisi voinut paeaelaella pideltaevaen poentoen taehden niitae varkailta varjella. Ei Frans ollut elaeessaeaen niin paljon rahoja naehnyt kuin nyt naeki ryssaen lakissa, hopeita, kuparia, seteleitae. Kun se oli pyyhkinyt hikisen otsansa, rahat jaelleen piilottanut ja lakin paeaehaensae pannut, huomasi se kerjaelaeispojan, otti poentoestae pienen luisen lusikan kaerkeen sitae samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi sylkaeistae pois, kun se oli jaeaekylmaeae. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtaekkiae, kun oli jo nielty, alkoi maistua--maistua aeaerettoemaen hyvaelle, niin sanomattoman, niin ihanan autuaalle--eikae tullut enaeaen takasin imemaellaekaeaen, ei sitae ollut enaeae missaeaen--ei missaeaen. Frans oli varmaan ollut taivaan avattujen porttien edessae eikae mennyt sisaelle ennenkuin ne jo sulkeutuivat! Haen hyoekkaesi ryssaen jaelkeen, mutta taellae oli poenttoe jo kiinni ja paeaelaella. Imelae unohtui kyllae pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli haenelle taestae hetkestae selvinnyt iki paeiviksi: taeytyi palvella rikkaita _kaikkein makoisimmalla_. Ei tosin haenestae milloinkaan marosinaryssaeae tullut. Mutta on maailmassa muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa. Haen meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentae vuotta haentae vanhempi ja neljaen poikalapsen aeiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestae ei tule ikinae rikasta. Mutta malttakaa! Leskellae oli kaupungin laidassa velkainen taloraehjae, jossa haen harjotteli luvatonta viina- ja olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi huoneita katutytoeille. Kun Frans paeaesi lesken ja liikkeen herraksi, muutti haen asiat kokonaan toisin paein. Mitaeaen luvatonta ja poliseille salattua ei haenen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillae kaikki sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitaepaitsi eivaet ajurit eivaetkae lastaajat olleet niitae, joita palveleman piti, vaan rikkaat rahoilla elaejaet. Frans toimitti lesken alaikaeiset lapset oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin ja yhden raeaetaelinverstaaseen. Sitten loei kivijalkaan katuoven ja laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja portterimyymaelae. Mutta ylaehuoneiden korjaamiseen haen pani kaikki omat roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin punasilla seinaepapereilla, sisustettiin punasilla moeoepeleillae, komeilla saengyillae, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille hankittiin peilejae ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun kaikki oli valmista, rupesi leski emaennaeksi siihen komeuteen ottaen huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans itse rupesi rengiksi laehimmaeisen talon ajuri-isaennaelle. Eikae haen taehaen vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, ettae oli kaikki varansa pannut talon sisustukseen, vaan siksi ettae saattoi ajaa taloonsa yoevieraita ravintoloista ja siten tehdae liikettaensae tunnetuksi. Ja tytoet maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestae, ja herrat yhtae huikeita Fransin viinistae ja portterista. Pian oli haenellae oma hevonen, pian kaksi, pian neljae, omat tallit, omat liiterit, reet, rattaat ja ajurirengit. Ja ties kuinka rikkaaksi haen olisikaan paeaessyt, ellei leski olisi aekkiae kuollut. Frans ei voinut loeytaeae sopivaa emaentaeae liikkeeseensae. Oli haenellae sisarpuoli Haemeenlinnassa, se Kustaava. Taestae Kustaavasta haen oli kuullut, ettae se oli joku vuosi sitten saanut siellae lapsen, ja oli Franssilla senvuoksi hyvae toivo, ettae Kustaava ottaa toimen mielellaeaen vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa Helsinkiin tultuansa huomasi, mitae elkeitae Fransilla oli ja Frans suoraan suositteli haenelle emaennaen paikkaa liikkeessaensae, oli Frans saada haeneltae korvillensa. Kustaava ei kuitenkaan enaeae palannut Haemeenlinnaan, vaan jaei Helsinkiin ja rupesi elaettaemaeaen itseaensae pyykin pesulla. Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden peraestae ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitaeae ensin esipuhe rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella korvalla, mutta vaehitellen alkoi kaesitellae esineitae yhae vihasemmin. Ja kun Frans paeaesi siihen asti, ettae sanoi pyykkiae voivan kyllae tyhmempienkin ihmisten pestae, ymmaersi Kustaava mihin haen taehtaesi ja lennaetti kauhan haenen silmillensae. Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitaeae vielaekin pitemmaen vaeliajan. Mutta ei tuumasta sentaeaen luopunut. Haen vuokrasi tyttoehuoneuston vieraalle emaennoeitsijaelle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettae ja viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli haenelle suurimpana kummana mikae milloinkaan oli haenen eteensae tullut. Elaeae saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten keskellae, joutua haepeaeaen, saada lapsi ja sittenkin halveksia taellaista rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen viiden ikaeisenae aereaeksi, miehiae luotaan lykkivaeksi pyykkiakaksi, se oli Franssille selittaemaetoen arvotus. Mutta mitae vihasempi ja tuittupaeisempi Kustaava oli, sitae enemmaen haen Franssia miellytti ja sitae enemmaen Frans taivuttamisyrityksissaeaen kiihottui. Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikaeinen silloin kuin Frans, tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja taemaepae poika se nyt juuri olikin paeaepykaelaenae haenen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse kaiken ja Frans oli paeaettaenyt todistaa haenelle, ettae Kustaavan rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi vaelttaemaetoen. Asia oli taellainen: Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka haen pyhaeisin kaevi ponsuuriin puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun haenen moehoeisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivaet haenen punaisia, pulleita sormiansa, eikae olisi luullut haeneltae ikinae mitaeaen puuttuvan, oli haenellaekin sentaeaen pahat harminsa. Sen tuottivat haenen kolme poikaansa, jotka leski oli haenelle synnyttaenyt. Ne eivaet vaan voineet seurata isaeaensae parempien ihmisten kirjoihin, siksikoe ettae Frans oli liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkae siksi, ettae olivat jo luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidaen taehtensae alituisessa vaarassa tulla polisien kanssa retteloeihin--seikka, joka oli Franssille perin vastenmielinen. Kaksi kertaa haen oli jo ollut kaeskettynae polisikamariin heidaen vehkeittensae vuoksi. Taemae kaikki syntyi siitae, ettei heille voinut keksiae mitaeaen tyoetae. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden taehden saattoi minae hetkenae tahansa odottaa ikaevyyksiae. Selkaesaunasta ja arestikurista ei ollut mitaeaen apua. Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan. Eraeaenae lauhkeana kevaeisenae iltapaeivaenae Frans istui paitahihasillaan pihakamarissaan, avatun akkunan aeaeressae lueskellen Suometarta. Haen kyllae kuuli kadulta sitae tavallista kirkunaa ja tiesi ketkae siellae taas harjottavat vallattomuuksiaan. Myoes tunsi, ettae olisi pitaenyt mennae niitae kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen haenen eteensae. Mutta taessae sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, ettae jos pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, haen olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut. Aluksi haen ei osannut muuta kuin suu auki toellistaeae Suomettareensa. Haen luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan laeheltae. Niin siinae seisoi ja niin se oli, ei siitae paeaessyt puuhun ei kantoon. Siinae seisoi, ettae koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he kahdeksan vuoden kuluttua paeaesevaet yliopistoon. Taestae kummasta haen kyllae oli kuullut epaeillen puhuttavan, mutta nyt naehtyaeaen asian Suomettaressa taeytyi asian uskoa todeksi. Siinae samassa hetkessae oli haenelle selvaenae, ettae haen panee kaikki poikansa taehaen kouluun. Taemae eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin haentae vaan odottanut,--ettae haenen asiansa olisivat kypsyneet: haen rikastunut ja haenen poikansa kouluikaeaen tulleet. Hyvaepae oli, ettei haen niitae vielae verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut taka-askel haenen nopeassa edistyksessaeaen. Mutta niinkuin taemae omain poikain kouluun paneminen haentae innostikin, oli haen vielae enemmaen innoissaan siitae vaikutuksesta, minkae ehdotus oli tekevae Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivaet siihen, ettae Kustaava tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittaein sellainen, ettae vaikkei Frans varmasti tiennytkaeaen Kustaavan pojan isaestae, oli haenellae aina ollut epaeilys, ettae se oli muuan hieno sotakapteeni. Taemaen vuoksi Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa huutanut: kyllae minae teille piruille haenestae kapteenin teenkin! Josta Frans paeaetti, ettei Kustaava tiedae mitaeaen suurempaa kostoa maailmalle kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentaehden haen nousi ja meni Kustaavaa hakemaan. Haen loeysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava suuren paukutuksen keskellae muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja kierteli hienoja liinavaatteita jaeaesohjun seassa. Kun Frans malttamattomuudessaan kutsui haenet erikseen ja lyhyesti mainitsi Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivaet Kustaavan kasvot tulipunaisiksi ja haenen taeytyi haemmaestyksestae istua vaatekorin paeaelle. Frans oli osunut keskelle haenen sisintae sydaentaensae. Frans ei sillae kertaa sen enempaeae puhunut, vaan meni myhaeillen kotiinsa odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena paeivaenae Kustaava tuli haenen luoksensa, vaikkei muutoin koskaan kaeynyt. Tultuansa Kustaava tietysti ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitae mitae Frans oli haenelle koulusta puhunut. Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitae. Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta luutuamaan. Silloin Frans todisti haenelle asian toisella tavalla. Haen kertoi viime talvena kerran yoen aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona muiden ajurien mukana milloin siellae kestit loppuisivat. Mutta kun herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidaen vaelillaensae nousi suuri riita. Silloin hyppaesi yksi verannan poeydaelle seisomaan ja alkoi selittaeae taetae samaa koulu-asiaa, ja he vetivaet haenet alas, ja yksi rupesi hosumaan kepillae ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen kouluun panette? Toiset sanoivat: eikoe issikka ole ihminen? Ja, jotka enemmaen juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat rekiin, ja ne, jotka haenen rekeensae tulleet olivat, puhuivat samasta asiasta vielae sittenkin kun haen heitae tyttoejen luo ajoi, ja haen kuuli selvaesti heidaen moneen kertaan sanovan: toiset ajat taestae syntyy! Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vaellyae kiinnittaemaeaen, yksi herroista loei haentae olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans vastasi: on.--Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Taestaelaehin suomalaisetkin saavat sivistystae. Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans lopetti, sanoi haen: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet. Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla? Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikae haen saanut sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa. Sinne tultuaan haen rupesi kohta vitsa kaedessae kiivaasti hakemaan poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi peraessae ja torui: --Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllae minae sinut opetan! Ja asettui edeltaepaein kaikkiin aukkoihin ja soliin mistae poika olisi voinut haenen kaesistaeaen livahtaa vapaalle kadulle. Mutta poika pakenikin aeitiae ainoastaan nimeksi, sillae haen oli tullut sangen uteliaaksi. Taemmoeiset ilman vaehintaekaeaen syytae toimeenpannut selkaesaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli kaeaennettae haenen elaemaessaeaen. Haen senvuoksi, vaikka naeki, ettae taellae kertaa uhkasi mitae perusteellisin selkaesauna, antautui melkein omin ehdoin. Mankelihuoneen ylisparven alta aeiti koppasi haenet kiinni, paukahutti tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei sisaelle saamaan oikeata pehmitystae. Siellae kukisti pojan, riisui haeneltae poeksyt ja alkoi hutkia vitsalla: --Vai meinaat aina vaan porsaana elaeae, vai meinaat, vai meinaat! haen saneli lyoentinsae tahtiin. Poika kiljui sentaeaen vaan niinkuin viran puolesta. Silmaet pyoereinae ja odottavina kysyivaet aeidiltae: Mikae siis on asiana? Onko se hyvaeae vai pahaa? Mutta aeiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiae naeihin ilmeisiin kysymyksiin. Selkaesaunan piti olla asian taerkeyttae vastaava. Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi haen aeaerimmilleen kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella aeaenellae, niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja joka senvuoksi ei tarvitse kovalla aeaenellae kaeskyjaensae antaa. --Kaedet ristiin, poika, pane kaedet ristiin! Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja odotti noeyraenae ja uteliaana. --Osaatko isaemeitaeae? Lue isaemeitaeae. Jaa, jaa, lue isaemeitaeae! Poika rupesi hoepisemaeaen isaemeitaeae, mutta ei osannut kuin puolivaeliin. --Vai et osaa isaemeitaeae? Jaha, taeytyy panna kouluun, ettae opit isaemeitaeae. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllae ja saappaat ovat hyllyllae. Ota jalkaas ja mene kouluun... Kustaava aikoi vielae sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja voimatta hillitae itseaeaen purskahti aeaenekkaeaeseen itkuun: --Ettae minun pitikin synnyttaeae sinut taemaen auringon alle! Ja taas hyppaesi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi: --Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi! Ja haen otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltae ja nakkeli yksitellen permannolle ja meni itkien pois. Tasan kuukauden kuluttua taestae merkillisestae paeivaestae he kulkivat molemmat jaelekkaein ajuri Henriksonille paein, aeiti edellae, silmaet mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina paeaessae ja juhlallinen paeaetoes kasvoilla. Pojalla oli jalassa koempeloesti kolisevat saappaat, vaehaen liian pitkaet housut ja taeys'ikaeisen lainalakki paeaessae. Paljaskinttuiset katutoverit osottelivat ihmetellen haentae sormellaan. Mutta haen ei kaeaentaenyt paeaetaensae oikealle eikae vasemmalle, ja ainoastaan silmillaeaen seurasi heidaen kadehtivaa ihmettelyaeaen. Henrikson oli myoes valmistanut poikansa kouluun vietaeviksi, kaikki kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat kadunkulmaan paein. Ja kun naekivaet Kustaavan tulevan kaukaa poikansa kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat sanomaan isaellensae, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen. Silloin Frans tyoensi jalallansa oven auki sisempaeaen huoneeseen ja huusi sinne: --Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa! Sillae siellae sisemmaessae huoneessa asui vanha aeijae, jota lapset sanoivat vaariksi ja Franssin olisi pitaenyt sanoa isaeksi, mutta sanoi vaariksi, ja piti ikaeaenkuin piilossa ihmisiltae, koska aeijae oli aikoinaan ollut murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltae karannut. Merkillinen aeijae senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistae ajoista ja taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistaensae, olipa sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin taehden eikae ainoastaan haepeaen vuoksi haen oli ihmisiltae salattava. Franssin huutoon vaari kaeaensi makuultaan paeaetaensae, katsoi hetken eteensae ja alkoi sitten: --Siihen aikaan koska minae Siperiasta Suomeen palasin... Frans huusi keskeyttaeen: --Kustaava tuo poikansa kouluun! --Jaa mihin tuo? --Kouluun. --Turhaan minae sen sarkasaekissae maailmalle kannoin, sanoi vaari ja katsoi hetken eteensae. --Meitae oli kymmenen, alkoi haen, jotka Siperiasta laeksimme ja lautalla virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle paeaestyae ei ollut kuin minae ja Matti. Sitae on naees huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti kaeydae ja kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minae Suomeen takasin tullut olin... Kustaavan tulo keskeytti haenen kertomuksensa, kuten sen aina jokin keskeytti. Haen kaeaentyi toiselle kyljelleen eikae tullut etuhuoneeseen, sillae haen ei pitaenyt Kustaavasta eikae vaelittaenyt haenen pojastaan. Haen vaelitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitae haen aina tarkkaan seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhae suuremmiksi. Paljon, paljon haen niistae pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa, silloin vaari niistae enin iloitsi. Mutta eipae vaari ollut oikein tyytyvaeinen itse siihen poikaan, jonka Sandra oli haenelle synnyttaenyt, sillae heidaen vaelillensae oli noussut jyrkkae erimielisyys jo kohta siitae paeivaestae pitaeen, jolloin haen Siperiasta palattuaan Franssinsa loeysi. Ilokseen haen tosin ensin naeki, ettae myoeskin Frans ennen kaikkea muuta, ajatteli rikastumista. Mutta Franssin "rikastumisen salaisuus" ei miellyttaenyt vaaria, sillae vaarilla oli mielessae toinen salaisuus. Siperiassa haen oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijaein kanssa, oppinut venaelaeiseltae ammattirosvolta vaeaeraen rahan valmistamistaidon. Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen kultarahoja valmistaa, ja sattui vielae niin onnellisesti, ettae Frans oli hopeasepaen opissa kaeynyt, joten haen olisi tuntenut koko joukon taerkeitae seikkoja, jotka vaeaeraen rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut muka tehdae mitaeaen laissa kiellettyae eikae joutua polisin kanssa retteloeihin. Rahoistakin, jotka vaari oli haenelle tuonut, ensin kysyi, mitae rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, ettae ne olivat haenen ammutun kaverinsa ryoestaemiae ja haenelle talteen jaettaemiae, oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei ruvennutkaan niillae rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut haenessae miestae. Tahtoi rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, ettae olisi vaan punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniae kaataa ja huitukoita silitellae. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmaertaenyt mitaeaen. Mutta jos oli Frans vaarin mielestae huono, niin sitae enemmaen haen odotti pojista. Odotti niistae kerran tulevan semmoisia miehiae, jotka tietaevaet, ettae piru on ihmisessae itsessaeaen, eivaetkae sentaehden mitaeaen tekoa tunne, mihin ei heidaen kaetensae uskaltaisi kohota. Paniko Frans heidaet kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestae vaehaepaetoeinen kysymys. Ja sentaehden vaari vaan kaeaensi kylkeaensae eikae vaelittaenyt kuunnella poikansa ja tyttaerensae puheita koulusta. Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet: --Ottaisit aluksi vaikka taemaen viinipuodin hoitoosi. Kustaavan vaeraehtivaet taas leuvat. Mutta haen sanoi hillitysti: --Jos koettaisin sentaeaen ensin pyykinpesulla. Fransin naama venyi pitkaeksi, mutta haen ajatteli kaersivaellisesti: ehkae koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinae sittenkin taivut! He nousivat ja menivaet viemaeaen poikiansa koulun rehtorille. 4. Seitsemaenkymmenen luvulla ei ollut Taehtitornivuorella vielae mitaeaen ihmiskaeden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei kaeytaeviae, ei haaksirikkoisten laenteen kaeaentyvaeae haetaehuutoa eikae sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle eduskuntatalolle. Vuoren huipulta naekyi etelaen puolelle esteettoemaesti avomeri ja pohjosen puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympaeroeivine kivimuurineen, yhtae komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle matalien puurakennusten epaetasainen taistelu yhae taajemmin nousevia tiilitaloja vastaan. Laenteenpaein naekyi etenevae saaristo. Mutta itaeaenpaein yhtae esteettoemaesti Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen. Vuoren itaeisen osan ylitse luikerteli kivittaemaetoen tie jalankulkijoita ja niitae kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta louhittuja kiviae. Myoes koko laentinen puoli oli louhoksien vallassa ja oli kaeynti siellae kiviroeykkioeiden taehden vaikeata. Epaetasaisuutta lisaesivaet vielae suuret soralaejaet, sillae taetae osaa vuoresta kaeytettiin kaupungin yleisenae kaatopaikkana. Jospa hienommat kaevelijaet siis vaelttivaetkin Taehtitornivuoren saermaekkaeitae kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri joukko kultaisen paeaekaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka laivoja ulapalta taehystellessaeaen, mielellaeaen siellae pulloansa kallistelivat, kaartilaiset ja heidaen huitukkansa, ja muut joutolaiset, joilla oli aika vetaeytyae kaupungista louhikkojen vapauteen juopottelemaan. Mutta niihin kuului myoes eraeaen koulun oppilaskunta, sillae hekin olivat vuoren valinneet olinpaikaksensa. Taemae koulu oli ensimaeinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu paeaekaupungin monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellae, ja sen pojilla oli siis suuria vastuksia voitettavana. Sillae heidaen oli kaeyminen alituista, sitkeaetae taistelua arvonsa ja kunniansa yllaepitaemiseksi muiden koulujen monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitae joka suunnalta piirittivaet ja luonnollisina vihollisinaan pitivaet. Tappeleminen oli ensiksikin "norsseja" vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten "rottia" vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin "ryssiae" vastaan, jotka sijaitsivat Vaelitorin kulmassa. Naeistae kaikista olivat "rotat" rohkeimmat, purevimmat ja laehimpaenae heitae. Ne olivat myoes kaikkein vahvimmat. "Norssit" taas pahat siitae ettae olivat usein pampuilla varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidaet vielae vaarallisemmiksi. Mutta ryssaet olivat lukuisimmat. Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten kaeytoes, ahkeruus, tarkkuus, taito, saeaety--ne olivat merkitystae vailla. Ahkerat, osaavaiset ja ylempisaeaetyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitae laehtevae kunnia saavutettiin yksityisissae ja yhteisissae otteluissa kohtaavan vihollisen kanssa, mutta yhtaepaljon myoeskin varsinaisissa taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Taehtitornivuori. Eraeaenae kevaetiltana pari paeivaeae ennen odotettua yhteentoermaeystae norssien kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin. Hinkin, heidaen kuninkaansa, oli maeaerae kaeytaennoessae naeyttaeae heille uutta suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetaeaen hajalle teeskennellyn pakenemisen avulla. Odottaessaan taetae Hinkkiae he harjottelivat tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat naehneet ryssaen sotamiesten tekevaen Kampin kentaellae. He olivat taellae kertaa ottaneet mukaansa myoeskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isae oli Venaejaen palveluksessa oleva suomalainen eversti, saivat he siten kaesiinsae pitkaen laahustavan miekan, joka raeminaellaeaen suuresti lisaesi sotamieltae. Tekivaet haenestae tilapaeisen paeaellikoen ja keppikivaerit olalla, rivittaein kulkivat, juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkaekseen ampuma-asentoon, taas hyoekkaesivaet pystyyn, kertasivat rivejae ja tekivaet rynnaekkoejae suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivaerien paeissae, ja ne, joilla oli leikkipyssyjae, paukuttivat nalleja. Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikae kauan kestaenyt ennenkuin he jaettivaet harjotuksensa ja istuivat sinne taenne hajallensa odottelemaan eikoe kuningas lopultakin sentaeaen saavu. Alakuloisuuteen oli syynae suuri, harvinainen, mieliae taerisyttaevae tapaus heidaen koulu-elaemaessaeaen. Se poika, joka heidaen keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeae ja todella oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistae. Haen oli sukkelin, haen oli viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, haen petti opettajat paraiten, haen poltteli tupakkia melkein heidaen nenaensae alla, meni kuiskauksien avulla laepitse vaikkei lukenut mitaeaen ja sai toimeen lupapaeiviae melkein milloin vaan haenelle paraiten soveltui, sillae kun haen kaeski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin taeytyi suostua. Mutta voimakkain haen ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin "kapteeniksi". Ja naemae kaksi olivat taenaepaeivaenae tapelleet keskenaeaen koulun pihalla. Mitae leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava naeky oli syoepynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensae tuijottamaan! Jotakin oli Hinkki ensin "kapteenille" sanonut, ei kukaan ollut kuullut mitae. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kaersinyt taetae haukkumanimeae. Kapteeni oli heti rajusti kaeynyt paeaelle ja paiskannut kuninkaan maahan. Hinkki hyppaesi pystyyn ja loei korvalle, mutta kapteeni paiskasi haenet jaelleen maahan ja piteli siinae kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu. Pystyyn paeaestyaensae Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin, mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti haen naein petti voittajansa. Silmaet pyoerivaet vertyneinae Hinkin paeaessae ja vaahtoa tuli suusta haenen raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, ettae haenen olisi ollut parempi kuolla kuin nousta siitae haepeaestae. Neljaennellae kerralla haenen taeytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Yloes noustuaan haen koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistaeae, ja sanoi hiljaa hengaestyksen katkaisemat sanat: me--koetamme--iltapaeivaellae--uudestaan. Heti iltapaeivaetuntien paeaetyttyae haen oli kaeskenyt kaikki harjotuksiin vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne. Senvuoksi eivaet sotaleikit sujuneet. Hirveaeltae tuntui ajatella, ettae ne nyt jossain kenenkaeaen naekemaettae temmelsivaet elaemaen ja kuoleman kamppausta. Ehkae olivat ottaneet veitsiae mukaansa, ainakin kuningas, eikae vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitae kaeyttaemaettae. Mutta sitae suurempi oli haemmaestys ja ilo, kun joku aekkiae huusi: mikaes tuolta tulee! ja kaikki kaeaentyivaet sinnepaein ja naekivaet molempien ilmestyvaen ihkasen elaevinae kasarmin kulmasta, vielaepae kaeyden rinnakkain vaelinsae jo sopineina. Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myoeskin haenen kasvonsa olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehaettaevaen sinisistae silmistae ei olisi haenen kuninkuuttansa voinut paeaettaeae. Mutta kaeynti oli todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmaeisesti joka askeleella niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle ylpeaesti. Takki oli auki, helyvyoe kannatti housuja tuuman verran liiviae alempana, ettae siniraitainen paita naekyi vaeliltae. Peukalot haen piti vyoen alla antaen muun kaemmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyoetae alas. Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiae. Kulki taemaen kanssa samassa tahdissa, mutta kaeynti ei hetkahdellut eikae ruumis heilahdellut kummallekaan puolelle. Haenen paeaensae oli pyoereae ja sen takaraivo isonlainen. Ruskean ja vihertaevaen sekaiset silmaet katsoivat totisina ja rehellisinae suoraan eteenpaein, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikae ihmisten ympaerille tahtoo vaekisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi haenen totisille kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus lapsella, jolle vaeaeryyttae tehdaeaen. Mutta silmaet ikaeaenkuin taestaekin pyrkivaet irti ja vaeraehtelivaet vaan rehellisesti totuuteen paein. Kun naemae molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin sopimuksesta: --Joka haentae taestae edes vielae uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minae lyoen nuuskaksi. Taemaen sanottuaan Hinkki meni syrjaeaen ja antoi kapteenille tilaa. Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmaet maahan luotuina, niinkuin valehtelijan, sanoi ikaeaenkuin tunnustaen: --Kyllae Hinkki voittaa minut. Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympaerilleen, naehdaekseen uskoiko jokainen erikseen mitae kapteeni oli sanonut. Mutta kapteeni ei katsonut kehenkaeaen, vaan meni ja istui syrjaeaen. Haenen silmaensae olivat turpeina eikae voinut olla epaeilystaekaeaen siitae, ettae haen oli katkerasti itkenyt. Haenen surunsa sen johdosta, mitae aamupaeivaellae oli tapahtunut, naeytti niin syvaeltae, ettae haentae katsoessa tahtoi muidenkin mieli masentua. Kun Hinkki naeki, ettae kaikki uskoivat, tuli haen laupeaammaksi ja kertoi heidaen sopineen jutun niin, ettae Hannes taestaelaehin (se oli kapteenin oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo haenelle kouluun joka paeivae viisi penniae veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta haentae enaeae kapteeniksi. Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidaen patterejansa, jotka he olivat laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien vaeliin, ja nauroi, ettae he aikoivat antaa nallipaukutusten kaeydae tykkitulesta. Haen nauroi myoes heidaen sapeliansa, veti miekan huotrasta ja loei linkkuveitsen teraellae miekan teraeaen lovia osottaakseen ettei sen miekan teraes mihinkaeaen kelpaa. Vielae haen nauroi lippujakin. Ei haen oikeastaan vaelittaenyt mistaeaen leikkisodista, eikae yleensae pitaenyt taisteluja ryssiae, norsseja ja rottia vastaan minaeaen leikkinae ollenkaan, vaan haenen sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina taeyttae totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipae haen muutoin kuningas olisi ollutkaan. Haen veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi ettae taeytyy mennae ruutia hakemaan. Kun he kysyivaet, mistae haen ruutia saapi, nauroi haen vaan, ettae kyllae _haen_ aina saa, ja sanoi huomenna naeyttaevaensae miltae oikea pamaus kuuluu. Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa taeyteen, reunoja myoeten, ja maeaeraesi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit alkaisivat juosta vuorelle. Ettae Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut kaesiinsae, se oli jo kyllaekin suuri ihme, mutta mistae haen aikoi niin paljon ruutia saada, se meni yli jokaisen ymmaerryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Haenen kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen ettae haen joka alalla tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitae muut osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin haemmaestyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen. --Menkaeae te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi haen. Sykkivin sydaemmin, taeynnae ihmeellistae odotusta hajosivat kaikki vuorelta. Mutta Hinkki ja kapteeni menivaet vuoren itaeiselle harjalle. Siellae he paneutuivat pitkaekseen kalliolle illan haemaertymistae odottamaan. Kun kapteenin rinnasta kohosi silloin taelloein itkun jaeljiltae vielaekin hytkaehdyksiae, katsoi Hinkki saeaelien haentae, niinkuin olisi tahtonut sanoa: aelae enaeae viitsi valittaa. Ja kun he vaehaen aikaa siinae vielae olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto paeaevahdista ja rummunpaerinaeae Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn. --Nyt taeytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi haen.--Onko sinulla 5 penniae? Kapteeni sanoi: --Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitae sinae viidellae pennillae teet? Hinkki sanoi: --Se on sinun paeivaerahas. Anna taenne. Ja kapteeni antoi haenelle viisi penniae. --Nyt mennaeaen taestae alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin jyrkimmaestae paikasta kadulle vuoren taakse. Siinae oli vaehaen matkan paeaessae katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskaeytaevae. Puistossa soitteli musiikki. Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen aeijaeaen, joka olan yli heitetyllae hihnalla kannatti edessaeaen laatikkoa ja moei siitae appelsiinejae ja paperossia puistoon kulkeville. --Mene sinae, sanoi, toista kautta ja kun minae tulen taeaeltae paein ostamaan siltae paperossia, niin tule vastaan aelaekae ole tuntevanas minua. Kun minae rupeen juoksemaan, niin kiroo sinae ja juokse minun peraessaeni ja ole ottavanas minua kiinni. Ymmaerraetkoe? Kapteeni sanoi: --Pitaeaekoe minun ottaa sinut kiinni? Hinkki katsoi haeneen, naurahti ja sanoi: --Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, aelae ole tuntevanas. Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun haen laehestyi aeijaeae seisoi Hinkki jo siinae ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin aekkiae suustansa ja alkoi juosta puistokaeytaevaeae alas. Aeijae huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa peraessae. Kapteeni kirosi nyt kaeskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan Hinkin jaelkeen. Kun lehmuskaeytaevaellae oli paljon kaevelijoeitae kaeaensi Hinkki oikealle ja kierteli syrjaeteitae syvaelle varjoisaan puistoon. Haen antoi kapteenin paeaestae aivan kintereillensae, mutta kiinni ei antautunut, sillae vaikka kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei haen voinut tehdae niin nopeita luikerruksia ja kaeaenteitae. Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysaehtyi ja silloin kapteeni naeki haenen kaedessaeaen kaksi punasta Tollanderin paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitae, vaan pisti yhden kumpaankin takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan ettae juoksun kiihkeae hengaestys talttuisi.--Ei se nyt enaeaen meitae loeydae, sanoi haen paperossiaeijaestae. Levaettyaeaen haen nousi, katsoi ympaerillensae ja vei kapteenin rantaan, jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita veneitae. Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli kaljaasi ankkurissa ja sen peraeaen oli korkealaitainen musta vene pantu koeyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin laehemmaes rantaa ja pikku vene kaeaenteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin loeyhentaeen koeyttae. Hinkki haki ongenvavan rannasta, kaeski kapteenin pidellae lauttaan lukittua venettae kaeaentyneenae merelle paein, meni itse peraeaen ja jonkun ajan odotuksen jaelkeen tavotti kuin tavottikin vavalla mustan venheen ja sai siitae kaesin kiinni. Pian haen linkkuveitsellae katkasi koeyden ja haki kapteenin venheeseen. --Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vaehaen levottomana ympaerilleen katsellen. Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillae ja vene kaeaenteli haenen kaesissaeaen sinne taenne, josta Hinkki alkoi hermostua. --Mikaes naekyy minun paeaeni takaa, haeh? tiuskasi haen. --Tokan savupiippu, sanoi kapteeni. --No, jos piippu menee taelle puolelle paeaetae, niin souda taellae airolla, mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmaerraetkoe? Kapteeni teki niin eikae vene enaeae kaeaennellyt. Haen naeki ihmeeksensae, ettae Hinkki oli merellaekin aina vaan sama kuningas kuin maalla. He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkaen sillan ohitse ja vene jo keinui rasvatyyneen avomeren sileaellae mainingilla. Laskenut aurinko paistoi meren takaa pitkaen pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhae suurenevina kohosivat taivaan laelle asti. Hinkin mieli lauhtui. Haen lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse selkaekenoon peraelle. --Mikaes nyt on paeaen takana? kysyi haen. --Harakan vallit, sanoi kapteeni. --Souda niin, kaeski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan peraetuhdolle, ummisti silmaensae ja oli kuorsaavinaan. Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, ettae Hinkki oli todella nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitaemaestae Harakan valleja merkkinae ja alkoi kiertaeae kaupungin satamalahteen. Vihdoin haen lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi katselemaan ympaerillensae. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla noussut haenen eteensae. Hinkki se haentae aina vei ja opetti uusia maailmoita naekemaeaen. Vene hiljensi vauhtinsa. Sen heraettaemaet laineet olivat ruskosta valoisia. Nikolainkirkon kello vielae jymisi, vuoroin heleaemmin, vuoroin kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt. Vene pysaehtyi kokonaan. Kun sen laineetkin tyyntyivaet, silisi merenpinta ja koko kaupunki naekyi yloesalaisin kaeaentyneenae lahden pohjasta. Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja aerjaesi: --Mitae sinae noin venettae heiluttelet? --Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita. Haen oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitae aikaan. Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan sortui. Kapteeni oli kuin hulluna. --Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympaerilleen sanoi: minne helvettiin sinae olet soutanut! Naein sanoen haen melalla kaeaensi veneen poispaein kaupungista, ja kapteeni alkoi vedellae. Laehes neljaenneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan, joka mahtavine piippuinensa kellui meressae kuin puoleksi uponnut jaettilaeistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivaet kannella. Kylki-aukoista naekyi kanunain mustat suut. Kapteeni ei sanonut laivasta mitaeaen, vaan kysyi: --Mitae ne kranaatit oikein ovat? --Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki. --Mutta sinae kerran sanoit, ettae niissae on ruutia? --Naees nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka pannaan suuren kanunan sisaeaen ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta siinae on peraessae ruuvi, josta pannaan ruutia sisaelle, ja paeaessae on nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin, niin se raejaehtaeae ja palaset lentaevaet ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset kuolevat. --Vaikkako eivaet olisi mitaeaen pahaakaan tehneet? Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan. --Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejae? Hinkki ei pitaenyt taetaekaeaen kysymystae vastauksen arvoisena. --Tahtoisitko sinae olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein. --Ei sivelistit mitaeaen merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset lasisilmaeherrat! Maeskiksi menisivaet, jos Viaporista ammuttaisiin. Ja vaehaen ajan peraestae sanoi: --En minae vaan. Merille minae karkaan. Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsae. Merille,--se on tuonne, tuonne, missae ei maata naey ja kaikki on suurta ihmeellistae aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa naeytti kapteenista taellae hetkellae mitaettoemaen harmaalta, ikaevaeltae, pieneltae. Taas neljaenneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysaesi: --Mihinkaes me nyt mennaeaen? --Katso taakses, sanoi Hinkki. Ja kun kapteeni kaeaentyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti merestae nousevaa, harmaista kivistae muurattua pitkaeae ikkunatonta linnanseinaeae, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan. Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivaet yoepymistae tehden ylhaeaellae linnanseinaen edessae ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensae sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti vaelaehdyksensae. Haemmaestyneinae ja kysyvinae kaeaentyivaet kapteenin silmaet takasin Hinkkiin. --Aelae pelkaeae, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille ihmeellisiae tarinoita taestae Viaporin harmaasta vesilinnasta. Kertoi sen seinaen takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellae istuneet monta kymmentae vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinae koppeihin, joiden ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi laepi linnanpihalle paein ja toinen laepi ylhaeaellae merelle paein. --Katso tuonne! naeetkoe pieniae aukkoja linnanseinaessae? siinae on toinen laepi, josta he saavat ilmaa hengittaeaekseen, mutta eivaet ylety naekemaeaen. Kapteenin silmaet suurina ja palavina tuijottivat linnaan paein. --Souda vaan laehemmaes, sanoi Hinkki. Ja kertoi, ettae kun seinaen juurella on hiljaa, voi kuulla vankien huokauksia ja valituksia. He tulivat juuri seinaen viereen. Enin osa siitae oli rakennettu suoraan veteen, joka veneen laehestyessae kumeasti lotisi kivien vihreissae uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinae oli ruohon tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien vaeliin. --Pitele noista, sanoi Hinkki, minae tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinaeae vasten. --Kovasti huokailevat, sanoi haen jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten rupesi itse pitelemaeaen venettae ja kaeski kapteenin vuorostaan kuunnella. Kapteeni kallisti nyt haenkin korvansa kiviseinaeae vasten. Lieneekoe hiljainen tuulenhenki ylaeilmoissa kaeynyt ja linnanseinaen aukoissa suhissut, mutta veri oli jaettaenyt kapteenin kasvot, kun haen kuuntelemasta paeaesi, sillae haenkin oli kuullut huokauksia, syviae, ikionnettomuutta itkeviae. Haen kallistui uudestaan seinaeaen kiinni. Ei epaeilystaekaeaen. Ne huokailivat--huokailivat. Kapteeni mittasi silmillaeaen korkeuden maasta henkilaepeen. --Mutta jos auttais ne sieltae pois, sanoi haen. --Hm, pani Hinkki ikaeaenkuin olisi jo ennen itsekin sitae ajatellut ja mahdottomaksi huomannut. --Varrottais yoetae ja heitettaeis koeysi laevestae sisaeaen, arveli kapteeni. --Ei siitae laevestae mahdu ihmisen paeae, sanoi Hinkki. --Tai tultais joka yoe ja kaivettais reikaeae muurin laepi, esitti kapteeni. --Taeytyy laeksyjae lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heraesi haaveistaan. --Saatana! huusi haen kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon kaeteensae ja ylimalkaisessa raivossa aikoi sillae ruveta huitomaan ympaerilleen. Hinkki saeikaehti ja koetti kapteenia tyynnytellae, mutta kun kapteenin silmaet pyoerivaet paeaessae yhae kummallisemmin, haen huusi: --Vahti naeki meidaet, souda pois, se ottaa kiinni ja pistaeae linnaan, joutuin, joutuin! Ja kapteeni istui ja vetaesi vettae airoilla niin lujasti ettae toinen niistae siihen katkesi: --Mitaes nyt tehdaeaen? --Ojenna taenne ehjae, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon haen nousi pystyyn, pani peraessae olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin tekivaet punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivaet pikkuvenheeseen ja seisten sen peraellae yhdellae airolla soutivat koeyden pollariin. Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikae pitaenyt mitaeaen kiirettae. --Ethaen sinae kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni. Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden. --Annas kun minae tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla saavansa veneen kaeaennetyksi kotiin paein. --Et osaa taemmoeistae soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina vaan Viaporia kohden. Linnoituksen vallit, jotka kaupungista paein naeyttivaet tavallisilta ruohokummuilta, kasvoivat yhae suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin mahtavat vuoret kallioiden paeaellae ja suuret tykit ammottivat aukoista merelle paein. Pieniksi pilkuiksi haevisivaet vahtimiehet, jotka kivaeaerit olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin. Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana, ihmeelliset muurit, salaperaeinen laituri ja linnotukseen vievae rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidaen eteensae aivankuin niellaekseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni kosteammaksi. Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun. Kaukana idaen taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat hallitsevat puoli maailmaa. Taemae valtakunta on rakentanut linnoituksen mereen ja pannut sotamiehensae sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki soutaa vihellellen kohti kitaa. --Aelae herran taehden, kuiskasi kapteeni kiihkeaesti. Ryssae tappaa meidaet! Hinkki kaeaentyi katsomaan. Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssae alkoi todella huitoa kaesillaeaen ja puiden nyrkkiae kielsi heitae laehestymaestae. Hinkki antoi rohkeasti veneen mennae eteenpaein. Silloin haki ryssae vahtikopista kivaerinsae ja rupesi suurilla liikkeillae muka sitae lataamaan. Hinkki ei vaan ollut tietaeaekseenkaeaen. --Herran taehden, Hinkki! Hinkki! Heti kun vene oli tullut niin laehelle muuria, etteivaet ylhaeaellae kulkevat vahdit heitae enaeaen voineet naehdae, veti Hinkki taskuistaan punaset paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kaeaentyae pitkittaein porrasta vasten. --Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistae matkimaan: puh, puh,--ettae ryssae ymmaertaeisi. Ryssae rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kaedestae. --Aelae luule, poika, sanoi Hinkki ja tyoensi veneen ulommas.--Ni ponimai poruski. Hellitae vaan ruuti ensin. Ryssae pani nyt kivaerinsae jaelleen vahtikojuun ja katosi pienestae portista muurin sisaepuolelle. Heidaen odotellessaan sanoi Hinkki: --Taeaeltae kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa, saisimme paljonkin. --Mistaes ryssaet itse saavat ruutia? kysyi kapteeni. --Kranaateista raapivat. Taemaen kuultuansa kapteeni tunsi yhtaekkiae olevansa kuin kotonaan keskellae naeitae pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli naeyttaenyt avaimen ja avannut niiden sisimmaen salaisuuden. Ja yhdellae iskulla hajosi linnotuksen jylhae taika kapteenin mielestae. Iloissaan haen alkoi kovalla aeaenellae morista Hinkin opettamaa englantilaista merimieslaulua: Hel Viktooria, hel Viktooria! Tshilivili vippan boi! --Ole hiljaa, sanoi Hinkki. Ryssae toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltae vastaan paperossit. Kun he paluumatkalla laehestyivaet jaelleen Kaivopuiston rantaa, nousi Hinkki pystyyn ja kauan taehysteli maalle paein. Oli jo niin haemaerae, ettei haen voinut naehdae. Silloin haen kaeski olla soutamatta ja kuunteli kauan. --Kaljaasin miehet hakevat venettae, sanoi haen tyynesti. Rannalta paein kuului aeaeniae ja saappaitten rapinata kivien paeaellae. --Ne tulevat taenne paein. Paeaestae minut maalle, sanoi Hinkki. Kapteeni paeaesti Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettae, saaden vihdoinkin tilaisuuden tehdae niinkuin Hinkki ja niinkuin kivihiililaivain nokiset merimiehet. Ensi innostuksessa vene laeksi menemaeaen suoraan ulapalle, sillae kapteeni ei huomannut sen suunnasta vaaria pitaeae. Mutta suunnan pitaeminen siinae konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, ettae kun haen Harakan salmelle ehti, kuuli haen huutoja rannasta, jotka haenelle suuntaa neuvoivat ja niitae totellen haen loeysi pesulautan, sitoi veneen koeyden paetkaellae kaidepuuhun, missae muutkin veneet olivat ja tuli rantaan. Kaksi saarelaista oli siinae, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat haenelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja koeyden katkaissut ja vielae aironkin taittanut? Ja rupesivat haentae polisikamariin vaatimaan. Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kaedessae ja sanoi miehille: --Mitae haen on tehnyt? Miehet sanoivat mitae pahaa haen oli tehnyt, ja Hinkki sanoi: --Taitaa olla sama poika, joka meidaenkin veneen on vienyt. Sallikaa minun antaa haenelle selkaeaen. Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin paeaelle. Mutta kapteeni pakeni ja Hinkki rupesi ottamaan haentae kiinni ja he alkoivat juosta yloes pimeaetae lehmuskaeytaevaeae, niinkuin olivat aesken alaskin juosseet. Sillae se oli Hinkin ainainen konsti. Pari kivenheittaemaen vaeliae juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa juosta, ne on saarelaisia. He pysaehtyivaet ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpaein. --Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat paeaesseet kadulle.--Ei siellae lystiae ole. --Oletko ollut? kysyi kapteeni. --Olen, sanoi Hinkki. Siellae on ikaevae. Tule saattamaan minua. --Loeivaetkoe ne? --Eivaet lyoeneet, kaeskivaet papan lyoedae. --Loeikoe se? --Loei. Taehtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan saunan kellariluukkuun. Kun he tulivat haenen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni ehdotti, ettae Hinkki kapuaisi haenen olkapaeiltaeaen portin ylitse. Mutta Hinkki tiesi paremman keinon. Haen nosti toisesta paeaestae portin alla olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jaelkeen laskeutui maahan pitkaekseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle. --Huomenna pamahtaa, sanoi haen portin takaa. --Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla. Ja he erosivat. Siinae talossa asui Hinkin isae, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia poikia ei oltu kouluun hyvaeksytty, sillae ne olivat liian vanhoiksi katsotut ja olivat myoes jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet. 5. Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiae kertomuksia eikae heti mennyt pois kun haen suunsa avasi, oli taemae sama Hinkki,--vaarin lempipoika. Peraekamarin puolipimennossa, kolkutellen ja kaeaennellen vaarin merkillisiae sulatuskuppeja, viiloja, pihtejae, Hinkki istui kuunnellen permannolla, ja vaari taas makuultansa haenelle jutteli. Yhdessae kohti heillae tuli usein riita. Vaari koetti aina paeaestae veneh'ojalaisista haenelle puhumaan; Hinkki taas ei niistae niinkaeaen vaelittaenyt; olisi tahtonut kuulla enemmaen vaan Siperian seikkailuista ja yhae uudestaan vaati kertomaan siitae merkillisestae raharyoestoestae, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin kymmentae kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen rakkaalle Hinkillensae vaikka puoli vaekisin sen kaikkein taerkeimmaen asian, nimittaein sen suuren vaeaeryyden, minkae veneh'ojalaiset olivat kaersineet jaeaedessaeaen maattomiksi, vaari menetteli naein: haen lupasi kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut haentae ymmaertaemaeaen tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitae oja on, mitae lato, mitae virta, mitae niitty, mitae korpi, mitae kartano, vielae vaehemmaen ymmaersi torpan veroja ja metsaenmyynti-asioita, jotka kaikki olisivat olleet vaelttaemaettoemaet ymmaertaeae vaeaeryyden perille paeaesemiseksi. Sitaevastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat ja mitae niillae oikein voisi tehdae, hoeristi Hinkki korvansa, tuli vaarin viereen vuoteelle istumaan, ja ymmaersi kohta kaikki. Vaari sanoi vaan: --Jos naeillae tehtaeis rahoja niin paljon, ettae koko Veneh'oja vapaaksi ostettaisiin! Ja koko Hinkki oli liekkinae. Silmaet hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin siksi, ettae Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, ettae rahoja tehtaeisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua Veneh'ojasta. Vaehaen aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi: --Pitaeisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi. Ja naemaet sanat kuultuansa vaari taas haemmaestyi Hinkin suurta neroa ja naeki selvaeaen, ettae haenestae tulee se mies, joka ei usko mitaeaen ihmisestae ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessaensae. Mutta haen rakasti Hinkkiae niin, ettei uskaltanut vielae opettaa, pelaeten haenelle vaaraa. Sitaepaitsi Veneh'ojan asiain ymmaertaemaettoemyyden takiakin haen paeaetti jaettaeae laehemmaen opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja sanoi: --Olet huonoissa kirjoissa, eivaet ota polisiksi. Ja kun Hinkki rupesi miettivaeiseksi, sanoi, tietaeen Hinkin mielihalun: --Menisit ensin merille, niin sieltae tultuasi saisit uudet kirjatkin. Hinkki ihastui. Ja siitae pitaeen neljaennelle luokalle asti haen ei muuta ajatellut kuin keinoja millae saisi isaensae ottamaan haenet koulusta, sillae laivan kapteenit eivaet alaikaeisistae karkureista huolineet, vaan vaativat holhoojan suostumusta. Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, ettae mitae korkeammille luokille Hinkki tuli, sitae enemmaen opettajat halusivat paeaestae haenestae. He eivaet pitaeneet Hinkkiae nerona, niinkuin vanha vaari. Eivaet myoeskaeaen olleet samaa mieltae kuin Hinkin toverit, joiden joukossa haen oli juuri mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat siis verkon haenen ympaerillensae ja kun Hinkki kaeski kapteenin naulaamaan opettaja Oerbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Oerbom meni nokillensa, vetivaet he verkon paeaet yhteen ja nostivat Hinkin koreasti maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta. Jaettaeessaeaen koulun Hinkki sanoi tovereille: --Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitaeaen mahda. Ja kapteenin rinta kohosi ylpeaesti. Opettajat olisivat kyllae haenetkin erottaneet yhdessae Hinkin kanssa, mutta he toivoivat haenen vielae parantavan tapansa, kun Hinkin vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he paeaettivaet jaettaeae kapteenin toistaiseksi kouluun. Koulun sisaeiset asiat paeaesivaetkin kohta Hinkin laehdettyae sille tolalle, jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan taemaen opiston paeaekaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi, kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssaeaedyn. Oppilaat alkoivat uskoa opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja saeaety tuli arvon mittapuuksi. Kaikki muuttui. Kun siis kapteeni tuli Hinkin jaelkeen kuninkaaksi, kasvoi haenen ympaerilleen heti, tiedon, taidon ja saeaedyn perustuksella pikku kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivaet olisi uskaltaneet paeaetaensaekaeaen nostaa. Kapteeni ei ymmaertaenyt missae vika oli, vaan rupesi ajattelemaan, ettae haenen taeytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun norssien, rottain ja ryssaein kuninkaat ja siten osottaa voimansa suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi toermaeyksessae. Ryssaet taas houkuttelivat haenet kaksintaistelun varjolla koulunsa pihalle, mutta siellae hyoekkaesivaetkin kaikki haenen kimppuunsa. Ja nyt tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Haen taisteli kuin karhu. Sillae aikaa kuin haen nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua kaesiensae ja jalkojensa ympaerille takertuneista harmaista pikkuryssistae, takoivat suuret haentae nyrkeillaensae paeaehaen. Silloin pani kapteeni silmaensae kiinni ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut nielkoeoen! Ja samassa huikeasti aerjaehtaeen aekki tempauksella irrotti kaetensae. Osa pikku ryssistae kaatui, osa peraeytyi haetkaehtaeen ja heti vapautti haenen jalkansa. Kapteeni hyppaesi ilmaan ja sitten hurjassa raivossa kaetensae hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman paeaelle hypaetaekseen. Silloin soi ryssaein kello ja kapteenin paeaestellessae villiae huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien. Porttikaeytaevaeaen juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssaet. Mutta merkillistae! Vaikka haen oli avonaisessa kamppailussa kaatanut norssien ja rottain kuninkaat,--vaikka haen oli yksin ajanut koko ryssaein koulun pakoon, ei haenen valtansa sittenkaeaen vakiintunut, vaan kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivaet haentae sittenkin viisasteluillaan nolaamaan ja paeaetae lyhyemmaet naskalit tekivaet haenen urotoeistaensae ivaa, niin ettae joskus melkein kolmas osa luokkaa jo uskalsi olla tottelematta, kun haen johonkin asiaan komensi. Taemae kaevi haeneen kovin kipeaesti,--ei senvuoksi ettae haen olisi tahtonut itsellensae kunniaa, vaan senvuoksi, ettae jos haenen valtansa olisi paeaessyt hoellistymaeaen, niin olisi saattanut tapahtua, ettae olisivat vaehitellen uskaltaneet ruveta jaelleen sanomaan haentae kapteeniksi. Varjelkoon sellaista tapahtumasta! Ilmeistae oli, ettei voima yksin riittaenyt. Eipae Hinkkikaeaen ollut voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain ja oli siinae tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti tunnustamaan pojille, ettae Hinkki oli haenet muka voittanut. Mutta oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Haen oli ollut niin paha niille, jotka haentae eivaet tunnustaneet, ettae sellaisten elaemae oli kaeynyt mahdottoman happameksi ja heidaen oli lopultakin aina taeytynyt taipua. Itki tai parkui, kyllae Hinkki sai vihdoin aina armoille heittaeytymaeaen. Mutta kapteeni ei millaeaen osannut olla kovuudessa niin sitkeae kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittaein oli haenen mahdoton kauan toisia itkettaeae; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo heltyi ja paeaesti kaesistaeaen. Ei auttanut kapteenin teeskennellae julmuria, kertoa hirmuisia ryoevaerijuttuja omasta saeaelimaettoemyydestaeaen, aekkiae aerjaehdellae, mulkoilla silmillaeaen, paukahutella kaemmeniaeaen yhteen ja hyppiae villisti ilmaan ikaeaenkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivaet, ettae haen olisi kyllae saattanut rikkoa pulpetit ja taulut ja lennaettaeae opettajan tuolin ikkunasta, mutta ettae tarvitsi vaan ruveta itkemaeaen niin haen heti paeaesti. Ja niinpae sitten tapahtuikin, ettae yhteisesti pihalla telmittaeissae joku satutettu uskalsi heittaeae haenelle laumasta jaelleen tuon kamalan haukkumanimen, jonka haen oli luullut kaikilta jo unohtuneen. Ainoastaan laehimmaet silloin naekivaet, ettae haen kaevi aekkiae totiseksi. Muut eivaet huomanneet mitaeaen. Ja vasta useiden paeivien jaelkeen alkoivat kaikki ihmetellae suurta, kaesittaemaetoentae muutosta kapteenin koko olennossa ja kaeytoeksessae; Haen alkoi lukea. Todella alkoi osata laeksyjae, nousi ja vastasi lyhyellae kaeheaesti moeraehtaevaellae aeaenellaensae ja vastattuaan istui tuiman naekoeisenae, ympaerilleen vilkuilematta. Haen tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellae kasteltuna ja harjalla silitettynae, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jaelkeen jaeaenyt ja paljosta piti selville paeaestae. Kaevellen edestakaisin luki ja paenttaesi paeaehaen vaeliajoillakin, kehenkaeaen katsomatta ja ketaeaen kuuntelematta. Kaeytaevaet vaan kumisivat haenen yksitoikkoisesti jonottavasta moerinaestaensae. Ei kukaan ymmaertaenyt mitae taemae kaikki merkitsi. Summa vaan oli, ettae kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin jo ihmetellen katsahtelivat haeneen ja ensin ikaeaenkuin koetteeksi tekivaet haenelle sellaisia kysymyksiae, joita he muuten ainoastaan parhaille tekivaet. Kapteeni rypisti silmaekulmansa, vastasi lyhyeen ja taesmaellisesti ja istui kohta vastauksen jaelkeen, silmaet alas luotuina, ikaeaenkuin haeveten tietoansa. Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut tuntemasta olevansa vallanperijae Hinkin jaelkeen tai tahtomasta olla valtijaana? Ei. Sillae jos kuningas naekee valtansa hajoavan, niin syyttaeae haen itseaensae huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja paimentaessaan on valtansa sikojen yli saeilyttaenyt. Ei yksikaeaen kuningas salli sanottavan: valta meni haenen kaesistaeaen. Sentaehden, jos vaikka haen aikoisi vallasta luopua, vahvistaa haen ensin valtansa. Haen tutkii ja ajattelee paeaensae ympaeri: miksi olen minae kelvoton? Ja naehtyaensae missae kohden haenen asemansa on heikko, kaeyttaeae kaiken kykynsae ja jaerkensae ja tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltae heikolta puolelta. Niin teki myoes kapteeni. Huomattuaan ettae tietokuninkaat haenen valtaansa jaeytaevaet haen paeaetti voittaa heidaet heidaen omilla aseillaan. Paeaetti voittaa heidaet tiedossa ja taidossa. Ja kun Kustaava oli haenen paeaensae suurenlaiseen takaraivoon antanut haenelle Veneh'ojan viisauden perinnoen, ei tarkotus ollutkaan haenelle vaikea saavuttaa. Haen loei pystynokat tietokuninkaat perinpohjin. Lakkasivat nenaestelemaestae ja muiden mukana alkoivat noeyrinae, epaetietoisen uteliaina katsoa yloespaein haenen silmiinsae. Voimakkain ja samalla viisain! Onko yksikaeaen kuningas koskaan osannut lujemmin valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias! Mitae olisikaan Hinkki taellaisesta asiain kaeaenteestae sanonut! Kapteenin ei ollut omatunto taehaen aikaan hyvae, vaan muuan seikka teki naemae uudet kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltae perittyyn ja kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti opettajiston sitkeae vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenaestae vetaemisellae, kiusanteolla,--sanalla sanoen, opettajien vallan vaehentaeminen. Asia olikin kapteenista ollut paeivaen selvae ja luonnollinen niinkauan kuin haen oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet ja haen joutui ilman Hinkkiae kuin yksin tuntemattomalle ulapalle. Se seikka, ettae haen nyt aina osasi laeksynsae ja ymmaersi kaikki opettajain kysymykset teki opettajat vaekisinkin haenen ystaevikseen. He katsoivat haeneen lempeaesti, vaelistae ikaeaenkuin haenen suosiotansa tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystaevyyttae ja takanapaein yhae hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki asiat olla joko niin taikka naein eikae koskaan molempaa yhtaikaa. Naeyttelemiseen ja teeskentelemiseen haenen suorain kasvojensa lihakset eivaet taipuneet, ja pyoereaet silmaensaekin olivat semmoiseen jo luonnostaan liian jaeykaesti avonaiset. Olisi jaeljellae ollut ainoastaan suora vastustus, vaikka osasikin laeksynsae ja vaikka opettajat kilvan kiittivaet. Taemae oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska laeksyjen osaaminen oli jo itsessaeaen taeysi myoennytys ja kaedentarjous opettajille. Ja kapteeni oli kuin teraevaellae miekan teraellae. Ristiriita tuli haenelle sietaemaettoemaeksi, josta oli seurauksena, ettae haen paeivae paeivaeltae, ehdottomastikin yhae enemmaen luopui Hinkin hengestae ja antautui opettajain henkeen. Haen lohdutti itseaeaen sillae, ettae Hinkki taetae kaikkea ei naee ja ettae koulun kaeyntiae ei kestae ikuisesti. Neljaen, sanoo neljaen vuoden kuluttua haen on taeysi herra, paeaessae valkea ylioppilaslakki, ja silloin haen on vapaa teeskentelystae. Ja niin tapahtui, ettae kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon hedelmoeittaeviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintoe, joka siellae laentisen Suomen sydaenkorvissa heidaen paeaekoppiinsa visusti kaetkettynae odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin, paeaesi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa paeivaen valoon, ulos pursuessaan loeytaemaettae vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylaen salvoshirsiae, vaan pelkkaeae sivistystae ja opettajia, jotka hiki paeaessae tekivaet tyoetae ravitakseen sitae kyllaeiseksi algebralla, latinalla ja kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa naekisi ja peruansa kysyisi ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyoetae tuhoamaan. Ja onkin mahdollista, ettae jos kaikki olisi paeaessyt jatkumaan niinkuin oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen tulevaisuudessa elaejae kuin ne, jotka suuren maailman taeyttaevaet haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan haenkin alkoi salata sukuperaeaensae, karttoi johtamasta ketaeaen tietaemaeaen missae asui, saamaan vihiae haenen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti porttolaa, ja aeidistae, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain ihmisten likariepuja. --Haen on aepaerae, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta menestyksestae koulussa. Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi asioille uuden kaeaenteen. Hinkki naeet astui vielae kerran naeyttaemoelle. Hinkki oli erotettu syksyllae, juuri kun haen oli alottamassa V:ttae luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jaeaeneet talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinae vuonna enaeae onnistunut paeaestae merille. Jonkun kerran haen oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissae suhteissa vielae pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja kapteeni koetti puolestaan myoeskin teeskennellae entisiae vaelejae haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli haeneen huolestuneesti ja epaeluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa haentae silmiin, vaan kaeaenteli paeaetaensae sinne ja taenne. --Naeytaes tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta tulemasta. Kapteeni antoi haenelle ainevihkonsa. Ja heidaen kulkiessaan Hinkki selaili vihkoa. Siellae oli aineita "Kesaen vietosta", arvosana 9, "Kaarle Suuresta", arvosana 8, "Lapsuuden uskosta", arvosana 10, ja niin poispaein. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt tiilenkarvaiseksi haepeaestae. Senjaelkeen he eivaet olleet voineet puhua mitaeaen keskenaensae, ja he tapasivat toisensa vasta kevaeaellae, jaeidenlaehtoeaikaan. Hinkki oli silloin jo moenstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia etelaesatamassa laehteaekseen Espanjaan ja sitten Vaelimeren satamiin. Viimeisenae paeaesiaeispaeivaen aattona, pari iltaa ennen merille laehtoeae haen ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly, pesukomooti ja harmaalla viltillae peitetty rautasaenky. Hinkki tuli ikaeaenkuin hyvaestijaetoelle, olipa pukeutunut uusiin, haenen yllaensae oudon hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytaemaeaen kapteenia laeksijaeisille, joita sanoi vietettaevaen morsiamensa luona. Kapteeni tuli kovin ihmeihinsae, ettae Hinkillae oli jo morsian; sitae haen ei ollut aavistanutkaan. Itsellae haenellae tosin kyllae myoes jo oli mielitietty, viaton, vielae lyhythameinen tyttoe, joka suuresti rakasti haentae ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli taetaekin asiaa ruvennut ikaeaenkuin tukehuttamaan, sillae se tyttoe oli yhtae pimeaetae sukuperaeae kuin haen itsekin: eraeaen palvelijan avioton lapsi, joka palvelija oli jostakin vaarin haemaeriltae kotiseuduilta kaupunkiin tullut, ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan. Hinkki kertoi morsiamestaan, ettae se haenen morsiamensa oli hirveaen fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja, kraji ja sinjonki--sana jota kapteeni ei ymmaertaenyt, mutta sitae hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella naeyttaenyt koulun ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis haen oli, viehaettaevaempi kuin koskaan ennen, eikae olisi yhtaeaen ollut kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat haeneen rakastuneet. Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin laeksijaeisjuhlaan. Haen tahtoi pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin naeytti olevan tavallista hienommissa tamineissa. Erittaeinkin somensi Hinkkiae valkea paidankaulus haenen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentaehden paeaetti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein taerkaetyn. --Ei sitae tarvita, sanoi Hinkki. Mutta kapteeni oli itsepaeinen ja suurten ponnistusten jaelkeen sai takana nuppineulan ja edestae napin avulla kauluksen pysymaeaen paikoillaan, vaikka se tyoentaeytyikin ehkae liian korkealle poenkoettaemaeaen, kun pehmeae aluspaita ei pitaenyt vastaan. Hinkki sitoi haenelle rusetin, yksipuoliseen solmuun. Kellon tultua kuusi he laeksivaet. Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepaein kulkivat tuli heitae vastaan jonottain telakan tyoemiehiae iloisesti rupattaen ja kiiruusti kaeyden. Kevaeinen ilta-aurinko paistoi vielae vinottain talojen raeystaes-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellae taeaellae oli ainoastaan alta veden kalvamia ja paeaeltae mustuneita jaeaekuoria, jotka hauskasti kopisivat ihmisten kaeydessae niiden ylitse. Taehaen aikaan kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien laeksyjen paljous pakotti karkottamaan mielestae kevaeistae meren tuoksua ja sanomatonta halua piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja laehteae epaemaeaeraeisesti eteenpaein pitkin haemaertyviae katuja rantakaduille asti, missae suuret, teloille nostetut laivain rungot haeaemoettivaet ja meri huokui suolaa ja laiturien tervaa. Nytpae he kulkivat Hinkin kanssa--ei koulusta kotiin laeksyjae lukemaan, vaan haemaertyviae katuja myoeten epaetietoiseen, viehaettaevaeaen vapauteen. Sillae Hinkin laeikkyville merille laehtevae mieli heitti suuresta yltaekyllaeisyydestaeaen leiskauksen kapteenillekin. Ja jo veteli kapteeni syviae huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan haenen henkeensae antautuen. Hinkki kulki nopeasti edellae ja ikaeaenkuin tuntien jaelleen entistae valtaansa kapteeniin haen hytkaehteli joka askeleella, antaen saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukaeytaevaen laakeita kiviae. Aekkiae haen kiersi kadulta talon pihalle, niin ettae kapteeni vauhdista meni hyvaen matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti Hinkin, kun taemae oli jo talon pihalla nousemassa portaita yloes. Hinkki koputti ovelle ja he paeaestettiin kyoekkiin, jonka johdosta kapteeni ensin luuli, ettae Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttoe. Mutta ei. Palvelustyttoe meni naurahtaen sisaelle ja selvaesti kuului kuinka se siellae ilmotti heidaen tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat ovat tulleet. Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisaelle suureen huoneeseen ja naeki silloin Magdan sisaret--arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne kampasivat vasta paeaetaensae ja kumartuen vatien yli pesivaet itseaeaen niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielae alushameisillaan ja yhdellae oli musta kalotti paeaelaella. Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli tulossa. Naehtaevaesti oli taessae aikomus viettaeae todella juhlaa Hinkin kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, ettae juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki laeksi merille! He kaeskettiin nyt kyoekistae toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno, niin ettei kapteeni ollut koskaan vielae semmoisessa kaeynyt. Haen oli tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa haetimmiten tarkastanut vierashuonetta, naehnyt pianon, peilejae, pehmeitae nojatuoleja ja muuta ihmeellistae, mutta taeaellae oli vielae hienompaa ja punasempaa, punasta silkkiae ja samettia, ihmeellisiae varjostimia, kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat parhaissakin vaatteissaan kuin mitaekin kadulta tulleita hampuusia, mutta Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitaeaen tee, ja rohkaisi kapteenin mieltae. Keskellae huonetta oli pyoereae poeytae, jolle oli katettu appelsiinejae, omenia ja pitkaekaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut ajatellakaan, ettae tuo kaikki oli heitae varten, mutta Hinkki sanoi: se on