The Project Gutenberg EBook of Isänmaa, by Arvid Järnefelt This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Isänmaa Author: Arvid Järnefelt Release Date: October 10, 2004 [EBook #13682] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISÄNMAA *** Produced by Riikka Talonpoika and Tapio Riikonen ISÄNMAA Kirj. Arvid Järnefelt 1893-94 I. Vuorelaksi sanottiin vanhaa taloa Honkavaaran kupeella. Ja Niemeläksi toista--toisen mäen rinteellä olevaa. Väkevä koski puhkaisi laajan metsäisen laakson talojen välillä. Se oli jylhä Taivalkoski, joka kohisten laskeutui ylemmästä järvestä alempaan. Entisiin aikoihin nämä talot olivat kaukaisesta kyläkunnasta tänne muuttaneet,--siirtyneet syrjemmäksi isonjaon aikaisia sukuriitoja ja levittäytyneet näin omille aloilleen. Ja vuosien vieriessä alkoi kaltevien mäkien kylkiin tai laaksojen sopukkoihin ilmaantua asukkaita näitten alustalaisiksi. Mitkä olivat torppansa saaneet perintöosana, mitkä taas syrjäsukuisina asustivat kyläkunnan jakamattomilla mailla, jotka metsinä ympäröivät Vuorelan kantataloa. Niemelän talo oli vähäväkisempi, keskellä jylhää hongistoa, jota sen voimat eivät riittäneet kukistamaan. Kovat katovuodet kohtasivat sitten 60-luvulla näitäkin seutuja. Niemelän talo oli menemäisillään häviöön. Suuri kurjuus levisi kaikkialle. Ja vasta monien vuosien perästä alkoi siinä taas näkyä elonmerkkejä. Elpynyt se ehkä olisikin, jollei muita asioita olisi tullut väliin. Vuorela vaurastui pikemmin ja varmemmin. Sen väki oli seudun voimakkainta. Salot ryskyivät sen sekametsäin kaatuessa kaskeksi, ikuiset hongat vavahtelivat sinisen savun pyörteissä, kotipellot yhä laajenivat talon ympärillä, ja metsän raja etenemistään eteni. Ei koko seudussa tiedetty toista niin väkevää kättä taistelussa Tapion väkeä vastaan kuin oli Vuorelan haltijoilla. Niemelä elpyi Vuorelan turvissa. Niihin vaurastumisen aikoihin oli näille maille ilmestynyt outo mies, matalaotsainen ja terävänokkainen. Kerrottiin, että hän oli tullut seisten semmoisen tukin niskalla, joita oli paljon sinä kesänä mennyt vesiä myöten alas ja jotka järvissä koottiin lautoiksi. Hän oli hypännyt maihin, heilauttanut lakkia tovereilleen ja jättänyt lauttansa. Hyvin siivoton hän oli ollut puheissaan, laskenut sopimatonta pilkkaa pitäjän vanhasta kirkosta ja nauranut harmaapäistä rovastia. Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hänen toimensa täällä tarkoittivat. Metsiä hän vain kävi lueskelemassa ja oli hyvin kärkäs niitä ostamaan. Osti käsiinsä kaikki jylhimmät hongikot. Hänellä oli viinapullo taskussaan, kun hän kaupat teki. Olivat maistelleet kovasti Niemelässäkin. Useat olivat mieltyneet tähän mieheen. Hänellä oli aina paljon juttelemista, ja hän tiesikin suuren maailman asioita enemmän kuin muut. Vihdoin hän teki lailliset kauppakirjat Niemelän isännän kanssa ja osti häneltä Taivalkosken 50-vuoriselle arennille. Ja oli sitten hiljaa kuin myyrä. Vihelteli vain itseksensä metsissään. * * * * * Jonkin ajan kuluttua tuli näille maille paljon melua ja rauhattomuutta. Tuli herroja kaikenlaisia--vatupassit kainalossa. --Kenenkä on tämä koski, he kysyivät. Heille näytettiin mies--Niemelän uusin alustalainen, kosken vuokraaja. --Kenenkä ovat sitten nämä metsät? Taas sama mies. Ja herrain kasvot venyivät. He ymmärsivät miehen kiireestä kantapäähän. Ja he vähensivät äänensä ja alkoivat hieroskella hiljaista kauppaa kosken ja metsäin omistajan kanssa. Kaupat tehtiinkin. Mutta niistä eivät sivulliset saaneet mitään vihiä. Talven tullen alettiin metsiä sortaa alas.--Ja paljon siihen tarvittiin miestä, sekä hakkuuseen että rannoilleajoon. Kevään tultua taas usea lähti suurien tukkilauttain mukana muille maille. Monen torpan kotipellot jäivät toukoa vaille. Ruohon pää kurkisteli maatuneen ohransängen alta, huomasi, ettei ollut mitään pelättävää, kutsui kiiruusti kaikki toverinsa, ja pian oli valloitettuna luvattu maa. Kyntäjää ja kylväjää ei kuulunut. Västäräkit ja heinäsirkat, rikkaruohot ja perhoset viettivät huoletonta kesää sihiseväin poutain kestäessä. Sillä miehet rallattivat alas virtoja kelluvien pölkkyjen mukana. Ja kun he kerran maailmalle pääsivät, niin ei heistä paljoa enää tiedetty. Jos kuka palasi takaisin, niin hän tiesi kertoa, ettei koko maailmassa muuta ollutkaan kuin tukkimetsiä, tukkikauppoja ja tukkilauttoja. Rahoja oli niillä, jotka palasivat, ja vielä enemmän kuuluu olleen niillä, jotka jäivät. Mutta pelkkiin metsäkauppoihin eivät herrain toimet rajoittuneet. He alkoivat rakentaa sahalaitosta Taivalkosken alle. He keräsivät ympäristöstä kaikki saatavissa olevat miespuolet työhönsä ja maksoivat siitä toistakymmentä markkaa mieheen joka lauantai-ilta. Kallio porattiin puhki koskentöyräältä ja teräväkärkisillä vasaroilla naputettiin kivimöhkäleet neliskulmaisiksi. Maa tasoitettiin sileäksi penkereeksi ja vedettiin tiiliä suuret läjät.--Semmoinen pauhina ja räiske tuli koko seutuun, ettei ennen oltu kuultu eikä olisi uskottu saatavan heikoilla ihmisvoimilla syntymäänkään. Ja sitten olivat kaikki niin iloisia, nauroivat ja luikkasivat, että linnut seuduilta pakenivat ja kuuset kummastelivat metsän reunaksi paljastuttuaan. Mutta kun perustuksia ruvettiin laskemaan suureen saharakennukseen, silloin otettiin työhön vaimot ja lapset, kaikki, mitä oli saatavissa-- vaimot savea sekoittamaan ja lapset muruja korjaamaan--kaikki. Jos kuka hevosmiehenä tuli, hän sai palkan, jommoista ei olisi aavistanut kellekään maksettavan. Hulluina olivat ihmiset siihen uuteen työhön. Se oli ennenkuulumatonta; sen päämäärää ei oikein tiedetty. Mutta se viehätti ja veti puoleensa. Mitä olisikaan elämä ollut uudistalon kaskimaita karhitessa, kun oli naapurikin viereltä väistynyt, kun koko väkinen voima kerääntyi muurahaisparvena yhteen kokoon--jossa iloittiin ja laulettiin eikä tiedetty huomispäivän murheista! Ja niinpä moni alkaneista uudistaloista hävisi pois mäen rinteiltä; moni heinämaa metsistyi huhkaimen kotisijaksi ja ketun juostavaksi entinen kujatie. Siihen aikaan meni Niemelän perintötalo kokonaan häviöön. Sen herkkä isäntä, joka oli tuon uuden tukkilaisen parissa maistellut ensimmäiset viinansa, oli niin tähän tavaraan mielistynyt, että herkesi tykkänään juopoksi. Hän liikuskeli alinomaa sahan mailla. Sanottiin, että hän kuoli humalapäissään vaimonsa viereen. Emännältä ei koskaan saanut asiaan tarkempaa selitystä. Se vain tiedettiin, että hän samana yönä oli synnyttänyt ennenaikaisen tyttölapsen, joka oli kumminkin jäänyt eloon ja kasteessa saanut _Liisan_ nimekseen. Sitten kuoli emäntäkin, ja orpo joutui emäntävainajan sukulaisen Iskan hoitoon, joka oli konemestarin apulaisena sahalla. Vuorelan talo oli niitä ainoita, jotka eivät väkeänsä kadottaneet. Vaaran laelle se jäi entiselleen seisomaan. Se elpyi elpymistään vain siellä mäellä. Yksinäisenä ja hiljaisena se kohosi korkealta sijaltaan kohottaen uhitellen päätänsä vastapainoksi sahan punakylkisille rakennuksille, jotka olivat alhaalla vesien tasalla. Ylpeä oli Vuorelan isäntä, ylpeä suvustaan ja maineestaan. Monet sukupolvet olivat häntä ennen askel askeleelta edistäneet Vuorelan viljelyksiä. Hiljaisesti vuosikausien ahkeroimisesta ja hiestä, sitkeistä, karkeakätisistä esi-isistä kertoi Honkavaara laihotilkkuinensa. Eikä sen nykyinen isäntä tahtonut olla edeltäjiään huonompi. Vuorelan vanha perintötalo alkoi tulla kukoistuksiinsa hänen aikanaan. Mutta sama tukkilainen, joka oli näille maille niin odottamatta tullut, maksoi autioksi joutuneen Niemelän ruununrästit ja otti talon haltuunsa. Häntä sanottiin nyt Uusniemeläksi. Ei olisi kukaan voinut uudesta tulokkaasta semmoista ennustaa. Sillä vanha Niemelän talo oli perin rappiolla, ja sen saattaminen kuntoon olisi kysynyt paremmankin miehen sitkeyttä. Nyt nähtiin, että hänellä oli suunnattomasti rahoja, jotka hän oli saanut metsillään,--ja että lähes toinen puoli sahalaitoksesta oli hänen;--sen hän oli vaatinut korvaukseksi vanhan Niemelän jylhästä Taivalkoskesta. Tyhjästä hän oli rikkautensa luonut. Hän teki karjakkonsa emännäksi ja syyti suuret rahansa maahan, joka tehtiin järjestään heinämaaksi. Talous perustettiin karjanhoidolle. Rakennettiin uhkea kivinavetta ja tuotettiin ulkoa kuuluisaa karjarotua. Missä muut olivat saaneet meurostaa otsa hiessä sukupolvesta sukupolveen, se pantiin Uusniemelässä kuntoon parina lyhyenä vuonna,-- vierailla, palkatuilla työvoimilla enimmäkseen. Siinä se seisoi nyt Uusniemelä kuin uudestaan luotuna. Ja sen haltijat --entinen tukkilainen ja hänen karjakkonsa--olivat seudun rikkaimpia ihmisiä. Heidän ympärilleen kasvoi alustalaisia, enimmäkseen vierasta, ulkoa muuttanutta väkeä. Ja Uusniemelän isäntä oli herennyt siivosuiseksi, silittänyt ja voidellut tukkansa päätä myöten, pukeutunut verkavaatteisiin ja tärkättyyn kaulukseen. Hänelle tuli kaiken maailman sanomalehdet, ja hänen ympärilleen liittyi koko nuori kansa, joka mielellään uskoo ja rakastaa uutta. Uusniemelässä tiedettiin ja kerrottiin maailman asioita laajempaakin kuin oman ahtaan kotikunnan piiristä. Uusi henki oli tullut Uusniemelän mukana. Vuorelan isäntä, joka oli nähnyt paljon mullistuksia ympärillänsä, paljon harhaan menneitä ja rikkoutuneita toiveita, paljon maltittomuutta, saamattomuutta ja kurjuutta ja joka oli kuitenkin vaarallansa kukistumatonna pysynyt, hän ei nytkään kadottanut tasapainoaan, vaikka näki Uusniemelän semmoisella voimalla ponnistavan eteenpäin hänen sivuitsensa. Ja jos hän näki nuorison suosion hänestä itsestänsä pois kallistuvan, niin hän ei ollut asiasta millänsäkään, sillä hän tunsi nuorison mielen ja tiesi sen vaihtelevaksi. Jonakin päivänä, hän arveli, kun ikää karttuu, nuoret huomaavat, kuka on heidän oikeata etuansa valvonut; huomaavat, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää. Ja olihan niitä toisia, vanhoja ja vakavia miehiä, jotka sitä lujemmin liittyivät Vuorelaan mitä laajemmalle Uusniemelä pyrki valtaansa levittämään. Vuorela ei voinut tunnustaa, että Uusniemelän asia olisi ollut oikea. Joka oli kuin varkain tänne tullut, kuin varkain ottanut talon haltuunsa, metsät ostanut ja jälleen myynyt! Ja kaikki, mitä Uusniemelä oli mukanansa tuonut, hienostelevat herrastavat ja savukkeet ja koulupuuhat--ne olivat sentähden vastenmielisiä vuorelaisille. Vuorela, joka oli hänkin metsänsä polkuhintaan myynyt, jolle nyt sekä herrat että Uusniemelä salaa irvistelivät, hän oli vaikka näin paljastuneena näyttävä, että rehellinen työ lopultakin perille vie ja että on tuleva aika, jolloin Vuorelan talo seisoo jälleen ensimmäisenä kunniansa kukkuloilla. * * * * * Eivät näkyneet uusniemeläiset perillisiä saavan. He olivat lapsettomia. Vuorelassa sitävastoin oli ainukainen, sinisilmä lapsi. Se oli _Heikki_. Se oli Vuorelan emännän silmäterä. Useinpa hän istuen kuistin alimmalla portaalla tuuditteli tätä lastaan illansuussa, kun päivä oli mailleen menossa ja surullisesti paistaen punasi navetan valkoista seinustaa. Lauloi tuutulauluansa, surunvoittoista laulua, maailman avaruutta, kovan onnen kolkkoutta, hyvän onnen lyhyyttä. He rakastivat tätä ainokaistansa koko sielustaan, niinkuin hänessä olisi ollut heidän elämänsä merkitys. Ja he näkivät hänen varttuvan päivä päivältä--kasvavan heidän suuren rakkautensa ympäröimänä, niinkuin kukka helottavassa päivänpaisteessa. Ja koko väki rakasti Heikkiä, sylitteli, sylkytteli. Kesken askareita saatettiin pysähtyä kuuntelemaan, kun isä tai äiti Heikin tekemiä haasteli. Oli kuin koko talo olisi hengittänyt ja ajatellut ja elänyt vain Heikki mielessä. Mutta Heikki-lapsi katseli totisena ympärilleen suurine sinisine silmineen, katsoi kuin olisi kummaa satua kuunnellut--haaveksien omiansa, niinkuin olisi minne muuanne pyrkinyt,--irti rakastavasta sylistä. Saharuukin hän näki ensi kerran lehmäin paimenena ollessaan. Aamun kultainen usva oli juuri paennut vaaran ympäriltä. Kahden suuren kuusen välissä oli kivi. Siltä kiveltä se näkyi. Ja lehmät unohtuivat. Sydän alkoi oudosti sykkiä. Heikki näki suuren savupiipun, näki kosken vaahtoisen putouksen, näki outoja rakennuksia--ja ihmisiä, jotka siellä liikkuivat--paljon ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat?-- Tiesivätkö he ollenkaan Heikin kodista? Ja olisivatkohan ottaneet syliinsä, jos sinne heidän luokseen olisi mennyt?--Se oli heidän kotinsa tuo--ja he saivat aina kulkea lautaläjien luona ja katsella savupiippua ja laittaa koskeen myllyjä. Uh, kuinka se kohisi; välistä kovemmin ja välistä hiljemmin! Näkyi navetan katon yli jotakin ruukintapaista, mutta ei se tämmöistä ollut. Tämä oli varmaan toinen. Sinne kun pääsisi! Tuuli leyhytteli pojan tukkaa, palavina tuijottivat hänen silmänsä saharuukille päin. Mutta pieni sydän sävähti äkkiä. Lehmät! Hän juoksi alas,--eivätkö nuo hylyt olleetkin jo apilaniityllä! Ja Heikki koetti niitä sieltä ruoskalla. Lehmät vain kiertelivät toisiansa. Hän lähti juoksemaan kotiin minkä kerkesi. Valkoinen tukka tuprusi tuulessa, ankarasti ponnistivat ja vilistivät pienoiset töppöset juoksussa kivisellä tiellä. Äiti jo kynnyksellä vastaan: --No mikä nyt pojalle tuli? Ja hengästyksissään Heikki soperteli lehmistä ja apila-niitystä. --No vai ei muuta! sanoi äiti nostaen Heikin tupaan.--Leena hoi, käypäs sinä lehmät apilaniityltä! Äiti otti Heikin syliinsä ja rupesi pesemään hänen peukalovarvastaan, joka juoksussa kuinka lie veriin tullut. --Mihinkä on pojan saappaat jääneet? äiti kysyi kääntäen kädellään pojan päätä itseensä päin. --Suurelle kivelle, äiti. --Mitäs se poika siellä suurella kivellä? --Suurelta kiveltä näkyy vielä toinenkin ruukki, suuri ruukki ja savupiippu-- Äiti laski Heikin sylistään. --Sama ruukki se on, sama katselipa sitä miltä puolelta tahansa, yhtä ruma joka puolelta. Heikin silmät kääntyivät suurina ja kysyvinä äitiin. Äiti ei sitä huomannut. Kun emäntä jo hämärtäessä tuli kylältä, hän kummasteli, mikä talon katolla oli kuin mikä suuri kerä ikään, katseli, tarkasteli;--eikös vain ollutkin Heikki katolla! --Mitäs Heikki, kultaseni, siellä katolla istut? --Ruukilla on valot ikkunoissa-- Eikä Heikkiä lehmäin paimeneksi siitä pitäen pantu, sen kiven vuoksi. Se oli vanhan Manun totinen varoitus. Manu oli talon vanha isäntärenki. Hän oli nuorempana hänkin oleskellut saharuukilla. Hän ei puhunut mielellään siitä, mikä hänet saattoi sieltä lähtemään. Siitä kerrottiin jos jotakin. Olivat hänelle nauraneet ja irvistelleet. Ruukkilaisilla pitää aina olla joku pilkan esineenä. "Niillä sitä lystiä piisaa", oli sentähden Manun tapana sanoa.--Vanhempana hän kiintyi yhä lujemmin Vuorelaan ja pääsi siellä niin suosioon, että hänelle uskottiin isäntärengin tehtävät. Sen tiesivät jo muutkin Vuorelan rengit, että siellä suosittiin eniten niitä, jotka ruukkia vihasivat. Sentähden kaikki Vuorelassa vihasivat ruukkia. Mutta vanha Manu ei kärsinyt ruukista puhuttavankaan. Vanha Manu sanoi, että hän oli Heikissä jo ennenkin huomannut kummallisia mielihaluja, ja varoitti kovasti lapsen kuullen ruukkia mainitsemasta. Sen sijaan hän laitteli Heikille kaikenlaisia väkkäröitä ja myllynpyöriä ja vesirattaita, jotta huomio olisi niihin kääntynyt ja lapsi iloisempana pysynyt. Ja niihin semmoisiin saivatkin Heikin kiintymään--ainoaan, sillä kaikesta muusta, mitä kotona tehtiin, hän käänsi katseensa hajamielisenä pois. * * * * * Pitäjän vanha rovasti kerran Vuorelassa käydessään sattui näkemään Heikin pyöriä ja hammasrattaita. Rovasti ihmetteli. Hän otti pojan polvellensa, katsoi silmiin ja taputteli lapsen kiharaista päätä. --Kouluun teidän pitäisi panna tämä poika, sanoi hän emännälle. Emäntä nauroi: --Johan nyt luopuisin lapsestani! Mutta vaikka rovasti näki, ettei emäntä ottanut asiaa kuuleviin korviinkaan, ei hän kumminkaan herennyt siitä puhumasta. Joka kerta kun hän tapasi, aina muisti uudistaa kehoituksensa. Manu murahteli pahasti itseksensä. Ja vihdoin emäntäkin alkoi lastansa tarkastella. --Mitä ne sinusta sanovat, oma Heikki-tupukkani, hän sanoi puristaen lasta rintaansa vasten.--Onko lapsen ikävä yksiksensä? Niin niin, onhan lapsen ikävä yksiksensä! Käykö äiti Heikillensä toverin hakemassa? Käyhän äiti. Emäntä oli sitten käynyt ruukilla Iskan puheilla ja oli ottanut Manun varoituksista välittämättä Heikki-poikansa mukaansa. Oli sanonut, että katselkoon sitä siellä kylliksensä. Ja Heikki oli jäänyt yksin ulos, kun äiti kävi sisällä Iskan luona. Paljon oli hänen ohitsensa silloin mennyt ihmisiä, ja Heikki oli vain niitä katsellut, ei ruukkia, ei pyöriä eikä savupiippua. Ei yksikään ollut ottanut häntä syliinsä. Kun kotona sitten utelivat pyöriä ja savupiippua, ei Heikki tiennyt niistä mitään kertoa--niinkuin ei olisi käynytkään. Muutaman päivän kuluttua ruukilla-käynnin jälkeen Heikki istui "suurella ojalla" myllyinensä, oli sinne niin syvään kyykistynyt, että vain vähän valkoista tukkaa näkyi kukkaisan ruohon seasta. Silloin hän samassa kavahti pystyyn. Joku outo mies astuikin pitkin tietä kotia kohti. Se oli ruukkilaisia, sen tunsi kohta. Sillä kaikilla miehillä, jotka sahalla palvelivat, oli omituinen käyntinsä. Notkahteli näet käydessä vasen jalka. Sanottiin sen tavan tulleen siitä, että tehtaalla useissa kohden on vaarallista käydä; täytyy jalalla polkaisten tunnustella, kestääkö silta astua. Mutta Vuorelan emäntä sanoi tavan tulleen siitä, että vanhin tehtaalaisista, Iska-mestari, käveli luonnostaan semmoisella tavalla ja että muut häntä matkivat. Kuinka liekään ollut, kaikki ne vain niin astuivat, pienet tehtaan pojatkin, joilla ei muuta tointa siellä ollut kuin latoa tiilet läjiin patruunan tiilitehtaassa. --Heikki katseli ojan reunalta miestä, joka yhä lähestyi. Vihdoin se näkyi poikkeavan ihan suoraa tietä Vuorelaan. Ja sen takana tuli pieni tyttö paljain jaloin sipsutellen. Tästä Heikki heti juoksi kotiin ilmoittamaan, että olisivat siellä valmiina, kun ruukkilainen tulee. Kuinka Heikki lie arvannut suureksi kunniaksi, että semmoinen notkahteleva mies tulee taloihin. Äiti kirnusi tuvassa. Heikki töytäisi sisälle. --Äiti, äiti, ruukinmies tulee! --Antaapa hänen tulla. --Se on jo punaisen aitan luona! --Vai ei vielä sen lähempänä. Mutta Heikki ei saa rauhaa. Milloin on äitiä nykimässä, milloin ikkunassa katsomassa. Mies tuli pihaan. Äiti vain kirnulla. --Se tulee, se on jo pihassa--voi, voi, äiti hoi,--pian, pian!----ja Heikiltä pääsi itku. --Mikä kumma sen lapsen onkaan? sanottiin pirtissä. Mies tuli tupaan. Äiti katsoi häneen kirnulta. Ja tunsi pian vieraan. --Kah, Iskako se on? No totta maar kerrankin! Ja Liisako-typykkä se on mukanasi? Ja äiti antoi miehelle kättä ja käski tuvan perälle. Isä oli poissa kunnan asioilla. Sitten äiti sanoi Leenalle, että laittaisi kahvit tulelle ja veisi kamariin, jonne he kyllä kohta tulisivat, jahka vain tästä kirnuamasta pääsisi. Iska alkoi emännän kanssa puhella kaikenlaisista asioista, joita ei Heikki oikein ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että äiti sanoi kaksi kertaa: "Jääköön vaan tänne Heikin toveriksi". Se pieni tyttö, joka oli tullut mukana, kiipesi heti tultua tuvan penkille ja alkoi katsella ikkunasta ulos. Ei ollut tietääkseenkään tuvassa-olijoista. Muitten puhuessa keskenään Heikki tuli hiljaa tytön lähelle, katseli sitä joka puolelta, erittäinkin hänen jalkojansa, jotka olivat punaisen ruskeat, täynnä kovettuneita naarmuja. Tyttö katseli viistoon Heikkiä, mutta ei pitänyt sen enempää lukua. Kyllä hän tuommoisia poikia oli ennenkin nähnyt. Heikki meni ulos pihalle. Siellä hän rupesi puuhailemaan jotakin tarhan särkyneen veräjän ääressä, sitten meni pihan yli maitohuoneeseen, toi sieltä vanhan kiulun ja kulki taas pihan yli, niinkuin talon toimissa ainakin.--Tyttö katsoi aina vaan.--Heikki jätti kiulun talliin, mutta otti sieltä Manun kirveen ja meni taas maitohuoneeseen, jonka ikkunasta hän vilkaisi tuvan ikkunaan, vieläkö se tyttö katsoi. Se katsoi ja näytti nauravan. Hän lienee nauranut jotakin, mitä sisällä sanottiin. Heikki odotteli, että tyttö lakkaisi katsomasta, mutta kun se sitten veti päänsä pois, olisi Heikki tahtonut, että tyttö olisi vieläkin katsonut. Ja Heikki tuli pois maitohuoneesta ja rupesi kovasti keinumaan niillä köysikeinuilla, jotka Manu oli laittanut tikapuihin viidennelle poikkipuulle. Tyttö tulikin samassa ulos, seisoi vähän aikaa katsomassa Heikin keinumista, tuli sitten lähemmäksi ja sanoi: "Annas minunkin kiikkua!"--Heikki tahtoi astua alas, mutta tyttö ennätti jo nousta ylös. He kiikkuivat niin kovasti, että varmaan olisivat vanhemmat ihmiset kieltäneet. Ensin väsyi Heikki, joka oli keinuttanut; kun toinenkin väsyi, he lopettivat. Silloin tyttö sanoi: --Mikä sinun nimes on? --Heikki on minun nimeni. Mutta mikäs sinun on?--kysyi Heikki vuorostaan. --Liisa on minun nimeni. --Jäätkös sinä meille? --Enkä jää. --Äitipä sanoi, että jäät. --Enpä jääkään. Menen kotiin Iskan kanssa. --Missä on sinun kotis? Liisa tahtoi osoittaa kädellään ruukkiin päin, mutta oli ihan tietämätön, mihinpäin se täältä käsin oli. Kun Heikki sai tietää, että Liisan koti oli ruukilla, niin kyllä hän suunnan itse tiesi, ja kysyi vain siitä savupiipusta. Liisa ei ymmärtänyt, mitä se Heikki oikein siitä savupiipusta--, mutta rupesi kertomaan suurista pyöristä. Ja sitten tuli se Iska tuvasta ulos pihalle. Äiti tuli mukana ja Manu ja piiat ja rengit. Iska sanoi heille kaikille hyvästit ja alkoi lähteä. Silloin Liisa juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä lähteäkseen mukaan. Mutta Iska kumartui hänelle jotakin sanomaan ja pysähtyi. Liisa katsahti kummastuneena ja pelästyneenä ympärilleen ja tarttui sitten vielä lujemmin Iskan käteen, niinkuin olisi sitä myöten tahtonut hänen syliinsä kiivetä. Kun Iska väkisin irtausi, rupesi tyttö ääneensä itkemään. Äiti ja ne muut ottivat hänet sitten keskeensä ja lohduttelivat ja silittelivät. Mutta Iska sillä välin lähti ja katosi pian tienkäänteen taa. He eivät saaneet Liisaa itkemästä taukoamaan. Hän viimein huusi itkussaan. He veivät hänet tupaan, pitivät vuorotellen sylissään ja puhuivat kaikki yht'aikaa. Useina päivinä vielä jälkeenkin päin Liisa tuon tuostakin purskahti hillittömään nyyhkytykseensä. Heikki katseli häntä arastellen, loitompaa, suu auki ja silmät pyöreinä päässä. Vasta pitkien aikojen kuluttua he ensi kertaa leikkivät keskenänsä, ja Heikki kysyi taas ruukin savupiipusta. Liisa alkoi kertoa, mutta sai äkkiä itkun suuhunsa ja jätti Heikin itsekseen. Silloin Heikki haki parhaimman vesimyllynsä, juoksi Liisan luo ja näytti sitä hänelle--ja pyysi taas kertomaan ruukin pyöristä. Ja niin Liisa sitten kertoi, eikä hänen punaisiin silmiinsä enää vettä tullut,--kertoi siitä suuresta vesipyörästä ja sitten höyrypyörästä, josta leveä nahkahihna kulki permannon läpi toiseen kerrokseen. Ja he menivät yhdessä suurelle ojalle myllyinensä ja istuivat sen pitkään äyräsruohokkoon. Heistä tuli tästä pitäen ystävykset. Heikki kiintyi Liisaan yhä enemmän, ja vähitellen alkoi Liisakin tottua uuteen kotiinsa. Kaikki koettivat hyväillä Liisaa yhtä hellästi kuin Heikkiäkin. Ja niinpä oli nyt Vuorelassa kaksi lapsukaista. He kasvoivat vierekkäin kuin kaksi kukkasta, jotka tuuli on toisiinsa kietonut. Siksi jo varhain Vuorelan väessä vakaantui se tieto, että Liisasta tulisi talon emäntä, kun Heikki kerran isännäksi ennättäisi. * * * * * Heikki oli yhdeksän ja Liisa seitsemän ikäinen sinä syksynä, jona Vuorelan toimekas emäntä sairastui ja nukkui kuolemaan. Tämä tapaus kävi kovasti Vuorelan isäntään. Se tuli ihan äkkiarvaamatta ja aikana, jolloin olisi eniten tarvittu tarkkaa emäntää. Kilpailu uusniemeläisten kanssa oli virinnyt täyteen voimaansa. Vuorelan vaaralla näkyi osattavan pitää puolia Uusniemelälle, joka perusti voimansa päiväpalkkalaisten ja löysäläisten työhön. Mutta emännän äkillinen kuolema oli viedä mieheltä koko ryhdin. Vuorelassa pysähtyi kaikki. Isäntä heitti kerrassaan asiansa ja puuhansa. Ei puhunut juuri mitään. Manu koetteli huokailla iltapuhteilla ja lähennellä, mutta puheisiin ei päässyt. Emännätön talo oli kuollut. Kun sitten lopulta alkoi aivan hullusti käydä, lähti Manu rovastin puheille,--salaa, kenenkään tietämättä. Vuorelan väkeä ei näkynyt usein pappilan eteisessä, vaikka kyllä kirkossa. Tällä asialla oli syynsä. Silloin kun oli ollut kysymys kansakoulun perustamisesta tähän kuntaan, oli Vuorelan isäntä pannut tiukasti vastaan--ja hänen mukanansa useat muut, jotka muuten olisivat varmaan pysyneet ääneti. Tämä koulupuuha oli saanut alkunsa Niemelästä. Mutta Vuorelan isäntä oli puolestaan alkanut epäilevin silmin katsoa kaikkea, mikä oli tuloksena tukkiajoilta tai muuten jossakin yhteydessä hänen seudullaan tapahtuneiden mullistusten kanssa;--ja semmoista oli kaikki, mikä vain Uusniemelästä lähti.--Se kuntakokous oli ollut riitainen ja meluisa. Paha sanakiista oli syntynyt Vuorelan ja Niemelän välillä. Niemelä, jota rovasti kannatti, koska oli innokas kansansivistyksen harrastaja, pieksi suutaan taukoamatta. Sanoivat, että hän puhui kuin olisi hänessä ollut Herran henki. Kiivastumatta, mutta punakkana ja kesken puhettaan vähän väliä rovastiin vilkaisten hän lateli suuret ja leveät sanansa Vuorelan eteen. Mistä hän ne kaikki olikaan onkinut! Hän vertasi tätä kuntaa moniin muihin ja osoitti purevasti, kuinka paljon tämä oli muista jäljessä; eihän täällä ollut ainoatakaan kansakoulua; täällä oltiin kuin keskellä synkintä erämaata. Hän sanoi katkerasti viime aikoina huomanneensa "taantumisen oireita"; oli ruvettu vastustamaan kaikkia muitakin edistyksen pyrintöjä.--Hän tarkoitti vuorelaisia. --Tämä pieni, mutta sitkeä joukkio oli hänen mielestään "poisjuuritettava", sillä se oli "häpeäpilkku" tälle seurakunnalle--ja niin edespäin. Semmoista ei Niemelä ennen ollut uskaltanut julkilausua. Mutta nyt hän uskalsi, sillä hän tiesi, että rovasti kannatti häntä. Hän oli jo aikaisin ruvennut hieromaan tuttavuutta rovastin kanssa, oli osoittanut harrastusta rovastin toimiin, oli aina aulis häntä palvelemaan, oli niinkuin rovastikin ruvennut puuhaamaan "kansan sivistyttämistä", kansakouluja ja lainakirjastoja. Rovasti oli sanonut häntä "edistyksen mieheksi". Saarnastuolista. Ja nyt oli Niemelä ensi kerran noussut julkisesti Vuorelaa vastaan. Kun muut jo alkoivat hävetä Vuorelan puolesta, katsoi tämä vain tiukasti Niemelää silmiin, oljenkortta hyppysissään reviskellen. Niemelä lopetti vihdoin puheensa. Hän rykäisi, joi lasillisen vettä ja pyyhki suunsa nenäliinalla. Ennenkuin hän rupesi rovastin viereen istumaan, hän kysyi tältä kaikkien kuullen, eikö rovasti tuntenut vetoa, kun ikkuna oli auki. Rovasti ei tuntenut vetoa, mutta nousi kumminkin panemaan ikkunaa kiinni, jos näet joku muu tuntisi--ehkä Niemelä itse... Niemelä ei voinut sallia, että rovasti ennen häntä saisi ikkunan säpit sijoilleen, ja kiirehti sentähden hänkin niihin käsiksi. Lähimpänä istujat nousivat seisaalleen, jokin tuoli kaatui, ja tätä tyhjää hälinää kesti kauan. Ennenkuin Niemelä pääsi kovaäänisestä naurunhahatuksestaan herkeämään ja ennenkuin rovastikaan oli jälleen sijoillaan, oli Vuorelan isäntä jo sanottavansa sanonut. Ainoastaan muutamat harvat olivat sinnepäin korvaansa kallistaneet. Vuorela puri huulensa yhteen. Tapahtui ensi kertaa, ettei vanhan Vuorelan sanoja kuultu. Kun ei kukaan sen enempää puhunut, äänestettiin lopuksi. Mutta äänestyksessä oli koulun vastustajia enemmän kuin puoltajia. Ja koulupuuha meni sillä erää Vuorelan tahdon mukaan myttyyn. Niemelä vietiin sen sijaan rovastin kääseissä pappilaan vierailemaan. Jonkin viikon kuluttua Vuorela huomasi Suomettaressa maaseutukirjeen kotikunnastansa. Siinä kerrottiin katkerasti viimeisestä kuntakokouksesta, mainittiin ylistellen rovastin valistuneita pyrintöjä ja puhuttiin ivallisesti "vanhoilla-olijoista", jotka muka kyllä omaa etuansa osaavat valvoa, mutta kiristävät kukkaronsa suun, kun on kysymys yleisestä kunnan edusta. Veri nousi silloin Vuorelan isännän päähän. Hänkö oli kunnan eduille kylmänä ollut, hän, sen ensimmäinen ja toimeliain jäsen, vuorelaisten päämies, jotka olivat tämän kunnan kanta-asukkaita ja sen ensimmäisiä maanmuokkaajia ennenkuin uusniemeläisten nimestä mitään tiedettiinkään --noitten niemeläisten, jotka olivat kaarnapalasina tänne tulleet, jätteinä suurista tukinuitoista! Olisiko rovasti voinut tämän itse kirjoittaa? ajatteli Vuorela. Niemelä ei olisi toki uskaltanut, eikä sanomalehti olisi koskaan semmoisen miehen kirjoitusta painattanut. Ja sen jälkeen olivat rovastin ja Vuorelan entiset hyvät välit rikkoontuneet. Ei siis kumma, että vanha rovasti hämmästyi nähdessään edessään Manun-- tuon vanhan, kiivaan vuorelaisystävän. Rovastin pitkäripsiset, hyväntahtoiset harmaat kulmakarvat nousivat korkealle ylös pitkin ryppyistä otsaa. --Vai Vuorelalta terveisiä, vai niin, vai niin--vai niin? Vanha rovasti, jonka pitäjäläiset--uusniemeläisistä ei silloin tietty-- olivat yksimielisesti paimenekseen pyytäneet, oli sydämessänsä vuorelaisiin kiintynyt. He olivat tämän seudun kantaväestöä, kasvaneet siihen kiinni kuin turve maahan. Mutta rovastin pyrinnöt tahtoivat viime aikoina yhä useammin mennä vuorelaisten mieltä vastoin. Rovasti oli itsekin siitä pahoillaan ja tunnusti syyn osaksi olevankin hänen puolellaan, sillä hänhän oli itse entisestään muuttanut paljon katsantokantaa juuri maallisten, kunnallisten asiain hoidossa. Hänestä oli tullut lämmin kansansivistyksen harrastaja, ja hän puuhasi kouluja ja kaikkea maallisen tiedon viljelystä. Suuri Snellmanin herätys oli lyönyt häneenkin leimansa, innostanut vanhan sydämen ja juottanut uutta toimintakykyä niihin suoniin, jotka muuten jo olisivat alkaneet kuivua ja väsähtyä hervottomuuteen. Ja hänen tietysti täytyi kannattaa sitä kunnan miestä, joka häntä sekä ymmärsi että toimillansa kaikin puolin auttoi--Niemelää. Mutta vaikka rovastin oli näin yhä enemmän taivuttava niemeläisten puoleen, oli hänen vanha sydämensä kumminkin vuorelaisten. Rovasti käski Manua istumaan. Ja he puhuivat pitkään keskenänsä, isännästä ja pojasta. Lopuksi rovasti sanoi tulevansa Manun mukana Vuorelaan. Ehkä hänen käynnistään jotakin apua lähtisi. Vuorelan isäntä oli hyvillään rovastin tulosta. Oli kuin olisi vanha ystävä tullut sovinnon kättä tarjoamaan. Mutta kunnan asioista ei Vuorela tahtonut puhua mitään. Ei myöskään tuosta maaseutukirjeestä tullut mitään puhutuksi. He eivät kumpikaan tahtoneet kajota asiaan, joka oli heidän ystävyytensä väliin tullut, vaan koettivat rakentaa uutta sopua vanhan erimielisyyden päällitse. Rovasti puhui sentähden Vuorelan perheasioista, ja Vuorelan isäntä puolestaan puhui nyt niistä mielellään. --Herrassa nukkunut vaimosi, sanoi vihdoin rovasti,--oli toimeliaimpia emäntiä mitä täällä tunnen. Hän lienee sinuakin elähyttänyt, koskapa nyt olet näin hiljaiseksi vaiennut. Mutta Vuorelan isäntä ei ruvennut nytkään sinnepäin vastaamaan. Rovasti ei sen enempää yrittänyt, vaan tunkeutui yhä lähemmäksi toista asiaa, joka oli nähtävästi hänen sydämellänsä. --Viimeiseksi puhuin vaimosi kanssa Heikki-pojastanne.--Niinkuin tiedät, on poikasi minunkin silmäteräni.--Olihan puhe siitä, että poika pantaisiin oikeaan lukumiesten kouluun--Helsinkiin. Isäntä nosti vähän naurahtaen katseensa: --Oliko Kreetakin myöten? --Niin, tiedäthän sen itsekin, vastasi rovasti rykäisten.--Hän pani vastaan. Äidin sydän ei semmoiseen eroon taipunut. Mutta nyt tahtoisin kysyä, mitä sinä asiasta arvelisit? Ja kun Vuorelan vastaus viipyi, niin rovasti jatkoi itse: --Et sinä tunne ajan merkkejä. Sinä luulet tekeväsi kaiken, mitä sinulta vaaditaan, kunhan pidät maasi lannassa ja ojitat peltosi. Mutta sinä, Vuorela, et tiedä velvollisuuksistasi kansalaisena. Ihmisen ei ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on, kaikkien suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystäväin toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartioina.-- Olemme näet siellä Helsingissä suurilla uhrauksilla perustaneet suomalaisen alkeisopiston, jonka oppilaat pääsevät kahdeksanvuotisen oppijakson suoritettuaan suoraan yliopistoon. Ja sieltä sitten on tie avoinna vaikka minne, niin hyvin papiksi kuin hallitusmieheksi tai muun tieteen korkeimmalle huipulle.--Niin, mutta tiedäpäs, Vuorela, että tämä kaikki on rahoja maksanut--niin, niin:--suuri on ollut Suomen miesten uhraavaisuus. Ja Suomen naisten sitten! Niistä on moni luopunut kultaisista koristeistaan, päästänyt renkaat korvistansa voidakseen osaltaan edistää asiaa. Ja Herra on siunannut tätä kansansa suurta rakkauden työtä!--Mutta niinkö on sitten käyvä, että ne, joita varten näin paljon on uhrattu, ovat välinpitämättömiä? Pitäisikö meidän pelätä, että vastaperustettu koulu jää oppilaita vaille? Vuorelan isäntä katseli ajatuksissaan eteensä. Oli niinkuin suru emännän kuoleman tähden jälleen olisi käynyt häneen kiinni ja satakyntisenä petona istunut hänen päänsä kimpussa. Sitten hän taas tuli niinkuin järkiinsä ja jatkoi tyynenä keskustelua. --Kyllähän saattaa niin olla kuin rovasti tässä on puhunut. Ja tarvitaanhan sitä nyt entistä enemmän sekä hengellisen että maallisen järjestyksen valvojia, pappeja ja vallesmanneja. Mutta mekin talonpojat tarvitsemme miehemme. Ei auta meidän luopua ainoasta lapsestamme.-- Hukkaan menisi koko työni ja kaikki vaivani, jos kadottaisin ainoan perilliseni. Sama on, jos hänet sitten kouluunkin lähetän. Se on niinkuin antaisin hänet silloin pois ja lahjoittaisin Helsingille. Ei tule vuorelaisten eikä niemeläisten osaksi se hedelmä, jonka niin hänestä kasvatan. Kenenkä hyväksi tuleekaan. Ehkä on järkeni sitä liian hidas ymmärtämään.--Mutta minä olen jo vanha mies,--täällä kotona minä tahdon nähdä oman kylvökseni hedelmät. Rovasti istui kauan mietiskellen. Pari kertaa hän oli puhumaisillaan ja katsahti silmäkulmainsa alta Vuorelan isäntää, mutta ei puhunut ennenkuin Vuorela alkoi kääntää keskustelua toisaanne. --Minä tahdon vielä siitä samasta asiasta,--sanoi hän, rykäisi ja työnsi tuolinsa likemmäksi Vuorelaa. --Miksi luulet, että Niemelä ottaa sinusta etusijan, noin kuntakokouksissa, tarkoitan, ja muutenkin missä sananvuoroa käytetään? Ja rovasti näki osuneensa jo nyt oikeaan kohtaan, sillä Vuorelaa hytkäyttivät nämä sanat niinkuin hevosta piiskan napaus. Ja rovasti jatkoi näin: --Sinä olet nukkunut, Vuorela; pitkää karhun unta olet nukkunut!--Ja herättyäsi nyt et sinä näe etkä ymmärrä, että uusi voima on sillä välin tullut maailmaan. Se on sivistyksen voima. Ja se on maalliselta kannalta katsoen uusi mittakaava, jonka mukaan ihmiset arvostellaan. Kun et tahtone silmiäsi ummistaa ja päästä näkemästä Jumalan teitä, niin sinun pitää myöskin nähdä, että Herramme on tämän mittakaavan hyväksynyt. Se on tullut Herran omaksi mittakaavaksi. Sillä sinun pitää näkemän, että niitten käy tässäkin maailmassa hyvin, jotka sivistykseen ja tietoon pyrkivät--paremmin kuin niitten, jotka pimeydessä tahtovat pysyä. Ja taas katsahtaen kulmiensa alta Vuorelaan rovasti sanoi painavasti: --Vai miksi luulet Niemeläisten käyvän hyvin? Miksi luulet ihmisten korvain heidän puoleensa kallistuvan?--Eikö siksi, että he puhuvat sitä, mitä ovat kuulleet sivistyneitten opettavan, sitä, mitä ihmiset täällä eivät vielä tiedä? Ja uutta on ihmiskorva harras kuulemaan.--He ovat heikompaa sukua kuin Vuorelan kantaväki, paljon heikompaa, ja kumminkin he vievät voiton sinulta, kuntamme juurelta?--No? No, Vuorela? Mitä siihen sanot? Ja Vuorela vaipui mietteisiin. Rovasti antoi hänen jonkin aikaa rauhassa mietiskellä. Sitten hän ikäänkuin tapaillen Vuorelan sisimpiä ajatuksia sanoi: --Tietysti, tietysti; sinä olet liian vanha ryhtyäksesi Niemelän kanssa kilpajuoksuun. Eihän sinusta ole sanomalehtien lukijaksi eikä kirjoittajaksi.--Tottahan luit Niemelän maaseutukirjeen?--Hi-hi-hi-- --Niemeläkö se--? --Sehän se--! Mutta annahan olla!--Niinkuin sanoin, sinä olet liian vanha päästäksesi niissä asioissa hänestä edelle. Mutta siksi juuri sanon: kun olet itse liian vanha, niin onhan poikasi sitä nuorempi. Pane poikasi kouluun, kyllä hän aina Niemelän saavuttaa.--Eikä Niemelällä ole perillistä.--Lukekoon poika ylioppilaaksi ja palatkoon sitten jälleen isänsä maalle täyttämään ja lopettamaan mikä sinulta on jäänyt keskeneräiseksi. Vuorela nousi seisaallensa ja meni uunin luo piippuansa kopistelemaan. Kun hän jälleen kääntyi rovastiin päin, punersi täysi piipunpesä yhtenä hehkuna. Hänen kasvonsa alkoivat kirkastua. Jotakin eloa välähti hänen katseensa sammuvassa valossa. --En voi sanoa, virkkoi hän vihdoin tyynesti,--että rovastin puhe olisi ihan perätöntäkään. Mutta jäisiköhän se Heikki matalan kattoni alle, jos hän kerran lukeneena herrana tänne palaisi? --Väärin puhut sinä Vuorela meistä lukumiehistä.--Olenhan minäkin lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niinkuin omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt,--ja eiköhän minut tänne haudattanekin. --Kyllähän rovasti--sanoi Vuorela liikuttuneena,--ja toistahan olisikin, jos Heikistä pappi tulisi;--miksi en kuuntelisi Heikkiäni oman kotikirkkomme saarnastuolista. Enhän parempaa voisi toivoakaan-- --No niinpä niin.--Jollei hän auran kurkeen tahdo tarttua, niin katsotaan, ehkä on tilaa minun vieressäni--jos silloin vielä eletään. Emmehän tulevaisia tiedä. Mutta kun rovasti nyt oli oikean säikeen päässä, ei hän enää hellittänytkään. Hän tuli usein Vuorelaan, ja heistä kasvoi entistä ehommat ystävykset. Ja kun samasta asiasta kerran tuli puhe, niin Vuorela ilmaisi päättäneensä lähettää Heikin Helsingin kouluun. --Siinä teet oikein?--sanoi rovasti vain puristaen Vuorelan kättä. Vuorelan isäntä oli siis ymmärtänyt rovastin puheen tuosta maailman uudesta voimasta, jota sanottiin sivistykseksi--ja hyväksynyt rovastin ehdottaman taistelutavan niemeläisiä vastaan. Tuli päätetyksi niin, että Heikki laitetaan Helsingin vastaperustettuun suomalaiseen alkeisopistoon; että hän käytyään sen läpi suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta sitten sen enempää lukuja jatkamatta antautuu maanviljelykseen. Siitä tulisi sitten niemeläisten vallan loppu. Vuorelan isäntä oli tämän jälkeen kuin toinen mies. Jotakin uutta oli tullut hänen ajatuksiinsa.--Iloisuus palasi vanhaan Vuorelan taloon, levisi koko perheeseen, työväkeen ja kaikkeen ympäristöön. Ja rovasti hykerteli käsiään. Hänelle oli vain pääasia, että hän oli saanut taas yhden oppilaan lisäksi. Kolme hän oli tätä ennen saanut liikkeelle--naapurikunnissa; ja nyt neljännen vihdoin tästäkin, joka muuten oli kuuluisa vanhoillisuuden pesä. II. Siihen aikaan kun ikuiset hongikot vielä peittivät Suomen harmaita kallioita ja kanervaisia saloja, joissa ei ollut vielä kuin tikalla ja palokärjellä kolistelemista, siihen aikaan myöskin Suomen pienoiset kaupungit sisävesistöjen varsilla tai meren rantamilla, loppumattomien taipaleitten erottamina ja kaikkea yhdyssidettä vailla, viettivät tuskin tuntuvaa elämää kukin erikseen oman hiljaisen kirkkonsa ympärillä. Jokapyhäisellä saarnallansa kirkkoherra tyydytti niiden henkiset tarpeet, ja kunkin maallisia tarpeita taas punnitsivat isällisellä tarkkuudella kaupungin kauppiaat. Ammattitaito ja hiljainen ahkeruus oli porvariston ainoa ylpeys; ja vanhojen ruotsinaikaisten tapojen säilyttäminen pyhänä oli säätyläisten ainoa huoli. Pääkaupunki kaukana merenrannalla ruotsalaisine yliopistoineen ja kouluineen, sekin eli omaa elämäänsä, tuntematta yhteyttä sen maaperän kanssa, jolle se vähitellen kasvoi. Mutta juuri kesken tätä kuollutta rauhaa oli siellä sen lukumiesten ja hengenpalvelijain joukossa joitakuita, jotka kulkivat kuin Jumalan kipinä sydämessä. He alkoivat puhua isänmaasta ja rakkaudesta kansaan. Ja he hakivat sanoja ilmaistakseen muille sitä elämän väkevää voimaa, joka alkoi pulputa heidän veressään; eivätkä mitkään sanat olleet heille kyllin suuria ja voimakkaita. Mutta kipinä syttyi toisiinkin ja leveni levenemistään. Kävi kuin heräämisen ensi värähdys ihmissieluissa. Se oli uusi oppi. Tuntemattomalla, suurella voimalla se puhui sydämeen: rakasta kansaasi! Se oli Hegelin oppi, jolla hän on lamauttanut Napoleonin maailman-voittaneet joukot ja perustanut Saksan; eikä se oppi ollut muuta kuin: rakasta kansaasi! Opin tullessa meidän maaperällemme oli täällä vastassa pietismi--tuo pitkien talvihämäriemme kasvattama kulttuuriliike, jäykkiä uskonnollisuuteen vajonneita sydämiä. Mutta oppi löysi tiensä sen ajan nuorempaan sukupolveen. Heidän sielussaan eivät vanhempain hartaat pietistiset opit, jotka olivat joskus tuntuneet kuivilta ja ainoastaan alituisesta kuulemisesta mieleen painuneet, olleet missään ristiriidassa ajan uuden aatteen kanssa. Päinvastoin ne vasta sen avulla saivat selityksensä ja ajatuksensa. Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa! Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi! Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämeen, täytyi niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että rakastat kansaasi! Ja katso! Äidin vaivalla istuttama opetus Jumalasta ja hänen pyhästä tahdostaan leimahti mieleen kirkkaana ja selvänä kuin pohjoisen talviyön tuli. Se muuttui eläväksi, maailmaa hallitsevaksi voimaksi, täynnänsä pyhää henkeä ja väkevyyttä. Se ei ilmaissut enää ainoastaan omantunnon lakia hiljaiselle, maailman hyörinästä pois vetäytyvälle sielunelämälle, vaan muuttui kaiken kansalaistoiminnan, kaiken julkisen pyrkimyksen eläväksi laiksi. Ne miehet, joissa tämmöinen aatteen sulautuminen oli tapahtunut, tunsivat sen suuren uudestisynnyttävän voiman itsessänsä. Se valaisi heille elämän uudelta puolelta ja näytti uusia elämäntarkoituksia, jotka vaativat heitä kokonaan itsellensä. Ja heidän täytyi kummastua sitä laajaa hengen valtaa, joka oli näin tullut heidän käsiinsä. Sillä mihinkä he koskettivatkin, siinä heti tuntui heräämisen liike; siinä heti sulivat jäiset siteet, jäykistyneet muodot muuttuivat elimellisiksi ja alkoivat kehittyä. Heidän harras, hilpeä työnsä ja alttiit, ilomielin tehdyt uhrauksensa kantoivat hedelmää pikemmin ja tuhat kertaa runsaammin kuin he olivat voineet aavistaa. He näkivät aamun sarastavan kaikkialla. Ennen alastomat kalliot ruohottuivat, vaiennut laulu alkoi kajahdella. Syntyi suomalainen koulu, virisi Suomen runotar, elpyi Suomen taide. Ja nousi suomen soinnukas kieli uutena tulokkaana sivistyskielten rinnalle. Loppumattomalta näytti uuden syntymyksen alkanut sarja. Ja he seisoivat sankareina meidän heränneen kansamme edessä. He olivat meidän suuria miehiämme. Siinä koulussa, joka oli tämän herätyksen ensimmäisiä tuotteita, sai Heikkikin kasvatuksensa. Hän tuli ylioppilaaksi silloin kun isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan. Vastapainoksi puhtaasti kansalliselle, suomalaiselle herätykselle olivat muutamat maan hallitusmiehistä ja vaikuttavimmista henkilöistä allekirjoittaneet liberaalisen eli sittemmin valeliberaaliseksi sanotun puolueohjelman, joka julkaistiin sanomalehtien ja lentokirjojen avulla yli koko maan. Se sisälsi kaikenlaisia hyväksyttäviä periaatteita, oli kokoonpantu verrattoman kaunispukuiseen muotoon, mutta samalla ylevällä virallisuudellaan ja hallitsevalla isällisyydellään koetti himmentää ja tieltänsä tunkea sitä kansallista liikettä, joka tuoreena ja itsenäisenä kuin keväinen ruoho pyrki kasvamaan joka paikkaan. Kansallisen herätyksen jo vanhentuvien miesten keskuudesta nousi silloin vielä kerran Juhana Vilhelm Snellman, liikkeen varsinainen aloittaja ja tunnustettu päämies. Hän julkaisi Morgonbladetissa kuuluisan kirjoituksensa "Dagbladspartiets program" ja tappoi yhdellä iskulla koko valeliberaalisen puolueen. Kun liberaalit olivat koettaneet koristella ja tulevaisuuden varalta suunnitella hallitus- ja virkamiehistön tietä, silloin Snellmanin oppi puhui suoraan sen nuorison sydämeen, joka tullen uusista suomalaisista kouluista alkoi tähän aikaan täyttää yliopistoa. Kun liberaalit mahtailivat vanhalla perintökulttuurilla, opetti Snellman, ettei suomalaista kulttuuria vielä ole olemassakaan, että se on vasta luotava. Hän ohjasi nuorison noille suunnattomille työaloille, osoitti, kuinka paljon sillä on rakkauden kohdetta, osoitti sille uusia, suuruuteen vieviä elämäntarkoituksia. Ja nuo suomalaiset talonpoikaistulokkaat, nuo ujot pojat vielä kehittymättömine kasvoineen, silmät palaen totuudenrakkautta ja koko olemus uhkuen tuntematonta, vasta hapuilevaa kehittymisen mahdollisuutta,--he ymmärsivät Snellmanin opin sydämensä koko syvyydellä. Tuskin Snellman itsekään lienee osannut aavistaa sen vaikutuksen voimallisuutta, jonka hänen oppinsa synnytti juuri noissa yliopistoon tulleissa kansan omissa lapsissa. Snellman oli kyllä lausunut aatteensa käytännöllisen toteutuksen olevan siinä, että sivistyneet lähestyvät kansaa ja pyrkivät siihen sulautumaan. Mutta tätä käsitettiin monella tavalla. Teoreetikot puhuivat mieluummin "kansallisuudesta" ja sen "hegemoniasta"; toiset ymmärsivät "kansalla" jotakin valtiollista kokonaisuutta.--Mutta nuoriso ei liene tehnyt erityistä tiliä itselleen tuosta käsitteestä. Se tyytyi siihen, että "kansan" nimeä mainitessa kotoisen seudun viehkeä, päivänpaisteinen näky välähti mielessä ja kuvastui sen tuttu väestö auroineen, karjoineen, laitumineen. Se oli yliopistoon tullut vain valmistuakseen kansan palvelukseen. Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava, sulauduttava. Nuoriso käsitti Snellmanin opin sanasta sanaan: suurena, mahtavana vaatimuksena luopua kaikista turhamaisuuden, yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja persoonallisen onnen pyyteistä sekä vannoutua kansan palvelukseen, pitää kansan etua kaiken toiminnan aiheena, uhrautua kokonaan sydämineen, toiveineen, tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti ylitse kaiken rakastaa.---- Se innostus, joka ylioppilasnuorisossa oli näin leimahtanut ilmiliekkiin, herätti koko maan huomion. Vanhemmatkin ihmiset seurasivat tarkasti uutisia noista myrskyisistä ylioppilaskokouksista, joissa suomenkieli ja suomenmieli tekivät ensimmäisiä ponnistuksiaan päästäkseen ylivaltaan ruotsinkielen ja ruotsinmielen rinnalla. Saavutettujen voittojen kunniaksi vietettiin juhlia ja pidettiin puheita, joissa innostus kuohui yli äyräitten. Kenenkään syrjäisen kokemukset eivät riittäneet ennustamaan mitä olisi tapahtuva huomenna tai ylihuomenna. Sillä nuoriso kulki omaa tietänsä, jota eivät määränneet vieraat kokemukset,--se meni eteenpäin niinkuin valon lapset, uutuutta ja totuutta kohti--niinkuin olisi kulkenut ennen aivan käymättömiä teitä, niinkuin olisi jo huomenna voinut näyttää maailmalle jotakin ennen kuulumatonta, suurta, aavistamatonta. * * * * * Heikki oli ylioppilaaksi päästyään vain hätimmiten pistäytynyt kotona. Isä olisi tahtonut häntä kohta jäämään Vuorelaan ja alkoi jo olla tiukkana. Mutta sitten tuli sinne vanha rovasti käymään Vuorelan valkolakkista nähdäkseen. Ja kun hän näki nuoren Heikin ja kuuli hänen innokkaan puheensa, niin kiertyi kyynel rovastin silmään: "Niinhän sitä mekin ennen--aivan tuolla tavalla!"--Hän puhui sitten kahden Vuorelan kanssa, ja isä vihdoin taipuikin; arveli, että olkoon vaan sen vuoden vielä Helsingissä. Ja Heikki palasi Helsinkiin. Ja oli sen vuoden siellä. Ja juuri sinä vuonna virisi ylioppilas-elämä ylimmilleen. Heikki antautui sen pyörteeseen hehkuvin innoin, sillä johtajat pitivät hänestä paljon ja olivat ottaneet hänet sisimpään seurapiiriinsä, missä he pitivät tulisimmat isänmaalliset puheensa ja takoivat rohkeimmat puoluetuumansa. Kun kevät alkoi lähestyä, tapahtui vihdoin suomalaisten ratkaiseva voitto. Kaikki horjuvimmatkin saatiin innostumaan, ja suurella enemmistöllä ylioppilaskunta päätti toimeenpanna juhlan, jossa suomalainen henki tulisi vallitsevaksi ja ruotsinkielelle myönnettiin vain toisarvoinen asema. Se olisi kokonaan suljettu pois, jos olisi oltu varmat kaikista niistä, jotka nyt saatiin äänestämään suomalaisten kanssa. Mutta niiden joukossa oli paljon semmoisia, jotka puhuivat oikeudesta ja kohtuudesta ja olivat horjuvaisia. Ne olivat kukistetut jo nytkin nuo ruotsalaiset. Ne kulkivat masentuneina ulos ylioppilastalosta, jossa olivat tähän asti vielä olleet ylimmässä vallassa. Ja oli kuin heidän mukanansa olisivat vaeltaneet ulos tästä talosta vanhat ruotsalaiset muistot ja traditsionit ja tarinat.----Eteisessä yksi ja toinen vain nyykäytti hyvästiksi päätä jollekulle tutulle jäävien voittajien joukossa, jotka nyt virtasivat kirkkain kaasuliekein valaistuun ylioppilassaliin voittojuhlaansa viettämään. Se juhla oli kohta täydessä vauhdissa. Mutta kesken kuuminta nousi eräs päättäväisen näköinen, pitkä nuorukainen pöydän päässä ja kilisti lasia sanoakseen jotakin. Hän piti innokkaan puheen saavutetun voiton kunniaksi, mutta lopetti jostakin syystä varoittavalla huudahduksella: "Hyvät herrat, tähän asti, mutta ei edemmäs!" Jotkut vastasivat hänen puheeseensa epävarmoin hyvä-huudoin, toiset alkoivat keskustella ja väitellä. Mutta silloin nousi sijaltaan eräs johtajista, ja sali hiljeni äänettömäksi. Hän tahtoi säälimättä alastomaksi paljastaa sen kerrassaan raukkamaisen periaatteen, joka piili edellisen puhujan kehoituksessa. "Mekö emme menisi eteenpäin kertakaikkiaan valitsemallamme tiellä!? Me, jotka olemme ottaneet vasta ensimmäisen askeleen! Me, jotka vasta alamme!--Huono on se ääni, joka nyt huutaa seisahdusta. Eteenpäin nyt jos koskaan! Porttien ja esteiden täytyy edessämme aueta selko selälleen, ja missä ne eivät aukea, siellä me ne kukistamme, siellä me ne muserramme, siellä me ne maahan ruhjomme!!!" --Eläköön!!! rämähti hänelle vastaukseksi kuin yhdestä suusta. Se oli johtaja. Kuinka monet olivat epäilleet ja tunteneet epävarmuutta! Ja kuinka monen hän noilla voimakkailla sanoillaan sai heittämään epäilyksensä ja yhtymään "punaisten" joukkoon! Riemuhuutojen kaikuessa häntä kannettiin nojatuolissa ympäri valaistua salia. Siihen juhla päättyi. * * * * * Heikki tuli myöhään kotiinsa, kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen huoneeseen. Hän oli vielä aivan haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Isänmaallinen innostus oli tänä iltana syöpynyt hänen mielialaansa, tehnyt sen niin juhlalliseksi, että hänestä oli aivan outoa antautua tavallisiin jokapäiväisyyksiin, riisuutua ja panna maata. Hän vieritti uutimen ylös ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot. Kuu valahti syvälle huoneen sisustaan, ja ilmassa oli varhaisen kevään täyteläs henki. Heikki seisahtui ikkunan ääreen ja painoi ohimonsa sen pieleen;--niinkuin voi tehdä vain yksin ollessaan. Koko Aleksanterinkatu oli kuun valossa, hiljaisena, tyynenä, rauha kaikkialla, ei yksikään ajuri rämisyttänyt katua, hiljainen nukkuva rauha kuun valvoessa. Mustat, kosteat kattopellit kiiltelivät siellä täällä, mutta missä oli valkoista rapattua kivimuuria, siellä kuu tuhlasi valoa koko terältään piirustaakseen rakennusten seinille ylhäältä katsottuja varjokuviansa talojen piipuista ja tikapuista. Ja kivetty katu tuolla alhaalla näkyi pienimpiä erikoisuuksiaan myöten.-- Mutta kaikki tämä meni pieneksi vähäpätöiseksi leikiksi, kun katsahti taivaan äärettömään tummansiniseen pimeyteen, jossa tähdet siristivät ja kuu siirtyili hiljalleen eteenpäin yksijonoisten höyhenpilvien lomitse. Heikki muisteli mielessään vielä kertaalleen kaikki tämäniltaiset tapaukset. Moni kohta pani hänen sydämensä sykähtämään. Hänkin oli pitänyt puheen,--ensimmäisensä. Se oli kysynyt häneltä sanomatonta uskallusta. Mutta kerran alkuun päästyään hän oli saanut äänen valtaansa. Hän oli itsekin innostunut ja puhui ex tempore.---- Erittäinkin oli loppu onnistunut. Kaikki olivat seisoneet äänettöminä ja uteliaina.--"Hyvät herrat!" oli Heikki sanonut lopuksi, "se Sampo, jota Kalevalan urhot olivat onnensa luojaksi turhaan tavoitelleet, jota maailman alusta alkaen on tavoiteltu ja haettu, se Sampo on nyt löydetty! Snellman on sen löytänyt! Se ei ole vaskea eikä kuparia; se ei ole kultaa eikä hopeaa! Se on--meidän rakkautemme kansaan!!!" Nämä sanat olivat herättäneet yleistä huomiota, ja jotkut vanhemmista olivat tulleet hänen kättään puristamaan ja esittämään veljenmaljaa. Isänmaallinen laulu oli heti jälkeen kajahtanut laululavalta. Ja Antti, joka oli Heikin läheisin toveri ja johtomiehiä, sanoi, että se oli suuri ajatus. Heikki oli puheellaan lupautunut "punaisinten" joukkoon. Hän oli nyt hänkin ikäänkuin tehnyt valan isänmaallensa, horjumattoman, peräytymättömän valan. Kaikki muut tarkoitukset saivat siirtyä, ainoastaan isänmaata oli tästedes palveleminen. Ja innostusta väräjävin huulin Heikki itsekseen kuutamoisen yön hiljaisuudessa kuiskasi hänen puheensa jälkeen lauletun laulun sanat: "Jos sydän sulla puhdas on, ja mieli vakaa, peloton, niin yhdy meihin, tänne jää, ja pyhä vanno vala tää: Tää Suomenmaa mun toimen' saa; sen eestä vaan ma ainiaan teen työtä saakka kuolemaan!" * * * * * * "Siis vanno näin: Ain' eteenpäin! Ei oikeaan, ei vasempaan, mutt' eteen eestä Suomen vaan!" Ja hän vannoi nyt mielessään toisen kerran, pyhästi, väräjävä rukous huulilla. Ja vannoutuneen tunne oli autuas, se oli vapauttava; se selitti hyvin paljon, se ratkaisi sovinnollisesti. Se antoi suorastaan loppumatonta vakaumuksen voimaa, puhalsi jumalaista hehkua sieluun, kasvatti mielikuvitukseen siellä ennen olemattomia kuvia, jotka uutuudellaan ja voimallaan hurmasivat sydämen ja tainnuttivat mielen. Nyt oli hänellä käsissään kaiken henkisen suuruuden lunnassanat. Siinä ne olivat, hän tiesi ne. Niistä oli nyt vain pidettävä kiinni: Rakasta aina vain tuota suurta, tuota kokonaista! Pysy aina täällä henkesi huipulla! Älä päästä luoksesi hajoittavaa jokapäiväisyyttä pikku palveluksineen ja huolineen. Kuinka mitättömältä ja mielettömältä tuntuvat täältä ylhäältä yksilön omaa etua tarkoittavat pyrinnöt! Kuinka kaukana on täältä itsekkyys ja itserakkaus! Kuinka suurta on yhteishyvän takia uhrautuminen,--niin, kuolemakin isänmaan vuoksi!--"vi sjelva må förgätna dö som vägen i dess sjö!"---- Oi, kuinka elämä on sentään ihanaa ja suurta!-- Ja Heikki alkoi mielessään pitää puhetta. Hän oli seisovinaan korkealla puhujalavalla, niinkuin tänä iltanakin. Hänen edessään oli ääretön kuulijajoukko--ne olivat kuutamon valossa törröttäviä savupiippuja talojen katoilla. Tuossa oli yksi, joka seisoi pää kallellaan kuunnellen: tuossa toinen, joka katsoi miettien eteensä. Mutta kaikki ne olivat hiljaa ja silmää värähdyttämättä kuuntelivat mitä puhuja aikoi heille lausua. Oli se jännittävä hetki, jolloin puhujan ensimmäistä sanaa vielä odotetaan. --Hyvät herrat!---- Ja kuulijajoukko värähtää, ottaa ikäänkuin askeleen lähemmäksi, on yhtenä kuuntelevana korvana--. Puhuja alkaa ensin hiljaa, mutta paisuttaa sitten joka sanalla ääntänsä rytmillisissä laineissa: ------Te, jotka olette kokoontuneet tällä myöhäisellä hetkellä neuvottelemaan siitä suuresta taistelusta, joka päivän valjetessa on alkava, kuulkaa mitä minulla on teille sanomista! Ja koko kuulijaparvi hiljenee jos mahdollista vieläkin tyystimmin. Mutta tuolla takana oli joku muita pitempi savupiippu. Näytti niinkuin itse Snellman olisi viitannut puhujaa luokseen ja sanonut ympärillä seisoville: katsokaa tuonne, tuolla seisoo nuori ylioppilas puhujalavalla, ottakaa vaari hänestä, hän on niitä valituita, kuulkaa mitä hän sanoo! Ja Heikki tuli tästä niin liikuttuneeksi, että hän oli laskeutuvinaan polvilleen tuon suuren miehen eteen ja nyyhkyttäen lausui sanat: --Ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan! Minä olen teidän, minä olen vannoutunut teille! Minä olen toteuttava ne toiveet, joita teillä on minusta, minä olen tekevä vielä enemmän: minä annan elämäni teille! Joku ajuri rämisytti äkkiä hiljaista katua. Heikki vavahti kuin valveille. Hänen silmänsä olivat vettyneet, ja hän kuivasi ne. Tuntui vähän kylmältä. Hän sulki ikkunan vielä viimeisen kerran katsahdettuaan kuutamoyöhön, vieritti sitten uutimen alas ja sytytti viheriäkupuisen lamppunsa. Hän oli henkisesti ravittu, hän oli hyvin onnellinen. Kaikki, mitä oli pöydälläkin, hänen tutut, vanhat, pienet kapineensa, paperiveitsi, mustepullo, kynät, harpin puolikas ja lakkapalanen siinä sinisellä aluspaperilla, niitä hän nyt katseli vähän säälien, ja ne puolestaan ikäänkuin pyrkivät hänelle onnea toivottamaan. Mutta merkillisimmältä näytti Heikistä hänen vanha viulunsa, jolla hänen oli nuoresta pitäen aina ollut tapana soitella. Se tuntui aivan kuin häpeävän olemustaan ja kiertyvän ujon kapeaksi tuolla riippuessaan seinällä. Kuinka äärettömästi eri asioita olivat sentään harjoitella viulunsoittoa ja pyhittää elämänsä suurille aatteille! Jos Antti--hän, joka oli johtomiehiä--olisi tullut tänne ja sattumalta nähnyt tuon viulun, hän olisi varmaan halveksien kysynyt: "Soitteletko sinä viulua?" Heikki olisi silloin tietysti naurahtanut ja ohimennen sanonut, että se on vain vanha muisto isältä. Mutta pelkästä ajatuksesta Heikki otti viulunsa seinältä, pani sen koteloon ja työnsi sängyn alle---- Vasta juuri ennen maatapanoa hän huomasi pöydällä jotain, jota siinä ei tavallisesti ollut. Se oli kirje,--avaamaton, iltapostissa tullut. Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana. "Heikki-pojalleni! Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule, jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä, joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää sinua kiiruusti tulemaan kotiin. Isäsi." Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas. Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta! Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat, lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen ja puheenparsineen. Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi? Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan. Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se ei tullut edes silmiin asti. Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään,-- hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei auttanut muu keino kuin totteleminen.--Tuon rauhallisen olennon edessä meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä, odottava katse. Ja tiesihän Heikki oikeastaan jo alusta asti, että hänen oli ennen kuolemaansa maahan hautautuminen! Tiesihän hän, että ratkaisevan hetken ennen tai myöhemmin täytyi tulla! Miksi se siis tuntui juuri nyt niin katkeralta, niin sanomattoman masentavalta, aivan kuin olisi suu ikuisiksi tukittu ja hengittäminen enää mahdoton! Niin, se tuli niin sopimattomaan aikaan, se tuli niinkuin takatalvi kesken kesää; tuli pakkona kesken vapautta; tuli kaikkine velvollisuuksineen ja ikävän jokapäiväisyyden ilmikuvana. Ah, jos saisi tuon horjumattoman, jäykän isän ymmärtämään. Hänen silmiensä takana asui jokin salainen lempeys, jokin ääretön mahdollisuus. Jospa jonakin hellänä hetkenä voisi tarttua kaksin käsin hänen harmaantuvaan päähänsä ja kuiskata häiritsemättömän hiljaa hänen korvaansa: isä, isä, annathan minun olla siellä, missä minua niin sanomattomasti haluttaa? Ja isä täynnä pyhää ymmärrystä ei varmaankaan kieltäisi. He jäisivät sinne Vuorelaan, isä ja Liisa. Heikki kyllä heitä muistelisi ja heille kirjoittelisi. Hän ei unohtaisi heitä koskaan, ei edes sittenkään, jos häntä kannettaisiin kerran niinkuin tämäniltaista johtajaa ympäri juhlasalia eläköönhuutojen kaikuessa.--Ja hän tahtoisi silloin tällöin käydä siellä kotona. Silloin he olisivat hänestä ylpeitä ja pitäisivät häntä hyvin hyvänä! Ja Heikin tuli äkkiä lämmin olla, hän hymähti sisäisesti, muisti jotain lapsuudesta, ajatteli Liisaa. Liisa kyllä keinon tietäisi, jos olisi täällä.--Ja taas hän myhähteli. Muisti jotain heidän välistään. Mitä jos isän saisi vielä ymmärtämään, suostumaan edes jonkin vuoden ajaksi! Ja muutahan Heikki ei oikeastaan tarvitsisikaan. Vanhempana hän kyllä tulisi maalle, sillä voihan sieltäkin isänmaan hyväksi vaikuttaa; olihan Meurmankin elänyt suurimman osan ikäänsä maalla maata viljellen ja kumminkin hän oli melkein kuin toinen Snellman. Toukokuun 12 päivänä oli ylioppilaskunta päättänyt viettää suurenmoisen kansallisjuhlan Juhana Vilhelm Snellmanin kunniaksi. Tähän juhlaan aiottiin kutsua ihmisiä kaikkialta ympäri koko maan, myöskin paljon talonpoikia. Heikin ei tarvitsisi muuta kuin ilmoittaa isänsä kutsuttavaksi---- Ehkä isä tänne tultuansa, nähtyään suurenmoisen kansallisjuhlan ja kuultuaan kaikki siinä pidettävät puheet innostuisi hänkin ja tulisi toisiin ajatuksiin Heikin tulevaisuudesta, huomaisi, että nouseva kansansivistys olisi hukassa, jos kaikki isät hänen tavallaan hautaisivat poikansa maanmyyriksi. Ja hän istui heti kirjoittamaan kirjettä isälle. Siitä tuli pitkä, kaunis kirje, jossa Heikki vaati isää välttämättä tulemaan. Juhla tulisi olemaan niin suuri, ettei koskaan vielä semmoista oltu nähty eikä kuultu. Sen tarkoituksena oli samalla saada lähennetyksi sivistyneitä ja talonpoikia toisiinsa ja johtaa heitä ikuiseen liittoon, yhteiseen työhön isänmaan palveluksessa.--Saisihan isä sitten tutustua Heikin tovereihin, joihin Heikki oli ennättänyt lujasti kiintyä, saisi kuulla itse Snellmanin puhuvan, näkisi Koskisen ja Meurmanin ja monia muita isänmaan ensimmäisiä miehiä.--Liisa kyllä hoitaisi taloutta sillä aikaa. Ja tämän kirjoitettuansa hän rauhoittui, riisui vaatteensa ja heittäytyi vuoteelleen, vielä yhä muistellen siellä kaukana kultaisessa kodissa olevaa isää ja Liisaa. Ja hän vaipui syvälle näihin kotoisiin muistoihin. Koko lapsuus kulki hänen editsensä. Ajatus viivähti monessa muistossa ja kietoutui lämpimästi hänen rinnallaan kasvaneen Liisan ympärille. Ja se pysähtyi sen Liisan viereen, jonka hän oli kotona nähnyt jo täysikasvuisena askartavan, kun hän oli siellä pikimmältään pistäytynyt ylioppilaaksi tultuaan. Oli hetkiä, joina Heikki tunsi itsensä ihan kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mieleensä silloin aina muistui äiti-vainaja ja Liisa ja isä ja koko koti tapoineen ja pikku tapauksineen. Kaikki sen omituisuudet, kömpelöt ihmiset ja pienet harrastukset, ne tuntuivat niin ymmärrettäviltä ja rakkailta. Semmoinen lämmin, hyvä, kodikas tunne pujahti kuin taivaista sydämeen ja pyrki kirkastamaan sen pimeimpiäkin lokeroita.--Sitä vastoin kaikki, mikä oli niin sanottua suurta, isänmaallista, aatteellista, innostusta, muuttui oudoksi, vähän vieraaksi, ja pakeni kauas mustana keränä, joka muistutti sitten olemisestaan vain pienellä painolla sydämeen. Mutta ennen näihin ajatuksiin nukkumista Heikki vielä kerran vavahti valveille: koko tämäniltainen kokous välähti hänen mielessään ja muistui kuutamossa vannottu vala. Kaikki tuo tuntui ikäänkuin nuhtelevan häntä siitä heikkoudesta, johon hän oli langennut antautuessaan noihin hentoihin kotohaaveiluihin. Oikeastaan ei tässä olisi saanut olla kysymyksessä mikään muu kuin suoran vastauksen antaminen isälle. Heikki ei voinut tulla kotiin, siinä kaikki. Olihan isänmaan etu toki suuriarvoisempi kuin mikään muu yksityisen elämän kysymys. Tässä se juuri oli erotus suurten ja pikku sielujen välillä. Suuri sielu ei olisi koskaan epäillyt katkaista mitä yksityistä sidettä tahansa tuon suuren, tuon aatteellisen tähden, joka on kaikkien suurten sielujen oikea elämänala. Eikä Heikkikään olisi epäillyt katkaista siteitään kotonsa kanssa. Ei ainakaan siksi, että se olisi ollut hänen mielestään väärä teko. Se saattoi olla päinvastoin hänen korkeampi velvollisuutensa. Mutta hänestä--ja sen hän tunnusti itselleen melkein häveten--hänestä tuntui sanomattoman vaikealta alkaa asiasta puhetta isän kanssa. Kun isä ei voinut aavistaakaan, että Heikki aikoo jättää Vuorelan! Ja kun hän oli aina ollut siinä luulossa, että Heikki palaisi!--Se oli melkein naisellista, kunpa vain ei suorastaan raukkamaista; mutta samalla tuntui melkein mahdottomalta sitä voittaa. --Mikä omituinen kaksinaisuus on minun luonteessani! ajatteli Heikki.-- Minun aatteeni, minun taisteluni hyvän puolesta, minun tulevaisuuteni-- ja sitten minä itse! Jos toverini tietäisivät! Jos he tietäisivät,-- että minä joskus, kun olen aivan, aivan yksin, ajattelen toista--huuh, se on kauheata! He eivät suinkaan ihailisi minua! Jos he tietäisivät, että minä oikeastaan syvimmässä itsessäni en ole muuta kuin hiljainen, hyvänsävyisä poika, joka tahtoisi totella isää ja päästä Liisan luo, rakastaa viulua ja kaikkea pientä, viatonta ja muiden huomiosta pois jäänyttä----niin, niin, ja että minun oikeastaan tuli sanomattomasti sääli ruotsinmielisiä, kun he siinä peräkkäin kulkivat ulos; että minä saatoin toden teolla epäillä, kenen puolella oikeus oikeastaan oli!-- Hyi, mikä minä olenkaan! Mitä vastakkaisia ajatuksia minussa voi olla! Minussa on jotakin epäluotettavaa! Isänmaa, isänmaa, sinun luoksesi, sinun pyhän lippusi juurelle!--Oi, jos he sen tietäisivät! Jumala minua siunatkoon ja varjelkoon---- Ja hän nukkui rukoukseensa. Lamppu jäi tuolille viereen palamaan, sihisi hiljaa itseksensä. Isän kirje oli käpertyneenä sen vieressä. Saappaat olivat rinnakkain sängyn jalkapuolella, toinen taittuneena, toinen ojona. Heikki mutisi jotain isänmaasta, mutta sitten nukkui sikeään uneen. Hänellä oli kaunis pää, kasvojen ilme ehkä vähän naisellinen, ohimot vaalean kuultavat ja hienon suonen sinistämät. Tukka, vasta viime aikoina vähän tummennut, kiharoitui niskassa ja korvan luona. Ainoastaan alaleuassa oli jotakin, joka muistutti talonpoikaiskasvoja, ja ehkä myöskin kiharat ohimoissa. --Maan tasalle kukistakaa! huusi Heikki ja kavahti istualleen. Hän heräsi, sammutti lampun ja paiskautui jälleen kyljellensä. * * * * * Muutamia päiviä ennen juhlaa Heikin isä tulikin Helsinkiin. Heikki huomasi jo alusta pitäen, että koko retken tarkoitus oli oikeastaan hänen kotiinviemisensä yhtä paljon kuin Snellmanin juhlan näkeminen. Mutta siitä Heikki ei ollut millänsäkään. Kunhan juhla vain alkaa,--se se sitten kyllä tekee vaikutuksensa. Eikä isä ollut mitenkään nyreissään. Päinvastoin laski leikkiä ja naureskeli, kun he siinä astuskelivat kortteeriin rautatieasemalta. Isä ei ollutkaan mikään äkkinäinen täällä pääkaupungissa. Hänellä näytti olevan aina kiireen tapaista, paljon tuttuja paikkoja käytävänä, ja sukulaisiakin. --Oletko sinä sitä Vendla Friimannia täällä tavannut? sattui hän kysymään. Vendla Friimannia! Voi sitä isää, mistä kaikesta se pitää huolta! Muut elävät nyt suurissa juhlan puuhissa, ajattelevat henkisiä asioita tällä suurella juhlan hetkellä,--ja hänellä on vain ne omansa mielessä. --Kuule, Heikki, tiedätkö missä se on täällä se vesihallitus,--olisi sinne asiaa? Vesihallitus? ajatteli Heikki; jotakin semmoista hän tosin oli kuullut.--Jos sillä olisi jotain yhteistä vesijohdon kanssa, niin sitten ei se kai olisi kaukana Alppilasta. Toisen kerran isä puhui valtiokonttorista. Ei Heikki sitäkään tiennyt; ei tiennyt edes mikä se semmoinen konttori olikaan. Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin Heikki oli yhdessä isän kanssa, oli tällä aina semmoista puhumista, josta Heikki ei ollut oikein selvillä. Milloin hän kyseli raastuvanoikeuden istuntopäivistä, milloin puhui Senaatin talousosastosta. Mutta jos isä olisi ottanut puheeksi kansallisaatteen, niin siitä Heikki olisi tiennyt puhua. Isä vaan ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ja niin he rupesivat juttelemaan vain Liisasta ja muista maalla olevista tuttavista,-- niinkuin ei Heikin kanssa olisi muusta voinut puhuakaan. Ja isä seisoi siinä tyynenä selkäänsä uuninmuuria vasten nojaten, piippu hampaissa; ja hänen poskensa punoittivat ja silmät kiilsivät paljosta kahvinjuonnista tuttujen luona. Kunnes hän sitten vähitellen taas rupesi tekemään lähtöä jonnekin ja katosi. Hänellä oli oma maailmansa.---- --Kuinka vähän se isä sentään tuntee minua! ajatteli Heikki, ja hämärä turvattomuuden tunne käväisi sydämessä. Heikki katsahti kelloonsa ja kiiruhti juhlakomiteaan. Suuria valmistuksia tehtiinkin tätä lähestyvää juhlaa varten. Kutsukirjeitä oli lähetetty ympäri maata. Ei ketään jätetty huomioon ottamatta, kuuluipa hän sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa.-- Juhlalla oli oleva semmoinen luonne, että siihen erotuksetta ottivat osaa kaikki kansankerrokset, "koko kansa". Se oli yhdistävä maanviljelijät ja valtiomiehet, talonpojat ja aatelismiehet, työmiehet ja virkamiehet. Siinä piti ikäänkuin suuri sovintojuhla vietettämän ja yhdellä yhteisellä lämpimällä kädenlyönnillä tasoitettaman mitä vuosisadat olivat jättäneet rikkonaista eri säätyjen välille. Ei puuttunut niitä, jotka uskoivat tämmöisen suuren yhteisen sovinnonteon mahdollisuuteen,--yhdellä kädenlyönnillä, yhtenä iltana, yhden maljan huumauksessa. Miksi ei sama ääretön innostus, joka oli koko nuorison muuttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, voisi levitä laajemmallekin, temmata mukaansa kaikki, koko kansan? Ja niin kutsuttiin suuri joukko tuntemattomia ja tunnetuita talonpoikia eri tahoilta, kutsuttiin kaikki merkitsevimmät mahtimiehet, vaikuttavimmat yhteiskunnan jäsenet,--kaikki yhteen joukkoon sopimaan keskenänsä nuorison lämpimässä sylissä Snellmanin jalkain juurella. Vieraitten luku nousi moniin satoihin. Ja innokkaitten ponnistusten perästä onnistui kaikki mitä parhaiten. Juhlallisesti koristettuna kasveilla, köynnöksillä, kuvapatsailla ja lipuilla oli suuri ylioppilassali, kun se illalla alkoi täyttyä väestä. Sinne tultiin jalan, sinne tultiin vaunuilla; sinne tuli frakkiherroja valkoisine hansikkaineen ja silinterihattuineen, baalipukuisia naisia, jotka vaunuista astuttuaan yhtenä käärönä juoksivat ylioppilastalon rappusia ylös. Ja salissa nuo komeavartaloiset naiset vaaleine, kukkasia täyteen sirotettuine pukuineen loistivat silmiä häikäisevässä valossa. He tunsivat olevansa juhlan juhlallistuttajia. Ja kaikki vähemmän silmäänpistävät juhlavieraat katosivat heidän loistonsa taa. Kaasun ja hajuvesien sekainen hurmaava henki täytti salin kirkastetut, korkeat holvit.-- Kaikki oli valmiina. Juhlallisessa jännityksessä, hiljaisessa silkin ja haastelun sorinassa oli koko sali; kunniavierasta vielä odotettiin. Jo rämähti lehteriltä juhlamarssi. Ovet aukenivat selälleen--ja siinä hän seisoi itse, tuo harmaapäinen vanhus, Juhana Vilhelm Snellman. Hän astui vakaasti sisälle, hiljaa kumarrellen oikealle ja vasemmalle, silmissä vilpittömän liikutuksen kyynel. Ja hänen editsensä aukeni tie taajassa väentungoksessa. Hänen olemuksensa oli teeskentelemätön. Olipahan niinkuin ainakin vanhus, joka tuntee kohta päättävänsä raskaan päivätyön. Mutta varmuus oli hänen esiintymisessään, joka ilmaisi selvää tuntoa siitä, että hän oli tuon ympäröivän väkijoukon voimakas hengen johtaja. Hän oli tämän nuorison ehdoton ihanne, sen entusiasmin kohde, sen jumaloitu Juhana Vilhelm Snellman. Mitä ominaisuutta hänen henkiseen jättiläisvartaloonsa vielä olisi voitu ajatella lisäksi, joka olisi voinut tehdä hänen kuvansa täydellisemmäksi?! Ja kun hän tuossa kulki vanhuuden jo vähän köyristämänä heidän riviensä välitse, seurasivat he jokaista hänen liikettään ikäänkuin upottaakseen mieleensä pienimmätkin erikoiskohdat tästä suuresta miehestä, jotta he sitten tuleville sukupolville voisivat kertoa hänet nähneensä ja hänen henkilöänsä kuvata. Hänelle pidetyn puheen perästä, jonka pilventakaisilla sanoilla lausuttu, taivaita tavoittava ylistys liikutti kaikkien mielet, nousi vanhus puhujalavalle. Hän kiitti kunnianosoituksesta ja kertoi sitten yksinkertaisin sanoin elämänsä vaiheitten pääpiirteet; nuoruudestaan, miehuudestaan ja vanhuudestaan. Ja nuoriso imi joka sanan syvälle itseensä. Kuulijat olivat kyllä ottaneet tarkan selon Snellmanin elämäkerrasta, he olivat innokkaasti lukeneet ja kuulleet puhuttavan hänen ponnistuksistaan ja vastoinkäymisistään alkuaikoina, seuranneet ihastuneina kertomusta hänen maineensa noususta. Mutta he eivät olleet vielä tätä kaikkea kuulleet hänen omasta suustaan: kertomusta siitä, kuinka tullaan suureksi mieheksi. Juuri niin kuin hän oli siksi tullut, niin hekin tahtoivat tulla. Ei niinkuin muut, sillä keitä muita voisikaan suuruudessa hänen rinnalleen asettaa! Mitä olivat kaikki maailman Napoleonit häneen verraten! Kuinka suurta, kuinka jumalallista mahtaisi olla seisoa tuossa nyt hänen sijassaan kaikkien ihastuksen ja jännitetyn huomion kohteena!-- Eläköön, tuhatkertaisesti eläköön Snellman! Ja sitten he innostuksen temmellyksessä kantoivat sankariansa ympäri juhlasalia kilpaillen siitä, kuka paremmin onnistuisi jumaloimistaan osoittamaan;--he kantoivat niinkuin olisivat kantaneet oman tulevaisuutensa ihannetta ja he huusivat kuin oman tulevaisuutensa toiveille. Kun ensimmäinen huumaus oli sitten ohitse, katettiin saliin suunnattoman pitkiä pöytiä ja syötiin uhkea illallinen. Lukemattomia puheita pidettiin vielä isänmaalle ennen juhlan loppumista. Oli kuin olisi tahdottu soittaa rakkauden loppumatonta äärettömyyttä. Ja kaikkia näitä puheita väritti omituinen liikutus, jommoinen toisinaan valtaa ihmisen, joka on antanut almua.--Niinkuin olisi tahdottu kertomalla kertoa: --Maa raukka, kuinka taisitkaan niin rakastettu olla! ----tuo maa, joka kaukana täältä valoisasta juhlasalista, köyhänä, pimeän yön peittämänä ja mitään aavistamatta nukkuu untansa. Heikki oli kaiken aikaa pitänyt silmällä, ettei isältä vain jäisi mitään kuulematta ja näkemättä. Hän itse puolestaan oli innostuksensa partaalla. Näin suurenmoiseksi hän ei sentään olisi voinut kuvitella tämän illan vaikutusta. Ja tietysti se oli tehnyt yhtä syvän vaikutuksen isäänkin. Myöhemmin Heikki sai isän esitetyksi Antille. Heikki vähän pelkäsi isän puolesta, ettei tämä vain puhuisi mitään tyhmyyksiä Antille. Antti arvosteli niin terävästi ja ankarasti ihmisiä, erittäinkin juuri heidän järkensä puolesta. Ja kuinka pieneltä se isä näytti Antin rinnalla! Antti oli pitkä ja roteva, tumma, tuuheatukkainen, ja silmillä oli luureunaiset lasit. Hän oli kaikkien naisten suosikki. Nuoremmat häneen rakastuivat ja vanhemmat hellittelivät. Kaikkialla otettiin hänet vastaan ihastuksella--aivan huolimatta hänen äärimmäisistä mielipiteistään, vaikka hän oli punaisista punaisin ja innokkaista innokkain. Vanhoissa ylimysperheissäkin hän oli hyvä tuttu ja liikkui siellä kuin kotonaan. Hän oli--niin sanottiin niissä piireissä--todellinen jalokivi, vaikkakin vielä hiomaton. Mutta hänen sukuperäänsä ei kukaan välittänyt tiedustella. Eikä hän itse mielellään puhunut kodistaan. Mutta Heikki oli kuullut, että hänkin oli "kansan lapsi". Hänen vanhempansa olivat jossain kaukana, vähäpätöisiä ihmisiä, aivan maineettomia; kukaan ei voinut olla utelias heistä mitään tietämään. Ja siihen aikaan oli yhtä vähän tapana kysellä, mistä kukin oli kotoisin, kuin tiedustella, kuka milläkin varoilla eli. Kaikki nuoret elivät kansan rakkaudesta. Heikki jätti heidät kahden juttelemaan. Täynnä hurmaantunutta innostusta kulkiessaan väentungoksessa Heikki vilaukselta näki eräässä syrjäisessä nurkkauksessa kaksi tovereistaan, Ollin ja Eemelin. He istuivat nojaavassa lepoasennossa mitä tyynimmässä keskustelussa keskenään, aivan kuin olisivat olleet jossakin tavallista ikävämmässä iltamassa. He eivät kuuluneet "innostuneitten" joukkoon, ja heidän seuransa tuntui vieraalta täällä tässä mielialassa. Heikki tunsi sanomatonta ylenkatseen sekaista sääliä noita miesparkoja kohtaan. Hän oli mennä heidän sivuitsensa, mutta kun he hänelle hymyilivät ja nyökäyttivät päätä, ei Heikki malttanut, vaan säälistäkin tuli heidän luoksensa. --Mitä te täällä--? --Ei mitään;--arveltiin vain, että kuinka sinä meitä halveksisitkaan, jos tietäisit, mistä juuri äsken puhelimme, sanoi Eemil. Ja he nauroivat ystävällisesti. --Tiedänhän minä teidät!--No mistä? --Puhuimme vain siitä, kuinka alkuperäistä tuo teidän ihmisjumaloimisenne sentään on. Se on aivan kuin kultaisen vasikan palvelusta, näin syrjästä katsoen. Ihanhan te riehutte ja temmellätte kuin pahimmat villit epäjumalan edessä! --Oh, te ette ymmärrä,--te ette ymmärrä hänen merkitystään ettekä tiedä, mitä hän on kansallensa tehnyt! väitti Heikki kiivaasti. Häntä loukkasi heidän puheensa. Semmoista saattoivat nuo miehet puhua mukavassa rauhassa keskellä tätä valtavaa kansallista juhlahetkeä, jolloin maailman kaikki suuret voimat, sitä johtavat aatteet ja historian hengettäret ikäänkuin liitelivät tässä salissa; jolloin Snellmanin oma jättiläishenki oli vain jonkin askeleen päässä heistä! Heidän puheensa kuului Heikin korvaan pyhyyden saastutukselta. Hän jätti heidät inhon tuntein. Virallisen osan päätyttä kokoontuivat jäljelle jääneet ravintolaan. Siellä istuttiin pitkien pöytien ääreen vasta laitettujen boolien ympärille. Juhlan jälkinäytelmä oli vielä jäljellä, puheet pitämättä nuorison omille johtajille, juhlatoimikunnalle, tovereille ym. Kaikki nämä puheet otettiin vastaan yhä yltyvin innoin ja yhä mieluisammin. Jokainen johtajista oli pitänyt puheensa, paitsi Antti, joka oli yhä ollut keskusteluissa Heikin isän kanssa. Vihdoin he olivat eronneet, ja Vuorela oli lähtenyt kotiinsa. Antti tuli muitten seuraan ja--kaikesta päättäen:--he olivat puhuneet juuri Heikistä! Hän kääntyi kohta Heikin puoleen täytettyään lasinsa reunoja myöten. --Minä olen puhunut isäsi kanssa sinusta. No sinähän aiot jättää yliopiston ja ruveta maanviljelijäksi?--Epäilemättä teet siinä hyvin jalosti. Odota, saat kohta kuulla! Minä en ole vielä pitänyt puhetta. Ja ennenkuin Heikki ennätti mitään vastata, oli toinen jo kilistänyt lasillansa boolimaljan reunaan. --Hyvät herrat!---- Häntä tahtoivat kaikki kuulla. --Meidän joukossamme on eräs toveri, joka on ehkä vielä suurelle osalle läsnäolevista verraten vähän tuttu, mutta sitä paremmin tuttu häneen välittömästi liittyvässä toveripiirissä.--Hyvät herrat! Se on mies, josta hänen toverinsa ovat oikeutetut toivomaan mitä suurimpia, sanalla sanoen, mies, joka kuuluu "siihen riveiltään yhä taajenevaan kantajoukkoon ylioppilaskunnan nousevassa sukupolvessa, joka on kerran paneva koko programmin toimeen"---- --"Eläköön K.P.T.!" ["Punaisten" seura] kuului joka taholta, ja boolin huumaamia joukkoja tulvi kaikkialta:--"eläköön!"--Mutta kun he näkivät, kuka piti puhetta, niin he vaikenivat, tulivat totisiksi ja asettuivat hartaasti kuuntelemaan. --Hyvät herrat! Me kadotamme nyt tämän toverin riveistämme!---- --Mitä, mitä? Kestä on puhe? Kuka hän on?--meni yhtenä humuna kaikkien suussa; eikä kukaan tiennyt. Mutta Heikki seisoi kalpeana, lasi vapisevassa kädessä. Hänen polvensa tuskin kannattivat, ja suu värähteli suonen tykytyksestä. --Hyvät herrat!--Häntä kutsuu toiset tehtävät! Hän jättää meidät, jättää aloittamansa luvut, jättää toiveet vaikuttavasta asemasta yhteiskunnassa ja siirtyy tuonne kauas Suomen sinisille salomaille, kauas pääkaupungin humusta antautuakseen yksinkertaisesti maanviljelijäksi. Ja hänet on tähän päätökseen saattanut tietysti sama aate, joka innostaa meitä kaikkia, se aate, joka käskee meitä sulautumaan kansaan, muuttumaan yhdeksi luuksi ja vereksi sen kanssa. Toivokaamme, että tämä nuorukainen on onnistuva maan sydämessä, noissa kansan syvissä riveissä, levittämään sitä aatetta, jota me täällä edustamme. Ja toivokaamme, että yhä useammat seuraavat hänen hyvää esimerkkiänsä, niin että vihdoin koko kansa saadaan hereille, itsetajuntaan. Suuri on oleva se voima, joka syntyy, kun nuo kaksi elementtiä, me täällä ja kansan rivit siellä, kerran pääsevät yhtymään! --"Hyvä!--Hyvä!--Hyvä!--" --Seuratkaamme, sanon minä, kaikki puolestamme, mikäli se on meille mahdollista, tämän nuoren, uhrautuvan toverin esimerkkiä! Koettakaamme oppia yhä lähemmin tuntemaan tätä kansaamme; koettakaamme väsymättä ottaa selkoa sen suruista, sen vaivoista, sen epälukuisista kärsimyksistä; tunkeutukaamme siihen epäkohtien sekasortoiseen joukkoon, joka vuosisatojen kuormana painaa kansamme hartioita! Mutta ennen kaikkea, hyvät herrat, vannoutukaamme ikuisiksi ajoiksi pois kaikesta yhteiskunnallisten asemain tavoittelemisesta näiden asemain itsensä vuoksi; sillä, hyvät herrat, ei mikään voi meitä helpommin viedä juuri siihen, mitä meidän tulee eniten vihata: byrokraattisiin katsantotapoihin, virkavaltaisiin mielipiteisiin. Sanalla sanoen: meistä ei saa tulla _virkamiehiä!!_-- --"Hyvä, hyvä!--Eläköön, eläköö-ö-ö-ön!!" --Meidän toimiamme, meidän päämääräämme ei saa olla johtamassa yksityiset, yksilölliset pyyteet, vaan joka paikassa ja kaikkialla se ainoa, joka on kyllin arvokas olemaan kaiken yhteiskunnallisen toiminnan aiheena, se tähti pimeydessä, se suuri käsky, jonka nimenä on "Kansan Pyhä Tahto!"-- Puhuja löi lasinsa säpäleiksi ja hänen esimerkkinsä mukaan monet muutkin. Hänen sanojansa seurasi sanoin kuvaamaton, tärisyttävä, intohimoinen eläköönhuuto. Sen vaiettua ja kuulijain hajaannuttua Antti kääntyi naurahtaen Heikkiin. --Jaa, se on totta, minulla ei ole nyt millä kilistäisin sinun kanssasi, mutta salli sen sijaan puristaa kättäsi.--Minä toivotan onnea,--onnea! Ja hän puristi Heikin kättä. Monet olivat unohtaneet, kenelle puhe oli alkujaan aiottu. Mutta muutamat Heikin tutuista tulivat hänen luokseen. --Heikki, onko se mahdollista! Sinä jätät meidät? --Se on järkähtämätön päätökseni, sanoi Heikki liikuttuneena. Niitten joukossa oli erittäinkin eräs, jonka tuo asia sai intoihin. Se oli Artturi. Hän oli tunnetun säätyläisperheen poika, kävi hienommin ja aistikkaammin pukeutuneena kuin useimmat muut, mutta oli kumminkin kiivaimpia "kansalliskansanvaltaisia". Hän suorastaan kadehti Heikkiä. Ja he istuivat saman pöydän ääreen siitä asiasta puhumaan. Siihen kerääntyi vähitellen paljon muitakin, vähemmän tuttuja. Ja Heikin he piirittivät keskukseensa kuin sankarin. He puristelivat Heikin kättä, toivottelivat onnea eivätkä voineet muusta puhua. Päivä oli alkanut valjeta ylioppilastalon saleissa. Suuret ikkunat pyöristettyine päätyineen jo häämöttivät esille vaatien yhä suurempaa huomiota puoleensa, kunnes ottivat kokonaan voiton tuikkivalta kaasulta ja muuttuivat kaikissa suhteissa pääasiaksi. Ei huomattu koska kaasu sammuikaan. Ikkunat muodostuivat silmiä häikäiseviksi aukoiksi, joista valoa virtasi sisälle sinistäen sakean tupakansavun. Ja savun keskeltä pilkisteli vielä monta mustapukuista ja valkearintaista olentoa hehkuvine poskineen ja tulehtuneine silmineen--ja kuului kovaäänistä puhetta aineista, jotka olivat olleet juhlan sisältönä. Kun Heikki tuli kotiinsa, oli isä makuulla. Hän ei ollut riisuutunut, vaan oli heittänyt sarkapalttoon peitteekseen,--ja näytti heräävän, kun Heikki astui sisälle. --No isä, koska lähdemme? kysyi Heikki rohkealla, melkein iloisella äänellä.--Minä olen valmis lähtemään milloin hyvänsä, minä melkein maltittomasti odotan vain mitä pikimmin päästäkseni sinne maalle. --Kyllähän, kun tästä vain saan muutamat asiat reilaan, kyllä sitten mennään. Ja Heikki alkoi isälle kertoa mitä kaikkea hänelle oli puhuttu ja mitä kaikkea hän nyt aikoi tehdä. Ensiksi oli hänen vain opittava tuntemaan nuo suuret epäkohdat. Tätä varten hän tahtoi hiljaisuudessa työskennellä siinä missä muutkin talonpojat; hän tahtoi omin käsin ottaa osaa maanviljelystöihin päästäkseen siten vähitellen tuntemaan kansan elämää ja tarpeita. Mutta näin työskennellessään kansan riveissä hän tahtoi myöskin alati vaikuttaa herättävästi. Hänen oli helpompi kuin kenenkään muun saada kansan luottamusta. Häntä uskottaisiin kyllä ja häntä seurattaisiin. Liike kasvaisi vähitellen, kansa heräisi yhä enemmän itsetajuntaan, kunnes se vihdoin olisi kypsä sivistyskansa ja pystyisi oman onnensa ohjiin. Ja jos ei Heikki tulisi kaikkea itse näkemään, niin ainakin hän olisi pannut työn alkuun. Snellmanin tehtävänä oli ollut vain aatteen herättäminen sivistyneissä. Nyt oli toisten vuoro näyttää mahdolliseksi ja toteuttaa tämä aate.--Mutta kuinka monet niistä, jotka tahtoivat seurata suurta Snellmania, erehtyivät eivätkä voineet löytää hänen suuruutensa tietä. Ei Snellmanin työtä voi kahdesti tehdä. Eteenpäin täytyy mennä! --Niin, isä, lopetti Heikki vihdoin, minä olen nyt siis löytänyt elämäni tien! Mutta kun Heikki sitten vaikeni, kuuli hän vain nukkuneen hiljaista sihinätä isän vuoteesta päin. III. Niinä vuosina, joina Vuorelan ainoata perillistä oli koulutettu kaukana kotoa vieraissa oloissa, oli talossa tehty kaiken aikaa työtä entistä suuremmalla voimalla ja innolla. Vanhoissa tavoissa ennen niin sitkeästi pysynyt Vuorelan isäntä oli nyt itse ruvennut puuhailemaan kaikenlaisia uudistuksia, ostellut maanviljelyskoneita, ojittanut peltonsa uuden mallin mukaan, pannut suurella alalla toimeen säännöllisen monijakoisen vuoroviljelyksen eikä missään säästänyt tointa, puuhaa ja vaivaa. Mutta vaivalloisin työ, mikä tehdyksi saatiin, oli ollut suurenpuoleisen suon ojitus ja kuivatus. Suo kuului suureen maapalstaan, jonka Vuorelan isäntä oli pakolla lunastanut sukulaisnaapureiltaan. Tämä naapuri oli jo ennen tehnyt kaupat uusniemeläisten kanssa. Ja Niemelä olikin jo varma omistuksestaan;-- oli jo alkanut tähystellä ja mittailla suon pintaa ja aloittanut keskus-ojan. Mutta Vuorela oli haastanut hänet käräjiin, joilla Niemelän oli saatava viimeinen kuulutus omistukseensa. Niemeläiset olivat luulleet hänen jo jäävän käräjiltä pois, kun oli kauan viipynyt. Mutta hän oli tullut viime hetkellä; oli täyttä vauhtia ajanut käräjämäkeä alas kulkusten helistessä ja karhuntaljaisten vällyjen lunta viistäessä. Hän oli tullut ja laskenut rahansa käräjätuvan pitkälle pöydälle. Maapalsta oli tuomittu Niemelältä pois. Ja siitä päivästä pitäen oli Vuorelan ylpeä maine alkanut himmentää niemeläisten nimeä. Suo oli nyt suurelta alalta kuivattu ja viljelyskuntoon saatettu. Sinä keväänä, jona Heikkiä odotettiin lopullisesti kotiin tulevaksi, höyrysi sen vasta kuokittu multa sulavan lumen alta. Kaikki tämä odotti Vuorelan ainoata perillistä; häntä odotti talon nuori, emännöitsevä kasvattityttö, sirosuinen Liisa, ja koko väestö, joka oli seurannut talon kuulumatonta vaurastumista ja tiesi, ketä varten kaikki näin oli valmistettu. Oli niinkuin Vuorelan isäntä olisi viettänyt voittojuhlaansa saatuaan Heikin kotiin. Olihan nyt monivuotiset kylvökset kuin tuleentumassa. Eikä rauhaton pelko niitten häviämisestä kalvanut sydäntä. Ja koko seutu puhui talon nuoresta isännästä, hänen opistaan ja vanhan Vuorelan kunniasta. Ihmiset tulivat Heikkiä katsomaan kuin mitäkin taloon tuotua ihmettä. Vuorelan iäkkään Manun koko olemus loisti. Ensiksikin oli niemeläisten herrasmaine saanut kovan kolauksen. Ja toiseksi hän tunsi itsensä niin ylpeäksi saadessaan noin puoleksi totella ja puoleksi opastaa tottumatonta Heikkiä. Uutta eloa oli tullut kaikkeen Vuorelan väkeen. Ja nuori Liisa puikkelehti tuvasta aittaan ja navettaan ja maitohuoneeseen kahta toimekkaampana emäntänä. Heikki oli tullut maalle hyvin reippaana ja iloisena. Hän puhui alussa kovaäänisesti ja varmasti, kulki paljon ovissa niinkuin puuhaillessa ainakin. Matkalla tänne ja alkupäivinä täällä ollessaan oli Heikki vielä täynnänsä Helsingistä tuotua henkeä. Hänen tulevaisuudentoiveensa olivat valoisimmillaan. Mitä enemmän hän tottui siihen uuteen tapaan ajatella tulevaisuutta, joka oli niin äkkiä muodostunut ja niin kokonansa entisestä eroava, sitä enemmän hän oli siihen mielistynyt. Hän tahtoi vähitellen saada kansan ymmärtämään sitä suurta historiallista tehtävää, joka oli sen hartioille pantu. Hänen intonsa, vaikka tyyntyneenä, ei suinkaan ollut voimastaan mitään kadottanut; se oli vain saanut tyynemmän muodon. Hän oli siinä asiassa hyvin varuillaan ja tutki itseään usein.--Hänen silmiensä eteen oli ruvennut aukeamaan kauniin, tasaisen ja voimakkaan elämän selvät piirteet,--joka elämä ei olisi epäsäännöllinen, intohimoisen tavoittelun hedelmä, vaan rauhallisen, tarkoin suunnatun työn tulos. Ne tulkitsivat varmaan väärin Hegeliä, jotka sanoivat, että Hegel oli ylistänyt yksistään sitä elämää, josta hän, Heikki, oli matkustanut pois. Kun Hegel sanoi: "Ilman intohimoa ei synny mitään suurta", niin varmaan hän tiesi, että on olemassa toinenkin intohimo, rauhallinen intohimo. Ja kuitenkin on tämäkin voima niin suuri, että se voi värittää jokaisen askeleen ihmiselämässä.--Juuri tämä intohimo voi synnyttää suurta.-- Heikin tulevaisuudenkuva oli muuttunut vain muodoltaan. Sen sinisessä etäisyydessä, siellä, missä silmän näköpiiri keskittyy, häämötti sama päämäärä, joka paloi sydämessä Snellmania kannettaessa hurmaantuneen väkijoukon läpi. Siellä etäisyydessä seisoi voimakkaan vartalon kaunis hahmo. Sen pää oli pystyssä ja käsi ojentihe kansan taajojen rivien yli, jotka olivat valmiit seuraamaan hänen pienintäkin viittaustaan. Näiden elonvoimaisten tunteiden vallassa Heikki astui isänsä maalle. Ja kun hänen tulonsa oli kaikessa ympäristössä herättänyt semmoista ihastusta, kulki Heikki täällä kotona niinkuin olisi joka päivä ollut hänen nimipäivänsä. Hän tahtoi olla väen kanssa aivan kuin vertaistensa parissa. Hän tahtoi käyttää jokaista tilaisuutta siihen vaikuttaakseen. Hän tahtoi olla virkeä ja väsymätön. Ja hän oli jo varma siitä, että se oli oikealla tiellä häntä ymmärtääkseen. Hän alkoi sille vähitellen selitellä kansallisuuskysymystä. Ja ennenkuin hän itse aavistikaan, huomasi hän olevansa asian ytimessä, huomasi innostuneensa aivan kuin ylioppilaitten kesken, tunsi poskiensa punoittavan ja äänensä väsyvän paljosta puhumisesta. Ja hänen puhuessaan olivat kaikki aina ääneti, hiljaisessa hartaudessa, kiitolliset joka sanasta, jonka hän lausui. Ei kukaan puhutellut häntä silloin, kaikki vain tuntuivat kuin odottavan, mitä uutta Heikki vielä panisikaan toimeen. Ja keskenäänkin he enimmäkseen puhuivat kuiskimalla. Se melkein vaivasi Heikkiä. Sattui usein, että he hilpeästi naureskelivat työssä ollessaan, että Jaska tapansa mukaan kiusoitteli Leenaa ja Leena häntä vallattomasti torjui tai että heillä muuten oli keskinäisiä puheitaan. Kun Heikki sattui silloin kävelyretkellään heidän työpaikalleen, vaikenivat he samassa äänettömiksi ja totisuus kuvautui heidän kasvoillensa; korkeintaan tiuskaisi Leena Jaskalle viimeisen kerran: "Soh, hiljaa"; miehet korjasivat lakkinsa ja tytöt liinansa; ja kaikki oli kuin valmista.--Ja hänen lähdettyään he aivan kuin olisivat vapautuneet pakollisesta totisuudestaan, taas alkoivat naureskella ja puhua omiansa. Sentähden Heikki alkoi pyrkiä tuttavallisemmalle kannalle heidän kanssansa. Hän otti joskus osaa heidän töihinsä, pyysi kihvelin tai tadikon käteensä ja oli kaivelevinaan. Ja se herättikin suurta iloa väessä. Työhön tottuneet opastelivat häntä vuorostaan niinkuin lasta, neuvoivat, kuinka kävi kaivaminen tahraamatta vaatteita, ja seuratessaan hänen edistystään kerääntyivät kaikki hänen ympärilleen katsomaan,--tytötkin; minkä vuoksi Heikkiä hävetti suunnattomasti, vaikka hän sitä koettikin peittää sukkeluuksiin. Häntä melkein harmitti. Ja sitten epäilytti vähän, että ehkä ne vielä naurahtavat selän takana. Sentähden hän itse koetti eniten nauraa omaa työtänsä. He käsittivät puolestaan sen niin, että Heikki itsekin piti sitä leikkinä, ja alkoivat hekin laskea pilapuheita hänen yrityksistään. Ja siksi ei koko asiasta tahtonut koskaan tulla totta. Sillä Heikistä tuntui vaikealta alistua siihen, että he hänelle nauraisivat silloinkin, kun hän sattuisi olemaan tosissaan. Ja tuo pelko vaikutti vieroittavasti Heikkiin. Eräänä päivänä päivällistä syödessä Heikki kummaksensa huomasi, ettei hänellä ollut mitään puhumista; aivan kuin hän olisi jo kaikki sanottavansa sanonut. Toiset näyttivät erisin odottavan, mutta kun Heikki yhä oli ääneti, kääntyi puhe talon asioihin,--olipa jotakin neuvottelemista suuren niityn ladosta. Ensi kerran sattui, että Heikin läsnäollessa näin puhuttiin hänen sivuitsensa talon jokapäiväisistä asioista.--Se teki omituisen vaikutuksen Heikkiin. Hän sanoi ikäänkuin leikillä jotakin joukkoon, mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän koetti tarkemmin kuulostella, mistä oli puhe, ja sanoi vihdoin ajatuksensa. Mutta sitäkään ei kukaan ottanut huomioonsa. Oli niinkuin olisi nyt tullut Heikin vuoro olla ääneti. Sama tapahtui seuraavana ja sitten seuraavana päivänä. Hän tunsi, että oli lopullisesti kaiken sanottavansa sanonut ja että koko hänen vaikutuksensa oli samalla loppunut. Hän ikäänkuin vasta nyt alkoi huomata ympäristöänsä.--Siinä ne istuivat pöydän ympärillä nuo karkeakätiset rengit, söivät perunoita käsistään ja leikkasivat leipää puukolla. Kaikki he keskenään ymmärsivät toisiansa jo puolesta sanasta, ei kuin hymisivät vain vähän toisilleen. Isää he kaikki sisällisesti kunnioittivat. Hän istui aina ääneti aterioidessaan. Ja enimmäkseen muutkin. Heikki katseli oudostellen ympärillensä. Tämäkö oli hänen kotinsa--tämä vieras, hänelle tuntematon maailma! Oliko todellakin niin, että hänen täytyisi, pysyvän vaikutusvallan heihin saadakseen, oppia kaikki nuo pikkuseikat, jotka kuuluivat heidän elämäänsä--kaikki nuo peltojen, aitojen, tallin ja navetan pikkuseikat? Ja oppia ne niin, että hän pystyisi heitä neuvomaan, olisi heitä etevämpi? Ei, ei koskaan! Se olisi mahdotonta. Heikki hukkuisi tämän elämän yksitoikkoisuuteen, hävittäisi ikuisiksi ajoiksi oman aatteellisen maailmansa. Mutta miten hän oikeastaan olikaan ajatellut vaikutustansa täällä?-- Oliko hän tehnyt siitä itselleen täyttä selkoa.--Herättää kansa? Se on: vaikuttaa persoonallisesti miehestä mieheen?--Mutta siihen ei riittäisi kenenkään ikä.----Hakea ja löytää epäkohtia? Mutta kun hän oli löytävinään jonkin ja puhui kansakoulunopettajan kanssa sen korjaamisen välttämättömyydestä, oli tällä aina syitä ja esteitä vaa'an toiseenkin päähän:--jaa, jaa, kyllähän--mutta--. Kansan sivistyksestä olivat he jo muka pitäneet huolta minkä heidän pienet voimansa riittivät. Kun Heikki innostui keksinnöstään, että pitäisi perustaa semmoinen kirjasto, johon koottaisiin paras kirjallisuus ja kansa saisi sitä käyttää hyväkseen, sanoi kansakoulunopettaja, että lainakirjaston alku heillä jo oli ja että Niemelän isäntä oli siihen uhrannut koko lailla rahoja. Niemelän isäntä oli kaikkien edistyspuuhien etunenässä,--isän vastustaja, jonka nimeä ei Vuorelassa edes koskaan kuultu. Ettäkö Heikki pyrkisi vaikutukseen kunnallisissa asioissa? Seköhän olisi ollut Antinkin ajatus? Saavuttaisi vähitellen luottamusta kunnan asiain hoidossa ja tulisi kunnan johtavaksi mieheksi?--Ja sitten valittaisiin valtiopäiville ja niin edespäin? Mutta siihen ei Heikki pystynyt; siihen tarvittiin etupäässä käytännöllisyyttä--ja sitä semmoista yhteiskunnallisuutta, joka oli vastenmielistäkin Heikille. Ei, mikään tuollainen ei saanut olla tarkoitusperänä, se saattoi olla vain luonnollisena seurauksena hengen suuruudesta. Suuri henki löytää aina vaikutusalansa; mutta se, jonka tarkoitusperänä on vaikutusalan löytäminen, ei ole suuri henki. * * * * * Kotona tehtiin heinää. Väki oli iloisella mielellä, lauleli ja luikkasi niityllä. Mutta Heikkiä painoi outo alakuloisuus. Eräänä poutaisena päivänä, kun hän istui ylhäällä ullakkokamarissaan, joka oli erityisesti häntä varten järjestykseen pantu,--koputettiin ovelle hiljaa, ja Liisa astui sisälle. Hän toi tapansa mukaan kahvia tänne ylös,--ja oli tällä kertaa vähän hämillään, kun oli tullut työpuvussaan, paitahihasillaan, liina niskassa ja tukka vähän epäjärjestyksessä. Hänen mukanansa levisi huoneeseen väkevä heinän tuoksu. Hän oli tullut suoraan niityltä. Kahvin tarjottuaan hän sanoi punehtuen ovensuussa: --Kuule Heikki, sinä ehkä kaipaat jotakin;--tai ehkä on tämä huonekin pieni? Minä olen tämän näin omin päin järjestänyt; mutta voisihan alhaallakin-- --Ei, ei hyvä Liisa!--Sinä olet huomannut, että olen usein ajatuksissani?--Minulla on täällä, näetkös, niin paljon toimeenpantavaa, josta ette aavistakaan. Te elätte täällä aivan tietämättä siitä, mitä suuressa maailmassa on tekeillä-- --Niin, Heikki, sanoi Liisa ujosti,--meillä on paljon sinulta oppimista. Olemmekin niin ikävöineet sinua kotiin.--Hän punehtui taas ja lähti tarjoittimineen. Mistä kummasta Heikki olikaan saanut nuo sanat suuhunsa! Ne inhottivat häntä suunnattomasti. Eikä ainoastaan itse sanat, vaan se ääni, jolla hän ne lausui, hänen liikkeensä ja katsahduksensa Liisaan,--kaikki! Se oli samaa kuin sanoa: te ette vielä ymmärrä antaa minulle kyllin paljon arvoa, te lähestytte liiaksi minua, te ette ole kylläksi ääneti minun seurassani. Ja mitä oppimista Liisalla voisi olla Heikiltä!--Liisalla, jonka silmä niin rauhallisesti ja viisaasti katsoi pitkien silmäripsien välistä maailmaan ja jonka ulkonainen ujous pani aavistamaan semmoista pyhää hengen siveyttä---- Ja kuka täällä oikeastaan tarvitseekaan häntä? Kaikki he ovat terveitä ja iloisia. Heillä on oma maailmansa ja omat pyrintönsä, jotka ovat vieraat Heikille ja hänen maailmallensa. Tämä vierauden tunne oli katkera. Se alkoi aina säälinä omaa elämää kohtaan--ikäänkuin ei kukaan olisi välittänyt, kuin kaikki olisivat hylänneet ja jättäneet yksinäisyyteen. Ja se loppui loukattuun ylpeydentuntoon: no niin, onhan minullakin maailmani! Tuossa on Hegel levollisena levällään. Sinne hänen syvien ajatustensa joukkoon! Noitten äänettömien, suurten ajatusten maailmassa on kuin jumalien maailmassa. "Minun aikani ei ole vielä tullut." Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen. Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: "Filosofinen etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi, kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus."--Ja sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt.-- Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta.--Mutta Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä.----Kaikki ne paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta, joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä--ja joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan niinkuin ne "innottomat" siellä Helsingissä. Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella-- Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki--kaikki mikä on edessä, ympärillä ja takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa niin, ettei jää mitään jäljelle. Voimaa, voimaa--! Mutta voimaa ei ole. Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla, yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää.---- Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle ylioppilassalin pilaristoon. Täällä on vain hiljaisuutta--ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina. Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta. --Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan nukuttaen---- Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki!--Jos olisi heittää kaikki aatteet ja tulevaisuudet!--Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen. Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä!---- Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä.--Ja hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi. Voimaa, voimaa--! * * * * * Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään,--eikä tuntunut tuulen henkäystäkään ilmassa. Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä. Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti.-- Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman kanssa---- Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia?-- Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla pimenivät. Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta. Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle, ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan.--Tuolla pimenee niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla. --Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa----salama leimahtaa, välkähtävä, repäisevä salama,--maata tärähyttää ankara jymäys--ja se jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun. Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää siihen ennätti. Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella rajuilman tuloa. Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli päivällisaika. Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa. Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty. Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä minnekin pitkin pöytää.--Ja ovi ulos selko selällään. Mitähän tämä merkitsikään? Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä kokoamaan ennenkuin sade tulisi. Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen!-- --Minähän itse--ajatteli Heikki--olen asettanut niin, ettei täällä kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään heinistä. Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä. Sade viipyi vielä pilvissä. Kaikki väki olikin niityillä. Kilvan siellä koottiin ja nosteltiin heiniä. Päästyään perille Heikki otti joutilaan haravan ladon kupeelta ja riensi väen luo. Siellä oltiin niin kovassa työn touhussa, etteivät muut huomanneetkaan Heikin tuloa kuin Liisa. --Nosta minun kanssani tämä ruko, Heikki, sanoi hän Heikin ohi mennessään. Ja Heikki jäi siihen Liisaa auttamaan. --Joudu, joudu, Heikki! huusi Liisa nauraen, ja vinha tuuli lennätteli hänen palmikkonsa ilmaan, irroitti päästä liinan ja nosti sen korkealle pyörteeseen. Jaska sai sen haravansa päähän ja sanoi siihen kompasanan, jota Heikki ei ymmärtänyt, ja kaikki rupesivat kohti kurkkua nauramaan. Se oli jotakin heidän välisiään. Liisa punehtui vähän ja löi leikillään haravan varrella Jaskaa takaa. Sitten hän taas tuli Heikin viereen haravoimaan. Omituiselta tuntui Heikistä nyt ensi kerran ponnistella työssä kotiväen kanssa. Siinähän liikkui vakavana isäkin, omin käsivoimin nostellen suunnattomia sylillisiä heiniä. Heikki auttoi häntäkin. Oli niin outoa lisätä omat voimat isän voimiin. Heikki ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin lähellä isää. Hän tunsi isää kohtaan lämpimämpiä tunteita tällä hetkellä kuin monena pitkänä vuonna. Näillä, juuri näillä omilla voimakkailla käsillään oli isä siis vienyt Heikkiä askel askeleelta eteenpäin, kouluttanut häntä ja hankkinut hänelle kaiken sen sivistyksen, josta Heikki oli niin ylpeä ja jonka hän asetti niin korkealle. Kuinka paljon yli oman tarpeen isä olikaan siis työtä tehnyt!--Ja siksi nyt hänen kanssaan heinärukoa nostaessa ei olisi mikään ponnistus tuntunut liian suurelta.-- --Olikohan isällä yhä vielä enemmän voimia kuin Heikillä? Ja ensi kertaa Heikki tunsi Liisaakin lähestyneensä, vaikka tässä ei ennättänyt sanaakaan vaihtamaan. Mutta työskentely siinä vierekkäin toi heidätkin parissa hetkessä lähemmäksi toisiaan kuin he milloinkaan ennen olivat olleet. Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne vapaasti, yhtään ujostelematta.--Sanomattoman onnelliset olivat nämä hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä.-- Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta suhteesta! Aatteet ja tulevaisuus--ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla!--Tämä oli totuus ja elämä! Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli saatu latoon. Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän syöntiä. Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan luonnon tuore henki täytti ilman. * * * * * Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi; piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua,-- siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli heille tarpeelliseksi. Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät. Hän tahtoi olla pienin pienistä,--ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle, olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin. Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä. Ja vähitellen Heikki huomasi, että hän alkoi eläytyä jokapäiväisiin kotiaskareihin, jotka tyynesti ja rauhallisesti seurasivat toisiansa jättämättä koskaan työttömäksi ja aina neuvoen eteenpäin toisesta toiseen. Yhä harvemmin entiset repivät muistot tulivat mieleen. Ne alkoivat ruohottua kuin vanha hauta, jonka yllä keväinen elämä tekee parastaan saattaakseen kaiken entisyyden unohduksiin. Se oli semmoista viheriätä, sitkeätä luontoa; semmoista nykyhetkistä, keskipäivän valaisemaa todellisuutta. Tämän kaiken keskeltä oli joskus vaikeakin päästä entisiin muistoihin. Piti ummistaa silmät ja ajatelia kaasuvaloa ja ylioppilassalin pilareita. Silloin se tuli kaikki takaisin: Snellman, isänmaa, toverit, tulevaisuus. Mutta tuli vain erillisenä kuvana, jonka saattoi kuin kouraansa ottaa. Koko entinen olemus aatteineen päivineen, se liikkui ja oli sijoiltaan irti. Mutta se uusi, vihreä, kotoinen maailma--se oli laajempi ja syvempi kuin Heikki olisi voinut aavistaa. Tämä maailma viittasi tietä ihan uudelle suunnalle; siitä alkoi elämä ihan toisaanne; siitä näytti pääsevän vaikka kuinka pitkälle. Se alkoi aueta tältä puolelta siitä pitäen kuin Heikki talven tultua sai pienen, ruskean, mustasilmäisen hevosen omiin hoteisiinsa. Omituinen, sydämellinen suhde syntyi heti heidän välillensä. Heikki alkoi sitä ohjastella, mutta pysyi kumminkin enemmän oppilaan kannalla ja seurasi tyystin sen tapoja ja tahtia. Kun hän tahtoi jotakin omin päin, katsahti hevonen taaksensa, ja he katsoivat syvästi toisiansa silmiin. Vasta pitkien aikojen perästä, kun Heikki paremmin perehtyi talon ajoihin, oppi niitten kiireet ja kiireettömyydet, tunnusti hevonen mestarinsa ja antautui käskettäväksi. Se työ, jota hevosen hoito alituisesti vaati, kiinnitti Heikkiä yhä enemmän tähän elukkaan. Sen mustissa silmissä avautui sen syvä, puhuva sielu, jota ei voinut olla ymmärtämättä ja rakastamatta ja jossa oli aina uutta näkemistä. Mutta päästyään näin oman hevosensa olemuksen perille hän samassa oppi tuntemaan kaikki muut hevoset. Kuinka ne olivat erilaisia kaikki, erilaisia luonteeltaan ja tavoiltaan! Heidän eri nimensä peittivät taaksensa kukin oman omituisen suhteen ympäristöön, oman maailman, jota ei voinut sanoin selittää,--vain tuntea.--Ja niin tuo suuri lehmäkarjakin, jota Heikki oli tähän asti vain ajatellut yhdellä yhteisellä "karjan" nimellä, se näin lähempää tarkastettuna jakaantui lajeihinsa ja erosi vihdoin eri olennoiksi, joilla kullakin oli oma sisällinen luonteensa, siitä johtuvat tapansa ja oma elämäkertansa. Leena-karjakko ne tiesi kaikki, heidän ikänsä ja sukunsa ja syntynsä, ja puhutteli eri nimillä ja taputteli eri tavalla,--ja jos häneltä kyseli, niin hän kertoi lakkaamatta niin iloisena ja tyytyväisenä lehmistään, että kyynel tahtoi puhuessa hänen silmäänsä kiertyä... Eniten Heikki sentään kummastui sitä maailmaa, joka hänelle avautui hänen tutustuessaan kotiväkeen. Hän oli ennen ajatellut vain yhteisesti myöskin "renkejä",--mutta se käsite katosi, kun hän ensi kertaa lähti heidän mukanansa pitkälle ajolle metsiin. Sieltä tultua oli hänellä vain Kalle, Jaska, Rönni, Iisakki ja vanha Manu, jota kaikki muut kunnioittivat,--mutta ei mitään "renkejä". Ja siitä asti hänen oli nyt heidänkin kanssaan mentävä sitä samaa tietä, joka oli hänet tutustuttanut hevoseen. Hän heitti kaiken mestaroimisen ja seurasi heitä oppilaana. Ja hän katsoi heitäkin silmiin ja näki heidän sielunsa. Ne olivat ihmisiä, semmoisia kuin Heikkikin. Ne olivat kaikki häntä vanhempia, ja hän tahtoi heille antaa vanhemmuuden kunnioituksenkin. Kuinka väärässä olivatkaan ne, jotka sanoivat, että tieto oikeuttaa herruuteen! Ne eivät varmaan olleet koskaan katsoneet silmiin niitä, joiden herroja he luulivat olevansa. Loimottavan valkean ääressä Heikkikin tahtoi askarrella puhdetöitä väen kanssa. Ja eräänä iltana hän toi viulunsa alas ja alkoi heille soitella. Ja Heikki itsekin taas innostui rakkaaseen viuluunsa, jonka hän jo oli ollut hylätä. Sen ääni kuului omituisen heleältä avarassa pirtissä, ja niin kummallisesti hajosivat sen kieliin muualta maailmasta kiintyneet muistot tähän niille outoon ympäristöön. Eikä kukaan koskaan ollut niin tarkkaan hänen soittoansa kuunnellut. Kun Heikki katsahti ympärilleen, näki hän loimottavassa valossa hartaita kasvoja kaikkialla. Kaikki kuuntelivat niinkuin olisivat olleet jossakin pyhässä toimituksessa, suut auki äänettömässä kuuntelussa. Veistos oli jäänyt kesken ja kirves pysähtynyt. Ja kun he kerran olivat kuulleet, ei Heikki saanut enää rauhaa heidän pyynnöiltänsä. Yhä uudestaan ja yhä uudestaan oli hänen soitettava. Niitä tuli sitten kuulijoita muualtakin. Sanoma Vuorelan maisterin soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa. Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain käsiharmonikkaa. Sentähden Heikin soittaessa kaikki heltyivät vanhan viulun sävelistä. Ja kun hän taukosi, alkoivat vanhemmat muistella, ilonkyynel silmässä, --ja nuoremmat pyysivät käsiinsä ja katselivat ja olisivat tahtoneet itse oppia sillä soittelemaan. Ja niinpä tämän talven kuluessa Heikki selvästi tunsi tulevansa ympäristölleen yhä tarpeellisemmaksi. Mitä vähäpätöisemmäksi hän pyrki, sitä varmemmin keräännyttiin hänen ympärilleen ja sitä enemmän oli häneltä kyselemistä ja oppimista. Häntä kuunneltiin ja hänen tapojansakin seurattiin pienimpiin asti. Kerran sanoivat isä ja Liisa, että väki oli ihan toiseksi muuttunut, että se oli kuin uudestaan luotua. Pyhäinen rauha ja siveä hiljaisuus vallitsi Vuorelassa, joka uinui tutuissa piirteissään talven valkoisten luminietosten keskellä.-- Mutta tässä äänettömyydessä oli syvää henkeä, ja suuri elämä sykki sen alla... * * * * * Kaksi vuotta oli Heikki ollut maalla kotona, ennenkuin hän isän kanssa ensi kertaa kävi Niemelässä. Kun siellä vietettiin veljentyttären häitä, kutsuttiin vuorelaisetkin pitoihin. Silloin oli elonkorjuun aika ja kesä uhkuvassa täydellisyydessään. Vuorelan isäntä oli kuitenkin ollut omassa työssään. Hän oli ruvennut uutta kaivoa valmistamaan,--kun kesäinen kuivuus oli uhannut kaikki vedet hävittää,--ja salvosteli itse arkkua sill'aikaa kuin kaksi muuta miestä nosti kaivoksesta soraa.--Paikan oli katsonut tunnettu kaivonkatsoja, repaleinen maantienkulkija. Heikki olisi kyllä tahtonut jonkin matkaa syrjemmälle, mutta katsoja ei ollut siihen myöntynyt; sanoi, että siinä vesi on paljon syvemmällä. Ei kuitenkaan hänenkään kaivoksestaan vettä vielä kuulunut, vaikka oltiin jo viidettä syltä syvällä. Siitä oli naurua ja puhetta piisannut koko talonväelle, kun illansuussa palattiin leikkuutöistä; jokainen toi esiin kokemuksensa ja tietonsa entisiltä ajoilta. Mutta vettä ei kuulunut. Heikki oli par'aikaa työssään, kun Niemelästä tuli kutsut. Se teki niin oudostuttavan, vieraan vaikutuksen. Oli niinkuin olisi hänen käsivartensa lyöty lamauksiin. Kirves vaipui hänen kädestään.-- Nytkö hänen siis tuli esiintyä Vuorelan nuorena isäntänä, esiintyä ulkomaailmalle ja sen arvosteltavaksi! Niemelään oli paljon väkeä käsketty, läheltä ja kaukaa. Seudun kaikki varakkaimmat ja kuuluisimmat tilalliset olivat järjestään kutsutut. Eikä siksi Vuorelankaan väkeä oltu unohdettu. Heikki ajoi sinne isän kanssa talon vanhoissa hyväistuimisissa kääsyissä. Ei niin suuria häitä oltu näillä seuduin ennen nähtykään. Eikä sen tapaisia. Sillä Niemelän häät olivat uuden kuosin mukaan laitetut, herrashäät. Vihittiin päivällisen aikaan, joka kohta syötiin. Eikä syödessä istuttu, vaan seistiin--niinkuin herrasväessä on tapana.-- Kertoivat, että ruukin patruunalla oli ollut samanlaiset häät, kun sieltä tytär pois naitettiin.--Eivät saaneet tulla sisälle muut kuin kutsuvieraat, jotka tiesivät ihmistapoja. Pappilan väki oli kunniasijalla, ja mustaan silkkiin pukeutunut Niemelän emäntä--talon entinen karjakko--piti heille seuraa sorminiveliään naksutellen. Muut vieraat seisoskelivat enimmäkseen seinämillä ja kävivät vuorotellen ruokaa suurelta pöydältä. Niemelässä oli jo useita aikoja ollut palveluksessa kaksi kaupungista tuotettua piikaa. Ne ne olivat sinne nämä uudet tavat tuoneet. Sanottiin, että he olivat häätkin järjestäneet näin oudoiksi. Ja siinäpä ne hääräsivätkin itsevaltiaina keittiön ja ruokahuoneen välillä. Isäntäväen ei tarvinnut paikaltaan liikahtaa, vaan sai sekä isäntä että emäntä niinkuin vieraatkin noudattaa piikain ohjeita. Muu Niemelän palvelusväki ei saanut sisällekään tulla. Ovesta vain tirkisteli, kun morsian tuli valkoisissaan sisälle viheriäinen kruunu päässä. Niemelän piiat ja rengit olivat sekalaista väkeä. Isäntä tuskitteli ja kuritteli, mutta ei vain tahtonut kunnollista väkeä saada. Hän teki heidän hyväkseen paljonkin; piti säästökassaa ja vakuutti tapaturmalta, hankki sanomalehtiä ja muuta lukemista. Eikä sittenkään tahtonut mitään tulla. Ruukilla ne vain juoksivat, joivat ja hoilasivat, leikkivät sen kalpeakasvoisten, väsyneitten tyttöjen kanssa ja levittivät sairautta Niemeläänkin;--eikä niitä mikään olisi saanut kiintymään talon asioihin. Hyvä kun kuritus ja pelko varkaudesta esti. "Raakuus ja sivistymättömyys eivät ole vielä kansastamme paenneet", lohdutteli sekä rovasti että patruuna. Rovasti neuvoi postillaa joka pyhä lukemaan, mutta patruuna vakuutti, että ankara kuri on ainoa apukeino. Niemelä puolestansa huokasi ja arveli, että sekä postilla että kuri voidaan vallan hyvin yhdistää, käyttää niin hyvin toista kuin toistakin,--ja niin hän oli tehnytkin;--mutta itseksensä hän ajatteli tuolla toisella vaaralla olevaa vanhaa perintötaloa. Siellä ei isäntä väellensä postillaa lukenut, eikä siellä kuristakaan mitään tietty. Siellä eivät uuden ajan sivistystavat olleet päässeet pesiytymään eikä muuttamaan elämäntapoja niinkuin Niemelässä. Siellä elettiin vanhan kansan elämää, isäntä ja rengit söivät saman puurokupin äärestä ja veljeksinä kulkivat ulkotöissä.--Ja kumminkin oli siellä säilynyt kotoinen pyhä rauha. Rengit kammoivat ruukkia ja omalla kotimäellään heittivät pyhäisin kiekkoa. Olisiko Vuorelan lukenut poika sittenkin vaikuttanut tuon kaiken! Niemelä oli luullut aluksi, ettei tuosta pojasta lähtisi Vuorelalle mitään kunniaa, kun se kuului olleen niin ujo ja hiljainen eikä tahtonut kunnan riitoihin ollenkaan sekaantua. Mutta Vuorela oli itsekin vetäytynyt kunnan asioista syrjään, ja kumminkin tunsi Niemelä nyt enemmän kuin koskaan, että Vuorela oli hänestä vienyt voiton. Heikki oli Niemelään tultuansa hämmästynyt tämän talon ulkonaista asua. Kaikki oli järjestetty aivan herrasväen malliin. Salissa oli piano ja kukkia ylt'ympärinsä, sohvat, pöydät, valokuva-albumit ja matot. Snellmanin ja Yrjö Koskisen kipsiset rintakuvat tervehtivät häntä tuttuine kasvoineen. Hän ei ollut heitä koskaan tässä ympäristössä nähnyt; ja kumminkin he tuntuivat aivan hyvin täällä viihtyvän: olivatpa ihan kuin kotiutuneetkin korkeille jalustimilleen tuohon kukkien keskeen. Heikki melkein säpsähti sitä vaikutusta, minkä Snellmanin kasvot häneen tekivät. Oli kuin tuo kipsikuva olisi ihan kuuluvasti sanonut hänelle: nuorukainen, aseta tarkoitusperäsi korkealle! Ja Heikki oli tyytynyt kaivonarkkua salvostamaan! Ei, ei, pois tuo ajatus! Se voisi myllertää jälleen kaikki rauhoittuneet tunteet--niin, koko ilon ja onnen! Vastenmielistä oli Heikistä olo täällä.--Miksi hän tunsi itsensä niin sanomattoman epävarmaksi ja ujoksi! Hän ei olisi millään tahtonut kulkea salin poikki muitten katsoessa, ja hän melkein punastui, kun rovasti tuli häntä puhuttelemaan. Hän joutui hämilleen noiden puolisivistyneiden talonpoikaispohattain keskuudessa. Heikki huomasi, ettei hän täällä suinkaan käyttäytynyt niinkuin häneltä odotettiin. Hän oli aluksi kaikkien huomion alaisena, ja monet kuiskutukset tarkoittivat selvästi häntä. Mutta vieraat tulivat vähitellen iloisemmiksi ja puhuivat kovaäänisemmin. Niemelän leveä hohotus kajahteli huoneissa, ja muutakin naurua kuului kaikkialta. Ja Heikki jäi istumaan itseksensä nurkkaan, ja hän tunsi kuinka hän vähitellen unohtui pois kaikkien mielestä. Jospa hän olisi voinut jättää tämän kaiken heti ja lähteä pois. Hillitön koti-ikävä valloitti hänen mielensä. Siellä tuntui niin lämpimältä.----Siellä lähestyi aurinko jo Honkavaaraa; siellä par'aikaa Liisa kulki pihan yli käsivarret vastakkain rinnalla--ja lampaat tarhassa määkivät yhteen suuhun häneltä ruokaa, nousten toinen toistaan ylemmäksi aitaa vasten.---- Niemelä kulki samassa Heikin ohitse ja pysähtyi hänen eteensä täysi viinilasi kädessä. --No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa? Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät. Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä, jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Nyt, Heikki, nyt anna tulla!"-- Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän. --No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet puuskassa hänen edessään.--Nuorella isännällä on paljon oppimista, arvaan minä--ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä? --Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha--. Ja kun ei puheesta tullut sen enempää, hän kääntyi selin Heikkiin muiden vieraittensa puoleen ja rupesi puhumaan Helsingin asioista, yhä samalla lailla rehennellen; kertoi keväisistä ylioppilaskokouksista ja kansallismielisten voitoista, aivan kuin olisi itse ollut läsnä. Ja vieraat kuuntelivat häntä, piirittivät hänet keskuuteensa ja utelivat pieniä yksityiskohtiakin--ja unohtivat Vuorelan maisterin kokonaan. Heikin sydämessä tuntui niinkuin joku vainaja haudassaan olisi raskaasti kääntynyt toiselle kyljelleen. Snellmanin katse tuossa kipsikuvassa oli aivan sama kuin sinä yönä silloin ylioppilastalossa.--Se toi niin elävästi mieleen kaiken.---- Mutta tänne ei tuo kuva voinut kuulua! Tämäkö olisi ollut Snellmanin aate kansansivistyksestä! Ei, ei koskaan! Mitä Heikki ajattelikaan! Eivätkö nuo kasvot päinvastoin ilmaisseetkin kärsimystä, sanomatonta häpeää siitä, että olivat täällä! Niistä puhui harras rukous Heikille: heitä minut alas, riko vaikka säpäleiksi; en kuulu heidän joukkoonsa; en ole koskaan rakastanut puolisivistystä, en koskaan ole tarkoittanut talonpoikaisylimystöä; minun aatteeni on tasa-arvoisuuden aate; minä olen niitten, jotka tuolla ovien takana kurkistelevat; nämä tässä eivät ole minun!--- Kun he illansuussa ajoivat kotiin isän vanhoissa, syväistuimisissa kääseissä, painoi Heikkiä ikäänkuin häpeän ja kärsityn tappion tuska.-- Mitähän isäkin ajatteli hänestä! Ja sentähden hän sekä kummastui että sanomattomasti ilostui, kun huomasi, ettei isä ollut millänsäkään, vaan päinvastoin alkoi ystävällisesti puhua kotiväestä, vähänväliä lämpimästi hymähtäen milloin mistäkin kertoessa. Suorastaan rajaton hellyys isää kohtaan syttyi Heikkiin. Hän olisi tahtonut syleillä vanhusta. Ja kuinka miellyttävät olivat ukon ruskettuneet, ryppyiset kädet hänen siinä ohjastaessaan, kuinka hellästi musta sarkatakki sulki sisäänsä hänen vanhuudesta jo vähän köyristyneen vartalonsa ja kuinka leppeästi tuuli ajaessa läpätti ruskeata hiussuortuvaa, joka korvan kohdalla pistäytyi esille hänen vilttihattunsa alta! Heikki ymmärsi nyt hyvin isän ja Niemelän välit ja koko heidän keskinäisen sitkeän taistelunsa. Juuri sama henki on Vuorelassa aina pysyvä, mikä siinä nyt vallitsee. Sen tunsi Heikki nyt selvemmin kuin koskaan. Kunhan saisi kaiken muistonkin hävitetyksi tästä Niemelässäkäynnistä! Se oli mielessä semmoisena pahana sykkyränä, joka ei päästänyt sinne entistä iloa. Se oli repinyt auki umpeenkasvaneet haavat, puhaltanut, vaikka hetkeksikin, ilmituleen vanhan tulevaisuushaaveen sammuneen hiilloksen.-- Mutta varmaan kotoinen ympäristö jälleen tuudittaisi mielen entiselleen. Kohta se jo näkyy, tuon kuusikkometsän takaa;--sen ruokakellonkatos ja navetta ja vanhan kaivon vipu.----Sinne sen elämään takaisin! Nämä verkavaatteet ja kaulukset hän panee pois. Vielä tänä iltana hän ottaa taas piilukirveensä ja taas kuulee tuota tuttua kumausta, kun sen tyvellä satuttaa kuivan pölkyn kupeeseen, näkee lastun piilutessa kiertyvän irti levittäen pihkan hajua ja paljastaen männyn valkeaa, verestä puunsisustaa----. Sillä elämällä ei ollut tulevaisuutta. Se oli vain jakso rauhallisia, toisiansa seuraavia nykyhetkiä. Sen korkein huippu oli ajatus,--että hän ja Liisa kerran vihittäisiin mieheksi ja vaimoksi. Ja miksi se olisi niin kaukana tulevaisuudessa! Olihan hän nyt saavuttanut oikean suhteensa kotiin--eikä mitään juopaa ollut enää hänen ja Liisan välillä. Tai jos vielä olikin, niin hän tahtoi siitä päästä. Sen täytyisi hävitä, kun hän vain saisi itsensä pakotetuksi puhumaan Liisalle.----Ja ajatus sykähdytti sydäntä ja valaisi koko maailman pyhäisen kirkkaaksi.---- Tuossa on jo kuusikkometsä--! Pieni ylämäki vielä--! --Isä antaa ohjakset minulle, sanoi Heikki. Ja oltuaan kauan puhumatta isä heräsi ajatuksistaan: --No, kah, tuossa on, sanoi hän iloisesti. Ja rupesi vetämään piippunysää taskustansa. Kun he ajoivat kotiveräjästä, kulki Liisa pihan yli--ja lampaat seisoivat määkien tarhan aidan takana. --Sinulle, Heikki, on tullut kirje--tuolla se on tuvan pöydällä, sanoi Liisa. Ja Heikki kiirehti sisälle kirjettä avaamaan. IV. Kirje oli ylioppilastovereilta, jotka olivat panneet toimeksi huvimatkan ja nyt ilmoittivat tulevansa tännekin, vain hetkeksi, ohi matkustaessaan. Niitä oli kolme, ja kaksi heistä oli Heikin ylioppilastovereita, Lulle ja Bruuno. Kolmas, Artturi, oli kyllä ylioppilasaikana Heikin kanssa seurustellut, mutta hänen asemansa korkeasukuisen herrasperheen jäsenenä oli estänyt heitä ihan välittömästi toisiansa lähestymästä. Hän oli ottanut sisarensa, neiti Fannyn, mukaansa. Tätä neitiä Heikki ei ollut ennen nähnytkään. Kaikki he olivat iloisia poikia, innokkaita tulevaisuuden miehiä. Lulle luki luonnontieteitä, geologiaa, ja Bruuno oli filosofi. Mutta Artturista ei oikein vielä tiedetty, mille suunnalle hänen tiensä tulisi kulkemaan. Hän oli ennen kaikkea vapaa taiteilija, niinkuin koko se suku, jonka jäsen hän oli. Kun Heikki oli lukenut heidän iloisen kirjeensä, johon jokainen oli jotakin omakätisesti kirjoittanut, tunsi hän omituista rauhattomuutta. Kirjeen kuori tuoksahti jollekin tutulle hajuvedelle, se oli varmaan sisaren.--Tuo hieno, levottomuutta herättävä tuoksu--kuinka kauas se jo oli ennättänyt unohtua Heikin mielestä! Muistui jokin iltama--ja tanssi--ja kaasuvalot.----Ja kirjeen sisältö täynnä vallatonta hurjistelua, täynnä keveää suruttomuutta, joka ei tiennyt mistään vaikeuksista eikä sydämen sisäisistä taisteluista! Se liikkui kuin vilpoisemmissä ilmakerroksissa. Elämän iloa henki joka rivi. Kuinka paljon muistoja sai lyhyessä hetkessä kohennetuksi tämä kirje, Heikin sitä seisten lukiessa tuvan pitkän pöydän päässä! Vapisivathan hänen kätensä ihan tuntuvasti, ja sydän--kuinka se sykki! Hän olisi ollut valmis matkustamaan vaikka kuinka pitkät matkat heidän luoksensa, kunhan he vain eivät nyt olisi tänne tulleet! Ei, ei, se oli mahdotonta! Hän olisi tahtonut heiltä ikuisiksi piiloutua, jäniksen tavalla pistää päänsä pensaikkoon ja mykistyä siihen liikkumattomaksi harmaaksi kiveksi, jota ohikulkeva ei aavistakaan eläväksi olennoksi.-- Mitä he ajattelevat, kun he hänet nyt näkevät; kun he näkevät, kuinka hän on muuttunut! Eihän hän enää muistaisikaan noita rohkeita käänteitä, sanoja, joilla silloisia ajatuksia ilmaistiin.--He tahtoivat nyt varmaan saada nähdä, mitä hän oli saanut aikaan. He tietysti luulivat, että hän oli saanut aikaan suuren herätyksen täällä maan sydämessä! Ja he saisivat nähdä, ettei mistään semmoisesta ole ollut kysymystäkään. --Mitä sinä sitten olet tehnyt?--he varmaan kysyisivät. --Olen viimeksi kaivanut tuota kaivoa! pitäisi Heikin vastata. Ja koko hänen muuttunut olemuksensa aukeaisi heille selko selälleen. Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät tiedä, että "kansa" on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin ei sitä olekaan,--on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa muuallakin. Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen, mutta painavasti: "Ei,--talonpoikien luottamus on ensin saavutettava! Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse talonpojaksi!" He ajattelisivat sill