The Project Gutenberg EBook of Lyhyitä kertomuksia, by Minna Canth This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Lyhyitä kertomuksia Author: Minna Canth Release Date: June 14, 2004 [EBook #12612] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LYHYITÄ KERTOMUKSIA *** Produced by Tapio Riikonen LYHYITÄ KERTOMUKSIA Kirj. Minna Canth 1917-19 (1877-1895) SISÄLLYS: Hemmo Ensimmäiset markkinat Äiti ja poika Päivä koittaa Vanhan taaton tarinoita I. Pikku Heikin merkillinen matka II. Pellervoinen Kuoleva lapsi Lapsenpiika Kauppias Roller Ystävykset Eräänä sunnuntaina Lain mukaan Kasvinkumppanit Mutta mitäs tapahtui Epäluulo Eräs Puijolla käynti "Vanha piika" Kodista pois Ompelija Kahtalainen onni Laulaja Missä onni HEMMO. Hän oli kylän lemmikki. Vanhat häntä suosivat, nuoret häntä ihaelivat ja lapset häntä ystävänänsä rakastivat. Ei ollut aatetta niin ylevää, jot'ei sydämensä olisi omistanut, ei määrää niin korkeata, jonka saavuttamisesta olisi epäillyt. Poikana heilui hän korkeimpien puiden latva-oksilla, nuorukaisena taisteli hän metsän väkeväin asujanten kanssa ja moni kaatunut otus kertoi hänen nuolensa tarkasta iskusta. Hän oli Suomen raikas, toivorikas nuorukainen, tuo iloinen Hemmo. Anna oli hänen morsiamensa. Anna oli nuori, suloinen neito, jonka poskilla ruusut heloittivat ja jonka silmistä taivaan loiste säihkyi. Hemmo oli hänen lapsuutensa ystävä ja nuoruutensa ylkä. Hemmoa oli Anna rakastanut aina siitä, kun tuntonsa heräsi ja ajatuksensa eloon virkosi. Mitä parhainta ja jalointa hän elämässä tunsi, sen lempivä sydämensä Hemmossa löysi toteutuneena. Joulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua luopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan päätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire. Päivät pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen myötäjäisiään. Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin liittyivät, mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten sievästi liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla löytyi. Mutta äkkiä nousi Suomessa huuto,--huuto, kamala ja kauhea, joka nuolta nopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä pohjoiseen. Se huuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se kaikui vuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja salon hiljaisuuteen. Vihollinen on maassa!--tämä oli huuto, joka sai miesten sydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset vaikeroimaan.-- »Vihollinen on maassa!» se tieto iski salaman tavoin siihenkin kylään, missä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa kasvaa ja juurtua. Rauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa kuului jo uhkaavan myrskyn kumina. Hajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen silmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä puristi, oli hervottomaksi käynyt. »Isäinmaa on vaarassa, veljein veri vuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.» Tuo ajatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen rinnastaan ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti jo ylös. »Isä, äiti, tyttöni armas», puhui hän, »en voi täällä enään laiskana virua, kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani puolustamaan!» Kirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas huokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu alas maata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää vasten kättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät. »Mene!» lausui isä selkeästi;--»mene!» kuului äidinki väriseviltä huulilta, ja--»mene!» kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli sammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys. Ja Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi pois sotaan ja taisteluun. * * * * * Maantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä neljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta verta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat, ryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos kankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan, keräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja--nyt selveni miehelle heidän julma aikomuksensa--eläviltä tahtoivat he polttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain surkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato ruumistaan kanervikossa; mutta, voi!--turhaan hän voimiaan ponnisteli; --siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies kangistui kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota hirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain valitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta--eikö kuulunut myös hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä tekikin, ja, kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa kuoleman iskun. Vielä hetkinen ja ... ei ... kuolema ei tullutkaan, tuli vaan pelastus ja apu odottamaton. »Ole hiljaa!» kuiskasi tuttu ystävän ääni hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase painettiin hänen kouraansa. Ystävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja kuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan, löivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja pelastivat äidin lapsineen liekkien vallasta. Hämmästyksestä tuskin toinnuttuaan, kokosi vaimo lapsensa ympärilleen, niinkuin lintu kerää poikiaan vaaran uhatessa ja taitavasti vei hän heitä korven mutkaisia polkuja myöten kauas sydänmaan turvaan. Mutta hänen miehensä kiiruhti Hemmon kanssa vihollisen jälkiä tiedustelemaan. Olivat he kulkeneet noin virstan pari, kun Hemmo luuli kuulleensa laukauksen. He seisahtuivat, painoivat korvansa maahan ja kuulivat nyt selvään rätinää ja paukauksia. Ei aikaa ollut viipymään, joka hetki maksoi verta. Niinkuin tuuliaispää kiitää kankaalla, niin riensivät miehetkin eteenpäin, kunnes joutuivat sota-kentällen. Eteenpäin ja yhä eteenpäin ryntäsivät he vieläki; ja missä vaan kulkunsa kävi, siinä kaatui vihollista kuin heinää terävän viitakkeen edessä. Hemmo häilyi rivien etupäässä, uroita urhokkaampana; vartalossaan asui voimaa ja miehuutta ja silmistään loisti sankarin nero. Uutta voimaa jäntereihin ja uutta intoa sydämihin sai väsynyt mies-joukko, nähdessään vaaran suussa tuon uljaan nuorukaisen, jonka he kaikki hyvin tunsivat. Ennen auringon laskua oli työ päätetty ja kolme kertaa suurempi vihollisvoima maahan lyöty. Mutta helppo ei aivan voitto ollut. Kaatuneiden ruumiit täyttivät kentän ja synnyinmaa oli saanut maistaa monen uljaimman poikansa sydän-verta. * * * * * Muutaman päivän jälkeen nähtiin eräänä iltana kirkkomaalla äänetön ihmisjoukko seisovan avoimen haudan partaalla. Likinnä oli kaksi vanhusta, mies ja vaimo, sekä nuori, kalvea neitonen. Vanhukset vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin hiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa lehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle mennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan syvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi? Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla? Ketä moinen väen paljous kyynel-silmin oli saattamaan tullut? Kysy sitä vaikka lapselta tuolla äitinsä käsivarrella ja vastaukseksi saat: »Se on Hemmo, kylän lemmikki, viime taistelun kaatunut sankari.» Ja hän se oli;-- nuorukainen, jonka jänteret teräksestä olivat, jonka rinnassa into ja rakkaus hehkui,--nuorukainen, joka oli synnyinmaansa kunnia, vanhempainsa toivo ja morsiamensa kaikki kaikessa. Kangistuneet nyt olivat voimakkaat jäsenet, kylmennyt oli jalo sydän ja sammunut kuoleman yöhön oli silmäin loiste. Luunsa murheella kätkettiin maan mustaan multaan, mutta maineensa ja työnsä jäivät hänen jälkeensä, jäivät ainaiseksi kirkkaana tähtenä loistamaan Suomen tumman siniselle taivaalle. ["Päijänne" lehden näytenumerossa 1877.] ENSIMMÄISET MARKKINAT. Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta. Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas, tavoittaakseen jonkun tienvieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan. Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä esiin vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa hymyillen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon viimeiset jäähyväissäteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen olleet. --Elsa, lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, sinua olen jo kauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta. --No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, mietti Elsa epäillen ja hänen iloisista silmistään loisti pienoinen veitikkamaisuus. --Aijon, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille. Elsan otsa pimentyi. --Matin kanssa----sanoi hän--elä sitä te'e Antti--elä ainakaan Matin seurassa mene markkinoille. --Ja miks'ei? --Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.-- --Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyä olisikaan, virkistää se kumminkin sekä sielua että ruumista. --Mistä sen tiedät, Antti, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt? --Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy markkinoilla. --Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja ruumiin puolesta? --Mitä tyhjiä viisastelet! --Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää. Antti jo kiivastui. --Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski,--et tunne etkä salli mitään viatonta huvitusta. Mutta elä luulekaan, että asia siitä paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös. Se on kerrassa sanottu. Elsa ei mitään virkkanut, mutta hänen mielensä oli käynyt alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyynenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat. Antti seisahtui. --Jää hyvästi, Antti! sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen kättä. Antin sydän jo heltyi. --Kuule, Elsa, puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa kulkee markkinoilla,--noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten on, jos minäkin sinne joskus menen? --Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja vilpittömänä, kuin sinne menetkin. --Ha ha ha! jo tottakin näet aaveita. --Onnellista matkaa, Antti! --Jumalan haltuun, Elsa! * * * * * Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja armoton ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa, kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä myhäillen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan. Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat ja hevoset kiitävät eteenpäin. Metsä kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta. --Hei liirua leijan laa, Markkinamiehiä ollaan vaan, Hei liirua leijan laa, Oltta, viinaa juoda saan.-- Jo heti kotipihasta lähdettyä miehet saivat »markkinakuraasia». Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista. Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli levoton--Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat. --Istut siinä kuin pölkky, moitti Matti, näkyy, ett'et vielä ole oppinut markkina-iloa tuntemaan. --Tämmöinen ilo ei mitään maksa. --Eikö maksa? Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa, Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa. Eikö sellainen ilo mitään maksa, häh? Kallista vähän tuota pullon suuta, niin saat parempaa ryhtiä----no ota vaan, eläkä yhtään inkkaa, se on Koivuniemen Jussin parasta viinaa.----Ell'et nyt hyvällä ota naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon.----Kas niin vaan----hih!--kallista paremmin,--no niin. »Tattis mamma, sanoi Lotan Mikko.» Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu. Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo, Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo. Ota sitt' itselles toinen akka, Eläkä sentähden juomasta lakkaa, Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa--ja juo! --Elä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää. --Kas poikaa vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne vörmyntärikseni, sano! --Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät. --Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin hiisi vieköön, ei ole onni tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta kas kun sen teen kiusallasikin. Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna, Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna. No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo, seis hevonen! Pidäs ohjaksista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän löylyttämään. --Oletkos hulluna, Matti? Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo aidan toisella puolen ja juoksi kädet suorina ylös mäelle, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten välillä. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkillään ruhtoa oikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit unhottivat hetkeksi riitansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten tappelua katsonut, sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia päähän, niin että veri turskahti esiin; eräs toinen taas hakkasi häntä selkään paksulla seipäällä. --»Maltas, kun ma saan selkäni seinään, sanoi Manu vainaa», änkytti Matti, mutta se kun ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua. --Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti kuitenkin samalla hätään ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen. Pian oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä kumminkin siinä toimessaan saada syvän puukon haavan kupeesensa. --Ei siitä mies kuole, lohdutti häntä Matti, kun taas rauhassa ajoivat eteenpäin. Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavoistani. Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan! --Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit heistä erillään pysynyt. --»Höm, kyllähän se niin on, on kai», sanoi Toivola akalleen, mutta minkäs sille taitaa kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua ollut, mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pullo ja mun hyvä viinani meni maahan. »Se on luut nuu!» sanoi Östmanska, kun ruoka loppui. --Niinkuin et sinä muka toista hankkisi! --Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä kaupungissa ollaan. --Sen mä tiesin. Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä Matin »kuraasi» ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtynyt. Matti pani sille kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä rakkauden laulua: "Pää sinä kultani rakas luonto, Sinulle on annettu suloinen muoto, Ole sinä aina iloinen, Elä sinä kiukussa kiroile. Sinusta en koskaan eritä taida, Muut likat ei mielestän mitä maita, Sä olet se kaikista ainova, Jolle nuoren luontoni lahjoitan. Nyt minä lasken käteni kaulaan, Sillä minä näin suloisesti laulan, Kun en voi muuten selittää, Kuin perääsi on on niin ikävä." Mitä se »pää» siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi eräs kuuntelijoista. --Tietänethän tuon, lausui toinen, se tarkoittaa, että koko laulu on päätön. --Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on »pää» aina pässin esipuhe, lausui kolmas, ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on oikein aika »pässin pää». Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat; mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhähtelivät ja peittivät huuliaan sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan. Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat.--Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane, mietti hän pätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin-- sulhaspuvukseen muka--kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin ankun seinää. Antti meni sinne. --Hei mies, huusi juutalainen hänelle vastaan, tule ostamah, se helppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell' markall', et paremba mistääh sah.-- Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis, mutta--»jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa»--arveli hän ja aikoi lähteä eteenpäin. Juutalainen innostui. --Osta veli, huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen--osta, mine anda se sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'! Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän pulskempi tässä asussa ja totta Elsankin silmissä poika toiselta näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja vanhassa retkaleessa. --Mitähän tuo olisi, jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais olla. --No sama se on, maksa pois raha,--sanoi juutalainen ja kauppa oli tehty. Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan nuttunsa pöydältä, mutta--ihme ja kumma--se olikin kadonnut. Turhaan haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä ympärillään,-- nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo kaupassa muitten kanssa eikä joutunut häntä enää kuulemaankaan. Tässä ei auttanut muu, kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia! Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään katua, näki hän niin sanotun »onnen pyörän», joka ihmisille ilmoittaa tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin täytyi ostaa. Antille annettiin »onnen lippu», joka lupasi hänelle paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää, muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. »Vähät siitä», arveli Antti, »jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan liivin taskussa.----Hm----rikkautta ja kaunis puoliso--Elsa onkin kauniin tyttö koko maailmassa--» Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panoraama. Ympäri huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli vahinko,--mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään. --Täälläkö sinä junkkari oletkin, kuului samassa tuttu ääni hänen korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä.--Käy mukaan, minulla on täällä muutamia hyviä tovereita. Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan uutta nuttuansa, ja--pettivätkö silmänsä, vai oliko kaikki noiduttu-- uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen kostuttanut, juutalaisen maali oli liuvennut ja hänen päällään oli nyt vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki. --Matti, sanoi hän seisahtuen, katsos veli kulta vähän tätä uutta takkiani! --Hm--»kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi». --Mitä sinä tästä arvelet? --Arvelen, että juutalainen sinut petti. --Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän häpeällistä. --Kyllähän se niin on, on kai. --Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen? --Niin, sitä asiaa sietää harkita. Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään, mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan--kapakkaan. * * * * * Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen, hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän? Pelkällä lattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään lattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alaston. Ikkunat olivat korkealla permannosta ja--rautahäkit edessä. --Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä? --Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme joutuneet----Matti----Matti----etkö jo herää---- Hän tarttui Matin käteen----oi suuri Luoja----se oli kylmä! Antti nosti hänen päätään, lattialla oli verta,----veri oli myös hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin.----Matti oli kuollut,--kuollut,--ja missä tilassa! Tuskan hiki nousi hänen otsalleen, sydäntä kovin ahdisteli, hän puristi käsillään päätään.--»Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin esihuoneesen», huokasi hän. Mieleen juohtui nyt kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja--enempää ei hän muistanut---- --Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä! Toinen pää toisensa perästä kohosi lattiasta ja tylsät silmät kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään. Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi. Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla, vielä oli armon aikaa, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla ensimmäisen askeleensa jo oli ottanut. Varoittavana, kauhistavana esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen vie. --Ja Elsa,--tuo ihana, puhdas tyttö,--hän varmaankin hylkää langenneen nuorukaisen---- Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden lakkoon langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin hänen halunsa ja toivonsa paloivat, vaan astui raskailla, epävakaisilla askeleilla kohden kolkkoa kotoansa. * * * * * Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni, mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoili ruis, kauniina ja lähes tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti, tarttui syleillen hänen hameesensa. --Äiti, saammeko juosta isää vastaan?--kysyi vanhin, sievä, seitsenvuotias Anna. --Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.-- Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä iloinen hymy, sillä hän jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa. Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: »Isä ota 'yliin!» Ja isä laski heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen. Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä tervehti miestään. --Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy--sanoi hän. --Tulen, ja sua kiitän Elsani--vastasi Antti, syleillen vapaalla käsivarrella vaimoaan--kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin.-- --Unhota se jo!-- --Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?-- --On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme?-- --Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen lukukirjan. Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään. [1877. "Päijänne" 1878, n:ot 34, 35. Novelleja ja kertomuksia I, 1878. Novelleja I, 1892.] ÄITI JA POIKA. Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia. Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen,-- mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa, silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot rannalla heille kuiskaelivat. Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden näkö oli uhkaava, peloittava. Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä, ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla, viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa. Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän jälessään. Se saavutti venheen,--löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli toinen--kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen ja--löi sen pirstaksi luotoon. Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään. --Oi taivaan suuri Luoja, huokasi hän ahdistetulla sydämmellä, elä salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias! Ja taivaan ovi aukeni,--äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset silmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille. * * * * * Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta vierinyt ajan hautaan, kun taas sama äiti ja sama poika kulkivat Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen sinervää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä kalvossa. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset leikkipuheet ja soiton säveleet kaikuivat loitolle ympäri. Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari ensimmäisen venheen keskellä. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan. Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas, lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut! --Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa kättä, ole tervetullut sinä, mun sydämmeni rakastettu, uuteen kotiisi! Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo! Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja ujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan. Morsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä sydämmessä. * * * * * Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet, eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään, vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän päätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva. --Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne, maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala, miksi olet niin kova ja armahtamaton! Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta. Kyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon sylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta. Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa. Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli sijaan. --Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat,--niin siellä,--siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon sinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti. Kiittämätön vaivanen mikä olinkin! Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla äänellä: --Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja! [1877. "Päijänne" 1878, n:o 37. Novelleja ja kertomuksia I. Novelleja I. "Uusi Kuvalehti" 1891.] PÄIVÄ KOITTAA. I. Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma. Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden, ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä, yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin ulos Kallavedelle, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa, joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja varallisuudesta. Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö, Koiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan vähän vanhempi toveriaan, loikuili selällään nurmikolla ja varjosi käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään: --Kuule Niilo! --Hoi? --Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa. --Niinkö luulet, Katri? --Siitä olen varma. --Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin mukavasti tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon kiehkuraasi? --Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti kukkia. --Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni?--Niilo kavahti istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi. --Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin lapset tekevät? --Hm--etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin haluttaa olla niinkuin olen. Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen päähänsä. --Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin silmin. --Kyllä--Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin silmiin ja hohtaviin poskiin,--kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa tai jotakin muuta. Katri katsoi Niiloon. --No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella hymyllä. Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta. --Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut jäseniäni. Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan, Niilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski kannettavansa maahan. --Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen. Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat noita armaita sinisilmiä. --Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan. Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi rantaa. Siellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja jätti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo kuivuneet. --Katsos nyt, Katri! Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi syvyyteen. --Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen. --Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua. --Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri. --No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi! Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi kauvas, putosi viimein alas ja--ploks!--vajosi heti syvyyteen. Katri nauroi. --Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän. Tuo Yrjöä kovin harmitti. --Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän. --Saat heittää minun palloani, lausui Katri ja otti taskustaan samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle. Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja-- voi onnettomuutta--putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen keltaisia hiuksiaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan. Riemusta huutaen juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta. Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä, ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa. Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinkin oli tovereitaan kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalleimmat muistot. II. Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia. Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut rakkaudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja hänen muotonsa oli käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut köyhän mökin tytärtä? Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle ilmoittanut, mitä sydämmen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli luonnoltaan aivan toisenlainen ja kenties olikin se juuri siitä syystä, kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen olentonsa, hänen suloiset, tuntehikkaat kasvonsa sekä vilkkaasti liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat, ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen. Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan monta sanaa virkkanut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri silloin nykäsi häntä tukasta, saadakseen »Niiloa oikein valveille», niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä suurimpain kalain uiskentelevan. Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä seisoi paljon kansaa pienemmissä ja suuremmissa parvissa, mitkä hiljaa keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan mukaan puetut tummansinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä ollut virsikirjan ympärille käärittynä. Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään. --Elä siihen vielä nukuttele, ilkkui Katri, odota toki siksi, kun kirkon penkkiin pääset. --Katso vaan, ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski, vastasi Niilo. Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa. --Hei, Niilo, sanoi hän viimein, johan nyt kummia kuullaan, kun sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee. Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta, tapasi hän Yrjön tuliset katseet, ja vaikka Katri aina kiireesti loi silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella, kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi ja oli sen jo monasti ennenkin aavistanut, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki se hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi herännyt hänen sydämmessään? Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä pikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään. Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui, pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä ei Katri nähnyt. Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa; Niilo piti perää ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään. Puheenaineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat tottumattomat, alkoi tuntua työläältä--ja silmäluometkin kävivät niin kummallisen raskaiksi. --Merkillistä, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan emäntä haukotellen. --Niinpä minuakin, vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen kankeita silmiään,--eikö vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa. Ja hänkin haukotteli pitkään. Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja vedenpinta huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen. Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa. Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan. Mutta vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen huulillaan pyörinyt; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen rantaan saakka. III. Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämmensä koko hellyydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta taistella,--nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut. Mutta Niilo jäi yksin maailmaan,--ei toki aivan yksin, sillä tuolta toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan. Ja vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, teki vaan mielen pehmeäksi. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli, sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä vaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa mateleva mato. Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja istautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan oudossa tienoossa, kunnes hän viimein saapui korkealle vuorelle, jonka alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja kaikenlaisia hedelmiä. »Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa», arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella lattialla. Mielikki oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmillä, käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jaloissa oli hänellä siniset sukat ja kengät, kiinnitetyt punaisilla pauloilla. Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaset kukoistivat, siellä tuhannet linnut visertelivät, ja kaikki, sekä kukkaset että linnut, puhuivat kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama, joka kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon- kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen ynnä monta muuta. --Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki. --Suomesta olen, vastasi Niilo. Kukkasten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu. --Suomesta, hän on Suomesta, pakisivat he toisilleen ja ruusunen vienolla äänellä jatkoi: --Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa; ja vaikka kauneuden ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko taivaalla. Hänen purppurahuuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat silmäykset impeäni seurasivat. »Oi ihana neiti», saneli nuorukainen, »sinä olet mun sydämmeni valloittanut: sano, miten voisin sun rakkautesi voittaa?» Ja neiti vastasi: »todistakoon elämäsi, että kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan: palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä on ijäti oleva sun omasi.» Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa. Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä ja viserteli: »Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria, täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatonta nuorukaista. »Kaunis nuorukainen», puhui hän viettelevällä äänellä, »tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämmesi ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.» Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämmeni vapisi ja minä varoittelin häntä tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt. Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen polkuun ja saneli naiselle: »En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on etsittävänä, jonka nimi on Suomen onni.» »Elä hulluttele, nuorukainen», puhui nainen, »jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin, orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaset heloittavat sillä tiellä, jolle sua saatan.» Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi jyrkällä äänellä: »Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo valheen huulillasi asuvan.» Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväinen kukka. Tämä impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui: »elä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!» Ja Suomettaren turvissa astui nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolet eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja sävelsin ilovirren, enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä.» Kaikki, sekä kukkaset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen ja lauloivat: »Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten povissa!»------ Kokonainen kukkais-sade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi: --Arvaa, Niilo, ken sun herätti! --Eihän tuo liene vaikea arvata, lausui Niilo, samalla kun tarttui kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan. --Hiljaa mies, torui Katri, luuletko minulla olevan aikaa täällä joutilaana oleskelemaan. --Mihinkäs sinulla on kiire? --Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle. --Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni? --Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua vähitellen rupee ihminen pelkäämään. --Katri! --Niilo! --Tuo oli sinulta leikkiä vaan. --Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta elä viivytä minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin! --Hyvästi Katri! Kyllä tulen! Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsässä. --Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru-- ptru--u u--ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru--ptru-- u--u--ui. Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän väliä kutsumushuudollaan lehmiä houkutellen. Nämä pian tulivatkin häntä vastaan, kellokki edessä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa kantoi kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli ja taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella kaikki kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä hitaasti päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen hoitajaansa ja sanoi »möö--öh», joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin »suuri kiitos!» Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko kiiltäviä, pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat kahden toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään palvelustytön kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen lämpöisenä, sillä hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo asettautui sentähden perään. Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta. Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoissa. Niiden välistä näkyi ääretön avaruus, jonka synkeyttä tuikkivat tähdet vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana hopeanhohtavassa valossa--olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty. Suloiset tunteet täyttivät Niilon sydämmen, kun hän tätä suurta ja ylevää ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa sulholleen tuon luulotellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä täydelleen tuntenut sen sydämmen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä on? Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiukset silmiltään huivin alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja--niin, nyt oli kostontuuma valmis! --Kuule Niilo! --Kyllä kuulen. --En vielä heti aijokaan mennä vihille kanssasi. --Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan. --Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään. --No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt? --Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään. --Et sitä tähän asti ole vastaan pannut. --Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin. --Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla--ole sinä vaan ijäti yhtä iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet. Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt vuorostaan olla muka jäykkä. --Kyllä on hyvä sanoa »ole», vastasi hän, mutta etkö luule minun näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun naimisiin joutuvat. Tottapa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä oltava. --Niin--lienet siinä osaksi oikeassakin; vakuutusta vastaan puhuisin, jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa olevalla naisella olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin naimattomalla, niinkuin hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat velvollisuudet täytettävänä. Mutta koska Jumala sen kerran niin on säätänyt, niin luulen myöskin, että hän ne voi hyvin kestää, jos häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja varmasti luotan siihen, että siunaus aina tulee olemaan sitä suurempi, kuta raskaampi ja vaikeampi tehtävämme on ollut. --Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä kumminkaan aina niin ole. --Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen. --Tuota en ymmärrä. --Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä säilyttää hän mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen, ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan uuvuttaa työn teolla, vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa nautintohimo senlainen, ett'ei hän siitä ikänä omin voimin vapaaksi pääse. Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja hengelliset voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle hetkeksikään lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys, sillä tietysti hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan edellisen talo yhä hyötyy ja voimistuu. --Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella. Mutta--Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt-- mutta enhän minä siltä aijo laiskana virua, vaikka en vielä halua naimiseen mennä. --Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää. Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja kasteli Niilon. --Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi, arveli hän itsekseen. --Mutta elä paheksi, sanoi hän, hetken mietittyään, elä paheksi, jos sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut heitän. --Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti?--Nyt oli Niilon ääni tavallista kiivaampi. --Ahaa, ajatteli Katri, hyvä juttu! Mutta kovaa sanoi hän: --Niin, näet ajattelin vaan------ --Mitä ajattelit? --Ajattelin vaan----, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki ajatuksensakin ilmoittaa? --Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ellen sinuun? Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua jälleen katsoi Niiloon, näyttivät tämän kasvot hänestä niin kummallisen kalpeilta. --Niilo, sinulla varmaankin on kylmä, lausui Katri, ota minun sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin paitse. --Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole. --Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalpeat kuin kuolleen. --Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda vähän paremmin, että päästään pois. --Kyllä. Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin, ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään. --Kuulitko? kysäsi hän äkkiä, tuolla koivukossa risahti. --Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme. Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti säikähdyksestä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta Niilo koki häntä rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessään hän kuitenkin toista ajatteli. IV. Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä. Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli Niilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. »Kyllä hän minusta sentään pitää», ajatteli hän ja tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi. Nyt kuului jalan kopse porstuasta,--ovi aukeni ja sisään astui Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin yksinään olevan. --Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä ottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken. Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden, odottaen Niiloa tulevaksi. --Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle sieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään. Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon komeaan huiviin eikä virkkanut mitään. --Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö.------Katri---- yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä.--Katri, rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo! Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suuteloita. Samassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa pimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta. --Mikä se oli? huusi Katri kauhistuen. --Se oli vaan tuuli, joka vinkuu nurkissa--Katri, mitä tyhjää pelästyt?----Elä katso noin kamalasti Katri------Katri, miksi kalpenet suotta? Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella. --Sinä olet kehno mies, Yrjö, lausui hän vihaisesti. Niilo ei koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä minulle. --Mutta minäpä rakastan sinua, Katri--rakastan sua hurjasti, sinä ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana. Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja ääni oli lähes tukahtunut rajuista himoista. --Mene pois, kelvoton, lausui Katri, mene ja vie huivisi ja kaikki, en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä. Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana, Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin. Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia. Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt kotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty, enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin kuleksia ja viipyä kotoa poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetönnä näitä uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Käsi toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan huomannut. * * * * * Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi monta viikkoa kuumetaudissa huonona, ja kun hän viimeinkin nousi vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin välinpitämätön ja toivoton, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä--ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämän riemusta. Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta--Yrjö sai vahvat liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi takaisin. Hän lupasi--sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa turpeen alla. »Elämäni lanka katkeaa», ajatteli hän, »kun viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu». Mutta Yrjö riemuitsi sydämmessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut. Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen, metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat,--mutta Niilo ei takaisin tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämmen salaisimmassakaan sopukassa enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta iloa ei hän elämästä enää odottanut. Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjoili kihloja, joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja--hyrähti itkuun. Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi, nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia likiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti tuota suloista ja kalpeata morsianta, ja päätti hänen varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämmen. V. Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskalla ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan ääressä sillä välin, kun hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan vuoden sisään oli tyyten hävittänyt suuren rikkautensa. Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili,--mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta, mutta mahdotonta oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti, sen kuin ennätti. Oli myöhäinen ilta Heinäkuun loppupuolella. Likeiseen kestikievariin oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies, silmät tumman siniset, parta ruskea, kasvot päivettyneet. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta ja isäntä, joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen. Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa, hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä, kiiruhti hän nopeasti takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat hänet hervattomana lattiaan. Vavisten käänsi rosvo harmaat kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin huulilta. --Yrjö! --Niilo! Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan käsiinsä. --Onneton, näinkö sinut jälleen tapaan? puhkesi viimein Niilo puhumaan. Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus. --Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi? Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän katsoi epäillen Niiloon. --Mitä kysyt, sanoi hän, mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää hän Koivistossa. --Mitä tarkoitat? --Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat myydyt, ja huomenna myydään talomme. --Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa ymmärtämättömyydestä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan. --Haa, sinä konna! mutisi Yrjö, tulitko tänne Katria lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mutt' Jumal' aut'--sitä ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa------ Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitteli puukkoa vyöltään. Mutta Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi maahan. --Kelvoton, mikä oletkin, lausui hän. Vaimosi luo todella lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani. Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi Koivistoon. Kuinka hyvin hän muisti tämän tien! Joka puu, joka kivi ja kanto olivat juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaset tien ohessa kallistivat päätään, ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset rappiolta,--joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme lasta makasi lattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan. --Niilo! kuiskasivat hänen värisevät huulensa, Niilo, mun Niiloni! riemuitsi hänen sydämmensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämmen kuihtuneet kukkaset saivat kauvan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen riemu täytti hänen sydämmensä. Ja Niilo? Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun seisomaan. Tämä katse sanoi: »sinä, kurja, olet hänet noin onnettomaksi tehnyt!» Niilo läheni polvillaan olevaa vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja puhutteli häntä hellällä ystävyydellä. --Katri, mun armas ystäväni, lausui hän, sydämmeni on pakahtua, nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko minun auttaa? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi laillisen eron kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse kurjuutta nähdä. Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan, johdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetönnä kesti hän siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta hän, joka sydämmet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, hän sen näki ja kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui, ahdistus hälventyi ja--voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkain silmin hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa. --En hylkää puolisoani, Niilo, kuului päätös hänen huuliltaan.--Mitä jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa. Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen. --Jumala siunatkoon sinua, Katri, nyyhkytti hän, ei taivaan enkeli voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua hylkää? --En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta lupaat. --Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni täyttämiseen! --Amen! kuiskasi Katri. Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa, aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa. --Päivä koittaa! lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi ikkunan, josta raitis aamuilma virtasi sisään. Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn, raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin herätessään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren. Katrin silmissä välkkyi kyynel.--ei enää murheen eikä huolien tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden. * * * * * Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin, jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo. Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen, jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä; mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin, niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi ilmaantuu. ["Päijänne" 1878, n:ot 42, 44, 46, 48. Novelleja ja kertomuksia I. Novelleja I.] VANHAN TAATON TARINOITA. I. PIKKU HEIKIN MERKILLINEN MATKA. Oli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset silmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat, jotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika, tuo pikku Heikki. Kerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan kappaleesta. Tulipa siitä oikein komea laiva, jonka vertaa tuskin löytyikään;--»ei ainakaan näillä seuduilla», arveli Heikki. Sisusta tässä mainiossa laivassa oli kuverrettu ja pohja niin eheä, ettei siinä silmä eroittanut pienintäkään reikää. Viimeiseksi Heikki keskelle laivaa pystytti suuren mastopuun, halkasi hiukan päätä ja pisti siihen valkoisen tuohen palasen lipuksi. Kas nyt oli laiva valmis! »Loiskis, loiskis», pakisivat laineet hiekkaisella rannalla. Heikki laski laivansa veteen aaltoja kyntämään, mutta itse jäi hän rannalle ihailemaan sen komeata purjehtimista. Kuta edemmäksi laiva joutui, sitä nopeampi oli sen kulku, ja suurella vauhdilla purjehti se jo aukeata selkää kohden. Nähdessään laivansa yhä etenevän, tuli Heikki pahalle mielelle ja katui, ettei hän itsekin lähtenyt matkaan. »Voi kuitenkin», huokasi hän, »nyt kun olisin saanut purjehtia kauas vieraille maille, ehkä olisin tullut aina kuninkaan hoviin, nähnyt kuninkaan ja kuninkaan rouvan ja kuninkaan tyttären. Voi minua pöllö!» Ja Heikin sinisissä silmissä välkkyi todellakin katumuksen kyynel, kun ei hän enää oivaltanut laivaansa suurempana kuin kärpäsen kokoisena kaukana laineiden harjalla. Ikävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa hyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi, lehdikossa lauloivat linnut: »tiirili, tirili, tirili tii--ii--», ja »loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis», puhelivat järven laineet keskenään. Silloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään ja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja rinnalla riippui pitkä ruohoinen parta. Kummastellen katseli Heikki tätä ukkoa. »Kuka sinä olet?» kysyi hän viimein. »Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija», vastasi ukko ja hänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina kovalla tuulella. »Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun nousevan?» kysyi taaskin Heikki. "Tuolla Ahtola asuvi, Ve'en isäntä venyvi, Nenässä utuisen niemen, Päässä saaren terhenisen, Lohisessa louhikossa, Kalaisessa kartanossa, Alla aaltojen syvien, Päällä mustien mutien." Näin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen puhettaan. »Etkös, armollinen kuningas», rukoili hän, »etkö veisi minuakin näkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos mailmaan.» »Ellet pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin tule tänne käsivarrelleni!» vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi Heikki määrätylle paikalleen. Aaltojen vaahtoisaan helmaan heittäysi nyt Ahti, pitäen Heikkiä vankalla käsivarrellaan ja vesipisareet hyppelivät heidän ympärillään ikäänkuin kirkkaat kristalli-helmet. Maat ja manteret katosivat tuota pikaa heidän näkyvistään. Ylähällä siinti tähtinen taivas ja ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kannatti, välkkyi vaan veden pinta. Heidän seuraansa liittyi koko joukko iloisia ja kauniita Vellamon neitosia, jotka uiskentelivat sukkelammin kuin ahvenet Heikin kotoisessa järvessä. Milloin he olivat edessä, milloin takana ja milloin sivulla; välistä sukelsivat lymyyn laineiden alle, ja kun Heikki jo luuli heidän ijäksi vajonneen syvyyteen, silloin pujahtivat taaskin ylös, pudistelivat keltaisia kiharoitaan, nauroivat ja taputtelivat käsiään. Muutamat heistä poimivat sylen täydeltä lumpeita, joita viskelivät Heikin päälle, ja Heikki nauroi ja tavoitteli kukkaisia, voidakseen taas vuorostaan niillä tähdätä neitosia. Mutta kun Ahti häntä varoitti istumaan kauniisti, täytyi Heikin totella, vaikka kovasti mielensä teki hiukan kurittaa varsinkin tuota vallatonta Kosken neitoa, joka lakkaamatta priiskoitti vettä hänen silmilleen. Olihan tämä hauska matka. Rauhassa lepäsi luonto harmaan hämärä-vaipan alla, ja öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meren kuninkaan vankalla käsivarrella oli Heikin parempi olla kuin äidin höyhentyynyllä kotona; sen ohessa he nuolen nopeudella kiitivät eteenpäin ja hyrskynä vaahtoeli vesi heidän edessään. Kotvan aikaa näin matkailtuaan, lähestyivät he erästä tuuheata, viheriäistä saarta, joka vähitellen selveni heidän eteensä sakean sumun verhosta. »Nyt varmaankin tulemme Ahtolan kartanoon», arveli Heikki. Eikä hän väärin arvannutkaan. Iloinen sätkätys kuului jo ruokoiselta rannalta niemen nenässä, missä sorsien haltiattaret, nuo kauniit Sotkottaret, parast'aikaa suorivat pitkiä, kullankarvaisia hiuksiaan. Huomattuaan vaahtoisen hyrskyn veden pinnalla, arvasivat nämät veden kuninkaan väkineen lähestyvän, pudottivat kiireessään hopeapäiset harjansa ja kultaiset sukimensa veteen ja riensivät riemuten ruoko-rintaan häntä vastaanottamaan. »Terve Ahti! terve kuningas!» kaikui täältä jo kauas matkaseurueellemme vastaanotto-huuto. Samassa myös Vellamokin, veden ehtoisa emäntä, nosti sinilakkista päätään aallon alta. Vellamon silmät kohta kiintyivät poikaseen, joka hymysuin ja punaposkisena istui Ahti-kuninkaan käsivarrella, nojautuen hänen hartevata olkapäätään vasten. Lempein silmin katseli veden hyvä-luontoinen emäntä tätä kaunista ihmislasta ja lähestyi häntä avoimin sylin. »Tule luokseni, poikanen», puhui hän, »tule luokseni, että saan sinut sulkea ruokoista rintaani kohden.» Mutta kuningas esti häntä siitä. »En anna, Vellamo, poikasta sinulle», sanoi hän, »sillä et varmaankaan hennoisi häntä takaisin antaa. Avaa ennen pienen pirttisi ovi, niin näytämme hänelle veden kuninkaan asuntoa.» Vellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle, joka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja irroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli näkyviin. Tähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä kohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa toisistaan eroitettuina. »Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa soittaessaan.» »Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään. »Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo- kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.» Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa liikkuivat. Ihanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät, rannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä kuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle» jossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta Vellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan tanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo,--ilo, josta surumielinen halajaminen hehkui. Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän oli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen asti ja vyöllä riippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen. Heikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon kanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään matkaa jatkamaan. Tämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä, ja puhutteli häntä lempeästi. »Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme, ennenkuin lähdet, poikaseni», sanoi hän, »sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni. Silmäele ympärillesi ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää omasi oleman.» Heikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja muisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan senlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta, jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti: »Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!» Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta kuului tyytymätön napiseminen. »Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme», sanoivat he; »vaan sitä et kuitenkaan salline, armas emäntä!» Ainoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja silmäili mieli-suosiolla Heikkiä. »Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!» kertoi väki uudestaankin ympäröiden Vellamoa. Mutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti: »Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.» »Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi antivaimoksi», lisäsi pikku mies. Väki kääntyi nyt kuninkaan puoleen ja rukoili häntä rajoittamaan Vellamon liikanaista anteliaisuutta. Mutta Ahti vaikeni kauan ja hänen kasvoissaan kuvautui osaksi suruista mieltä, osaksi syvää miettiväisyyttä. »Kantele on poikasen oma», vastasi hän viimein, »mutta hän saakoon sen vasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä salossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän säteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata taivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja poikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.» Pikku mies heti sieppasi kanteleen olkapäälleen ja samosi sen kanssa kauas pois. Ahti otti Heikin taaskin käsivarrelleen lähteäkseen hänen kanssaan jälleen matkalle, mutta Vellamo koki heitä siitä estellä. »Maltas», sanoi hän, »enhän ole vielä näyttänyt poikaselle aarre- aittani komeutta». »Sitä emme nyt joudu ihailemaan», vastasi Ahti; »sillä yö on pitkälle joutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee leposijaltaan». Tämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa ulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon neitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin. Mutta yö oli jo loppumaisillaan ja taivaan itäisellä rannalla koitti kultainen aamurusko. Meren neitoset sukelsivat toinen toisensa jälkeen alas veteen, ja yhä rajummalla nopeudella kiiti Ahti siintävää mannermaata kohden. Eipä kulunutkaan aikaa kun silmänräpäyksen verran, ennenkuin he jo rantaan saapuivat. Samassa kohosi aurinko aamuruskon helmasta; Ahti laski Heikin käsivarreltaan kuivalle maalle, mutta itse hän vajosi alas meren syvyyteen ja--katosi. Ypö yksinään seisoi nyt Heikki rannalla. Toisella puolen laajeni hänen eteensä kuiva kanervikkoinen kangas, toisella mahdottoman suuri järven selänne. Nolomielin mietti Heikki siinä seisoessaan kaiken ajallisen katoovaisuutta ja oli juuri itkuun hyrähtämäisillään, kun hän äkkiä älysi rannalla oman pienen kaarna- laivansa. »Olet varmaankin tullut minua kotia noutamaan!» huusi Heikki iloisena ja hyppäsi toisella jalallaan laivan kannelle. Mutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli, vaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja koki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui ... vaipui ... vaipui... * * * * * »Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso kuinka märkänä jo olet sateesta!» Näin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi silmänsä ja--oi ilmainen ihme--hän makasi todellakin kotoisella rannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli alkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin oli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä Ahti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen! »Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta», kiirehti häntä äiti vieläkin ja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan. Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti hymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan nälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen. Nähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli Heikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän oikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja piimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut. Näin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä äidiltäsi,--ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän, kuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai. ["Päijänne" 1879, n:ot 48, 49.] II. PELLERVOINEN. Hän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää. Ahkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ oli hänelle iloista huvitusta vaan. Eräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan toisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori neitonen metsään ja istautui puun kannolle likelle nuorukaista. Kauan silmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan juureen. »Väkevä olet, nuorukainen», puhkesi neitonen viimein puhumaan, »mutta tiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi». »Kukahan tuo olisi?» kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään. »Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää tahdot», vastasi neito. »Sinäkö?» kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensi kerran loi silmänsä tyttöön. »Epäiletkö?» »Hm ... tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan», arveli Sampsa poika. »No tuopa kumma olisi», huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin. Mutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata koskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin voimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä kuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt. »Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi», pilkkasi häntä Pellervoinen. Ja Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi, koko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas mättäälle. Pellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu kaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä. »Anna minulle tuo kirveesi», rukoili hän, »minä sinulle siivet annan, joilla lentää voit». »En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat», vastasi Pellervoinen. »Jaloillasipa et voi ilmassa lentää», väitti Tuulen tytär, »et voi käydä auringossa, etkä kuussa, etkä tähtitarhassa taivaan alla». »Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.» Mutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen. »Vaihda pois», virkkoi hän, »minä Turjan tytin, hallahelman, karkoitan takaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.» Pellervoinen jo myöntyi. »Olkoon menneeksi!» lausui hän. »Saattaisi sinusta joskus olla apuakin, vaikka väliin olet kovin unelias.» Hän antoi kirveensä Tuulen tyttärelle, joka tarjosi hänelle siipiä vastaan. Hyppy-askelin riensi nyt Tuulen tytär iloisena kedon poikki, kantaen kirvestä olallaan. Pellervoinen taas pani siivet suureen tuohi- konttiin, nosti kontin selkäänsä ja alkoi hänkin verkalleen astua poispäin--ei kuitenkaan samaa tietä, kuin Tuulen tytär. Kun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille viljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja vihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman käsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä; ruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus- virttään. Alakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle. »Mitäs tuumit Sampsa Pellervoinen?» kuului ääni hänen takanaan. Pellervoinen käänsi päänsä ja katsoi puhujaan. »Sinäkö se olet, Maan emo?» kysyi hän--»Oi kuules! Tuosta mulle pitkät tuumat, suuret surut, mustat murheet, kun Turjan tyttö, tuo kehno hallahelma kylmästä pohjolasta minua alati vainoo, viskaa kauhalla vilua hyytä jäisestä kattilastaan ja sillä kauniit kasvini kaikki turmelee.» »Mitäpä siitä huolit, pellon poika, ota kultainen kirveesi ja lyö sillä hallahelman jalat poikki», neuvoi Maan emo. »Ei pysty mun kirveeni hänen jäisiin jalkoihinsa», valitti Pellervoinen, »siihen tarvittaisiin tulisia miekkoja,--miekkoja, joita ainoastaan ilman ihanat impyet omivat». »Oi, Sampsa Pellervoinen! kunpa olisi sinulla siivet niinkuin on linnulla, niin lentäisitpä korkeuteen taivaan kaarelle noita ihania impiä puhuttelemaan.» »Siivet--niin tottakin.» Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen. Hän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös ilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen. Maan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena sinisellä taivaalla. Mieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. »Kuinka raskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa», ajatteli hän, »ja täällä kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!» Vielä kerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina kukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli päilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti kaikki, ikään kuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään. Jäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin pitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset kohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti hänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos nyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän lensi alemma,--sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana, joka haaralla oli sumua ja yhä sumua. Jo pellon poika suuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi sillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä paennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihanvimmassa ruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus jostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi nyt neidon, joka parast'aikaa seuloi usvaa ilmaan. »Malta sinä, Terhenitär», lausui Pellervoinen, »luuletko minua usvalla peloittavasi. Kiitä vaan onnea, ettei ole minulla asetta mukanani.» Terhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta. »Suotta taistelisit mun kanssani», lausui Terhenitär, »sillä jos oletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä kuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna minulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän sinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.» Ei tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo olevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja sentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen. »Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin, kun huomaat hänen aikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.» Terhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti koota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni laajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen ympärillä. Kolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa, ennenkuin hän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka tähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät loistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista miekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon poika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai Päivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen otti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja liitämään. Taas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa avaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan. Hopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin, jota Kuutar parast'aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi. Ujostellen jäi Pellervoinen ovensuuhun ja toimitti sieltä asiansa ihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen Pellervoisen puhetta nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten kyynärpäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden. Tämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja hänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui: »Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin, sillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys- öinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa valvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka väsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän taitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut vaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan viskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.» Kuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli vireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin mennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä: »Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja varmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.» Ja Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä edemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio yksinäisyys, jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki tuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne ympäristössä, tai venyivät rusoreunaisten pilvein helmassa. Kaikki he olivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia näöltään. Pellervoinen joutui jo vähän hämilleen. »Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären», arveli hän, ja päätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja harjasi pellavia. »Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, niissä Päivän ruhtinatar asustaa?» kysyi hän neidolta. »En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi», vastasi impi. »Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen pilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.» Pellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven, oivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä selittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa suojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui tätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut kohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka katseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä kuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista tullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan? Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista. Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa ja työn turhaksi tekee. Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista auttamaan. »Pellava-kuontaloni on suuri», lausui hän, »ne täytyy mun jättää tänne Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.» Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa. Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan, tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan. Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin, kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein Pohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat valveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa, sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa. ["Päijänne" 1879, n:ot 50, 51.] KUOLEVA LAPSI. Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta. Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta katsoen ulottui ylös aina taivaasen saakka. Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja syleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös. Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään. Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi. Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat ja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta. Vähän väliä ruskahtelivat seinät, jok'ainoan kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli. --Kolottaa, hän kuiskasi. --Voi, raukkain, voi. Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi. --Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauvan viivytät apuasi? Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen ja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti. Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät seljällään pimeätä, kuunteli tuulen raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka. Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa kävertyneiden ja ohkaisten luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa. Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon ja siitä oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee. Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti istui vieressä päiväkaudet--muutti kuivia riepuja tavan takaa ja huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten vähitellen kyyneleet loppuivat. Nyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjalta, syvältä. --Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala. Kuinka kauvan--? He olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli työssä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään kuin puunhakkuusen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät kakkua, jota usein ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäyntyivätpä vielä uloskin vähän väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sitten kun oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi. Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä. Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset. Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan. Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet kuin että se kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märjäksi, mikä terveillä lihaa ja verta lisäsi. --Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän. --Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan, lausui äiti, mutta siinäpähän vaan elää yhtäkaikki. --Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan.-- Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla? Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla, kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja monta kertaa päivässä, senvuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan. --Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän uskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on niin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan sinne hakemaan. --Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait teillekin kauhean suureksi rasitukseksi. --Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut. --Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole paljon muuta kuin luut ja nahka. --Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat vaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä... Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin loppuneen. Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä äänellä he sitten jatkoivat vielä. --Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi. --En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi asti. --Vaikeahan on luojan töitä tutkia.--Kuka sitäkään osaa selittää, miksi hän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa. --Minä aina pelkään että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa. --Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi. --Ehkä niinkin. --Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi taivaassa sitä suurempaan iloon. Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä rauhoittaa. Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois. Mennessään he yhä päivittelivät vasta näkemäänsä surkeutta. --Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan jok'ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin vajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta. Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen pikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa. Elviira seisoi kätkyen jalkopäassä ja katseli tyytyväisenä, kuinka paljon hän jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista sijaan. Eevi oli nukkunut senjälestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hillaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta, yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa sieramien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan. Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta, vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun kerran oli karkoittunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin saanut. Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauvemmin kun katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen, mutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta ei ne varmaankaan mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi. Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ... ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...? Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta tähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa sieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät. --En pääse, en pääse! hän koetti huutaa. Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja valtavat, kauvas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat: --Halleluja, halleluja...! * * * * * --Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä. Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat. Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä ei enää huomannut. He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin haavanlehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vaan. Sitten taas löi, että haljeta oli. Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä juohtunut mieleen entisiä. Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi että haljeta oli. Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa. Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut... Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun. Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen ja kirkas oli yö... [Kuopiossa 1887. "Savo-Karjala" 1888, n:ot 15, 16, 19, 20 ja 22. Novelleja I.] LAPSENPIIKA --Nouse ylös, kah, Emmi, etkö sinä kuule, kun rouva soittaa. Emmi, voi, voi tuota tyttöä, kuinka raskaasti nukkuu. Emmi, Emmi! Viimeinkin sai Silja häneen hiukan henkeä. Emmi nousi istumaan, murisi ja hieroi silmiään. Nukutti vielä kauheasti. --Mitä nyt on kello? --Viidettä käy. Viidettä? Kolme tuntia hän oli maannut; puoli kaksi hän vasta oli saanut astiat pyyhityksi, heillä kun edellisenä iltana oli ollut vieraita, niinkuin useimmiten muulloinkin ja sitä ennen hän pari yötä oli saanut valvoa Lillin tähden, kun rouva oli ollut häissä, eikä lapsi tahtonut tyytyä sokerituttoon. Oliko kumma jos nukutti? Hän oli vasta neljännellätoista. Ja hänen jalkojaan kolotti aina aamusilla, että ensimmältä oli kovin vaikea niille astua. Silja, joka makasi hänen kanssaan samassa sängyssä, sanoi sen olevan kasvamisen takia. Niitä pitäisi kassata, arveli Silja, mutta Emmi pelkäsi koskevan. Ja laihathan nuo olivat ilmankin, vieläkö niistä nyt sitten verta otettaisiin. Nukkuessa niitä ei milloinkaan kolottanut; mutta heti kun hän vaan oli päässyt valveille, ne alkoivat. Jos hän sitten sai vielä nukkua jälleen, ne samassa taas herkesivät. Nytkin hänen siinä vuoteella istuessaan niitä jomotti polvesta aina kantapäähän saakka. Ja päätä painoi takaisin vuoteelle, painoi niin raskaasti, että oli mahdotonta päästä ylös. Olisiko hän milloinkaan maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua tarpeeksi asti? Emmi hiveli jalkojaan. Pää kallistui niin alas, että leuka kosketti rintaan ja silmät menivät kiinni. Kädet jäivät liikkumattomiksi, hän hengitti syvään ja harvaan. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän jo vaipui takaisin tilalleen. Kello kilisi uudelleen. Silja survasi häntä kyynäspäällä kylkeen. --Kumma paikka, ettei pidä saaman tuota lunttua tottelemaan. Ylös siitä. Hän survasi vielä kerran terävällä kyynäspäällään ja se sattui niin kipeästi rintaan että Emmiltä pääsi huuto. --Mitäs sinua saa ajella kymmenen kertaa, ennenkuin nouset. Emmi hoippuroitsi ylös; päätä huumasi, hän oli vähällä kaatua. --Valele silmiäsi kylmällä vedellä, niin selviät paremmin, neuvoi Silja. Mutta Emmi ei joutunut sitä tekemään, sillä kellon ääni taaskin kuului. Hän oli saanut hameet päälleen, silitti kahden käden hiuksiaan, hieroi silmiä tuon tuostakin ja kiirehti sisään. --Minä olen kolme kertaa soittanut, sanoi rouva. Emmi ei puhunut mitään, otti vaan Lillin hänen vierestään syliinsä. --Pane sille kuivaa ympärille ja vie kätkyeen; ei se kumminkaan enää viereen nuku. Rouva kääntyi toiselle kyljelleen ja ummisti silmänsä. Kätkyt oli viereisessä huoneessa; sinne läksi nyt Emmi lapsen kanssa. Kiedottuaan sen kuiviin kääreihin alkoi hän tuudittaa ja laulaa. Joku ajatus aina välillä heräsi, ei suuri eikä mutkainen, vaikka sai se laulun keskeytymään yhtäkaikki. --Hs hss s. Aa aa aa a.--Nuku pois, lapseni, nuku. Tuutuu tupakkarulla. Kuka sun käski tänne tulla--voi, herra, kuinka nukuttaa.--Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin.--Silja miekkonen vetää vielä unta.--Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin.--Hs hss hss s. Aa aa aa aa a--. Lilli nukkui ja silloin kallistui Emmikin lattialle pitkäkseen kätkyen viereen. Käsivarren pani päänsä alle ja ennen pitkää hän oli sikeässä unessa. Ei tiennyt mitään, vaikka Lilli melkein samaa päätä heräsi, hieroi nenäänsä ja katsoi kummastuen ympärilleen kun ei ketään ollut hänen luonaan. Hän pyrki nousemaan, vaan ei jaksanut; siihen sijaan hän pääsi syrjälleen ja sai päänsä kätkyen laidalle. Nyt hän älysi Emmin, ihastui ja koetti jokeltaen tarttua häneen kiinni. Silloin kallistui kätkyt. Hän vierähti alas ja löi otsansa kätkyen jalkaan. Kipeä parkahdus sai äkkiä kaikki hereille. --Jesus siunatkoon! Emmi kävi kalman karvaiseksi, nähdessään lapsen lattialla vieressään. Hän sieppasi sen syliinsä, hyssytteli, näytteli valkeata ja keikutteli käsivarrellaan. Rouva kuuli, sitä hän koko ajan kauhulla ajatteli. Ja hädissään hän unohti ottaa selkoa oliko lapseen sattunut, vai säikähdyksestäkö se vaan itki. Rouva aukaisi ovea. Emmi luuli pyörtyvänsä, koko maailma musteni hänen silmissään. --Mikä sille tuli? --Ei mikään. Emmi ei tiennyt, mitä hän vastasi. Vaistomaisesti hän töyttäsi ulos sanoja, joista toivoi pelastusta, jos mahdollista. --Mitä varten se noin itkee sitten? Kaiketi siihen jokin syy on? Emmi koetti turhaan kaikkia keinoja saadakseen lasta rauhoitetuksi. --Anna minulle, sanoi rouva. Voi lasta, oma kultani, mikä sinua vaivaa? Herra jumala, mustelmahan sillä on otsassa. Hän katsoi Emmiin, joka seisoi neuvottomana. --Kuinka se on tullut, sano? Mykkäkö sinä olet? --En minä tiedä --Varmaan olet sen pudottanut. Ehkä kätkyestä? Emmi vaikeni ja katsoi maahan. --Niin, nyt et kykene enää kieltämään. Mikä kelvoton ja huolimaton kapine sinä olet. Ensin pudotat lapsen ja sitten valehtelet vielä lisäksi. Minua onnetonta, kun olen sinua ottanutkaan. Mutta nyt tiedät myöskin, ettei sinua ensi vuonna täällä pidetä. Hanki itsellesi paikka muualta, mistä saat. Minä vaan en sinusta huoli, vaikken ikinä piikaa saisi... Tyst, kultani, tyst, mamman oma lapsi. Kyllä mamma hankkii sinulle paremman hoitajan ensi vuonna, elä itke, elä. Lilli taukosi, kun sai rinnan suuhunsa, ja vähän ajan päästä hän jo hymyili tyytyväisenä, vaikka kyynelhelmet vielä silmissä välkkyivät. --Niin, kultani, niin, joko sinä naurat mammalle? Oma lapseni, kuinka kiltti se on. Tuommoinen ruma mustelma nyt on otsassa. Lilli ei sen koommin itkenyt sinä päivänä, iloinen hän oli niinkuin ennen, ehkä vielä hiukan iloisempikin. Nauroi Emmille, pisti sormen hänen suuhunsa ja repi hänen tukkaansa. Emmi pyyhki hänen hienolla kädellään poskiaan, sillä karpalon suuruiset vesihelmet niitä pitkin päivää kastelivat. Ja kun hän muisti, ettei hän kuuden viikon päästä enää saisi tuota pehmeätä, herttaista lasta sylissään pitää, eikä ikkunasta, kun hän kurjana hylkiönä käveli katua siitä ohitse, niin tätä kun hän ajatteli, taikka tunsi enemmän kuin ajatteli, silloin ajoivat vesihelmet toisiaan niin nopeasti, että yhtyivät ja saivat pienen lätäkön syntymään pöydälle. --Katopa tuota, katopa tuota, sanoi hän Lillille, joka heti alkoikin sitä kämmenellään leipoa. Edellä puolen päivää tuli rouvalle vieraita, tohtorinna Vinter ja rehtorska Sivén, hienoja ja yleviä molemmat, vaikkei sentään hetikään niin hienoja kuin meidän rouva, sanoi Silja ja samoin arveli Emmikin itsekseen. Kun Silja vei kahvia sisään, lähetti rouva hänen mukanaan Emmille käskyn tuoda Lilliä vieraiden nähtäväksi. Emmi muutti hänelle kaikkein kauniimman myssyn päähän ja pani ihka uuden, vasta neulotun rintalapun eteen. Ne molemmat niin kaunistivat lasta, että Emmin täytyi kutsua Siljaakin katsomaan, ennenkuin vei häntä sisään. Kuinka ne rouvat ihastuivat, kohta kun he vaan ovelle ilmestyivät! --O, så söt! Ja sitten he kilvalla ottivat Lilliä syliin, suutelivat ja puristelivat ja nauroivat. --Så söt, så söt! Emmi seisoi taempana ja myhäili. Ei hän oikein tiennyt mitä se oli tuo »så söt, så söt», päätti kuitenkin kaikesta, että se mahtoi merkitä jotain erinomaisen hyvää. Mutta äkkiä he kävivät totisiksi. Rouva kertoi, mitä lienee kertonut. Emmi ei ymmärtänyt, kun se kävi ruotsiksi. Hän kuitenkin aavisti, kun näki kauhistuksen heidän kasvoillaan. --Herre gud, herre gud, nej, men tänk, stackars barn. Kuusi silmää kääntyi yht'aikaa ensin suurimmalla säälillä mustelmaan Lillin otsassa, ja sitten kammoksuen Emmiin. --Ett sådant stycke! Emmi katseli mattoa lattialla ja odotti, että katosta jotain putoaisi hänen päähänsä, joka yhdellä kertaa löisi hänet murskaksi tai paiskaisi hänet syvälle maan alle. Sillä toista niin rikoksellista ei maailmassa varmaankaan ollut kuin hän, poloinen. Ei hän uskaltanut luoda silmiään ylös, mutta hän tiesi ja tunsi sen sormiensa ja varpaittensa nenissäkin, että ne yhä häneen katsoivat. Nuo hienot, ylevät rouvat, jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Kuinka se olisi ollut mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon korkeammalla muita tavallisia ihmisiä. --Saat viedä Lillin pois, kuului hänen korviinsa rouvan ääni. Emmin kädet olivat äkkiä käyneet niin hervottomiksi, että hän pelkäsi pudottavansa lapsen, jos sen nyt syliinsä ottaisi. --Kuuletko sinä? --Där ser ni nu, hurudan hon är. Emmi huojui eteenpäin ja sai kun saikin otetuksi nuo muutamat askeleet rouvan tuolin luokse. Toivo päästä heidän näkyvistään pois lasten kammariin jälleen, antoi hänelle voimia sen verran kuin tarvitsikin. Vai lieneekö vanha tapa tuon vaikuttanut, että käsivarret taas tottelivat ja tehtävänsä täyttivät niinkuin ennenkin. Hän laski Lillin kätkyeen; istui itse pallille viereen ja näytteli sille leikkikalua. Mutta Lilli oli nostanut molemmat jalkansa pystyyn ja tarttunut käsillään niihin kiinni. Se hänestä oli niin