The Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Pieni elämäntarina Author: Teuvo Pakkala Release Date: July 25, 2004 [EBook #13023] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI ELÄMÄNTARINA *** Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders PIENI ELÄMÄNTARINA Kirj. Teuvo Pakkala 1902. I Esteri Kalm. Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman vuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin. Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti, että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja viisi markkaa rahaa ja ... ja... Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä forstmestarille sanomaan, niin itse lähti: »Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!» »Minkä Esteri nyt teki?» Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan tehnyt: »Särki potin!» »Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!» Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana päivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan. Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin kurkuin. »Forstmestari on minun!» Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän. Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän. Se putosi seuraavana päivänä. Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla, suuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna kädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen rukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni: »Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!» Forstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui yksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten paksua kankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari--se joka renkipoikaa oli ruoskinut. Esteri kitui vuosia, vielä kun koko asia oli unohtunut. Hän piiloutui aina syrjäisimpään soppeen ja katseli sieltä, kun Margaretha ja Pauli hyväilivät forstmestaria mielin määrin. Jos forstmestari sattui silmäämään sinnepäin, hiipi Esteri pois ja löydettiin milloin mihinkin päin nukahtaneena. Ja kun forstmestari tuli matkoilta ja kaikki muut riensivät häntä vastaan riemulla, katseli Esteri ikkunaverhojen takaa ja toisten sisään tultua meni salaa hyväilemään forstmestarin turkkia tai sadetakkia, syleillen ja suudellen. Kerran forstmestari juuri matkalta tultuaan ja istuessaan salissa muun perheen piirittämänä kyseli Esteriä. Herra Jumala! ja ennen kuin itse tiesikään oli Esteri lastenkammarissa muutaman sängyn alla. Forstmestari tuli kammariin lapsijoukon seuraamana. Esteri kuuli heidän puheensa ja näki heidän jalkansa. Sydän löi, Herra siunaa miten se löi! Ne löytävät hänet täältä, suuren tytön. Jo pitää olla tyhmä. Auta Jumala tämä kerta! Forstmestari lähti. Hän haki Esteriä. Viime matkalla oli yhtäkkiä johtunut mieleensä, ettei hän ollut Esterin kuullut kertaakaan nauravan. Se oli ihmeellistä, ja äitivainajansa oli iloinen kuin peippo. Tapasivat toisensa vasta illalla. Esteri oli koettanut tulla saliin huomaamatta, melkein kuin varkain. »Missä sinä olet ollut?» Esteri punastui korvia myöten, vastasi hiljaa ja arasti: »Lastenkammarissa.» Se ei ollut totta, tiesivät kaikki Paulista alkaen! Ja Forstmestari vihasi valhetta vihasi niin, että pienikin seikka sai hänet raivostumaan. Hän ryntäsi tuoliltaan. »Esteri! Katso silmiin!» Esteri katsoi silmiin, vaan oli kuin kuuromykkä. »Vastaa!» jyrähti forstmestarin ääni ja jalka jymähti lattiaan. Esteri seisoi jäsentä väräyttämättä, vaikka tulena paloi halu kietoa kätensä isän kaulaan, syleillä, syleillä, ja siihen kuolla. Forstmestari ojensi kätensä, sormi viittasi ovea ulos. »Mars!» Kuin anteeksi pyytäen tyytymättömyyttään, jota Esterin vuoksi oli usein tuntenut vaimoaan kohtaan, purkaen sen joskus kuuluvillekin, forstmestari tunnusti, että kyllä kysyykin kärsivällisyyttä Esteri. Mitä on tehtävä, mitä? Forstmestarinna lohdutti, että ehkä pian tuleva kotiopettajatar voi häneen vaikuttaa. Esteri oli siihen asti harjoittanut lukujaan ja pianonsoittoa vanhan pastorin Sandra-neidin johdolla. Mutta Margarethan ja Paulin vuoksi oli päätetty ottaa kotiopettajatar, joka samalla voisi valmistaa Esterin jollekin tyttökoulun ylemmälle luokalle. Palkasta ei oltu tingitty, ainoana ehtona oli ollut saada etevä. Ja oli saatu pääkaupungista opettajatar, joka tahtoi vuosikaudeksi maalle virkistyksekseen. Hänen tulonsa oli viivähtänyt. Oli matkustanut isänsä luo, joka oli äkkiä sairastunut ja nyt oli kuollut, ja oli kirjoittanut saapuvansa heti, kun saa isänsä hautaan. Hän sitten tuli. Kummallisen näköinen, pieni, laiha, hiljainen ja kaikin puolin sääliä herättävä olento. Mikä pettymys! He kun olivat odottaneet sellaista ja sellaistakin, joka kahisee kulkiessaan ja tartuttaa tuoksun kaikkeen, mitä pitelee. Hänen vuokseen oli talossa toimitettu perinpohjainen siivous, lapsille tehty vasiten uudet vaatteet ja äkäisimmiltäkin leikattu kynnet, forstmestarinna pannut kureliivin ja forstmestari tasannut partansa. Kun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen! Forstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha tuttu! Sieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. »Pikku Kaisa», joka oli kaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin Esteri-vainajan, ja jota hän, forstmestari oli vihannut ja inhonnut--mustasukkaisuudesta! Forstmestari hymähti ja alkoi kiireesti kävellä edestakaisin. »Tunnetko hänet?» kysyi forstmestarinna uteliaana. Forstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui ylistämään miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden tai kuuden vuoden vanhana, mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja oli ihmeteltävän terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui turvemökissä, joka oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja kirjoja. Hullu? Epäilemättä. Kun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui neiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen, tahtoi forstmestarinna pestä kätensä: »Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun. Tultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin että forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa edistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan opettajattarestaan. »Mitenkähän Esteri on?» tiedusteli forstmestari. Forstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen silloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene valittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut tänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin viimeinenkin henki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon pukarin tähden. Lähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa ja ilkeää. Ja ensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian puheiksi. »Esteri edistyy hyvin», vastasi neiti Rutanen. »Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?» Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten tuli tämä kotiopettajattaren paikka. Mikä riemu! Mutta mikä sydäntä särkevä pettymys! Sitä hengettömyyttä, jota oli Esterin nuhteeton ahkeruuskin, jota oli hänen orjamainen nöyryytensä, jota oli oman tahdon näkymättömyys aina ja joka paikassa! Ei koskaan suuttunut, ei mihinkään ihastunut, ei mistään innostunut, ei itkenyt, ei nauranut. Illoin kun kumpikin jo oli sängyssä, oli opettajatar kertonut Esterille hänen äitivainajastaan, itsellään sydän sulana. Mutta Esteri makasi kuin kivi! Uh! Ja sitten aamulla näki nuo silmät, jotka näyttivät olevan paljasta sielua ja joihin ensi näkemällä oli ihastunut. Mutta ne olivatkin vain sisällyksetön perintö isältä ja äidiltä, korutavaraa, tyhjyyden petollinen peite. Hänen kävi Esteriä sääliksi, mutta joskus melkein inhotti. Sitten kerran, ollessaan lukemassa Esterin kanssa, hän lopetti opetuksen kesken tunnin. Hänelle tuli, niinkuin usein tapahtui, vastustamaton halu itkeä, että ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla jaksoi pidättää, kunnes pääsi muitten näkyvistä. Esteristä hän oli toivonut tapaavansa ystävän ja sisaren, jolle voi itkeä rehellisesti tarvitsematta niellä kyyneleensä. Mutta tämä?... Vielä nytkin kerrottiin kotiseudulla kenraalin neidin hyvyydestä, rakkaudesta, hänen sydämellisestä herttaisuudestaan, mutta tämän enkelin tytär?... Niinkuin kiuas kylmillään! »Mene hiihtämään!» Yksin jäätyään opettajatar sammutti lampun, veti ikkunaverhon ylös, istui pöydän päähän lynkäpäisilleen toista kättä vasten ja antoi kyynelten vuotaa omin valtoinsa, katsellessaan kuun valaisemaa maisemaa. Mutta ovi aukeni ja Esteri astui sisään. Opettajatar nousi, kääntyi selin Esteriin. »Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?» Ei vastausta. Opettajatar kääntyi päin. Esteri seisoi ylpeän näköisenä, pää pystyssä, heittäytyi nojatuoliin selkäkenoon, niin että, tuoli rysähti, ja siitä suuntasi häneen katseen alta kulmainsa. »Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?» Ei vastausta. Opettajatar istahti toiselle puolelle huonetta varjoisimpaan kohtaan ja katseli sieltä Esteriä, joka istui kuutamossa tuima katse herkeämättä kiinnitettynä häneen. Viimein kuului outo syvä ääni: »Mitä minä olen tehnyt?» »Sinäkö Esteri? Minkä vuoksi sellaista luulet?» »Te äsken itkittekin.» Opettajatar luuli voineensa salata ja yritteli kieltelemään. »Te itkitte!» sanoi Esteri tuimasti. Opettajatar vaikeni. »Mitä minä olen tehnyt?» »Et hyvä Esteri, et mitään. En minä sinun vuoksesi itkenyt. En toki!» »Mitä te itkitte?» »En sinun vuoksesi, siitä voit olla varma.» Esteri oli hetken aikaa ääneti, ennen kuin kysyi: »Itkittekö Margarethan ja Paulin vallattomuutta?» »En. Minä olen heihin aivan tyytyväinen. »Mitä te itkitte?» »Elä kysele.» Esteri oli ääneti. Mutta opettajattaresta tuntui, ettei hän herkeä vieläkään utelemasta, ja hän meni seisomaan ikkunaan katsellen ulos. Häntä suututti: Ymmärtäisiköhän, jos selittäisin, että itken sitä hupsua räätäliä, josta forstmestari varmaan on kertonut yleiseksi nauruksi? Että itken muistellessani, kun tuo mies teki työtä aamusta varhain myöhään yöllä, jokapäiväisenä leipänään puute, ihmisten sydämetön iva ja julma nauru, kun hän pingotti kaikki voimansa toivossa saada toteutetuksi aatteensa. Että itken sitä näkyä, kun ulkomailta tullut tieto samasta hyödyllisestä keksinnöstä oli kerralla raukaissut mies raukan äärimmäisyyksiin pinnistetyt voimat, niin että makasi sairasvuoteessaan luhistuneena ja kutistuneena, vaan silmät kirkkaina ja verettömät huulet hymyssä kuiskasi: »Nyt näkevät, että minä sittenkin oli oikeassa!» Mutta pappi hymyillen veti ristin kirkonkirjaan, kellonsoittaja pilkkalaulua loilottaen soitti kuolonkelloja ja haudankaivaja sääliessään siunattua maata siihen kiroillen kuopan kaivoi. »Rakastiko hän teitä, isänne?» kysyi Esteri kuiskaavalla äänellä. Opettajatar vavahti, kääntyi ja loi pitkän katseen Esteriin, jonka silmissä oli syvä suru. »Esteri!» Esteri istui rauhallisesti ja katseli kasvoihinsa paistavaa kuuta, opettajatar hänen edessään polvillaan, pää hänen sylissään, itkien rajusti. Mutta kun opettajattaren itku oli tyyntynyt, Esteri puristi hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä kuumille huulille. Illallispöydässä neiti Rutanen oli iloinen ensikerran puoleen vuoteen ja puheli vilkkaasti kaikkien hämmästykseksi. Illallisen jälkeen hän leikki lasten kanssa kuin itse huimin huimimmista. Esteri oli jo sängyssään, kun opettajatar tuli kammariinsa. Hän luuli Esterin nukkuvan, liikkui hiljaa ja pani maata sanaa virkkamatta. Keveä mieli karkoitti unen silmistä. Hän kuuli, kun ruokasalin kello löi kaksitoista. Hetken kuluttua kuului Esterin ääni, hyvin hiljaa: »Nukutteko?» »En. Mutta minkä vuoksi sinä vielä olet valveilla?» Esteri ei vastannut mitään, vaan jonkun ajan kuluttua sanoi: »Minkä vuoksi ette enää koskaan kerro äitivainajastani?» Opettajatarta hävetti. Hän ei osannut mitään vastata. »Kuulkaa!» sanoi Esteri. »No?» Esteri nousi sängystään, sytytti kynttilän, otti sen käteensä ja itse lähtevän näköisenä sanoi: »Tulkaa!» Esteri katsoi pyytävästi opettajatarta. »Sano, hyvä ystävä, minne!» »Tulkaa!» »Nythän on sydänyö.» Vastustellessaan opettajatar kuitenkin nousi. Esteri tarttui tanakalla kädellä hänen käsikoukkuunsa ja vei mukanaan. He kulkivat kuin kaksi valkoista haamua kynttilän valossa salin läpi, suurten varjojen vaappuessa heidän takanaan. Esteri johti forstmestarin työhuoneeseen, jossa sytytti lampun ja kaikki kynttilät. »Mitä sinä aiot?» Esteri veti opettajattaren istumaan viereensä sohvaan, viittasi äitinsä suurta kuvaa seinällä ja sanoi: »Kertokaa nyt!» »Mutta hyvä Esteri, keskellä yötä. Ja olemme näin paitasillamme!» »Mitä se haittaa? Vai onko teillä kylmä?» Esteri katosi silmänräpäykseksi ja toi forstmestarin suuret matkaturkit, joihin hautasi opettajattaren kaulaa myöten, sukeltaen itse turkin alle hänen viereensä. »No nyt!» Hän kääri kätensä opettajattaren kaulaan, painoi poskensa vasten hänen poskeaan ja kuvaa katsoen sanoi: »Elkää kertoko! Minä muistelen, mitä ennen olette kertonut.» Syntyi syvä hiljaisuus, jota kesti kauan. Kuiskaten hän sanoi sitten ja aivan kuin lainaten lauseen jostakin opettajattaren kertomuksesta: »Ja sitten hän suuteli teitä.» Pitkän äänettömyyden perästä taas: »Minua hän ei suudellut!» Esteri sanoi sen niin surullisesti, että opettajatar oli parahtaa itkemään. Heidän siinä yhä istuessaan äänettöminä paukahti seinään, niin että koko huone tärisi. Opettajatar säikähti. »Pakkanen», sanoi Esteri rauhoittavasti. Mutta yhtäkkiä oikaisi suoraksi ja katsoen opettajatarta palavin silmin sanoi: »Jos äidin haamu tulisi!» »Esteri!» »Minä olen täällä käynyt väliin öisin, kun te olette nukkunut. Ja minä olen odottanut.» Opettajatar viskasi turkit syrjään ja nousi sohvalta. »Esteri! Nyt lähdemme omaan kammariin.» Esteri heittäytyi maata pitkää pituuttaan. »Minä olen odottanut, että tulisi ja suutelisi minua. Suutelisi yhden ainoankaan kerran.» »Nyt lähdemme. Minä sammutan tulet.» »Niin, sammuttakaa. Ehkä hän sitten tulee.» »Esteri, hyvä Esteri, lähde nyt!» »Hän on suudellut teitä, suudelkaa te minua hänen puolestaan.» »Minun huuleni ovat siihen halpaset. Mutta pyydä isääsi, hänelle äitisi varmaan jätti suudelmia sinulle.» Esteri kohosi istumaan, loi opettajattareen katseen, joka oli tuskaa. Hän heittäytyi levottomana sohvanpäätä vasten. »Äiti! Äiti! Minkä vuoksi et tule? Etkö voi? Vai etkö tahdo? Etkö minua rakasta?...» Herra Jumala sitä kyyneletöntä epätoivoa! Opettajatar itki, syleili, pyysi ja rukoili. »Sinä et tule, äiti. Niin, niin. Sinäkään et olisi minua rakastanut, jos olisit elänyt...» »Hän rakastaisi sinua. Kuule, armas Esteri, rakas sisko, kuule, minä olen varma, että hän rakastaisi sinua.» »Hän tulisi, jos olisi rakastanut minua, varmaan tulisi!... Mutta minua ei rakasta kukaan.» II Hän tuli, äiti. Tuli sitten kerran, eräänä kirkkaana kesäyönä, nousevan auringon ruskottaissa. Esteri meni herättämään forstmestaria. Forstmestari katsoi ihastuneena kuin sulhasmies ojentaen molemmat kätensä: »Ester!» »Niin, niin. Joutukaa nyt!» »Esterihän se on», sanoi forstmestari muuttuneella äänellä. »Mikä nyt on?» »Tulkaa!» kutsui Esteri päätään nyökäyttäen kiirehtivästi ja lähti itse edeltä. Forstmestari kiireimmiten vähän pukeutui, ihmetteli ja ehätti Esterin jälkeen, mutta oli väliltä palata takaisin johtuessa mieleen, että varmaan oli tullut forstmestarinna, joka oli ollut kaupungissa hampaitaan laitattamassa, ja sisarensa neiti Smarin tullut hänen mukanaan, niinkuin puhetta oli ollut. Mitäs sen vuoksi tarvitsi koko taloa herättää! Vaan Esteri, joka odotti häntä hänen työhuoneensa ovella, oli huomasi hän nyt, juhlapuvussaan. Mitä ihmettä? Esteri avasi hänelle oven. Oli aivan kuin olisi astunut palavaan huoneeseen, kun tulena roihuavana taivaanranta paistoi kolmesta ikkunasta. Mutta kun forstmestari ei huomannut mitään muuta, kääntyi hän kummastuneena katsomaan Esteriä. »Mikä on tarkoituksesi?» Esteri nauroi, ja forstmestari jäi seisomaan kuin tajuttomana ympäristöstään. Oli kuin hän olisi toistamiseen nähnyt jonkun entisen unen, josta jäljellä ei ollut kuin tunnelma ja muutamia hämäriä yksityiskohtia. Tietämättään hän seurasi Esteriä, kun tämä talutti hänet sohvan luo ja sanoi: »Tässähän äiti istuu.» »Äitihän on kaupungissa», sanoi forstmestari konemaisesti, ajatukset toisaalla. »Ei se! Vaan minun oma äitini!» sanoi Esteri sellaisella äänellä, että forstmestari aivan kuin itse havahtuen unesta katsoi Esteriä pitkään. »Uneksitko sinä, lapseni?» kysyi hän epävarmasti kuin epäillen itseään ja yritti istahtamaan sohvaan. Mutta Esteri alkoi hätäillä: »Ei ei ei, ei! Ei siihen, isä! Siinähän istuu äiti!» »Tässäkö?» Esteri jäi kummastuneena katsomaan forstmestarin osoittamaa paikkaa, pyörähti vikkelästi ympäri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja sitten pysäyttäen tuskaisen katseen forstmestariin. »Sinä uneksit lapseni!» »Herranen aika, enhän minä uneksi», väitti Esteri ja puhellen vilkkaasti selitti: »Tämä on teidän työhuoneenne, minä olen tässä, minulla on uusi valkoinen pukuni, te olette siinä, teillä on aamuviitta päällänne. Näettehän nyt, etten uneksi?» »Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko yönä?» Esteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan, joka hänet herätti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo kuukausia. »Joku minut herätti. Sanoi, että äiti on tullut. Ja minä pukeusin tähän uuteen pukuuni ja tulin tänne. Ja meillä on ollut niin hauska. Äiti sanoi, että mene käskemään isä. Ja minä sytytin lampun ja kynttilät...» »No missä on lamppu ja kynttilät?» Niitä ei ollut olemassa laisinkaan kesällä. »Joko huomaat, että olet uneksinut?» Esterin pää painui rinnalle. Hän otti virkkauksensa, jota oli näyttänyt äidilleen, ja sanaa sanomatta lähti. Forstmestarille norahti kyynel silmiin. »Esteri!» Hän otti Esteriä kädestä ja vei sohvan luo. »Tässäkö äiti istui?» »Sehän oli vain unta.» »No, sinä istut tuohon äidin viereen--ja isä istuu sinun viereesi--tai isä istuu tähän äidin viereen ja sinä isän syliin. Kas näin.--Mutta jopa sinä olet suuri! Kuinka vanha sinä olet?» »Kuudentoista.» »Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari. »Joko sinä olet kuudentoista? Et suinkaan!» »Viime sunnuntaina oli syntymäpäiväni.» »Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton kuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: »Kuudentoista oli, kun näin ensi kerran. Kaksi vuotta myöhemmin oli vainaja. Siitäkö on kuusitoista vuotta?» »Eilen.» »Eilenkö? Niin, todellakin eilen.» Forstmestari jäi sanattomaksi. Pitkän hiljaisuuden ajan Esteri istui liikahtamatta, pää isän olkaan nojaten, niinkuin isä itse oli asettanut hänet. Ja hän katseli ensimmäisten auringonsäteitten valaisemaa äidin kuvaa joka hymyili heille. Isä suuteli. Hän suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta. Kun he erosivat, Esteri katsoi hänen jälkeensä puristaen päätään. Eihän tämä ole forstmestari, jonka ryhti on ylpeä, katse terävä, ääni jyrähtelevä ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari, jota hän kunnioitti vielä enemmän kuin pitäjäläiset ja pelkäsi vielä enemmän kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yhtäkkiä vanhentunut, sitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta! Esteri säikähti omaa kuiskaustaan: »Isä?» Ukko kääntyi takaisin, ojensi molemmat kätensä silmät hulveisillaan kyynelissä. »Esteri!» Hän sulki Esterin syliinsä, suuteli suulle, poskille, otsalle, kyynelten norahdellessa Esterin kasvoille. Sänkykamarin ovi rapsahti kiinni. Ukko oli kadonnut. Esteri seisoi ovenpieltä vasten kuin pyörtyvä. Tämän jälkeen Esteri tapasi isää vasta hänen matkalta palattuaan, forstmestarinnan ja täti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, isä lynkäpäisillään pöytää vasten käsi silmillä suojana. Sen takaa sanoi: »Esteri! Saat laittautua lähtemään täti Smarinin kanssa kaupunkiin ja siellä käydä koulusi.» Hän sanoi sen hiljaisella, vaan kylmällä äänellä, niin kylmällä. Ja kun hän nousi seisomaan ja enempää sanomatta meni kammariinsa, oli hän se tavallinen forstmestari. Henkeä pidättäen ja joka jäsen suonenvetoisesti jännitettynä, että hiki otsalle pusertui, Esteri sai itkunsa pidätetyksi. Kuivin silmin sitten yönsä valvoi. Hänestä oli samantekevää, missä on ja minne viedään, yhdentekevä, minkä vuoksi näin eikä niin. Niin oli ennen päätetty, neiti Rutasen ehdotuksen mukaan, että Esteri pääsee Helsinkiin kouluun. Neiti Smarin kiitti Jumalaa, että hän oli sattunut tulemaan. Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan niin läheisissä suhteissa pirttiväkeen, että häntä ei hämmästyttäisi ollenkaan, jos jonakuna kauniina päivänä Esteri tavattaisiin rengin sylissä. Mutta kun forstmestarinna kertoi sen jo nähneensäkin, niin neiti Smarin ei voinut olla kauhistuksissaan iskemättä käsiänsä ristiin. Herra Jumala! Hänen täytyi suoraan sanoa sisarelleen, forstmestarinnalle, ettei hän tosin koskaan ollut häntä pitänyt minään erityisenä neroniekkana, mutta ei hän ikinä olisi uskonut häntä niin huonoksi kasvattajaksi. Kokeneena ihmisenä neiti Smarin piti velvollisuutenaan, sukulaisena oikeutenaan puhua asiasta forstmestarille. Kysymyksessä oli Esterin tulevaisuus. Parahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja kun hän oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheensä sen mukaan kuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi kälyään ja sadatellessaan sateista ilmaa ryypätyksi kupillisen kahvia, joka hänen halunsa ja tavan mukaan ehätettiin kiireellä hänen eteensä, vei neiti Smarin hänet hänen työhuoneeseensa. »Rakas lanko. Asia on niin vakava, että minun pitää saada langon lupaus, että lanko pysyy tyynenä, muuten on kaikki auttamattomasti hukassa.» Forstmestarissa ei ollut miestä pitämään lupaustaan. Hetken perästä molemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari ryntäsi saliin, käsipuolessa riippuen tukeva kälynsä. Salissa forstmestarinna säikähti pyörryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pysähtyi, ja samassa neiti Smarin oli hänen edessään kuin seinä. »Eikö lanko tiedä, mikä minä olen!» Hän neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei rakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa, uhrannut koko elämänsä sille, pitänyt hoidossaan kaupungissa koululaisia puolikymmentä vuotta, saavuttanut jo tällä lyhyellä ajalla maineen ja kaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti Smarin selitti, miten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja vakuuttavasti, syyttäen niin forstmestaria kuin forstmestarinnaa. Forstmestarinna itki, forstmestari istui kädet kasvoilla, äänetönnä, vaan lopuksi kädestä puristaen ja vesissä silmin pyysi neiti Smarinia ottamaan Esterin ojennettavakseen. Seuraavana päivänä neiti Smarin ja Esteri lähtivät kaupunkiin. Piiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana. Viljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teettää sepällä suuren puukon ja leikata täti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja rääkkyen kurkun täydeltä juoksi jälkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni saatiin. Renki Kalle, joka oli pellolla kyntämässä, hevosta leväyttäessään vihelsi kuin huilua soittaen, surullista säveltä laululle: Voi äiti parka ja raukka, Kun minut synnytit-- Sillä sävelellä oli Kalle saanut Esterin itkemään milloin hyvänsä. Ja nyt kaukaisuuteen katoavat sävelet ahdistivat sydäntä, ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Istuessaan perällä oli hän suojassa neiti Smarinilta, joka renki Juhon vieressä keulaistuimella oli niin ahtaalla, ettei voinut kääntyä taakseen katsomaan. Mutta Esteri tunsi että mielensä ei tyydy hiljaisiin kyyneliin, se pyrki ryöstäytymään äänekkääseen itkuun. Hän pisti sormet korviinsa ja painoi päänsä Juhon selkää vasten. Siinä asetellessaan mieltään, silmät ummessa, hän näki hopeatukkaisen ukon, joka tuli kuin pitkän pimeän kujan päästä, tuli kiireesti ja ojensi hänelle kätensä. He seisoivat keskellä salia suudellen. Esteri kohotti äkkiä päänsä mieli kirkkaana. Isä sittenkin rakastaa häntä! Ei ollut unta, vaan totta se kesäyön ukko, jonka sylissä hän oli istunut, joka oli suudellut häntä. Hän kirjoittaa isälle kaupungista, avaa sydämensä. Kirjoittaa onkin helpompi kuin puhua. Esteri oli iloinen, aivan kuin odottamaton onni olisi kohdannut häntä. Hän alkoi puhella Juhon kanssa. Ja neiti Smarinin naama oli soikea poikkipäin. Hän oli taipunut talon hevosella lähteinään ensimmäisen taipaleen kuultuaan, että kyytimieheksi renki, joka on niin pahasti änkyttäjä, ettei hänen puheestaan selvää saa, ja omin silmin ensin nähtyään ettei mies muutenkaan ole vaarallinen: pitkä ja luisevan laiha, olkapäät ruman jyrkät, kaula hieno ja pitkä, posket kuopalla, parta harva, jonka läpi paistoi punakka iho, nenä korkea, suuret harmajat silmät, eivät rumat, vaan eivät erityisesti sievätkään. Puhuessaan hänellä takertui kieli joka kerakkeeseen ja väliin niin lujasti, että pää painui syvälle olkapäitten sisään ja silmät ummistuivat pitkäksi aikaa, ennenkuin kieli laukesi. Oli syvä sääli häntä kuulla ja nähdä. Miesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen, sitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi, kun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei ymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina. Juho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton onni: Piika Katri oli nyt hänen morsiamensa. Sitä ei ollut Juho koskaan uskaltanut toivoa, ei ajatellakaan, niin nähtävää kuin se toisillekin oli, että Juho Katria rakasti. Mutta eilen illalla Katrin isä, käydessään Katrin luona, otti asian puheeksi heidän kolmin istuessaan tuvassa. Vaikka Juho ei ollut herännyt uskoon, niinkuin hän ja Katri, arveli hän kuitenkin, että Jumala oli Juhon ja Katrin toisilleen tarkoittanut, koska Katri oli ainoita, joka Juhoa ymmärsi. Juhon elämästä ei ollut sanottavana kenelläkään muuta kuin hyvää, ehkäpä Katri oli oleva Jumalan kädessä välikappale saattamaan Juhon elävään Jumalan tuntemiseen. Juho oli itkenyt kuin lapsi. Ilmoitettuaan iloisen asiansa, josta kukaan syrjäinen ei vielä tiennyt, oli Juholla paljon kyseltävää Esteriltä: Miten hän Katrin vanhempia, jotka olivat köyhiä, saisi autetuksi niin ettei heidän tarvitsisi kiitellä, sitä parempi etteivät tietäisikään häneltä avun tulleen? Hän tuumi ostaa heille hevosen ja lehmän ja toimittaa ne heidän mökilleen joskus, kun koko väki on poissa. Luuleeko Esteri, että Katri pitäisi syntinä kultasormusta? Hän antaisi Rautiaisen tuoda kaupungista. Uskoiko Esteri, että forstmestari ja forstmestarinna suostuisivat siihen, että Katri nyt heti pääsisi irti palveluksesta, kun hän hankkii sijaisen? Eikö Esterinkin mielestä ollut sievällä paikalla se Puna-Mikon mökki siinä järven rannalla? Hän ostaa sen ja laitattaa kuntoon. Se on lähellä taloa ja senkin vuoksi mukava, sillä hän aikoo pysyä renkinä forstmestarilla edelleen niin kauan kuin pidetään. Oli ollut talossa kasvavasta pojasta. Tuntuisi oudolta, jos pitäisi erota. Oudolta tuntui ajatella, ettei Esteriä nyt näe kuin kuukausien päästä, jota tähän asti oli nähnyt joka päivä. Juho naurahti. Esteri oli vielä ollut pieni, kun oli ollut kerran häneltä vähällä hengen ottaa. Oli ollut pidot, forstmestarin syntymäpäiväjuhlat. Esteriä oli jostakin syystä rangaistu, pistetty kyökineteisen konttoriin. Juho ei ollut tiennyt siitä mitään, kun hän ohi kulkiessaan kuuli jostakin kiihkeää itkunnyyhkytystä ja supatusta: Hyvä Jumala, lähetä Juho tänne. Juho avasi konttorinoven, sieltä tuli kissa ja supatus taukosi. Luuli kuulleensa väärin, vaan kun yritti sulkea oven, niin kuuli taas samaa. Hän etsi ja löysi Esterin kyyristyneenä konttorin loukosta, otti syliinsä ja vei kyökkiin. Siellä piiat säikähtyneinä käskivät heti viedä Esteri takaisin, sillä forstmestari itse oli hänet vienyt sinne. Mutta silloin Esteri oli puristanut kaulasta Juhoa niin, että Juho jo tunsi kuolevansa, ja olivat kasvot olleet mustana, kun piiat ehtivät hätään. Juho omalla uhallaan ei vienytkään enää Esteriä, joka ei lähtenyt lattiallekaan hänen sylistään, vaan nukahti siihen, Juhon kertoessa Esterin omasta äidistä. Esterin mielessä siitä väikkyi vain hyvin hajanainen muisto: paljon väkeä ja valoa, josta hänet temmattiin äkkiä pimeyteen, missä näki kaksi suurta keltaisena palavaa silmää. Mutta tämän hajanaisen muiston vaikutus oli kuin kamalan unen. Ja se oli vallannut hänen mielensä aina, kun kotona olivat jotkut pidot, tullut sellainen henkeä ahdistava hätä ja tuska, joka poistui, kun sai tavat Juhoa edes pikimältään ja puhella muutaman sanan äitivainajasta. Esterin äitivainaja oli ollut heidän keskusteluissaan melkeinpä a ja o. Siihen kumminkin aina lopuksi olivat tulleet. Ja Juholla vuosien kuluessa riitti aina jotakin uutta. Uutta Esterille nyt, kun taas siihen johtui puhe, oli tieto, että niinkuin oli viejänä kirkkomaahan, niin oli Juho ollut taloon noutajanakin. Hän oli, forstmestarin tuodessa ensimmäistä rouvaansa, ollut hevosella vastassa tässä samassa kievarissa, johon nyt Esterin saattoi hänen ensimmäisellä retkellään avarampaan maailmaan. Ja omituista oli, että Juho ei ollut käynyt sen jälkeen täällä kuin nyt ensi kerran. Juho muisti kuin eilisen päivän. Hän osoitti pihalla portaitten edessä paikan missä oli hevosineen seisonut, kun vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut: Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli silloin tullut suusta: Juho Anttonen. Siinä samassa paikassa seisoi Juho lähtiessään palaamaan takaisin, ojensi kätensä Esterille, yritti sanomaan jotakin, vaan kieli tarttui niin lujaan, että seisoi pitkän aikaa kuin olisi tupehtunut. Hän heitti sanottavansa sikseen pudistaen päätään, puristi Esterin kättä kyynelten vieriessä silmistä, nousi kärryihin ja lähti ajamaan. Esteri jäi seisomaan jalkainsa sijoihin tuijottaen Juhon jälkeen. Tuntui kuin nyt vasta olisi koti kadonnut näkymättömiin metsän taakse. Hänen teki mieli lähteä juoksemaan Juhon jälkeen, niinkuin oli tehnyt lapsena, jolloin hänellä oli aina ja kaikessa turvansa ja lohduttajansa Juhossa. Mutta Juho meni jo kaukana maantiellä tomupilvenä. Ja kun sekin katosi, seisoi Esteri päivänpaisteisella kievarin pihalla kuin pimeällä aavikolla ypö yksinään. »Esteri!» kuului lempeä ääni. Esteri vavahti. Hyvä Jumala! Äiti? Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit ja purskahti itkemään. III Esteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi. Ukolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä hän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia hameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun asti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä? Hyvä Jumala! Minkä vuoksi häneltä temmattiin äiti, joka pienestä asti olisi häntä pitänyt isän läheisyydessä, opettanut valloittamaan isän polven, anastamaan häneltä suudelmia, pakottamaan isän rakastamaan. Esteri äkkiä herkesi kirjoittamasta. Aivan muutahan hän oli aikonut kirjoittaa: Onnestaan, jota hän tunsi hopeahapsisen kesäyön ukon sulkiessa hänet syliinsä. Ovi avattiin hiljaa, hyvin hiljaa. Hän luuli, että se on täti Smarin, joka tuli hänen kammariinsa aina kuin avaimen reijästä ja kulki kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään, ennen kuin näki suuret silmälasit olkapäällään. Esteri oli ennen pysynyt rauhallisena ja vähääkään pelkäämättä, vaikka täti Smarin oli ankara, tarkasti kaikki, nuuski ja haisteli, penkoi laatikot, aukoen liinavaatteetkin laskoksiltaan, selaili kirjat yksin lehdin, puhui pienimmästäkin tahrasta kuin kuolemansynnistä, luki määräyksiä ja sääntöjä kuin loppumattomalta rullalta. Mutta nyt Esteri säikähti kuin olisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen taskuunsa ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän niskaansa. Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi hän katsomaan. Miina? Miina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan kömpelöliikkeinen. Hän väliin sai sellaisia maanjäristyksiä aikaan, että talo tärisi, päänsä oli kuhloja täynnä ja ruumiinsa aina kirjavana mustelmista. Sen kolmisen vuoden kuluessa, minkä hän oli ollut neiti Smarinin palveluksessa, melkein koko palkkansa oli mennyt rikkomiensa esineiden maksamiseen, vaikka neiti Smarin oli hänelle hänen uskollisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi antanut puolet anteeksi. Niin yksinkertaisessa asiassa kuin oven avaamisessa hän piti meteliä, joka muille ihmisille olisi ollut mahdotonta parhaalla tahdollakin. Mutta nyt hän tuli hiljaa. Ja hän kulki astuen päkiäisillään, varpaat vain napsahtaen joka askeleella, jota koetti karttaa vääntelemällä leukapieliään niin että hampaat kalisivat. Niin hassulta kuin Miinan liikkeet näyttivätkin, Esteri katsoi häntä säälien. Raukka joka päivä sai emännältään toria, ja talossa asuvat lyseolaiset, sydämettömät, käyttivät Miinan kömpelyyttä huvikseen, laittaen hänet kaikilla vippakeinoilla kaatamaan milloin jonkun suuren vaatekaapin, milloin muun mahdottoman esineen, pöydistä ja muista keveämmistä kapineista puhumattakaan. Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina uudistuvalla hartaudella koetti opetella liikkumaan »ihmisten tavoin». Vasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään: »Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin. Käski sanoa neiti Esterille paljon terveisiä.» Ja vilaisten taakseen Miina veti vyöliinansa alta esiin kirjeen, jossa ei ollut mitään osoitetta, ja tuippasi sen Esterin käteen kiireellä kuin olisi se poltellut hänen hyppysiään. Se polttelikin. Hän oli Esterin taloon tullessa saanut määräyksen, ettei hän saa Esterille tulevia kirjeitä viedä Esterille eikä Esterin kirjeitä viedä postiin, vaan ne oli ensin annettava neiti Smarinille itselleen. Miina oli tehnyt työtä käskettyä aavistamatta, että siinä oli mitään pahaa. Mutta sitten hän oli saanut uuden määräyksen, että jos talonpoikia Esterin kotipuolesta tulee käymään kuka tahansa, ja tahtoo tavata Esteriä, niin pitää sanoa, että Esteri ei ole kotona. Juuri silloin oli käynyt tämä sama Rautiainen, joka nytkin, ollut vähän kaupunkituulella niinkuin nytkin, ja kyökissä kahvia juodessaan selittänyt Miinalle, niinkuin nytkin, että hänellä on poika Eemeli, joka käy Helsingissä koulua ja meinaa tätä Esteriä. Miinalle oli asia selvinnyt: Esteri ja Eemeli ovat mieltyneet toisiinsa, vaan Esteriä ei tahdota antaa. Miina oli itkenyt heidän puolestaan ja rukoillut Jumalaa auttamaan Eemeliä rovastiksi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että kirje oli salainen kirje Eemeliltä. »Rautiaisen isäntä antoi sen ja sanoi että se on neiti Esterille», kuiskasi Miina ja selitti että Rautiaisen isäntä on kortteeria Luokkisella: viimeinen talo laitakadun päässä, maantien suussa, aivan erillään muista. Ja tämän selityksen annettuaan hän lähti pois, mennessään kaataen tuolin ja sitä pystyyn nostaessaan pienen pöydän. Kirje oli suurelle paperille piirrettyjä koukeroita. Esteri ensin otaksui sen olevan pikku Viljolta, vaan tarkastellessaan hän sai selville Juhon nimen, mutta muuta ei. »Rakas Juho! Parhaalla tahdollanikaan en saanut selvää kirjeestäsi. Arvaan, että se on joku salaisuus Katrille, kun et ole hänen antanut kirjoittaa. Kirjoituta jollakin muulla. Kirjeesi saatuani tuntui kuin olisin siellä kotona, aivan kuin nuo kadulla soivat kulkuset soisivat kotikujalla. Hengessä tulen teidän onnellisten luo vieraaksi tämän kirjeen mukana, jonka tähän lopetan jouduttaakseni Rautiaiselle.» Rautiaisen mukaan hän kirjoitti toisenkin kirjeen, joka suullisen määräyksen mukaan oli annettava forstmestarille ja jonka osoitteena oli »Isälle, syntymäpäivänä». »Tässä muuan lapsista, joka tahtoo olla läsnä isää herätettäessä laululla ja kaikkien sitten keräytyessä kuka miksikin puettuna ripsimään koristetuilla varpuvastoillaan kylvettäen kaiken vanhuutesi pois. Ja hän on läsnä ja lähellä, vaikka ei kukaan huomaa, sillä hänellä on hame hämystä, vaippa varjosta tehty. Hänen varpuvastansa on onnenpuun oksista, jotka ovat hienoja kuin päivänsäteet. Hän laulaa laulun, jonka sanat ovat kastehelmiä ja sävel orvokin värejä. Ja hän suutelee katseesi aamuruskoksi ja mielesi lintujen viserrykseksi.» Esteri sulki kiirellä kirjeen kuoreen ja heittäytyen tuolillaan puoleksi makaavaan asentoon kädet pään takana katseli lamppunsa kohdalla väräjävää valopyöryläistä. Hän oli jo kesässä ja menossa kotia syöksyäkseen isälle syliksi. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi kuin säikähtäen ja tuijotti yhteen kohtaan. Hyvä Jumala! Hänen silmissään oli forstmestari, jonka katse oli tuima, käsi ojennettu ja sormi viittasi ovea ulos, ääni kuin ukkosen jylinä: Mars! Ja hän näki itsensä aivan kuin jonkun toisen tytön, kun hän henki salpauksissa syöksyy pihalle myrskyisen syys-illan pimeyteen. Yrittäessään tupaan päin hän lyö ohimonsa johonkin. Kun hän tointuu, tuntuu hänestä kuin makaisi hän äärettömän kuilun pohjassa. Päästyään jaloilleen hän näkee kirkkaasti valaistun salin ikkunat ja muutamassa ikkunassa forstmestarin, kasvot painettuna lasia vasten, katsoa tuijottavan pimeään käsien lomitse... Hän hapuilee tupaan. Siellä piika Katri istuu paikkaamassa risaista hamettaan, hänen edessään seisoo kylin uunin kuvetta vasten renki Juho, ja Kalle istuu pienellä rahilla lynkäpäisillään roihuavan takkavalkean ääressä viheltäen säveltä lauluun: Voi äiti parka ja raukka, Kun minut synnytit... Hän heittäytyy tuvan lattialle. Hupi tulee nuoleksimaan hänen käsiään ja kasvojaan. Juho nostaa hänet syliinsä ja koettaa lohduttaa, kun hän itkee, itkee, itkee... Esteri heittäytyi sohvaan kasvot patjaa vasten. Hän koetti pidättää itkuaan pelottelemalla itseään, että täti tulee! Mutta itku purkautui kuitenkin, ja hän antoi sille täyden vallan. Tulkoon täti! Sanoo, että täti ja forstmestarinna ovat ryöstäneet häneltä hänen isänsä, koko hänen onnensa ja elämänsä. Kuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei välittänyt. Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä huoneessa asuvain lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat harjoitelleet kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet reikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi suuttuneena. Lyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta hänen edessään seisoi Lauri Holma, »kaunis ylioppilas». He olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko huomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei ollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä vaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla hypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään kiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin siinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa, vaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä ja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan, käsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys vaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli kiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli jäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi. Nyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen kauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois kammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi oudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä, sukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu varas. »Herra Holma!» sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan katseen, otti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. »Rangaistukseksi saatte lähteä minua saattamaan!» Heidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka oli nuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on koko kaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja ilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten Esterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa aivan kuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun he olivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia, ja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja hämmästyneenä kysyi: »Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?» »Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus. Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten sanoi: »Maailman loppuun! Todellakin!» Esteri nauroi. »Tekö nauroitte?» huudahti Holma tarttuen Esteriä käsistä. »Pelkäättekö?» kysyi Esteri yhä nauraen, vaan samassa tyrmistyi naurunsa kaikua, joka kuului kaukaa pimeydestä. Oliko se hän, vai joku toinen, joka oli nauranut? Miten oli hän voinut sillä tavoin nauraa keskellä tätä mustaa synkkyyttä! Hän lähti astumaan kiireesti kuin jotakin pakoon ja pysähtyi viimein muutaman lauta-aidalla ympäröidyn pihan portille, mistä sekavina haamuina häämötti kuormia ja hevosia ja kuului yhtämittaista tiukujen kilinää ja heiniään pureksivien hevosten hampaanrousketta. Pihan muutamassa laidassa näkyi jostakin rakennuksesta valaistu ikkuna. Pahaisen kattolampun valossa ja tupakansavussa hääri huoneessa joukko miehiä. Hän tunsi Rautiaisen ja muita isäntiä, mutta jäi seisomaan neuvottomana. Mitä varten hän oli tänne lähtenyt? Mitä varten? Hän oli ottanut kirjeet näön vuoksi, ainoastaan näön vuoksi! Ja oli muka lähtenyt hakemaan Rautiaisen kortteeritaloa toivomatta löytävänsä ja tahtomatta löytää. Hävetti, hävetti! Hän meni sisään. Holma, joka jäi pihalle odottamaan Esteriä, asteli äkillisillä liikkeillä sinne tänne koiran vihaisesti muristessa joltakin kuormalta. Ja hän sadatteli saakelin Santtua, joka oli hänet töytännyt kammariin ovea vasten, kun hän pahaa aavistamatta oli kurkistamassa. Porsaaksi sanoi Santtua ja puiden nyrkkiä vannoi, että hän olisi hirttänyt hänet, jos ei näin hyvin olisi käynyt. Mutta kun Esteri ilmestyi huoneeseen, jossa oli miehiä, jotka ihastuen kävivät tulijaa tervehtimään, tarttuivat Holman jalat maahan ja hänen katseensa silmää räpäyttämättä Esteriin. Hän seisoi kuin patsas koko ajan, minkä Esteri oli huoneessa. Sitten kirposi hän äkkiä irti ja puhkesi ääneen: »Minä rakastan! Ja minä tahdon saada sinut omakseni!» Koira syöksyi kuormaltaan ja ryntäsi haukkumaan käsillään huitovaa ja yksinään puhelevaa kaupungin herraa. Holma kääntyi päin: »Minä vannon!» Koira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille: »Ja se tapahtuu tänään!» Esteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna taskussa, itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin syntymäpäivänä olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se sekava muisto kuin kamalasta unesta. Muistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi liikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain raivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä kiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen. »Minä rakastan!» Ikkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman kaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina. Luistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi taivaan. IV Neiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla. Hän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä kirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena ihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa, herttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne. Esteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi itsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä. Pelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime vuonna oli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen yksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi lahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt kiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin salaperäisellä tavalla kuollut jossakin sydänmaalla. Silmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti Smarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska Levonin luo. Tämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut koululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he joutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä hyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli suoraan sanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys kasvatus-asioista olivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka on hänen pensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana tukena on joskus maailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska Levon oli pyytänyt anteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä silloin kun kaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää äitien olla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta. Pastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa olivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred Levonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti Levon oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä piireissä. Nöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan alusta alkaen ja seikkaperäisesti. »Tiedättekö», sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla äänellä, »ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi lahkolaiseksi. Mutta...», keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään arveluttavasti. Neiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen. »Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.» Neiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa. »Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti Smarin Laura Sorvon?» »En.» »Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli ollut arvokasta sukua ja isänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo haudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli kaupunkilaiseksi.» »Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.» »Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille», jatkoi pastuurska Levon. »Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri summaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita tehtaissa, oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa kuin prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun prinsessa!» »Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset viikset?» kysyi neiti Smarin yhtäkkiä. »Niin on!» tunsi pastuurska Levon heti. Neiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen seurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin ulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan suomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan. »Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin vasta auennut valkolumme.» »Arvatkaa, missä hän nyt on!» »Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!» »Naimisissa renkimiehen kanssa!» Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä. »Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia jossakin metsämökissä.» »Voi armias Jumala!» »Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin ymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea kuvitellakin.» Neiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska Levon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki poistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia sanoi: »Jumala varjelkoon!» Sinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina ilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti, että neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista. Sellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun aamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja Miina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo tanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti Smarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta hänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman pulloa! Neiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut oikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä todistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt ja punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä. Suututti, että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä saattaneensa Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen houkutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden suunnitelman, ja se oli rautainen! Hän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa hyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen yhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että minä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä »Juho», ja toisesta sanasta--»humalassa»! Hän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja yritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi. Jos se ei olekaan »humalassa», vaan »Jumalassa»? Mitä tehdä? Mitä tehdä! Neiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen kuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen sormea liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen mitättömyytensä, kykenemättömyytensä. Miina pisti päänsä oven raosta. »Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!» Neiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut tyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan Esterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana pelastuksesta hän huudahti riemastuneena: »Rakastettava neiti Levon!» »Neiti Levon?» sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään. »Kaikkipa sitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!» »No kukas sitten?» tiuskaisi neiti Smarin. »Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se--kyllä neiti Smarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on tukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee vaunuissa.» Merkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin Miina olisi hullutuksia puhunut: »Neiti Holmako?» »No juuri justiin!» Esterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa kuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä kunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle hyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta! »Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen porttia», sanoi neiti Smarin. »Saattoipa olla silläkin asialla», myönsi Miina ja lisäsi: »Mutta vieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että oikein.» Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi silmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet sohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä paloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät suuriksi renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli neiti Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä olisi mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken ymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa Esterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen taiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään paikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä, joskus jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta...? »Minä sanon teille, täti, vaan se on salaisuus!» Esteri katsoi neiti Smarinia silmiin kuin vannottaen. Sitten hän painoi päänsä pöytään ja sanoi: »Se ylioppilas, se Lauri--hän on minun kanssani kihloissa.» Neiti Smarin veti ja puhalsi henkeä nipistettyjen huultensa välitse aivan kuin olisi koettanut viheltää, vaan siitä kehittyikin valtava itku. Sillä aikaa kuin Esteri oli Holmalla, neiti Smarin istui leveässä, hiljaa keinuvassa kiikkutuolissa ihmetellen yhä tätä tapausta, joka tuntui uskomattomalta, vaikka hän itse Esterin pyynnöstä oli ollut Esteriä saattamassa konsuli Holmalle eteiseen saakka ja Esterin pakottamalla seisonut hänen vieressään, kunnes hän soitti ovikelloa, ja tultiin avaamaan ovi. Sellainen onni Esterille! Miina tuli kammariin kouransilmässä pullo ja itkien moitti ihmisten uskottomuutta. Neiti Smarin anteeksi pyytäen päivällistä kiivastumistaan lohduttaen vakuutti, että hän aivan täydellisesti uskoi Miinan lääkkeet hyviksi ja auttaviksi, mutta hän on nyt aivan terve. Miina tuippasi kourastaan pullon neiti Smarinille ja sanoi käskevästi: »No koettakaa saada neiti Esteri ottamaan näitä!» »Esteri?» Miina selitti, että ovikelloa oli soitettu kuin hengen edestä. Hän oli mennyt avaamaan, siellä oli neiti Esteri, joka oli rynännyt huoneeseensa päällysvaatteineen päivineen niin kuin ulkoa tuli ja-- »Herra siunaa!» ja joutumatta kuuntelemaan enempää neiti Smarin syöksyi Esterin kammariin. Esteri makasi sohvalla ja itki. Neiti Smarinin hätäileviin kysymyksiin hän vastasi kieltelevillä liikkeillä ja sai viimein sanotuksi: »Odottakaa vähän.» Neiti Smarin istahti syrjään, ajatellen mahdollisia ja mahdottomiakin. Esteri viimein nousi istumaan ja kutsui tädin viereensä sohvalle. »Alussa oli hyvin hauska», sanoi hän. »Mutta sitten tuli konsulinna, täti Holma.» Neiti Smarin oli ihmeissään. Konsulinna Holma oli tosin kaupunkilaisille suuri arvoitus. Hän ei käynyt vieraissa eikä pitänyt kotonaan vieraspitoja eikä hänellä ollut erityisiä ystäviä. Ei tiedetty varmuudella onko hän uskonnollinen vai uskoton, ei tiedetty oliko hän miesvainajansa kanssa ollut hyvissä vai huonoissa väleissä. Huhuiltiin niin ja huhuiltiin näin. Mutta kunnioituksella ja suurella ihastuksella puhuivat hänestä aina hänen lastensa valitut toverit, jotka siellä kävivät kuin kotonaan ja joitten seurassa konsulinna oli sieluna. »Minulla oli kuin hirveä hätä ja itku kurkussa», jatkoi Esteri. »Heittäydyin iloiseksi ja vallattomaksi, kerroin toisen hassun jutun toisensa jälkeen, ja koetin olla katsomatta täti Holmaa, mutta en voinut.» Esteri oli ääneti ja tuijotti yhteen kohtaan. »Ja sitten?» kysyi neiti Smarin uteliaana, vaan sai uudistaa kysymyksensä, ennen kuin Esteri havahtui. »Minä olin unohtunut katsomaan täti Holmaa ja olin kai katsonut kauankin aikaa. Nyt vasta huomaan, että hän huiskutti nenäliinaansa häiritäksensä katsettani. Mutta kai kun se ei auttanut, tuli hän minun luokseni ja suuteli minua. Silloin näin ainoastaan hänen otsansa ja silmänsä.» Esteri alkoi uudelleen itkeä. »Äitini otsan ja silmät...» V Toisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan. »Hän pitää minusta, rakastaa minua!» Sen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin sairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti Smarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille: »Sinulla on nyt äiti!» Esteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä: »Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi avaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!» »Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!» Esteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne avasi, norahti kyyneliä ohimoille. »Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin vakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä juuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se olisi sittenkin onnellisinta ollut.» Neiti Smarin meni kammariinsa ja itki: Mikä isku Esterille, jos Laurin tunteet eivät kestäisi. Armahda Jumala! Aivan kuin tätä peläten hän sitten aina tuskallisella jännityksellä odotteli Esteriä Holmalta ja pani huolekseen pienimmätkin seikat. Levottomaksi sai hänet huomionsa, ettei Esteri koskaan puhunut Laurista. Unen ja viimeisenkin rauhan vei häneltä viimein »vanhan ja nuorten akademikkojen rekiretki». Siitä puhuttiin kaikkialla ja pukuja laiteltiin, vaan Esteri oli aivan kuin ei olisi asiasta tiennyt mitään, vaikka Lauri Holma oli hommamiehenä. Neiti Smarin odotti päivästä toiseen uskaltamatta kysyä, teetätti Esterille uuden puvun tekosyillä ja koetti pönkittää horjuvaa toivoaan vielä rekiretken edellisenä iltana, jolloin Esteri oli Holmalla käymässä. Tapansa mukaan Esteri sieltä palattuaan tuli suoraapäätä neiti Smarinin kammariin, vaan oli pitkät minuutit sanaa sanomatta, maaten lepotuolilla kädet pään takana. Neiti Smarinista oli tuskallista, ja arvellen, että Esteri halusi hänelle puhella asiasta, vaan oli vaikea alkaa, rupesi hän johtamaan keskustelua siihen. Aivan kuin ei olisi sitä itse hyvin tiennyt Ellin jokapäiväisistä käynneistä Esterin luona tämän sairastaessa, kysyi hän ensimmäisekseen: »Elli taitaa paljon pitää sinusta?» »Jumaloipi» sanoi Esteri ja vääntelihe. »Ihme, ettei hän ole vielä kihloissa? Pitkäveteisesti ja hiljaisella äänellä Esteri sanoi: »Hänen rakastettunsa on hänet hyljännyt.» »Epäkelpo!» huudahti neiti Smarin sellaisella kiivaudella kuin olisi tahtonut syöstä mokoman kimppuun, ja katsoi minkä vaikutuksen se tekee Esteriin. Esteri painoi kädet kasvoilleen. »Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!» Ja neiti Smarin sanoi paljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki sellaiset--kaikki!--joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä. »Elli tietysti rakastaa häntä vielä?» Esteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään. »Niin niin, ja kärsii!» ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki äkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa, toinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua siitäkin, ja hän sanoi: »Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?» Esteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua anoen ja sanoi: »Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!» »Sinä et Lauria rakasta!» Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä mutkitteli. Sitten syntyi hiljaisuus. Esteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän vavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on varmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa tuskaa kärsien. Miten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä enää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon... Neiti Smarin ompeli ompelustaan kädet täristen, kuuli kadulta hälinää kuin olisi ollut tulipalo ja kellon naksuttavan kiireesti ja kovasti. Esteri painoi päänsä pöytään. Mutta hetken kuluttua hän hypähti seisomaan. »Minä tahdon rakastaa! Minä tahdon!» Hän istahti kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan Laurille kirjelipun ja ilmoitti täti Smarinille, että hän lähtee huomenna rekiretkelle. Laurin häntä rekiretkelle pyydellessä oli Esteri lähtönsä välttämättömäksi ehdoksi asettanut sen, että Ellikin lähtee. Mutta kun hän, heidän tultuaan maataloon, minne retkeläiset kokoontuivat, odottamattaan näki Ellin, hämmästyi hän sanattomaksi. »Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle hankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi hämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi, niinkuin vaatimukseksesi kuului», selitti Elli nauraen. Esteri tunsi suunsa olevan teeskennellyssä hymyssä, ja kun Lauri, jolla oli puuhia heti alkavan ohjelman vuoksi, jätti heidät kahden kesken, punastui hän Ellin katsetta, ja hänet valtasi omituinen hätäilevä tunne. Tuntui turvalliselta, kun heidän luokseen tuli neiti Levon, joka aina ennen oli hänestä muistuttanut havukkaa ja jota hän suorastaan oli pelännyt. Tämä riensi riemulla ja jo kaukaa ja äänekkäästi lausui äärettömän ilonsa nähdessään neiti Holman pitkistä ajoista, ja otti hänet haltuunsa molemmin käsin unohuttaen Esterin silkkisen selkänsä taakse, jonka suojassa Esteri hiipi pois. Elli hakemalla haettuaan löysi hänet sitten muutamasta pienestä syrjäisestä kammarista, jonne oli ahdettu liikoja huonekaluja. Ja kun neiti Levon, joka Elliä yhä seurasi kuin varjo, kysyi Esteriltä, mitä hän piti herra Holman runoista, oli hän kuin puusta pudonnut. »Kumpi teitä enemmän miellytti, 'Hänen katseensa' vai 'Kun hän nauroi?» Ja vastausta odottamatta neiti Levon hehkuvalla innostuksella alkoi selittää, että hän oli äärettömän ihastunut molempiin. »Hänen katseensa» oli ihana runo, ihana runo! Vertaukset olivat kauniita ja lennokkaita ja vaikuttavasti oli kuvattu nuorukaisen tulinen halu vielä kerran nähdä tuo tuhansien tähtien lento. Ja sitten runo »Kun hän nauroi». Mikä rohkea loppu! Tuolla puolen haudan ilo olisi puutteellinen, jollei hän kuulisi hänen nauruaan, mutta tuska tenhoton sitä muistellessaan, ainoan kerran sen kuultuaan. »Sinä et ollut kuulemassa Laurin runoja?» kysyi Elli, kun he Esterin kanssa olivat päässeet kahden kesken. Esteri katsoi Elliä silmiin vastaamatta. Hän odotti että Elli kysyy: »Rakastatko sinä Lauria?» Ja hänen mielensä teki langeta Ellin eteen polvilleen. »Esteri, miten kaunis sinä olet!» huudahti Elli. »Sinun katseesi! Sinun katseesi!» Esteri riensi pois kuin pakoon, haki Laurin ja tarttui häneen. »Ole minun kanssani, olethan, hyvä Lauri!» Sen jälkeen hän ei huomannut Elliä ennen kuin illallisen aikana, jolloin näki hänet toisessa päässä pöytää, vaan unohti pian hänen läsnäolonsa kiintyessään seuraamaan väittelyä, joka oli kehittymässä Laurin ja herra Levonin välillä. Herra Levon, josta Esteri oli kuullut usein puhuttavan, oli varhaisesta syksystä ollut poissa paikkakunnalta ja saapunut kotia juuri tänään, parhaiksi, että oli saanut frakin ylleen ja tullut tänne. Ja hänen tulonsa oli, niinkuin joku nainen oli sanaksi keksinyt, paras numero illan ohjelmassa. Neitoset keskenään taputtivat käsiään ja rouvat muuttuivat hymyksi. Päinvastoin kuin sisarensa, herra Levon oli vaalea. Hänen muotonsa oli kapea, piirteet hienot, silmät hymyilevät. Vartalonsa oli solakka ja ryhdikäs, kumarruksensa kuin koivun tuulessa. Aina kun Esteri siirsi katseensa hänestä Lauriin, näytti Lauri oudolta, toisennäköiseltä kuin ennen, hipiä karkealta, otsa liian korkealta. Eikä Esteri ennen ollut huomannut, että Laurin jalat olivat vähän väärät. Heidän väittelyään seurattiin yleisellä huomiolla, suosio herra Levonin puolella. Hän oli tyyni ja hymyilevä, puhui sujuvasti, monijaksoisin ja taidokkaasti rakennetuin lausein ja hyvin väritetyllä äänenpainoilla, ja hänen ilmeensä ja liikkeensä, joita hän käytti säästäen, tekivät aina pettämättömästi vaikutuksen. »Me ikävystytämme arvoisaa seuraa», sanoi herra Levon, »ja sen vuoksi minä puolestani lopetan tämän hyödyttömän keskustelumme, hyödyttömän sen vuoksi, että kaikki ne kauniit ja ylevät sanat, joilla herra Holma tässä on tulkinnut rajatonta ihastustaan niin sanottuun 'kansaan' ja 'kansan pyhään tahtoon', eivät saa minua luopumaan arvossa ja kunniassa pitämästä kulttuuria, jota herra Holma on koettanut meille uskottaa halveksivansa--mitä me emme kuitenkaan usko, koska herra Holma ei ole vielä päässyt edes siihen saakka, että olisi luopunut, ja uskallamme epäillä ettei herra Holma koskaan luovukaan käyttämästä näitä!» Puhuja kauniilla kädenliikkeellä nosti nähtäväksi veitsen ja kahvelin. Naiset taputtivat käsiään kiihkeästi. Holma kohosi seisomaan painaltaen rystysensä pöytään, vaan aivan kuin peruuttaen mitä oli aikonut sanoa, astui hän askeleen taaksepäin ojentaen vartalonsa, siitä siirtyi askeleen sivulle pannen kädet selkänsä taakse tyynen näköisenä, mutta taas astui kiihkeänä pöydän ääreen, vaan jäi yhä sanattomaksi, ja lopuksi sukasi molemmin kourin tukkaansa, joka siitä nousi pystyssä törröttämään, levitti sitten kätensä ja jäi seisomaan yhteen kohti epätoivoisen näköisenä. Esteri ojensi Laurille kätensä ja nauroi. Hänen katsahtaessaan ympärilleen, oli kuin kaikki ihmiset olisivat olleet häneen tuijottavia vahakuvia, palvelijatarkin, joka oli ovella menossa kädessä pinkka lautasia seisoi kuin Lotin vaimo katse taaksepäin. Esteri luuli Laurille huudahtaneensa: »Minun ruma prinssini!» Aamulla heti noustuaan Esteri sai Elliltä kirjeen hän aukaisi sen repäisten, mutta luettuaan jonkun matkaa ojensi sen neiti Smarinille ja istahti pöytänsä ääreen jossa kauniissa kehyksissä oli Laurin valokuva. Neiti Smarin tarttui kirjeeseen vapisevin käsin kuin pahaa aavistavaan sähkösanomaan. Pastuurska Levon, jonka hän oli jo aamusella tavannut, oli tyttärensä kertomuksen mukaan antanut viittauksia, että rekiretkellä oli tapahtunut suuri skandaali: Esteri oli keimaillut ja nauranut niin, että neiti Holma häveten veljensä puolesta oli lähtenyt pois kesken illan: Mutta kirje oli alusta loppuun rajatonta ihastusta! Elli käski Esterin heille tullessa pitää varansa, ettei hän Esteriä tukehduta. Senhän olisi voinut tehdä helposti eilen illalla rekiretkellä kuullessaan Esterin hurmaavan nauru. Mutta oli sen verran jäänyt hänelle järkeä, että pääsi itseltään karkuun. Onnellinen Lauri, joka oli löytänyt semmoisen aarteen, minkä runsaista rikkauksista he oppivat joka päivä tuntemaan aina jonkun uuden. He kaikki odottavat näkevänsä pian Esterin, heidän aina kaivatun auringonpaisteensa. »Sinä et lukenut tätä!» huudahti neiti Smarin. »Voi hyvä Jumala!» huudahti Esteri sillä äänellä kuin että täti Smarininkin olisi pitänyt ymmärtää: »Minä olen onnettomin ihminen maailmassa!» Rutistaen Ellin kirjeen yhdellä kourauksella hän sanoi uhkaavasti: »Minä menen karkuun, menen johonkin korpeen. Elänpä siellä tai kuolen, olen paljon onnellisempi.» Neiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty. »Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!» Hän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti. »Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!» »Sinä ehkä rakastat jotakin toista!» sai neiti Smarin sanotuksi itkultaan. »Jotakin toista!» Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset valossa. »Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin, täti?» Neiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen vakuuttaa: »Et rakkaani, et». »Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte, kun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella oikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa ja opettakaa minua.» Neiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla ja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen syliinsä. Tuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni kylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli temmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä tiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala! Käännä se tuon viattoman hyväksi. Esteri pukeutui mustiin ja lähti Holmalle valiten ajan, jolloin tiesi Laurin olevan poissa kotoa. Hän lähti tyynenä ja päättäväisenä. Hänen tuli ja täytyi avonaisesti tunnustaa täti Holmalle ja Ellille, että hän ei ansaitse heidän rakkauttaan. Mutta tultuaan eteiseen hän pysähtyi. Mielensä kouhuili kuin olisi hänet sieltä karkotettu saamatta heille sanotuksi, miten hän rakastaa ja voi rakastaa. Sen he voisivat nähdä, jos Lauri olisi onneton, kaikkien hylkäämä, ruma, niin ruma, että he itsekin kauhistuisivat. Hän juoksi ylös rappusia. Soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle palvelijalle, että hän käy nuoren herran kammarissa kirjoittamassa kirjelipun. »Sukkajalka ritari! Jonkun matkaa kaupungista pohjoiselta maantieltä eroaa kaunis metsätie. Sitä kaunista metsätietä huomenna 8 aamusella Esteri-neito hiihtää Ruman prinssin linnalle. Prinssi oli jo syntyessään niin ruma, että kuningas kauhistui ja kuningatar surusta kuoli. Kun kutsuttiin tietäjät, niin neuvoivat nämä kuningasta antamaan prinssin surmalle, sillä hänestä oli tuleva onneton, kun kukaan ei häntä rakastaisi. Prinssi annettiin syöjättärelle, joka vei hänet synkkään korpeen, mihin ei päivä koskaan paistanut. Siellä oli onneton prinssi raukka elänyt ja kärsimyksissään joka vuosi vanhentunut sata vuotta. Mutta oli orpo tyttö. Hän lähti ypö yksin yli pimeän aavikon, joka oli täynnä mättäitä, välissä pohjaton kuilu, ja jossa jättiläis-yököt lensivät hänen päänsä päällä suhisten ja kylmähenkinen raivotar soitti manalan yksikielistä kannelta. Hän tuli siihen pimeään metsään. Ja kun hän ja prinssi katsahtivat toisiaan silmiin, niin syöjättären luola siinä päivättömässä korvessa muuttui säteileväksi linnaksi, joka ruskotuksena taivaalle hohti, ja prinssi nuoreni ja hänestä tuli niin kaunis kuin sen tytön rakkaus oli suuri. Sen tytön rakkaus on niin suuri, ettei siinä linnassa koskaan yötä ole.--Kello 8 aamulla!» Kello 8 aamulla Lauri sillä kauniilla metsätiellä tapasi huikaisevasta ruskotuksesta Esterin, joka nauroi, osoittaen ruskotusta kuin omaansa, painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa suudeltavaksi. »Hiihdetään niin kauas, että eksymme ijäksi!» Ja he hiihtivät poikki harjanteitten, yli aavikoiden, läpi punaisten varvukoiden ja keltaisten petäjikköjen. Lumi heidän sommissaan hopea-usvana pölähteli ja tukassa ja hartioilla kultahiuteina välkkyi. VI Kun he pysähtyivät äänettömään korpikuusikkoon, eivät he tienneet suuntiakaan, missä he ovat. Mutta lumen alla nukkuvain naavaisten kuusten juurelle piiloutuneena oli pieni mökki. Se oli kuin kinokseen tehty, että näkyi vain ikkuna ja ovi ja musta savutorvi. Luulivat sitä autioksi. Vaan eteiseen tultuaan kuulivat sisällä naisen puhelevan kuin hellästi hyväillen jotakin. Sisään astuessaan hämmästyivät he nuoren naisen kauneutta. Hän istui ruokkimassa lasta, leperrellen sille. Avonainen puku, hajallinen tukka ja hänen hämmästyksensä vieraat huomattuaan antoivat hänelle villiytyneen näön. Mutta kun hän vietyään ja peitettyään lapsen nuorassa katosta riippuvaan pärevasuun ja selin järjestettyään pukuaan kääntyi vieraisiin päin, oli hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ja hymyilevässä katseessaan ylimyksellinen tyyneys. Naisen poistuttua huoneesta puuhaamaan vieraille juomista, jota nämä pyysivät, Lauri ojenteli käsiään. Mikä halpa mökki metsän kätkössä! Mikä ihanuus mökin kätkössä! Suurenmoista! Sadunomaista! Esteri jatkoi ääni väristen: »Täällä kinoksessa, repaleisena, entistä maailmaa ympärillään ainoastaan muutamia kirjoja ja marmorinen Kristus!» Lauri levitti silmänsä ja katsoi pitkään Esteriä. »Sinä luulet, ettei hän ole talonpoikainen?» »Ei varmaan!» Savunhajuisessa tuvassa ei ollut sisustusta muuta kuin sänky, pari tuolia ja matala kaappikulu. Mutta sen päällä oli erittäin kaunis kuvastin, jonka paksut hiotut särmät sateenkaaren väreillä hohtivat, mustassa loukossa nurkkalaudalla korukantisia kirjoja keskellään ylpeä valokuva-albumi ja niiden yläpuolella toisella laudalla Thorwaldsenin Kristus. »Tämähän on kuin satua!» huudahti Lauri, kun kotia hiihtäessään pysähtyivät vielä katsomaan taakseen mäelle, jossa kuusten lumiset latvat kirkkaina paistoivat ja mökistä savu kultaviiruna taivalle kiersi. Kun he hiihtivät sinne helluntaina, jolloin ihana nainen oli heitä kutsunut tulemaan, oli pyry-ilma, ja heitä vastaan tuli mies ilmestyen yhtäkkiä heidän eteensä sakeassa tuiskussa. Lyhyt, mutta kahden levyinen, pää suuri, otsa kuin lauta, nenä latuskainen ja silmät pienet. Ehdottomasti säpsähti häntä, vaan heräsi häntä kohtaan syvä sääli, kun hän suurikouraisella kädellä lakkia raapaisten teki hyvänpäivän suu leveässä naurussa ja kahloi edelleen syvää lunta kadoten pian pyryn sekaan. »Ruma prinssi!» sanoi Lauri kuin tosissaan. Ruman prinssin töppöskenkäin suuret jäljet, joihin tuuli kiireellä juoksutti lunta täytteeksi, johtivat mökille. He katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Esteriä vavisutti, että luuli polviensa pettävän. Hänen oli halu kääntyä takaisin, vaan sisältä ryntäsi heitä vastaanottamaan maalaistyttö, pystynenä, puolukkaposki, joka niiata tupsautti syvään kummallekin vieraalle erikseen, pieksi ja puhdisti heidät lumesta kovakouraisesti ja ujostelemattomalla rohkeudella ja avasi oven tupaan. Vieraat hämmästyivät mykiksi. Tupa oli kuin talonpoikaisruhtinaallinen sali, pienen pientä kokoa, kalleuksia täyteen ahdettu. Kauniit korukantiset kirjat, jotka viime kerralla olivat kirkuneet mustassa loukossa, nyt päivänpaisteisesti hymyilivät koruompeleisella liinalla peitetyllä pienellä pöydällä, ja marmorinen Kristus seisoi vaatimattomana levitetyin käsin antaen siunauksensa. Mökin nainen oli melkein pöyhkeilevän komeassa talonpoikaispuvussa, perin vanhaa kunnianarvoisaa kuosia. Se oli hänen kauneudelleen eduksi yhtä vähän kuin ohimoille sileäksi kammattu tukka, joka teki hänet vanhan näköiseksi, vaan näin oli hän kunnioitusta herättävä emäntänuorikko. Hänen käytöksensä oli vakavaa, arvokasta, melkein juhlallisen jäykkää. Äänensä oli yksitoikkoisen tyyni, puheensa hidasta aivan kuin olisi tarkoin harkinnut jokaisen sanansa, mutta se tuntui nerokkaalta ja mieltäkiinnittävältä. Kuin tavallista asiaa ja sivumennen mainitsi emäntä, että heiltä oli nykyisin palanut talo. »Talo palanut!» huudahti Lauri osanotolla. Hänen miehensä mielestä, sanoi emäntä, ei se ollut mikään vahinko. Rakennukset olivat olleet niin ahtaat ja vanhat, itse maakin kun oli vain pieni, pahasen torpan arvoinen. He olivat sen ostaneet syksyllä tullessaan kotipuolestaan tänne kauas kuin lintupari oudoille seuduille pesänsijaa etsien. Ja vähitellen vieraat saivat tietää, että emännän miehen isä oli mahtava rustitilallinen, joka oli jyrkästi vastustanut nuorten avioliittoa, vastaten näiden rukoilevaan pyyntöön kirouksella, vaimonsa itkuun ojentamalla revolverin omaa rintaansa kohti. Pojan äiti oli salaa toimittanut nuorille varoja käskien heidän paeta, kunnes isän mieli lauhtuisi. Pistäytyessään katsomaan palvelijainsa puuhia emäntä antoi vierailleen katseltavaksi komean valokuva-albumin. Siinä oli ensimäisenä kerjäläistytön kuva--emäntä tyttösenä. Kerjäläistyttö! Ihana kuin lumous! Vastaisella sivulla oli haaveksivakatseisen nuorukaisen kuva omistettu tietysti kerjäläistytölle sitaatilla: »Sanoiksi kiel' on köyhä, henki heikko, niin sua lemmin ettei rajaa, määrää!» »Tämä on isäntä?» kysyi Lauri nuorukaisen kuvaa emännältä tämän sisään palattua. »Tuo on vain eräs raukka, hupsu hullu»! sanoi emäntä silmätessään osoitettua kuvaa ja nauroi. Hän nauroi niin omituisesti, että Esteri ei tiennyt inhottiko häntä emäntä vai säälitti. Häntä vaivasi niin, että hän ei voinut enää häneen katsoa. Ja Laurin alkaessa innokkaasti puhella emännän kanssa Esteri selaili valokuva-albumia, jossa oli suurimmaksi osaksi herrasväkeä ja enimmäkseen herroja. Hän oli syventynyt uudelleen katsomaan kerjäläistyttöä ja säälittävää nuorukaista, kun hänet herätti emännän nauru, joka oli tosin naurua, vaan vaikutti kuin itku. Mutta sitä vilkkautta emännän sanoissa, sitä vaihtelevaisuutta hänen äänessään! Olisi voinut luulla jonkun aivan uuden ihmisen tulleen huoneeseen. Esteri ei voinut olla päätään kääntämättä. Lauri oli seisomassa ja kaikesta nähden korkeimman innostuksen vallassa ylistäessään maalaiselämän ihanuutta. »Te olette varmaan runoilija!» lausui emäntä. Ja kun Lauri näytti joutuvan hämilleen, emäntä laskien kätensä kirjojen päälle, jatkoi: »Minä rakastan runoilijoita! He värittävät elämän niin kuin aurinko harmajan usvan pilviksi.» Esteri katsoi silmät suurena. Arvokkaan jäykkää emäntää ei ollut jäljellä kuin puku, joka koettaessaan noudattaa vilkkaita ja sujuvia liikkeitä näytti hassunkuriselta. Tukka oli irtautunut sileydestään, poskilla oli hohtoisa puna ja silmissä säihkyvä katse. Esteri hiipi ulos rauhoittuakseen. Pienen eteisen toisella puolen olevan suojan ovi oli auki. Siellä väikkyi sankka savupilvi, jota tuprutti maaperäisellä lattialla kivien lomassa palava nuotio. Savupilven alla hääri kyykkysillään piikatyttö, joka vieraan huomattuaan oikaisihe ja kysyi: »Miten siellä täti jaksaa?» Jo siitä touhusta, jolla hän oli puhdistanut heitä lumesta, ja hirveästä ryminästä, jota oli pitänyt tuodessaan kahvia, olisi voinut aavistaa, kuka hänen tätinsä oli. Mutta nyt kun hän seisoi pää savupilvessä, kädet vatsalla, oli hän olkapäitään myöten kuin ilmeinen Miina itse. Miinan sisaren tytär sanoi olevansa, ja olisi ollut hyvin halukas puhelemaan, vaan Esterin huomion valtasi lapsen ääni, joka kuului jostakin huoneessa. Esteri lähti savupilven alla kyyrysillään ääntä kohden kulkemaan ja saapui perälle seinävierelle, jossa lapsen lepertely kuului risaisen turkin sisältä. »Herran terttu!» Avattuaan turkkia hän ammahti takaisin. Lauta-otsa ja latuskainen nenä niinkuin miehellä, joka oli vastaan tullut! Hän seisoi eteisessä kuin säikähtynyt ja yritti kysymään, että ei suinkaan se ole emännän lapsi, vaan sisältä kuului emännän itkuinen nauru. Esteri sanoi voivansa pahoin, hyppäsi suksilleen, hiihti taakseen katsomatta ja kiireellä. Tuntui kuin olisi jälessä juossut se mies suurilla töppöskengillään tavoitellen häntä pitkillä käsillään, ja emännän nauru kaikui korvissa. Kotipihalle tultua hän viskasi sompasauvansa kuin ijäksi niistä luopuakseen ja potkaisi suksensa menemään niin, että toinen sinkosi seinää vasten kärkensä poikki. Lumessa yltäpäältä meni hän neiti Smarinin kammariin, jossa Miina oli. Mutta häntä nyt alkoi epäilyttää, että hän oli jotenkin erehtynyt. Ja hän ehti ajatella kymmeniä mahdollisuuksia. Häntä hävetti äkillisyytensä ja hän kyseli Miinalta ja selitti kauneimmiten. Miina oli tyhmännäköinen, silmät suurina ja päätään kallistellen hän vain kuunteli. Ja lopuksi hän meni ja avasi oven eteiseen ja äkäisesti sylkäisi: »Tphyi! Jeesus siunatkoon!» Hän lähestyi Esteriä pelästyneen näköisenä ja hiljaisella vaan kauhistuneella äänellä sanoi: »Teitä ovat menninkäiset kuljetelleet!» Ja Miina vakuutti, että hän tuntee ne seudut tarkoin, vaan ei siellä ole mitään sellaista, ja hänen sisarensa tytär on kauniisti kotimökillään äitinsä luona, joka on leski ja sairas. Neiti Smarin alkoi kummastella. »Niin», sanoi Miina hyvillään aivan kuin olisi saanut neiti Smarinista puoltajan Esteriä vastaan, joka oli Miinan puhetta menninkäisistä loruksi sanonut. »Pahat henget ovat lähempänä kuin luullaankaan, neiti Esteri. Ne voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä, ovat auliita palvelemaan pahansuopia ihmisiä ja tuottamaan kiroja viattomille. Mutta kun saa heidän kironsa vältetyksi, niin ne kääntyvät onneksi, ja se onkin kirkas onni!» Siihen Miina sanoi tarvittavan ainoastaan jumalansanaa ja suolaa. Ja hän lähti touhulla paukauttaen oven kiinni että ikkunat helisivät, mutta samassa hän repäisi sen auki sellaisella voimalla, että lukonkahva jäi kouraan. »Nyt minä pääsin selville!» huusi hän. »Sehän on ollut Taavetin rouva!» ja Miina istahti nauramaan lyöden käsiä polviinsa. Neiti Smarin ja Esteri kummastuneina katsoivat vuoroon toisiaan vuoroin Miinaa ymmärtämättä mitä siinä oli naurettavaa. Miina viimein sai sanotuksi: »Kaikki on ollut valetta!» »Hän valehteleeko? huudahti Esteri. »Kaikki on ollut valetta!» vakuutti Miina selittäen että komeus mökissä oli ollut sieltä täältä siksi päivää, vanhanaikainen puku jostakin haalittu, talonpoikainen käytös tehtyä, sanalla sanoen kaikki on vain ollut olevinaan! »Hän syöttää valhetta itsekullekin sen mukaan kuin kukin sietää. Minulle hän alussa uskotti, ja minä hurskaasti uskoin, että hänen miehensä on kreivi. Ja se oli niin liikuttava juttu, että minä itkin!» »Mikä ihminen se on?» kysyi neiti Smarin uteliaana. »Muistaneeko neiti Smarin sitä enää--se on sama, kun minä en jaksa muistaa nimiä! Eikö neiti Smarin muista? Sitä joka ampui itsensä?» »En.» »Neiti Smarin ei tainnut olla vielä silloin täällä. No olkoon nimi mikä hyvänsä», sanoi Miina ja alkoi kertoa, että tämä Taavetin rouva on oikeitten ihmisten lapsi ja vähän niinkuin parempain ihmisten lapsi, mutta joutui kasvavana äitipuolelle, joka oli sellainen puolivillainen ja toimeen tulematon herkuttelija. Kun siihen miehensä palkka ei riittänyt, niin panttasi ja möi kullat, hopeat, silkit ja mitä irti sai talosta, asiamiehenä lapsi raukka. Kun talo oli tyhjä, otti hän velkaa, mistä sai kaikenlaisilla valeuksilla, jotka valmisti lapsen suuhun. Ja kun ei saanut enää velkaa, niin puki kauniin tytön risaiseksi kerjäläiseksi opettaen hänet kertomaan sydäntä särkeviä juttuja. Niin eräänä päivänä, kun ei ollut leipäpalaa talossa, ei puita huoneita lämmittämään, toimitti hän tytön kerjuulle eväänä jutunalkua, että isä on kuollut, äiti makaa sairaana ja tarvitsisi lääkkeitä. Tytöllä oli tullessaan hyvät saaliit. Ja keittiö oli sakeana rasvankäryä rouvan paistaessa itselleen lettuja kermaan tehdystä ja munalla höystetystä taikinasta, kun tultiin ilmoittamaan, että hänen miehensä oli ampunut itsensä. »Herra siunaa!» päivitteli neiti Smarin. »Sitten muuan herra ja rouva, hyvin rikkaita kuulemma, ottivat kasvatikseen tytön»-- »Laura Sorvo!» huudahti neiti Smarin. »No Sorvo! Justiin!» sanoi Miina. »Ja Laurahan se on tämä. Mutta nykyään sanotaan häntä vain rouvaksi ja kauniiksi rouvaksi ja Taavetin rouvaksi ja Ruman Taavetin rouvaksi.» »Se on hänen miehensä vain renkimies!» selitti neiti Smarin Esterille. »Renkimies!» huudahti Miina. »Taavetti ei ole ikinä renkinä ollut! Siihen hän ei pystyisi. Kuokkamies hän on, ja kuokkii kuin kone: aamulla syö ja alkaa, iskee lakkaamatta iltaan asti, jolloin vasta syö toisen kerran. Mutta muuta ei osaa, ei kerrassaan mitään muuta. Rouva se itse siinä mökillä on tehnyt korjaustyötkin heiluen kirveenvarressa kuin mies.» »Hyvä Jumala sentään!» sanoi neiti Smarin, jonka sydäntä alkoi sääli ahdistaa, ja hän selitti Esterille miten hyvillä päivillä Laura Sorvo oli ollut kapteeni Hanellin kasvattityttärenä. »Sellaisilla päivillä», sanoi Miina, »ettei muuta kuin painaa nastaa, niin oli puolessa tunnissa kaikki valmiina, vaikka olisi halunnut lähteä Jerusalemiin!» »Tietysti hänellä on ollut parempiakin tarjolla!» arveli neiti Smarin. »Sen osaa arvatakin! Mutta mihin hän jonkun paremman kanssa olisi joutunut? Olisi valehdellut onnettomaksi toisen ja itsensä ja monet muut samaan nippuriin!» arveli Miina. »Mutta, Herran nimessä, eikö hän olisi voinut olla valehtelematta, jos tahtoi!» sanoi neiti Smarin kauhulla. Sitä oli Miinakin sanonut Taavetin rouvalle, ja tämä oli itkenyt ja kertonut itsestään niin kuin juoppo selvillään itkee ja pahoo. Hän oli kerran kasvatusvanhemmiltaan pyytänyt jouluksi kuvastimen ja Kristuksen kuvan, kieltäen heitä mitään muuta antamasta. Ne saatuaan hän oli jouluyön istunut osaksi kuvastimen edessä soimaten ja häväisten itseään, sitten Kristuksen kuvan edessä polvillaan rukoillut. Mutta mitäs! Joulupäivänä, kun hän luki sanomalehtiä kasvatus-äidilleen, joka oli heikkosilmäinen ja ahnas sanomalehti-uutisille, hän oli omasta päästään lukenut niin kauhean murhajutun, että rouva-raiska oli tullut pahoin sairaaksi. Uudelleen oli soimannut itseään, uudelleen rukoillut. Mutta ei apua! Ei! Ja lopuksi hän rakastetulleen--joka oli ollut miellyttävä ja oikein kelpo nuorukainen, ja rakastunut häneen kuin hullu--hän oli kirjoittanut, että hän ottaakin toisen, muutaman prinssin. »Se prinssi», jatkoi Miina, »oli tämä Taavetti!» »Saduksikin kauheaa!» sanoi neiti Smarin. Esteri meni kammariinsa, pukeutui kiireellä ja lähti Holmalle. Lauri ei ollut vielä tullut. Konsulinna oli yksin kotona. Hän sulki Esterin syliinsä. »Vihdoin tulet», sanoi hän. »Minä olen odottanut sinua hymyinesi ja toivon, minäkin, saavani kuulla sinun nauravan!» Eteisen ovikello soi. Esteri riistäytyi irti ja juoksi eteiseen. Konsulinna kuuli hänen nauravan. Se oli kirkasta onnea, autereisen väräjävää! Hän kyynelsilmin riensi eteiseen. Siellä ovensuussa seisoi luminen vanhus, satavuotias, jolle Jurtikka ärisi irvillä hampain ja harja pystyssä. Esteri syöksyi ukolle syliksi, joka sanoi: »Varohan toki pukuasi!» Äänestä konsulinna tunsi omaksi pojakseen lumiukon, jonka syliin Esteri väkisten tunkeutui huudahtaen ihastuksella: »Suutele minua!» Kotia tultuaan Esteri istahti pöydän ääreen Laurin valokuvaa tuijottamaan, puristaen nyrkeillä ohimoitaan. »Minä en sinua sittenkään rakasta. Hyvä Jumala, minkä vuoksi en? Minkä vuoksi? Se on vain petosta, kauheaa petosta!» Joka kerta kun hän kävi Holmalla, lähti hän vakavalla aikomuksella heille, tunnustaa niin kuin oli heille tunnustanut kaiken muunkin, mitä itsestään tiesi pahaa: että hän on raaka, esimerkiksi oli forstmestarinnalle polkenut jalkaa ja kironnut, että hän on pahasydäminen, oli vannonut ettei forstmestarinnalle ikinä lepy, että hän on ilkeä ja julma, oli kuvitellut neiti Smarinia suureksi sammakoksi, jonka paholainen oli luonut Jumalan seisoessa selin ja katsahtaessa taakseen silloin kun paholainen teki pieniä punareunaisia silmiä, joten niistä tulikin niin lempeät, että paholaisen täytyi peittää ne suurilla silmälaseilla, ja niin edespäin hirveän paljon syntejä! Tämä oli kuitenkin kaikista kauhein. Siellä hymyili ja nauroi, kotona tuijotti ja itki. »Hyvä Jumala! Mikä minut perii? Mikä perii minut!» Tuli kesä ja eronpäivä. Silloin hänen tietysti oli puhdistettava omatuntonsa. Silloin sen piti tapahtua. Piti tapahtua! Mutta Holmalle tultua heti alussa hänellä syntyi Laurin kanssa kiivas kilpajuoksu huoneesta huoneeseen, kunnes nauraen pysähtyi äkkiä, painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa. Ja palasi sieltä kukkien huumaavassa tuoksussa ja sydämessä tuska. Hän oli mielestään huonompi, paljon huonompi kuin Laura Sorvo, jota hän oli sydämessään inhonnut niin, ettei hänestä puhunut eikä suvainnut Laurinkaan puhua. Koputettiin ovea. Lauri astui sisään, tuli tuomaan muutaman kirjan, jonka Esteri oli pyytänyt lainaksi, vaan unohuttanut. Esteri ummessa silmin syöksyi vastaan, painoi kukitetun rintansa vasten Laurin rintaa, kietoi kätensä hänen kaulaansa aivan kuin ei koskaan irtautuakseen. »Sinä kuristat minut! Sinä kuristat syleilylläsi!» Laurilla oli todellinen hätä. »Ja minä tukehdutan sinut suudelmillani!» huudahti Esteri. Laurin mentyä Esteri istui tuijottaen lattiaan ja kädet riippuen hervottomina sivuilla. »Neiti Esteri! Jumala auttaa ja kaikki parhaaksi kääntää.» Se oli Miina. Hän oli tullut hiipien varpaillaan toinen käsi vyöliinan alla, jossa oli kirje. Mitään määräyksiä ei ollut enää aikoihin ollut kirjeistä. Mutta tämän oli tuonut taas Rautiaisen isäntä. »Jumala teitä siunatkoon kumpaakin, neiti Esteriä ja--». Eemelin nimeä ei Miina muistanutkaan. Ja jos olisi muistanutkin, niin tuskin olisi ehtinyt sitä saada suustaan ennen itkun ratkeamista. Läkähytellen koettaessaan hillitä ääntä hän kulki vyöliina korvissa kolahuttaen päänsä ensin uunin kylkeen ja sitten ovenpieleen, ennen kuin pääsi ulos kammarista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi vihastus ja hän suuntasi kulkunsa neiti Smarinin luo, joka kammarissaan laitteli Esterin mukaan lähetyksiä maalle. Miina koputti nyrkkiä pöydänlaitaan ison aikaa ennen kuin löysi tarpeeksi voimakkaita sanoja siitä saksalaisesta sakrimenttumista, jossa kaikki ihmiset parjataan. Pastuurska Levon--se muuan Jumalan mieliharmi!--oli puhunut Esteristä kuin Esteri olisi joku Laura Sorvo! Miina oli hänelle sanonut: Tietäkää huutia! Niin, juuri niillä sanoilla hän oli sanonut. Eikä hän aikonut peruuttaa sanojaan. Vaan toisin hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt, mitä nyt juuri oli saanut tietää, että se voi olla vielä senaattorina se, joka Esteri neitiä rakastaa. Neiti Smarin katsoi suu auki, ja Miina yhtäkkiä muutti äänensä rukoilevaksi, pyydellen ettei neiti Smarin vastustaisi nuorten rakkautta. Sillä vaikka olikin toinen talonpojanpoika, niin hän on käynyt koulut, on tuomariksi aikova ja voi kohota lähelle majesteettia, ja on rakastanut Esteriä lapsuudesta asti. Ja kun neiti Smarin näytti uteliaalta ja lempeältä, niin Miina ilmoitti että Esteri oli juuri saanut siltä uskolliselta, kelpo pojalta kirjeen. Miina olisi sanonut nimenkin, vaan kun ei muistanut! »Ihan kielellä pyöri», sanoi Miina ja koetti muistella. Ja neiti Smarin uteliaana odotti. Kirje oli Juholta. Postipaperiarkille oli liimattu sanomalehdestä leikattuja kirjaimia erikokoisia ja erilaisia, miten sattui. Esteri laski sen kädestään lukematta sitä, ja heittäytyi sohvalle maata joka jäsen hervotonna. Miten onnellinen hän olisi, jos olisi saanut olla siellä maalla tulematta tänne tai mihinkään, olla siellä niin kuin oli: ystäviä, äidin hymyilevä kuva, Juho ja Hupi, muistoja se kirkas kesäyö, jolloin oli äidin ja isän sylissä tuntien itsensä onnelliseksi... Metsän takaa tuli ensin näkyviin riihi, sitten kivinavetta ja punainen pirttirakennus, sitten keltainen päärakennus, jonka harjan yli näkyi puutarhan koivujen latvoja ja nurkitse pilkotti järvi. Hevonen kääntyi kotikujalle, Hupi lähti vastaan laukkaamaan ja vinkui kuin itkien ilosta. Hevonen pysähtyi portaitten eteen. Isä katsoi ikkunasta, tuijotti vihaisesti. Esteri tyytyi siihen. Hän ei pyydä keneltäkään mitään, hän palvelee kaikkia nöyränä kuin orja ja tekee hyvää kaikille. Äidin kuvan edessä hän rukoilee anteeksi. Neiti Smarin tapasi Esterin nukkumassa sikeässä unessa. »Kultaseni», herätti hän Esterin hellävaroen. »Hevonen odottaa.» Esteri nousi, katseli ympärilleen kuin tajuamatta mitään, ja neiti Smarin hänelle selitti, että hänellä on matkalle lähtö. »Niin, niin», sanoi Esteri, »mutta mikä täällä haisee kuolemalle?» »Jumala varjelkoon?» säikähti neiti Smarin. »Mitä sinä lapseni puhut! Sinä et ole terve? Hevonen lähetetään takaisin ja sinä siirrät lähtösi toistaiseksi.» »Ei, ei. Minä olen terve, aivan terve», sanoi Esteri ja huomaten kukitetun rintansa lisäsi: »Nämähän ne kukat niin tuoksuvat. Minä en voi näitä pitää!» Riisuttuaan kukat rinnastaan hän Laurin tuoman kirjan kääri paperiin, kirjoitti osoitteen ja jätti toimitettavaksi Holmalle. Neiti Smarin seisoi ja katsoi niin kuin katsotaan aavistaessa. Ja kun Esteri tuli hänen luokseen, otti silmälasit hänen silmiltään, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmästä silmään äänettömänä, niin neiti Smarin syleillen sanoi: »Tee vain, lapseni, niin kuin oma sydämesi käskee.» Aivan aavistamatta Esteri purskahti itkuun, joka hetken perästä yhtä äkillisesti muuttui nauruksi, ja sanoi: »Tuossa Lauri seisoi lakki päässä, sukkasillaan ja kengät kädessä.» VII Toiselta kirkolta oli Esteriä hevosella vastassa Antti, paimenpoika. Hän puheli lakkaamatta koko taipaleen, vaikka ei saanut Esteriltä kuin sanan silloin, toisen tällöin. »Hupi se meni suden suuhun, että loksahti!» oli hän ilmoittanut ensimäiseksi uutiseksi kertoen tapauksen pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Ja kotitalon näkyviin tultua näytti hän paikankin, oikein pysähdytti hevosen, osoittaen maantien vierelle: »Tuossa noin, juuri tuon kiven luona, siinä oli hangella karvoja, verta ja Hupin hännän nipukka!» Nykäisten hevosen kulkemaan kuvaili Antti, miten Hupi, jos elossa olisi, nyt riemun nostaisi, ja miten se oli ryökkynää ikävöinyt ulvoen yötä päivää, niin että forstmestari oli määrännyt sen ammuttavaksi. Silloin oli kaikille tullut hätä, että mitä ryökkynä sanoo! Juho oli keksinyt keinon: oli ostanut forstmestarinnalta ryökkynän vanhan leningin ja levittänyt sen Hupille alustaksi pytingin alle, jossa se tavallisesti makasi. Ja Hupi oli rauhoittunut. Antti katsoi äänetönnä ryökkynäänsä syrjäsilmällä ja sanoi sitten: »Mutta taitaa siellä kaupungissa olla eri komeita koiria?» Itse hän siihen vastasi että se tietty että siellä on komeita ja ettei Hupi ollutkaan mikään komea koira, mutta viisas se ryöttä oli! Sehän oli talvella pelastanut Juhon hengen: Kerran muutamana iltana oli jokaisen nenän alla käynyt haukkumassa ja koettanut houkutella ulos. Oli ruvettu arvelemaan, että nyt on jotakin merkillistä, ja kun miehiä ei ollut kotona, Kallekin, missä lie ollut, niin piiat olivat lähteneet joukolla sitä seuraamaan. Se laukaten edellä edestakaisin ja haukkuen aivan kuin olisi kiirehtinyt piikoja oli johtanut heitä Juhon mökille päin. Jonkun matkan päässä polun varrella oli tavattu Juho hangessa humalassa nimensä tietämättömänä, niin että olisi siihen kontettunut kuin torakka. »Kirjoitettiinko ryökkynälle, että Juho on ratkennut juomaan?» Se oli Juho yhteen aikaan juonut kuin hullu! Ei ollut auttanut mikään. Forstmestarinna oli nuhdellut ja häväissyt, forstmestarikin kerran pitänyt aika jyryn ja antanut Juholle korvatillejä, että läiske vain oli käynyt, mutta sekin oli ollut vain kuin vesi hanhen sulille. Sitten kerran oli karjakko Mari sattunut sanomaan, että pitää kirjoittaa ryökkynälle, niin sepä oli tehonnut. Juhon juonti oli jäänyt kerrasta siihen, kuin puukolla leikaten! »Tuolla se Juhon mökki välkkyy», viittasi Antti järven rannalle, jossa Puna-Mikon entisen kurjan töllin sijalla loisti auringonpaisteessa uudenvalkoiset rakennukset. Antti oli jo hyvinkin tarkan selon tehnyt Juhon mökistä, miten se on hyvin rakennettu, ja lisäsi nyt että asuinrakennus on sisältä niin sievä, ettei siellä hirviä sylkeä kuin poveensa. Ei ollut Juho säälinyt rahoja, vaikka ennen oli ollut niin tarkka. Heti oli kultasormuksella kihlannut ja toisella kultasormuksella oli heidät vihitty. »Se on nätti ihminen nyt se Katri, kun se on koreasti puettu», sanoi Antti. »Ei se ole uskovainen enään», lisäsi hän ja kertoi, miten Katrista oli usko lähtenyt. Renki Kallelle, joka viheltää piiat tanssimaan milloin vain tahtoo, oli pehtori sanonut, että sitten se Kalle mestari olisi, jos saisi Katrinkin tanssimaan, ja luvannut viisi markkaa. No tulee sitten Juhon Katri, joka vielä oli morsian, tulee käymään talossa. Kalle alkaa soitella suullaan, piiat pian tanssimaan. Kalle parantelee, parantelee, muuttaa säveltä ja visertelee, visertelee, niin elähän muuta, eikös lopultakin Katri, ujo, uskovainen ihminen, lähde hyppäämään, päällepäätteeksi keskellä julki jumalansunnuntaita! »Ja niin se Katri uskosta irtausi!» nauroi Antti. Kun hänen vieruskumppaninsa ei nauranut, oli Antti ääneti niin pitkän aikaa, että olisi voinut luulla hänen nyt lukinneen suunsa kokonaan. Mutta yhtäkkiä hän sanoi kova-äänisesti kuin vähäkuuloiselle: »Siellä kaupungissa taitaa pian unohuttaa tämän maanpuheen. Kala-Pekan Leenakin, joka viime syksynä meni kaupunkiin palvelukseen, kirjoitti talvella vanhemmilleen, että vaikea on jo kirjoittaa maanpuhetta ja että tuskin hän enää sitä ymmärtää, kun tulee kotona käymään.» Antti kiiruhti hevosta: »Häste!» Kotikujalle käännyttyä kuului talosta huutoja: ryökkynä tulee! Antti innostui ajamaan, löi hevosta ja hätisti, mutta yhtäkkiä hän hiljensi kulkua, säikähtyneenä sanoen: »Perhana! Forstmestari on kotona!» Esteri ei ollut Antilta kysynyt, ei ollut tullut mieleenkään kysyä, onko forstmestari kotona. Ei ollut häntä muistanutkaan kuin vasta nyt, kun näki hänet ryytimaassa, jossa hän oli työssä ja seisoi katsoen taakseen, vaan sitten vikkelästi pyörähti ympäri kädet levällään ja multaiset sormet siirrollaan. Mutta Esteri ei vavahtanut, ei tuntenut mielessään värähdystäkään. Siihen kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli forstmestari vastaanottamassa, auttoi Esterin kärryistä, suuteli, kokosi hänen päällysvaatteensa ja pikkutavaransa kärryistä kantaen ne itse sisään, jossa uudelleen tervehti Esteriä syleillen ja suudellen. Päivällispöydässä istutti forstmestari Esterin vierelleen. Ja kuitenkin Esteristä tuntui, kuin olisi hän vain jossakin vieraassa talossa, missä hyvänsä, johon oli poikettu hevosta syöttämään. »Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä olen vähäkuuloinen?» nauroi forstmestari ihmeteltyään, kun Esteri vastasi hänelle melkein huutaen. Esteri ei tahtonut osata puhua hiljempää. Oli kuin kaikki olisivat olleet hyvin pitkän välimatkan päässä, niin ihmiset kuin esineetkin, ja heidän äänensä kuului kuin seinän takaa. Esterin oli vaikea tajuta mitä he puhuivat. Omat sanansa hän kuuli aivan kuin joku toinen olisi puhunut hänen suullaan ja hänelle vieraita ajatuksia. Päästyään kammariinsa, jonka fortsmestarinna omalla johdollaan järjestytti häntä varten, ja ruvetessaan laittelemaan tavaroitaan hän jo samassa jätti koko puuhan sikseen. Tuntui hänestä kuin levittelisi ne autioon kievarihuoneeseen. Hän kulki paikasta toiseen etsien jotakin tuttua esinettä. Forstmestarin työhuoneessa, joka ennen oli ollut kuin päivänpaisteinen kirkonalttari, oli nyt mykkää ja yksinäistä, ja aurinko paistoi sinne valjusti ja joutilaasti kuin lamppu keskellä päivää. Ja äidin kuvakin näytti niin pieneltä ja oudolta! Kun hän tapasi Juhon, ei hän ymmärtänyt hänen puhettaan ollenkaan. Juho ponnisteli pää niin syvällä hartioitten sisässä, että olkapäät olivat korvien tasalla ja silmistä tippui vesi. Esteri katsoi häntä yhtä välinpitämättömänä kuin oli kuunnellut Antin kertomusta, miten Juho oli juopotellut ja miten häntä oli pieksetty. Sanaa sanomatta hän lähti Juhon luota, joka jäi keskelle pihaa seisomaan silmät ummessa koettaen saada sanotuksi, että hänellä olisi paljon puhuttavaa ryökkynälle, ja silmänsä auki saatuaan katseli ison aikaa ympärilleen hämmästyneenä Esterin katoamisesta kuin olisi käsittämätön ihme tapahtunut. Aamuisin herätessään Esteristä tuntui kuin ei hän olisi nukkunut ollenkaan, vaan noustua oli kuin kaikki pysähdyksissä. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, ei mitään ajateltavaa. Ja illoin maata ruvettuaan hän kuunteli kellonsa naksutusta kuin ihmetellen, että hän on hereillään ja että hän kuulee, näkee ja hengittää, vaikka tuntui aivan tyhjältä rinta, kuin olisi hän ollut ontto kuori. Niin läheni juhannus, ja silloin oli kirjoitettava Laurille, konsulinnalle ja Ellille! He olivat niin päättäneet erotessaan kukin taholleen. Lauri oli lähtenyt runonkeräys- ja kielentutkimusretkelle äärimmäisille sydänmaille, konsulinna ja Elli kiertomatkalle, jolle olivat kaikin tavoin koettaneet saada Esteriä kolmanneksi, olisivat muuttaneet matkasuunitelmaansakin Esterin vuoksi niin, että olisivat käyneet Aavasaksalla katsomassa yönaurinkoa, josta Esteri oli aina puhunut ihanimpana toiveenaan. Konsulinna se sitten oli keksinyt sen, että viettävät juhannusyön yhdessä sillä tavoin, että kaikki silloin kirjoittavat toisilleen. Mitä Esterillä oli kirjoitettavaa? Hän ei tuntenut edes tuskaa, jota oli kaupungissa tuntenut, ei muuta kuin tyhjyyttä. »Kai Esterikin lähtee juhannusta viettämään?» kysyi forstmestarinna tultuaan kiirehtimään forstmestaria pukeutumaan, joka oli kiihoittunut Esterin kanssa pelaamaan shakkia pelin toisensa jälkeen, aina häviten. »Kai Esterikin lähtee?» matki forstmestari, teki liikkeen uhaten voitonvarmana kuningatarta, ja sanoi: »Tietysti Esteri lähtee.» »Tietysti», sanoi Esteri kuin olisi niin ollut sanottava ja nousi lähteäkseen aivan kuin hän olisi ollut vain liikuteltava shakkipulikka. »Tämä ensin päähän asti», sanoi forstmestari. »Tämä päättyy pian.» Esteri teki liikkeen, forstmestari puhalsi kuningattaren. Esteri teki liikkeen ja vielä kerran, ja forstmestari oli shakkimatti. »De va fan!» huudahti forstmestari ja alkoi järjestää uutta peliä, vaan forstmestarinna esti ja ajoi kummankin pukeutumaan. Esteri pukeutui, nousi toisiin kärryihin Margarethan ja Paulin kanssa niin kuin käskettiin. Hän ei tiennyt mihin mennään, taikka oikeastaan olisi tiennyt, jos olisi sitä ajatellut. Juhannusiltana oli pitäjän herrasväki vieraisilla nimismiehen luona, perin vanhan tavan mukaan, joka lienee saanut alkunsa joskus, kun oli ollut Johannes-niminen nimismies. Tuomarin nimi olisi ollut Johannes, vaan hänen luonaan käytiin Jaakon päivänä, ja apteekkari oli Jaakko, vaan hänen luonaan oltiin Susannan päivänä, huolimatta siitä että apteekkari oli vielä poikamies. Mutta almanakka oli almanakka, tavat tapoja, ja niiden mukaan kussakin pitäjän herrastalossa oli suuret vieraspitonsa jo ammoisissa ajoissa määrättyinä vuodenpäivinä. Nimismies oli vielä nuori mies, arvokkaan näköinen. Leski. Ollut leskenä jo pari vuotta. Hirveä kidutusaika pitäjän neitosille! Kaksi pitkää vuotta tuomarin Alice kaikessa salaisuudessa oli kirjoitellut paperiarkin toisensa jälkeen täyteen: Alice von... Ja rovastin Sigrid tällä aikaa oli ehtinyt oppia tarkoin aateliskalenterin. Kaksi vuotta melkein joka ilta kanttorin Aino ja pastorin Flora olivat kulkeneet käsikoukussa, Aino väittäen että hän on varma siitä, että nimismies rakastaa Floraa, joka osaa soittaa niin hyvin pianoa. Flora taas väitti varmasti, että nimismies rakastaa Ainoa, kun Aino on kaunis. Ja niitä monia tuskallisia aikoja, kun aina silloin tällöin levisi huhu, että nimismies silloin ja silloin julkaisee kihlauksensa, eikä kukaan tiennyt kenen kanssa, ja kaikki kadehtivat toisiaan. Sitä taas yhtäkkiä odotettiin tapahtuvaksi juhannuksena, ja kadehdittu onnellinen oli Esteri Kalm. Tänä iltana rovastin Sigrid ja tuomarin Alice, joitten välit olivat koko pitkän aikaa olleet sangen kireät, kulkivat nimismiehen ryytimaassa käsikoukussa, Alice kertoen, että hän olisi sydämestään toivonut tämän onnen Sigridille, ja Sigrid vakuutti samat sanat Alicelle. Aino ja Flora sanoivat toisilleen: Näet nyt, ettei hän minua rakastanut, vaikka sinä niin sanoit! Ja kumpikin meni eri taholle ja itki nenäliinansa märäksi. Ja pastorin Sandra, joka tiesi sisarensa Floran tunteet, vaan joka oli ajatellut nimismiehen äiditöntä lapsiraukkaa ja kypsyneen ikänsä vuoksi ja kokemuksensa takia lastenopettajana oli katsonut itsensä ainoaksi mahdolliseksi, hän piti suorastaan hävyttömänä, että tulee yksi Esteri Kalm, hänen entinen oppilaansa, joka parahiksi on saanut pitkät hameet, ollut yhden vuoden kaupungissa ja siellä ehkä...--Hän päätti kirjoittaa pastuurska Levonille ja tiedustella... Sitä loistavaa iloa, sitä säteilevää onnea kaikkien kasvoilla, kun illallispöydässä, jolloin juuri suurta tapausta jännityksellä odotettiin, Esteri Kalm ja nimismies kuultiin yhtäkkiä kiihkeässä väittelyssä. »Suvaitkaa, neiti Esteri», sanoi nimismies kohteliaasti kumartaen, vaan ivallinen hymy huulilla, »suvaitkaa minulle todistaa ajatustapani alhaisuus siinä, kun sanon 'kansan villitsijöiksi' niitä, jotka puhuvat 'kansasta' ja 'kansan pyhästä tahdosta', ja että nämä villitsijät vain ajavat omaa kunniaansa kiihoittamalla raa'an kansan intohimoja». »Jollette todella siinä voi nähdä tahi ajatella mahdolliseksi muuta, niin ajatustapanne on alhainen tai on käsityskykynne puutteellinen», sanoi Esteri kiivaudella. Naisten joukossa kuului hämmästyksen suhinaa. Esteri tunsi jonkun tyrkkäävän häntä kylkeen, ja kun hän katsoi sivulleen, näki hän forstmestarinnan nuhtelevan katseen. Mutta Esteri jatkoi väittelyä. Nimismies, sangen keskinkertainen järjeltään, komeasti ratsasteli opituilla lauseilla, vaan suistui pian satulasta. Väittely olisi siihen tauonnut, mutta oli muita halukkaita. Esteriä ahdistettiin edestä ja sivuilta. Sitä enemmän Esteri innostui. »Esteri», sanoi rovastikin kerran, kun syntyi niin pitkä äänettömyys, että hänkin ehti saada sanan suustaan, sillä hänellä kului hyvä aika ensin tyhjää sylkeä töpehtiessä. Hän sanoi, että Esterin käsitys kansasta on liian korkea, idealiseerattu. Ja hän käski Esterin tulla studeeraamaan kansaa ylöskannossa, jossa sen parhaiten tulee näkemään ja tuntemaan: siellä ilmoittivat väärin lehmälukunsa, tuovat huonoimmat heinänsä ja jyvänsä. Esteri jätti vastaamatta rovastille. »Ja ne kuitenkin siellä ylöskannossa ovat talonpoikia», sanoi nimismies, joka tunsi taas jaloilleen päässeensä. »Mitä sitten piiat ja rengit!» »Piioissa ja rengeissä on monta tosi aatelista», sanoi Esteri. Se lause herätti yleistä paheksumisen nurinaa, ja forstmestari kohotti kämmenensä iskeäkseen sen pöytään. Mutta Eemeli Rautiainen astui esiin katsoen kelloaan, ja forstmestari laski kätensä ja vaikeni. Kun Eemeli Rautiainen katseli kelloaan omituisella tavallaan, ojentaen sen kätensä yltämälle, oli se merkki että mies oli muuttanut luontoaan. Niitä hänessä oli kaksi aivan erilaista. Selvillään hän oli kuin isänsä hutikassa: sävyisä ja hellämielinen, että usein joutui pilan esineeksi. Mutta maistettuaan hän oli äitiinsä, joka oli järkevä, kylmä, lyhytsanainen ja häikäilemättömän suorasuinen. Silloin kun Eemeli Rautiainen oli äitiinsä, niinkuin sanottiin, koetti kukin, mikäli mahdollista, päästä häneltä suojaan, jokainen piti hyvänään mitä sai ja vaikeni, että pääsisi mahdollisimman vähällä. Eemeli Rautiainen lähestyi Esteriä. Syntyi äänettömyys, että selvään kuului Rautiaisen kellon naksutus. Varsinkaan neitosilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Esteri nyt saa näsäyksen. Heistä oli ollut hirveä loukkaus nimismiestä kohtaan, että piioissa ja rengeissä oli aatelisia. »Siihen aatelistoon», sanoi Rautiainen, »ei tästä seurasta kuulu kuin neiti Esteri». Neitoset nauroivat joukolla. Rautiainen kääntyi heihin: »Kunnioitettavat neitoseni! Kalan-aivot kehittävät järkeä. Syökää silakanpäitä aina ennen ilta- ja aamurukoustanne.» Tätä ruokaa Eemeli Rautiainen piti terveellisenä koko herrasväelle ja kääntyen tuomariin päin esitti, että Jaakonpäivän pitoihin tilattaisiin valaskalanpää. Vähäkuuloinen tuomari, nostamatta kuulotorvea korvalleen, nyökytti päätään. Rovasti, nähdessään Rautiaisen katseen suunnattuna häneen, alkoi sylkeä töpehtiä, kuin olisi ryyppäämänsä maito ollut tulivettä. Ja häneltä pääsi helpotiksen huokaus, kun Rautiainen yhtäkkiä kääntyikin Esteriin. »Neiti Esteri», hän sanoi. »Menkää studeeraamaan ylöskantoon. Yleville ja kauniille ajatuksillenne on oleva kova koetus, kun näette miten huonoja heiniä talonpojat tuovat palkaksi erinomaisesta evankeliumista. Mutta», jatkoi Rautiainen kääntyen forstmestariin, »minä pelkään että tämä neiti Esterin yleistä ja suurta hämmästystä herättänyt innostus ei ole mitään ohimenevää penikkatautia, vaan että se on raivaava herra forstmestarin, meidän kilvettömän aatelismiehemme, ylhäiseen valkopäähän melkoisen klanin.» »Herra Rautiainen», sanoi Esteri iskien katseensa Rautiaiseen, joka juuri tarkasti kelloaan. »Pankaa kello taskuunne, sillä siinä on törkeätekoiset viisarit!» Syntyi taas jännittävä hiljaisuus. Mikä uhkarohkeus, ruveta vastustamaan Rautiaista! Esterin puolesta peläten kaikki seurasivat syrjäsilmällä Rautiaisen liikkeitä odottaen hänen suunsa aukeamista. Rautiainen katsoi pitkään Esteriin, sitten uudelleen kelloaan, pisti sen taskuunsa, kaatoi itselleen ryypyn ja siirtyi syömään syrjempään vaikenemisellaan hämmästyttäen koko seuran, joka ällistyksen hälvettyä muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, aivan kuin olisi ijäksi vapautunut Rautiaisesta kelloineen. Rautiaisen kello kuitenkin oli jotakuinkin oikeassa. »Kuulehan, Esteri», sanoi forstmestari heidän kotia tultuaan. Forstmestarinna kiiruhti pois salista lastensa kanssa. Hän, siitä päättäen, mitä forstmestari oli hänelle tullessa puhunut, pelkäsi että ei ole syntyvä mikään hellä kohtaus. Nekään eivät olleet lempeitä sanoja, joita forstmestari oli lausunut neiti Smarinista, joka oli ottanut ojentaakseen Esterin ja lähettänyt hänet takaisin tuhatta hullumpana. Nythän vasta Esteri on oikein valmistunut juoksemaan minkä rengin syliin hyvänsä kuin Jeesuksen helmaan. Ja neiti Smarin oli kirjoittanut, että Esteri on kallis aarre, ilo ja ylpeys keille vanhemmille hyvänsä. Jo on ilo ja ylpeys! Hullu vanhapiika koko se neiti Smarin! Hän forstmestari, oli ollut pässinpää luottaessaan neiti Smarinin suuriin silmälaseihin! Ja forstmestari oli aikonut itse ruveta ojentamaan Esteriä. Esteri, forstmestarin pidättäessä hänet saliin, luuli että on kysymys shakkipelistä. Ja hän hätäytyi niinkuin ennen, kun forstmestari joskus rupesi häntä opettamaan saadakseen hänestä pelikumppanin, vaan lopetti äkkiä tiuskaisten: sinä olet tyhmä! Mutta forstmestari viittasi hänet istumaan, asteli ison aikaa edestakaisin ja pysähtyen viimein hänen eteensä. »Kenen olivat ne mielipiteet, joita sinä siellä niin suurella innolla puolustit?» kysyi hän hillityllä äänellä. Esteri punastui. Hänestä tuntui kuin isä olisi kysynyt: Kuka on Lauri? Forstmestari oli tyytyväinen heti ensimäisiin merkkeihin ja uskoi että parantaminen käy vikkelästi kuin hampaan ottaminen. Hänen äänensä olikin kuin hammaslääkärin, joka ryhtyy kiskomaan pois hammasta rauhoittaen potilasta, mutta hänen sanansa olivat kuin pihdit, jotka armotta käyvät kiinni. »Katusanomalehtien mielipiteitä!» Esteri hämmästyi ja silmää räpäyttämättä seurasi katseellaan forstmestaria, joka lähti kävelemään edestakaisin nopein askelin. Nimismiehen luona väitellessään oli Esteri ahtaalle joutuessaan odottanut apua isältä toivoen, että hän avaa suunsa ja puhuu niin että tajuavat nuo pikkusielutkin, joitten ajatuksen juoksu oli matala ja näköpiiri säälittävän ahdas. Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut isänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin Rautiaisen kömpelö ja raaka iva. Forstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen kuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa. Kädet selän takana hän kumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti hulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi, mikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä oli kaunista. Esteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin olisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin! Kuin säikähtäen hän painoi kädet silmilleen. Forstmestari pysähtyi Esterin eteen kumartaen ja sanoi kuin olisi jo hammas otettu: »Sellaiset ovat minun mielipiteeni.» Esteri poisti kädet silmiltään, kohotti päänsä ja sanoi: »Niissä ei ole paljon sydäntä!» Forstmestari oikaisihe. Rinta korkeana ja pää takakenossa katsoi hän Esteriä kuin ihmeissään. Esteri jatkoi: »Eikä niissä ole järkeäkään.» Forstmestari kohotti kulmakarvojaan, sitten rypisti ne, ja hänen äänensä jyrisi, kun hän sanoi: »Siis tahdot sanoa, että minun mielipiteeni ovat--» Esteri keskeyttäen jatkoi hänen lausettaan: »Pöyhkeitä ennakkoluuloja, töyhtökypärä päässä, kilisevät kannukset kiiltonahkasaappaissa ja ruoska kädessä!» Forstmestari pyörähti astumaan, pysähtyi toiselle puolen huonetta ja sieltä, kohottaen kätensä sanoi: »Jätän sinut miettimään, että minä olen sinun isäsi!» Esteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä herra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin ja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen otsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa nojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta, monta vuotta, kun hän heitä oli tavannut. Kumpikin oli kuin unta. Esteri nousi ja katsahti ympärilleen. Tämäkö on koti? Tuntui niin yksinäisellä, kylmältä ja pimeältä. Hän juoksi vinttikammariinsa. Etsi kiireellä esiin Laurin valokuvan, jonka ääreen istahti. Ja mieleen selvisi Laurin kaunis muoto. Hän tunsi hänen kätensä käsissään ja kuuli äänensä, niinkuin kerran syysillan pimeydessä: Minä rakastan! »Hyvä Jumala! Minähän rakastan! Minä se rakastan! Minä! Minä rakastan sinua!» Hän veti henkeä syvään. Ja se tyhjyys rinnassa täyttyi. Laskeutuneena auringon ruskotus ehtimättä sammua oli muuttunut nousevan auringon hohteeksi, joka loisti kammariin, avonaisesta ikkunasta puutarhan koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua ja heleänpunaisen järven takana viheriässä metsässä kukkui käki. Esteri kiiruhti alas, hiipi forstmestarin työhuoneeseen, äidin kuvan luo itkemään ilonsa ja onnensa runsautta. VIII Kammariinsa palattuaan Esteri ryhtyi kirjoittamaan »juhannusyön kirjeensä»! Mitä hän kirjoittaa? Tuhansillakaan sanoilla hän ei saisi sanotuksi, mitä hän tuntee, ja se on kuitenkin sanottu yhdellä sanalla: rakastan. On aivan kuin sanotaan: aurinko paistaa. Mutta kuka voi selittää kaiken sen, mitä se merkitsee! Mentyään viemään postiin saikin hän siellä Laurilta kirjeen. Sydämetön kirje! Se oli kaukaa sydänmaalta, lähetetty matkamiesten mukana ensimäiseen postipaikkaan. Lauri oli muuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaansa, lähtenyt suoraan korpimaille. Matkansa oli kestävä kauemmin kuin mitä oli lähtiessään arvellut. Esterin oli aivan mahdoton kirjoittaa hänelle koko aikana. Satunnaista on, saako hänkään kertaakaan lähetetyksi sanaa. Tietysti hän on käyttävä hyväkseen pienintäkin tilaisuutta. »Niin että juhannusyötäsi en näe ennen kuin syksyllä, mutta silloinpa sen näenkin sinun silmistäsi--sen katseen, jonka näin 'maailman lopussa', ja jonka näen hengessäni aina.» Tietä kulkiessaan Esteri luki toistamiseen tuhruiset, lyijykynällä kirjoitetut taskukirjanlehdet, kääri ne kokoon ja pisti povelleen. Kauheita lehtiä! Julmia! Hänen piti olla mykkänä! Koko kesä mykkänä! Oli kuin häneltä olisi leikattu kieli, juuri silloin kun sydän oli täynnä, kun sanat olisivat juosseet koskenkuohuina. Aivan kuin olisi toivonut jotakin lohdutusta saavansa tähän onnettomuuteen, kiiruhti hän kulkuaan tavoittaakseen Juhon, joka kuljeksi ja seisoskeli kujalla. Juho oli asettunut odottamaan Esteriä. Lähelle tultua hän tervehti nostaen lakkia äänettömänä ja toisessa kädessä paperilappu. Mutta Esteri ojensi hänelle kätensä tervehtien sellaisella ilolla kuin nyt vasta olisi tavannut hänet pitkän ajan kuluttua. »Mutta jopa sinä olet laihtunut», sanoi hän ja huomatessaan lipun Juhon kädessä säikähtyen huudahti: »Herra siunaa, sinusta on tullut aivan mykkä?» Juho alkoi änkyttää, että ei hän juuri mykkä ole. Esteri oikein ilahtui ja otti lipun Juholta. Siihen oli liimattu painokirjaimia, niinkuin oli ollut siinä kirjeessäkin, jonka hän oli saanut kaupungissa, ja joka nyt vasta hänen mieleensä johtui. Hän ei ollut sitä sen enempää tarkannut, ei tiennyt suuntiakaan mitä siinä oli eikä muistanut, mihin se oli joutunutkaan. Uteliaana hän luki nyt tämän lipun. Siinä Juho yksinkertaisesti pyysi ryökkynää olemaan niin ystävällinen hänelle, että opettaisi häntä kirjoittamaan. »Ja sitä varten sinä olet nähnyt näin paljon vaivaa! Olisithan voinut vain sanoa», puheli Esteri. Juho toimitti, että hänen puheensa on niin huonontunut, ettei ryökkynä enää ymmärrä. Esteri vakuutti, että kyllä hän ymmärtää, vaikka surukseen huomasi, että Juhon puhe oli todella huonontunut. Ja kuin pelolla hän kysäisi: »Ymmärtäähän Katri?» Juho pudisti päätä. »Herra auta ja siunaa! Tule. Juho rakas, tule, onneton!» hätäili Esteri lähtien kiireesti taloon. Käskien Juhon mennä tuvan puolelle meni hän hakemaan kirjoitusneuvoja. Tuvassa oli pienet tanssit. Kalle vihelsi, kaksi piikaa tanssi keskenään, kolmas paimen-Antin kanssa. Esterin tultua piiat syöksyivät ulos kuin pakoon. He olivat saaneet sen käsityksen, että Esteri ryökkynä on kaupungissa muuttunut ylpeäksi ja ankaraksi, ja siitä oli ollut paljon heidän kesken puhetta. Mutta Kalle istui paikallaan ja muutti säveltä. Hän alkoi viheltää »Voi äiti parkaa». Ja ilosilmäinen Kalle, joka juuri oli liritellyt tuhatmutkaista ja huolettoman iloista tanssisäveltä, nyt värisytti huuliaan kuin olisi kurjuutta kärsinyt sydän itse itkenyt. Esteri purskahti nauramaan. Hänelle johtui mieleen, kun Lauri lauloi »Voi äiti parkaa» omavaltaisella äänellään vakaassa uskossa, että hän laulaa oikein ja tunteellisesti. Kalle herkesi viheltämästä, katsoi ison aikaa Esteriin ja kuin häpeissään yritti lähtemään pirtistä. Mutta Esteri pidätti hänet. »Osaatteko te kirjoittaa?» sanoi hän Kallelle. »Ette? No tulkaa oppimaan.» Annettuaan paperia ja kynän sekä alustavat neuvot Kallellekin, joka oli käynyt istumaan penkille pöydän ääreen jonkun matkan päähän Juhosta, Esterin katse jäi isoksi aikaa häneen. Aivan kuin nyt vasta hän huomasi, miten sievä poika Kalle oli. Pyöreät iloiset kasvot, hipiä valkoinen, posket punaiset, suu hymyilevä, huulet sievän mehevät, ja hänen sinisissä silmissään oli jotakin vetovoimaista, joka samalla teki rauhattomaksi. Esteri tuli ajatelleeksi pientä sievää kissanpoikaa, joka kehräten istuu olkapäällä ja samettikäpälällään koskettelee hiussuortuvia, vaan joka voi yhtäkkiä puraista korvanlehteä. Ja hänen mieleensä johtui yhtäkkiä Alfred Levon. »Minkä vuoksi ryökkynä minua teitittelee?» sanoi Kalle kerran Esterin neuvoessa häntä. Sen oli Esteri itsekin huomannut, vaan se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta kuin että hän sinutteli Juhoa, jonka »ryökkynä» taas hänestä tuntui oudolle ja pahalle. Ja Kallea neuvoessa hän asettui kuin olisi ollut joku määrätty lyhyin välimatka vaarinotettava, jota vastoin hän ei miksikään huomannut, jos laski kätensä Juhon olkapäälle tai katsoi häntä hyvin läheltä silmiin. Kun hän kerran neuvoessaan Juhoa kuljetti hänen kankeaa kättään, johtui hänelle yhtäkkiä mieleen Juho hangella kuolleena! Hän tempasi kätensä ja vetäytyi pois. Kylmä karsi ruumista ajatellessaan, että se olisi voinut tapahtua. Mutta mitä Juho oli humalassa ollut! Hänet valtasi äkillinen suuttumus, mielessä sievä, ujo Katri, joka oli kuin pieni yksinäinen karitsa, joka arkailee kaikkia, tulee luottavasti luokse, kun sitä kutsuu, vaan säpsähtelee ystävällistäkin kädenliikettä. Mutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei kukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen viivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi valkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja avonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä vähämieliseksi. Juhon suuria suonikkaita käsiä katsoessaan Esteri muisti, miten lapsena hänen kätensä olivat niihin hukkuneet, ja miten oli tuntunut turvalliselta. Ja forstmestari oli Juhoa lyönyt korville! »Onko minun käteni likainen, vai mitä sinä tuijotat?» kysyi forstmestari päivällispöydässä Esteriltä ja tarkasti kättään, jossa hän ei mitään huomannut. »Keski- ja etusormen välissä on verta», sanoi forstmestarinna. »Olet varmaan tappanut siihen sääsken.» »No Esteri», sanoi forstmestari, kun he nousivat pöydästä. Yöllisen kohtauksen jälkeen olivat he tavanneet toisensa nyt ensi kerran. Mutta forstmestari oli hyvällä tuulella kuin olisi koko asian unohuttanut. Hän oli miettinyt, että enempi keskustelu siitä vain Esteriä kiihoittaisi, ja hän oli mielestään sanonut Esterille viimeksi painavan sanan. Hän otti shakkilaudan ja järjestäessään ihmetteli Esterin eilisiä voittoja. »Mutta ai ai!» sanoi hän sitten. »Tiedätkö, mitä on onni pelissä?» Forstmestari ei kuitenkaan ollut lainkaan mielissään, että Esterin onni nyt kääntyikin onneksi rakkaudessa. »Mikä sinua riivaa!» huudahti hän jo ensimmäisessä pelissä. Ja toisen hän lopetti kesken. »Sinähän olet idiootti!» Illallispöydässä oli forstmestari huonolla tuulella. Ja hän sanoi: »Mikä on tarkoituksesi opetuspuuhillasi, joihin olet kuulemma ryhtynyt?» »Hyvä tarkoitus», vastasi Esteri. Forstmestari käänsi ivaksi: »Kallella on vähintään puolikymmentä morsianta, ja Juho on nainut mies.» Esteri vastasi: »Juho oli vielä poikamies, kun äitini opetti häntä lukemaan ja oli tulkkina rovastille, että Juho pääsi ripille.» Mutta sanottuaan hän punastui, katsoi forstmestaria silmiin ja peittäen kasvot käsiinsä poistui pöydästä. Hyvä Jumala, niinkö kaukana he, hän ja isä ovat toisistaan, että seisovat toisiaan vastaan kuin kaksi raakaa Rautiaista kello kädessä! Forstmestari tunsi, että hän oli lähtenyt väärästä nuotista. Ja hänen ei olisi tarvinnut koko asiasta olla milläänkään. Esteri oli äitiinsä, joka syötti kärpäsiäkin! Yhtä lapsellista ja turhaa oli forstmestarin mielestä opettaa jotakin piikaretkua tahi renkiä kirjoittamaan, vaan antaa hänen nyt tyydyttää hyvää sydäntään ja syöttää kärpäsiä. Mutta Esterin oppilasmäärä kasvoi ja hänen opetuspuuhansa laajenivat. Niin että sunnuntaisin oli tupa täynnä piikoja ja renkejä ja mökkiläisiä. Eikä siellä ainoastaan kirjoitettu ja luettu, vaan muka keskusteltiinkin! Ja aivan yhtäkkiä ympäri pitäjän heräsi kaikellaisia touhuja ja tuumia. Tämä oli jo muuta kuin kärpästen syöttämistä! Ja forstmestari sanoi Esterille: »Sinuahan riivaa piru!» »Siitä hyvästä hän varmaan pääsee takaisin taivaaseen!» Vastaus ei ollut forstmestarin mielestä tyhmä. Hän innostui kuin shakkipelissä. Hänellä oli selvillä, miten saa Esteristä shakkimatin, muutamilla vedoilla. Esteri oli tyyni, forstmestarin mielestä niin tyyni, että näytti suorastaan tahtovan häntä, isäänsä, ärsyttää. Siinä oli nyt Esterin pelin heikkous! Lempeällä äänellä ja asettuen niin isälliselle kannalle, että itse heltyi siitä, sanoi forstmestari: »Sanopa, lapseni, rehellisesti, kuka korvaasi nyt tällä hetkellä kuiskuttaa.» Esteri katsoi forstmestaria hetken aikaa ja vastasi: »Äitini.» Shak! Ja fortmestarin asema oli hyvin pulmallinen. Vasta pitkän ajan kuluttua keksi hän sanoikseen, joille antoi painoa omalla ryhdillään: »Sinun äitisi oli aatelinen!» »Jalosukuinen ja jalosydäminen.» »Niin, vaan ei piikain ja renkien ystävä!» »Piiat ja rengit ovat minulle kertoneet, ettei niin halpaa ollut, jota hän ei kohdellut yhtä ystävällisesti kuin ketä hyvänsä ylhäistä.» »Piiat ja rengit!» matki forstmestari. »Se renkitupa on sinulle kaikki kaikessa!» »Ei varsin niin, vaan mieluisa se on minulle. Eikä ihme. Täällä minä olen syntynyt, vaan siellä renkituvassa kasvatettu. Siellä olen saanut ensimäiset ja melkeinpä kaikki tietoni äidistäni, teiltä en vähintäkään. Täällä olen nähnyt litteän kuvan, sille on henki luotu renkituvassa. Teidän vallassanne olisi ollut istuttaa mieleeni äitini kuva minkälaisena vain olisitte halunnut. Mutta tähän tarhurintoimeen teidän olisi pitänyt ryhtyä aikoja ennen. Nyt se on myöhäistä. Kahta äitiä sydämeeni ei sovi, ja lapsen hartaalla uskolla omistettu ei väisty.» Shakmatti! Forstmestari meni kammariinsa ja kirjoitti sisarelleen Helsinkiin, että Esteri tulee sinne hänen luokseen, lähtee viikon kuluttua. Ja forstmestarille hän antoi salaisen määräyksen laittaa Esterin vaatteet kuntoon. Vasta pari päivää ennen ilmoitti hän asian Esterille. Esteristä todella olisi ollut hyvin huokuttelevaa noudattaa tätä maanpakoon julistusta. Tosin hän ei tuntenut tätiään Helsingissä, ei tiennyt oliko hän susi vai karhu vai ilmeinen ihminen, vaan mitä hänestä. Olisi kuitenkin saanut siellä olla syksyllä vastaanottamassa Lauria, joka ensi talvena aikoi olla yliopistossa, ja koko talvi olisi siis ollut yhtä samaa juhannusyötä! Mutta konsulinna Holma, joka oli joku aika sitten palannut kotia, oli ehdottanut Esterille, että tulisi heidän tykönsä tulevaksi talvea, harjoittelisi pianonsoittoa, johon hänen mielestään Esterillä oli huomattavia lahjoja. Tämän takana tietysti, kirjoitti täti Holma, oli myöskin hänellä ja Ellillä itsekäs tarkoitus: saada Laurin poissaolo korvatuksi Esterin läsnäololla. Näin oli tarjolla kaksi hyvää! Ja kun forstmestarinna, tietämättä että Esterille oli jo asia ilmoitettu, tuli itkien kertomaan sen salaisuutena, niin Esteri käski hänen vain laittaa kaikki valmiiksi, itsekseen päätettyään noudattaa täti Holman äidillistä kutsua ja lähteä ajamaan päinvastaiseen suuntaan kuin isän ukaasi määräsi! Tietysti hän oli tervetullut täti Holman luo milloin hyvänsä, vaikka tämä olikin puhunut kirjeessään syyskuussa tulosta, ennen kuin Lauri Helsinkiin lähtee. Esteri, joka ei ollut vielä vastannut kutsuun, saattoi nyt hämmästyttää täti Holman ja Ellin äkillisellä tulollaan. Laurikin, viimeisten tiedonantojensa mukaan, oli saapuva kesämatkalta näinä päivinä. Ja hän on ensimmäisenä Lauria vastaanottamassa kotikynnyksen yli! Sitä Esteri ei uskaltanut sen tarkemmin kuvitella. Värisytti. Hän rauhoitti mieltään autuaallisella ajatuksella, että täti Holman luona taas saa nähdä äidin silmäin elävän, luomien liikkuvan, ripsien painuvan yhteen ja katseen yhtäkkiä kääntyvän häneen, ja suudella lämmintä äidin otsaa! Kun olisi siellä tänään, syntymäpäivänään! Se ajatus täytti ikävän tuskalla rinnan, kun hän illalla saliin tullessaan tapasi pöydällä Laurilta kirjeen, jonka leimasta huomasi, että Lauri oli jo kotona. Kun edes ei olisi tarvinnut mennä vieraspitoihin! Ne olivat nyt apteekkarilla. Pitäjän nuoresta väestä hauskimmat vieraspidot, sillä siellä tanssittiin. Esteri ei ollut käynyt vieraspidoissa sitten juhannuksen, kaikkein vähimmin olisi lähtenyt tänään, jolloin olisi viettänyt omaa juhlaansa täällä kotona yksinäisyyden rauhassa, soitellen ja muistellen ja haaveillen. Mutta forstmestarinna oli pyy