The Project Gutenberg EBook of Hanna, by Minna Canth

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Hanna

Author: Minna Canth

Release Date: August 8, 2004 [EBook #13140]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***




Produced by Tapio Riikonen






HANNA

Kirj.

Minna Canth


1917 (1886)




I.


Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä
loisti tuli.

Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä
takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän
siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta
jatkuisi.

Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös
kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.

Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja
raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa
päällä.

Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa
ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!
Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän
perästä.

Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan
polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä
Jussi oli paha potkimaan.

Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn
alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi
takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.

Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät
väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan
kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?

Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.
Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu
unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?
Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät
tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä
tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo
paha uni enää tule vaivaamaan.

Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö
hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.
Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä
äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--?
Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa
hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän
raukkaa vaivasi?

Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää
niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus
vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta
sittenkään kuulunut.

Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä
tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,
palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,
voi, voi--!

Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.

»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi
sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät
veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.

»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»

»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»

»Odotan pappaa.»

Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.

»Paljonkohan kello on?»

»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»

»Saanko jättää oven auki?»

»Peloittaako sinua?»

»Peloittaa vähän.»

»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»

»En minä ole kipeä.»

»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»

»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja
tahtoi purra.»

»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»

»Hyvää yötä, mamma!»

»Hyvää yötä!»

Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt
hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui
sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,
kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista,
jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein
pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan
siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan
mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla
eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut
suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan
varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein.
Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan
lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa
hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin
hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin
edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin
esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen
tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona;
muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta
maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla
kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna
papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän
kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa--!

Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi
kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.
Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee
kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.

Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.

»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»

Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys
pöydän syrjään ja vihaista murinaa.

Olikohan isä--?

Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti
samassa oven kiinni.

»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä
olen. En aave enkä kummitus.»

Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.

»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»

»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»

»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten
sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka
marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»

»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»

»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»

»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo
kolmatta.»

»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen
humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin
sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»

»Kylmää vasikan paistia.»

»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»

»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten
aamiaiseksi.»

»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.
Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»

»Ehkä lähdet sitten levolle?»

»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»

»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin
mennyt.»

»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet.
Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies
väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän
löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi
pöytään, että astiat kilisivät.

»Hyvä Oskar!»

»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.

»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»

»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»

»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»

»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä
sinulle annan--!»

»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän
tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja
nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää
häntä pöytää hakkaamasta.

»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»

Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi
vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,
kalpeana kuin kuolema.

»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis
vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän
nutun hiaa.

»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»

Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa
irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta
sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.

»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»

»Hyvin, mamma.»

Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.

»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä
äänellä kuin ennenkin.

»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
muutamme kuivan paidan.»

Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.

»Saatkohan jo unta, lapseni?»

»Kyllä luulen.»

»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»

»Mamma menee vaan.»

»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»

»Niin, sama se on.»

Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli
poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin.
Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella,
häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan
silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei
hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein
suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti
vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi;
hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta;
kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.

Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä
jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt
enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui
yhtä mittaa aamuun saakka.

Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja
katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin
ruokasaliin.

»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala
nousta.»

Jussi se oli, joka häntä pudisteli.

»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma
kuulustelee.»

»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»

Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.

Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein
jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;
nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?
Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi
myös jotakuinkin.

Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni
samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa,
huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä
vieressä. Äiti raukka!

Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä
muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.

Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta
vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään
täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein
hengittämättä.

Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.
Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,
mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.

Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että
ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä
huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja
korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen
panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa
pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.

Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
Äiti toi maitokannua kyökistä.

»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»

»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.

Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.

»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»

»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle
yhden munan.»

»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella
äitiin. »Koska Hannallekin.»

»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan
muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
talrikillesi.»

»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään,
enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»

Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa
rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli
muka tehty suurta vääryyttä.

Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin
pöydältä ja läksi kyökkiin.

»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna
äidin poissa ollessa.

»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
vihainen.

Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.

»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä
muuta kuin tämän voileivän.»

Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.

»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»

»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.

»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
Kiitoksia, ei enää.»

Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä
vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.

»Kiitoksia, mamma!»

»Etkö enää syö?»

»En, kiitoksia!»

Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut
ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt?
Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!

Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän
taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi
vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello
neljännestä vailla yhdeksän.

Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää
käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen
mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli
valkoinen ja puhdas.

»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei
tahtonut äitiä häiritä.

Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,
noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli
kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.

Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat
eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki,
kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta
puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi
hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän
verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.

Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja
ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä
valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina
esiin.

Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.
Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas
jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein
koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas
pois.

Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä
huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta
toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta
vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.

»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä
sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»

Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,
huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen
liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja
pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin
totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun.
Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme
kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja
kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa!
Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,--kukka takana.»
Se käännettiin.

»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin
totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»

Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.
Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti?
Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää.
Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää
koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon
niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta
heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin
Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei
edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää
ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas
ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari
täyteläistä kyyneltä silmistään.

»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä
on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mikä se on tämä
toinen--ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako
sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»

Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.

Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.

»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----»,
huudettiin hänen ympärillään.

Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.

»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»

»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa
ja melu alkoi uudelleen.

»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,
tytöt, saammeko hänet nauramaan?»

»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»

»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli
hänelle avuksi.

»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»

»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain
hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.
Tulepas tänne.»

Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi
onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä.
Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,--
tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki
sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;
ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.

Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo
noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes
pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei
äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla
tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan
huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.

Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset
luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat
kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.

Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.

»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»

Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.

Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat
virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli
täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja
hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina
taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan
syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.

»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei
hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki
olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän
koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»

Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu
kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän
putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana
valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen.
Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne
nyt kaikki häneen katsoivat.

Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,
vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli
hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua
ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi
yleinen hälinä ja liike.

»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen
kaulansa ympäri.

»Ei, en minä kipeä ole.»

»Kyllä hän on.»

»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle
kuin mahdollista.

»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,
kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin
kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he
jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.

»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»

»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»

Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti
kotoisesta suuresta surusta.

Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu
toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät
seinät.

»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka
joutui sitä kuulemaan.

Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani
sadenutun alempia nappia kiinni.

Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui
oveen.

»Kuinka Hanna voi nyt?»

»Kiitoksia, hyvin.»

Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma
poikia, Jussi niiden joukossa.

»Osasitko läksysi, Jussi?»

»Osasin!»

»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.

»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,
ptruuh! Mihinkä ajatte?»

»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»

Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.

»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»

Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät,
ja ylös hyppäsi poika kärryille.

»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»

Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen
takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi
tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.

Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän
läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.
Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?

Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano
näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina
iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa
kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
vaikenevana seisoi.

Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.

»Mihinkä Mari menee?»

»Apteekkiin.»

»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»

»Pappanne tuota lienee.»

»Oikeinko huonona?»

»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»

Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.

Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.

»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.
Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää
minulle sana.»

Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui
äidille.

»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla
taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.

»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.

»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»

Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi
lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.

Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,
että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?

Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset
pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea,
sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei
mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta
äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän
tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti
rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.

Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti
hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.

Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt
ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja
piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt
niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti
Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin
rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon
pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten
noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli
sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,
löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne
olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta
eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka
olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,
että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin
vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli
parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.

Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun
ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle
erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle
tarjottimelle ja kantoi itse sisään.

Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin
kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta
tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että
oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan
varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.
Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten
Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.

Hanna katsoi kirjaansa.

»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»

Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas
oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja
kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti
tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui
iloisemmaksi.

»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»

»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan
lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»

Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.

»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.

Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei
sanoja eroittanut.

Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä
sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen
teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.

Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei
vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja
tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti
mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän
muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan
ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä
ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja
tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.

Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat
varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin
yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.

Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja
otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas
ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia
pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
pitkään.

Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti
parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.

»Pappa!»

»Hm?»

»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»

»Osaatko sinä?»

»Kyllä minä osaan.»

»No, koetetaan pilanpäin.»

Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän
huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta
sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan
pahoilleen.

Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä
vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.
Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä
sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.

Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna
luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä
kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.
Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.

Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt
joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin
silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.

Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin
sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään
kehdannut.

Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä
muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja
haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja
oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja
miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan
tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma
antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun
häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan
saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi
hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta
kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän
niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle
tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.

Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet
menemään.

Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti
viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
käsky mennä levolle.

Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet
ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät
ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.
Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen
viimeiset sanansa.

Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.
Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen
piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.

Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli
hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän
pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä
täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.

Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt
ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.
Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti
opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
taikka menisi maanviljelys-kouluun.

»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea
lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»

»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella
puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että
valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
hikiseltä otsaltaan.

»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»

»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä
elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»

Mari tyrski naurua yhä.

»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai,
ai, hyvä isä siunatkoon!»

Jussi oli karannut hänen niskaansa.

»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan
nousemaan.

»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä
luutulla.»

»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»

Hannalla oli jo paha hätä.

»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
hartioista.

»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä
luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.

Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia
lainehti.

»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»

»Annahan olla, minä kantelen.»

»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on
todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»

»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»

»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»

»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»

Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.

Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.

Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen
käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.

»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit
osaavasi.»

Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti
koetti sittenkin pitää.

»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta
ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»

»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.

»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään
puustavia.»

»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»

»Hanna, korjaa!»

»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»

»Sillä on hyvä aika.»

»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»

»Syömän pitää.»

»Ei, mutta Jussi--»

»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi
tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös
hyllylle.

»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se
sentään ruokasaliin asti kuulunut.

»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja
tarvitse.»

»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»

»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»

»Etkö sinä laita itseäsi--»

»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,
menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti
konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.




II.


Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,
ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.
Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?

Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja
katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli,
ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.
Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?

Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa
joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna
iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.

Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä
laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä
oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja
sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat
neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.

Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä
franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin
miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen
Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.
Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei
Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään
ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.

Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen
mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän
Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen
reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä
hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,
joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.

Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.
Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin
hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta
karkoittaneet.

Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,
kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.
Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi
ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä
vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään
kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret
omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä
lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.

Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen
Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän
nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko
paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri
laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»

»Ei se meitä tavoita.»

»Tavoittaa, nyt, nyt.»

Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti
hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin
kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin
juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja
raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta
siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»

Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.

»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne
meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien
lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»

Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei
näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta
hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.

Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva
pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä
alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket
hohtivat tervettä punaa.

»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.

»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»

»Kesäisen illan, esimerkiksi.»

»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»

Betty hyräili miettivän näköisenä.

»E:stähän se alkaa?»

Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n.
Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty
toista.

Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää
varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat
äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin
tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja
kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.

Anna Sohvi riemastui.

»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»

Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä
oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat
noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.

»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»

»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät
hämilleen.

»Olettekos miten vanhoja?»

»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta
vuotta nuorempi.»

»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»

»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me
käymme koulua.»

»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»

»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja
syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»

Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
silmin heille hymyili.

»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut
vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä
ennättäisi.»

Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe
häntä ollenkaan säikyttänyt.

Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he
katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei
hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti
häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.--Herranen
aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden
vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.
Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi
luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin
aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi kesänä
seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi
nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin
mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä
saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.

Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.

»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»

»Tosiaankin!»

Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista
pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.

»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»

»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».

Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta
hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.

»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla
tuulella.

»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.

»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»

»Oletkos hullu?»

»Betty, mitä ihmettä sinä--»

»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»

»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä
töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,
mihinkä joutuisimme?»

»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä
metsästämässä?»

»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko
matkalla.»

Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan
napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään
suuresti huolettanut.

Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle
saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten
alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.

»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»

»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»

»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»

Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!

Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä
kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja
muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean
vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut
repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina
hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa,
niin äärettömästi hauskaa.

Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti
pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut
kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti
rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea
eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden
värisiäkin ne olivat.

Maassa sirkat sirisivät.

»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.»
Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.

»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut
sisilisko.»

Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan
Hetaa ja Anna Sohvia.

»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»

»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»

»Entä sisiliskoja?»

»Ei ole niitäkään.»

Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja
ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin
sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle
ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.

Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi
vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita
seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty
vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta
pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa
ja nokinen.

Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.

»Saunako tuolla takana?»

»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.

»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.

»Käyhän se laatuun.»

»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä
vilkkuivat ympäri.

Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin
katsoa.

»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas
Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.

»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,
tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»

»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.

Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu
kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei
saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli
sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen
tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina
ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.

»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin
puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»

Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.

Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.

»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain
jaloin?»

»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.

»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.

Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei
niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan
toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla
lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja
laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä
kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan;
samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän
tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei
edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?

Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat.
Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen
päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet,
silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta
seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.

Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös
laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta
taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,
sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.

»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».

»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».

Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi
ja toimeliaaksi tytöksi.

Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen
ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi
käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän
työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.

Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja
tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan
isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä
meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä
lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä
nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli
hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei
kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.

Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan
erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen
tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset
toisaanne.

Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän
kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi
tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin
naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.

Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu,
valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja
niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,
kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja
ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset
puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous
siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää,
kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen
paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja
keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.

Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun
urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se
maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin
hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty
tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin.
Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista
ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti
runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan
kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat
taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta
Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalandenkin tohtorinna
sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa
syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat
vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti
iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.

Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella
mielihyväliä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset
palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa,
mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi
laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi
nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi
pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui
lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt,
mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät
ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki
kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa
suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta
rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella
toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi
siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat,
ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.

Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä
vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat
koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin
terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan,
vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja
sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä
oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä
tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa
kalisivat.

Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja
valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja
kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.

Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä
lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat
mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja
Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen
yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi
vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa
Kultaruususta riidellyt.

Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja
vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin
osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan
alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin
oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun
se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta
maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt.
Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.

»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty
peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä
rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän
teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja
kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää,
kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei
niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.

Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut
ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta
rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,
uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka
mikä.

Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi
selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että
heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä.
Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän
kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.

»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni.
Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,
soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi:
»ööh!»

Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty
vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat
ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.

Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös
osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat
iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja
muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään
pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet,
oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,
mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että
kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät
sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi
nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten
tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he
ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin
hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi
ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He
söivät kaikki kuin metsämiehet.

Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää
nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin
tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään,
jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan
ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.

Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä
soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis,
tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat
malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se
muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin
olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.

Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty
nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja
leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja
Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti
hytkähteli ja Betty sen pian älysi.

»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.
Malttakaas!»

Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen
sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin
Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään
vitsan pois.

Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän
toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa
ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta
mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa,
eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen
kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina
metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja
viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta
kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut
jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin
kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti,
ollut minkään makuista.

Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että
Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta
ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen
vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä
unhotti.

Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä
yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin.
Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut
paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti
elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja
eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,
ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät
hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota
ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.
Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä
hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi
lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille
vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan
ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei
hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä
lainkaan puhunut.

Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun
toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla
oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut
kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta
Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään.
Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä
vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan
kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet.
Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin
vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen
mukana heinässä ja milloin mitäkin.

Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.
Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka
olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin
pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan,
oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä
ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi.
Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut
liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä
hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka
tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu
sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli
vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin
hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan,
iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka
istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat
maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän
lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita
kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta
sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.

Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko
ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui
toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville
saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.

»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.

Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin
koetti teroittaa silmiään.

»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.

»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:

»Olga ja Betty!»

Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.

Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.
Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat
heitä maalle.

»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»

»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»

»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»

»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»

»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»

»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.

Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta
siellä pääsi puhe oikein irroilleen.

»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.

»Kunko olemme ilman förkeliä.»

»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»

»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma
nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»

»Kyllä minustakin, mutta--»

»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme
on mennyt.»

»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi
Betty.

»Se olisi ainoa», arveli Olga.

»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.

»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»

»Me kiellämme.»

»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»

»Minä.»

»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»

»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia
päätetty.

Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava
siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.

»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.

»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä
laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.

Hanna jäi sitä katselemaan.

»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.

»En minä.»

Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei
koskaan tätä ennen oltu käherretty.

»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»

Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan
käsivarrellaan.

»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee
lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita
tulella.»

»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.

»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»

»Miks'ei.»

»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»

»Minä myös.»

»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»

Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin.
Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa
takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme,
onkivavat kädessä.

Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille
istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan,
ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat
tuntuivat.

Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän
säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti
puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta.
Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari
askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja--mitä
lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja
poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei
vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.

Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,
vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli
romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei
Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan
ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä
piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.

Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja
ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi
äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään,
sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei
millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat
kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä,
missä oli.

Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin
kanssa.

»Onko teistä ollut hauska maalla?»

»On.»

»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»

»En.»

Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös,
vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän
sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että
Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin
kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.

Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta.
Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä
poikien edellä.

Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa,
olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi
silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään
olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman
näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili
kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui
ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.

Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen
mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar
istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.

Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat
silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä
painava tehtävä hänellä oli edessä.

Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:

»Meillä on teille eräs pyyntö.»

Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
Olga ja Hanna katsoivat syrjään.

»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»

»Jos vaan voimme.»

»Kyllä te voitte.»

Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan
ylitse ja selaili kädellään vedessä.

»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.

»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei
vahingossakaan. Lupaatteko sen?»

»Lupaamme.»

Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat
saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.

Olga otti nyt puhuakseen.

»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu
hiuskarvan nenässä.»

He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.
Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.

Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä
yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi
tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin
Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja
naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa
tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka
tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön
asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka
paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin
Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta
kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat
kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten
poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia
tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin
pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli
hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti
rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota
kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa
tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he
päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät
toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja
suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.

Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia
havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia,
eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko
maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti
Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään.
Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua
Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään;
sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan
soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä
huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin
luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.

Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin
vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga
kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan.
Sitten huoletta jatkoi:

»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»--Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta
valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:

»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen
vaipui.

Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä.
Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin
erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt
mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi
kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin
tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä
uuvuttanut.

Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.
Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa.
Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo
kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle
annettiin aamiaista tuvan puolella.

Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga
veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi
ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät!
Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä
arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat
paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille
näyttääntyä. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.
Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän
ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna?
Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi
harmissaan.

»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille
esimerkiksi?»

»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.

»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he
eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät
pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti
sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»

»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»

Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.

Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:

»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se
oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma
syymme.»

»Emmekö voi sitä millään parantaa?»

»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä
kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään
herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko
meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»

»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen
ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»

»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin,
ettei Betystä ole mitään apua tässä.»

»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»

»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala
silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»

Hanna kohta työtä käskettyä.

»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä
suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»

»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»

»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»

»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»

Ovelle koputettiin.

»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te
olette täydessä asussa?»

Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.

»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»

»Ei suinkaan.»

Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan
Betylle koko asiasta mitään.

Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.

»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»

»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan
marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»

Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen
kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan
kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen,
kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja
reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät
märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä.
Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi
puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut
vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat
syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän
kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin
haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan
sivumennen nyykäytti päätään.

Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät
kangaspuiden taakse.

»Hanna, sielläkö sinä olet?»

He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.

Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan.
Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen.
Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella
sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen
syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen
syynsä?

Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna
muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että
Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin
tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja
kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä,
suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut
niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi
silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että
se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,
jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.

»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.

Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden
luokse.

Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä
lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.

»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.

»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.

»Suostutteko, tytöt?»

Woldemar sai vähän odottaa vastausta.

»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.

Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja
pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.

Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi
pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.

»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»

Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli
esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin
mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.

Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.

»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.

Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat»,
sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.

Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä
taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred
oli kuin elävä kysymysmerkki.

Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty
arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin
rasittavalta.

Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja
Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian
kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.

Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen
vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli
kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia
lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.

Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat
ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi».
Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he
kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan
olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos
olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.

Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen
saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta
ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä
Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu
siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän
lohdutti.

Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai
äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita,
kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä
kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin,
niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan
rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti
heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta
pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei
kerrassa mikään.

Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt
kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden
hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili
nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis'
siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.

Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi,
muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma
oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt,
minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon
tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja
toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää
kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon
muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa
kaupunkiin.

Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita
kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo
huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan,
että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat
tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he
olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät
olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei
ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.

Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle
vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä
jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän
nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti
kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.

Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia
he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä;
mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että
Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.




III.


Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä
välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi
poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
ennen oli kahverina käytetty.

Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.
Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja
hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;
kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat
Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät
paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut
lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen
hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää
ennen oli lähtenyt.

Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti
virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin
ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;
pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire
saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;
käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;
äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
toiset jalkineet.

»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.

»Kovasti.»

»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.
Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi
olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»

»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset
luokalta».

Jussi puri hammasta.

»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.

Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli
samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.

»Terveisiä, pappa, maalta.»

»Noo, johan sinä olet kotona.»

»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä
kaipaa.»

»Soo, sepä hyvä.»

Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,
samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut
ruoat sisään.

»Jeekeli sentään--»

»No, Jussi, kuka noin sanoo?»

»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»

»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»

Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa
pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.

»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.

»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon
kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein
ongella siellä maalla?»

»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»

»Saittekos kaloja?»

»Aina vähän.»

»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»

»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»

»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»

»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.

Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut
jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.

»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä
kiittivät.»

»Ketkä pojat?»

Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.

»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg
ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»

»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.

»Niin.»

»Olitteko kutsuneet niitä?»

»Emme.»

»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä
vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä
vastaan. Olisitte käskeneet pois.»

Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle
avuksi.

»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät
maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
siinä mitään sopimatonta oli.»

Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin
vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,
sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.

Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,
kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,
varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin
mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja
pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen
istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka
jaksoi puoliaan pitää.

Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,
mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat
korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä
joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta
ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.

Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän
sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää
esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.

Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin
lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän
luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.
Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä
vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä
koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja
päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan
luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista
sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä
vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.

Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä
toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:
vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi
eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin
mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia
rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä
ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----

»Pois täältä!»

Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni
töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi
pistää päänsä sisään.

»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.

Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.

Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä
päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus
ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,
ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät
suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei
hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei
alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.

»Tulee joku, tulee----»

Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.

»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»

Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen
sisään.

Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli
likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös
entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät
itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä
vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi
pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt
etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!

He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat
toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä
ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät
filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan
armotta!

Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori
Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän
viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?

Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,
ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.
Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo
luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen
väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että
pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun
pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat
ynnä jalat.

»Sano sinä!»

»Ei, ei, sano sinä!»

»En minä, en vaikka.»

Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota
aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja
näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää
kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä
ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
mitä tuleman piti.

Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan
muodon ja rykäisi.

»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi
meille filosofiaa.»

Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.

»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»

Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä
ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.

»Se on meidän yleinen toivomme.»

Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.

»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.

»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»

Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida
hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan
vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi
temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.
Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.

»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se
vallan hyvin!»

Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin
makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.

»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat
moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»

Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,
vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli
luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.

Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.
Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,
filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan
rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.

Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.

»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä
hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse
ominpäin selville.»

Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.

»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».

»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»

»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista
järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan
hyödyttömiä.»

Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.
Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?
Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän
ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen
vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki
äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,
ääääärettömästi!

Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti
suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas
huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;
innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja
äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi
aukeni.

»So, so, tytöt!»

»Ääääääää----»

»Hiljaa! hiljaa!

»Äääääää-------»

»Hiljaa!»

Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen
korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he
pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.

Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja
Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten
aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät
paremmin.

Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun
koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla
luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet
nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet
ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä
heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten
luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta
kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he
pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille
uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä
oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja
logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla
sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että
logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein
johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen
osannut ajatella.

Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin
kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo
mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi
esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla
he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä
luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa
tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä
ensin ja sitten vasta näitä?

Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet
kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä
logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
päässä yks'kaks!

Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat
ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa
saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,
kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja
nyt lähdettiin.

Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja
varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,
kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.
Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.
Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä
molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella
järveä ja saaria ympärillään.

Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori
etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
sadenuttunsa alle piiloon.

Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli
kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan
kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän
niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.
Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime
vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,
kapea _thorax_, suuri _abdomen_.

Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet
mitään, paitse lyseolaiset?

»Entäs vielä?»

No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään
tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne
elävät keoissa.

Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.

Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat
keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja
lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän
rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä
lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas
suojaisiin paikkoihin.

Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä
eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta
taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin
keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla
vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen
kiire syntyi.

»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat
kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».

»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius
tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.

»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään
huomenna maisterilta.»

Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain
kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet
siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet
sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki
mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että
värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi
tyhmyyttään, ei sittenkään.

He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään
hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,
toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä
innolla:

»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä
sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien
edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä
mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat
jäljessä.»

Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki
muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.
Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän
pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana
hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin
voimakkaasti kuin äsken.

Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt
tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei
opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi
hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta
Lavonius niin innostuneena heille puhui.

Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,
läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä
mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin
paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava
tiedon halu.

Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt
aika sen tyydyttämiseksi.

Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä
omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen
tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,
hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului
hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä
kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain
semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.
Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.
Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät
olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta
kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi
tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin
hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa
menetetty.

Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät
vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon
mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja
Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan
ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti
lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu
paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille.
Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken
sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut
kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka
kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten
taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi
etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.
Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet
edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä
hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan.
Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen
kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti
juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.

»Yks', kaks', kolme!»

Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat
nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille.
Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin
ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet
muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi
kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin
monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät
kiertää koko kaupungin näin.

Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei
vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut
poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka
äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa
seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat
ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat
tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja
koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes
heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat
heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän
maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä
sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja
siitä tulee iänikuinen häpeä.

Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja
tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja
aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa
kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti
erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi
heitä tuo odotettu myrsky.

Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat
johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi
tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina
pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli,
yhdessä he sen kestäisivät.

Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa
kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että
pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus
maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa
voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta
toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.

Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,
minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein
sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka
Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan,
säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat
olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi
ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja
kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista
mielessä.

Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka
olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että
Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi
oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin
Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:

»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»

»Olen.»

Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.

»Missä se on? Sano pian!»

Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.

»Taisi jäädä kouluun.»

»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»

»Lähetä lainaamaan.»

»Kun kello jo on niin paljon.»

»Asuuhan Olga tässä likellä.»

Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta
suoraan ruokasaliin.

»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»

Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.

»Tule kamariisi.»

Sinne mentiin.

»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.

»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»

Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla
oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar
pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja
hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla
kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla
tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi
kuulla.

Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja
kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen
paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli
satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;
räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa,
sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se
verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon
antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi
häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin
itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka
ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede,
esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon
ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi
tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä
kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka
pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun
luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi.
Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti
opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia
huomannut.

Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset
olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny
ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen
vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä
erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää
pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta
pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli
hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin
välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti,
arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja
istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan
koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen
kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei
hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi
hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen
olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,
kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.

Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.

»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»

»Keitä vieraita?»

»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»

»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.

»No, kies' avita.»

»Hyi, sinua.»

»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»

Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin
hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi
pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat
päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan
lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten
pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset
aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana
lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se
olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--työt, työt! Ei hän
voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää
mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui
kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi
laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja
vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi
toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli
pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne
tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen
käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja
nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin
tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin
olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne
oli päätetty kokoontua.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen
ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä
lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se
kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui,
ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin.
Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän
meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä,
uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja
korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen
varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan
pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.

»Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.»

»Olenpahan. Ihan vissisti olen.»

»Koska pianon päällys on ihan harmaa.»

»No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla
pyyhin.»

Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.

Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan
Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan
kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli,
kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä
maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä
hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon
nurkalle.

Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli
neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka
vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat
mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle.
Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.

Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.
Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta
lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä
vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja
koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,
pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se
päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen
unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja
laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen
alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu
rupeisi kiehumaan.

Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui
lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois.
Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli
tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta
ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli
uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä
ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen
uutimen nurkan äkkiä paikoilleen.

Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja
pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että
hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän
sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei
parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen;
Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä
mitään.

Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa
suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti
kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat,
lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka
oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen
kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin
kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli
makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista
käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja
poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen
kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle
kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,
risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:

    "Meri oli tyyni kun rannalta läksin,
    Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
    Vaan selällä nousi tuuli,
    Vaan selällä nousi tuuli."

    "Eikä tällä pojalla suruja ollut,
    Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
    Tähän päivään asti.
    Ja tähän päivään asti."

Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan.
Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka
ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki
häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä
verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.

Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.
Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa
viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja
tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin
käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei
kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska
neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille
kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät
silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen
virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina
otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan
laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen
korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa
seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli
Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen
kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos
taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.

Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut
jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin
piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle,
päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti
kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä
vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui,
sillä hän oli niin äärettömän onnellinen.

Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä
kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja
virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja
likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin
kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä,
joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa
koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan.
Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä.
Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet.
Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki
harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki
vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi
ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi
kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä
mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.

Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa
saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn
paperin hänelle käteen.

»Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.»

Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia
uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,
aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi
hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet
niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne
olivat tulleet.

»No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän
katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä
se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko
teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?»