Project Gutenberg's Laulu tulipunaisesta kukasta, by Johannes Linnankoski

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Laulu tulipunaisesta kukasta

Author: Johannes Linnankoski

Release Date: June 29, 2004 [EBook #12780]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA ***




Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders







LAULU TULIPUNAISESTA KUKASTA

Kirj.

Johannes Linnankoski


1905.




I


1. METSÄNNEITO


Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.
Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät
lämpimään syliinsä otti.

Koko rinne riemuitsi.

Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat
kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa,
ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.

Koko metsä korviaan heristi.

Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun
viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta
riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»

Koko kukkula päätään nyökäytti.

Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita
kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut
punakukkaiset latvat vielä värähdellen.

Puun rungolla istui nuorukainen.

Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili
kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa
oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea,
voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat,
päivettyneet käsivarret.

Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti
sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja
jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.

Nuorukainen hymyili.

Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan
suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi
pari kertaa leikiten ilmassa.

Nuorukainen hymyili uudelleen:

»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä
vähääkään!»

Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.

»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin
tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet,
ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään
kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin
metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»

Hän istui hetkisen pää käden varassa.

»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt.
Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä
raastaa------.»

    »Tprui Mansikki,
    tprui Mustikki,
    tprui piikain,
    ilta jo ois!»

Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella
metsätiellä.

Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä
kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin
oman sydämensä kiivaan tykinnän.

Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne,
vai--?»

    »Tprui Tähdikki,
    tprui Tiistikki,
    tprui tyttöin,
    tulkaa jo pois!»

Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.

»Hän tulee! Hän tulee tänne!»

Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta
hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä
kukkulan lakeen tähdättynä.

Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli
liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi
vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.

»Metsänneito!»

Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti
kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne
viettävää rinteen syrjää alaspäin.

Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita
tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä
kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.

Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna.
Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi
kiinteästi tyttöön.

Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.

»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen
huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»

Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui...

»Tprui Mansik...»

Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja
seisattui paikkaansa. »Olavi--?»

»Annikki!»

Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.
»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»

»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»

He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti.

»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole
niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet
Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua
vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat
simapillillä tullessasi...»

Tyttö katsoi hämmästyneenä:

»Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?»

Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.

»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun
pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»

He astuivat hakkauksen keskelle.

»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui
nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa
sinä vahva!»

Nuorukainen kiirehti askeleitaan:

»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös se
ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»

»Ja isäntä...?» nauroi tyttö.

»Sivupenkille tietysti!»

He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden
ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.

»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja
punaisilla kuusenkukilla?»

»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme
viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»

»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui
nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen
oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon
emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita
ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»

»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta
naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.

Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita
ihmislasten talosilla-olosta.

»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun
tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte
avasin, muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»

»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»

Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet
ikänä kuulleet.

»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita
kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...»

Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain
kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä
varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan
mitä siellä tehtiin.

... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu
niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»

»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:
»Tuommoinen pitkä hongankaataja!»

Puhe katkesi.

Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen.

Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen
aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.

Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen
hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma
värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön
molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.

»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta
sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?»

Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi
nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli vastaus.

»Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.

Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.

Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja
hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja kuohuvaa.
Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen
polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.

Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän
irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.

»Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»

»_Olavinlinnassa_!» nauroi tyttö.

Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja
nauroivat niin, että metsä raikui.

Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua
hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön
kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei
uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma
ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin.
Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän
kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.

Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään
kasvonsa pojan olkapäätä vasten.

Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren
kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet
valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi
kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen
taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti
ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.

»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?»

Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:

»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»

»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti
nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.

Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät
liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.

»Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö.

Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat
syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.

Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka
ei ollut tahtonut pahaa tehdä.

»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi,
Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka
minun mieleni on paha!»

Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:

»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»

»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi
koskaan ollut--oletko?»

Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.

»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen
kuusentertun maasta.

Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.

»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!»

»Nytkö jo?»

He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.

»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja
kiitollisuutta.

»Ja sinä... Hyvästi, Olavi!»

»Hyvästi--Metsänneito!»

Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä
vähääkään näkyi.

Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean
puseropilven keskellä.

»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen,
istuutuen rungolle pää käsien varaan.




2. GASELLI


    Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka!
    Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa!

Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien
kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet
tahtiin.

Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen
hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen
lettinauha.

»Piiriin, Olavi, piiriin!»

Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.

    Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka!
    Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan!

    »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»

kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin
veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja
heilautti hänet korkealle ilmaan.

Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.

Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään
juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili
keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien
hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen
povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.

    Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka!
    Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan!

    »Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»

kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli
varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin
hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.

    »Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!»

lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.

»Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi»,
ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!»

»Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.»

Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi
leskenjuoksu-riviksi.

»Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta
päästään.--Viimeinen pari ulos!»

Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.

Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen
että sivuille.

Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo
kaarsivat kaukaa yhteen.

»Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat.

Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner
tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja
poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.

»Ympäri käydään, yhteen tullaan!»

Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli
tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne,
väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.

Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi
pälyen sivuilleen.

»Viimeinen pari!»

Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä;
tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.

Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö
suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti
ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.

»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.

Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan
lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi
oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.

»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.

Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo
ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti
nurmikolle suulleen.

Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas
nauru.

Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt
jotain muuta:

»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»

Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän
poikki.

Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.

»Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.»

Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.

Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä
lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai
alaspäin!

Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi
ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.

Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.

Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain
kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän
koppina ilmasta.

Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.

»Se se oli! Sillälailla, sillälailla!»

»Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö
puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.

Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se
oli kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti
katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.

Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää
uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka
hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon
tuostakin helman alta.

Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut
kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan
kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen
villivarsan.

He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain
sylen verran.

Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi
ylöspäin.

Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi
semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion
kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen
taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan
hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai
ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä
sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.

Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan
kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi
häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.

Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun
rinnettä ylös.

»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»

Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse,
metsästäjä jälessä.

Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut
kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin
vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä
vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien
tarttuvan ympärilleen.

»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian
ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä
silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.

Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli
tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen
rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen
kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän
ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän
katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin
gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli
kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja
uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä...

»Mutta hyvä ihme, muut odottavat!»

He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin
hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa
syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:

»Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!»

Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen
paikkaansa seisomaan.

Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja
häntä harmitti tytön saamattomuus.

»Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!»

Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin
kummun rinnettä alas.

Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen
piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.

»Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta.

»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä
punotatkin!»

»Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.

»Viimeinen pari ulos!»

»Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä
nähdä!»

»Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!»

Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.

»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat
tytöt.

»Ka pyöritään!»

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on kaksi?
    Että tyttö ja poika toisilleen
    on tullut jo rakkahaksi!

»Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään
rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen.
Samassa joku vei Olavin piirin keskelle.

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on neljä?
    Omalle tytölle kättä annan
    ja muille käännän seljän!

»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi
mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.

    Mitä nuo tähdet merkitsee,
    joita meidän kohdall' on viisi?
    Toivon on loimet ja kaihon kuteet
    ja lemmenlangasta niisi!

»Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin
meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»

»Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta
sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!»

    Enkä mä sinusta eroais,
    en eroais,
    vaikk' kivet kiljuis,
    maa halkeis,
    puut puhkeis,
    meri mustaksi muuttuisi
    En eroais, en eroais!

»Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!»

Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.

Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään
seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni
ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain
muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä
syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta
eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.

Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti
katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja
kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen,
ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita,
säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri
syöksähti jälleen kuumottaen poskille.

»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi
selin.

Nuoriso hajausi kukin suunnalleen.

    »Enkä mä sinusta eroais,
    en eroais!»

kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta,
kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.

    »En eroais, en eroais!»

toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme
kasvoillaan.




3. ÄIDIN KATSE


Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki
oli hiljaista.

»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa
lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli
muutenkin huonompi näkö.

»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.

He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi
ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat
lautaset.

»Niin on!»

»Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?»
ihmettelivät taasen lautaset.

»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi
kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä
oli puhe.

»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.

Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia
olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.

Sitte oltiin hetkinen vaiti.

»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas
lautaset.

»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.

Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.

»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät
käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et
tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»

»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi
tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi äiti
oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»

»Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen
huulensa.

»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen
sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä
asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»

»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.

»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä?
Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin
sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit
pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut
aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä
kukaan tietäisi mitään.»

»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»

»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on
tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...»

»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»

»Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!»

»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!»

»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan loppumattomaan
suudelmaan.»

Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin
joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.

Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.

Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.

Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen
käteensä.

Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita,
viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai
epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.

Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja
kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut
tuhanten joukosta.

»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi
tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat
hyllyillään vavahtivat.

Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.
Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.

Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä,
joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä
seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.

Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin
patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui
sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon
kuin raskaan painon alla.

Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.

Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi
ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen
nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa
välitse.

Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.
Nuorukainen seurasi jälessä.

Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina
sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.

Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen
eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen
jalkansa olisi totelleet.

He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.

Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen
kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.

»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja
mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole
hänen poikansa?»

»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta.
»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.»

»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut
poikiaan yöjalasta hakea.»

Olavin pää painui yhä syvempään.

Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.

»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu
rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt--?»

Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.

Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä
heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:

»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut--yöllä?»

Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.

He olivat saapuneet portaitten eteen.

»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä
tekemä tuulihyrrä--poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti
vielä toisen kerran: »mitä?»

Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut
taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel
askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa
saunarakennuksessa.

Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja
lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja
jäi hattu kädessä seisomaan.

Kului pitkä, äänetön hetki.

»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi
vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.

Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan.

»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla
ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi
tultuasikin hävetä...?»

Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.

»Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä
äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.

Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä
suonia myöten joka haaralle.

»Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista
kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa--ja...»

Lause katkesi.

Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä
ulos.

»Ja--?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?»

Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti
miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi
päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!»

»_Naida_...?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä
salpautuvan.

»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin!
Onko ... _onko jotain huonoa jo tapahtunut_?» Sanoi ja jäi henkeään
pidättäen vastausta odottamaan.

»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä
_rakastan_ häntä!»

Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut
pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja
kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.

»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa;
se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä
koskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta
sinä et tiedä vielä mitään.»

Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä
kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus
kuoleutui sanoiksi syntymättä.

»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste
näistä asioista enemmän.»




4. ISÄ JA POIKA


Aamiainen oli syöty, väki työntyi tuvan ovesta ulos.

»Jäähän, Olavi!» virkahti Koskelan isäntä peräpenkiltä. »Olisi hiukan
puhumista.»

Olavi tunsi korviensa kuumenevan. Hän tiesi mistä isä tahtoi puhua--oli
vain odottanut milloin se tapahtuisi.

He olivat nyt kolmen, äiti uunin luona seisoen.

»Istu!» tömähti peräpenkiltä kylmästi.

Olavi totteli. Sitte ei kuulunut kotvaan muuta kuin könniläisen harvat
iskut seinällä.

»Minä tiedän missä äitisi kävi yöllä.--Ettet sinä häpeäkkään!»

Olavin pää painui alas.

»Sietäisit korvillesi, äläkä ole kovin varma ettet vielä saakkin!»

Olavi ei uskaltanut nostaa katsettaan, mutta tunsi äänestä että isä oli
kiihtymään päin.

»Mitä sinä oikein aijot?» jyrähti taasen peräpenkiltä. »Ruveta piijoille
lapsia laittamaan--vai?»

»Isä!» kuului uunin luota ja äidin kasvoilla oli sellainen ilme kuin hän
pelkäisi onnettomuuden lähenevän.

Peräpenkiltä kimmahti kylmä, vihainen silmäys uunia kohti.

»Ja tuoda ne tänne, vanhempiesi ruokittaviksi?»

Harmin puna lensi nuorukaisen kasvoille. Hän pelkäsi veren tipahtavan
poskistaan: onko se hänen isänsä tuo, joka tuollalailla puhuu? Vai joku
raaka, vieras mies, joka on tunkeutunut heidän tupaansa?

Ja samassa hänen sisässään alkoi myllertää outo, raivoisa tunne--hän ei
oikein tiennyt mitä se oli, mutta tunsi kuinka se sakeni ja levisi
kaikkialle. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata, mutta nousikin ylös,
ikäänkuin joku olisi häntä kädestä vetänyt, ja alkoi astua ovellepäin.

»Minne nyt?» jyrähti peräpenkiltä.

»Pellolle!»

»Vai pellolle--?» Ääni oli sellainen, kuin se olisi tahtonut karata
häntä kaulukseen. »Sinä et mene minnekkään, vaan vastaat--ja paikalla!
_Sitäkö_ sinä aijot?»

Nuorukainen oli kahden vaiheilla. Vielä äsken hän oli hävennyt ja
tuntenut olevansa valmis millaiseen sovitukseen tahansa, mutta nyt
tuntui niinkuin kaikki olisi silmänräpäyksessä muuttunut ja hänen
täytyisi iskeä vastaan sen puolesta, mikä oli viime päivinä levotonna ja
salaperäisenä hänen veressään kuohunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja
vastasi pää koholla, ylpeästi ja varmasti:

»En! Minä aijon _naida_ hänet!»

Ukon kasvot vetäytyivät ensin ivan väreisiin, mutta katsahtaessaan pojan
silmiin, hän kävi epätietoiseksi miltä kannalta oikein asian ottaisi.

»Naida?» ärjäsi hän ja kuuristausi eteenpäin, ikäänkuin olisi äsken
väärin kuullut.

»Niin!» tuli oveltapäin taannoistakin varmemmin.

Ja sitte tuntui niinkuin hänen pitäisi kostaa äsken kärsimänsä häväistys
ja sekä omasta että tytön puolesta vielä kerran viskata tuolla samalla
aseella, jonka tiesi teräväksi kuin partaveitsen.

»Ja minä _nain_ hänet!» kuului kuin salpaan menevän lukon helähdys.

»Nulikka!» räjähti peräpenkiltä kuin haavotetun otuksen karjahdus. Ukko
syöksähti tuulispäänä ovellepäin, riuhtasi ohimennessään tukin vierestä
luudan, tarttui nuorukaisen kaulukseen ja tempasi hänet lattialle
polvilleen, niin että palkit tömähtivät. Kaikki kävi silmänräpäyksessä.
»Nulikka!» kuului vielä kerran ja luuta kohosi.

Mutta se huojahti samassa kuin poikki-isketyin polvin--ukko lensi
pallina keskilattialta aina perälle saakka, jotta seinä jysähti.

Niinkuin ukkonen olisi iskenyt alas. Isän valtasi kamala tunne, hän
tunsi seisovansa kuin vararikon tehnyt hovinherra torpparijoukon
keskellä. Ei ollut enää valtaa tuon »nulikan» yli, ei isällistä eikä
käsivarren voimaan perustuvaa. Ja tuo toinen ovenpuolella seisoi pää
pystyssä, täydessä nuoruuden jäntevyydessä ja silmässä paloi uhman
lieska.

Könniläinen seinällä korotti äänensä ja teki painokkaita kysymyksiä,
mutta kukaan ei vastannut.

»Vai niin?» kuului vihdoin isän masentunut, läähättävä ääni.

»Niin!» karskahti ovenpuolelta toinen, liikutuksesta väräjävä, mutta yhä
vieläkin uhkaava.

Isä heitti luudan nurkkaan, astui askeleen taaksepäin ja istahti
raskaasti penkille.

»Jos sinussa on minun vertani», virkahti isä hetkisen päästä »niin
tiedät myöskin mitä tämä merkitsee.»

»Tiedän!» kuului ovenpuolelta. »Minä lähden paikalla!» Äiti väänsi
tuskaisesti yhteenpuristettuja käsiään, astui askeleen eteenpäin ja
avasi suunsa jotain sanoakseen, mutta katsahti samalla molempia silmiin
ja jäykistyi kurotettuun asentoonsa katkenneen aikeen äänettömäksi
ajatusviivaksi.

Könniläinen seinällä korotti taasen äänensä.

»Minä _tarkotin_ sinusta jotakin», puhui kylmä ääni perältä.

»Mutta sinusta ei kelvannut tulla herraa eikä oppinutta miestä, vaikka
päätä olisi kyllä ollut. Piti tulla muka talonpoika, ja niin heitit
parin vuoden päästä kirjasi nurkkaan. Mutta talonpojallakin on kirjansa,
ja ne kirjat sinä näyt heittävän--piikaletukan sängynolkiin!»

Nuorukainen suoristausi ja silmästä tuikahti kipenöivä lieska.

»Jätä sanomatta!» huusi isä. »Se on parasta!»

Sitte hän nousi ylös, seisoi silmänräpäyksen tuumien ja astui avoimesta
kamarin ovesta sisään. Avasi kaapin ja otti sieltä jotakin.

»Ei Koskelan poikaa kerjuulle ajeta!» sanoi hän ylpeästi, ojentaen
ottamansa poikaa kohti.

»Pankaa ne vaan takaisin!» kuului yhtä ylpeä vastaus. »Ei niillä eväillä
pitkälle päästä, ellei ole parempia omasta takaa», lisäsi hän olkansa
yli, kääntyen syrjin tarjoojaan.

Isä pysähtyi paikkaansa ja loi pitkän katseen.

»Hyvä on, jos on jotain omasta takaa!» sanoi hän painokkaasti, pikemmin
tyytyväisenä kuin harmistuneena.

Poika seisoi hetkisen mietteissään.

»Hyvästi, isä!»

Isä ei vastannut, katseli vain kiinteästi kokoonpuristettujen
silmäkulmien alta.

Äiti oli istuutunut penkille ikkunanpieleen. Hän istui syrjin, katse
ulos käännettynä--ikkunanpenkille tipahteli kuumia pisaroita.

Nuorukainen läheni hitaasti, ikäänkuin kysyen. Äiti kääntyi päin, heidän
katseensa kohtasivat ja molemmat astuivat peräkkäin ulos.

Peräpenkillä istuva näki katseitten yhdynnän ja tunsi viiltävää pistosta
rinnassaan. Loukkautumisen ja suuttumuksen puna lensi ohimoille ja
huulet vavahtivat, mutta hän tunsi samassa ikäänkuin näkymättömän
jänteen sitovan kieltänsä ja jäi lattiaan tuijottaen paikalleen
istumaan.

Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!»

»Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin
itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano
enempää.»

Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä
läpitunkevan katseen.

»Minun _täytyy_ sanoa--siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet
isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai
rakennatte.»--Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi
katseeksi ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »_Älä
petä ketään, ja mitä lupaat, se täytä--olkoon ihminen mitä säätyä
tahansa_!»

Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta sanoa
sanaakaan.

»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda kotiasi--palaa
kun...»

Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että
ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.




II


5. TUMMA TYTTÖ


Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen
vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja.
»Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.

Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen
ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli
parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan,
ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut
ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.

    »Talonpojalla lämmin sänky
    ja pehmeä pumpulipeitto;
    tukkipojalla turvetuutu
    ja taivaan kasteesta peitto.
    Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais,
    vaikka saataisi sata markkaa;
    kun tukkipojan rinnalla
    se talonmies on parka!»

Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla
tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.

    »Kun tukkipojan rinnalla
    se talonmies on parka!»

kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin
vauhtiin viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina
kosken alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien
sumansoluttajien joukkoon.

Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka
sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan tervehdyksen. Se
kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta, joka vaatii joka
vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi ainakin yhden.

Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin
kirkossa ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat
sanasutkaukset. Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo
kuin näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden
käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella
viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan
vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna
sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että
vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on vuoro?
Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.

Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet
istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita
kuunnellen.

Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet
säpsähtävät.

»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.

»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet, joista
ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn, keksit
nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on
tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä
miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.

»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa äärestä
joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää vedetään
rantaan.

»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli
pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan
lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»

Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.

Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan
sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.

»Missä se oikein on?»

»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä
vasten!»

»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»

Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.

»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään
koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle,
koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.

Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta
kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa
suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit
enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut
tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti
poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta
kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi
vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka. Se
oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja
rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti
tultiin kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen
kiire veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta
pois.

»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen
ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme nyt
mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»

»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa--jos sen hyvinkin voisi
lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.

»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi
katsoa.»

Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi
koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän kumartui
ja puuhaili siellä kotvan.

»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä
ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»

»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä kirvestä
heiluttaa?»

»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.

»Ei, ei käy varppipeli laatuun!»

Nuorukainen palasi rannalle.

»Saako kirves jäädä veteen?» kysyi hän päälliköltä.

»Vaikka kymmenen kirvestä, ennenkun puolensadan miehen parin tunnin
työnseisaus.»

»Sitte minä sen laukasen! Missä on kirves?»

»Ei pidä uhmata kuoleman kanssa!» huudettiin joukosta. »Älkää laskeko
häntä, päällikkö!»

»Mitenkä sinä olet ajatellut takaisin tulla?» kysyi päällikkö.

»Juoksen yläviistoon väylälle ja lasken tukkien kanssa alas.»

»Uhkapeliä!» huusivat miehet.

»En kiellä enkä käske», sanoi päällikkö painokkaasti. »Enkä ketään muuta
päästäisikään, mutta tiedän että minkä Olavi ottaa suorittaakseen, siitä
saa syrjäinen olla huoletta. Oletko asiastasi varma?»

»Varma! Kirves tänne!»

Hän otti kirveen ja keksin samaan otteeseen molemmin käsin ja alkoi
viilettää kiveä kohti. Kiisi kuin varjo, kohoten ja laskeutuen ruhkan
epätasaisuuksien mukaan.

»On siinä päätä!» sanoivat jotkut.

»Hullu!» murahtivat toiset tyytymättöminä.

Varjo oli ennättänyt kivelle saakka. Laski keksin viereensä, vilkasi
pikaisesti väylällepäin ja otti asennon. Kirkas terä välähti ilmassa ja
iskun kaiku tomahti rannalle. Sitte toinen ja kolmas--sitte ei kuulunut
kotvaan mitään.

Miehet rannalla seisoivat eteenpäin kurottuneina, katseitaan terottaen.

Varjo tarttui keksiin, iski sen kären kevyesti eteensä tukkiin ja
nojausi varteen vasemmalla kädellään. Oikea käsi kohosi ilmaan, terä
välähti ja laski. Kuului pehmeä isku ja samalla heikko risahdus.

Miehet rannalla kurottautuivat yhä eteenpäin, hengitys herkesi.

Varjo vilkasi vielä kerran pitkään, tutkivasti väylällepäin. Oikea käsi
kohoutui korkealle, terä välähti--ja vaipui.

Kuului repäsevä räsähdys, niinkuin raketti olisi räjähtänyt. Tukit
rytisivät ja parkuivat ja patoutunut koski mylvähti kuin vihainen härkä.

Varjo kiisi kuin nuoli vinosti ylös- ja rannallepäin ruhkaa myöten,
joka jo liikkui kauttaaltaan. Juoksija oli nyt keskiväylällä, keksi
heilahti ilmassa ympäri, solakka vartalo käännähti kuin väkkärä ja
nuorukainen mennä viiletti jo huimaa vauhtia tukkien kera alaspäin.

Mutta sitte hän äkkiä horjahti--horjahti ja katosi.

»Herra Jumala!» kuului molemmilta rannoilta.

»Enkö minä sitä jo sanonut!»

»Voi minua, että minä sentään hänet päästin!»

Puut ryskivät ja koski ulvoi, tukkia vaipui ja toisia nousi. Tummia
varjoja juoksi hätääntyneinä rannalla.

»Alaspäin, miehet, alaspäin!» kuului päällikön ääni. »Vastaanottamaan,
jos rantaan ajautuisi--ruuhi kiireesti vesille!»

Tummia varjoja juoksi alaspäin...

»Se on jo pystyssä!» kuului äkkiä ääni toiselta rannalta. Kaikki
pysähtyivät.

Laskija oli tosiaankin pystyssä ja hyppi kevyesti kuin västäräkki
hurjasti kiitävillä tukeilla, jotka näyttivät myllertävän, nousevan ja
laskevan kuin niisienpolkimet kangaspuissa. Sitte hän pysähtyi jollekin
tukille koskenlaskijan varmaan asentoon ja viiletti keksi koholla ja
ruumis vasemmalle kaartuneena alas.

»On siinä poikaa!»

»On on! Paremmat silmät jaloissa kuin monella päässä.»

Miehiä kihisi mustanaan rantaan nousseen nuorukaisen ympärillä.

»Mitenkä se kävi? Kuinka sinä pääsit?»

»Ei siellä mitään hätää ollut, kuori vain luiskahti jalkani alta ja
silloin minä lensin kumoon, mutta tukit olivat vielä tiukassa. Pianhan
siitä ylös pääsi, ja se loppukyyti sitte korvasi kaikki», puheli
nuorukainen hymyillen.

»Miehen työ!» sanoi päällikkö. »Vaikka en minä sentään sinulle toista
samanlaista kyytiä soisi. Voit nyt mennä loppuyöksi lepäämään--ja vaikka
päiväksikin päälle!»

»Kiitän!» vastasi nuorukainen, katsoi salaperäisesti hymyillen kelloaan
ja viskasi keksinsä ruohikkoon.

       *       *       *       *       *

Pienessä saunakamarissa makasi nuori tyttö valkoisten ikkunanuudinten
takana.

Oli jo puoliyö, eikä tyttö ollut vieläkään saanut unta. Sillä illalla
oli tapahtunut sellaista, joka oli häneltä unen vienyt.

Se oli niin kummallista, niinkuin satua taikka unta--ei hän ollut
kuullut että kenellekään olisi sellaista sattunut. Hänen tarvitsi vain
ummistaa silmänsä, niin hän näki kaikki uudelleen ilmielävänä edessään.

Ja kun hän oli niin moneen kertaan sen yhä uudelleen nähnyt, niin se oli
muuttunutkin aivankuin saduksi. Hän itse oli muuttunut kuin
syrjästäkatselijaksi, ja hän näki tytön ja sen toisen ja kuinka kaikki
tapahtui.

Hän seisoi porstuassa--se tyttö nimittäin--ja siivilöi lämmintä
iltamaitoa suureen korvoon.

»Kylläpäs ne ovat heruneet!» ajattelee tyttö ja hymyilee.

Silloin tuvan ovi avautuu ja joukko tukkilaisia rientää porstuan läpi
yötyöhönsä. Tyttö seisoo selin menijöihin ja vastailee olkansa yli
niihin leikkisanoihin, joita tukkilaiset ohimennen virkkovat.

Mutta se, joka viimeksi tulee, ei menekkään, vaan jää kuin ihmeissään
tyttöä katselemaan. Se on pitkä, solakka nuorukainen. Takki on avoinna,
hattu hiukan oikealle kallellaan ja ahavoituneilla kasvoilla leikkii
veitikka.

Mutta tyttö ei tiedä mitään, sillä hän luulee tukkilaisten jo
menneen.--Häntä, syrjästäkatselijaa, niin naurattaa, kun ei tyttö
mitään tiedä... Mitäs siitä mahtaa tulla?

Silloin nuorukainen hymyilee ja hiipii varpasillaan tytön
taakse--syrjästäkatselijaa naurattaa yhä enemmän ja hänen tekisi mieli
huutaa tytölle että pidäppä varasi!

Kaksi kättä ojentuu ja painautuu takaapäin varovasti tytön silmille.

»Hui!» kirkasee tyttö. »Kuka se sillälailla?» Kirkasee ja kääntyy äkkiä
puoleen ja näkee nuorukaisen edessään.

»Iltaa!» sanoo nuorukainen ja nostaa hymyillen hattuaan.

Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö punehtuu eikä osaa mitään
vastata.

»Kylläpä minä taisin tyhmästi tehdä!» virkkoo nuorukainen. »En minä
mitään pahaa tarkottanut.»

»Ei ei, ei se mitään; minä vaan niin säikähdin!»

»Etkä ole enää minulle vihainen...?» kysyy nuorukainen.

»En suinkaan, mitäs minä leikistä.»

»Sitähän minäkin. Minusta tuntui heti, kun sinut näin, niinkuin me
olisimme olleet vanhat tuttavat--en vaan muistanut nimeäsi ja pysähdyin
sitä kysymään.»

Kuinka kauniisti ja tuttavallisesti se nuorukainen hymyilee! ajattelee
hän--syrjästäkatselija.

»Tummaksi tytöksi minua sanotaan», vastaa tyttö kainostellen, »mutta...»

»Älä sano muuta!» ehättää nuorukainen. »Tumma tyttö sinä olet, en minä
muuta halua kuulla!»

Sepä taitaa ollakkin sattuva nimi, ajattelee hän, syrjästäkatsoja, koska
tuo outokin siihen niin mielistyy.

»Entäs te...?» tyttö kysyy.

»Te...?» nauraa nuorukainen että porstua helisee. »Etkö sinä heti
tuntenut, kun huomasit sormeni silmilläsi, että se oli 'sinä', joka
takana seisoi?» Hän sanoo sen sellaisella tartuttavalla iloisuudella,
ettei tyttökään voi muuta kuin nauraa--ja hän, syrjästäkatselija,
nauraa myöskin.

»Olavi minä olen, Olavi ja 'sinä'».

Sitte hän näyttää ikäänkuin jotakin miettivän ja kysyy äkkiä: »Pidätkö
sinä kukista, Tumma tyttö?»

»Tietysti. Minulla on jo kaksi omaakin, verenpisara ja palsami», vastaa
tyttö.

»Punaista, punaista vaan!» nauraa nuorukainen. »Ikkunallasiko sinä niitä
pidät?»

»Kuinkas muuten.»

»Näkyvätkö ne pihallekin?»

»Näkyvät, näkyvät; varsinkin nyt kun kukkivat!»

»Mutta missäs se sinun ikkunasi on...?» sanoo nuorukainen ja veitikka
hymyilee silmässä--»että minäkin voisin joskus ohikulkeissani niitä
sinun kukkiasi katsella.»

Tyttö avaa jo suunsa vastatakseen, mutta virkahtaakin sitte äkkiä:
»Enpäs sanokkaan!»

Voi voi kuinka hieno hän on! ajattelee syrjästäkatselija. En ole ennen
semmoista nähnyt. Jokainen muu olisi kysyä tokaissut suoraan että missäs
sinä nukut? Ja silloin tyttö olisi ihan varmaan suuttunut. Tämä vaan
kukkasista puhuu.

»Tuvassako?» nauraa nuorukainen.

»Ei!»

»Aitassa?»

»Ei sielläkään!»

»Saunakamarissa sitte?»

»Ei, ei!», hätäilee tyttö. »Siellä kaikkein vähimmän.»

Nuorukainen hymyilee. »Nyt en minä osaa enää mitään arvata--kylläpäs
sinä olet kovasydäminen!»

Kuinka hieno taaskin! ajattelee syrjästäkatselija. Jokainen muu olisi
remahtanut nauruun ja sanonut että kyllä nyt tiedän--ja tytön olisi
täytynyt punastua.

»Ollaankos me nyt oikein ystäviä?» nuorukainen taasen kysyy.

»Tuskin--mitäs sitte?»

»Minä vaan ajattelin, että jos me olisimme oikein ystäviä, niin minä
kysyisin--ei, en minä sentään kysykkään!»

»Kysy, kysy vaan!» kehottaa tyttö uteliaana.

»Minä vaan kysyisin että ... onko kukaan saanut sinua kädestä puristaa?»

»Ei!» tyttö vastaa ja karahtaa punaiseksi. »En minä anna kenenkään
kädestäni ottaa!»

Kuinka hienosti taas senkin! ajattelee syrjästäkatselija. Ja kuinka
kauniisti hän katsoo silmiin.

»Voinkos minä siihen luottaa?» nuorukainen taasen sanoo.

»Mutta pian minä siitä selvän saan--annappas kätesi tänne!»

»Mitä varten?»

»Minä näet osaan katsoa kädestä ja tiedän siitä kaikki.»

»Sinä?»

»Minä juuri.--Etpäs uskallakkaan!»

»Kyllä vaan senvuoksi.» Ja tyttö ojentaa kätensä.

Mitäs siitä nyt tuleekaan? ajattelee hän--syrjästäkatsoja.

»Totta sinä näyt puhuneen», sanoo nuorukainen vakavasti. »Ei ole kukaan
saanut kädestä ottaa. Mutta täällä ulkona ikkunan alla--kylläpäs niiden
on tehnyt mieli sinun kukkiasi katsomaan!»

»Mistäs sinä sen tie... Ei, ei, et sinä mitään tiedä, omiasi vaan
latelet!»

»Hiljaa, tietäjä puhuu! Ja nyt minä ennustan sinulle tulevaisuutesi.--Hyvä
ihme mitä minä näenkään! Enpä minä olisi uskonut...»

»Mitä, mitä sinä näet?» tyttö hätäisesti kysyy.

»En minä uskalla sanoa, sanon vaan että enpä minä olisi uskonut!»

»Sanot, kun ei ole mitään sanomista!»

»Sanonko minä sitte?» kysyy nuorukainen ja katsoo ihan silmäteristä
sisään.

»Sano, jos osaat!»

»Mutta sinä et saa suuttua.» Hänen äänensä alenee miltei kuiskaukseksi:
»Katsoppas tuota tuossa! Se tulee--ja ensi yönä.»

»Kuka se?» tyttö levotonna kysyy.

»Se, jonka tuleman pitää--se, joka kädestä ottaa.»

»Valehtelet!» tyttö huudahtaa. »Ei ikinä tule semmoinen!»

»Hiljaa--en minä saata toisin puhua kuin mitä täältä näkyy», sanoo
nuorukainen, »Kyllä se nyt _tulee_! Se tulee puolenyön aikaan. Eikä se
pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut; se vaan napauttaa kolmasti lasiin,
hiljaa, mutta varmasti--siitä sinä tunnet, että se on se oikea eikä
kukaan muu... Mutta nyt minun täytyy lähteä. Hyvää yötä, Tumma tyttö!»

Hattu heilahtaa ja nuorukainen rientää portaita alas.

Ja hän--syrjästäkatselija--näkee kuinka tyttö jää hämmentyneenä
seisomaan, kuinka hän sitte astuu hiljalleen porstuan ovelle ja katselee
pihtipieleen nojaten kauvan nuorukaisen jälkeen.

Satu on lopussa--tyttö avaa silmänsä.

Silloin loppuu aina se ihana satutunnelmakin, joka kiersi kuin lämmin
maito hänen suonissaan, ja tuskaiset kysymykset kohottavat päitään.

»Mitä minä teen, jos hän tulee? Mitä ihmettä minä silloin teen?»

Hän oli kuulevinaan jo selvää jalan kapsettakin ulkoa ja sydän alkoi
lyödä niin rajusti, että aivan piti sitä kädellä painaa. Ja hän oli niin
iloinen, kun ei ketään tullutkaan, ja toivoi ettei nuorukainen
ollenkaan tulisi eikä hänen kaunista satuaan särkisi.

»Mutta jospa hän ei tulekkaan?» välähti taas mieleen. »Jos hän teki vain
pilaa?» Ja se tuntui vieläkin tuskallisemmalta. »Kunpa hän kuitenkin
tulisi! Vain ikkunan taa--ja katselisi minun kukkiani--eikä
naputtaisikaan!»

Hän palasi taasen sadun alkuun--porstuaan ja maitoa siivilöivään
tyttöön.

Kolme lyhyttä, hiljaista naputusta helähti lasiin.

Tyttö hypähti miltei kohoksi vuoteellaan. Tuntui niinkuin veri olisi
pysähtynyt hänen suonissaan ja ilma loppunut hänen keuhkoistaan.

Tyttö kohotti päätään ja katsoi pelokkaasti ikkunaa kohti. Verenpisara
ja palsami tuijottivat ikkunanlaudalta suurin, kysyvin silmin: »Mitä
sinä nyt teet, Tumma tyttö?»

Ja niiden takaa häämötti uudinten läpi tumma varjo. Hän _tunsi_ että se
katsoi uudinten raosta suoraan häneen: »Nyt minä tulin, Tumma tyttö!»

Niinkuin se katse olisi vaatinut häntä tilille jostakin lupauksesta. Hän
painoi kasvonsa tyynyyn ja veti peitteen päänsä yli. Sydän jyskytti
vuodetta vasten niin, että koko vuode tuntui väräjävän.

»Eikä hän pyydä eikä rukoile, niinkuin ne muut...» Tyttö kohousi
hitaasti ylös ja jäi istumaan vuoteen laidalle, kädet helmassa ja jalat
alas riippuen.:

»Kun hän naputtaisi edes kerrankaan vielä, niin se olisi niinkuin
ratkaisun lykkäys ja vielä voisi miettiä...»

Tumma varjo ei liikahtanut, verenpisara ja palsami eivät silmää
räpäyttäneet.

Tyttö hivuutui hiljaa lattialle ja astui pari epäröivää askelta. Varjo
liikahti, tyttö vavahti ja tarttui hätäisesti sängynpylvääseen.

Samalla varjokin pysähtyi. Se seisoi kuin tilille vaatien.

Tyttö painoi katseensa lattiaan ja astui ovea kohti--hitaasti ja
hapuillen, niinkuin sydän olisi tahtonut, mutta jalat panneet vastaan.
Hän tunsi kuinka varjo kiersi nurkan taitse ja kuuli kuinka se nyt
läheni ovea. Hänen rintansa löi niin, että hän pelkäsi sen
halkeavan--käsi piteli kuumeisesti ovenhakaa.

Vihdoin haka nousi, hiljaa, ääntä päästämättä, ja tyttö syöksyi
juoksujalkaa läheiseen uuninnurkkaan ja peitti käsillään silmänsä.

Ovi avautui, sulkeutui jälleen ja haka painui kiinni.

»Missä sinä olet, minun Tumma tyttöni--uuninnurkassa?»

Nuorukainen meni luo ja otti hänen molemmat kätensä:

»Kädet silmillä--ja väriset...?»

Nuorukainen katsoi pitkään, äänetönnä.

»Minä menen paikalla takaisin», virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen. »En
minä arvannut että se niin kovasti sinuun koskisi.»

»Ei, ei», sanoi tyttö hätäisesti; »en minä sitäkään tahdo.»

»Mene sitte vuoteeseen ja peitä itsesi hyvin, muutenhan sinä aivan
vilustut. Minä istun vain lyhyen pimeimmän hetken luonasi ja menen taas
heti.»

Tyttö juoksi hämillään vuoteeseensa ja peitti itsensä kokonaan.

Nuorukainen katseli häntä hetkisen. Otti sitte seinäviereltä tuolin,
asetti sen vuoteen ääreen ja istuutui, toista kyynärpäätään päänalaseen
nojaten.

»Miksi sinä silmäsi kätket ja olet hämilläsi, sinä minun Tumma tyttöni?
Siksikö, että minä olen luonasi? Anna minulle kätesi--sille, joka
kädestä ottaa...

»Etkö sinä tietänyt, että minun piti tulla? Eikö käki sitä jo keväällä
kielinyt, eikö arpaheinä kuiskannut että tänä kesänä se tulee, ja eikö
harakanhattu samaa vakuuttanut? Ja nyt, kun minä tulen, niin sinä
katselet minua niinkuin outoa. Siksikö, että tuon kaiken niin äkkiä
todeksi huomaat?»

Tyttö puristi nuorukaisen kättä: »Sinä olet niin erilainen kuin kaikki
muut!»

»Eikö minun sitte pitäisi erilainen olla? Sinä et ole kehenkään muuhun
suostunut--ketä sinä sitte olet odottanut? Toisiako samanlaisia? Vastaa,
minun Tumma tyttöni!»

Tyttö tarttui molemmin käsin hänen ranteeseensa ja vetäysi lähemmäksi.

»Ja ketä _minä_ olen odottanut?» puheli nuorukainen hellästi. »Noita
samanlaisiako? Minä olen niitä nähnyt kymmeniä, enkä ole heidän
puoleensakaan katsonut, mutta heti kun sinut näin, tiesin minä ketä sinä
olit odottanut ja ketä minä olin etsinyt...»

Tyttö liikahti levottomasti. Ulkoa kuului askeleita ja useampia tummia
varjoja näkyi liikkuvan uudinten takana.

»Voi voi!» hätäili tyttö.

»Ovatko ne niitä samanlaisia?» kysyi nuorukainen levollisesti.

»Ovat. Mene piiloon, mene piiloon jonnekkin; ne katsovat joskus
tulitikulla ikkunan läpi!»

»En minä sellaisten herrain vuoksi minnekkään mene», sanoi nuorukainen
päättävästi ja nosti kuin uhmaten kädet rinnoilleen ristiin. »Ja ole
sinäkin vaan levollinen!»

Tumma varjo näytti kiipeevän ikkunaa vasten ylös. Kuului raapasu ja
kirkas välähdys tunkeusi hetkiseksi huoneeseen.

»Siellä se on, ja istuu kuin isäntä pöydän takana!» Varjo hyppäsi alas.

Sitte kuului hiljaista supatusta ja poistuvia askeleita.

Kului hetkinen ja taas kuului supatusta ja läheneviä askeleita. Sitte
tömähti jotakin painavaa ovea vasten, tömähti ja vielä hiljalleen
natisi.

»Soov sött, se on nuku makeasti! sanoo ruotsalainen», kuului ulkoa
ivallinen ääni. Sitte voimakas, moniääninen nauruntirskahdus ja
poistuvia askeleita--sitte oli kaikki hiljaa.

»Retkaleet!» Nuorukainen vapisi vihasta. Hän törmäsi ovelle, nosti haan
ja ponnisti voimakkaasti. Ovi ei nikahtanutkaan. Veri kiehahti koskena
ja hän ponnahti kuin pallo koko ruumiinsa painolla ovea vasten. Se
rusahti, mutta sen takana oli telje, vankka kuin kallio.

»Hyvä on», sanoi hän painokkaasti, »että ilmasivat äänensä.--Ehkä minä
vuorostani toivotan heille hyväähuomenta!»

»Voi, voi!» vaikeroi tyttö. »Nyt sen saavat kaikki tietää, emmekä me
pääse täältä poiskaan.»

»Ole huoletta! Jos he kykenevät oven telkeemään, niin kykenen minä
vaikka hirren seinästä kiskomaan!»

Hän läheni ikkunaa ja painoi voimakkaasti toista puolikasta.
Kiinnitysnaulat taipuivat ja puolikas myöstäsi ulospäin.

»Näyttää sitä pääsevän entisistäkin aukoista. Minä sitte kyllä telkeet
hävitän ja pidän huolen että heidän suunsa pysyy kiinni--siitä saat olla
varma.»

Hän läheni tyttöä levollisena ja hymyillen:

»Voi sinua, minun Tummani, kuinka vähästä sinä hätäännytkin!--Ethän ole
enää levoton, ethän?»

»En minä nyt enää, kun sinä taas olet luonani.»

»Ja tiedätkö mitä?» sanoi nuorukainen miltei vallattomasti. »Juuri näin
sen piti käydäkkin, muutenhan se olisi ollut ... sitä samanlaista!»

He pyrskähtivät molemmat nauramaan ja tyttö katseli nuorukaista
kyynelten välitse. Heikko aamunsarastus pilkisti ikkunasta sisään.

»Etkä sinä tiedäkkään vielä kaikkea. Annappas kun kerron--se on alusta
loppuun niin erilaista. En minä tullutkaan tänne aivan tavallisella
tavalla, vaan kosken kuohujen lävitse ja kuoleman suun sivutse.»

»Mitä, mitä sinä puhutkaan...?»

»Meillä oli ruhka juuri ennenkun minä läksin. Kukaan ei mennyt
laukasemaan, enkä kai minäkään olisi mennyt, ellen olisi sinua muistanut
ja ikäänkuin kuullut sinun huutavan: erilaista, erilailla sinun pitää
tullakkin! Ja sitte minä menin ja laukasin, ja kaaduin ja kaikki
luulivat minun hukkuvan. Mutta sitte minä jälleen nousin ja viiletin
kuohujen läpi, jotta aallot tyrskyivät saapasvarsia vasten. Ja kun tulin
rannalle, sanoi päällikkö: hyvin tehty, nyt saat mennä--sen luo, joka
sinua odottaa!»

»Älä, älä! Nyt sinä narraat.»

»No, ei hän ihan sitä viimeistä sanonut, sen minä lisäsin itse. Ja sitte
meidät teljettiin tänne, että kaikki olisi erilaista. Tämmöisenä minä
sinusta vasta pidänkin, sinä minun Tumma tyttöni, kun minun täytyy
kuohujen ja telkien takaa sinua etsiä.--Mutta oletko sinä minun ... sitä
en minä vielä ole sinulta itseltäsi kuullut?»

»Olenko minä sinun, Olavi--?» Tyttö kiersi molemmat käsivartensa
nuorukaisen kaulan ympäri.

Nouseva aamurusko kurkisti ikkunanuudinten raosta ja heitti tytön
käsivarsille vienon punerruksen.

»Punaista, punaista kaikki, mikä kaunista on!» nyökäytti verenpisara
palsamille.------

       *       *       *       *       *

Aurinko tervehti loivasti viettävää joenrantamaisemaa, veti keuhkonsa
öistä raikkautta täyteen ja joi välkkyviä kastepisaroita
aamumaljakseen--alhaalla joella souteli vielä vieno utu. Olavi astui
reippaasti rinnettä alas, mieli keveänä, sydän onnenpisaroita täynnä.

Joen rannalla, kosken alla seisoi ryhmä nuoria miehiä, kylän poikia,
jotka tupakkarahoja ansaitakseen valvoivat joskus lyhyen kesäyön
tukkijoella.

Olavin katse sattui ryhmään--pisarat jääksi riittyivät.

Hän tunsi äkkiä raskaan riihenparren puristusta olkapäässään. Taannoin,
kun hän sen ovelta olkapäälleen otti ja takaisin riiheen kantoi, oli hän
niin onnellinen, että se tuntui miltei huvittavan, mutta nyt...

»Kunpa ne nyt sanoisivat yhdenkään ivallisen sanan tai heittäisivät
ainoankaan ilkamoisen silmäyksen, niin minä olisin tyytyväinen. Mutta
jos ne eivät ole tietävinäänkään, niin en minä mitenkään ilkiä heille
huomentani sanoa.»

Tumma puna paloi nuorukaisen kulmilla, kun hän astui ryhmän luo--vaaniva
katse tarkasti kiinteästi joukkoa.

Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Olavi otti keksinsä ruohikosta ja pyyhkieli sen varresta vitkalleen
kastetta--vaaniva katse yhä vartioi kulmien alta.

Niinkuin muuri, kukaan ei ole tietävinään.

Nuorukainen puri huultaan: »Näine hyvinenikö minun lopultakin täytyy
mennä?»

Hän astui joukon ohi, silmä tulena palaen.

Silloin, juuri kun he olivat jäämässä hänen olkapäänsä taa, kuului
ryhmän reunasta pieni nauruntirskahdus.

Silmänräpäys, paukahtava korvapuustin läjähdys, ja nauraja lensi ojona
märkään ruohikkoon.

»Mikä penteleen riikinkukko sinä luulet olevasi?» Kaksi miestä syöksähti
nuolena nuorukaista kohti.

Hän tarttui ensimäistä toisella kädellään kaulukseen ja toisella
jonnekkin alemmaksi, lennättäen hänet sylimääriä pää edellä ilmassa.
Toista hän tempasi takkineen paitoineen rintapielistä, kohotti korkealle
ilmaan ja viskasi sitte kuin märän kintaan kauvas ruohikkoon.

»Retkaleet! Salasyntiset!» Ääni vapisi vihasta, silmät paloivat
pystyvalkeina ja nyrkkiin puristetut kädet kohosivat uhmaten lanteille:
»Tulkaa nyt yhtaikaa joka sorkka, niin on tilimme selvä!»

Kiihtyneestä joukosta kuului vihaista murinaa, mutta se hälveni erään
äänen vuoksi, joka puhui tyynesti ja miehekkäästi:

»Minun mielestäni olet sinä, vieras, saanut jo liiaksikin hyvitystä niin
pienestä kepposesta. Ja jos olet mies, niinkuin sanoistasi tekisi mieli
uskoa, niin voit ymmärtää että oli siinä hiukan muutakin kuin pelkkää
kiusantekoa. Me olemme vähän niinkuin ylpeitä siitä tytöstä, eikä kukaan
ole tähän yöhön saakka saanut hänen oveaan avautumaan. Sitte tulee joku
maankulkija tukkijätkä ja menee kuin oman vaimonsa luokse...»

»Itse jätkiä olette!» Hän astui uhkaavan askeleen puhujaa kohti.

»Älä suotta elämää pidä!» jatkoi ääni tyynesti. »En minä sillä sinua
solvata tahtonut. Me olemme hänelle lapsuuden tovereita, vaan sinä olet
vieras, ja sanon vieläkin että se sellainen käypi sekä tytön että kylän
kunnialle. Jätä sinä vaan tyttö rauhaan, äläkä saata häntä tukkimiehen
nimiin ivailtavaksi!»

»Ja te tiedätte mikä minä olen!»--kädet nousivat ylpeästi rinnoille
ristiin. »Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet
hänen ikkunansa takana--kauniita paimenia, totta vie! Tietäkää nyt, niin
monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren
makuuhuoneeseen, ja minä käyn sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö,
niinkauvan kun tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin
kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse,
jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai
heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon--eikä hän ikänä
nouse!»

Sanoi ja astui ylpeästi rinnettä ylös. Ryhmä katseli sanaakaan sanomatta
hänen jälkeensä.




6. AURINGON NOUSTESSA


»Mikäkö on ihanin hetki?» vastasi verenpisara lämpimin äänin. »Se, joka
paraikaa käsillä on! Yötä minä ihailen, sille minä ylistystäni laulan.»

»Kaunis se minustakin on», palsami vastasi, »kun näin kahden hämärässä
kuiskailemme, kun vain aavistamalla toisensa tuntee ja ainoastaan
silmäin väikkeen selvästi näkee. Mutta onpa aamukin ihana--juuri silloin
kun aurinko nousee, kun kastepisarat välkkyvät ja heräävä tuuli puiden
lehtiä väräyttää.»

»Totta, ystäväni--elämä on oikeastaan aina kaunista! Aamu on kaunis, kun
kukko virtensä virittää, linnut livertävät ja vastikään havahtuneet
lapset riemuiten pihalla tanhuilevat. Päivä on kaunis, kun aurinko
tanssii kedolla ja työväki kulkee helmeilevin otsin ja loistavin silmin
pihan poikki aterialle. Ja ilta on ihana, kun varjot pitenevät ja
kotiinpalaavan karjan kellot kalkkavat metsänlaidassa. Mutta ei
kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja--katsoppas, vasta silloin me
löydämme oman itsemme.»

»Löydämme oman itsemme...?» virkahti palsami. »Nyt vasta minä alan sinua
ymmärtää!»

»Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian
ohut ja kirkas», jatkoi verenpisara. »Päivällä me kuulumme koko
maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu,
lähenee oma hetkemme. Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa
sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana
ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja
katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin. Taimet uinuvat,
marrot ja ikäliköt nukkuvat, valveilla ovat...» Valkean käsivarren liike
häivähti peränurkassa hämyn läpi, »Valveilla ovat...?» kysyi palsami
pidätetyin äänin. »Vain ne jotka--kukkivat!» kuiskasi verenpisara.

»Jumala, kuinka sinä olet ihana, sinä minun Tumma tyttöni! Sinä olet
kuin yö--huumaava ja kiehtova kuin yö, salaperäinen ja sulettu kuin
syysyö, jota ainoastaan kirkkaat elosalamat valaisevat.

»Nyt vasta minä ymmärrän mitä nuoruus ja rakkaus on! Kuinka se on suuri
ja kaunis, kuinka se tulee kuin kuningas kultaisissa vaunuissa, ja
viittaa meidät luokseen ja tempaa meidät mukaansa.»

»Mutta miksi väriset, armaani? Miksi kätesi niin kuumasti puristaa ja
silmäsi niin kummasti katsoo?»

»En minä tiedä... Minun on liian kuuma. Ei, ei; minä olen liian
onnellinen...»

»Liian onnellinen--?»

»Ei, ei, en minä tiedä... Minä toivoisin jotakin...»

»Sano se toivomus minulle!»

»Ei, ei; en minä mitään toivo, enkä minä osaa mitään sanoa. Minä...»

»Mitä sitte? Etkö voi sitä minulle sanoa?»

»En minä voi, enkä minä tiedä. Minä ... pelkään.»

»Pelkäät--? Minua?»

»Ei, ei; kuinka minä sinua pelkäisin! Minä vaan...»

»Sano, sano se minulle! Minä ymmärrän sinua puolesta sanasta.»

»Minä pelkään... Ei, ei; en minä osaa sitä kuitenkaan sanoa--voi kuinka
äärettömästi minä sinua rakastan!»

»Ja kaikkein ihanimpana kaikista kauniista hetkistä», kuiskasi taasen
palsami, »on minun mielessäni säilynyt se hetki, jolloin ensi kertaa
kukkaan puhkesin, kun terälehdet avautuivat ja aurinko suuteli suoraan
sydämeen.»

»Siinä sinä oikein sanoit», virkkoi verenpisara liikutettuna. »Minä sen
tiedän vielä paremmin, kun kukin jo toista kesääni. On kyllä
myöhemminkin riemunsa ja kukkiminen on aina ihanaa, mutta ensi kerran
vertaista ei ole eikä tule, sillä silloin emme vielä mitään tiedä, vaan
seisomme kuin suuren salaisuuden verholehtien takana. Ja aavistamme ja
riemuitsemme ja kyselemme itseltämme: joko pian, joko tänään? Ja
toivomme ja pelkäämme, emmekä tiedä itsekkään mitä toivomme ja
pelkäämme, ja kuitenkin sen tiedämme. Emmekä ajattele mennyttä emmekä
tulevaa, vaan juuri sitä lähenevää hetkeä... Vihdoin se tulee, ja
terälehdet punertuvat ja avautuvat, ja kaikki hiukenee, ja me tunnemme
sulautuvamme valoon ja lämpöön.»

       *       *       *       *       *

Onni seisoi vuoteen ääressä ja katseli hiljaisesti hymyillen.

Tytön valtoimet suortuvat lepäsivät kuin musta silkkihuivi valkoisella
päänalusella. Niiden päällä uinui nuorukaisen pää.

He pitivät toisiaan molemmista käsistä ja katselivat syvälle toistensa
silmiin. Onni oli seisonut pitkän aikaa heidän vuoteensa ääressä, mutta
ei ollut kuullut heidän sanaakaan sanovan, oli vain nähnyt heidän koko
ajan noin toisiaan katselevan ja hellästi hymyilevän.

Aurinko kiipesi hiljalleen harjun rinnettä ylös, hypähti sinne päästyään
yhdellä askeleella kedon poikki ja kurkisti ikkunasta sisään.

Tyttö kohotti katsettaan.

Aurinko katsoi tyttöä suoraan silmiin.

Tyttö kavahti. Niinkuin hän olisi havahtunut syvästä unesta, niinkuin
kaikki olisi näyttänyt toisenlaiselta, oudolta ja kummalliselta:

»Onko auringollakin silmät...? Onko se muinakin aamuina minua
katsellut...?»

Kului hetki. Hän kohotti uudelleen arasti katseensa.

Aurinko katsoi suurin, kysyvin silmin--juuri niinkuin äiti katsoo, kun
hän ei mitään puhu, vaan ainoastaan katsoo.

Tyttö tunsi veren tyrehtyvän suonissaan, katse vaipui eikä enää
noussut--kaksi suurta kyynelhelmeä väreili silmäripsissä.

»Mitä--?» sanoi nuorukainen säpsähtäen ja kohosi toisen kyynärpäänsä
varaan. »Mikä sinun nyt tuli, minun Tummani?» Hän puristi tyttöä
lämpimästi kädestä: »Miksi alaspäin katsot?»

Kyynelhelmet värähtivät--ja putosivat raskaasti vuoteelle. Tyttö painoi
äkkiä päänsä tyynyyn ja kääntyi kasvoilleen.

»Voi minun Tummani!» hätäili nuorukainen, tuntien palavaa halua puhua
hänelle lohduttavia sanoja.

Tytön paljastuneet hartiat alkoivat värähdellä ja pidätetyt nyyhkytykset
huokailivat raskaasti kasvojen alla.

Niinkuin kylmä rauta olisi tunkeutunut nuorukaisen lävitse, niinkuin hän
äsken olisi lentänyt sinisissä korkeuksissa, mutta nyt äkkiä pudonnut
ruhjotuin siivin terävään louhikkoon ja kuullut ympärillään ääniä, jotka
itkivät ja valittivat.

Nuorukainen vaipui raskaasti suulleen ja upotti kasvonsa mustiin
suortuviin.

Kaksi ihmislasta, kahdet värisevät hartiat, kahdet kyynelissä kylpevät
kasvot--raskaat huokaukset täyttivät huoneen.

Onni painoi kätensä korvilleen ja hiipi hiljalleen ovelle. Aurinko
kääntyi poispäin ja peitti himmentyneen silmänsä. »Suru!» kuiskasi
verenpisara ja punainen kyynel tipahti ikkunanlaudalle.

Niinkuin sen tumman surun alla kuitenkin olisi punertanut lämmin
ruskotus, suuri yhteinen salaisuus. Niinkuin silmät olisivat avautuneet
ja he vasta nyt, kyynelten lävitse, olisivat nähneet toisensa--ei
nuorukaista ja neitoa, outoa, salaperäistä ja aavistettavaa, vaan kaksi
ilon ja surun väräyttämää ihmistä aamun vaaleassa kajastuksessa.

»Voitko antaa minulle milloinkaan anteeksi?» kysyi nuorukainen väräjävin
äänin.

»Anteeksi--?» vastasi tyttö ja kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa.

»Etkö koskaan minua pahalla muistele?» kysyi taasen nuorukainen.

»Kuinka minä voisin sinua pahalla muistella, sinua, joka olet ollut
minulle kaikki?--Mutta miksi meidän pitää juuri nyt erota?»

»Niin, miksi meidän pitää nyt erota?» huokasi nuorukainen, tietämättä
mitä vastaisi.

»Jos sinä tietäisit kuinka ikävä minun nyt tulee!»

»Ja jos _sinä_ tietäisit ... voi Jumala sentään! Mutta minkä minä sille
voin?»

»Älä ole minun tähteni tuskissasi, tiedänhän minä ettet sinä sille
mitään voi. Enkä minä voi sinulta enempää pyytää, sinä olet ollut
minulle niin hyvä. Mutta kun minä saisin edes vielä kerran sinua
nähdä--joskus, vaikka monen vuoden perästä, kun vaan saisin.»

»Ehkä minä tulen sinua katsomaan...»

»Tule, tule! Minä odotan sinua viikosta viikkoon!»

Nuorukainen veti hitaasti kellon taskustaan, katsoi ensin itse ja
näytti sitte tytölle.

»Niin, kyllä sinun täytyy nyt lähteä. Mutta kuinka minä voin sinua
päästää?»

»Ja kuinka minä voin mennä?--Kun olisi aina yö eikä tulisi koskaan
päivä!»

»Niin! se viimeinen yö, ja sitte tulisi tuomio--en minä nyt sitäkään
pelkäisi, en yhtään... Vielä hetki, yksi ainoa vaan! Anna minun katsoa
sinua vielä kerran, näin, tällälailla--etten minä sinua koskaan
unohtaisi.»

»Voi voi, minun Tumma tyttöni!» sanoi nuorukainen hellästi. Mutta hänen
rintaansa kohosi hätä ja tuska--niinkuin haka olisi nyt ovesta murrettu
ja kuka tahansa voisi rynnätä sisään. »Yksi rukous minulla vielä sinulle
olisi»--hänen puheensa oli kuin hukkuvan hätähuuto--»ettet sinä tämän
jälkeen rakastaisi ketään muuta, paitsi sitte sitä, jonka kerran
omaksesi valitset.»

»Kuinka minä voisin ketään muuta rakastaa?» sanoi tyttö ihmetellen.
»Enkä minä lakkaa sinua rakastamasta vielä silloinkaan.»

»Ei, ei, se olisi väärin. Silloin _täytyy_!»

»Sen vaan minä yksin tiedän», sanoi tyttö äänellä, joka sai nuorukaisen
sekä iloitsemaan että yhä enemmän pelkäämään.

»Anna se lupaus minulle! Et sinä ymmärrä minkä vuoksi minä sitä niin
rukoilen, en minä sitä itseni vuoksi tee», pyysi nuorukainen.

»Sen minä jo silloin annoin, kun sinut ensi kertaa näin», vastasi tyttö
vetäen nuorukaisen itseensä kiinni.

He irtautuivat ja nousivat.

Tyttö saattoi nuorukaista ovelle, pitäen häntä yhä kädestä. Siellä hän
miltei hypähtäen kietoutui nuorukaisen kaulaan, ikäänkuin ei olisi
tahtonut häntä ensinkään päästää. Nuorukainen sulki hänet syleilyyn
ja hänen päätään miltei huimasi tuntiessaan kyynelten kostuttamien
suortuvain kosketuksen kätensä ja vyötäisten välissä--huulet tapasivat
toisensa.

Tytön pää taipui taaksepäin eikä hän katsonut nyt nuorukaista silmiin
niinkuin ennen, vaan suoraan ylös. Ja nuorukainen näki kuinka silmäin
ilme muuttui, ensin niin äärettömän helläksi, sitte kuin rukoilevaksi ja
sitte niinkuin se olisi irtautunut maasta ja katsellut kaukaista, pyhää
ilmestystä. Hän ei olisi uskaltanut jäsentäkään hievauttaa, vaikka tyttö
olisi seisonut niin koko päivän. Sitte ne silmät värähtivät ja
ummistuivat--tyttö irrotti huulensa. Nuorukainen näki niissä vaalean,
verettömän juovan ja tunsi niinkuin omiinsa olisi painettu ainainen,
häviämätön merkki.

»En minä voi mitenkään sinusta näin erota!» sanoi nuorukainen
tuskaisesti. »Me ennätämme illaksi Kirveskallion luo, ja minä tulen
sinua katsomaan--ja tulen niinkauvan kun olemme siksi lähellä, että
ennätän yön kuluessa edestakaisin käydä.»

Tytön kasvoilla värähti kuin syksyinen auringonpaiste, mutta hän ei
sanonut sanaakaan. Katsoi vaan niinkuin ei ollut koskaan ennen
katsonut--ja jäi yhä katsomaan, kun nuorukainen vihdoin astui ovesta
ulos.




7. PlHLAJANTERTTU


»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi
nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.

»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun
sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.

»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»

»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan
Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä
iloinen.

»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta
sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»

»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.

»Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta
pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli
niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin
kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja
lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»

»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi.

»Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista
kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä
samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...»

»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»

»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä
tuijottamaan.

»Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen,
ja katsoi häneen tutkivasti.

»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä
muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte
näytti että syksykin on kaunis.»

»Näyttikö sen joku?»

»Näyttipä niinkin--tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin
näin.»

Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.

»Se näyttäjä oli--muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin
sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat
jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit
niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle--ei, ei, et sinä
mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä
katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai
menenkö ohitse?»

»Olisitko sinä mennyt ohitse...?»

»Kyllä minä niin ajattelin--kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en
tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»

»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»

»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani...
Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on
ollut näin kaunis syksy.»

»Ja minulla...», kuiskasi tyttö.

»Niin--sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa
paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja
hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee
ja mitä ihminen etsii.»

Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan
hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:

»Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua
niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»

»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei
elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään.
Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se
ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen
silloin muuttuu aivan toiseksi?»

»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»

»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka
ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu
kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma
kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman
kauniiksi.»

»Juuri niin--kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä
kaikki on kuin kaunista unta.»

»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»

»Sen minä aina muistan, aina!»

»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit--kun sinä vuoroin punastuit ja
vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti,
etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä
katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi
minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin
lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»

»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin--en minä olisi
voinut sitä kauvan kestää.»

»Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun
sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki
niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä
minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»

»Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas.
Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen
takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen
kysyvästi.

Nuorukainen hymyili vastaukseksi.

Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen
kaulansa ympäri:

»Saanko minä olla näin?»

»Saat--juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä
hänen vyötäisilleen.

Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein...

»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen
kätensä hänen olkapäälleen.

»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.

»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen
tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»

»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.

»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti
tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.

Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut
sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.

Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut
suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen
päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen
tytön ruskeita suortuvia.

Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on
kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen
rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen
ihoon--kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia
suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta
ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.

»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen
tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta
hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn
koko olemuksensa läpi--niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut
hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.

»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä
äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi
hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että
molempien hengitys salpautui.




8. ENSI LUMI


Se lankesi sinä vuonna tavallista myöhemmin, vasta muutamia päiviä ennen
joulua. Siksi ihmisistä tuntui niinkuin taivas olisi hopeata satanut.

Lapset tervehtivät sitä raikuvilla riemuhuudoilla ja räiskyvällä
lumisodalla, naiset kantoivat sitä lapiomäärin huoneisiin ja kylvivät
lattialle lakasemaan ruvetessaan, ja miehet kiinnittivät heläjävät
kulkuset hevostensa ajokatuihin.

Metsäteillä kuhisi hilpeämielisiä ajomiehiä ja kaupunkiin johtavalla
suurella valtatiellä kulki kuin katkeamaton pyhiinvaeltajain jono.
Eivätkä ihmiset malttaneet olla huutamatta vastaantulijalle iloista
tervehdystä ja sanomatta jotakin lumesta, olipa tulija kuinka outo
tahansa.

Ilta alkoi hämärtää.

Olavi oli juuri palannut metsätöistä ja istui nyt pienen torpan pienessä
kamarissa, missä hänellä oli asuntonsa, kun sisään astui vanhahko mies,
muuan sen kylän isäntiä.

»Iltaa--terveisiä kaupungista!» tervehti mies.

»Iltaa iltaa! Ettekö käy istumaan?»

»Eipä ole oikein aikaakaan ... minulla vaan on teille vähän
kaupunginterveisiä. Syötin toissa iltana Välimäessä hevostani, ja sieltä
niitä lähetettiin--tällaisia näin!»

Mies otti povestaan pienen paperikäärön ja ojensi sen Olaville.

Nuorukainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja sai vaivoin
kiitetyksi.

Terveistentuoja sen kyllä huomasi, mutta ei ollut mitään huomaavinaan,
vaan jatkoi hyvänsävyisesti hymyillen:

»Minulle kyllä sanottiin ettei tarvitse mitään sanoa, vaan ainoastaan
antaa tämä. Mutta ehkä minä sentään kerron kuinka minä sen sain...?»

»Kertokaa vaan--kyllähän minä mielelläni...», sanoi nuorukainen, yhä
edelleen hämillään.

»Niinkuin sanoin, niin minä syötin siellä hevostani ja läksin sitte
iltahämärässä ajamaan. Kun pääsen niitylle talon alle, niin kuulen äkkiä
jonkun juoksevan takanani.--Unohtuiko minulta jotakin? ajattelen minä ja
pysäytän.

Se juoksija on semmoinen pieni sievä tyttö, ilman huivia ja posket
punottavat.

'Jäikö jotain?' kysyn minä.

'Jäi', vastaa tyttö ja katsoo varpaisiinsa.--'Te puhuitte että se Olavi
on nyt siellä teidän kylässä?'

'Niinhän minä puhuin. Entäs sitte?'

'Minä vaan tunnen sen, ja minulla olisi asiata.'

'Oo!' sanon minä ja naurahdan.

'Ei muuta kuin terveisiä', tyttö hätäisesti lisää.

'Kyllähän niitä menee, onhan nyt hyvä keli!'

'Voipikos teihin luottaa?' tyttö taas sanoo.

'Ettäkö hukkaisin tiellä?' kysäsen minä.

'Niin--taikka pilkaksi kääntäisitte.'

'Kuinkas minä pilkaksi kääntäisin, vanha mies?'

'Siihen minäkin luotin', tyttö sanoo. 'Tässä ne olisi!'

Sitte se antoi tuon tuossa.

'Oikein näin kädestä annettaviako?' minä nauran.

'Niin--ettehän te avaa? Kyllä sen tuntee muutenkin, mitä siellä on.'

'Minkästähden minä sitä avaisin?' vakuutan minä.

'Ja annatte kahdenkesken? Eikä tarvitse mitään sanoa.'

'Ei, ei, kyllä minä ymmärrän että tämä on kauniisti vietävä', aijon
minä sanoa, mutta silloin se jo mennä vilistää, niin että letti heiluu.

Niin että sillälailla se minulle annettiin. Ja nyt minä menen--voikaa
hyvin!»

»Hyvästi! Kiitoksia paljon ... kaikesta!»

Nuorukainen vaipui pöydän ääreen istumaan, käärö kädessään. Hän tunsi
mitä siellä oli, mutta ei kiirehtinyt avaamaan, vaan ajatteli kuinka
tuon kaiken oli täytynyt tapahtua. Kuinka ruskeatukkainen,
kirkassilmäinen, miltei vielä lapselta näyttävä tyttö oli istunut
tuvassa, kun matkustaja söi sivupenkillä punaisesta matka-arkustaan.
Kuinka mies oli puhunut ensilumesta ja hyvästä kelistä, ja että nyt ne
pääsivät siellä meidän kylälläkin metsätyöt alkuun. Ja niitä onkin nyt
entistä enemmän, niin että on ylösotossa apulainenkin, muuan Olavi
niminen nuori mies.

'Olavi!' on tyttö ääneensä huudahtaa ja sävähtää aivan punaiseksi, ja
keskeyttää työnsä tarkemmin kuullakseen. Mutta matkustaja ei puhu enää
mitään siitä, mistä hän haluaisi kuulla, vaan kaikesta muusta
joutavasta. Tyttö on rauhaton eikä tiedä mitä tehdä, sen vaan että
jotakin hänen pitäisi. Ja hän katsoo hyvin tarkkaan matkustajan
kasvoihin, kun se nyt istuu penkillä ja tupakoi.--'Se on niin rehellisen
ja hyvän näköinen', ajattelee tyttö. 'Kylläkai siihen voipi luottaa?'

Ja sitte tyttö menee hiljalleen kamariin, niinkuin menisi jotain
hakemaan, ja ottaa jotakin piirongin laatikosta--jotakin, jota hän on
kauvan säilyttänyt. Etsii paperia tai pussia, eikä tahdo löytää. Löytää
vihdoin ja panee sen siihen ja sitoo rihman päälle, ja tekee hyvin lujan
solmun, ja leikkaa päät hyvin lyhyiksi, ettei sitä voisi sormin
avata--ja hymyilee.

Nyt tyttö palaa sisään--se pieni käärö taskussa. Matkamies hankkiutuu
juuri lähtöön. 'Pitää tässä mennä lehmänhaudevettä valmistamaan!' tyttö
sanoo, ja menee karjankeittiöön ja katselee sen ikkunasta kuinka
matkustaja irrottaa hevostaan. Nyt se jo ajaa portista ja nykäsee
hevosensa juoksuun niittytielle päästyään. 'Nyt!' ajattelee tyttö ja
lähtee jälessä.

Ja nuorukainen näkee kuinka tyttö juoksee ja kuinka kiihkeästi hänen
rintansa lyö, kun hän pysäyttää miehen ja alkaa puhella. Kuinka hän
punastuu ja kuinka hän katsoo, ja kuinka hän on niin iloissaan, kun saa
asiansa toimitetuksi, ettei muista edes kiittääkkään, vaan juoksee kuin
sen ilonsa kanssa kilpaa takaisin. Ja kuinka hän pihalle päästyään
katsoo joka taholle ympärilleen, ettei vaan kukaan olisi nähnyt, ja
menee sitte karjankeittiöön...

Nuorukainen avaa käärön--hiljaa, riemuisin tuntein.

Suuri tummanpunainen omena lausuu tytön terveiset.

»Pihlajantertun värikin!» huudahtaa nuorukainen, ikäänkuin tyttö olisi
varta vasten valinnut senvärisen suuresta varastosta, vaikka hän tietää
että se epäilemättä on ollut hänen ainoansa.

Ja nuorukaisen sydän paisuu ilosta ja ylpeydestä, että tyttö yhä vielä
häntä muistaa: »Sellainen tyttö, sellaiset terveiset!»

Ja hänen ajatuksensa palaa kauniiseen syksyyn, ja hän kierittelee kuin
hyväillen omenaa kädessään ja katselee hymyillen ikkunasta ulos.

Silloin hän tuntee niinkuin omena jollakin kohdalla aina nykäsisi häntä
kädestä, ikäänkuin jostakin huomauttaakseen. Ja hän kääntyy katsomaan
mitä se oikein on, ja huomaa kuoren olevan eräässä kohti koholla ja
kohouman ympärillä kuin veitsellä piirretyn pyörön. Hän kohottaa
uteliaasti sen reunaa. Silloin kohoaa pieni pyöreä lohkare kuin sievonen
kansi--kannen alta näkyy valkoista paperia.

»Vielä lähempiäkö terveisiä--?» huudahtaa nuorukainen ja ottaa ilosta
vapisevin käsin paperin kätköstään ja alkaa kiehittää sitä auki.

Se on aivan pieni lippu ja sen toisella puolella on tottumattomalla
kädellä kiireisesti lyijykynällä piirretyt terveiset::

    »Nyt minä tiedän mitä ikävä on. Oletko
    Pihlajanterttusi kokonaan unohtanut,
    minä joka ilta nukun vaan sinua ajatellen.»

Omena vierähtää nuorukaisen syliin, paperilippu vapisee hänen kädessään
ja silmiin nousee himmeä kimallus.

Nuorukainen katsahtaa ylös. Suuria viileitä lumihiutaleita putoo
raskaasti alas.

Kuluu hetki ja toinen. Ilma tummenee ja vihdoin kokonaan himmenee, mutta
nuorukainen istuu yhä entisellään, paperilippu kädessään ja katselee
ulos.

Hän ei näe enää mitään, mutta hän _tuntee_ kuinka suuria, viileitä
lumihiutaleita yhä putoo raskaasti alas.




9. ANNANSILMÄ


Annansilmä ikkunalla kukki--pienen kamarin pienellä ikkunalla.

Annansilmä kukkii keväällä ja kesällä--tämä Annansilmä jo talvella
kukki.

»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, miksi sinä nyt
talvella kukit», puheli ajatuksissaan nuori tyttö--»että ilo hänen
ikkunallaan hymyilisi.»

Annansilmä kukkii vain muutamia kuukausia--tämä Annansilmä jo joululta
alotti, koko kevättalven kukki ja päivä päivältä yhä vielä somentui.

»Kyllä minä tiedän ja kyllä sinä itsekkin sen tiedät, kuinka kauvan sinä
kukit. Sinä silloin rupesit, kun minä sinut tuvasta tänne muutin--ja kun
ei häntä enää ole, jonka iloksi minä sinut muutin, silloin vasta sinä
kukkimasta lakkaat.»

Tyttö kumartui yhä syvempään kukan yli.

»Yksi ainoa kukkanen tytöllä on--niin kaunis ja vieno», kuiskasi hän,
painaen hennot huulensa hyväillen vastapuhjenneita vaaleanpunaisia
terälehtiä vasten.

»Yksi ystävä tytöllä on--niin hellä ja hieno», hymyili kukka vastaan,
nyökäyttäen päätään pihallepäin.

Ikkunan editse, sujahti suksilla solakka nuorukainen, lakki takaraivoon
työntyneenä ja pieni reppu selässä heiluen.

»Vihdoinkin!» huudahti tyttö ja riensi juoksujalkaa tuvan ja porstuan
kautta portaille.

»Terveisiä, Annansilmä!» virkkoi nuorukainen tuskin kuuluvin äänin,
mutta sitä säihkyvämmin silmin, asetellen suksiaan ja sauvojaan
aitanräystään alle pystyyn.

Tyttö nyökäytti päätään ilosta säteillen.

Nuorukainen riensi reippaasti portaita ylös ja pysähtyi aivan tytön
eteen.

»Terveisiä!» sanoi hän uudelleen nauraen ja painoi leikiten kätensä
tytön poskille.

»No no!» nauroi tyttö ja tarttui molemmin käsin hänen
ranteisiinsa.--»Minä olen sinua niin odottanut. Äiti on kylällä ja
miehet viipyvät vielä kotvan metsässä.»

»Niin että sinä olet ollut aivan yksin ja tietysti pelännyt kauheasti»,
nauroi nuorukainen, pitäen käsiään yhä tytön poskilla ja työntäen hänet
sillätavoin takaperin kynnyksen yli.

He menivät kisaten tupaan ja nuorukainen vei reppunsa kamarin naulaan.

»Arvaappas mitä minä olen tänään kotiin hiihdellessäni ajatellut?» sanoi
nuorukainen tupaan tullessaan.

»En minä sinun arvotuksiasi osaa koskaan arvata. Mitä sitte?»

»Sitä vaan että sinullakin, Annansilmä, pitäisi olla sukset», vastasi
nuorukainen, ottaen tytön kädestä ja vetäen hänet penkille viereensä
istumaan. »Ja jos minä vaan löydän sopivat puut, niin pian minä ne
vieläkin teen.»

»Älä, älä! Enhän minä edes osaa hiihtääkkään.»

»Siksipä--että oppisit! Ja sitte sinun pitäisi tulla jonakin päivänä
minun kanssani metsään, niin minä näyttäisin sinulle jotakin.»

»Niitä sinun hirmuisia tukkikasojasiko?»

»Vaikkapa niitäkin, ja nostaisin sinut kaikkein korkeimman kasan
huipulle istumaan--niinkuin peipposen vain! Ei, ei; jotain muuta minä
tarkotin. Katsoppas, siellä metsässä on kokonaan toinen maailma kuin
täällä kylässä. Siellä eletään, syödään, juodaan ja puhutaankin ihan
toisella lailla kuin täällä. Siellä on omat tiensä ja kylänsä, jopa
kirkkonsa ja pappinsakin, ja...»

»Tuo nyt on taas niitä sinun satujasi», tyttö nauroi.

»Eipäs olekkaan, vaan ihan totista totta! Lähde katsomaan, niin saat
nähdä puhunko satuja.--Meillä onkin nyt hyvää aikaa.»

»Mikä sinun nyt on, kun tuollalailla hupsuilet? Emmehän me nyt voi
mihinkään lähteä ... ja tuskin koskaan.»

»Kyllä me voimme, ja ihan paikalla!»

Hän meni astiakaappinurkkaan ja tempasi sinne jännitetyltä huivinuoralta
pienen villahuivin, jonka kietoi leikiten tytön päähän:

»Nyt lähdettiin!»

Tyttö veti kisaten huivin päästään, eikä tiennyt mitä ajatella.

»Etkö sinä vieläkään ymmärrä?» nauroi nuorukainen, ottaen huivin
käteensä. »Sinun tietysti täytyy otaksua, että nyt on kulunut pari
viikkoa ja että ne sinun suksesi ovat nyt valmiit. Me olemme jo
hiihdelleet pari kertaa tuolla niityllä, niin että sinun kanssasi kehtaa
jo lähteä vaikkapa ihmisten ilmoille. Ja sitten me lähdemme.--Katsoppas
tuonne!»

Leikki tempasi tytön mukaansa. Hän siirtyi ikkunanpieleen istumaan ja
katsoi hymyillen pihalle.

»Juuri tuohon paikkaan minä olen pannut meidän molempien sukset
rinnakkain», jatkoi nuorukainen. »Ja nyt me nousemme suksille. Isä ja
äiti ja veljet katselevat ikkunasta lähtöä.--Mitäs nyt, kun äiti
naputtaa ikkunanlasiin?

'Älkää vaan viekö sitä tyttöä kovin suuriin mäkiin!' varottaa äiti. 'Ei
se kuitenkaan pysy pystyssä.'

'No ihan niihin kaikkein suurimpiin kuin löydämme!' nauran minä ja me
ponnistaudumme liikkeelle.

Ja hyvin sinä lasketkin, ei kaatumisesta puhettakaan. Sitte me
hiihdämme niittyjen tuohon päähän ja siitä tuon pienen metsäsaarekkeen
poikki Hirvisuolle. Kaikki sujuu kuin voideltu.

Mutta sitte tulee aita vastaan ja sen yli nouseminen on sinulle kovin
hankalaa. Mitäs muuta kun minä tempaan sinut syliini ja nostan, ja sinä
kiedot kätesi niin kauniisti...»

»Nyt minä käännyn takaisin, kun sinä tuollalailla!» huudahti tyttö kuin
puolittain tosissaan.

»Älä, älä! Aita oli tosiaankin korkea, ehkä sinä pääsetkin jo toisista
ilman minun apuani.

Ja sitte me jatkamme matkaa ja nousemme hiljalleen Kultasenmäen rinnettä
ylös--tunnethan sinä sen, kun olet sieltä monesti lehmiä hakenut? Ja
siitä se alkaakin jo hakkuualue.

Me olemme nyt Kultasenmäen laella. Ja nyt on tietysti aamu-aurinko on
juuri noussut, hanki hohtaa ja kuura kimaltelee tähtinä puiden oksilla.

'Katsoppas noita puita tuolla toisen mäen rinteessä!' sanon minä.
'Kauniita ja puhtaan valkoisia kuin sinä, ja kuuratähdet loistavat
oksilla kuin sinun silmäsi.'

'Kyllä ne ovat tosiaankin kauniita', vastaat sinä. 'En minä olisi
uskonut että metsä voi olla niin ihana.'

'Ei sitä uskokkaan, kuka ei ole nähnyt', sanon minä taas. 'Ja katsoppas
tuota suurta tietä tuolla alangossa--se on valtatie, jota myöten kaikki
tukkikuormat lähtevät metsästä. Sinne ne kertyvät kymmeniltä ristiin
rastiin kulkevilta haarateiltä, niin että siellä voi joskus kulkea
parikymmentäkin kuormaa peräkkäin. Joku laulaa, joku viheltää, kolmannet
puhelevat tai huutelevat toisilleen, ilo ja riemu saattajinaan kulkevat
tukki-kuormat jokirantaan. Ja katsohan tuonne mäenrintaan! Siellä nousee
paraillaan kaksi hevosmiestä tyhjine rekineen--eikös se ole somaa?'

'On, on', vastaat sinä. 'Kyllä jo myönnän ettet satuja kertonut.'

'Ja yhä somenee! Kuuletko kuinka tuolta mäen takaa kajahtelee kirveiden
kalke ja kiirii kuin tervehdys meitä vastaan?--Nyt meidän pitää mennä
miehiä katsomaan!'

'En minä, en minä, kyllä jo uskon!' hätäilet sinä. Mutta minä vastaan
että kyllä meidän täytyy ja että sinä saatkin pysytellä loitompana.

Sitte me laskemme Kultasenrinnettä alas--hui sitä vauhtia! Ja nousemme
toisen mäen rinnettä ylös ja pysähdymme mäen laelle. Sieltä jo näemme
kuinka miehet häärivät alangossa puiden kimpussa.

'Ihankuin muurahaispesä!' huudahdat sinä.

'Ihan', vastaan minä. 'Ja nyt mennään niiden luo--mutta laskekkin
pulskasti, muista se!'

Kohvettunut lumi kahahtaa suksien alla. Miehet nostavat päitään ja
tyhmimmät jäävät suu auki katsoa toljottamaan.

'Päivää!' sanon minä ja hiihdän luo.

'Päivää!' kuuluu vastaus ja jotkut tuuppasevat peukalollaan lakkinsa
syrjää, kun eivät oikein tiedä minä sinua olisi pidettävä. 'Mikä heilake
se tuo on?' näkyy kaikkien silmistä.

'Se on vaan muuan kaupunginneiti, joka ei ole koskaan ennen nähnyt
maalaiselämää--pyysivät minun näyttelemään sille näitä metsätöitä',
selitän minä miehille.

'Oohoh, vai niin!' kuuluu miesten joukosta. 'Onpas siinä neitiä!'

'On, on! Ja on ihan ruotsalainen, ei ymmärrä suomen sanaa--siksi se
noin loitolla seisoo.'

'Ettäkö niin ummikko?' ihmettelevät miehet.

'Onhan niitä', minä vakuutan.

Mutta miehet katsovat sinuun, silmät kysymysmerkkeinä ja tyhmimpien
suut entistäkin enemmän ammollaan. 'Se on vaan pukeutunut noin
maalaisittain, ettei herättäisi huomiota', selitän minä taas. 'Jos se
nyt olisi hatussa ja niissä muissa herrashöpenissä, niin aivanhan teiltä
silmät hankeen putoaisi, kun jo muutenkin noin töllistelette', nauran
minä.

Ja miehetkin remahtavat nauramaan, että metsä raikuu: 'Onpas se
näppärä!'

Sitte minä jo tulenkin sinun luoksesi ja me hiihdämme taas eteenpäin.

Mutta sinä alat ihan tosissasi ottaa minua tiukalle, että mitä se
semmoinen kujeilu? Tämähän on ihan hassua!

Minun on helppo vastata, että etkö itse nähnyt millaisen ilon se
miehissä synnytti. Ne kaiken ikänsä muistelevat sitä ummikkoruotsalaista
kaupunginneitiä, joka kävi heidän luonaan metsässä. Nyt sinun vaan
täytyy muistaa olla koko päivän ruotsalaisena. Minä puhun ruotsia ne
harvat sanat, mitkä muiden kuullen sinulle puhun, ja kun et sinä ruotsia
osaa, niin sinä vaan hymyilet ja nyökäyttelet päätäsi ja puhut
silmilläsi, niin kaikki käy täydestä.

'En minä sellaiseen peliin suostu!' intät sinä.»

»Enkä suostukkaan!» virkahti tyttö.

»Vaan siihenpä on melkein pakko--ei sitä nyt enää voi auttaa, kun kerran
tuli alotetuksi. Ja kyllä se hyvin menee. Tällä kulmalla ei ole ketään
paikkakuntalaista hakkuumiehenä, niin ettei sinua kukaan tunne.'

Ja sitte me hiihdämme eteenpäin, miesryhmästä miesryhmään. Kaikki sujuu
mainiosti.

Mutta erään ryhmän luo tultuamme miehet paraikaa laittavat tervaisesta
kuivasmännystä nuotiota.

'Nyt ne rupeevat päivälliselle--ja niin teemme mekin ja istumme heidän
nuotionsa ääreen', sanon minä.'

Sinä tietysti intät vastaan, vaan suostut lopulta, kun minä vakuutan
että kaikki käy hyvin, kunhan sinä vain pysyt ummikkona tai korkeintaan
sanot 'tack, tack', se on kiitoksia, kun minä jotakin tarjoan.

Miehet häärivät loimuavan nuotion ympärillä, kun me saavumme luo. Sinä
olet pelkästä pelosta punanen ja valkonen, niinkuin oikea herrashetale
ainakin.

Minä taas kertomaan vanhaa juttuani kaupunginneidistä, ummikosta ja
maalaisvaatteista, ja kysyn että saisimmeko mekin istuutua tulen
ääreen--ehkä se tämä neitikin söisi jonkun kipenän.

'Ettäkö? Ja mitäs se täällä syö...?' ihmettelevät miehet.

'No sitä samaa kuin muutkin', päästän minä kuin väännettyä vitsaa.
Miehet kilvan hakemaan havuja sinun allesi.

Sitte istutaan. Minä sovitan sinut aivan reunimaiseksi, että voisit olla
ikäänkuin takanani suojassa, jos pulmapaikka sattuisi.

Miten ihanaa! Tuli loimuaa, lumi sulaa kuin voi nuotion alta ja
ympäriltä, ja miesten kasvot loistavat tulen kuumotuksesta. Kuka paahtaa
lihaa, kuka kalaa pienissä kuusenoksavartaissa, ja melkein kaikki
paahtavat jäätyneen leipänsä, joka tulee siten pehmeäksi ja nuorteaksi
kuin vastikään uunista otettu.

Minäkin teen vartaan ja paahdan meidän leipämme ja lämmitän lihankin.
Panen sitte lihan leivänkappaleille ja leikkelen sinun osasi veitselläni
pieniksi suupaloiksi.

Miehet unohtavat syöntinsä, niin uteliaina he katselevat noita minun
valmistuksiani.

'Behagas det, fröken?' se on: saako olla, neitiseni? sanon minä ja
tarjoan.

Sinä hymyilet ja nyökäytät kiitokseksi, ja tietysti otat ja haukkaat.
Ja kun olet syönyt ensimäisen suupalan, niin avaat suusi, ja minä näen
silmistäsi että nyt sieltä tulee mitä selvimmällä suomenkielellä:
'erinomaista, enpä minä olisi uskonut että...'

'Tag lite' tili, var så god', se on: ottakaa hiukan lisää, olkaa hyvä!
tokasen minä kuin hukkuva ja ojennan hädissäni lihaviipaletta.»

Tyttö ei voinut enää itseään pidättää, vaan purskahti hillittömään
nauruun.

»No, nauramaankos sinä muka rupeat?» sanoi nuorukainen. »Sinähän
päinvastoin punastut ja nakerrat hämilläsi niin nätisti kuin mikähän
pieni hiiri...

'Ka, ihanhan se käy kuin tavalliselta ihmiseltä, vaikkei olekkaan
kahvelia eikä lautasia!' ihmettelee joku miehistä.

Minä voin vaivoin pidättää nauruani ja sinäkin puret huultasi siellä
minun kylkeni suojassa.

Sitte minä otan meidän maitoleilimme, jota olen pitänyt jo kotvan tulen
ääressä.

'Mitenkäs nyt käy?' sanoo joku miehistä--kaikki odottaen katsomaan.

'Saamme nyt tehdä kristillistä tasajakoa, ellei neiti tahdo maidotta
olla', sanon minä vakavasti ja olen supattavinani jotakin sinun
korvaasi.

Sinä nyökäytät, otat astian ja ryyppäät sen suusta ja ojennat sen sitte
minulle.

'Såsom nyss mjölkadt, niinkuin vastalypsettyä', sanon minä: Sinä
hymyilet--miehet hymyilevät.

Sitte ryyppään minä, ja sitte taas sinä--minä sentään aina pyyhkäsen
hihallani leilin suuta omain huulteni jäleltä, ennenkun sen sinulle
annan. Se tietysti on miehistä hirmuisen hienoa.

'Tuotapa minä en olisi uskonut!' sanoo joku ja miehet alkavat taas
jatkaa syöntiään.

'Mikäs siinä--maassa maan tavalla', sanoo joku toinen rohkaistuneena.

'Maassa maan tavalla, niin se ollakkin pitää!' päätän minä asiantuntijan
varmuudella, ja syönti jatkuu kuin leikkiä lyöden.

Sen päätyttyä me loikoilemme tulen ääressä. Joku miehistä ottaa
repustaan lehtitupakkaa ja alkaa hienontaa sitä kirveellä vastasahatun
valkopäisen kannon nenässä--oli niin kiire aamulla, ettei kerjennyt
kotona. Kutsuu sitte kaikki tupakalle, ja minäkin panen piippuuni,
vaikka olenkin kaupunginneidin seurassa.

Sitte me jo lähdemmekin.

Mutta muutamia syliä päästyämme minä käännyn äkkiä ja sanon:
'Kuulkaapas, Heikki! Kyllä teidän nyt pitäisi sanella tälle neidille
pieni lähtösaarna--tuossahan se on meidän kirkkomme.'

'Ilkiäisiköhän tuota?' kysäsee Holo-Heikki.

'Ilkiää, ilkiää, minun vastuullani!' vakuutan minä. 'Sehän se kuitenkin
on kaikkein parasta--ja Antti on apuna messuamisessa.'

'Menkää, menkää!' kehottavat toisetkin.--'Kun se kerran on tänne sitä
varten tullut, että kaikki näkisi!'

Heikki nousee suurelle kivelle ja Antti jonkun kannon nenään, ja Heikki
alkaa pomiloida Käkelän papin tunnettua messua:

'_Onko Keiturilta ketäkään kir-ko-ossaa?'_ '_Olenhan minäkin suuri ja
mahtava he-erraa_!' vastaa Antti että metsä raikuu.

Messun päätyttyä alkaa Heikki saarnata. Siinä on hiukan Jukolan
veljeksistä, siinä on ruotsia, siinä mustalaista ja kaiken maailman
mangerrusta sikin sokin ja sellaisena tulvana kuin keväinen virta.
Miehet nauravat ja sinä olet naurultasi aivan nikahtua.

'Neiti käskee kiittämään sekä pappia että lukkaria', sanon minä, kun
kaikki on päättynyt. 'Ei sano ennen niin mainiota saarnaa kuulleensa.'

'Sen arvasi!' riemuitsevat miehet. 'Kyllä se Heikki toimensa tolkulla
tekee.'

Miehet viipottavat lakkejaan jäähyväisiksi ja me lähdemme.»

»Että oikeinko se on sellaista» kysäsi tyttö ihastuneena.

»Tietysti, tietysti, mutta älä virka nyt mitään! Me lähdemme jo
kotiinpäin, puhutaan sitte kotona.

Ja me nousemme mäelle ja laskea hurautamme loivaa rinnettä alas.

Sitte tasangolla sinä yllyt aivan kilpasille kanssani, niin että minun
on vaikea pysyä siinä pyräkässä edes rinnallasi. Poskesi hehkuvat kuin
punaiset ruusut ja sinä lämpenet niin, että irrotat huivisi ja sitaset
sen kuin vyöksi uumillesi.

'Et sinä ole ikänä ollut noin kaunis!' huudahdan minä, kun sinä
hiihtelet siinä rinnallani paljain päin, jotta vaalea lettisi vain
heilahtelee. 'Noin sinun pitäisi aina olla, tuossa Jumalan itsensä
kutomassa huivissa vain--se se kuitenkin on kaikkein kauniin!'

Ja me tulemme onnellisina ja reippaina kotiin--ja nyt me jo olemmekin
kotona ja istumme täällä sisässä.»

»Kyllä sinä osaat!» virkkoi tyttö. »Ja kyllä se kaunista oli, niin
tavattoman kaunista ja hauskaa--kun se tällälailla tehtiin se matka.»

»Tehdään se vielä toisellakin lailla, kun kerjetään! Ja se sujuukin
sitä paremmin, kun sinä nyt jo kerran olit mukana.»

»Älä, älä, en minä kuitenkaan lähde!» intti tyttö.

»Sittepähän nähdään», sanoi nuorukainen. »Siitä sinä vaan näet mitenkä
reipasta ja raitista tämä talvinen metsäelämä on. Iloa ja väliin
suruakin, tapaturmia ja onnettomuuksiakin, mutta aina reipasta. Onko
ihme että minä olen kotiintullessani hyvällä tuulella? Ja sitte täällä
kotona--täällähän minulla on toinen metsä, yhtä puhdas ja raitis kuin se
äskeinenkin. Annansilmä--istuppa tuohon, että saan taas sinua oikein
katsella!»

Tyttö istahti hänen syliinsä ja pani kätensä nuorukaisen toisella
olkapäälle: »Älä vaan tee minusta pilaa--kun en minä kuitenkaan mitään
ole.»

»Sitä sinä et itse tiedä, mutta minä sen kyllä tiedän. Ja sanonko minä
nyt kerran sinulle itsellesi, mitä sinä minulle olet?»

Tyttö hymyili onnellisena: »Kun vaan sanot oikein todesti?»

»Todesti tietysti, kuinka minä muuta voisin sanoa.--Kuulehan kun kerron!
Minä olin kerran kaupungissa taidenäyttelyssä, ja siellä oli paljo
valkoisia marmorikuvia, semmoisia joita jo kreikkalaiset
veistelivät--olethan sinä niistä lukenut, muistatko?»

»Muistan, kyllä minä muistan, vaikken ole koskaan nähnyt», sanoi tyttö.

»Siellä oli niitä paljo, valkoisia kuin lumi ja aivan kuin eläviä. Ja
vaikka ne olivat alastomia eikä mitään paikkaa oltu salattu, niin niiden
edessä seisoi kuitenkin rauhallisena ja puhtaana kuin Jumalan kasvojen
edessä. Sillä ne olivat niin kauniita, ettei muuta ajatellut kuin sitä
pyhää kauneutta, minkä Jumala on ihmisen ruumiiseen kätkenyt. Ja
tiedätkö mitä minä nyt aijon sanoa?»

»Kuinka minä sen voisin tietää?» sanoi tyttö katsoen kainostellen
alas--niinkuin hän kuitenkin olisi aavistanut mitä toisen mielessä
liikkui.

»Minä aijon sanoa, että sinä olet ollut minulle kuin tuommoinen
valkoinen ja viileä marmorikuva, jonka kauneutta minä katselen kuin
pyhyyttä ja kiitän Jumalaa, joka on sinut niin kauniiksi ja vilpoiseksi
luonut.»

»Nyt sinä kuitenkin rupesit minusta pilaa tekemään», tyttö valitti.

»Ei, ei, ei se pilaa ole, anna minun vaan puhua. Sano itse onko meidän
välillämme koko tänä aikana ollut ainoatakaan kiihkeätä suudelmaa tai
hurjaa syleilyä?»

»Hurjaa--?» kysyi tyttö suurin silmin.

»Niin ... kyllähän sitä voisi semmoistakin olla. Minä olen luonnostani
kiihkeä, mutta kun minä katson sinuun, niin kaikki lauhtuu ja sammuu.
Voit uskoa, kun sanon, että sinä olet ollut minulle kuin parantava ja
rauhottava lääke kuumetta sairastavalle. Ja minä luulen että sinä olet
minut kokonaan parantanut ja ratkaissut koko minun tulevan elämäni.»

»En minä nyt ymmärrä sinua ensinkään.--Mutta oletko sinä oikein todella
ollut onnellinen?»

»Olen, olen, niin sanomattoman onnellinen. Ja minä olen ollut niin
iloinen tuntiessani itseni niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi. Ja minä
olen monesti ajatellut, että kuka voisi arvata että näin pienen harmaan
torpan seinien sisällä asuu niin paljon kauneutta ja onnea. Tiedätkö
mitä minä luulen? Että kaikissa pienissä harmaissa mökeissä asuu
tämmöistä hiljaista salattua onnea, josta eivät muut tiedä.»

»Ei kaikissa, Olavi--ei kaikissa ole sinun kaltaisiasi!»

»Eikä sinun! Ei tietysti aivan samanlaista kuin meidän, vaan kuitenkin
sinnepäin.»

Hän veti tytön lähemmäksi--he vaipuivat pitkään, himottomaan suuteloon.

»Osaavatko kaikki suudella niin kuin sinä?» kuiskasi tyttö hämillään,
hellä loiste silmissään.

»Kyllä kai--en minä voi tietää.»

»Ei, ei; ei kukaan maailmassa ole niin kuin sinä! Ei kukaan katso, ei
kukaan puhu eikä kukaan voi suudellakkaan niinkuin sinä. Tiedätkö mitä
minä aina ajattelen ja katselen, kun sinä suutelet?»

»En suinkaan, sano, sano!» puhui nuorukainen innostuneesti.

»En minä sentään kehtaakkaan.»

»Häpeätkö sinä _minua_--sinä Annansilmä? Kerro nyt sinäkin kerran
minulle jotain, kerrothan?»

Tyttö loi katseensa alas.

»Mutta sinä et saa nauraa, se on niin lapsellista. Minä ... aina
katselen sinun vasenta kaulasuontasi, kuinka kauniisti se silloin
tykkii. Ja minusta tuntuu niinkuin sinun sielusi kulkisi sitä suonta
myöten minuun--ja se kulkee, minä sen tunnen!»

»Nyt sinä sanoit niin kauniisti», vastasi nuorukainen, »ettet sinä ole
koskaan niin kaunista sanonut! Ei puhuta enää, katsellaan vaan näin
toisiamme...»

       *       *       *       *       *

Kevät joutui, aurinko ja pakkanen kävivät ilmi sotaa--hanget ouruina
vierivät.

Olavin mielessä alkoivat kummat ourut kuohua.

»Hän rakastaa minua--lämpimästi ja vilpittömästi!» puheli nuorukainen
itsekseen. »Mutta onko hänen rakkautensa oikein suurta ja syvää,
sellaista joka on valmis maan ja taivaan unohtamaan ja kokonaan
rakastetulleen antautumaan?»

»Ja voisitko sinä ottaa sellaisen uhrin vastaan--sellaiselta tytöltä...?»

»En suinkaan, enhän minä sitä tarkotakkaan! Mutta kun minä voisin edes
kerran veressäni tuntea, että hän on kokonaan minun ja minun tähteni
valmis kaikki uhraamaan.»

»Ja sekö se olisi rakkauden syvin tunnusmerkki--häpeä!» Iltataivas
selkeni, tähdet syttyivät, kummat ourut jäähän riittyivät.

Aurinko helotti, kummat ourut puroina juoksivat--nuorukaisen jälessä,
sivuilla, kaikkialla, samean veden soliseva soitto alati korvissaan.

»Ja kuitenkin minä tahtoisin sen tietää--koetella hänen rakkautensa
syvyyttä!»

»Etkö ymmärrä että se olisi raakaa, että sen täytyy loukata sellaista
tyttöä?»

»Mutta sehän on vain kysymys, vain leikillä!»

»Leikillä...? Onko se sellainen leikin aihe?»

Ourut purojen pohjiin painuivat, mutta taivaalla purjehtivat lämpimät
pilvet.

Kummat ourut koskina kuohuivat.

»Voiko rakkaus loukkaantua--kysymyksestä, joka juuri osottaa kuinka
palavasti itse häntä rakastan? Ei, minä en voi kestää tätä
epätietoisuutta, minun täytyy siitä vapautua ja saada selvyys!»

»------». Se toinen ääni hukkui vaahtoisten vesien pauhuun.

Nuorukainen otti tytön käden omaansa ja puhui, kauniisti ja lämpimästi.

Tytön kirkkaalle otsalle nousi tumma pilvi--niin tumma, että nuorukainen
miltei katui kysymystään.

»En minä olisi luullut, että sinä olisit voinut minun rakkauttani
epäillä ja että sinä olisit voinut minulta sellaista pyytää», sanoi
tyttö miltei kyyneliin liikutettuna.

»Voi voi, tyttö kulta!» nuorukainen ajatteli. »Jos sinä tietäisit,
kuinka se on? Se yksi sana vain, ja minä kerron kaikki, ja meidän
onnemme on kahdenkertainen.»

Ajatteli, mutta ei sanonut--eikä osannut enää muuta ajatellakkaan kuin
sitä ilon hetkeä, jolloin hän ilmaisee että se olikin vain viaton
koetus.

»Juuri senvuoksi, että minä sinua niin suuresti rakastan», puheli tyttö,
»en minä uskalla siihen suostua. Meidän on nyt niin hyvä olla, mutta
minusta tuntuu niinkuin silloin tunkeutuisi jotain vierasta meidän
väliimme. Ja se olisi niin ikävätä, kun sinä muutenkin niin pian
lähdet?»

He vaikenivat ja katsoivat toisiinsa kaihoisin silmin--niinkuin jotain
vierasta jo olisi tunkeutunut heidän väliinsä. Niinkuin he olisivat
tahtomattaan pahottaneet toistensa mielen, ja siitä kärsineet.

Eron hetki päivä päivältä läheni, taivas yhä kaihonpilvissä asui.

Silloin, eräänä päivänä, hiipi tyttö nuorukaisen luo, omituisena,
hentona ja liikutettuna kuin iltatuulessa väräjävä koivunritva--hiipi,
kietoi lämpimästi kätensä hänen kaulaansa ja katsoi kummasti silmiin.

»Mitä, Annansilmä--?» kysyi nuorukainen ilon ja tuskan tyrehtämänä.

»Olavi ... nyt minä...», värähti liikutettu ääni ja kasvot kätkeytyivät
nuorukaisen poskea vasten.

Raju riemu valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tuliseen syleilyyn ja
avasi suunsa sanoakseen vihdoinkin salaisuutensa. Mutta hänen rintansa
löi niin ankarasti ja joku ikäänkuin kuristi häntä kurkusta, niin että
hän ei saanutkaan mitään sanotuksi, vaan ainoastaan puristi tytön
itseensä ja yhdytti hänen huulensa.

Niinkuin kaksi kättä olisi repinyt häntä eri suuntiin, ja vihdoin se
toinen temmannut hänet kokonaan. Hänen rintansa oli tuskasta haleta
huomatessaan, ettei hän voinut eikä enää edes tahtonut mitään sanoa.

Ja kun tyttö vastasi tulisesti hänen puristukseensa, hiukeni tuska ja
kiihkeä antautumisen riemu valtasi hänet kokonaan.

»Minä rakastan sinua niin, kuin ainoastaan äitisi on voinut sinua
rakastaa!» kuiskasi tyttö huumeissaan.

Nuorukainen miltei tyrmistyi--niinkuin joku syrjäinen silmä olisi äkkiä
yllättänyt heidät salaisessa hyväilyssään.

»Olavi!» jatkoi tyttö ääretön hellyys silmissään ja ikäänkuin hän olisi
äkkiä muistanut jonkun tärkeän, unohtuneen asian. »Sinä et ole koskaan
minulle kertonut millainen sinun äitisi on...? Ei, älä kerrokkaan--minä
tiedän sen itse! Hän on suuri ja kookas, niinkuin sinäkin, ja hän ei ole
vielä lainkaan kumarassa. Ja hänellä on samanlaiset säihkyvät silmät ja
syvät lahdekkeet hiustenrajassa kuin sinullakin. Ja hänellä on aina
päällään suuri tummarantuinen esiliina ja vyöllään pieni irtotasku,
jossa hän pitää lankakerää, kun hän joskus tiellä käydessäänkin kutoo
sukkaa.»

»Mistä sinä sen tiedät?» huudahti nuorukainen iloisesti hämmästyneenä ja
ikäänkuin tuskastaan vapautuneena. Selittämätön riemu täytti hänen
mielensä, että tyttö puheli hänen äidistään sellaisella hellyydellä.

»Minä vaan arvaan», sanoi tyttö. »Ja tiedätkö, kun minä niin kovin
mielelläni tahtoisin nähdä sinun äitisi--hänet, joka on...»

»Joka on...?»

»Joka... Sinä et voi arvata kuinka minä haluaisin häntä nähdä. Kiertää
salaa käteni hänen kaulaansa ja... Sano, Olavi, minulle yksi
asia--suuteliko sinun äitisi sinua usein?»

»Ei, ei usein.»

»Vaan silitteli sinun hiuksiasi ja puheli sinun kanssasi usein
kahdenkesken--niinkö?»

»Niin, niin...»

Nuorukaisen kädet olivat heltineet. Hän ikäänkuin tietämättään loitonsi
tyttöä itsestään ja katseli kuin kaukaiseen etäisyyteen, vieno hymy
vielä kasvoillaan, mutta silmissä suuri vakavuus.

Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä.

»Mikä sinun nyt tuli...?» kysyi hän hätääntyneenä, ikäänkuin peläten
taasen hänen mielensä pahottaneensa.

Nuorukainen oli niinkuin ei olisi mitään kuullut, katseli vain
kaukaiseen etäisyyteen.

»Sano, Olavi, sano mikä sinun tuli?» hätäili tyttö yhä levottomampana.

»Äiti vaan puheli minun kanssani kahdenkesken», vastasi nuorukainen
väräjävällä äänellä.

»Niinkö--?» huoahti tyttö syvään. »Nytkö hän puhui?».

»Juuri nyt.»

»Mitä hän sinulle puheli?» kysyi tyttö hellän arasti.

Kului hetkinen, ennenkun nuorukainen vastasi.

»Hän sanoi että minä olisin huono poika ... ja että minä jo olin huono
kun pyysinkään...»

Tyttö katseli häntä pitkään vaijeten, ja hänen silmiinsä kohosi syvä,
hetki hetkeltä kasvava liikutus.

»Nyt vasta minä sinun äitiäsi oikein, oikein rakastan!» kuiskasi hän
kietoen kätensä hiljaa nuorukaisen kaulaan.




10. KOSKENLASKIJA


Kohisevan koski on kuuluisa koski, sillä se on ylpein ja äkäisin
kaikista viisitoista-penikulmaisen Nuolijoen monista koskista.

Moision talo on kuuluisa talo, sillä sen isännät ovat aina
ikimuistoisista ajoista tunnetut rikkaiksi, jäykiksi ja ylpeiksi kuin
vaahtopäinen Kohiseva itse.

Moision tytär on kuuluisa tyttö, sillä kenenkään letti ei heilahda niin
komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes
muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä.

Kyllikki on Moision tytön nimi--kellään muulla ei ole sellaista nimeä,
eikä sellaista ole almanakassakaan, vakuuttavat ihmiset.

Uittokauden »häntäroikka» oli saapunut Kohisevan kylään. Yöllä olivat
tulleet ja nyt ensimäistä päiväänsä kylässä puuhailleet. Toiset
loppusumaa laskivat, toiset kosken laitapuolia kuiville jääneistä
tukeista puhdistelivat.

Oli ilta--miehet kortteeritaloihinsa samoilivat.

Moision puutarhassa puuhaili nuori tyttö, äskenistutettuja kaalintaimia
kastellen.

Puutarhan vieritse kulkevaa tietä asteli nuorukainen.

Hän huomasi tytön jo kaukaa ja katsoi häntä tarkkaavin silmin.

»Se on nyt se», puheli nuorukainen ajatuksissaan, »josta on niin paljo
puhuttu--se ylpeä!»

Tytön sorja varsi ojentausi kumarruksistaan, vasen käsi heitti olkapään
etupuolelle vierähtineen letin takaisin hartioille ja siro pää keikahti
tyttömäisen itsetietoisesti koholle.

»Komealta näyttää!» ajatteli nuorukainen ja hidastutti tietämättään
askeleitaan.

»Se on nyt se, josta tytöt ovat kaiken päivää hölisseet», ajatteli
neito, vilkaisten tulijaa silmäkulmiensa alitse--»se, joka muka ei ole
aivan tavallinen!»

Tyttö kumartihe uutta vettä ottamaan.

»Puhuttelenkohan minä häntä?» kysyi nuorukainen itseltään.

»Jospa saat nenällesi!»

»Sepä olisi ensi kerta!» hymähti nuorukainen.

Tyttö kumartui uudelleen kastelemaan, nuorukainen yhä läheni.

»Onkohan hän niin julkea, että uskaltaa ruveta puhuttelemaan?» tyttö
uteliaana itseltään kysäsi. »Se kai olisi hänen tapaistaan. Vaan
koettakoonpas!»

»Hevosen selässä ja seiväs olalla--niin isosia vastaantullaan!» päätti
nuorukainen äänettömät mietteensä ja astui sivulleen vilkasematta
päättävästi ohitse.

»Vai niin?» Tyttö kaatoi ajatuksissaan suuren läikän vettä syrjään.
»Sepä joltakin näytti!»

Hän katsoi pitkään nuorukaisen jälkeen--tuntui miltei vielä
loukkaavammalta että hän meni noin ohitse, kuin jos olisi puhutellut.

Seuraavana iltana tyttö oli taaskin puutarhassa. Silloin nuorukainen
pysähtyi.

»Iltaa!» sanoi hän kohottaen hattuaan pikemmin ylpeästi kuin
kohteliaasti.

»Iltaa!» kuului puutarhasta olkapään yli--pää kääntyi vain sen verran,
että pieni nurkkanen silmästä näkyi maantielle.

Äänettömyys.

»Teillä on kauniita ruusuja!» kuului taasen maantieltä.

Se oli kohteliaisuus, mutta se kuului kuin taisteluun
vaatimukselta--nuorukainen tiesi sen itse hyvin.

»Onhan niitä!» tuli puutarhasta sillä äänellä kuin että minä olen
valmis, odotan vain jatkoa.

»Ajattelin pyytää yhtä niistä, muistoksi kulkijalle--tuosta punaisesta
metsäruusupensaasta. Ellei paljona pidetä?»

Tyttö suoristausi:

»Ei ole ollut tapana Moision aidan yli kenellekään kukkia antaa--jos
lieneekin tapa sellainen muualla!»

»Jos lieneekin tapa sellainen muualla?» kertasi nuorukainen itsekseen ja
tunsi verensä kuohuvan. Hän tunsi äänensävystä mitä tyttö sillä
tarkotti, ja hän tiesi että jotenkin tämäntapaiseksi heidän ensi
kohtauksensa täytyisi muodostua, mutta sittekin häntä hämmästytti tytön
ensi iskun häikäilemättömyys.

»Ei ole tapani joka aidan takaa kukkia pyytää», vastasi hän ylpeästi.
»Eikä ole tapani kahdesti pyytää--jos lieneekin tapa sellainen muualla.
Hyvästi!»

Tyttö hämmästyi, kääntyi päin ja katsoi nuorukaiseen: juuri sellaista
hän ei sentään ollut odottanut!

Nuorukainen astui muutamia askeleita, mutta pysähtyi sitte äkkiä,
hypähti reippaasti ojan yli ja nojausi puutarhanaitaan.

»Sanoisin vielä jotakin--jos lie lupa puhua?» sanoi hän ja katsoi
tyttöä terävin silmin.

»Oma lupansa kullakin!» tyttö vastasi.

»Sanoisin vaan», jatkoi nuorukainen niin hiljaisen hillityllä äänellä,
että se kuului miltei kuiskaukselta, »että jos te, neiti, joskus
huomaisitte antaneenne ruusuillenne liian suurta arvoa, niin taittakaa
se pyydetty kukka ja pankaa rintaanne. Ei sen tarvitse teitä nöyryyttää,
se on vain merkki että voitte pitää kulkijaakin ihmisenä.»

»Sen verran arvoa niille aina annetaan», tyttö vastasi ja katsoi
nuorukaista suoraan silmiin, »että sen, joka uskaltaa niitä itselleen
toivoa, sen täytyy uskaltaa muutakin kuin kukkia pyytää--sillä sellaista
uskaltaa kuka kulkija tahansa.»

He katselivat silmää räpäyttämättä hetkisen toisiinsa.

»Pannaan mieleen!» virkkoi nuorukainen merkitsevällä äänellä. »Hyvästi!»

»Hyvästi!» kuului puutarhasta.

Tyttö katseli kauvan hänen jälkeensä.

»Eikä se aivan tavallinen olekkaan, siinä ne kyllä totta puhuivat»,
puheli hän kumartuessaan keskeytynyttä työtään jatkamaan.

       *       *       *       *       *

Sunnuntain iltapäivällä kihisi Kohisevan sillalla kirjavanaan uteliasta
väkeä. Kaikki eivät edes sillalle mahtuneet, vaan rantatörmilläkin
liikehti sankkoja parvia.

Huhutar oli kertonut kummia viestejä--siitä se väenpaljous.

»Ensi sunnuntaina kello neljän aikaan iltapäivällä», oli huhutar
torveensa toitahuttanut, »tapahtuu Kohisevalla koskenlaskukilpailu!»

»Mitä?» huudahtivat ihmiset pyörein silmin, sillä Kohisevasta ei ollut
vielä kukaan pölkyllä laskenut. Oli tosin kerran, kymmenkunta vuotta
takaperin, ollut mies nuori ja ylpeä--joku joensuun-puoleinen--joka
tahtoi uhmata ja laski vähemmän ryöpeästä alakoskesta. Laski, ja
ruumiina lahden rannalle nostettiin--synkkä näky, joka sen kesän
auringon ihmisten silmissä himmeämmäksi muutti.

»Mutta nyt se lasketaan!» vakuutti Huhutar ylimielisesti hymyillen. »On
tällä kertaa kummassakin joukossa tavallista kummemmat laskumiehet.
Syntyi kiista päälliköiden kesken, eikä siitä muuten selvitty kuin että
veto lyötiin--korppukahvit koko tukkilaisjoukolle, sen päällikön
maksettavaksi, jonka mies hävii.»

Koko Kohiseva oli liikkeellä, jopa joukkoja naapurikylistäkin--niin
kummana pidettiin Kohisevan laskemista.

Sillalla liikutaan, puhellaan, kiistellään.

»Mikä ne nyt riivasi semmoista vetoa lyömään?»

»Juovuksissa kuuluvat olleen», joku selittää.

»Sen saattoi arvata, ei se ole selvän eikä viisaan tekoja!»

»Entäs laskijat, niistähän tässä kysymys onkin?» joku utelee.

»Mikä lie päästään paleltunut se toinen--menee vaikka tuleen, jos vaan
usuttaa että ei ole ketään, joka uskaltaa.»

»Sitäpä! Vähän hullu se pitää ollakkin.»

»Ei huoli vielä hullusta huutaa, on se kuuluisa laskija!» joku inttää.

»Taitaa sentään Kohiseva olla vielä kuuluisampi! Entäs se toinen?»

»Ettekös te sitä tunne? Sehän on se kymmenniekka, Olavi--tuo tuolla!»

»Tuoko, joka melkein herralta näyttää?»

»Se!»

»Mikäs se oikein on miehiään, eihän se ole tukkimiehittäin puettukaan?»

»Ota selvä, jos osaat, ei hänestä muutkaan sen enempää tiedä kuin mitä
päältä näkyy. Koulunkäynyt kuuluu olevan ja kieliäkin osaavan, eikä
sentään ole muuta nimeä kuin Olavi.»

»Jo on uuspeili!»

»Onhan sitä meidän sakissa jos jotakin. Ja sen minä sanon, että jos
joku laskee, niin kyllä se on hän, joka laskee!»

»Älä profeteeraa--musta olet jumalaksi!» joku vastapuolueen sakkiin
kuuluva tokasee.

»Mutta mitäs Moision ukko niin touhussaan päälliköiden luo astuu?»

Päälliköt seisovat keskellä siltaa. Toinen, Falkki, nojaa kaiteeseen ja
polttelee pitkävartista, punatupsuista piippuaan, polttelee ja myhäilee.
Toista sanotaan Väntiksi--mies kuin tervaskanto, aina hajasäärin, kädet
housuntaskuissa ja sikaaria tupruttaa. Ja ylpeä on tämä kanto, ylpeä
karjalaisesta kielestään ja vielä ylpeämpi kotimaansa lapikkaista,
noista merkillisistä kikkanokkaisista jalkineista, joiden varret
ulottuvat aina haaroihin--pelkkää lapikasta koko mies alaosaltaan.

»Kuulin että tämä homma on saanut alkunsa päälliköiden vedonlyönnistä»,
sanoo Moisio painokkaasti. »Ja neuvoisin että peruutatte sen heti
paikalla. Minun muistiaikanani on tämä koski jo viisi vainajata tehnyt,
ja se mielestäni riittää tämän kylän osalle.»

»Elekeepäs nyt, Moisio!» Väntti sanoo, ottaa sikaarin suustaan ja sylkeä
tirskauttaa toisesta suupielestään. »Eihän tässä vainaita oo meinattu
laittookkaan, ilmanpahan vaan hauskuuveks kyläjäälle.»

»Mitä lienette meinanneetkaan», jatkaa Moisio tanakasti, »sanon vaan
tässä koko kylän kuullen, että jos onnettomuus sattuu, niin minä
kylänvanhimpana vedän teidät oikeuteen siitä, että olette ihmishengistä
vetoa lyöneet.»

»Moisio puhuu oikein!» huudetaan useammalta taholta.

Päälliköt kääntyvät toisiinsa ja alkavat hiljaisesti neuvotella.

»Ka, olokoon männeeks!» sanoo Väntti hetkisen päästä ja ojentaa Falkille
kätensä.

»Me tässä kaikkein nähden puramme vetomme», Falkki selittää, »ettei
kenenkään tarvitse meitä syyttää. Toinen asia on suostuvatko laskumiehet
senvuoksi kilpailuaan heittämään--se on nyt heidän asiansa!»

Kaikkein silmät kääntyvät kilpailijoihin, jotka seisovat vastakkain,
kumpikin sakkinsa ympäröimänä.

»Tämä poika ei pelkää vainajia eikä aijo itsekkään vainajaksi tulla,
kyllä se vaan laskee!» huutaa ylimielisesti toinen kilpailijoista, jolla
on tulipunainen takki.

»Peruutukaa te!» sanoo Moisio Olaville--»ei tuo toinen yksin viitsi
laskea. Tiedättehän itsekkin, ettei tästä yläkoskesta ole kukaan ennen
uskaltanut, eikä ole uskaltamista.»

Olavi tarkastelee mietteissään koskea. Ympärillä olevat jännittyneinä
odottavat.

»Te puhutte oikein, sen minä tunnustan kaikkein kuullen», sanoo hän
vihdoin. »Mutta tämän asian suhteen on niin määrätty, että tänään
uskalletaan sellaista, jota ei kuka tahansa uskalla--siksi sitä ei voi
peruuttaa», jatkaa hän niin selvällä ja korkealla äänellä, että sen
kuulee jokainen sillalla seisova.

Moisio vetäytyy sanaakaan sanomatta takaisin.

»Kumpi ensiksi laskee?» kysyy Falkki.

»Kyllä minä olen niin ajatellut, että minä laskisin», sanoo
punatakkinen. »Sopii hyvin minun puolestani!» Olavi virkahtaa.

»Pankaa edes muutamia miehiä tuon toisen puolen kossalle vahtiin kaiken
varalta!» sanoo Moisio päälliköille.

»Ei minun varaltani!» huutaa punatakkinen kopeasti. »Ellei tämä naapuri
kaivanne onkimiehiä...?»

»No minun varaltani sitte!» sanoo Olavi lyhyesti. »Hyvä se on joka
tapauksessa.»

Miehet etsivät keksejään, sillalla olevat odotellen koskea katselevat.

Komea on Kohiseva keväisissä vaahdoissaan. Sen jäykän niskan yli
kaartuu vankka silta. Sillan alla yläkoski jo vauhti-askeleitaan ottaa
ja sitte suoraa uomaa juoksuun ryntää, kohisten ja tasaisesti
tyrskyillen. Ensin suoraan, sitte puolipyörössä oikeaan, kunnes karkaa
vaahtopäisenä Äkeänlinnan kalliota vasten. Se linnakallio seisoo kuin
jättiläinen kosken keskellä, halkeamastaan kohoava tuuhea tuomi
päälaella kypäränä huojuu--seisoo ja kosken keskijuoksun kahtia jakaa,
vasemmaiset vaahdot suoraan myllynuomaan, oikeanpuoleiset jyrkkään,
kallioonporattuun tukinuittoväylään. Kiivas on väylässä vesien karku,
tulinen kuohujen tanssi--vaan lyhyt kuin elämän ilo: valkeat vaahdot
syöksyvät jo pauhaten paria syltä korkealta kallionkynnäältä patamaiseen
»Eevanpyörteeseen». Siinä talttuvat, tyyntyvät ja senjälkeen
hiljaisempana alakoskena taas eteenpäin vierivät.

Sellainen on Kohiseva! Yksinään seisoisi linnakallio kuohujen keskellä,
elleivät tukkilaiset uittoaikana laskisi sen ja vasemman rannan väliä
tukkia täyteen. Siitä syntyvä kossa on kuin mahtava silta, jota vastaan
tukit hurjasti puskevat, ennenkun porattuun kallioväylään imeytyvät.

Yläkoski on kilpailijain m