Project Gutenberg's Kootut teokset I: Edellinen osa, by J. H. Erkko This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Kootut teokset I: Edellinen osa Author: J. H. Erkko Release Date: July 30, 2004 [EBook #13063] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOOTUT TEOKSET I: EDELLINEN OSA *** Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders KOOTUT TEOKSET I: EDELLINEN OSA Runoelmia Kirj. J. H. Erkko 1908 (1868-1885). SISÄLLYSLUETTELO: Vuodet 1868-1870. Lukijalle 1 Kun vaan laulaa saan 2 Nyt mä laulan 3 Suomalaiselle 4 Kohtalosi, Suomi 7 Pohjan maalla 8 Itku laaksossa 9 Voitto 10 Hämäläisen laulu 11 Lapset kesällä 12 Hevospaimenet yömajalla 14 Maalleni 17 Aika 17 Jäiden lähtö 18 Taistele! 19 Palkattoman palkka 19 Vanhus 21 Lähtö 22 Juhannus 23 Sotilaan muisto 23 Ihmis-onni 25 Mainen kosto 26 Kiehkura 27 Kukalle 28 Siksi itken 28 Kaipaus 29 Etsin 30 Löysin toisen 31 Yhtyessä ja erotessa 31 Laula, kultani! 32 Nyt hän nukkuu 33 Silloinpa kesä minulla 34 Kahden tahto 34 Min' en huoli 35 Maailma ja sydämeni 35 Kahdenlaisia kukkia 36 Nuorelle taidemaalarille 37 Rukoukseni 37 Viinimalja 38 Pieni Katri 39 Paimenelta. 1 40 2 Paimenen laulu 41 3 42 4 Poikana 43 5-9 44-45 10 Kompastus 46 11-22 46-50 Vuodet 1870-1872. Paimenelta. 23 Paimenet tulilla 51 24 53 25 Myrskyinen ja tyyni lampi 53 26 Marjatyttö 54 27-28 54-55 29 Paimentyttö 55 30-32 57 33 Armaani syntyaika 57 34 57 35 El' aina 58 36 Kevätlaulu 58 37 Tammen varjossa 59 38-43 60-61 44 Erhetyksiä 62 45 Pakeneva lohdutus 63 46 63 47 Kevytmieli 64 48-49 64 50 Äiti ja tytär 64 51-52 65 53 Paimen lähteelle 66 54 67 55 Murrettu seppeli 67 56 Viimeinen toivo 68 57 68 58 Tyytymättömät 69 59 70 60 Paimenen surma 70 61 71 62 72 63 Lyhyt kesä 72 64 Yön kuu ja tähdet 72 Lauluni 73 Silmäyksiä 74 Kullan luona 74 Sointu ja lempi 75 Yksin 76 Äiti ja morsian 76 Rakkahat laaksossa 77 Tytön muistikirjaan 79 Viina ja rakkaus 79 Perintömalja 80 Kuningatar 84 Pojari 90 Kärsin aikani 94 Kalju luoto 94 Enkel'-laulu 95 Perheen Jouluhartaus 97 Äidin haudalla 98 Lipulle kirkossa 99 Takkavalkean ääressä 100 Kamppiaiset 102 Olvilaulu 106 Toukokuun 1:nä päivänä v. 1870 107 Manaus 108 Vuodet 1872-1878. Viimeistä päivää 110 Urhoin haudalla 111 Isänmaani 112 Palava kansa 113 Herännyt Suomi 114 Laulu Vuoksella 116 Tunnethan impeni? 117 Vangittu äiti 118 Neiti Iisa Asp'in haudalla 123 Lyhyt kesä 124 Tohtori R. Polén'ille 124 Armaansa kadottanut 125 Enkel' armahani 126 Helmin lähtö 127 Helmi 128 Yön kuu ja tähdet 129 Surevalle sulholle 129 Kuvan vaan 130 Eräs matka pohjanmaalta 130 Kesämuisto Lohjalta 132 Lempi 133 Pojan laulu 134 Hän 134 Syksyn tullen I. II. 135 Pohjatuulelle 136 Pohjatuulen tuomiset 138 Häilyvät saaret 139 Lemminkäisen laulu 141 Eloni 142 Joulutähti 142 Tähtien tanssi 143 Maapallo 144 Ei--jos 146 Tomussa 146 Hukka ja lintu 147 Pikku Ilma 148 Lapsen osa 149 Äiti lapselle 150 Kodista kotiin 150 Kuun sammuttajat 151 Taikavoide 152 Viinanpolttajan sanat 153 Hurjan viisastelua 154 Vyyhtynyt 155 Loisen poika 157 Määssääville suunsoittajille 158 Syrjähdys 159 Suku-etu 159 Uusi maailma 159 Päivän säde 161 Matka aurinkoon 162 Laulajan lapset 164 Kun kerta väsyn 165 Kas nyt en laula 166 Maantyttö 167 Mokoma lempi 168 Niittypuro 169 Tuettu pää 170 Vasen puoli 170 Kultaa 171 Aattehet 171 Paimenet. Ensimäinen jakso On ilta, pirtin istujat 172 Kun voisin 178 Aamulla 180 Kesäaika 181 Iltalaulu 185 Paimenten talvilaulu 186 Toinen jakso Matkalla syysyössä 190 Karhun saarto 194 Palaus 197 Kolmas jakso Pyhän aatto 200 Uneton 200 Valonsäteitä yöhön 201 Valvojaiset 202 Vuodet 1878-1881. Maan ja taivaan tähdet 205 Tytöt lintuja 206 Elohon maan 206 Muutos 207 Kirkkomatka 207 Viipurin vapaaehtoisen palosammutuskunnan marssi 208 Käyntini immen haudalla 209 Runo, lausuttu suomalaisen lyseon perustamiskokouksessa 211 Turhako elämä? 215 Siellä ja täällä 216 Luomisen kevät 217 Puro 219 Syyslaulu vuonna 1879 220 Nuori vieras 221 Korkein 222 Nuori luistaja 224 Tulta lainaamaan 225 Laupeuden enkeli 226 Pikku Elli 227 Myllypuro 228 Ukonsyötti 230 Pöllön viisaus 230 Keisari Aleksander II riemujuhlassa 232 Kesäkirje maalta 237 Häpeissäni 239 Jumalan vika 239 Pettynyt 240 Anni 241 Uno Cygnaeus'en täytettyä 70 vuotta 242 Pietari Brahen juhlassa 244 Joulukuun 10 päivänä 1880 246 Isällemme 249 Leppärukki 250 Väinämöisen palaus 252 Surut 264 Leivän tähden 264 Paarmat 267 Haaksirikko maalla 267 Kielestä 270 J. V. Snellman'in juhlassa 270 Kevätlaulu 273 Onneton nenä 274 Puhdas tosi 275 Moinen maa 276 Pöytäpuhe 277 Nöyristy, ihminen 279 Rukous 281 Runovirtani 282 Kotoinen sydän 283 Kyyhkyn pojat 284 Konnan synty 286 Ei viisastunut 288 Matkakuvia 289 Kukkatarhassa 293 Niin mieti 295 Runottarelleni 295 Kuvain palvelus 296 Pettyneen lohdutus 297 Rakkaus 299 Sairaana 300 Tuoni ja elämä 301 Kesäpoimintoja I Saimaan rannalta Karjalan ruusulle Ruusun luonne 302 Taivaskuvat 303 Rauhaiset rannat 304 Louhipellot 304 Karjalan kukkulat 305 Kelle seppeltä 305 Kalastaja 306 Sinne jäitte 307 II. Kevät aamu 308 Sade 309 Eräässä puutarhassa 310 Kaksi kosijaa 311 Kotilammen soutajat 311 Niinhän ennen 312 Niittäjälle 313 Nyt ja silloin 313 Siit asti 314 Yksinäinen 314 Muistoksi 315 Sinikaunokki 316 Hernekukka 316 Tuoksuheinä 316 Sopu luonnossa 317 Tyyni lampi 318 Vuosi 1882. Elias Lönnrot 319 Kustavi Aadolfin muistojuhlassa 322 Kerran 325 Salon Silja 325 Vuosi 1883. Tuutiessa 327 Pettäväistä 328 Varoitus 328 Ihme 329 Ihailua 329 Kuustoistavuotiaan laulu 329 Kalamies 330 Kansalaislaulu 332 Häälahja 334 Taivahasi 338 Äiti 338 Poimulehti 342 Oppia 343 Tuo iloa! 343 Maamiehenlaulu 343 Jouluaatto 344 Vuosi 1884. Timanttipuikkonen 346 Onnellinen 347 Kaksin 347 Dresdenin lammilla 348 Elben luona 348 Mokoma lokomotiivi 349 Utelias kuu 349 Avutoin 350 Elääkö Jumalas? 351 Herttuata nähdessä 351 Peipolle Elbellä 352 Kukkien mieleen 353 Miks eletään? 354 Kaivatessa 354 Lapseni nukkuu 355 Valheita 355 Hän jääpi 356 Onneton 357 Vaan kaksi 357 Nenistä aatelin 358 Huoleti 358 Eläintarhassa I-III 359 Unkarin tyttö 360 Kahlitulle 361 Itsenäiselle 361 Päivänruusu 362 Tytön muistiinpanoista 362 Kaksi kirsikkaa 363 Vastahakaan 364 Pikku tuikkehet 364 Salaisuus 365 Kerran itse 366 Onkimista 366 Häiriö 366 Ensi kemujen jälkeen 367 Risumummo 367 Vaihdos 368 Laula, murheeton! 369 Luona keisarin hovin 369 "Tiki tak" 370 Spartan nuorukaiset 370 Tapa 371 Syyskeväällä 371 Sukutuskat 372 Kulkija 373 Kadun varrella 374 Pelissä 375 Poikanen 375 Kansien tähden 376 Vanha mummo 377 Köyhä runsaus 378 Epäsointua 378 Nuoret 379 Kolme lintua 380 Vuosi 1885. Nyt ja sitten 382 Peipolle Iisarilla 382 Pieni 383 Iisar 384 Suomenlahdella 384 Lapsonen 385 Runottarelle 385 Ensin ja nyt 386 Kiertokulku 387 Mikko 388 Laulun tosi 389 Henki 390 Egypti 391 Kukat Pinciolla 392 VUODET 1868-1870. LUKIJALLE. Täss' on virteni vähäiset, Lapselliset laulelmani! Suosit niitä vai vihannet, Ethän polkene poroksi. Kun et viihdy kuulemahan, Ohi korvaisi kuleta, Salli ilmoja samota, Koetella korkeutta: Kyll' on taivaalla tiloja Sävelille suuremmille, Saati pienen lehtolinnun, Lauluille vähäväkisen. KUN VAAN LAULAA SAAN. Vaikka minne joutunen, Sitä toivon, rukoilen, Että laulaa saan. Onnellisna eläisin, Hyv' ois mökki pienoisin, Kun vaan laulaa saan. Sodan pauhinassa ois Multa kuolon pelko pois, Kun vaan laulaa saan. Mun jos kahlein vangittais, Vapaus rinnan valloittais, Kun vaan laulaa saan. Sairaana jos vaikeroin, Silloinkin iloita voin, Kun vaan laulaa saan. Haahmoin kanssa taistellen Murran henget manallen, Kun vaan laulaa saan. Vietkö, Luoja, luokses mun, Soitan, tanssin eessä Sun, Kun vaan laulaa saan. Vaikka minne joutunen, Sitä toivon, rukoilen, Että laulaa saan. NYT MÄ LAULAN. Nyt mä laulan! Kuunnelkaatte, Kuunnelkaatte kummallista!-- Täss' on seinät särkynehet, Katot maahan murtunehet, Lattiat lovistunehet, Rikki ruudut ikkunoista: Laulan seinät seisomahan, Katon päälle kaartamahan, Laulan lattian lujimman, Ruudut ikkunan ihanat.-- Viel' on seinät siivotonna, Katto noen karvallisna, Lattia lakaisematta, Peite puuttuu ikkunoilta: Seinät laulan loistaviksi, Katon kullan kiiltäväksi, Laulan silkit lattialle, Taivon ikkunan etehen. Vielä laulan pitkän pöydän, Siihen peiton purppuraisen, Siihen kukkaset koreat, Kaunihimmat luonnon kaiken; Siihen mettä maljat täynnä Mehuisinta, makuisinta, Mit' on luonto lypsynynnä, Antanunna äidin rinta. Vielä laulan lempilinnut: Sulhon sorjan, neidon nuoren. Kuvastinna katto heille, Seinät loistavat sulona, Leikiksensä lattiainen, Heille ikkunat iloksi, Pöytä kaunis kunniaksi. Kukkia min katselevat, Senpä taivon enkeliä; Minkä mettä maistelevat, Senp' on autuus sielussansa. SUOMALAISELLE. Vieläkö on urhoutta Suomalaisen suonissa? Saiko suku raikkautta, Saiko miehet miehuutta, Niinkuin oli isiemme Rinnan alla urhous: Armahalle Isänmaalle Kuolema tai vapaus! Katso, kuinka sankaruutta Sukusi vaan kuvailee! Muista vielä muinoisuutta, Siellä kuva loistelee! Katso, kuinka kirkkahana Diamantti tirkistää, Luolastansa Kunniansa Taivahia kaunistaa! Kuule kuinka sulokielin Laaksoin hongat laulelee, Hengäten ja hellämielin Toisillensa kertoilee: Oi kuin tässä verta vuoti, Sankarit kun sortuili, Tässä kansa Eestä maansa Kunnialla taisteli. Astu tuolla ahoillamme!-- Siellä ruoho ruskottaa, Siellä veri isiemme Kukissakin kuiskuttaa: Kenen maa ja kenen valta? Eikö sen, min vuotanut Veri siihen Viimeisehen Pisaraan on pudonnut? Katso, kuule koskiamme,-- Rauhaton on riehuna! Virroissamme, puroissamme Virtaa vesi kiehuna. Kaikkialla--koko luonto Sama sull' on muistutus: Elämälle, Kuolemalle Sankaruus on kaunistus. KOHTALOSI, SUOMI. Oletko jo löytänyt, sä Suomi, Satamasi, tyynen landekkehen, Miss' ei läiky laineet myrskyisinä, Rannoiltasi lyöden lohkareita, Sortamalla sulot suojastosi? Oletko jo löytänyt, sä Suomi, Laakson, missä kukkain, pensahitten Varjostossa vietät vapautta, Nautit ilon, elon hekumata, Mettinen kuin nurmen-kukkasista Mettä imee, ihaa kauneutta? Vaiko, Suomi, seisot kukkulalla, Kirjavana mihin kuvastaapi Onnesi sun taivas tähtinensä, Selvinnynnä epäilyksen säistä? Mutta muista: meren tyynimmänki Syvyydess' on kätkyt kuohutarten, Petollisna mitkä mellastaapi, Kunnes tuovat myrskyn toivottoman Hävittämään rantas rauhalliset. Muista myöskin, miten mettiäinen, Uupunut mi onpi unehensa Mesikannun kultakupehilla, Tallatahan usein astujoilta Tahi ryöstää vieras väijyväinen Puhtahaksi parhaat aartehensa. Niinpä muista, koska kukkulalla Lujimpana luulet seisovasi, Selvinnynnä epäilyksen säistä: Vaara onpi silloin vaarallisin, Tuulet uhkaa yhä tuimempina, Vihurina puuskat vinguttaapi, Honkiakin ahtain alankohon. Siispä taukoo unen horroksista, Jo nyt katso, ettei oikeutes, Oikea sun kätes kärventyisi Roviolla rojutavarana, Kuni kannel kultakielinensä Suomalaisen oli sortumillaan Muukalaisen mustakoppeliksi. Siispä nouse, silmää ympärilles, Suomalainen, tilaas tarkastele, Milloinki mi lienee kohtalosi! Vaappumatta seiso vastuksissa, Tyyvennessä aina torkkumatta Kuni vahti, maasi varjelia, Suojelia kansas, kunniasi! POHJAN MAILLA. Miksi täällä pohjan mailla Elon myrskyt mellastaa, Vaikka luonto laakson lailla Tyynen rauhan tarjoaa? Suotta tänne muilta mailta Raatolinnut lentelee, Jalot joutsenet kun noilta Maamme soilta soutelee. Suotta mustat korpit kauhun, Kavaluuden kantaa saa, Koska käet suoran laulun Lempi-äänin ilmoittaa.-- Näyttää kuin tää kallis kansa Orjuutehen poljettais, Näyttää kuin ei kunniaansa Suuremmaksi arvattais. Ei niin--kuulkaa korven hongat!-- Isäin lahjaa tuhlata! Vielä seisoo seinät, tolpat, Käsivarret kahleitta! Vielä huutaa hurme maasta, Kummut kutsuu vannomaan, Ääni toinen taivahasta Iskee tulen leimumaan. Niinkun tomu tuulen tieltä, Väärät maasta haihtukoon! Ken se käyttää kyitten kieltä, Surma hänet sortakoon! ITKU LAAKSOSSA. Mä itkin laaksolossa, Keskellä kukkia: Ol' kukat kuivamassa, Ei noussut nuppia. Ne kaatui kuihtumalla, Kuin korsi kuivunut, Mi poudan polttamalla On maahan murtunut. Siin' istuin--ympärillä Ei linnut laulaneet, Kuin ennen kesäisellä, Käköiset kukkuneet. Mun kieri kasvoilleni Taas kylmät kyyneleet, Kun katsoin kukkiani Eik' enää hymyilleet. Ma Luojan laaksostani Jo luulin luopuneen, Sen lemmen kukistani Peräti poikenneen. Vaan kuulin epäillessä Mä vienon hyminän, Ja näin, kun lemmitessä Loi enkel' elämän. Nyt nurmi taaskin loisti, Kukatkin laaksossa Ne toisillensa toisti: On lempi Luojassa! VOITTO. Kuka voittaa vaivat kaikki, Kenpä kokee kuoleman?-- Taaskin maailmalle loisti, Niinkuin tähti Pohjolan: Kirkkahana, Karkaistuna, Kuin on kulta tulessa. Se on armas Suomen kansa, Jolle apu Jumalan Mahtavalla voimallansa Tuopi voiton loistavan Taistelusta, Tuonelasta Kultakruunun kalleimman! Kärsimykset kansan muuri, Taivaskin sen todistaa; Myrskyissäpä hongan juuri Haarojansa vahvistaa; Niinpä Luoja, Maamme suoja, Kansoamme kasvattaa. Koska sitte kulta-aamu Meille koittaa kuoloton, Silloin soipi riemulaulu: Kansallamme voitto on, Toivottumme, Kaivattumme Päivä kirkas, sumuton. HÄMÄLÄISEN LAULU. On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin! Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista, Kuin kulta Hämeen maa. Lempeitä laaksoin lehtoja Ja lintuin laulupuistoja, Ja marjaisia kankaitaan En unhoittaa voi milloinkaan, Oi Hämeen kallis maa! Oi Hämeen pellot viljavat, Ja kasket kullan loistavat, Ja tuhannet sen tuomistot, Sen niityt, norot, varjostot, Ei maata vertaistaan. Kuin taivas tääll' on loistoisa Ja iltatähti kultaisa, Ja ruskot yhtä runsahat, Syys-öiden sähköt leimuvat, Ja talvet suojaiset! Ei impee missään rakkaampaa, Ei siveempää, ei jalompaa, Kuin Hämeen valkotukkainen, Tuo sinisilmä neitonen On ruskoposkineen. Ja kansaa kussa löytänen Niin jäykkää kuin on Hämehen, Niin vakavaa, mi' auraltaan Ei suotta siirry milloinkaan, Halveksi säätyään. Kun miestä missä tarvitaan, Maan eestä vaikka kaatumaan, Niin uljaita on uroita, On järkeä, on kuntoa, Jos toimeen tartutaan. On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin! Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista Kuin kulta Hämeen maa. 5. V. 1869. LAPSET KESÄLLÄ. Kesätaisteluissahan pienet Viatonna vaan vierivät; He täyttävät kukkaiset niemet, Mesikankaita kierivät. Ja lintujen kanssa he kilvan Vapavirttähän veisaavat, Varahin ja iltasin hiljan Tuoll' ulkona tanssivat. He huutelevat hymyhuulin, Kuin Lemmetär armahallen, Ja virvaten vinkuvat tuuliin, Min kaiku kuin kantelehen. Kuin ehtoisen auringon loisto Kesätaivahan kuvaelee, Niin laps'ajan lauhkea muisto Sydämessäni sykkäelee: Se kultainen aika jos vielä Olis mullakin muinoinen, Niin saisin nyt nauttia siellä Sulolempeä lapsuuden. Vaan mennyt se on kuni varjo, Se kuivunut kukkakin on; Sen taivas ei loistoa tarjoo, Muu mennyt--muisto vaan on. Mut toivon tok' kevähän toisen Ja toisenkin lapsuuden, Kun saan kera kukkain moisten Ilon, onnen ja autuuden. HEVOSPAIMENET YÖMAJALLA. Useissa paikoin maatamme on yleisenä tapana vartioida synkeinä syys-öinä hevosia kaukaisemmilla niitty- ja hakalaitumilla. Kuunteles mi kumma melske Kuuluu korvessa! Sydänyö on--äänten helske Sointuu korvissa. Hongat jyskää, Vuoret ryskää, Kallioilla louhet kaikuu, Äänen aallot raivot raikuu: On kuin telme korkeain Tapiolan jumalain. Lähemmäksi astukaamme Syytä tutkimaan, Miksi luonto levot Yökkö riehtoo, Siivin liehtoo Vastahamme; huuhka huutaa, Kamalasti korpeen kuutaa Tuike tulen kalpean, Liekkiväisen valkean. Tähdet tuikkaa taivahalla, Pohjo leimuaa; Sähkön tulet korkealla Säihkyin remuaa. Soitto torven Läpi korven Kuusen latvast' äänen antaa Kohti taivon kaukorantaa: Poika puussa toitottaa, Torvi korven kai'uttaa. Havumaja kuusen alla Tuossa tehty on. Majan eessä polttaa puita Poika pelvoton. Liekki liehuu!-- Veri kiehuu Suoniss' urhon rauhatonna, Huutaa hän vaan vallatonna, Niinkuin toinen torvellaan, Kuusessa mi raikuttaa. Kuluu hetki; huutaminen, Torvi taukoaa, Mutta kellot hevosien Soipi sekavaan.---- Susi ulvoo! Hirmu valvoo! Vaara uhkaa elukoita!-- Syöksee päälle, vaan ei voita! Hevot hyppii hirnuen, Tulvaa pojan tulillen. "Nouse!" huutaa puussa toinen, "Riennä tappohon! Luotiani täältä voinen Syöstä petohon!"-- "Nousta voinen", Virkkoi toinen. "Ei nyt tässä pelko auta-- Onhan tuossa vahva rauta; Sillä koen vastustaa, Minkä peto puolustaa." Silloin sieppaa majastansa Poika kirvehen, Juosten rientää rohkeasti Suden jälkehen. Ähkää, puhkaa!-- Peto uhkaa Raatain pojan muserrella, Vaan jo kaatui ulvehella: Luoti lensi kuusesta, Kirvehestä iskuja. Ylpehinä oiva työstä, Pojat saalistaan Rientävät nyt keskiyössä Kilvan kuorimaan.-- "Korpimaahan Karheahan Luusi, peto, lasketahan-- Tapporahat maksetahan Meille kihlakunnalta," Kuului hautasaarnansa. Aamun tullen aurinkoinen Loisti taivaaltaan. Väsyneinä pojat nautti Unta vuoteellaan. Hampaan luske, Ruohon ruske Nurmell' äänen saada koitti, Puut ne huokui, linnut soitti, Juhla tyyn' ol' luonnossa, Melske öinen tauonna. MAALLENI. Nuotti: Ur svenska hjärtans djup en gång. Oi Suomi, isän, äidin maa! Ei sua vieras sortaa saa, Ei vallat vääryyden: Kun olen jäsen kansasi, Sull' elän, kuolen, Suomeni, Tää ota heikko uhrini, Sä maani armainen. AIKA. Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä: Kun aamua odotan, puoless' onpi jo päivä, Kun puolehen odotan, ehtivi kohta jo ilta; Vaan illoin siintävi silmiin aamuinen taivas. Niin kulkevi aika, kuin rientävi kiitävä pyörä. JÄIDEN LÄHTÖ. Koska rannan ruohot nousee Talven kolkon haudoista, Silloin järvet jäänsä laskee, Virrat purkaa kahleensa. Koska linnut rannan hiekkaa Suutelee ja tervehtää, Koska koski riehuu, pauhaa-- Silloin sulaa järven jää. Silloin laine loiskii rantaa, Tuuli jäitä järkyttää, Virran vesi sillat sortaa, Koneet kaataa, hävittää. Vaan kun vesi vallatonna, Työnsä täyttäin, mellastaa, Taisto taukoo, kahleetonna Kulkee laine laidoissaan. Niinpä kansa, noustuansa, Vallat väärät masentaa, Sydän samoin taistollansa Aaltosensa rauhoittaa. TAISTELE! Jos mikä vaivaa sieluasi, Jos mikä polttaa keuhkojasi: Taistele vaan! Jos rumat henget raivoten ryöstää, Tahtoen surmaan sielusi syöstää: Taistele vaan! Jos koko taivas tummenisi, Ei tulet tähtein tuikkelisi: Taistele vaan! Vaikkapa kaikki kostoa kiehuu, Maailma pauhaa, raivoten riehuu: Taistele vaan! Taistelu sankarin voittohon vie, Taistelun kautta on taivahan tie: Taistele vaan! PALKATTOMAN PALKKA. Mon' ei ihmislapsi tässä Elämässä Nauttia saa suloista Kukkiensa Kylvämäinsä Kauneutta, tuoksua: Useasti äiti hellä, Kätkyellä Lapsillens kun laulann' on, Korjatahan Tuonelahan-- Kalm' on kolkko, armoton. Usein isä aurallansa, Kuokallansa Pellon perkaa pojalleen. Maat kun vääntää, Korvet kääntää-- Hautaan horjuu levolleen. Moni, maansa parahinta, Kallihinta Etsein, uhraa voimansa: Puuhailtuaan, Taisteltuaan-- Jälkeen jättää aarteensa. --Kehno oiskin palkka mainen, Haihtuvainen: Saatu taikka saamaton! Työn ja kunnon, Jalon tunnon Oma on taivas verraton. VANHUS. Lasna huokaelin näin, Miesten töitä nähdessäin: "Ah, jos lapskin mies jo ois, Miehen töitä tehdä vois!" Kuulin töitä urhojen, Rauhan, sodan sangarten, Ajattelin: "Onneton Olen kurja, kunnoton." Nousi päivä nuoruuden, Hyörin, pyörin, puuhaillen, Vaan ne, mitkä aikaan sain, Kaikk' ol' lasten töitä vain. Rintani nyt raivostui, Elon päivät halventui, Huusin: "Enkö nuornakaan Mies voi olla toimissaan?" Maltuin. Toivoin miehuutta. Tuli miehuus, mainetta. Vaan se, minkä tehdä voin, Kaikk' on kehno, arvotoin. Tyydyin, vaikka hämmästyin. Vanhennuin ja nöyristyin. Maani alttarille vein Heikon uhrin, minkä tein. Nyt ei voimat työhön käy. Toista toivon, jok' ei näy. Iloitsen, kun kuntoni Kaikki kannoin maalleni. LÄHTÖ. Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta Äidin helmast' asti hautahan; Tuhat ilon, tuskan kyyneleitä Kylvänyt on lähtö hiekkahan. Lähtö onpi synty ihmislapsen,-- Alku surun ensi kyyneleen,-- Jokahinen askel ottamansa, Lähtö vaan on monin vaiheineen. Huolen, toivon, ilon kyyneleitä Vaikuttavi jättö vanhempain: Lemmen laiho taikka tuskan tähkä Tiedossa on päiväin tulevain. Lähtö, lähtö onpi ihmisriento, Vanhuuteen kun vaipuu voimansa; Haudassa on vanhan harmaahapsen Lähdön loppu, uusi maailma. JUHANNUS. Oi sä kallis juhla Juhannuksen! Toivon silmät sulle aukeaa, Korvat kuulee soiton kaikutuksen, Kiitollisna sydän kohoaa; Kyyneleitä pyyhkein poskiltansa Huojentelet köyhäin huoliansa. Kedon kukat, linnut lauluinensa, Vainioilla viljat laihoineen Kaunistaapi luonnon riemuinensa, Lohdutuksen luopi sydämmeen; Tuhat nousee toivon huokausta Taivahalle, tuhat rukousta. Terve, terve, juhla Juhannuksen! Maa ja taivas sulle aukeaa, Toivon tuot ja kannat kaipauksen, Kaipauksen uutta maailmaa: Kaikk' on kaunis maassa muuttuvainen, Täm' on kuva, tosi tulevainen. SOTILAAN MUISTO. Nyt kuules, kulta neitonen, Kun eilen ammuin joutsenen, Sisästä löysin timantin, Tuon loistokiven kallihin! Kuin joutsen, lempilintuni, Sä olet puhdas enkeli, Mi syämen lennät taivaalla, Ja laulat lemmen riemua. Kuin kivi kallis, kalliimpi On hellä silmänluontisi; Ei kristallit, ei timantit Sen vertaiset, niin kallihit. Siis, sydämeni ruhtinas, Sen voittaja, sen valtias, On halpa sulle loistoni, Vaan ota sentään uhrini! Se muistoks olkoon minulta, Kuin hiekka kalman kankaalta. Se kanna kiehkurassasi-- Sen nähden, muista kultasi. Jos petän maani, mustukoon Tää timantti! niin sammukoon Myös muistoni! Vaan taistellen Jos kuolen--näet sä loistehen. Ja vereni kun vuotaa maan Edestä viime pisaraan, Sä tähtimaihin katsahtain Mun näet ja loistat sielussain. Kun nurmi, nostain kukkia, Tuo haudalleni kruunua, Sä lemmen kyynel siihen luo, Jon levännehet luuni juo. Tää maa jos sortuu kansoineen, Jos syöstään kurja orjuuteen, Niin luokseni sä lennä pois, Sull orjan kahleita en sois. IHMIS-ONNI. Niinkö täällä ihmis-onni, Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee, Hautaan hoippuu, hajoaa?-- Moni kantaa, kiskoo, raataa, Kituin kärsii, kuolo kaataa, Hautaan hoippuu, hajoaa. Moni perheen, lapset laittaa, Leivän leipoo, paistaa, taittaa, Hautaan hoippuu, hajoaa. Moni toimii, riehuu, rientää. Hyvän toivoo, huonon niittää, Hautaan hoippuu, hajoaa. Moni kurja kerjää, kiertäin, Pyrkii, pyytää, samoo sieltäin, Hautaan hoippuu, hajoaa. Monen sielu, ruumis runtuu, Itkein elää, maahan murtuu, Hautaan hoippuu, hajoaa. Niinkö täällä ihmis-onni, Niinkö katoo, kuihtuu, kuolee, Hautaan hoippuu, hajoaa? Ei!--Ken kyisen korven kulkee, Petoin keskelt' turvaan tunkee: Kunnialla kruunataan. Niin on maisen matkan laita. Tääll' on toivoin toukoaika: Hauta onnen tarjoo. MAINEN KOSTO. Kosto, kelvoton, jo viihdy! Elä kiihdy! Rinnan runneltaisit jalon, Hengen valon Pyhän saisit sortumaan; Kosto, viihdy, viihdy vaan! Sydän, salli koston kuolla! Tuolla, tuolla Koston kalpa korkealla Taivahalla! Parhain kosto päällä maan: Kiitä kelvotonta vaan. KIEHKURA. Suloseppeleisen laittoi Neito kukkasista niemen, Istui, allens oksan taittoi, Varjostohon vesan pienen. Unelmihin siihen uupui, Kultaistansa kaipaellen, Metsäinen kun soitto kuului, Käki kukkui kaikutellen. Unetarpa hempukkansa Laski lemmen taisteloihin: Siinä sortui kiehkuransa, Muiston-kukka murennoihin. Niin nyt herättyään, neito Lintuin lauluja ei kuullut, Päivääkään ei nähnyt, keito, Kukkain tuoksukaan ei tuullut. "Kirottu!" soi huuliltansa, Sydän sykki toivotonna; "Kuka onnen kiehkuransa Hukkaapi, on onnetonna." KUKALLE. Väistä, kukka kaunokainen, Ettei outo ampiainen Myrkyin sua surmoais! Väistä, ettei mehiläinen, Laulavainen, kiertäväinen Huuhdo mettä huuliltais! Mutta katso perhon silmään, Kuin hän lemmen kyynelillään Lehtiäsi lämmittää. Hälle hellä suusi suikkaa, Suusi suikkaile ja kuiskaa: Tule mulle, _mulle jää_! SIKSI ITKEN. "Miksi itket, poikaseni, Valittelet illat, aamut?"-- Siksi itken illat, aamut, Siksi vaivainen valitan: Olen ilman impyettä, Aivan onnetta elelen, Vailla neidon näppäryyttä, Soreutta sievän varren, Vailla kasvojen valoa, Suun suloisen suuteloita, Säihkyä sinisen silmän, Kiiltoa kiharahiuksen. Siksi itken illat, aamut, Siksi vaivainen valitan. KAIPAUS. Ah! kaipaus täyttää rintani nyt, Kun Lemmetär onpi mun eksytellyt: Se enkeliänsä tok' nähdäni tuo, Mut siipiäns mull' ei varjoksi suo. Tult' isken, kirpovi kipeniä, Vaan yöhön ne haihtuvi höytyvinä: Niin Lemmetär hempeät lapsensa vie, Se menness' on heillä mi tullessa tie. Nyt taaskin taivahan impyen nään! Kah tulta kuin tuiskuvi höyhenistään! Suur kiitos, lahjasi maalle kun tuot!-- Mut miks ne vaan harvoin kukkia suot? Ah! aina jos rinta hehkuvainen Sais kiihtäjän, palkehen liehtovaisen, Ja saisko sydämmeni vaipuessaan Ain' untua helmaan rakkahimpaan. Mull' laaksosi, enkeli, tuo toki, voi! Nyt kuuntele!--huoleni kantele soi! Jos pakenet, toivoni riutuva on, On taivaan riemuki tuikkeheton. ETSIN. Kauan etsin kankahalta Mansikkata mieluisata, Kauan puron partahalta Kukkaa lemmen liehuvata. Etsin taivon purppuroista Lemmen punaa loistavata, Mustan yönki haamustoista Onnen kultakiehkurata. Etsin tyyntä lemmen silmää Sinipilvein pieleksistä, Tutkin tähtein tulta selvää Kiiltohelmein hettehistä. Etsin. Kuulin äänen vienon, Löysin kukan kultapäisen, Punaposket, hiuksen hienon-- Löysin silmän säihkyväisen. LÖYSIN TOISEN. Ah! en huolis, Vaikka kuolis Eilinen mun impyeni! Löysin toisen Ruusunmoisen, Kauniimman kuin kastehelmen: Elän hällen. Niinpä pyöri, Hypi, hyöri, Leiki, lempilintuseni! Kah, tää vasta Autuasta! Taivas, niinkuin enkeleillä, Maass' on meillä! YHTYESSÄ JA EROTESSA. Kun viimeks yhdyin sun, Ol' uhka pakkanen, Kuin hangen selkä mun Myös sydän talvinen. Vaan tuike silmäsi Mun mielen virkisti, Ja huulen-hohtosi Mun rinnan hauteli. Myös lempi-silmillä Meit' taivas katseli, Ja eron hetkellä Kasvomme kasteli. LAULA, KULTANI! Laulapas, mun kultasen', Nurmi vihannoi! Kuules kuinka kerttunen Pensastossa soi! Laulus on Lempe'in, Soittos on Suloisin, Kuulla kuin voi. Kuules, kultaseni, kuin Kosket pauhajaa, Hongat laulaa huimistuin, Ilma vinkuaa! Laulus on Lempe'in, Soittos on Suloisin Kuulla kuin saa. Laula, hellä kultani, Kerttu vaikenee, Kuni pensas kuihtuvi, Ruusus raukenee! Lempi mun Rintani Täyttää, kun Laulusi Vaan helisee. NYT HÄN NUKKUU. Nyt hän vaipui vuotehelle, Huokaa--huoatkoon. Hymy nousee huulosille, Pyhä hohde poskusille, Nukkuu--nukkukoon. Kuu jo valaa kiehkuroihin Kiiltohelmiään; Sielu taivaan asunnoihin, Loistaviin ja vihannoihin Lentää leikkimään. Keveästi sydän sykkii, Rinta kohoilee; Veri soutaa, suonet tykkii, Enkel' häijyt henget lykkii, Tuonen torjuilee. Nyt hän nukkuu; henki häilyy Lemmen lehdoissa; Mulle sydämensä säilyy, Mulle silmä kirkas päilyy Aamun koittaissa. SILLOINPA KESÄ MINULLA. Konsa peippo piipottavi, Kesä lapsille tulevi; Konsa leivo laulahtavi, Nuoret hyppivi norolla; Konsa kukkuvi käkönen, Vanhuksetkin virkoavi. Milloin on kesä minulla?-- Silloinpa kesä minulla, Kun on kultani kotona, Joutsen hellä helmassani, Vaikka talvella tulisi, Lumisäällä laulahtaisi. KAHDEN TAHTO. Suuteloista äiti kieltää. Pitäneekö noutaa mieltään? Sydämeni sanoo toisin. Kumpaakin jos noutaa voisin! Rinta kiehuu, kuohuu--oi! Ken nyt viihdyttää sen voi? Äidillä on vanhan mieli, Vanhan mieli, vanhan kieli; Sydämen sain Jumalalta, Tahtoni lie Taivahalta: Joudu, kultaseni, jo, Jo on valmis suutelo! MIN' EN HUOLI. Eikös neito naida sais, Ketä rinta rakastais? Kaikki miehet naivat niin-- Miksi mua kiellettiin? Mulle Matti tarjotaan, Jot' en huoli milloinkaan. Muut sen kyllä ottaa vois, Min' en huoli, viekää pois! MAAILMA JA SYDÄMENI. Miksi sydämeni töitä moitin? Maailmallakaan ei toimet toisin. Missä kaikuu sopu sointuisalta? Kuohua vaan kaikk' on, aaltoin valtaa: Pouta-ilma uhkaa ahavalla, Ahavainen myrskyn pauhinalla; Niin on melske, niinpä mellastukset, Salamat ja luonnon liikutukset. En mä töitä sydämeni soimaa: Maailmallakaan ei kyllin voimaa Estämähän eripuraisuutta, Sotaa, sortoa ja kavaluutta. Mistä lahkot, eriseuraisuudet, Vainon valta, surman hirmuisuudet? Kaikk' on koston, turmeluksen tuoma Maailmassa karvas myrkkyjuoma. Sydämeni täynn' on tuhansia Maailmaisen elon tuntehia,-- Ihmekö jos telmäilee, jos riehuu, Toisinaan niin polttavaisna kiehuu, Voimia kun voimat vastustellen Polkevi ja raataa raivoellen. Miksi sydämeni töitä moitin? Maailmallakaan ei toimet toisin. KAHDENLAISIA KUKKIA. Kukkii kylmä jää, Kukkii nurmi nukkapää. Mut miks, kun on päivän paiste, Sulaa jäisten kukkain loiste? Siksi--nytpä nään-- Sulaa loiste kylmän jään, Silmäns kirkkautt' ei kestä: Lempi puuttuu sydämestä. NUORELLE TAIDEMAALARILLE. Toivon Sulle, nuori Taideniekka, Että taitos kasvais kukoistaen, Kesällä kuin Suomen kankahilla Kasvaa koivut, tuomet tuoksuavi, Lehdot kaikki leyhkää lähistölle, Paistehessa kesä-aurinkoisen! Niin Sun taitos, kuntos kasvakohon Kuvailemaan kummut, kukkulamme, Laaksot, lammet, kosket kuohuinensa, Hyrskyinensä virrat vahvimmatkin, Maalaamahan maamme mahtipaikat Sekä sodan, rauhan sankarimme, Loihtimahan tummat loistaviksi. Niin Sä kasva, kartu kansallemme, Kunniasi olkoon kunniamme! RUKOUKSENI. _Luojani!_ Jos nuorna mun viet pois maasta, jos nuorna, Niin helpota ensin lähtöni kuorma: Mun kaks elon maljaa juoda ens anna,-- Sä, Kuolema, sitten maljasi kanna. Runotar, tuo ensiksi Mulle mehumaljasi! Nesteet maasta, taivaasta Salli siihen kumpuilla, Sulattele nesteesen Aarteet ihmissydänten: Rinnoiss' elon virrat saan Laulaa sitte kuohumaan. Lemmetär, tuo toiseksi Mulle herkkumaljasi! Loihdi lemmen ruusuista Siihen viina vahtoisa, Sulattele viinahan Riemuhelmet taivahan: Autuaana sitte voin Elää, kuolla, huoletoin. _Luojani!_ Näin juotua, tuon viel' uhrini Sulle, Ja helppo on silloin kuoloki mulle: Niin seisota silloin tykkivä suoni, Niin maasta mun tuokoon luoksesi Tuoni. VIINIMALJA. (Suomennos). Nuotti: Upp genom luften j.n.e. Veikot, kun vuotavi kultaset maljat, Niin kevät sieluhun virkoavi; Murheita murtavi hehkuvat marjat, Riemujen laakso on maalimaki. Henki jo nousevi tähtien luo; Sumutkin sammuvi, maljan kun juo. Löydy ei pilviä otsalla meidän, Joit' ei sais viini pois, haihdutellen, Siispä sen vaahtohon huoleni heitän,-- Riennä jo maljojen kalkkehesen! PIENI KATRI. Ruotsalaisen kansanlaulun mukaan. Kuninkaan eli hovissa pien' Katri piikana Kuin taivahalla tähtinen, ihana, loistava. Hän loisti lailla tähtyen ylitse neitojen, Kuningas nuori näki sen ja lausui hymyillen: "Jos tahdot olla kultani, sinulle, Katrisen, Hevoisen annan parhaimman, satulan kultaisen." "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne, Äläkä kunniatani minulta viettele!" "Jos tahdot olla kultani, sinulle lahjoitan Punaisen kultakruununi, helmistä hohtavan." "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna se, Äläkä kunniatani minulta viettele." "Jos tahdot olla kultani, jo saatki, Katrini, Sä puolen valtakuntaani ja puolen maatani." "Nuorelle puolisollesi, kuningas, anna ne, Äläkä kunniatani minulta viettele." "Ja jos et kullakseni mun ruvenne sittenkään, Niin piikkitynnyrihin sä hirmuiseen syöksetään." "Jos kuolla piikkitynnyriin mun nuorna täytyisi, Näkevät taivaan enkelit mun viattomuuteni." Syöksetti piikkitynnyriin kuningas Katrisen, Ja orjan käski pyörittää, vihasta vapisten. Kaks sitte valkokyyhkyä lens alas taivaasta, Takaisin taivahasen ne lennähti kolmena. PAIMENELTA. 1. Muistan kuinka paimenessa Immen kanssa iloitsin, Muistan kuinka iloitessa Toisinaan myös suutelin, Suutelin ja suudellessa Neiti hymyi hempehin. Aika kului lehdikossa Leikiten ja lemmiten, Kaikk' ol' leikki viatonta, Tointa luonnon lapsien. Kaksitellen, joukotellen, Kaikk' ol' yhtä vapaisuus, Viatonna vieretellen-- Se on soma suloisuus! Miks et vielä veri kiehu, Niinkuin lasna, lemmiten? Miks et hyöri, liiku, liehu, Laulaen ja leikiten? Niin, mä tiedän, miks et liehu: Tunto suree turmeltu; Viallinen ver' ei kiehu, Luonto itkee loukattu. 2. PAIMENEN LAULU. Täällä koira karjoineen, Täällä karja kelloineen, Hui, huhu huu! Täällä nurmi ruohokas, Aho, mäki marjakas, Hui, huhu huu, Korpi kajahuu! Salot suuret salini, Mätäs pieni pöytäni, Hui, huhu huu! Eväskontti aittani, Lähde kaljakannuni, Hui, huhu huu, Korpi kajahuu! Tyynet lehdot leikkini, Linnut soittoseurani, Hui, huhu huu! Joutohetket juhlani, Luojan luonto pappini, Hui, huhu huu, Korpi kajahuu! 3. Lauloipa mullekin laakson lintu Taivahan kaunihill' äänellänsä; Päiv' oli silloin lämmin ja leuto, Kukkaset suuteli toisiansa, Kukkaset suuteli, lehtoset lempi, Kuusia syleili hempeä henki, Minäkin lintua lempiä sain. Autuas aika ja kultanen kehto!-- Laakson lintua lempiä sain! Kukkaset lempivät, lempivät lehdot, Luonto kaikk' oli lempeä vain. Vaan ijäks taivas ei maillemme mahdu. Onni tääll' on kuin tuulessa rahtu.-- Kulkeva kotka mun lintuni vei! 4. POIKANA. Kerran, poikana, Vuoren harjulta Katselin koskehen rientoa ankara aaltoin. Silloin toivoni Vyöryi, virtaili, Miettehet taivohon, pilviä ohaten, lensi. Vuoren korkeus, Virran vilppaus Kilvass' ei kyllin kestää voinut. Läksin laaksohon, Kosken kalttohon, Kukkia, Vellamon hopeahelmiä, katsoin. Nautin tuoksua, Lintuin laulua, Maistelin marjoja, suutelin ruusuja rannan. Näin sai untumaan Luonto helmassaan-- Vaan jopa kutsuva kaikui soitto. Käki vietellen Sai mun vuorellen, Siellä mä kuuntelin kukkua, pauhua kosken. Päivät riemuiten Vietin laulellen, Muistelin laaksoa, ihmehin huokuja honkain. Aika riensi vaan, Riensi rientoaan-- Viel' en ol' entänyt toivoin maata. 5. Mikä olenki utala?-- Olen höyhen tuulosessa, Rae raju-ilmasessa, Vene vieno vaahtopäissä, Lastu aaltojen ajolla. Kuhun kulkenen katala, Kuhun oksahan osannen, Kuhun jäähän jäätynenki, Missä löytänen leponi, Rannan tyynen, rauhallisen? 6. Kuin himmeä on helmi hohtavaisin, Timanttihin verraten. Kuin tumma vaan on tähti tuikkavaisin, Aurinkohon verraten. Niin vienosti ja tummaan välkkyväinen On ihmishenki, korkein käskyläinen, Luojahansa verraten. 7. Kun päiv' on kirkas, paisteinen, Niin pääsky pilviin entää, Vaan kun on taivas pilvinen, Se läsnä maata lentää. Niin toivot, riennot ihmisen Ne nousee, laskee jällehen. 8. Kah, punapilvet mustain alle tunkee! Kah, ruskonenkin yöhön uppoaa! Vaan rintani tok' riemun, rauhan tuntee: Näen yölläkin kuin Pohjo leimuaa! En näe vaan, mut tunnenkin sen palon, Se sydämeen luo pyhän lämmön, valon Jok' yli maan ja kansan kuumoittaa. 9. Kuka iloitseepi kukast' auran, Päivän kukasta ken punoo paulan, Vaan on mulle mieluisampi varmaan Kämmekkäinen Maariani armaan. 10. KOMPASTUS. Useesti, kun ma kompastuin, Niin häpesin ja tuskastuin; Mut kerta sattui onnikin: Mä neidon helmaan horjahdin! Ah, kuinka silloin ihastuin! 11. Peippo pesii puuhun, Sorsa salmen suuhun, Minne pesin neito raukka, Kun on katkottuna kauppa Kanssa Kaarloni?-- Pesin turpeen alle Kauas korpimaalle, Sinne tuudin turvattoman, Laitan liekun onnettoman Lapsi-laittoni. 12. Kukkaa monta kasvaa kunnahalla. Muuan kaunis, kiiltävä ja kirkas Tuoksutonna luopi loistoansa: Sille paimen hymyy huoletonna. Kukka toinen, vailla kauneutta, Lähettävi tuoksun taivahille: Sitä paimen katsoo kainostellen. Kukka kolmas, kaunis, tuoksuvainen: Sille paimen hymyy hiljallensa, Suutelee ja ottaa rinnoillensa. 13. Missä kukka, Siellä kesä, Missä tähti, Siellä taivas, Missä lempi, Siellä autuus. 14. Puhjetessa kukka puhtahin, Lehti tuorein hiirenkorvallisna. Kevähästä kesä kaunihin, Lintuin laulu silloin suloisinta. Aamusella päivä armahin, Kastehelmen kukkaa suudellessa. Lemmen kukan ensin puhjetessa Sydän sulin onpi neitosessa. 15. Oi, jos oisit sydämeni: Raitis kuni uusi oras, Puhdas kuni kehdon lapsi, Kirkas kuni lähteen silmä-- Niin jos oisit sydämeni! 16. Missä köyhän kujerrus?-- Kankahilla kuivilla. Missä reuhtoo rikkaus?-- Korpisoilla kolkoilla. Entäs maine, kunnia?-- Tuolla vuorten harjuilla. Mutta missä lempi?--Ai! Rauhan ruusulaaksot sai! 17. Kuin kukka rannan hiekassa, Mun sydämeni Liisassa Niin kiinni riippuvi. Mut myrsky jos vaan kohtaapi, Ja toinen kukka hohtaapi, Niin jätän Liisani. 18. Lapsen kyynel kirkkahin Äidin rinnoilla, Lemmen kyynel lämpimin Neidon poskilla, Kaipuun kyynel katkerin Haudan reunalla. 19. Virta! ah kuin kiehut, kuohut! Suli' on taivas loiston suonut: Näin sun hyppys hauska ois. Vaan jop' uhkaa vaahdon vyörre, Tuoss' sun peittää, miss' on pyörre: Kiiltohelmet haihtui pois! 20. Neidolta sai poika suuta. Paimentyttö kuuli sen, Kertoi emännällehen. Koko kaupunki nyt huutaa: "Neidolta sai poika suuta!" 21. Jos ma sirkkana sirisen: Kuuntelevi kukkatarha. Soittelenko sirkkusena: Lehdet puissa leikitsevi. Pensaskerttuna pajatan: Paimen seisovi polulla. Laulelenko leivon lailla: Kyntömieskin kuuntelevi. Satakielisnä sanelen: Vaipunutkin virkoavi. Kukun kuululla käkösen: Kajahtaapi korpimetsä, Neidon rinta riemahtaapi. 22. Käki nauraa kukkuessa: "Kohta sataa vettä!" Neito hymyy nukkuessa: Sataa aamun koittaessa Hunajaa ja mettä! Kelle vesi?-- Paimenelle. Kelle mesi?-- Sulhaselle. VUODET 1870-1872. PAIMENELTA. 23. PAIMENET TULILLA. Kaikki leikkihin nyt! Nautinto on karjan työ, Kuin liekki tuo Roviolta rangat syö Ja ilmaa juo. Kaikki leikkihin nyt! Yhtykäämme rinkihin, Kädet käsihin: Riemu leikin liekki on, Jossa murheet kortuu, Leikki karsas, riemuton Kylmenee ja sortuu. Laulumme Leikille On kuin tuuli liekille. Leikkivät lehdotkin, Laulavat linnutkin Lehdikoissa; Niinpä me Laulain leikimme Nurmen kukastoissa.-- No, no, no! Nyt loppukohon jo! Leikki niinkuin laulukin Lyhyest' on kaunihin.-- Miss' on torvet, Virkasarvet? Niihin kynnet, sormet! Kukin soittamaan, Posket palkehina liehtomaan, Että metsä raikaa! Nytp' on meill' oikein aikaa. Koko soittosarja Juur ammoo kuin karja; Toiset pärrittää ja tärrittää, Niinkuin ratas tiellä täräjaä; Toisten torvi voimakas Raikuu raivokkaasti, Kuulee korven kuningas Louhilinnaans' asti. Ei tästä säiky maailma-- Pedot säikähtyy, Ei mielly ihmiskuuntelja-- Karjat mielistyy. Vaan hengästyyhän orhitkin, Uupuu härjät ammomasta, Niin miks'ei heikko paimenkin Torveansa soittamasta. Hoho, hoho hoi! Koirat haukkuu, karjan kellot soi. 24. Ellös kadehtiko onneani, Paimenellakin on pahat henget: Paarmat käskee kiroelemahan, Närhi räiskyttävi ruokotonta, Korppi kavaluutta ylistääpi, Varkautehenkin pyytää vares, Kotka kiihoittavi murhatöihin, Viel' on yksi pahin kiusanhenki, Joka täyttää koko sydämeni: Se on, näet, tuo Nella nilkosilmä. 25. MYRSKYINEN JA TYYNI LAMPI. Kun kylmänlintu myrskyn ennustaa, Ei muut kuin tuuli silloin uskaltaa Kuohutella lammen lainehia, Liikutella rannan lehtosia. Vaan taivasta kun lampi kuvailee, Niin sorsat siinä kilvan uiskelee, Sulho soutaa kanssa impyensä, Taivas täyttää heidän sydämensä. Näin vaihetellen sydän vallatoin On usein riehuvainen, rauhatoin; Vaan kun lohdutus tuo rauhoituksen, Tyyntyy rinta, löytää virvoituksen. 26. MARJATYTTÖ. "Oi te maasta mansikkaiset, Saatte kyllin suudella: Teitä etsii ihmislapset, Teitä lintu laulava; Vaan ken etsii minua, Kenen silmä mulle tuikkaa, Ken se mulle suuta suikkaa?" Näin se neito suulla soitti, Mansikoita poimien; Vuoret kaikui, vaikka koitti Neito laulaa hymisten: Metsämiespä hiipien Suunsa tarjosi,--mut kuuli: "Pois sä, käärme, myrkkyhuuli!" 27. Kuuluu kellot, kalkkanat, Ulkon' orhit kuopivat, Talohon käy kosijoita: Tyttö, säpsähtäen noita, Heräjääpi aitastaan Ylkävierait' ottamaan: Silmäns' unen sikkarassa, Korvans' unen kokkarassa, Pääns' on turrin tarrillaan, Suunsa mirrin marrillaan: Kosiotpa peljästyvät, Ovest' ulos peräyvät, Ratsuin kellot helkähtää:-- Tyttö parka yksin jää. 28. Miksi viheltääpi Vilho, Miksi ilon itsestänsä Ottaa aina iltasella?-- Siks kun päiv' on päähän päästy, Päivä päästy, työt on tehty, Kulku viepi kullan luokse, Asunnolle armahansa. 29. PAIMENTYTTÖ. Mättähältä mättähälle Poika seuras neitoa: "Annathan sä suuta mulle, Ethän poista huulia? Eihän torju kukkakaan Perhosia huuliltaan!" Mättähältä mättähälle Neito juoksi allapäin: "Enpä kuule kuiskujasi, Elän paimenessa näin: Satakieltä kuultelen, Mansikoita suutelen." 30. Havahduin kevät-aamulla. Juur ehti korvan' aueta: Niin kuulin soittavan Kuin lehtolintusen; Juur ehti silmän' aueta: Näin aamun koittavan, Kuin kasvoist' enkelin. Ei laulu lehtolintusen, Ei koite kevätpäivyen: Ol' laulu oman lintuni Ja koite kasvot kultani. 31. Likisti neito kättäni: Vavahti silloin rintani; Sivelsi sormin poskeain: Kuohahti veri rinnassain; Syleillen vaipui kaulalleni: Jo luulin jättäväni maan; Huulensa liitti huulilleni: En tiennyt mitä luulinkaan. 32. Sin' et usko tarua, Ett' ois ruusupensasta Luotu puiden kuninkaaksi; Vaan kyll' uskot, poika, sen, Ett' on luotu neitonen Sydämesi valtiaaksi. 33. ARMAANI SYNTYAIKA. Silloinpa syntyi minun kultani, Kun kirkas päivä nousi taivahalle: --Siitä sielun kirkkaus. Ja kuu kun riensi lempeänä länteen: --Siitä syämen lempeys. Koi kaunihisti silloin vilkutteli: --Siitä silmäin ihanuus. Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin: --Siitä kasvoin kauneus. Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli: --Siitä lempi rinnassaan. Sen Luoja käski mulle kasvamaan. 34. Miks aholla mansikkainen?-- Kun vihertää nurmen nukka. Miks vihertää nurmen nukka?-- Kun lehottaa lemmen lehti. Miks aholla lemmen lehti?-- Kun heloittaa immen vuode. Milloin siihen impi untui? Kaivatessa kultoansa. 35. EL' AINA. El' aina kerro keväimestä, El' aina kevät-aamusta, El' aina kuisku kukkasesta, El' aina laula lemmestä! Vaan mistä nuorna laulaisin, Kun kevät nuoruuteni on? Ja oisko kukka-aikakin Ja lemmenpäivä lauluton? 36. KEVÄTLAULU. Vihertää viljasarka Ja hyppii lammas arka Edellä paimenen, Ja vuohet vainiolla Vipeltää vallatonna, Kuin hurja poikanen. Ja tuulten kanssa pillit Viheltää: pedot villit Kavahtaa kankailta; Kaikk' ilkipeikot kuiluun Pujahtaa, kuullen huilun Sävelten sointua. Hyvästi, murhe musta! Nyt rinnan tahrausta Kev'-aallot puhdistaa, Ja kukkain kanssa mieli Havahtuu: sydän, kieli, Kuin linnut, laulahtaa. 37. TAMMEN VARJOSSA. Mä kesä-iltan' uuvuin Unehen nurmikolle, Varjohon vahvan tammen, Keskellä tuoksukukkain: Mun luoksen' astui impi Utuisin hienohelmoin Ja hapsin hajannaisin, Valosta välkkyväisin, Kuin säikehinä kullan. Kasvonsa loiste hehkui Kuin helle aamupäivän, Ja siniliekin lailla Myös säihkyi silmäsensä. Mun luoksen' astui impi Ja taittoi tammen lehvän Ja kukkakimpun taittoi, Tul' itse kolmanneksi. Hän lehvin peitti pääni: Niin järki raukan sulki. Kukilla täytti rinnan: Niin sydämeni ryösti. Ja tuosta rohkeasti Syliini itse hiipi:-- Näin kerrassaan mun voitti. Ei, totta, neito viekas Näin valvoissan' ois tehnyt. 38. Kukka rinnoillani on Kuva lemmen-ruususta; Lemmen-ruusun varjossa Säilyy kuva kultani, Mutta kullan rinnassa Säilyy oma kuvani. 39. On jotkut tulleet näkyihin Ja silloin nähneet enkelin, Vaan selvälläpä päällä minä Sain suudellakin enkeliä. 40. Kaikk' ihmein oudoksuu, kun Katri rohkenee Levätä aitassa, joss' aavet hoippuilee, Vaan lujastihan Katri uskoo sen, Ett' aaveheks ei muutu sulhanen. 41. Kukka nukkui-- Neito valvoi vieläkin; Linnut nukkui,-- Neito lauloi vieläkin! Sulho nukkui,-- Nytpä nukkui neitokin! 42. Etelä-Hämeestä löydetyn kansanlaulun mukaan. Yleni vuori kaunis kaukana, Puu kaunis kasvoi vuoren kupeella, Puuss' ihanainen oksa viherti, Ja oksa kantoi pesän ihanan, Pesässä linnun munan korean, Munasta sievä lintu liverti, Linnussa kasvoi höyhen hienonen, Ja höyhenestä tehtiin tyynynen, Tyynylle kaunis neito nukahti. Niin nukahti, vaan siit' ei mainittais, Jos onnellisen unt' ei uinahtais. 43. Niin muinen lauloin lemmestä, Kuin oudon kukan tuoksusta, Jon tuuli toi Ja huokua mun soi. Nyt löysin lempiruusun, nyt Voin laulaa myös kuin lempinyt, Ken hunajaan Kastaapi huuliaan. 44. ERHETYKSIÄ. Me ihmislapset usein erhetymme (Vaikk' erhetyksiä en ylistä): Kas, äsken janossa mä vettä etsin, Mut vahingossa tartuin viinahan; Nyt neitonen toi mulle kukkakimpun, Mä erhetyin ja tartuin--neitohon. 45. PAKENEVA LOHDUTUS. Pisarainen, Loistavainen Lehden poimessa: Kuiskaellos hiljaa mulle, Mistä löydän vertaa sulle Kirkkaudessa. Näin kun lausuin,--tuima tuuli Kukkaa häilytti, Hiljaa vavahti sen huuli,-- Helmi hälveni. Kukka rannan! Kelle annan Sinut muistoksi? Kell' on huulet samanlaiset, Kasvot, kuin sun, ihanaiset, Ken on kultani? Laine läikkyi,--rannan sorti, Ryösti kukkasen, Niin mun mielenikin murti, Jätti murheesen. Hellä rastas! Mieli raskas Multa virvoita! Lausu voinko toista kuulla Ääntä suloista, kuin sulla, Kuulla armasta! Rastas lauloi--mutta haukka Hänet karkoitti! Yksin siinä seisoin, raukka-- Kyynel vierähti. 46. Tuskan kuumuus liekillään Murhemaljan kuohuttaa, Mutta kyynelhelmillään Kuohut liekin sammuttaa: Murhemalja vailentuu, Tuskanliekit laimentuu. 47. KEVYTMIELI. Mik' oisi parhain elon malli?-- Tuo kevytsydän kimmopalli. Mitenkä parhain kuolla ois?-- Lennähtää tuulispäässä pois. 48. En tiedä miksi laulaa lintunen Ja miksi jyräjääpi ukkonen, Vaan itse tiedän siksi laulavani, Kun sävelehet soivat rinnassani. 49. Kun sulhoist' impiseura haastelee, Yks siinä naurahtaa, yks hymyilee Ja toinen raskahasti huoahtaa, Salassa kolmas itkuun tillahtaa. Ken arvaa, miksi näin he kujeilee?-- Ken naurahtaa, sen toivo vahva on, Ken huoahtaa, sen toiveet horjuilee, Ken itkevi, se raukk' on toivoton. 50. _Äiti_. Rakas tyttöin, kuulepas! Kun sä kitket kukkasarkaa, Ellös kitke kukkias. _Tytär_. Kas, kuink' äiti näiss' on arka, Vaan ei sääli ruusuja Sydämeni pellolla. 51. Kukahti käkö kolme ennustusta Kes'-yön sydännä talon tanhuvilla: Kukahti emännälle kuolinvuotta, Ja leskivuotta lauloi isännälle, Vaan tyttärelle kuiskui sulhovuotta, Niin, sulhovuotta sekä naimavuotta. Tuost' aamusella miel'-aloja syntyi: Emäntä itki lähdön katkeruutta, Isäntä armastansa sureksivi, Vaan tytärtäpä lohduttavi sulho. 52. Tyttö kaunis ja korea, Hienohelmainen, sorea Tuli tanssihin ilolla, Toivorintana remahti; Etsi sulhonsa suloa, Kaihomielin kultoansa, Etsi silmin, kuuli korvin, Kuni lintua lehosta. Vaan ei kuullunna käköä, Nähnyt ei hunajahuulta, Kuuli vierahan vikinän, Sävellykset oudon linnun: Murhe mielensä pimenti, Huolia herätti harmi. Tyttö kaunis ja korea, Hienohelmainen, sorea Läksi seurasta surulla, Kaihoten keraltä joukon. 53. PAIMEN LÄHTEELLE. Niin on paimenen elämä, Kuin on lähtehen lirinä Läikkyväisen lehdikossa: Kuuset sulle kunniaksi, Rannan kukkaset ratoksi Rengastavat reunojasi, Hongat huolias puhuvi, Koko metsä murheitasi; Lehtolintujen lirinä Tunnot syämesi sanovi; Kuun kuvat ja päivän paiston Kalvosi kimaltelevi; Tähdet tuikkavan tulensa Yö-sydännä sylkyttävi Pintasi pimentehelle. Lemmeksi sinulle luonto, Ihmisist' ilo vähempi: Jos ken juo heleän helmen Silmäsi sirottamasta, Kasvonsa ken kaunistavi Pohjasi pusertamasta, Niin jo matkalleen menevi, Sun uralle unhoittavi. Niin on lähtehen lirinä, Kuin on paimenen elämä: Lemmeksi sinulle luonto, Ihmisist' ilo vähempi. 54. Tuost' iloitsevi nuorin tyttö, Kun kohta puhkee ruusunsa, Vaan tuost' on riemu vanhimmalla, Kun nyt jo kukkii ruusunsa. Tuost' iloitsevi nuorin tyttö, Kun toivoo naimavuottansa, Vaan tuost' on riemu vanhimmalla, Kun nyt jo löysi sulhonsa. 55. MURRETTU SEPPELI. Tyttö tanssi nurmikolla, Päässä kukkaseppeli; Poikajoukko vainiolla Vallatonna hyppeli. Tyttö istui nurmikolle, Nauraen ja ilkkuen; Poikajoukko ruusustolle Riensi luokse tyttösen. Poikajoukko liehakoi:-- Tyttö seppeleensä soi: Vaan sen ruusu murtui rikki:-- Tyttö vaikerti ja itki: "Voi, mun seppeleeni, voi!" 56. VIIMEINEN TOIVO. Kevät kului kesää toivoen. Kesä rankka myrskyn raatama. Tule syyskin, keltahiuksinen, Haudalleni hapses hajoita, Käske kukkas saattovierahaksi, Nurmi haudalleni nukkujaksi, Iltarusko haudan siunatkoon, Tuulen viima virren veisatkoon, Talvi tulkoon, hautapeittoni, Senpä all' on viime toivoni! 57. Mik' on kuulla kaunihin?-- Korpin laulu ja vareksen. Mik' on nähdä ihanin?-- Suden silmät ja ilveksen. Tuntea mik' armahin?-- Surman sormet ja suukkonen. 58. TYYTYMÄTTÖMÄT. _Pisara_: Miksi mä kurja Pisarana? Miksi ei suotu Virtana vierrä Viitojen halki Järvehen mun? _Virta_: Miksi mä halpa Virtana vain? Miksi en järven Lainehin loiski, Kuohuen kauas Merehen käy? _Järvi_: Miksi mä mieto Järvenä näin? Enkö mä aalloin Vyöryvin voisi Merenä maita Valtaella? _Meri_: Miksi mä hurja Rantoja lyön? Miksi en taivon Pilvenä päily, Taikkapa loista-- Helmenä vaan? 59. Maa yksi, joss' on kukkia, On mulle herttaisin; Kukista yksi nurmella On muista armahin; Yks impi neitoparvessa Muist' onpi rakkahin. 60. PAIMENEN SURMA. Pelvotonna paimen leikki Rannalla, joss' aallot vyöryi; Lainehille lastun heitti, Venheesen hän itse vieryi-- Aalloistapa äänsi tuuli: "Paimen, ellös eksy harhaan, Käänny Tapiolan tarhaan!"-- Leikiksi sen paimen luuli. Ärjy-aallot mylleröivät, Kuohutellen vetten karjaa, Suuret pienempänsä söivät. Vaan kun hirmun vaahtoharjan Herkkuihin nyt syttyi mieli, Kurkkuns' ahnehen se aukas, Suuretkin, kuin pienet, haukkas,-- Paimenenkin silloin nieli. 61. Akka raiska käyssäleuka väijyi Kadehtien kiharoita immen. Kevät-yösen kuutamossa hiipi Harvahammas immen vuotehelle; Siinäpä hän säkkäräiset ryösti, Iloissahan tuosta ilkkuellen. Aamullapa auringon valossa Peilihin nyt silmäs impi rukka, Hämmästynnä lausuin kyynelissä: "Unissani kultan' ylisteli Ihmetellen pääni kiharoita, Liehuivat kuin tuulen lainehissa, Päivyen keväisen kullatessa: Iloitsinpa tuosta ujostellen.-- Vaan nyt ikän' itken ilkityötä, Kujertelen kurja kiharoita, Hävetenpä katson kultahani, Uskallan hänt' tuskin toivoella." Kevähän ja kesän suri neito Häpeällä kultasäkkäräänsä: Kesäiset kun rusoitteli ruusut, Poskuetpa vaalenivat immen; Lakastui kun syksyn kukkasarja, Sammuneena vaipui neidon silmä. 62. Et suosioa voittavan Sä näy vaimos rakkahan;-- Mik' ihme, jos en vois mä siis Mieliksi laulaa maailman, Jok' on kuin tuhatpäinen hiis? 63. LYHYT KESÄ. On lyhyt kesä Pohjolassa, on, Sit' usein täytyy, usein surkutella: Töin tuskin lintu ehtii lentohon, Töin tuskin kevätlaulut lauleskella, Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän On nähty kuolevan tai nääntyvän. 64. YÖN KUU JA TÄHDET. Yön kuu ja tähdet miksi noin Hääjoukon lailla loistavat? Mä mietin.--Arvata jo voin: Unissaan henget hurskahat Taivaassa käyvät vieraisilla, Siit' ilo syttyy taivahilla: Yön kuu ja tähdet loistavat. LAULUNI. Mun lauluin halvat kaikumaan On alttarilta isänmaan. Ehk' oiskin parhain jäädä pois, Kun tehdä vois Sen poika-innoltaan. Puhunko tuulta turhanpäin? Tai voinko peikot peljättäin, Kuin paimen-torvi toitottaa, Niin raikuttaa Ratoksi maamme ystäväin? Se liikaa ois!--Mä laulan vaan Kuin paimen kulkein polkujaan Hyräillen hyppii mielissään, Vaikk' yksikään Ei lainais hälle korviaan. SILMÄYKSIÄ. Se silmäys, jonk' ensin sulta sain Ol' liekki maasta jumalain, Kuin aarnitulten liekki lehkuva, Niin luoksehen se lumos sielua. Ja silmäykses toinen polttavan Löi rintahani vasaman, Kuin noidannuolen sinipilvistä,-- Se pois on polttaa puoli sydäntä. Vaan silmäykses kolmas loisti kuin Salama-pilvet suutasuin Kun sähkön säkeniä vaihtavat:-- Maa, taivas silloin suuta antoivat. KULLAN LUONA. Vaikk' on ilta noin Synkkä, valotoin Nips, naps, Luona kultani Haihtuu huoleni Yks, kaks. Vaikk' on ulkona Myrsky raivoisa, Nips, naps, Luona kultani Sointuu syämeni Yks, kaks. Vaikka taistelun Kuulen juurikun Nips, naps, Vaivun herttaisiin Lemmen unelmiin Yks, kaks. Vaikka maailman Tiedän murtuvan Nips, naps, Kaksi lempivää Taivas yhdistää Yks, kaks. SOINTU JA LEMPI. Ja neitonen soittaa; Ja sulho laulaa vieressään, Hyväillen neittä silmillään: Kuin soitto liittyy lauluhun, Niin sielu sulaa sieluhun Ja syntyy sointuisuus. Ja neitonen soittaa; Sulhonsa laulaa, kiertäen Kahleensa immen kaulallen: Kuin soinnut äsken tauonneet Niin taivahasen kohonneet On sielut lempiväin. YKSIN. Kun yksin laulelen, Näin aina aattelen: Ah jos kultani Yhtyis kanssani Laulamaan! Kun huulein kosketan Taas maljan laitahan, Soisin silloinkin Huulet huulihin Yhtyvän. Ja illan tultua En muuta toivota, Kuin: jos nukkuvan Immen helmahan Nukkuisin. ÄITI JA MORSIAN. Yö myrskyilevä merellä Upotti poikasen, Niin turvan ryösti äidiltä, Tytöltä sulhasen. Tuost' äiti raukka itkien Odotti iltoaan: Hän toivoi hautaturpehen Levoksi murheistaan! Mut tyttöp' ei vaan viihtynyt Hautaansa toivomaan: Luo kultansa hän riensi nyt-- Merehen kuohuvaan. RAKKAHAT LAAKSOSSA. Nyt tarinan Kaiman kalliolta Surulla kertoilen katkeran; Sen koski kallion alangolta On kuiskunut kansan korvahan. Kuleksi neitonen notkelmissa: Se vattu-marjoja poimien, Kutoili seppelen kukkasista: Sill' aikoi kruunata kultasen. Vipelsi kallion hartehille Se neito--kuunteli kuohuja, Jotk' iloiten vuoren; alkamille Valoivat hopean hohtoa. Alhaalla aaltojen kaltehella Hyräili lauluja poikanen; Sen soinnut hajoili taivahalle, Kuin iltasen ruske kultainen. Tään neito, katsoen kalliolta, Het' omaks äkkäsi kullakseen: Kuin kotkan siivet ois hartiolla, Hän viepi sulholle seppeleen. Hän juoks, ei muistanut turmioita, Hän luokse armahan riensi vaan. Ja alas kiiveten kallioita, Hän--loukahti surmaan kamalaan. Ja sulho, silmäten äyrähällä, Näk' oman armahans' turmion: "Mik arvo onpi nyt elämällä?-- Sen tuiki sammunut valo on." Hyvästit otti hän maailmalta Ja painoi seppelen päähänsä: Näin syöksihe kuohuin partahalta, Syvyyteen päättäen päivänsä. Oili' usein kuullahan aina vielä Sen kosken huolella huokaavan, Ja jylhän kallion murhemieliä Suloista neitoa kaipaavan. Vaan kevätpäivyen lämpimillä On nähty rakkahat laaksossa: Siell' laulavat riemu-sydämillä Nuoruuden ihanat muistonsa. TYTÖN MUISTIKIRJAAN. Runoilijat ne vertaavat Sun silmiäsi, neitonen, Sinehen taivahan; Ja poskillesi laulavat He sulanneeksi pilvien Punervan purppuran; Ja, imarrellen, huulias Vertaavat pilven reunuksiin, Joist' annat vuotaa hunajas Janoovain sulhoin sydämiin: Ah, neito, ällös vuodata Siis sielustasi sappea! VIINA JA RAKKAUS. Maan päällä kaks on voimakasta, Jotk' onneen ihmislapset muuttaa: Yks ydinmehu kuolon maasta, Jok' ajaks hengen riemastuttaa, Ja huolet pyörryksihin nukkuvat: Maan asukkaat sen _viinaks_ kutsuvat. Vaan toinen taivaan viinapuusta On ydinneste, vuodatettu Sammuttamahan kaipausta, Kun paratiis' on kadotettu; Maass' autuaita sillä juotetaan Ja _rakkaudeksi_ se kutsutaan.-- Ken "maast' on tullut", nauttii viinoja, Ken taivaan tahtoo, etsii rakkautta. PERINTÖMALJA. On sata kosinnut jo Rusillaa, Mont' tarjottu on kihlaa kalleimpaa, Vaan rukkasill' on tulleet palkituiksi Ja kotiansa sulhot neuvotuiksi: Sill' isävainajansa tahtoa Kuink' unhottaiskaan kaunis Rusilla. Näin isä: "Mun jo pääni kallistuu, Sun, rakas Rusillani, kohouu; Sä perinnöksi jäät ja perijäksi, Sua sulhosarjat etsii ystäväksi,-- Vaan kihloiksi heilt' ano pikari, Jonk' isäs sotavuonna hukkasi! Se, Rusillani, vaadi sulholta, Ett' töissänsä hän näyttää urholta Ja maljan vuorenhaltialta tuopi, Sen tehtyään vast' onnen viinaa juopi. Tuoli' onkalossa vuoren takamaan Se malja löytyväksi kerrotaan." Näin isä lausui, päänsä kallisti, Vaan tyttärensä ensin siunasi: Ja tytär vannoi lemmen-hunajansa, Ken maljan tuopi, sille antavansa; Ja sulhoja tää saalis lennätti Nyt maljaa etsimään, mink' enätti. On sata kosinnut jo Rusillaa, Ei kenkään voita vuorenhaltiaa, Viel' ykskään heist' ei niellä uskaltanut Sit' ihmejuomaa, jonk' on ehdoks pannut Se vuoren-ukko, antaaksensa sen Rusillan maljan sekä sydämen. Jo neidon ruusut luullaan kuihtuvan, Eik' ikänään sen lemmen koittavan,-- Vaan silloinpa, juur silloin ryöpähyttää Kalpaavo kartanolle, välkähyttää Soturi miekkaansa ja vaahtosuun Oriinsa kytkee oksaan tammipuun. Niin reipas ei, eik' uljas, voimakas Muut sulhoist' olleet, kuin tää sotilas: Pukunsa pulska silmät häikäsytti, Katseensa valloitti ja peljästytti: Sill' urhouden kanssa lempeys On maassa voimallisin väkevyys. Luo impyen nyt urho lähestyy; Povestaan kultapikar ilmestyy, Kivillä kalleimmilla koristeltu Ja ympäriinsä kauniiks kirjaeltu: Sen Rusillalle nöyrästi hän tuo Ja säkenöivät silmäykset luo. "Teit', armas neito, kauan rakastin Jo salassa; nyt julki uskalsin, Kun sallimus teit' antanut ei muille Ja onni vastakynttä valituille Osoitti urhoillen, jotk' ensisti, Kosissa käyden, teitä rakasti! Kun haltioit' ei nähdä päivällä, Mä yössä ratsastin kuin pilvessä, Ja aattelin: kun taistelussa kuolla Urholle kunniaksi lie, niin tuolla, Jos voittoa en löydä, kuoleman Suloisen löydän eestä Rusillan. Näin, valmis kuolohon kuin voittohon, Mä ratsastin ja löysin onkalon, Niin jylhän kuin on kerrottukin noissa Saduissa haltioiden asunnoista; Vaan vasta kylmenin ja kuumenin, Kun vuoren-ukon itse äkkäsin. Voi hirmua, kun muistan muotoaan, En ihmislapsiin vertaa suuruuttaan: Hän pienest' äkkipikaa suurentui ja Kädessään häälyi vankka rautanuija, Silmänsä synkät, suunsa ammollaan, Partansa harmaa, hiukset narrillaan! Tepastain kuorskui valko ratsuni, Vaahdossaan vapis, maata tallusti: Ukolla vaippa pilven-harmajainen Peljätti niinkuin sota pauhaavainen, Ja tuskin orhi ehti talttua, Kun vuorest' alkoi tulta suitsua. 'Saap' impi maljan, urho impyen, Ken surmajuoman nielee tulisen!' Näin huutaen hän myrkkyviinaa laski Sen maljan täyteen, josta juomaan käski. Ens-hetkeksi tuost' aivan ällistyin, Mut, keinon keksittyä, selvennyin. Tein päätöksen--työ seuraa päätöstä:-- Otinpa maljan ukon kädestä, Tuon maljan, joka silloin tulta hohti,-- Jost' ilkein myrkky ärsyttää mua tohti, Sen myrkyn paiskasin, kuin salaman, Silmille julman vuorenhaltian. Pois ratsastin, kuin tuulten siivillä, Maa järkyili, soi parku jäljessä: Mua murhatakseen ukko haperoiten Ja koston-vimmass' etsi vaikeroiten: Mut päiväkullan juuri noustua, Mä kiitin Herraa tuolla kirkossa. Mä kiitin Herraa, Hän kun kaunisti Mun voitolla ja neidon lahjoitti Noin jalon--ah vaan anteeksi tok' suokaa Tää rohkeuteni ja kaksi tuokaa Viel' urhotyötä!--ne kun täyttäisin, Ehk' ansainneeni teidät näyttäisin." Täst' ihastuu nyt impi sankariin, Punaisen viinan kaataa pikariin, Sen hymyhuulin sulholleen hän näyttää: "Nyt toisen urhotyösi voinet täyttää, Ja kolmannen teet, kun tään kultaisen Kädestäin painat sormees sormuksen!" Näin tarina.--Vaan loppu lausutaan: "Sokeentui vuoren-ukko viinastaan, Ja tuskissaan hän tulivuoreen syöksyi, Niin henkensä ja valtansakin ryöstyi: Mut tuli tukehtui ja vallita Nyt ihmislapset voivat vuoria." KUNINGATAR. Kuningas armast' itselleen Yhä etsii ympäri maata, Ei mielly yksin ylhäiseen, Jalon impyen tahtoo saada. Hovissa silmin ahnahin Kyll' immet hänehen tähtää, Vaan tytöt kreivin, paronin Kaikk' katkerin mielin nähdään. Kuningas vaatteiss' sotilaan Alhaisten parvehen astuu, Näin lausuu: "Mökkiin matalaan Sydän kaunihin, suurin mahtuu." Hän neittä kolme kuulee--kas!-- Salavihkaa haastelemassa: "Ken lie se neito, kuningas Jonk' käypä on kosimassa?" Yks jatkaa: "Tulkoon naimahan Hän mun, jok' kutoa taidan Yhdestä kuidust' aivinan Joka miehelleen soman paidan." Vaan toinen näin: "Jos mun hän nais, Jyväst' ohran laatisin oltta, Jok' urhot intoon kuohuttais, Sotaliekkinä vois näin polttaa." Näin kolmas: "Tää mua hauskuttaa, Lupa leikkihin, vaikk' ei toivoon, Jos leikki toiveet ilmoittaa, Ne haudatkoon tosi kaivoon. Jos kuningas tänlaisen nais, Niin poikapa syntyis multa: Kuut kulmilta sen kumottais, Kasvoilta auringon kulta." Kuningas tämän kuultua Nyt liekkihin leimaht' aivan: "Ei toista kanna maailma, Jok' etsiä maksais vaivan!" Hoviinpa neito saatetaan, Kuin kruunuhun timantiksi, Pääs puolisoksi kuninkaan, Kuin päivytär paisteheksi. Kuohahti sota surmaava, Sota karsas, rikkoja rauhan: Kuningas miekkaan.--Armaansa Hänt' itkein kaipasi kauan. Minister' ohjat rauhaisat Sai hovissa hallitakseen, Sai käskyt kovin ankarat Kuningatart' totellakseen. Unhottain käskyt, himonsa Hän iski irstahin mielin Armaasen uljaan herransa, Vietellen viekkahin kielin. Pois kuningatar inhoten Luotansa työntävi häijyn, Vaan kostoa tää vannoen Näin miettii: henkeäs väijyn! Mut ennustettu syntyiki:-- Kuninkaall' ihana poika: Kulmansa kuita kuvasti, Kasvonsa auringon koita. Ja hovi riemulaululla Nyt liekkihin leimaht' aivan: "Ei toista kanna maailma, Jok' etsiä maksais vaivan!" Ilonsa tahtoo ilmoittaa Nyt puoliso armaallensa; Siis tiedon kalliin kirjoittaa Hän synnystä poikasensa. Voi tuskaa, voi kun kirveltää! Kun minister' viestin ryöstää: Hän valhekirjeen lähettää, Totuuden jalkoihin syöstää. Näin kirjoittaa: "Nyt puolisos, Kuin konnan, synnytti lapsen; Mun työn' on täyttää tuomios, Sun tahtos teen, sitä käsken." Kuningas tät' ei uskonut, Vakuutta hän vaati tarkkaa: Minister', keinon huomannut, Heti väärät vannojat palkkaa. Nää vannovat, ett' ilkiön Laill' armas on elänynnä, Niin synnyttänyt sikiön, Jost' on kovin hämmästynnä. Voi tuskaa, voi kun tuomitaan Päiviltään puoliso surmaan; Syyt' ei hän tiedä, vaivassaan, Ei ymmärrä kehen turvaa!-- Suur' tynnyr', kolme vannetta Sen laitain ympäri kiertyy: Sinn' äiti syöstään, lapsensa,-- Sen kanssa merehen viertyy. Voi tuskaa, voi ja itkua Hovissa ja kaupungissa, Voi äitiä ja lastansa Laineiss' ylen kuohuvissa. * * * * * Vaan kokko ilmass' uikselee-- Se laskihe tynnyrille, Se vanteen siitä katkaisee-- Taas lentävä taivahalle. Kun toinen kokko kiljahtaa, Niin äitipä rukoilevi: Taas vanne poikki paukahtaa Ja ranta jo lähenevi. Viel' yltyy äidin rukous, Ja kolmas kokko jo viiltää Halk' ilmojen: kuin laukaus, Pois kolmannen vanteen siirtää. * * * * * Kuninkaalt' onnen ryöstänyt Ylen surkee kohtalo ompi, Miesjoukot henkens heittänyt, Taikk' on vihamiehen vanki. Pien' ympärillään joukkonen Hän piileksii pakoteillä, Rannalla meren vaahtoisen Sotalaivat turvan' on heillä. Ei tiedä tuskaa armaansa Kuningas, vaan mure miellä Kadonneeks uskoo toivonsa-- Mut koittaapas valo vielä: Yht'äkkiä rannall' ilmestyy Kuu valvas, aurinko kirkas: Kaikk' ihmetellen ällistyy,-- Kuningas toivohon virkas. Hän rantaan astuu innolla, Hän löytävi puolisonsa; Sen syliss' armaan poikansa, Kuuvalon ja aurinkonsa. Ken kertoa voi riemua Kuninkaan, kuin sotilaitten: Kun hurraa kaikui kilvalla Läp' ilmain, merien, maitten. Kaikk' urhokkaina ryntäävät Nyt lyömähän vihollista, Ja voitolla sen pyörtävät Meren aaltoihin aluksista. Taas voitto uuden riemun toi Ja hurraa-huutoja kuullaan, Ylistys taivahille soi, Maan, meren sortuvan luullaan. Ja voittoretkin juhlaisin Kuningas maillehen kulkee, Kerallaan armas rakkahin Syliinsä poikasen sulkee. Ja riemulaulut raikuvat Hovissa ja kaupungissa: "Kiitoksen saakoon taivahat, Taas onni on maakunnissa!" Vaan minister' saa surmansa Ja kansakin kuninkaansa, Saa kuningatar loistonsa, Jalo poikanen kunniansa. POJARI. Tässä kuvatun tapauksen kertoo kansa toteutuneen Kiteellä Alakarjalassa. Salmi, jonka yli Pojari pakeni, nimitetään Syrjänsalmeksi. "Kosta, kosta korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt! Morsiuskammarista hän ryösti Nuorikon, ainoan tyttäreni. Mieheni tyttöä takaisin tahtoi, Pojari surmas miehenikin. Kyösti nyt itkee, Jumalan suoma, Armastaan yli kaivaten yöt. Kosta, kosta, korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt! Jumalan kiitos! tyttöni kuoli, Järven aaltoihin hyppäsi hän. Paremp' on toki järvehen kuolla, Kuin himo-uhrina Pojarillen.-- Hauta, jo vie tää kauhtunut korsi, Vahvankin sekä vehreän veit! Auta jo leskeä miehensä luokse, Äitiä johdata tyttären luo!-- Kosta ensin, korkea Luoja, Kosta Pojarin ilkeät työt! Tuossa on hauta, mieheni vuode: Siihenpä vuotaa kyyneleni. Tuolla on taivas, tyttöni tarha: Sinne nyt äidin huokaus käy. Kyynelet näin sanan Tuonehen saattaa: Kohta jo lähtee puoliso pois. Huokaus, kuin tulikypenet, nousee, Siittäen koston salamata. Välkytä miekkaas, taivahan Herra, Salamas iske Pojarihin!"-- Äiti näin haudan partahall' itkee. Kyöstipä kalman kalpeana Huolet kätkevi vain povehensa, Lohduttaapi hän leskeä näin: "Odota aikaas, itkevä äiti, Noussut ihana päivä jo on! Noussut on tämä Juhanin päivä, Jolloin kultainen morsiuspuu Kruunasi kaunihin tyttäres otsaa,-- Taivahan kosto nyt Pojarin lyö Morsiot kullan hetalehissa Kulkevat temppelin kumuhun taas. Tok' ei heitä nyt Pojari ryöstä, Vaikka hän, kuin susi, väijyelee. Niin todentotta kuin päivä nyt Herran Noussut on kunnaita kultailemaan, Niinp' on koittanut Pojarin kosto, Koston kellot kohta jo soi: Hällepä kauhistusta ne vonkuu, Meille ne lohdun hetkeä lyö."-- Juuripa kellot kirkkohon kutsui, Kirkkohon kannusti Pojarikin: Seljäss' orhin karjuvan kulki Keskell' uljast' temppeliä. Korskast' iski hän kekälesilmäns Ympäri kirkon morsiomiin: Morsiot vapisi, vaan vihan vimma Sulhojen rintoja karsi ja söi. Saarna kun kaikui, Pojarin orhi Sanoja kuunteli--Pojari ei. Ylpeäll' orhill' ylpeä herra Hopeasatulall' istuvi vaan, Kultapa suitsist' orihin hohtaa. Kiireest' ain' alas kannuksihin Herra on kullan ompelehissa.-- Kasvot, kuin sydän, synkkä on yö! Silmät hehkuvat kuin tulikuulat, Valmihit saalist' ampuamaan: Niinp' on Pojari, huikeahattu, Kuin peto keskell' lampahia. Kyynelin kuumin rukous nöyrä Kansan rinnast' uhkuelee. Saarnan tulisen pappi jo päätti, Kuultokseen kajos äkkiä hän: "On kuninkaalta näin kuuluva käsky: Oikeuden jos ryöstävi ken Teilt', alamaiset--kostohon käykää Nimessä Herran ja kuninkahan: Näin omin kourin oikeus tuokaa, On majesteetin tahto nyt näin." Kuin tulivirran kuohuva koski, Kansa nyt, raivoon yltyen, nous. Temppeli, kuin ois liekkiä täynnä, Hehkui koston palavasta. Kalman hiki nyt Pojarin kastoi, Kannustaissahan orhia pois. Koston kiukkua takana kiehui, Herran huoneest' aaltoellen. Tuonn' yli salmen Pojari uittaa, Kansa, kuin verkkona, vastahan käy. "Verrytä varsaas, verrytä, häijy!" Pojarin jälkehen huutavi yks. "Nyt vihan liekkiä saat sitä niellä, Jot' olet kauan liehtoellut!"-- Takana salmen Pojarin orhi Maahan kuorskahtaa vahasuin. Kansa jo Pojarin ympäri kiertyy, Lennättäin kiven lohkoja: "Näin Herrallemme nyt lahjoja tuomme, Täyttäen viimeisen verotyön". --"Tuossa on ylpeän Pojarin hauta, Haudan merkkinä roukkio on. Ravakan orhin vierehen vaipui Korskean herran rotevat luut. Vääryydellepä oikeus kosti, Säätyisyys pyhä rikkojalleen. Sorrettuin tuhat huokaus-ääntä Salamaks yhtyi, liekkiä löi, Rakeina koston kyynelet lankes." Tämä on siunaus Pojarillen. KARSIN AIKANI. Mua revitään ja mua raastetaan, Kuin korpit raatelevat saalistaan. En sanaa virki, vaikka kirveltää, Vaikk' kappaleita koirat häyheltää, En sanaa virki, kärsin aikani, Vaan aikani. Te välttäkää!--nyt teitä varoitan-- Mä tuliterän miekan sivallan! Te välttäkää, jos ruuti kuuman saa, Niin kellarikin ilmaan paukahtaa. En sanaa virki, kärsin aikani, Vaan aikani. KALJU LUOTO. Miksi luotonen merestä Pinnalle pilaksi nousit, Kaljupääksi katsellaita, Kun et nurmena kohonna, Kuni neitonen, kukilla Meren soutajan suloksi, Kunniaks oman elosi, Tahi maannut maan omana, Venynyt veden povessa? Ellös vain mokoma moiti! Luoto on Jumalan luoma Ihmislapsien iloksi: Jos olis syvälle syösty, Piiloteltu pinnan alle, Ehk' ois surma soutajalle, Kuolema meren kululle, Kuni kahlehet salassa Väijyväiset vainolaisen. Vaan nyt, tultua tukalan, Yön myrskyisen mylleröivän, Voitpa väistyä pulasta Luodolle lakeapäälle, Kuni kultasi sylihin, Rinnoille oman emosi. ENKEL'-LAULU. Nukutti äiti lapsosen Puun varjoon liinaliekkuhun; Suut' antoi hälle siunaten, Riens' itse töitten humuhun. Laps ääneti vaan nukkuikin, Kuin lintu oksall' yötähän, Ja äiti voimin ahkerin Iloisna riehui töissähän. Nyt tuuti turvatonta se, Ken löyhytteli lehtoja; Se virren lauloi lapselle, Ken kai'utteli korpea. Se lämpimän, se valon soi, Ken kukat aamuin aukaisee; Se suloiset unelmat toi, Ken kevätluonnon kultailee.-- Vaan sävel outo illalla, Kuin veisu, kaikui korvihin; Siit' aateltiin: "se laulua Lie lapsoselle enkelin!" Jo päivyt sammui. Lapsen luo Riens äiti riemuin kukkineen: Hän syleilee, vaan--kylm' on tuo! Tukehtui raukka ryysyilleen! Niin:--"enkel'-laulu" äskeinen Vuoteella lapsen veisattiin: Hän kanssa kultapäivyen Valoisiin maihin muutettiin. PERHEEN JOULUHARTAUS. Tervakset takassa loimotteli, Juhlapöydäll' loisti kynttiläinen, Takan ympär' istui perheväki, Äsken noussut atrialta. Lapset Kulta-oljill' iloisesti leikki, Iloisesti muistoks' ilon tuojan. Katkaisipa sävel lapsileikin: Perhe veisull' alkoi ylevällä Ylistellä juhlan sankaria; Autuaasti sointui sävelvirrat Leimuavan liekin ympärillä. Juhlavirren kuminakin taukos, Niinkuin koski lampehen laseikse Kuulemahan hongikon humua: Perhe-vanhin äänell' arvoisalla Pöydän äärell' luki Raamatusta Jaloimmasta Isän armotyöstä. Kiitokset ja rukouspa päätti Vanhuksen vakavan palveluksen. Äiti nyt kuus-vuotiasta lasta Lauluhun kehoitti kunniaksi Jumal-lapsen, valon ruhtinahan. Niinkuin kukkareunuksinen virta, Kulta-aalloin heleästi helkkyy, Puhdistellen juuret rantapuiden,-- Niinpä lapsen viattoman veisu Virvoitusta valoi kuulijoihin: Vavahteli huulet vanhojenkin, Silmät kiilsi kyynelkarpaleina, Rauhanvilja solui sydämihin, Rauhanvilja, joulun jalo lahja. Lapsi lakkas. Äänetönnä perhe Tunsi, mit' ei kertoella tainnut:-- Povessansa tunsi jumaluuden. ÄIDIN HAUDALLA. Pois äiti läks, jäi tänne lapsensa! Nyt kuinka maksan huolet, vaivansa Ja monet kyyneleensä kylvetyt Mun sairasvuoteheni vierellä? En maksaa voi niit' itkullani nyt, En katkeralla murhemielellä. Oi, kallis äiti, lahja armias, Useesti lasna nukuin rinnoillasi Voi, silmäykses, sielus huokaus, Ne sydämeni pohjaan tunkevat! Ah, muistutukses, rintas rukous-- Ijäti sielussan' ne valvovat! Läks äiti pois! Ei itku haudallaan, Eik' kultapatsas maksa vaivojaan,-- Vaan multa tää, jon nukut helmassa Odottain suuren päivän pasunaa, Se mullekin on maassa kalleinta-- Ah, vanhempain ja--munki hautuumaa! Oisinko maalleni kuin kukkapuu, Jok' kummun kunniaksi versostuu, Jaellen ympär' ruusut tuoksuineen: Niin hautas kunniana loistaisin; Kuin kukka turpeesen, kuin keväinen, Niin luokses, riemuksesi raukeisin! LIPULLE KIRKOSSA. Sä uljas lippu urho-aikojen, Sä voitonviiri töitten veristen! Mik' on sun tuonut aikain telmehistä Tänn' urkuparven juhlasoitelmiin? Siell' ennen liehuit kiihoitellen, mistä Soi sotatorvet saloin sydämiin. Siell' ennen liehuit, missä parkua Vaan kuultihin, ei juhlaveisua, Ja kuulain pauke rummun räminähän Sekaantui siellä kuolon kutsuna,-- Vaan täällä taivas vuotaa elämähän, Täält' ilon, rauhan raikuu sanoma. Siell' ennen liehuit, missä sankarten Vuos' hurmehet kuin koski höyryten,-- Nyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena, Täält' uhrisauhuna käy rukous; Et liehu, lippu, seisot vakaisena, Isäimme töitten jalo muistutus! Sä sodan muisto rauhan temppelissä. Sä tänne johdat aikain telmehistä: Tääll' innostutat rauhan sankareita, Kun kerrot ihmeit', iki muistojas, Vaan kiroukses polttava on heitä, Jos halpan' unhoittavat toiveitas. TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ. Teräksellä piistä voin Iskeä liekin noin, Niinkuin silmä silmästä Iskee lemmen liekkiä. Kipunat Polttavat Ympärille räiskyy; Kaikki väistyy. Liekki syöksyy huminalla Kiukkuisalla Hormihin.-- Intokin Nuoruudessa riehuu, reuhaa, Vaarat ympäriltään peuhaa: Kohouu, Kirkastuu. Liesi tyyntyy, talttuu; Perhe ympärille käy, Rauha vaan on, tuult' ei näy. Näin ne raivomielet malttuu; Miehuus seuraa nuoruutta, Järjen johto hurjuutta; Näin kuin takka perheellen Vanhemmat on lapsillen: Valo, lämpö virvoittava, Karkoittava Järjen taudin tyhmyyden, Syämen kolkon kylmyyden. Niinpä vanhemmat Taivaan töitä auttavat, Juurkuin iltatuike on Apulainen auringon. Katso yöhön, Kuinka valhekuvan tuolla Ikkunaisen ulkopuolia Lieden työhön Melkein voisit verrata! Petos vältä, Tutki lähemmältä! Usein tyhjä valon varjo Kolkon pimeyden tarjoo, Vaikk' ens näyttää loistoa. Puutkin riutuu, räytyy, Niinkuin ihmis-elämä Täytyy Vanhuutehen nääntyä. Liekki puhdas, sinervä, Niinkuin senki Jalo henki, Jok' on juuri lähtevä. Mutta raitis lämpö jää Huoneellen, Perheellen;-- Miks ei siis ylevämpää. Maansa ja Kansansa Sydämiin Kätke ihmishengen lyhtykin, Muuttaissaan Taivaalle loistamaan. KAMPPIAISET. Tuuli huojuttavi hiljaa Pellon viljaa Valmista. Isäntä tuo väkensä: Sirpit viuhkaa niittäissä Kilvalla. Päivät vierii. Kuhilaat Vainioll' on mahdikkaat. Syletysten jyväkkäät Tähkäpäät Suutelevat toisiaan: Kas nyt isäntää, kuink' ilo Kasvoilla sen väreilee, Silmistänsä lemmen valo Emännälleen säteilee. "Kiitos Herran! Ilmat sääsi, voimat säästi, Niiton loppuhun näin päästi, Hetken verran Suopi huoata.-- Ravinnolla pöytä täytä, Vaimoni, nyt voimme uhrata! Täytä pullot, kannut, näytä, Ett' on voimaa viljalta! Kutsu miehet, käske naiset, Sano, ett' on kamppiaiset, Ett' on aika riemuita!" Emäntä nyt olvet laatii, Keittää, paistaa, höyryttää; Naapurit pitoihin vaatii, Toimi töitä pyörittää. Pidot alkaa. Vieraiks' entää joka henki, Suurempi kuin pienoinenki, Jolla vaan on kaksi jalkaa. Lup' on syödä, juoda, niellä Mielin määrin: Käskee antajat, ei kiellä. Vaan ei väärin Vapauttaan käytä kenkään.-- Syöty on ja loppuun liitos Pantu: antajille kiitos. Leikiten Lapsiparvi kirskuu lattialla, Pojat, tytöt toisialla Naureksivat, silmät tulta iskien. Äidit, emännät Lapsiaan ja miehiänsä tähtäävät, Haastaen Lehmistä ja lampahista, Villoista ja pellavista: Työnsä kullai huolena. Mutta miesten huulilla Kunto on ja toimekkuus, Voimakkuus: Miesten avuja. Ukot taas, nuo harmaapäiset, Miettiväiset, Ylistellen Luojan tuomioita, Muistelevat tekoja, Joill' on kiitos, ansioita, Halveksivat kaikkea, Jok' on tuonut turmioita. Käsistä käy käsiin olvikannut; Tuo on juonut, toinen aloittanut. Ilta lähestyy, Töitten päätös, pitoin jatko. Lepoon lähtee, joll' on pakko. Kannut pintaralleen vielä täydentyy. Vanhus, huulensa kun kastaa, Suoraksi selkänsä nyt nostaa, Toivottaa: "Maasta nouskoon kyntäjälle kyllin Tavaraa, Syötävää ja juotavaa!-- Hänellä, jost' on meill' apu hellin Ja ken suojannut on tähkät, korret Pellolla,-- Hänelläp' on voima aitat, orret Täyttää riistalla: Palkita niin talon Juhlapidon jalon." --Vanhat pois! Haittaa ois Heistä nuorten kesken.-- Hyppy alkaa! Joka jalkaa Nostelee Viulu, tullut äsken; Hiki virtailee Kautta ruskoisen posken. Suku nuori kun nuokkuu, Hartiot, Vartalot Verevyyttä huokuu. Jokainen nyt yhtä sorja, Kuin on viljan niitossa Ponteva; Tanssiss' yhtä nopsas, norja, Kuin on työssä, toimessa Tukeva. Hauskaa on totta Puristaa tytön kättä, Tuon ottaa, Tään jättää; Riemuss' uiden kaiken iltaa Polkea salin siltaa, Kunnes ilta yöhön vie: Tanssi taukoo, pois on tie, Viulun kielet sorahtaa-- Kamppiaiset lopun saa. OLVILAULU. Tää olvi, kas tää on herkkua vasta! Jos tynnyr' ois oltta, en katoamasta Maailmoja kieltäis, olvi kun jäis, Sill' olvipa huolet hornahan veis. Muun unhoittakoon tää nouseva polvi, Mut muistossaan pyhän' olkohon olvi: Ken unhoittaa, sen parempi ois, Ett' astuisi maailmastakin pois. Kas viisas Väinämö, oltta hän nieli, Ja siitäpä virkos lauluhun kieli; Ja Lemminkäinen, se urhokas mies, Myös olven arvoa parahin ties. Muit' urhoja paits' iloll' lausunen senki, Ett' ois mun täytynyt hyljätä henki, Jos oltta en juonut, mutta kas nyt Olen syntymäst' alkaen vaan elänyt. TOUKOKUUN 1:NÄ PÄIVÄNÄ V. 1870. Jo Pohjan taivas pisaroihin puhkeaa, Jo lämmönmalja loistaessaan läikkyy Ja maalle terveen elonvoiman vuodattaa, Jo talvenvalta kesän tieltä väistyy. Ja linnut, jalon juhla-aamun kaunistain, Jo tänne rientää matkoiltaan ja laulaa Nyt kunniata Korkeimman, nyt toivottain Myös menestystä maallemme ja rauhaa. Kuin luontohon, niin sydämihin ihmisten Myös kevään lemmen taivas vuodatteli, Ja enkel'seuran suojelijaks lintujen Maan lapsist' ihanaisen valitseli. Ei murhaten, mut iloisina tervehtäin Nyt lapset rientää lintulaumain luokse, Ei niinkuin vihollisten luo, vaan ystäväin He tästäpäivin merkittyinä juoksee. Siis terve, Suomen lapset, "Kevätseuroihin"! Näin luonnon juhla-aamu kuiskuttaapi. Siis terve linnut tänne Pohjan laaksoihin, Tääll' ystävien joukko odottaapi! MANAUS. Meill' olkoon ansiona työ, Työ kunniallinen, Ja totuus vahva rintavyö, Jok' ei sydäntä syö, Vaan kantaa miehuuden. Tuo kumarrusten kunnia On halpain ansio; Ei nöyryys kiellä miehuutta. Vaan koirain tapana Imarrus olkohon. Ken möisi maansa onnea!-- Nuo henget irstaiset: He vieraan jalkapohjia Nuoleevat raukkoina, Kuin ruotuvaivaiset. Hävetköön häijyt!--häpyä Jos verimadoill' ois: Ei elonvoimaa, henkeä, Eik' ihmissydäntä He kansallemme sois. Nuo tunnottomat uskaltaa Viel' luunsa saastaiset Tän maamme poveen tallentaa, Hyväillä kunniaa, Jot' ovat häväisseet! Vaan maamme multa rauhoa Ei anna raukoillen; Uus uljas polvi nouseva Kiroilee muistoa Maan kurjain semmoisten. Työ olkoon ansiomme vaan, Työ kunniallinen! Jos nostetaan tai poljetaan, On onni synnyinmaan Työmm' alku, loppu sen. VUODET 1872-1878. VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ. Niin muistot mieluisat, Kuin katkerat, Niin muistot riemujen, Kuin murheitten: Ne yhteen maljahan Nyt kaikki liuennan Ja juon. Niin muistot lemmekkäät, Kuin tuimapäät, Niin rakkauden-yöt, Kuin kostontyöt: Totia teistä teen, Suu kutsuu huulilleen Ja juon. Ja toivon maailman, Kuin rakkulan, Näen vaahtoharjahan Nyt hukkuvan: Niin helmen, kalliimman Kuin Krasso, sulatan Ja juon. 1872 URHOIN HAUDALLA. Vallan tuntuvi kuin Jumal' its' olis ollunna tässä; Niin pyhä, juhlahinen, jalo on koko tää ketokumpu. On isäsankarten pyhä, rauhallinen lepoturve, Jost' ylös käy satavuotiset harmaat kunniahongat, Tai viherjöitsee huojuen, aaltoellen elonvilja. Nyt pojat laihoa leikkaa, miss' isät toukoja kynti, Miss' isät toukoja kynti ja hurmeen kallihin kylvi. Tass' ilo on eleskellä ja armas huolia kantaa. Ken tyly tahtoiskaan lopen unhoittaa pyhän haudan, Tunnoton ken isäarmasten hi'en, työn, veren hylkää-- Ruhjoilkoot ihanasti hänt' isänmaan kiroukset, Hänt' isänmaan pyhä taivas uhkailkoon vihasilmin!-- Ah! sano miss' suloisempi ja arvokkaamp' elon tanner? Tass' elon kunniakenttä ja kuolokin autuas tässä. Täst' en järkähtää taho viimeiseen verentilkkaan. Kamppailut, sodat, rauha ja vastukset palavimmat Tass' sukuhaudallaan hyv' on kestää versovan polven. Ken, isänmaani, ken julma ja tapparakainalo tohtii, Raivoellen rajupäissään katkertaa ilopäiväs, Katkertaa ilopäiväsi, lannistaa jalot rientos? Ah, Jumal' aut'! suo koston kalpojen välkkyä silloin! Haamut haudoistaan nykypolvehen taas pukeutkoot. Kuin tuli tauloa jäytää, sortajat syö tuli koston; Hurmeetkin sadevihmana virvoittaa sulon haudan. Nouskohon näin vapauskin ruskona, kuin sulo aamu, Päiv' elon auetkoon tahi haut', isänmaan povi armas! ISÄNMAANI. Jos minne kuljen, mistä lähden, Tää maani mulle kallis on, Mut kallis on se vaan sentähden, Sen kansa kun niin armas on. Sen kansa taas on armas siksi, Se maansa kun tek' kallihiksi Verellään, kärsimyksillään. Salomme vaikk' ois täynnä kultaa, Hopeita hyrskyis aaltomme; Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa, Vaan konnan toit' ois muistomme, Kansamme kulkis hylkyteitä,-- Ah! silloin maamme varjo meitä Kuin musta haamu vainoais. Vaan nyt ei synkät syyt, ei hallat Meit' isäin haudoilt' eroita, Ei taistelut, eik' ilkivallat Maast' armaimmasta vieroita, Niin korvet synkät, kallioiset, Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset-- Kaikk' ovat kalliit, rakkahat. Takana soitten, kallioissa Sai äidit piilon lapsineen, Kun urhot kaatui taisteloissa, Tai voiton toivat armailleen. Niin korpea kuin vainioita Luut isäin peitti, veri noita Kostutti kallis kaikkia. Vakaana niinkuin vuoren seinä Kansamme puolsi maatansa; Ei huikennellut niinkuin heinä, Säilytti pyhät tapansa. Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa Hyljätty, halp' on tavoiltansa-- Maan kalliin ostanut se on! Muun riemun jos ken ryöstäis multa. Maan' armahan kun muistot jäis: Ne rinnassani voiman tulta Ja innon liekin virittäis. Oi urhoin kehto, isänmaani! Suojelkoon Herra armastani, Siunatkoon hautaa urhojen! PALAVA KANSA. Nyt rovioihin kansa kootkaa Ja sytyttäkää tulehen Ja palavina päästäkäätte Taas liekkiväiset valloilleen. Kuin lentäväiset tulisoihdut He vihollista säikyttää Ja ilkimykset, niinkuin sääsket, Pois joukostamme häviää. Ja silmät tippuu peikkoin päästä Valoa vastustaessaan, Ja huuhkat lakkaa huutamasta Ja sudet nääntyy luolissaan. Ja salomme, nuo syksyn synkät Ja talven kolkot, valkenee,-- Ne lämpiää ja ruusut puhkee Ja urhoin haudat aukenee. Ja isäin henget poikiansa Taas siunaten käy johtamaan, Jo kansa kuohuu innoissansa, Kohoten tähtein kunniaan. HERÄNNYT SUOMI. Pois sortajan valta ja ansa Saloilta mun Suomeni maan! Tult', intoa täynnä on kansa, Pojat valmihit taistelemaan. Et, Suomeni, nyt unisilmin Saalistasi kaapata suo; Siis voimasi nostaos ilmiin, Etukyntehen kuntosi tuo! Ken ties, vihamiehesi uhkaa Sun silmäsi puhkoa pois, Tai työntäis täytehen ruhkaa, Hämärään sinut eksyvän sois. Vaan syys-yön tonttujen kanssa Voit rynnätä taistelohon, Et peljätä voi petokansaa, Kun vaan valo lippunas on. Jalo kansani ei kitukasvi, Mut voimakas orhi on vaan, Joka kytkyess' innoten puhkaa, Yhä kaivaten valjahiaan. Siis valjahat orhini ylle Ja kansojen kilpaeluun! Ei lainatut konkarit tälle Vedä vertoja päivinä kuun. Niin surraten vaapsiaisparvet Ja paarmat karkavi pois, Ja vastukset ei satasarvet Hätäpäiviä tiellesi tois. Pala, kansani voimakas henki, Valon leimua Pohjahan luo! Läpi vuorien vaskisienki Etukyntehen kuntosi tuo! LAULU VUOKSELLA. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Vuori nostaa poikiaan Veden voimaa kiusaamaan, Synnytellen salakaria. Leikitenpä hypähtää Niistä aalto kuohupää. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Virran raisun Mahti paisuu, Vuoren vastuksista vimmastuu. Jäykkäpäisen kallion Kylki vastassa nyt on-- Ahdistettu aalto rajustuu! Kuohut uppiniskoissaan Eespäin työntää toisiaan. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Aaltoin vimman Kiukkuisimman Tieltä särkyy voimat kallion: Kas, kuin ähkymähän jää Vuori jyrkkä, härkäpää, Syrjin katsoo virran voittohon. Metsä, äänetön kuin yö, Näkee aaltoin ihmetyön. Mahtavasti, Voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Maalle sullen, Kiusatullen, Voitonvirttä laulaa Imatra. Saimaan aallot uneljaat Vuoksessa on voimakkaat, Kalliot niit' ei voi kahlita. Niinp' on kansa Suomenmaan, Herättyään, noustuaan, Mahtavasti, Voimakkaasti Ilkivaltain muurit murtava. TUNNETHAN IMPENI? Tunnethan impeni kaunoisen? Hänethän tuntevi jokainen! No niin, yht' armas on synnyinmaani, Yht' armas on se ja ihana. Kuin vuorten metsistö lehväinen On neito kukkiva, keväinen, Jonk' otsa-kumpua seppel suojaa Ja tukka tuulessa lainehtii. Tuo aalto on sinisilmäinen, Kuin neito helmassa sulhasen, Ja rannat aalloillen suuta suikkaa, Kuin sulho kultansa huulillen. Jok' aamu kultaavi ruskollaan, Jok' ilta painavi ruusujaan Tuon sinisilmäisen poskipäihin, Tuon aallon armahan kalvohon. Tääll' armas on koti kultani, Jonk' isät taistellen perkasi; Ja tuoli' on kirkko, jonk' kainalossa On hautakumpu mun vanhempain. On maani kaunis ja kansalla On voima tenhokas tallella. Oi kallis maani ja jalo kansa, Oi kansa uljas ja voimakas! Tunnethan impeni kaunoisen? Hänethän tuntevi jokainen! No niin, yht' armas on synnyinmaani, Yht' armas on se ja ihana. VANGITTU ÄITI. Yöll' istui vangittuna linnassa Murheinen äiti, lapsi rinnoilla, Sodassa, verta niellehessä, jo Kuol' isä lapsen, äidin puoliso, Suomelleen sortuen, Sen onnellen. Hirmuisna karjui vihollinen, kuin Hirmuinen tiiker', etsein sakkasuin Uutt' ydintä ja verenvaahtoa. Niin äidin luo ja lapsen julmana Vihollissoturi Käy, lausuvi: "Sun pääsinpäiväs, vaimo, lähestyy! Iloitse! Kas kuin poikas ällistyy! Armosta olet vangiks' otettu, Sä muutoin paikall' oisit tapettu, Kun miehes kuollehen Näit pyörtyen. Kun suoritat nuo helpot lunnahat, Ett' aseman ja piilon ilmoitat, Mihinkä piili sotajoukko se, Jok 'äsken syöksyi päälle joukkomme-- Koht' astut vapaana Pois linnasta. Kavahda! Kuule linnan tornista Vapaitten petolintuin kirkuna. No, eikös koske korvarumpuhus Kahleitten kalke, vankein uikutus? Ne maasi lapsia On kurjia!" Vavahti äiti, lapsi parkasi, Kun julmur' raaka sisään karkasi. Vaan pelko ensi kyynelissä jo Valahti pois. Vaikk' uhkas turmio, Vakaasti äiti vaan Käy lausumaan: "Voin olla vanki, kuolla vankina, Kun säilyssä on maani kunnia! Vaan uhrata en verta urhojen Voi edestä näin halpain, heikkojen, Kuin äiti lapsineen On kansalleen. Oi sotilas! jos sydän rinnassas Sun onpi, eikä kiven kannikas, Et vainotöilläs veren vikoja Niskoilles etsi viattomilta! Ne tahra sotilaan On kunniaan.-- Ja kaunihin mun oiskin ollunna Tään lapsen kanssa silloin sortua, Kun armahani hurmevirrat mun Löi pyörryksiin kuin sieluun ammutun. Mä siitä virkosin Vaan--kahleihin!" Irvistäin nauroi julma sotamies: "Sun kahlees katkeaa ja loppuu ties Tää maallinen. Nyt surman satulaan Saat kohta istua ja ratsastaa Kuolleitten kamalaan Yömaailmaan. Sun silmäs kirkastuu! ja riemusta Suu muhoilee myös tuolla lapsella! Te kuolost' iloitsette? Malttakaa! Voin lähtöhelvetin ma valmistaa. Se riemut hälventää, Vaan tuskat jää. Tuon poikas ensin näet paistuvan, Sun hiilloksilla sitten korvennan. Yks sana vaan sun tästä pelastaa: "Tahdotko sotajoukon ilmoittaa? Lupaatko tehdä sen?"-- Vaan äiti: "En!" Mies myrkkyinen pois läksi. Äitipä Polvilleen vaipui, lapsi sylissä: "Nyt, taivaan Herra, tahtos pyhän näin, Sä armosilmin katsot meihin päin:-- Suot kuolla kansallein Mun lapsinein. Vaan lapseni, jos tahdot, pelasta: Se miehenä vois maataan palvella! Viaton säästä! Kunnialla mun Suo kuolla, urhoin edest' uhratun: Niin lapsen isänmaa, Mun kuolo, saa." Näin äiti rukoili ja silmänsä Nyt muuriss' aukon löysi--äkkiä Siit' ulos laski lapsen itkevän Kuin suuhun surman kaikki nielevän, Vaikk' antoi enkelten Sen kätehen. Taas julmur' raaka sisään karkasi, Kädestä miekanterä irvisti. Ja jäljessä toi toinen kattilaa Tulisten hiilten alla hehkuvaa: Näin ilmi helvetti Nyt uhkasi. Härnistäin miekkaa toinen karjahti: "Nyt tänne lapses!"--"Sen vei enkeli! Kun armoa ei teiltä riittänyt, Sit' olen taivahalta pyytänyt."-- "Vait! istu kattilaan Nyt kiehumaan!" Näin komentaen, nilkosilmiään Hän toverilleen paahtoi ähmissään.-- Kas silloinpa, kuin iskein valkeaa, Uroolta vaimo miekan sivaltaa!-- Rintaansa syöksee sen Nyt--kaatuen. Yö kirkastui ja kahleet helskähti, Ään' outo vankein keskelt' tärähti: "Oi, jalo vaimo, maasi kunnia, Sä sankar-arvon ostit vankina! Vapaina urhot maan Nyt puoltakaan!" NEITI IISA ASP'IN HAUDALLA. k. 12/11 1872. Lausuttu vainajan hautakiven nostettua Jyväskylän hautausmaalla kesäkuun 7 päivänä 1874. Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo Yön synkeydeltä rauhan valloittaa, Siell' yleni se ihmishenki jalo, Jon ruumista tuo hauta tallentaa. Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto Sieluunsa Pohjan taivaspalosta, Ja isänmaalle kunnia ja voitto Säteili vienosti sen valosta. Ja siellä hälle sielun hartautta Herätti salon syvä huokaus; Siell' antoi rauhan, riemun runsautta Kotoisen lammen tyyni kirkkaus. Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä, Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista, Kun päiväks' yön se näkis muuttuneena, Silloinpa vasta löytäis lepoa. Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi Valoa isänmaalle kantamaan, Se rinnastansa levonlaulut ryösti, Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan. Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta Maan lapsen kestää, tomu-asunnon: Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta Taivaisten tulten asuinpaikka on. Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti Kukinto-ajallansa neitonen; Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki, Kotoisen lammen tyyntä nauttien. Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne Jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa: Elämänne Valoksi loistakohon synnyinmaan. LYHYT KESÄ. On lyhyt kesä Pohjolassa, on, Sit' usein täytyy, usein surkutella: Töin tuskin lintu ehtii lentohon, Töin tuskin kevätlaulut lauleskella, Niin myrsky jo sen lannistaa, ja hän On nähty kuolevan ja nääntyvän. TOHTORI R. POLÉN'ILLE 50:nä syntymäpäivänä 23/4 1873. Taivas, ota kiitos meiltä, Kiitoksemme lahjoistas: Miehiä suot Suomellemme Jotka johtaa kansoas! Niinpä puolen sataa vuotta Tästä taakse syntyi mies, Taimi puhkes, puuksi paisui-- Myrskyt torjua se ties. Moni nyt jo viikset kantaa Jok' on lasna kuullunna Miehestä, jok' kaikki antaa Kansalleen ja maallensa. Jos ken suomenkieltä sortaa, Esill' on hän aseillaan, Valmis aina valon teitä Kansallensa avaamaan. Ja jos kansaa tunnet, sieltä Kuulet rintain huokuvan: Suomenkielen puoltajata Kiittävän ja siunaavan. Sydän sulaa, silmät vettyy, Korvillaan kun kuulla saa Kansan suusta nimet urhoin, Jotka maataan rakastaa. Nimihinpä niihin sulkee Suomen kansa armaakseen Kunnialla kunnon miehen, Nimen--Rietrikki Polén. ARMAANSA KADOTTANUT. Ykstoista vuotiaana vasta Kisailin, kun jo taivahasta Kuiskaili mulle rakkaus. Kakstoista täytin töin ja tuskin, Niin sammui tuo ens' rakkauskin,-- Sen tukahdutti kateus. Lie viidestoista vuosi tullut: Taas rakastuin--voi ihmishullut! Me palamme kuin rohtimet!-- Vaan pian sammui rohdintutta: Mä kylmenin ja etsin uutta, Näin vierauntui sydämet. Vuos' yhdeskolmatt' ehti tulla: Kuin teräksellä karkaistulla Mä iskin lemmen valkean: Voi tuhat, voi sit' armautta, Sit' ihmissielun kirkkautta!-- Vaan sen vei surma hautahan. Hän kuoli! Ken vois ihmetellä, Jos, synkeällä sydämellä, Suon kyynelvirran vuotavan? Vei kateus--ei murhe siitä; Söi halla--tapahtuuhan niitä;-- Vaan surma vie mun surmahan! ENKEL'ARMAHANI. Mä enkeliksi tulla himoitsin, Kun enkel' oli armahanikin. Mut tomussa mun ollessani, jo Hän loisti kirkasna kuin aurinko. Kun siipiänsä tahdoin sukostella, Ne välkkyivät jo Luojan istuimella. "Tee, Luoja, minut enkeliksi, tee!" Niin sieluni viel' aina huokailee. Himoitsen yhä armahani luo, Ja kerran hetki koittaneekin tuo. Maan mustan tomut päältäni kun puistan, Mä rinnoill' enkel'armahani loistan. HELMIN LÄHTÖ. Syys itki kesän lähtemistä, Vaan syksy raukan kyynelistä Ei kesä kulta huolinut-- Ol' elämä sen sammunut. Ja kesän sammuessa impi, Keväistä kukkaa kaunihimpi, Pois lähti maailmasta: hän Taivaasen näkyi rientävän. Hän iltaruskon rauetessa Vaaleena lepäs vuotehessa, Ja noustess' aamuauringon Vierellään kyynelseura on. Uus päivä katsoi kyyneleitä, Ja taivas parven enkeleitä Lähetti immen noutamaan,-- Maan lapsille jäi muisto vaan. Vaan muisto kasvoi kukkasiksi, Haudalla immen loistaviksi; Niit' ystävien kyyneleet On illoin, aamuin kastelleet. HELMI. Sairas on Helmi: Sen rusoposkien Ruusuinen seppel Kuihtunut on. Kuoliko ruusut? Ei--mut on enkeli Autuain maahan Kantanut ne. Sairas on Helmi: Sen sulosilmien On palo armas Himmeä jo. Sammuiko liekki? Ei--mut on enkeli Autuain maahan Kantanut sen. Kuollut on Helmi: Sen jalo henki jo Kalpean haamun Jättänyt on. Kuoliko Helmi? Ei--mut on enkeli Kantanut sen. Autuain maahan Purppuraposkin, Leimuva-silmänä Autuain maass' on Helmeni nyt. YÖN KUU JA TÄHDET. Yön kuu ja tähdet miksi noin Hääjoukon lailla loistavat? Mä mietin.--Arvata jo voin: Unissaan henget hurskahat Taivaassa käyvät vieraisilla, Siit' ilo syttyy taivahilla: Yön kuu ja tähdet loistavat. SUREVALLE SULHOLLE. Kansanlaulun tapaan. Ellös surko nuorukainen, ellös huolko ylkä! Eihän sua armahasi ikänänsä hylkää. Hänkö sinut unhottaisi? Kuinka taidat luulla? Ennen aallot järvissämme jäätyis kesäkuulla. Voishan kukat kuihtua ja syys ja talvi tulla, Immen sydän liekkiväinen säilöss' ain' on sulia. Muut jos kaikki unhoittais sun, eihän Suomen impi: Hälle maansa, armahansa muit' on kallihimpi. KUVAN VAAN. Ja viimeksi Hän katsahti Kultansa kuvaa illalla. Ja noustuaan Sen povestaan Taas ensin otti aamulla. Hän siunasi Ja rukoili Tuo kullan kuva rinnoillaan-- Ja muistanpa, kun kuollessaan Hän vaipui, kuva huulillaan. Vaan tiedetään, Ett' eläissään Hän muut' ei nähnyt kullastaan, Kuin--kuvan vaan. ERÄS MATKA POHJANMAALTA. Ah, kuink' armas muistilleni Matk' on Pohjanmaalta pois: Neiti istui vierelläni, Ah, jos vielä siinä ois! "Kerro, kerro!" kuiskui neiti.-- "Sano mitä kertoisin!"-- "Jokos murhe muistos peitti?"-- "Ei, mä eksyin toiveihin."-- "Mitäs toivot?"--"Enpä jaksa Toivoa tät' enempää! Toivoisinpa, ett' tää matka Meill' ois ijät' kestävää."-- "Päivästäkin tulee loppu, Illan ruskot lähestyy! Matkan päähän meill' on hoppu, Aika-kulta tärkistyy." Näin se neiti,--mut kas täältä Mäki kuvettansa tuo; Taivas nousee mäen päältä-- Onkos kaikki totta nuo? "Eihän taivas maahan riitä!"-- "Riittääpäs, kun koskee noin! Parahin sen tunnen siitä, Autuas kun olla voin." Vaan nyt silmiin astuu maamme! Tuolta järvet aukeaa, Tuolla vuoren nähdä saamme, Hartioitaan kohoittaa. Oi te laaksot, niemet, saaret, Kenpä helmassanne ois, Vierell' armas lemmen aarre, Koskaan sielt' ei pyrkis pois! Näin ma lauloin, ratas kulki, Läpi seutuin armaitten, Vaan en lempeäni julki Voinut laulaa immellen. Päivä hämärään jo vaipui, Minä unelmihin jäin: Käten' immen vyölle taipui, Pääni rinnoillensa päin. Ah, kuin armasta!--"No varsa! Juokse, ethän seistä saa!"-- Käten' impi varreltansa Päästi--pääni kohoaa. Sydämeni sulaa aivan, Koht' on matka päättynyt. Suutakaan en saanut! taivaan Kadotan!--Jo päättyi nyt! KESÄMUISTO LOHJALTA. Maantietkin auhdot Lohjan nummella Mun silmissäni näytti kukkivan, Ja taivas loisti Lohjan aalloista Mun rintahani onnen rauhaisan. Ja laaksojen ja saarten kukastot Mä hymyhuulin kuulin kuiskuneen: Maan nurmet, metsät, vuoret, vainiot On lemmen tulta nousseet tulvilleen. Miss' oli lintuin laulut vaienneet, Siell' oksat puun sai lehdet kielikseen, Ja, kuin ois tuulet sormin soitelleet, Mä luulin suvilintuin laulelleen. Ja öillä soudellessa, vaikka kuu Ja tähdet piili pilven peitossa, Venheessä taivas mulle kirkastuu-- Näin aurinkoni immen kasvoissa. Nyt pois on impi, poissa aurinko Ja nurmi vaan nyt hiekkaa tuoksuttaa, Ei kukkain hymy, lintuin laulelo Voi Lohjan maita mulle sulostaa. Jäi Lohja, jäi. Nyt rinta rauhaton Vaan kaipausta hiljaa laulelee: Ah, armas neiti! onni, rauha on Sun luonasi--sun kanssas pakenee. LEMPI. Mun elämäni aamuruskona Sä, lempi, loistat, palat tulena. Vaan päivän valjetessa laajenet Ja sydämeni joka sopukan Sä puhdistat kuin kesätaivahan, Niin koko elämäni valaiset. Vaan illan tullen, ilman viileten Ja lempipäivän maassa sammuen, Mik' onpi silloin iltarusko tuo? Ikuisen lemmen aamukoi se on, On juhla-aamu, joka lepohon Tomusta kutsuu meidät Luojan luo. POJAN LAULU. En lempiä mä tahtois Teater'lavalla, En kihloja myös kantais Tytöllen kirkossa. Vaan laaksossa, kun kaksi Sydäntä kaksin on, Kuullessa lehtolintuin, Nähdessä ruususton-- Siell' armahani huulet Sais' ensi suutelon. Kas sieltä linnut kantais Taivaille sanoman, Ja ruusuin tuoksu täyttäis Lemmellä maailman. HÄN. Kuin hoikka Pohjan neiti Hän onpi varreltaan, Pelloilla kasvatettu Viljaisen Pohjanmaan. Ja kasvot Hämeen immen On hällä kainommat Kuin laaksot, metsälammet Hämeessä hohtavat. Silmäinsä sulo, säihky Kuin Savon tyttären, Saimaalla päivän nousu Ei niin lie herttainen. Jo mainitsenko tukkaa Niin tumman ruskeaa, Kuin salohon syys-ilta Sulattais purppuraa. Vaan armain aartehista On sydän kultani, Kuin Suomen naisen sydän: Sulouden temppeli. SYKSYN TULLEN. I. Jos olet mun, Tuo syyskin kevähäksi käy. Jos olet mun, Ei myrskyt taivahalta näy. Ei ruoho lakastu, Ei lehti kellastu, Ei jäädy aallotkaan, Hymyilee taivas vaan, Ei tule talvi, vaikka näyttää, Vaan kevät sydämeni täyttää, Jos olet mun. II. Syys lähestyy. Jok' aamu kukat kyynelehtii, Jok' ilta heist' yks surkastuu. Pois linnut laaksoistamme lähti, Nyt laulaa tuuli hallasuu; Pois lähti linnut, veivät kanssa Mun armahani parvessansa-- Kauniisen kaikki ihastuu.-- Tuoll' on hän, merten tuolla puolla. Kun jätti, antoi rukkasensa Lähteissään mulle kullallensa Ja käski syksyn tullen kuolla. Mutt' enpäs kuole kiusoinkaan! Syys tullut on, mä elän vaan-- Mä elän! Ja kun kevät koittaa Kun uudet ruusut puhkeaa, Voin uuden armahan mä voittaa, Voin riemuita ja rakastaa. POHJATUULELLE. Syys muita uhkaa Pohjolasta, Syyshallat muita peljättää, Mä pohjatuulten huo'unnasta Kevättä toivon lempeää. Mä kenties aivan syyttä luulen Niin lempeäksi pohjatuulen. Et vaan, oi tuuli vankkasiipi, "Ei"-sanaa immeltäni tuo! Sen tuotko--koht' yöhallat hiipii Viluisna sydämeni luo. Mä kenties sentään suotta luulen Niin ankaraksi pohjatuulen. Mä toivon pohjatuulen tuovan Simaisen lemmen sanelman, Niin ruusut rintahani luovan, Niin luovan kukkamaailman. Mä kenties sentään syyttä luulen Niin lempeäksi pohjatuulen. Nupussaan kukat sydämeni Uneksii puhjetaksensa; Oi, tuuli, säästä kukkaseni, Ett'eivät kuole kehdossa! Mä kenties sentään suotta luulen Niin ankaraksi pohjatuulen. Puhalla, armas pohjatuuli, Rintaani lemmen sanelma: Kun impen' ei lie hallahuuli, Hän kukkani suo puhjeta. Mä kenties sentään syystä luulen Niin armahaksi pohjatuulen. POHJATUULEN TUOMISET. Oi ruusut rintani, Oi vilustunehet, Oi surkastunehet!-- Oi ruusut rintani, Kuink' ovat kuollehet! Kuink' uskalsin ja voin Hyyn, hallan tuulelta Rukoilla rakkautta! Kuink' uskalsin ja voin-- Toi talven pohjola! Toi talven, linnut vei Ohitse etelään. Ne lauloi mennessään: "Ei tyttös lemmi, ei"-- Jäi kannel itkemään. El' itke, kannel, noin, El' itke ruusujas, Sureksi lintujas! Viel' et lie onnetoin: Voit soida Suomestas. Pois lempi kieliltäs, Pois kaiu kuolemaan!-- Vaan Suomi ainiaan On lempityttönäs: Soi kannel synnyinmaan! HÄILYVÄT SAARET. Oi maailma, mun mereni, Kuin häilyvät on saaresi! Kas valtameri saariansa Ei kuohuttele juuriltansa-- Sun saares yhä häilyvi. Sun aaltois ajoll' ihmiset On saaret tuhatlukuiset. Kun luokse toistensa he rientää, Sun mielijohtos heitä kieltää-- Heit' aavikolle viskelet. Mä pieni luoto tahdoin vaan Liittäidä saareen kukkivaan; Sun kitas silloin, ahnasmieli Kurimus, kukkasaaren nieli-- Mä aaltoihin jäin huojumaan. Taas toinen, saarten ruhtinas, Niin keväinen, niin loistokas!-- "Sun ruusu-rinnoilles mä liityn, Saan rauhan autuaan, kun piityn Ihailemaan sun tuoksuas!" Niin uneksin ja toivotin, Mä saari saarta hyväilin,-- Vaan silloin aalto raisu kiskoi Mun saareni, sen kauas viskoi: Taas yksin jäin yömyrskyihin. Yön epätoivo, hämmästys Ja ulapalla eksymys Mun syöksi kurimusta kohti; Vaan silloin taivahalta hohti Valoisan tähden välkähdys. Nuo tähdet Jumal-asunnoista Meist' epätoivon tuskat poistaa. Ja kukkasaaret saarta vasten Uneksuu lailla autuasten, On meri hetkeks tyyntynyt. Kupeesta saaren liittyneen Näen pikku saarten syntyneen: Ne kasvaa, kukkii, riemuitseepi, Vaan kurimus ain' ahmaileepi-- Se nielee saaret lapsineen. Oi, tähti, johda kulkevaa, Äl' aaltoin anna johdattaa! Kas tuolla luoksein saari kiitää, Sä, taivas, voit mun siihen liittää, Kaks yhdeksi voit sulattaa! Jo kuulen lintuin laulua, Jo tunnen kukkain tuoksua, Jo nautin, taivas, sointuisuuttas, Syleilen, saari, kauneuttas-- Jo rauhoittuupi maailma. LEMMINKÄISEN LAULU. Ei lampea välkkynyt rauhaisaa Mun kotini ikkunan alla, Vaan koskipa vaahtosi vallaton-- Siit' aina on rintani rauhaton, Kuin aallolla taistelevalla. Ei vakainen huo'unta hongikon, Vaan lietopa lehtojen helke Mun heijaili lapsuen kehtohon-- Siit' aina mun mieleni lieto on Kuin tuulessa lehtien väike. Ja en lepovuonna mä syntynyt, Vaan sota oli ankara silloin: Sen pauhussa viettelin vuosia-- Siit' ain' ilotyöni on taistella, Kun on sota myrskyisä milloin. Näin kuohun mä aikani koskena Ja lemminpä lietona hetken. Mä taistelen--toivonpa voittoa, Kun armahan äitini helmassa Olen päättänyt melskeisen retken. ELONI. Mun eloni tääll' on kuin astunta Petollisella haudan kannella, Jok' usein upottaa Ja uhkaa vajottaa Povehen mustan kirkkomullan. Niin maassa riemu mulle pilkahtuu Kuin pilvitaivahalta valju kuu, Ja immen rakkaus, Kuin tähden kirkkaus, Vaan kaukaa hohtaa kaipausta. On elon kukat tomumajassa Kuin Lapin kevät hetken loistava, Ja harvoin kypsyvät Tääll' ehjät hedelmät: Ne toivon maa voi valmistella. JOULUTÄHTI. Taivaalla muinen tähti kiilsi, Kuningas tähtiparvien. Sen sydänt' usein murhe viilsi, Nähdessä vaivat ihmisten; Ja, surren synkeyttä maan, Hän jätti riemun ylhäisen Ja astui maata loistamaan. Majaanpa pienehen täht' ensin Valonsa pyhän vuodatti; Siit' ympär' ihmiskunnan lensi, Sydämet, mielet lämmitti. Hän kuoleman ja varjoin maan Elämän maaksi kirkasti, Ja rauhan toi sit' asumaan. Tuo tähti synkeästä yöstä Valoisan armopäivän loi, Ja ihmissielut harhatyöstä Totuuden tielle viedä voi. Hän, taivahinen kirkkaus, Joul'-aamuhun tuon valon toi, On _>maan ja taivaan valkeus_. TÄHTEIN TANSSI. Pihalla taivaan tanssivan ma nään Tuon tähtiparven ringissään. Sen keskell' loiste auringon On valonsoihtu summaton. Hymyillen katsoo tanssiseuroja Auringon silmä valvova; Vaan surunsätein himme'in Vilahtaa tähtiin eksyviin. Oi onneton, ken tähtyeistä vaan Vieraantuu alkuvalostaan: Se jähmettyen, sammuen, Musertuu avaruutehen! Vaan toiset, "Herran kehrää" kiertäen, Radallaan riemuin tanssien, Valoa juovat, loistavat-- Rinnoille päivän nukkuvat. Maan lapset, tomun sikiötkin me Valolla Luojan loistamme: Elämä riemujansa tuo, Kun Herran Henki valons' suo. Vaan onneton, ken Luojast' eksynee: Sen sielun soinnut vaikenee, Sydämen liekit sammuu--hän Rintansa tuntee jäähtyvän! Oi taivaan soihtu tanssiseuroines! Ken onnellisna rinnoilles Tuikahtaa vois ja ken sais sun, Sun luonas soinnun kaivatun! MAAPALLO. Mun sydämeni kiveä lie raskahinta varmaan, Kun toisinaan pois puhkaista on rintakehäni. Ei kovaa tok', ei jähmeää kuin kylki vuoren harmaan, Kosk' useasti kuohulähteen lailla läikkyvi. Maapallon nuorna kerrotaan myös tulikehrä olleen, Joss' aaltoeli kalliot ja vuoret virtana; Kun hiukan vanhui, kerrotaan maan kuoren kovaks' tulleen, Vaikk' ydin malmivuorineen viel' uhkui kuumana. Vaan ydin kuuma pintahan kuohutti kukkatarhat, Loi maahan avull' auringon puut, ruohot, pensastot, Eläimet--riemuks' toisilleen niin halvimmat kuin parhaat, Täynn' elämää, täynn' onnea viherti vainiot! Näin kevätloistossansa maa heloitti nuorna ollen, Vaan joskus rinta pakahtui nuort' tulta kuohumaan, Kun kirousta nousnehen näk' elon-vainiollen-- Sen poltti, rankaisi--ja taas sävystyi innostaan. Mon' ennustaa, ett' ydin, maan vanhaksi tullen, jäähtyy-- Tuot' ennustusta, rintani, el' usko kauheaa! Kun ain' on liekit valveilla, elämä maassa viihtyy, Maa autioksi kallioks' ei kohmettua saa! Maapallo ihmissydän on, joss' aaltoelee tulta, Tult' aaltoilee, kun nuoruutta sen ydin uhkuaa. Ah, sydän, hedelmöitse myös, kuin kukkii kevätmulta, Jos puhkeat, niin rankaise vaan _pahaa_ maailmaa! EI--JOS. Ei purjelaivat nähdä sais aaltoin huojuvan, Jos tuulet aina torkkuis, ei näyttäis valvovan. Vaan myrsky-yöt on Herran hallussa. Maan valkeat ei koskaan valaisten ruskottais, Jos hiilihin ne hiipuis, ei leimuks' lekahtais. Vaan vaaratulta Herra torjukoon. Ei elämä, ei henki maailmaa valloittais, Jos haltioiss' ei koskaan maan lapset touhuais. Vaan torju, Herra, murhan enkelit! TOMUSSA. Mudassa uivat helmisimpukat, Hiekasta virran kulta huuhdellaan, Timantit erämaasta nousevat-- Tomussa kaikk' on kalleudet maan. Vaan ihmisrinnan mutalähtehestä Maan arvoisimmat löytyy aartehet. Jos kaivaa voisin, kirkkaiksi ne pestä, Tuhannet loisin maalle loistehet. Ma loisin valot, jotka lämmittäis Ja elonvoimaa paistais maailmaan; Ei Pohjan jäätkään kukkimatta jäis, Ja Pohjan kansa hehkuis loistossaan. Niin, loisin, loisin--moinen raukka luoja! Omatkin kalleuteni uppoais, jos aarteitten ei korkein ilmituoja Rintani tomuun joskus puhaltais. KUKKA JA LINTU. Kukan ympäri Leikki lapsia, Lapset kiitteli: Kah kuin kaunista! Kukka tuoksui vaan Eikä tauonnut, Kukka loisti vaan Eikä kuihtunut-- Kuihtui vasta syksyn tultua. Linnun ympäri Leikki lapsia, Lapset kiitteli Linnun laulua. Lintu lauloi vaan Eikä tauonnut, Lauloi innoissaan, Pois ei muuttanut-- Muutti vasta syksyn tultua. Kukka kaunihin Lienet, lapsonen, Lienet lintukin Laulu-lahjainen: Kiihdy tuoksumaan, Konsa hyväillään, Laula parhailtaan, Konsa kiitellään-- Tauota voit syksyn tultua. PIKKU ILMA. Helmass' äidin, suojass' isän Pikku Ilma iloitsee, Aamupäivän, kevätkesän Riemuja hän nautitsee. Rauhan laakso äidin helma, Jossa sadut kukoistaa, Isän sylissä taas Ilma Hongan turviss' istahtaa. Päivyt hellä hymyileepi Isän, äidin kasvoista, Joka silmä tuikkeleepi Hälle tähtivalona. Ilman kyynelkin on armas, Kuin yön kyynel kesäisen; Raitis on se eikä karvas, Ei kuin myrskyt murheitten. Taas kun riemuita hän saapi, Enkelitkin riemastuu, Ja ken häntä katsahtaapi, Siltä murhe surkastuu. Taivas, ellös viekö maasta Tuota viatonta pois! Tääll' ois monta autuasta, Monta puhdasta jos ois. LAPSEN OSA. Naapurihin Tuomo aamull' astui Iloissahan, hyppyhynkin valmis; Vuorotellen vihellys ja laulu Tuomon suusta hilpeästi raikkui. "Miksi, Tuomo"--emäntä näin kysyi-- "Läikkyvi nyt ilos' yli laitain? Joko onni lapsilles soi leivän, Puuttehessa ennen itkeneille, Vaiko otti osan heistä Tuoni Majoillensa riistarikkahille?" "Eipä Tuoni ottanut, mut leipä Taivahasta putosi, kun kuuteen Lapsehen loi Luoja seitsemännen. Hälle "hengen antaja suo leivän", Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi; Toisillenpa osansa siis jääpi. Työtä anon, emäntä, nyt sulta Iloissani Luojan antimista." ÄITI LAPSELLE. Nyt, Herran lahja, lepäät helmassani, Vaan kerta lepäät Luojan helmassa; Nyt imet elon voimaa rinnoistani, Ikuisen elon imet taivaasta; Nyt leikkielet halvoin heppeleisi, Taivaassa voitonpalmu tarjotaan; Hymyillen katselet nyt kasvojani, Sun kerta Herran kasvot kirkastaa. Ja äänes heikko, usein murheellinen, On riemulaulu seuroiss' enkelten: Viaton unimaailmasi viimein On ilmestyvä riemuks' autuuden. KODISTA JA KOTIIN. Kun jätin kodin hyvästi, Syntypaikkani parahan, Taivas pilvihin pimeni, Ilma heltyi itkemähän; Ihmissydämet syvästi Huokaeli, huolten pilvi Niistä synnytti satehen. Kun kodista matkustelin, Tiepä pystyhyn pysähti, Vastamaaksi vainiotkin, Matkan tuuletkin tukalti, Vinkui vastahan vihuri; Kaikki ihmiset ivalla Tiepuolista tirkisteli, Mua pilkaten poloista. Käännyinpä kotihin koito: Nytpä vainiot viherti, Myötätuulet tuuditteli, Maat mäelti mennessäni, Kulkeissan' alamäkeä Kodin kultaisen pihalle: Taivas kiilsi kirkkahana Päivän paistavan valossa, Luonto riemussa rehoitti, Ihmiset ilon väessä Mun syliinsä sieppaeli. Niinp' on vierahisin kulku, Kuin syksyllä surman suuhun; Niinpä on kotihin kulku, Kuin keväällä kullan luokse. KUUN SAMMUTTAJAT. Kiiruusti apuhun kaikki jo! Miss' ovat kiulut ja ammehet, Ves'-ruiskut, rattahat, hevoset? Tuoll' yltyy valkean vahinko, Sen leimu väikkyvi kauhuna: Kohoontuu, näettekös, pilvihin Hivuksin liekki nyt punaisin, Kuin orhin kaulakin kaareva! Näin talost' äkkiä tuoksahti Nyt väki valkean vaarahan, Ja vuoren taakse se kiiruhti, Sielt' uskoi tult' ylös kuohuvan. Syys-illan riensivät hämärää, Jop' aukas' huutoihin hätä suun; Vaan silmät vuorella selviää, Kun nähdä saavat he hellän--kuun. TAIKAVOIDE. Kolme kertaa kolme Koston rauhoittaa, Kolme kertaa kolme Surman karkoittaa, Kolme kertaa kolme Haavat parantaa. Ruoste kirkonkellon, Tuhka kyisen pellon, Lähdevettä lemmon Kanna kiehumaan. Ydinpihka puusta, Vaahto karjun suusta, Hammas hiiden suusta Tunge kattilaan. Ihmisverta nuorta, Muru ikivuorta, Lemmon leivän kuorta Työnnä hautumaan. Kiehuvi, Kuohuvi,-- Kypsyy. Jäähtynyt, Pentynyt,-- Haavaan. Kirvelee, Paranee,-- Terves! Kolme kertaa kolme Koston rauhoittaa, Kolme kertaa kolme Surman karkoittaa, Kolme kertaa kolme Haavat parantaa. VIINANPOLTTAJAN SANAT. Kiehu kattila, Si'itä sappea, Jolla pyörrytä Ihmishenkeä. Höyry polttavin, Liity liekkihin, Niinpä vimmahan Syökset maailman. Liemi vaahtoinen, Loitsi ihmisten Himot nielemään Neste höyrynään. Maistanut ken on, Olkoon rauhaton, Siks' kun juodessaan Kurkku sauhuaa. Pää kun selviää, Sydän kirveltää, Kunnes suitsuvi Niinkuin helvetti. HURJAN VIISASTELUA. Ken moittii, sano, ken, Jos viiniss' uiskelen? Maailma tukehtuis Ja ain' ois tomuinen, Jos viinissä ei uis. Ken moittii, sano, ken, Jos syöksyn tulehen? Kun viin' ei puhdistaa Voi saastaa sydämen, Sen liekit kirkastaa. Näin vuoroin uiskelen Ja syöksyn tulehen: Mä viinissä vaan uin Ja lemmen tulehen Mä syöksyn päin ja suin. VYYHTYNYT. Yöt päivät yhtä mittaa nyt Tuo lapsi park' on itkenyt Rinnoilla äitiarmaan: Sairasna pieni vaikeroi, Kertoilla kipujaan ei voi, Kun sanoiksi sen ään' ei soi-- Hän kenties kuolee varmaan. Yöt päivät äit' on valvonut, On rukoellut, toivonut Herralta lahjaa kahta: "Laps' armas terveheksi luo, Kotihin lapsen isä tuo, Selkeenä häntä nähdä suo!"-- Ken noita kieltää mahtaa? Yöt päivät isä juonut vaan On kapakassa raivossaan, Ei muista kotiparkaa; Vaan kaikk' kun tuhlannut hän on, Järkeensä niellyt turmion, Niin koti johtuu muistohon-- Hän sinne vihdoin karkaa. On äiti vuotehella nyt Ja laps' on hiukan vyyhtynyt, Kun haamu tulla horjuu: Ov' aukenee ja lonkahtaa, Sisälle haamu horjahtaa, Vaan taas laps' sairas kirahtaa-- Tuost' isä hurja karjuu. Last' äiti heijaa polvillaan, Mut pieni kiihtyy itkussaan, Ei saa hän unt', ei rauhaa. Äit' itkee myös ja vapisee, On hiljaisna ja rukoilee, Mies mieletön kun kiroilee Ja huimapäisnä pauhaa. Juur' äiti lasta siunasi, Vaan kohta huone tärähti, Kun kirous soi raskas: Sylissä pieni säpsähti, Sen kyynelvirrat vaikeni, Hän riutui, sydän seisahti-- Nyt Herra korjaa lastas! Yö rauhoittui. Mut aamulla Sairasti äiti vuoteella, Kalpeena nukkui lapsi. Vaan isä huokaa tuskissaan, Valittaa, itkee polvillaan, Kun lapsi hänt' ei milloinkaan Tunnusta vanhemmaksi. LOISEN POIKA. Pimeessä synnyit pirtissä Sä mustaan maailmaan; Vaan äitis päivän rinteellä Sun kantoi kasvamaan. Loispoika pirtin pimeään Jäi yksin äitineen; Häll' ehk' ei äidin silmäkään Paistellut sydämeen. Sinulle äiti lauloi näin: "Valosta puhkeaa Maan ruusut--valost' ystäväin Myös sydän aukeaa." Loispoika pirtin nurkassa Peikoista kuuli vaan. Häll' äiti lauloi: "Petoja On asuvaiset maan." Näin tunteet julmat, katkerat Poik' imi äidistään; Sai pedon kynnet, hampahat, Pirtistä lähteissään. Nyt loisen poika maailmaa Hurjasti raatelee: Yöt murhaten hän rosvoaa, Korvessa karkelee. Ja kylän kansa vapisee Nyt loisen pojasta, Hänt' etsii, häntä vainoilee Kuin metsän petoa. Oi kylän kansa, laskekaa Valoa pirttihin, Ja loisen poikaa muistakaa, Sen hirmutöitäkin! MÄSSÄÄVILLE SUUNSOITTAJILLE. Tulta kurkkuhun Työnnän teille, kun Huutaa hoikotatte! Milloin isänmaa Teistä miehen saa?-- Kieltänne vaan sille palpatatte! Ja kun synnyinmaa Teiltä parhaaltaan Vaatii uhrianne, Mielen katkeran, Jäisen Gehennan Tarjoatte sille rinnastanne. Herra hengestäs Iske liekkiäs Noihin rahkasoihin! Tunge rintoihin Tulta Horebin, Sielut että syttyis salamoihin! SYRJÄHDYS. No, väitelkää min väittelette, Jos uskotte sen taikka ette-- Vaan sydän luotiin ihmiselle Ens oikealle kupehelle. Mut syntihin kun langettiin, Niin vasemmalle kaaduttiin, Myös sinne sortui sydänpalli-- Siit' asti kaikk' on mullin mallin. SUKU-ETU. Jaloa on sukua Sander'; ei siis lukua, Vaikka juo ja huilaa suotta: Esi-isäin töihin luottaa. UUSI MAAILMA. Ma noitur' olla tahdon nyt, Lumooja, velho verraton-- Ma riidan irvihampahan Pois manaan tieltä maailman-- Luon rauhan sulo-sovinnon. Ma vihan, kateuden työt Ja kostonhimon alhaisen Pois loitsin--rakkauden vaan Ma kutsun maata asumaan, Maan lapsill' luomaan autuuden. Nuo himot, surman siittämät, Ja kaiken vainon, vääryyden Sanalla ruhjon syvyyteen: Totuuden päästän valloilleen, Perintöön valta-istuimen. Yön maasta kadotan mä pois, Ja kärsimys ja vaivaisuus Lieventyy suloisuutehen: Näin valonmaahan uutehen Jää puhdas kuolemattomuus. Maailman mikä rumentaa, Mi saastuttavi elämän, Sen avaruuden rajoista Pois karkoitan--maa ihana, Kuin taivas, nähdään välkkyvän. Maa autuain näin valmis on-- Maan lapset siihen joutukaa! Vaan kenpä joutuu, hyljätkään Hän rumat henget syämestään: Hääkauneutta vaaditaan. Siipenne tomust' irrottain Siis nouskaa kilpalennossa! Kohotkaa valon sydämeen, Unelmain iki totuuteen, Ihaillen jumal'-istuinta! PÄIVÄN SÄDE. Oi, jos päivän säde öisin, Niin sun silmäis kautta voisin Tunkeutua sieluhus! Valona siell' lämmittäisin, Mit' ois mustaa, hävittäisin: Vallan voittais sulous. Vaan mä, ollen itse musta, Kaipaelen valaistusta-- Sinä sieluhuni käyt. Siellä loistat puhtautta, Kauneutta, hurskautta-- Toivon-tähtenäni näyt. Olet päivän säde hellä, Joka lemmell' ijäisellä Johdat mun luo auringon, Josta rauhaa autuasta, Josta--itse Jumalasta-- Vuotaa voima elohon. MATKA AURINKOON. Maast' ihminen luo auringon Matkustaa kuoltuansa. Sä tiedät, siellä Luoja on, Odottain lapsiansa. Vaan tähdissä Hän matkalla Suo lasten huo'ata. Hän lemmen säteill' lähettää Autuutta matkaajille, Vaan valo kirkkain yllättää Tähdille lähemmille. Siks' usein Venus-tähtehen Halaapi ihminen. Maass' onni vaan suo _vaskihäät_ Riemulla viettääksemme. Häät juomme--kohta myrskysäät Jo pauhaa etehemme. Ei kauan kestä onni maan, Kuin maistimiksi vaan. Väsynyt taistelosta jo Nyt puuhaa lähtöänsä. Maan jättää. Kirkas aurinko Vaan loistaa silmissänsä. Taas väsyy tiellä, poikkeaa-- Venukseen seisahtaa. Kas riemua, min nostattaa Uus tulokas nyt siellä, Vaikk' itse matkan vaivoista Hän itkusilm' on vielä! Vaan toivo pyyhkii kyyneleet, Maan muistot viimeiset. Nyt lempi satakertainen Heloittaa auringosta, _Hopeahäitä_ tanssien Saat laulaa Merkuriosta: Kas sinne Venus-tähdestä Himoitset lähteä. Maan lasten lemmen-jumala, Tuo Venus, meit' ei voita: Henkemme etsii korkeinta, Himoitsee auringoita. Kas sinne--lempiviikot vaan Kun loppuu--matkataan! Sä sanot: "Lentotähtiä!" Ei, nuot on enkeleitä. Kautt' ilman, Luojan käskystä, Noin kaitsevat he meitä. Oi riemua, kun astutaan Merkurion satamaan! Nyt lempi tuhatkertainen Vastaamme tulvaileepi, Ja _kultahäitä_ tanssien Nyt sielu riemuitseepi. Ja meri, täynnä hekkumaa, Eteemme aukeaa. Vaan tuonne, ah maa autuain! Oi tuonne Luojan luokse Nyt henki siivin innokkain Halk' avaruuden juoksee. Hän valloittaa tuon uuden maan, Totuus on miekkanaan. _Timanttihäitä_ oi ken vois Kuvailla luotu kieli! On murhe, tuska, vaiva poiss', Autuutta täynn' on mieli. Auringost' auringoihin päin Me matkustamme näin. LAULAJAN LAPSET. Sun lapses, laulaja, on kummanlaiset: Jo synnyttyään täysikasvuiset, Ja lausehet on suussa sointuvaiset, On usein purevaiset hampahaiset, Vaan joskus huulet leikinlaskuiset. Vakaasti toisinaan kuin hongan humu Nuo lapset haastavat, ja otsallaan Heill' useast' on surun synkkä sumu; Vaan suru tuo on maasta noussut tomu, Mi lemmen valkealla poltetaan. Niin, lempisilmin, täynnä rakkautta On laulajani lapset ainiaan. He leikitellen suosii viisautta, Vaan välttävät sen yliherrautta Ja kauneutta luovat maailmaan. Vaan, Herran tähden, jospa suuttumahan Nuo jumal'-lapset syntyissään jo saat: Lemmenkin liekit vihan valkeahan Vaihtuupi silloin, syttäin kapinahan Ja kukistaen kaupungit ja maat. Ikuiset kuin nuo tähdet korkeuden On laulajani _jalot_ siittämät. Maan yöhön paistavat he kirkkauden Ja lämmittävät jäisen kolkkouden, Maan äärist' äärihin näin lentävät. KUN KERTA VÄSYN. Kun kerta väsyn enkä jaksa laulaa, Kas silloin kastan kuolemaksein kaulaa, Ja lähden pois maat' isäin kiusaamasta, Vaan kuoltuani laulan taivahasta. Suo anteeks' silloin, armas maani, mulle, Runoilijalle surmaan tuomitulle! Sun häpeäkses eläisin; kun kuolen, Sun kunniasi kasvaa toisen puolen. Mä taivahille mainetöitäs soitan, Sielt' arvoseppeleitä sulle voitan; Ja kevätpäivän paistaessa sieltä Tuon saloillesi tuhat satakieltä. Ja taivahasta laulan maailmalle, Runoillen sanat metsän huminalle, Ja lainehille loiskiville rannan Syvyyden suusta sanoja mä kannan. Kun myrsky-yö on, meuruaa kun tuulet, Sanani niiden säveleissä kuulet, Ja ukkosenpa tulen pauhinassa Sanoja lausun voiman Jumalasta. KAS NYT EN LAULA. Kas nyt en laula, en! Kun paimen, hyppelen Mäillä, kunnahilla, Kukkivilla. Keväällä laulelin, Kun lauloi linnutkin: Nyt hoitaa pääsky pieniään, Niin, kenties, peippo, kerttunen, Töin tuskin kuulet leivosen, Ja rastas sata säveltään Jo vaihtoi tiukkuvirtehen; Huus käki ammoin: "hoiloilo", Ja päätti laulun jo. Joukossa laulais huonoinkin, Ja yksin, kun ei kuultaisin; Vaan kuullen monen kultasuun, Pilannen ehkä laulupuun, Halvennan virretkin: Siis kesän vietän näin ja noin, Vaan syksyll' yhtyä mä voin Taas lähtövirsihin. Kas nyt en laula, en! Kuin paimen, hyppelen Mäillä, kunnahilla, Kukkivilla. MAANTYTTÖ. Maantyttö syntyi kotonaan, Hän syntyi laulamaan: Hän lauloi kotikunnailla Ja riemastutti rintoja, Ja kansa riensi kuohuna Nyt häntä kuulemaan. Maantyttö kulki kaupunkiin Ja lauloi tielläkin: Hän kiitti koti armastaan, Ylisti leikkikumpujaan-- Kaikk' kansa juoksi kuulemaan, Kun tyttö lauloi niin. Ja tyttö kaupungille sai Hän lauluvallan sai: Nyt korvansa kun aukaisi, Sen sydänsuonet hehkuili-- Vaan kateus viel' ylpeili, Maantytön halventain. Maantyttö salon sydämmeen Palasi lauluineen: Hän hetken korven rinnasta Kuunnella tahtoi rastasta, Sen säveleitä seurata-- Taas läksi lauluilleen. Nyt ken sen laulun kuuli vaan, Sen sydän palamaan! Maa, kaupunki nyt riemastui Ja häijyt henget kukistui, Ja korvat kaikkein auentui Maantytön laulantaan. MOKOMA LEMPI. Keväällä kun kihlasin Syksyllä sain rukkaset, Näinkös luonnon kuollessa Kuolee lemmen kukkaset? Syksyllä taas kihlasin--