The Project Gutenberg EBook of Ylösnousemus I, by Leo Tolstoi This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Ylösnousemus I Author: Leo Tolstoi Release Date: May 18, 2004 [EBook #12379] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLÖSNOUSEMUS I *** Produced by Miranda van de Heijning, Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders YLÖSNOUSEMUS I Kirj. LEO TOLSTOI Tekijän luvalla suomentanut Arvid Järnefelt 1899. _"Silloin Pietari tuli hänen tykönsä, ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, jolta rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä? "Sanoi Jeesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."_ (Mat. 18: 21, 22.) _"Miksi siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et näe malkaa omassa silmässäs."_ (Mat. 7: 3.) _"Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä."_ (Joh. 8: 7.) _"Ei ole opetuslapsi ylitse mestarinsa: mutta jokainen on täydellinen koska hän on niinkuin hänen mestarinsa."_ (Luuk. 6: 40.) I. Vaikka ihmiset, keräännyttyänsä sadoin tuhansin pienoiselle pinta-alalle, tekivätkin parastaan tärvelläkseen sitä maata, jonka päällä tunkeilivat; vaikka he laskivatkin tämän maan kivillä, ettei siinä mitään kasvaisi, vaikka nyhtivät juurineen ylös jokaisen ruohon, joka pyrki esille, vaikka savuuttivat ilman kivihiilen ja naftan käryllä, vaikka typistelivät puunsa luonnottoman muotoisiksi ja karkoittivat näkyvistä kaikki eläimet ja linnut;--kevät oli sentään kevättä kaupungissakin. Aurinko paistoi, ruoho, saatuaan kasvun vauhtia, vihersi kaikkialla, missä sitä ei oltu irtinyhdetty, ei ainoastaan bulevardien penkereillä, vaan katukivienkin välissä, ja koivut, poppelit, tuomet puhkesivat liimaisiin, tuoksuviin lehtiinsä, lehmukset paisuttivat halkeilevia nuppujansa. Naakat, varpuset ja kyyhkyset keväiseen tapaansa jo rakentelivat iloiten pesiänsä ja kärpäset surisivat auringon lämmittämillä seinillä. Iloissaan olivat niin kasvit kuin linnut, hyönteiset ja lapset. Ainoastaan suuret, ainoastaan täysikäiset ihmiset--ne yhä herkeämättä pettivät ja kiusasivat sekä itseään että toisiaan. Ihmiset eivät ajatelleet pyhäksi ja tärkeäksi sitä, että nyt oli tämmöinen kevätaamu, ei tätä jumalan maailman kauneutta, joka on annettu kaikkien olentojen onneksi,--kauneutta, joka herättää rauhan, sovinnon ja rakkauden tunteita, vaan pitivät pyhänä ja tärkeänä sitä, minkä olivat vaan itse keksineet hallitakseen ja vallitakseen toisiansa. Niinpä lääninvankilan konttorissa ei pidetty pyhänä ja tärkeänä suinkaan sitä, että kaikille eläimille ja ihmisille on annettu kevään sulous ja ilo, vaan pidettiin pyhänä ja tärkeänä, että eilisiltana oli saapunut numeroitu, sineteillä ja virallisilla alkukoristuksilla varustettu paperi, jossa käskettiin kello 9:ksi aamua, tänä 28 p:nä huhtikuuta, tuomaan oikeuteen kolme vankilassa säilytettyä tutkintovankia--kaksi naista ja yksi mies. Toinen näistä naisista, ollen kaikkein tärkein rikoksellinen, oli tuotava erikseen. Ja niinpä nyt tämän virkakirjeen perustuksella, 28 p. huhtikuuta, kello 8 aamulla, astui naisosaston haisevaan käytävään päävartija. Hänen mukanaan tuli käytävään kärsineen näkönen nainen, jolla oli harmaat kiharahiukset ja virkanauhat röijyn hihoissa sekä siniset reunat vyössä. Se oli naisosaston päävartija. --Haetteko Maslovaa?--kysyi hän, lähestyessään päävartijan seurassa erästä käytävään päin avautuvien koppien ovea. Päävartija, kolistellen lukossa rautaisia avaimiansa avasi kopin oven, jolloin sieltä tulvahti vielä haisevampi löyhkä kuin käytävässä olikaan, ja huusi: --Maslova oikeuteen!--ja jääden odottamaan sulki jälleen oven. Yksin vankilankin pihalla oli tuore, elähyttävä henki, minkä tuuli oli ahoilta kaupunkiin tuonut. Käytävässä sitävastoin oli painostava, lavantautinen, ulostuksista, tervasta ja homeesta sekoittunut ilma, joka heti masensi alakuloiseksi vastatulijan mielen. Samaa tunsi pihalta tullut vartijanainen, vaikka oli tottunutkin huonoon ilmaan. Käytävään päästyänsä häntä äkisti rupesi väsyttämään ja nukuttamaan. Kopissa nousi kiire: kuului naisääniä ja paljain jaloin astumista. --Alappa joutua sieltä, Maslova,--pian!--huusi päävartija oveen. Parin minuutin kuluttua tuli kopista nopein askelin, äkkiä kääntyen ja asettuen päävartijan viereen, lyhyenläntä ja hyvin kohorintanen nuori nainen, harmaassa, valkoisen röijyn ja valkoisen alushameen päälle puetussa mekossa. Jaloissa oli naisella liinaiset sukat ja niiden päällä vankikengät, päässä oli valkoinen huivi, jonka alta, nähtävästi tahallaan, oli työnnetty esille muutamia pyörylöitä mustista kiharaisista hiuksista. Naisen kasvoissa oli ylt'yleensä se erikoinen kalpeus, joka tavataan kauan sisällä olleiden ihmisten kasvoissa ja joka väriltään muistuttaa perunan ituja kellarissa. Samallaiset olivat pienet, leveät kädet ja valkonen, täyteläs kaula, joka näkyi mekon suuren kauluksen välistä. Näissä kasvoissa, erittäinkin niiden väsähtäneen kalpeuden vuoksi, herätti huomiota hyvin mustat, säkenöivät, vähän turvonneet, mutta hyvin eloisat silmät, joista toinen katsoi vähän kieroon. Hän pysyttelihe hyvin suorana, pitäen esillä täyteläistä rintaansa. Käytävään tultuansa hän, keikahuttaen hiukan päätänsä, katsahti suoraan päävartijan silmiin valmiina täyttämään kaikki, mitä häneltä vaadittaisiin. Päävartija oli jo sulkemassa ovea, kun sieltä pistihe esiin harmaahapsisen akan kalpeat, ankaran ryppyiset kasvot. Akka alkoi jotakin haastaa Maslovalle, mutta päävartija painamalla ovea, litisti hänen päätään ja pää katosi. Kopissa remahti joku naisääni nauramaan. Maslova myöskin naurahti ja kääntyi sitten ovessa olevalle pienelle ristikkoluukulle. Akka sisäpuolelta laittautui myöskin heti luukulle ja käheällä äänellä sanoi: --Muista, älä puhu mitään liikaa, aina vaan yhtä. --Yhtä on mitä puhun, pahemmaksi ei tule,--sanoi Maslova päätänsä keikahuttaen. --Eipä tietenkään kahta,--sanoi päävartija esimiehen luottamuksella omaan sukkeluuteensa.--Eteenpäin, mars! Luukussa näkynyt akan silmä katosi, mutta Maslova tuli keskelle käytävää ja seurasi nopein, lyhyin askelin päävartijaa. He laskeutuivat alas kivirappusia myöten, kulkivat vielä pahemman hajuisen ja meluisen miesosaston läpi, oviluukuissa olevien silmien seuraamina, ja tulivat konttoriin, jossa jo seisoi kaksi saattosotamiestä pyssyinensä. Siellä istuva kirjuri antoi toiselle sotamiehistä tupakinsavusta kellastuneen paperin ja, osoittaen vankia, sanoi: »Tuoss' on.» Sotamies,-- nishninovgorodilainen talonpoika--jolla oli punaset, rokonarpiset kasvot, pisti paperin sinellinsä hihantaitteeseen ja hymyillen iski silmää toverilleen, leveänaamaiselle tshuvassille, tarkoittaen vankia. Sotamiehet laskeutuivat vangin kanssa rappusia alas ja menivät pääporttia kohden. Pääportin suuresta ovenpuoliskosta avautui erikoinen ovi ja astuttuaan sen kynnyksen yli pihalle sotamiehet tulivat vangin kanssa muurien ulkopuolelle ja läksivät astumaan pitkin kaupunkia kulkien keskellä kivikatua. Ajurit, puotilaiset, kyökkipiiat, työmiehet, virkamiehet pysähtyivät ja uteliaasti tarkastelivat vankia; muutamat pudistelivat päätänsä ajatellen: »noin se käy kun käyttäytyy huonosti, eikä niinkuin me.» Lapset katselivat kauhulla naisrosvoa, ja voivat olla rauhallisia vaan siitä syystä, että sotamiehet kulkivat hänen jäljessään eikä hän siis nyt voinut mitään tehdä. Joku maalainen talonpoika, joka oli saanut myydyksi hiiliä ja lipinyt ravintolassa teetä, tuli hänen viereensä, teki ristinmerkin ja antoi hänelle roposen. Vanki punehtui, painoi päänsä alas ja mutisi jotain itsekseen. Tuntien, että kaikki häntä silmäilivät, hän salavihkaa, päätänsä kääntämättä, vilkkui niihin, jotka katsoivat häneen ja häneen kääntynyt huomio ilahutti häntä. Myöskin ilahutti häntä tämä vankilailmaan verraten puhdas, keväinen henki;--teki vaan kipeätä astua pitkin kiviä kömpelöt vankilakengät jalassa, tottumattomana kävelemiseen, ja hänen piti sentähden katsoa mihin astui ja astua niin keveästi kuin suinkin. Jauhokaupan ohi kuljettaissa, missä kenenkään ahdistamatta tepasteli ja kieppuili kyyhkysiä, vanki oli satuttaa jalallaan yhtä niistä; kyyhkynen pyrähti ylös ja siipiänsä räpyttäen lensi ihan hänen korvansa ohi, saattaen hänet tuntemaan tuulta. Hän hymähti, mutta samassa huokasi raskaasti, kun muisti asemansa. II. Vangitun Maslovan historia oli hyvin tavallinen historia. Hän oli herraskartanossa palvelevan naimattoman naisen tytär. Tämä nainen, eläen äitinsä kanssa karjakkona kahden sisarusneidin omistamalla tilalla, oli synnyttänyt joka vuosi, ja, kuten maalla tavallisesti käy, lapset kastettiin, vaan äiti ei imettänytkään pienokaista, joka oli ilmestynyt hänen haluamattaan, joka oli tarpeeton ja häiritsi työssä, ja niin se pian sai kuolla nälkään. Näin oli kuollut viisi lasta. Kaikki he olivat kastetut, mutta kaikki olivat jääneet imettämättä ja kuolleet. Kuudes lapsi, jonka isä oli kuleksiva mustalainen, oli tyttö, ja tämän kohtalo olisi ollut samallainen, mutta kävi niin, että toinen vanhoista neideistä pistäytyi navettaan antaakseen nuhteita karjakoille, kun kermassa oli tuntunut lehmän haju. Navetassa makasi synnyttäjä kauniin, terveen pienokaisen kanssa. Vanha neiti antoi nyt nuhteita niin hyvin kermasta kuin siitäkin, että synnyttäjä oli päästetty navettaan, ja oli jo lähtemässä pois, kun huomasi lapsosen, armahti sitä ja tarjoutui sen kummiksi. Hän kastattikin tytön, ja sitten, säälien ristilastaan, antoi maitoa ja rahoja äidille, joten lapsi jäi eloon. Niinpä vanhat neidit sitten nimittivätkin sen »pelastetuksi». Lapsi oli kolmen vuotias, kun hänen äitinsä sairastui ja kuoli. Isoäidille oli lapsenlapsi vastukseksi, ja silloin vanhat neidit ottivat tytön luoksensa. Mustasilmäisestä tytöstä tuli tavattoman elävä ja miellyttävä, ja vanhat neidit olivat hänestä hyvillään. Vanhoja neitiä oli kaksi: nuorempi, hyväluontoisempi--Sofia Ivanovna, joka oli lapsenkin kastattanut, ja vanhempi, ankarampi--Maria Ivanovna. Sofia Ivanovna piti tytön vaatteissa ja opetti sitä lukemaan sekä tahtoi sitä ottotytökseen. Maria Ivanovna taas sanoi, että tytöstä olisi tehtävä työihminen, hyvä sisäpiika, ja sentähden hän oli vaativainen, rankaisi, jopa löikin tyttöä pahalla tuulella ollessaan. Niinpä näiden kahden vaikutuksen välillä tytöstä kasvoikin puoleksi sisäpiika ja puoleksi ottotyttö. Häntä kutsuttiinkin sentähden keskinkertaisella nimellä Katjushaksi, ei Katjkaksi, kuten kutsutaan piikaa, eikä Katenjkaksi, kuten kutsutaan omaa lasta. Hän ompeli, siivosi huoneita, kiilloitteli liidulla pyhäinkuvia, paahtoi, jauhoi ja tarjosi kahvia, toimitti vähäisemmät vaatteenpesut ja välistä istui neitien kanssa ääneen lukemassa. Hänellä oli kosijoita, vaan ei hän kenestäkään huolinut, kun tunsi, että elämä työihmisten kanssa, jotka häntä kosivat, tulisi hänelle vaikeaksi, tottunut kun oli herraselämän hempeyteen. Näin hän eli 16:nteen ikävuoteen asti. Päästyään sen ikävuoden yli saapui neitien luo heidän veljenpoikansa, ylioppilas, rikas ruhtinas, ja Katjusha, uskaltamatta tunnustaa sitä hänelle tai edes itselleenkään, rakastui häneen. Sitten, kahden vuoden kuluttua, tämä sama veljenpoika poikkesi tätejä katsomaan matkallansa sotaan ja viipyi, silloin talossa neljä päivää. Lähtönsä edellisenä iltana hän vietteli Katjushan, ja, pistettyään hänelle viimeisenä päivänä sataruplasen käteen, matkusti pois. Viiden kuukauden kuluttua hänen lähtönsä jälkeen Katjusha sai varmasti tietää olevansa raskauden tilassa. Siitä lähtien oli hänelle kaikki tyyni yhdentekevää, ja hän vaan ajatteli kuinka pääsisi siitä häpeästä, joka häntä odotti. Hän alkoi haluttomasti ja huolimattomasti palvella neitejä ja vihdoin, itsensäkin tietämättä, rietaantui ja antoi tulla pahoja sanoja neideille, joita sanoja hän itsekin sitten katui, sekä pyysi päästökirjaa. Ja neidit, hyvin tyytymättöminä häneen, päästivät hänet. Heiltä hän tuli sisäpiiaksi eräälle poliisille, vaan pysyi tässä paikassaan ainoastaan kolme kuukautta, sillä poliisi, 50 vuotias ukko, alkoi häntä ahdistella, ja meni kerran niin pitkälle, että Katjusha vimmastui, sanoi häntä pöllöksi ja vanhaksi piruksi, ja tyrkkäsi häntä rintaan, niin että hän kaatui. Katjusha ajettiin palveluksesta röyhkeyden vuoksi. Uutta paikkaa oli turha hakea, kun jo kuitenkin lähestyi synnyttämisen aika, ja hän asettui asumaan maalaisen kätilöämmän luo, joka myyskenteli viinaa. Synnytys oli helppo. Mutta kätilö, joka oli kylässä hoitanut sairasta synnyttäjää, tartutti Katjushaan maitokuumeen, ja lapsi, poikanen, lähetettiin kasvatuslaitokseen, minne se oli heti perille päästyä kuollut, lasta saattaneen akan kertomuksen mukaan. Rahoja oli Katjushalla kaikkiaan silloin kuin hän asettui kätilön luo 127 ruplaa, joista 27 ansaittuja ja 100 ruplaa viettelijän antamia. Mutta lähtiessä sieltä oli hänellä jäljellä ainoastaan 6 ruplaa. Hän ei osannut pitää rahoja, tuhlasi niitä omiin tarpeisinsa ja antoi myöskin jokaiselle, joka pyysi. Kätilö otti häneltä hyyrystä, ruuasta ja teestä kahden kuukauden ajalta 40 ruplaa, 25 ruplaa meni lapsen lähettämiseen, 40 ruplaa kätilö pyysi ja sai lainaksi lehmän ostamista varten, parikymmentä ruplaa kului noin vaan--pukuun, makeisiin, niin että parannuttuansa Katjushalla ei ollut rahoja, vaan oli pakko hakea paikkaa. Paikan hän sai erään metsävoudin luona. Metsävouti oli nainut mies, mutta samoin kuin poliisikin jo ensi päivästä alkoi ahdistella Katjushaa. Mies inhotti häntä ja Katjusha koetti välttää häntä. Mutta mies oli häntä kokeneempi ja viekkaampi, ja--mikä pääasia--hän oli isäntä, joka saattoi lähettää piian minne tahtoi, ja niinpä hän sopivan hetken tultua otti tämän valtaansa. Vaimo sai asiasta vihiä, ja tavattuaan kerran miehensä yksin huoneessa Katjushan kanssa, hyökkäsi tätä lyömään. Katjusha ei perääntynyt ja syntyi tappelu, jonka johdosta hän ajettiin talosta saamatta palkkaa. Silloin Katjusha lähti kaupunkiin ja asettui tätinsä luo. Tätin mies oli nitoja, joka oli ennen elänyt siivosti, mutta nyt oli kadottanut kaikki työnantajansa, oli juoppo, joka joi kaikki, minkä käsiinsä sai. Tätillä oli vähäinen pesulaitos, josta hän lapsinensa eli ja ylläpiti hunningolle joutunutta miestään. Hän ehdotteli Maslovalle, että tämä rupeisi pesijättäreksi hänelle. Mutta nähtyään, kuinka raskaassa työssä pesijättäret tätin luona elivät, Maslova epäili suostua ja kyseli vaan konttoreista palvelijattaren paikkoja. Tämmöinen paikka vihdoin löytyi erään rouvan luona, joka asui kahden lyseossa käyvän poikansa kanssa. Viikon kuluttua hänen tulonsa jälkeen vanhempi, kuudennen luokan lyseolainen, jolla jo oli viiksien alkua, heitti lukemisen ja alkoi lakkaamatta ahdistella Maslovaa. Äiti pani kaikki Maslovan syyksi ja erotti hänet palveluksesta. Uutta paikkaa ei ollut tiedossa, mutta kävi niin, että tultuansa konttoriin, joka välitti palvelioita isännille, Maslova tapasi siellä rouvan, jolla oli sormuksia ja rannerenkaita täyteläisissä paljaissa käsissään. Otettuaan selvän paikattoman Maslovan asiasta tämä rouva ilmoitti hänelle osoitteensa ja pyysi tulemaan luokseen. Maslova meni. Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, tarjosi torttuja ja makeata viiniä ja lähetti piikansa viemään jonnekin jotakin paperilippua. Iltasella tuli huoneeseen iso-kasvuinen herrasmies, jolla oli pitkät harmahtavat hiukset ja harmaa parta; hän heti istuutui Maslovan viereen ja alkoi kiiltävin silmin ja hymyillen tarkastella tätä ja laskea leikkiä hänen kanssaan. Emäntä kutsui herran viereiseen huoneeseen, ja Maslova kuuli, kuinka emäntä sanoi: »vastasaapunut, terve maalaistyttö.» Sitten emäntä kutsui Maslovan erikseen ja sanoi, että se on kirjailija, jolla on paljon rahoja ja joka ei ole säästävä mitään, jos Maslova häntä vaan miellyttää. Maslova miellyttikin häntä, ja kirjailija antoi hänelle 25 ruplaa, luvaten usein tulla häntä katsomaan. Rahat hupenivat aivan pian hyyryyn tätin luona, uuteen leninkiin, hattuun ja nauhoihin. Muutaman päivän kuluttua kirjailija kutsutti hänet luokseen uudestaan. Hän meni. Kirjailija antoi hänelle vielä 25 ruplaa ja tarjosi asunnon erityisessä kortteerissa. Asuessaan kirjailijan hyyräämässä kortteerissa Maslova rakastui samassa paikassa asuvaan iloiseen puotipoikaan. Itse hän ilmoitti tästä seikasta kirjailijalle ja muutti sitten paljoa pienempään kortteeriin. Mutta puotipoika, joka ensin lupasi naida hänet, matkusti mitään virkkamatta Nishninowgorodiin, nähtävästi hyläten hänet, ja Maslova jäi yksin. Hän olisi nyt tahtonut jäädä yksinänsä kortteeriin asumaan, mutta sitä ei sallittu. Ja naapurissa sanottiin, että hänellä oli oikeus asua näin ainoastaan, jos hänellä oli keltanen lupalippu ja jos hän suostui tarkastuksen alaiseksi. Silloin hän lähti jälleen tätin luo. Täti, nähtyänsä hänen muodikkaan pukunsa, peleriininsä ja hattunsa, otti hänet kunnioituksella vastaan eikä enää tohtinut tarjota pesijättären paikkaa, vaan katsoi hänen nyt nousseen ylemmälle elämän asteelle. Ei Maslova nyt enää ajatellutkaan pesijättäreksi rupeamista. Hän katsoi nyt säälillä sitä vankielämää, jota nuo kalpeat laihakätiset pesijättäret etumaisissa huoneissa viettivät; muutamat heistä olivat jo keuhkotautisia, ja nähdessään heidän pesevän ja hierovan vaatteita 30:n asteen saippuahöyryssä, akkunat auki olipa talvi tahi kesä, häntä kauhistutti ajatella joutuvansa tämmöiseen vankilaan. Ja niinpä juuri tähän aikaan, joka oli Maslovalle erittäin onneton, koskei tahtonut löytyä ainoatakaan suojelijaa, hänet sai käsiinsä eräs nainen, jonka asia oli toimitella tyttöjä porttoloihin. Maslova oli jo kauan sitten polttanut tupakkia, mutta puotipojan kanssa solmitun yhteytensä loppuaikoina ja sitten kuin tämä oli hänet hylännyt, hän yhä enemmän tottui juomaan. Viini ei miellyttänyt häntä yksistään siksi, että maistui hyvältä, vaan enemmänkin siksi, että teki hänelle mahdolliseksi unohtaa raskaat muistonsa, antoi rohkeutta seurustelussa ja varmuutta omasta arvostaan, joita kumpaakaan ominaisuutta ei hänellä viinittä ollut. Selvänä hänen oli aina paha olla ja hävetti. Yllämainittu nainen pani toimeen kekkerit tätin kunniaksi, ja juotettuansa Maslovan, tarjosi hänelle pääsyn hyvään, kaupungin parhaimpaan laitokseen, kuvaten hänelle tuommoisen aseman kaikkia etuja ja hyviä puolia. Maslovan oli valittavana, joko: piian alentava asema, milloin miehet varmaan tulisivat ahdistelemaan ja milloin tulisi tapahtumaan salaisia, ajoittaisia haureussyntejä, taikka: turvattu, rauhallinen, laillistettu asema, ja julkinen, lain sallima ja hyvin maksettu alituinen haureuselämä. Ja hän valitsi jälkimäisen. Paitsi sitä, hän ajatteli täten kostaa sekä viettelijänsä että puotipojan ja kaikki muut, jotka olivat hänelle pahaa tehneet. Vielä eräs toinen seikka viekotteli häntä ja vaikutti osaltaan lopulliseen päätökseen. Nainen oli näet sanonut hänelle, että hän saisi tilata itselleen mitä vaatteita vaan tahtoi, samettisia, silkkisamettisia, silkkisiä, baalipukuja avonaisine olkapäine ja paljaine käsivarsine. Ja kun Maslova kuvaili itseänsä heleän keltasessa silkkipuvussa mustan samettipäärmäyksen kanssa--kuten sanotaan: dekoltee,--ei hän voinut pidättää, vaan luopui passistaan. Ja vielä samana iltana nainen otti ajurin ja vei Maslovan Kitaevan kuuluisaan taloon. Ja siitä asti alkoi Maslova elää sitä elämää, jossa ihmiset kroonillisesti rikkovat jumalallisia ja inhimillisiä käskyjä vastaan, elämää, jota viettävät sadat ja sadattuhannet naiset,--jota hallitusvalta, kansalaistensa parasta huolehtiessa, sekä suvaitsee että suojelee, ja joka yhdeksälle naiselle kymmenestä loppuu tuskallisiin tauteihin, ennenaikaiseen raihnaisuuteen ja kuolemaan. Aamulla ja päivällä raskasta nukkumista öisen mässäyksen jälkeen. 3:n tai 4:n aikana väsynyttä nousemista likaiselta vuoteelta, seltteriveden ja kahvin juomista kohmelon vuoksi, laiskaa vetelehtimistä pitkin huoneita alusvaatteissa ja yönutuissa, kadulle katselemista ikkunauutimien takaa, velttoa torailemista keskenään, sitten ruumiin ja hiuksien pesemistä, voitelemista ja hajuvesillä täyttämistä, pukujen koettelemista, riitoja niiden johdosta emännän kanssa, peiliin katselemista, kasvojen, silmäkulmien maalailemista, makeaa rasvaista ruokaa, sitten pukeutuminen kirkasvärisiin, silkkisiin, alastomaksi jättäviin pukuihin, esiintyminen kirkkaasti valaistuun, koristettuun saliin,--vieraiden saapuminen:--musiikkia, tansseja, konfehteja, viinejä, tupakan polttoa ja haureutta nuorten, keski-ikäisten, puolilasten, ikäkulu-ukkojen, naimattomien, naineiden, kauppiaiden, puotipoikien, armeenialaisten, juutalaisten, tataarien, rikkaiden, köyhien, terveiden, sairaiden, humaltuneiden, selvien, raakojen, hienojen, sotilaiden, siviilien, ylioppilaiden, lyseolaisten--kaikkien mahdollisten säätyjen, ikien ja ihmislajien kanssa. Ja huutoja ja pilapuheita ja tappeluja ja tupakkia ja viiniä ja taaskin viiniä, tupakkia ja musiikkia illasta aamunkoittoon asti. Ja vasta aamulla vapautuminen ja raskas uni. Ja näin joka päivä läpi viikon. Viikon lopussa sitä vastoin lähteminen valtiolliseen laitokseen-- poliisikonttoriin, missä valtion palveluksessa olevat virkamiehet, mieslääkärit, väliin totisesti ja ankarasti, mutta väliin taas leikkisällä iloisuudella, karkoittaen itsestään sen häveliäisyyden, jonka luonto on rikoksen välttämiseksi antanut sekä ihmisille että eläimille, toimittavat näiden naisten tarkastuksen ja antavat heille lupakirjan jatkamaan samoja rikoksia, joita he itse olivat viikon kuluessa osallistensa kanssa tehneet. Ja niin alkaa jälleen samallainen viikko. Samaa joka päivä, kesät, talvet, aret, pyhät. Näin eli Maslova seitsemän vuotta. Tämän ajan kuluessa hän oli ollut kahdessa haureustalossa ja yhden kerran sairaalassa. Ollessaan seitsemättä vuotta haureuslaitoksessa, ja kahdeksantena vuonna lukien ensimäisestä lankeemisestansa eli jo 26:n ikäisenä, tapahtui hänelle se asia, jonka vuoksi hän oli vangittu ja nyt, vietettyään kuusi kuukautta murhaajien ja varkaiden seurassa, kuljetettiin oikeuteen. III. Samaan aikaan kuin Maslova, pitkästä käymisestä nääntyneenä, lähestyi saattajinensa raastuvan oikeuden rakennusta, hänen kasvattajiensa veljenpoika, ruhtinas Dmitrij Nehljudof, samainen hänen viettelijänsä, virui vielä korkealla, pehmoisella vieterivuoteellansa, höyhenpolstareilla, ja päästettyään auki kauluksen puhtaasta hollantilaisesta yöpaidastaan, minkä rinnus oli poimusille silitetty, poltteli paperossia. Hän katseli pysähtynein silmin eteensä, ajatellen mitä hänen nyt olisi tehtävä ja mitä oli eilen. Hän muisteli eilistä iltaa, jonka oli viettänyt Kortshaginien rikkaan ja tunnetun perheen luona. Yleisesti arveltiin hänen menevän naimisiin näiden tyttären kanssa. Hän huoahti ja viskattuaan poltetun paperossin, aikoi ottaa hopeisesta kotelosta toisen, kun samassa muutti mielensä ja laski vuoteelta sileän valkoset jalkansa, hapuili niihin tohvelit, heitti täyteläisille hartioilleen silkkisen yömekon ja nopeasti ja raskaasti astellen meni viereiseen pukeumahuoneeseen, joka oli täynnänsä eliksiirien, odekolonin ja muiden hajuvesien keinotekoista tuoksua. Siellä hän erikoisella pulverilla puhdisti monissa kohden paikatut hampaansa, huuhtoi ne hyvänhajuisella hammasvedellä, alkoi sitten joka puolelta peseytyä ja pyyhiskellä itseään erilaisilla käsiliinoilla. Pestyään hyvänhajuisella saippualla kätensä, tarkasti puhdistettuaan harjasilla pitkäksi kasvatetut kyntensä ja valeltuaan vedellä suuressa marmorisessa pesulaitoksessa kasvonsa ja paksun kaulansa, hän meni vielä kolmanteen huoneeseen makuuhuoneen vieressä, ja siellä oli valmistettu ruiskutuskylpy. Valeltuaan nyt kylmällä vedellä jäntevän, rasvalla peittyneen, valkean ruumiinsa ja kuivattuaan sen nukkaiseen lakanaan, hän puki yllensä puhtaat, silitetyt alusvaatteet, veti jalkaansa peilikirkkaiksi kiilloitetut kengät ja alkoi toaletin ääressä kahdella harjalla kammata pienenlaista, mustaa kiharapartaansa ja etupuolelta harvennutta tukkaansa. Kaikki vaatetukseen kuuluvat esineet, joita hän käytti,--alusvaatteet, puku, jalkineet, kaulahuivit, koruneulat, soljet--olivat ihan ensimäistä, kalliinta lajia, huomaamattomia, yksinkertaisia, hyvintehtyjä ja arvokkaita. Valittuaan kymmenkunnasta kaulahuivista ja koruneulasta ne, jotka ensiksi käteen sattuivat,--tämä toimi oli joskus ennen tuntunut uudelta ja huvittavalta, nyt se oli ihan yhdentekevää,--Nehljudof pani ylleen puhdistetut, tuolille asetetut vaatteet ja tuli, vaikkei aivan virkeänä, kuitenkin puhtaana ja hyvänhajuisena, pitkään ruokasaliinsa, jonka parkettipermannon oli eilispäivänä kolme työmiestä kiilloittanut. Siellä oli tavattoman suuri tamminen astiakaappi ja yhtä laaja, levitettävä pöytä, joka juhlallisena seisoi pullistuville, puuhun leikattuine leijonankäpäläjalkoineen. Pöydälle oli levitetty hieno, tärkätty pöytäliina suurine korukirjaimineen. Siinä oli hopeinen kahvipannu, josta levisi tuoksuva kahvinhaju, hopeinen sokeriastia, kerma-astia kiehautettuine kermoineen ja kori tuoreita vehnäleipiä ja korppusia. Lautasen vieressä oli saapuneita kirjeitä, sanomalehtiä ja uusi vihko _Revue des deux Mondes_'ia. Nehljudof oli juuri ottamaisillaan esille kirjeet, kun käytävän ovesta ilmestyi lihava, vanhanpuolinen nainen surupuvussa, pitsimyssy päässä hataroitunutta jakausta peittämässä. Tämä oli Nehljudofin äskettäin tässä samassa kortteerissa kuolleen äitivainajan kamaripiika, Agrafena Petrovna, joka oli nyt jäänyt pojan luokse taloudenhoitajaksi. Agrafena Petrovna oli Nehljudofin äidin seurassa noin 10 vuotta eri aikoina oleskellut ulkomailla ja hänellä oli sentähden rouvan käytös ja ryhti. Hän oli lapsuudestaan saakka elänyt Nehljudofin talossa ja tunsi Dmitrijn niiltä ajoilta, kun tätä sanottiin vielä Mitjaksi. --Hyvää huomenta, Dmitrij herra. --Jumalantakoon, neiti Agrafena. Mitä uutta? kysyi hän leikillään. --Tässä on kirje, liekö ruhtinattarelta itseltään vai tyttäreltä. Heidän piikansa toi sen jo aikaa sitten ja odottaa minun huoneessani, sanoi Agrafena Petrovna tarjoten kirjettä ja merkitsevästi hymyillen. --Hyvä on, kohta,--sanoi Nehljudof ottaen kirjeen ja huomattuaan Agrafenan hymyilyn rypisti silmäkulmansa. Agrafenan hymyily osotti, että kirje oli tyttäreltä, jonka kanssa Nehljudof Agrafenan mielestä puuhasi avioliittoa. Ja tämä hymyilyn ilmaisema arvelu oli Nehljudofille vastenmielinen. --Käsken siis odottamaan,--sanoi Agrafena Petrovna, otti käteensä pöytäharjan, joka oli väärällä paikalla, ja muuttaen sen toiseen paikkaan, hupeni ruokasalista. Nehljudof avasi tuoksahtelevan kirjeen, jonka Agrafena oli hänelle antanut, ja alkoi lukea: »Luvattuani olla teidän omana muistinanne»--näin oli kirjoitettu paksulle, harmaalle paperille epätasaisesti terävällä, mutta sujuvalla käsialalla,--»muistutan teille, että teidän täytyy tänään, 28 p:nä huhtikuuta, olla valamiehenä oikeudessa ettekä siis mitenkään voi tulla meidän ja Kolosovin kanssa tauluja katsomaan, kuten te tavallisessa kevytmielisyydessänne eilen lupasitte; _à moins que vous ne soyez disposé à payer à la cour d'assises les 300 roubles d'amende que vous vous refusez pour votre cheval_ siitä, ettette tulleet ajoissa. Muistin asian eilen, kun te vasta olitte lähteneet. Älkää siis unohtako. Ruht. M. Kortshagina.» Toiselle puolelle oli lisätty: »_Maman vous fait dire que votre couvert vous attendra jusqu'à la nuit. Venez absolument à quelle heure que cela soit_.» M.K. Nehljudof rypisti silmäkulmansa. Kirjelappu oli yhä sitä samaa taitavaa peliä, jota ruhtinatar Kortshagin nyt jo kahden kuukauden aikana oli häneen nähden pitänyt ja jonka tarkoituksena oli näkymättömillä siteillä yhä enemmän ja enemmän sitoa Nehljudof häneen. Mutta puhumatta siitä tavallisesta epävarmuudesta naimisen asiassa, jota ensimäisen nuoruuden yli päässeet ihmiset, voimatta intohimoisesti rakastua, tuntevat, oli Nehljudofilla toinenkin tärkeä syy, miksi hän, vaikkapa olisi päättänytkin kosia, ei voinut heti sitä tehdä. Tämä syy ei ollut se, että hän kymmenen vuotta sitten vietteli Katjushan ja hylkäsi hänet,--sen hän oli jo kokonaan unohtanut eikä pitänyt sitä suinkaan esteenä avioliittoonsa; syy oli siinä, että tähän aikaan hän oli suhteissa erään naimisissa olevan naisen kanssa, joka suhde kyllä oli hänen puoleltaan jo katkaistu, mutta nainen ei sitä vielä katkaistuksi tunnustanut. Nehljudof oli hyvin arka naisten seurassa, mutta juuri tämä hänen ujoutensa herättikin tässä naineessa vaimossa halun voittaa hänet. Nainen oli aateliston johtajan vaimo siinä piirikunnassa, jonka vaaleihin Nehljudof otti osaa. Ja tämä nainen kietoi hänet suhteisiin, jotka päivä päivältä tulivat Nehljudofille yhä sitovammiksi, mutta samassa myöskin yhä enemmän vastenmielisiksi. Ensin Nehljudof ei voinut kiusausta vastustaa, mutta sitten, tuntien itsensä hänen edessään syylliseksi, ei voinut rikkoa suhdetta ilman hänen suostumustaan. Tämäpä asia nyt oli syynä siihen, ettei Nehljudof pitänyt itseään oikeutettuna, vaikkapa olisi tahtonutkin, kosia Kortshaginaa. Pöydällä oli juuri kirje tuon vaimon mieheltä. Käsialan ja leiman nähtyään Nehljudof punastui ja heti tunsi itsensä entistä tarmokkaammaksi, kuten aina vaaran häntä uhatessa. Mutta hänen kiihoittumisensa oli turha: mies, aateliston johtaja juuri siinä piirikunnassa, missä useimmat Nehljudofin maatiloista olivat, ilmoitti vaan, että toukokuun lopussa oli määrätty tapahtuvaksi ylimääräinen piirikuntakokous, johon Nehljudofin pitäisi kaikin mokomin saapua antaaksensa _un coup d'épaule_ esiintulevissa tärkeissä kysymyksissä, jotka koskivat kouluja ja maanteitä, ja jolloin oli odotettavissa voimakasta vastustusta taantumispuolueelta. Aatelistonjohtaja oli vapaamielinen ihminen ja taisteli muutamien hengenheimolaistensa kanssa Aleksanteri III:n aikana syntynyttä taantumista vastaan. Hän otti koko sielullaan osaa tähän asiaan eikä tiennyt mitään onnettomista perhesuhteistaan. Nehljudof muisteli kaikkia niitä tuskallisia hetkiä, joita hänellä oli ollut tämän ihmisen tähden: muisti kuinka hän kerran luuli miehen jo saaneen vihiä, ja kuinka hän jo valmistautui kaksintaisteluun, jolloin hän aikoi ampua ilmaan,--muisti sen hirveän kohtauksen vaimon kanssa, kun tämä epätoivoissaan juoksi puutarhan ojan partaalle hukuttaakseen itsensä ja hän juoksenteli etsimässä kadonnutta. »Nyt en voi matkustaa enkä voi mihinkään ryhtyä, ennenkuin hän vastaa minulle»,--ajatteli Nehljudof. Viikko sitten hän kirjoitti vaimolle ratkaisevan kirjeen, jossa tunnusti itsensä syylliseksi ja sanoi olevansa valmis vaikka mihin sovitukseen tahansa, mutta pitävänsä kuitenkin, vaimon oman hyvän vuoksi, heidän suhdettansa ainiaaksi katkaistuna. Tähän kirjeeseen hän odotti, vaan ei saanut vastausta. Se seikka, ettei vastausta tullut oli osaksi hyväkin enne. Sillä jos hän ei olisi ollut suostuvainen välin purkamiseen, niin olisi jo kauan sitten kirjoittanut tai vieläpä itse saapunut, kuten oli tehnyt ennen. Nehljudof oli saanut kuulla, että siellä nykyjään majaili joku upseeri vaimoa mielistelemässä, ja tämä seikka herätti hänessä yhtaikaa sekä mustasukkaisuutta että iloista toivoa kerrankin vapautuvansa painavasta valheesta. Toinen kirje oli maatilojen yli-isännöitsijältä. Tämä kirjoitti, että hänen, Nehljudofin, oli välttämätöntä itsensä saapua paikalle, turvatakseen perintö-oikeutensa ja, paitsi sitä, päättääkseen, kuinka taloutta olisi vastedes hoidettava: niinkö kuin sitä oli hoidettu vainajan aikana, vai niinkö kuin isännöitsijä oli ehdottanut vainajalle ja nyt ehdotti nuorelle ruhtinaalle, että nimittäin maanviljelyskalusto olisi suurennettava ja kaikki talonpoikain hallussa oleva maa otettava talon viljelykseen. Isännöitsijä kirjoitti, että tämmöinen järjestys tulee paljoa edullisemmaksi. Samalla hän myöskin pyysi anteeksi, ettei ollut ihan ajoissa lähettänyt tilikirjan mukaan 1 p:nä maksettaviksi joutuneita 3,000 ruplaa. Ensi postissa ne tulisivat lähetetyiksi. Lähetys oli viivähtänyt sen vuoksi, että oli ollut mahdotonta saada rahoja kootuksi talonpojilta, jotka olivat laiminlyöneet velvollisuutensa siihen määrään, että oli ollut pakko turvautua viranomaisiin. Tämä kirje tuntui Nehljudofista sekä miellyttävältä että epämiellyttävältä. Miellyttävää oli tuntea valtaansa niin suureen maaomaisuuteen, epämieluista taas se, että hän muisti nuoruutensa ensi aikoina olleensa innokas Herbert Spencerin seuraaja ja erittäinkin, vaikka oli itse _suur_tilallinen, ihailleensa hänen väitettään »Social statics» teoksessa, ettei yksityinen maanomistus ole sopusoinnussa oikeudenmukaisuuden kanssa. Nuoruutensa vilpittömyydessä ja päättäväisyydessä hän ei ainoastaan puhunut silloin siitä, ettei maa voi olla yksityisomistuksen esine, eikä ainoasti kirjoittanut asiasta yliopistollista väitöskirjaa, vaan teossakin seurasi vakaumustaan, antaen siihen aikaan pienen osan maasta (joka ei kuulunut äidille, vaan oli hänen oma isänperintänsä), talonpojille. Nyt, tultuansa perinnän kautta suurtilalliseksi, hänen siis oli joko luopuminen omaisuudestaan, kuten oli kymmenen vuotta sitten luopunut pienestä isänperinnästä, taikka vaitiolollaan suostuminen ehdotuksiin ja siis tunnustaminen kaikki entiset aatteensa virheellisiksi ja valheellisiksi. Edellistä hän ei voinut tehdä sen vuoksi, ettei hänellä, paitsi maatansa ollut mitään muita toimeentulon lähteitä. Virkamieheksi hän ei halunnut ruveta, ja kuitenkin hänellä jo oli ylellisiä elämäntapoja, joista hän ei katsonut voivansa luopua. Ja sitten ei hänellä enää ollut sitä horjumatonta vakaumustakaan, ei sitä päättäväisyyttä, ei sitä kunnianhimoa ja halua ihmettelyn herättämiseen, kuin oli nuoruudessa. Jälkimäinen taas, eli luopuminen niistä selvistä ja kumoamattomista perusteista maaomistuksen laittomuuteen nähden, jotka hän oli saanut Spencerin »Yhteiskunta-opista», ja jotka hän sitten, paljoa myöhemmin, oli nähnyt loistavasti todistettuina Henry Georgen teoksissa,--oli tuiki mahdotonta. Ja tämän tähden nyt isännöitsijän kirje oli hänelle epämiellyttävä. IV. Juotuaan kahvia Nehljudof meni työhuoneeseensa ottamaan selvää, mihin aikaan ilmoituslapussa käskettiin saapua oikeuteen, ja myöskin kirjoittamaan ruhtinattarelle vastausta. Työhuoneeseen oli mentävä maalausatelierin läpi. Täällä seisoi teline alettuine tauluinensa ja pitkin seiniä oli ripustettu harjoitelmia. Nähdessään tämän taulun, jota hän oli jo kaksi vuotta yhä maalaillut, nähdessään harjoitelmat ja koko atelierin, muistui hänen mieleensä tuo viime aikoina hyvin voimakkaasti tuntunut kykenemättömyys edistymiseen maalaustaiteessa. Hän selitti tuon tunteen siten, että hänen taiteellinen aistinsa oli liian kehittynyt, mutta kuitenkin se oli hyvin epämiellyttävä tieto hänelle. Seitsemän vuotta sitten hän oli jättänyt virkauran siinä mielessä, että hänellä oli kutsumusta maalaustaiteeseen, ja katseli taidemaailman korkeudesta vähän halveksivasti kaikkea muuta toimintaa. Nyt oli kuitenkin tullut ilmi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta, ja sentähden tuon asian pelkkä muisteleminenkin oli vastenmielistä. Raskain mielin hän katsahti kaikkiin noihin atelierin ylellisyysesineihin ja tuli ilotonna työhuoneeseensa. Tämä oli hyvin suuri ja korkea huone, jossa oli kaiken näköisiä koristuksia, varustuksia ja mukavuuksia. Hän löysi heti tavattoman suuren kirjoituspöydän laatikosta ilmoituslapun. Se oli siinä osastossa, jonka reunassa seisoi »määräpäiväiset». Oikeuteen oli tultava kello 11. Nehljudof istui ja kirjoitti ruhtinattarelle kiittävänsä kutsumuksesta ja koettavansa tulla päivälliseksi. Mutta kirjoitettuaan yhden kirjeen, hän repi sen: se oli liian tuttavallinen; kirjoitti toisen, se oli liian kylmä, melkein loukkaava. Hän repi senkin ja painoi seinänappulaan. Ovesta ilmaantui vanhahko, surullisen näköinen lakeija, harmaassa esiliinassa, poskiparta molemminpuolin sileäksi ajeltua leukaa. --Lähettäkäähän hakemaan ajuria. --Tuossa tuokiossa. --Ja sitten--täällä odottaa sana Kortshagineilta,--käskekää sanoa, että kiitän ja koitan tulla. --Ymmärrän. »Onhan se epäkohteliasta, mutta kirjoittaa en voi, ja näenpähän hänet kohta kuitenkin»,--ajatteli Nehljudof ja meni pukeutumaan. Kun hän pukeuduttuansa tuli portaille, odotti häntä jo kadulla tuttu ajuri kummipyörillä. --Eilen olitte juuri ajanut pois ruhtinas Kortshaginin luota,--sanoi tämä taivuttaen kääntymään vankkaa, ahavoittunutta niskaansa valkosessa paidan kauluksessa:--silloin jo tulin minäkin, mutta ovenvartija sanoi: »juuri läksi.» »Ajuritkin näkyvät tietävän suhteistani Kortshagineihin»,--ajatteli Nehljudof, ja tuo viime aikoina alati häntä vaivannut, ratkaisematon kysymys, mennäkö naimisiin ruhtinatar Kortshaginin kanssa, vai ei, rupesi jälleen häntä vaivaamaan. Hän ei voinut päättää sinne eikä tänne, yhtä vähän kuin oli voinut päättää enimmissä muissakaan kysymyksissä, jotka hänelle tähän aikaan esiintyivät. Avioliiton puolesta yleensä puhui ensiksikin se seikka, että avioliitto, paitsi kotilieden suloutta, teki mahdolliseksi siveellisen elämän, poistaen epäsäännöllisyyden sukupuolisuhteissa; toiseksi ja pääasiallisesti vielä se seikka, että Nehljudof toivoi perheen eli lasten antavan sisällystä hänen nykyään tyhjälle elämälleen. Nämät asiat nyt puhuivat avioliiton hyväksi yleensä. Avioliittoa vastaan yleensä oli ensiksikin vapauden kadottaminen, pelko, joka on kaikille vanhemmille nuorille miehille omituinen, ja toiseksi tiedoton kauhu naisen salaperäiseen olentoon. Erityisesti juuri tämän avioliiton puolesta puhui taas ensiksikin se seikka, että Missi (hänen nimensä oli Maria, mutta kutsuttiin, kuten niissä piireissä on tavallista, lisänimellä) oli rotu-ihminen, ja erosi tavallisista ihmisistä kaikessa, alkaen vaatetuksesta aina puhe-, käynti-, nauramistapaan asti, eikä eronnut millään erikoisominaisuudellaan, vaan ainoastaan »ylhäisyydellään»,--muuta nimitystä hän ei keksinyt tälle ominaisuudelle, jota hän piti hyvin suuressa arvossa; toiseksi vielä se seikka, että ruhtinatar kunnioitti häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä eli siis, hänen käsittääksensä, ymmärsi häntä. Ja tämä ymmärtäminen, se on; hänen jalojen ominaisuuksiensa tunnustaminen, todisti Nehljudofille ruhtinattaren älyä ja arvostelemisen kykyä. Avioliittoa vastaan erityisesti Missin kanssa oli ensiksikin se seikka, että luultavasti olisi voinut löytää tytön, jolla oli vielä paljon enemmän hyviä puolia kuin Missillä ja joka olisi sentähden paremmin sopinut hänen rinnalleen, ja toiseksi se seikka, että ruhtinatar oli 27 vuotias ja hänellä siis varmaan oli jo ennenkin ollut rakkausjuttunsa,--ja tämä ajatus oli tuskallinen Nehljudofille. Hänen ylpeytensä ei mukautunut siihen, että ruhtinatar olisi, vaikkapa entisyydessäkin, rakastanut jotakin toista. Eihän tämä tietysti voinut aavistaa tapaavansa Nehljudofia, mutta jo ajatuskin, että ruhtinatar oli saattanut rakastaa jotakuta ennen, loukkasi häntä. Niin että syitä oli puolesta yhtä paljon kuin vastaankin; ainakin pätevyyteensä nähden nämät syyt menivät vastakkain, ja Nehljudof, itsekin nauraen, sanoi itseänsä Buridanin aasiksi. Ja kuitenkin yhä pysyi sinä, tietämättä kumpaan heinätukkoon oli käännyttävä. »Enhän minä, saamatta vastausta Maria Wasiljevnalta (aatelisjohtajan vaimolta) ja kokonaan lopettamatta tuota suhdettani, voikaan mihinkään ryhtyä», sanoi hän itselleen. Ja tämä tieto siitä, että hän voi ja että hänen täytyy viivyttää päätöstä, oli hänelle mieleen. »Tottapahan joskus toisten mietin asiata tarkemmin», ajatteli hän, kun hänen ajoneuvonsa, aivan jo äänetönnä, vierivät oikeuden asfalttiselle ovenedustalle. »Nyt minun on omantunnonmukaisesti, kuten olen aina pitänyt velvollisuutenani, täyttäminen yhteiskunnallinen tehtäväni. Ja onhan se usein huvittavaakin», ajatteli hän itsekseen, astuessaan ovenvartijan ohitse oikeuden eteiseen. V. Oikeuden käytävissä oli jo vilkas liike, kun Nehljudof tuli sinne. Vahtimestarit olivat saaneet jalat allensa ja jopa juostenkin puikkelehtivat hengästyneinä edestakasin viestien ja paperien kanssa. Oikeudenpalvelijat, asianajajat ja oikeudenjäsenet käyskentelivät sinne tänne; anomuksien jättäjät, vapaalla jalalla olevat syytetyt harhailivat haluttomina seinien vierustalla tai istuivat odottamassa. --Missä on piirioikeus?--kysyi Nehljudof eräältä vahtimestarilta. --Mikä oikeus? On olemassa siviiliosasto, ja on rikosasiain osasto. --Minä olen valamies. --Siis rikosasiainosasto. Olisitte kohta niin sanoneet. Tänne oikealle, sitten vasemmalle,--toinen ovi. Nehljudof meni osotettuun suuntaan. Ovella seisoi jo kaksi ihmistä odottamassa; toinen oli pitkäläntä, lihava kauppias, hyvänluontoinen ihminen, joka oli nähtävästi juuri syönyt ja ryypännyt ja oli mitä paraimmalla tuulella; toinen oli puotipalvelija, juutalainen. He puhuivat keskenään villan hinnasta, kun heidän luoksensa tuli Nehljudof kysyen valamiesten huonetta. --Tässä, tässä on, herra. Tekin kai meidän miehiä, vai? sanoi iloisesti silmää iskien kauppias. --No niinpä sitten yhdessä teemmekin työtä,--jatkoi hän Nehljudofin vastattua myöntävästi:--toisen arvoluokan kauppias, Baklashof,--esitteli hän itseään tarjoten pehmeän, leveän ja taipumattoman kätensä:--työtähän täytyy tehdä. Ja kenen kanssa on minun kunnia?-- Nehljudof esitti itsensä ja meni valamiesten huoneeseen. Pienenlaisessa valamiesten huoneessa oli noin kymmenkunta erilaista ihmistä. Kaikki olivat vastikään tulleita, jotkut istuivat, jotkut kävelivät, katsellen toisiansa ja tutustuen keskenänsä. Yksi, virasta eronnut sotilas oli univormussa, toiset olivat mustissa verkatakeissa tai tavallisissa nutuissa, ja yksi vaan oli mekossa. Vaikka tämä toimi oli monille tehnyt häiriön heidän työssänsä ja vaikka he puhuivat, että se oli heille rasitukseksi, oli kuitenkin kaikkien kasvoilla jonkinlainen tyytyväisyyden ilme, tieto tärkeän yhteiskunnallisen tehtävän täyttämisestä. Valamiehet, joista toiset olivat keskenään tutustuneet, toiset vaan arvailivat toistensa nimiä, keskustelivat ilmasta, aikaisesta keväästä, ratkaistavista asioista. Jotka eivät ennestään olleet tutustuneet Nehljudofin kanssa, kiiruhtivat nyt sen tekemään, ja pitivät nähtävästi sitä erityisenä kunniana. Ja Nehljudofkin, kuten ainakin, keskellä tuntemattomia ihmisiä, piti sitä aivan luonnollisena. Jos häneltä olisi kysytty, mistä syystä hän pitää itseänsä ylempänä useimpia muita ihmisiä, ei hän olisi voinut vastata, sillä koko hänen elämänsä ei ilmaissut mitään erinomaisempia ansioita. Että hän lausui hyvin englannin, ranskan ja saksan kieltä, että hänen yllänsä olevat alusvaatteet, puku, kaulahuivi ja soljet olivat kaikkein parhaimmista makasiineista, ei tietysti voinut, sen hän itsekin ymmärsi, olla syynä hänen ylemmyytensä tunnustamiseen. Ja kuitenkin hän epäilemättä tunnusti tämän etevämmyytensä ja otti vastaan hänelle tarkoitetut kunnianosotukset asiaankuuluvina, jopa loukkaantui, jos ei niitä ollut. Valamiehistön huoneessa hän juuri tulikin tilaisuuteen kokea, kuinka epämiellyttävä on tuntea arvonannon puutetta. Heidän joukossaan oli näet eräs Nehljudofin tuttava. Se oli Pietari Gerasimovitsh, (Nehljudof ei ollut koskaan tiennyt, ja vähän ylpeilikin, ettei tiennyt, hänen sukunimeänsä). Hän oli ennen ollut Nehljudofin sisaren lasten opettaja. Tämä Pietari Gerasimovitsh oli suorittanut lukunsa yliopistossa ja oli nyt opettajana lyseossa. Nehljudof ei ollut koskaan häntä kärsinyt hänen tuttavallisuutensa, itserakkaan naurunsa ja »kommuunisuutensa» vuoksi, kuten Nehljudofin sisar sanoi. --Aha, tekin siis olette joutuneet kiikkiin,--hohotteli Pietari Gerasimovitsh tervehdykseksi Nehljudofille.--Ettekö osanneet välttää? --En ajatellutkaan välttää,--sanoi Nehljudof ankarasti ja haluttomasti. --No, no, tuo nyt on sitä kansalaisurhoollisuutta. Odottakaas kun jäätte ruuatta ja kun vievät yörauhanne, kyllä tulee toinen ääni kelloon!--sanoi Pietari Gerasimovitsh, vielä äänekkäämmin hohottaen. »Ei kestä kauan ennenkuin tuo kiusankappale alkaa sinutella minua», ajatteli Nehljudof, ja sai kasvoihinsa semmoisen surunilmeen, joka olisi ollut selitettävissä ainoastaan jos hän juuri ikään olisi saanut tiedon kaikkien sukulaistensa kuolemasta. Nehljudof jätti hänet ja lähestyi sitä joukkoa, joka oli muodostunut pitkänhuiskean, sileäksi ajellun, edullisen näköisen herrasmiehen ympärille. Tämä jotakin elävästi kertoi. Kysymys oli oikeusjutusta, jota nykyään käytiin siviiliosastossa. Hän puhui tästä niinkuin hänelle hyvin tutusta asiasta, nimittäen tuomareja ja kuuluisia asianajajiakin niinkuin tuttujansa. Hän kertoi ihmeellisestä käänteestä, minkä eräs kuuluisa asianajaja oli jutulle antanut, ja jonka mukaan toinen asianomaisista, vanha rouva, vaikka olikin aivan oikeassa, tulee suotta maksamaan suuret rahat vastapuolelle. --Nerokas asianajaja!--sanoi hän. Häntä kuunneltiin kunnioituksella, ja jotkut koettivat päästä esille huomautuksinensa, mutta hän keskeytti aina kaikki aivan kuin olisi ollut ainoa, joka taisi tietää asiain oikean laidan. Vaikka Nehljudof oli tullut myöhään, sai hän vielä kauan odottaa. Jutun käsitteleminen tuli viivytetyksi erään oikeudenjäsenen tähden, joka ei ollut vieläkään saapunut. VI. Oikeuden puheenjohtaja saapui aikaisin. Puheenjohtaja oli korkea, täyteläs ihminen, pitkine, harmahtavine poskipartoineen. Hän oli nainut mies, mutta vietti hyvin vapaata elämää, samoin kuin hänen vaimonsakin. Eivät he häirinneet toisiansa. Tänä vuonna oli hän saanut kirjeen eräältä sveitsiläiseltä guvernantilta, joka oli asunut heidän talossaan kesällä ja nyt matkusti etelästä päin Pietariin, jossa kirjeessä tämä nainen ilmoitti odottavansa häntä kaupungissa kolmen ja kuuden välillä, »Italia» nimisessä ravintolassa. Ja sentähden puheenjohtajaa halutti alkaa ja lopettaa tämän päivän istunto aikasemmin, ehtiäkseen kuudeksi punatukkaisen Klara Vasiljevnan luo, jonka kanssa hänellä viime kesänä maalla oli alkanut romaani. Tultuaan työhuoneeseen hän pani oven säppiin, veti paperikaapin alahyllyltä kaksi rautaista voimistelupulttia ja teki 20 liikettä eteenpäin, ylöspäin, sivulle ja alas, ja sitten kolmasti keveästi istahti, pitäen pultteja päänsä yli. »Ei mikään niin virkistä, kuin vedellä valeleminen ja voimistelu»,--ajatteli hän koetellen vasemmalla kädellä, kullainen sormus nimettömässä, oikean käsivarren pullistunutta jänterettä. Vielä hänen oli tekeminen yksi tavallinen voimistelutemppu, jota ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt, kun oli edessä pitkä istunto, mutta silloin ovea koetettiin. Joku tahtoi avata sitä. Puheenjohtaja asetti pian pultit paikoillensa ja avasi oven. --Anteeksi,--sanoi hän. Huoneeseen tuli yksi oikeudenjäsenistä kultasankaisissa silmälaseissa, lyhyenläntä, olkapäät koholla ja naama nyrpeänä. --Taaskaan ei Matvei Nikititsh ole saapunut,--sanoi jäsen nyreissään. --Ei ole vielä,--vastasi puheenjohtaja pukien yllensä virkatakkia.--Aina se vaan myöhästyy. --Kumma kun ei jo häpeä, sanoi jäsen, vihasesti istahtaen ja ottaen paperossia. Tämä jäsen, hyvin tarkka ihminen, oli aamulla joutunut vaimonsa kanssa ikävään kalastukseen siitä, että tämä oli ennen määräpäivää kuluttanut ne rahat, jotka olivat aijotut riittämään koko kuukaudeksi. Vaimo oli pyytänyt saada etukäteen, mutta hän oli kieltäytynyt antamasta. Syntyi kohtaus. Vaimo oli sanonut, että jos niin, niin jääköön päivällinen laittamatta, ettei hänen tarvinnut siis odottaakaan päivällistä kotona. Tähän vastasi mies lähtemällä kotoansa ja pelkäsi nyt, että vaimo panee uhkauksensa täytäntöön, sillä tältä saattoi odottaa mitä hyvänsä.--»Eläppä sitten tiiman jälkeen hyvää siveellistä elämää», ajatteli hän, katsellen hymyilevää, tervettä, iloista ja hyvänluontoista puheenjohtajaa, kuin tämä, kyynäspäät levällä, kauniin Valkosilla käsillään levitteli tuuheata, pitkää, harmahtavaa poskipartaansa molemmille puolin virkakaulustansa:--»hän on aina tyytyväinen ja ilonen, minä sitä vaan tuskailen.» Sihteeri tuli sisälle tuoden jotain asiapapereita. --Kiitän teitä suuresti,--sanoi puheenjohtaja paperossia sytyttäen.--Minkä jutun annamme tulla ensin? --Eiköhän vaan myrkytysjuttua,--sanoi sihteeri muka välinpitämättömästi. --Olkoonpa niin, jos myrkytysjuttu, niin myrkytysjuttu,--sanoi tuomari harkittuansa, että tämänlaatuisen jutun saisi loppumaan kello 4:ksi ja sen jälkeen voisi lähteä.--Eikö Matvei Nikititshiä vieläkään näy? --Ei vieläkään. --Onko Breve tullut? --On,--vastasi sihteeri. --Sanokaa hänelle, jos tapaatte, että alamme myrkytysjutulla. Breve oli se yleisen syyttäjän apulaisista, jonka tehtävänä oli esiintyä syyttäjänä tässä istunnossa. Käytävään tultuansa sihteeri tapasikin Breven. Olkapäät koholla, virkatakki avoinna, salkku kainalossa, miltei juosten tämä syöksyi eteenpäin tömistäen kantapäillään maata ja heiluttaen vapaata kättänsä niin että käden selkäpuoli oli edellä. Kun sihteeri tuli käytävään, hän kohtasi Breven. Olkapäät koholla, virkatakki levällään, salkku kainalossa tämä kulki puolijuoksua käytävää pitkin, jymäytteli kengänkorkojaan lattiaan ja heilutti vapaata kättään niin, että se oli kohtisuoraan hänen kulkusuuntaansa. --Mihail Petrovitsh pyysi tiedustelemaan joko olette valmis, sihteeri kysyi häneltä. --Tietenkin, minä olen aina valmis, syyttäjänapulainen sanoi.--Mikä juttu on ensimmäisenä? --Myrkyttämisjuttu. --Mainiota, syyttäjänapulainen sanoi. Mutta hän ei lainkaan pitänyt sitä niin mainiona: yöllä hän tuskin oli silmiään ummistanut. Hän oli ollut erään apulaisen lähtiäisissä, siellä oli juotu paljon ja pelattu korttia kello kahteen asti, sen jälkeen ajettiin naisten luo siihen samaan taloon, missä kuusi kuukautta sitten Maslovakin vielä oli ollut. Niinpä hän ei ollut ehtinyt edes lukaista läpi myrkyttämisjuttua ja nyt hän halusi vilkaista sitä. Sihteeri tiesi tämän ja oli sen takia tahallaan ehdottanut puheenjohtajalle, että myrkyttämisjuttu otettaisiin ensin. Sihteeri oli mielipiteiltään liberaali, kuten Venäjän saksalaiset yleensä, vartavasten kääntynyt kreikkalaiskatoliseen uskoon; sihteeri ei pitänyt hänestä ja kadehti hänen virka-asemaansa. --No, miten on skoptsien laita? sihteeri kysyi. --Olen sanonut, että en voi todistajien puuttuessa ryhtyä koko asiaan, sen ilmoitan myös oikeudelle, syyttäjänapulainen sanoi. --Mutta joka tapauksessa... --En voi, apulainen sanoi ja entiseen tapaan heilautellen kättään kiiruhti työhuoneeseensa. Skoptseja koskevan jutun hän halusi lykätä vain erään vähäpätöisen ja tarpeettoman todistajan poissaolon vuoksi, koska tämä asia kuului oikeudelle, jossa valamiehinä oli vain intelligenttejä ja juttu voisi loppua syyttömäksijulistamiseen. Ja puheenjohtajan kanssa oli sovittu, että juttu pitäisi siirtää maaseutukaupungin oikeuteen, missä suurin osa valamiehistä on talonpoikia ja syyttäjien mahdollisuudet olisivat suuremmat. Liike käytävillä tuli yhä vilkkaammaksi. Eniten oli väkeä siviiliasiain osaston läheisyydessä. Tällä osastolla oli ollut se juttu, josta äskeinen komean näköinen valamies, joka oli oikeusasioiden tuntija, oli kertonut valamiehille. Väliajalla tuli tästä salista ulos se vanha rouva, jolta nerokkaan asianajajan oli onnistunut riistää omaisuus liikemiehen hyödyksi, vaikka tällä ei ollut omaisuuteen minkäänlaista oikeutta. Sen tiesivät sekä tuomarit että vielä paremmin kantaja ja hänen asianajajansa; mutta jutun ajaminen oli suoritettu niin ovelasti, että ei voinut olla tuomitsematta muorin omaisuutta liikemiehelle. Vanha rouva oli hienosti puettu, täyteläinen nainen ja hänellä oli hatussaan suuria kukkia. Kun hän oli tullut ovesta käytävään, hän pysähtyi, levitteli paksuja, lyhyitä käsiään ja hoki hokemistaan asianajajansa puoleen kääntyen: »Mitä tästä tulee? Sanokaa toki! Mitä tämä merkitsee?» Asianajaja katsoi kukkia hänen hatussaan käsittämättä mitään eikä kuunnellut hänen puhettaan. Eukon perästä tuli oikeussalin ovesta valkoinen paidanrinnus liivien leveästä aukosta paistaen ja kasvot omahyväisyydestä tyytyväisinä loistaen nopein askelin se samainen kuuluisa asianajaja, joka oli saattanut mummoparan kukkasineen keppikerjäläiseksi, saanut itse kymmenentuhatta ja toimittanut liikemiehelle yli satatuhatta. Kaikkien katseet kääntyivät asianajajaan, hän tunsi ne ja kulki nopeasti ihmisten ohi sen näköisenä kuin hänen ulkomuotonsa olisi sanonut: »Ei tarvita mitään uskollisuudenosoituksia.» VII. Lopulta saapui myös Matvei Nikititsh, ja valamiesten huoneeseen tuli laiha, pitkätukkainen oikeudenpalvelija, joka kulki toinen kylki edellä, samalla tavalla vinoon näkyi vetävän myös hänen alahuulensa. Tämä oikeudenpalvelija oli rehellinen mies, yliopistosivistyksen saanut, mutta hän ei pysynyt missään virassa pitkään, koska joi ajoittain herkeämättä. Kolme kuukautta sitten joku kreivitär, joka auttoi hänen vaimoansa, toimitti hänelle tämän paikan, ja tähän päivään asti hän yhä olikin siinä pysynyt, suureksi iloksensa. --No, kunnioitettavat herrat, olemmeko nyt siis kaikki koossa?--sanoi hän pannen rillit nenälleen ja katsellen niiden läpi. --Arvatenkin kaikki,--sanoi iloinen kauppias. --Niin tarkastakaammepa,--sanoi edellinen ja saatuaan taskustaan listan alkoi huutaa valamiehien nimiä katsellen heihin milloin rillien yli milloin niiden läpi. --Valtioneuvos I. M. Nikiforof. --Minä,--sanoi komea herrasmies, joka tunsi hyvin kaikki käräjätavat. --Virasta eronnut översti Ivan Semjonovitsh Ivanof. --Täällä,--vastasi laiha mies, joka oli virasta eronneen univormussa. --Toisen arvoluokan kauppias Pietari Baklashof. --O-on, sanoi hyvänluontoinen kauppias kasvot täydessä hymyssä.--Valmiina ollaan! --Kaartinluutnantti, ruhtinas Dmitrij Nehljudof. --Minä,--vastasi Nehljudof. Oikeudenpalvelija, erityisen kohteliaasti ja miellyttävästi katsahtaen rillien yli, kumarsi, ikäänkuin eroittaen hänet täten muista. --Kapteeni Jurij Dmitrievitsh Dantshenko, kauppias Grigorij Efirnovitsh Kuleshof. j.n.e., j.n.e. Kaikki, paitsi kahta, olivat saapuvilla. --Nyt, hyvät herrat, pyydän astumaan saliin,--sanoi oikeudenpalvelija sulavalla liikkeellä osoittaen oveen päin. Kursaillen toistensa edessä ovessa, menivät nyt kaikki käytävään ja käytävästä istuntosaliin. Käräjäsali oli suuri, pitkulainen huone. Sen toisessa päässä oli kolmiporraksinen lava, jonka keskellä seisoi pöytä katettuna viheriään verkaan tummemman viheriäisine rimssuineen. Pöydän takana oli kolme nojatuolia, hyvin korkeine, leikeltyine tammiselkineen, ja tuolien takana riippui kultaisissa puitteissa, kirkkailla väreillä maalattu keisarin kuva, luonnollisessa koossa, kenraalin puvussa olkanauhoineen, toisella jalalla hiukan eteenpäin astuvana, käsi sapelin kahvassa. Oikeassa nurkassa riippui pyhäinkuva, esittäen Kristusta orjantappurakruunu päässä, ja sen alla seisoi rukousalttari, oikealla puolella sijaitsi vielä yleisen syyttäjän pulpetti. Tätä vastapäätä, vasemmalla puolella oli peremmällä sihteerin pöytä, ja lähempänä yleisöä tammesta sorvatut kaidepuut, joiden takaa näkyi syytettyjen vielä tyhjä penkki. Lavan oikealla puolella seisoi kahdessa rivissä tuoleja, myöskin korkeine selustimineen, valamiehiä varten, alhaalla oli asianajajain pöytiä. Kaikki tämä oli salin etummaisessa päässä, jonka muuten aitaus jakoi kahteen osaan. Takimmainen osa oli täynnänsä penkkirivejä, jotka toinen toistaan ylempänä, ylettyivät peräseinään asti. Täällä salin takimmaisessa osassa, eturiveissä, istui neljä tehtaalaisen tai piian tapaista naista, ja kaksi työväestöön kuuluvaa miestä. jotka nähtävästi salin komeuden lannistamina, arasti kuiskuttelivat keskenänsä. Kohta valamiesten tultua astui oikeudenpalvelija toispuoleisella käyntitavallaan keskelle salia ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin olisi tahtonut säikäyttää läsnäolijoita: --Oikeus lähestyy! Kaikki nousivat seisoalleen, ja salin lavalle ilmestyivät tuomarit: puheenjohtaja jäntereinensä ja komeine poskipartoineen; sitten synkän-näköinen oikeudenjäsen, kultasankaisine silmälasineen, ja hän oli nyt sitäkin synkempänä, kun juuri ennen istuntoa oli tavannut lankonsa, joka oli yksi oikeuden auskultanteista, ja tämä hänelle ilmoitti käyneensä sisaren luona ja saaneensa häneltä tietää, ettei päivällistä tule. --Siispä menemmekin kapakkaan,--sanoi lanko nauraa hihittäen. --Tässä ei ole naurun sijaa,--sanoi synkkä oikeudenjäsen ja synkistyi vielä enemmän. Ja vihdoin kolmas oikeudenjäsen, samainen Matvei Nikititsh, joka aina myöhästyi,--hän oli partaniekka, suuret, pitkäluomiset, hyväntahtoiset silmät päässä. Tätä oikeudenjäsentä vaivasi mahakuume, ja hän oli tästä aamusta lähtien, lääkärin neuvosta, alkanut käyttää uutta parannustapaa, joka oli viivyttänyt häntä kotona tällä kertaa vielä tavallistakin kauemmin. Noustessaan lavalle oli hän miettivän näkönen siitä syystä, että hänellä oli tapana kaikilla mahdollisilla keinoin koetella arvata vastauksia niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen sydämmellään. Nyt hänellä oli edessään semmoinen taika, että jos askelten luku ovelta nojatuoliin asti on tasajakoinen kolmella, niin uusi parannuskeino auttaa hänet mahakuumeesta,--jollei, niin ei tule parannustakaan. Askelia oli 26, mutta hän teki pienoisen lisäaskeleen ja pääsi siten juuri 27:nellä nojatuoliinsa. Puheenjohtaja ja oikeudenjäsenet tekivät lavalle astuessaan, kullalla kirjailluissa virkatakin kauluksissaan, hyvin voimakkaan vaikutuksen. Sen he itsekin tunsivat, koska kaikki kolme, ikäänkuin hämillään omasta suuruudestaan, katsoivat vaatimattomasti alas istuen leikkauksilla varustettuihin nojatuoleihinsa viheriällä veralla katetun pöydän taakse. Tälle oli asetettu kolmikulmainen kapine kotkankuvinensa, lasimaljoja, jommoisissa tavallisesti pidetään konfehteja nähtävinä, läkkipullo, teräskyniä, puhdasta paperia ja erikokoisia ja lajisia vastaterotettuja lyijykyniä. Tuomarien kanssa tuli myöskin yleisen syyttäjän apulainen. Hän meni, salkku samaten kainalossa ja kättänsä yhä heiluttaen, paikallensa ikkunan luo, ja heti syventyi asiapapereitten lukemiseen, käyttäen näin hyväkseen jokaista hetkeä juttuun perehtyäkseen. Tämä yleinen syyttäjä oli vasta neljättä kertaa syyttäjän toimessa. Hän oli hyvin kunnianhimoinen ja oli lujasti päättänyt yletä virkaurallaan, jonka vuoksi hän piti välttämättömänä saada asianomaiset syytteeseen jokaisessa jutussa, missä hän vaan syyttäjänä esiintyi. Myrkytysjutun juonen hän nyt pääpiirteissään tunsi ja oli jo suunnitellut puheensa, hänelle oli vaan vielä tarpeen muutamia tosiasioita, joita hän häthätää asiapapereista keräsi ja kirjoitteli muistiin. Sihteeri istui lavan toisella puolella, ja, saatuaan reilaan kaikki mahdollisesti luettavat paperit, silmäili erästä kiellettyä artikkelia, jonka oli eilen saanut käsiinsä. Hänen teki mieli keskustella tästä artikkelista suuripartaisen oikeudenjäsenen kanssa, jonka kanssa he olivat samaa mieltä, ja ennen keskustelua hänen piti tutustua kirjoitukseen. VIII. Puheenjohtaja, katsottuaan papereista, teki muutamia, kysymyksiä oikeudenpalvelijalle ja sihteerille, ja saatuaan myöntävät vastaukset, käski tuoda syytetyt sisälle. Heti avautui ovi aitauksen takaa ja esille astui kaksi santarmia, lakit päässä, paljastettu miekka kädessä, ja heidän jälessään ensin yksi syytetyistä, punatukkainen, teerenpilkkunen mies--ja kaksi naista. Mies oli vankipuvussa, joka oli hänelle sekä liian väljä että liian pitkä. Oikeussaliin tullessaan hän piteli käsiään pitkin housunpoimuja, suuret sormet sojoksi jännitettyinä, ettei liian pitkät hihat pääsisi alas solumaan. Vilkasematta tuomareihin tai katsojiin hän tarkkuudella tähysteli penkkiä, jota kierrettiin. Sen päähän päästyä hän, tehden tilaa toisille, kiivaasti istautui penkin äärimmäiselle reunalle, ja tuijottaen puheenjohtajaan alkoi nytkytellä poskilihaksiansa, aivan kuin olisi jotain itseksensä höpissyt. Hänen perässään tuli vanhanlainen nainen, myöskin vankipuvussa. Päässä oli hänellä vankihuivi, kasvot olivat harmaavaaleat ilman kulmakarvoja ja silmäripsiä, mutta silmät punaisina. Tämä nainen näytti aivan rauhalliselta. Tullessaan paikallensa hänen mekkonsa takertui johonkin; hän selvitti sen tarkalleen ja hätäilemättä, ja istuutui. Kolmas syytetyistä oli Maslova. Heti kun hän näyttäytyi, kääntyivät kaikkien salissa olevien miesten silmät häneen ja viipyivät kauan noissa kalpeissa kasvoissa, kiiltävän loistavine, mustine silmineen, ja tuossa mekon alta näkyvässä korkeassa rinnassa. Santarmikin, jonka ohi hän kulki, katsoi häneen silmiä värähtämättä, kun hän kulki paikalleen ja laittausi istumaan, ja, vasta kun hän oli istunut, käännähti santarmi äkisti pois, ikäänkuin olisi tuntenut itsensä syylliseksi, ja puistettuaan pois ajatuksensa rupesi tuijottamaan edessään olevaan ikkunaan. Puheenjohtaja odotti, että kaikki syytetyt olisivat paikoillansa, ja sittenkuin Maslovakin oli asettunut istumaan, kääntyi hän sihteerin puoleen. Nyt alkoivat tavanmukaiset käräjätemput: valamiesten luetteleminen, poissaolevien merkitseminen ja sakkojen määrääminen näille, esiintuotujen esteiden laillisuuden tutkiminen, ja varajäsenten asettaminen poisjääneiden sijaan. Sitten puheenjohtaja pani kokoon pienet paperiliput, asetti ne lasimaljaan ja käärittyään hiukan ylös kultareunaisia hihojansa ja paljastettuaan näin hyvin karvaiset kätensä, alkoi nostella yksitellen konstintekijän liikkeillä lippuja, kiersi ne auki ja luki niistä. Sitten hän, taas laskien hihansa, pyysi pappia vannottamaan valamiehet. Pappi-vanhus, keltasen kalpeine, venyvine kasvoineen, ruskeassa messukaapussa, kultainen risti rinnassa ja vielä joku pienempi kunniamerkki kaapun kylkeen pistettynä, laahusti, hitaasti liikuttaen turvonneita jalkojaan kaapun sisällä, rukousalttarin luo, joka seisoi jumalankuvan alla. Valamiehet nousivat ja tungeskellen lähenivät alttaria. --Tehkää niin hyvin,--mutisi pappi kosketellen turpealla kädellään rintaristiänsä ja odotellen kaikkien valamiesten saapumista. Tämä pappi oli ollut papinvirassa 46 vuotta ja aikoi kolmen vuoden kuluttua viettää riemujuhlaansa samaan tapaan kuin tämmöistä juhlaa äskettäin oli viettänyt kirkkoherra. Piirioikeudessa hän oli palvellut siitä saakka kuin nämät oikeudet perustettiin ja hän ylpeili kovasti siitä, että oli jo vannottanut useampia kymmeniä tuhansia ihmisiä, sekä että iästään huolimatta yhä palveli kirkkoa, isänmaata ja perhettänsä, jolle hän jättää perinnöksi, paitsi taloa, ainakin 30 tuhannen pääoman korkoakasvavissa arvopapereissa. Se seikka, että hänen toimintansa oikeudessa oli ihmisien vannottaminen sen evankeliumin edessä, jossa valanteko on suoraan kielletty, ja oli siis huono toiminta, ei ollut koskaan hänen mieleensäkään juolahtanut; häntä ei tämä tuttu toimi lainkaan vaivannut, vaan oli se päinvastoin hänen mieleensä, kun hän sen ohella sai usein tilaisuuden tutustua edulliseen herrasväkeen. Nytkin hän mielihyvällä tutustui kuuluisan asianajajan kanssa, jota kohtaan hän tunsi suurta kunnioitusta siitä syystä, että tämä oli yksistään kukkapäisen mummon asiasta saanut kymmenen tuhatta ruplaa. Kun valamiehet olivat kaikki nousseet asteita myöten lavalle, kallisti pappi kaljun ja harmaan päänsä, pujotti hartioilleen toimituskaapun ja silittäen järjestykseen harvaa tukkaansa, sanoi valamiehille: --Nostakaa oikea kätenne ja pankaa sormenne näin,--sanoi hän verkalleen, isällisellä äänellä. Hän nosti itse näytteeksi turpean kätensä, jonka jokaisen sormen kohdalla oli kuoppanen, ja asetti kaksi sormea yhteen.--Nyt toistakaa minun perässäni,--sanoi hän ja alkoi: Minä lupaan ja vannon kaikkivaltiaan Jumalan, hänen pyhän evankeliuminsa ja Kristuksen elävän ristin edessä, että esillä olevassa asiassa...--puhui hän, pysähtyen joka lauseen jälkeen.--Älkää laskeko kättänne, pitäkää näin,--sanoi hän nuorelle miehelle, joka oli antanut kätensä pudota...--että esilläolevassa asiassa, jossa... Komea herrasmies poskipartoinensa, översti, kauppias ja jotkut muut pitivät sormensa kokoonpantuina siten kuin pappi oli käskenyt, ja vieläpä jonkinlaisella erikoisella tyytyväisyydellä, hyvin varmasti ja korkealle kohotettuna; jotkut muut sitävastoin aivan kuin vastahakoisesti ja epämääräisesti. Toiset lausuivat sanat liian äänekkäästi, pannen niihin pontta ja sisällystä, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: mutta minäpä puhun sittenkin; toiset taas vaan mutisivat, jäivät jälkeen papista, ja sitten, ikäänkuin säikähtäen, ajattomasti saavuttivat häntä; muutamat, ikäänkuin peläten, että joku sana voisi jäädä pois, puristivat lujasti, uhkaavalla liikkeellä, hyppysiänsä yhteen, toiset taas antoivat niiden mennä hajalle ja taas yhdistivät. Kaikkien oli tukala olla, ainoastaan pappi vanhus oli ehdottomasti vakuutettu suorittavansa hyödyllistä ja tärkeää asiaa. Valan vannottua puheenjohtaja kehotti valamiehiä valitsemaan keskuudestaan esimiestä. He nousivat ja tungeskellen poistuivat neuvotteluhuoneeseen, missä he kaikki heti sytyttivät paperossinsa ja alkoivat polttaa. Joku ehdotti komean herran esimieheksi, johon kaikki paikalla suostuivat, viskasivat pois ja sammuttivat pätkät ja palasivat saliin. Valittu esimies ilmoitti puheenjohtajalle, kuka oli esimieheksi valittu, ja niin istuivat kaikki, taaskin tungeskellen toistensa jalkojen yli, paikoilleen kahteen riviin korkeaselkäisiin tuoleihin. Kaikki kävi ilman keskeytyksiä, pian ja jonkinlaisella juhlallisuudella, ja tämä säännöllisyys, johdonmukaisuus ja juhlallisuus nähtävästi tuotti mielihyvää osanottajille, vahvistaen heissä tietoa, että he suorittavat vakavaa ja tärkeää yhteiskunnallista tehtävää. Näin tuumi myöskin Nehljudof. Heti kun valamiehet olivat istuutuneet, piti puheenjohtaja heille puheen heidän oikeuksistaan, velvollisuuksistaan ja vastuunalaisuudestaan. Puhettaan pitäessään hän alituisesti muutteli asentoansa, milloin nojaten vasempaan, milloin oikeaan käteen, milloin tuolin selkään, milloin sen laitoihin, milloin tasoitteli paperin reunoja, milloin silitteli paperiveistä, milloin taas tunnusteli kynää. Hänen sanojensa mukaan olivat heidän oikeutensa siinä, että he saavat tehdä syytetyille kysymyksiä puheenjohtajan kautta, että heillä sai olla lyijykynä ja paperia ja että he saivat tutkia esineellisiä todistuksia. Velvollisuus oli siinä, että heidän oli tuomitseminen oikein eikä valheellisesti. Ja vastuunalaisuus oli siinä, että jos he eivät pitäneet neuvotteluansa salassa tai olivat yhteydessä syrjäisten kanssa, he tulivat rangaistuksen alaisiksi. Kaikki kuuntelivat kunnioittavalla huomiolla. Kauppias, levittäen ympärillensä viinan hajua ja pidätellen äänekästä röystäilemistä, nyykäytteli hyväksyvästi päätänsä joka lauseelle. IX. Puheensa päätettyä puheenjohtaja kääntyi syytettyjen puoleen. --Simon Kartinkin, nouskaa,--sanoi hän. Simon kavahti hermostuneesti pystyyn ja poskilihakset alkoivat liikkua vielä nopeammin. --Nimenne? --Simon Petrovitsh Kartinkin,--sanoi hän nopeasti, köräkällä äänellä, nähtävästi jo edeltäpäin valmistuneena vastaamaan. --Säätynne? --Talonpoika. --Mitä lääniä ja piirikuntaa? --Tuulan läänistä, Krapivenskin piirikunnasta, Kupjanskan kunnasta, Borkin kylästä. --Kuinka vanha olette? --Neljännellä neljättä, syntynyt vuonna tuhat kahdeksansataa... --Mitä uskontoa? --Uskoa ollaan venäläistä, oikeauskoista. --Naimisissako? --En. --Mikä ammattinne? --Palvelimme »Mauritania» hotellin koridoorissa. --Oletteko ennen olleet syytettynä? --Ei ole minua koskaan tuomittu, sillä niinkuin elimme ennen... --Ettekö ole ennen olleet syytetty? --Jumala varjelkoon siitä, ei milloinkaan. --Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen? --Olemme. --Istukaa. Jefimia Ivanovna Botshkova,--sanoi puheenjohtaja kääntyen seuraavan syytetyn puoleen. Mutta Simon yhä seistä törötti ja oli Botshkovan edessä. --Kartinkin, istukaa. Kartinkin vaan seisoi. --Kartinkin, istukaa! Mutta Kartinkin seisoi, ja hän istui vasta sitten, kun oikeudenpalvelija juoksi hänen luokseen ja pää vinossa, luonnottomasti silmiään avaten, traagillisella kuiskauksella sanoi: istukaa, istukaa! Kartinkin istahti yhtä nopeasti kuin oli seisomaankin noussut, kietoutui mekkoonsa ja alkoi taas nytkytellä äänettömästi poskiansa. --Nimenne?--kysyi puheenjohtaja toiselta syytetyltä, väsymyksestä huoaisten, katsomatta häneen ja selaillen jotakin edessään olevaa paperia. Tämmöisiin juttuihin oli puheenjohtaja niin tottunut, että jutun jouduttamiseksi hän saattoi tehdä kahta asiaa yhtaikaa. Botshkova oli 43 vuotias, säädyltään Kolomenskin talonpoika, ammatiltaan koridooripalvelija samassa »Mauritanian» hotellissa. Oikeudessa syytettynä ei ollut ollut, jäljennöksen oli saanut. Botshkova vastasi tavattoman rohkeasti ja semmoisella äänen painolla kuin olisi tahtonut sanoa: »niinpä niin Jefimia, ja vielä Botshkovakin, jäljennöksen saanut, ja ylpeilen siitä, enkä salli kenenkään nauraa». Botshkova, odottamatta käskyä, istui heti, kun kysymykset päättyivät. --Nimenne?--kysyi naisia rakastava puheenjohtaja erittäin ystävällisesti kolmannelta syytetyltä. --Pitää nousta,--lisäsi hän pehmeästi ja lempeästi, huomattuaan, että Maslova istui. Maslova nousi nopealla liikkeellä ja osoittaen olevansa valmis, korkeata rintaansa kohottaen, katsoi puheenjohtajata suoraan kasvoihin hymyilevillä ja vähän kieroilla silmillään. --Millä nimellä teitä kutsutaan? --Ljubofj, [merkitsee venäjäksi rakkaus.]--vastasi hän nopeasti. Nehljudof oli kaiken aikaa, rillit nenällä, katsellut syytettyjä sen mukaan kuin heitä kuulusteltiin.--»Olisiko se mahdollista», ajatteli hän, kääntämättä silmiään syytetystä.--»Mutta mitenkä siis--Ljubofj», ajatteli hän, kuultuaan hänen vastauksensa. Puheenjohtaja tahtoi kysyä edelleen, mutta lasisilmäinen oikeudenjäsen, mutisten jotain vihaisesti, pysäytti hänet. Puheenjohtaja nyykäytti myöntävästi päätänsä ja kääntyi syytetyn puoleen. --Kuinka niin, Ljubofjiksi?--sanoi hän:--teidät on merkitty toisella nimellä. Syytetty oli vaiti. --Minä kysyn teiltä, mikä on teidän oikea nimenne? --Millä nimellä olette kastettu?--kysyi vihainen jäsen. --Ennen sanottiin minua Katariinaksi. »Olisiko sittenkin mahdollista», ajatteli yhä itsekseen Nehljudof, ja kuitenkin hän jo vähintäkään epäilemättä tiesi, että se oli Katjusha, samainen otto- tai palvelustyttö, johon hän yhteen aikaan oli ollut rakastunut, niin, juuri rakastunut, ja sitten jonakin mielettömyyden hetkenä vietellyt ja hylännyt, ja jota hän ei sittemmin enää koskaan muistellut, koska se muisto oli liian tuskallinen, liian selvästi ilmaisi, että hän, hienoudestaan ylpeilevänä, ei ollut suinkaan hieno, vaan oli käyttäytynyt suorastaan halpamaisesti tätä naista kohtaan. Niin, se oli Katjusha. Hän näki nyt selvästi tuon erikoisen, salaperäisen ominaisuuden, joka eroittaa jokaisen yksilön toisesta tehden hänet omituiseksi ja ainoaksi laatuaan. Huolimatta kasvojen luonnottomasta kalpeudesta ja täyteläisyydestä tämä omituisuus, tämä suloinen, erikoinen omituisuus näkyi sittenkin kasvoissa, huulissa, vähän kieroissa silmissä, hymyilevässä katseessa, ja siinä herkkyydessä, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen kasvoissaan, vaan koko olennossaan. --Niin olisi teidän ollutkin vastaaminen,--sanoi puheenjohtaja taaskin erittäin pehmeästi.--Ja isännimenne? --Minä olen laittomasta avioliitosta,--sanoi Maslova. --Kuinka on teitä sitten risti-isän mukaan kutsuttu? --Mihailovaksi. »Ja mitä ihmettä on hän voinut tehdä?» ajatteli Nehljudof vaan, vaikeasti hengittäen. --Mikä on sukunimenne?--jatkoi puheenjohtaja. --Äidin mukaan olen kirjoissa nimellä Maslova. --Säätynne? --Kaupunkilainen. --Oletteko oikeauskoinen? --Olen. --Ammattinne? Mikä on ollut toimenanne? Maslova oli vaiti. --Mikä on ollut toimenanne?--toisti puheenjohtaja. --Olin laitoksessa,--vastasi Maslova. --Missä laitoksessa?--kysyi lasisilmäinen oikeudenjäsen. --Itse tiedätte, missä,--sanoi Maslova, hymähti ja heti jälleen, nopeasti ympärilleen katsahtaen, kiinnitti silmänsä puheenjohtajaan. Hänen kasvojensa ilmeessä oli tällöin jotakin niin tavatonta, jotain niin pelottavaa ja säälittävää oli hänen sanojensa merkityksessä, hänen naurahduksessaan ja siinä katseessa, jonka hän heitti salin yli, että puheenjohtaja painoi hämmentyen päänsä alas, ja hetken aikaa oli salissa täydellinen äänettömyys. Äänettömyyden katkasi jonkun nauru yleisön puolelta. Joku vaati sihistäen hiljaisuutta. Puheenjohtaja nosti päänsä ja rupesi taas kyselemään. --Oletteko ennen olleet syytettynä? --En,--vastasi Maslova hiljaa, huoaten. --Oletteko saaneet syytekirjan jäljennöksen? --Olen. --Istukaa, sanoi puheenjohtaja. Syytetty kohautti takaa hamettansa samallaisella liikkeellä, kuin hienopukuiset naiset korjaavat laahustimiaan, ja, pannen pienet valkoiset kätensä kokoon mekon hihoihin ja herkeämättä katsoen puheenjohtajaan, istuutui. Nyt alkoi todistajien esillehuutoja, niiden käskeminen ulos salista, sitten tehtiin päätös, joka koski asiantuntijalääkäriä ja hänen kutsumistaan istuntosaliin. Sitten nousi sihteeri lukemaan syytekirjaa. Hän luki selvästi ja äänekkäästi, mutta niin nopeaan, että hänen sanansa, joissa l- ja r-kirjaimet olivat väärin lausutut, suli yhtäjaksoiseksi ja nukuttavaksi polinaksi. Tuomarit nojasivat milloin millekin nojatuolin puolelle, milloin pöytään, milloin taaksepäin, milloin sulkivat milloin avasivat silmänsä ja kuiskuttelivat keskenään. Toinen santarmeista useamman kerran pidätteli haukotuksen väreitä leuvoissaan. Syytettyjen joukossa Kartinkin yhä liikutteli poskiansa. Botshkova istui ihan rauhallisena ja suorana, silloin tällöin raapien sormellaan päätänsä huivin alta. Maslova istui milloin liikkumatonna, kuunnellen lukijaa ja häneen katsoen, milloin säpsähteli ja aikoi sanoa vastaan, punastui välistä ja taas raskaasti huokasi, käsiensä asentoa muutellen, katsahtaen ympärilleen ja sitten taas kääntyen lukijaan. Nehljudof istui ensi rivissä korkeassa tuolissaan, toisena reunasta, ja ottamatta alas rillejänsä katseli Maslovaa. Hänen sielussaan tekivät työtä monimutkaiset ja tuskalliset ajatukset. X. Syytekirja oli tämmöinen: tammikuun 17 päivänä 188' ilmoitti kaupungissa olevan »Mauritania» nimisen hotellin isäntä poliisikamarille, että siellä oli äkisti kuollut Siperiasta tullut 2:sen arvoluokan kauppias, Ferapont Smelkof. 4:nteen poliisiosastoon kuuluvan lääkärin todistuksen mukaan oli kuoleman syynä sydänhalvaus, jonka oli aiheuttanut liikanainen väkevien nauttiminen, ja Smelkofin ruumis oli kolmantena päivänä haudattu. Mutta neljäntenä päivänä Smelkofin kuoleman jälkeen palasi Pietarista hänen maamiehensä ja ystävänsä, siperialainen kauppias Timohin, joka, saatuaan tietää ystävänsä kuolemasta ja sen yhteydessä olleista asianhaaroista, ilmoitti epäilevänsä, että Smelkof ei kuollut luonnollisella kuolemalla, vaan että hän oli myrkytetty, ja että hänellä olleet rahat ja briljanttisormus, joita ei omaisuusluettelossa näkynyt, olivat anastetut, jonka tähden nyt olikin tutkimus toimeenpantu ja seuraavat seikat selville saatu: Ensiksikin se seikka, joka oli tunnettu sekä »Mauritanian» isännälle että kauppias Starikofin puotipalvelijalle, jonka kauppiaan kanssa Smelkof oli kaupunkiin tultuansa ollut asioissa,--nimittäin että Smelkofilla piti oleman pankista nostettuja rahoja 3,800 ruplaa, mutta hänen kuolemansa jälkeen avatussa kapsäkissä ja lompakossa tavattiin ainoastaan 312 ruplaa 16 kopekkaa. Toiseksi, että ennen kuolemaansa hän oli koko päivän ja yön viettänyt prostitueeratun Ljubkan [diminutiivi nimestä Ljubof.] kanssa, joka oli kaksi kertaa ollut hänen huoneessansa. Kolmanneksi, että tämä prostitueerattu möi emännälle Smelkofille kuuluneen briljanttisormuksen. Neljänneksi, että koridoorissa palveleva tyttö, Jefimia Botshkova, seuraavana päivänä kauppias Smelkofin kuoleman jälkeen pani kauppapankkiin juoksevalle tilille 1800 ruplaa. Ja viidenneksi, että prostitueeratun, Ljubkan, sanojen mukaan, koridooripalvelija Simon Kartinkin oli antanut prostitueeratulle, Ljubkalle, pulverin ja käskenyt kaatamaan viinilasiin sekä juottamaan sen kauppias Smelkofille, minkä prostitueerattu Ljubka, oman tunnustuksensa mukaan, olikin tehnyt. Syytettynä kuulusteltu, Ljubkaksi nimitetty prostitueerattu, oli todistanut, että kauppias Smelkofin ollessa haureustalossa, missä hän, kuten sanoi oli työskennellyt, tämä kauppias todellakin lähetti hänet »Mauritanian» huoneisiin rahojansa hakemaan, ja että avattuaan saamallansa avaimella kauppiaan kapsäkin, hän otti sieltä käskyn mukaan 40 ruplaa, vaan enempää ei ottanut, jonka voisivat todistaa Simon Kartinkin ja Jefimia Botshkova, kun hän oli heidän läsnäollessaan kapsäkin avannut ja sulkenut ja rahat ottanut. Mitä Smelkofin myrkyttämiseen tulee, on prostitueerattu Ljubka todistanut, että hän, Ljubka, kolmannen kerran tultuaan kauppias Smelkofin huoneeseen, oli todellakin antanut tälle, Simon Kartinkinin neuvon mukaan, konjakkiin sekoitettuna, jotain pulveria jota hän oli pitänyt unipulverina, tarkoituksella nukuttaa kauppiasta, että tämä olisi pikemmin hänet päästänyt, vaan että rahoja hän ei ollut ottanut, ja että sormuksen oli Smelkof itse hänelle lahjoittanut, ensin lyötyään häntä ja hänen sen johdosta ruvettua lähtöä tekemään. Tutkintotuomarin syytettyinä kuulustelemat Jefimia Botshkova ja Simon Kartinkin olivat todistaneet: Jefimia Botshkova, ettei hän mitään tiedä kadonneista rahoista ja ettei hän käynytkään kauppiaan huoneessa, missä Ljubka oli yksin emännöinyt, ja että siis anastuksen, jos semmoinen on tapahtunut, on tehnyt Ljubka, tullessaan kauppiaan avaimen kanssa rahoja noutamaan. Tässä kohden Maslova säpsähti ja katsahti suu auki Botshkovaan. Kun Jefimia Botshkovalle näytettiin hänen 1,800 ruplan pankkitodistuksensa,--jatkoi sihteeri lukemistaan,--ja häneltä kysyttyä, mistä oli näin paljon rahaa saanut, hän väitti ansainneensa nämä rahat 12 vuoden aikana yhdessä Simonin kanssa, jonka kanssa he aikoivat mennä naimisiin. Syytettynä kuulusteltu Kartinkin taas, ensi kerran kuulusteltuna, tunnusti anastaneensa rahat yhdessä Botshkovan kanssa, Maslovan neuvosta, joka oli haureustalosta tullut ja tuonut avaimen kanssaan, ja jakaneensa ne itsensä, Maslovan ja Botshkovan kesken; vielä hän tunnusti antaneensa Maslovalle pulveria kauppiaan nukuttamista varten; mutta toisessa kuulustelussa hän kielsi osanottonsa niinhyvin rahojen anastamiseen kuin pulverin antamiseen Maslovalle, syyttäen kaikesta vaan Maslovaa. Botshkovan tallettamien rahojen suhteen hän todisti samaa kuin tämäkin, eli että nämä rahat olivat heidän yhteisesti ansaitsemiansa 18 vuoden palvelusaikana hotellissa, juomarahoina herrasväeltä. Erityisten jutussa ilmestyväin asianhaarain selvillesaamista varten oli katsottu tarpeelliseksi tutkia kauppias Smelkofin ruumista, ja tätä tarkoitusta varten tointa pidetty Smelkofin ruumiin jälleen esille kaivamisesta sekä sisälmysten ja elimistössä tapahtuneiden muutosten tutkimisesta. Sisälmysten tutkiminen oli antanut aihetta otaksumiseen, että Smelkofin kuolema oli todellakin myrkytyksen seuraus. Sitten seurasi syytekirjassa kertomus vastakkain kuulusteluista ja todistajain näytteistä. Syytekirja päättyi näin: Toisen arvoluokan kauppias, Smelkof, antautuen juomiseen ja irstauteen, ja yhtyen Kitaevan laitoksessa asuvan, Ljubkaksi kutsutun prostitueeratun kanssa, erityisesti häneen viehättyneenä, antoi 17 p:nä tammikuuta v. 188', ollen itse tässä Kitaevan haureuslaitoksessa, yllämainitulle Ljubka-nimiselle prostitueeratulle kapsäkkinsä avaimen ja lähetti hänet vuokraamaansa huoneeseen hakemaan kapsäkistä mässäämistä varten tarvittavia rahoja 40 ruplaa. Huoneeseen tultuansa, Katariina Maslova, hakiessaan näitä rahoja, teki liiton Botshkovan ja Kartinkinin kanssa anastaaksensa kaikki Smelkofille kuuluvat rahat ja jakaaksensa ne sitten keskenään, minkä he tekivätkin, (tässä Maslova taas säpsähti, jopa kavahti paikaltaankin ja lensi tulipunaseksi), jonka ohella erityisesti Maslovalle on annettu briljanttisormus,--jatkoi sihteeri,--ja luultavasti vähempi summa rahaa, jonka hän on joko kätkenyt tai kuluttanut, ollen sinä yönä juopuneessa tilassa. Peittääkseen rikoksensa jäljet päättivät nyt rikolliset houkutella Smelkofin jälleen huoneeseensa ja myrkyttää hänet siellä Kartinkinin hallussa olevalla pulverilla. Tässä tarkoituksessa Maslova palasi jälleen haureustaloon ja sai kauppias Smelkofin lähtemään kanssansa takasin »Mauritaniassa» olevaan asuntoon. Kun Smelkof palasi huoneeseensa, niin Maslova, saatuaan Kartinkiniltä mainitun pulverin, sekotti sen viinilasiin, jonka antoi Smelkofin juotavaksi ja josta seurasi kuolema Smelkofille. Tämän perustuksella syytetään Simon Kartinkin, talonpoika Borkin kylästä, 33 vuotias, kaupunkilaisnainen Jefimia Ivanovna Botshkova, 43 vuotias, ja kaupunkilaisnainen Katariina Mihailovna Maslova, 27 vuotias, rikoksellisina siitä, että he 17 p:nä tammikuuta v. 188' yhteisesti, anastettuansa kauppias Smelkofin rahat, kaikkiaan 2,500 ruplaa, tappamisen aikomuksessa ja rikoksen peittämisen tarkoituksessa juottivat kauppias Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa. Tämmöinen rikos on edellytetty rikoslain 1455 luvussa. Johon nähden ja katsoen rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevan asetuksen sen-ja-sen luvun määräyksiin talonpoika Simon Kartinkin, Jefimia Botshkova ja kaupunkilaisnainen Katariina Maslova katsotaan kuuluviksi piirioikeuden tuomiovallan alaisiksi valamiesten myötävaikutuksella. Näin lopetti sihteeri pitkän syytekirjan lukemisen, ja, pannen arkit kokoon, istahti paikallensa suoristellen molemmin käsin pitkää tukkaansa. Kaikilta pääsi helpoituksen huokaus nähdessään mielihyväksensä, että nyt oli alkanut rikoksen tutkiminen, ja että kohta oli kaikki selviävä, ja oikeus pääsevä valtaan. Ainoastaan Nehljudof ajatteli toisin: Hän oli aivan kauhistuksissaan siitä, että Maslova, sama jonka hän tunsi 10 vuotta sitten viattomana ja ihanana tyttönä, oli voinut tehdä näin. XI. Kun syytekirja oli luettu, puheenjohtaja, neuvoteltuaan jäsenten kanssa, kääntyi Kartinkinin puoleen tavalla, joka selvästi ilmaisi, että nyt me jo saamme varmasti ja perin pohjin tietää kaikki tyyni. --Talonpoika Simon Kartinkin,--sanoi hän kallistuen vasemmalle. Simon Kartinkin nousi eteenpäin kumartuneena ja jännitti taas käsiänsä kiinni housunpoimuihin, samat nytkytykset yhä poskissansa. --Teitä syytetään siitä, että te 17 p:nä tammikuuta vuonna 188' yhdessä Jefimia Botshkovan ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä hänelle kuuluvat rahat ja sitten toitte pulverin ja houkuttelitte Katariina Maslovan antamaan kauppias Smelkofille myrkkyä, viinilasiin sekotettuna, josta seurasi Smelkofin kuolema. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?--sanoi hän kallistuen takasin oikealle puolelle. --Vielä vähä, onhan meidän asiamme palvella vieraita... --Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi? --Enpä suinkaan. Minä ainoastaan... --Siitä puhumme sitten. Tunnustatteko itsenne syylliseksi?--toisti puheenjohtaja rauhallisesti ja varmasti. --Enhän mitenkään voi sitä tehdä, sillä... Taaskin hypähti oikeudenpalvelija Simon Kartinkinin luo ja traagillisella kuiskauksella pysäytti hänet. Puheenjohtaja, siirtämällä sen käden, jossa piti paperia, toiseen kohti, ilmaisi tämän seikan nyt päättyneeksi, ja kääntyi Jefimia Botshkovan puoleen. --Jefimia Botshkova, teitä syytetään siitä, että 17 päivänä tammikuuta vuonna 188', »Mauritanian» hotellissa, yhdessä Simon Kartinkinin ja Katariina Maslovan kanssa anastitte kauppias Smelkofin kapsäkistä rahat ja kantasormuksen, ja jaettuanne anastetun tavaran keskenänne, juotitte rikoksen peittämiseksi Smelkofille myrkkyä, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnustatteko itseänne syylliseksi? --En ole missään kohti syyllinen,--sanoi rivakkaasti ja varmasti syytetty.--Huoneeseen en ole jalallanikaan astunut... Mutta kun tuo riiviö sinne tuli, niin hän se kaikki tekikin. --Siitä saatte sitte puhua,--sanoi puheenjohtaja yhtä pehmeästi ja varmasti.--Ette siis tunnusta syyllisyyttänne? --Minä en ole ottanut rahoja, enkä juottanut, on ole huoneessa käynytkään. Jos olisin käynyt, kyllä olisin tuon tuossa potkaissut ulos. --Ettekö tunnusta itseänne syylliseksi? --En ikinä maailmassa. --Hyvä on. --Katariina Maslova,--alkoi puheenjohtaja, kääntyen kolmannen syytetyn puoleen:--teitä syytetään siitä, että tultuanne haureuslaitoksesta »Mauritanian» hotelliin, tuoden muassanne kauppias Smelkofin kapsäkin avaimen, anastitte tästä kapsäkistä rahoja ja kantasormuksen,--sanoi hän aivan kuin ulkoläksyä lukien ja kallistaen samalla korvaansa vasemmalla istuvan jäsenen puoleen, joka ilmoitti, että todistusesineiden luettelosta päättäen täältä puuttui vielä lääkepullo,--anastitte kapsäkistä rahat ja kantasormuksen,--toisti puheenjohtaja:--ja jaettuanne anastetun tavaran ja sitten jälleen tultuanne kauppias Smelkofin kanssa »Mauritanian» hotelliin, juotitte Smelkofille myrkkyjuoman, josta seurasi hänen kuolemansa. Tunnistatteko itsenne syylliseksi? --En ole syypää mihinkään,--sanoi Maslova nopeasti,--mitä alusta puhuin, sitä puhun nytkin, että en ja en ja en, ja sormuksen hän itse minulle antoi. --Ettekö tunnusta anastaneenne 2,600 ruplaa?--kysyi puheenjohtaja. --Johan sanoin, etten ole ottanut muuta kuin 10 ruplaa. --Tunnustattekos antaneenne kauppias Smelkofille myrkkylasin? --Tunnustan, Mutta minä luulin, kuten minulle oli sanottu, että se oli unijuomaa, ettei siitä mitään pahaa tule. En aikonut enkä tahtonut. Sanon Jumalan nimessä, etten tahtonut,--sanoi hän. --Ette siis tunnusta itseänne syylliseksi kauppias Smelkofin rahojen ja sormuksen anastamiseen,--sanoi puheenjohtaja.--Vaan tunnustatte antaneenne pulverin? --Sen kyllä tunnustan, mutta minä luulin sen unipulveriksi. Annoin, että hän nukkuisi,--en tahtonut enkä aikonut. --Hyvä on, sanoi puheenjohtaja, nähtävästi tyytyväisenä tutkimuksen tuloksiin.--Kertokaa nyt siis, kuinka asia oli,--sanoi hän nojaten taaksepäin ja pannen molemmat kätensä pöydälle.--Kertokaa kaikki tyyni, niinkuin se oli. To voitte, avomielisesti tunnustamalla, lieventää kohtaloanne. Maslova katseli yhä suoraan puheenjohtajan silmiin ja oli vaiti. --Kertokaa kuinka asia oli. --Kuinkako oli?--alkoi Maslova äkkiä nopeasti.--Tulin hotelliin, minut saatettiin huoneeseen, siellä oli hän, ja jo hyvin juopuneena.--Maslova lausui _hän_-sanan erityisellä kauhulla, silmiänsä suurentaen.--Minä tahdoin lähteä, hän ei päästänyt. Maslova vaikeni ikäänkuin olisi kadottanut ajatuksensa johdon tai muistanut muuta. --Entä sitten? --Sitten oltuani siellä jonkun aikaa, läksin pois. Samassa yleisen syyttäjän apulainen puolittain kohosi, luonnottomasti nojaten toiseen kyynäspäähänsä. --Teillä on jotakin kysyttävää,--sanoi puheenjohtaja, ja tämän vastattua myöntävästi osotti liikkeellään, että nyt hän saattoi tehdä kysymyksensä: --Haluaisin tehdä kysymyksen: oliko syytetty ennestään tuttu Simon Kartinkinin kanssa?--sanoi syyttäjän apulainen katsomatta Maslovaan. Ja tehtyään tämän kysymyksensä puristi huulensa yhteen ja rypisti otsansa. Puheenjohtaja toisti kysymyksen. Maslova tuijotti säikähtyneenä syyttäjän apulaiseen. --Simoninko kanssa? Olin,--sanoi hän. --Tahtoisin edelleen tietää, mitä lajia tämä syytetyn tuttavuus Kartinkinin kanssa on oikeastaan ollut. Ovatkohan he useinkin tavanneet toisiansa? --Mitäkö lajia tuttavuutta? Kävi minua noutamassa hotellivieraiden luo, ei sen kummempaa tuttavuutta--vastasi Maslova, katsellen levottomasti vuoroin puheenjohtajaan ja vuoroin syyttäjän apulaiseen. --Haluaisin tietää, miksi Kartinkin haki vieraiden luo yksinomaan Maslovaa eikä muita tyttöjä?--sanoi syyttäjän apulainen rypistyen taas miettiväisen näköiseksi, hieno Mefiston hymy huulilla. --En tiedä. Mistä sen tietäisin,--vastasi Maslova, pelästyneenä katsahtaen ympärilleen ja hetkeksi pysähtäen katseensa Nehljudofiin:-- kenen tahtoi, sen kutsuikin. »Olisiko todellakin tuntenut?» ajatteli Nehljudof kauhistuneena, tuntien, kuinka veri törmäsi hänen kasvoihinsa; mutta Maslova, panematta häneen suurempaa huomiota kuin muihin, heti kääntyi toisaanne ja katsoi taas pelokkaan näköisenä syyttäjän apulaiseen. --Syytetty näin ollen kieltää olleensa minkäänlaisissa lähemmissä suhteissa Kartinkiniin. Hyvä on. Muuta ei minulla ole kysyttävää. Ja syyttäjän apulainen otti samassa kyynäspäänsä pois pulpetiltaan kirjoittaakseen jotakin muistiin. Mutta oikeastaan hän ei kirjoittanut niin mitään, vaan ainoastaan paineli kynällä entisiä kirjaimia muistiinpanoissaan. Hän oli nähnyt kuinka yleiset syyttäjät ja asianajajat aina tekevät: taitavan kysymyksen tehtyänsä kirjoittavat puheeseensa huomautuksen, jonka sitten on musertaminen vastustaja. Puheenjohtaja ei kääntynyt heti syytetyn puoleen, koska paraillaan kyseli lasisilmäiseltä jäseneltä, oliko tämä suostuvainen siihen kysymysten järjestykseen, joka oli jo edeltäpäin valmistettu ja kirjoitettu. --Mitäs sitten tapahtui?--kysyi puheenjohtaja edelleen. --Tulin kotiin,--jatkoi Maslova jo vähän rohkeammin ja vaan puheenjohtajaan katsellen:--annoin rahat emännälle ja panin maata. Mutta juuri kun olin nukkunut, herättää minut palvelustyttömme Berta. »Käyhän sisään, kauppiaasi on jälleen tullut». En olisi tahtonut tulla esille, mutta emäntä käski. Salissa oli _hän_,--Maslova lausui hän-sanan taas ilmeisellä kauhulla,--_hän_ yhä juotti meidän tyttöjämme, ja olisi sitten lähettänyt enemmän viiniä hakemaan, mutta rahat olivat lopussa. Emäntä ei luottanut hänelle velaksi. Ja silloin lähetti hän minut hotellihuoneeseensa, sanoen missä rahat olivat ja kuinka paljon piti ottaa. Niin minä sitten läksin. Puheenjohtaja kuiskutteli paraikaa vasemmalla puolella istuvan jäsenen kanssa eikä kuullut, mitä Maslova puhui, mutta näyttääksensä, että hän oli kaikki kuullut, hän kertoi Maslovan viimeiset sanat: --Niin sitten läksitte. No, entä sitten--sanoi hän. --Tulin ja tein kaikki niinkuin hän oli käskenyt. Menin huoneeseen. En mennyt yksin, vaan kutsuin mukaani Simon Mihailovitshin ja hänet,--sanoi Maslova osoittaen Botshkovaan. --Se valehtelee. En ole jalallanikaan astunut...--alkoi Botshkova, mutta hänet keskeytettiin. --Heidän läsnäollessaan otin neljä kymmenen ruplan seteliä,--jatkoi Maslova rypistäen silmiään ja katsomatta Botshkovaan. --Eikö syytetty, ottaessaan 40 ruplaa, huomannut kuinka paljon rahoja oli kaikkiaan,--kysyi syyttäjä uudelleen. Maslova säpsähti heti kun syyttäjä vaan kääntyi hänen puoleensa. Hän tunsi tämän tarkoittavan hänelle pahaa, vaikkei ymmärtänytkään kuinka.--En laskenut rahoja, näin vaan, että siellä oli sataruplasia. --Syytetty siis näki sataruplasia,--minulla ei ole muuta kysyttävää. --No toitteko rahat, jatkoi puheenjohtaja kelloansa katsoen. --Toin. --Entä sitten?--kysyi puheenjohtaja. --Sitten hän taas otti minut luoksensa,--sanoi Maslova. --No kuinka te sitten annoitte hänelle viinissä pulveria?--kysyi puheenjohtaja. --Kuinkako annoin? Kaasin viiniin ja annoin. --Miksi annoitte? Maslova huokasi raskaasti ja syvään vastaamatta ensin mitään. --Kauppias ei tahtonut mitenkään päästää minua,--sanoi hän vihdoin.--Väsyin lopulta hänen kanssansa. Tulin käytävään ja sanoin Simon Mihailovitshille: »kunpa se edes päästäisi minut. Olen väsynyt». Tähän Simon Mihailovitsh sanoi: »mekin olemme häneen kyllästyneet. Me tahdomme antaa hänelle unipulveria; kun hän nukkuu, pääset sinäkin menemään.» Minä sanoin; »no hyvä»; en luullut pulveria vaaralliseksi. Hän antoikin sen minulle. Minä tulin, hän makasi väliseinän takana, ja käski paikalla tuomaan itsellensä konjakkia. Minä otin pöydältä pullon samppanjakonjakkia, kaasin kahteen lasiin, toiseen itselleni toiseen hänelle, ja karistin hänen lasiinsa pulverin ja annoin hänelle. Kyllä en olisi antanut, jos vaan tiesin. --Entä sormus, kuinka se oli joutunut käsiinne?--kysyi puheenjohtaja. --Sormuksen hän itse lahjoitti minulle. --Milloin se tapahtui? --Kun tulimme hänen huoneeseensa, aijoin minä lähteä pois, mutta hän löi minua päähän ja särki kampani. Minä suutuin ja tahdoin lähteä koko talosta. Silloin hän otti sormestaan sormuksen ja lahjoitti sen minulle, etten vaan olisi lähtenyt,--sanoi Maslova. Yleisen syyttäjän apulainen kohosi jälleen istuimellaan ja yhä samalla teeskennellyn viattomalla tavalla pyysi saada tehdä vieläkin muutamia kysymyksiä, ja luvan saatuaan ja päätään kallistaen kirjaillun kauluksensa yli, kysyi: --Tahtoisin tietää, kuinka kauan syytetty oli kauppias Smelkofin huoneessa. Taas tuli Maslovaan pelko, ja levottomasti katsahtaen syyttäjän apulaisesta puheenjohtajaan, hän sanoi kiireisesti: --En muista kuinka kauan. --Muistaako syytetty käyneensä missään muualla hotellissa, sittenkuin oli tullut kauppias Smelkofin huoneesta. Maslova jäi miettimään. --Viereisessä tyhjässä huoneessa kävin,--sanoi hän. --Missä tarkoituksessa siellä kävitte?--kysyi syyttäjän apulainen huomaamattansa kääntyen jo suoraan Maslovan puoleen. --Järjestääkseni pukuani ja odotellakseni ajuria. --Entä Kartinkin, oliko hän huoneessa syytetyn kanssa, vai ei? --Tuli hänkin sinne. --Mitä varten? --Kauppiaalta oli jäänyt samppanjakonjakkia, me yhdessä joimme sen loppuun. --Vai joitte yhdessä. Hyvä on. --Puhelitteko jotain Simonin kanssa, ja mitä? Maslova rypisti äkkiä silmänsä, sävähti punaseksi ja sanoi nopeasti: mitä minä olisin puhunut? En ole mitään puhunut. Olen kertonut aivan niinkuin oli. Enkä tiedä mistään muusta. Tehkää minun kanssani mitä tahdotte. Syyllinen en ole, siinä kaikki. --Minulla ei ole muuta kysyttävää,--sanoi yleinen syyttäjä puheenjohtajalle, ja luonnottomasti kohauttaen olkapäitänsä alkoi kiireisesti kirjoittaa puheeseensa tätä syytetyn omaa tunnustusta, jonka mukaan hän oli Simonin kanssa käynyt tyhjässä huoneessa. Syntyi äänettömyys. --Eikö teillä ole mitään lisättävää? --Olen sanonut kaikki,--vastasi Maslova huoaten ja istui. Tämän jälkeen puheenjohtaja kirjoitti jotain paperiinsa, ja otettuaan huomioon vasemmalla puolella istuvan jäsenen kuiskauksen, ilmoitti istunnon keskeytyvän 10 minuutiksi, nousi nopeasti ja läksi ulos salista. Puheenjohtajan ja vasemmalla puolella istuvan jäsenen keskinäinen kuiskutus oli koskenut sitä seikkaa, että tämä jäsen oli tuntenut vatsanipistyksiä ja halusi sen johdosta suorittaa pienen hieronnan ja juoda tippoja. Tämän hän ilmoitti puheenjohtajalle, ja hänen pyynnöstään nyt tehtiinkin keskeytys. Tuomarien jälkeen nousivat valamiehet, asianajajat, todistajat, ja, tuntien mielihyvää osaksi jo suoritetun tärkeän tehtävän johdosta, rupesivat käyskentelemään sinne tänne. Nehljudof tuli valamiesten huoneeseen ja istahti ikkunan ääreen. XII. Niin, se oli siis todellakin Katjusha. Nehljudofin suhteet Katjushaan olivat tämmöiset. Ensi kerran Nehljudof näki Katjushan silloin, kuin hän kolmatta vuotta yliopistossa ollessaan, valmistellen väitöskirjaansa maanomistuksesta, vietti kesää tätiensä luona. Tavallisesti hän oli kesää äitinsä ja sisarensa kanssa äidin omistamalla suurella maatilalla Moskovan lähellä. Mutta tänä vuonna oli sisar mennyt naimisiin, ja äiti matkustanut ulkomaille kylpemään. Ja kun Nehljudofin oli kirjoittaminen väitöskirjaansa, päätti hän asettua kesäksi tätiensä luo. Heidän luonansa, heikäläisessä erämaassa, oli hiljaista elää, eikä ollut tietoa huvituksista; tädit päälliseksi rakastivat hellästi veljenpoikaansa ja perillistään, ja hänkin puolestaan rakasti heitä, rakasti heidän elämänsä vanhanaikaisuutta ja yksinkertaisuutta. Tänä kesänä täällä tätien luona eli Nehljudof siinä ylevän innostuksen kehityskaudessa, jolloin nuorukainen ensi kerran, ei syrjäisestä vaikutuksesta, vaan omin päinsä tuntee elämän koko ihanuuden ja tärkeyden, ja sen tehtävän koko merkityksen, joka siinä on ihmisellä edessään, näkee mahdolliseksi sekä oman että koko maailman loppumattoman täydellisentymisen, ja antautuu tähän täydellisentymiseen ei ainoastaan toivoen, vaan varmaan tietäen kerran saavuttavansa sen täydellisyyden, jota mielessään kuvailee. Tänä vuonna, vielä yliopistossa ollessaan, hän luki Spencerin yhteiskuntaopin ja Spencerin mielipiteet maanomistuksesta tekivät häneen suuren vaikutuksen, erittäinkin siksi, että hän itse oli suurviljelystä harjoittavan maatilan perillinen. Hänen isänsä ei ollut rikas, vaan hänen äitinsä oli myötäjäisinä saanut 10 tuhatta desjatinaa maata. Ensi kerran hän silloin ymmärsi yksityisen maanomistuksen koko julmuuden ja vääryyden, ja ollen niitä ihmisiä, joille uhrautuminen jonkun siveellisen tarkoituksen nimessä tuottaa suurinta henkistä nautintoa, hän päätti olla käyttämättä hyväkseen omistusoikeuttaan maahan ja antoikin silloin isänperintönä saamansa maan talonpojille. Tästä aineesta hän nyt kirjoitti yliopistossa. Hänen elämänsä oli tähän aikaan muodostunut tätien luona tämmöiseksi: hän nousi hyvin varhain, joskus 3 aikaan aamulla, ja meni ennen auringon nousua uimaan jokeen vuoren alla; toisinaan ei ollut vielä aamusumukaan häipynyt ja palatessa huuru vielä helkkyi ruohossa ja kukkasissa. Joskus aamusin, kahvin juotuansa, hän istahti kirjoittamaan väitöskirjaansa tai lukemaan tarpeellisia lähdeteoksia, mutta sattui myöskin usein, että hän lukemisen ja kirjoittamisen asemesta jälleen läksi kotoa ja harhaili pitkin metsiä ja ahoja. Ennen päivällistä hän nukahti johonkin puutarhan pimentoon, sitten päivällisillä hän huvitti ja nauratti iloisuudellaan tätejä, sitten teki ratsastus- tai veneretkiä ja illalla jälleen luki tai istui tätien kanssa pasianssia panemassa. Usein öisin, erittäinkin kuutamon aikana, hän ei voinut nukkua vaan siksi, että tunsi liian valtavasti uhkuvaa elämäniloa, ja unen asemesta, joskus aamun valkenemiseen saakka, käyskenteli puutarhassa mietiskellen ja haaveksien. Näin onnellisesti ja rauhallisesti hän eli ensimäisen kuukauden olostansa tätien luona, ollenkaan huomaamatta tummasilmäistä, vikkeläjalkaista Katjushaa, tuota tyttöä, josta ei voinut sanoa oliko hän piika vai ottotyttö. Nehljudof oli kasvatettu äitinsä siipien suojassa ja oli tähän aikaan, eli 19:n vuotiaana, aivan viaton nuorukainen. Hän ihanteli naista ainoastaan tulevana vaimonansa. Kaikki naiset, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät saattaneet tulla hänen vaimokseen, olivat hänelle ihmisiä eikä naisia. Mutta kävi niin, että tänä kesänä, helatorstaina, tuli tätien luo naapurin rouva lapsineen: kahden neitosen, lyseolaisen ja heidän luonaan asuvan nuoren, talonpoikaista syntyperää olevan taiteilijan kanssa. Teenjuonnin jälkeen ruvettiin vastaniitetyllä nurmikolla talon edustalla leskeä juoksemaan. Katjusha otettiin myöskin mukaan. Muutamien vaihtojen jälkeen joutui Nehljudof juoksemaan Katjushan kanssa. Katjusha oli aina häntä miellyttänyt, mutta hänen ei ollut päähänkään pälkähtänyt, että heidän välillään voisi syntyä mitään erikoisia suhteita. --No noitapa ei nyt mikään saa kiinni,--puhui leskeksi jäänyt iloinen taiteilija, joka osasi hyvin pian juosta lyhyillä ja paksuilla vänkyläsäärillään. --Ei, elleivät satu kaatua kumpsahtamaan. --Älkää luulkokaan saavanne kiinni. --Yks, kaks, kolme! Lyötiin kolmasti kämmeniä yhteen. Vaivoin hilliten nauruansa Katjusha vaihtoi nopeasti paikkaa Nehljudofin kanssa ja puristaen kovan karkealla, pienellä kädellään hänen suurta kättänsä, lähti juoksemaan vasemmalle, tärkättyjen alushameiden kahistessa. Nehljudof osasi juosta nopeasti eikä olisi millään muotoa tahtonut joutua tappiolle taiteilijan rinnalla. Katsottuaan taaksensa hän näki taiteilijan koettavan ottaa kiinni Katjushaa, mutta tämä, nopeasti vilistäen notkean nuorilla jaloillaan, ei antautunut hänelle, vaan loittoni vasemmalle. Edessä oli sireenipehko, jota kauemmas ei kukaan ollut juossut, mutta Katjusha, katsahtaen Nehljudofiin, antoi tälle merkin päällään, että he yhtyisivät pehkon takana. Nehljudof ymmärsi hänet ja juoksi sireenipensaitten taa. Mutta täällä pensaiden takana oli hänelle tuntematon oja, täynnänsä nokkosia: hän kompastui siihen, putosi, poltti kätensä ja sai ne märiksi illan kasteesta; kohta hän kuitenkin kimposi nauraen ylös, korjasi pukunsa ja juoksi aukealle paikalle. Katjusha, ilosta loistaen, silmät mustina kuin kastunut viinamarja, lensi häntä vastaan. He juoksivat yhteen ja tarttuivat toistensa käsiin. --Poltitte kätenne, mitä?--sanoi hän korjaten vapaalla kädellään palmikkoa, hyvin hengästyneenä, ja katsoi hymyillen Nehljudofia alhaalta ylös, suoraan silmiin. --Enhän tiennytkään, että täällä oli oja,--sanoi Nehljudof myöskin hymyillen ja päästämättä Katjushan kättä. Katjusha siirtyi lähemmäksi häntä, ja hän, itsekään tietämättä kuinka se tapahtui, kallisti kasvonsa Katjushan puoleen; toinen ei väistynyt; silloin hän puristi lujemmin Katjushan kättä ja suuteli häntä huulille. --Hyvä ihme!--sanoi Katjusha ja nopeasti irrottaen kätensä juoksi hänen luotaan pois. Sireenipensaasta hän taittoi kaksi valkoista, jo osaksi karissutta sireeniterttua, ja viuhtoen niillä hehkuvia kasvojaan, katsahdellen Nehljudofiin ja rivakkaasti heilutellen käsiään edessänsä, meni takasin leikkivien luo. Tästä lähtien Nehljudofin ja Katjushan väliset suhteet muuttuivat entisestään ja sijaan tuli se erikoissuhde, joka on olemassa viattoman nuoren miehen ja samallaisen viattoman tytön välillä, jotka viehättävät toinen toistaan. Kun Katjusha vaan tuli huoneeseen, taikka vaan kaukaakin näkyi hänen valkonen esiliinansa, heti muuttui Nehljudofille kaikki päivänpaisteiseksi, kaikki tuli huvittavammaksi, hauskemmaksi, merkitsevämmäksi, koko elämä kävi iloisammaksi. Samaa tunsi Katjushakin. Mutta ei ainoastaan Katjushan läheisyys tehnyt Nehljudofiin tätä vaikutusta; saman vaikutuksen häneen teki pelkkä tieto, että tämä Katjusha oli olemassakin, ja Katjushaan taas, että Nehljudof oli olemassa. Jos Nehljudof oli saanut ikävän kirjeen äidiltänsä, tai hänen väitöskirjansa ei tahtonut luistaa, tai hän muuten tunsi nuoren ihmisen aiheetonta surua, silloin ei tarvinnut muuta kuin muistaa, että Katjusha on olemassa ja että hän saa kohta tämän nähdä, niin kaikki huoli oli kuin pois puhallettu. Katjushalla oli paljon talouspuuhia, mutta hän ennätti suorittaa kaikki ja vapaina hetkinään hän lueskeli. Ja Nehljudof antoi hänelle Dostojefskin ja Turgenjefin teoksia, joita oli itse juuri lukenut. Katjushaa miellytti enin kaikista Turgenjefin »Suvanto». Keskustelut heidän välillään olivat katkonaisia, ja tapahtuivat satunnaisesti tavatessa, milloin käytävässä, milloin balkongilla, milloin pihalla, mutta joskus tätien vanhan sisäpiian, Matrjona Pavlovnan huoneessa. Katjusha asui tämän kanssa, ja heidän pieneen huoneeseensa Nehljudof tuli joskus juomaan teetä. Nämät Matrjona Pavlovnan läsnäollessa tapahtuvat keskustelut olivatkin kaikkein hauskimmat. Vaikeampi oli puhella silloin, kuin he olivat kahdenkesken. Heti alkoivat silloin silmät haastella jostakin ihan toisesta, jostakin paljon tärkeämmästä kuin se, mistä suu puhui; huulet tahtoivat rypistyä ja rupesi tuntumaan tukalalta, ja heidän oli kiireesti erkaneminen. Tämmöisinä jatkuivat suhteet Nehljudofin ja Katjushan välillä koko sinä aikana, jona hän ensi kertaa oleskeli tätien luona. Tädit huomasivat asian laidan, säikähtivät, ottivat ja kirjoittivat siitä ulkomaille ruhtinatar Helena Ivanovnalle, Nehljudofin äidille. Täti Maria Ivanovna pelkäsi, että Dmitrij alkaisi pitää yhteyttä Katjushan kanssa. Mutta hänen pelkonsa oli turha: Nehljudof, tietämättä itsekään siitä, rakasti Katjushaa, niinkuin rakastavat toisiansa viattomat ihmiset, ja hänen rakkautensa oli sekä häneen itseensä että Katjushaan nähden paraana takeena siitä, ettei mitään lankeemista tulisi tapahtumaan. Nehljudofilla ei ollut minkäänlaista halua ruumiillisesti omistaa Katjushaa; päinvastoin, häntä kauhistutti ajatella semmoista suhdetta mahdolliseksikaan Katjushaan. Paljoa perusteellisempi oli runollisen Sofia Ivanovnan pelko, että Dimitrij, kokonainen ja päättäväinen kuin olikin luonteeltaan, rakastuisi tyttöön ja välittämättä tämän syntyperästä ja asemasta päättäisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Jos Nehljudof olisi siihen aikaan selvästi tajunnut oman rakkautensa Katjushaan, ja erittäinkin, jos häntä olisi koetettu saada vakuutetuksi siitä, ettei hän mitenkään voi eikä saa yhdistää kohtaloansa tämän tytön kanssa, niin olisi helposti voinut tapahtua, että hän, kaikessa suorasuuntaisuudessaan, ei olisi nähnyt olevan mitään syytä olla menemättä naimisiin tytön kanssa, olipa tämä kuka tahansa, jos hän itse vaan rakasti tyttöä. Mutta tädit eivät puhuneet hänelle mitään pelostansa, ja niin hän lähti, tietämättä omasta rakkaudestaan Katjushaan. Hän oli siinä varmassa luulossa, ettei hänen tunteensa Katjushaa kohtaan ole muuta kuin vaan sitä samaa elämänilon tunnetta, joka silloin täytti koko hänen olentonsa. Mutta kun hän jo teki lähtöänsä, ja Katjusha, seisten tätien kanssa portailla, saattoi häntä mustine, vähän kieroine, kyyneleisine silminensä, tunsi hän kuitenkin luopuvansa jostakin ihanasta, kalliista, joka ei koskaan voisi enää uudistua. Ja hän tuli hyvin surulliseksi. --Hyvästi, Katjusha, kiitos kaikesta, sanoi hän Sofia Ivanovnan pitsimyssyn ylitse, istuutuen rattaille. --Hyvästi jääkää, Dmitrij Ivanovitsh,--sanoi Katjusha miellyttävällä, hyväilevällä äänellään, ja, pidätellen silmiin tulvaavia kyyneleitä, juoksi eteiseen, missä hän saattoi vapaasti itkeä. XIII. Siitä saakka ei Nehljudof kolmeen vuoteen nähnyt Katjushaa. Ja he tapasivat toisensa vasta silloin kuin hän, vastanimitettynä upseerina, matkalla armeijaan, poikkesi tätien luo jo ihan toisellaisena kuin kolme vuotta sitten viettäessään heillä kesää. Silloin hän oli ollut rehellinen, altis nuorukainen, joka oli valmis antautumaan kaikkiin hyviin toimiin; nyt hän oli siveellisesti turmeltunut, hienostunut egoisti, joka rakasti vaan omaa nautintoansa. Silloin oli Jumalan maailma näyttänyt salaperäiseltä arvoitukselta, jota hän ilolla ja innolla koetti selitellä;--nyt oli tässä elämässä kaikki yksinkertaista ja selvää ja sen koko määritelmänä olivat vaan ne olosuhteet, joissa hän itse eli. Silloin oli tarpeen yhteys luonnon kanssa ja seurustelu häntä ennen eläneiden, ajatelleiden ja tunteneiden ihmisten kanssa, (filosofia, runous);--nyt olivat tarpeellisia ja tärkeitä vaan inhimilliset laitokset ja seurustelu toverien kanssa. Silloin hän kuvaili naista salaperäiseksi ja ihanaksi olennoksi, ihanaksi juuri tämän salaperäisyyden vuoksi;--nyt merkitsi nainen, jokainen nainen paitsi omaisia ja ystäväin vaimoja, jotakin perin määrättyä: nainen oli yksi parhaimpia keinoja jo koetun nautinnon saamiseen. Silloin ei ollut tarvis rahoja ja olisi voinut olla ottamatta kolmattakaan osaa siitä, mitä äiti antoi, oli mahdollista luopua isänperinnöstä ja antaa se talonpojille;--nyt eivät tahtoneet riittää ne 1,500 ruplaa kuukaudessa, jotka äiti antoi, ja tämän kanssa alkoi jo syntyä ikäviä keskusteluja rahojen johdosta. Silloin hän piti oikeana minuutenansa henkistä olemustaan; nyt hän piti olemuksenaan omaa tervettä, reipasta eläimellistä minuuttansa. Ja koko tämä hirveä muutos oli hänessä tapahtunut ainoastaan sen tähden, että hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia. Ja hän lakkasi uskomasta itseänsä ja alkoi uskoa toisia sentähden, että eläminen uskoen itseänsä oli liian vaikeata: uskoen itseänsä ei voinut mitään kysymystä ratkaista eläimellisen minuuden hyödyksi, joka haki keveitä iloja, vaan melkein aina sitä vastaan; mutta uskoen toisia ei tarvinnut ensinkään mitään ratkaista,--kaikki oli jo ratkaistu, ja ratkaistu aina vasten henkistä olemusta ja eläimellisen minuuden hyväksi. Eikä siinä kyllä: uskoen itseänsä hän oli aina ihmisten tuomion alaisena,--uskoen toisia häntä hyväksyivät kaikki ympärilläolijat. Niinpä Nehljudofin ajatellessa, lukiessa, puhuessa Jumalasta, totuudesta, rikkaudesta, köyhyydestä,--oli kaikkein mielestä aika ja paikka siihen huonosti valittu, jopa pitivät sitä vähän lystimäisenä, ja sekä äiti että täti sanoivat häntä hyväntahtoisella ivalla _notre cher philosophe'_ksi; mutta kun hän luki romaaneja, kertoi epäillyttäviä pilajuttuja, kävi ranskalaisessa varieteessä ja iloisena teki näistä näkemistään tiliä, silloin kaikki ylistelivät ja kannattivat häntä. Kun hän piti tarpeellisena rajoittaa tarpeitansa, käytti vanhaa sinelliä eikä juonut viiniä,--pitivät sitä kaikki kummallisuutena ja jonkinlaisena kerskaavana tavattomuuden hakemisena,--mutta kun hän kulutti suuria rahoja metsästykseen tai työhuoneensa harvinaisen ylelliseen sisustamiseen, niin kaikki kehuivat hänen makuansa ja lahjoittivat hänelle kalliita kapineita. Ollessaan viaton ja tahtoessaan semmoiseksi ennen avioliittoa jäädä, huolehtivat sukulaiset hänen terveydestänsä, eikä edes äitikään pahoitellut vaan pikemmin ilostui saatuansa tietää, että hän oli tullut todelliseksi mieheksi ja anastanut toveriltansa jonkun ranskalaisen naisen. Mutta tuota juttua Katjushan kanssa,--sitä, että Dmitrij oli saattanut ajatellakaan avioliittoa tämän kanssa, ei ruhtinaallinen äiti voinut kauhutta muistella. Niinpä myöskin, kun Nehljudof, päästyään täys-ikäiseksi, antoi isältä perimänsä maatilkun talonpojille, koska ei pitänyt maanomistusta oikeudenmukaisena,--saattoi tämä teko hänen äitinsä ja omaisensa kauhistukseen ja oli sitten kaikille sukulaisille alituisena moitteen ja pilkan esineenä. Hänelle lakkaamalta kerrottiin, kuinka ne talonpojat, jotka olivat saaneet maan, eivät olleet ainoastaan rikastumatta, vaan päinvastoin köyhtyivät, laitettuaan itsellensä kolme kapakkaa ja ruvettuaan aivan työttömiksi. Mutta kun Nehljudof, tultuansa kaartiin, tuhlasi ja hävitti kortinlyönnissä ylhäisten toveriensa seurassa niin paljon, että Helena Ivanovnan täytyi ottaa rahoja pääomasta, ei äiti juuri edes suuttunutkaan, vaan piti luonnollisena, jopa hyvänäkin, kun tämmöinen rokko tuli istutetuksi nuoruudessa ja hyvässä seurassa. Ensin alussa Nehljudof taisteli, mutta taistelu oli liian vaikea, sillä kaikkea sitä, mitä hän, itseänsä uskoen, piti hyvänä, pitivät muut pahana, ja, päinvastoin, mitä hän itseänsä uskoen piti pahana, sitä kaikki muut hänen ympärillänsä pitivät hyvänä. Ja asia päättyikin siihen, että Nehljudof antautui, ei uskonut enää itseänsä, vaan uskoi muita. Ja vaikka tämmöinen luopuminen omasta itsestä oli ensi alussa epämiellyttävää, niin ei se epämiellyttävä tunne kestänyt kauan, vaan herkesi Nehljudof, alettuaan samaan aikaan myöskin polttaa ja juoda viiniä, hyvin pian sitä tuntemasta, jopa päinvastoin tunsi suurta kevennystäkin. Ja Nehljudof, luonteensa intohimoisuudella, antautui kokonansa tähän uuteen, kaikkien hyväksymään elämään, täydellisesti tukehuttaen itsessään sen äänen, joka vaati jotakin muuta. Tämä alkoi Pietariin muuttamisen jälkeen ja nousi ylimmilleen sotapalvelukseen astuttua. Sotapalvelus yleensäkin turmelee ihmisiä, saattamalla heidät täydellisen työttömyyden tilaan, s.o. vieroittamalla heitä järjellisestä ja hyödyllisestä toimesta ja vapauttamalla yleisistä inhimillisistä velvollisuuksista, minkä kaiken sijaan astuu vaan sovinnainen rykmentin, sotilaspuvun ja lipun kunnia ja, toiselta puolen, rajaton valta muihin ihmisiin, toiselta, orjallinen nöyryys ylempiä päälliköitä kohtaan. Mutta kun tähän sotapalveluksen yleiseen turmelukseen, jossa sotilaspuku ja lippu ovat ylinnä ja jossa väkivalta ja tappaminen ovat oikeutettuja, liittyy vielä se turmelus, jonka tuottaa rikkaus ja läheinen yhteys keisarillisen perheen kanssa, niinkuin on asianlaita valittujen kaartin rykmenttien piireissä, joissa palvelee vaan rikkaita ja tunnetuita upseereja, silloin tämä turmelus kehittyy niissä ihmisissä, jotka se on saanut valtaansa vihdoin täydelliseksi itsekkyyden hulluudeksi. Ja tällaisen itsekkyys-hulluuden vallassa oli Nehljudofkin sotapalvelukseen tultuansa, jolloin hän alkoi elää toveriensa tavalla. Työtä ei ollut paljon. Mainiosti ommellussa sotilaspuvussa, jota ei hän, vaan muut ihmiset olivat sekä ommelleet että puhdistaneet, kypärässä, aseissa, jotka myöskin olivat muiden sekä tekemät, puhdistamat että esille tarjoamat, oli hänen ratsastaminen mainiolla, niinikään muiden kasvattamalla, opettamalla ja syöttämällä hevosella harjoituksiin tai katselmukseen toisten samallaisten ihmisten kanssa, nelistäminen ja miekalla hosuminen, ampuminen ja opettaminen muille ihmisille tätä samaa. Muuta tointa ei ollut, ja kaikkein ylhäisimmät ihmiset: nuorukaiset, vanhukset, keisari ja hänen läheisensä eivät ainoastaan hyväksyneet tätä tointa, vaan kehuivat ja kiittivät sitä. Vielä pidettiin hyvänä ja tärkeänä, viskellen rahoja, joita oli jostakin näkymättömästi saatu, kokoontua upseeriklubeihin tai kaikkein kalliimpiin ravintoloihin syömään ja etupäässä juomaan. Sitten teaatterit, tanssikemut, naiset, ja sitten taas ratsastaminen, miekoilla hosuminen, nelistäminen ja jälleen rahojen viskeleminen ja viini, kortit, naiset. Erittäinkin turmelevasti vaikuttaa tämmöinen elämä sotilashenkilöihin sen vuoksi, että silloin kuin joku tavallinen ihminen, näin eläissään, ei voi olla sydämmensä syvimmässä häpeämättä tällaista elämää, pitävät sotilaat sitä aivan luonnollisena, kehuvat ja ylpeilevät siitä, varsinkin sota-aikana, kuten nyt Nehljudof, astuttuaan sotapalvelukseen turkkilaissodan julistuksen jälkeen. »Olemme valmiit uhraamaan henkemme sodassa, ja sentähden on tämmöinen huoleton, iloinen elämä sekä anteeksi annettava että välttämätön meille. Ja me vietämmekin sitä.» Näin oli Nehljudofilla tapana hämärästi ajatella tänä elämänsä kehityskautena; mutta samalla hän kaiken aikaa tunsi siveellisistä rajoituksista irtautumisen riemua, joita rajoituksia hän oli ennen itsellensä asetellut, ja alituisesti pysyi itsekkyys-hulluuden tilassa. Ja tämmöisessä tilassa hän nytkin oli, poiketessaan kolmen vuoden kuluttua tätien luo. XIV. Nehljudof tuli poikenneeksi tätien luo sentähden, että heidän maatilansa oli sen tien varrella, jota myöten hänen rykmenttinsä oli edennyt, ja myöskin sentähden, että he kovin vaativat häntä tulemaan, mutta ennen kaikkea nähdäksensä Katjushan. Kenties hänellä sydämmensä syvimmässä oli jo silloinkin Katjushaa vastaan pahoja aikeita, joita hänelle kuiskasi valloilleen päässyt eläimellinen ihminen, mutta hän ei ainakaan itse tajunnut tätä aijetta, vaan halusi ainoastaan jälleen oleskella niillä paikoilla, missä hänen oli ollut niin hyvä olla, ja tavata noita vähän lystimäisiä, mutta suloisia ja hyviä tätejä, jotka aina hänen huomaamattansa ympäröivät häntä rakkauden ja ihailun ilmakehällä, ja nähdä suloista Katjushaa, josta oli jäänyt niin miellyttävä muisto. Nehljudof saapui taloon maaliskuun lopulla, piinaviikolla, pahimman kelirikon aikana, rankkasateessa, läpimärkänä ja viluissaan, mutta hyvänsuopana ja kiihkeänä, jommoiseksi hän aina tähän aikaan tunsi itsensä. »Onkohan Katjusha enää heillä!«--ajatteli hän ajaessaan tuttuun vanhanaikaiseen, tiilikivi-seinällä aidattuun pihaan, joka oli täynnänsä katoilta pudotettua lunta. Hän oli odottanut, että Katjusha olisi hänen soittaessaan juossut portaille, mutta kyökkiportaille tuli vaan kaksi avojalkaista akkaa, liepeet ylös käärittyinä, ämpärit kourassa, nähtävästi permannon pesun touhussa. Katjushaa ei näkynyt herrasväen portaillakaan; ainoastaan Tihon-lakeija tuli sinne esiliinassaan, hänkin luultavasti siivouksen toimissa. Eteiseen tuli Sofia Ivanovna, silkkihameessa pitsimyssy päässään. --Sepä hauskaa, että tulit!--puhui Sofia Ivanovna suudellen häntä.--Mashenka on hiukan pahoinvoipa, väsyi kirkossa. Me olemme olleet herran ehtoollisella. --Toivotan onnea, täti Sonja,--puhui Nehljudof suudellen Sofia Ivanovnan käsiä:--anteeksi, ihanhan kastelen teidät. --Menehän nyt huoneeseesi. Olet läpimärkä. Onpa sinulla jo viiksetkin... Katjusha! Katjusha! Pian kahvia hänelle. --Kohtsillään!--kuului tuttu, miellyttävä ääni käytävästä. Ja Nehljudofin sydän hytkähti ilosta. »Täällä!» Ja oli niinkuin aurinko olisi jostain esille pilkistänyt. Nehljudof meni iloisena Tihonin kanssa entiseen huoneeseensa vaatteita muuttamaan. Hyvin olisi Nehljudofin tehnyt mieli kysäistä Tihonilta Katjushasta,--mitä tälle kuului? kuinka hän eleli? aikoiko ehkä naimisiin? Mutta Tihon oli niin kunnioittava ja samalla niin ankara, niin tiukasti piti kiinni omasta tehtävästään kaataa pesuvettä käsille, ettei Nehljudof uskaltanut kysyä Katjushasta ja kysyi ainoastaan lapsenlapsista, vanhasta oriista, talon hallista Polkanista. Kaikki olivat elossa, terveinä, paitsi Polkania, joka oli mennyvuonna saanut vesikauhun. Heitettyään yltään kaikki märät vaatteet ja juuri alettuaan pukeutua Nehljudof kuuli kiireistä astuntaa ja ovea koputettiin. Nehljudof tunsi sekä askeleet että koputuksen. Näin astui ja koputti ainoastaan Katjusha. Hän pani märän sinellin hartioilleen ja tuli oven luo. --Astukaa sisään! Se oli Katjusha. Yhä hän samoin katseli alhaalta ylös hymyilevin, lapsekkain, hiukan kieroin, mustin silmin. Kuten ennen hän nytkin oli puhtaassa valkosessa esiliinassa. Hän toi tädeiltä vasta kääröstä auaistun hyvänhajuisen saippuapalasen ja kaksi pyyhinliinaa, joista toinen oli suuri, venäläinen, toinen nukkainen. Ja tämä vielä käyttämätön saippua, sisäänpainettuine kirjaimineen, nämät pyyhinliinat ja hän itse,--kaikki se oli yhtä puhdasta, tuoretta, koskematonta, miellyttävää. Suloiset, kovat, punaset huulet yhä samalla tavalla kuin ennenkin rypistyivät hillitsemättömästä ilosta hänen nähtyä Nehljudofin. --Tervetuloa, Dmitrij Ivanovitsh!--sai hän vaivoin sanotuksi ja punastui. --Hyvää päivää...--Nehljudof pysähtyi tietämättä pitäisikö sinutella vai teititellä häntä, ja punastui myöskin.--Terveenäkö ollaan, vai kuinka? --Jumalan kiitos, kyllä... Tässä on tädiltä teidän mielikki saippuanne, ruusunpunanen,--sanoi Katjusha pannen saippuan pöydälle ja pyyhinliinat nojatuolien kaiteille. --Herralla on omansa,--sanoi Tihon, vieraan itsenäisyyttä kehuvalla äänellä ja ylpeästi osoittaen Nehljudofin avattuun suureen hopeakantiseen matkatarvelippaaseen, joka oli ihan täynnänsä pullosia, harjasia, voiteita, hajuvesiä ja kaikellaisia toalettikapineita. --Kiittäkää tätiä. Kuinka olenkaan ilonen, että tulin,--sanoi Nehljudof, tuntien että hänen sydämmessään alkaa olla yhtä valoista ja armasta kuin oli ollut ennen. Katjusha vaan hymähti vastaukseksi näihin sanoihin ja läksi huoneesta. Tädit, jotka aina ennenkin olivat pitäneet Nehljudofista, ottivat häntä tällä kertaa vielä tavallistakin herttaisemmin vastaan. Olihan Dmitrij matkalla sotaan, missä saattoi tulla haavoitetuksi, tapetuksi. Tämä liikutti tätejä. Nehljudof oli suunnitellut matkansa niin, että viipyisi tätien luona vaan vuorokauden, mutta nähtyään Katjushan hän suostui viettämään siellä pääsiäisenkin, joka oli alkava kahden päivän kuluttua, ja sähköitti ystävälleen ja toverilleen, Shenbokille, jonka kanssa heidän oli yhtyminen Odessassa, että tämäkin poikkeisi tätien luo. Kohta ensi päivästä, nähtyään Katjushan, Nehljudof tunsi vanhat tunteensa häntä kohtaan. Niinkuin ennenkin hän ei voinut ilman mielenkiihkoa nähdä Katjushan valkoista esiliinaa; ei voinut iloitsematta kuulla hänen astuntaansa, hänen ääntänsä, hänen nauruansa, ei voinut liikutuksetta katsella hänen silmiänsä, mustia kuin kastunut viinamarja, erittäinkin silloin kuin hän hymyili, ja kaiken lisäksi, ei voinut olla itse hämmentymättä nähdessään hänen aina punastuvan kun he tapasivat toisiansa. Nehljudof tunsi olevansa rakastunut, vaan ei niinkuin ennen, jolloin tämä rakkaus oli hänelle salaisuus, jolloin hän ei uskaltanut tunnustaa itsellensä olevansa rakastunut ja jolloin hän oli vakuutettu siitä, ettei rakastaa voi kuin kerran. Nyt hän oli rakastunut niin, että itse tiesi ja iloitsi siitä, jopa hämärästi aavisti, vaikka vielä peittikin itseltään, mitä tämä rakkaus oikeastaan oli ja mihin se saattoi viedä. Nehljudofissa, niinkuin kaikissa muissakin, oli kaksi ihmistä: toinen henkinen, ainoastaan semmoista onnea tavoittava, joka olisi myös muiden onni,--ja toinen eläimellinen ihminen, joka haki onnea vaan itsellensä, valmiina tämän hyväksi uhraamaan vaikka koko maailman onnen. Tänä hänen itsekkyyshulluutensa kehityskautena, jonka oli herättänyt pietarilainen sotilas-elämä, oli eläimellinen ihminen hänessä valloilla ja se oli kokonaan tukehuttanut henkisen. Mutta nähtyänsä Katjushan, ja tuntiessaan tätä kohtaan jälleen sitä, mitä oli tuntenut silloin, nosti henkinen ihminen uudestaan päätänsä ja alkoi vaatia oikeuksiensa tunnustamista. Nehljudofissa riehui herkeämättä näiden kahden päivän kuluessa ennen pääsiäistä sisällinen, hänen tietämättänsä tapahtuva taistelu. Sydämmensä syvimmässä hän tiesi, että hänen olisi ollut lähteminen ja ettei ollut mitään syytä nyt viipyä tätien luona, tiesi, ettei tästä voisi mitään hyvää seurata, mutta hänen oli niin iloista ja suloista olla, ettei hän tahtonut noista asioista tietää, vaan yhä viipyi tätien luona. Lauantai-iltana, pääsiäisaattona, tuli pappi kirkkoväärtin ja lukkarin kanssa aamujumalanpalvelusta pitämään. He kertoivat ajaneensa pahimmassa kelirikossa reellä pitkin lätäköitä ja paljasta maata kolme virstaa kirkolta tätien taloon. Nehljudof otti osaa tähän aamujumalanpalvelukseen tätien ja palvelusväen kanssa. Hän katsahteli herkeämättä Katjushaan, joka seisoi ovella suitsutusastia kädessä. He vaihtoivat papin ja tätien kanssa tavanmukaisen pääsiäissuudelman ja hän jo aikoi lähteä kun kuuli käytävässä Matrjona Pavlovnan, Maria-tädin vanhan sisäpiian, yhdessä Katjushan kanssa tekevän lähtöä kirkkoon pääsiäisleivoksien ja piimäjuuston siunauttamista varten. »Lähdenpähän minäkin«, ajatteli hän. Kirkkotiellä ei ollut ratas- eikä rekikeliä, ja sentähden Nehljudof, joka tätien talossa sai käskeä kuin kotonaan, antoi satuloida Veikoksi sanotun ratsun, ja, maatapanon asemesta, pukeutui loistavaan sotilaspukuun, pingotettuine housuine, heitti sinellin hartioilleen ja ratsasti hyvin syötetyllä, kangistuneella ja alati hirnuvalla, vanhalla oriilla, pimeässä, lätäköiden ja lumisohjon rikkomaa tietä myöten, kirkkoon. XV. Tämä aamukirkko oli sitten ikipäiviksi Nehljudofin valoisimpia ja elävimpiä muistoja. Pilkkosen pimeässä, missä vaan paikotellen häämöitti valkea lumi, kahlattuaan rapakoissa, ajoi hän kirkkopihalle. Hevonen pörhisti korvansa nähdessään kirkon ulkopuolelle sytytetyt soihtumaljaset. Jumalanpalvelus oli jo alkanut. Kirkkomiehet tunsivat hänet Maria Ivanovnan veljenpojaksi, ja saattoivat hänet kuivalle paikalle, missä oli hyvä astua alas, sitoivat hänen hevosensa ja saattoivat hänet kirkkoon. Kirkko oli täynnänsä juhlaväkeä. Oikealla puolella seisoivat miespuoliset kotikutoisissa kauhtanoissaan ja virsuissaan ja puhtaissa, valkosissa jalkarievuissaan, ja nuoret uusissa verkakauhtanoissaan, vyötettyinä kirkasvärisillä vöillä, saappaat jaloissaan. Vasemmalla puolella seisoivat vaimot punasissa silkkiliinoissaan, plyysiliiveissään hohtopunasine hihoineen, ja sinisissä, viheriäisissä, punasissa, kirjavissa hameissaan kengänkorot raudoitettuna. Vaatimattomat eukot valkoisissa liinoissaan, harmaissa kauhtanoissaan ja vanhanaikuisissa päähineissään ja kengissään taikka uudenaikaisissa virsuissaan, seisoivat heidän takanaan; välillä seisoivat koreapukuiset lapset päät voideltuina. Miehet tekivät ristinmerkkejä ja kumartuivat ravistellen tukkaansa; vaimot, erittäinkin eukot, tuijottaen lakastunein silmin kynttilöillä valaistuun jumalankuvaan, lujasti painoivat yhteenpuristetut sormensa otsaan, olkapäihin ja mahaan ja jotain höpisten kumartelivat, seisten tai langeten polvilleen. Lapset, matkien suuria, rukoilivat hartaasti kun heitä katsottiin. Kultainen alttarin taus oli täynnänsä palavia pieniä vahakynttilöitä suurten kullalla kierrettyjen kynttilöiden ympärillä. Kruunussakin paloivat kynttilät, köörilavalta kuului vapaaehtoisten laulajain reippaat äänet jymeine bassoineen ja heleine poikaäänineen. Nehljudof kulki eteenpäin. Keskellä seisoi ylimystö: tilanomistaja vaimonsa ja merimiespuseroon puetun poikansa kanssa, maapoliisi, telegrafisti, kauppias punareunaisissa saappaissaan, kylänvanhin kunniamerkkineen ja, oikealla alttarilavalta, tilanomistajan rouvan takana, Matrjona Pavlovna sinipunervassa, monelle vivahtavassa hameessa Ja valkoisessa, reunustetussa vaipassa, ja Katjusha valkoisessa puvussa, poimutetussa liivissä, vyötettynä sinisellä nauhalla, punanen rusetti mustassa tukassa. Kaikki oli pyhäistä, juhlallista, iloista ja ihastuttavaa: sekä papit vaaleanhopeisissa messupuvuissa kultaristineen, että kirkkoväärti, lukkarit pyhäisissä hopea- ja kultatamineissaan, ja koreapukuiset laulajat öljyttyine hiuksineen, juhlalaulujen iloiset, tanssitahtiin menevät säveleet pappien alituisesti siunatessa kansaa kolmihaaraisilla kukitetuilla kynttilöillä, yhä ja yhä toistettaissa julistusta: Kristus on noussut kuolleista! Kristus on noussut kuolleista! Kaikki oli ihastuttavaa, mutta ihanin kaikista oli Katjusha sininauhalla vyötetyssä puvussaan, punanen nauha mustassa tukassa, silmät riemusta loistavina. Nehljudof tunsi, että Katjusha näki hänet katsomatta häneen. Sen hän huomasi kulkiessaan aivan hänen ohitsensa alttarille. Ei hänellä ollut mitään sanomista Katjushalle, mutta ohimennessään hän keksi suhkaista: --Täti sanoi, että pääsiäisateria tulee vasta myöhemmän jumalanpalveluksen jälkeen. Nuori veri, kuten aina Nehljudofin Katjushaan katsahtaessa, tulvahti suloisiin kasvoihin ja mustat silmät nauraen ja iloiten, lapsekkaasti katsoen alhaalta ylös pysähtyivät häneen. --Kyllä tiedän,--sanoi hän hymähtäen. Tähän aikaan lukkari, pyrkien vaskinen astia kädessä kansajoukon läpi, kulki Katjushan ohitse ja katsomatta häneen sipasi häntä kaapunsa liepeellä. Lukkari oli tullut sipaisseeksi Katjushaa väistäessään Nehljudofia nähtävästi kunnioituksesta tätä kohtaan. Mutta Nehljudofia kummastutti kuinka tuo lukkari ei ymmärtänyt sitä, että kaikki täällä ja yleensä koko maailmassakin oli olemassa vaan Katjushaa varten, ja että halveksia voi maailmassa kaikkea muuta vaan ei häntä, sillä hän oli kaiken keskus. Häntähän varten loisti kultainen alttarintaus ja paloivat kaikki nämät kynttilät kirkkokruunussa ja kynttiläjaloissa, häntä varten kajahtelivat riemulaulut: »Herran pääsiäinen on tullut, iloitkoon maailma.» Ja kaikki mikä vaan oli hyvää maailmassa, se oli häntä varten. Ja hänestä näytti, että Katjusha ymmärsi kaiken olevan häntä varten. Siltä näytti Nehljudofista, kun hän katseli Katjushan solakkaa vartaloa valkoisessa poimullisessa puvussa ja hänen hartaan iloisia kasvojansa, joiden ilmeestä hän päätti, että juuri sama mikä soi hänen sydämmessään, soi Katjushankin sydämmessä. Aamu- ja päiväjumalanpalveluksen välillä Nehljudof tuli ulos kirkosta. Väkijoukko hajosi hänen edeltänsä ja kumarsi hänelle. Muutamat tunsivat hänet, toiset kyselivät: »kukas tuo on?» Kirkon edustalla hän pysähtyi. Kerjäläiset ympäröivät hänet, hän jakeli kukkarostaan pois pienet rahat ja astui portailta alas. Oli jo siksi valoisaa että näki, mutta aurinko ei ollut vielä noussut. Kirkkoväki istuutui hautakummuille kirkon ympärillä. Katjusha viipyi yhä kirkossa ja Nehljudof jäi häntä odottamaan, Kirkosta tulvasi yhä väkeä, jotka kalkutellen korkorautojansa kivipermantoon astuivat portaita alas hajoten kirkkomäelle ja hautausmaalle. Ikivanha äijä, Maria Ivanovnan taloudenhoitaja, tutisevin päin pysäytti Nehljudofin, suuteli häntä tavan mukaan, ja hänen vaimonsa, mummo, silkkihuivi sidottuna ryppyisen leuan alle, kääri auki nenäliinastansa keltaisen sahramimunan ja antoi Nehljudofille. Samassa lähestyi myöskin hymyilevä jäntehikäs talonpoika uudessa liivissään, viheriäinen vyö vyöllä. --Kristus on noussut,--sanoi tämä säteilevin silmin ja siirtyessään Nehljudofin viereen ympäröitsi hänet erityisellä miellyttävällä talonpoikaishajulla ja kutkuttaen häntä kiharaisella parrallaan moiskautti häntä kolme kertaa keskelle suuta kovilla, terveillä huulillaan. Siihen aikaan kuin Nehljudof vaihtoi suuteloja talonpojan kanssa ja otti tältä tummanruskean munan, tuli näkyviin Matrjona Pavlovnan monelle vivahteleva hame ja suloinen musta pää punaisine rusettineen. Katjusha näki kohta Nehljudofin edessään kulkevien ihmisten päiden ylitse ja Nehljudof näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän tuli Matrjona Pavlovnan kanssa porrasedustalle, jonne he pysähtyivät almuja antamaan. Kerjäläinen, jonka nenän sijalla oli vaan punanen umpeen parantunut haava, lähestyi Katjushaa. Tämä otti nenäliinastaan jotakin, antoi hänelle, lähestyi ja osoittamatta vähintäkään inhoa, päinvastoin yhä loistavin silmin kolme kertaa suuteli häntä. Ja suudellessaan kerjäläistä hänen silmänsä tapasivat Nehljudofin katseen, ikäänkuin kysyen: tekeekö hän oikein, niinkuin pitääkin? »Juuri niin, juuri niin, rakkaani, kaikki on hyvää, ihastuttavaa, rakastan.» He tulivat alas portailta ja Nehljudof tuli hänen luoksensa. Ei hän tullut suutelemisen aikomuksessa, mutta ollaksensa lähempänä häntä. --Kristus on noussut!--sanoi Matrjona Pavlovna päätänsä kallistaen ja hymyillen, äänellä, joka tahtoi sanoa: nyt olemme kaikki yhdenver