The Project Gutenberg EBook of Runoelmia, by Paavo Cajander This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Runoelmia Author: Paavo Cajander Release Date: August 29, 2004 [EBook #13318] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOELMIA *** Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders RUNOELMIA Kirj. Paavo Cajander Koonnut ja painosta toimittanut sekä elämänkerralla varustanut A.V. Koskimies 1914. SISÄLLYS: Paavo Cajanderin elämänkerta. I. Alkuperäisiä runoelmia. Vv. 1866-1872. Suomalaisen rukous Lapsen sydän Mieleni Luonnon rakkaus Rauhaton Nykyinen sydämmeni Järjen taisto Ohdakkeen lempi Tuskaa Epätietoinen Turvan pyytäjä lapsi Syyskylvö Perpetuum mobile Toivoni Mik' oli syy? Iloa ja huolta Poissa on kulta Loista, maani! Tuima tuli Johdatukseksi saarnaan 12 s. Kolminaisuudesta Maljan esitys August Ahlqvistille, Yrjö Koskiselle ja Joh. Gabr. Geitlinille Elämä Scipio Africanus Joululahja Oi, jos oisi Laulukilpa Kotka Tahdotko? Unien maissa Orja Eerik Juhana Hiissa Kullankeittäjä Kateus Emmalle Sydämmeni Sormien lävitse Malja eräälle vanhukselle Haudalla Rouva Raa'lle Maljan=esitys isänmaalle Saaren impi Arvan heitto Vv. 1875-1908. Aleksis Kiven haudalla F.A.W. Boije Kärpänen Lähde Tähdet Viihdytystä Tähti Julius Krohnin ja Minna Lindroosin häissä Aleksis Kiven hautakiveä paljastettaessa Runo Suomalaisen Alkeisopiston vihkiäisissä Eräässä kansanjuhlassa Kuva Palvelustyttö Sydämmestäni Salomaa Aamulla Vapautettu kuningatar Matkamies Kehrääjä=äiti Runolaulaja Vaivais=Aapo Leena Johannes Takasen muistoksi Kantaatti tohtorin= ja maisterinvihkiäisissä 1886 Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä August Ahlqvistille Laulun voima Tervehdyssanoja v:n 1890:n maistereille Lapsen laulu Isänmaalle Kaarlo Bergbomille Kantaatti (Kruunausjuhlan johdosta) Suomalaisen teatterin 25=vuotis=juhlassa Talven varalta Kotiliesi Me laulamme Vanha lempi Marketta »Hupsu=maisteri» Tietymättömiltä tekovuosilta. Hämeen malja Eräälle vainajalle Taiteilijan muistolle Eräille vastavihityille Ahab ja Nabot Leivo ja haukka II. Suomennettuja runoelmia. Vänrikin tervehdys (J.L. Runeberg.) Nummero viistoista Stolt » Von Essen (J. L. Runeberg.) Veljekset » Ensi lemmelle » Augustan romanssi » Saarijärven Paavo » Aamulaulu (Z. Topelius.) » Maasi » Merimiehen ikävöiminen kotiinsa (Z. Topelius.) Meren neito (Z. Topelius.) Ahvenanmaan laulu » Inarinjärvi » Hankoniemen silmä » Kirkkaalla jäällä » Hellaan lapsi » Kaarina Maununtyttären laulu Eerikki XIV:lle (Z. Topelius.) Timantti (Z. Topelius.) Myrsky » Herra varjeleepi » Vuoden ajat » Tähtitaivas » Nuku, nuori oksani » Musti » Laakson lilja (F.M. Franzén.) Sotamiehen laulu (J.J. Wecksell.) Lapsien elämästä (Rafael Hertzberg.) Paimentyttö Marjassa Köyhän joulu=ilta Ehtoolla (Lyydia Jannsen.) Isänmaan hautaus » Vapauden kuolleista nouseminen. (Lyydia Jannsen.) Runoheponi (Aleksanteri Petöfi.) Klára Zács (Juhani Arany.) Himfyn rakkaudenlauluja (Aleksanteri Kisfaludy.) Miksi metsä raskahasti huokaa? (B.E. Malmström.) Tonttu (V. Rydberg.) Nokkonen ja ruusu (C.G. v. Leopold.) Laulu Kaarina Maununtyttärelle (Eerikki XIV.) Ei saanut hän lupaa lähteä (Björnstjerne Björnson.) Isänmaan laulu » Zombi teki sen (H.C. Andersen.) » Kohtaus Schillerin näytelmästä »Orleansin neitsyt» (Fr. v. Schiller.) Sukeltaja (Pr. v. Schiller.) Hansikas » Hyvästijättö (E. Geibel.) Tervehdys (H. Heine.) Kansanlaulu (E. v. Peuchtersleben.) Sonetteja (W. Shakespeare.) Virsiä. Stenbäckin virsikirjasta: N:o 226 (J.L. Runeberg.) N:o 311 » N:o 345 » Lasten virsi » Isänmaan virsi » Pyhäpäivänä Dansk Salmebog N:o 455 Paavo Cajander. 24.12.1846--14.6.1915. Kun Paavo Cajanderin runot nyt ensi kertaa kokoelmana tarjotaan suomalaiselle yleisölle, lienee monelle mieluista saada samalla elämäkerrallisia tietoja tästä suuresta yksinäisestä. Kuka on meillä tunnetumpi kuin Paavo Cajander, jos on kysymys suomenkielisen runouden suurtöistä, mutta kuinka moni, varsinkaan nuoremmista, tietää runoilijan elämänvaiheista juuri enempää kuin että hän oli hämäläinen ja että hän oli suomenkielen lehtori yliopistossa. Ja kuitenkin runoilijan elämän tunteminen tuo itse runoudenkin ikäänkuin lukijaa lähemmäksi ja tekee sen hänelle rakkaammaksi. Paavo Cajanderin isoisä oli Kapakan talon vuokraaja Hauholla. Helmikuun 2 p. 1807 syntyi tälle miehelle poika, jolle annettiin nimeksi Frans Henrik ja joka lapsuudestaan opetettiin hämäläisen talonpojan ammattiin, ensin isän kodissa ja sitten renkinä. Vuonna 1826 jätti hän kuitenkin kuokan, mennäkseen Hämeenlinnaan nahkurinoppiin, mestari Juhani Aspholmin luo. Aikansa tätä ammattia hänen johdollaan harjoitettuaan meni hän Turkuun, jossa julistettiin nahkurinkisälliksi v. 1831. Piakkoin tämän jälkeen muutti hän takaisin Hämeenlinnaan. Vuoden 1840:n lopulla tapaamme hänet sitten nahkurin lesken Helena Leanderin oikeuksien vuokraajana. Joulukuun 18 p. samana vuonna meni hän naimisiin entisen oppi=isäntänsä, nahkurimestari Aspholmin tytärpuolen _Maria Sofia Ylénin_ kanssa. V. 1842 sai hän maistraatin hyväksymyksen kaupungin nahkurimestariksi, teki seuraavana vuonna porvarinvalan, ja oli siten hyvinarvoisa nahkurimestari Hämeenlinnan kaupungissa. Tähän verraten nopeaan kohoamiseen nähtävästi taloudellisestikin omavaraiseen asemaan oli ollut suurena apuna se vähäinen omaisuus, joka vaimon mukana oli pesään tullut. Maria Sofia Ylén omisti näet kolme kahdeksatta osaa Hämeenlinnassa olevasta talosta N:o 66, perintönä isänsä jälkeen, joka hänkin oli nahkuri ammatiltaan. V. 1845 osti Cajander muilta perillisiltä jäljellä olevat viisi kahdeksattaosaa ja oli siten koko talon omistaja. Talo on nykyisen Rauhankadun, entisen Pyörö= (Rundel=) kadun varrella, ja on sen 1700=luvun loppupuolella luultavasti rakennuttanut Paavo Cajanderin äidinäidin isä, nahkuri Junge. Se on runoilijan syntymätalo ja vielä melkein semmoisenaan säilynyt niiltä ajoilta saakka, jolloin se vielä oli hänen kotinsa. Ollen korkealla pengermällä on talosta vapaa näköala poikki Hämeenlinnan veden ja sen luonnonihanien metsäisten niemikkörantojen Hattelmalan harjanteille saakka, näköala, tosin ei avara, vaan silmää viehättävä ja ajatusta ja tunnetta syventävä. Nahkuri Cajander näyttää olleen arvossapidetty mies. Hänen varallisuutensakin kasvoi vähitellen, joten hänen kuollessaan 1853 perillisille jäi sen ajan oloihin katsoen sievoinen omaisuus, neljättätuhatta ruplaa, talo siihen luettuna. Leski jatkoi liikettä hyvällä menestyksellä, niin että hänen kuollessaan v. 1871 omaisuus oli jo yllämainitusta summasta viisikertaistunut. Nahkuri Cajanderilla oli kaikkiaan viisi lasta, Frans Henrik, Henrik Juhani, Frans Juhani, Paul Emil ja Iida Maria. Kolme vanhinta kuoli pienenä, sisar, sarjan nuorin, naimisissa Hauhon nimismiehen Sigfrid Paasosen kanssa, eli keski=ikäiseksi. Nimi »Cajander» ei ollut suvussa vanha, vaan lienee vasta nahkuri Cajander käsityöläiseksi ja kaupunkilaiseksi ruvettuaan ajan tavan mukaan sen itselleen ottanut. Mitä äidin sukuun tulee, lienee se samoin kuin isänkin suku ydinosaltaan vanhaa, vankkaa hämäläistä juurta. Hämäläisyyshän jalointa laatua olikin silmäänpistävä piirre runoilijan koko sielullisessa rakenteessa. * * * * * _Paul Emil_ eli _Paavo Cajander_ syntyi jouluaattona 1846--joululahjaksi maalleen ja kansalleen. Kotonaan sai hän yksinkertaisen, mutta huolellisen hoidon ja kasvatuksen. Isä oli ankaranlainen ja oikeudestaan kiinnipitävä mies, lapsilleen hyvä ja oikeamielinen isä. Suurella kunnioituksella mainitsi häntä Paavo Cajander, vaikka paljoa ei ollut muistiin aikaisin kuolleesta isästä jäänytkään. Pienet rikkomuksensa sai Paavo sovittaa istumalla itku kurkussa nahkurinpöydän alla, nahkurityöhuoneen väkevässä ilmanalassa. Se ulkonainen karuus ja jäykkyys sekä taipumaton tarmo, mikä oli Paavo Cajanderille ominaista, lienee ollut etupäässä isän perintöä. Äiti oli hellämielinen ja hurskas nainen, joka oli kokenut elämän kovaa koulua, oppinut kieltäytymään ja työtä tekemään. Niin pian kuin kynnelle kykeni, hän oli kotiaskareissa saanut uurastaa ja sitten täysikasvuisena vieraissa perheissä ompelutyöllä ansaita toimeentulonsa. Paavon kehitykseen hänellä oli mitä suurin vaikutus, ei opillisen sivistyksensä tähden, sillä hädin tuskin osasi hän kirjoittaa, vaan luonteensa erikoisen lempeyden ja hienouden takia. Äidiltään Cajander kaiketi peri m. m. sen vakaan jumalanpelon, josta hän elämänsä varrella ei näytä koskaan luopuneen, sekä sen lämpimän sydämen, joka piili karun kuoren alla. Äidiltään hän myöskin arveli perineensä runolliset taipumuksensa. Elokuun 23 p. 1855 tuli Paavo yhdeksän vuoden vanhana kotikaupunkinsa yläalkeiskouluun. Syyskuun 1 p. 1860 pääsi hän sitten kaupungin hiljan perustettuun siviilikimnaasiin, oppilaitokseen, joka kutakuinkin vastasi nykyajan realilyseoita. Nämä oppilaitokset olivat tietysti ruotsinkielisiä. Kotikielenä lienee käytetty sekä suomea että ruotsia. Mikään koulunero ei Cajander ollut, vaan laskettiin edistykseltään keskulaisten joukkoon, kuten koulusta ja kimnaasista saadut lukukausitodistukset osoittavat. Kevätlukukaudelta 1862 saatu todistus on kuitenkin poikkeus: siinä on yksi »kymppi», vieläpä suomenkielessä, jota tuleva kirjailija jo silloin oli ruvennut erikoisesti harrastamaan. Yliopistoon kirjoitettiin Cajander lokakuun 20 p. 1863 arvosanalla »hyväksytyt tiedot». Cajanderilla oli jo kouluaikanaan harrastuksia, jotka olivat sille iälle ja ajalle outoja sekä hänen tulevaisuudelleen ennusmerkillisiä. Hän tutustui Tegnérin, Runebergin, Topeliuksen ja Geijerin teoksiin, koetti syventyä Suomen historiaan Grönbladin keskiaikaisesta lähdeteoksesta, tutki Kalevalaa ja Korhosen runoja sekä sommitteli runoja vanhalla runomitalla, vaikkakin ontuvasti sitä yrityksissään käytellen. Seuraelämä pikkukaupunki=iloineen, lukiolais=tanssiaisineen ja muine huveineen ei näy olleen hänelle, hänen ujoudestaan huolimatta, aivan vierasta ja sai sekin, muiden runollisempien mielijohteiden ohessa, hänet runosuontansa koettamaan. Erään ensimäisistä nuorukaisajan yrityksistään on hän omistanut äidilleen tämän nimipäivänä. Toinen saman ajan runosipale viittaa heräävään suomalaisuuden tuntoon, mikä onkin ymmärrettävää, kun muistetaan 60=luvun alkuvuosien merkitystä kansallishenkemme heräämiselle. Yliopistoon tultuaan Cajander ensin kirjoittautui luonnontieteellis=matemaattiseen tiedekunnanosastoon, mutta erosi siitä ensimäisen lukuvuoden kuluttua. Hänellä oli harrastusta luonnontieteisiin, erittäinkin oli kasvioppi ollut kouluaikana hänen lempiaineitaan. Mutta nähtävästi yhä selvemmäksi elpynyt suomalaisuuden tajunta sekä nuo jo aikaisin alkaneet kirjalliset harrastukset saivat hänet sittenkin ryhtymään opintoihin, jotka olivat omiaan niitä hedelmöittämään. Yrjö Koskinen ja Ahlqvist olivat v. 1863 tulleet professoreiksi ja heidän vaikutuksestaan kansalliset riennot näyttävät päässeen ylioppilasnuorisossakin entisestään elpymään, jopa vaikuttaen lukusuunnitelmainkin muodosteluun. Historian, suomen ja filosofian valitsi Cajander nyt opintojensa pää=aineiksi. Nopeasti eivät luvut kuitenkaan edistyneet, sillä Cajander oli perinpohjin hämäläinen siinäkin, että hän teki työtä hitaasti, mutta teki vankkaa. Hänen älynsä oli niitä, jotka tarvitsevat paljon aikaa varttuakseen täyteen valmiuteensa, mutta kypsyttyään saavuttavatkin häviämättömän henkisen voiman. Kirjallisetkin harrastukset yhä enemmän veivät hänen aikaansa. Kandidaattitutkinto täten viivästyi tavallista myöhäisemmäksi. Varhaisemman ylioppilasajan runotuotteet ovat vielä kypsymättömiä harjoitelmia, samoin käännökset Runebergin, Topeliuksen, Tegnérin y.m. runoista, kaikki nekin vasta=alkajan työtä. Niitä on runsaasti Hämäläis=osakunnan lehdessä »Hälläpyörässä» sekä hänen jälkeensä jääneissä peruissa. Vähän myöhäisemmältä ajalta lienee julkaisematon suomennos Runebergin runosarjasta »Svartsjukans nätter» nimeltä »Sukkamielen yöt», mutta sekin todistaa, että Cajanderin runotar ei vielä ollut harjoitteluasteellaan kehittynyt. Hänen kielellinen taituruutensa on vielä vajavaista, samoinkuin runomitan käsittelykin sekä oikeakielisyys. Parhaat myöhemmän ylioppilasaikansa lyyrillisistä runoista julkaisi hän albumissa »Kaikuja Hämeestä I» v. 1872. Hämäläis=osakunnan pöytäkirjat 60= ja 7O=luvulta säilyttävät monta jälkeä siitä, että Cajander innokkaasti otti osaa osakuntansa elämään, ei niin, että hän olisi ahkerasti esiintynyt kokouksissa--hänhän oli peräti hiljainen ja harvapuheinen mies--, vaan suorittamalla monenlaisia hänelle uskottuja luottamustehtäviä. Niinpä työskentelee hän kirjallisissa palkintolautakunnissa, osakunnan kassan johtokunnassa, on jäsenenä osakunnan lähetystöissä y.m. Erikoista virikettä hänen kirjallinen toimintansa sai työskentelystä v. 1869 perustetun Helsingin Suomalaisen seuran hyväksi. Seuran näytelmäosastolle suomensi hän v. 1870 erään ranskalaisen huvinäytelmän, joka jo oli tanskaksi ja ruotsiksi mukailtu nimillä »En Nat i Roeskilde» ja »En natt i Falkenberg», joiden mukaan hän antoi suomennokselleen nimen »Yökausi Lahdella»; samana vuonna Orleansin neitsyen yksinpuhelun Schillerin samannimisen kappaleen neljännestä näytöksestä, jonka käännöksen rouva Raa esitti Seuran näytelmätilaisuuksissa lokakuun 29 ja marraskuun 1 p. 1870. Mutta suurin kirjallinen työ, minkä Cajander ylioppilasaikanaan suoritti, oli hänen suomennoksensa Björnstjerne Björnsonin »Kalatytöstä», joka ilmestyi v. 1869 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Novellikirjastossa. Mainittakoon myöskin, että Cajander on suomentanut libreton Weberin »Preciosa» oopperaan, joka esitettiin keväällä 1870. Kun toukokuun 31 p. 1867 se painovapauslaki, minkä hallitsija oli maallemme yhdeksi vuodeksi myöntänyt, lakkautettiin, saa tämä tapaus nuoren kirjailijan kirjoittamaan runon, jonka hän julkaisi kotikaupunkinsa sanomalehdessä »Hämäläisessä». Se on hänen ensimäinen julkisuuteen tullut runoelmansa, nimeltä »31:nä päivänä Toukokuuta vuonna 1867». Kevätlukukaudella 1868 perustettiin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa ylioppilasten keskuudessa vapaaehtoinen »Kielitieteellinen yhteys», joka valitsi esimiehekseen professori Ahlqvistin. Cajander oli Almbergin jälkeen tämän seuran sihteerinä. Ohjelmansa oli Yhteys suunnitellut niin laajaksi, että se ei kyennyt sitä toteuttamaan. Aate oli sama, jota elinvoimaisempi »Kotikielen seura» myöhemmin perustettiin ajamaan. Seuraan kuului useita sittemmin kirjallisuuden palveluksessa tunnetuiksi tulleita miehiämme. Myös oli Cajander niitä nuoria yliopistollisia kansalaisia, jotka J.R. Aspelin ja K.A. Castrén keväällä 1870 kutsuivat perustamaan Suomen Muinaismuistoyhdistyksen. Kandidaattitutkintonsa suoritti Cajander toukokuussa 1875, valmistauduttuaan siihen hyvin perusteellisesti. Korkein arvosana hänellä oli filosofiassa, historiassa ja suomenkielessä, sekä lähinnä korkein kaunotieteessä ja kirjallisuudenhistoriassa samoinkuin kasvitieteessäkin, jota hän vielä ylioppilasaikanaankin innokkaasti harrasti. Samana keväänä vihittiin hänet maisteriksi, tovereinaan melkoinen joukko sittemmin aikamme tunnetuimpia miehiä. Vaikka Cajander olikin sen ajan oloihin nähden luettava varakkaampien luokkaan--asia, josta hänen köyhemmillä tovereillaan usein oli syytä olla kiitollisia--, asui hän silti ylioppilaana, kuten muutoin koko elämänsäkin, sangen vaatimattomasti. Asuintoverinsa kanssa oli hän--ainakin osittain--omassa ruoassaan, siivouksen ja muun palveluksen suoritti joku matami. Vilpittömän ja jalon luonteensa avulla saavutti hän harvinaisen runsaasti toveriensa luottamusta ja ystävyyttä, tullen heikoimmille heistä todelliseksi tueksi ja suojelijaksi. Huvina oli hänellä teatteri, kirjallisuus ja musiikki. Soitannollisille taipumuksilleen haki hän tyydytystä huilunsoitosta, jota hän jo aikaisin oli opetellut. Loma=ajat Cajander oleskeli enimmiten äitinsä luona Hämeenlinnassa tai jossain maaseudulla. Olo siellä viehätti häntä erittäinkin siksi, että hän oli suuri luonnonkauneuden ihailija, ja luonnon ystävä, varsinkin milloin sen vielä tapasi mahdollisimman alkuperäisenä. V. 1868 rouva Cajander osti saamisiensa turvaamiseksi Akaan Sontulasta Uotila=nimisen pienen maatalon eräältä leskirouva Walleniukselta. Siitä sai Cajander toisen kodin, jossa hän näyttää usein kesiä viettäneen, ja jota hän voudin avulla isäntänä viljeli ja hallitsi siksi, kunnes se äidin kuoltua myytiin. Tämä Akaan aika oli hänen kehitykselleen siinä suhteessa tärkeä, että hän täällä ensiksi todella likemmin tutustui kansaan ja sen oloihin. Vertaisena ja ymmärtävänä johtajana hän seurusteli talonpoikaisen kansan kanssa, puuhaillen kansanvalistus=asiain edistämiseksi. Elokuun 5 p. 1871 kuoli Cajanderin äiti. Kuinka syvästi tämä vaikutti poikaan, voimme päättää hänen runostaan »Haudalla», jonka hän nähtävästi myöhemmin samana syksynä on kirjoittanut. Siinä hän liikuttavin säkein kuvaa, kuinka ilman sitä, »ken haavat sitoo, hellä on», on »sydän puoltaan vailla». Eräässä yksityisessä, avomielisesti ystävälle kirjoitetussa kirjeessä, seuraavan vuoden helmikuulta, hän kertoo, kuinka hänellä äitinsä kuoltua tämän kuva oli alati mielessä. Kaunis se kuva oli, sanoo hän. »Se on totta, mitä joskus ennenkin on väitetty, että ihminen kuollessaan saa nuoruuden muodon takaisin... Rakastin kahdenkertaisesti tätä kuvaa: lapsena ja ihailijana... Ja silloin tein minä itselleni lupauksen, että äidilleni minä ijäti rakkauteni ytimen annan...» Hänen kaunis runoelmansa »Kuva» muistuu mieleen tätä kirjettä lukiessa. Pesän tila oli äidin kuoltua ja kun kaikki saatavat oli peritty, niin hyvä, että Cajanderilla, sittenkun hänen sisarensa osuus oli erotettu, oli omaisuutta siksi runsaasti, että se tarkasti hoidettuna ja lisättynä kirjailijan omin töin ansaituilla varoilla takasi hänelle kutakuinkin turvatun tulevaisuuden. Tämä oli harvinaisen edullinen asianhaara, jopa miltei edellytys niin laajalle ja menestykselliselle kirjailijatoiminnalle kuin se mikä Cajanderin oli suotu suorittaa. Hyvin harva suomalainen kirjailija on voinut siinäkään määrässä leipämurheiden rasittamatta antautua työalalle, joka paitsi taitoa ja ahkeruutta vaatii huoletonta aikaa. Kun vanha sukutalo Hämeenlinnassa ja Akaan maatalo oli myyty, tuli Cajanderista muuttolintu, jolla ei ollut vakinaista asuinsijaa. Kandidaattitutkintonsakin jälkeen näyttää hän ensimältä oleskelleen pääasiallisesti Helsingissä, jossa kuunteli lukuvuotena 1874-75 opetusta ruotsalaisessa normaalilyseossa. Kesänsä asui hän missä sattui, esim. 1875 Saarijärvellä, mutta asettui sittemmin Hauholle, ollakseen lähempänä sisartaan, nimismies Paasosen rouvaa. Vielä senkin jälkeen kun sisar miehensä v. 1880 kuoltua oli Hauholta muuttanut takaisin Hämeenlinnaan, hän asui siellä, mutta siirtyi sitten parempien kulkuneuvojen läheisyyteen Vanajan Kankaille, Parkun yksinäiselle ratsutilalle, n. seitsemän kilometrin päähän Hämeenlinnasta. Täällä hän viihtyi erittäin hyvin, lehtoriksikin ja samalla pääkaupunkilaiseksi tultuaan muuttaen sinne heti loma=aikain alettua. Vasta 90=luvun keskivaiheilla rupesi hän kaipaamaan muutosta. Yltyvä kivulloisuus sitäpaitsi pakotti hänet hakemaan terveydelleen parannusta eri kylpylaitoksista sekä kotimaassa että ulkomailla. Loppupuolella ikäänsä oleskeli hän enimmät kesänsä Keuruulla asuen siellä tunnetun hierojan Rajan emännän hoteissa. Tällä välillä oli hän kuitenkin ollut kesiä ystäviensäkin luona tai läheisyydessä, milloin mihinkin luonnon kauneus tai halu tutustua paikkakunnan väestöön häntä houkutteli. * * * * * Kuten jo mainittiin, kuunteli Cajander Helsingin normaalilyseossa opetusta syyslukukaudella 1874 ja kevätlukukaudella 1875. Aineet olivat historia ja suomenkieli. Hänen taipumuksensa opettajatoimeen arvosteltiin »jokseenkin hyviksi». Lieneekö hän epäillyt sopivaisuuttaan tähän toimeen, vai kirjalliset puuhatko olivat esteenä, jatkuvaan valmistaumistyöhön ei hän ryhtynyt ennenkuin syyslukukaudella 1882, tällä kertaa Hämeenlinnan normaalilyseossa ja kuunteluaineena pääasiallisesti uskonto. Mihinkään ratkaisevaan päätökseen ei hän kuitenkaan nytkään päässyt, vaan luopui pian kokonaan aikeestaan ruveta opettajaksi, nähtävästi siksi, ettei hän pitänyt menestystään tällä alalla varmana. Papiksi rupeamista hän myöskin näihin aikoihin ajatteli, mutta luopui siitäkin aikeesta, kaiketikin sopivaisuuttaan epäillen. Papin tointa hän muuten piti jalona kutsumuksena. Nämä vakinaisen viran saannin puuhat raukesivat siksi, kunnes v. 1885, jolloin Julius Krohn nimitettiin suomenkielen ylimääräiseksi professoriksi, saman aineen lehtorinvirka yliopistossa joutui haettavaksi. Etupäässä ystäväinsä kehoituksesta Cajander nyt siihen pyrki, pitäen koeluennon yliopistossa huhtik. 28 p. 1886. Virkaa haki samalla kertaa myös tohtori Porkka, joka ylemmän oppiarvonsa takia sen saikin. Mutta Porkan sairastumisen takia sai Cajander kuitenkin ruveta melkein heti virkaa hoitamaan, ja kesti tätä viransijaisuutta syksyyn v. 1888, jolloin Porkka ryhtyi virkaansa. Tuoni tempasi kuitenkin pois jalon miehen jo seuraavana vuonna, joten Cajander uudestaan virkaa haettuaan vihdoinkin elokuun 8 p. 1890 siihen nimitettiin. Kun toivo päästä tähän lehtorinvirkaan aluksi oli rauennut, aikoi Cajander ryhtyä valmistamaan tohtorinväitöskirjaa, opillisia ansioitansa lisätäkseen. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsi suomalaisten häätavat, nimenomaan mikäli ne kuvastuvat vanhoista häärunoista, mutta ei ehtinyt ainesten keruuta pitemmälle. Mikäli tallella olevista muistiinpanoista huomaa, näyttää tekijän tarkoituksena olleen verrata Suomen kansan ja muiden suomensukuisten kansain häätapoja keskenään, sekä näitä taas toiselta puolen skandinaavien ja muiden germaanien, toiselta taas venäläisten häätapoihin. Cajanderin isänmaallisille harrastuksille kuvaavana mainittakoon hänen osanottonsa »Suomen Heimokansojen Seuran» perustamiseen. Heimokansojemme kohtaloita seuraamaan innostuneena oli hän eräitten muitten suomalaisten mukana ollut Tallinnan laulujuhlilla v. 1880, ja siitä käynnistä m.m. kypsyi ajatus, että olisi jotakin tehtävä molemmin puolin lahtea asuvien sukulaisten lähentämiseksi. Niinpä katsottiin tarpeelliseksi perustaa asiaa ajamaan erikoinen seura sekä ruveta julkaisemaan asianharrastajia varten helppotajuista vironkielistä kirjallisuutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50=vuotispäivänä, maaliskuun 16:nä v. 1881 tämä seura perustettiin. Se kulkee aluksi nimellä »Viron kielen ystävät», ja »Suomen silta», kunnes se vihdoin saa yllämainitun nimen. Tarkoituksena oli »tieteellisillä tutkimuksilla valaista Suomen heimokansojen kieliä, kansatiedettä, muinaisia ja nykyisiä oloja sekä kansantajuisella kirjallisuudella levittää niistä tietoja yleisölle». Tämä puuha jäi kuitenkin silleen, kun Suomalais=ugrilainen seura muutamia vuosia myöhemmin perustettiin, mutta on merkillinen siitä, että sittemmin Suomen tieteelle niin hedelmälliseksi tullut heimoseuran aate ensiksi virisi eteväin ja isänmaallisten maallikkojen mielessä, joutuakseen sitten varsinaisten erikoistutkijain vaalittavaksi ja heidän huostassaan kehittyäkseen laajasuuntäiseksi, yli koko Europan tunnetuksi suomalais=ugrilaisen kielitieteen työpajaksi. Vuosi 1884 on siitä mainittava runoilijan elämässä, että silloin kuoli hänen sisarensa, nimismiehen leski Iida Maria Paasonen, jättäen jälkeensä kaksi alaikäistä lasta. Vainajan pesän hoito sekä murheenpito orvoista, joiden holhoojaksi Cajander tuli, antoi tietenkin paljon huolta ja vaivaa. Nuorempi orvoista kuoli kuitenkin jo samana vuonna. Enona ja holhoojana teki Cajander kaiken voitavansa velvollisuutensa täyttämiseksi. Paavo Cajander oli uskonnollinen mies. Surut ja ruumiilliset kärsimykset vain lujensivat sen pohjan, jolle hän elämänsä oli rakentanut. Taisteluitta hän tätä voittoa ei kuitenkaan saavuttanut, siksi ajatteleva ja syvällinen luonne hän oli. Mihinkään ahdashenkisyyteen ei hän ollut koskaan taipuvainen, yhtä vähän uskonnossa kuin muissakaan elämänkysymyksissä, joskin jyrkän ja suoran luonteensa mukaisesti arastelematta lausui käsityksensä silloin kun asia hänen mielestään niin vaati. Esimerkkinä mainittakoon eräs ote hänen muutamasta kirjeestään vuodelta 1883, jossa hän puhuu raittiusasiasta. Hiukan leikillisesti huomauttaa hän, että sekin, kuten kaikki muukin meillä, heti vaatii seuran perustamista. Raittius on kieltämättä hyvä asia, lausuu hän, mutta kysyy: mitä varten liittoja, seuroja ja lupauksia? »Onko hyveen ja velvollisuuden voima jo niin huono, etteivät ihmiset sitä voi noudattaa tekemättä liittoja ja lupauksia tovereillensa?»----»Voi, kuinka armahilta tuntuvat nuo fennomanian hyvät ajat Helsingissä. Liitot ja lupauksetko sitä kannattivat? Eikö se ollut sisällinen voima ja sydänten puhtaus?» Raamatun lukemisen tapa oli nähtävästi juurtunut jo äidistä poikaan. »Ei ole maan päällä mitään miellyttävämpää kuin naissielu, jossa hurskaus asuu»--nämä sanat hän jostakin Lutherin teoksesta on erääseen muistiinpanolippuseen merkinnyt, nähtävästi äitiään ajatellen. Myöhemmin hän uskonnollisen käsityksensä syventämiseksi jonkun verran tutki varsinaista jumaluusoppiakin. Ujo ja vaatimaton kun oli, hän ei mielellään näistä asioista muille puhunut, saatikka minään neuvojana esiintynyt. Hiljainen työmies hän oli tässäkin suhteessa, kalliin aarteen etsijään verrattava. Hänen olennossaan oli, huolimatta hänen ulkonaisesta jäykkyydestään, jotakin erikoisesti puoleensavetävää, joka saattoi ihmiset pyrkimään hänen tuttavuuteensa, yksin ulkomaalaisetkin, vaikka eivät aina tienneetkään hänen olevan maansa merkkimiehiä... Niinpä hän kylpypaikoissa, joissa hän monesti kesäisin oleskeli, näyttää saaneen lukuisain vanhain ystäväinsä lisäksi uusia näiden jälkimäistenkin keskuudesta ja joutui joskus heidän kanssaan kirjevaihtoonkin. Muuten ilmeni hänen luonteessaan aina jotain surunvoittoista ja hillittyä. Yhtenä syynä lienee ollut jo lapsesta saakka heikko terveys. Itse hän kertoi noin 9 vuoden ikäisenä joutuneensa rajun hevosen jalkoihin ja silloin saaneensa jonkun sisällisen vamman, mikä häntä sitten myöhemmin, varsinkin vanhemmalla iällä, vaivasi. Toisena syynä saattoi olla se yksinäisyys, johon hän oli itsensä tuominnut. Nuoruudessaan hänkin tietysti, kuten useista hänen runoelmistaankin ilmenee, oli unelmoinut lemmen ja oman kodin onnea, mutta toteutumatta ne unelmat ainaiseksi jäivät, johon syynä lienevät olleet osaksi varovaisuus, osaksi pettymykset. Vilpittömiä lapsia hän rakasti isällisellä hellyydellä ja osasi heidän kanssaan vielä vanhanakin hilpeästi leikkiä. Muuten ei läheisinkään ystävä voine kerskata tunkeutuneensa Cajanderin sydämen sisimpään, vaikka runoilija esim. kirjeissään toisinaan saattoi olla varsin avomielinen. Hänen persoonallinen tunne=elämänsä pysyi kaikilta suljettuna, mutta kätki varmaankin aarnioihinsa sydämen parasta kultaa. Niinpä hänen runoelmistaan loistaa korkeiden ihanteiden kauneus ja kirkkaus: jumalanpelko, hehkuva isänmaanrakkaus, rakkaus kotiin ja perheeseen, lämmin myötätuntoisuus ystäviä kohtaan ja samalla kaiken itsekkäisyyden ja vilpillisyyden syvä halveksinta. Seurustelussa nämä ominaisuudet myöskin tulivat näkyviin: ihailu ja kunnioitus hillittyinä vakaumuksen sanoina taikka vastenmielisyys ja inho muutamina toisinaan änkytyksen katkaisemina sydämenpurkauksina. Helposti hänen mielensä joutuikin kuohuksiin, ei ainoastaan silloin, kun se, mikä on pyhää, korkeaa ja koskematonta, vedettiin lokaan, tai kun teennäisyys pyrki esiintymään avun valhepuvussa, vaan silloinkin, kun joku, vaikkapa läheinen ystäväkin, koetti häntä hänen vakaumuksestaan luovuttaa omalle puolelleen. Ne, jotka Cajanderin hänen elämässään tunsivat, eivät hevin unohda hänen ulkonäköänsä: hän oli tavallista pitempi, hoikanläntä mies, vartalo suora, kasvot tummaveriset, otsa korkea, nenä kaunis, roomalainen, leuka voimakas, parta aina huolellisesti ajeltu, tukka tummahko, sekin lyhyeksi leikattu, ääni syväsointuinen, silmät ruskeat, kirkkaat ja erinomaisen kauniit, milloin niihin vain ilmeni välähdys jostain kauniista sielunliikunnosta. Innostuksen hetkinä loisti niistä lämmin säteily, mielen kuohahtaessa ne singauttivat salamoita. Hänellä oli muutoin huumorille avoin mieli, hän ymmärsi ja piti sitä arvossa, mutta itse hän oli vakava ja harvapuheinen ja, jos pyrki pilantekoon, pikemmin ivallinen kuin leppoisan leikkisä. Joskus harvoin saattoi hän tuttavallisessa seurassa käydä puheliaammaksikin. Nuorempana toisinaan hän yltyi jopa vallattomaksikin, lyöden painia toveriensa kanssa. Voimistelua ja nimenomaan soutoa (uistelua) ja keilanheittoa harrasti hän miehuusvuosinaan. Vanhempana supistui ruumiillisen liikunnon tarve jokailtaiseen kävelyyn, tavallisesti pitkin Bulevardia. Lehtorinvirkaansa Cajander hoiti suurella tarkkuudella ja täsmällisyydellä; opiskelevan nuorisoparven tasaisesti kasvaessa hänenkin työnsä karttui ja tuntui hänestä toisinaan rasittavalta, olletikin kun hän samalla oli yliopiston virallisena kielenkääntäjänä ja pakotettu milloin mitäkin suomentamaan. Osittain sairauden, osittain kirjallisten töiden tähden oli hän virkavapaana 1905--31/5 1911, ja otti virastaan eron toukok. 8 p. 1912. Samana vuonna sai hän valmiiksi Shakespeare=sarjan kaksi viimeistä näytelmää. Cajander karttoi ulkonaisia suosionosoituksia, mutta joutui sittenkin toisinaan kansalaistensa kunnioittavan huomion esineeksi; niin esim. silloin, kun kymmenes Suomalaisen teatterin esittämä Shakespearen näytelmä »Antonius ja Kleopatra» maaliskuun 11 p. 1896 annettiin-- juhlahetki sekä teatterille että näytelmän suomeksi tulkitsijalle--, ja silloin, kun runoilija täytti 60 vuotta. Yliopiston seppelejuhlassa keväällä 1907 hänelle suotiin kunniatohtorin nimi ja arvo. Erinäisiä kertoja hän myös sai kirjallisista töistään kunniapalkintoja Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta. Sairastettuaan jonkun aikaa tuskaisaa sappikivitautia Paavo Cajander kuoli kesäkuun 14 p. 1913 ja haudattiin saman kuun 19 p. Helsingin Vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, tuohon isänmaallisista muistoista rikkaaseen kalmistoon. Ruumiinsiunaustekstinä oli vertaus miehestä, joka löysi kalliin päädyn ja möi kaikki mitä hänellä oli, ostaaksensa sen. Niin kätkettiin synnyinmaan poveen suomalaisen Suomen aamulaulaja, jonka elämä oli ollut opetusta koko kansallemme. * * * * * Edellä on lyhyesti mainittu Cajanderin kirjallisista harrastuksista koulu= ja varhaisempana ylioppilasaikana. Ne olivat olleet alkuharjoittelua, henkevää huvitusta lukuharrastusten lomassa. Muutamat myöhäisemmän ylioppilasajan runoelmat ovat jo Cajanderin parhaita, esim. »Scipio Africanus» v:lta 1869 ja »Saaren impi» v:lta 1870, mutta vasta 1870=luvun jälkipuoliskolla tekijän varttuessa parhaimpaan miehuudenikäänsä, voi sanoa hänen runoutensakin saavuttavan täyden miehuutensa: sen kuulakan kirkkaan ja samalla välittömän yksinkertaisen muotonsa sekä kansallisesti ja yleisinhimillisesti täysipätöisen sisällyksensä, jotka piirteet ovat sille tunnusomaiset, samoin kuin se sydämeen tehoova lämmin ja miltei yhä lämpenevä sävy, mikä niissä aallehtii runoilijan lämpimän sydämen maininkeina. Tila ei myönnä tässä ryhtyä hänen runottarensa luonnetta tarkemmin tutkimaan, eikä se ole tarpeellistakaan, sillä kirjallisuuteen perehtynyt yleisömme tuntenee Suomen runoniekoista juuri hänen runottarensa parhaiten ja voi nyt kun hänen runoelmansa ovat koottuina saatavissa tätä tuntemustaan itse mielensä mukaan syventää ja uudistaa. Runoelmista itsestään useimmiten ilmenee, missä olosuhteissa ja tilanteissa ne ovat syntyneitä. Lukuunottamatta nuoruudenrunoelmia sekä niitä harvoja, jotka hän miehuusikänsä loppuvietteellä julkaisi, ovat ne useimmat tavallaan tilapäärunoja, usein erityisestä pyynnöstä aiheutuneita. Lienee sen sijaan paikallaan mainita, mitä periaatteita on noudatettu tätä kokoelmaa tehtäessä. Mitä valintaan tulee, on toimittaja katsonut oikeammaksi antaa ennemmin liian paljon kuin liian vähän. Kun Cajanderin runoja ei ole tätä ennen koottuna ilmestynyt, lukuunottamatta sitä pientä valikoimaa, joka julkaistiin Kansanvalistusseuran v. 1898 ilmestyneessä »Helmiä Suomen runoudesta» sarjan kuudennessa vihossa, on näyttänyt olevan syytä tarjota ensiksikin yhteen koottuina ylimalkaan kaikki, mitä runoilija itse on siroittanut hajalle kymmeniin eri julkaisuihin; sen lisäksi on otettu mukaan vainajan säilyneistä käsikirjoituksista hänen nuoruudenaikaisista tuotteistaan melkoinen joukko runoelmia, jotka kyllä osoittavat vielä tekijänsä vasta=alkajan kantaa, mutta ovat silti runoilijan ja runokielemmekin kehitykselle kuvaavia ja tärkeitä todistuskappaleita. Niissä Cajanderin sisin olemus tulee ikäänkuin meitä lähemmäksi siitä jylhän umpinaisuutensa kuoresta, johon se jokapäiväisessä elämässä yleensä oli verhottuna. Kun valinta oli sittenkin tehtävä melkoisen runsaasta varastosta, on tekijän vaikea mennä onnistumistaan arvioimaan; työssään on hän neuvotellut runoudentutkijain ja Cajanderin ystäväin kanssa. Suotakoon muuten toimittajalle anteeksi, että hän noudattaen tapaa, joka ei ole harvinainen tällaisia teoksia toimitettaessa, on joskus harvoin uskaltanut jollakin aivan pienellä muutoksella parantaa muotoa tai selventää ajatusta jossakussa nuoruudenaikaisessa runoelmassa taikka jossakin virressä. Käännöksistä on uudestaan julkaistu enimmät, jotka Cajander itse on tekemikseen merkinnyt tai muuten siksi tiedetään, ja on samalla koetettu valikoida sellaisia, jotka vieläkin olisivat lukijalle sinänsäkin mielenkiintoisia. Joku määrä on varmaankin vielä olemassa Cajanderin runotuotteita, joista toimittajan on ollut mahdoton saada tietoa. Niin vähän piti Cajander huolta siitä, että tämmöiset pienemmät jäljet hänen elämäntyöstään jäisivät jälkipolven tietoon, ettei hän ole säilyttänyt mitään likimaillekaan täydellistä kokoelmaa käsikirjoituksistaan tai luetteloa julkaisuistaan. Toisinaan ovat käsikirjoituksetkin vain ensi luonnosten tapaisessa muodossa, jotenka on hyvin mahdollista, että hän ne kädestään laski jonkun verran toisellaisina, ehkäpä sujuvampaan asuun viimeisteltyinä. Näissä luonnoksissa tavatuista sana= ja lausetoisinnoista on valittu ne, jotka tuntuvat parhaimmilta, jommoinen valikointi ei ole aina ollut helppoa. Tämä erittely on varsinkin Shakespearen sonettien käännöksissä tuntunut vastuunalaiselta. Toimitustyössä on silmällä pidetty alkukielistäkin muotoa, avuksi ottamalla Bodenstedtin saksankielinen ja Nyblomin ruotsinkielinen käännös. Mikäli lukija edellä olevaa lyhyttä elämäkertaa lukiessaan kaipaa enempiä tietoja Cajanderin runoilusta, sikäli hän hakekoon niitä itse runoelmista, joiden yhteyteen on merkitty erinäisiä niitä koskevia tiedonantoja. Mutta Cajander ei ole vain maamme huomattavimpia alkuperäisiä runoilijoita, vaan myöskin suuri käännösrunoilija, jos niin voi sanoa. Muistomerkillisen elämäntyönsä toisen ja painokkaamman puolen rakensi hän tulkitsemalla korkeamman sivistyksen alkutaipaletta vaeltavalle kansalleen ihmiskunnan suuria aikaansaannoksia kirjallisuuden alalla. Hänen elämäntyönsä ei olisikaan saavuttanut sitä suuripiirteistä eheyttä, joka on sen lopullinen päätunnus, jos hän olisi hajoittanut voimansa tilapäisiin töihin milloin minkin hyvän asian edistämiseksi. Hänellä oli ratkaistavana, kumpiko kirjallisen työskentelyn haara, omintakeinen ja itsenäinen tuotanto vaiko tulkitsijan tehtävä, oli elämäntyöksi otettava. Ja hän epäilemättä katsoi tuottavansa isänmaalleen suuremman hyödyn ryhtymällä pukemaan kielemme asuun häntä itseään mahtavampain laulajain ikituotelmia. Ei kyvyn puute, vaan velvollisuuden tunto, suurempi itsensä voittaminen, kuin mikä tavalliselle ihmiselle on ominainen, vei Cajanderin sille alalle, josta häntä iäti Suomessa kiitoksella muistetaan. Ennenkuin sanomme sanasen hänen suurtehtävästään, saanemme mainita, vaikkapa vain luettelemalla, tunnetuimmat hänen muista kirjallista töistään. Vv. 1873-75 Cajander kuului Kirjallisen Kuukauslehden toimitukseen kirjoittaen lehteen kirjallisuudenarvosteluja, kuvauksia ja tutkielmia eri aloilta, runoja y.m. Suomen Kuvalehdessä Cajander oli aputoimittajana vv. 1875-80. Hänen siihen antamansa kirjoitukset, mikäli ovat tunnettavissa, ovat enimmäkseen kirjallisuuden, taiteen ja sielutieteen alalta. Huomattava on elämäkerrallinen kirjoitus J.F. Granlundista. Paitsi jo aikaisemmin mainittuja käännösharjoitelmia, on Cajanderin kädestä lähtenyt m.m. seuraavat käännökset: runoja Z. Topeliuksen »Lukemisiin lapsille» (K.A. Hougberg=Vaarasen valikoima, 1874-1882); E. Brachvogel: »Narcisse Rameau» (1874, käsikirjoituksena Kansallisteatterin kirjastossa); Otto Ludwig: »Taivaan ja maan välillä» (1875); J.J. Wecksell: »Daniel Hjort» (esitettiin ensi kertaa huhtikuussa 1877); Z. Topelius: »Maamme kirja» (parannettu J. Bäckvallin suomennoksesta, 1878); J.L. Runeberg: »Hanna» (1880) ja »Jouluilta» (1881); yhdeksän arkkia K.J. Gummeruksen kustannuksella vv. 1883-1887 ilmestynyttä J.H. Merle d'Aubignén »Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historiaa»; »Vänrikki Stoolin tarinat» (lopullisessa asussa v. 1889); Z. Topelius: »Luonnonkirja» (parannettu laitos J. Bäckvallin käännöksestä, 1886); teokseen »Suomi yhdeksännellätoista vuosisadalla» Topeliuksen kirjoittamat osastot »Maa» ja »Kansa», sekä L. Mechelinin kirjoittama »Valtiollinen katsaus» (1893). Viimeisinä elinvuosinaan otti Cajander osaa Kaarlo Bergbomin kirjallisen perinnön julkaisemiseen. Hänen tehtäväkseen tuli semmoisten sitä varten valittujen tuotteiden suomentaminen, jotka tekijä alkujaan oli ruotsiksi kirjoittanut. Huomattavin näistä on Bergbomin mielenkiintoinen nuoruudendraama »Pombal ja Jesuiitat», jonka osaksi runomittaisen teoksen Cajander tottuneen taitavin käsin puki suomenkieliseen asuun. Kuten tunnettua, ilmestyivät Kaarlo Bergbomin kirjoitukset Suom. Kirj. Seuran toimesta v. 1907. Mutta tätä niin sanoaksemme ohjelmatonta käännöstoimintaa rupesi jo aikaisin vaatimaan palvelukseensa se innostus, jonka 70=luvun sivistyselämässämme herätti nuoruudenvoimaansa päässyt Suomalainen teatteri. Olemme jo nähneet, kuinka Cajander mielellään riensi sitä näytelmäin ja oopperatekstien suomentamisella avustamaan. Ja perehdyttyään draamallisen runokielen käyttelyyn Daniel Hjort =suomennoksessaan hän jos kukaan meillä pystyi toteuttamaan suurempiakin samanlaatuisia tehtäviä. Vastaanottavaisena luonteena Cajander vain tarvitsi tielletoimittajaa, sitten ottamansa tehtävän tunnontarkasti täyttääkseen. 70=luvun alkupuolella oli Helsingin teatteriyleisössä ilmapiiri, rouva Raan vierailunäytäntöjen johdosta suomalaisella näyttämöllä ja J.A. Lindbergin ruotsalaisella, niin Shakespeare=sähköinen, ja nimenomaan juuri Hamletin ihailua täysi, että ajatus tämän draaman suomeksi saamisesta oli niinä aikoina aivan luonnollinen. Niinpä olikin jo päätetty, että K. Slöör, joka jo 1860=luvulla oli sangen ansiokkaasti suomentanut Macbethin, kääntäisi Suomalaiselle teatterille myöskin Hamletin, vaikka asia sitten kumminkin raukesi ja tehtävä siirtyi Cajanderille. Daniel Hjortin suomentajana ja teatterin etevän johtajan sekä sen näyttelijöiden, Vilhon ja Leinon, hyvänä tuttuna häntä tietenkin kehoitettiin, ellei hän sitä omasta alotteestaan olisi tullut ajatelleeksi, tähän työhön ryhtymään. Niinpä hänen pyynnöstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri Rothsten tiedustelee huhtikuun 5 p. 1878 Seuralta, ottaisiko se kustantaaksensa Shakespearen draamalliset teokset suomeksi käännettyinä; Hamlet=käännös olisi jo melkein valmiina. Marraskuun 8 p. samana vuonna Seura päätti suostua Cajanderin pyyntöön. Seuraavan vuoden alkupuolella valmistuu sitten Hamlet lopullisesti ja ilmestyy painosta samana vuonna. Venetsian kauppias näyttää olleen toisena välillä, mutta suomalaisen teatterin johtokunta ja Ida Aalberg anovat häneltä hartaasti Romeota ja Juliaa. Niin tuli alkuunsa tämä suurenmoinen tehtävä, jonka loppuunsaattaminen tosin muiden suomennoksien sekä virkatöiden ja sairalloisuuden viivästyttämänä, vaati neljättäkymmentä vuotta. Sen suoritettuaan tekijä pian oli muunkin tehtävänsä tässä maailmassa toimittanut. Dramat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä: I _Hamlet_, 1879, 2 pain. 1899; II _Romeo ja Julia_ 1881, 2 pain. 1907; III _Venetian kauppias_ 1882; IV _Kuningas Lear_ 1883; V _Julius Caesar_ 1884; VI _Othello_ 1884; VII _Macbeth_, 1885; VIII _Coriolanus_ 1887; IX _Kesäyön unelma_ 1891; X _Myrsky_ 1892; XI _Talvinen tarina_ 1894; XII _Antonius ja Cleopatra_ 1895; XIII _Kuningas Henrik IV, edell. osa_, 1897; XIV _Kuningas Henrik IV, jälkim. osa_, 1898; XV _Kuningas Richard III_ 1897; XVI _Loppiaisaatto_ 1899; XVII _Timon Ateenalainen_ 1900; XVIII _Cymbeline_ 1901; XIX _Kuningas Juhana_ 1901; XX _Kuningas Richard II_ 1905; XXI _Kuningas Henrik V_ 1905; XXII _Paljo melua tyhjästä_ 1906; XXIII _Iloiset Windsorin rouvat_ 1906; XXIV _Kuningas Henrik VI ensim. osa_ 1907; XXV _Kuningas Henrik V toinen osa_ 1907; XXVI _Kuningas Henrik VI kolmas osa_ 1907; XXVII _Turhaa lemmen touhua_ 1910; XXVIII _Miten haluatte_ 1910; XXIX _Kaksi nuorta veronalaista_ 1910; XXX _Hairauksia_ 1910; XXXI _Kuningas Henrik VIII_ 1910; XXXII _Loppu hyvä, kaikki hyvä_ 1911; XXXIII _Troilus ja Cressida_ 1911; XXXIV _Verta verrasta_ 1911; XXXV _Kuinka äkäpussi kesytetään_ 1912; XXXVI _Titus Andronicus_ 1912. Näiden lisäksi tulee vielä 30 Shakespearen sonettia, joiden suomentamisen Cajander suoritti nähtävästi loppupuolella vuotta 1912 ja kentiesi alkuvuodesta 1913--viimeinen kirjallinen työ, minkä tiedämme hänen tehneen. Jos runoilijalle olisi suotu elonpäiviä pitemmälti, hän tähän Shakespearen suomennosten sarjaan vielä olisi liittänyt suuren brittiläisen runoilijan elämäkerrankin viimeiseksi osaksi, mutta tämä työ samoinkuin sonettienkin loppuun kääntäminen on siirtyvä nuorempien voimien tehtäväksi. Shakespearen jälkeen Cajander vielä toivoi ehtivänsä suorittaa Miltoninkin »Kadotetun paratiisin» suomentamistyön--niin haaveili hän terveenä ollessaan,--mutta saatuaan Shakespearenkin käännöksen valmiiksi hän tunsi elinvoimansa jo niin väsähtyneen, että hän, kuten valtioneuvos Aspelin=Haapkylä kertoo kauniissa jälkimuistossaan, minkä hän Cajanderin kuoltua julkaisi Aika=lehdessä, ystävän kysyessä, mihinkä hän nyt aikoo ryhtyä Shakespearetyönsä päätettyään, oli vastannut: aion kuolla! Runoilijat ovat tietäjiä. * * * * * Näin lähtevät nyt Paavo Cajanderin runoelmat ensikerran yhtenä parvena kaikkeen maailmaan suomalaisten iloksi. Olkoon niillä yhäkin se sama sytyttävä, innostava ja jalostava vaikutus, minkä niiden parhailla tietää olleen se sukupolvi, joka on saanut kokea niiden ensi salaman iskevän tenhon. Vasta valkenemassa oli silloin suomalaisuuden taivas ja ilmaa puhdistavana ja elähdyttävänä kajahteli runoilijan herätyshuuto; synkkää synkempiin pilviin on se jälleen peittynyt--uutena kajahtakoon siis runoilijankin kirkassointuinen kehoitus. Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa Ja tukala ja ankea on aika, Se sana tenhovainen se kansat nostattaa, Ja kauas käy sen lumoava taika; Ja silloin sana kaikuu: »_isänmaa_ eläköön Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön, Ja etu menköön, ajallinen onni!» A.V. Koskimies. Huomautuksia ja oikaisuja. Niiden runoelmien vuosituksessa, joiden tekoaikaa ei ole käsikirjoituksissa merkitty tai muuten tunneta, ovat viitteinä olleet muutamat ulkonaiset asianhaarat, semmoiset kuin käsikirjoituksessa esiintyvän käsialan tai paperin laatu, sekä varsinkin sellainen sattuma, että samassa käsikirjoituspaperissa toisinaan tavataan tekovuodeltaan ennen tunnettu kappale, taikka on myös syntyaikaan nähden tehty johtopäätös runon sisällyksen perusteella, silloin kun se on näyttänyt liittyvän muihin tekoajan puolesta tarkemmin määrättäviin kappaleisiin. Mutta koska tämmöiset ajanmäärittelyperusteet sittenkin voivat tulokselleen olla jonkun verran epävarmat, on otaksuttu vuosiluku muutamissa tapauksissa varustettu kysymysmerkillä, tahi on kaksi vierekkäistä vuotta ilmoitettu.--Runo »Rouva Raa'lle» on merkitty vuosiluvulla 1872, mutta lienee oikeammin v:lta 1875 ja kentiesi se runo, jonka näyttelijä Vilho sanomalehtien kertomuksen mukaan luki mainiolle näyttelijättärelle 25/9 s. v. pidetyissä jäähyväiskekkereissä.--»Maljan=esitys isänmaalle» on painettu »Kaikuihin Hämeestä» v:sta 1872, jota seikkaa ei ole tekstin alla mainittu.--»Saaren impi» on oikeastaan sijoitettava v:n 1870:n runotuotteisiin.--»Runoon Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä» on 4:ksi säejaksoksi otettu mukaan säkeistö, jonka sensuuri aikanaan pyyhki. Se tavataan eräässä alkuperäisessä käsikirjoituskappaleessa samoin kuin muutamassa korjausvedoksessa, jonka prof. A.V. Streng on säilyttänyt.--»Eräässä kansanjuhlassa» on kirjoitettu v. 1877. --»Vapautetun kuningattaren» loppusäkeistöksi on jälleen pantu se säejakso, joka alkuaankin oli runoelman päätteenä, mutta joka myöhemmistä painatuksista; tavallisesti on jätetty pois.--»Vänrikki Stoolin tarinoista» on uudestaan painettu näytteiksi vain ne neljä, jotka Cajanderin tiedetään yksinomaan itse kääntäneen.--Schillerin »Sukeltaja» poikkee hiukan K.P.T. albumissa painetusta kappaleesta; syynä ne lukuisat painovirheet, jotka tuossa ensi painatuksessa tavataan ja nyt on korjattu sisällyksen vaatimusten mukaan; m.m. muoto _raadin_ kuuluu nyt _raidin_, Kajaanin murteessa = laivanantura, jota vastoin edellistä muotoa tämänmerkityksellisenä ei mistään murteesta tavattane.--Virsi 455 tanskalaisesta virsikirjasta on tekstissä otaksuttu olevan v:lta 1909. jolloin Cajander vietti osan kesäänsä Skodsborgin parantolassa Tanskassa, mutta jälkeenpäin saadun tiedon mukaan se onkin jo v:lta 1904 ja käännetty lehtori Kaarlo Länkelän pyynnöstä. I. ALKUPERÄISIÄ RUNOELMIA _Vv. 1866-1872._ SUOMALAISEN RUKOUS. Illan kuu ja tähti, Loista tietäni, Väinämöisen miekka, Viittaa matkani, Jota mennen päivät, yöt, Siksi kun ma vaivain työt Lasken uhriksi Helmaas, Suomeni! Ja Sä taivaan Luoja, Kuule minua, Kuule rukousta, Ohjaa onnea! Säteilläsi lämmitä Kylvöäni kultaista, Nosta korrellen Kiiltotähkänen! Ja jos sitten tähden Taas näen koittavan Taivaallasi, Suomi, Armas synnyinmaan', Tyytyväisnä painallan Pääni kalman helmahan, Lepään povessas Kultakukkanas. 1866 (?). LAPSEN SYDÄN. Tunnetko, mitä lapsen sydän tuntee, Kun äitinsä hän lepää helmassa, Kun hymyellen tunto luokseen lentää Ja hetken kuvat piirtää sieluunsa? Ja pieni suu kun työntää muiskujansa, Kun käsiään laps äidin kaulaan lyö, Ah, tunnetko sa silloin tunteitansa? Ah, tunnetko kuin lapsen rinta lyö? Tunnetko, kuinka lapsen painaa syäntä, Kun vuoteella hän istuu äitinsä Ja itkusilmin vaaliellen häntä Hän vihdoin sulkee silmäluomensa? Ja kun hän saattaa hautaan armastansa Ja kukkavihkon laskee haudalle, Ja sitä kastaa kyyneltulvallansa, Ah, tunnetko mi painaa syämmelle? Ja silmänsä kun taivaaseen hän nostaa Ja sinen katsoo tähtilaumoa Ja autuutensa siltä tahtoin ostaa Hän soihdun ihmettelee lentoa Ja kuihtuin kun hän silmää Luojahansa Ja äidin rukouksen sammaltaa, Ah, tunnetko min tuntee sydämmensä? Ah, tunnetko mi pientä vaivaltaa? 1867. MIELENI. Avaruudessa lintunen rientää, Voimiaan pienonen paisuttaa, Toivot jo kultaiset kaukana siintää, Hattarat taasen ne haihduttaa. Kolkko on ilma ja lintunen oi!-- Koska se toivonsa tavata voi! Ulapall' aavalla myrskyt pauhaa, Venhosta lainehet vierittää, Ilta jo vienoista tarjovi rauhaa, Koitar se myrskyjä taas herättää. Loitoss' on ranta ja kotimaa-- Koska ne venhoni saavuttaa! Loitoss' on toivot, ne kuitenkin entää, Vaikkapa pilvenkin varjosta, Mieleni mun sekin kauvaksi lentää, Toivoa koita ei ainoata, Loistaispa tähti jos pieninkin, Aina sun lentohon työntäisin. Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872. LUONNON RAKKAUS. Nyt Suomeni saloissa kevät taas on, Kevät myös joka rinnassakin, Ja laulajaparvi tuo luopumaton Taas rientää sen riemuihin, Jo tervehdys metsissä kajahtaa, Jo hallainen kukkakin suutelon saa, Mut honka härmän luo oksiltansa Ja pienille majan suo suojassansa. Pian ruskokin valoksi sulanut on, Sepä loiston nyt luonnolle myö, Ja riemu on luonnossa verraton, Ja hongankin rinta se lyö, Sen oksille poikaset riemuja tuo, Ja harmajan havuille suutelon suo, Mut honka silmäilee suojaamaansa Ja opettaa hälle huminaansa. Oi ihmislapsi sulla tunto on, Sulla järjen on valokin myös, Ja kuitenkin rintas on kiittämätön, Ja pilven varjoja työs! Vaan lintu, kun hallat sen karkoittaa, Suo hongalle muiskuja, muiskuja saa, Ja suvessa vielä sen huminata, Hän laulaa, kaivaten hallojen maata. Hälläpyörä 30/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872. RAUHATON. Minne läksit, muinaisrauhani, Autioksi jättäin rintani, Päiv' on vielä taivahalla, Luonto kaunis taivaan alla, Lintu vielä lehdon suussa Laulelee. Läikkyvänä laine päilyy, Lainehilla pursi häilyy, Kultain viiri pursipuussa Nuokkuilee. Lännestä tuulonen viestiä tuo, Riemua virtana rintaani luo, Mutta hetkeks ainoasti-- Pian rinta riehuu taas. Karvas huoli! Kahleitas Kantaa saanko hautaan asti? Ei!--Rautasi ma annan ruostuttaa, Rauhaa tahdon. Enkö sitä saa? Kalmistoon käyn joka ilta Riemun kerjuun kuollehilta; Mullassakin veljen rinta Lämmin on. Kummulle tuon kukkaiskehdon, Haavoist' istuttelen lehdon, Niiden viihtymys--se hinta Itkuin on. Lehtohon linnut taas riemuja tuo, Viihdynnän mullekin hetkeksi suo, Viihdynnän, vaan kuinka kauvan? Yö tuo taasen halloja,-- Linnun lakkaa laulanta------ Ihminen, käy onnes sauvaan! 1868. NYKYINEN SYDÄMMENl. Kuin tappelutanner mun rintani on; Sen tunteitten kiista on loppumaton. Min järki paikkaa, sen viha murtaa, Ja kosto myrkkyjä syvään uurtaa, Ja ystävyys, lempi ne murhataan Sun rauhasi tähden ainoastaan. Oi, ennen ma halloissa lepäsin Ja kesän riemuista vaan uneksin, Mut toiveista sykähti silloin rinta, Vaikk' härmäinen oli armaan pinta. ----Oi hallaas, talvi, ja härmääsi En kesään ma konsanaan vaihtaisi! 1868. JÄRJEN TAISTO. Voi! sairas järki, kuin voimiaan Taas turhaan se ponnistaapi; Se lukee luonnolle lakiaan, Silt' ilmatkin sääntönsä saapi, Maan radan se tahtoisi muutaltaa, Ja tähdiltä himmentää loiston, Vaan--tähdet loistaa, maa vaeltaa, Ja tappio hintan' on taiston. Ei aika pysähdy kulussaan, Ei maailman laitos murru, Ja henki, vapaa jo luotunaan, Ei kahleiden alle sorru, Jos voitettu järkikin julmistuu, Ja taiston myrsky taas pauhaa, Niin on tappio sen,--tuo vaan uudistuu; Kera Luojan ei taisto tuo rauhaa. Hälläpyörä 30/10 1868. OHDAKKEEN LEMPI. Mä kerran lemmin. Silloin kevään koi Ens säteitään loi Pohjan kylmään maahan. Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi, Ja valo tänne lintuparvet toi, Ja Suomi lauloi riemutoivojahan. Mä silloin lemmin. Jalkain' juuressa Ja siimekseni alla ruusu loisti, Mut ohdake se hymyi toivosta, Sen rinta löi ja toivo murheet poisti. Me kasvoimme kuin siskot vierekkäin, Ohdakkeen juuri ruusun juurta kiersi; Mä ruusulle soin suojan lehvistään, Se taivaaltain taas poikkeen pilvet siirsi, Ja ruusulle kun impi muiskun toi, Kun nuorukainen katseen iski sille, Iloita ohdakekin karkee voi-- Ne soivat muiskun senkin pistimille. Oi kulta=aika! Avaruuteen en Ois vaihtanunna lempein pientä alaa, Vaan särkyvä on tahto ihmisen, Se jumalilta turhaan mieltään salaa; Mun ruusuin ryöstettiin--mä yksin jäin, Vaan vielä kerran nuokkuin ruusun puoleen Ja vielä kerran lehvän levittäin Jäähyväisillä vaivuin tuskain huoleen. 10/8 1868. TUSKAA. Jo päiv' on vaipunut manalaan, Yö luonnon kattavi verhollaan, Ja tähdet pilvihin hukkuvat, Ja myrskyt pauhaavat. Ma rauhatonn' olen vuoteella, Ja luonnon kuultelen taistoa, Ja aina nuoli kuin maahan lyö, Minunkin rintani lyö. Niin vuoroin rintani säpsähtää, Käy vuoroin kylmäks kuin järven jää, Nuol' ampui taas!--Isä maailmain, Oi, suojaa kukkastain! 11/3 68. Hälläpyörä 13/11 1868; Kaikuja Hämeestä 1872. EPÄTIETOINEN. Ma silmieni iskun teroitan Ja sydämmesi pohjaan katseen työnnän, Vaan jota enemmän sua tarkastan, Sit' enemmän sun salaisuutes myönnän. Kyll' ilmankaikkisuutta tutkin ma Ja puhun maailmalaisjärjen kieltä, Vaan rintas tunnelmihin tunkea Ei orjallas oo lahjaa, voimaa, mieltä. Väristen kauhusta, ma toivoton, Sit' ongelmaa saan ikäin arvostella: Niin käsittämätönkö lempes on, Vai tunteillainko tahdot voitostella. 1868. Hälläpyörä 2/2 1869. TURVAN PYYTÄJÄ LAPSI. Salaman ja myrskyn alta Kyyhky turvaa tarkastaa: Älä, äiti, uupuvalta Kiellä silloin satamaa. Älä! Ota kantelesi, Kielet sointoon kaiuta, Oma laps käy polvillesi Nukkumaan pois huolista. Sitten tenhovoimaas käytä, Poista pilvi valoton, Palavin myös muiskuin näytä, Sull' ett' äidin sydän on. Näin kun vihdoin tyyntä rauhaa Unen henget tarjoovat, Kiellä ettei rinta pauhaa, Kiellä tunteet raivoisat. Kiellä henget luopumasta, Hetki rauhaa viihdytä, Kiellä ettei satamasta Kukkaas huoliin vietetä. 1868. SYYSKYLVÖ. Edessäs kylvetty on vainio; Mies kalpee katsehia multaan lukee. Hän työns' on tehnyt; orait' aurinko Jo suutelee ja kastehelmiin pukee. Mies onnellinen! tää on juhliaan, Kiitoksen kyynel silmissänsä kiiltää, Mut lyhyt syyspäiv' on, se lumoo vaan Ja kipeemmin kuin miekka haavan viiltää. Minullakin on pieni kylvömaa, Valolle, hallall' altis sekin ain' on. Kun päivä paistaa, sekin loiston saa, Sen päälle halla nostaa huolen painon; Ma siihen kylvin lemmen siementä, Päiv' oli kirkas, maata kastoi muiskut, Vaan lyhyt syyspäiv' on, sen päätteenä On pakkanen, seurana tuulen tuiskut. Sun rientos, rinta, pilviin peitetään, Sun korsillasi muiskut jääksi muuttuu, Sun kirkkaat tuntees myrskyyn heitetään, Sä kuihdut pois, sinusta muistot puuttuu. Niin,--unhotus se tapa talven on; Mut kevät taasen talven jälkeen koittaa, Taas kirkkaampi on valo auringon, Ja rinta riemun omakseen taas voittaa. Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872. PERPETUUM MOBILE. Kuul' aseet kolkosti kolajaa, Kuin vangin kahleiden kalkkeet, Ja rattaat raskaasti raksuttaa, Tult' tuiskii liehtivät palkeet. Mik' on se koneiden kolke se?-- --Se on »perpetuum mobile». Näin vastaa mies, hänen silmistään Tul' levoton vastaan entää, Ne etsii jotain--ja etsintään Taas järkensäi maailmaan lentää. Tää kulku se totuttu tapa on sen, Hän keinoja etsivi »mobilehen». Vuoskausia hän jo on liehunut näin Ja tutkinut viisauden lähteet, Häll' aineiden voimat, lait tuttuja on Ja muinaisuudenkin tähteet. Vaan miesi, jo vanhennut toimessaan, Ei päähän oo ehtinyt kuitenkaan. Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maa Saa vanhalla radallaan olla, Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa, Kun loisto on auringolla, Niin kauan mieskin näät tutkia saa Ja Vipusen virsiä tarkastaa. Mik' on se voima, joka ihmisen Voi sydämmeen maansa lemmen siittää? Se voima, mi kautta vaarojen Voi ihmiselle elon, onnen niittää? Mik' on se voima, joka kuolossais Ijäisen kruunun sulle antaa tais? Se henki, jok' kaikki ja sinunkin On astinlaudakseen tuonut, Se maailmanhenki, mi »mobilenkin» On »perpetuumiksi» luonut, Se henki, jok' itsens' on luonut, se On ainoo »perpetuum mobile». 1868 (?) TOIVONI. Oi, jos oisi mull' linnun siivet, Halki pilvien lentäisin, Tähtitarhojen kultaniidet Suomen korpihin johtaisin. Jokivarret ja vetten partaat, Laaksot, tunturit honkineen, Lehdot, nurmet ja vuorten kaltaat Loisin kultaan ja kukkaseen. Sitte laskisin tähtirihman Aallon helmahan helkkymään, Tähtirihman ja sädevihman Loisin aaltohon välkkymään. Niin,--kun jättäisin pilven harjat, Tähdet aalloista loisteleis, Tähdet loistais, ja sädesarjat Taivaan talohon mielen veis! 1868(?) Hälläpyörä 2/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872. MIK' OLI SYY? Mik' on tuo haamu haaveksiva yössä? Kuink' kalmankolkko katsantonsa on! Käs' otsaan käy, siell' ajatus on työssä, Ja silmäst' tuikkii liekki levoton; Se kilpaa tekee ukon nuolten kanssa, Ja myrskyn ääntä rintans' soinnuttaa; Mut taivaalle luo pilvet verhojansa, Sielt' täht' ei tuiki,--mies ei rauhaa saa. Auk', umpeen silmät käy, ne harhaellen Täht'tarhoja ja Tuonta tapailee, Kirkkaiksi käyvät, synkiks vuorotellen-- Mik' on tuo haamu? hän mit' aattelee? Hakeeko onneaan hän kadonnutta? Yön salaisuudetko hän ilmi luo? Vai, Suomellenko mieltäin uraa uutta, Yön henget kanssaan neuvotteluun tuo? Kah! Kas! Tuoll' liepeit' yön jo päivä puistaa, Koht' urallensa taivaan silmä käy, Jo säilähtäin sen kultaniidet loistaa, Muut' ei kuin valoo taivas=alla näy; Ja linnut laulaa, kanteloiset soivat, Ja haaveksijan muoto verestyy. Toiveetko täytetyt tuon hohteen toivat? Vai päivä? soitto? vai mik' oli syy? 1868(?) Hälläpyörä 16/4 1869. ILOA JA HUOLTA. Kun aamun koi Maan kultiin kaarittaa, Kun kannel soi Ja linnut säveltää; Tuon sovitan Oloosi, synnyinmaa, Uus aamuhan Noin sullei sarastaa. Taas koittaret Kun kiertää lounahan, Maan kukkaset Kehittäin kuorestaan; Ma mietin: noin Sa pukeut kukkihin, Noin kerran koin Luo päiväks Suomikin. Mut umpeen kun Käy päivän pyörä tuo, Kun sulkuhun Teränsä kukka luo; Niin silloin lyö Surusta rintan': oi! Noin synkkä yö Myös kansat kattaa voi. Hälläpyörä 23/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872. POISSA ON KULTA. Taivahan silmä entää Purppuravuoteelleen, Perhonen lepoon lentää Kukkaseen; Pyydä ei muuta: Mett' unimaljasta jois,-- Suikkasee suuta, Nukkuu pois. Taivaalla tähdet kulkee Kuutamo kattaa maan, Patjahan impi sulkee Suortuviaan; Silm' iskee tulta, Rinta se riehuu ja lyö-- Poissa on kulta, Pitkä on yö! Hälläpyörä 23/4 1869. LOISTA, MAANI! Kupehesta vuoren laineitansa Laakson helmaan puro juoksuttaa, Sointuun yhtyy kuusten, honkain kanssa, Taivaan sinett' aalto kangastaa, Muiskun suoden äyrään kukillen Eespäin rientää läikkyin, soitellen. Ilman rantaa kiertäin tähti tuikkaa, Sukkuloistaan kultaa valuttaa, Aamun leiskuu, päivän suuta suikkaa, Kirkkaan illan, yönkin heloittaa, Loistamast' ei lakkaa milloinkaan, Taivaasta ei poikkee konsanaan. Kirkkaana kuin laakson puro kulje Virtajuovaas sinäi, synnyinmaa, Maan ja taivaan sulot helmaas sulje, Läiky, tanssi, soita, humaja, Kirkkautta taivaan kangasta, Honkain ääneen kieltäs soinnuta! Kuni koitontähti sinäi loista Illoin, aamuin yhtä kirkkaana, Öiset hallat, raskaat usmat poista, Kastehelmiksi ne muutalla, Tummat pilvet tieltäs torju pois,-- Kenpä sulta loiston kieltää vois! Hälläpyörä 7/5 1869. TUIMA TULI. Tuot' tuimaa tult' en tunne, Mi riehuu rinnassain, Jos käynen vaikka kunne, Se seuraa mua ain'! Se raataa rauhan multa, On murtaa mielenkin, En tunne tuimaa tulta, Mist' tullut lieneekin. Kun mieli lepoon horjuu, Ja aatos mettä juo, Tuo unen henget torjuu, Ja sijaan tuskan tuo; Kun sitten rinta parkaa Uus aamu virvoittaa, Taas häijy luokse karkaa Ja riemun karkoittaa. Jäätyyhän järven pinta, Katoohan kukkain kuu, Käy kylmäks luonnon rinta, Mykistyy linnun suu; Vaan rint' ei jäähdy multa, En rauhaa saane ma: Oi riennä, tyttö kulta, Tää tuskain luovuta! 1869 (?) JOHDATUKSEKSI SAARNAAN 12. S. KOLMINAISUUDESTA. Omp' ihailtu, nyt taaskin ihaillaan, Ja kiitost' täynnä rinta huokaa hiljaa, Kun antihelmat aukee taivaan, maan, Ja pellot pöllyy runsast' elon viljaa, Kun meillekin, joit' äsken uhkas yö, Taas aamuruskon ensi hetki lyö. On kirkas taasen luonto, kirkas maa, Ja kirkkaana taas päivä taivaall' loistaa, Taas tyyntä rauhaa rinta raukka saa, Ja riemu hetkeks mustat murheet poistaa-- Mut hetkeks vaan,--taas alkaa raskas työ,-- Koht' uhkailla taas saattaa synkkä yö. Ei tiedetä, kosk' kylmää päivä tuo, Koht' turmella voi kalliin viljan halla, Koht' uhkaa vihamieskin, surman tuo Ja kansan lyö kuin hongan kankahalla; Vert' itkee sydän, tuskahuudot soi: Näin, ystävät, se riemu mennä voi. Vaan tiedetäänpä, ett' on ponneton, Tuo Luoja, jonka käess' on kansain ohjat, Ja tiedetäänp', ett' tieto ääritt' on, Ett' ijäks tutkimatta jää sen pohjat, Vaan tiedetäänpä myös, ett' tieto tää Se päivä päivält' yhä selviää. Se selviää, kuin myrskyn laattua Tuoll' ylähällä selvii tähden valo, Se loistaa, lämmittää, kuin taivaalta Maan kukkaa lämmittää syänpäivän palo; Ja senpä vuoks juur' meille työksi jää Viel' enemmän tät' tietoo selvittää. Mut ihmisvoimat murtuu, hukkuu pois, Ei kestä nuoruus, vanhuus, järkevyyskään, Ois tyhjät työt, jos emme tietää vois Niit' armon valoss' arvostella tyyskään; Ja sepä valo nytkin, Herra, suo, Kun kumarrumme istuimesi luo. 1868 t. 1869. MALJANESITYS AUGUST AHLQVISTILLE, YRJÖ KOSKISELLE ja JOH. GABRIEL GEITLINILLE. Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1869. Tuoll' ulkona on syksy. Tuimat tuulet Vie lehdet puista, kukat maaksi lyö. Henk' kylmä käy, ja pikemmin kuin luulet On lumen alla kesän kaunis työ. Mut tähdet tuolla loistain kaiken yötä Tuo mieleen, ett' on pysyvääkin työtä, Ja mieli pyrkii kauko=ilmoihin. Se kulkuansa käyden ijät' uutta, Nyt muistuttaa, ett' iankaikkisuutta On säilymässä ihmistöissäkin. On meilläkin jo aikaa käyty työksi-- Ens aluskivi ammoin laskettiin. Vaan suo se petti, kivi kuljuun syöksi, Ja yritetty työ se jäikin niin, Mut uudet polvet uuteen työhön ryhtyy, Eik' aikaakaan, kun hornan vallat vyhtyy, Ja perustus on vankka, valmis nyt; Sen nojaan nousee muuri, pylvässarja Kohoopi pilvihin, ja temppel'harja Jo patsaan tukeille on liittynyt. Tuo helposti ei käynyt. Usein hukkui Työt miehen parhaimmankin syvyyteen, Men' usein taappäin työ ja moni nukkui Jo kesken tointaan uneen ikuiseen. Mut vaikka tuskin kenkään päähän jaksaa, Niin työ se sentään hikihelmen maksaa, Se kansan työt' on, työtä pysyvää! Ja vaikka syvyys monet mietteet nieli, Jäi heelmä niistä sentään, kansan mieli Niist' temppelin sai kerran pystyttää. Se valmis onkin. Vielä silitystä Sen patsaat, katot, muurit kaipaavat: Viel' oppi selv' ei ole, kiel' ei kystä, Ja kansan vaiheet valoo vaativat, Mut tekohon kun mestarit on saatu, Kun tointen ohjissa on nero taattu, Ei valmist' oottaa kauan kestäkään, Ja niillepä, joill' on tät' työläst' työtä, Suon, ett' ois onni heillä aina myötä. Ma muistokseen juon pohjaan maljan tään! U. Suometar 1869, n:o 79; Hämäläinen 1869, n:o 40. ELÄMÄ. Voi kuinka tääll' on ihanaa! Voi kuinka linnut pauhaa! Ei huolta ole, kuolemaa, Tääll' elo tyynt' on rauhaa; Niin tääll' on koti armahin, Tääll' äiti, täällä kultakin. Näin poika miettii. Armahat Nyt tunteet rinnan täyttää, Ne helkkyvät, ne pauhaavat, Kuin soinnult' elo näyttää. Mut tuskin aikaa vierryt on, Ne raukee hajasointohon. Syys tulee, kukat maaksi lyö, Ja linnun äänet raukee, Talv' ehtii, syksyn jätteet syö, Ja tuonen ovet aukee, Heilt' tuskin muisto säilöön jää, Ett' oli kulta=aikaa tää. Ja voitost' telme kiihon saa, Se myrskyt irti kiskoo; Ja laineit' tuuli kuohuttaa, Ja venhett' aallot viskoo. Ja elämä se riehuu näin Ja rientää yhä eteenpäin. Sit' asettamaan riitä ei, Ei miel', ei miehen järki; Se monet mietteet kuohuuns' vei Se monet järjet särki; Mut purjeit' taidoin käytä vaan, Niin tyyneen pääset satamaan. Ja siell' on taasen ihanaa, Ja siellä linnut pauhaa. Ei huolta ole, kuolemaa, Siell' elo tyynt' on rauhaa, Niin siell' on koti armahin, Siell' äiti, siellä kultakin. Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872. SCIPIO AFRICANUS. On vainon hirmupäivä päästy päähän, Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi. Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän, Viel' ilmi hohteen taivahalle loi. Mut taivaan alla riutuu tuskissansa, Veriinsä nääntyy mainehikas kansa, Ja kansan muistot liekki tasoittaa; Syö liekki Karthagon, mut murhamiesi Iloiten takoo kahletta, ja liesi Kuin hornan kita tultaan leiskottaa. Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän? Hän on kuin nukkunut,--jo silmäns' avaa Ja katsoo, tähtää--mitä näkee hän? Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy, Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy Ja rintaa vasten päänsä kallistuu; Hän äsken iskun taivahalle heitti, Mut mustat pilvet ennustähdet peitti, Nyt lausumahan aukee miehen suu: »Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen, Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu; Oon nähnyt kalman murhaa, nähnyt naisen, Kuin kultaansa hän surren lakastuu; Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa On hautaan vienyt miehet parhaimpansa, Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt; Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa: Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa Jää, hukkuu pois, näen ensi kerran nyt.» »Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla: Maaks sorretun Karthagon eessäin nään. Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas=alla, Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään. Vaan kunnias sen vaatii, Rooma, sinä Tuon tehtäväksi määräsit, ja minä Mies roomalainen olen.--Huoli pois! Ei kuollut Curtius, kun maahan syöksi, Ei Mucius, kuin murhan otti työksi. Tät' enkö työtä minä kestää vois!» »Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi, Ja se, se Karthagonkin hautaan vei; Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi Se vielä kerran aukee Roomallei. Niin, Rooma, kerran vahvat muuris murtuu, Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu, Sep' Iliaan on kohtaloa vaan! Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo vainen, Kun kansassa vaan henk' on roomalainen, Meit' alentamaan voimaa tarvitaan.» Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872. JOULULAHJA. Tuhannet kultakorut kai Muut joululahjaksensa sai, Minä sain yhden lahjan vaan, Mut sit' en vaihtais kultaankaan. Ja kultaa on se kuitenkin Ja kulta on sen nimikin, Mut se vaan sitä kultaa on, Mi valuu säteist' auringon. Kun väliin ilmaretkillään Koi kohtaa hämärikkiään, Se lemmest' ihastuksissaan Suo kultavihman maailmaan. Ja nuoret ahot kulloittuu, Heloittaa kuuroittunut puu, Ja kun sit' ihmisrinta juo, Niin palamahan syttyy tuo. Semmoisen liekin autuain Minäkin sydämmeeni sain, Ja sydän kylmä ennen, nyt On liekkimähän syttynyt. 1869 (?) OI, JOS OISI. Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa. Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla, Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla. Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä, Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä. Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi, Kunhan kankaan kainalossa pirtti nousis uusi. Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle, Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle. Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin, Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi. Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi, Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksahtaisi. Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa. 1869 (?) Kaikuja Hämeestä 1878. LAULUKILPA. Terve, lintuni, terve! Tahdotko kieltäsi koittaa? Kilvan nyt laulumme soikoon Nähdäppä saa ken voittaa!-- Paljo en taida ma koito, Noudatan luontoni mieltä, Laulan rintani tunteet, Laulan kultani kieltä. 1869 (?) KOTKA. Katsos, kultani, kuinka kotka koittaa voimiansa: Etkös tahtois kilvoitella taivaan linnun kanssa? Ilmain kautta ja tuulten poikki ja kautta tuon mustan pilven Kiidättää se riemulauluin luokse taivaan kilven. Ja taivaan kilvelle kirjoitettu on kauniita tähtilöitä; On sadottain noita tähtiä, kuin nurmella kukkasvöitä. Mut kilpi tuo, se on kultani mun, ja tähdet on silmäis tulta, Ja minä se kotk' olen ilmassa,--noin muiskun ma ryöstän sulta! 1869 (?) TAHDOTKO? Tahdotko, neitonen, kanssani tulla? Tahdotko luomisen henkiä kuulla? Tahdotko poimia kukkia maan? Tahdotko nähdä taivahan palon, Tähtitarhat ja kuuttaren valon? Tahdotko vaan! Tahdotko riemuja kanssani jakaa? Tahdotko surra, kun riemujen takaa Kohtavi silmää huolinen tie? Tahdotko kanssani kärsiä, kuolla? Tahdotko luulla ett' Tuonessa tuolla Autuus lie? Tahdotko luulla ett' Tuonelan tiellä Lempemme kuolematonna on vielä, Viel' että sielläkin muiskuja jaat? Tahdotko riemuita kanssani, kulta? Kirvoita helmas, riennä jo!--multa Suutelon saat! 1870 (?) UNIEN MAISSA. Ol' eloni outo kantaa, Pois rauha ol' itsestäin; Näin silmäten taivaan rantaa Siell' auringon laskevan näin. Ja kulta= ja purppuraverhot Sen katteheks kierrettiin, Ja pilvet, kuin kukkahan perhot, Sen vaipuivat siimeksiin. Elon mailta se näkö mun sulki, Ma hukuin sen purppuraan, Ja taivaalla tähdet kulki, Ja kuutamo kattoi maan, Ja kahlehens' irroittaissa Kuin kotka lens aatteeni mun, Ma lepäsin kukkien maissa, Luon' istuimen kirkastetun. Löin painia enkelin kanssa, Elon immeltä suutelon sain Nous aurinko loistossansa, Mä heräsin taivaastain. Mä heräsin maallen tälle, Maryn helmaani suljin taas, Soin enkelin muiskun hälle, Ja--taas olin unien maass'. 1870 (?) ORJA. Kuuletko Herran voiman, hattarat näätkö kuin halkes? Näätkö kuin ukkosen nuol' leimuten pilvistä lens? Huomaatko rintani nousun, huomaatko silmäni iskun, Kuuletko kahlehen kalskeen?--haa, onko unta se vaan? Onko se unta? Ei, ei--se on luonnon ja Jumalan kieltä, Rintani kieltä se on, kieltä on vapauden. Sen mulle neuvoi koskien kuohut ja harmajat hongat, Neuvoi kukkaset maan, neuvoi taivahan kuu. Ilt' oli tyyni, ja taivahat loisti; ma haudoilla kuljin, Huolteni kyllyyden tahdoin huoata pois, Huoata ilmahan hengen niin paksun, ett' helvetti täyttyis, Hengen, mi saatanankin rauhan rikkoa vois. Taivahat säikkyi jo.--Näin silloin kukkasen maassa, Hurmehest' isien näin kukkasen puhkeavan, Verta sen lehdistä hohti, verta sen suonissa kiehui, Verta sen huulilta join,--ens oli muiskuni tuo! Ensikerran nyt lemmin ma, helmaani maailmat suljin, Honkia syleilin, tähtiä rukoilin; mut Vert' oli suutelu orjan, vert' oli halaus orjan, Vert' oli rukous orjan--verta ja hurmetta vaan! Kuuletko rintani kuohun, kuules kuin ukkonen pauhaa! Kuules kuin taivahat soi--haa onko unta se vaan? Untako kallihin ihmistunne, jumalain kieli, Untako sen vuoks vaan, tää ett' on orjien maa! Vannotan pilviä, tähtiä, vannotan kukkasta maassa, Vannotan kosket ja hongat--kaikk', kaikki kostoa soi! Katkea kahle! Voimasko suurempi henkeni voimaa? Ruostu jo rauta! hohoi säilänä säihky nyt! Kiidä pilvistä maahan, nuoli! Ukkonen jyskää! Hattarat haljetkaa! vaaru, vapise maa! Nouskaa, untelot! Tää, tää on orjien kunniapäivä, Vapautt' ääneni soi!--vapaus, vapaus, oi! Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872. EERIK JUHANA HIISSA. k. 5/4 1870. Tuoll' ulkona on kirkas, lämmin nyt, Yön kahleet juotteistaan on hellinnyt, Luonnolta kolkko ruumispeitto raukee. Kaikk' uuden elon, uuden kiihkon saa, Hengelle uudet rientoalat aukee: Tää tietää juhlaa, rauhaa ennustaa. Ken arvas sortaa nämät luonnon lait! Ken rikkoa tään rauhaisuuden!... Vait!... Tuolt' tunnen äänen särkyneen: on aivan, Kuin luonnon rinta halkeis kahtia Ja juopahansa peittäis maan ja taivaan... Taas tyynt' on, tyyntä niinkuin haudassa. Rikos on tehty! Nopeudessaan Sen vertainen ei ihmis=aatoskaan. On kuin se olis syvää salaisuutta: Sen rinnalla on laki voimaton, Sen työt ne ovat ijankaikkisuutta, Ja itse rikos täytymystä on. Olemme haudan partahilla. Tän, Tän pohjukass' on kätkö ystävän. Se katetaan--hän ijäks pois on meiltä. Viimeiset pirstat haudan omiks jää. Hän ijäks, ijäks pois on elon teiltä, Ja ehkä muistonsakin häviää. Ei, ystävä! niin ei se käydä saa, Niin ei se käydä voi, sit' epuuttaa Se sama sääntö, mi sun käski kuolla. Sua muistimme, kun kärsit täällä, nyt Sua muistamme, kun taivaissa oot tuolla. Näet rintamme on ijäks liittynyt. Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872. KULLANKEITTÄJÄ. Kuin lausuit, kullankeittäjä? Siis sulta Kadonneen onnens' ihmissuku saa? Kohennat hiilusta, enennät tulta Ja ahjoon lietsot ilmaa kuohuvaa, Ja taivaankaaren=karvaisena kulta Edessäs taian lailla kimaltaa; Viel' yksi hetki, valmiina on taika, Ja maailmalle koittaa kulta=aika. Ja »kultaa» kaikuu pitkin taivaan rantaa, Ja »kultaa» vastaa syvyydestä maan: Kuningas valtikkansa etees kantaa, Kun saa tuot' elon voimaa rahdun vaan, Ylimys maineens', impi kultans' antaa, Kaikk', kaikki lumoo taikas loistollaan, Ja kunniallaan vaivainen sen ostaa, Jok' asemille Luojan hänet nostaa. Ja mailm' on autettuna, niinkö luulet? Ja rauha, onni palaa sydämmeen! Mut lastaan äidin kiroovan kun kuulet, Kun rakkauden kuulet kadonneen, Kun immen pettyneen näet kalpeet huulet, Kun uskon, toivon kuulet rauenneen, Kun miehen pettävän näet synnyinmaansa, Uskotko taikojas, uskotko vaan sa! ------ ------ Ja polta poroks kaikki, polta tyyskin Imeinen himoineen, sen itsekkyyskin! ------ ------ Ja tyhjyys ääretön on sydämmissä, Ja tyhjyys maassa, tyhjyys taivahissa. 1870=luvun alkuvuosilta. KATEUS. Kukkasissa lepää poika, Kaunis niinkuin kukkanen, Päivän koi ja metsän linnut Suosii häntä vuoroten. Unelmia toiset laulaa, Toiset häntä suutelee. Tyttö kaukaa katsoo tuota, Katsoo, katsoo--kalvenee. Lakkauttais linnun laulun, Kukat maasta tempais pois, Estäis päivän paistamasta, Peittäis taivahat, jos vois. Miksi tuota rangaistusta? Noinhan tuim' ei talven sää! Tyttö miettii: silloin vasta Voin hänt' ehkä miellyttää. Silloin päivän koittarena Suudella hänt' aina saan, Laulaa laulun, helmassani Tuuvittaa hänt' unelmaan. Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»); Kaikuja Hämeestä 1872. EMMALLE. I. _Ihanne_. Mull' lapsest' aikain oli ihantein, Ja onnellinen olinkin sen kanssa; Mä kukkaskiehkuroita sille tein Ja palkinnoks sain aina makeitansa. Ja makeita ne makeet olikin, Ne oli mitä kastehelmet maalle, Ne oli niinkuin kyynel enkelin, Kun lempeään hän lausuu Jumalalle. Kun laski päivä ja kun koitti koi, Me ihailimme taivaan purppuroita, Ja tähdet taivaalla kun loisti,--voi, Kuin kauniisti me selitimme noita! Niin, taivaat, kukat, suutelot, ne vaan oi' aino'ina lempimaina meille, Maan murheista ei tietty milloinkaan, Ja pitk' oi' askel vielä tuonen teille. Mut kuinka kävi!--Aatos siivet sai, Ma käydä tahdoin itse taivaan koissa; Mut ystävä sai tuosta kaimon kai, Ja siitä saakk' on ihanteeni poissa. Se haihtui, niinkuin sumu haihtuu pois Ja niinkuin meren häviääpi vahto-- Mut jospa vielä herättää sen vois!-- En, en, ma sitä herättää en tahdo. 1870 (?) Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»). II. _Emma_. Mitä näen, taasen taipuu Mieli minne muinoinkin, Taasen näen, kuin päivä vaipuu Hämärikin helmoihin; Taasen näen, kuin koitar tuo Suuteloita maalle suo. Purppurainen puku nytkin Peittää taivahan ja maan-- Liekö vainen herännytkin Ihanteeni taineestaan? Ei, ei, aika ihanteen Mennyt pois on polvekseen. Mutta sentään katselen ma Riemumielin koita koin. Miksi? selitä se Emma, Miksi sitä ihanoin? Sinä sen voit selvittää: Olet itse koitar tää. Näkyä oi suloisinta Armaist' armahinta, oi! Kun sun näen, oitis rinta Niinkuin Memnon=patsas soi. Sydämmeni riepaleet Sinä sointuisiksi teet. Autu'utta rinta kaikaa, Aatos kotkan siivet saa, Miel' ei katso paikkaa, aikaa, Pois se lentää tähtein taa: Jumalien vertainen Ompi hetkeks ihminen! 1870 (?) SYDAMMENI. Mun sydämmeni riepaleissa roikkuu, Sen ympäri, kuin haaskan, korpit koikkuu, Ken siitä palan repii, ken vie toisen, Ja minä itse, min' en mitään voi sen. Palasen, parhaan palan sen vei isä, Kun manaan läksi,--toisen äidin nisä, Vaan tuonpa sentään rakkaudesta soisin, Kun loput murut säilyttää vaan voisin. Mut korpit nuo, ne etsii makupalaa. Ne ystävien lailla mua halaa Ja halatessaan rintaan kyntens' iskee Ja minust' irti kynsin palan kiskoo. Tuo mieltä karvastelee, viiltää, kaivaa, Mut sentään kärsin minä tuotai vaivaa: Mut yksi siru jäljellä on vielä Ja sit' en anna enää korppein niellä. Sen vallassani pidän, sit' ei tuhraa Ei saastaisuus ei himot--senpä uhraan Me rakkauden alttarille--sen ma Sinulle ikimuistoks uhraan, Emma! Mut--juuri kun ma alttarille taivun Ja tulen ääreen rukouksiin vaivun, Pimentyy taivas, korpit päivän peittää, Ja tuokin pala täytyy heille heittää. 1870 (?) SORMIEN LÄVITSE. Jos sua päivän silmä häikää, Kätes mättää eteen vaan, Sormien lävitse katsoin Kaikki vaihtuu purppuraan. Sydäntäs jos toukka kalvaa, Jos sua tuntos ahdistaa, Sormien lävitse katso, Ne sun kullaks kuvastaa. Äitiäs jos konna pilkkaa, Lapses, veljes orjiks myö, Sormien lävitse katso, Niin on työnsä veljen työ. Ja jos äitis veriin sortuu, Mitä siitä huoataan, Sormien lävitse katso, Kaikki vaihtuu purppuraan. Sulje silmäs, sulje tuntos, Nauti itsees, juo ja syö, Vaan kun vihdoin silmäs avaat, Saattaa olla synkkä yö. 1870. MALJA ERÄÄLLE VANHUKSELLE. Tuoll' ulkon on härmää ja lunta, Ne peittävät pellot ja haat, Jo ilmojen laulukunta On jättänyt meidän maat; Ei tunnu tuttua kieltä, Ei riemun aihetta näy, Vaan myrsky se huokuu sieltä Ja talvinen tuisku käy. Mut useinkin talvissäällä On rintani heltynyt, Ma tunsin hongan, sen päällä On härmää ja hyydettä nyt, Ja hyytehen alla on pinta, Mi neulasta täynnä on, Mut neulasten alla on rinta, Ja rinta on saasteeton. Ja tätä honkaa ma lemmin, Ja lemmin sit' ainiaan, Jos pistää se, tulisemmin Sen rintaani painan vaan. Ma tiedän: kun talvi haihtuu, Ja lintuset palajaa, Sen neulaset kukkiin vaihtuu, Valovaattehen honka saa. Lasi käteen nyt! Yli harjan Jo kuohuvi vaahto sen, Lasi käteen nyt! Mehu marjan Tuo muistoja mielehen, Ja sieltä me lahjaksi tuomme, Mitä mieli on löytänyt, Näin täydestä rinnasta juomme Ikämiehen muistoa nyt. Hälläpyörä kevätluk. 1871. HAUDALLA. Tass' äidin, rakkaan äidin haudall' istun, Ja mietin kuink' oi' ennen, kuink' on nyt: Lapsuuden ajoist asti, siks kun kistun Maan poveen toin,--kaikk' olen miettinyt. Niin silloin, lasna ollessani, silloin 0l' taivas kirkas päivin, kirkas illoin,-- Nyt on se paksuun pilveen peittynyt. Jos kokoat kaikk' ihmisyyden vaivat, Jylhemmäks niist' ei taivas tulla vois; Jos kuopan maan sisimpään soppeen kaivat, Valoa sielläkin nimeksi ois; Vaan tääll' ei koita päivä pilvein takaa; Ken hajoittaa ne vois, hän maassa makaa, Pois äiti on, ja--rakkaus on pois. Se lohduttaa, kun tiettynä on mailla Joku, ken haavat sitoo, hellä on, Vaan ilman hänt' on sydän puoltaan vailla, Se itkee verta ja on rauhaton. Vie linnunpojilt' emä, kaste maalta, Kedolta kukat, tähdet taivahalta Ne ota pois, niin näät mun kohtalon'! Ma muinoin mietin: mitä vaaraa pelkään, Vahv' olen kylliks sitä torjumaan.-- Nyt olen syösty myrsky=ilman selkään, Vaan heikko niit' on henki voittamaan, Se, joka voimakkaana Luojaa herjää, Nyt maata suutelee ja rauhaa kerjää, Ja tyytyis pieneen riemun pisaraan. Vaan kas! Kautt' taivaan valon säde kiilsi, Oliko se tuon riemun kangastus? Ei,--ukon nuoli vaan, jok' ilmaa viilsi Ja jota seuraa kammo, kauhistus. Tult' yhä vaan,--se leimumast' ei lakkaa, Jo ilmat halkee, pilvet yhteen hakkaa, Ja maahan iskee taivaan rangaistus. Vereni hyytyy.--Kukan korreltansa Nään taittuvan,--vaan minä ehjäks jään. Ja nyt, kun lasna ennen äidin kanssa, Käyn polvilleni Luojaa kiittämään. Jot' ilkeämmin rajuilma pauhaa, Sen pikemmin taas saadaan poutaa, rauhaa, Min' uskon sen--ja luotan elämään. Hälläpyörä 17/3 1872; Kaikuja Hämeestä 1872. ROUVA RAA'LLE. Kuin luonto, joka, taimellansa vasta, Odottaa valoa, mut taivahasta Saa raetta ja kylmää tuulta vaan, Niin on myös täällä näyttötaiteen laita, Ei usein päivä sitä vaippaa taita, Jok' eroittaapi taivahan ja maan. Mut joskus sentään rakoileepi ilma, Ja pilvistä heloittaa taivaan silmä, Ja lintu laulaa, kukka loiston saa, Taas kyllä pilvi päivän eteen luistaa, Mut ihmiset sen hetken kauan muistaa, Se harmaapäinä heitä riemuittaa. Näist' ilman valokkaista kohdist' yksi On Lea puhdas, sen kanss' ystävyksin Käy Margareta, kirkas toiveissaan. Sulle, ken päivän päält' on verhon luonut, Ken taivaan lapset nähtäviks on tuonut, Sinulle kunniata lausutaan. Se peittyy taivas taas. Mut toivokaamme, Ens sumun jälkeen kirkkaan päivän saamme, Ja silloin laulaa linnut äänehen, Ja sinä, joka pois nyt kuljet täältä, Kun pilven poikkeevan näät päivän päältä, Palaja silloin, terve Suomehen! 1872 (?) MALJAN=ESITYS ISÄNMAALLE 1/10 1872. Yks voima sydämmehen kätketty on, Se voima on puhdas ja pyhä, Se tuttuko on vai tuntematon, Niin valtaa se mieliä yhä, Salamoina se tuntehet saa palamaan, Se taivaast' on kotoisin kerrotaan, Ja isänmaa on sen nimi. Se tunnussana se Suomenmaan Vei urohot kuolon teille, Vei nälkää, vaaroja voittamaan, Vei valoa voittamaan meille; Ja rauhan töissä se ollut on Se toivon tähti sammumaton, Joka tien vapautehen viittaa. Niin aina olkohon Suomenmaass'! Ain' uljuutt', uskollisuutta! Kun vaara uhkaa, ne luokohot taas Vapautta ja valoa uutta! Tää maa se ei koskaan sortua saa. Eläköön tämä muistojen, toivojen maa, Eläköön, kauan eläköön Suomi! SAAREN IMPI. Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy, Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi; Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy, Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi; Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa, Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa, On kaikki, kaikki muistot hangen alla. Oi, jos kuin järvi laaja mun kyynelvirtaan ois, Ja itkullein jos kosken kuohun saisin: Yöt päivät itkein itkisin ma talven tuiskut pois Ja hangen alta kukat nostattaisin, Ja niitä suuteleisin ja niitä kaitsisin, Ja sydämmeni verta ma niille vihmoisin, Näin osan hengestäni niille suoden. Ja kukkain kirkkautta nyt aallot heijastais, Ja leikiten ne rantaa kohden liekkuis, Ja piilostansa kirkasna päivä pilkoittais, Ja puitten oksill' linnut laulain kiekkuis, Mut itse heiluin latvassa korke'imman puun Ma silmäniskun loisin tuonne seutuun kaivattuun Ja visertäisin kultaistani tänne. Mut voi, voi! Aatos väsyy ja houraillen se käy, Ja tuulentuvat haihtuu talvisäässä; Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy, On lumi maassa, järven aallot jäässä, Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa, Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa, On kaikki, kaikki muistot hangen alla. Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872. ARVAN HEITTO. Toivo, pelko rinnassansa Neito arpaa langettaa: Vuohensilmää jaloistansa Hyppysillään tavoittaa. Rinta hyppii, Neito nyppii Lehväsiä kukastaan. Arvan kanssa mieli kulkee Pilvihin ja manahan: Joka lehvä itseens' sulkee Elämän ja kuoleman. Lehvän viskoo, Lehvän kiskoo Neito kukast' yhtenään. Aatos lentää niinkuin nuoli, Rintaa polttaa, viluttaa, Kukasta jo toinen puoli Pirstojansa paljastaa. Neito, neito! Arvan heitto Päivän tuo tai synkän yön. Hetkeks rinta tuskans' heittää, Miel' on niinkuin aamukoi! Mutta lemmen taivaan peittää Tuokiossa myrsky voi. Neito rukka! Taasen kukka Yhden kyljen paljaaks sai. Elon enään kuolemasta Hivuskarva eroittaa, Manala ja taivas vasta Voitostansa kilvan saa; Yksi lehti Taas jo ehti Kukast' irroittua pois! Lehväsen näin toisen perään Neito nyppii kukastaan, Yks on lehti jäljell' enään... Totta...! Kultaniko saan?... Taivas aukee, Pelko raukee, Rinnan täyttää toivo vaan! Hälläpyörä 30/9 1870; Kaikuja Hämeestä 1872. _Vv. 1873-1908._ ALEKSIS KIVEN HAUDALLA. 4/1 1873. Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan, Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein. Nukkuos rauhaan; ympärilläs huokaa Huoliva luonto, surren laulajaansa, Hautasi partaall', itkein Suomen kansa, Muistoas siunaa. Multa sun peittää, lumi hautas kattaa, Vaan älytyösi maailmassa loistaa, Tuntosi hellä, jalo rakkautes Suomessa säilyy. Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan, Sieltä sa löydät, mitä etsit täällä, Rientosi palkan: sovitusta, rauhaa Saavutat viimein. Pääskynen 1872; Kaikuja Hämeestä 1874. F.A.W. BOIJE. k. 30/11 1873. Lausuttu Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1874. Vihanta kumpu maasta kohouupi, Sen yllä sinitaivas kaareuupi; Siell' ystävä on kallis kummun alla, Sen sielu tähtenä on taivahalla. Se oli taivahista hieno tuokse, Se lähtikin vaan heimojensa luokse; Ei jälkiä siit' ole paljon mailla, Se välkähti vain virvantulen lailla. Mut olihan se kullankirkas tuli: Kun sydämmiin se koski, jäät ne suli, Ja kaikki hyvät henget liittoon yhtyi, Ja kaikki jalot tunteet liekiks syttyi. Ne tunteet palaa vielä, palaa yhä, Niin kauan kuin meill' ystävyys on pyhä, Niin kauan kuin on meillä synnyinmaata. Se tulen tuike sammua ei saata. Kaikuja Hämeestä 1874. KÄRPÄNEN. Kun kesä=aik' oli kaunihin, Ol' ystäviä myös mullakin; Ne käskemättäkin tulla taisi, Nyt, vaikka käskis, ei niitä saisi. Ne oli pienoiset, siivekkäät Ja mustatakkiset, siropäät. Ne tuli tänne, kun lumi suli, Ja katosivat, kun syksy tuli. Ja heistä talveksi yksi vaan Jäi tänne luokseni asumaan. Se ympärilläni hyristeli Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli. Kun päivän koitossa havahdun, Niin siltä saan heti suutelun; Kun vuotehelle ma painoin pääni, Niin myöskin ystävän taukos ääni. Kun päivä lämmitti ikkunaan, Se pyöri eessäni iloissaan; Kun kylm' ol' ulkona, huoneessaki, Minulta lämmitystään se haki. Me yhten' elimme aina näin, Kuin pojat pesässä vierekkäin; Sen ilovirsiin ma usein suutuin, Mut kun se vait oli, jotain puutuin. Näin tuli talvi, ja heleän Ma palaamaan panin kynttilän: Voi sitä loistoa, ihanuutta! Se ystävälleni oli uutta. Hän sitä katseli oudoksuin, Ma häntä katselin hymysuin, Hän valon ympäri hyrähteli Ja hyppi, nyppi, ja pää se eli. Ja valo loisti niin lempeään, Ja outo tunto käy ystävään; Sen luo hän hehkuvan halun saapi Ja valon helmahan katoaapi. Mut koti ompi niin kolkko nyt, Kuin emo täält' olis lähtenyt; Voi, että valokin viedä voisi Mult' ystävän, sit' en luullut oisi! Kaikuja Hämeestä 1874. LÄHDE. Niin synkän huolellisna oli taivas: Maan kurjuusko vai mikä sitä vaivas? Se kyyneleitä maahan vuodattaapi, Niist' alkuns' lähde maantien vieress' saapi. Se syntyi surun hetkenä se lähde, Se surun lapsi olikin sen tähden; Se hetken kyllä kuvasteli taivaan, Vaan sitten samertui sen kalvo aivan. Sen helman limaska ja ruoho peitti, Ja ihmiset sen hylkyläiseks heitti, Sen ystävinä--olihan myös noita-- On sisiliskoja ja sammakoita. Sen luo ma usein kävin terveisille, Näet olen vähän sukua ma sille: Minäkin taivaast' olen alkuani, Vaikk' olen vieraantunut kodistani. Sydänkin mulla kuvasteli taivaan, Vaan sitten samertui sen kalvo aivan;-- Ma lähteen luona istuin, päivät elin Ja lohdun puutteess' itse lohduttelin. Näin kerran taas sen viereen painoin pääni, Ja tuijottelin kurjaa ystävääni; Min' olin synkkä, synkkä lähde kanssa, Ja taivas oli murhevaatteissansa. Mut äkkiäpä tuuli pilvet poisti; Tuhansin tähdet taivahalla loisti; Mut lähteen silmist' oli törkyt poissa, Ja kirkas tähtönen nyt loisti noissa. Kaikuja Hämeestä 1874. TÄHDET. Heloittain taivahalla Kimaltaa tähtivyö; Niin kirkkaasti ne loistaa, Kun maass' on musta yö. Mut toinen tähtisarja All' ilmanrannan on, Se tumman kuusimetsän Kätkeytyy varjohon. Asuntoj' autuaitten On tähdet taivasten, Mut tähdet taivaan alla Kotoja rakkauden. Kun rakkaus maassa syntyy, Sanotaan, putoo näin Autuuden maasta tähti Majahan lempiväin. Mut tähteä kas tuolla: On sarjan kirkkain tuo. No, hepo, juokse, lennä Mun armaiseni luo! Ma helmahansa tahdon Murheeni vajottaa Ja hetkeks saada rauhaa Ja hetken rakastaa. Ja sielun sielun kanssa Sulattaa yhtehen Ja lemmen siivill' lentää Kotihin autuuden. Kaikuja Hämeestä 1874. VIIHDYTYSTÄ. Nukkumaan sua tuuditan, Niinkuin vanhempi lastahan. Nuku turvissa enkelein, Nuku, mun sydämmein! Puhdas lumi jo peittää maan, Luonto vaipuvi nukkumaan, Huurrevaippahan pukeutuu Koivu ja pihlajapuu. Tilhikin, siiven alla pää, Pihlajassa jo levähtää, Huoli ei hyörinästä maan, Rauhassa nukkuu vaan. Nuku sinäkin, sydämmen', Niinkuin tilhinen oksallen, Niinkuin pihlaja uinahtaa, Kuin lumen alla maa. Rukoilen minä taivasta Säälimään sua vaivaista, Lunta päällesi vihmomaan, Lunta puhdasta vaan. Suomen Kuvalehti 15/2 1875; Kaikuja Hämeestä 1878. TÄHTI. Ma taivahalle katselen Ja katselen sua, tähtönen, Ja pienoinen vaikk' olet vainen, Ain' olet minust' ihanainen. Kun kirkkaan välkkynäsi nään, Niin rintan' alkaa sykkimään, Ja tunne oudonlainen minuun Käy aina kun ma katson sinuun. Se rakkaus on, sanotaan, Mi silmistäs luo loistoaan, Ja rakkauden tuli pyhä, Se povessasi palaa yhä. Ja kirkas valo auringon Se sinun lemmittysi on, Ja tämän valkeuden laina Se matkallas sua johtaa aina. Ja kohti määrääs riennät vain, Tien pituutta et kysy lain, Et kysy, millaiset on alat, Sä toivot vaan ja lemmit, palat. Oi, kirkas pieni tähtönen, Ma välkkynääsi katselen, Ja aina kun ma katson sinuun, Käy tunne oudonlainen minuun. Suomen Kuvalehti 1/6 1875; Kaikuja Hämeestä 1878. JULIUS KROHNIN ja MINNA LINDROOSIN HÄISSÄ 10/9 1876. Kerran taivaan tuli, kerrotaan, Kirpos maahan kultakätkyistään, Määrätönnä kulki, riehui vaan, Etsi rauhaa, mut ei löynnyt mistään, Ennenkuin se kodin lietehen Kätkettihin onneks ihmisten. Niin myös nekin taivaan kipunat, Jotk' on ihmisellä rinnassansa, Määrätönnä, riehuin kulkevat, Vieraantuen alkukodistansa, Jos ei uuden kodin liesi saa Niitä lämmittää ja valostaa. Kaikki, mik' on pyhää, ylevää, Kaikki, mik' on maailmassa suurta, Kaikki, mikä rintaa lämmittää, Kaikk' on kodin liedest' alkujuurta, Kaikki siitä virkoo elohon Niinkuin luonto loistaiss' auringon. Majassa myös Teidän loistakoon Kirkkahana tämä taivaan laina, Ympärillenne se virratkoon Valoa ja lämmitystä aina, Onnen, rauhan saakoon nousemaan Iloks kansamme ja isänmaan. Suomen Kuvalehti 15/10 1876; Kaikuja Hämeestä 1878. ALEKSIS KIVEN HAUTAKIVEÄ PALJASTETTAESSA. 21/5 1877. Talven valta taas on mennyt, Luonnon sydän sykähtää; Hanget sulaa vainioilta, Järvistämme lähtee jää, Maasta nuori ruoho nousee, Uuteen lehtehen käy puu, Ihmistenkin sydämmihin Uusi toivo sijoittuu. Uusi toivo nousee, kasvaa, Kuvat luopi herttaiset, Luopi etees kevät, syksyt Sullen mielenmukaiset, Marjapensaat, hedelmistä Raskaat, edessäsi näät, Näet heinät tuoksuvaiset, Täyteläiset tähkäpäät. Niin se toivo kuvaa, mutta Niin ei aina käyvän näy, Luonnon viisaat työt ne ain' ei Ihmismielen mukaan käy, Usein myrsky kukkas taittaa, Usein halla viljas syö, Usein hedelmäs ja toivos Rankka rae maahan lyö. Niinkuin luonnon elon laita, Niin myös ihmiselämän, Siinäkin on talvet, syksyt, Siinä toiveet kevähän, Siinäkin ne toiveet usein Raukee hautaan aikaiseen, Usein tähkäpää ei joudu Edes täyteen heiteeseen. Senpä lainen kevään toivo Kesken mennyt hautahan Sekin mies on, jollen tässä Pystytämme patsahan, Kaunein kevään alku, mikä Suomessa on koittanut, Kallein toivo, mikä meilt' on Kesken aikaan sammunut. Niin, ja tuhlatenpa luonto Hällen lahjojansa soi, Parastansa antoi, minkä Köyhä äiti antaa voi; Antoi hengen rikkauden, Antoi tunnon kirkkahan, Laululahjans' antoi hälle, Soittons' antoi sorean. Ja hän vuorostaan nyt lauloi Ylistellen äitiään, Kuvasi sen äidin kasvot Kauneimmilla piirteillään, Kuvasi sen kesämuodon Kirkkaan, sinijärvineen, Ja sen valjun talvivaipan Puki runon kukkaseen. Ja jos häntä seuraat synkkiin Salomaiden pirtteihin, Sama kallis äidin kuva Aukee sulle sielläkin; Etehes hän kuvaa kansaa Suoraa, tyyntä, karkeaa, Mutta jonka sydämmessä Piilee kultaa puhtaimpaa. Niin--tään maan ja tämän kansan, Suomen kansan etehen Työnsä, toimens' uhras hän ja Sydämmensä lämpöisen, Sille rakkautens' antoi, Kaiken mitä antaa voi; Ja se rakkaus se hälle Kunnian ja maineen toi. Rauha haudall' olkoon! Sitä Suojelkohon synnyinmaa; Kutokohon kesä kaunis Siihen vaippaa kukkaisaa. Tuottakohon syksy runsas Suuremmankin laulajan: Senkin rinnall' elää _Kiven_ Työt ja nimi ainian! Suomen Kuvalehti 15/5 1877; Kaikuja Hämeestä 1878. RUNO SUOMALAISEN ALKEIS=OPISTON VIHKIÄISISSÄ SYYSKUUN 11 PÄIVÄNÄ 1878. I. Nyt on juhla Suomenmaassa, kaikki kansa riemuitsee, Läheltä ja kaukaa rientäin juhlajoukot aaltoilee; Voitettu on taaskin voitto, suuri voitto kansallen, Siit' on juhla Suomenmaassa, siitä riemu julkinen. Niinkuin pieni sotajoukko, kalliin voiton saatuaan, Soitellen ja laulain yhtyy lippuns' alle voitokkaan, Maahan aseet, miekat riisuu, katseen luopi taaksepäin, Katsoo vaivojaan ja töitään, Luojaa hiljaa ylistäin; Niin myös tänään Suomen kansa. Kallihist' on ostetut Senkin voiton hedelmät ja töin ja vaivoin maksetut, Senkin puolustaa on täynnyt mikä sille rakkahin, Vaikk'ei vieraan valtaa vastaan eikä miekoin verisin. Ei, vaan heimolaista vastaan, yhden äidin siittämää, Joka yhden äidin rinnoist' imee nestett', elämää, Joka elämätä imee, mutta palkaks kuolon suo, Joka lämpimyyttä saapi, mutta sijaan hallan tuo. Usein kansan vainiolla vilja nousi orastain, Levitteli lehviänsä, tuulen kanssa leikki vain, Mut ei tähkällen se päässyt, eipä edes korrellen, Kun jo juurta toukka jäyti, elon nuoren turmellen. Taikka harmain joukkoinensa, hyinehen ja jäinehen, Tuli tuonen mailta halla, tähkän kylmi kultaisen, Tähkän kylmi, jyvän jääti, ja kun nousi aurinko, Autio ja musta oli vaivannäön vainio. Usein näin käy pohjolassa. Mutta rakkaus ja työ, Ne, ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö, Ne, ne voiton tuo ja korjaa viljan kypsän latohon, Mutta silloin aina juhla, juhla Suomenmaassa on. II. Ja kesä oli parhaillaan, Koin säteet mailla väikkyi, Ja linnut lauloi laulujaan, Ja lammin laineet läikkyi; Mut kolkolta, kuin viety pois Tulonen kodin liedest' ois, Niin tuntui kolkolt' aamu. Elämän ehdot riistänyt Taas oli hyinen halla. Ja huuto kansaan lensi nyt Ja kaikui kaikkialla; Ja mieliin syttyi innostus, Ja harvoin nähty rakkaus Nyt hehkumaan sai tunteet. Ja pelastukseks isänmaan Varansa kansa kantoi, Ja rikas uhras aarteitaan Ja köyhä ropons' antoi, Ja niinkuin vaimot Karthagin Helynsä riisti naisetkin Ja kullat kulmiltansa. Ja itse kylmään kivehen Se lempi sijoittuupi, Ja paasi liittyy paatehen Ja holvit muodostuupi, Ja ylös, ylös pilvihin Kohoopi lailla temppelin Nyt Suomen kansan huone. Ja kotipaikan valo saa, Jot' äsken uhkas halla, Ja lämmin liesi kohoaa Nyt helläin kätten alla Ja valaisee ja lämmittää, Kun synkkää on ja pimeää Ja elo kolkoks käypi. Mut näin kun yö taas peittää maan, Niin saman lieden luota Uus joukko lähtee sotimaan Ja puoltamahan tuota. Ja aseet: rakkaus ja työ, Ne taaskin vihamiehen lyö Ja uusi saadaan voitto. III. Sinua kultainen ja kallis maamme, Sinua kaikki työmme tarkoittaa. Elomme, onnemme me sulta saamme, Sa, ihanteemme, kaunis Suomenmaa; Jo pienoisista saakka meille kannoit, Kuin äiti lapsillensa, kaikki annoit, Ja tyhjiks usein rintas imetit, Ja usein kärsit nälkää, saadaksesi Paremman toimeentulon lapsillesi, Ja usein vilussa sa värjähdit. Mut huolet' ollos! Viel' on lemmentulta, Mi jäät ja lumet poluiltasi luo; Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta Ja elon sulle huolettoman tuo; Ja innon, jonka kätkit sydämmeemme, Sill' erämaasi viljaviksi teemme, Näin vaivannäkös palkiten ja työs. Ja vaikka nääntyisimme alla säiden, Kun hyvä vaan on olla meidän äiden, Niin silloin hyv' on olla meidän myös. Ja mitä, vaikk'ei työmme suuremp' oisi Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, Ja verrata vaikk' eloamme voisi Meressä yksityiseen pisaraan; Sun tähdes vaan me käymme riemahdellen, Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, Ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon! Kaikuja Hämeestä 1878. ERÄÄSSÄ KANSANJUHLASSA. Maan, vetten yli ilma raikas kulki, Uus aika koetteli lentoaan; Ja peitost' yön nyt astui kansat julki Ja niiden kanss' uus henki maailmaan. Se oli raikas henki aamuruskon, Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon, Ja salamoina iski sydämmiin, Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti, Mut usma meiltä vielä päivän peitti, Tääll' isänmaata vielä kaivattiin. Se Suomen korpimailla vielä säilyi Ja turvekaton alla piilihen, Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi Ja ark' ol' astumahan ilmoillen, Siks kun sen _Lönnrot_ löys ja kuoren taittoi Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi Ja maiden, kansain ihailtaviks toi, Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika, Uus maailma nyt aukeni, ja aika Se meihin silmäns' ihmetellen loi. Ja salot viherjöi ja päivä koitti, Ja lämmin liikkui yli vetten, maan, Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti Nyt _Runebergkin_ jättikanneltaan. Uus aik' on tullut, uuden ajan riennot Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot, Mut kansan viel' on verho silmillään, Siks kunnes _Snellman_ hengenvoimallansa Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa Tul' omaa itseänsä näkemään. Ja hänen sanansa kuin miekka koski Ja sydämmistä mursi kylmän jään, Ja hänen äänens' innostuksen nosti Ja tunteet pyhimmät sai syttymään. Ja vanhat, nuoret kansan alttarille Nyt kilvan riensi uhraamahan sille Etunsa, onnensa ja elämän. Ja kansan vainiolla paahtoi helle, Ja viljoja nyt nousi tanterelle, Jonk' äsken karje näytti peittävän. Ja alat, joita peitti unheen laineet, Nyt auraamaan käy _Yrjö Koskinen_. Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet Nyt astuu kirkkahina ilmoillen. Ja Suomalainen tuntee rinnassansa Nyt Suomalaiseks itsensä, ja kansa Täys'ikäisyyden valtakirjan saa. Ja poven pohjukasta riemu raikuu, Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu: Nuo miehet eläkööt ja synnyinmaa! Kaikuja Hämeestä 1878. KUVA Mun huonehessani seinäll' on Yks kuva halpa ja koruton, Se siinä ollut on monta vuotta, Ja aina ihaelen ma tuota. En tiedä, mi siinä viehättää, Lumenko peittämä harmaa pää, Vai surun uurtamat vaot nuoko, Vai silmän lempeä tuike tuoko. En tiedä; mutta niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan. Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso kuin minä kuvaa. Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita. Ma poies mennehen polvekseen Näen lapsuusmaailman riemuineen, Näen kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita! Ja onpa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan. Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen. Kaikuja Hämeestä 1878. PALVELUSTYTTÖ. Ihanainen joulu jo tullut on, Tuo miekkoisten ystävä luopumaton, Ja kaduilla pyörivi hyörivä kansa, Jokaisella myttynen kainalossansa, He lahjoja kantavat armailleen, Ken kullalleen, ken lapsilleen. Ja koht' ilo korkeimmallehen saa Ja juhlavalkeat leimahtaa, Tuhannet valkeat kartanoissa Ja haarukynttilä köyhän koissa, Kenellä on suoja ja koti vaan, Sen rientää helmahan suopeaan. Mull' ei ole kotoa lämpimää, Ei omaist' eik' ole ystävää, Saan muiden lahjoja muille kantaa, Mut en saa itse ja en voi antaa. Oi, jos olis ystävä mullakin, Niin hälle ma itseni antaisin. Kaikuja Hämeestä 1878. SYDÄMMESTÄNI... Sydämmestäni halveksin Jokaista aineen orjaa, Jok' itaruudest' aittoihin Maan toukkasetkin korjaa, Ja katsomatta hätää maan, Käy kultataakat harteillaan Ja vaivaisuuttaan huokaa. Ja kehnoks sen ma sanon, ken, Isänmaa huulillansa Ja rakkautta teeskellen, Vaan etsii mainettansa, Ja, niinkuin tyhjä tähkäpää, Vaan taivahille yrittää, Mut hedelmää ei tuota. Mut kirouksein saakoon hän, Ken povest' isänmaansa Imeepi mehun, elämän Ja voiman kansastansa, Ja kurjaks näin sen saatuaan, Hekuman helmoiss' istuu vaan Ja kantajaansa herjaa. Kaikuja Hämeestä 1878. SALOMAA. Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa Taian luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Näen sinut ennellään, näen taas tutut lempeät kasvot, Joit' olen kaivannut, kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot, Kuin kukat kirren alt', elpyvät taas elohon. Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti, Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan Kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen. Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani, Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan; Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, Kultia lähteissään heitellen yli maan, Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; Tuon olen nähnyt, ja siin' useast' olen istunut yöhön, Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin. Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' use'in lakan all' olen, hartahin mielin Kuunnellut tarinaa aian muinoisen, Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella Taas tulevaisuuden verhoa nostellut; Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, Toivonut taivasten antimet runsaimmat, Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen... Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa! Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi. 1880. K.P.T. Ylioppilas=albumi J.V. Snellmanin 75=vuotisen syntymäpäivän muistoksi 1881. AAMULLA. Päivä jo noussut on, puna luonnon poskilla hehkuu, Aurinko niihin kun lempivän katsehen luo. Nurmikin hieraisee unen silmistänsä ja nostaa Pois utupeitettään, aukoen kukkasiaan. Lentohon pyy pyrähtää, kahilistossa ääntävi sorsa, Tiitikin tirskuttain siistivi sulkiahan. Taivasten valomerta nyt sieluni hiukuen uikoon, Ennenkuin sumut yön taas sen huurtohon luo! Aavat kuin avaruus nyt mielehen miettehet nouskoot, Ennenkuin sen taas kahlehet kahlehtii! Vaan mitä synkkiä aavistan! Ilo, laulu ja nuoruus Aamun ja auringon nuo ikiheimoja on. Laulelkaammme ja riemuitkaamme nyt: kas kuni joutsen, Pois ulapallen, pois, purtemme kiidättää, Laineet tiellemme loiskuen viskelevät hopeoitaan, Taivas kultiahan ylt'yliten sirottaa. Minne ma silmäänkin, minä nuoren nään isänmaani Kukkaisiin puetun, helmillä kauneillun. Tuolla kimeltäen seisovi vuori ja saaret ne tuolla Kukkaisvihkojen laill' aalloistaan kohoaa. Koivut tuolla ne peilaileksen ja tuolla, kas, eksyy Auringon säekin hongiston pimentoon. Niityt ja vainiot nään ma ja töllin, joss' opin ensin Maani ma tuntemahan, lempeät kasvot sen. Haudat urhojen nään, maan poikien, jotk' ylös templiin Äitins' saatettuaan kuolohon sortuivat; Vilja jo haudoill' aaltoilee, tähät nuokkuvat täydet, Joist' elon siunaukset runsahat virtaavat. Voi, ettei vaan meillenkin, kun ilta se joutuu, Työstämme niitettäis kuorta ja kaunaa vaan! Vaan mitä huolehdin, sinisilmäinenhän on aamu: Aamu ja nuoruus, nuo täynnään toivoa on. Nouse, toivoni, siis! Palavat sun aattehes, rinta, Niinkuin kylväjämies, kylvä maas sydämmeen! Luojan kellarihin mehiläisenä lennä ja nouda Mettä sun kylvölles, lämpöä touoilles! Niin kenties, kun sunkin soi lepokellosi kerran, Lausutahan: sinä teit maallesi minkä sä teit. 1880=luvulta? VAPAUTETTU KUNINGATAR. On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukossa on rautaportit, ei valoa sieltä näy, Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vahdit käy. Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois, On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan. Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt. Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt. Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa, surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. Näin matkamies tuli kerran ja saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo, Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen. Ja on kuni ilma lämmin taas hengähtäis yli maan, Runoruhtinaskin, ihastuin nyt, taas koskevi kanneltaan, Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi. Ken tuost' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan; Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan! Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: »Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen, Ja se soi kuni ukkosen ääni: »ken nyt mua seuraa, ken?» »Oi turhaa, pois on poissa!»--Käy vinhemmin hän vaan-- »Oi surmasi helmaan kiidät!» Ei katso hän taakseenkaan; Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntävi urho tuo. Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, Sen vartiajoukko jo häilyy, niinkuin raju=ilmassa puu, Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin. »Ja nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa; Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!» Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen. Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois. Kuningatar istuimellaan, taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää. Albumi »12 p. Toukokuuta 1881» sekä »Helmiä Suomen runoudesta. 6». 1898. MATKAMIES. On joulu=ilta, ja yksin Vaeltavi matkamies, Jotakin hän etsivän näyttää, Mitä etsivi, Herra ties. Monest' uljahast' asunnosta Tuli liekitsee, ilo soi, Hän huomaavan sit' ei näytä. Ohi rientävi, minkä voi. Kylän äärihin saapuu hän jo. Pimeys hänen on edessään, Pimeästäpä kaukaa loistaa Valo metsästä yksinään. Se välkkyvi, kuin luo kutsuis. Hän kutsua noudattaa: Maja pieni se on, väki siellä Juur' hartauttaan lopettaa. Ja kaikuu nyt pyhä virsi, Ja leimuvat valkeat, Ja himmeli hiljaa häilyy... Oi, kuulkohot taivahat! Kädet ristissä miesi siinä All' akkunan viivähtää, Kylm' ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se lämpiää. Hän viipyvi siinä, kunnes Kaikk' uuvahtaa lepohon, Ja kynttilä yksin tuikkaa, Ja hiljaus kaikkiall' on. Mit' etsi se matkamiesi? Kenties--kenties kotiaan. Ken oli hän sekä mistä? En tiedä,--kulkija vaan. K.P.T. albumi 1881. KEHRÄÄJÄ=ÄITI. Ja äiti istuvi, kehräjää, Ja kyynel silmähän vierähtää. »Pois aurinkoiseni läksi, pois, Oi, jos pian taas hänet nähdä vois! »Ihanainen hän oli, kaunoinen, Oli puhtoinen kuni pulmonen. »Samanlaisena jos hänet nähdä sais, Oi, aurinkoiseni jos palajais!» Ja rukki se hyrräten, pyörien käy, Mut armasta poikaa vaan ei näy. Ja äiti istuvi, kehräjää, Ja kyynel silmähän vierähtää. --»Iloitse, äiti, sun poikasi Jo mainehen siivillä kiitävi!» --»Ylistetty luoja!» ja viuhuen Nyt rukki se hyrrävi pyörien. --»Hän luokses saa, kotimatkall' on, Mut niinkuin syksyn puu alaston.» --»Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!» Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan. --»Oi äiti parka ja vaivainen, Sun kuollut on poikasi kaunoinen!» --»Ylistetty luoja, kun puhdasna saa Hän äidin helmahan taas nukahtaa,» Eik' enää rukki se hyrräten käy, Eik' enää kyynel vierivän näy. K.P.T. albumi 1881. RUNOLAULAJA. Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää. Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskelyä vaan. Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen: Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin... Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin. Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, Ja nuorukainen vanhust' esille taluttaa: »Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan, Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!» Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan, Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, Hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen Ne lumivalkeoina valuvat harteillen. Salissa vallitseepi kuin haudan hiljaus, »Mitäpä tuokin täällä?» vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön. Mut oven suussa vanhus virittää laulujaan; Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin, Säveltään visertääpi sydämmin tykkivin. Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa. Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on, Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon. Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois, Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois: Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa. Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat. Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen; Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan. Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on. Ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi 9/4 1882. VAIVAIS=AAPO. Petäjistössä kankahalla Vaivainen on hökkeli vain, Ja vieläkin vaivaisempi Sen hökkelin on asujain. Kyll' on rikas ollut hänkin, Nuor' ollut on aikoinaan, Rujo nyt on, pettua syöpi, Tytär ainoa riemunaan. Syys=ilt' oli myöhä kerran, Pesävalkea leimuaa. »Mikä liike ulkona tuolla? Ken yöksi nyt tänne saa?» Matalast' ovest' astuu mökkiin Mies röyhkeä liikkeiltään. Pukimestaan hohtavi kulta Ja irstaus silmistään. »Hyv' ilta!»--»Herran rauha! Mikä mökkihin kreivin toi?» --»Olet köyhä, ma tuon avun sulle, Joka puuttehes poistaa voi.» Ja kultia hän pivon täyden Nyt pöydällen levittää, Ja ne valkean hohtehessa Niin ihmeesti välähtää. »Ja sun tyttäres kaunokaisen Komeaan minä vien hovihin, Puetan hänet kultiin, silkkiin Ja kalliisiin kivihin.» Näin lausuvi, kullat hohtaa, Ja immyt tuo punottaa, Ja hän rientävi luo, kädellänsä Sen poskea koskettaa. Mut polttava liekki lensi Ukon silmähän raukeeseen, Ja hän nousi ja leimuvan katseen Hän viskasi vieraaseen. »Pois, röyhkeä!» niin hän huusi Tuen ottaen sauvastaan, »Pois, röyhkeä; pois kätes riettaat! Impi olkohon rauhassaan. »Veren kansastas olet juonut, Hien, työn olet ryöstänyt, Ja tahdotko kunnian vielä Vaivaiselta riistää nyt? »Se kallis on kullall' ostaa. Pois, pois tuo lahjas vie! Häpeäll' en liikkunut vielä, Ei tarpehen nytkään lie. »Jos niin sen tahtovi Luoja, Voin kuolla ma näljissäin, Mut lapseni kunniaa myydä, Ei, herra, se ei käy päin.» Hän istui, kullan pyyhkäs Tyköään, kuni polttanut ois; Mut vieras vait, puhumatta Rahat otti ja hiipi pois. Ja riemastuin tytär juoksi Isän helmahan herttaiseen, Ja hiilokseks tuli riutui, Pois hiipuen hiljalleen. Kansanvalistusseuran kalenteri 1882. LEENA. Ja Leena istuvi kankaallaan Ja morsiusseppel on kulmillaan. Lyö pirtaa, niisiä helskyttää, Ja oudosti silmä se välkähtää. »Oi laps, mikä kiire sull' on työ? Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö.» --»En, en, mua vartovi armahan', Ma morsiusvaatetta valmistan.» --»Oi raukka, sun ruumiis raukee pois.» --»Oi jospa se vieläki raukeemp' ois.» --»Sun silmäs tuike se tummenee.» --»No, tummetkoon, se ei haittaa tee.» --»Sun poskeltas puna pois putoaa.» --»Mun kultani lempivi kalpeaa.» --»Oi, turha on toivosi, onneton, Sun petti hän, hällä jo toinen on.» --»Ei pettää voi minun kaivattun', Ens sunnuntaina hän noutaa mun.» Käy pirta ja niidet ne helskähtää Ja oudosti silmä se välkähtää. Pyhäaamu on, tyynt' yli vetten, maan, Ja huomenkello se kaikuu vaan. »Laps, nouse, päivä jo kirkas on, Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon.» Mut Leena hän työnsä on päättänyt Ja vaivoistansa hän huokaa nyt. Ja tyynenä nukkuvi vuoteellaan, Ja morsiusseppel on kulmillaan. Ja hääpuku valkea yllähän, Ja valkeamp' entistään on hän. »Jo kirkonkellot ne yhteen soi, Oi lapsi raukka, mik' on sun, oi?» Hän kättä sen koskevi kalpeaa, Mut vastaukseks likistyst' ei saa. Hän suutelon painavi huulillen, Ei tunnu henkäys lämpöinen. Hän posken poskellen lähentää, Mut kylmä ja valju se on kuni jää. Kansanvalistusseuran kalenteri 1882. JOHANNES TAKASEN MUISTOKSI. 12/11 1885. Ylähällä pilven reunall' on linna kuulakas, Ja immyt kaunokainen sen linnan valtias-- --Ken oivaltaa mikä suurin on voima maallinen, Saa valtakunnan kaiken ja morsioks impyen. Ja arvot, vallat rientää, sanat valtian kuultuaan, Ja mahtavat, rikkaat hohtaa hopeassahan, kullassaan, Ja kulkee nuoret, vanhat ja viisahat tieteissään, Mut vastaust' ongelmoiseen ei arvaja yksikään. Ja saapuu siihen myöskin laps mökkisen ahtahan, Ujostellen seisoin kesken tuon joukkion mahtavan. Lumouksissaan hän seisoo, ja linnan immyt tuo Hänehen niin vienon katseen kuin tähtösen tuikkeen luo. Hänt' oudot silmät seuraa, kenties joku karsas myös: --Häävaatteit' ei ole ylläs; mikä täällä sun ompi työs? Sun tuntematon sukus ompi ja heimosi maineeton: Sunlaisest' ei sikiöstä kaunottaren voittohon! Mut on kuni nuorukaisen tuli valtais taivainen, Niin leimuvan kirkas hohde sen lentävi kasvoillen. Sun, immyt kaunokainen, tytär linnan kuulakkaan, Sun voittaaksen' veren' uhraan sen viimeiseen pisaraan! Matalaisessa mökkisessä Mies kalpea askartaa, Kylm ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se leimuaa. Tulisimmat aattehensa Kivehen hän veistäen luo, Ja sirpalehet säkenöiden Ylt'ympäri lentää nuo. Ja hahmon saa kivi kylmä Ja möhkäle muodostuu.-- Mut viel' ei säihky silmä, Viel' ei hymyhyn käy suu. Tulikuumast' ahjostansa Ihanteita hän taasen luo, Ja sirpalehet säkenöiden Taas ympäri lentää nuo. Saa silmä ja huulet muodon.-- Mut viel ei valmis työ: Kuvass' ei ole henkeä vielä, Ei sykkien rinta sen lyö. Palavaiseen nyt povehensa Hän patsahan painaltaa, Sydämmestähän hengen virran Hän siihen johdattaa. Ja on kuin sais kivi hengen-- Ja hän vaipuvi juureen sen, Näin oivaltain mikä suurin On voima maallinen. Nyt on suru Suomenmaassa, Suomi=äiti itkusuin Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin; Huokauksen lähettääpi aalloiltaan ja metsiltään Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään. Voi, kuin lyhyeks sen miehen elinlanka laskettiin, Joka jo niin nuorna ehti ylös taiteen korkeuksiin! Pukenut ois äitikullan helmill' ihanteiden hän, Jos ois hälle, niinkuin muille, suotu hellyytt' enemmän. Mutta muillen antanut ol' äiti maidon rinnoistaan, Ja kun raukan tuli vuoro, läksi usein verta vaan. Nurkuiko hän siitä? Eikä. Hyvin tunsi äidin hän: Viluss' ehkä täyteläämmän toivoi viljan kypsyvän. Senvuoks mielellään hän kärsi puutetta ja nälkääkin, Tyytyvä kuin laps, jos joskus katse häneen luotihin; Toivoi vaan, kuin talven alla oras toivoo kevähän, Kevään kauniin joutuvan ja jään ja lumen lähtevän. Ja se joutuikin se kevät. Päivä lämmintänsä loi; Luonto loisti, elo uhkui, oras nousi, vihannoi.---- Äiti helmans' avas, siihen sulkeakseen armastaan-- Sylihins' ei edes saanut hänen kylmää ruumistaan! Senvuoks Suomenmaass' on suru, senvuoks äiti itkusuin Purkaa kesäkaunisteensa, suruharsoon pukeuin; Huokauksen lähettäapi aalloiltaan ja metsiltään Haudallen, joss' ijäks häitä toivo kaunis kätketään. Kaikuja Hämeestä 1886. KANTAATTI TOHTORIN= JA MAISTERINVIHKIÄISISSÄ 31 PÄIVÄNÄ TOUKOKUUTA 1886. _Kööri_: Valohon, valkeuteen sa nouse, henki, Koroita lentos avaruutehen, Ja tiedä ett' on voima ylhäinenki Vaan laina lähteest' ikivalkeuden. _Soolo=kvartetti_: Mut loistoansa jos se muusta johtaa Ja _uskon_=valostaan näin vieraantuu, Kuin lentotähti vaan se hetken hohtaa Ja syttyessähän jo valjentuu. Tai on se öistä valhetulta väärää, Mi tiedustajan harhateille vie, Jos _toivon_ täht' ei sille suuntaa määrää Ja ijäisyyteen sen ei viittaa tie. Jos sielt' ei, _rakkauden_ liedest' aivan, Valolleen lämmön hehkua se tuo, Sen valo valju on kuin talvitaivaan, Mi jäätää vaan, mut lämpimää ei luo. _Kööri_: Valohon, valkeuteen sa nouse, henki, Koroita lentos avaruutehen, Mut muista ett' on voima ylhäinenki Vaan laina lähteest' ikivalkeuden. 1. _Kööri_: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon, Ennen aikojen alkua valtas kohoaapi Ja ainiaksi kiitos, kunnia Sinun on. _Altti=soolo_: Kah, taivaan tähdet radoillansa Iäti Jumalalle kantaa kiitostansa, Ja päivä kertoo päivällen. Kaaoksen kohdust' aamu käskystäsi saapi... _Sopraani=soolo_: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi. Sa meille kevään aina uudistelet, Auringon käsket kaikki kirkastaa; Sa käsket ruohoin maasta versoella, Ja raikkaan kastehen ilmoja puhdistaa, Ja tuulen taivahalta pilvet pyyhiskellä. _Altti=soolo_: Sinä viimeksi loit myös parhaan luomistasi, Ihmisen, maailmaas ihailemaan, Sa hänen annoit hallita maata, Vaan Sua yksin aina kuulla, palvella. _Kööri_: Oi, suuri, mahtava on Herra Jumalamme, Kun voimassaan Hän ihmisille ilmestyy. Kun näkyy vuori Sinain Ja ilmi patsain Jumala saa tulisin,-- Ja silmihimme tunkeu säde valostansa, Mit' ilmoittaa jylinä, pauhu ilmojen Ja leimaus ja kuohu elementtien? Sisin maa jopa järkkyy! Herra, jo tahdotko luomasi hävittää? Hetkikö tullut nyt on, pielet ilman kun kaikki särkyy? _Altti=soolo_: Sa kansallesi liiton lujan vahvistit, Jok' ikuisesti rikkoumatta kestää saisi. _Sopraani=soolo_: Sa omillesi käskysanas julistit Ja tahdoit että Sinua he rakastaisi. _Kööri_: Rajaton on armos, Jumala, Rakkautta kaikki lakis uhkuu! Oi, anna meidän Sun polkus käydä, Sydämmemme puolees taivuta! _Sopraani=soolo_: Sa päästit kansas orjan kahleista, Elätit erämaassa mannalla, Ja opastelit aina suuntaan oikeahan, Ja vaadit heitä vaan rakastamahan. Sa läpi merenkin tien halkaisit Ja kahden puolen aallot asetit, Ja kalliosta panit veden vuotamahan. Ja vaadit vaan heitä juomaan janoissahan. _Trio_: Epäillen, toivotonna Sua pelkäs kansa, Joll' yhä osoitit Sun hyvyyttäsi vaan. Sua eikö voinut rakastaa se kohdastansa Ja Sinuun luottaa kokonaan? Isännän vihaa orja piillä saapi, Vaan lapsi isäns' ääntä noudattaapi, Mut Jumalaansa, Luojaa, Vapauttajaa, Ihminen vastustaa. _Kööri_: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon! 2. _Sopraanit yhdessä_: On taivaalle syntynyt tähti! Kah, Betlehemin soimessa syntyi poikanen. Hän syntyi majoiss' alhaisten, Ei sijaa saliss' ylhäisien. Miks syttyi taivaan tähtönen? _Altit yhdessä_: Jo poikana templistä, viisahitten hän joukost' löyttihin: Ettekö tiedä huoneiss' Isäin ain' asua mun tulevi. Niin kasvoi voimaan, viisauteen hän, ja varttui suuriin tekoihin. _Tenoorit yhdessä_: Ken olet Sinä? Mikä täällä tehtäväsi? Miss' astelet, rauha vain käy jäljissäsi! _Bassot yhdessä_: Niin kului aika armas nuoruuden, Niin kasvoi poika Betlehemin, Kuin me, mutta tahraamattomin mielin. _Kaikki_: Ken Sa oot, synnitön oi poika ihmisen? _Duetti köörin kanssa_: Oi, kuin autuas on laps, joka Herran suojass' varttuu, Viattomalle rauha, siunaus ylhäältä aina karttuu; Kaukana siimehessä puhkeaa, Kuin lehdon kukka versoelee, Ja myrsky maailman viattomuutt' ei saastuttele. Lapsen ajat armahaiset, Suojassa Korkeimman murheitta soluvaiset!-- Niin nuokuvi laaksossa valko=lilja mättähältä, Niin nuokuu hiljalleen; se suojass' on rajuisten myrskyjen väeltä. Se yksin kukoistaa ja kiittää Jumalaa, Niin lehdon kukka versoelee, Ja myrsky raju maailman sen puhtautt' ei saatuttele. _Alti=soolo_: Oi Herra, nuorisomme anna Sa elää lapsina viattomuudessa Ja nöyrin sydämmin ja kiitollisin mielin: Sinua kuulla, palvella! Kun mailma kiusaukset tuottaa, Ken meidät enää pelastaa, Ma kehenkä uskallan luottaa? _Sopraani=recitatiivi_: Ah, himot kiusaavat, ja vaarat uhkaavat, Ja omat voimat tyhjyyteensä uupuvat, Ah, luulemme avuttomiksi jäänehemme. 3. _Kööri_: Oi, Herran Sanaa kuunnelkaamme pyhää, Se voiman uuden sydämmeemme luo, Kuin lounastuulten viima yhä Keväisin vuokot urvusta tuo. 4. _Kööri_: Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu? Kelle kohtalon arvoitus himmi selviää? Kuink' yhtyä konsa voi vaivaan ja kuoloon iki=elämä? _Kaksois=kööri_: Ah ihmiskunta, toivo ijäisyyden jätä, Jo hiekkaan kuivui juuret sen! --Ei, sinut suojaa Herras, luota Hänehen! Ei Herran Sana petä! Ma näen ihmiskunnan vaivoin sortuvan, Se rikostensa palkkaa kauemmin ei vältä. --Ma näen uuden aamun saavan ylähältä, Jo kultaavi koi taivahan! --Voi kuolo ikuinen!--Kautt' armon saadaan voitto! --Kirot toivottomain!--Riemu soi, kaikuu soitto! _Kööri_: Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu? _Sopraani=soolo_: Pelkonne heittäkää, Hän lempee täynnä on, Sit' osoittaapi meille aina. _Kööri_: Uskossa toivokkaina Luotamme varmoin, varmoin armohon! _Trio köörin kanssa_: Sydämmen uskovan rauhoa ken järkyttää? Se antau Jumalaan ja Häneen taipuu, Ei vainen itseensä. Maailman onnet maahan jos vaipuu, Niin voima ylhäinen, tuo taivaan rauha jää. 5. _Kööri_: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon, Ja kiitostas maa soikohon, aina, ain' soikohon! HÄMEENLINNAN LYSEEKARTANON VIHKIÄISISSÄ 17/9 1886. Linnoitusko se tässä Kummullaan kohoaa Ja maan ja vetten yli Ylpeesti katsahtaa? Mut miekat tääll' ei välky, Ei sotatorvet soi, Ja tääll' ei vinhaa tultaan Tykitkään salamoi. Eik' ole täällä miehet Puetut teräksin, Mut linna tää on sentään, Ja linna vahvakin. Ja salamoikin täällä, Mut tiedon tulta vaan, Ja miekkakin se välkkyy, Mut hengen miekka vaan. Ja linnan puoltajoina Ja miehistönä ken? Ei rautakourat urhot, Vaan parvi hentoinen. Nuo aamun kastehelmet, Nuo heinät helvepäät, Nuo korret, jotka kaataa Vois syksyn myrskysäät. Mut niissä sentään suoja On koko Suomenmaan; Ja niitä linnan Herra, Hän käyttää nuolinaan, Kun tulee häätää sorto Tai veltto penseys, Ja raikast' ilmaa saada, Valaista pimeys. Niin, linna tää on sentään, Ja linna vahvakin, Vaikk' ei sen ole urhot Puetut teräksin. Ja linnoja kun näitä On maassa sankka vyö, Pimeyden poistuu valta Ja poistuu kansan yö. Kaikuja Hämeestä 1890. AUGUST AHLQVISTILLE. Ylioppilasjuhlassa 27 p. marrask. 1886. Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin, Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin, Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi, Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii. Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten, Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen, Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun: Sydämmeen Sinä katsoit, muut katsoi pukuhun. Lemmestä silloin poves se säkeniä loi, Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi, Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan, Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan. Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit, Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit; Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit, Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit. Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi, Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili, Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi, Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi. Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää, Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää, Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on Ja runohelmes hälle koriste verraton. Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon, Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi, Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi. Kaikuja Hämeestä 1890. LAULUN VOIMA. Yöllisessä Terhenessä Ja umpimailla Kulki kansa Johtoa vailla, Heimoansa Ei heimo tunne, Ei tiedä kunne Matka lie, On outo tie, Ja ilmat virvat Ne harhaan vie. Kuka joukot harhaillehet Kokoon kutsuu eksynehet? Kuka tenhosanan sen Lausuu mahtipontisen, Joka tenhovaipan poistaa, Että päivä kirkas loistaa? Kautt' ilman, kuules, soitto kaikuu, Se niinkuin koski kohisee, Ja metsät, vaarat vastaan raikuu, Ja terhenet ne pakenee; Ja päivän liekin hohtehessa Mies seisoo, soittain kanneltaan, Ja »Maamme»=laulun kaikuessa Eteenpäin viittoo kansoaan. Sydämmen värähtääpi juuret Ja povi innon tulta lyö, Ja vanhat, nuoret, pienet, suuret Yhdistää lemmen taikavyö; Ja joukot harhaavat ne yhtyy, Yks tunne kaikki valloittaa, Tuhanten äänet yhteen ryhtyy, Kun »Maamme»=laulu raikahtaa. Se tunnussana johtonansa Ja lemmen liekki rinnassaan Eteenpäin taistoon kulkee kansa Ja voittohon tai kuolemaan; Ja riita, viha, vaino raukee, Kun soipi äidin nimi tää, Veljellen veljen syli aukee, Kun »Maamme»=laulu helkähtää. Nyyrikki 1888. TERVEHDYSSANOJA V:n 1890:n maistereille. I. Sanotaan, että muinoin Tääll' onness' eleltiin, Ja kanteloita tehtiin, Soiteltiin, lauleltiin; Mut Louhen musta valta Iloa kadehtii Ja vaskivaaran poveen Meilt' aurinkoisen kahlehtii. Ja kansa synkiössä Nyt teitään hapuilee, Kynnykseen omaan lankee Ja maillaan harhailee, Yön karvan muoto saapi Ja mieli apeutuu, Ja heimo heimostansa, Laps äidistäänkin vieraantuu. Valoaan kansa turhaan Pelastaa yrittää: Kukistuu salon honka, Petäjä lakkapää, Rutimoraidat kaatuu Ja pyhät karsikot, Mut auringon vaan kätkee Pimeän vuoren onkalot. Ja kirkastellaan miekkaa, Hiotaan tapparaa, Ja kansan mahtimiehet Ne taisteluhun saa, Pimeyden vartioita Kuin kortta kaadetaan, Mut vaskivaaran peitoss' On aurinkoinen yhä vaan. Ja lyödään pyhää arpaa, Luetaan luottehet, Nuo syntysanat syvät Ja vakaat, ainaiset, Laulunkin sävel vieno Ja hurmaavainen soi, Mut päivän päästösanaa Ne eivät selvitellä voi. Nyt tuli valon mailta Ylimys ylhäinen; Ja hänen sieluuns' aatos Välähti taivainen: »Avuillaan ylevillä, Jos Jumala sen suo, Monenkin kansan verraks Kohota voisi kansa tuo.» »Sen oman arvon tuntoon Ma tahdon nostattaa Ja omin neuvoin käymään Ja ilman talujaa; Sill' aseet annan, joilla Sitoa voi se yön Ja pimeyden kaulaan Takoa vahvan kahlevyön.» Ja tiedon paja nousee Kuin taian kautta jo: Alaisimeksi pannaan Maan vankka kallio, Ja kansan merest' aineet Takeiksi tuotetaan, Ja kansan kaikki tarmot Ne pannaan tulta lietsomaan. Ja yöt ja päivät kaikuu Vasaran kalkkehet Ja synkkään ilmaan säihkyy Tulena säkenet, Ja kahleiks sitkeiks liittyy Nyt rengas renkaasen, Ja vähitellen horjuu perustus vankka pimeyden. Ja valon juova tuolla Jo päivää ennustaa, Laps äitinsä nyt löytää, Nyt heimo heimon saa, Ja valon voittovirsi Nyt kanteloista soi, Kun yön on valta mennyt, Kun taasen koittaa päivän koi. Neljännes vuosituhatt' On siitä vierryt, vaan Kahleita Louhen vallan Tääll' aina taotaan; Ja yhä kauemmaksi Se poistuu valju yö, Ja yhä kirkkaammaksi Se valkeneepi päivän työ. Mut aina säkeneitä Kun säihkyy ilmoihin, Ja aina uus kun rengas Niotaan kahleihin, Pehr Brahen »kreivin aikaa» My