The Project Gutenberg EBook of Jumalainen näytelmä: Paratiisi, by Dante

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Jumalainen näytelmä: Paratiisi

Author: Dante

Release Date: June 8, 2004 [EBook #12547]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI ***




Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders





JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI

Kirj. Dante

Suomentanut Eino Leino


Ensimmäinen painos ilmestyi 1914.

Eino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta suomalaisen
kirjallisuuden edistämisvaroista.




Ensimmäinen laulu[1]


Hän, kaiken alkuliike, kunniallaan
maailmat täyttää, sitä sädehtien
eriävästi eri osain mukaan.

Taivaassa, jolle valo suurin virtaa,
oon ollut, nähnyt seikat, joit' ei kenkään
voi kertoa, ken sieltä astuu alas.

Näät lähestyissä toivojensa määrää
niin sielu siihen syventyy, ett' taida
palata muistomme ei taapäin enää.

Mut mitä koota mielen aarre-aittaan
pyhästä voinut valtakunnast' olen,
se olkoon lauluni nyt aihe ainoo.

Hyvä Apollo, viime työtäin varten
tee minut astiaksi arvovaltas,
niin että antaa laakeris voit kalliin.

Parnasson toinen huippu kylläks ollut
on mulle, mut on tarvis molempia,
jos mieli jatkaa tietä alkamaani.

Poveeni astu, sinne mahti loihdi,
min tunsit silloin, koska jäsentensä
tupesta Marsyaan[2] sa ilmi vedit!

Oi, jumal-voima, jos niin vaihdut minuun,
ett' ilmi tuoda pyhän valtakunnan
ees varjon voin, mi mielehein on jäänyt,

tulevan näät mun lempipuusi luokse,
sen lehdin pääni laakeroivan, jotka
ansaitsen aiheellain ja suopeudellas.

Niin harvoin, Taatto, niitä korjatahan
voittoihin caesarin tai lauluniekan
(häpeä, rikos ihmistahtojemme),

iloa että tuottaa iloiselle
kai Delphoin jumalalle lehvä Peneun,[3]
kun siihen kurkoittaa ees muudan meistä.

Säentä pientä tuli suuri seuraa:
paremmin äänin rukoillaan ehk' kerran
mun jälkeheni, että Cirra vastais.[4]

Maailman lamppu[5] eri liesi-aukoin
kohoopi kuoleville; mutta siitä,
mi kolmeen ristiin kehää neljä liittää,

parempaan rataan, tähteen parempahan
taas yhtyin lämmittämään käy se vahaa
maailman, sille luonteen, leiman antain.

Näin tänne aamu, tuonne ilta tullut
juur' oli kautta aukon moisen; tummui
jo toinen, toinen seestyi pallonpuoli.

Beatricen näin ma kääntyneenä käteen
vasempaan, katsomassa kohti Päivää;
niin sit' ei tähdännyt lie kotka koskaan.[6]

Ja niinkuin ensi sätehestä säde
taas toinen lähtee, ylös läikähtäen,
pilgrimin lailla kotiin palaavaisen;

niin hänen asenteestaan, jonka silmä
sieluuni heitti, syntyi omanikin:
enempi kuin on tapa katsoin Päivään.

Näät paljon siell' on mahdollista,[7] jota
ei mahda mainen voima, vuoksi paikan
tuon tehdyn juuri ihmisheimollemme.

En kauan sitä sietänyt, vain kotvan,
mut ympärilleen räiskyvän sen näin ma
kuin raudan, jonk' on ahjo kuumentanut.

Ja näytti äkkiä kuin päivä päivään
ois liittynyt ja Hän, mi voi, ois taivaan
toisella koristanut Auringolla.

Beatrice seisoi kaikin katsein pyöröön
ijäiseen[8] kiintyneenä; mutta minä
pois siitä silmät siirsin, katsoin häneen.

Mun muuttui hänen katsannostaan mieli
kuin ruoko-ruoastansa muuttui Glaucus,[9]
jumalten kumppaniksi mennen mereen.

Ei yli-ihmisyyttä sanoin saata
kuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy,
kokea moista joll' on ollut armo.

Olinko vain se itsestäin, min viimeks
loit, Rakkaus, sa taivaan vallitsija?
Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.[10]

Kun nyt tuo kehä, joka ikuisesti
sua ikävöi, mun kiinti huomioni
sävelin,[11] joita sinä jaat ja suistat,

niin paljon palavaa näin kantta taivaan
tulesta Auringon, ett' eivät sade
ja virrat järveä niin laajaa laita.

Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus
mun sytti syytä niiden tietämähän;
halua moista tuntenut en koskaan.

Siks hän, mi näki mieleni kuin minä,
tuon myrskyn tyynnyttääkseen suunsa aukas
ja vastasi jo ennen kuin ma kysyin

ja alkoi: »Itse väärin mielikuvin
teet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa,
mitä sa huomaisit ne luotas heittäin.

Et ole päällä maan kuin luulet, mutta
salama kiidä kodist' oikeasta
niin nopsaan ei kuin sinne kiidät sinä.»

Ens epäilyni haihduttain nää sanat
hymyili lyhvet mulle hän; mut uusi
pahemmin jo mun vietti verkkohonsa.

Siks lausuin: »Lepään kummastuksestani
jo suuresta, mut nyt ma ihmettelen,
mua kuinka keveät nää aineet kantaa.»

Hän huoahtaen hurskahasti silmät
mua kohden suuntas äidin kaltaisena,
mi lapsukaistaan hourivaista katsoo.

Ja virkkoi: »Kaikki seikat keskenänsä
on järjestyksessä, ja tää on muoto,[12]
mi Luojan kuvaks luomakunnan tekee.

Olennot ylväät täällä nähdä saavat
sen ikivoiman merkit, jok' on mitta,
min mukaan sääntö tuo on luotu kerran.

Ja järjestykseen, josta puhun, liittyy
jokainen luonto eri lajeinensa
ens syytään lähemmä tai loitommaksi.

Siks eri valkamia päin ne liikkuu
merellä suurell' olevaisuutemme;
jokaista vaisto synnynnäinen ajaa.

Sepä se tulen kuuta kohden nostaa,
se ihmissydämen saa sykkimähän,
maanpiirin piirittää ja koossa pitää.

Eik' yksin luomakuntaa järjetöntä
tään jousen nuoli nouda, mutta niitäi
joill' omanaan on rakkaus ja äly.

Kaitselmus, joka järjestää tuon kaiken,
myös valkeudellaan taivaan tyynnyttävi
tään, jossa kiertää kehä kiireellisin.

Ja niinkuin paikkaan ennakolta säättyyn
vie meidät voima jousen tuon, mi kantaa
jokaisen, jonka kohtaa, autuaihin.

On totta, niinkuin aina muoto yhdy
ei taideniekan[289] tarkoituksen kanssa,
kun siihen taipumaan ei aine altis;

niin tältä radaltaan myös joskus luotu
pois poikkeaa, kun siihen saa se vallan,
sen suunta vaikka oisi toinen aivan.

Ja niinkuin nähdään pilvilöistä tulen
putoovan, niin ens aikehestaan painuu
päin maata sielu huvin huonon vuoksi.

Syy suurempi ei sulia ihmetellä
nyt nousuasi kuin jos korkealta
vuorelta joen juoksevan näät alas.

Sinussa ihme ois, jos estehistä
vapaana tuonne alas jäänyt oisit,
kuin liekki vilkas maahan jäisi hiljaa.»[13]

Ja kohden taivasta hän kasvot käänsi.




Toinen laulu


Te kaikki, joita kaipuu kuulemisen
ajanut seuraamaan on pursin pienin
mun laivaani, mi laulain merta kulkee,

takaisin kääntykää, oi, rannoillenne
ja älkää ulapalle uskaltako;
kenties, mun kadottain, te eksyisitte!

Vesillä vierin, joill' ei käynyt kukaan;
Minerva tuulen suo, Apollo johdon
ja Musat mulle Karhun merkin näyttää.

Te toiset harvat, jotka kurkoititte
jo varhain leipää Enkelein, mi täällä
elättää, mutta kyllästä ei koskaan,

te hyvin voitte aavan aallot soutaa
ja vanaveessäin seuraella, ennen
kuin sulkeuu se eessä kokkapuunne.

Niin kummastuneet matkamiehet Kolkiin
ei mainehikkaat nähden, kuinka kynti
vakoja Jason,[14] kuin te kummastutte.

Janomme ainainen ja synnynnäinen,
mi meiss' on valtakuntaan luojan-luomaan
vei meitä kiireesti kuin taivas kiertää.

Beatrice ylös katsoi, häneen minä;
ja tuokiossa, jossa tuskin nuoli
levähtää, lentää, jättää liipasimen,

jo siellä olin, missä seikat kummat
kiinnitti katseeni; ja siks hän, jolle
mun huoleni ei outo olla voinut,

kauniina, lempeänä kääntyi minuun:
»Luo Luojan nosta mielen kiitos», lausui,
»hän ensi tähteen saattanut on meidät.»

Minusta tuntui, meitä pilvi kattoi
sees, sankka, luja, kiilto-kirkas niinkuin
timantti, johon silmä Päivän sattuu.

Tuo ikihelmi sisähänsä meidät
näin sulki, kuten vastaan ottaa vesi
säteitä valon, silti särkymättä.

Jos olin kappale--ett' toinen toiseen
ulottuvainen mennä voi, min pakko
on olla niin, kaks kappalta jos yhtyy,

tajua sit' ei täällä järki--pitäis
halumme palaa näkemään se ydin,
miss' yhtyy meidän luontomme ja Luoja.

Mit' uskomme, se siellä ilmi käypi,
ei todistettuna, vaan selviönä
kuin ensi totuus, johon uskoo luotu.

»Madonna», vastasin, »niin hartahasti
kuin voinen vain ma Häntä kiitän, joka
mun nosti maailmasta kuolevien.

Mut lausukaa, mitk' ovat merkit synkät[15]
tään tähden, jotk' on aikaan saaneet, että
maan päällä Kainin taru liittyy siihen.»

Hymyili, haastoi hän: »Jos kuolevaisten
erehtyy mielipide siinä, missä
ei telkimiä avain aistin avaa,

sua haavoittaa ei ihmetyksen nuolten
tulisi enää, koska näät, kuin lyhvin
jää siivin järki jälkeen aistimien.

Mut virka, mitä itse tuumit tuosta.»
Ma näin: »Mi täällä meist' on ihme, aikaan
sen saa kai kappaleiden tiheys, ohuus.»

Hän näin:[16] »Sa varmaan huomaat hairahduksen
tuoss' uskossasi, jos vain kuulet, mitä
ma sitä vastaan todistella mielin.

Osoittaa kiintotähtein taivas monta
valoa, jotka laadultaan ja kooltaan
esiintyy teille erikaltaisina.

Jos tiheys, ohuus tämän aikaan saisi,
yks voima ainoo jokaisessa asuis,
jaettu suhtein, suuri taikka pieni.

Mut eri voimain täytyy olla tulos
aineiden alkumuotojen, ja niistä
jäis yksi vain, jos oikea ois väittees.

Jos ohuus taas ois syynä seikan himmeen,
min juurta etsit, ois tää tähti joko
niin aines-ontto jostain kohdastansa,

kuin uskonet, tai niinkuin ruumihissa
lihava laihaan liittyvi, tään tähden
volyymi vaihtuisi kuin kirjanlehdet.

Jos edellinen totta ois, se näkyis
Auringon-pimennyksissä: kuun läpi,
kuin kaiken ohuen, sen säteet paistais.

Mut niin ei käy; siis toinen vaihto-ehto
on tutkittava, ja jos sen ma murskaan,
sun väittees vääräksi on todistettu.

Jos läpinäkyvä ole tää ei ohuus,
sill' olla täytyy raja, jonka yli
sen vastakohta salli ei sen mennä,

ja siksi toiset säteet taapäin taittuu
kuin säteet värilliset heijastuvat
lasista, jonk' on alla lyijynpinta.

Nyt virkkaa voit, ett' tuolla tummempana
näkyvi säde kuin taas toisin paikoin,
kun syvempää se siellä heijastuvi.

Harhasta tuosta vapauttaa sun voipi
kokemus, jos sa joskus koetat sitä,
mi lähde lienee tietovirtojenne.

Sa ota kolme peiliä; kaks siirrä
itsestäs yhtä kauas, kolmas niiden
väliltä, kauimpaa, sun silmääs käyköön.

Päin niitä kasvot selkäs taakse valon
sytytät, sattuvaisen peiliin kolmeen,
ja jokaisesta vastaas välkkyväisen.

Vaikk' etäisimmän heijastus ei ole
niin laaja kuin on muiden, silti huomaat
sen hohteen samanlaiseksi kuin muiden.

Ja nyt--kuin paljastuu mit' all' on lumen,
säteiden lämpimien singahtaissa
väristään, kylmyydestään entisestä--

kun niin oot paljastunut järjessäsi,
valolla valistaa niin kirkkahalla
sun tahdon, että totuus siitä tuikkii.

Jumalanrauhan taivaan[17] alla kaartuu
yks kappale, min voimaan perustuvi
olemus kaiken siihen sisältyvän.

Seuraava taivas, joll' on silmää monta,
tuon voiman jakaa eri tähtiin, jotka
sen alle kuuluu, erilaisna kukin.

Muut taivas-piirit eri keinoin käyttää
päämääräkseen ja siemenekseen voimat,
ne erilaiset, jotka niissä piilee.

Elimet maailman nää vaikuttavat,
kuin nähnet nyt, ain astehittain, että
alempaan ylemmästä voima virtaa.

Nyt huomaa tarkkaan, mitä tietä kuljen
totuuteen tullakseni etsimääsi,
ett' yksin sitten kaahlata sa voisit.

Pyhien piirein liike, voima tulee
ahjoista liikuttajain autuaiden
kuin rautiolta vasaran on varmuus.

Ja taivas, valoin monin kaunistettu,
kuvastaa, jäljentää kuin leimamerkki
tuon syvän aatteen,[18] joka vierittää sen.

Ja niinkuin sielu, tomuhunne säätty,
jakautuu eri jäseniin, jotk' ovat
taas eri tarkoitusta varten luodut;

näin ylin järki hyvyytensä jakaa
ja monistaa sen eri tähtiin, mutta
ijäti kiertää omaa yhteyttänsä.

Jokainen voima eri lailla yhtyy
kalliisiin kappaleihin, antaa elon
ja niissä asuu niinkuin sielu teissä.

Laps luonnon liedon, voima sekoitettu
tuo loistavi nyt läpi kappaleiden
kuin ilo kautta ihmis-silmäterän.

Se aikaan saa, ei tiheys eikä ohuus,
ett' eri lailla eri valot välkkyy:
se muoto-aate on, mi hyvyytensä

mukahan kirkkaan luo ja himmeänkin.»




Kolmas laulu


Se Aurinko, mi lemmell' ensin sytti
mun sydämein, syin, vastasyin ol' ilmi
totuuden kauniin kasvot tuonut mulle.

Ja minä, näyttääkseni vakaumustain
tät' uutta, varmaa, kohotin nyt pääni,
mikäli sopi, puhuaksein hälle.

Mut näky ilmestyi, mi itsehensä
niin kiinsi katseheni kaiken halun,
tuo tunnustus ett' unohtuikin multa.

Kuin läpi lasin kuultavan ja kirkkaan
tai vetten välkkyväin ja hiljaisien,
mut ei niin syväin, ettei pohja paistais,

näkyvät kasvojemme ääriviivat
niin vienot, ettei valko-otsan helmi
nopeemmin satu meille silmäterään;

niin näin ma hahmoja, ne haastaa tahtoi,
ja minä jouduin harhaan vastakkaiseen
kuin poika tuo,[19] min lähde loitsi lempeen.

Siks heti kuin ma heidät nähnyt olin,
vain valhekuviks heitä luullen, käännyin
ma katsomaan, ken moiset heijastutti.

En mitään nähnyt; suuntasin nyt katseen
valohon armaan saattajattareni,
mi hymyellen pyhin silmin loisti.

»Äl' ihmety, jos hymyilen ma hiukan»,
hän virkkoi, »lapsellista luuloasi,
mi jaloin käydä viel' ei totta tohdi,

vaan työntää tyhjyyteen sun nyt kuin aina.
On tosi olennoita, jotka näet,
vuoks sanan syödyn tänne määrättyjä.

Puhele heille, kuuntele ja usko!
Totuuden valo, jok' on onni heidän,
pois päästä enää heit' ei liukahtamaan.»

Ja haamuun päin, mi haastelemaan näytti
heist' innokkaimmalta, ma käännyin, lausuin
kuin mies, mi hämmentyy vuoks liian kiihkon:

»Oi henki, luotu onneen, nauttivainen
suloutta ijäis-elon suuren hohteen,
jot' arvaa ei, ken tuntenut ei sitä!

Sua kiittäisin, jos ilmoittaisit mulle
nimesi ynnä autuutenne laadun.»
Hän heti vastas silmin hymyilevin:

»Tahdolle oikealle rakkautemme
on ovi auki kuin on rakkauden, mi
itsensä kaltaisiksi kaikki tahtoo.

Maan päällä nunna olin; ja jos mieles
mua tarkkaan muistelee, en oudoks sulle
jää siksi, että oon nyt kaunihimpi.

Minussa tunteva oot taas Piccardan;[20]
on mulla, seurass' autuaiden muiden,
nyt autuus taivahassa hitaimmassa.

Tunteemme, joita sytyttää voi tuleen
vain Pyhän Hengen riemu, alistuvat
ilolla hänen järjestyksehensä.

Tää onni vähäiseltä näyttää; suotu
se meille on, kun osaks laiminlöimme
lupauksemme tai kokonansa joskus.»

Ma hälle: »Jotain jumalaista loistaa
ihmeellisillä kasvoillanne, joka
kuvanne kuolevaiset himmentävi.

Siks vitkaan vasta mulle muisto palas;
mut nyt mua auttaa, mitä virkoit, siksi
helpompi mieleen palauttaa on kuvas.

Mut lausu: Te, tääll' iki-autuahat,
kai kaihoatte paikkaa korkeampaa,
enemmän nähdä, enemp' ystäviä?»

Hymyili hän ja muutkin varjot ensin;[21]
hän sitten vastasi niin iloisena
kuin hehkunut ois ensi lemmen tulta:

»Ah veli, tahtojamme viihdyttävi
rakkauden voima, joka pyytää sallii
vain omaamme, ei ikävöidä muuta.

Jos toivoisimme ylemmäks, nuo toiveet
sotisi vastaan Hänen tahtoansa,
mi täällä määrännyt on meille sijan.

Tapahdu moist' ei taivahissa näissä;
elämä rakkaudessa välttämätön
on täällä, jos sen luonnon oikein huomaat.

On olennaista tälle autuudelle
Jumalan tahtoon liittyä niin liki,
ett' yhdeks yhtyy kaikkein meidän tahdot.

Asujat asteettaiset valtakunnan
tään oomme, ja se kaikille on mieleen,
myös Hälle, jok' on tahto tahtojemme.

Ja Hänen tahdossaan on meillä rauha:
Hän meri on, päin jota kaikki liikkuu,
min itse luo Hän ja min luonto muovaa.»

Tajusin nyt ma, kuink' on kaikkialla
taivaassa paratiisi, vaikka samoin
ylimmän hyvän armo siell' ei sada.

Mut kuin yks ruokalaji kyllästyttää
ja toiseen viel' on himo ihmisellä
ja tään hän ottaa, tuon hän kiittäin torjuu;

niin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein
tuon kankaan tullakseni tuntemahan,
joss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun.[22]

»Elämä pyhä, ansiot myös suuret»,
hän lausui, »nostanehet naisen[23] ovat,
min mukaan päällä maan on huntu, puku,

ett' yljän luona, joka ottaa valat,
jotk' antaa rakkaus hänen mieliksensä,
ois kuoloon saakka valvonta ja uni.

Ma häntä seurataksein maailmasta
jo nuorna luovuin, otin hunnun pyhän,
sitouduin hänen sisarkuntahansa.

Mut miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään,[24]
mun ryösti luostarista lempeästä;
eloni muuttunehen Luoja tuntee.

Ja hohde toinen tää, min oikealla
minusta näät ja joka säteilevi
valolla kaikella tään taivas-piirin,

voi saman virkkaa itsestään kuin minä:
hän oli nunna, hänen päästään samoin
pyhäisen hunnun varjo temmattihin.

Mut maailmaan kun takaisin hän tuotiin
näin vasten tahtoaan ja tapaa hyvää,
sydämen hunnun säilytti hän iki.

Se valo on Constanzan[25] suuren, hänen,
mi Suevian toisen myrskytuulen kanssa
kolmannen[26] synnytti sen viime mahdin.»

Hän haastoi näin ja laulaa alkoi: _Ave,
Maria_, haihtui laulaen kuin raskas
katoopi kappale veenpinnan alle.

Niin kauas seuras häntä katseheni
kuin saattoi; vaan kun hänt' en nähnyt enää,
ylimmän kaihoni taas neittä etsin

ja käännyin kokonaan Beatricen puoleen;
mut salamat hän sinkos silmähäni,
niin ettei ensin sietää voinut näkö;

siks viivähdin ma kysymyksineni.




Neljäs laulu


Välillä ruoan kahden, yhtä maukkaan
ja läheisen, mies vapaa ennen nälkään
nääntyisi kuin hän panis suuhun toisen.

Välillä suden kahden ahnaan lammas
näin seisois, pelkäis yhtä paljon niitä;
näin koira keskellä myös kahden kauriin.

Siks moiti en, en kiitä itseäni,
jos vaikenin, kun oli pakko, kahden
epäilyn yhtä paljon raastamana.

Ma vaikenin; mut kasvot kuvastivat
toiveeni, kysymyksein lämpimämmin
kuin sanoin tulkita ne tainnut öisin.

Beatrice teki niinkuin Daniel, koska
Nebukadnezarin hän viihti vihan,
mi väärin tämän julmaks saanut oli.[27]

Ja virkkoi: »Nään, kuink' kaksi toivettasi
sua viskoo niin, ett' oma huoles sitoo
itsensä eikä ilmi päästä tahdo.

Sa mietit näin: Jos hyvä tahto pysyy,
syyn minkä vuoksi väkivalta muiden
mun ansioini mitan pienentävi?

Se viel' on sulle epäilyksen aihe,
kun sielu näyttää tähtiin palajavan
niinkuin on mielipide Platon[28] juuri.

Nää kysymykset yhtä paljon painaa
sun tahtoas, ja siksi käsittelen
sit' ensin, jok' on sapekkaampi[29] niistä.

Serafi ei, mi enin Luojaan liittyy,
ei Moses, Samuel, Johannes (kumman
kahdesta ottanet), ei myös Maria

taivaassa toisess' istu istuimillaan
kuin nämä henget, jotka näit sa juuri,
eik' ole rajoitettu aika heidän.

He kaikki kaunistavat ensi kehää,
mut eri autuus heillä on sen mukaan
kuin kukin tuntee Luojan henkäyksen.

Nuo äsken näyttäytyivät merkitäkseen
sen autuus-asteen, jok' on muista alin,[30]
ei kuin sen heille määrännyt ois arpa.

Näin onhan puhuttava järjellenne,
kun aistimuksista se yksin oppii,
min sitten nostaa arvoon aattehien.

Siks Raamattukin tasollenne teidän
alentuu, kun se Jumalalle kädet
ja jalat antaa, muuta tarkoittaen.[31]

Ja Pyhä Kirkko ihmishahmoon teille
Gabrielin, Mikaelin kuvaa ynnä
sen, jolta Tobias sai näön jälleen.[32]

Sieluista mitä Timeus[33] haastaa, pidä
sen kanssa yhtä ei, mit' täällä näet,
kun sanan mukaan uskonee hän seikat.

Hän sanoo: sielu tähtehensä palaa,
ja uskoo, että irtautui se siitä,
kun luonto antoi sille ihmismuodon.

Kentiesi oppinsa on toinen sentään
kuin sanat sanovat, kentiesi siinä
on tarkoitus, ei niinkään naurettava.[34]

Jos tähdille, vuoks niiden vaikutuksen,
hän jakaa tahtoo kunniaa tai herjaa,
ehk' ampuu joutsellaan hän totta jotain.

Tuo aate, väärin tajuttu, niin kerran
harhautti maailman, ett' tähdet saada
nimiä voi Mars, Jupiter, Merkurius.

Epäilys toinen,[35] joka vaivaa sua,
vähemmän myrkyllinen on; sen pahuus
minusta voi ei sua etäännyttää.

Jos oikeutemme vääryydeltä näyttää
useinkin silmään kuolevaisten, uskon
todistus on se eikä harha-uskon.

Mut koska ymmärryksenne voi tähän
totuuteen täysin tunkea, ma tahdon
sun tyydyttää nyt sydäntoivehesi.

Jos väkivaltaa on se, ettei uhri
tavalla millään tekijää sen suosi,
ei anteeks saaneet oo nuo sielut silloin.

Näät tahto, jos se tahdo ei, ei kuole,
vaan tulen lailla ylös nousee, vaikka
painaisi tuhatkerroin voima raaka.

Mut jos se taipuu vähänkin, se seuraa
jo väkivaltaa; ja niin teki nämä,
palata jotka luostariin ois voineet.

Jos täydellinen heiss' ois tahto ollut
kuin halsterill' Laurentius Pyhän[36] oli
tai Muciuksen,[37] kättään kohtaan jyrkän,

ajanut ois se, heti kuin he pääsi,
palaamaan elontielleen entiselle;
mut harvinaist' on moinen tahdon tarmo.

Sanojen näiden kautta, jos ne olet
tajunnut oikein, murtuu mielipide,
mi muuten vaivannut sua usein oisi.

Mut toinen ahdinko[38] nyt tiesi sulkee
niin eessä silmäis, ettet pääse siitä
omilla voimillas, vaan ennen väsyt.

Totuuden tuon ma painanut oon mielees,
voi ettei valehdella sielu täällä,
ain liki ollen totta ensimmäistä.

Ja kuitenkin Piccarda kertoi sulle
Constanzan huntuaan ain rakastaneen;
sopivan näytä ei se sanoihini.

Jo usein, veli, sattunut on, että
on vaaran välttämiseks tehty vastoin
mielt' omaa, mitä ei ois tullut tehdä.

Niinkuin Alkmeon,[39] isän pyytämänä,
emonsa oman murhas: täyttääksensä
tunteita lapsen tunnottomaks tuli.

Täss' on sun huomattava, että tahtoon
sekoittuu väkivalta, jonka vuoksi
rikosta moist' ei voida anteeks antaa.

Vapaasti vaikk' ei tahto[40] suostu pahaan,
se siihen suostuu sikäli kuin pelkää,
jos kieltäytyy se, pahaa suurempata.

Jos nyt Piccarda sanaa tuota käyttää,
vapaata tahtoa hän tarkoittavi,
ma toista taas, mut totta kumpainenkin.»

Näin kuului laineläikkä äänen pyhän,
mi lähti lähtehestä kaiken toden,
jokaisen toiveheni tyydytellen.

»Oi ensi yljän armas, jumalainen»,
ma virkoin, »sa, min sanat sielun täyttää
niin lämmittäin, ma yhä että virkoon!

Niin syvät ei mull' ole sielunkyvyt,
ne että korvata vois suosionne;
mut Hän sen tehköön, joka voi ja näkee.

Tajuan hyvin, ettei hengen jano
asetu, ellei sitä neuvo Totuus,
jonk' ulkopuoll' ei ole totta mitään.

Kuin peto luolassaan se siinä lepää
sen löydettyään; ja se voi sen löytää,
ois muuten turhaa kaikki hengen kaipuu.

Totuuden juurella kuin vesa versoo
siks epäily, ja luonto meitä ajaa
korkeuteen kukkulalta kukkulalle.

Kehoittaa, rohkaisee se kysymähän
mun teiltä, Donna, kunnioittavasti
totuutta toista, jok' on mulle himmee.

Inehmo voiko, tietää tahdon, muilla
hyvillä, jotka vaa'assanne painais,
lupaukset rikkomansa täällä maksaa?»

Beatrice katsoi minuun silmin, joista
niin jumalaiset lemmenliekit hohti,
mult' että voima voipui, pois ma käännyin,

loin maahan silmät tajutonna melkein.




Viides laulu


»Jos sulle rakkaus olennostain paistaa
sen mitan yli, päällä maan mi nähdään,
niin ettei silmäsi voi kestää sitä,

tuot' ällös ihmettele! Täydellinen
sen tieto[41] aikaan saa, mi oppiessaan
opitun hyvyydenkin tietä jatkaa.

Nään hengessäs jo heijastuksen tästä
valosta ijäisestä, jonka näkö,
vain kerran nähty, ikilempeen lietsoo.

Ja muu jos rakkautenne viettelevi,
se vain on tuike valon tuon, mi väärin
tajuttunakin läpi loistaa siitä.

Sa tietää tahdot, sanan syödyn voiko
teolla muulla korvata, niin että
vapaaksi sielu pääsis kantehestaan.»

Näin alkoi laulun tään Beatrice; niinkuin
se, jok' ei puhettansa paloittele;
hän sitten jatkoi esitystään pyhää:[42]

»Lahjoista suurin, jonka luova Luoja
soi auliudessaan, joka hyvyytensä
mukaisin on, jot' arvostaa hän enin,

ol' lahja tahdon vapaan;[43] omistavat
sen kaikki järjelliset luodut, heille
vain antoi Hän sen sekä antaa yhä.

Käy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota,
lupauksen arvo kallis, jos sen laatu
niin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut.

Liitossa ihmisen ja Luojan aarre
tuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon,
se tapahtuu juur' tahdon toiminnalla.

Mit' tarjota siis korvaukseksi voitais?
Jos luulet hyvin käyttäväs, mink' annoit,
hyväksi kääntäväs työn luulet pahan.

Pääseikasta nyt sull' on selvä tieto;
mut kun tään Pyhä Kirkko anteeks antaa,
sanaani vastaan sotivan mi näyttää,

sun viel' on hetki pöydäss' istuttava;
näät ruoka ankara, min saanut olet,
apua vielä sulaaksensa vaatii.

Aukaise sielus siis mun puheelleni
ja hyvin kätke se; ei tiedoks riitä
tajuta vain, myös täytyy panna talteen.

Kaks seikkaa kuuluu tämän uhrin luontoon:
se ensin, mikä uhrataan, ja toinen
on itse lupaus, joka annetahan.

Tää toinen kestää voimassansa, siks kuin
se täytetään, ja siitä täsmällisen
edellä saanut jo sa tiedon lienet.

Siks juutalaisille ol' uhrin käsky
niin ehdoton, vaikk' uhri itse voitiin
toiseksi vaihtaa, kuten tiedät varmaan.

Näät toinen seikka: esine tään uhrin
voi moinen olla, ettei synti mikään
tapahdu, jos se muuksi muutetahan.

Mut älköön kukaan ominvalloin taakkaa
harteinsa vaihtako, jos kääntynehet
ei avain valkoinen, ei keltainenkaan.[44]

Ja houkaks usko joka muutos, missä
suhtaudu korvaus ei korvattavaan
ens uhrin lupaukseen kuin kuusi neljään!

Siks mikä arvollaan niin paljon painaa,
se että vaa'at kaikki vaaputtavi,
ei vaihdettaviss' ole muuhun hintaan.

Inehmot, pitäkää siis lupauksenne
ja vakaat olkaa, vaan ei nopsat niihin
kuin Jefta[45] lupaamaan ens antimensa!

Ois hänen tullut sanoa: 'Tein pahoin,'
kuin tehdä pahempaa sen pitäin; päämies
helleenien[46] myös yhtä houkka oli,

kun itki kauneuttaan Iphigeneia
ja saattoi itkemähän tuhmat, viisaat,
jotk' kuuli huhun moisest' uskonnosta.

Te kristityt, siks olkaa verkkaisemmat
ja älkää niinkuin höyhen tuulen tullen;
ei joka vesi teitä pestä saata.

On teillä uus ja vanha Testamentti
ja Kirkon paimen, joka teitä johtaa:
se riittäköhön pelastukseksenne.

Jos himo häijy teille toista huutaa,
te olkaa ihmisiä, älkää karjaa,
ett' teille nauraisi ei juutalainen![47]

Laill' lampaan älkää tehkö, äidin maidon
mi jättää, huvikseen käy leikkiin lietoon,
itsensä kanssa ilon kamppaeluun.»

Kuin kirjoitan, Beatrice mulle puhui;
hän sitten kääntyi ikävöiden sinne,
maailman muoto[48] miss' on vilkkahampi.

Vait'olonsa ja vaihdos kasvon-ilmeen
mun hengen-himoni myös hiljensivät,
vaikk' uudet pyrki kysymykset esiin.

Ja niinkuin nuoli, joka maaliin sattuu
jo ennen kuin on jänne päässyt lepoon,
me toiseen jouduimme nyt taivas-piiriin.

Niin iloisena valtiattareni
tään taivaan valkeuteen näin astuvaksi,
ett' tähti itse kirkkahammin kiilsi.

Ja tähden tään jos muoto muuttui, hymyi,
ma kuink' en silloin, jonka luonto tehnyt
on joka suhtehessa muuttuvaksi!

Kuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan
keräytyy katsomaan, jos heitetähän
jotakin, jonka ruoaks luulla voivat;

niin tuhat hohdetta näin kiirehtivän
päin meitä nyt, ja jokaisesta kuului:
»Kas, siinä rakkautemme kartuttaja!»[49]

Ja kun ne luoksemme sai tulleheksi,
iloa kuultavan ne näkyi kukin
hohteessa kirkkaassa, mi niistä paistoi.

Lukija, aattele, jos alku tämä
ei jatkuis, kuinka sulia tuskallinen
ois lisää tietämähän mielenkaipuu!

Tajuat itsestäsi siis, mi kaiho
minulla oli tila tietää noiden,
jotk' oli eteheni ilmestyneet.

»Oi siunattu, sa, jolle armo suotu
ijäisen voiton istuimet[50] on nähdä
jo ennen kuin sa sodan maisen jätit!

Valoa, joka taivaat kaikki kaartaa,
me hehkumme; ja siks, jos meiltä halaat
sa tietoja, saat mielinmäärin syödä.»

Näin mulle puhui muuan henki hurskas,
ja näin Beatrice: »Haasta, haasta heille
vakaasti, usko niinkuin jumalihin!»

»Nään kyllä, kuinka asut valkeudessas
omassa, jota heijastaa sun silmäs,
kun hymyillessäs niin ne tuikahtavat.

Mut tiedä en, ken olet, sielu pyhä,
en myös, miks asut tässä taivahassa,
min kuolevilta säteet toiset verhoo.»

Valolle virkoin näin, mi ensin mulle
puhunut oli, ja se tuosta tuli
viel' entistäkin kirkkaammaksi paljon.

Kuin Aurinko, mi joskus hunnuttaupi
valoonsa liikaan, koska usmat sankat
ja hillitsevät haihtuneet on lämpöön;

näin säteisiinsä pyhä hahmo peittyi
minulta vuoksi ilon suurentuneen,
ja näin hän verhouneena vastas mulle

sen, mitä seuraava nyt laulu laulaa.




Kuudes laulu


»Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää
radalta käänsi kantataaton, joka
Lavinian otti, vuosisataa kaksi

ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa
sopessa Europan[52] ja kukkuloita
lähellä, joilta ensin lähti lentoon.

Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla,
kädestä käteen mennen, maailmata;
näin vaihtui valta, joutui käteen minun.

Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53]
mi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen,
laeista otin liian pois ja turhan.

Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin,
ma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin,
en enempään, ja tyydyin uskohoni.

Mut Agapetus siunattu, mi silloin
ol' ylipaimen, sanoillansa minut
sai ohjatuksi oppiin oikeahan.

Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen
oppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen
todeksi, vääräks toisen vastakohdan.

Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin,
suvaitsi antaa mulle Luojan armo
työn suuren aatteen, siihen antauduin ma

ja jätin aseet Belisariukselle,[54]
jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan,
se että mulle oli merkki levon.

Tää vastaus ensi kysymyksees liittyy;
mut laatu vastauksen pakottavi
jotakin lisäämään mun vielä siihen,

ett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55]
ne, jotka nousee keisar-kotkaa vastaan
sen anastain tai sitä uhmaellen.

Näe, mikä voima kunnioitettavaks
sen tehnyt on!» Hän tuokiosta alkoi,
kun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56]

»Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa
se sitten kolme, sikskuin taistelohon
sai kolme vastaan kolmea sen vuoksi.

Myös tiedät, ryöstöstä sabinitarten
Lucretian tuskaan saakka, kuinka voitti
se lähi kansat kuninkaiden aikaan.

Ja tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman
jaloimmat, koska ryntäs Brennus,[58] Pyrrhus
ja muutkin kansanpäät ja liittolaiset.

Niin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka
ja Deciukset, Fabiukset[59] maineen
sen, jota mielelläin ma kunnioitan.

Se maahan löi arabialaiset[60] ylpeet,
nuo, jotka Hannibalin johdoll' yli
menivät alppein, mistä Pon on juoksu.

Sen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius
voittonsa voittivat, ja tuimaks tuli
se kummulle,[61] min alla synnyit sinä.

Lähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi
lepoonsa lempeään maailman kaiken,
sen Caesar otti Rooman mielen mukaan.

Työt kotkan silloiset Rhein-virta näki
ja Var, Isère ja Saône ja Seine ja laakso
jokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63]

Ravennan jätti, Rubiconin yli
se kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan,
sit' ettei seurata voi kieli, kynä.

Espanjaan viskas legionat, sitten
Durazzoon, iskun niiltä sai Farsalus,[64]
min tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka.

Antandroon[65] taas ja Simoiin se näki,
jost' oli noussut, Hektorin myös haudan,
ja lens ja turmaks Ptolemaion tuli.

Taas salamana Juban[66] päähän iski,
päin kääntyi länsimaailmaanne, josta
Pompeiuksen jo sotatorvi soitti.

Seuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se,
sit' Tuonelassa Brutus, Cassius ulvoo
ja murehtii Modena ja Perugia.

Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma,
mi kotkaa paeten sai käärmeheltä
niin äkillisen ynnä synkän surman.[68]

Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka
tuon johdolla ja maailmaan loi rauhan,
niin että Janus-templi suljettihin.

Mut kaikki edelliset työt sen, joista
nyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss'
elämän maisen, sille alistetun,

vähäksi jää ja himmeäks sen rinnan,
mit' teki sillä kolmas Caesar,[69] silmin
jos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain.

Jumalan oikeus, joka haltioi mun,
näät hälle myönsi, käteen sen, min sanoin,
suuruuden olla kosto Taivaan vihan.

Nyt hämmästy, ma mitä virkan vielä:
Tituksen kanssa sitten kostamahan
se riensi verisyytä synnin vanhan.

Ja koska Longobardin hammas[70] puri
taas Pyhää Kirkkoa, sen siipein alla
apuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui.

Nyt näistä päättää saatat niiden suhteen,
joit' yllä syytin, ynnä syntiensä,
jotk' ovat turmionne kaiken lähde.

Yks yhteismerkin puolueesen sitoo,
sen sijaan toinen keltaliljat keksii:[71]
on nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.

Muun merkin alla ghibellinit tehkööt
temppunsa; sillä pahoin seuraa kotkaa,
ken sen ja oikeuden erottavi.

Eik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä
lyö maahan, mutta peljätköön sen kynttä,
mi leijonat jo suuremmatkin nylki.

Jo usein itki isän syytä pojat,
älköönkä luulko, että vaakunaansa
Jumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain!

Tään pienen tähden[73] kaunehena henget
on hyvät, jotka niin on toiminehet,
heit' että kunnia ja maine seuraa.

Ja kun näin harhautuen sinne lentää
halumme, luonnollista on, ett' toden
rakkauden säteet hitaammasti nousee.

Mut juuri palkan ynnä ansiomme
vertailu onpi ilostamme osa,
kun ovat kummatkin ne yhtä suuret.

Elävä oikeus näin meissä tunteet
niin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan
mihinkään kääntymähän enää koskaan.

Kuin eri äänin sointu kaunis syntyy,
niin eri asteet elämässä täällä
luo tähtitarhain sopusoinnun armaan.

Sisällä päärlyn tämän päilyväisen
palavi valo Romeon,[74] min suuret
ja kauniit työt niin pahoin palkittihin.

Mut ei Provence, mi häntä vastaan oli,
nyt siitä nauti; näät se väärään kulkee,
ken toisen onnen turmionaan pitää.

Tytärtä neljä kuningattariksi
Raimondo Berlinghieri naitti, tämän
sai aikaan Romeo, mies vieras, halpa.

Sai hänet pyytämähän sanat kateet
tiliä sitten tuolta vanhurskaalta,
mi kymmenestä kaksitoista antoi.

Läks sitten köyhänä ja harmaapäänä
palalta pala kerjäämään hän; miehen
tuon mielen maailma jos tuntis, sitä

enempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.»




Seitsemäs laulu


_Hosianna, Pyhä Herra Zebaoth,
mi valkeudellas valtakunnissasi
ylitse loistat tulten onnellisten!_[75]

Näin syventyen sävelmäänsä alkoi
olento tuo nyt laulaa, kahden valon[76]
kauniisti hänen päätään kaarrellessa.

Hän muiden kanssa liittyi karkelohon
ja kipinöitä nopsemmin he multa
äkisti peittyi välimatkan taakse.

Epäilin, itsekseni tuumin: »Virkan,
tuon virkan kuulla valtiattareni,
mi juomin vienoin sammuttaa tään janon.»

Mut kunnioitus, joka täyttää minut,
kun kuulen vain ma äänet _B_ ja _ice_[77]
pään multa painoi niinkuin nukkuvalta.

Mua moisna sietää voinut ei Beatrice,
vaan lausui, hymyn säteillen, mi tehdä
tulessa miekkoiseks ois miehen voinut:

»Mikäli erehtyä en ma saata,
sa mietit, kuinka rangaistuksi tulla
voi kosto oikeakin oikeudella.

Pian sun ma päästän tuosta pulmastasi:[78]
ja sinä kuuntele, näät sanat nämä
ijäisen opin sulle lahjaks antaa.

Ei tahdon ohjaa omaks hyödyksensä
inehmo, jok' ei siinnyt,[79] voinut sietää,
siks itse heimoineen hän kirottihin.

Ja ihmisheimo heikko harhassansa
näin virui monta vuosisataa, kunnes
Jumalan Sana alas astui sinne,

hän missä luonnon, joka Luojastansa
eronnut oli, henkilöönsä liitti
teolla pelkäll' ikirakkautensa.

Älysi suuntaa siihen nyt, min sanon!
Luojaansa yhtyneenä luonto oli
kuin alkujansa hyvä ynnä puhdas.

Mut paratiisista vuoks syynsä oman
se karkoitettiin, koska kääntyi tieltä
totuuden ynnä totuus-elämästä.

Otettu jos on luonnon mukaan mitta
tuon rangaistuksen ristinpuulla, koskaan
niin oikea ei mikään olla voinut.

Mut myöskään niin ei väärä ollut mikään
suhteessa henkilöön, sen kärsineesen,
jok' yhtyneenä oli luontoon tuohon.

Yks työ siis tuotti eri tuloksia;
kun mieleen Jumalan ja Judan oli
tuo kuolo, vapis maa ja Taivas aukes.

Nyt sulle outoa ei olle enää,
kun sanotaan, ett' oikeus-istuin ylin
sittemmin kosti koston oikeankin.

Mut nyt ma näen, kuinka mieles mennyt
on aatos aatokselta solmuun, josta
se kaikin kaipuin irti päästä tahtoo.

Sa sanot: 'Tarkoin tajuan, min kuulen;
mut miks tään tavan lunastuksellemme
valitsi Luoja, viel' on pulma mulle.'

Tää päätös, veli, lepää haudattuna
jokaisen silmiltä, min äly ole
tulessa rakkauden ei kasvatettu.

Todella, koska tuohon kohtaan monen
käy katse, vaikka sen vain harvat huomaa,
ma kerron, miks ol' arvokkain tää tapa.[80]

Jumalan hyvyys, jolle kaikki karsaus
on vierasta, niin hehkussansa palaa,
ett' ikikaunis siitä siroittuvi.

Välittömästi mikä siitä virtaa,
loputon on, näät sen ei laatu muutu,
kun itse on se laadun leiman lyönyt.

Välittömästi mikä siitä virtaa,
vapaata on, kun siihen vaikuttaneet
ei ole eikä voineet seikat uudet.

Ja sitä miellyttää, mi hänt' on lähin;
näät pyhä hehku tuo, mi kaikki kultaa,
parhaiten palaa samankaltaisessa.

Näill' etuoikeuksilla varustettu
ol' ihmisluonto, ja jos yks vain puuttuu,
sen pakko langeta on korkeudestaan.

Vain synti sitä orjuuttaa ja tekee
sen erilaiseksi kuin suurin Hyvyys,
valosta tään kun vähän vain se seestyy.

Eik' arvoonsa se koskaan pääse, ellei
se täytä onttoutta, min synti teki,
vanhurskain rangaistuksin harhateistään.

Luontonne koska siemenessään rikkoi,
näist' erotettiin etuoikeuksistaan
kuin Paratiisista se karkoitettiin.

Ja ettei niitä jälleen voinut voittaa
kuin kahta tietä, tajuat, jos siihen
nyt järkes jännität, ma mitä puhun:

Tie yks: ett' anteeks antanut ois Luoja
vain armostaan; tie toinen, että itse
inehmo korvannut ois hulluutensa.

Nyt katsees syökse ikisyvyytehen
Jumalan päätösten, mun puhettani,
mikäli taidat, tarkoin seuratakses.

Inehmo rajoitettu voinut syytä
ei sovittaa, kun langeta niin alas
ei voinut nöyränä ja kuuliaisna

kuin ylös pyrkinyt ol' uhmassansa;
ja siitä johtui, ettei itsekauttaan
inehmo voinut sovitusta antaa.

Siks täytyi Luojan polkuansa omaa--
yht' taikka kahta taikka kumpaistakin--
inehmo auttaa eloon entisehen.

Mut koska teko tekijän niin paljon
jalompi on, mit' enemmän se kuvaa
hyvyyttä sydämen, mi synnyttää sen,

siks Hän, mi leimaa maailman, nyt käydä
suvaitsi hyvyydessään tietä kahta,
te että kohoisitte korkeuteenne.

Eik' ensi päiväst' asti viime yöhön
niin suurta, juhlallista kenellekään
tapahdu eikä ole tapahtunut.

Näät Luoja auliimp' oli antaessaan
itsensä, että ihminen vois nousta,
kuin jos hän itsestään ois anteeks suonut.

Muut tavat kaikki oikeutta täyttää
ei oisi voineet, ellei nöyrtyneenä
Jumalan poika lihaks tullut oisi.

Toiveesi kaikki että tyydyttäisin,
palajan selittämään kohdan erään,
nää seikat että näkisit kuin minä.

Sa sanot: 'Ilman nään ja nään ma tulen
ja veen ja maankin, kaikin yhtymineen,
häviävän ja kestävän vain hetken.

Ja sentään nääkin seikat luodut ovat.'
Siis jos on totta, mitä sulle sanoin,
tuholta niiden turvass' olla pitäis.

Ah veikko, Enkelit ja seutu kirkas,
miss' olet nyt, vain voidaan luomiks virkkaa
olennon täydellisen niinkuin ovat.

Mut nimittämäs alkuaineet ynnä
muu kaikki myös, mi niistä muodostuvi,
vain luodun voiman ovat voitteloita.

Tähdissä taivaan, jotka niitä kiertää,
ne kaikk' on luodut, niiden aine luotu
kuin myöskin voima, niitä muodostava.

Jokainen eläin sekä kasvi[81] elon
saa ainesvoimasta, min sille säteet
ja kiertoliike tähtein pyhäin kantaa.

Mut itse henkäisevi Hyvyys korkein
inehmon sielun, rakkaudella täyttäin
sen niin, ett' aina Tekijäänsä kaipaa.

Voit siitä päättää ylösnousemuksen
myös laadun vielä, jos sa mielees johdat,
mitenkä luotiin liha kuolevaisen,[82]

kun tehtiin ensimmäinen ihmispari.»




Kahdeksas laulu


Maailma kerran luuli pimeydessään,
kehässä kolmannessa että Kypris[83]
tuo kaunis lemmentulta houkkaa loistais.

Näin entiserheessänsä muinaiskansat
ei yksin häntä kunnioittanehet
rukouksin, uhrein, vaan sai kunniata

Dione ja Cupido[84] myös, joist' toinen
ol' äiti hänen, toinen poika, jonka
ties taru Didon helmass' istunehen.

Häneltä,[85] josta alan, sai he nimen
tähdelle, joka silmin hyväilevi
Auringon niskaa taikka kulmaluita.

En huomannut ma sinne nousemista;
mut siellä-olon oivalsin ma, koska
näin kaunistuneen valtiattareni.

Ja niinkuin säen liekin kesken näkyy
ja niinkuin äänen äänten kesken kuulee,
jos toinen pitää, toinen vaihtaa sävyn,

valossa tässä niin myös toiset valot
nopeemmin taikka verkkaisemmin kiersi,
mikäli, luulen, kukin tunsi Luojaa.

Pilvestä kylmästä ei tuuli tule,
näkyen taikka ei,[86] niin rutto, ettei
se tuntuis hitaalta ja hillityltä

hänelle, ken nää jumal-liekit näki
tulevan kohti laaten karkelostaan,
seraafein alkamasta seesteisimpäin.

Ja siitä, joka ensimmäisnä joutui,
soi _Hosianna_ niin, ett' aina olen
ma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.

Heist' eräs sitten vastahamme riensi
ja yksin alkoi: »Kaikki oomme alttiit
sun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.

Kierrämme samoin piirein, samoin kehin,
janoten samaa kuin ne vallat ylhät,
sa joille kerran maailmassa lauloit:[87]

_Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu_;
niin rakastamme, että hetken lepo
sun mielikses ei ikävämpi meille.»

Kun kunnioittain valtiattareeni
ma olin katsahtanut ynnä katseen
hän mulle suonut suopean ja varman,

valohon käännyin, joka alttiuttaan
niin oli tarjonnut, ja lausuin äänin
nyt liikutetuin: »Virkkakaa, keit' ootte!»

Ah, kuin ja millaiseks hän kasvoi kautta
tuon ilon uuden, josta sai hän lisän,
kun moista pyysin, entisriemuihinsa.

Sellaisna lausui hän:[48] »En kauan ollut
elossa; kauemmin jos oisin ollut,
ei paljon pahaa oisi tapahtunut.

Jään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo
mun säteillään ja minut peittää niinkuin
kotelo sisällensä silkkitoukan.

Mua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt
näät maan jos päälle oisin, heelmin eikä
vain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.

Mua vartoi kerran valtiaakseen[89] ranta
se vasen, jota huuhtoo aallot Rhônen,
kun Sorguen veet on siihen velloutuneet,

Ausonian sarvi myös, mi kantaa Barin,
Gaetan ja Crotonan kaupunkeja,
merehen missä Trento, Verde vierii.

Säteili otsallain jo maan sen kruunu,
Tonava jonka kaltaat kastelevi,
kun jälkeen jättänyt on Saksan ääret.

Trinacria kaunis myös, min poukamata
Pelorumiin Pachinumista saakka
lyö itätuuli ynnä saartaa savu--

ei vuoksi Typheun, vaan tulikiven--
ois valtiaita vartoneet mun kauttain
Kaarlesta, Rudolfista syntyneitä,

jos huono hallitus, mi kiihkoon saattaa
vasallikansat aina, ei ois saanut
Palermoa huutamahan: 'Surmaa! Surmaa!'

Tään veljeni jos eeltä nähdä voisi,[90]
köyhyyttä Katalonian hän saitaa
jo karkkoaisi, ettei heitä loukkais.

Näät hänen taikka toisen huolta pitää
on tarvis, ettei hänen laivallensa
jo lastatulle lisää lastattaisi.

Luonteensa laaja ahtahaks on käynyt
ja kaipais vallanhaltiaa, min huoli
ei täyttää oisi omaa arkkuansa.»

»Oi valtias, kun korkean tään riemun,
min minuun lietsot puheellas, ma luulen
sun siellä, miss' on alku, loppu hyvän,

näkeväs niin kuin nyt sen näen minä,
se mulle rakkaamp' on; ja rakkain siksi
kun tunnet sen sa Luojaa tuntemalla.

Mun riemastutit; valista nyt myöskin,
(näät sanas saanut mun on epäilemään)
kuin siemen hyvä katkeran suo sadon.»[91]

Ma hälle näin. Hän mulle: »Toden
jos sulle näyttää voin, sa kysymyksees
saat kääntää kasvos kuin nyt käännät selän.[92]

Hyvyys, mi valtakunnat, joihin nouset,
kaikk' kiertää, autuuttaa, luo kaitsentansa
voimaksi näiden suurten kappaleiden.

Eik' yksin luodut kaikki kaitut ole
mielessä Luojan itsetäydellisen,
vaan myös, mi koskee heidän onneansa.

Siks mitä ampuneekin jousi tämä,
se ennen määrättyhyn sattuu maaliin
kuin nuoli, jonk' on johto ollut suora.

Jos niin ei ois, nää taivaat nousemasi
sais aikaan tuloksia, jotka eivät
ois töitä taitehen, vaan raunioita.

Ja näin ei olla voi, jos puuttuvaiset
olennot, tähtein ohjaajat, ei ole,
ja puuttuvainen Hän, mi niin loi heidät.

Tahdotko totuuden tään selvemmäksi?»
Ma näin: »En, en, ma huomaan, ettei luonto
väsyä saata välttämättömässä.»

Hän vielä: »Virka, pahemp' oisko, ellei
inehmo kuuluis yhteiskuntaan maiseen?»
»Ois», vastasin, »sit' todistaa ei tarvis.»

»Ja voiko ihminen sen, ellei elo
ois mainen säätty eri säädyin, toimin?
Ei, jos on oikeassa mestarinne.»

Hän johti, päätti tähän todistelun
ja virkkoi: »Seuraa siis, ett' teoillanne
ja elollanne eri juuret ovat.

Yks syntyään on Solon, toinen Xerxes,
tuo Melkisedek, tuo taas mieheks syntyi,[93]
min poika kuoli ilmaretkellänsä.

Näin luonnon-kierto, joka kuolevaista
vahaanne leimaa, hyvin täyttää työnsä,
mut samoin toimii, tölli lie tai linna.

Siks Esau siemenessä Jakobista
jo eroo ja niin halpa siittää isä
Quirinuksen,[94] Mars että sijaan pannaan.

Siitetty luonto aina siittäjänsä
tulisi kaltaiseksi, ellei voima
ja valta oisi Luojan kaitselmuksen.

Nyt eessäs on, mik' äsken takanasi;
mut merkiks, että olet mulle ilo,
suon sulle vielä erään täytelauseen.

Kuin kaikki siemen, joka joutuu väärään
maaperään, luonto aina turmeltuvi,
jos pahansuovan kohtalon se kohtaa.

Ja päällä maan jos pantais huomiota
ain perustukseen, jonka luonto laskee,
ois sitä seuraten myös kansa hyvää.

Te sitä vastoin kiinnitätte kirkkoon
monenkin, joka syntyi kalvankahvaan,
ja teette kuninkaaksi saarnamiehen.

Siks taivallatte polun ulkopuolla.»




Yhdeksäs laulu


Kun Kaarlesi, sa kaunis, oi, Clemenza,
tuon oli opettanut, kertoi mulle
hän vilpit,[95] jotka heimons' saisi tuta.

Mut »Vait», hän sanoi, »vuodet vieriköhöt!»
Siks virkan vain, ett' oikea on suru
kohtaava niitä, jotka teitä loukkas.

Ja henki jo tuon valon pyhän oli
päin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa,
kuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää.

Oi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät,
te, jotka Hyvää moista hyljeksitte
ja turhuutehen kiinnitätte katseen!

Ja katso, toinen näistä hohtavista[96]
mua lähestyi ja kirkkaudessaan kasvain
osoitti tahtonsa mun mieleen olla.

Beatricen silmät, mua tarkkaavaiset,
kuin äsken antoi mulle merkin armaan,
hän että suostui sulotoivohoni.

»Ah vastaa, sielu autuas», ma virkoin,
»pyyntööni heti ynnä näytä, että
sinussa heijastella voin, mit' tuumin.»

Ja valo, mulle vielä outo, äsken
jost' ääni lauloi, loihe lausumahan
kuin se, jonk' ilo vain on tehdä hyvää:

»Tienoossa ilkeän Italian siinä,[97]
mi välillä Rialton on ja Brentan,
Piaven virranvetten, kumpu kohoo,

ei korkea, mut kummun kukkulalta
laskeusi alas kerran soihtu,[98] joka
sen seudun kaiken saattoi kauhun valtaan.

Olimme vesat saman juuren; minä
Cunizza nimeltäin, ja täällä loistan,
kun minut voitti valo tähden tämän.

Mut iloll' itsellein suon anteheksi
syyn kohtalooni enkä sure sitä,
mi rahvaallenne oudolt' ehkä näyttää.

Tää valo,[99] mulle lähin, taivahamme
ihastus kirkas ynnä kallis, jätti
maan päälle maineen, jonka sammumista

saa monet uottaa uudet vuosisadat.
Siis päätä, kannattaako hyvin elää,
ett' ensimmäistä elo toinen seurais!

Noin eipä tuumi nykyrahvas tämä,
min rajat määrää Etsch ja Tagliamento[100]
ja jok' ei kadu kuritettunakaan.

Mut pian on Padova värittävä
veet suonsa, jotka huuhtelee Vicenzaa,
kun niin on väärämielinen sen kansa.[101]

Ja missä Sile ja Cagnan[102] käy yhteen,
päin pystyin eräs hallitsee, mut häntä
jo varten valmistetaan linnunpaulaa.

Siks itkevä on Feltro paimenensa
tuon pahan tekoja, niin riettahia,
ett' tullut kukaan moisten vuoks ei Maltaan.[103]

Ois tarpeen sammiota liian laajaa,
jos mieli mahtua Ferraran veren,
ja uupuisi, ken unssein punnitseisi

tään papin kiltin vuodattamaa verta
vuoks puolueen; mut moiset lahjat taitaa
sopia hyvin seudun elintapaan.

Jumalan tuomioita heijastavat
kuvastimet, joit' Troneiks[104] nimitetään,
ja siks, min virkoin, oikeaa on meistä.»

Hän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen
hän kääntynyt, näät samaan tanhupiiriin
palasi hän, miss' ennen ollut oli.

Tuo toinen autuas, jo mulle kuulu,
säteili silmänäni niinkuin hieno
rubini, joka auringossa säihkyy.

Näät ilo synnyttävi siellä hohteen
kuin hymy täällä, mutta helvetissä
käy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.

»Jumala kaikki näkee, hänet sinä»,
ma lausuin, »sielu autuas, niin että
ei tahto mikään sua piillä saata.

Kuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat
ja yhteissointuun soi serafein kanssa,
pukuna joill' on kolmet siipiparit,

sa et mun toivoani tyydyttäisi?
En vartois kysymystäs, jos sun nähdä
syvältä voisin niinkuin sinä minut.»

»Avarin allas,[105] johon virtaa vesi
merestä siitä, joka seppeleenä
maanpiirin kaiken kiertää», näin hän alkoi,

»välitse rantain riitaisten niin kauas
välähtelee, se että, ennen missä
loi horisontin, luo meridianin.

Tään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran
välillä, joka juoksuin lyhvin leikkaa
Toskanan maiden ynnä Genuan rajan.

Ja melkein samat päivänlaskut, -nousut
Buggeall' on ja kotikaupungillain,
min hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]

Nimeni Folco[107] oli maassa tuossa,
mi tunsi mun, ja niinkuin taivas tämä
minuhun vaikutti, nyt siihen minä.

Enempi lempinyt näät ei lie Dido[108]
Sikeuksen, Kreusan murheeks, siksi
kuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]

eik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti
Demophoon, eikä myös Herakles, koska
hän Iolea sydämessään kantoi.

Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän;
syyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin,
mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.

Havaitaan täällä taide, luomakuntaa
mi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa
alemmat alat ylempäinsä mukaan.

Mut että toivees, tämän taivaan luomat,
sa kaikki täytettyinä täältä veisit,
mun vielä täytyy etemmäksi mennä.

Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni
säteilee valkeudessa säihkyvässä
kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.

Se Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii;
hän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle
tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.

Tää taivas, jossa maailmanne varjon
on päätepiste,[112] hänet otti vastaan
Kristuksen voittotieltä muita ennen.

Johonkin taivahasen jätettävä
hän oli varmaan merkiks voiton, joka
käsillä molemmilla[113] kerran saatiin.

Pyhässä maassa, joka paavin mieltä
niin vähän murhettavi nyt, hän kerran
ens voittokunniata Josuan auttoi.

Sun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka
muit' ennen kääntyi selin Luojahansa
ja jonka niin on kyynelöity kateus,

tuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115]
mi harhaan vienyt lampaat on ja vohlat,
kun tehnyt suden on se paimenesta,

Sen vuoksi Evankelium laiminlyödään
ja kirkko-isät, Dekretalioita
vain tutkitaan, niin että reunat mustuu.

Sit' etsii paavi ynnä kardinalit;
ei aatos heillä Nazzaretiin jouda,
miss' siivet suihki kerran Gabrielin.

Mut Vatikani ja muut paikat Rooman
pyhäiset, haudoiks urhojoukon tulleet,
mi tietä Pietarin on taivaltanut,

pian pääsevät on irstaudesta irti.»[116]




Kymmenes laulu


Poikaansa silmäellen Rakkaudella,
mi ijäisesti molemmista virtaa,
tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton,

sen kaiken, minkä mieli, silmä tajuu,
niin järjesti, ett' ilman nautintoa
ei jää se, joka tuota katsoo, tuumii.

Lukija, nosta siis mun kanssain katsees
tarhoihin Taivaan, sinnepäin se suuntaa,
yks liike missä sattuu toista vastaan.[118]

Tuost' ala ihastella taidetyötä
sen Mestarin, min sydän lempii sitä,
niin ettei koskaan siitä silmä käänny.

Kas, siitä haarautuu se kehä vino,[119]
mi kantaa planeetteja, tyydyttääkseen
maailmaa, joka niitä kaipaa, kutsuu.

Ja ellei kiertyvä ois niiden rata,
ois turhaa silloin paljon taivas-voimaa
ja kuollut melkein joka mahti mainen.

Ja jos se oikeasta poikkeis paljon
tai vähän, etelän ja pohjan ääriin
maailman järjestys jo järkähtäisi.

Lukija, lautsallesi jääös siksi
ja mieti itsekses, mit' tässä tarjoon,
jos tahtos iloon on, ei uupumukseen.

Oon pöytäs kattanut; siis ota etees!
Näät kaiken huoleni nyt aine vaatii,
mi saanut mun on kirjaa kirjoittamaan.

Aurinko, luonnon suurin palvelija,
mi Taivaan voimalla maailman leimaa
ja valollansa ajan meille mittaa,

kun paikkaan päässyt oli, josta puhuin,
se kehät kiersi, joiden kautta aina
Italiaan se nopeammin näkyy.[120]

Ma olin luonaan;[121] vaan en nousuamme
havainnut enempää kuin ihmislapsi
ens aatettansa, ennen kuin se tulee.

Beatrice on se, joka ohjailevi
hyvästä parempaan niin tuokiossa,
ett' aika hänen tekojaan ei laske.

Kuink' olla täytyy loistavan, mi asuu
Auringon syvyydessä, jonne astuin,
kun väri ei, vain valo tuo sen esiin!

Neroni, taiteen, taituruuden käytän
kuvaamatonta kuvaellakseni;
sit' uskoa ja halata vain voidaan.

Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä
kuvitusvoimamme, ei ihme, koska
ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.

Niin loisti täällä neljäs perhe Isän[122]
tuon korkean, mi ravitsee sen, näyttäin,
hän kuink' on Pyhä Henki myös ja Poika.

Beatrice alkoi: »Kiitä, kiitä Päivää
sa enkelien, jonka armo tätä
sun nostanut on aistein havaitsemaan!»

Niin altis milloinkaan ei ihmissydän
lie ollut hartauteen ja Luojan puoleen
kaikella sielullaan ja mielellänsä

kuin sanat nuo nyt kuullen olin minä;
ja kaikki rakkautein niin Häneen kääntyi,
Beatricen että unho peitti multa.

Tää siit' ei suuttunut, vaan hymyeli,
niin että silmillänsä nauravilla
sekoitti sielun yhteyden hän multa.

Valoa monta, kirkkaampaa kuin Päivä,
keräytyi meidän ympär' kiehkuraksi,
kauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla.

Näin joskus tytär myös Latonan[123] vyöttää
kupeensa, kun niin täys on ilma usmaa,
se että kiinni pitää uumen-soljen.

Hovissa Taivaan, josta maahan palaan,
iloja on niin kallisarvoisia,
kauniita, ett'eivät ne siirry sieltä,

ja niistä yks ol' liekkilaulu näiden;
ken siivity ei sinne lentääksensä,
mykältä taivas-tiedot tiedustakoon!

Kun kolmasti meit' oli kiertänehet
palavat Auringot nää lauluin, tanhuin,
kuin kiertää tähdet kiintopisteitänsä,

neidoilta näyttivät ne, joilta vielä
ei tanhu loppunut, vaan jotka vartoo
sävelten uutten alkamista vaiti.[124]

Sisältä erään soi nyt: »Koska säde
se säde, josta tosi rakkaus syttyy
ja joka rakastaen kasvaa, karttuu,

sinussa niin jo moninkerroin loistaa,
ett' tuo se portaita sun näitä, alas
joit' astuta ei jälleen nousematta.[125]

Ken maljastansa suita viinin kieltäis
janoosi, enempi ei vapaudessa
se ois kuin vesi, jok' ei mereen virtaa.

[126]Sa tahdot tietää, ketkä ovat kukat
sen seppeleen, mi silmin lempii Naista
kaunista, taivaisiin sua kunnostavaa.

Ma kuuluin lampaisiin tuon karjan pyhän,
Dominikus jot' ohjaa tiellä sillä,
mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan.

Tää lähin oikealla mulle veli
ja mestar' oli, Kölnin Albert; minä
taas itse Tomas oon Aquinolainen.

Jos muutkin tahdot tulla tuntemahan,
sanaini mukaan siirtyköön sun silmäs
tät' autuasta piiriämme pitkin.

Säteissä noissa Gratianus hymyy,
mi valtaa maallista ja hengellistä
niin auttoi, että Paratiisi mieltyi.

Tää tässä taas, mi kuoromme on kaune,
se Pietar' oli, joka lesken lailla
Pyhälle kirkolle toi aartehensa.

On kaunein keskellämme viides valo,
mi moista rakkautta uhoo, että
maailma kaikki siitä kuulla halaa.

Siin' asuu ylväs sielu, johon syvä
niin viisaus pantiin, että totuus totta
jos on, ei toinen siihen noussut tietoon.

Sen soihdun loimon liki tässä näet,
mi lihaan liitettynä ilmi enin
on tuonut enkelien työt ja luonteet.

Valossa tuossa pienemmässä hymyy
se puolustaja kristillisten aikain,
min oppi paljon Augustinust' auttoi.

Valosta valoon jos nyt sielus silmän
kohotat mukaan ylistyksieni,
jo kahdeksannesta sa kuulla tahdot.

Siin' nähdäksensä hyvän kaiken nauttii
Se pyhä sielu, joka valaisevi
maailman viekkaan tosi kuulijalleen.

Se ruumis, josta hänet karkoitettiin,
Cieldauross' on, ja alta tuskan ynnä
maanpaon pääs hän tähän rauhan paikkaan.

Näe vielä, kuinka loistaa, henkii, hehkuu
tääll' Isidorus, Beda ja se Rikhard,
mi yli-ihminen ol' aatostyöltään.

Tää, josta katsees minuun kääntyy, valo
on hengen, joka aatteiss' ankarissa
tulevan myöhään kuolemankin katsoi.

Se valo ijäinen on Sigier'n, joka
kouluissa luennoiden Olkikadun[127]
totuudet karsaat syllogismein sinkos.»

Kuin kellon kutsuessa meitä aamuin,
kun Luojan morsian käy tervehtimään
ylkäänsä, että tämä häntä lempis,

ja kellon osat toinen toistaan ajaa,
niin että 'ping-pang' suloisesti soipi
sydämet alttiit rakkaudella täyttäin;

ma samoin näin tuon sädepiirin käyvän
nyt liikkumahan, liittäin äänen ääneen
niin moni-sointuisesti, että moista

vain kuullaan, missä ijäinen on ilo.




Yhdestoista laulu


Oi huolta houkkaa kuolevaisten heimon
kuink' ovat puutteelliset päätelmänne,
jotk' alas lyövät siipienne lennon!

Lain-oppiin yksi, lääketietoon toinen
syventyi, kolmas papinpaikkaa haki,
pyys valtaa neljäs, rikos, vilppi myötään.

Tuo rosvosi, tuo julkitoimen otti,
tuo uupui orjuudessa lihanhimon
ja tuo taas uppos omaan laiskuuteensa.

Sill' aikaa minä, tuosta kaikest' irti,
Beatricen kanssa taivahille nousten
niin kunniakkaan voitin vastaan-oton.

Palannut taas kun joka varjo[128] oli
pisteesen kehän äskeiseen, taas hiljaa
kuin kynttilä se kantimessaan seisoi.

Ja liekin sisältä, mi ensin mulle
puhunut oli, valkeudessaan kasvain
minulle loihe muudan lausumahan:

»Ijäisen ollen valon kirkastama,
ma siihen katson, siitä löydän aattees
ja myöskin niiden alkusynnyt syvät.

Epäilet, tahdot, että sanoin selvin,
avoimin selittäisin haasteloni,
niin että ois se ymmärrykses mukaan,

kun lausuin äsken näät:[129] 'se hyvin höystää,'
ja taas:[130] 'ei toinen siihen noussut tietoon';
mut täss' on tarpeen tehdä tarkka ero.

Kaitselmus, joka hallitsee maailman
syvällä neuvollaan, min pohjaan koskaan
ei kantanut eik' kanna silmä luotu,

sääs kaksi ruhtinasta[131] seuralaisiks
sen morsion, min ylkä huutain kovaa
itsensä vihki hälle verin pyhin,

hän että astuis armastansa kohden,
ois turvassa ja oma yljän yksin,
sivulla urhon kahden uskollisen.

Yks heistä hehkui tulta serafien,
taas toinen viisautensa vuoks maan päällä
kerubein kirkkautta kauas paistoi.

Toisesta haastan, sillä kumpaa heistä
vain kiittänenkin, kahta kiitän silloin,
näät samaan kumpikin ne pyrki maaliin.

Välillä on Tupinon ynnä joen,
mi virtaa vuorelta Ubaldon pyhän,
maa heilimöivä, rinne vehmas, jolta

Perugia, kautta Porta Solen, kylmän
ja kuuman saa, ja suree taempana
Nocera, Gualdo kohtaloaan kovaa.[132]

Rinteellä tällä, missä on se loivin
Aurinko[133] kerran syntyi maailmalle
kuin usein luona Gangeksen se nousee.

Ken puhuu paikasta siis siitä, älköön
Ascesiks sitä mainitko, ei kyllin
se sano, sanoo vasta oikein: Itä.

Tyyssijastaan[134] se viel' ei loitoll' ollut,
kun alkoi maan jo tuta antaa voiman
hänelle suodun suurta lohdutusta.

Jo nuorna näät hän riitaan joutui kanssa
isänsä vuoksi naisen,[135] jolle ovet
kaikk' kiinni ovat niinkuin kuolemalle.

Ja eessä hengellisen virkakunnan
ja isänsä hän nai tuon naisen, sitten
mi aina rakkaammaksi hälle kävi.

Ens miehestänsä leskenä hän yli
ykstoista sataa vuotta hyljittynä
ol' odottanut kosijaansa uutta.

Ei auttanut, ett' tiettiin, kuinka hänet
löys kauhistaja maailman Amyklaan[136]
majassa tyynnä, kun hän kutsui tuota.

Eik' auttanut, ett' uljas, uskollinen
hän oli Kristukselle ristinpuulla,
sill' aikaa kun Maria alhaall' itki.

Mut etten liian hämärästi haastais,
tajua Köyhyys ja Franciscus noiksi
rakastavaisiks, joista pitkään puhuin.

Se riemu, rauha, joka heistä paistoi,
herätti kummastusta rakkautta
ja suloisuutta pyhän mietiskelyn,

niin että avojaloin arvon Bernhard[137]
lepohon tuohon juoksi, juostessaankin
viel' ehtivänsä luullen liian verkkaan.

Oi, outo rikkaus! Oi, tosi hyvyys!
Egidius,[138] Sylvester samoin seuras
myös ylkää, rakkaudesta morsiameen.

Läks sitten tämä mestari ja isä
naisensa kanssa ynnä perhekunnan,
joill' oli vyö jo nöyrä uumenillaan;

pelosta eikä katsonut hän alas
siks, että ol' hän poika Bernardonen,
ei siks, ett' oli näkö hällä halpa.

Ei, lailla valtiaan hän päätöksensä
esitti jyrkän Innocentiukselle,
näin saaden veljeskunnalleen ens luvan.

Kun sitten karttui lauma köyhä hänen,
min elo kumma kunniaksi Taivaan
paremmin lauluin oisi laulettava,

niin toisen kruunun kultalehdin vihki
Honoriuksen kautta Henki Pyhä
taas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.

Halaten marttyyriutta kun hän sitten
sulttaanin korskan eessä Kristuksesta[139]
ja hänen seuralaisistansa saarnas,

havainnut kypsäks ei hän kääntymykseen
maan kanssa sen; siks ettei aikaa hukkais,
Italian yrttitarhaan taas hän palas.

Välillä Tiberin ja Arnon vuori
on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus
haavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]

Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään,
pois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa,
jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,

hän perinnöksi oikeaksi jätti
rakastamansa naisen veljillensä,
kehottain heitä lempeen uskolliseen.

Sen naisen helmasta tuo kirkas henki
palasi omaan valtakuntahansa,
ja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.

Nyt mieti, mikä oli virkaveli,[141]
ken purtta Pietarin ol' arvollinen
merellä aavall' ohjailemaan oikein!

Ja mies se oli patriarkka meidän,
niin että ymmärrät: ken häntä seuraa,
hän hyvän kantaa lastin laivassansa.

Mut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142]
nyt himoo, ettei toimeentulla voi se
jakautumatta eri laitumille.

Ja mitä etempänä lampahansa
hänestä harhailee, sen tyhjempinä
ne utareiltaan kotihinsa palaa.

On niitäi, jotka vaaran nähden liki
pysyvät paimentaan, mut harvat on he;
kaavuiksi heille vähä vaate riittää.

Siis jos mun sanani ei heikot liene,
jos tarkasti mua kuunnellut sa olet
ja pannut mielees, mist' on ollut puhe,

lie osittain ees tyydytetty toivees,
ja puun sa nähnet, jota hakatahan,
ja munkin ymmärrät, ken äsken lausui:[143]

'mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan'.»




Kahdestoista laulu


Tuon sanan viimeisen kun lausuneeksi
ol' liekki armoitettu tuskin saanut,
taas kiertää alkoi pyhä myllynkivi.[144]

Mut ennen ensi kierron täyttymistä
sen toinen saarsi, liikkehensä liittäin
sen liikkeeseen ja laulunsa sen lauluun;

lauluun, mi meidän Seireenit ja Musat
niin voitti suloisilla soinnuillansa
kuin valo suora valon heijastuneen.

Kuin läpi pilven hennon kaarta kaksi,
joill' ompi väri ynnä suunta sama,
saa aikaan Iris, Junon juoksutyttö,

ja ulommainen sisemmästä syntyy
tuon ikävöivän immen[145] sanain lailla,
min poltti lempi pois kuin päivä kasteen,

ja ovat merkkinä nyt ihmisille
liitosta Luojan ynnä Noan, että
maailman vedet eivät paisuis enää:

samoinpa myös nää ijäisyyden ruusut
kahdessa kiehkurassa kiersi meitä,
ett' ulommainen sisemmästä vastas.

Nyt tanhu ynnä liekkein laulu-ilo
ja riemu leimahdella vastatuksin
sätehin hilpein sekä valoin vienoin

vapaasti loppui, saman-aikaisesti,
kuin silmät aukeevat ja sulkeutuvat
yhdessä liikuttajan mielen mukaan.

Valoista uusista yks alkoi haastaa
nyt sisältään, ja ääni sen mua veti
kuin pohjoiseen magneettineula kääntyy.

Hän lausui: »Rakkaus, mua kaunistava,
päämiestä toista muistamaan mun käskee,
min vuoks tääll' omaani niin kiitetähän.

On oikein: missä toinen, siellä toinen;
päämäärän saman vuoks he taistelivat,
siks kunniakin sama heille tulkoon.

Armeija Kristuksen, jot' ollut kallis
ol' asestaa, se viiriänsä seuras
hitaasti, arkana ja rivein harvoin,

kun Keisari,[146] min valta kestää iki,
sen auttoi ahdingosta vaikeasta,
ei vuoksi ansion, vaan armon yksin.

Ja morsiolleen, kuten mainittihin,
kaks antoi sankaria, joiden sanat
ja teot kansan harhauneen taas liitti.

Maan äärillä,[147] mi lempeen länsituulen
lähettää aukaisemaan ensi lehdet
nuo uudet, joill' Europa vaatehditaan,

ei etähällä meren mainingeista,
min taa niin usein matkan pitkän tehnyt
Aurinko kaikilt' ihmisiltä piilee,

sijaitsee onnellinen Callaroga
sen suojass' suuren kilven, kahta linnaa
kaks jalopeuraa jossa vartioipi.

Siell' ylkä uskollinen kristin-uskon,
tuo urho hurskas syntyi, ystävilleen
niin armas, julma vainolaisillensa.

Ja tuskin luotuna jo täytti hänet
niin vilkas voima, että profeetaksi
hän äidin teki äidinkohdussansa.

Kun vahvistunut oli kastemalja[148]
hänen ja Uskon liiton, josta hyvää
kosolti koitui heille kummallekin,

niin nainen, hänen puolestaan mi puhui,
unessa näki heelmän ihmeellisen
hänestä heilivän ja seuraajistaan.[149]

Ja että nimi oisi miehen mukaan,
soi henki, että nimitettiin hänet
sen omaks, jolle kokonaan hän kuului:

Dominicus, niin häntä mainittihin.
Hänt' ylistän kuin peltomiestä, Kristus
min otti avuksensa viinitarhaan.

Ol' oppilas hän Kristuksen ja airut,
näät ensi rakkaus, mi nähdä voitiin,
hänellä Kristuksen ol' ensi käskyyn.

Löys imettäjä hänet usein maassa
makaavan hiljaa, valvoen, kuin virkkaa
ois tahtonut: Tään vuoksi[150] tullut olen.

Oi taattonsa, sa Felix todellinen,
oi maammonsa, sa todella Johanna,[151]
jos oikein tulkitut nuo sanat lienee!

Ei vuoksi maailman--kuin monet juoksee
Taddeuksen ja Ostialaisen teitä--[152]
vaan rakkaudesta mannaan todelliseen

nous pian oppiin hän niin korkeahan,
ett' alkoi viljellä hän viinitarhaa,
mi kohta kuihtuu hoidon puuttehessa.

Eik' istuimelta, joka ennen oli
köyhille hurskahille alttihimpi--
vuoks itsens' ei, vaan kehnon istujansa--

anonut anteeksi hän puolta summaa,[153]
ei ensi vapaan viran onneakaan,
ei kymmenystä, jok' on Herran köyhäin,

pyys lupaa taistella hän harhaunutta
maailmaa vastaan, vuoksi touon, jonka
nää neljäkolmatt' tähkää sua nyt saartaa.

Opillaan, tarmollaan hän sonnustihe,
arvolla kulki apostolisella
kuin koski, jonk' on juoksu vuolas, jyrkkä.

Ja iski joukkoon väärä-uskolaisten
voimalla, joka siinä suurin oli,
miss' suurimman hän kohtas vastustuksen.

Hänestä lähti sitten monta virtaa;
katolilaista kastelee ne tarhaa,
niin että tuoreemmat sen pensaat ovat.

Jos moinen oli toinen pyörä vaunun[154]
sen, jost' on Pyhä Kirkko puolustaunut
ja kukistanut keskeisetkin kiistat,

pitäisi selväks sulle käydä toisen
myös erinomaisuus, jost' äsken Tomas
mua ennen kuvan loi niin ylistävän,

mut rata, jonka piirsi kehä korkein
tuon pyörän, autio on aivan: missä
oi' ennen viinikivet, on nyt home.[155]

Seuransa, joka ennen astui suoraan
vain hänen jälkiään, niin muuttunut on,
ett' taapäin varpaat, kannat eespäin tähtää.

Mut pian korjuun tullen heelmät nähdään
tuon huonon hoidon, koska rikkaruoho
on vaikeroiva, ettei pääse aittaan.[156]

Ma myönnän, kirjamme jos lehdet kaikki
luettais, löytyä vois vielä joku,
miss' seisois: 'Olen sama kuin ennen.'

Mut ei Casalen, Acquaspartan[157] ois se,
näät sieltä saapuu moiset miehet säätyyn,
ett' yks on tiukka liian, toinen höllä.

Ma sielu olen Bagnoregiolaisen
Bonaventuran,[158] joka ajalliset
unohti huolet tointen vuoksi ylhäin.

Illuminato tääll' on, Augustinus,
nuo ensimmäiset avojalka-köyhät,
köys vyöllä Luojan ystäviksi tulleet.[159]

On Ugo da Sanvittore heidän kanssaan
ja Pietro Comestor ja Espanjan Pietro,
min maineen kunnia kakstoist' on kirjaa.

Profeetta Natan, ylipaimen kirkon
Krysostomus, Anselmus ja Donatus,
mi ensi tieteen seikat selvitteli.

Raban on täällä, loistaa vierelläni
apotti Joakim, Kalabrian miesi,
profeetan hengell' lahjoitettu muinen.

Niin suurta sankaria[160] kiittämähän
sai tänne minut veli Tomaan hehku
ja hienous, joka puheestansa puhui,

eik' yksin mua, vaan tään seuran kaiken.




Kolmastoista laulu


Kuvailkoon, tajuta ken tahtoo oikein,[161]
nyt mitä näin (ja kuvan säilyttäköön
kuin kallio, sill'aikaa kuin ma kerron).

Kuvailkaa tähteä viistoista, eri
tienoita taivaan valaisevaa, ilman
kaikk' kerrostumat sätein säihkyttävää!

Ja vaunut Otavaisen, joill' on tilaa
yöt päivät vierrä meidän taivahalla,
niin ettei katoo ne, jos vehmar kääntyy.

Kuvailkaa vielä sarven suu, jok' alkaa
kärjestä akselin, min ympär' kiertää
ens taivas; vielä, että muodostuneet

nää sielut kahdeks tähtimerkiks oisi,
tapahan Minoon tyttären,[162] kun tunsi
tää jäsenissään kuolon kylmän väreet;

ja että toisen säteet paistoi toiseen
ja että kumpikin ne karkeloivat,
sisemmän ulommaista silmäillessä.

Näin varjon heikon sikermästä sieluin
ja kaksoiskarkelosta saada voitte,
mi kiersi paikkaa, kussa olin minä.

On meille niin se yli ymmärryksen
kuin on Chianan[163] juoksu verrattuna
nopeuteen taivaan kiire-kiertoisimman.

Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon,
vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus,
jost' inhimillinen on yksi osa.

Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi,
nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden
uudesta askareestaan auvon uuden.

Virkahti noista sopusointuisista
nyt valo, joka mulle kertoi äsken
Jumalan köyhän miehen kumman elon:

»Kun lyhde yksi valmis on ja vilja
sen talteen otettu, jo toista puimaan
mua ajaa armas voima rakkauden.

Sa luulet: rinnassa, min kylkiluusta
tuo luotiin kaunis-poski, jonka himo
niin kallihiksi kävi maailmalle,

ja rinnassa tuoss' iskemässä keihään
mi ennen, myöhemmin niin paljon korvas,
se että vastas kaiken synnin määrää,

niin paljon valkeutta kuin ihmisluonto
voi mahduttaa niiss' asui, antamata
sen voiman, joka kumpaisenkin teki.

Siks sitä oudoksut, mit' yllä sanoin,
kun kerroin, ettei hänen vertaistansa
ois ollut, jonka valo viides kätkee.[164]

Nyt silmäs aukaise mun sanoilleni,[165]
näe väitteeni ja uskos suhtautuvan
niin totuuteen kuin piiriin keskipiste.

On kuolematon sekä kuolevainen
vain heijastusta aattehen min siittää
Herramme rakkaus; näät valo tämä

elävä, joka lähtehestään virtaa--
ei Hänest' erillään, ei Rakkaudesta,
mi heidän kerallansa kolminaistuu--

hyvyydessänsä säteens' yhdistävi
yhdeksään taivaaseen, kuin heijastimeen,
yhdeksi itse ijäisesti jääden.

Sielt' alimpiin se asioihin virtaa
niin heikenneenä porras portahalta,
ett' tuokioittain vain se vaikuttavi.

Tarkoitan hetki-vaikutteilla näillä
ma luotuja, joit' taivas-liike siittää
siementä ilman taikka siemenestä.

Mut vaha niiden, kuin sen muovaajakaan,
ei ole samanlainen; siks voi muoto
ihanteen peittää vähän taikka paljon.

Ja siksi sama puu voi heelmän kantaa,
lajinsa mukaan, hyvän taikka huonon;
näin synnytte te myöskin eri kyvyin.

Jos vaha valmistettu täysin oisi
ja Taivas korkeimmassa voimassansa,
esiintyis leimamerkin täysi loisto.

Mut luonto aina tuossa virheen tekee
kuin taideniekka, joll' on tottumusta,
mut jonka koura täräjääpi työssä.

Jos Näkemyksensä[166] taas lämmin Rakkaus
kirkkaasti kiintää Alkuvoimallansa,
se täydellisnä aineeseensa tarttuu.

Näin tehtiin kerran maa, ett' arvollinen
se kruunulle ois luomakunnan kaiken;
näin kerran Neitsyt siunatuksi tuli.

Hyväksyn siis sun mielipitees; koskaan
ei ihmisluonto ole ollut moinen
kuin noiden kahden, eikä moiseks tule.

Jos puhettani nyt en jatkais, varmaan
sanasi ensimmäiset oisi silloin:
'Tuo kuinka siis on vailla vertaistansa?'

Mut että näkyis, mikä näy ei vielä,
sa muista ken hän oli, kuinka pyysi
hän silloin kuin ol' hällä vaalinvalta.

Niin lienen haastanut, sa että voinet
kuvailla kuninkaan, mi viisautta
pyys hyvin käyttääksensä valtikkaansa.

Ei pyytänyt hän tähti-liikuttajain[167]
lukua tietää eikä summaa, minkä
suo välttämätön kera puolinaisen,

ei onko _primum motum_ myönnettävä
tai voiko piirtää puoli-ympyrähän
ken kolmiota ilman suoraa kulmaa.

Jos tään, ja mitä äsken lausuin, huomaat,
kuningasviisauden verratonta
älyä tähtää nuoli aatokseni.

Sanaani[168] 'noussut' jos nyt silmäs siirrät,
tajuat, tarkoitin ma valtiaita;
on heitä monta, mutta harva hyvä.

Puheeni täten tarkistaa sun täytyy;
ja näin se yhtyy uskoosi, mi sulla
ens taatost' on ja Riemust' ihmiskunnan.

Tää olkoon jaloillesi lyijy, että
laill' uupuneen sa hidas oisit seikkaa
epäämään, myöntämään, jot' et sa tiedä.

Näät houkkain parvess' on se tuiki tuhma,
ken miettimättä myöntää taikka kieltää;
hän kumpaisessakin on yhtä houkka.

Useesti tapahtuu näät, että taipuu
päin mäntyyn mielipide liian nopsa,
ja sitten järjen sitoo itserakkaus.

Ken totta kalastelee taitamatta,
hän rannalle ei tullut turhaan yksin,
vaan vielä pahempana sieltä palaa.

On tuosta esimerkit maailmalle
Bryson,[169] Parmenides, Melissus, monet
vaeltajat, jotk' eivät tietä tienneet.

Näin Arius, Sabelliuskin,[170] jotka
tekivät raamatulle veitsen virkaa
ja turmelivat oikean sen hahmon.

Myös älkööt liian nopsat tuomitsemaan
inehmot olko lailla sen, mi laihon
jo ennen kypsymistä arvostelee.

Näät pitkin talvikautta korren olen
karuna, piikkisenä nähnyt, mutta
se vihdoin kantoi kukan latvassansa.

Ja nähnyt haaksia oon, jotka suoraan,
nopeesti halkoi merta kaiken matkaa,
mut hukkui satamaansa saapuessa.

Siis älköön joka ukko, akka luulko
viisautta Luojan tuntevansa, nähden
kuink' yksi varastaa ja toinen uhraa:

tää ehkä lankee, nousee edellinen.»




Neljästoista laulu


Kehästä keskukseen tai myös päinvastoin
lasissa pyöreässä liikkuu vesi,
jos sisältä tai ulkoa on sysäys.

Mieleeni johtui, mitä sanon minä,
äkisti, koska lausumasta lakkas
tuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.

Näät hänen puheensa ja Beatricen
muistutti mulle tuota vertausta;[171]
ja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:

»On ystävälläin tarve, vaikka sano
hän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan,
totuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.

Siks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy
hahmonne, jääkö ijäisesti teille
sellaisna niinkuin nyt se säteilevi?

Ja jos se jää, te kertokaa, se kuinka
siit' asti huikaise ei silmiänne
kuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?»

Kuin tanhuajat piiritanssin, yltyin
ilosta ynnä hurmiosta, liikkuu
vireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,

niin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden
uus ilo täytti piirit taivahiset,
min ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.

Ken valittaa, tääll' että kuolla täytyy
elääkseen ylhäällä, hän virkistystä
ijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.

Hän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat
elävä, hallitseva kolminaisuus,
rajaton itse, kaikki-rajoittava,

nyt virsin kolmin tuli virketyksi,
sointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi
se palkka runsas joka ansiolle.

Valosta valkeimmasta[174] tanhupiirin
pienemmän kuulin silloin äänen kauniin
kuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.

Se vastasi: »Niin kauan säteilevä
on rakkautemme, joka meitä verhoo,
kuin kestää riemu paratiisin tämän.

Oleva verho on kuin rakkautemme,
rakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky
taas tää kuin armo ylivuotavainen.

Kun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen
yllemme puetaan, on kaunistuva
tää olentomme täydellistyessään.

Siks kasvava on kirkkaus, min saamme
ylimmän Hyvän armost' ainoastaan
ja jonka kautta voimme nähdä Häntä.

Niin kasvaa täytyy myöskin näkemisen,
myös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy,
ja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.

Mut niinkuin hiili, josta liekki liehuu,
tuon voittaa valkealla hehkullansa,
niin ettei himmene sen loisto oma,

niin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä,
lihamme, joka alla maan nyt makaa,
myös kerran voittava on kirkkaudessa.

Väsytä meitä valo ei niin suurkaan,
elimet ruumiin koska voimistuvat
kaikelle, mistä nautinnon me saamme.»

Niin valmiit oli kuorot kumpaisetkin
ja alttiit _amen_ tuohon lausumahan,
niist' että näkyi ruumistensa kaipuu,

ehk' ei vain omain, mutta maammojenkin
ja taattojen ja muiden lempimäinsä,
heist' ennen kuin nää ikiliekit tuli.

Mut katso! Silloin ympäriltä kirkkaus
tasainen yhtyi valoon entisehen
kuin koska valkenevi taivaanranta.

Ja niinkuin illan suussa taivahalle
heikosti heijastuvat uudet soihdut
kuin vuoroin totta ois ne, vuoroin harhaa;

minusta tuntui niin, ett' aloin nähdä
ma uutten olentojen karkelohon
tuon kaksoispiirin ympärille käyvän.

Oi, Pyhän Hengen tosi leimahtelu!
Se kuinka äkkiä ja kirkkahana
mun silmihini häikäistyihin sattui!

Mut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis,
hymyileväinen niin, hän että multa
jää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.

Samalla silmäni taas saivat näön
ja näin ma siirtyneeni korkeampaan
autuuteen yksin kera vallattaren.[175]

Tajusin hyvin, että noussut olin,
ma kiihkeästä tuikannasta tähden
mi tavallista palavammin puunsi.

Kaikesta mielestäin ja kielelläni
kaikille yhteisellä kiitin Luojaa
vuoks armon uuden tään nyt hartahasti.

Eik' ollut sammunut viel' uhriliekki
mun sydämeni, ennen kuin jo tunsin
sen olleen Jumalalle otollisen.

Sisältä kahden säteen hohtavia
punertui loistoja näät silloin; huusin:
»Oi, valo-Luoja, kuinka heidät puet!»

Kuin linnunrata tahdin suurin, pienin
välillä välkkyy maailmoiden napain,
niin että on se ihme oppineille,[176]

niin säteet tähti-kirjaellut merkin
tuon pyhän piirsi Marsin syvyytehen
kuin ympyrähän kaksi ristin viivaa.

Nyt muistin voima voittaa nerouteni;
ristillä tuolla salamoi näät Kristus,
niin etten kuvaa arvokasta löydä.

Mut ristinsä ken ottaa, Häntä seuraa,
on anteeks suopa, mit' en kerro, silloin
kun hälle näkyy salamassa Kristus.

Ylhäältä alas, kahtahalle myöskin
tuon ristin viivaa valot liikkui, loistain
kirkkaammin ohimennen ynnä yhtyin.

Noin tomuhiukat suorat taikka vinot,
nopeat, hitaat, pitkät, lyhyet, aina
vivahtavaiset sätehessä liikkuu,

mi usein leikkaa hetkiseksi varjon,
jonk ihmislapsi suojaksensa laatii
älyllä ynnä työllä taidokkaalla.

Kuin viulut, harput monikielisellä
sointunsa suloudella senkin hurmaa,[178]
ken ymmärrä ei nuotin merkitystä;

niin valot, jotka siirtyi silmissäni,
soi pitkin ristiä niin armahasti,
ett' tenhouduin, ma vaikk' en virttä kuullut.

Tajusin hyvin hymnilauluks äänet,
näät sanat '_Nouse, voita!_'[177] saapui mulle
kuin sille, jok' ei ymmärrä, vaan kuulee.

Niin iki-ihastuin ma lauluun tuohon,
mua ettei mikään siihen saakka ollut
sitonut kahleilla niin suloisilla.

Puheeni ehkä rohkealta tuntuu
ja hylkivältä silmäin hurmaa, jotka
on mulle lepo katsehen ja kaipuun.

Mut joka huomaa, että leimat kaiken
kauneuden yltyy ylemmäksi nousten
ja etten silmiään viel' ollut nähnyt,

suo anteeks, mistä itseäin ma syytän
syyn torjuakseni, ja myöntää totta
mun haastavan; näät täällä pyhä ilo

ei pääty, vaikka puhdistuu se nousten.




Viidestoista laulu


Nyt hyvä tahto, jok' on tunnusmerkki
rakkauden oikean ja suoran, kuten
on väärän tunnus omanvoiton pyynti,

pysäytti kaiustaan tuon lyyryn kauniin[179]
ja pyhät hiljensi sen kielet, joita
kädellään Taivas virittää ja soittaa.

Oikeille pyynnöille kuink' olla kuurot
olennot vois ne, jotka rohkaistakseen
mua pyyntöön, vaikenivat kaikk' yhtaikaa?

On oikein, että tuskaa ääretöntä
se saa, ken rakkaudesta ajalliseen
tuon ikirakkauden yltään riisuu.

Kuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus
äkisti nähdään tulen tuikahtavan,
niin että silmä, äsken varma, säikkyy,

ja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa,
mut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui,
näy yhtään hävinneen ei valkeutta;

niin kädelt' oikealta juureen saakka
tuon ristin näkyi juoksevaksi tähti
sikermästään sen päälle paistavasta.

Eronnut kehästään ei hohtokivi,
vaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin
tulelta, jota alabaster peittää.

Niin näytti hellältä Ankiseen varjo,
kun kohtas poikansa Elysiumissa;--[180]
jos suurint' uskoa voi laulajaamme.

»_O sanguis meus, o superinfusa
gratia Dei! Sicut tibi, cui
bis unquam coeli janua reclusa_.»[181]

Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen
ja sitten käännyin valtiattareeni,
mut molemmista hämmästyin ma heistä.

Näät hymy paistoi hänen silmistänsä
sellainen, että luulin katsovani
ma pohjaan autuutein ja Luojan armon.

Iloisna näkemään ja kuulemahan
lisäsi henki äskeiseen nyt jotain
niin syvällistä, etten ymmärtänyt.

Eik' ehdontahdon piiloillut hän multa,
sen pakko aikaan sai; näät aatoksensa
pään yli kulki kuolevaisen miehen.

Ja koska tunne-palon kaari oli
senverran jäähtynyt, ett' ihmiskyvyn
mitalle lausehensa laskeutuivat,

tään hätä ensiksi mä kuulin: »Ollos
siunattu Sinä, Kolmess' Yksi, joka
niin olit laupias mun siemenellein!»

Ja sitten: »Poika, janon pitkän,[182] armaan,
min antoi lukeminen kirjan suuren,
sen, joss' ei valkea, ei musta muutu,

tulosi viihtänyt on liekin tämän
sisällä, josta haastan; kiitos Naisen,
ken lentoon korkeaan soi siivet sulle.

Sa uskot, että aattees saapuu luoksein
Ens-aattehesta niinkuin ykkösestä
säteilee viisahalle viis ja kuusi.

Ja siks et kysy, ken ma oon ja miksi
iloisemmalta kuin on kukaan toinen
ma näytän tässä seurass' iloisien.

Ja uskot oikein; eläväiset täällä
vähemmät taikka suuret, peiliin katsoo,
miss' ennen mietintää jo miete näkyy.

Mut että pyhä rakkaus, joss' aina
ma valvon sielun silmin, saaden tuosta
suloisan kaihon, pääsis täyttymykseen

suin suorin, liedoin, pelkäämättä puhu
ja lausu tahtos, lausu julki kaipuus;
on siihen vastaus jo valmis mulla.»

Beatriceen katsoin; tämä kuuli ennen
kuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi,
mi siivet tahtoni sai kasvamahan.

Ma sitten aloin:[183] »Tunne ynnä järki
tulivat teillä tasapainoon silloin,
kun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.

Näät Auringossa, jok' on lämmittänyt,
valaissut teitä, niin ne tasan ovat,
ett' uupuu vertaukset kaikki siinä.

Mut kuolevaisten viisaus ja tahto
on eri-sulkahinen siiviltänsä,
syyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.

Siks kuolevaisna epäsuhdan tunnen
tuon povessain ja nyt vain kiitän miellä
hartaalla isän-tervehdyksestänne.

Topaasi kirkas, joka kallehinta
kaunetta tätä kaunistat, ma pyydän,
nimesi että minun kuulla soisit.»

»Vesani oi, min varronnasta mulle
jo ilo versoi, kantataattos olen!»
Näin loihe lausumahan hän mulle ensin.

Ja sitten:[184] »Hän, jost' ottanut on heimos nimen
ja joka kauemmin kuin vuosisadan
jo kiertää vuoren ensi reunaa, oli

mun poikani, sun isäs-isän isä;
siis hyvin sopii, että teoillasi
lyhennät hänen väsymystään pitkää.

Firenze, muurin vanhan saartamana,
se josta vieläi kellonlyönnit kuulee,
siveä oli, raitis, rauhallinen.[185]

Diademit puuttui, käsikäädyt silloin,
prameilu naisten, vyötkin jotka ovat
kauniimmat katsoa kuin kantajansa.

Kun tytär syntyi, peljännyt ei isä
avio-ijän ynnä myötäjäisten
menevän oikeasta määrästänsä.[186]

Taloja ihmistyhjiä ei ollut,
viel' osoittanut Sardanapal ei myöskään,
kuin komeaksi huoneen tehdä saattaa.[187]

Viel' ylipäässyt Montemalon ollut
Uccellatoio ei, mi rappiossaan
tulevi voitetuks kuin nousussaankin.[188]

Bellincion Bertin näin mä käyvän soljin
vain luisin, nahkaisin, ja puolisonsa
palaavan peililt' ilman maalin kuorta.[189]

Ja näin ma Nerlojen ja Vecchioiden[190]
vain nahkajakkuun tyytyvän ja heidän
vaimoinsa värttinään ja rukkipyörään.

Oi onnen naiset! Kukin varma oli
hautansa paikasta eik' autiossa
vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.[191]

Yks valvoi kedoll' uutterasti, lastaan
kielellä sillä laulattain, jost' isän
on ilo ynnä riemu äidinrinnan.

Taas toinen värttinätä väänsi, kertoi
perheelle hiljaa kuulevalle tarut
nuo Troijalaisten, Fiesolen ja Rooman.

Cianghella, Lapo Salterello joku
pidetty silloin yht' ois ihmehinä
kuin nyt Cornelia tai Cincinnatus.[192]

Niin kauniin, uskollisen kansan keskeen,
niin rauhallisen kansalaisen eloon
ja kotihin niin suloiseen Maria,

manattu huudoin äänekkäin, mun antoi
jo kastehessa Battisteron vanhan
nimeksi pantiin mulle Cacciaguida.[193]

Moronto oli veljeni ja toinen
ol' Eliseo; naisen, josta sukunimes
sinäkin sait, Pon-laakso mulle antoi.

Samosin Konrad keisarin jo sotaan
ja hän mun otti ritareinsa parveen,
niin miekantyöni häntä miellyttivät.

Ma hänen kanssaan sodin vasten saastaa
tuon opin, jonka joukko oikeutenne
jo valtaa; vaan syy Paimenen on siinä:

Ja siellä kansa paha tuo mun päästi
viekkaasta maailmasta, jonka rakkaus
niin monta sielua vie turmiohon:

marttyyrina ma tähän saavuin rauhaan.»




Kuudestoista laulu


Oi raukka veren-aateluus, ei ihme
minusta enää milloinkaan, jos täällä
alhaalla, joss' on turta tuntehemme,

sa ylvästelyyn heimot houkuttelet:
myös siellä, missä vaiston tie on varma,
taivaassa, tarkoitan, ma ylvästelin.

Oot vaippa, vaikka nopsaan lyhentyvä;
jos joka päivä jatketa ei sitä,
sen aika leikkaava on sakseillansa.

Sanalla _te_,[194] jot' ensin Rooma sieti,
mut vähemmän nyt kannattaa sen kansa,
kohotin ääneni ma vastaukseen.

Beatrice, syrjempänä hiukan, tuota
hymyili lailla tyttösen, mi yski
ens erheelle Ginevran romaanissa.[195]

Näin lausuin: »Taattoni te ootte, suotte
rohkeuden kaiken mulle haastamahan
ja itseäni enemmäks mun teette.

Niin monet riemun virrat täyttää mielen
minulta, että iloitsee se itse,
kun kestää voi sen eikä siitä halkee.

Puhelkaa, kallis kantataatto, ketkä
ol' esi-isänne ja mitkä vuodet
lapsuudessanne muistiin merkittihin?

Ja kuinka suuri Johanneksen Pyhän[196]
ol lauma silloin, ketkä arvokkaimmat
olivat siellä toimiin ylhäisimpiin?»

Kuin tuulen puhaltaissa leimahtavi
tulehen hiili, näin ma valon tämän
heleemmin loistavan mun hellyydestäin.

Ja niinkuin kaunistui se katsehelle,
niin äänin vienommin ja lempeämmin,
mut kielellä ei nykyisellä tällä,[197]

se lausui: »Päiväst' asti _Aven_ suuren
ain päivään, jona äitini, nyt pyhän
vapautui kohtu mua kantamasta,[198]

viissataa kertaa, vielä kymmeniä
kahdeksan, kääntyi Leijonaan tää tähti
sen jalkain juuress' syttyäkseen jälleen.

Isäini lailla paikass' synnyin, missä
vuotuisten kilpa-ajoin kilpailija
kaupungin viime kuudennekseen saapuu.

Tää isistäni riittäköön; he keitä
olivat, mistä sinne tullehia,
siistimpi siit' on vaieta kuin haastaa.[199]

Sen ajan aseelliset, jotka asui
välillä Kastajan ja Marsin, oli
nyt siellä elävistä viides osa.[200]

Mut kansalaisto, jonka sekoittanut
nyt Campi on, Certaldo ja Fighine,[201]
viel' oli puhdas viime seppäniekkaan.

Parempi kuinka oiskaan moinen kansa
nyt naapureina ja ett' oisi rajat
kaupungin vain Galluzzoon,[202] Trespianoon,

kuin ett' on sisäpuolia se, ja sietää
Aguglionen,[203] Signa-konnan katku,
jotk' on jo valmiit virkojanne myömään!

Tuo josp' ei joukko, enin turmeltuva,[204]
ois emintimä keisarille ollut,
vaan suopea kuin pojallensa äiti,

mies Simifontin, nyt Firenzen, rahaa
mi vaihtaa, kaupustaa, ois mennyt kotiin,
miss' iso-isänsä ol' kerjäläinen;

suvulla Contin viel' ois Montemurlo,
Aconessa myös Cerchit vielä asuis
ja Grave-laaksossa kai Buondelmontit.

Sekoitus kansan aina ollut alku
on kaupunkien kurjuuteen, kuin ruumiin
on rappiohon ruoka liian runsas.

Rutommin usein sokko sonni kaatuu
kuin sokko lammas, ja yks miekka purra
voi viiltävämmin, paremmin kuin viisi.

Jos vaarin otat, kuink' on käynyt Lunin
ja Urbisaglian ja kuinka heidän
rataansa seuraa Chiusi ja Sinigaglia,[205]

et oudoksu, et kummaksu sa kuulla,
mitenkä sukukuntain surma koituu,
kun kaupungeillakin on perikato.

Kaikk', kaikki, mik' on teidän, kuolee kerran
kuin tekin; vaan on elon aika lyhyt,
ja pitkä-ikäiseen jo kuolo piilee.

Ja niinkuin rannan paljastaa tai peittää
kuun-taivaan kierto lakkaamatta,[206] samoin
on kohtalo Firenzen kaupunginkin.

Siks ällös ihmettele, jos ma kerron
sinulle suurista Firenzen, joiden
jo maine kätkeynyt on ajan kera.

Oon nähnyt[207] Ughit, Alberichit, Grecit,
Filippit, Catellinit ja Ormannit,
nuo vaipuissaankin kuulut kansalaiset.

Oon nähnyt vanhat suvultaan ja suuret
della Sannellat niin kuin myös dell' Arcat,
Ardinghit, Soldanierit ja Bostichit.

Vierellä portin,[208] jota kuulumaton
nyt painaa rikos raskas niin, se että
voi aikaansaada haahden haaksirikon,

asuivat Ravignanit, joista heimo
on kreivi Guidon ynnä muiden, jotka
perivät suuren Bellincionen nimen.

Tais hallituksen taidon della Pressa
ja suvussa jo Galigajon oli
kultainen kahva sekä miekankannin.[209]

Jo suuri pylväs oli Kärpän, suuret
Sacchettit, Giuochit, Gallit ja Fifantit,
Baruccit, häpeilevät Chiaramontesit.

Puu, josta polveutui Calfuccit, oli
jo suuri, ja jo Arriguccit, Sizit
valitut oli neuvos-istuimille.

Oi, millaisina heidät näin, nyt syöstyt
vuoks ylpeytensä! Ja Firenzen kaune[210]
ol' luodit kultaiset, kun suurta tehtiin!

Tuo oli isäintapa niiden, jotka
nyt piispanhiipan vapaaks tullen kertyy
lihaansa lihoittamaan konsistoriin.[211]

Se suku julkea,[212] mi kyynä vainoo
pakenevaista, vaan jo lampaaks leppyy,
jos sille näyttää kukkaron tai hampaat,

jo nousi, vaan niin alahalta, että
pahaksi pani Ubertin Donato,
kun appi hälle suvun moisen antoi.

Luo vanhan tarun Fiesolesta tullut
jo oli Caponsacco, ja Giuda
ja Infangato kuului kansalaistoon.

Sanani tosi on, vaikk' uskomaton:
se portti, josta sisäkaupunkihin
käy tie, sai nimen Pera-perheen[213] mukaan.

Jokainen, joka kilvessänsä kantaa
suurherran[214] vaakunaa, min maine vielä
vuotuisin Tomas-juhlin uudistetaan,

sai hältä oikeudet ja ritar-nimen;
vaikk' kansanpuolueesen kallistuvi
se, jonka kilven kultajuova kiertää.

Jo oli Gualterottit, Importunit
ja vieläi rauhallisemp' oisi Borgo,[215]
jos häirinneet ei naapurit ois uudet.

Se talo, josta teille tuska tuli
vuoks vihan oikean, mi kylvi surmaa
ja päätti teiltä kaikki päivät liedot,

se sukuinensa oli kunniassa:
Oi Buondelmonte, kuinka pahoin teitkään,
kun muiden neuvosta sa immen petit!

Iloitsis moni, joka suree, Luoja
jos ois sun hukuttanut Ema-jokeen,
ens kerralla kun kaupunkiin sa tulit.

Mut vartijalle Vanhan sillan, tuolle
patsaalle katkenneelle, uhri tuoda
Firenzen täytyi viime rauhassansa.

Sukujen näiden ynnä muiden aikaan
niin onnellisna nähnyt oon Firenzen,
sill' ettei ollut edes syytä surra.

Sukujen näiden aikaan kunniassa,
hurskaana näin sen kansan, eikä kukkaa
Firenzen[216] vienyt vainolaisen peitsi,

ei puuntanut se puolueiden vihaa.»




Seitsemästoista laulu


Sellaisna kuin luo Klymenen hän, joka
viel' itaroittaa isät lapsillensa,
kyselemähän saapui synnyntäänsä,[217]

ma siinä seisoin; sellaisena näki
Beatrice hänet ja tuo soihtu pyhä
mi vuokseni jo vaihtanut ol' paikkaa.

Siks Valtiattareni virkkoi: »Päästä
sanoiksi kaihos hehku, jotka kantaa
sun oman sielus leimaa leimuavaa.

Ei niin, ett' tietoamme kartuttaisi
sun puhees, vaan ett' tottuisit sa julki
janosi tuomaan sammutettavaksi.»

»Oi kallis juureni, niin ylhä, että
näät ennen luomista jo luodut seikat
tajuten pisteen,[218] missä ajat kaikki

on nykyisiä, niinkuin ymmärtävät
maan lapset, ettei koskaan kolmiohon
voi mahtua kuin yksi tylsäkulma!

Kun seurassa Vergiliuksen olin
vuorella, jolla sielut lääkitähän,
ja matkallani kuolon valtakuntaan,

ma vastaisuudestani ankaria
sanoja kuulin,[219] vaikka pantsaroitu
hyvinkin olen vastaan kohtaloa.

Toiveeni täyttyis siksi nyt, jos kuulla
ma saisin, mikä mua vartoo arpa,
näät nuoli tietty satu ei niin syvään.»

Valolle samalle näin virkoin, ennen
mi mulle oli haastanut, ja ilmi
toiveeni toin Beatricen mielen mukaan.

Eik' arvoituksin,[220] jotka houkkaa kansaa
kietoivat ennen kuin ol' kuollut Luojan
karitsa, kantaja maailman synnin,

vaan sanoin säntillisin, selvin vastas
minulle isän-rakkaus, hunnutettu
ja näkyväinen autuus-hymyilyssään:

»Ajallinen, mi ainehenne äärten
ja mittain ulotu ei ulkopuolle,
kuvastuu kaikki Luojan katselmukseen.

Mut siit' ei välttämättömyyttä voita
se enempää kuin pursi virran viemä
katseesta, johon heijastuu sen kulku.

Ja sieltä, niinkuin urkuin harmoniat
suloiset saapuu korvahan, nyt näkyy
silmääni aika, joka kypsyy sulle.

Kuin jättää sai Hippolytus Ateenan[221]
vuoks emintimän häijyn, julman, viekkaan,
niin sunkin pakko jättää on Firenze.

Sit' tahdotaan ja siihen pyritähän;
ken tuota tuumii, koht' on onnistuva,
miss' itse Kristus joka päivä myödään.[222]

Syyn saapa kansan suussa on, ken hävii,
kuin tavallista; mutta todistaja
oleva toden loukatun on kosto.

Sun kaikk' on jätettävä kalleimpasi,
syvimmin lempimäs; ja tää on nuoli
maanpaon jousen sulle ensimmäinen.

Kokea saat sa, kuinka syödä karvas
on leipä muiden sekä kuinka raskaat
on nousta, laskeutua mieron portaat.

Mut enin painava sun hartioitas
on seura huono,[223] tuhma, jonka kanssa
kurjuuden alhoa tuot' astuskelet.

Ilkeyttä houkkain, kiittämättömyyttä
sa heiltä niität; vaan senjälkeen pian
punertuu otsa heiltä eikä sulta.

On heidän raavas-raakuutensa käypä
niin julki, ett' on sua kaunistava,
kun ollut olet oma puolueesi.

Tyyssijas, ensi lietes lämpö suopeus
oleva suuren on Lombardialaisen,[224]
mi ylös portaita vie kotkaa pyhää

ja jok' on hoitava niin hyvin sua,
ett' teillä pyyntö ja sen täyttäminen
jää toiseen järjestyksehen kuin muilla.

Sa hänen luonaan tapaat sen, min syntyyn
tää tähti vankka vaikutti niin syvään,
tekonsa että kuuluisiksi tulee.

Vuoks nuoruutensa huomattu ei vielä
hän ole, sillä yhdeksän vain vuotta
nää häntä kiertäneet on piirit pyhät.

Mut ennen kuin Gascognelainen pettää
ylevän Henrikin, lyö tulta hänen
kykynsä halveksua rahaa, vaivaa.

Tekonsa jalot tunnetuiksi tulee,
niin ettei niistä kieliänsä vaiti
voi pitää hänen vainolaisensakaan.

Sa häneen usko ynnä suosioonsa;
monien kohtalot hän muuttaa, vaihtaa
rikasten sekä kerjäläisten osat.

Tuo muistoos kirjoitettu olkoon, mutta
sit' älä sano...» Ja hän kertoi paljon,
jot' tuskin uskoo, ken sen itse kokee.

Ja jatkoi: »Poika, selitys on tässä
sen, mitä sulle lausuttiin; nää paulat
aurinkokierron harvan taa vain piilee.[225]

Sua tahdo silti vihaamaan en kansaas;
näät elos jatkuva on siitä yli
kuin heidän vilppinsä saa rangaistuksen.»

Kun vaieten tuo pyhä sielu näytti
valmiilta kankaan kudontaan, min hälle
ma olin virittänyt kangaspuille,

ma aloin niinkuin se, mi neuvon vielä
epäillen vaatii joltakulta, joka
rakastaa, näkee, tahtoo vilpitöntä:

»Näen, taatto armas, kuinka ratsastavi
mua vastaan aika antaaksensa iskun,
mi tuntuvin on sille, ken ei torju.[226]

On silloin paras olla kaukaa viisas,
menetä muita etten lauluillani,
jos multa riistetähän paikka rakkain.

Ma maailmassa tuskan äärettömän
ja vuorella, min sulokukkulalta
mun tänne nosti silmät Naisen kauniit,

valosta valoon sitten halki Taivaan
oon kuullut moista, joka, jos sen kerron,
monelle maistuva on katkeralta;

mut jos ma pelkään totta tuoda julki,
epäilen, saanko elää niiden kesken,
oleva joille on tää aika vanha.»

Se valo, jossa loisti löytämäni
tuo kalleus, nyt vasta leimahtikin
kuin kultapeili, johon päivä paistaa.

Ja vastas: »Varmaan omatunto, oman
häpeän taikka muiden hämmentämä,
sanasi arvaava, on ankariksi.

Mut silti jätä kaikki sievistely,
tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet,
ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.

Näät laulus vaikka karkealta soiskin
ens kuulemalla, jättää terveellisen
ravinnon voi se vatsaan sulattajan.

Siks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli,
mi enin puskee puita korkeimpia;
tää koituva on sulle kunniaksi.

Siks sulle näytetty on taivahissa
ja vuorella ja syvyyksissä vaivan
vain olentoja, jotka tuntee maine.

Näät kuulijan ei mieli tyydy eikä
hän usko esimerkkiin, jonka juuret
on tuntemattomat ja piilotetut,

ei epäselviin todistuksiin myöskään.»




Kahdeksastoista laulu


Nyt itseksensä pyhä sielu[227] nautti
sanoistaan; omastani nautin minä,
suloisen sekoittaen katkeralla.

Ja Nainen, joka Luojan luo mua johti,
nyt virkkoi: »Muuta mieti, muista, olen
lähellä kaiken väärän keventäjää.»

Päin käännyin ääntä hellää lohdutuksen,
mut ryhdy kuvaamaan en rakkautta
pyhäistä, joka silmistänsä paistoi.

Epäile vain en valtaa sanojeni,
vaan muistoakin, jok' ei itsens' yli
avutta toisen voi niin loitos lentää.

Niin paljon kertoa ma saatan toki,
ett' tunteheni häntä katsellessa
muut toivot kaikki tuntui unohtaneen,

niin kauan kuin tuon ijäisyyden ilon,
Beatricesta mi suoraan loisti, mulle
auvoksi heijastivat kasvot kauniit.

Mun hurmas hymyllään hän kirkkahalla
ja lausui: »Käänny, kuuntele, ei yksin
mun silmissäni paratiisi ole.»

Kuin kasvoin ilmehestä joskus näkyy
maan päällä tunne, jos se on niin suuri,
se että sielun kokonansa valtaa,

niin leimunnasta pyhän liekin, jota
nyt kohti käännyin, näin ma tahdon haastaa
minulle vielä asioita muita.

Hän näin:[228] »Tää viides aste puun, joll' elon
on lähde latvassaan ja heelmää kantaa
pudottamatta koskaan lehtiänsä,

on asuinsija autuaiden, ennen
taivaaseen tuloaan niin kuuluisien,
heist' että runottaret kaikki hyötyi.

Siks katso ristin poikkipuuta: kenet
ma nimitänkin, sulle ilmestyvi
kuin ukonvaaja nopsa pilvest' iskee.»

Samassa sanoi Josuan hän nimen;
välähdys pitkin ristinpuuta kulki
eik' ollut valo hitaampi kuin ääni.

Nyt ylväs Makkabeus mainittihin;
näin valon toisen, joka kulki kaartain,
ja riemu oli ruoskansiima hyrrän.

Valoa kahta tähystin ma tarkkaan
kuin silmä seuraa haukkaa lentävätä;
ne oli Roland sekä Kaarle Suuri.

Senjälkeen Renouard ja Vilhelm veti
katseeni pitkin ristinpuuta, vielä
Robert Guiscard ja myöskin herttu Gottfrid.[229]

Nyt sielu, joka haastanut ol' äsken,
valoihin muihin liittyi, mulle näytti,
mik' oli taituri hän taivas-kuoron.

Taas käännyin oikealle saadakseni
Beatricen sanoista tai liikkehistä
lähimmän tehtäväni osoituksen.

Ja näin niin seijahina silmät hänen,
niin riemukkaina, että entisetkin
näkönsä voitti hän ja viimeisenkin.

Kuin ihminen, mi hyvää tekee, tuntee
ilostaan joka päivä kasvavasta,
hyveensä että edistyy ja varttuu,

niin huomasin ma oman kiertotieni
avartunehen kera Taivaan, koska
näin ihanampana tuon Ihmettären.

Ja niinkuin tuokiossa naisen posket
taas vaihtuu valkeiksi, kun kasvoiltansa
ujouden punan poistunut on kuori,

niin näkyi silmääni, kun käännyin, katsoin
tään tähden valkeutta hillittyä,
kuudennen,[230] joka sisälleen mun otti.

Näin tässä sainiossa Jupiterin
siin asuvaisen lemmenliekin kieltäin
omaani[231] silmihini kirjoittavan.

Kuin linnut, rantamalta pyrähtäneet,
ravinnost' onnitellen toistaan, pitkään
tai pyöreähän parveen järjestyvät,

sisällä valojen niin sielut pyhät
nuo kiersi laulain ynnä kirjaimiksi
D:n, I:n ja L:n kirkkahiksi yhtyi.[232]

He ensin tanhus oman laulun mukaan;
taas hetkeks seisahtivat, vaikenivat,
tekivät noista kuvioista yhden.

Oi laulun Luojatar, mi pitkän ijän
neroille suot ja kunnian ja heidän
taas kauttaan kaupungeille, valtioille!

Säteesi salli mulle, että voisin
näyt piirtää muille niinkuin näin ne itse;
sun voimaas kertokoon nää säkeet niukat!

Viis kertaa seitsemän he näyttäytyivät
näin kerakkein ja ääntiöin; ma vaarin
niist' otin, mikäli ne piirtyi silmään.

_Diligite iustitiam_ ol' alku
tuon kirjoituksen, mulle kirkastuvan;
ja loppu näin: _qui iudicatis terram_.

M-kirjain sanan viidennen taas heidät
keräsi järjestykseen niin, ett' tähti
hopeina paistoi, kulta kulmillansa.

Valoja vaipuvan näin muita sinne,
M missä kärjistyi, ja jäävän laulain
Hyvyyttä kiittämään, mi luokseen vetää.

Ja sitten--niinkuin kekäleitä lyöden
tuhansin kipinöitä tuikahtavi,
joist' ennustusta houkat joskus etsii--[233]

valoja samoin sieltä sinkoavan
ma näin, ja nousevan sen mukaan, minkä
suo mitan Aurinko, mi niitä syttää.

Kun paikallensa palanneet ne oli,
näin kotkan pään ja kaulan ilmestyvän
hohteessa tuossa eriskummaisessa.

Ei tarvis mallia sen Taideniekan,
on itse mallinsa, ja hältä tulee,
se vaisto lintujen, mi pesät muovaa.

Ja toinen parvi autuas, mi ensin
liljoina näytti M:ään liittynehen,
vain vähin liikkein täydensi tuon kuvan.

Ah, sulotähti, mitkä jalokivet
osoitti mulle siellä, oikeutemme
ett' anti taivaan on sun kaunistamas!

Rukoilen henkeä, mi sun on liikkees
ja voimas alku, katsomaan, mist' tulee
se savu,[234] joka himmentää sun hohtees;

ett' toisen kerran vielä suuttuis niille
hän, jotka kauppaa temppelissä käyvät,
marttyyriverin, ihmein muuratussa.

Oi taivaan sotajoukko, jonka näen,
rukoile niiden eestä, jotka harhaan
maan päällä johti esimerkki paha!

Miekoilla muinen sodat käytiin; nytpä
se leipä riistämällä sieltä täältä,
jot' Isä armias ei kiellä keltään.[235]

Mut sa,[236] mi kirjoitat vain ansaitakses,
viel' elää, muista, Paulus, Petrus, kuolleet
sun tärvelemäs viinitarhan tähden!

Voit vastata: »Niin mull' on mielihalu
hänehen, joka yksin elää tahtoi[237]
ja kuoli naisen tanssin vuoks', ett' tunne,

en Kalastajaa enkä Paavalia.»




Yhdeksästoista laulu


Tuo näkyi avosiivin kaunis kuva[238]
mun eessäin, nautintohon autuaasen
iloiset sielut kaikki yhdistäen.

Jokainen näytti rubinilta, jossa
niin kirkkahana säde päivän paloi,
se että heijastui mun silmihini.

Mit' on mun kuvattava nyt, ei koskaan
sit' ääni soinut, muste kirjoittanut
eik' uneksinut fantasia ole.

Puhuvan näin ja kuulin kotkan nokan,
sanovan äänellänsä _mun_ ja _minä_,
kun selvään tarkoitti se _me_ ja _meidän_.

Se alkoi: »Oikeutta tein, ja hurskas
kun olin, nousin tähän kunniahan,
jonk' yli toivo korkeinkaan ei lennä.

Maan päälle jätin moisen muiston, että
pahatkin kiittää sitä, vaan ei seuraa
mun töitäni, joist' aikakirjat kertoo.»[239]

Kuin lämpöä vain yhtä hiilet monet
uhoovat, yks vain ääni rakkauden
kuvasta kuului monen soivan sielun.

Ma virkoin: »Oi, te kukat aina kauniit
ijäisen ilon, jotka tuntemahan
mun saatte tuoksunne kuin yksi tuoksuis!

Pois multa puhukaa tää paasto pitkä,
min vuoksi kauan nälkää nähnyt olen,
kun päällä maan ei ruokaa ollut mitään.

Jos taivahassa, tiedän, Luojan oikeus
kuvastuu toiseen valtapiiriin,[240] teidän
myös piiriinne se hunnutonna heittyy.

Tunnette, kuinka teitä kuuntelemaan
ma tarkistaun ja mikä aikaansaanut
epäily on tään hengenpaaston pitkän.»

Kuin haukka, joka hupustansa pääsee,
lyö siipiään ja päätä kääntää, tahtoo
upeilla sekä uljuuttansa näyttää,

niin näin ma käyttäytyvän kotkan, jonka
he muodostivat, jotka lauluin, yksin
taivaassa tunnetuin noin kiitti Herraa.

Se alkoi: »Hän, ken mittarinsa käänsi
maailman ääriin ja niin paljon siihen
salaista, julkistakin järjesteli,

ei voinut voimallaan Hän kaikkeutta
niin leimata, ett'ei ois kaiken yli
Sanansa jäänyt siinä valtiaaksi.

Tuon varmentaa se, että ensi Ylväs,[241]
jok' oli huippu kaiken luomakunnan,
kun vartonut ei valkeutta, lankes.

Ja siitä näkyy, kuink' on kaikki luodut
alemmat ahtait' astioita Hyvän
rajattoman, joll' itsessään on mitta.

Siis tajuvoimanne, jonk' olla täytyy
sen ylhäisimmän ymmärryksen säde,
mi täyttänyt on luomakunnan kaiken,

luonteensa mukaan voi ei olla moinen,
ett' erottais ei Alkuaan se paljon
sen tuoltapuolen, minkä silmä näkee.

Vanhurskauteen siis ijäiseen se äly,
min vastaan ottaa teidän maailmanne,
sisälle tunkee niinkuin silmä mereen.

Näät vaikka rannalta se pohjan näkee,
se nää ei syöveriin; on sielläi pohja,
vaikk' katsehelta verhoaa sen syvyys.[242]

Valoa vain on se, mi ijäisestä
seesteestä virtaa, muu on kaikki mustaa
ja varjoa tai myrkkyä vain lihan.

Nyt kyllin auk' on sulle kätkö, joka
elävän oikeuden peitti sulta,
tuon, josta kysynyt jo oot niin usein.

Sa sanoit:[243] 'Syntyy Indus-virran maassa
inehmo eikä kukaan siellä puhu,
ei lue, kirjoita ei _Kristuksesta_.

Mut tahtonsa ja työnsä ovat hyvät,
mikäli ihmisjärki näkee, ynnä
sanoissa, elämässä synnittömät.

Hän kuolee kastamatta, uskomatta.
Mik' oikeus tuomita voi hänet? Mikä
on syntinsä, hän vaikkei uskonutkaan?'

Ken itse oot, mi istut tuomar-tuoliin
älysi vaaksoin lyhvin päättämähän
tuhanten peninkulmain päästä seikat?

Ken aatteitani viisastellen kysyy,
sais kyllin syytä epäilyyn hän siitä,
jos Raamattu ei yli teidän oisi.

Voi, madot maan, voi tylsät mielet! Koskaan
Ens-Tahto, hyvä itsessään, ei poistu,
pois itsestänsä, jok' on Hyvyys korkein.

On oikeaa, kanss' sen mi yhteen sointuu;
ei sitä kiehdo mikään luotu hyvä,
mi synnyttämä on vain Luojan säteen.»

Kuin ruokittuaan poikasensa kaartaa
pesänsä päälle haikara ja häneen
se katsoo, joka ravinnon on saanut,

niin näkyi--ja niin siihen katsoin minä--
tuo lintu siunattu, min siivet liikkui
niin monen tahdon leyhytteleminä,

ja lauloi lennostaan: »Kuin sulle soivat
mun säveleeni, joit' et ymmärtele,
niin ihmisille ijäinen on Oikeus.»

Kun sitten Pyhän Hengen hehkut kirkkaat
kuvaksi samaks oli tyyntynehet,
maankuuluiksi mi roomalaiset saattoi,[244]

se jatkoi: »Noussut tähän tähteen ketään
ei vielä, uskonut ken Kristuksehen,
ei ennen eikä jälkeen ristin-kuolon.

Mut katso, monet huutaa:[245] 'Kristus!' jotka
hänestä tuomioll' on kauempana
kuin moni, jok' ei häntä tuntenutkaan.

Heit' tuomitsevat Afrikankin kansat,[246]
kun kahteen laumaan kaikki jakautuvat,
ijäti kurjaan, iki-autuaasen.

Ah, kuninkaanne mitä kuulla saakaan,
kun auki Persia sen kirjan näkee,
mi kertoo heidän halpuutensa kaikki!

Näkyvä sieltä on Albertin töistä[247]
se että hävittää hän Böhmin; pian
tuo Luojan kynän liikkumaan on saapa.

Näkyvä murhe on, min Seinen yli
tuo saatava on rahan-väärentäjä,
mi kuolee ryntäyksestä metsäsian.

Näkyvä korska on se vallanhimo,
mi miehet Englannin, Skotlannin huumaa,
niin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.

Näkyvä komeilu ja veltot tavat
Espanjalaisen, samoin Böhmin herran,
mi hyvettä ei tunne eikä tahdo.

Näkyvä merkiss' I:n on hyvyys
Jerusalemin Ramman tuon, mut hänen
paheensa kuvattuina M:n merkkiin.

Näkyvä tuon on itaruus ja halpuus,
mi hallitsee nyt tulisaarta, missä
Ankises päätti päivät pitkän ijän;

ja hänen pienuuttansa ilmi tuomaan
paperi pieni mahduttaa saa paljon,
niin ett' on teksti lyhennetty tarpeen,

ja ilmi ilkityöt se tuopi veljen
ja sedän, jotka vetäneet on lokaan
kaks kruunua ja suvun kunniakkaan,

ja Portugalin kuningas ja Norjan
sielt' ilmi käy, ja Raschian herra, joka
Venetsian rahan leimaa väärinkäytti.

Oi onnen Unkari, jos salli sortaa
et enää itseäs! Oi myös, Navarra,
takana vuorten ase-onnes piilee!

Ja kukin uskokoon tään entehenä,
jo että Nicosia, Famagusta
vuoks hirviönsä vaikeroi ja huutaa,

mi eroa ei muista vertaisistaan.»




Kahdeskymmenes laulu


Kun se, mi valaisee maailman kaiken,
pois painuu pallonpuoliskolta meidän
ja päivä kaikkialta katoavi,

näkyvi äkkiä taas taivas, valoin
tuhansin, vaikka yhtä heijastavin,
joit yksin äsken sai se valkeutensa.

Tuo taivas-ilmiö mun muistui mieleen,
kun maailman ja kuninkaitten kuvan
tuon vaikeni taas pyhä valtanokka.

Ja valot vilkkaat, vielä kirkastuen
säkeitä haihtuvia, haihtuneita
mun muistostani, loihe laulamahan.

Oi, sulorakkaus, hymy-hunnullinen,
sa kuinka paloit noissa kynttilöissä,
vain täyttämissä ajatusten pyhäin!

Kun laanneet oli enkel-lauluistansa
nää kalliit hohtokivet, joilla näin ma
koristetuksi kuudennen sen tähden,[248]

ma kuulin niinkuin virran kuohun kirkkaan,
mi vierii paaterelta paaterelle
ja osoittaa, kuink' on sen lähde runsas.

Kitaran kaulassa kuin ääni saapi
sointunsa ynnä puhallettu ilma
saa muodon päästen reikiin säkkipillin,

niin äkkiä ja arvaamatta kohu
tuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa,
mi soi kuin ontto ois se ollut aivan.

Se siinä ääneks muuttui, siitä lähti
sanoina kautta nokan, joita sydän,
ma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.

»Sit' osaa minusta», soi laulu, »joka
maisissa kotkissa voi sietää päivän
säteitä,[249] katsele nyt tarkkaavasti.

Valoista, jotka minut muodostavat,
näät silmistäni sinkoovaiset ovat
korkeimmat koko tässä asteikossa.

Se, joka säihkyy silmäteränäni,
ol' lauluniekka Pyhän Hengen,[250] kantoi
hän arkin kaupungista kaupunkihin.

Nyt laulunsa hän arvon tuntee, oma
mikäli siinä tahtons' ilmi tuli,
siit' yhtä arvokkaan kun saa hän palkan.

Viidestä, jotka kulman kaaren viittoo,
se, joka lähinnä on nokkaa, kerran
lohdutti leskeä, mi suri lastaan.

Nyt tietää hän, kuink' kallihiksi käypi
Kristusta olla seuraamatta, auvon
koettuaan ja auvon vastakohdan.[251]

Seuraava kaaressa mun kertomassain
ylemmän kulmakarvan, lykkäystä
sai kuolostaan,[252] kun syvästi hän katui.

Nyt tietää hän, ett' iki-oikeus Taivaan
ei muutu, vaikka tehdä arvon rukous
maan päällä päivän tään voi huomiseksi.

Seuraava,[253] tilaa Paimenelle tehden,
kerällä lain ja minun kreikkalaistui;
tarkoitus hyvä pahan heelmän kantoi.

Nyt tietää hän, ett' työnsä hyvän seuraus
tuo paha hänt' ei vahingoita, vaikka
se turmelusta tuotti maailmalle.

Ja se, min kaaren alapäässä näet,
ol' Vilhelm,[254] jonka surmaa maa se itkee,
mi suree, että Karl ja Fredrik elää.

Nyt tietää hän, kuink' kuningasta Luoja
rakastaa oikeaa, ja hohtavalla
hän hahmollaan sen kyllä ilmi tuokin.

Ken uskois erheen maailmassa siellä,
kehässä tässä että Troijan Rifeus
on viides kaune valosarjan pyhän.

Nyt Luojan armosta hän paljon tietää
mik' outoa on maailmalle, vaikka
näkönsä kannakaan ei saakka pohjaan.»[255]

Kuin kiuru alla avaruuden laulaa
sitten vaikenevi tyytyväisnä,
sulouteen viime virren uuvahtaen,

niin näytti minusta nyt leimakuva
tuo iki-ilon, jonk' on toivo tehnyt
jokaisen seikan semmoiseks kuin on se.

Ja vaikka olin epäilyyni nähden
kuin lasi värin peittämänsä suhteen,
en vaiti varrota ma voinut, suusta

nää sanat: »Mitä mahtaa olla tämä?»
omalla voimallansa tunkeutuivat;
ja silloin sielut kirkkahammin juhli.

Nyt silmin vielä säihkyvämmin vastas
minulle pyhä lintu, etten jäisi
ma kauan kummastuksen kuorman alle:

»Nään, että uskot, mitä virkan sulle,
mun vuoks, et tietäin, kuin ne tapahtuvat,
siks, vaikka uskot, salass' on ne sulle,

teet niinkuin mies, mi hyvin tuntee seikan
nimeltä, vaan ei olemukseltansa,
jos sitä selvitä ei toinen hälle.

_Regnum coelorum_[256] väkivaltaa sietää
rakkauden kuuman taikka toivon hartaan,
mi voittaa saattaa Jumalankin tahdon;

ei niinkuin kuolevainen kuolevaisen,
vaan Taivas tahtoo voitetuksi tulla
ja voitettuna voittaa hyvyydellään.

Ens sielu silmäkulman ynnä viides
sua kummastuttaa, koska heillä näet
koristetuksi tämän enkel-kodin.[257]

He kuolleet pakanoina ei kuin luulet,
vaan kristittyinä, uskoin Vapahtajaan
vast'edes kärsivään tai kärsineesen.

Näät helvetistä, joss' ei käänny kukaan
hyvähän tahtoon, luustoonsa tuo palas,
ja palkka toivon palavan se oli;[258]

tuon toivon palavan, mi voimin kaikin
rukoili luojaa, että ruumistuis hän
ja muuttua vois vielä tahto miehen.

Se sielu mainehikas, josta puhun,
lihaansa palas, siinä hetken oli
ja uskoi Häneen, joka voi hänt' auttaa.

Ja uskoen hän tuleen moiseen syttyi
rakkauden toden, että riemun tämän
hän ansaitsi, kun toisen kerran kuoli.

Kautt' armon, joka lähtehestä läikkyy
syvästä niin, ett'ei sen alku-aaltoon
viel' ole koskaan luodun silmä nähnyt,

tää toinen rakasti niin oikeutta,
ett' armost' armoon Luoja hälle katseen
valisti lunastukseen vastaisehen.[259]

Hän siihen uskoi, sietänyt ei enää
hajua pahaa pakanuuden kansain,
vaan moitti, soimas heidän turmelustaan.

Ne kolme naista, jotka oikealla
sivulla vaunun näit, ol' hälle kaste
jo tuhat vuotta ennen kasteen aikaa.

Oi, armon-valitsemus, kuink' on juures
etäällä niiden katsehilta, jotka
ei syytä ensimmäistä täysin näe!

Ja teidän, kuolevaisten, arvostelmat
on ahtaat; mekin, jotka Luojan näämme,
viel' emme tunne joka valittua.

Mut meist' on suloinen tuo puute, sillä
täss' autuudessa autuutemme kasvaa,
me että samaa tahdomme kuin Luoja.»

Näin kuva jumalallinen tuo mulle
suloisen rohdon antoi, että lyhyt
näköni siitä selväks seijastuisi.

Ja niinkuin kielten helinällä hyvää
säestää laulajata luutun-lyöjä,
niin että laulu soreammin sointuu,

niin muistan, että hänen haastaessaan
nuo valot autuahat kaksi,[260] niinkuin
molemmat silmät räpäykseen yhtyy,

säesti heitä helohohtehillaan.




Yhdeskolmatta laulu


Taas kasvoihin jo valtiattareni
ma olin silmät kiintänyt ja sielun,
kaikista muista miettehistä vapaan.

Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle:
»Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]

Näät kauneuteni, kuten nähnyt olet,
sikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan
palatsin ijäisen tään portahia,

ja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä,
ett ihmisvoimas ois sen leimunnalle
kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.

Olemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262]
mi Jalopeuran povell' liekkivällä
säteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.

Suo mieles seuraella silmiäsi,
tee niistä peilit kuvion sen kuultaa,
mi tässä peiliss' sulle kangastuvi.»

Jos joku tietäis, kuinka katseheni
näöstä nautti autuaasta hänen
mun kääntyessä esineihin muihin,

hän ymmärtäis, mik' onni sentään oli
totella taivaallista saattajaani,
jos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.

Kristallissa, jok' kiertäin maailmata
nimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263]
min hallitessa paha kaikki nukkui,

näin kullanväriset ma portaat[264] ylös
kohoovan, valon läpivälkyttämät,
niin ylös, ettei nähdä voinut silmä.

Ja alas asteita sen käyvän näin ma
niin monta loistoa kuin kaikki valot
taivaalta oisi siihen siroitetut.

Kuin päivän ensi koittehella naakat
kokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä
lyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,

ja osa lentää pois eik' enää palaa,
taas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan
ja siihen kaartamahan jäävät toiset;

niin näytti minusta, kun katsoin hehkuun
säenten, yhdess' saapuvaisten, koska
ne heljät heittyi porras-astehelle.

Ja se, mi seisoi meitä lähimpänä,
niin loisti, että lausuin itsekseni:
»Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.»

Mut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron
puheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa;
siks vasten toivoani viel' en kysy.

Siks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma
sen katselmuksissa, mi kaikki näkee,
näin virkkoi: »Tyydytä jo kuuma halus!»

Ma virkoin: »Tosin vuoksi ansioni
en oman vaatia voi, että vastaat;
mut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,

ah, sielu autuas, mi piilet riemus
sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi,
mik' on sun saattanut niin liki mua.

Ja lausu, miks ei tässä taivahassa
soi Paratiisin sulosoinnut, jotka
niin hartahina alemmissa helkkää.»

»Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös»,
hän vastas; »syystä siitä[266] ei soi laulu,
mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.

Pyhiä käynyt olen portahia
näin alas vain sua ilahduttaakseni
puheellain ynnä valo-vaipallani.

Ei rakkaus suurempi mua kiirehtänyt,
se hehkuu yhtä suurna, suurempana
tääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;

vaan tunne rakkauden, mi meistä tekee
maailman-kaitselmuksen orjat alttiit,
tääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.»

»Nään kyllä», virkoin, »pyhä soihtu, rakkaus
näiss' että kartanoissa riittää vapaa
jo totteluhun ikikaitselmuksen.

Mut se on ymmärtää mun työläs, kuinka
sa yksin juuri kumppaneistas tähän
tekohon ennen muita määrättihin.»

Sanaani viimeiseen en päässyt vielä,
kun valo kiertäin keskipistettänsä,
nopean myllynkiven lailla pyöri.

Ja vastas rakkaus, mi asui siinä:[267]
»Jumalan valkeus mun yltä valaa
ja läpitunkee kotelon, miss' olen.

Ajuuni omaan yhtyneenä voima
sen kohottaa mun niin, ma että näen
Ylimmän Olennon, jok' on sen lähde.

Säteilemäni riemu siitä johtuu;
mikäli kirkastuu näät sielun-silmäin,
sikäli loistan Luojan rakkautta.

Mut sielu kirkkainkaan ei taivahissa,
serafi ei, jok' enin näkee Luojan,
voi selitystä kysymyksees antaa.

Näät Ikisäätämyksen onkaloihin
syvälle niin sen tutkain tunkee, että
ei sinne silmä kuolevainen kanna.

Ja päälle maan kun jälleen saavut, kerro
tää siellä, ettei julkeneisi kukaan
päämäärää tuota kohti käydä enää.

Valoisa tääll' on sielu, siellä tumma;
siis päätä, kuinka päällä maan se mahtais,
mit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.»

Sanansa mulle pani paalut moiset,
ma että rajoituin vain kysymähän
häneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]

»Niin nousevat Italian kahden rannan
välillä vuoret kotiseutus luona,
ett' ukkonen käy niitä alempana.

Ne Catria-kukkulaksi siellä kaartuu;
sen alla luostari on yksinäinen
ja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.»

Näin kerran kolmannen hän mulle haastoi
ja sitten jatkoi: »Palvelukseen Luojan
lujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan

mehusta öljypuun vain valmistettuun,
keveesti kestin kylmän, kuuman ajat
ja elin elämääni miettiväistä.

Tuo luostar' runsaat näille taivahille
hedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään,
niin että pian selvinnee sen turhuus.

Pier Damiano olin siellä; Neitseen
majassa rannall' Adrian kun asuin,
nimeni Pietar' Syntinen taas oli.

Maist' elämääni vähän jäljell' oli,
kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka
pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.

Laihoina, avojaloin saapui Cephas[269]
ja astia tuo Pyhän Hengen suuri
jokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.

Mut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden,
mi tukee toisen, joka heitä ohjaa,
ja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.

He ratsunsa niin verhoo vaipoin, että
eläintä kaks käy saman peiton alla:
oi pitkämielisyys, mi moista siedät!»

Hän päätti. Näin nyt valoparvein aste
asteelta alas kiertävän ja käyvän
ja joka kierrokselta kaunistuvan.

Ne pysähtyivät hänen ympärilleen
ja huudon päästivät niin kovan,[271] että
ei siihen verrata voi mitään; minut

älyttömäks myös ukkonen tuo huumas.




Kahdeskolmatta laulu


Kuin laps, mi aina sinne juoksee, missä
sen lohtu varmin on, ma tyrmistynyt
myös käännyin oivaan ohjaajattareeni.

Ja hän kuin äiti, joka rientää pojan
avuksi kalpean ja huohottavan
ja haastaa äänin tätä tyyntäväisin,

nyt mulle: »Tiedät, olet Taivahassa,
ja että Taivahass' on kaikki pyhää
ja mitä tehdään, rakkaudesta tehdään.

Kuink' oiskaan laulu ja mun hymyilyni
sun muuttaneet, nyt arvaat, koska
tää huuto noin on sua hirvittänyt.

Tajunnut jos sen rukoukset oisit,
sa tietäisit jo Herran koston, jonka
näkevä olet ennen kuolematas.[272]

Korkeuden kalpa lyö ei liian varhain,
ei liian myöhään, vaikka niin ehk' uskoo,
ken sitä vartoo toivoin taikka kauhuin.

Mut käänny nyt myös puoleen näiden, olet
näkevä heissä monet kuulut henget,
jos, kuten sanon, silmäs sinne suuntaat.»

Ma katsoin, kunne käski hän, ja sata
näin pyörylätä, jotka toisiansa
säteilyin keskinäisin kaunistivat.

Ma seisoin niinkuin mies, mi itsehensä
toiveensa kärjen painaa eikä tohdi
kysyä, ettei työlästyisi toinen.

Ja suurin, heljin noista helmilöistä
nyt esiin astui vastauksellansa
vain tyydyttämään minun tahtoani.

Sisältä sen ma kuulin:[273] »Jos mun lailla
näkisit rakkauden, mi meissä palaa,
sa ilmi tuonut oisit aatoksesi.

Mut että vartoen ei viipyis sulta
päämääräs korkea, ma kohta vastaan
sun mietteeseesi, jota niin sa varot.

Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa
Cassinon, kulki paljon kansaa ennen
erehtynyttä, tietävää ei toden.[274]

Ma ensimmäisnä siellä julki lausuin
sen nimen, joka kuolevaisten maahan
totuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa.

Ja päälleni niin runsas paistoi armo,
ma että harha-uskonnosta, joka
maailman kiehtoo, pelastin sen seudun.

Muut valot nää kaikk' yksin-miettiviä
ol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö,
mi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.

Tää on Macarius, tää Romualdus,[275]
nää veljiäni, jotka luostareissa
eläen sydämensä säilyttivät.»

Ma hälle: »Hyvyys, jota haastamalla
osoitat mulle, ynnä hohtojenne
katsanto kaunis, jonka nään ja huomaan,

mun luottamuksein niin on laajentaneet
kuin ruusun Aurinko, min aukaisevi
niin paljon se kuin aueta se jaksaa.

Siks pyydän, ja sa, taatto, vastaa mulle,
niin suuren armon voinko saada, että
näkisin sinut kasvot paljahina.»[276]

Ja hän: »Ah, veli, ylväs toivehesi
toteutuva on viime taivahassa,
muut kaikki missä täyttyvät, myös minun.

On siellä täysi, kypsä, täydellinen
jokainen toivo; vain sen piirin osat
ijäti pysyy paikallansa kukin.

Näät niill' ei paikkaa ole eikä napaa
ja niihin saakka portahamme nousee,
siks sinne ei sun kanna katsehesi.

Niin korkealle patriarkka Jakob
kohoovan näki tikapuiden huipun,
kun kulki Enkelit niit' ylös, alas.

Mut maasta jalkaansa nyt nosta kukaan[277]
ei niitä noustakseen, ja luostar-säännöt
paperin haaskuuta maan päällä ovat.

Ne muurit, jotka oli Herran majat,
pesiksi paheen tulleet on, ja hiipat
ne säkkejä vain jauhon tärveltyneen.

Mut koronkisko kovinkaan niin loukkaa
hyvyytt' ei Luojan niin kuin saalis, joka
sydämet munkkien nyt hulluttavi.

Näät kaikki, mitä Kirkko tallettavi,
on niiden, jotka 'Luojan tähden' kerjää,
ei suvun eikä vielä pahempien.

Mut liha kuolevaisten on niin heikko,
ett' enempää ei kestä alku hyvä
kuin tammen synnystä on terhoon saakka.

Kullatta, hopeatta Pietar' alkoi,
ma aloin paastoin, rukouksin, nöyryys
perustus oli Franciskani-kunnan.

Ja kummankin jos alkujuurta katsot
ja näet, niissä niiden nyt on meno,
sa huomaat: valkeast' on musta tullut.

Mut taapäin että Jordan kääntyi, että
pakeni meri Luojan tahdon mukaan,
ol' oudompaa kuin hän ett' tässä auttais.»

Näin mulle hän; ja sitten seurahansa
hän liittyi, seura kaikki kokoon kertyi,
kohosi tuulispäänä korkeutehen.

Tuo sulo Nainen heidän jälkeen ohjas
vain viitaten mun noita portahia;
niin luontoni hän voitti voimallansa.

Ja verrattava vauhtiin siipieni
maan pääll' ei ole liike nopsin, missä
on nousu ynnä lasku luonnollinen.

Lukija oi,[278] kuin totta toivon tuohon
hartaaseen voittokulkuun, jonka vuoksi
lyön rintaani ja itken syntejäni,

niin ennemmin et saanut sormeasi
tulehen ois ja pois, kuin kaksoisien
ma merkin näin ja siinä itse olin.

Oi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus, voiman
valtaisan täyttämä, ma jolle kaiken
neroni velkaa oon, kuin olleekin se!

Keralla syntyi, kera teidän piili
hän, jok' on taatto kaiken maisen elon,
kun ensin hengitin Toskanan ilmaa.

Kun mulle sitten armo suotiin päästä
sees-piiriin korkeaan, mi teitä kiertää,
sain onnen tulla taivahanne tarhaan.

Hartaasti teidän puolehenne huokaa
nyt sieluni, se että saisi kyvyn
nousuunsa vaikeaan, mi viittoo, viehtää.

»Ylintä autuutta niin lähell' olet»,
Beatrice virkkoi, »että silmäis täytyy
terävät olla nyt ja nähdä selvään.

Siks ennen kuin sa enemp' astut siihen,
luo alas katsees, näe, kuinka paljon
oon maailmaa jo jalkais juureen pannut;

niin että esiintyisit mielin liedoin,
mikäli voit, tuon eessä voittoparven,
mi riemuin saapuu ikipiiriin tähän.»

Ma katsoin taapäin kehään seitsemähän
ja tämä taivaankappaleemme näytti
niin pienelt', että hymyilin ma sille.

Ja viisain on se, ken sen piennä pitää,
ja joka muuta miettii, toista toivoo,
sen vasta mainita voi järkeväksi.

Latonan tyttären[279] näin hehkussansa,
vapaana varjosta, min vuoksi uskoin
ma muinen harvaks sen ja tiivihiksi.

Sun poikas näyn, oi Hyperion, siedin
ma siellä, näin sen lähistöllä Majan,
Dionen taivahisen piiritanhun.[280]

Näin sitten, kuinka isää ynnä poikaa
Jupiter välittää, ja siellä selves
minulle, miten majaansa ne muuttaa.[281]

Ja kaikki seitsemän ne näytti mulle
niin nopeutensa kuin myös suuruutensa
ja kuinka mitatut on matkat niiden.

Se soppi, josta meill' on kiista tuima,[282]
myös näkyi merineen ja vuorinensa,
kun kiersin kanssa iki-Kaksoisien.

Taas sitten kauniit näin ma silmät Naisen.




Kolmaskolmatta laulu


Kuin lintu, jok' on lehvän suojass' armaan
pesässä maannut sulopoikinensa,
yö jotka häitä kattanut on kaikki,

ja kaivatut nuo hahmot nähdäksensä
ja niille ruokaa löytääkseen, mi vaiva
samall' on vaikea ja hertas hälle,

jo ennen aikaa oksall' avoimella
odottaa Aurinkoa innoin hartain
ja tähtää tarkkaan, eikö aamu nouse;

niin pystyss' seisoi Valtiattareni
ja tarkkas, kääntyneenä taivaan osaan
nyt siihen, miss' on Päivän kulku hitain.[283]

Kun hänet näit tuoss' ikävöimisessään,
ma tunsin niinkuin se, mi kaihoin toivoo
ja luottaa toivehensa täyttymiseen.

Mut vähän kesti väli-aika niiden,
tarkoitan varrontaa ja Taivaan kaiken
kirkastumista eessä katseheni.

Beatrice lausui: »Katso, siin' on laumat
Kristuksen riemukulun ynnä koko
hedelmä kierrännästä näiden piirein!»[284]

Kasvonsa kaikki hehkuvan nyt näytti
ja silmistänsä ilo moinen säihkyi,
sivuuttaa että vaieten se täytyy.

Kuin kirkkain täysikuudan-illoin Trivia
hymyilee keskell' impein ijäisien,[285]
jotk' kaunistavat joka puolta taivaan,

niin päällä tuhantisten tuikkehien
näin Päivän, josta valon sai ne kaikki
kuin tähtösemme meidän auringolta.[286]

Ja halki noiden valomerten paistoi
olento valoisa ja häikäisevä,
niin ettei sietää sitä voinut silmä.

Beatrice, ah, sa opas armas, kallis!...
Hän virkkoi: »Voima, joka voittaa sinut,
niin suur' on ettei sitä suista mikään.

Tass' on se viisaus, täss' on se mahti,[287]
mi ladut laittoi väliin maan ja Taivaan,
joit' ennen toivottiin niin kauan turhaan.»

Kuin ukonvaaja pilvest' iskee siksi
ett' avartuu eik' enää mahdu sinne,
ja luopuu luonnostaan ja maahan kirpoo;[288]

niin suurtui sieluni näist' armauksista
ja siirtyi ulos itsestänsä, enkä
menoa tapauksen voi muistaa enää.

»Aukaise silmäs, olemustain katso!
Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet
hymyni kestämähän kelpoisaksi.»

Ma olin niinkuin mies, mi aavistavi
viel' untaan mennyttä, mut turhaan, tuota
taas mieleen johtaaksensa, ponnistelee,

kun sain tuon käskyn, joka kiitostani
niin suurta ansaitsi, ett'ei se koskaan
hävitä kirjasta voi menneisyyden.

Jos avuksein nyt kaikki kielet soisi
nuo, joita Polyhymnia siskoinensa
on sulomaidoin enin maistattanut,

sadatta osaa lauletuks en saisi
totuudesta tuon hymyn taivahisen
ja kuinka seesti sitä hahmo pyhä.

Näin kesken Paratiisin kuvailua
hypätä täytyy pyhän laulunikin
kuin sen, min eessä tie on noussut pystyyn.

Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä
harteiden heikkouden tään kuorman alla,
ei moiti, jos ne siitä vapisevat.

Ei pikku pursille se väylä luotu,
tää haaksi jota halkoella tohtii,
ei miehille, jotk' itseänsä säästää.

»Sa kuinka rakastut niin kasvoihini,
kaunista ettet katso yrttitarhaa,
säteissä Vapahtajan kukkivata?

On tässä ruusu, jossa lihaks tuli
Jumalan Sana; tuoll' on liljat, jotka
hyvälle tielle tuoksullansa johtaa.»[290]

Beatrice näin. Ma, joka altis aivan
hänt' olin tottelemaan, käännyin jälleen
sotahan, jota silmät heikot kävi.

Kuin joskus nähnyt, vaikka varjoss' itse,
oon kukkaniitun päivänpaistehessa,
mi pilven haljennehen puhki säihkyy;

niin monet valohenkein laumat näin ma
säteissä säihkyvissä korkeuden,
en alkulähdettä, ne josta läikkyi.

Oi voima lempeä, mi niin ne leimaat!
Sa ylös nousit, suoden silmilleni
näin kyvyn nähdä, jok' ois niiltä mennyt.

Tuon kukan kauniin nimi,[291] illoin, aamuin
rukoilemani, sitoi mielen multa,
niin että valoon suurimpaan vain katsoin.

Kumpaankin silmääni kun kuvautunut
ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan,
mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,

taivaasta alas liiti soihtu pieni,[292]
kehäksi muovaeltu kruunun tapaan,
mi sitä saarsi ja sen ympär' kaarsi.

Sävelet maiset sulosointuisimmat
ja enin ihmismieltä kiehtovaiset
sois suulla särkyneen vain ukkospilven

tuon verrattuna lauluun luutun, jolla
safiri se nyt päänsä seppelöitsi
jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.

»Oon enkel-lempi, joka kierrän pyhää
iloa, helmastasi huokuvaista,
jok' oli majapaikka kaiken kaipuun.

Ja olen kiertävä sua, _Donna_ Taivaan,
sikskunnes poikaasi sa seuraat piiriin
ylimpään, jonka siitä kasvaa kauneus.»

Näin päättyi seppeleen tuon laulu, sitten
muut valot kaikki valtavirteen yhtyi
nimeä _Maarian_ nyt ylistämään.

Kuningasmantteli,[293] mi kaartuu kaiken
maailman yllä, jota henki Luojan
ja täydellisyys elähyttää enin,

yllämme kaartui sisäpintoinensa
niin vielä loitolla, ma etten nähdä
sen kauneutta voinut paikastani.

Eik' ollut silmilläni voimaa myöskään
tuon seppel-liekin tietä seuraamahan,
mi nousi siemenensä läheisyyteen,[294]

ja niinkuin lapsi, äitiään mi kohden
imettyänsä ojentaapi kädet
tunteesta, joka ulkoliikkeeks syttyy;

niin valkeudet nuo ojentuivat kaikki
nyt ylöspäin, ja siitä näin ma kuinka
heill' oli lempi syvä Maariahan.

Mut näköpiirissäni ne viipyi sitten
_Regina coeli_[295] ihanasti laulain;
sen muisto mult' ei ole mennyt koskaan.

Kuink' onkaan suuri runsaus, mi mahtuu
lippaisiin pyhiin näihin, jotka oli
maan päällä kylvämään niin laaja-kädet!

Tääll' elo on ja itkun aarteest' ilo,
mi saatiin Babylonin vankeudessa,
kun kultaa kerran ylönkatsottihin.[296]

Ja täällä juhlii voittoansa, luona
Jumalan ynnä Neitseen Poian ylvään,
kerällä vanhan ynnä uuden liiton

hän, jolla avaimet on auvon tämän.[297]




Neljäskolmatta laulu


»Valiovieraat Lampaat ehtoollisen[298]
tuon pyhän, joka ravitseepi teidät,
niin että toivehenne aina täyttyy.

Jos Luojan armo hänen suonut maistaa
on siitä, mikä pöydältänne putoo,
jo ennen aikaa, jonka kuolo määrää,

pyyteensä ääretön te nähkää, suokaa
hänelle pisara: te juotte aina
lähteestä, josta aatoksensa tulee.»

Beatrice näin. Ja sielut liedot kääntyi
kuin piirit ympär' kiintopisteittensä
ja leimusivat niinkuin pyrstötähdet.

Ja kuten rattaat koneistossa kellon
niin kiertää, että ensimmäinen näyttää
kuin seisois se ja viimeinen kuin lentäis;

niin valopyörät, karkeloiden eri
tavoilla, mulle autuudestaan antoi
hitaamman taikka nopeamman tunnun.

Ma siitä, jonka kauneimmaksi katsoin,
näin liekin liehuvan niin onnellisen,
sen etten kirkkautta nähnyt kellään![299]

Ja kolme kertaa ympäri Beatricen
se kiersi, laulaen niin tenhoovasti,
sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.

Siks sit' en kirjoita, ei sulka suihka,
kun kuvat mielen, sanat kielen liian
räikeit' on moiseen laskos-maalaukseen.[300]

»Oi, pyhä siskosein, mi hurskahasti
niin pyydät, kautta lempes hehkun minut
erotat kaunihista piiristäni.»

Pysähtyi sitten pyhä liekki, kääntyi
ja henkäs puoleen Valtiattareni
nää sanat, jotka mainitsin ma yllä.

Ja hän: »Oi ikivalo miehen suuren,
mi Luojalta sai autuutemme ihmeen
avaimet, joita hän maan päällä kantoi!

Hänt' tutki helpoista--ja vaikeistakin,
jos tahdot--kohdista sen Uskon, joka
soi muinoin voiman sulle merta käydä.[301]

Häll' onko rakkaus, toivo, usko vankka,
sa ilmi saat, min silmä sinne kantaa,
miss' seikat kaikki selvään kuvastuvat.

Tää valtakunta kosk' on kansoittunut
kautt' uskon toden, hyvä on, häll' että
on tilaisuus sen ylistystä laulaa.»

Kuin pulmaa miettiessä oppi-isän
puhele teini[302] ei, vaan asestautuu
todisteluhun, ei sen ratkaisuhun;

niin kaikin järkisyin jo jännittäysin
ma hänen haastaessaan käydäkseni
kysyjän moisen eessä moiseen rippiin.

»Sa, rakas kristiveli, virka: mikä
on usko?» Kohotin ma pääni kohden
valoa, josta sanat huokui nämä.

Beatriceen käännyin, joka merkit mulle
nopeat viittoi, että läikyttäisin
sisäisen lähteheni vettä ulos.

»Se armo», aloin, »joka korkealle
Ens-Päällikölle suo mun tunnustauta,
myös auttakoon nyt muotoon aatokseni.»

Ja jatkoin: »Kuin on totisesti meille,
oi taatto, kirjoittanut veljes rakas,[303]
mi oikeaan sun kanssas johti Rooman,

on usko uskallusta toivottuihin
ja vakaa varmuus näkymättömistä;
se minun mielestäin on uskon ydin.»

Ma silloin kuulin: »Oikein ajattelet,
jos ymmärrät, miks ensin usko hälle
ol' luottamusta, sitten varmuus vak