The Project Gutenberg EBook of Sylvi; Kovan onnen lapsia, by Minna Canth

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Sylvi; Kovan onnen lapsia

Author: Minna Canth

Release Date: August 13, 2004 [EBook #13174]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SYLVI; KOVAN ONNEN LAPSIA ***




Produced by Tapio Riikonen




SYLVI; KOVAN ONNEN LAPSIA

Kirj.

Minna Canth


1920 (1888-1893).




SYLVI

Näytelmä neljässä näytöksessä



HENKILÖT:

AKSEL VAHL, notario.
SYLVI, hänen vaimonsa.
VIKTOR HOVING, arkkitehti.
ALMA HOVING, hänen sisarensa.
KARIN LÖFBERG,  |
ANNI VIDGREN,   | Sylvin entisiä koulutoveria.
ELIN GRÖNKVIST, |
ROUVA HAKE, naisvankien hoitaja.
VANKILAN TIREHTÖÖRI.
SOHLMAN, pastori.
SANDELL, metsäherra.
HARLIN,  |
IDESTAM, | luutnantteja.
TUNEBERG, lääkäri.
BRUN, tullinhoitaja.
MARI, palvelustyttö.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Suuri, hyvin sisustettu huone. Takana kaksi ovea, joista
oikeanpuolinen, raskailla, avatuilla esiripuilla varustettu, vie
eteiseen, ja toinen, jonka esiriput ovat alhaalla, makuuhuoneesen. Ovien
välissä on alkoovi, jonka uutimet myöskin ovat alhaalla. Vasemmalla
sivuseinällä ovi ruokasaliin, oikealla seinällä suuri peili. Etehisessä
näkyy oikealla ovi, joka vie ulos porstuaan, sekä perällä ikkuna, jossa
on valkoiset uutimet ja jonka edessä on ruukkukasveja.

Etualalla on pyöreä pöytä, ympärillä tuolia sekä kiikkutuoli vasemmalla.
Nurkassa oikeaan on suuri kirjoituspöytä. Vastaisessa nurkassa sohva ja
pieni pyöreä pöytä.)

AKSEL (istuu kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa).

SYLVI (pistää päänsä makuuhuoneen oviverhojen välistä).

AKSEL. Kuka siellä?

SYLVI. Arvaapas!

AKSEL (keskeyttämättä työtään). Eihän se vaan liene minun pikku
kissimirrini?

SYLVI. Se se on.

AKSEL. Katsos vaan! Mitähän kissimirri sitten tahtoisi?

SYLVI. Saako tulla sisään?

AKSEL. Ei millään ehdolla. Ei ole aikaa.

SYLVI. Pikkuruisen vaan. Hiukan verran, Aksel. Minulla olisi vähän
asiaa.

AKSEL. Mitä asiaa? Jotakin hirveän tärkeätä, varmaan.

SYLVI. Hirveän tärkeätä.

AKSEL. Ihanko todella? (Kääntyy.) No, pitänee hänet nyt sitten päästää
silmänräpäykseksi. Ei--odotapas. Lupaako pulmunen olla kiltti?

SYLVI. Kyllä, hyvin, hyvin kiltti.

AKSEL. Lupaako hän myöskin mennä tiehensä kahden minuutin kuluttua?

SYLVI. Ihan varmaan.

AKSEL. Ehkäpä hän sitten saa tulla. Ei, ei,--seis! Katsotaan ensin
kelloa. No--jahka minä nyt luen kolmeen, sitten vasta saat juosta
sisään. Yks'!----ei vielä----kaks'----pysy paikoillasi, kuule----no,
no, ei askeltakaan, sanon minä----kolme!

SYLVI (juoksee hänen syliinsä).

AKSEL. Vai niin! Vai on minun pikku lintusellani niin tärkeätä
sanottavaa? No, annapas kuulla! Mitähän tuo lienee?

SYLVI. Sinun pitäisi luvata minulle yksi asia, Aksel.

AKSEL. Yksikö vaan? Eikö mitä, se on kovin vähän. Minä lupaan sinulle
seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa.

SYLVI. Hyvä! Mutta pidäkin sanasi.

AKSEL. Tietysti.

SYLVI. Kunniasi kautta?

AKSEL. Kunniani kautta.

SYLVI (heiluttelee jalkojansa ja heittäytyy taaksepäin). Voi, kuinka
ihanata--kuinka sanomattoman ihanata!

AKSEL. Varo, varo, kissimirri, sinä putoat.

SYLVI. Voi herra, kuinka hauskaa! Nyt sinä olet helisemässä,
holhoja-setä.

AKSEL. Joko taas--!

SYLVI. Anna anteeksi--oma puoliskoni, minä tarkoitin. Nyt saan siis
pyytää sinulta seitsemänkymmentä ja seitsemän asiata. Ajatteles--
ennenkuin olen ne kaikki keksinyt.

AKSEL. Mutta yksi ehto minun kumminkin täytyy siihen panna.

SYLVI. Ei mitään ehtoja! Rakkahin Aksel, ei mitään ehtoja!

AKSEL. No, totta kai! Yksi ainoa pieni ehto sinun toki pitää täyttää.

SYLVI. No sanopa sitten, mikä se ehto olisi?

AKSEL. Pieni, joutava vaan--

SYLVI. Sano pian!

AKSEL. Ei ole kiirettä kirkkoon.

SYLVI. Ala joutua, holhoja-setä, taikka--minä nipistän sinua korvasta.

AKSEL. Vai niin, vai rupeet sinä häijyksi, pikku pulmunen. Entäpä jos
saatkin mennä tiehesi.

SYLVI. Ei toki, eihän? Ehto? Rakas, kulta Aksel, muista, että minulla on
vaan kaksi minuuttia.

AKSEL. Niin, se on totta, se.

SYLVI. Ellet sinä pitentäisi aikaa?

AKSEL. Ei--kuule--

SYLVI. Elä sitten edes vitkastele niin kauheasti, Aksel. No, mikä se
ehto oli?

AKSEL. Se vaan, että minä ensin saan tutkia kaikki nuo seitsemänkymmentä
ja seitsemän asiaa, ennenkuin hyväksyn.

SYLVI. Ehei, kas siihenpä minä en suostu.

AKSEL. Kuule mokomaa! Vai et sinä suostu siihen?

SYLVI. En.

AKSEL. Onko se täyttä totta?

SYLVI. Täyttä totta.

AKSEL. Tjah--sitten sitä ei voi auttaa. Minun täytyy ottaa sanani
takaisin.

SYLVI. Ei, Aksel--anna nyt myöten. Minä lupaan olla kiltti. En pyydä
mitään mahdottomia, paljaita pikku asioita vaan.

AKSEL. Siinä tapauksessa minä ne kyllä hyväksyn, eikähän minun ehdostani
silloin ole sinulle mitään haittaa.

SYLVI. Niin--mutta kuitenkin, Aksel! Olisi niin paljon, niin äärettömän
paljon hauskempaa, jos minä ihan vapaasti saisin ajatella kaikki nuo
seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, enkä tarvitseisi pelätä kieltoa.
Rakas pikku Aksel!

AKSEL. Rakas pikku Sylvi, minä pysyn sanassani.

SYLVI. Niin, semmoinen sinä olet, holhoja-setä. Minä en sano sinua enää
koskaan muuksi, sillä se sinä olet aina ollut ja siksi sinä jäät
ikipäiviksi.

AKSEL. Kas niin, nuo kaksi minuuttia ovat tuossa paikassa kuluneet.
Annapa nyt kuulla ensimmäinen pyyntösi.

SYLVI. Enkä anna. En pyydä enää mitään.

AKSEL. Siinä ollaan! Nyt on pikku sirkku taas allapäin, pahoilla mielin.

SYLVI. Olisit sinä nyt yhden ainoan kerran saattanut tehdä minulle
mieliksi, Aksel.

AKSEL. Kultaseni--tuohan kuuluu ihan siltä, kuin en milloinkaan ennen
olisi sitä tehnyt.

SYLVI. Et olekaan. Tahdotko, että luettelen, mitä kaikkia sinä olet
minulta kieltänyt, vai?

AKSEL. Niin, kun sinä pyydät pelkkiä mahdottomia, hyvä lapsi.

SYLVI. Kuinka saatat sanoa--

AKSEL. No, esimerkiksi, että minun pitäisi istua ja leikkiä sinun
kanssasi.

SYLVI. Leikkiä! Koska olen pyytänyt sinua leikkimään?

AKSEL. Istua ja lellitellä sinua sitten.

SYLVI. Sanotko sinä sitä leikkimiseksi?

AKSEL. Melkein.

SYLVI. Ja se on sinun mielestäsi mahdotonta. Niin, sitten en suinkaan
tahdo enää vaivata. (Liukuu alas, kääntyy selin Akseliin ja hypistelee
pöydällä olevia kapineita.)

AKSEL. Ei, pikku lemmikkini, et sinä saa suuttua. Enhän minä sitä
tarkoittanut. Sitä vaan, että kaikella pitää olla rajansa, ymmärrätkös.
Sylvi, muruseni, tule nyt taas tänne polvelleni.

SYLVI. Eivätköhän nuo kaksi minuuttia jo olekin lopussa?

AKSEL. Aikoja sitten, mutta se ei tee mitään. Minä en päästä sinua,
ennenkuin tulet hyvälle mielelle taas, sirkkuseni.

SYLVI. Aksel--mitä sinulla tässä on,--tässä laatikossa, kuules?

AKSEL. Ai, elä koske siihen. Se on hyvin vaarallista.

SYLVI. Vaarallista? Mitä se sitten on?

AKSEL. Ketunmyrkkyä. Strykniiniä. Anna tänne, et saa koskea.

SYLVI. Ei, minä vaan vähän katson. Kapseleissa? Kuoleeko kettu
tuommoisesta pienestä kapselista?

AKSEL. Kuolee.

SYLVI. Mutta ihmistä se ei mahtaisi tappaa?

AKSEL. Tappaisi kyllä.

SYLVI. Tuommoinen pieni kapseli? Sepä vasta kummaa. Jos minä nyt
nielisin yhden--

AKSEL.--Niin kuolisit kuin kärpänen.--Kas niin, nyt panemme sen pois.
(Panee sen pöytälaatikkoon.) No, pikku kissimirri,--jos minä nyt
kumminkin tämän yhden kerran--

SYLVI. Mitä niin, Aksel?

AKSEL. Suostuisin pyyntöösi, ilman että tutkin sitä edeltäpäin.

SYLVI. Tee se, niin olet kiltti.

AKSEL. Olkoon menneeksi.--No, anna kuulla. Mitä pikku pulmunen aikoi
minulta pyytää?

SYLVI. Niin, Aksel, se oli vaan sitä, että sinä jättäisit kaikki työsi
yhdeksi viikoksi.

AKSEL. Mutta rakkahin Sylvi!

SYLVI. Yhdeksi ainoaksi viikoksi, Aksel!

AKSEL. No, mutta ole toki järkevä, hyvä lapsi. Enhän minä voi
laiminlyödä virkaani.

SYLVI. Joku toinen voisi hoitaa sitä sen aikaa.

AKSEL. Mitä sanot,--ei, sinä olet tosiaankin kovin lapsellinen, Sylvi
kulta. Minun pitäisi yks' kaksi jättää kaikki tyyni ja istua kädet
ristissä--tehdäkseni pikku vaimolleni mieliksi. Ei, se ei käy päinsä,
lapseni.

SYLVI. Menethän sinä usein metsästämään, esimerkiksi, ja viivyt siellä
päiväkausia.

AKSEL. No niin, sehän on ihan toista, tiedämmä. Enkähän minä kovin usein
ole sielläkään ollut.

SYLVI. Sinä et siis aijo pysyä sanassasi?

AKSEL. Maltapas--jos sovittelisimme muulla tavalla vai mitä arvelet?
Ensi kesänä voisin ehkä ottaa virkavapautta viikoksi tai pariksi.

SYLVI (nyreissään). Kesään on niin pitkä aika.

AKSEL. Mutta, rakas pikku Sylvi, minkätähden minun sitten pitäisi
heittää työni?

SYLVI. Kyllähän sinä sen tiedät. Siksi että minulla on niin ikävä olla
yksin, kun sinä alituisesti joko olet ulkona taikka istut
kirjoituspöytäsi ääressä.

AKSEL. Entä kun me nyt keksisimme jotain oikein hauskaa pikku
kissimirrille, suostuisitko sitten siirtämään tuon laiskuriviikon ensi
kesään?

SYLVI. Niin no--ehkäpä. Jos sinä tosiaankin keksit jotain erinomaisen
hauskaa.

AKSEL. Annapas kun ajattelen--. Kuules nyt. Minä menen kirjakauppaan ja
etsin sinulle sieltä jonkun hyvin huvittavan kirjan.

SYLVI. Ush--ei! Minä olen ihan kyllästynyt kirjoihin.

AKSEL. Joitakuita uusia soittokappaleita sitten?

SYLVI. En minä välitä soitostakaan.

AKSEL. Nytpä minä tiedän. Sinä lähetät kutsumaan vieraita.

SYLVI. Niin--mutta ketä?

AKSEL. Ketä vaan itse tahdot. Anni Vidgreniä, esimerkiksi.

SYLVI. Huh--häntä! Joka on ikävin olento koko tässä maailmassa.
(Jäljittelee.) _Minä_ en hyväksy semmoista, sillä _minusta_ se ei
ole sopivata, _minä_ teen aina omien periaatteideni mukaan.--Ei,
kiitoksia, pysyköön Anni Vidgren täältä seitsemän peninkulman päässä.

AKSEL. No, entä Elin Grönkvist, mitäs hänestä sanot?

SYLVI. Hän taas on niin kauhean tyhmä. Hyväluontoinen, mutta tyhmä. Ei
kelpaa.

AKSEL. Mutta Karin Löfberg sitten?

SYLVI. Hän--paras! Joka on niin koketti ja inhoittava, että häntä tuskin
viitsii katsoa. Ei, häntä minä toki suvaitsen kaikkian vähimmän.

AKSEL. No, sano sitten itse.

SYLVI. Kyllä minä tiedän yhden, josta pidän enemmän kuin kestään muusta.
Mutta se on eräs herra.

AKSEL. Herra--?

SYLVI. Viktor Hoving, arkkitehti. Kyllä sinä hänet tunnet.

AKSEL. Enpä oikein. Hän kun vasta nykyjään on tullut paikkakunnalle.
Mutta olen minä hänet nähnyt yhtä kaikki.

SYLVI. Se kelvoton kapine ei vieläkään ole käynyt täällä. Ja me kun
olimme niin hirveän hyviä ystäviä lapsina.

AKSEL. Olettehan te hyviä ystäviä hänen sisarensa, Almankin kanssa.

SYLVI. Ooja, mukiin menee. Kauhean hurskas ja siveellinen,--mutta hän on
kumminkin Viktorin sisar, ja minä pidän hänestä aika paljon.

AKSEL. No, mitäs muuta. Sinä kutsut heitä telefoonilla tänne molempia.

SYLVI. Nytkö heti?

AKSEL. Miten vaan tahdot.

SYLVI. Mutta jos me sitten häiritsemme sinua?

AKSEL. Ei hätää mitään. Kohtahan kello on yksitoista. Minun täytyy
tuossa paikassa mennä virastoon.

SYLVI. Se on totta, se! Kuinka sinä kumminkin olet kiltti,
holhooja-setä. Nyt saat kernaasti lykätä laiskuri-viikkosi ensi kesään.
(juoksee telefoonin luo.)

AKSEL. Kiitoksia! (Kumartuu kirjoittamaan.)

SYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos!
(Soittaa taas.) Onko se Alma?--Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen?--Vai
niin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi
kotona?--Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia
tänne, kun minulla on niin ikävä.--Mitä sanot?--Kyllä, kyllä Aksel on
kotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun
kanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et
varmaankaan malta viipyä. Mitä?----Etkö jouda vielä? Miks'et?--Vai
niin.--Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor?--Ei,
mutta--mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti
paikalla ja käske tänne.

AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani
koossa.

SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin.--Hyvää
huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen,
poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä--Alma ei anna
leivän muruakaan.----Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko kukaan
ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.

AKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa.

SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä--!----Ei, mutta sehän oli hassua.----Entä
sitten? Eikö mitään muuta?--Mitähän se merkitsee?----Niin, jotakin
hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.

AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt
olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.

SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy
lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme.
Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa?--Äsh, jätä sinä Alma
sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi.--Ja ala joutua. Elä
viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli
nähnyt unta--

AKSEL. Minä vähät hänen unistaan.

SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän
sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me
leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin
alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia
sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?

AKSEL. Hyvin omituista.

SYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan käy
toteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel?

AKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt niihin
asioihin.

SYLVI. Joko sinä nyt menet, Aksel?

AKSEL. Täytyy.

SYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun minä
rupean hiukan virkistymään.

AKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en
minä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle hauskan
aamupäivän.

SYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin
kaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja
tiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän,
jos tahdot.

AKSEL. Vai niin? Sinä et siis kaipaisi minua?

SYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä
päivällisillä.

AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en
olisi uskonut.

SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna
kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?

AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu.
Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin
päivälliselle.

SYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi!

AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille
niinkuin tavallisesti?

SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda.
Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa
paikassa.

AKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.)

SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo,
järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä
strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja
katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois,
heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän
taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta
ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa
ja viittailee käsillään.)

VIKTOR (tulee oikealta etehiseen).

SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!

VIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa.

SYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein?

VIKTOR. En, pahaksi onneksi.

SYLVI. Sepä toki hyvä.--Käy sisään nyt, ja ole tervetullut!

VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin
uteliaaksi.

SYLVI.. Ahaa,--luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon?

VIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti.

SYLVI. Kuinka kauniisti?

VIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni?

SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt
ennenkään.

VIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa.

SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai
mihin tahdot, niin minä heti paikalla--

VIKTOR (istuu). No--?

SYLVI. Maltahan nyt,--pitää minunkin saada istua. (Istuu lattialle.)

VIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi?

SYLVI. Niinkuin näet.

VIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen?

SYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä,--kahdeksantoista vuotias vasta!

VIKTOR. Mutta rouva kumminkin.

SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran
huvittaa, niin--

VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla
tuo salaisuus.

SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani
kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.

VIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin
olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.

SYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa,
mitä?

VIKTOR. Jos suvaitset?

SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja
kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin.--
Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi
vuotta takaperin. Muistatko?

VIKTOR. Tottahan nyt.

SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka
meillä saattoi olla hauska!

VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä
verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.

SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla
lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.

VIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä.

SYLVI. Entäs loma-aikoina sitten?

VIKTOR. Niin, loma-aikoina!

SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun.
Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän--mennä ja muuttaa Viipuriin
juuri silloin!

VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas
täytyi mennä polyteknikoon.

SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä
varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.

VIKTOR. Oho,--oikeinko totta?

SYLVI. Luulin jo, ett'en koskaan voisi sinua unhottaa.

VIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi?

SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en
minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita
huolia. Vanhempani kuolivat--

VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.

SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin
maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat
surullisia aikoja, sen saat uskoa.

VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?

SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti
hyvä,--aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi
huostaansa.

VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?

SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja
järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut
minulle, vaikka lupasit niin varmaan?

VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä
aina ajattelin,--silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta
siihen se vaan jäi.

SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?

VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan,
näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin--

SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin
täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.

VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?

SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et
varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.

VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.

SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan
viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin
Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.

VIKTOR. Kuinka saatat sanoa.--Tervehdinhän minä sinua ja--

SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin
kaunottaren luo.

VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me
kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta
sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan
luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan
hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa
ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi.

SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua
kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman
että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin
ennen.

VIKTOR. Ihan sama!

SYLVI. Elä väitäkään. Minä _tiedän_ ettet sinä ole sama.

VIKTOR. Ja minä _tiedän_, että olen juuri sama.

SYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla--. Lyömmekö vetoa?
(Ojentaa kätensä.)

VIKTOR. Lyödään vaan.

SYLVI. Minkä päältä?

VIKTOR. Konvehti-naulan.

SYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle!
(Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme
sokkosille.

VIKTOR. Mutta--mitä sinä ajattelet?

SYLVI. No?--Oletko sinä ihan sama kuin ennen, vai etkö ole?

VIKTOR. Sylvi kulta, onko tuo nyt täyttä totta?

SYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun odottaa.
Naula konvehtia--muista!

VIKTOR. Sinä olet mieletön.--Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan.

SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee
vasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas
niin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.)
Tule tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö?

VIKTOR. Kernaasti minun puolestani.

SYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä!

VIKTOR. Vedänkö liian kovaan?

SYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai--?

VIKTOR. Jahka koetetaan. Onko sormi suorassa vai väärässä?

SYLVI. Suorassa.

VIKTOR. Eipäs ollutkaan.--Onko sormi suorassa vai väärässä?

SYLVI. Väärässä.

VIKTOR. Jo riittää! Kyllä uskon jo.

SYLVI. Pyöritä minua nyt niin paljon kuin tahdot.

VIKTOR. Heti paikalla. No--eiköhän jo riitä?

SYLVI. Kyllä, minä olen ihan pyörryksissä.

VIKTOR. Elä vaan satuta itseäsi!

SYLVI. Pakene, taikka olet heti kiinni.

VIKTOR. Polttaa, polttaa.

SYLVI. Elä pelkää.

VIKTOR (hiipii hiljaa hänen taaksensa ja lyö häntä selkään).

SYLVI. Ahaa, veijari! Äännäpäs!

VIKTOR. Huh--huu!

SYLVI. Niin ja sitten sinä heti juokset tiehesi.

VIKTOR. Huh--huu!

SYLVI. Maltapas, mokoma käen-poika!

VIKTOR. Huh--huu!

SYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat
leikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi
viimein saa hänet kiinni.)

SYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä).
Sainpas--viimeinkin.--Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta
maltahan nyt on minun vuoroni.

VIKTOR. Vieläkö jatkamme?

SYLVI. Tietysti. Eikö tämä sitten ole hauskaa?

VIKTOR. Kyllä--mutta--

SYLVI. Ei mitään »muttaa». Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi
silmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän
sinä nyt myöskin, vai--?

VIKTOR. En pikkuistakaan.

SYLVI. Kuulepas, veitikka, sinä näet ihan varmaan tuolta alta?

VIKTOR. Minä vakuutan.

SYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No--ja nyt
pyöritään vähän.

VIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin hänen vyötäisiinsä ja
pyörii ympäri.)

SYLVI. Jo riittää--ei enää--Viktor, kuuletko--päästä minut irti!

VIKTOR. Ei vielä!

SYLVI. Herra varjele,--Viktor, mitä sinä ajattelet?

VIKTOR. Tanssitaanko polkkaa?

SYLVI. Osaatko sinä viedä minua huivi silmillä?

VIKTOR. Koetetaan. Laulapas vähän.

SYLVI. Trall-lall-lalala, trall-lalla, trall-lall-laa--Ei, tiedätkös
Viktor, näin hauskaa ei minulla ole ollut vielä elämässäni.--Taivas,
nyt sinä olit vähällä kaataa pöydän nurin.--Trall-la-la-lall-lall-laa--

(Etehisessä soitetaan.)

SYLVI. Herra jumala!

VIKTOR (tempaa huivin silmiltään). Miehesi--?

SYLVI. Istu keinutuoliin--pian! (Suorii pöytäliinaa, järjestää kiireesti
tuolia.) (Soitetaan toinen kerta.)

SYLVI. Minä tulen--minä tulen!

VIKTOR. Sinähän olet ihan hengästynyt.

SYLVI. Entäs itse. Kas tuossa, ota tupakkaa. (Soitetaan kolmas kerta.)

VIKTOR. Avaa, herran nimessä!

SYLVI (juoksee etehiseen ja avaa oven). Oh, Viktor, ei mitään hätää, se
on vaan Alma!

ALMA (tulee sisään). Niin, kukas sitten?

SYLVI. Luulimme sinua Akseliksi. Istu, Alma kulta. Ja ota työ
esille.--Taivas, kuinka sydämmeni läpättää. Säikähdin niin--että--

ALMA (ottaa käsityön laukustaan). Mitä sinä sitten säikähdit?

SYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja
istuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin.

ALMA. Päinvastoin, siellähän sataa lunta.

SYLVI. Vai niin--? Sitä minä en tiennytkään.--Mutta eilen ainakin oli
kaunis ilma.

ALMA. Niin, eilen kyllä oli kaunis ilma.

SYLVI. Ja huomenna on luultavasti myöskin. Baromeetteri nousee!

ALMA. Nouseeko se?

SYLVI. Niin, en minä tiedä, jos se nousee, minä vaan niin arvelen.

ALMA. No, joko te olette uudistaneet tuttavuuttanne Viktorin kanssa?

VIKTOR. Luonnollisesti, koska kerran istun täällä.

ALMA. Minä tarkoitan noin--lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla,
lapsuuden ajoilta.

SYLVI. Arkkitehti Hoving ei näy niitä enää muistavan.

ALMA. »Arkkitehti Hoving»?--Minusta sinä äsken sanoit häntä Viktoriksi.

SYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan
teeskennellä.

ALMA. Minkätähden sinä teeskentelisit, Sylvi?

SYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin!--Asia on, näetkös,
semmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista
vanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista.

ALMA. Kuinka se on mahdollista?

SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en
mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin
täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen
Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa
vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä?
Pane kätesi noin ikään,--joudu, ja sitten: yks' kaks'--yks' kaks'--yks'
kaks'--ei, sinähän vasta olet kömpelö.--Aletaanpa alusta, no yks'
kaks'--yks'--

ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla
tuommoisesta huvitetut.

SYLVI. Yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks'--yks'
kaks'--koettaisitpa sinäkin, Alma, yks' kaks'--yks' kaks'--yks' kaks'.

ALMA. Ja Viktorkin--aika mies--

VIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.)

SYLVI. Ei hyi!--kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin
Aksel minun.

VIKTOR. Minun holhoojani?

ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa
minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua--

SYLVI. Ei--kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja
järkevä, että oikein tuntuu kamalalta.

ALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin,
vanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä
sanottaman hänen holhoojakseen?

SYLVI. Sama se on, sanotaanko sinua siksi tai ei, se sinä kumminkin
olet; sillä sinä olet yksi noita täydellisiä, vanhurskaita ja siveitä
ihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy, eivät koskaan tee mitään
tyhmyyksiä, ja jotka eivät milloinkaan maailmassa ole olleet lapsina--

VIKTOR. No--no--

SYLVI. Ei, sillä he ovat syntymästään saakka ymmärtäväisiä ja vakavia ja
mallikelpoisia kaikessa, ja Jumala on varmaankin luonut heidät varta
vasten holhoojiksi meille syntisparoille.

ALMA. Toisin sanoen, meidän tehtävämme on vartioida teitä ja estää teitä
tekemästä tyhmyyksiä.

SYLVI. Niin, jos me vaan _annamme_ teidän alituisesti komentaa
itseämme. Mutta minäpä sanon, että se välistä saattaa ärsyttää minua
niin, että joudun ihan raivoon--ja olisin valmis tekemään mitä
tahansa--kun vaan pääsisin tuosta kauheasta vartioimisesta,--vaikka
suurimman hurjuuden, jos niiksi tulee.

ALMA. Sylvi kulta, aina sinä kiivastut niin kauheasti.

SYLVI. Ja sinä sinä et kiivastu koskaan!

VIKTOR. No, no, ei riidellä. Puhutaan ennen jostakin muusta.--Tuletko
sinä tanssiaisiin tänä iltana, Sylvi?

SYLVI (allapäin). En suinkaan.

VIKTOR. Miksi et?

SYLVI. Aksel ei varmaankaan anna itselleen aikaa. Eikä häntä
luultavasti halutakaan.

VIKTOR. Mutta: voisithan sinä siltä tulla?

SYLVI. Menettekö te sinne?

VIKTOR. Kyllä. Me menemme molemmat, sekä Alma että minä. Tule nyt
mukaan, minä pyydän sinut ensimmäiseen franseessiin.

SYLVI. Kyllähän. se olisi kovasti hauskaa, mutta--

VIKTOR. Jos sinä nimi vain tahdot tanssia kanssani.

SYLVI. Oh,--kaikkein ennemmin sinun kanssasi, tietysti.

VIKTOR. Ja minä kyllä saatan sinut kotiin, jos niin ettei miehesi tule.

SYLVI. Ja Alma varmaankin--Alma kulta, suutuitko sinä minuun? Anna
anteeksi, enhän minä niin pahaa tarkoittanut.

ALMA (hymyillen). Mitäpä se hyödyttäisi, jos sinuun suuttuisikin? Sinä
olet nyt kerran semmoinen--kuin olet.

SYLVI. Niin, siinä olet oikeassa. Minä olen juuri semmoinen kuin olen.
Niin ett'ei maksa vaivaa välittää pikku asioista.--No niin--(Rukoillen.)
Ottaisithan sinäkin pitääksesi huolta minusta, Alma kulta, että Aksel
voisi olla rauhoitettu siinä suhteessa?

ALMA. Mielelläni.

SYLVI. Kiitoksia, Alma rakas.--(Hyppää ylös ja puristaa häntä kaulasta.)
Niin, sinä olet kumminkin aina hyvä ja kiltti.--Topp, Viktor? Me
tanssimme yhdessä ensimmäisen franseessin tänä iltana?

VIKTOR. Sen teemme!

SYLVI. Ja muita tanssia vähän väliä. Sinun pitää hakata minua hirveästi,
kuules!

VIKTOR. Ahkeruus on ilomme, herra katteini!

SYLVI. Oi, kuinka siellä tulee hauska! Niin jumalattoman hauska!--Minä
otan morsiuspukuni--niin, tiedätkös, morsiuspukuni--se kuuluu sopivan
minulle erinomattain.--Hyvä, rakas Viktor, näin iloinen en minä ole
ollut sitten kun sinä viimeksi olit täällä, kuusi vuotta takaperin.
Uskotko?

VIKTOR. Enpä oikein.

SYLVI. Maltapas--kyllä minä opetan sinut epäilemään.

(Aksel tulee etehiseen.)

SYLVI. Kas, tuolla on Aksel--sinä tulet kuin kutsuttu, holhooja-setä.

AKSEL (tervehtii vieraita). Sepä hauskaa.--Mitä kuuluu, neiti?

SYLVI. Niin, tiedätkös, mistä täällä on kysymys?

AKSEL (hymyillen). Ei, minulla ei ole aavistustakaan.

SYLVI. Että me menemme tänä iltana tanssiaisiin.

AKSEL (laskee paperit kädestään pöydälle).

SYLVI. Mitäs sinä siitä sanot, Aksel?

AKSEL. Vai niin, vai »menemme me tanssiaisiin?» Ketkä me?

SYLVI. Me kaikki tyyni. Sinä myöskin.

AKSEL. Jopa jo! Mitä minä siellä tekisin! Enhän minä edes tanssi.

SYLVI. Sinä katselet. Ja sitten sinä puhelet vanhempien herrojen kanssa,
ja viet minua puhvettiin tanssien välillä.

AKSEL. Hyvä ystävä--

SYLVI. Aksel kulta, elä nyt kiellä! Minulla kun on niin kova halu.

AKSEL. Mutta minullapa ei siihen ole halua ollenkaan, pikku kissimirri.
Ja sitä paitsi--minä en mitenkään jouda.

SYLVI. Niin, sitten en tiedä muuta neuvoa, kuin että annat minun mennä
Alman ja Viktorin kanssa. Sillä täytyy minun kumminkin päästä sinne.
Ajatteles, enhän ole vielä milloinkaan ollut kunnollisissa
tanssiaisissa.

AKSEL. Mitä niissä oikeastaan tehdään, noissa tilaisuuksissa? Tuskin
muuta kuin tanssitaan, vai kuinka?

ALMA. Eipä juuri.--Joskus tarjotaan vähän laulua ja soittoa.

AKSEL. Jos siellä edes tapaisi tuttaviaan. Mutta arvaan, ettei sinne
vanhempia herroja tule ketään.

ALMA. Kyllä minä kumminkin olen nähnyt muutamia joka kerta. Kuuluvatpa
pelaavan vistiäkin jossain siellä herrojen puolella.

VIKTOR. Niin minäkin olen kuullut kerrottavan.

AKSEL. Se on muuten yhdentekevä. Minä puolestani en juuri erittäin
välitä korttipelistäkään. Mutta jos tuota nyt kerran kumminkin tekisi
pikku vaimolleen mieliksi ja menisi sinne.

SYLVI. Niin, tiedätkös, niin minäkin arvelen. Kerran kumminkin täytyy
tehdä pikku vaimolleen mieliksi.

AKSEL. Sillä muuten hän arvattavasti on nyrpeillään--

SYLVI. Siitä saat olla varma.

AKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti
myöten.

SYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas
herrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki
ympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille.

AKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti
tapahtua, että rupean vastakynteen.

SYLVI. Sen jätät kauniisti tekemättä, holhooja-setä.

AKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita.--Kuinkas muuten on,--antaako emäntämme
meille kahvia tänäin?

SYLVI. Kyllä--heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä
leivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja
koettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah--niin, hyvänen
aika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja
pudistaa päätään.) Viktor!

AKSEL. Minkätähden se oli lukossa?

SYLVI. Kysy Viktorilta?

VIKTOR. Minultako?

SYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua
veitikka! (Menee vasemmalle.)

VIKTOR. Sylvi laskee leikkiä.

AKSEL. Hän on aika hulivili toisinaan.

ALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat
usein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät.
Ei kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi.

VIKTOR. Eikä kukaan niin viehättävä kuin hän.

ALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl--ei auta muu
kuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut
Sylviin.

AKSEL. Sen kyllä uskon.

VIKTOR. Oh--mitäs niistä. Mehän olimme silloin lapsia vielä.

AKSEL. No niin--.

SYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa.
Tarjoo käsivartesi Almalle, Aksel.

AKSEL. Saanko luvan, neiti? (Menevät ruokasaliin vasemmalle.)

SYLVI (työntää ruokasalin oven kiinni). Viktor, oletko sinä nyt vihainen?

VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Sietäisipä melkein olla.

SYLVI. Mutta et henno kumminkaan, vai mitä?

VIKTOR. En--en minä henno!

SYLVI. Kuinka herttaisen hyvä sinä olet! Minä pidän sinusta niin
kovasti.

VIKTOR. Pidätkö tosiaankin, Sylvi? Onko se ihan täyttä totta?

SYLVI. Tietysti! Mutta sinä, paha poika, et taida välittää minusta tuon
taivaallista?

VIKTOR. Mistä sen tiedät?

SYLVI. Noo--minä vaan arvaan.

VIKTOR. Toisen käsityksen sinulle antaisin, jos vaan uskaltaisin.

SYLVI. Uskaltaisit? Minkätähden sinä et uskaltaisi?

VIKTOR. Sylvi--pahoin pelkään, että--

SYLVI. Että mitä--? Sinähän vasta olet soma--

VIKTOR. Että olen kohta yhtä pikiintynyt sinuun, kuin ennen pikku
poikana.

SYLVI. Oho--nyt narraat.

VIKTOR. Vielä pahemmin--kymmentä vertaa pahemmin.

SYLVI. Narraat--ihan varmaan.--Voitko katsoa minua suoraan silmiin?

VIKTOR. Voin kyllä.

SYLVI (katsoo vähän aikaa häntä silmiin, peräytyy vavisten,
punastuu,--hämillään. Kätkee kasvonsa toiseen käsivarteensa, kuiskaa).
Viktor--minkä tähden sinä--Viktor--!

VIKTOR. Mitä niin, Sylvi?

SYLVI. Minkätähden sinä katsoit minuun sillä tavalla--?

VIKTOR. Sylvi--vieläkö epäilet? Mitä--?

SYLVI. En.

VIKTOR (matalalla äänellä.) Sylvi--?

SYLVI (kääntyy pois yhä käsivarsi silmillä). Ole vaiti--!

VIKTOR. Sylvi--suutuitko sinä?

SYLVI. En. (Ojentaa hänelle toisen kätensä.)

VIKTOR (suutelee sitä). Sylvi'

AKSEL (ruokasalista). Minnekä te jäitte? Kahvi jäähtyy.

VIKTOR. Sylvi--taivaan nimessä--sinä olet niin tulipunainen ja
kiihtynyt--

SYLVI (läähättäen). Tuntui niin--kummalta katsoa sinua silmiin, Viktor.

AKSEL (niinkuin ennen). Kuuletteko siellä?

VIKTOR. Kyllä. Me tulemme tuossa paikassa.--Sylvi, joudu--!

SYLVI. Mene edeltä.--Minä tulen sitten vähän ajan päästä.

VIKTOR (tekeytyy tyyneksi, välinpitämättömäksi, menee sisään).

SYLVI. Hän pitää minusta! Hän pitää minusta!--Oi, kuinka minä olen
äärettömän onnellinen!

VIKTOR (ruokasalin ovelta). Sylvi! Sylvi! Kahvi on jo kaadettu kuppiin.

SYLVI (rientää loistavan iloisena häntä vastaan). Minä tulen,
minä tulen!

(Esirippu laskee.)




TOINEN NÄYTÖS.


(Tanssiaiset. Näyttämö kuvaa sivuhuonetta, jonka peräovet ovat auki
tanssisaliin, missä parhaillaan tanssitaan franseessia. Vasemmalla ovi
virvoitushuoneesen. Sohvia, lepotuolia, istuimia, pöytiä sekä korkeita
kasvia huoneen sivuilla. Oikealla sisäänkäytävä etehisestä.

Metsäherra Sandell sekä luutnantit Harlin ja Idestam seisovat muutamien
muiden herrojen kanssa ja katsovat tanssia.)

HARLIN. Suloinen! Viehättävä!

IDESTAM. Ken on hän? En muista koskaan nähneeni häntä ennen.

HARLIN. Vasta puhjennut ruusun-nuppu. Lyön veikkaa, että hän on
ensimmäisissä tanssiaisissaan.

IDESTAM. Sandell, tulepas vähän tänne.--Sinä varmaankin tunnet tuon
naisen tuolla, vaikeassa harsopuvussa?

SANDELL. Kyllä.--Mitä hänestä?

IDESTAM. Toveri tässä on tulessa ja liekissä.

HARLIN. Uusi tähti taivaalla, joka loistollaan voittaa kaikki muut.

SANDELL. Jäähdytä mieltäsi, veli hyvä. Se tähti on liian korkealla.
Ei sinun auta häntä tavotella.

HARLIN. Saanenhan kumminkin tietää hänen nimensä?

SANDELL. Saat kernaasti. Voinpa vaikka esitellä sinut hänen
miehelleenkin, joka istuu tuolla virvoitushuoneessa, jos niin tahdot.

HARLIN. Mitä sanot? Onko hän naimisissa?

SANDELL. Pahaksi onneksi!

IDESTAM. Ei, kuule, tuota sinä et voi meihin puijata. Mutta sinulla on
ehkä itselläsi aikeita tytön suhteen, jos oikein arvaan.

SANDELL. Johan nyt oli!--Kysykää muilta, ellette minua usko.

HARLIN. Tai ehk'et tiedä, ketä me tarkoitamme--

SANDELL. Tiedän kyllä, eihän siellä ole ketään muuta valkoisessa
harsopuvussa, kuin rouva Vahl.

IDESTAM. Hän, joka nyt menee tuolla oikealla!

SANDELL. Juuri sama.

HARLIN. Ja rouva jo! Perhana! Kuinka se on mahdollista? Hän näyttää
vielä niin nuorelta. On aivan kuin pieni koulutyttö.

SANDELL. Niin, ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun meni
naimisiin holhoojansa kanssa.

HARLIN. Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin
muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu.

IDESTAM. Häntä sietäisi vähän rangaista, eikö totta?

HARLIN. Me hakkaamme hirveästi hänen kaunista rouvaansa tänä iltana.
Kiusallakin!

SANDELL. Sh--! Hän tulee. (Tohtori Tuneberg, tullinhoitaja Brun ja Aksel
tulevat virvoitushuoneesta.)

BRUN. Olet aivan oikeassa, hyvä veli. Piru näissä iloissa kulkekoon.
Mutta minkäs sille tekee? Isänä ja aviomiehenä täytyy vaan olla mukana,
joko sitten tahtoo, tai on tahtomatta.

TUNEBERG. Miksi mennä naimisiin? Miksei pysyä ennemmin vanhana poikana
niinkuin minä, ja säilyttää kultainen vapautensa?

AKSEL. Mutta tulethan sinäkin tanssiaisiin tuon »kultaisen vapautesi»
kanssa, vaikka et tanssi. Vai onko sinusta niin hauska katsoa muiden
iloa?

TUNEBERG. Ei, hiisi vieköön, olekaan. Mutta jossakin sitä täytyy
iltaansa kuluttaa.

BRUN. Puhu sitten vielä »kultaisesta vapaudesta»! Sinulla on ikävä--
et tiedä miten iltaasi kuluttaisit. Ei, toista on sittenkin olla
perheenisänä.

SANDELL. Aksel, tulepas katsomaan, kuinka nuoret herrat täällä hakkaavat
sinun kaunista rouvaasi.

AKSEL. Anna sinä heidän hakata. Ei se minua haittaa.

SANDELL. Hoving varsinkin näkyy olevan pahasti pikiintynyt.

AKSEL. Hupaista kuulla.

SANDELL. Elä, helkkarissa? Onko se sinusta hupaista kuulla? Etkö ole
ollenkaan mustasukkainen?

AKSEL. En tunne mitään oireita.

TUNEBERG. Ohoo,--sinä vaan teeskentelet. Niinkö luulet, ettei sitä
huomata?

BRUN. Tunnusta pataa, velikulta. Lääkärin terävä silmä on jo huomannut
vaivasi.

AKSEL. Olkaa löpisemättä! Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma
olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena.

SANDELL. Mutta entäpä jos hän nyt sattuisi ihastumaan johonkuhun noista
ihailijoistaan?

AKSEL. Ei hätää mitään. Siihen hän on liian lapsellinen ja viaton.

TUNEBERG. Hoh--hoo, veli hyvä! Luuletko sinä että lapsellisuus ja
viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoista? Suuri erehdys! Senkö
verran sinä tunnet ihmisluontoa?

AKSEL. Ainakaan ne eivät yllytä niitä.

TUNEBERG. Siitä voi olla eri mieltä. Nuoruus on vaikutuksille altis, ja
viattomuus puuttuu kokemusta, muistapas se.

BRUN. Jo riittää filosofiia, hyvät herrat. Franseessi on lopussa,
naiset tulvaavat kohta tänne vilvoittelemaan. Parasta kun korjaamme
ajoissa luumme heidän tieltänsä.

TUNEBERG. Pitänee sitten mennä takaisin tuonne tupakansavuun.

BRUN. Minäpä taidan antaa hyvän päivän koko ilolle ja karata tiehen.

AKSEL. Ja minä kysyn Sylviltä, eikö hän jo ole saanut tarpeekseen tästä
huvista.

SANDELL. Ei, kuule, et suinkaan sinä vielä vie rouvaasi pois? Täällä on
kaksi nuorta luutnanttia, jotka joutuisivat epätoivoon. Ikään juuri
pyysivät, että esittäisin heidät hänelle ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa.

AKSEL. Erittäin suuri kunnia. Mutta minulla ei ole hituistakaan halua
kiusata itseäni kuoliaaksi luutnanttien tähden.

SANDELL. Kyllä rouvasikin haluaa jäädä, sen näkee. Hän huvittelee oikein
sydämmensä pohjasta, katsopa tuonne. Olisihan sääli häiritä hänen
iloansa.

TUNEBERG. Sääli on Akseliakin. Toiset liehakoivat hänen kaunista
rouvaansa, itse saa hän kävellä täällä nolona, miesparka--ymmärrättehän,
ettei se voi olla kovinkaan hauskaa.

AKSEL. Vähät siitä. Mutta minun täytyy nousta aikaisin ylös
huomisaamuna. Minulla on työtä--

TUNEBERG. Syytä sinä työtä.

BRUN. Ole kärsivällinen, veli kulta, ja jää siivosti tänne. Minun täytyy
tehdä samoin--kun kaikki ympäri käy. Tule, niin otamme pullon viiniä
tuolla!

(Brun, Tuneberg ja Aksel menevät vasempaan. Soitto laukoo salissa.
Seuraavan kohtauksen aikana kulkee naisia ja herroja edestakaisin
huoneessa.

Karin Löfberg, Anni Vidgren, Elin Grönkvist ja Alma Hoving tulevat
sisään.)

ANNI. Emmekö istu tänne vähäksi aikaa?

ALMA. Istutaan vaan. Täällähän on viileätä.

KARIN. Uh, kuinka minusta on ikävää tänä iltana.

ANNI. Ikävää? Kuinka niin? Minusta täällä päinvastoin on aika vilkasta.

ELIN. Sinähän olet myötäänsä lattialla, Karin. Saat tanssia niin paljon
kuin ikinä tahdot. Miekkonen! Olisinpa minä sinun sijassasi--!

ANNI. Sylvi on tavattoman sievä valkoisessa harsossaan, eikös ole?

KARIN. Sievä? Kaikkea muuta!

ALMA. On kyllä, Karin. Minä en ole vielä koskaan nähnyt häntä niin
kauniina. Tuo morsiuspuku sopii hänelle mainiosti.

KARIN. Päinvastoin! Se ei sovi hänelle ollenkaan. Ja kauhean ruma on
hänen pukunsa sitäpaitsi, se täytyy teidän myöntää.

ANNI. Minusta se on erinomaisen hieno ja komea.

ELIN. Karinin pukuun sitä ei kumminkaan voi verrata, ei likimainkaan.
Eikä hän muutenkaan ole niin kaunis kuin Karin.

KARIN. Ja oletteko huomanneet, kuinka hän käyttäytyy tänä iltana?

ANNI. Niin, hän näkyy olevan kovasti ihastunut sinun veljeesi, Alma.

KARIN. Oikein se hävettää. Kaikki ihmiset katsoivat heihin viime
franseessissa.

ANNI. Minä en ole koskaan hyväksynyt sitä tapaa, jolla Sylvi kohtelee
nuoria herroja. Hän on liian vapaa ja tuttavallinen heidän suhteensa.
Eikä se sovi nuorelle rouvalle. Minun mielestäni heidän varsinkin
pitäisi olla arkoja arvostaan. Ei koskaan alentua liehakoimisiin, eikä
antaa mielistellä itseään. Semmoisesta helposti saattaisi syntyä pahoja
puheita.

ALMA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa, Anni. Mutta voiko nyt sanoa, että
Sylvi--

KARIN. Minä vaan ihmettelen sinun veljeäsi, Alma. Hän, joka on niin
vakava ja järkevä--kuinka hän voi olla huvitettu semmoisen harakan
seurasta, kuin Sylvi on? Eikö hän huomaa sitä pintapuolista ja
turhamaista luonnetta, joka hänessä niin selvästi pistää esille? Minä
luulin tosiaankin, että herra Hovingilla olisi enemmän arvostelukykyä.

ANNI. Herrat ihastuvat aina pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin.
Sehän on tunnettu asia.

ALMA. Elä sano. Viktor ainakaan ei välitä semmoisista, sen tiedän. Mutta
he ovat vanhoja lapsuudenystäviä Sylvin kanssa; pieninä jo leikkivät
yhdessä joka päivä--

ANNI. Entä sitten? Vanha lapsuudenystävä hän on minunkin kanssani.
Mutta emme me siltä ole noin hirveän hyvää.

ALMA. Niin, sinä kun pidät kaikki herrat niin kaukana luotasi kuin
mahdollista.

ANNI. Muu ei sovellu nuorelle naiselle. Semmoinen on minun ajatukseni.

ALMA. En minä suinkaan tahdo puolustaa Sylviä, mutta kyllä te kumminkin
tuomitsette häntä liian ankarasti. Hän on oikeastaan vaan lapsi vielä.

KARIN. Kyllä kai! Keikailija hän on, ei muuta mitään.--Ja noin
tuttavallinen suhde vanhan ystävyyden nojalla saattaa vielä helposti
kehittyä joksikin muuksi. Sylvi ja herra Hoving saisivat olla
varuillaan--

ALMA. Ei, hyvä Karin! Kuinka voit tuonlaista ajatellakaan!

KARIN. On sitä nähty ennenkin.

ALMA. Viktor rakastuisi toisen miehen vaimoon? Ei ikinä! Luulin toki,
että tuntisit hänet paremmin.

KARIN. Oletko tarkastanut häntä tänä iltana?

ELIN. Sinuunhan herra Hoving on rakastunut, Karin. Etkö muka tiedä?

ANNI. Sh--! Elkää puhuko niin kovaa. (Sylvi ja Viktor tulevat käsi
kädessä salista.)

VIKTOR. Säästät siis kotiljongin minulle, Sylvi?

SYLVI. Sekä sen että kaikki franseessit lisäksi, jos niin tahdot.
(Heittäytyy nojatuoliin vasemmalle.)

VIKTOR. Oi, kuinka mielelläni minä tahtoisin! Mutta pahaksi onneksi se
ei käy päinsä.

SYLVI. Minkätähden ei?

VIKTOR. Sylvi kulta, ihmiset moittisivat meitä siitä.

SYLVI. Ja mitä he sitten osaisivat sanoa? Että me molemmat tanssimme
kernaimmin yhdessä? Sehän olisi vaan puhdas totuus, tiedämmä.

VIKTOR. Niin, mutta sitä pidettäisiin pahana, hyvä ystävä.

SYLVI. Mistä syystä?

VIKTOR. Siitä syystä, että se olisi vastoin yleistä tapaa. Eihän kukaan
tanssi koko iltaa saman henkilön kanssa.

SYLVI. Ei, sillä kaikki tahtovat kernaammin vaihtaa tanssitoveria. Niin
olen minäkin tehnyt ennen. Mutta tästä lähtein minä tahdon tanssia vaan
sinun kanssasi--enkä kenenkään muun.

VIKTOR. Sylvi, Sanonkohan sinulle nyt jotain?

SYLVI. Sano!

VIKTOR. Sinä olet niin viehättävän kaunis tänä iltana.

SYLVI. Elä? Oikeinko totta?

VIKTOR. Oikein totta.

SYLVI. Mutta sinä sanot muille samaa. Karin Löfbergille esimerkiksi?

VIKTOR. En, kuolemani kautta. Häntä ei voi likimainkaan verrata sinuun.
Ei häntä eikä ketään muuta. Sinä lyöt heidät kaikki laudalta.

SYLVI. Voi--sinä olet kovasti hyvä, kun pidät minusta. Minäkin pidän
sinusta niin--niin--niin--äärettömästi. Enemmän kuin kenestäkään muusta
ihmisestä maan päällä.

VIKTOR. Sylvi,--ole varuillasi--sinä teet minut ihan hulluksi. Etkö jo
huomaa, kuinka minun on laitani?

SYLVI. Kuinka sinun on laitasi?

VIKTOR. Elä leiki tulen kanssa!

SYLVI. Mitä sinä tarkoitat? En totisesti ymmärrä, en luotua sanaa.

VIKTOR. Etkö ymmärrä? No hyvä! En minäkään tahdo häiritä sinun rauhaasi.
Taivas varjelkoon!

SYLVI. Vai niin! Sinä aijot ruveta tässä salaperäiseksi!

VIKTOR. Ei, ei,--ei se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. Minä--minä
tahdoin vaan tehdä sinut uteliaaksi.

SYLVI. Eläpäs valhettele, kuule! Sinä ihan varmaan tarkoitit jotain.

VIKTOR. Minä vakuutan--

SYLVI. Tunnusta vaan pois. Ja tee se heti paikalla. Muuten en lepy
sinuun ikinä--

VIKTOR. Ei, Sylvi, minä vaikenen, niin kauvan kuin minulla vielä on
vähänkään järkeä jäljellä.

SYLVI. Vai niin! Hyvä juttu! Tiedätkös mikä siitä seuraa?

VIKTOR. En--?

SYLVI. Ett'en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin
että menettele nyt sen mukaan.

VIKTOR. Se ehkä olisikin parasta.--Ankarasti sinä rankaiset minua,
Sylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja.

SYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin--minä en tanssi
kenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin.

VIKTOR. Mutta sehän se juuri on vaarallista, Sylvi.

SYLVI. Sinähän vasta olet--. Mitä vaaraa siinä olisi?

VIKTOR. Elä kysy enää mitään.

SYLVI. Viktor,--minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan
kaikki toisillemme--miksi emme nyt voisi tehdä samoin?

VIKTOR. Ei, ei--!

SYLVI. Hyvä, rakas Viktor--!

VIKTOR. Sylvi--elä katso minuun tuolla lailla. Muuten--menetän kohta
kaiken malttini.

SYLVI. Kuinka kauvan sinä kiusaat minua?

VIKTOR. Oh--mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni
eikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni.

SYLVI. Kas sepä olisi kaunista!

VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi!--Oo Sylvi, kuinka
hurmaavan kaunis sinä olet!

SYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor.

VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan.--
Mutta ei nyt--toisen kerran, kun olemme kahdenkesken.

SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään.

VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä.

SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin.

ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla
tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.

SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä.

KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla
kahdenkesken, erillään muista.

VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän.

KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja?

VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta
samapa se.--Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?

SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei
suinkaan se mikään erehdys ole.

KARIN (nauraa pakollisesti). Sylvi on toki rehellinen.

ANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä,
kuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka
minkälaisia juttuja!

ALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut
mielellään, kuulittehan sen.

KARIN. Oh, eipä hänellä näytä olevan ikävä siellä Sylvinkään luona.

ELIN. Oletko sinä mustasukkainen, Karin?

KARIN. Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Elin. Minä mustasukkainen!

ELIN. No, johan minä ajattelinkin!

SYLVI. Kas niin, nyt soitetaan polkkaa. Emmekö tanssi taas vähän?

VIKTOR. Niinkuin tahdot. (Menevät käsikädessä saliin.)

KARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan kuin
joku vasta kihlattu pari.

ALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun
käydään käsikädessä.

ANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä
jättää häntä noin omille hoteilleen, kosk'ei hän kumminkaan osaa
käyttäytyä niinkuin pitäisi.

ALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa.
Muistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä
saakka, kun tuli täysikasvuiseksi.

ANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa
ja oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia
koskee veljeäsi myös.

ALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa
kyllä mielensä, sen saatte nähdä.

KARIN. Olisin suuresti erehtynyt hänen suhteensa, ellei hän sitä tekisi.

(Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö
tyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan tanssia.

Sylvi ja Viktor tulevat sisään.)

VIKTOR. Sinä tanssit kuin enkeli.

SYLVI. Ja sinä viet kuin jumala.--Viktor, katso, kaikki ovat menneet
tiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken.--Mitä jos istuisimme
tuonne kasvien taakse?

VIKTOR. Mainiota! Täällähän olemme suojassa syrjäisten silmiltä.

SYLVI. Istu sinä tähän.

VIKTOR. Niin lähelle? Uskallanko?

SYLVI. Uskallat, tietysti.

VIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi.
(Suutelee sitä.)

SYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään). Minkätähden
sinä teet noin, tuolla tavalla?

VIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä.--Sylvi--oliko se sitten
niin väärin?

SYLVI. Ei--en minä tiedä.

VIKTOR. Niinpä anna minun suudella sitä vielä kerran.

SYLVI. Viktor--nyt sinulla taas on tuo sama katse.

VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?

SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee
minut vapisemaan.

VIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua?

SYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla.

VIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe.

SYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella?

VIKTOR. Sentähden, että minä--rakastan sinua.--Siinä nyt on tuo
salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin
kiihkeästi, niin tulisesti, ett'en enää voi itseäni hillitä.--Elä
tuomitse minua liian ankarasti, Sylvi.

SYLVI. Oh--Viktor--!

VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista
tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut--ne
saivat minusta vallan.--Sylvi--nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee
minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa,--minä alistun
kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois--ehkä jo huomispäivänä, sano?

SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä.--Et saa lähteä
pois, minä surisin itseni kuoliaaksi.

VIKTOR. Sylvi--! Uskallanko ajatellakaan? Sinä--?

SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut
sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.

VIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt?

SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen
tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani,
suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni--enkä
sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko
hupakko! Totta tosiaan!

VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa--tai
ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun--minun ikiomani! Ihan huimaa
päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan--kuolema ja kirous--

SYLVI. Mitä nyt--?

VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä
sinua--ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia.
Sinä olet toisen oma--

SYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi.

VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole
mitään toivoa.

SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan,
ett'ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.

VIKTOR. Rakas, pikku Sylvi--sinä olet toisen miehen vaimo.--Sinä et ole
enää vapaa.

SYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan ainoastaan sinua. En
tiennyt mitä rakkaus oli, kun menin naimisiin hänen kanssansa. Ja sen
ilmoitan hänelle vielä tänä päivänä, heti paikalla--

VIKTOR. Ei, Sylvi, Jumalan tähden, sitä et saa tehdä. Et ainakaan
vielä--

SYLVI. Miks'en?

VIKTOR. Hän erottaisi meidät ijäksi päiviksi, emme saisi enää koskaan
tavata toisiamme.

SYLVI. Emme koskaan edes tavata toisiamme? Hän estäisi--? Ei, Viktor,
sinä erehdyt, sinä et tunne Akselia--

VIKTOR. Aksel on siinä suhteessa niinkuin muutkin miehet. Hän nostaisi
metelin, kieltäisi minun käymästä talossaan ja sulkisi sinut lukon
taakse.

SYLVI. Mitäs sitten teemme, Viktor?

VIKTOR. Meidän täytyy olla varuillamme ensi aluksi. Ei antaa kenenkään
aavistaa mitään.

SYLVI. Entä sitten--?

VIKTOR. Miettiä ja tuumailla. Ehkä keksimme jonkun keinon--

SYLVI. Oh, tiedätkös, toivotaan parasta! Kyllä kaikki pian selviää.

VIKTOR. Kenties selviää. Mutta vielä en ainakaan tiedä, millä tavalla--

SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä
pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.

VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja
nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä
olet minun morsiameni,--minun suloinen morsiameni--minun kaunis,
loistava morsiamen.

SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että
enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en
vaikka!

VIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran.

SYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor,--minä rakastan sinua!

VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi
meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini--meidän uuteen,
yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden--minä saisin ottaa
sinut syliini--ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä
poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi,--ja sinä olisit minun--
minun ikiomani! Oi,--mikä autuus se olisi.--Sylvi--sano, seuraisitko
minua mielelläsi?

SYLVI. Sitä kysyt!--Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua
heti paikalla. Oh--olenhan minä sinun--ainoastaan sinun omasi tämän
jälkeen.

VIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä!

SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois
morsiamenasi? Sano!

VIKTOR. Niin milloin,--milloin? Jos sen vain tietäisin!

SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla
halulla sitä aikaa odotan.

VIKTOR. Entäs minä sitten--? Sylvi--luuletko että minun haluni on
vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä--

SYLVI. Tee se, Viktor, tee se!

VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta.
Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä--

SYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor?

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei
muu auta.

SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän
onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi--sinun luonasi, uudessa
yhteisessä kodissa--oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.

VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi,
Sylvi?--Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?

SYLVI. Kestämme, sen lupaan.

ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt
teitä joka paikasta.

VIKTOR. Mitä nyt?--Minkätähden olet meitä etsinyt?

ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja
sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.

VIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin
tahdomme.

ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja
tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että
kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette
yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.

VIKTOR. Oh--lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi
osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet
yhdessä tämän iltaa--kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata
toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata--?

ALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa.

VIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna.

ALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään.

VIKTOR. Mitä siellä? Minä sanon sinulle, Alma, että--

ALMA. Että--?

VIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein
siksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen.

ALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor--! Noin et ole vielä koskaan
puhutellut minua.

VIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden
sinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden?

ALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo
paheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia.

VIKTOR. Vai niin--? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen.--Ihmiset ovat
samanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat
vähänkään aihetta.

SYLVI. Emme välitä heistä, Viktor.

ALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan
siitä närkästyisi.--Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan
tahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen--

VIKTOR. Vaan minkätähden sitten?

ALMA. Viktor--tule nyt tänne vähäisen.

SYLVI. Enkö minä saa sitä kuulla?

ALMA. Kyllä sanon sen sinullekin, Sylvi, sitten toisen kerran. Ei
vielä--. (Vie Viktorin syrjään.) Ole varuillasi, Viktor! Hän on nuori
ja kokematon ja pitää sinusta ehkä enemmän kuin hänelle toisen miehen
vaimona olisi luvallista. Eikä hän ole tottunut hillitsemään tunteitaan,
sen sinä tiedät vanhastaan. Sinun tulee olla järkevä teidän molempien
puolesta.

VIKTOR. Elä pelkää kyllä minä vastaan töistäni.

ALMA. Olen koko illan ollut niin levoton teidän tähtenne. Herkiä ajoissa
tästä, Viktor, minä pyydän sinua vielä kerran. Ennenkuin tiedät
asiastakaan, on teidän suhteenne saattanut muodostua semmoiseksi, joksi
et nyt voi sitä ajatellakaan. Vetäänny erillesi! Sitä et kadu. Usko
minua.

VIKTOR. Alma kulta--sinä näet aaveita keskellä kirkasta päivää.

ALMA. Elä koeta kierrellä, Viktor. Huomasinhan äsken selvään, että
teillä jo oli jotakin välillänne.

VIKTOR. Loruja! Mitä se olisi ollut?

ALMA. Jotakin, jota sinä tahdoit peittää. Viktor, Viktor, sinulla on
paha omatunto--

VIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet
kissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä
nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet
toistemme kanssa--siinä kaikki.

ALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja
tiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi.
Sentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet
hänet harhateille, Viktor, niin sanon minä--että sinä olet tunnoton
mies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa--

VIKTOR. Alma--!

ALMA.--kevytmielinen hupakko, jolla ei ole järkeä rahtuisen vertaa.

VIKTOR. Lopeta!

ALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi
turmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko
tulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi
vanhemmillekin ja meille kaikille--

VIKTOR. Taidat olla oikeassa, Alma,--saattaisi ehkä niin käydä--

ALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin
huonolta tieltä.

VIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina
ennenkin.--Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan.

ALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt
hengitän taas helpommin.

VIKTOR. Lähdemmekö pois?

ALMA. Voinhan luottaa sinuun? Lupaatko tehdä asiat selväksi ja saattaa
kaikki oikealle tolalle jälleen?

VIKTOR. Mutta mitä sanoo Sylvi?

ALMA. Tulevaisuudessa hän sinua siitä kiittää. Ja pitää sinua
rehellisenä ja kelpo miehenä. Hänelle on parempi tuntea muutaman
päivän tuskaa, kuin tulla ijäti onnettomaksi.

VIKTOR. Saattaa niin olla.--Alma, minä tahtoisin kernaimmin mennä täältä
tieheni nyt.

ALMA. Ei, jää tänne ihmisten tähden. Ajattele Sylvin mainetta. Heittäydy
iloiseksi--tanssi ja huvittele. Se on välttämätöntä.

VIKTOR. Niinkö arvelet? No hyvä--tahdon koettaa! Olkoon menneeksi--

ALMA. Kas niin, Sylvi, nyt meillä on kaikki selvillä.

SYLVI. Viimeinkin. Minä jo luulin, ettei teidän keskustelustanne
loppua tulisikaan.

ALMA. Niin, näetkös, asia oli tärkeätä laatua.

SYLVI. Koskiko se minua?

ALMA. Osaksi sinuakin.

SYLVI. Mitä se oli, Alma? Sano minulle kaikki, sano nyt heti.

ALMA. Ei, ei vielä tänä iltana. Mutta minä tulen luoksesi jonakin
päivänä. Ehkä jo huomenna.

SYLVI. Istu tänne, Viktor, entiselle paikallesi.

VIKTOR. Sylvi elä pyydä.

SYLVI. Sinä näytät niin masentuneelta. Viktor, mikä sinun on? Mitä Alma
sanoi? Te salaatte jotain.

VIKTOR. Ole huoletta, Sylvi, sinä saat tietää kaikki. Huomenna tulen
luoksesi, aamusta päivin, kello yksitoista. Mutta nyt--niin, nyt emme
uskalla enää olla yhdessä tänä iltana, koska kuuluvat pitävän meitä
silmällä täällä.

SYLVI. Emmekö uskalla?

ALMA. Ette mitenkään. Te olette jo herättäneet liian suurta huomiota.

SYLVI. Eihän se meitä haittaa vähääkään. Viktor, tule pois istumaan.
Minä olen niin levoton. Almakin ihan peloittaa minua, hän näyttää niin
vakavalta.

ALMA. Peloittaa? Rakas, pikku Sylvi--. (Istuu hänen viereensä.)
Pyysithän itse tänäin aamupäivällä, että pitäisin sinusta huolta,
etkö muista?

SYLVI. Kyllä, mutta--

ALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa
minuun. Eikö totta?--Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet
allapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu.

SYLVI. Viktor, sinä et virka sanaakaan?

VIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua.--Sielua
kirvelee,--mutta--rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin
minä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla
tahollaan, tietysti.

ALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt
häntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi.

VIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko
palvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua?

ALMA. Niin luulen. Voithan siitä muuten itse ottaa selvää.

VIKTOR. Sen tietysti teen. Heti paikalla!

SYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa.

VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä
onnistuu paremmin.--Hei vaan--nyt huimasti riemutaan! Me olemme
tanssiaisissa, Sylvi--

ALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu.

VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua?
Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin
rauhoittua. (Menee saliin.)

SYLVI. Viktor--!

ALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta.

SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä.
Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!

ALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi.

SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin.
Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin
helpommalta sitten seuraavana aamuna.--Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi
apua tässä surussa.

ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit
vielä iloinen kuin taivaan lintu.

SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin--siitä ei ole sen kauvempaa. En
tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki
muuttunutta.

ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun
olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on
mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan
väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on
aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin,
oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla
sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä
kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi
itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää,
niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan
Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että--vaikka polvillani rukoilisin
häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi,
ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut
kokea.

ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se,
jota nyt haluat, juuri on senlaatuista.

SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä--sama se, kun elämäni onni siitä
riippuu.

ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä
asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja
huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä
lehtimajasta ei meitä löydä kukaan.

SYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua.

ALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita.

(Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.)

ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan?--Siinä
tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on
piiloutunut tuonne kasvien taakse.

HARLIN. Kiitoksia! Olen tosiaankin koko illan halunnut tilaisuutta--

ALMA. Näettekö, kuinka hyvä minä olen arvaamaan asioita. (Menee.)

SANDELL. Rouva Vahl--saanko kunnian esitellä teille luutnantti
Harlinin? (Vetäytyy takaisin.)

HARLIN. Erittäin hauskaa, että viimeinkin saan tutustua teihin, rouva
Vahl. Olette aina tähän asti ollut niin kiinni, ett'en ole uskaltanut
lähestyä. Ja saanko kysyä, miksi olette niin uskollisesti pysytellyt
salista poissa tänä iltana? Ettehän toki ole mennyt tanssia pakoon?

SYLVI. Osaksi sitäkin.

HARLIN. Onko mahdollista? Te niinmuodoin ette pidä tanssista, rouva
Vahl?

SYLVI. En nyt. En tänä iltana. Muuten kyllä.

HARLIN. Mutta suonettehan minulle kuitenkin edes yhden ainoan tanssin?
Tekisitte minut sen kautta sanomattoman onnelliseksi, rouva Vahl.

SYLVI. Ellette pane pahaksenne, olen kernaammin tanssimatta tänä iltana.

HARLIN. Lupaatteko sitten vastedes--ensi tilaisuudessa--? Ettehän riistä
minulta sitä toivoa?

SYLVI. Niin--vastedes--ehkä.

HARLIN. Siis ensi huvi-iltamassa, tai tanssiaisissa--?

SYLVI. Ei, ei, en minä enää koskaan tule tanssiaisiin.

HARLIN. Rouva Vahl--! Tekö ette tulisi enää koskaan tanssiaisiin? Kuinka
voitte semmoista ajatellakaan? Siinä tekisitte suorastaan väärin.

SYLVI. Väärin? Lieneehän toki vapaassa tahdossani tulla tai olla
tulematta. (Viktor ja Karin tulevat sisään. Sylvi kuuntelee levottomana
heidän keskusteluaan.)

HARLIN. Vapaassa tahdossanne tosin, mutta kahdenkertaisesti tekisitte
kuitenkin väärin, ellette tulisi, rouva Vahl. Väärin ensiksikin
seuraelämää kohtaan, jota teidän läsnäolonne sulostuttaa ja kaunistaa.
ja--väärin toiseksi teitä itseänne kohtaan, koska sen kautta tulisitte
viettämään ikävää ja yksitoikkoista elämää.--Ja tekö hautaisitte
nuoruutenne ja kauneutenne omien suojienne kätköön, te, joka
suloudellanne voisitte hurmata koko maailman? Ei, teidän kutsumuksenne
on vallan toinen ja suuresti erehtyisin, ellette sydämmessänne haluaisi
iloa ja onnea, tekin--ellette tuntisi itsessänne halua ja voimaa täysin
määrin nauttimaan elämästä--

KARIN. Ah, kuinka te osaatte valhetella, herra Hoving! Teillä olisi
muka ollut aikaa tarkastaa minua ja minun ihailijoitani, kun koko illan
olette niin uskollisesti pysytellyt kiinni vallan toisella taholla--

VIKTOR. Ettekö tiedä, että usein on olevinaan toisaalla kiinni vaan
sentähden, että paremmin voisi tarkastaa sitä, johon mieli todellisesti
hehkuu ja palaa.

KARIN. Vai niin--? Vai semmoinen poliitikko te olette, herra Hoving?
Kuka olisi voinut aavistaa!--Teidän pitäisi välttämättä muuttaa uraa,
ja ruveta juristiksi, koska teillä näyttää olevan niin mainion
valtioviisaita taipumuksia.

VIKTOR. Sanonko teille vielä yhden asian?

KARIN. Sanokaa kaiken mokomin.

VIKTOR. Kun olen oikein ihastunut johonkin naiseen, niin sattuu usein,
että juuri silloin hakkaan hurjasti jotakin toista--

KARIN. Voi, mikä kavaltaja!--Entäpä jos nyt kielisin tuon eräälle
nuorelle rouvalle--niin, silloinpa joutuisitte pahempaan kuin pulaan.

SYLVI. Oo, kuinka hän on inhottava!

HARLIN. Myöntäkää, rouva Vahl, että olen oikeassa.

SYLVI. Suokaa anteeksi, minä en kuullut.

HARLIN. Kysyin, ettekö kaipaa iloa ja onnea, te niinkuin muutkin, ettekö
tunne sydämmessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä?
Vai tahdotteko tosiaan vapaaehtoisesti uhrata nuoruutenne--ja tuomita
itsenne ikävään ja yksitoikkoiseen elämään?

SYLVI. En ikinä. Minä tahdon tulla onnelliseksi ja minä tahdon--

HARLIN. Sanokaa suoraan!--Mitä te tahdotte?

SYLVI. Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu.

HARLIN. Oi, mikä herttainen avomielisyys! Te olette ensimmäinen nainen,
jolla on uskallusta tehdä suora tunnustus. Minä ihailen teitä
sanomattomasti. Polvillani haluaisin kiittää teitä siitä vastauksesta.
Niin, teitä tullaan rakastamaan ja jumaloimaan enemmän kuin ketään
muuta. Onnellinen hän, joka teidän suosionne voittaa. Tai--sallikaa
minun kysyä--kenties ei sydämmenne enää olekaan vapaa, kenties olette jo
valinnut--?

SYLVI (tarkastaa Viktoria ja Karinia, ei kuule häntä).

VIKTOR. Saatte kernaasti panna minua koetukselle. En pyydä parempaa.
Halusta olen koko illan teidän nöyrin palvelijanne, ja pidän itseäni
onnellisena, jos suvaitsette antaa minulle käskyjä. Mitä ruhtinattareni
siis määrää ensi tehtäväkseni?

KARIN. Että tanssitte kotiljongin minun kanssani tänä iltana.

VIKTOR. Kotiljongin--?

KARIN. Te epäilette? Ehkä olette jo pyytänyt toista?

VIKTOR. En,--en suinkaan.

SYLVI. Luutnantti Harlin--tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?

HARLIN. Oi, niin mielelläni! Sanokaa, mitä haluatte, rouva. Minä
menehdyn halusta saada osoittaa teille ihailuani.

SYLVI. Pyytäkää neiti Löfbergiä polkkaan, tanssittakaa häntä kauvan,--
jääkää sitten salin toiselle puolelle ja pidättäkää häntä siellä.

HARLIN. Te lähetätte minut pois?

SYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille
niin erinomaisen kiitollinen.

HARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta--minä tottelen
teitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.)

SYLVI. Viktor--mitä kuulen? Sinä tanssit kotiljongin hänen kanssansa?

VIKTOR. Kun en saa tanssia sitä sinun kanssasi, Sylvi!

SYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin
joku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin
iloinen--

VIKTOR. Minä iloinen?--Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua
silmiin.

SYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten,--mitä
kaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan!

VIKTOR. Sylvi kulta--sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää
korupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut
ulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä
arvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole
siitä milläsikään--ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta.

SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni,
että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma--ja
kaikki muut myöskin.--Rakas Viktor--tanssi kotiljongi minun tai jonkun
muun kanssa, mutta ei hänen.

VIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä.

SYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin.

VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua
kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.

SYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä.

VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille.--Kärsivällisyyttä,
pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon,
tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla
on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki
selväksi.--Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan.
Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen
luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään
Karinista enemmän kuin minusta.

VIKTOR. Sylvi--! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun
täytyy--Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni.--Ole iloinen, Sylvi, hurjan
iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Ei,--minun täytyy päästä pois--en voi enää olla täällä. En
katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.

VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset
tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat
aikanaan.

SYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin.

VIKTOR. Oletko väsynyt?--Se on toinen asia.

SYLVI. Mene sanomaan Akselille--ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle.
Karin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.)

ANNI. Erinomaisen hauska ilta!

ELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi
ainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa.

ANNI. Se ei oikeastaan ole _comme il faut_. Osoittaa suurta
hienouden puutetta.

ELIN. Eikö mitä!

ALMA. Sinä olet täällä yksinäsi, Sylvi!

ANNI. Mihin tuo uskollinen ritari on kadonnut?

KARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt
hallitsijattarensa.

ELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän
jaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt
Kariniin.

SYLVI. Se on valhe! Hän ei ole »pikiintynyt» Kariniin.

ALMA. Sylvi kulta, Elin laskee vaan leikkiä

KARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi,
että olet rouva Vahl.

SYLVI. Mitä tarkoitat?

KARIN. Saat itse arvata.

SYLVI. Jotain ilkeätä,--sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla
ei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule,
että tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä
vehkeitä sinä pidät--

ALMA. Sylvi, rauhoitu, taivaan tähden--

SYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena.
Mutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu!

ALMA. Tule minun kanssani, Sylvi. Lähdetään miehesi luokse--

SYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni,
sinä olet minua vastaan, sinä myös--ja te kaikki, te suotte minulle vaan
pahaa.--Hyvästi--minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti
oikealle.)

ALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet--? (Rientää hänen
jälkeensä.)

KARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein
jännittäväksi.

ANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään
sattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä.

ELIN. Mikä hänelle tuli?

KARIN. Etkö ymmärtänyt? Hänhän oikein kiehui mustasukkaisuudesta.

ELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor
tulevat vasemmalta.)

AKSEL. Missä hän sitten on?

VIKTOR. En tiedä. Tänne minä hänet jätin.

KARIN. Sylviäkö etsitte? Hän karkasi tiehensä.

ALMA (tulee oikealta). Häntä ei voinut millään ehdolla pidättää.

ANNI. Menikö hän yksinään ulos pimeään yöhön?

AKSEL. Mitä sanotte? Sylvikö kotiin? Eikä odottanut minua.

ALMA. Joutukaa jälkeen. Ehkä saatte hänet vielä kiinni.

AKSEL. Kuinka hän on ajattelematon.--(Rientää oikealle.)

(Soitetaan valssia.)

ELIN. Kotiljongi alkaa. Kenen kanssa sinä tanssit, Karin?

KARIN. Herra Hovingin.

VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Saanko luvan?

KARIN. Te näytätte niin hämmästyneeltä, herra Hoving.

VIKTOR. Minäkö? En suinkaan! (Menevät käsikädessä saliin.)

(Esirippu laskee.)




KOLMAS NÄYTÖS.


(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa.
Sylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee
hiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä,
heittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään
tuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.)

SYLVI. Aksel, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

AKSEL (kääntämättä päätänsä). Tee se, pikku sirkkuseni.

SYLVI (etsii turhaan sanoja).

AKSEL. No, mitä koskee asia?

SYLVI (epäröiden). Ottavathan naineet ihmiset välistä avioeron?

AKSEL. Sattuuhan sitä semmoista. Hyvin harvoin meillä, kaikeksi onneksi.

SYLVI (miettiväisenä, hetken kuluttua). Laki sallii sen siis?

AKSEL (kirjoittaa yhä). Sallii joskus.--Kun asianhaarat niin vaativat.

SYLVI. Esimerkiksi?

AKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi
uskottomuuteen.

SYLVI (vilkkaammin). Eikö siihen enempää tarvita?

AKSEL. Ja kun viaton puoliso semmoisessa tapauksessa pyytää eroa.

SYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle
puolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle).
Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton?

AKSEL (nauraen). Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei
pelkoa.

SYLVI. Vaan jospa minä--rakastaisin toista?

AKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin--otan minä
ne sieltä pois, ilman muita mutkia.--Ja sillä välin pidän huolta siitä,
että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena.

SYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki--sinun poissa ollessasi--

AKSEL. Olla minulle uskoton?--Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään
puhua tuommoista?

SYLVI. Mitä silloin tekisit?

AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää,
niin--Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein
kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin
teidät, tietysti.

SYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi?

AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku
sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna
minun kirjoittaa.

SYLVI (on vaiti, vaipuu ajatuksiinsa).

AKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää
papyrossin). Jaha--nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele
tuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella.

SYLVI (on vaiti).

AKSEL. No--? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi?
Eilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen--Avioero? Kaikkea
sinulle pistääkin päähäsi--Mistä nämä ajatukset nyt tulivat?--Vai
tanssiko on pannut aivosi pyörälle?--Sinä et vastaa? Totta tosiaan,
enhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni...

Tjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä.
Mitäs muuta--ei mennä niihin enää.

Ja koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla
jotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni...

Saisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella
laittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin
ei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva
emäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?...

No, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset
pienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa
sovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa
siltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle
vaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään.

Kas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne
syliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja
suudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt
välehen!...

Vai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä
nyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista...

No niin,--sitä ei näy voivan auttaa... Hyvästi sitten!--Mieti nyt täällä
käytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut
väärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun
tulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven.
Alma tulee.)

AKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua,
tervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut
ollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla
päällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving,--te häntä
sinne houkuttelitte--yksissä tuumin veljenne kanssa--laittakaa nyt
myöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua
paremmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä
paitse te vielä olette niin »kauhean viisas ja järkevä», niinkuin Sylvi
sanoo.

ALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä
ominaisuuksista--syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään.

AKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni
teidän huostaanne niin kauvaksi.

ALMA. Kiitoksia! Lupaan koettaa parastani. (Aksel menee.)

ALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin
näet.

SYLVI. Minne Viktor jäi? Eikö hän tulekaan?

ALMA. Tulee kyllä. Vähän ajan päästä.

SYLVI. Hän lupasi olla täällä heti yhdeltätoista.

ALMA. Viktor pyysi, että minä ensin puhuisin kanssasi.

SYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä
asiasta?

ALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi?--Sitten sinun täytyy malttaa
mieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa.

SYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä
seison ennemmin.--Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa.

ALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen
pitemmälle.

SYLVI. Aloita vaan. Kyllä kuulen.

ALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin
punnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot
ajatuksesi.

SYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut
tänne?

ALMA (katsoo häneen pitkään ja vakavasti). Sylvi--!

SYLVI. No, niin?

ALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän
välillänne.

SYLVI. Johan sen arvasin.--Jatka!

ALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja
keskenämme, Viktor ja minä.

SYLVI. Niin, näinhän minä.

ALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja
puhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin
oikeassa--

SYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän
olet aina oikeassa.

ALMA.--ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin
ajatukseni.

SYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta
yhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor.
Jaha, jatka nyt!

ALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia
asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan.

SYLVI. Niin--hän sanoi, että hän rakastaa minua.

ALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt,
ja katuu sitä.

SYLVI. Toisin sanoen: sinä olet saanut hänet siihen.

ALMA. Elä keskeytä minua.--Viktor ei tanssin huumeessa muistanut
seurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää,
että sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi.

SYLVI. Unohtaisin, että hän rakastaa minua! En ikinä!

ALMA. Ohimenevä, haihtuva tunne. Elä pane sille kovin suurta arvoa.

SYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä
eikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä,
hehkuvasta katseestaan--oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan
silmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko
olennossani.

ALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti,
Sylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä.

SYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se
ei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me
rakastamme toisiamme ja tulemme vast'edes aina rakastamaan toisiamme.
Siinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla
hänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun.

ALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että
olet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan?

SYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan
rakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle
vaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös,--kauheasti väärin. Mutta
tottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy.

ALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä
liitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan
mieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään
tuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi,--itsesi tähden,
ole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle,
ne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin
hellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa?

SYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin.
Antakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi.
Mutta kas, sitäpä hän ei tee.

ALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi
kulta, ettei sitä lakikaan sallisi.

SYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn.
Mutta--oletko myöskin ihan varma asiasta?

ALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin
kuolema teitä eroittaa.

SYLVI.. Kuolema--?

ALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan.--Miehesi oma sinä olet niin
kauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä
uskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se
tukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt.

SYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä
valhettelet.

ALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi.
Hän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett'ei
tuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian
ja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta.

SYLVI. Oi, kuinka sinä olet viisas!

ALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa
terve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset
yhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä
rehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa
katsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta
yhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.)

SYLVI. Oh, jatka pois vaan. Ethän sinä vielä kaikkia sanonut.

ALMA. Mitä luulet, että minulla vielä olisi lisättävää?

SYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä
selvittää ajatuksiasi?--No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa
minua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja
elää »aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa»--Karin
Löfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit
kaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa,
hän on rikas, hyvästä perheestä,--erinomaisen »sopiva» aviosiippa
nuorelle miehelle.--Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja
erehtymätön, että voisin--vihata sinua.

ALMA. Ja sinä taas olet nyt niin ärtynyt, ettet tiedä mitä sanot.

SYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin
Löfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua
vastaan. Ja Viktor, Viktor--! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton!
(Itkee.)

ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi:
kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä
huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta
mitään.

SYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa.

VIKTOR (tulee etehiseen).

SYLVI. Viimeinkin!--Viktor, kuinka sinä saatoit--! Minkätähden lähetit
Alman? Miks'et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo
tarpeeksi asti ennestään ja nyt--! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja
minulle!

VIKTOR. Sylvi kulta,--elä itke!--Alma, saanko pyytää sinua--

ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin.--Viktor,
voinhan luottaa sinuun!

VIKTOR. Olen antanut sinulle sanani.

ALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos--?

VIKTOR. Mitä minusta ajattelet?

ALMA. No niin,--minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos
olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin
tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.

SYLVI. En koskaan! (Alma menee.)

SYLVI. Ja nyt minä katson, ett'ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee
etehisen oven.)

VIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena).

SYLVI. Viktor, eihän se ole totta--eihän? Eihän se ole totta, Viktor,
sano?

VIKTOR. Mikä niin?

SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva,
ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan
uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin
olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se
sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä,
niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa?
Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?

VIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi.

SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja
ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein
iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet,
kuinkas muuten--Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän
oli niin kovin, kovin häijy--. Et usko, kuinka häijy hän oli.--Mutta
jääköön se kaikki mielestä pois nyt,--en tahdo kantaa hänelle vihaa,
sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä
pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.

VIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti,--elä puhu semmoisia--

SYLVI. Miksi ei?

VIKTOR. Kyllä selitän kohta--(Vaipua tuolille istumaan.)

SYLVI. Oletko sairas, Viktor,--sinä näytät niin kalpealta.

VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku
tyttö.

SYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen?

VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti,
mutta sinä et itkenyt.

SYLVI. En,--minä vaan nielin ja nielin.

VIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas?

SYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa?

VIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka!

SYLVI. No, Viktor,--aijotko heittää minua kivellä?

VIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee.

SYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta?

VIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan.

SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan!--Sinä tahdot
tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.

VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa
rakastaa toisiamme.

SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään
lupaa?--Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin
tyhmästi.

VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto
puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä
uljas ja rohkea kuin ennen. Ett'et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän
täytyy erota.

SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman
keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä
sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää
järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei
käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan
maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja
oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä
anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja
meidän rakkauttamme--

VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni
ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.

SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot:
täytyy. Mitä varten täytyy?

VIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään.

SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun
neuvon. Me emme _anna_ pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten
emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet.--Viktor,
minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni
reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa,
jos niiksi tulee.

VIKTOR. Rakas--etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset.

SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään
muun tähden.

VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko
minua, se on välttämätöntä.

SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla
onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei
kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja
ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä
häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että
sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen
kotiimme, ja--sinä ottaisit minut syliisi--

VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä!--Elä puhu enää sanaakaan
niistä! Minä kurja--kun herätin sinussa tunteita, jotka--Sylvi, minä
pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä
muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee
sitä enää katkerammaksi--

SYLVI.--sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten
ja suutelisit minua--ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun
saakka--

VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en
kestä enää--

SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa
jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi?
Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun
tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa
meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on
mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä
riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua--minä seuraan sinua vaikka
kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova--rakastathan sinä minua?

VIKTOR. Laske minut irti--sinä olet toisen vaimo.

SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor,
sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?

VIKTOR. Ajattele toki--sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa
minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en
tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen--en tehdä sinua
onnettomaksi.

SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla
hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin
kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?

VIKTOR (vaikeasti). En.

SYLVI. Et--? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et--?

VIKTOR. Se oli vaan haihtuva, ohimenevä--huumaus--

SYLVI. Alma oli siis oikeassa?

VIKTOR. Hän oli oikeassa.

SYLVI. Ah,--nyt minulle valkenee!--Sinä tanssit kotiljongin hänen--Karin
Löfbergin kanssa--sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti
verkkonsa sinun eteesi--ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis
pettämään minut.

VIKTOR. Hyvästi, Sylvi--! Minun täytyy lähteä nyt.

SYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa?

VIKTOR. Ei. nyt. Sitten--kun kumpikin olemme levollisempia.--Ei, ei,
sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.)

SYLVI. Niin--sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee
kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden
kapselin suuhunsa.)

VIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on?

SYLVI. Strykniiniä.

VIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi?

SYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta?

VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin--. Tule
nyt tänne,--ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi
vastedes.

SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta.
Minä kumminkin murhaan itseni--koska sinä minut hylkäät.

VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi,
mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi!
(Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)

SYLVI. Viktor--?

VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi,
tietysti minä sinua rakastan--rakastan aina hulluuteen asti. Koetin
vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa--mutta se ei onnistunut.
Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun,--ja otan
sinut omakseni. (Suutelee häntä.)

SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten
häijyksi ja puhut semmoisia--sinä paha, paha poika!

VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule
syliini--istutaan tähän.--Kuinka suloinen sinä olet,--eilen vielä lapsi,
tänäin hempeä, rakastava nainen--

SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano?

VIKTOR. En, en--! Elä pelkää! En minä karkaa--

SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän
sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et
pääse ikinä irti.

VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini... Mun morsiameni, mun
suloinen, ihana morsiameni.--(Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.)
Minun sinä olet, minun ... tässä elämässä ja tulevaisessa... Tämmöinen
hetki kuin tämä,--on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus... Oletko sinä
nyt onnellinen, Sylvini?

SYLVI. Oi, olen, olen, olen--! Sanomattoman onnellinen!

VIKTOR. Rakkaani--minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut
kuoliaaksi suuteloillani... Olethan sinä minun? Minun omani?... Eikö
niin?

SYLVI (kuiskaa). Sinun--sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä
rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle
puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna
hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.)

SYLVI (vavahtaa). Mikä se oli?

VIKTOR. Joku tulee.--Aksel?

SYLVI. Ei,--ei se ollut hänen soittoaan.

VIKTOR. Kai meidän täytyy avata?

SYLVI. Eikö mitä. (Soitetaan uudestaan.)

SYLVI. Antaa soittaa muutamia kertoja. Tottapahan viimein menee
tiehensä.

VIKTOR. Kukahan se lienee?

SYLVI. Odota, minä katson avaimen reijästä. (Juoksee etehiseen.)

VIKTOR. Varo, ett'eivät kuule askeleitasi.

SYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule--siellä on Karin Löfberg
ja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla
kyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin?

VIKTOR. Ei millään ehdolla. Palvelusväki rupeisi epäilemään.

SYLVI. Kuinkas sitten?

VIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku
syy--sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista.--
Hyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa
pitkän suutelon hänen huulilleen.)

Kuule,--minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä
siksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän
tule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta?

SYLVI. Ei ennenkuin kolmelta.--Tule takaisin, tule, rakas!

VIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini!
(Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.)

SYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin!
Tunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin
Löfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.)

KARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa.
Minkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme?

SYLVI. Minä--en kuullut.

KARIN. Etkö kuullut? Sepä kummallista. Mehän soitimme kuin hurjat.

SYLVI. Niin--mutta minä nukuin.

KARIN. No--sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen
tanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti.

ELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman
täytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan.

KARIN. Ja Sylvi varmaan ei saanut unta koko yönä, vai kuinka?

SYLVI. En saanutkaan. Mutta mistä sinä sen tiesit?

KARIN. No--arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi.
Juoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi.

ELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat
sinusta ja muutamat luulivat,--mutta elä vaan pahastu--

SYLVI. Mitä ne luulivat? Vaikka samapa se! Luulkoot mitä tahansa.

ELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut.
Hyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa.

KARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes,
voi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle
tehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää?

SYLVI. Oh, eihän se ollut mitään. Ei kerrassa mitään.

KARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä
lailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin,
kuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen.

SYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä
Almalle enkä kenellekään.

KARIN. Mutta minulla on oikeus vaatia selitystä. Sen mahdat toki
ymmärtää.

SYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä
saa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä--kyllähän sen itsekin
tiedät.

KARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla
tunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi.

SYLVI. Uskalla? Kuka on sanonut, ett'en minä uskalla?

ELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä
myllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla
varuillasi--kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti
Hovingiin.

SYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä!

ELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia
kohtaan.

SYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen.

ELIN. Olitko sitä sitten eilen?

SYLVI. Mahdollista kyllä.

ELIN. Mitä hullua!

KARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan
tänäinkin vielä.

SYLVI. Enpäs olekaan!--Sillä tänäin minä tiedän, että

KARIN. Sano pois vaan! Mitä sinä tänäin tiedät?

SYLVI. Sama se! Eihän minun tarvitse ilmoittaa kenellekään, mitä tiedän.

KARIN. Jatkanko minä--? Sinä tiedät, ett'ei tässä mustasukkaisuus
mihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt
koreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin.

SYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan
toista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur!
Voinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett'ei Viktor olekaan rakastunut
sinuun.

ELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli
Kariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä?--Saanhan kertoa
sen Sylville, Karin?

KARIN. Ei, elä viitsi!

ELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie.--
Tiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä
kun he kotiljongia tanssivat.

SYLVI: Loruja!

ELIN. Ei, ihan totta--saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden
tunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään
yhtäkaikki.

SYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti
pelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista
merkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa
maailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett'et sinä
sitä tiedä, Karin?

KARIN. Saanko luvan kysyä: kuka sinulle nuo tiedot on antanut?

SYLVI. Viktor itse.--Eilen illalla jo.

KARIN. Suo anteeksi! Sinä menit pois ennen kotiljongia.

SYLVI. Niin, mutta tänäin hän taas puhui samaan suuntaan.

ELIN. Joko sinä olet tavannut häntä tänäin?

SYLVI (epäröi ensin vähän). Jo.

ELIN. Onko hän sitten ollut täällä?

SYLVI. Onpa saattanut olla.

ELIN. Koska sitten?

SYLVI. Sitä en sano.

KARIN. Vai niin--? Vai et sano? Sitten kai saa itse arvata lopun.--Hän
oli täällä äsken, kun me soitimme, eikö niin? Vai aijotko kieltää?

SYLVI. Entä sitten? Mitä se tekee, jos olikin? Ja mitä se teitä
liikuttaa?

KARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten
miesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä
minkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri--kaikenlaisten ihmisten
kanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä
pikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka
ihailevat muita miehiä. No Elin--?

ELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää?
Kun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin!

KARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia
myöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin!

ELIN. Hyvästi, Sylvi! Tämä oli hirmuisen ikävää. (Menee etehiseen.)

KARIN (avaa etehisen oven oikealla). Näetkös--nyt se ei ole lukossa.

ELIN. Eipä tosiaan.--Voi, voi, kuka olisi voinut uskoa! (Menevät
molemmat.)

SYLVI. Rakastunut Kariniin?--Te valhettelette! Niin, kautta taivaan,
te valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) »Silmiä ja korvia
myöten rakastunut Kariniin»? Ei, ei miksi pelkään suotta...

AKSEL (tulee etehiseen).

SYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin).
Jumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin?

AKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.)
No, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas?

SYLVI. Sinä? Sinäkö se olet?

AKSEL. Tietysti. Kukas minä sitten olisin?

SYLVI. Kuinka sinä tulit näin aikaiseen?

AKSEL. Olin niin väsyksissä ja pujahdin sieltä tieheni.--Ei tuo yön
valvominen sovi sille, jonka pitää tehdä työtä. (Heittäytyy sohvan
nurkkaan.) Sitten on päivällä niin uninen ja väsynyt, ettei kelpaa
mihinkään. (Haukoittelee, levittää sanomalehden ja silmäilee sitä.)
Pikku sirkku, sinä olet niin hiljainen. Mikä sinua vaivaa? Tulepas vähän
likemmäksi, niin saan sinua katsella. No--?

SYLVI (epäröi, ottaa pari askelta, pysähtyy).

AKSEL. Joudu, joudu! Onko sirkkunen kadottanut siipensä?

SYLVI. Mitä tahdot?

AKSEL. Mitäkö tahdon? Hyväillä sinua vähän. En muuta mitään. Enhän ole
saanut sinulta yhtä ainoata suukkosta koko päivänä. Ajatteles, en yhtä
ainoata! Enkä eilen illallakaan. Sinä olit niin läpi väsynyt, etten
raskinut sinua häiritä. Mutta tänäinpä minä vaadinkin vahingon
korvausta. (Katsoo häneen.) Oma pikku vaimoni! Tiedätkös,--sinä olit
niin ihmeen suloinen eilen tanssiaisissa. Eipä kumma, että herrat
tulivat vähän päästä pyörälle. Tuneberg ja Brun koettivat saada minua
mustasukkaiseksi, mutta kas, siinäpä he eivät onnistuneet--ei vähän
vähääkään. Antaa heidän liehakoida, arvelin minä, mitäs se minua
liikuttaa. Ihailkoot vaan minun pikku sirkkustani niin paljon kuin
tahtovat, minun hän on kumminkin ja minun omanani hän pysyy kaikissa
tapauksissa.

Mutta on se yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut
tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret
herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä
kuulut ainoastaan minulle, ettei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta
sinuun, huokailkoot sitten vaikka kuinka--niin kissa vieköön--se se
juuri tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... Pikku Sylvi! Suloinen
sinä olet, sen tiedän vaan. Helkkarin suloinen! Kas niin, kissimirri,
hyppää nyt tänne polvelleni, niin saan sinua hieman puristaa. Sitten
menen vielä vähäisen nukkumaan ennen päivällistä. No--?

SYLVI (vetäytyy takaisin). En tule.

AKSEL. Mitä ihmettä? Et tule? Kuinka se on selitettävä? Minkätähden et
tule?

SYLVI. Sentähden että--että ... minä en tule.

AKSEL. Ihanko todella?--Sinä et tule?

SYLVI. En.

AKSEL. Ahaa--minä jo ymmärrän. Sirkkunen ei ole vielä unohtanut meidän
aamullista pientä kiistaamme. Sinä taidat olla äkeissäsi yhä, vai
kuinka? Oikein suuttunut, ehkä? Niin, niin--kyllä huomaan nyt--

Enköstä siis peri perältäkään saa suukkosta, vai--?

SYLVI. Et!

AKSEL. Suloinen pikku hallitsijattareni, ole armollinen, anna vihasi
lauhtua. Yksi ainoa pieni suukkonen! Minä pyydän niin kauniisti. Yksi
ainoa vaan. Ethän sinä toki voi olla niin kova, että hennot sen minulta
kieltää?

Kas niin, pikku sirkku. Elä oikkuile enää suotta. Kärsivällisyyteni
kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua,--no, pian,
pian--en jaksa odottaa enää. Juokse tänne, juokse!

SYLVI. Anna minun olla. Minä en kumminkaan suutele sinua enää koskaan.

AKSEL. Et koskaan? Kuulinko oikein? Vai uhkaatko sinä tosiaankin, ett'et
enää koskaan suutele minua?

Tästähän näyttää tulevan pahempi jupakka kuin luulinkaan.

No, Sylvi pikkuinen, nyt tämä leikki jo alkaa riittää. Tuletko sinä, vai
etkö tule?

SYLVI. En tule, en! Johan sen kuulit. Kuinka monta kertaa sinulle pitää
sanoa samaa asiaa? Minä en suutele sinua enää koskaan. Saat olla varma
siitä. En koskaan.

AKSEL. Vai niin,--vai on sinulla niin jäykkä luonto? Sitä en olisi
uskonut. No,--mitäs muuta,--se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa
vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi
kesytetään? Varo itseäsi--! Minä ehkä tulen käyttämään samaa keinoa,
ellei muu auta...

Ei ei, elä pelästy, sirkkuseni. Niinhän sinä seisot siinä, kuin
säikytetty pikku kyyhkynen. En minä niin äkkiä ankaraksi rupea, vaikka
suotta peloittelen. Minä päinvastoin olen heti valmis sovintoon, kun
vaan teet niinkuin pyydän. Näytä nyt, että osaat olla kiltti.

SYLVI. Elä kiusaa minua. Minä pysyn siinä, mitä olen sanonut.

AKSEL. Vai niin?--Mutta kuule sitten myöskin, mitä minä sanon. Ellet
sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisen. Ja silloin
en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet
lauhkeaksi kuin lammas.

SYLVI (vetäytyy taakse päin). Uskallapas vaan--

AKSEL. Kyllä--olenpa tosiaankin niin rohkea, että uskallan suudella
vaimoani ... ja teen sen ilman muita mutkia... Kas niin, Sylvi, herkiä
pois nyt kiusaamasta minua--eihän se auta, minä suutelen sinua
kumminkin. (Syleilee ja suutelee häntä useita kertoja.)

SYLVI. Aksel pois--minä en tahdo. Kuuletko--minä en tahdo!

AKSEL. Elä huuda--Mari kuulee kyökkiin ja luulee vielä, että minä
toden teolla teen sinulle pahaa--(Suutelee häntä yhä.)

SYLVI. Se on hävytöntä--

AKSEL. Hävytöntä? Sekö, että suutelen vaimoani? Että pidän hänestä?

SYLVI (tempautuu irti, vavisten vihasta). Mutta kun minä en tahdo,
kuuletko. Minä en ole sinun vaimosi enää, minä en rakasta sinua, enkä
ole koskaan rakastanut.

AKSEL. No, mutta Sylvi, oletko sinä hullu? Kuinka voit käyttäytyä tuolla
lailla?

SYLVI. Minä en tahdo olla sinun vaimosi, minä rakastan Viktoria enkä
sinua, ja hänen omansa minä olen--

AKSEL. Nyt riittää! Ei sanaakaan enää! Onneton--! Aivanhan sinä olet
järkesi menettänyt! Varo itseäsi, jos vielä kerran puhut tuommoisia
typeryyksiä. Se tulee sinulle kalliiksi, kuuletko. Sillä nyt on
kärsivällisyyteni tykkänään lopussa. Minä varoitan sinua ajoissa. Elä
ärsytä minua enää. Siitä saattaa olla pahempia seurauksia, kuin voit
aavistaakaan. Vai niin--! Se junkkari kulkee täällä ja panee mokomia
hullutuksia sinun päähäsi. Kyllä minä hänet opetan--! Hän tulee
tietämään, mitä hänen rauhaansa sopii, sen lupaan.

Kuule, Sylvi! Arkkitehti Hoving ei avaa enää meidän oviamme. Etkä sinä
liioin käy heidän luonaan. Se seurustelu on nyt lopussa. Minä tulen
sen ilmoittamaan heille. Ja sinä sillä välin noudatat minun tahtoani
tarkalleen kaikessa. Pane se mieleesi.

SYLVI. Mutta minä en suostu. Minä tahdon eroa, minä--

AKSEL. Vait'!--Sinun täytyy. Ja sillä hyvä. (Kävelee muutamia kertoja
edestakaisin huoneessa.)

Huh, kuinka ihminen saattaa hermostua!... Mutta eihän tuo kumma olekaan.
Ensin yön valvominen, ja sitten--tämä juttu. Vähemmästäkin jo voi
tuskastua... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle.) Mari! Onko Mari siellä?

MARI (ruokasalista). Täällä on.

AKSEL. Olkaa hyvä ja tuokaa juomavettä... Ja sitten menen tunniksi maata
tuonne alkooviin. Siksi sinä toivoakseni olet tullut järkeesi taas. Minä
puolestani koetan myöskin rauhoittua. (Menee alkooviin.)

(Sylvi on mielenliikutuksesta puoleksi tajuttomana; silmät harhailevat
ympäri ja pysähtyvät viimein strykniinilaatikkoon. Vaistomaisesti
tarttuu hän siihen.

Mari tuo juomavettä, panee tarjottimen kirjoituspöydälle ja menee. Sylvi
pusertaa kaksi kapselia lasiin ja täyttää sen sitten vedellä.)

AKSEL. Toiko hän vettä? (Tulee alkoovista.)

SYLVI (ojentaa hänelle lasin).

AKSEL (tyhjentää sen). Kiitos! Herätätkö minut noin puolen tunnin
päästä?

SYLVI. Herätän.

AKSEL. Sitten teemme kaikki hyväksi jälleen. Jos sinä olet yhtä mieltä
minun kanssani, niin emme puhu enää sanaakaan koko jutusta, vaan
unohdamme pois kaikki tyyni, ijäksi päiviksi. Ja nyt hyvästi niin
kauvaksi!

SYLVI (seuraa häntä jäykästi silmillään. Jää tuijottamaan hänen
jälkeensä). Hyvästi!

(Aksel menee takaisin alkooviin. Vähän aikaa on kaikki hiljaa. Sitten
kuuluu hiljainen valitus, joka vähitellen kovenee. Eroitetaan sanat:
Sylvi--auta--. Sylvi pakenee huoneen etäisimpään osaan, painautuu
seinään, katse kauhusta jähmettyneenä kiintyy alkooviin. Valitushuudot
lakkaavat. Viktor tulee etehisen kautta, pysähtyy, katsoo ympärilleen ja
huomaa Sylvin.)

VIKTOR. Sylvi--! Mikä sinulla on? Mitä sinä siellä makaat?

SYLVI. Sh--!... Ole hiljaa!...

VIKTOR. Nouse ylös ja sano, mitä on tapahtunut?

SYLVI. Hän--hyvä jumala----Aksel----Viktor, auta!

VIKTOR. Oletko sairas? (Aikoo nostaa hänet ylös.)

SYLVI. Ei, ei--! Kuule--! (Tuijottaa alkooviin arkana, pelästyneenä,
vavisten.) Kuulitko--?

VIKTOR. Onko siellä joku alkoovissa?

SYLVI. On--

VIKTOR (hiljaa). Kuka sitten? Sinä olet niin pelästynyt. Kuka siellä on?

SYLVI. Hän--Aksel--Jumala, Jumala, anna minun kuolla--minun myöskin.

VIKTOR. Aksel?... Minä en ymmärrä yhtään mitään.

SYLVI. Hän on kuollut!

VIKTOR. Kuollut--? Aksel--? Sinä hourit. (Menee alkoovin luo,
nostaa verhoa.)

(Aksel makaa hengettömänä, kasvot vääntyneinä sohvalla.)

SYLVI (laahaa itseään polvillaan eteenpäin, kunnes näkee Akselin,
jolloin hän puoleksi tukahdetulla huudolla vaipuu alas).

VIKTOR. Ei--eihän se voi olla mahdollista? (Syöksee sisään, tulee
takaisin.) Sylvi, nouse ylös! Rauhoitu! Minä juoksen hakemaan lääkäriä.

SYLVI. Elä jätä minua ... minä niin pelkään ... Jumalan tähden,--elä
jätä minua.

VIKTOR. Niin äkkiä! Kuinka se tapahtui? Selitä!

SYLVI. Elä kysy... (Valittaa hiljaa.) Ei, elä kysy...

VIKTOR. Sielläkö hän sairastui? Virastossa?

SYLVI. Ei, ei...

VIKTOR. Täällä kotona siis?

SYLVI. Minä ... annoin hänelle ... voi Jumala!

VIKTOR. Sano, sano!

SYLVI. Minä en voi... Ei, ei, minä en voi...

VIKTOR. Sano pois, Sylvi. Mitä sinä annoit hänelle?

SYLVI. Strykniiniä.

VIKTOR. Myrkkyä!? Herra armahtakoon myrkkyä!? (Syöksee pöydän luo,
tarttuu strykniinilaatikkoon.) Onneton mitä olet sinä tehnyt?

SYLVI. Viktor vie minut pois täältä!

VIKTOR. Herra taivaassa!--mitä olet sinä tehnyt?

SYLVI. Armahda! Vie minut pois!

VIKTOR. Jos voisi hänet vielä pelastaa--! (Pistää laatikon povitaskuunsa
ja rientää ulos etehiseen.) Minä haen lääkäriä. (Menee ulos.)

SYLVI. Viktor--elä jätä minua yksin Viktor! (Vaipuu lattialle.)

(Esirippu laskee.)




NELJÄS NÄYTÖS.


(Tilava seurusteluhuone vankilassa. Takana iso ristikko-ovi, jonka läpi
näkyy porraskäytävä. Oikeanpuolisella seinällä yksinkertainen
puusohva, vasemmalla suuri ikkuna, jonka alla on pöytä. Muutamia tuolia
siellä täällä.

Sylvi tulee sisään. Hän on vangin puvussa ja hyvin väsynyt. Rouva Hake
tukee häntä ja vie hänet tuolin luo, jolle hän vaipuu puoleksi makaavaan
asentoon.)

ROUVA HAKE. Kas niin, nyt on kaikki ohitse. Ei hätäpäivää enää. Saatte
olla ihan rauhassa, Tutkinto on päättynyt, eikä teitä enää milloinkaan
viedä oikeuteen.

SYLVI. Poltetaan roviolla? He sanoivat, että minut poltetaan roviolla?

ROUVA HAKE. Eihän toki. Ei tule kysymykseenkään. Sataan vuoteen ei tässä
maassa ole poltettu yhtään ihmistä roviolla. Tuomitsevathan ne useinkin
milloin poltettavaksi, milloin mestattavaksi, mutta ei siitä ole lukua
ensinkään. Molemmat muutetaan heti kohta elinkautiseksi vankeudeksi.
Niin ett'ei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, ei välittää hölyn pölyä
koko tuomiosta. Eikä tiedä, tuleeko siitä elinkautista vankeuttakaan.
Hovissa ja senaatissa tavallisesti lievennetään koko lailla näitten
alempien oikeuksien määräämiä rangaistuksia. Mutta emme nyt huoli
ajatella ensinkään niitä asioita, emme hiisi vieköön huolikaan, koska
meillä kerran on parempiakin tuumittavana. Niinkuin esimerkiksi tämä
koppi. Sanokaas, eikö tämä ole hauska ja mukava, vai mitä? Sitten kun
jaksatte, niin tulette tänne ikkunaan katsomaan näköalaa. Ihmettä,
kuinka kauvaksi tästä näkeekin jäälle! Ei sille ole mittaa eikä määrää!
--Oli se tirehtööri kuitenkin hyväluontoinen, kun antoi teidän muuttaa
tänne päiviksi, eikös ollut sitten? Ja näettekös vielä--kääntäkääpä
silmiänne tännekin päin. Näettekös--oven läpi voitte milloin tahansa
kurkkia tuonne käytävään, jossa myötäänsä liikkuu ihmisiä. Vahti ainakin
seisoo alituisesti jossain lähellä. Niin ett'ei teidän enää tarvitse
pelätä näkyjä eikä muuta semmoista joutavan. Ei totisesti! Huutakaa vaan
paikalla apua, jos ne heittiöt vielä uskaltavat tulla hätyyttämään.

SYLVI. Hän oli siellä--hänkin.

ROUVA HAKE. Kuka niin?

SYLVI. Hän--Viktor.

ROUVA HAKE. Jaa, niin--oikeudessa, näet. Herra Hoving oli siellä
vieraanamiehenä.

SYLVI. Hän käänsi aina päänsä pois. Ei katsonut minuun, ei kertaakaan.

ROUVA HAKE. Eikö katsonut!

SYLVI. Ei kertaakaan koko aikana. Ei yhtä ainoata kertaa.

ROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut
pahasti koskea häneen.

SYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin
herttaisiin silmiin!... Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua
kadulla... Mutta ei hän tehnyt sitäkään--

ROUVA HAKE. Ei--ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että
hän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina.

SYLVI. Miksi hän ei sitten tule luokseni?

ROUVA HAKE. Niin, nähkääs, sitä nyt on vaikea sanoa, kun ei tiedä.

SYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä... Voi, rouva Hake,
jos hän kumminkin tulisi kohta.

ROUVA HAKE. Kyllä kai hän tuleekin.

SYLVI. Luuletteko?--Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko
ihan varmaan?

ROUVA HAKE. Ehkäpä jo tänäinkin. Toivotaan häntä.

SYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet
että--muut kauheat asiat.

ROUVA HAKE. Ettäkö tosiaan unohtaisitte?

SYLVI. Unohtaisin, tietysti! En välittäisi enää mistään. Kaikki
muuttuisi hyväksi, kun vaan saisin häntä nähdä.

ROUVA HAKE. No, totisesti, me toimitamme hänet tänne. Tavalla tai
toisella. Antakaahan olla, jahka tästä vaan joudun, niin tuumaillaanpa
asiaa.

SYLVI. Minkätähden hän ei ole vastannut mitään kirjeisiini? Ei
kirjoittanut yhtä riviä, ei lähettänyt edes terveisiä: Ja minkätähden
hän äsken niin vältti katsoa minua silmiin!

ROUVA HAKE. Eihän sitä tiedä. Hänellä mahtaa olla omat syynsä.

SYLVI. Entä kun hän ei ole niitä saanutkaan! Kirjeitä, tarkoitan?

ROUVA HAKE. Tietysti hän ne on saanut. Kuinkas muuten.

SYLVI. Jospa viejä on ne hävittänyt? Tai jättänyt vääriin käsiin? Niin,
voi, ajatelkaapas tosiaan! Jos viejä on jättänyt ne vääriin käsiin?

ROUVA HAKE. Ei, en minä sitä luulisi.

SYLVI. Mutta voisihan se kumminkin olla mahdollista. Oh--minä uskon ihan
varmaan, ett'ei hän ole saanut ainoatakaan kirjettä. Sillä muuten hän
olisi heti, siinä paikassa rientänyt tänne.

ROUVA HAKE. Ikävöittekö te häntä niin kauheasti?

SYLVI. Hyvä rouva Hake--vieläkö epäilette? Enhän voi muuta ajatellakaan.
Hän on alituisesti mielessäni, yöllä ja päivällä. Hän, ja--niin
tiedättehän tuo hirveä kummitus. Ja minä kerron teille jotain, rouva
Hake, minä kerron teille...

ROUVA HAKE. Mitä sitten, hyvä ystävä? Nyt olette taas niin levoton.
(Silittää hänen päätänsä.) Levätkää te vaan rauhassa. Melkeinpä
tahtoisin tuoda teille oman nojatuolini, jos tarkastaja vaan sallii--

SYLVI. Minä kerron teille jotain, rouva Hake--

ROUVA HAKE. No, kertokaa sitten, kertokaa,--niin saamme kuulla, eikö tuo
taaskin ole pelkkää hourailua.

SYLVI. Ell'ei Viktor tule--ell'ei hän enää koskaan tule luokseni,--
silloin vie kummitus minut mukanaan.

ROUVA HAKE. Kaikkia vielä! Pelkkää hourailua, johan sen näin
silmistännekin. Ei, lapsi kulta, siitä saatte olla ihan huoleti. Ei
teitä anneta kummituksille eikä muille. Ei, kissa vie, annetakaan. Kas
niin, olkaa nyt rauhassa, elkää ajatelko enää koko moskaa.

SYLVI. Kyllä hän vie. Saattepa nähdä. Ei, minä en kestä tätä enää. En
jaksa ponnistella vastaan--minun täytyy antautua sen valtaan--voimani
ovat lopussa.

ROUVA HAKE. Luuletteko sitten, että olisi helpoitukseksi teille, jos
saisitte tavata herra Hovingia? Eiköhän se vaan tuntuisi kahta
vaikeammalta sitten jäljestä päin, kun hän taas on mennyt pois?

SYLVI. Ei, ei--minä elän sitten siitä, siksi kuin hän tulee takaisin. Ja
kirjeitä hän saa lähettää minulle, niin lohduttelen itseäni niilläkin
sen aikaa kuin hän on poissa.

ROUVA HAKE. Ajattelin tässä--mutta en oikein tiedä, kävisikö tuo
laatuun--

SYLVI. Mitä ajattelitte? Hyvä rouva Hake, sanokaa, mitä ajattelitte?

ROUVA HAKE. Ajattelin vaan, että jos menisin itse häntä puhuttelemaan--

SYLVI. Voi, jos sen tekisitte? Hyvä, rakas rouva Hake, minä kiittäisin
teitä polvillani. Voi, jos sen tekisitte!

ROUVA HAKE. No, totta maar! Minä menen ihan varmaan.

SYLVI. Kuinka hyvä te olette! Ja kuinka minä pidän teistä! Kiitoksia,
rakas, rakas rouva Hake! (Suutelee hänen käsiään.) Kiitoksia, tuhansia
kiitoksia!

ROUVA HAKE. Ei, herra siunaa, mitä te nyt--? Minun karkeita, ryppyisiä
käsiäni--no, eipä totta vie, tuota ihmettä ole minulle vielä elämässäni
tapahtunut.

SYLVI. Menettekö nyt heti, sanokaa? Ja tuotteko hänet jo mukananne,
mitä?

ROUVA HAKE. Eikö olisi parasta, että lepäisitte ensin pikkuisen aikaa?
Voisin mennä sitten illalla tai ehkä paremmin huomenna heti aamiaisen
jälkeen--

SYLVI. Ei, hyvä, rakas rouva Hake, menkää nyt jo. Minä en voi nukkua
hetkeäkään sitä ennen. Menkää nyt--!

ROUVA HAKE. Odottakaa--ääniä kuuluu tuolta alhaalta--. Ehkä siellä on
joku, joka aikoo tänne?

SYLVI. Viktor--?

ROUVA HAKE. Ei--tarkastaja ja kaksi naista--en voi vielä nähdä heidän
kasvojaan. Nousevat parast'aikaa portaita ylös. Nyt kääntyvät tänne
päin. Oikein! Samat naiset, jotka oikeussalissa istuivat vastapäätä
teitä, kuulijain joukossa. (Vetäytyy ovelta pois.)

(Tarkastaja avaa oven Almalle ja Karinille.)

TARKASTAJA. Jaha--rouva Hake näkyy olevan täällä. Sitten saan ehkä
jättää herrasväen ja vetäytyä takaisin.

ALMA. Suokaa anteeksi, että olemme vaivanneet teitä.

TARKASTAJA. Ei se mitään. (Kumartaa jäähyväisiksi ja menee.)

ALMA. Hyvää päivää, Sylvi. Tulimme sinua tervehtimään, kun kuulimme,
että olet kaivannut vanhoja tuttavia.

SYLVI. Minäkö?--Ei, se on erehdys. En minä ole kaivannut vanhoja
tuttavia. Viktoria vaan--en ketään muuta, en niin kertaakaan ketään
muuta.

KARIN. Sallithan meidän kumminkin tulla luoksesi, vai--täytyykö lähteä
pois heti?

SYLVI. Ei, kyllä saatte olla vähän aikaa, jos tahdotte minun puolestani.

ALMA. Me, näetkös, ajattelimme, että se ehkä vähäisen virkistäisi sinua.

SYLVI. Niinkö ajattelitte? Ja senkötähden--? Voi, sittenhän te olettekin
oikein ystävällisiä. Ja sinä myös, Karin? Senkötähden sinäkin tulit?

KARIN. Niin. Ja oli minulla vielä toinenkin asia.--Tulin lausuneeksi
sinulle kovia sanoja viimein. Voisitko antaa ne anteeksi, ja unohtaa
pois kaikki?

SYLVI. Oi, niin mielelläni! Niin kovin mielelläni. En niitä ole
muistanutkaan sen koomin. Minullahan nykyään on ollut niin paljon muuta
ajateltavaa.

ALMA. Sylvi raukka, sinä olet niin laihtunut näinä aikoina.

SYLVI. Olenko?--En ole kaukaan aikaan katsonut peiliin. En tiedä
ollenkaan, minkä näköinen nyt olen.

ALMA. Kuinka olet muuten voinut? Oletko ollut tervennä?

SYLVI. Kiitos, kyllä olen.--Kuule, miksi ei Viktor ole käynyt minua
katsomassa?--Eikö hän ole saanut kirjeitäni?

ALMA. Kyllä,--kyllä hän on ne saanut. Mutta näetkös,--me arvelimme
siellä kaikki, ett'ei hänen pitäisi tulla,--ett'ei se olisi hyvä
sinullekaan.

SYLVI. Minulle? Oi, kuinka te erehdytte!

ALMA. Ei, Sylvi kulta, emme me erehdy. Se vaikuttaisi sinussa
mielenliikutusta, ja semmoista sinulla on muutenkin ollut tarpeeksi
asti. Ja sitä paitsi--on siihen vielä muitakin syitä. Voinet kai arvata
että kaupungilla on liikkunut kaikenlaisia huhuja--ne tietysti sen
kautta saisivat uutta yllykettä ja Viktor menettäisi helposti koko
tulevaisuutensa. Sitä et soisi sinäkään, siitä olen varma.

SYLVI. Mutta tietäväthän kaikki, että hän on viaton--ett'ei hänellä
ollut aavistustakaan--

ALMA. Tietävät kyllä. Mutta häntä on kumminkin tahdottu sekoittaa tähän
juttuun toisella tavalla. Ei, Sylvi,--kaikin puolin on parasta,
ett'ette tapaa toisianne vielä pitkiin aikoihin. Sitten vast'edes
joskus--

SYLVI. Minä en voi elää, ellen saa häntä tavata. Usko minua, Alma, minä
en voi elää.--Rakas Alma, toimita niin, että Viktor tulee. Se riippuu
kokonaan sinusta, hän kyllä tulee, jos sinä vaan häntä kehoitat siihen.
Minä tiedän sen, hän seuraa sinun neuvojasi kaikessa,--varsinkin nyt.
Alma, elä ole kova minulle, anna hänen tulla. Minä rukoilemalla rukoilee
sinua: anna hänen tulla!

ALMA. Sylvi kulta ... sinä et olisi noin itsepäinen, jos tietäisit--

SYLVI. Tietäisin--mitä?

ALMA.--tarkoitan--jos sinulla olisi teidän molempien asema selvillä. Ei,
silloin et olisi itsepäinen, vaan kiittäisit ennemmin Jumalaa, ett'et
tarvitse häntä tavata.

SYLVI. Sinä et ymmärrä minun tuskiani sinä, sillä sinä et koskaan ole
rakastanut. Et tiedä, kuinka olen menehtymäisilläni pelkästä ikävästä ja
kaihosta--sen vuoksi hennot olla noin kova. Alma,--minä ehkä pian kuolen
tai sorrun muulla tavalla--silloin sinun on myöhäistä katua, ettet
suonut minulle ajoissa lohdutusta. Tee minulle mieliksi, Alma, tämä
ainoa kerta. Pyydä häntä tulemaan, salli minulle se ilo--olenhan saanut
kärsiä niin paljon näinä aikoina. Alma kulta, anna sydämmesi heltyä!

ALMA. Sinä et aavista, kuinka vaikeata tämä on. Lohdutusta ja iloa
sinulle kyllä soisin kaikesta sydämmestäni, mutta--. Ei, minä en voi
ottaa sitä omalletunnolleni.--Usko minua, Sylvi, sinä tulisit taaskin
petetyksi toiveissasi. Surua sinulle tuottaisi Viktorin tapaaminen--ei
iloa.

SYLVI. Ellet tahdo kehoittaa häntä, niin lupaa sitten ainakin, ett'et
estä, kun rouva Hake tulee häntä hakemaan.

ALMA. Rouva Hake?