The Project Gutenberg EBook of Suomalaisia kirjailijoita, by Eino Leino This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Suomalaisia kirjailijoita Author: Eino Leino Release Date: September 12, 2004 [EBook #13445] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA *** Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA Pikakuvia Kirj. EINO LEINO 1909. SISÄLLYS: siv. Esisana.................................................... 7 Elias Lönnrot.............................................. 9 A. Oksanen................................................. 27 Aleksis Kivi............................................... 43 Yrjö Koskinen.............................................. 63 Kaarlo Bergbom............................................. 73 Suonio..................................................... 83 A. Meurman................................................. 93 Pietari Päivärinta........................................ 103 J.H. Erkko................................................ 119 Kaarlo Kramsu............................................. 137 Arvi Jännes............................................... 153 Paavo Cajander............................................ 163 Juho Reijonen............................................. 173 Robert Kiljander.......................................... 185 Minna Canth............................................... 195 Juhani Aho................................................ 215 Arvid Järnefelt........................................... 241 Santeri Ivalo (Ingman).................................... 257 Kasimir Leino............................................. 271 Teuvo Pakkala............................................. 289 Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme.. 297 ESISANA Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia mieleen johdattamalla. Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä elähyttäneistä aatevirtauksista. Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan, olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu. Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön erikoista luonteenomaisuutta. ELIAS LÖNNROT s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.--De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine (1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä runoja ja lauluja 1-4 (1829--31), Om finnarnas magiska medicin (1832), Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836--1837, 1839--1840), Suomalaisen talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki (1847), Oulun viikkosanomia (1852--53), Om det nordtschudiska språket (1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi (1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén, (1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866--1880), Suomen kansan muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m. Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä edullisin. Englannissa olivat m.m. _Ossianin laulut_ jo 17:nen vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa johtotähdeksi. Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oli _luonto_, vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana oli _tunne_, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle. Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von Becker _Turun Viikkosanomissa_ jo julki lausunut ajatuksen, että näitä katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa. Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksen Beckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-Karjalaan Topelius vanhemmalta. Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren, maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon koko kultuuri oli rakentuva. Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen mielikuvituksen kirkastamana. Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa, jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista». Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia. Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite, joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta ja--nykyisyyttä. Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa. Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa ja valtiollinen elämänsä. Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla. Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua». Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat! Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä! On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan. »Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa, Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.» Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman suurta kirjailijapersonallisuutta. Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä, keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa vaivaa puhuakaan? Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme. Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin. Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka sommitellut. No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti? Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään, loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa ja kansansa sielun keralla. Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai babylonialaisessa taiteessa. Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin, tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle. Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle menneisyyden. Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma. Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä, että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen kirjallisen muistomerkin _restaureeraamista_, uudesta-rakentamista. Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo: _cursando restituit rem_ (juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa. Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä: luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri kansanrunoudessa. Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme nimittää täällä _kansallis-klassilliseksi_. Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos, suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat--tahi koettavat olla--vain heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa. Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia siitä _Hirvenhiihtäjissä_ tahi eräissä hänen _Vänrikki Stoolin tarinoistaan_. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä »tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä, että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain runoilijoiden erikois-ominaisuuksia. Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta, läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja ja--tietysti kirjan ja paperin avulla--sommitella vielä suurempia kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa. Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista, puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan, painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen. Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen--ynnä myös muun elämäntyönsä--kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää, kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta. Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman kuolemattomimman kauneuskäsityksensä. Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys, koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys. Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin, yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa! Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva. Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen. Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen. Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, suomalainen _kultuuri-yksilö_, joka kaikilla silloisen henkisen viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki. Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa. Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen, piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää. Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin. Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen mahtui koko kansakunta. Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen, kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle, isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle: _olla_, mitä muut opettivat, _tehdä_, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen, osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden Pantheonissa. Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna. Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi, puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä. »Siitäpä nyt tie menevi.» A. OKSANEN s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.--Suometar (1847), Bidrag till finska spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855), Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854--1858 (1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä (1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863), Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär (1874--75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus, vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m. Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista. Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli kullankirkkaana rakentuva. Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan, mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin. »Ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa!» oli Runeberg lopettanut _Maamme_-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä. _Nuoruus_ oli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja leimuava: _isänmaa_. Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto. Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka suuntaan äärettömät näköalat. Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan. Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven asiaksi. Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt, miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan? Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka taholle houkutteli? Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi, kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme: _personallisuuden vaatimus_, tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen, kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme »epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus. Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen kirjailijain sydämissä. Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset sellaiseksi. Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s. objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta. Aug. Ahlqvist--tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan on häntä runoilijana nimitettävä--oli voimakas, intohimoinen taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän juuri _itse_ usein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties voittaisi enimmän juuri siten, että hän _ei_ sanoisi sitä. Hänelle oli aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä kerrostumia. Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi, kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug. Ahlqvist! Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä ylimalkaan »uhrautua». Hän _on_ usein enemmän kuin mitä hän _tekee_, merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen. Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin. Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus, kansanrunous ja--hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena. Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta, suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille, sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa on _hänen_, eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan. Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta, tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämän _objektivisia_ taiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä inhimillisellä _urbaniteetin_-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen. »Mull' onkin puu rosopintaa, myös lienevät höyläni tylsät», saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu, se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. Ja _Kieletär_ on myöskin sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä. Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa: »Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6 p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen uskontunnustuksensa. Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia. Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien povessa tietysti kesti hiukan myöhempään: _rococo_, tämä gallialaisen kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi. Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme, ----»paimenet ja paimenettaretpa, laitumella lammaskarjojansa säännellen vain sävelillä huilun tahi talutellen punapauloin, simoa ja suudelmia söivät.» Osoittaessaan, miten »Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä, taideniekan taulull' on ihana», hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn ihailemasta vain »Italian ikiselvää päivää, Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä, olemattomia onnenmaita.» ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot, jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan. Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena, itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea piilevän povessansa. Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun, köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut: Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat, Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas urhoparvi. »Liha on ne meidän lihastamme, veri juuri meidän verestämme», todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan, silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into, _Runebergin runon_», sanoo hän itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks' runoillehen Runebergin».--Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin. Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa omalla alallaan. Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa. Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana: »Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa.» Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa marseljeesissa, joksi _Suomen valta_ sittemmin on muodostunut, suinkaan puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös: _yksi mieli_. Mutta siihen ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty. Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen värityksensä. Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen. Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin helottavat meille helmet sellaiset kuin _Sotamarssi_, _Koskenlaskijan morsiamet_, _Punkaharjun tytön laulu_ ja ennen muita kenties _Säkenien_ uljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä poljennolta: »Syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan...» Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille. ALEKSIS KIVI s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.--Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864), Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867), Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871). Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä, suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille maistereille: »Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin», hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei suinkaan ole vähäksi arvattava. Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja, mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon» Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,--että juuri hän joutui Aleksis Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi. Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se, jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A. Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä? Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen heimon sivistyshistoriaan. Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oli _ohjelma-suomalaisuuden_. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi olla _suomenmielinen_, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa, eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen liiaksi kirjailija ja liiaksi--suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan Lönnrotilla. Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän Runebergin _Maamme_-laulun-mukaelmassaankin himmenee puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa. Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia, jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa sivistys-elämässä. Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän oli niin _ainoastaan_ kirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän nousi, mutta--omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan, mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s. »suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä väliin,--samojen, jotka olivat _Lean, Kihlauksen, Nummisuutarien, Kullervon, Seitsemän veljeksen_ ja niin monen iki-ihanan laulurunon kyntävää kynää pyörittäneet. Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus, eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen, yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa, vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan kirjallisuudessa? Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen, miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus. Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään. Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti» romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna, juhlavaatteissaan. Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla. Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m. _Koskenlaskijan morsiamet_ sivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim. _Seitsemän veljestä_ mitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka paikoin lyyrillisistäkin aineksista. Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän tragiikan _(Kullervo)_ ja hilpeimmän komiikan _(Kihlaus, Nummisuutarit)_ rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat _(Lea, Yö ja päivä)_. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden, jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee. Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa (_Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi hämäryys j.n.e._), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen, shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vain _Härkä-Tuomoa_ esim. Runebergin _Saarijärven Paavoon!_ Ero on sama kuin _Seitsemän veljeksen_ ja _Välskärin kertomusten_ välillä, juopa miltei yhtäsuuri kuin se, joka _Kihlauksen_ ja _En voi_'n toisistaan erottaa. Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan, todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut. Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella rohkeudella uskalsi puhua _Nummisuutareista_ ja maailmankirjallisuuden kenties etevimmästä huvinäytelmästä _Figaron häistä_ samassa henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan runouden kauneudet täysin tajuavansa. Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan, mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan täytyi _itsensä_ astua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden kirjallisen tunnustuksen. Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin kansan-aines lainaa kansallisen runoutensa _ruotsalaisen_ kirjallisuuden piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa. Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei tullut--professoria. Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan jotka niin monessa suhteessa vaativat _Umwertung aller Werte_, kaikkien entisten arvojen uudesta-arvioimista. Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle. Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisen _muodon_ hän tahtoi säilyttää, joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim. _Hirvenhiihtäjät_, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on laita _Hannassa_, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaan _Idylleissä_ ja _epigrammeissa_ taikka _Vänrikki Stoolin tarinoissa_, joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan. Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset, eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen» realisminsa) luo _Kuningas Fjalarissa_ kokonaan uuden muodon itselleen, plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs, muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen. Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo parhaiten--sankareita. Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. Juuri _Härkä-Tuomossa_ ja _Saarijärven Paavossa_ tulee tuo ero esille mitä silmiinpistävimmin. Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan, etupäässä juuri--Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa suomalaisen kansallishengen mukaisesti. Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki, jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi, luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää, niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen, lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme, kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä autuaitten asuinsijoille. Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään, leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään, tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin, lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä, josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki--mustalaisetkin--ovat yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa elämäntarkoitustaan. Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä» sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia piirteitä. Täällä hän on täysi realisti. Mutta _metsä houkuttelee_, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille. Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja» samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. _Äärettömyyden kaipaus_, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen tyydytyksensä. Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista, siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi. _Seitsemän veljeksen_ pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen, alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa. Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään, yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina, joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin Helsingistä singahtaa.--Siinä on Kiven huippu suomalaiseen kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi, itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on Suomi _ennen_ Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä. Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta, katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi, omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren taiteen oikea kotisija. »Tässä istun, teen ihmisiä, kuvani mukaan.» Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan: _Kullervo_. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä, omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa: »kuunnella kehrääjälintuu». Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa» tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja katoavaisuudesta. Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme. YRJÖ KOSKINEN s. 10/12 1830 k. 13/11 1903.--Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä (1852), Läseöfningar i finska språket för begynnare (1854), Nuijasota, sen syyt ja tapaukset (1857--59), Pohjan piltti (1859), Finska språkets satslära (1860), Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta (1862), Olavi Maununpoika Pariisissa (1862), Opiksi ja huviksi (1863), Kertomuksia ihmiskunnan historiasta (1865--67), Lähteitä Ison vihan historiaan (1865), Sur l'antiquité des Lives en Livonie (1867), Oppikirja Suomen kansan historiassa (1869--73), Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen itsenäisyydestä (1870), Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta (1875), Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879), Tutkimus maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana (1881) y.m. Aleksis Kivi keskellä, toisella puolen Oksanen _Kielettärensä_ kera toisella puolen _Kirjallisen kuukauslehden_ miehet: se on se yksinkertaistutettu kuva, minkä suomenkielinen kirjallisuus tarjoaa 1870-luvun kynnyksellä. Aivan yksin ei Kivi siis suinkaan seisonut ajassaan. Olihan hänellä mahtava tuki jo Cygnaeuksessa, aikansa eittämättömässä kirjallisessa auktoriteetissa, kannattivathan häntä myös Kirjallisen kuukauslehden miehet, joiden piiriin sisältyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomenkielisessä kirjallisessa elämässä oli älykkäintä, kyvykkäintä ja sivistyneintä. Mainitaanpa hän itsekin kerran saman aikakauslehden kaunokirjallisen osaston hoitajana, joskin hänen suoranainen toimitustyönsä siinä taisi supistua mahdollisimman vähäpätöiseksi. Kirjallisen kuukauslehden miehistä taas on Yrjö Koskinen ensin mainittava. Hänen pääasiallinen elämäntyönsä lankeaa tosin suomenkielisen kirjallisuuden ja samalla näiden tilapäisten pikakuvien ulkopuolelle. Kuitenkin hän kuuluu niiden puitteisiin siltä pieneltä osalta, minkä hänen puhtaasti kaunokirjallinen tuotantonsa ja tunnettu kiistansa A. Oksasen kanssa muodostavat. Edellisen me voimme kuitata tässä sangen lyhyesti. Paljoa ei Yrjö Koskinen varsinaisena kaunokirjailijana vaikuttanut, mutta kuitenkin sen verran, että on myönnettävä hänellä olleen luontaiset lahjat sellaiseksi. Hänen _Pohjan pilttinsä_ on erinomainen historiallinen novelli, hänen harvat runoelmansa taas huomattavia raikkaan tunnelmansa ja klassillisen, etten sanoisi ylimyksellisen, kielenkäyttelynsä tähden. Uranuurtavaa laatua oli sen sijaan hänen kirjallinen toimintansa historioitsijana. Yrjö Koskisen kuvaava, täsmällinen esitystapa yhdessä hänen itsenäisen arvostelukykynsä ja suomalaisen kansallishengen läpitunkeman personallisuutensa keralla antavat eräille hänen historiallisista teoksistaan, kuten esim. _Nuijasodalle_, suuren kirjallisenkin viehätyksen. Tyyliniekkana, suorasanaisen suomenkielen kirkkaasti, selvästi ja sivistyneesti kirjoittajana, on hän muistettava yhtenä oman aikakautensa kaikkein ensimmäisistä. Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan »yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin _fennomanian_ inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja, toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija. Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi _toteuttaa_ mestarinsa ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä, joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat. Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: _seis!_ silloin kun hänen oma käskynsä kuului: _eteenpäin!_ Hänen täytyi silloin lyödä syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen. Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen äärimmäinen johtopäätös. Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään ollut vielä kyllin _sivistynyt_ maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m. Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä? Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa. »Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan _Päivä koittaa_: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan ja rakastamaan Ruotsin lakia: _Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos_, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: _Valtiollista_ v. 1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin Oksanen--jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen--sanoo: »Yks _Kaarle_ meitä johti, yks _Kustaa_ kumpaakin, yhteinen _Lützin_ kenttä ja _Narvan_ tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa--samoin kuin sen kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä latuja---ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä vastustamaan: _Porthanin kuvapatsaan paljastettua_. Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta, ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä varten.--Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin erottaneet. Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä: »tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja »vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan» (Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin: »Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkain humina ja luonto ja muu...» KAARLO BERGBOM s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.--Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907): Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867), Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m. Toinen Kirjallisen kuukauslehden miehistä, jota ei tässä yhteydessä ole unohdettava, on Kaarlo Bergbom, vaikka hänenkin varsinainen elämäntyönsä jää oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden ulkopuolelle, niin lähellä sitä kuin hän teatterinjohtajana tulikin toimimaan ja niin merkitsevästi siinä asemassa myöskin kirjalliseen elämäämme ylimalkaan vaikuttamaan. Hänen näytelmänsä, joista vain toinen, _Paola Moroni_, on suomeksi kirjoitettu, ovat aito romantikon: huomaa heti, että Victor Hugo on seisonut kummina niiden kastetilaisuudessa. Sama henki tuulahtaa meitä vastaan myös hänen suorasanaisista novelleistaan: _Belsazarin pidot, Julian, Aarnihauta, Sydämiä ihmistelmeessä_, kaikki yllämainitussa aikakauslehdessä ensi kerran ilmestyneitä. Vilkas, eloisa, mielikuvitus, tavallista suurempi sommittelukyky ja keveä, pakinoiva esitystapa ovat tämän vaatimattoman kaunokirjallisen tuotannon kannattavia ominaisuuksia, pian silmiinpistävän, älyllisen, kriitillisen aineksen ylivalta taas sen erikoisuus suomenkielisessä kirjallisuudessa, joka ennen häntä ja vielä kauan hänen jälkeensä nojautuu niin pääasiallisesti tunteesen ja tunnelmaan, havaintojen ja mielikuvien naiviin, tuoreesen pohjasävyyn. Juuri naivin tunnelmapohjan puute lienee ollut sisällisesti merkitsevin este Bergbomin enemmälle kaunokirjalliselle tuotannolle, kankeus suomenkielen käyttelyssä taas ainoastaan ulkonainen syy eikä sellaisena suinkaan voittamaton. Selityksen kumpaiseenkin saamme, kun muistamme, että hän oli syntynyt maamme silloisen ruotsinkielisen intelligensin huipulla, sen »suuren nurkkakunnan», jota--hänen omien ivallisten sanojensa mukaan eräässä näistä novelleista--»sanotaan maamme sivistyneeksi yleisöksi». Hän on ensimmäinen _kaupunkilainen_, ensimmäinen todella kriitillinen henki suomenkielisessä kirjallisuudessa. Sellaisena täytyy hänen huomionsa luonnollisesti jo varhain kiintyä etupäässä niihin taidemuotoihin, jotka ovat erikoisia kaupunki-yhteiskunnalle ja vasta sen helmassa syntyvät ja menestyvät: oopperaan ja teatteriin s.o. yleensä esittävään taiteesen. Esteetikkona, Cygnaeuksen jälkeläisenä, jota hänestä myös toivottiin ja joksi hänellä Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaistuista arvosteluista ja tutkielmista päättäen myös oli niin monipuoliset edellytykset, hän ei arvattavasti olisi voinut löytää täyttä käytäntöä puhtaasti luoville kirjallisille kyvyilleen. Teatterinjohtajana ja kotimaisten näytelmäkirjailijain työtoverina tulivat kaikki hyvään tarpeesen, puhumattakaan hänen todellakin poikkeuksellisesta _hallinnollisesta_ kyvystään, joka näyttämön maalattujen seinien sisällä niin usein ja niin mielellään saattoi hänet edustamaan n.s. »valistuneen yksinvaltiaan» perikuvaa. Bergbomin kaunokirjalliselle tuotannolle antavat omituisen--ja mielestäni pääasiallisen--viehätyksen ne pienet kultuurikuvat, joita hän joskus novelleihinsa siroittelee, kuvat Suomen sivistyneen ylimystön seura-elämästä viime vuosisadan keskivaiheilla ja sen henkisestä läpileikkauksesta yleensä, kaikki tietysti nuoren kynäniekan sarkastisella silmäparilla katsottuina. Tyypillinen siinä suhteessa on se itäsuomalainen, taikka lähemmin määriteltynä, viipurilainen ympäristö, mihin novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ on sijoitettu: jalosukuinen neiti Aurora von Sportelsköld polkuaviossa (»mesalliansissa») pienen, pyylevän tullinhoitaja Pomeranslundin kanssa, joka päivät pitkät saa kuulla siitä »helliä viittauksia», poika Feodor »pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin», sekä tytär Constance, »sivistyneen fröökinän» ihanne, puhuva viittä kieltä, »käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä _con tutta la forza della desperazione_, lukenut Kalevalan franskaksi käännettynä, on ihan vapaa muista ajatuksista ja tyhmästä runollisuudesta--on täydellinen», päättää tekijä myrkyllisen luonnekuvansa. Keskustelu tässä perheessä käy osittain ranskaksi ja niiden rajamerkkien välillä, jotka sellaiset sanat kuin »paali», »valkoinen tyllihame», »luutnantti Dunasjeff», »ensimäinen valssi», »Mirgorodin rykmentti» y.m. muodostavat. Venäläinen upseeristo on naisten aurinko, se, »jonka ympäri heidän unelmansa planeetteina kiersivät», ja tärkeimmät kysymykset taas--tosin ennen tanssijaisia--esim. siitä, onko krinoliini enää muodinmukaista. Lisätkää siihen vielä »Puolan kaunotarten kuningatar», everstinrouva Vanda Lubomirska--»kaksi tulta saihkyvää silmää», hartiat »kuin Canovan veistämät» (tietysti Canovan!)--ja vanha suomalainen kanteleensoittajatar nimeltä Vappu (tietysti Vappu!), ja ympäristö on valmis, tuo »ruotsalais-venäläis-franskalainen sekasotku», jossa päähenkilön, ja hänen mukanaan tekijän nähtävästi, on »niin ihanaa kuulla suomalaista ääntä» nälkämailta saapuneen Vapun suusta! Eikö siinä ole jo täydellisesti tapahtunut se sivistyksellisen ja valtiollisen muukalaisuuden yhteensulaminen, jota suomalaisuuden isät pelkäsivät ja jonka vuoksi heidän mielestään oli kiiruhdettava herättämään kansaa taisteluun ainakin edellistä vastaan? Novellin juoni ja henkilöiden sen kautta ilmenevä sielun-elämä ei ole vähemmän tyypillinen aikakaudelleen: Vappu soittaa kanneltaan, Vanda Lubomirska hyräilee puolalaista kansanlaulua, edelliseltä kuolee lapsi nälkään, jälkimmäinen kaatuu kapinallisten puolalaisten armeijassa, jota hän upseerin valepuvussa on johdattanut taisteluun Czerniko-luostarin luona! On vaikea sanoa, kuinka paljon tässä novellissa yleensä on itsetietoista, kuinka paljon itsetiedotonta kritiikkiä olevia oloja vastaan, sillä yhtä tyypillisiä ovat tekijän omat kuvaukset esim. Vapun laulusta--»hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtele vaisuudesta» j.n.e.--taikka häntä kuuntelevasta Vanda Lubomirskasta joka laululavan alla »mustassa hameessaan sypressipuiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen». Sangen mieltäkiinnittävä inhimillinen todistuskappale on novelli _Julian_, jonka tyyliin ranskalaisen kirjallisuuden viljeleminen on painanut helposti huomattavan leimamerkkinsä. Se on romantinen kertomus romantisesta, runoileskentelevasta nuorukaisesta, paroonin pojasta, joka lakkaa kirjallisesta tuotannostaan sen vuoksi, että hän huomaa, miten »sen arvo kokonaan riippui niistä vieraista kirjailijoista, joita viimeksi olin lukenut». Hän julkaisee kuitenkin runovihon nimeltä »Yön hattaroita», muutamat arvostelijat, joille hän on lainannut rahaa, muutamat »vanhat virnakat», jotka pitävät hänen mustaa tukkaansa ja kalpeata laihuuttaan »varsin viehättävänä» ja »muutamat nuorukaiset, jotka katsoivat neron ja runollisuuden tunnusmerkiksi ainoastaan eriskummallisuutta», julistavat hänet heti suureksi runoniekaksi. Pieni Werther-tarina, pieni rakastuminen alhais-säätyiseen Magdaleenaan, antaa sisällyksen hänen elämälleen, hän harhailee isänsä tahdosta kahdeksan vuotta ulkomailla, suutelee milloin »Turjan punaverisiä, milloin Espanjan ruskeita kaunottaria», ja kun hän vihdoin palajaa kotimaahansa, on Magdaleenasta tullut hänen veljensä aviovaimo. Ulkomailla hän vielä entistä selvemmin on tullut huomaamaan, että hänestä ei ole alkuperäiseksi kirjailijaksi. Hänellä on kyllä mielikuvia, mutta heti kun hän koettaa kiinnittää niitä paperille, niin ne »väljähtyvät», ja hänen teoksissaan tulevat »muiden kirjailijain ajatukset, tunteet ja lausetavat selvästi näkyviin». Hän on kuitenkin liian ylpeä sitä itselleen tunnustaakseen: kotona hän on syyttänyt oman maansa ahtaita oloja, ulkomailla hän syyttää koko vuosisataa »mahdottomaksi kaikkeen runoiluun». _Julian_ on epäilemättä nuoren Bergbomin ehein ja luonteenomaisin taideteos, jonka päähenkilössä romantinen mielikuvitus ja romantinen ironia yhtyvät hänelle niin kuvaavaksi ja tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Sen jatko ei ole vähemmän mieltäkiinnittävä. Kohtauksien »draamallinen» asettelu, ympäristön salonkimaisesti koristeellinen järjestely, huippuunsa kärjistetyt ristiriidat ja niiden teknillisesti kepeä, sielullisesti sangen ylimalkainen ja kaavamainen suorittelu, kaikki ovat tekijän kirjalliselle maulle ja tulevalle teatterinjohtajalle yhtä tunnusmerkilliset. SUONIO s. 19/5 1835 k. 28/3 1888.--Mansikoita ja mustikoita (1860), Kuun tarinoita (1860), Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana (1862), Maiden ja merien takaa (1864-66), Runoelmia (1865, 1869), Helmivyö suomalaista runoutta (1866), Andersenin satuja (1869--1880), Kertomuksia Suomen historiasta (1869-1880), Pienokaiset (1869), Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa (1872), Viron kielioppi suomalaisille (1872), Kotieläimet (1872), Suomen kuvalehti (1873-1880), Minun äitini (1875), Kylän lapset (1880), Suomalaisen virsikirjan historia (1880), Kullervon runot (1882), Suomalaisen kirjallisuuden historia, I Kalevala (1883-85), Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa (1885), Suomen suku (1887), Kalevalan toisinnot (1888), Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (Kaarle Krohn, 1894), Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (Kaarle Krohn, 1897) y.m. y.m. Siitä sangen kansainvälisestä viipurilaisesta maaperästä, josta Kaarlo Bergbomin ennen mainittu novelli _Sydämiä ihmistelmeessä_ antaa meille niin eloisan pilakuvan, oli syntynyt Julius Krohn, runoilijanimeltään Suonio, suomenkielen ylimääräinen professori ja monipuolinen tiedemies. Hänen lähin sivistyksellinen vaikutuspiirinsä olisi luonnollisesti hänen syntyperänsä mukaan ollut saksankieli ja saksalainen kirjallisuus. Mutta hänen sukunsa kanta oli jo katkaistu germaanisilta juuriltaan, eikä hän voinut eikä tahtonut jäädä juurettomana puuna aaltojen ajeltavaksi. Hänelle oli omantunnon pakko tuntea luja pohja alla jalkojensa, ja sellaisen tarjosi hänelle Suomen graniitti. Hän juutti juurensa suomalaiseen maaperään ja hänestä tuli suomenkielinen runoilija, ei luonnon laupiaan luvalla, kuten Aleksis Kivestä tahi A. Oksasesta, vaan oman sisällisen valikoimisensa avoimella valtakirjalla. Ja hänen paikkansa viime vuosisadan suomenkielisessä kirjallisuudessa on Aleksis Kiven vasemmalla puolen, jos me ajattelemme Oksasen seisovan tämän oikealla sivustalla, keskimmäinen tietysti montakin päänpituutta heitä ylempänä. Myöskin Suonio oli Kirjallisen kuukauslehden miehiä. Myöskin Suonio kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan. Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus. Kiven runous oli ollut kansaa kuvaava, Oksasen runous kansaa herättävä. Niiden kumpaisenkin yllä oli keveänä, punertavana iltapilvenä leijaillut Elias Lönnrotin ja Kalevalan kansaa heijasteleva, suurissa hahmoviivoissa kangasteleva runotaide. Taikka etsiäksemme vertauskohtia maamme rinnakkaisesta, ruotsinkielisestä kirjallisuudesta: Runeberg oli ollut kansaa ihannoiva, Topelius kansaa opettava. Oksasen karu, miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa suhteessa suuresti jälkimmäistä. Heidän edustamansa suomenkielinen laulurunous kulki vielä pääasiallisimmalta sisällykseltään silloisen ruotsinkielisen runouden valtaväyliä; Aleksis Kivi oli ainoa, joka tässäkin vaarallisessa kilpailussa oli ollut kyllin voimakas säilyttääkseen oman itsenäisyytensä. Yhteistä Suoniolle ja Topeliukselle on heidän helppoutensa tuottaa, heidän keveä, luistava esitystapansa, heidän syvästi kristillinen, mutta laajasti humaaninen maailmankatsomuksensa ynnä heidän jalohenkinen, vaikka luonnollisista syistä hiukan ylimalkainen, kaksikieliseen ja yksimieliseen Suomeen perustuva kansallisuuskäsityksensä. Kumpikin he ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita, kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion _Kuun tarinat_, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa Topeliuksen _Talvi-iltain tarinoita_. Kumpikin he olivat perehtyneitä isänmaansa historiaan ja sen kertoilijoita, kumpikin niitä eheitä luonteita, joiden sopusointu ei näytä niin paljon sisällisten taistelujen tulokselta kuin hyvänsuopaisten osatarten antimelta. Voimakkainta heissä kummassakin on heidän ylevä, aina korkeisiin--ei koskaan liian syviin--päämääriin tähtäävä aatteellinen paatoksensa. Milloin he siihen kohoavat, silloin iskevät nämä lempeät miehet tulta. Mikään ei voi olla heille vieraampaa kuin »taide taiteen vuoksi». He tekevät taidetta isänmaan hyväksi ja jumalan kunniaksi. Siinä heidän sisällinen voimansa, siinä myös se heikkouden siemen, joka on kätketty heidän taiteelliseen toimintaansa. Runoilijana ei Suonio suinkaan kohoa Oksasen tasolle, vielä vähemmän tietysti tämän ruotsinkielisten runomestarien, joihin hänenkin suhteensa on vain nöyrän ja kuuliaisen opetuslapsen. Suomen_kieliseen_ runouteen hän tuo, kuten sanottu, eräitä uusia aineksia, mutta ei samassa määrin suomen _maalaiseen_, jossa ne juuri Topeliuksen kautta jo ennen häntä ovat olemassa. Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla. Hänellä on vain oma hiljainen, vienosti uneksiva tunne-elämänsä, jonka säteet kiertyvät pehmeästi ja kauniisti kaikkien Suomen palleroisten päitten ympärille. _Pääskynen_, hänen lastenlehtensä, ynnä monet sievät palaset hänen _Runoelmissaan_ kantavat siitä todistusta. Mutta lapset kasvavat ja vaativat yhä valistavampaa ja opettavampaa kirjallisuutta. Eivätkä ainoastaan lapset, vaan koko Suomen kansa, joka juuri alkaa herätä pimeissä pirteissään. Täytyy takoa, silloin kun rauta on kuuma, täytyy jakaa heille tietoja sanoin ja kuvin, sivistävää, huvittavaa ja hyödyttävää lukemista: _Maiden ja merien takaa, _Suomen kuvalehti_, _Mansikoita ja mustikoita_, _Kertomuksia Suomen historiasta_ y.m. ilmestyy. Kaikki ne ovat yhtä varmalla käytännöllisellä silmällä kuin suurella tyylillisellä taidolla toimitetut, kaikki löytävät tiensä kansan sydämiin. Täytyy kirjailemisen ohella muistaa myös tiedettään ja varsinaista toimi-alaansa. Kalevalan tutkimus, jolla tosin jo Oksasessa on etevä, mutta yksipuolinen edustajansa, ynnä Suomen köyhän, vaatimattoman kirjallisuuden hämärät alkulähteet viehättävät häntä: _Suomalaisen kirjallisuuden historia_, _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana_ j.n.e. näkevät päivänvalon. Toiset ehtivät osaksi tahi kokonaan kirjapainoon, toiset jäävät keskeneräisinä pöytälaatikkoon, josta ne sittemmin, kun häntä itseään ei enää ole olemassa, kaivaa esille hänen poikansa ja vuosikymmenien uutteralla työllä valmiiksi viimeistelee.--Hänellä itsellään on aina tuhat rautaa tulessa. Kansan kevät on nopea, ei auta torkkua toukomiestenkään. Kaikkialla tarvitaan häntä, kaikkialle kysytään hänen kirjallista työkykyään: vielä täytyy hänen olla mukana uutta suomalaista virsikirjaa toimittamassa. Hänelle käy niinkuin Oksasellekin, runous jää yhä enemmän hänelle sivuasiaksi. Mutta runotar on mustasukkainen neiti, joka ei anna anteeksi uskottomille kosijoilleen. Se vaatii miehensä kokonaan, jos sen mieli itsensä kokonaan miehelle antautua. Voisi joku ehkä edellisestä tulla siihen käsitykseen, että Suonio omassa aikakaudessaan oli vain Suomen lasten runoilija. Eipä suinkaan, myös Suomen nuorten runoilija hän oli ja on hän heille niinkin reippaita ja sointuvia säveliä kuin esim. _Suksimiesten laulu_ virittänyt. Miesiälle on Suoniolla verrattain vähän sanomista, kuitenkin tuo yksi kultainen ja paljon painava neuvo: »Pää pystyyn vaan! Sä olet mies, et halpa mato maan!» j.n.e. Mihinkään mietteen taikka traagillisten tunteiden onkaloihin ei Suonion runous koskaan tunkeudu, se pysyy aina pinnalla, aina yleisenä, helppotajuisena ja--hiukan kiusallisessa määrässä--myös helppohintaisenä. Väkisinkin tahtoo nykyaikaisen lukijan mieleen kohota toivomus jostakin rohkeammasta, itsenäisemmästä ja omaperäisemmästä sävelestä. Sellaisia ei Suonio koskaan tarjoa meille eikä voi tarjota. Kaikkein vähimmän hän voi tarjota niitä omasta mielestään, sillä hän tahtookin olla vain »varpunen», joka vaikenee kevään virkeämpien laululintujen saapuessa. Näin on käynyt ja tullee vast'edes vielä enemmän käymään Suonion laulurunouden. Ja syynä siihen on se, että hän runoilijana on umpilampi, josta ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Ainoastaan se romantiikan kalpea kuudan, joka kaikesta huolimatta yhä hänen tuotantonsa ylle heittää runollisen kajastuksensa, muistuttaa meille, että siinäkin kerran on sykkinyt inhimillinen sydän, että sekin suurena ja lämpöisenä on hehkunut isänmaalle, ihmiskunnalle ja niille valkeille voimille maailmanjärjestyksessä, joita hän oman sanastonsa mukaan nimitti jumalaksi. A. MEURMAN s. 9/10 1826 k. 17/1 1909.--Om folkskolans organisation (1856), Helsingin uutiset (1863), Ranskalais-suomalainen sanakirja (1877), Veroista Suomessa (1878), Maatilojen rasituksista (1880), Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten (1883-90), Finland (1885-88), Suomi ennen ja nyt (1890), Nälkävuodet 1860-luvulla (1892), Ehtoollispakko ja eri-uskolaislaki (1893), Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi (1893), Venäläis-suomalainen sanakirja (1895), Elämän kysymyksiä, I-III, Muistelmia y.m. y.m. Vieläkin yksi Kirjallisen kuukauslehden miehistä, Hämeen ratsutilallisten kruunaamaton kuningas, »Kangasalan karhu», kunnallisneuvos, valtiopäivämies, Suomen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa todellinen sanomalehti-kirjailija. Suomalaisen kaunokirjallisuuden kehityskulkuun nähden hän saa varsinaisen merkityksen oikeastaan vasta pari vuosikymmentä myöhempään, jolloin hän järeällä tykistöllään ahdistaa silloisen »nuoren Suomen» kirjallista maailmankatsomusta. Mutta yleisenä suomalaisen sanomalehtikirjailijan perikuvana hän on jalkeilla jo viime vuosisadan keskivaiheilta saakka, liittyen lujasti yllämainittuun kirjalliseen piiriin ja sen edustamaan aikakauteen Suomen sivistyshistoriassa. Hän on, samoin kuin kaikki hänen silloiset kalpaveljensä, kansallisuus-aatteen läpitunkema ja innostama. Kohtalo ei ole suonut hänelle tuottavan kirjailijan taipumuksia, kuten Oksaselle taikka Suoniolle, ei historioitsijan objektivista silmää, kuten Yrjö Koskiselle, ei esteettistä ymmärrystä, kuten Kaarlo Bergbomille, eikä ylimalkaan mitään niistä poikkeuksellisista ominaisuuksista, jotka voivat jonkun yksilön tuhansien muiden samanlaisten joukosta erottaa. Mutta se on suonut hänelle terveen, käytännöllisen järjen ja huolettoman aineellisen toimeentulon, halun tuumiskella kaikkea, mitä taivaan ja maan välillä on, sekä kyvyn pukea ajatuksensa yksinkertaiseen, keveään ja helppotajuiseen muotoon, jota koulunkäymätönkin maamies voi ymmärtää. Ja nämä jo itsestään varsin kunnioitettavat, vaikka eivät suinkaan mitkään ihmeelliset ominaisuudet hän kohottaa harvinaiseen korkeuteen, takoen tavattoman ilmiön juuri tavallisimmasta, neroutta hipovan kyvykkäisyyden juuri mitä keskinkertaisimmista luonteen-ominaisuuksista. Se on A. Meurmanin suuruus, se hänen erikoisuutensa suomalaisten kynäniekkain keskuudessa. Hän on kaikessa, myöskin kirjallisessa toiminnassaan, sen terveen ja vahvasti materialistisen talonpoikais-järjen edustaja, joka ei tahdo missään tulla petetyksi ja kenties juuri siten pettää enimmän itseään. Kaikki abstraktinen, kaikki harvinainen, salaman-nopea ja pilvipäinen on jo luonnostaan hänen vihollisensa, hänen ylin ystävänsä taas kaikki tukeva, kouraantuntuva, kohtuullinen, isiltä-peritty. Hänen ainoat tikapuunsa Herran taivahille ovat ne, jotka vanhan testamentin jumala jo ammoisista ajoista saakka on kaikkien uskollisten Jaakoppiensa unelmille pystyttänyt. Sillä hän suinkaan ei ole mikään »turpeesen kiinnitetty» sielu, vaikka hän on _rusticus_ ja _robustus_ kuin tuskin kukaan hänen aikalaisistaan. Hänen sydämessään asuu syvä ihanteellisempien elämän-arvojen vaatimus, jonka hän täyttää kristin-uskolla ja kansallisuus-ajatuksella. Mutta kristin-usko on jo sellaisenaan dualistinen, saati sitten tavallisen, käytännöllisen elämän yhteydessä, jossa se suorastaan voi viedä miehensä kaksijakoisuuteen. Meurman ei jaa itseään kahtia ollenkaan, vaan pysyttelee sen eheän ja kokonaisen maailmankatsomuksen perustalla, minkä Ibsen _Brandinsa_ voudin kautta on niin sattuvilla sanoilla määritellyt: »Samalla kylvää perunoita ja luoda aatteen maailmoita.» Niinkuin tarun jättiläinen hän seisoo aina jalka _Notre-Damen_ kummallakin torninhuipulla. Erittäin valaisevia Meurmanin alkuperäiselle kristillisyyskäsitykselle ovat hänen Kirjallisessa kuukauslehdessä vuonna 1879 ja 1880 julkaisemansa tutkielmat _Aikakausien henkiset taudit_ ja _Kristillisyys maailmaan eikä vaan »maailmassa»_. Mikään ei ole hänen uskonnolliselle tunteelleen vieraampaa kuin askeesi, kuin pietismi, kuin maailmasta syrjään vetäytyminen ja oman yksilöllisen hartautensa harjoittaminen vain hiljaisissa kammioissa. Päinvastoin hänen kristillisyytensä esiintyy niissä mitä elämän-iloisimpana, edistysmielisimpänä, henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin tähtäävimpänä. Se on niin sanoaksemme sitä käytännöllistä kristin-uskoa, jonka suurin symboli lienee Luther, vaikka Meurman niin mielellään tahtoo käsittää myös Herramme Vapahtajamme saman mehevän ja ytimekkään spiritualismin kanta-isäksi. »Uskonnon ydin», sanoo hän, »ei ole muutettava, mutta uskonnon piintyneet muodot ovat kenties laajennettavat.» Samaan oli hänen mielestään tähdännyt myöskin Kristuksen opettajavirka: hän oli vain särkenyt piintyneet vanhat lakimuodot.--Missä määrin tämä käsityskanta lienee meidän evankelis-luterilaisen uskontunnustuksemme mukainen, jääköön teologiemme tuumittavaksi. Että se taas ei suinkaan ole kaikkien Meurmanin myöhempien lausuntojen mukainen esim. kirkollisista uudistus-ehdotuksista, on selitettävä yhtä paljon ijän mukana kasvavan vanhoillisuuden syyksi kuin hänen aina ihanan epäjohdonmukaisuutensa ansioksi. Meurman ei ole mikään syvä-aatteinen filosofi, joka ankaralla logiikalla rakentaa järjestelmiään. Hän on ennen kaikkea subjektivinen ja _hyvin_ subjektivinen kynäniekka, joka Proteuksena puikahtaa jokaisesta pulmallisesta umpikujasta ja suoriutuu keveällä kokkapuheella suurimmastakin loogillisesta vaikeudesta. Edellisestä johtuu, että kristillisyys ei hänellä koskaan joudu ristiriitaan kansallisuus-aatteen ja sen käytännöllisen ajamisen kanssa politiikassa, sanomalehdistössä ja yleisessä kansalaistoiminnassa. Kristityn velvollisuudet sattuvat hänen mielestään juuri yhteen isänmaataan rakastavan kansalaisen velvollisuuksien kanssa, samoin kuin aikakauden aineellinen edistys, sähkökoneet, höyrylaivat, rautatiet, kaikki hänen mukaansa aivan erinomaisesti sopivat kuuluttamaan juuri sen jumalan kunniaa, jonka valtakunta ei ole »tästä maailmasta». Kristillisen hengen täytyy vain läpitunkea kaikki aineellisimmatkin inhimilliset harrastukset. Lutherin lause palvelijasta, joka »lakaistessansa lattiaa tekee jumalalle yhtä otollisen työn kuin munkki, joka lukee messuja», miellyttää siitä syystä suuresti Meurmania, vaikka »seppä pajassansa käy nokiseksi, likaiseksi, niin kristittykin maailman raskaassa työssä». Mutta hänen uskonsa ja lohdutuksensa on, että »varmaankin tämän hikisen, nokisen työntekijän, kun hän on lopettanut raskaan päivätyönsä, Kristus pukee suuremmalla ilolla hääpukuunsa kuin tuon puhtaan, pyhyydestä säteilevän vanhurskaan, joka itsekkäässä sulkeumisessa on etsinyt vaan omaa autuuttansa». Luonnollista on, että Meurman tätä tietä johtuu valtiokirkon uskollisimmaksi kannattajaksi, eikä vähemmän luonnollista, että kansallisen valtion käsite hänelle vähitellen muodostuu sen kansallisen esivallan käsitteeksi, joka aina ja joka suhteessa on altis antamaan keisarille, mikä keisarin on, mutta myöskin jumalalle, mitä jumalan on. Kristin-uskon alkuperäisesti yksilöllinen, vallankumouksellinen ja suorastaan anarkistinen sisällys mahtuu tätä tietä yhtä mainiosti valtiokirkon kullattujen kupoolien alle kuin esim. Keisarillisen Suomen senaatin täys-istuntoon. Tämä on myöskin sen juurevan, hyvinvoivan kansanaineksen mielipide, jolle katkismus on etupäässä huoneentaulun ja neljännen käskyn kirja ja jonka tyynet, vakavat tyyssijat meidän valtiopäivillämme ennen olivat pappis- ja talonpoikais-sääty. Näin tulee Meurmanista kansan patriarkka, kaikkien »oikea-uskoisten» eittämätön oraakkeli, kaikkien »oikeamielisten» kansalaisten päämies, kaikkien »oikeasti-ajattelevien» auktoriteetti. Se on sangen paljon sanomalehti-kirjailijalle. Mutta se todistaa vain, että hän kirjallisella toiminnallaan on tulkinnut tuhansien ja taas tuhansien »tosisuomalaisten» pääasiallisimman maailmankatsomuksen. Että hän itse myöhäisemmällä ijällään katsoi kirjoittavansa ensi sijassa »hengellisesti vaivaisille», oli tietysti pelkkää vaatimattomuutta. Kyllä hän kirjoitti niin laajalle kuin _Uusi Suometar_ ja _Vartija_ suinkin levisivät. Meurmanin kirjallisen vaikutusvallan salaisuus piili hänen leveässä, aina mehevässä ja usein sukkelassa tyylissään, joka taipui esitettävän aineen ja tarkoitetun vaikutuksen mukaisesti mitä joustavimmin. Polemiikki oli hänen voimansa ja nähtävästi myös hänen suurin nautintonsa. Siinä tulivat kaikki hänen sielunkykynsä parhaiten käytäntöön, siinä hän saattoi vapaimmin ja häikäilemättömimmin antaa vallan sangen karkeatekoiselle, mutta kuitenkin vanhasta kultuuripohjasta kumpuavalle satiirilleen, poimia vertauskohtia raamatusta, maailmanhistoriasta ja milloin mistäkin yhtä yleispätevästä alkulähteestä, alkaa »irokeesi-ystävistä» ja lopettaa vihoviimeisten aikojen valtiollisiin tapahtumiin. Jos Oksanen aikoinaan oli suomalaisuuden kirjallinen isäntämies, oli Meurman myöhemmin sen tanakka työpehtori, joka tuuheiden kulmakarvojensa alta piti lakkaamatta silmällä, ett'eivät ohdakkeet hänen pellollaan saisi suinkaan yhdessä nisujen kanssa elojuhlaan saakka tuleentua. Inhimillisinä todistuskappaleina ovat hänen kolme sarjaansa _Elämän kysymyksiä_ mitä mieltäkiinnittävintä lukemista jokaiselle, joka tahtoo tutustua eräisiin suomalaisen kansallishengen syntysanoihin, sellaisena miksi vuosisatojen kehitys sen on muodostanut ja ympäröivät olosuhteet maamme sivistys-elämässä viime päiviin saakka säilyttäneet. PIETARI PÄIVÄRINTA s. 18/9 1827.--Seurakunnan kosto (1867), Elämäni (1877), Elämän havainnoita (1879-80), Pentti ja Inka (1882), Naimisen juoruja (1882), Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Kylään tullessa (1884), Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885), Isän pahat teot lasten päällä (1887), Jälkipoimintoja (1889), Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seuraukset (1893), Syyslehtiä (1900), Pikku Mari ja muita kertomuksia (1903) y.m. Suomalaisuuden päivä kohoo yhä korkeammalle, sen säteet tunkeutuvat yhä syvemmälle laaksojen pimentoihin. Ruotsinkielistä sivistynyttä säätyä kohdanneen _herätyksen_ kansallisten velvollisuuksien tajuamiseen täytyi luonnonpakosta johtaa suomenkielisen rahvaan _valistamiseen_, m.m. jo sen vuoksi, että se ei muuten ikinä olisi kypsynyt käsittämään kansallisia oikeuksiansa. Tämän kansaa-valistavan ja kansaa-opettavan kirjallisen aikakauden ensimmäinen suuri alkupiste meillä on Pietari Päivärinta, vaikka eräitä oireita siihen suuntaan jo esim. Suoniossa--ja jo kauan ennen kumpaistakin Jaakko Juteinissa--havaitaan. Päivärinta jatkaa suomalaisessa sivistyshistoriassa siitä, mihin Kivi lopettaa: ensimmäisistä suomenkielisistä sanomalehdistä. Nyt, jolloin sanomalehdet jo leviävät jokaiseen taloon ja torppaan, me tuskin voimme kuvitella, mikä suorastaan mullistava vaikutus niillä kerran on ollut maalaiskansamme sivistys-oloihin ja koko suomalaisen kansanhengen psykologiaan: _kansan_hengestä tulee _kansallis_henki, vaistomaisesta, rotutunteesen, yhteiseen kieleen ja uskontoon, yhteisiin tapoihin, ympäröiviin oloihin ja historiallisiin kohtaloihin perustuvasta suomalaisuudesta muodostuu itsetietoinen, oikeutensa ymmärtävä, henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin pyrkivä, valoa janoava suomalaisuus. _Edistys_ on ajan tunnussana. _Valoa kansalle_! kaikuu ukkosena Auran rannoilta Ruijan suuhun. Päivärinta on edistyksen mies kuin ei kukaan. Hän on itse kohonnut kerjäläispojasta, joskaan ei juuri yhteiskunnan kukkuloille, niin ainakin niin siedettävään taloudelliseen asemaan, että taival siihen lapsuuden olosuhteista jo näyttää huimaavalta. Vielä huimaavampi on hänen nousunsa henkisessä suhteessa: hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan, hän saa jo kirjoja ja sanomalehtiä, hänen lapsensa pääsevät jo kansakouluun ja hän itse kunnallisiin luottamustoimiin, joita hän hoitaa valppaasti, vireästi ja uskollisesti. Sattuma--tapaturmainen sairaus--tekee hänestä kirjailijan. Mutta hän on jo ennen kirjallisen toimintansa alkamista sen valistuneen suomalaisen talonpojan perikuva, jonka Aleksis Kivi meille _Seitsemän veljeksen_ lopussa, Jukolan nuorimman pojan Eeron hahmossa, pitkänä tulevaisuuden kaarena välkähyttää. Jos Eero itse keski-ikäisenä miehenä ottaisi kynän käteensä, rupeisi kokemuksiaan paperille panemaan ja kirjan muodossa julkaisemaan, olisi hän sivistyshistoriallisena, joskaan ei ehkä aina sielutieteellisenä ja esteettisenä ilmiönä juuri--Pietari Päivärinta. Olkoon tämä lausuttu vain huomautuksena sen yleisen sivistyshistoriallisen pohjan laajuudesta, jolta Pietari Päivärinta nousee, eikä suinkaan todistuksena siitä, että mikä Eero tahansa olisi voinut suorittaa hänen kirjallisen elämäntyönsä. Valistuneita maanviljelijöitä on meillä jo, jumalan kiitos, tuhansia. Mutta Pietari Päivärinta olisi mainittava ilmiö jokaisen vanhemmankin sivistysmaan kirjallisuushistoriassa. Edistyksen miehenä Päivärinta on luonnollisesti suuri optimisti. Ei niin, että hän ei näkisi elämän synkkiäkin puolia, pimeyttä ja kurjuutta ympärillään, virheitä ja puutteita omassa itsessään. Mutta hän on itse noussut omalla voimallaan, hankkinut tietoja ja taitoja, tullut kunnon kansalaiseksi, kuten sanotaan, joka on »ylös-otettu sekä herroilta että talonpojilta». Hän on omastakin mielestään jo siihen aikaan, kun hänen ensimmäinen kertomuksensa _Elämäni_ ilmestyy, sen »rehellisen, suomalaisen, talonpoikaisen perheenisän» perikuva, jonka »tunnustus» hänen--sivumennen sanoen ei niinkään vaatimaton--elämäkertansa pyytää olla, jotakuinkin esimerkiksi-kelpaava sekä lähimmälle että etäisemmällekin ympäristölleen s.o. suomalaiselle maalaisrahvaalle kokonaisuudessaan. Hän on toisin sanoen jo henkiseltä läpileikkaukseltaan siinä asteessa, että hän katsoo taaksepäin menneisiin vuosiin ja kestettyihin kohtaloihin, huomaa tekemänsä työn ja eletyn elämänsä kaikkine satunnaisine erehdyksineen ja kompastuksineen kuitenkin sangen hyväksi ja arvelee, että siitä voisi olla ohjausta ja opetusta monelle, joka vielä ei ole päässyt hänen suorittamansa kehityskulun alimmallekaan porraspuulle. Hänestä tulee kansan opettaja. Hänen lähtökohtansa on alusta alkaen vähemmän kirjallinen kuin moraalinen, vähemmän vaistomainen kuin käsitteellinen, vähemmän tähtäävä puhtaan mielikuvituksen nautintoihin kuin tunteen jalostamiseen ja järjen kehittämiseen. Niiden takana seisoo taas _tahto_: sen ohjaaminen hyvien valtojen palvelukseen on lopullinen päämäärä, jota Pietari Päivärinnan tuotanto aina enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti tavoittelee. Ja tuo ohjaus onkin tuiki tarpeellinen. Päivärinnan teoksista vilahtelee meidän eteemme kirjavia kuvia siitä »entisestä hyvästä ajasta», joka vallitsi meidän maaseudullamme ennen kansallista herätystä. Mitään henkisiä harrastuksia ei ollut nimeksikään. Viinanjuonti, kortinpeluu, tappelut kuuluivat päiväjärjestykseen. Ainoat maalliset kirjat, joita luettiin ja jotka osattiin esim. Päivärinnan syntymäpitäjässä, olivat Juteinin _Pila pahoista hengistä_ ja _Hobergin äijä_. Lukutaito oli luonnollisesti yleinen, kuten kaikkialla Suomessa, kiitos olkoon pappien ja lukukinkerien, mutta kirjoitustaito tuiki harvinaista. Taika-usko kukoisti, käsitykset maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, terveydenhoidosta ja lastenkasvatuksesta olivat mitä alkuperäisimmät. Halla ja sen mukana köyhyys ja pettuleipä olivat jokapäiväisiä vieraita, kerjuu ainoa keino, kun nälkä rupesi liiaksi suolia nävertämään. Etelämmässä olivat aineelliset olosuhteet ehkä jonkun verran suotuisammat. Mutta henkisessä suhteessa oli suomalaisen maalaisrahvaan tila sielläkin suunnilleen sama, ja täytyi olla Aleksis Kivi voidakseen tämän maaperän tyypit niin syvästi inhimillisiksi aateloida. Sehän se juuri herätti pahennusta monessa hänen aikalaisessaan: miksi kuvata niin laajasti ja seikkaperäisesti Jukolan veljesten juominkeja ja tappeluja, miksi niin realistisesti heidän kaikkea muuta kuin höylättyä ja sivistynyttä puhetapaansa, miksi niin myötätuntoisesti heidän itsepintaista taisteluaan vasten lukutaitoa, aapiskukkoa ja kirkon jalkapuuta? Nehän juuri olivat kansamme pimeitä puolia, niitä vastaanhan juuri oli uuden ajan taistelu tähdättävä.--Kiven runous käsitettiin ymmärtämättömien taholla kansamme alkuperäisen raakuuden ihannoimiseksi. Onneksi hänen veljeksensä kuitenkin oppivat lukemaan, kuitenkin palaavat metsaläis-elämästä, kuitenkin tulevat yhteiskunnan jäseniksi ja kunnon kansalaisiksi. Tässä oli hyvä ase hänen puolustajilleen. Katsokaa, saattoivat he kirjan loppuun viitaten sanoa, eipä Kivi olekaan mikään raakuuden ihannoitsija, onpa hänen runoutensa kuin onkin suurten siveellisten voimien ja ajan tunnussanojen, edistyksen ja valistuksen, palveluksessa. Tämä puolustus ei suinkaan ollut esteettinen, vaan moraalinen. Ja pienessä, erittäin mieltäkiinnittävässä kuvauksessaan _Kirjailija_ (Aleksis Kiven kuoleman johdosta kirjoitettu) osoittaa Päivärintakin Kiven näin käsittäneensä, lausuen samalla luonnollisesti oman kirjallisen uskontunnustuksensa. Se on mielestäni miltei liikuttavaa. Mutta niinhän on myöskin Lönnrotin pelko, ettei vain hänen Kalevalaansa ja ylimalkaan näiden vanhojen jumaluustarujen ja loitsurunojen julkaisemista väärin käsitettäisi. Olihan papiston työ vuosisatojen kuluessa juuri niin suureksi osaksi kohdistunut pakanallisen epäjumalan-palveluksen kukistamiseen, kuuluihan taika-usko juuri niihin kansan pimeihin puoliin, joita vastaan oli taisteltava. Miksi näitä »loruja» nyt äkkiä ruveta kirjana julkaisemaan, niitä täten uudestaan kansaan levittämään, vieläpä vasta-alkavan suomalaisen sivistys-elämän kunniapaikalle asettamaan? Se mahtoi olla mielipide monessa Suomen pappilassa, vielä yleisemmin tietysti kirjalle kykenevien kansanmiesten keskuudessa. Myöskin Pietari Päivärinta kertoo, miten hän nuorena saadessaan Topelius vanhemman julkaisemia muinaisrunoja käsiinsä kovin kummasteli niiden tarkoitusta. Siinä seisahtui hänen kirjallinen järkensä kokonaan. Olihan _kirja_ juuri kaiken edistyksen ja valistuksen pyhä vertauskuva hänelle. Mutta mitä hyötyä mahtoi moisista julkaisuista olla? (Tässäkin siis _hyöty_, kuten johdonmukaista kyllä, käsitteellisen kansallishengen miehelle, kaiken kirjallisen arvostelun mittapuuna.) Onneksi selviää asianlaita hänelle myöhemmin: kalevalainen runous tarkoittaa Suomen kansan muinaisen historian selvittämistä! Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää: _kansallisuus-aatetta_, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä, jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon. Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa oikeutuksen. Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan. Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: _tieto on valtaa_, sanoo Päivärinta oman aikakautensa keralla: _tieto on onnea_. Se on hänen mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa, vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä kirjallista toimintaa on perustettu. Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen tiedon-antonsa kertomuksessa _Elämäni_, miten suurella ihastuksella hän jo varhain tutustui tämän runoelmiin _Hauta Perhossa_ ja _Pilven veikko_ suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten _Saarijärven Paavo_ j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman, kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen _Halla-aamunsa_ kuvauksen säejaksolla Runebergin _Maamme_-laulusta ja osoittautuu kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain, että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan, suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari _Tintta-Jaakossa_ esim. puhuu miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina--vaikka ilman tämän runollisuutta--ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt luettavansa.--Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut. Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle lähimmälle ympäristölleen.--»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä», valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle _opettanut_. Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli olemassa _tiedon-nälkä ja opin-halu_ sellainen, että sitä myöhemmät polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen »nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja _Maanmiehen ystävä_ oli niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta, »että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat _Oulun viikkosanomat_ ja _Turun viikkosanomat_ jo parin hänen pitäjänsä valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi _Mehiläinen_, sitten _Suometar_, sitten _Lukemisia Suomen kansalle_, savo-karjalaisten ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen _Enon opetuksia luonnontieteissä_, _Talonpojan kotilääkäri_, _Kristillinen ja terveellinen lastenkasvatus_ j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava. Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen _Elämän havaintonsa_ kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista, kuten _Kontti-Anna_, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten _Puutteen Matti_, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee. Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni mennyt pois aineestani». Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti tosia--joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa todellisia--ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten _Minä ja muut_, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita, elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava. Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta ja Pakkasesta _Halla-aamussa_. Muuten hän on jo tyyliltäänkin täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä. Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään. Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle seuraavan erinomaisen esirukouksen: »Mik' on riista, tavara? Lika, multa katoova. Rikas pian köyhtyy kyll', murhe myöt' on molemmill'.» Entä Puutteen Matin oma psykologia sitten? »Hän on hyvä kirkon mies ja toimittaa kaikki hyvin, en minä moiti rovastia», on Matti tuuminut jo eläessään, ja samat sanat on tekijä kuulevinaan vielä hänen haudastaan, silloin kun rovastin heittämät kolme lapiollista multaa hänen hyisen arkkunsa kannelle kumahtavat. Tekijänkään mielestä ei kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo Matin kotona pidetty huutokauppa olisi ollut _väärin_, sillä »laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhää». Mutta kuitenkaan hän ei saata olla mielessään kummeksumatta näitä kahta niin erilaista elämäntarinaa. »Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen.» »Toinen sitä vastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla.» Tässä ollaan jo sangen kaukana Runebergin ja Kiven aikaisesta kansan-elämän kuvaamistavasta, samoin Päivärinnan omasta tavallisesta tasapinnasta. Näennäisesti tyynen esityksen alta sylkähtää jo vapaa-ajattelijan yhteiskunnallinen ja kirkollisvastainen sydän, joka siveellisessä suuttumuksessaan ampuu rohkeasti vasamansa mädäntyneen yhteiskunta-elämän ensimmäiseen suureen alkusyyhyn: valtiokirkkoon ja sen tekopyhiin palvelijoihin. J.H. ERKKO s. 16/1 1849 k. 16/11 1906.--Runoelmia, I-III (1870, 1872, 1876), Kokkimajuri ja Sotalaiset (1873), Ilmari (1875-76), Paimenet (1878), Valittuja runoja (1881), Ilmiö (1881), Kotoisia tarinoita, I-II (1881, 1883), Uusia runoelmia (1885), Havaittuani (1886), Tietäjä (1887), Uskovainen (1890), Kuplia (1890), Aino (1893), Kullervo (1895), Ajan varrelta (1896), Runoelmia ja ajatelmia (1899), Pimeän tullen (1900), Suomalainen huoneentaulu (1900), Pohjolan häät (1902), Nuorten runoja (1903), Ilmojen lauluja (1904) y.m. Suomalainen laulurunous ei suinkaan ala Oksasesta, vaikka hän on sen ensimmäinen selväpiirteinen, nykyaikainen kirjailijapersonallisuus. Paitsi kalevalaista ja kantelettarelaista laulurunoutta, ikivanhaa kuin Suomen kansa itse, paitsi papiston--ainoan suomenkielisen sivistyneen säädyn, mikä oli olemassa--viljelemää hengellistä ja historiallista runoutta 1600- ja 1700-luvulta saakka, oli uudempi kansanlaulu vuosisatojen vieriessä löytänyt yhteisen kansan keskuudesta aina uusia ja aina monipuolisempia käyttäjiä. Voipa sanoa sekä tämän »oppineen» että »oppimattoman» esikansallisen kirjallisuuden juuri saavuttaneen huippunsa Elias Lönnrotissa. Hänen kirjallisessa toiminnassaan yhtyivät toiselta puolen ne Suomen kansan kirjalliset perinnät, jotka Mikael Agricolasta, Juhana Cajanuksesta, Gabriel Calamniuksesta, y.m. johtavat Juteiniin, Gottlundiin, Kallioon, Poppiukseen, Ticklén-veljeksiin y.m., toiselta puolen taas ne, jotka itse »Kalevalan kaskesmailta» uudemman kansanlaulun kautta jatkuvat kauas 1800-luvulle, Paavo Korhosen, Pietari Makkosen, Antti Puhakan, Pentti Lyytisen y.m. tuotantoon. Oksasen kautta oli tähän jo ennen häntäkin varsin kukoistavaan kansalliseen laulurunouteen, paitsi muuta, tullut lisäksi sytyttävä »sakene» valtiollisesti itsetietoista suomalaisuutta, Kiven kautta taas sen alla asuvan raamatullisen ja kalevalaisen suomalaisuuden ensimmäinen suuri, yksilöllinen elämäntunnustus. Mutta jo ennen heitäkin oli suomenkielinen taidelaulu liikkunut mitä erilaisimmilla aloilla. Ei puuttunut siitä kauniita virsiä, yhtä vähän kuin liikuttavia valitusrunoja ajan ahdingoista, ei hyödyllisiä ja järkiperäisiä opetusrunoja, yhtä vähän kuin hilpeitä hää- ja pöytälauluja, ei mietelmiä elämän ja ijäisyyden ongelmista, yhtä vähän kuin alkavan kansallisen tietoisuuden aamusarastuksia. Ensimmäisenä ja enimmän viljeltynä suomalaisen kirjallisuuden haarana heijastelee juuri laulurunous uskollisimmin koko suomalaisen kansallishengen kehitystä, kunnes kertoma- ja näytelmärunous vihdoin 1800-luvulla astuvat tähän kunniakkaasen tehtävään omilla objektivisemmilla taidekeinoillaan. Olemme ennen merkinneet suomalaisen metsänhengen Kalevalassa, suomalaisen kylänhengen Aleksis Kivessä humahtaneeksi. Jos me yhä jatkamme samaa vertauskuvaa, voimme sanoa, että Oksasen runous silloin merkitsee pitäjän vallas-säädyssä tapahtuvaa kansallista herätystä, Pietari Päivärinta taas sitä henkistä vallankumousta, minkä ensimmäiset suomenkieliset sanomalehdet talonpoikaisen kansan keskuudessa synnyttävät. Sitten seuraa vallankumous vallankumousta: kansakoulu, raittiusseura, nuorisoseura, lauluseura, monenmoiset taloudelliset yhdistykset, ja vihdoin kaiken tämän viriävän valistusharrastuksen ja kunnallisen elämän kukkana: _kansanopisto_. Eletään yhdistysten aikakaudella, Suomen kansa tempautuu pohjiaan myöten kohottamaan aineellista ja henkistä hyvinvointiaan. _Yhteistoiminta_ tulee ajan tunnus-sanaksi. _Yhteisvoimin_ on uuden Suomen perustava työ kaikilla aloilla suoritettava. Ollaan J.H. Erkossa. Jälleen on suomalainen kansallishenki astunut jättiläis-askeleen eteenpäin. Ensimmäinen piirre, joka pistää meidän silmäämme J.H. Erkon harvinaisen laajasta ja monipuolisesta kirjailijaluonteesta--aina myönteisestä, ei koskaan kielteisestä--on hänen henkinen joustavuutensa ja tavaton sielullinen kehityskykynsä. Hänen suorittaa omassa olennossaan kolmen vuosikymmenen mitan suomalaista sivistyshistoriaa, 1870-luvun alusta uudelle vuosisadalle saakka, aina yhtä avoinna ajan aatteille kuin niiden aiheuttamille kirjallisille, valtiollisille ja yhteiskunnallisille virtauksille, sulattaen ne kaikki itseensä sopusointuisesti ja omaperäisesti. Puhtaasti kirjallisena ilmiönä hän valmistaa runoudessa, niinkuin Päivärinta suorasanaisen kertomuksen alalla, tietä uudelle, 1880-luvun murroskaudelle, suorittaa senkin täysin oman luonteensa mukaisesti, ja seisoo jälleen lähempänä 1890-luvulla esiin astuvaa kirjailijapolvea kuin kukaan hänen aikakautensa kirjallisista edustajista. »Nuori» ja »vanha» Suomi lyövät hänessä kättä toisilleen. J.H. Erkko kuuluu »vanhaan» Suomeen siinä merkityksessä, että hänen runoutensa aluksi rakentuu kaikille niille kansallisromantisille aines-osille, jotka ovat olemassa ennen häntä. Hänen _Paimenlaulunsa_ ovat lemmen ja luonnon helkähdyksiä, tuoreita ja tunnepuhtaita kuin Kanteletar itse, hänen _Hämäläisen laulunsa_ yhtyy vilpittömänä Oksasen _Savolaisen laulun_ raikahuttaman kotipaikka-rakkauden säveleesen: jälkikaiku Runebergin _Maamme_-laulusta, jonka koko isänmaata käsittävä tunnelmapohja vielä puuttuu hänen suomenkielisiltä virkaveljiltään. Hänen harvat personalliset ajatuksensa jumalasta, ihmisestä, isänmaasta ja maailmanjärjestyksestä kokonaisuudessaan ovat idyllisen, tyynen, eikä aivan syvän suomalaisen metsälähteen laikähdyksiä, jonka yli joskus »pilvin varjot vaeltavat», mutta joka enimmät aikansa peilikirkkaana taivaan sineä ja ympäröivien puiden latvoja kuvastelee. Tästä aallottomasta ja uneksivasta umpivedestä, jonka hänen 1870-luvulla julkaisemansa _Runoelmat_ muodostavat, löytyy J.H. Erkolle pian hänen luonteensa mukainen--ja samalla hyvin koko suomalaisen kansanluonteen mukainen--tie väljempiin maailmoihin: mietiskely. Keveiden, utuisten mielialain sijasta, jotka vielä _Uusissa runoelmissa_ 1880-luvun alkupuolella ovat merkitsevimpänä osana, elämän suuret kysymykset alkavat yhä enemmän askarruttaa hänen aina korkeampiin päämääriin pyrkivää henkeään. Ajatteli