The Project Gutenberg EBook of Elsa, by Teuvo Pakkala

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Elsa

Author: Teuvo Pakkala

Release Date: October 13, 2004 [EBook #13733]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELSA ***




Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders








ELSA


Teuvo Pakkala


Ensimmäisen kerran julkaissut
Otava 1894




1


Tämän talven tyveä ei ollut enää paljon jälellä. Se oli kulunut niin
tyngelle, että ei ollut kuin joulukuu jälellä eikä ehyesti sekään. Mutta
siinä oli hiomista köyhälle, sillä se tuntui teräskovalle.

Nikarasta nikaraan oli eletty Nikkilässäkin. Niin oli aina, että jos oli
vähän yhtä, niin oli puute muusta, vaan useimmin oli kaiken puute.
Nytkään ei ollut leipää eikä puita ja pirtti oli kylmä, että henkensä
näki.

Nikkilä oli sairaalloisempi kuin ennen ja makasi sängyssä, jonne häntä
emäntänsä peitteli.

»Elä ole milläsikään, isä. Kyllä Jumala meitä auttaa. On hänellä
keinoja», puheli emäntä. -- »Vimpari kertoi minulle aamulla soman
tapauksen, että oli ollut muuan köyhä mies ja hän oli löytänyt keisarin
ruunun ristallin, josta oli saanut niin paljon rahaa, että hänestä oli
tullut upporikas mies.»

Tyytyväisen näköisenä alkoi emäntä sitten latoa uuniin puun ruuppua,
jota oli käynyt kartanolta kokoilemassa vaivaisen sylillisen. Siinä oli
monenlaista vanteen palasta, astian kimpeä, kelkanjalasta, viiririuvun
palanen viirineen, jonka joku syysmyrsky oli poikki silpassut. Hän
katseli niitä uuniin pannessaan, kutakin erikseen, aivan kuin muistellen
niitten elämän aikaa.

»Muistatko, isä, kun tämän rakentelit?» näytti hän viirivarren tynkää
ja alkoi itse naurusuin kertoa siitä. -- »Janne oli silloin pieni,
vyöryävä pallukka, ei omin varoinsa vielä kävellyt. Tätä riukua
vastenhan, kun sinä sitä höyläilit, poika nousi ensi kerran omin
varoinsa pystöönkin ja lähti astua tarpomaan. Ja meitä nauratti...
Sittenhän se suurempana kiipeili sitä myöten navetan katolle. Ja minä
sanoin, että merimies siitä tulee. Niinhän se itsekin kehui aina. Minä
muistan niin selvään, kun hän sanoi aina teerevänä, niskat kenossa:
'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.' Oli
se semmoinen nerokas poika, olisi siitä merimies tullutkin.»

Elämä oli silloin kirkkaana edessä, tulevat päivät valoisia, ajatteli
Nikkilä. Mutta ne päivät peittyivätkin pilveen, elämä muuttui mustaksi
kuin hauta. Vaan kuinka monelle muulle on niin tapahtunut! Tuhansille.
Ja sitähän ei ihminen silloin ajatellut. Kun hän näki itselleen käyvän
huonosti ja muille hyvin, oli hän tyytymätön -- nurkui ja napisi Jumalaa
vastaan. Hän ei ajatellut, että on tuhansia, joilla ei ollut niinkään
hyvin, vaan vielä raskaampi kuorma. Eikä hän ajatellut, minkä vuoksi
Jumalan armon olisi pitänyt paistaa hänelle erityisemmin kuin muille,
vähinosaiselle lähimmäiselle...

Kosteat puut, joita ei ollut kuin pieni rykelmä uunissa, kytivät
suitsuen vankkaa savua uuninsuusta. Ja sen parempaa siitä ei syntynyt.
Ei vilahdukseltakaan näkynyt vilkasta tulenkielekettä, ei kuulunut
iloista räiskettä eikä singahdellut yhtään riemastunutta poukkaa. Se oli
hiljaista kuin hautajaissaatto, harmajaa kuin syksyinen taivas.

Emäntä istui tuolilla sängyn vieressä ja nypli jotakin käsityökseen ja
vähä väliä hymyili iloisena.

»Kuulehan, isä, miten Jumala on auttanut muuatta perhettä. Kun oli ollut
heillä puute ja mies oli sairastunut, niin oli vaimo käynyt apua
tahtomassa, vaan ei ollut mistään saanut, niin oli tullut kotia ja
sitten omalla kartanollaan kompastunut hangessa ja käsiin tuntunut
jotakin outoa. Ja kun alkoi kaivaa sitä, niin oli se säkki, jossa oli
hopearahoja niin paljon, että ei yksin jaksanut sitä kantaa. Se oli niin
ohjattu.»

Äiti rukkakin odottaa itselleen ihmettä. Mutta sitä hänkin kuin muutkin.
Vaan mitä oltiin odottajia! Yksin tuhansista onnettomista, joista
monetkaan eivät olleet saaneet nauttia elämän suloa ja riemua siinäkään
määrässä. Heillähän toki oli jälessäpäin aika, joka oli valoisa, jota
ikävöi, kaiholla muisteli, joka tuntui nyt mieluisalta ja loistavalta.
Lyhyt se oli kuin kipunan lento, mutta se on ollut kuitenkin. Ja on
osattomia, joilla sielläkään tuskin yhtä ainoatakaan valon sädettä
pilkoittaa, musta synkkyys on takana niinkuin edessäkin.

Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, keveämpää kuormaa kuin
onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon.
Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...

Iltapuoleen tuli Latun emäntä käymään tuoden »vähän lämmintä leipää».
Itkien meni hän sieltä lähtiessään talon toiselle puolelle, jossa asui
Viion leski. Istui käskyä odottamatta ja nyyhki vyöliinaansa.

»Surkeaa on köyhän elämä, minkä noittenkin raukkain. Viluissaan ja
nälissään kyhjöttävät mökissään ja siihen kuolevatkin, jos ei jotakin
neuvoa keksitä.»

»Eikö heille antaisi apuaan köyhäinhoito?» arveli Viion leski.

»Sieltä se on apu saatava. Eihän muuta keinoa ole. Mutta mikä hänessä
lienee, että tuntuu niin mieltäkääntävälle tuo apu. Monen vaimon olen
nähnyt itkien menevän tuota apua pyytämään ja itkien palaavankin, vaikka
apua on myönnetty. Nikkilän emäntäkin on sitä kammonut elämän ikänsä
kuin hirviötä ja sen pelossa ponnistellut voimainsa takaa. Nyt turvautuu
hän uskoon, että Jumala jotenkin auttaa tästä pahasta. Hän odottaa
jotakin ihmettä ja uskoo siihen. Jos minä olisin Jumalana, niin
täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.»

»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.»

»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää,
minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus
niin kovaa.»

»He ovat sen kurituksen ansainneet.»

»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä
pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa. Minä
en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan suruton
hökäle.»

Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion
leski lupasi kernaasti menevänsä.

Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän kanssa,
sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä
vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi
varmuutta.

Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli Viion
leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja saattanut
hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi. Kyllä hän nyt
notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja etsimään turvaa
lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.

Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän
tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä
tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa.
Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi
niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada
suustansa.

»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten.

»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa; vaikka en
minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt», tuumi Nikkilä
hilpeästi.

»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi.

»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.»

»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän
tuolia etsiessään.

Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei
kerrassaan mitään sanoikseen.

»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä.

»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala hänestä
huolen pitää.»

»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä:
sortuneita tyttäriämme.»

»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.»

Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä
Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi
potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa
alkaa puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan,
jolle hän oli uppiniskainen.

»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti,
jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä.

»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja
mielestään.»

»Niinkuin te?»

Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän
epäilyksien väliin.

Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein
voittanut, selitti hän, vaan vakuutti:

»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia
osoittanut.»

»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.»

Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se
kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä vakavaksi.
Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa häntä oma
käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää, joka
tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.

Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää
häneltä omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä,
pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi
lähteäkseen.

»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion lesken
nauravan.

»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään hyväntuulisena.

»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi,
tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion
leskelle:

»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.»

Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä hän
oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut halua
siihen.

»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua,
joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli
muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen
äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se
oli äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti
tekemänsä lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen
tietää, niin rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän
yhä eikä hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.»

»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski tuskissaan
käsiään väännellen.

»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä
käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin
surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen.
Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä
henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon
viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on
niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet
kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä
ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.»

»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski
vakuuttamaan.

»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta mahdollisia
jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte, että tyttäriämme
sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te uskotte, että Jumala
varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö niiden kunnia, maine,
puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä kallis kuin Elsan, eikö
heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva? Eikö Jumala rakasta kaikkia
yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten uskoa, että Jumala varjelee
juuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?»

»Se, että minä uskon?»

»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän
rukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna _minulle_. Ja sellainen on
uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se
Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?»

Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä,
että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa.
Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän
oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin
jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa?

»Millainen _teidän_ uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi.

Syntyi pitkä äänettömyys.

»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että
tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla
on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.»

Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja
nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä
epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen
mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä
jotakin sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin.

Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja
jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä
nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja
kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle,
että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.

Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän
ilman muuta nousi ja sanoi:

»Hyvää yötä!»

Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet.

»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...»

Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa ja
oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle
ja rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut
kohoutuakseen, vaan pysyi raskaana ja arkana.

Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään
jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia,
lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi se
ollut jotakin hyvinkin outoa.

Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa
uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja
pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa, korvissaan
kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä kuiskinut karkean
käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä, kylmiä kuin rauta
pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa raatelevia.

Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui
sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui
alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen.

Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään.
Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus
Nikkilän sisaresta.

Sydäntä kouristi.

Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan,
uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se
on mahdotonta!

Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi mieleen,
ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa.

Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta.
Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli
niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan armoa.
Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään epävarmuutta
tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon kuiskutukset ja olisi
voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin uskoa vastaan
kiivastelevia järjen viisasteluja.

Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa
ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä
yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne.

Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei
ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa
kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut
illalla. Hän nyt naurahti:

Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta.

»Emäntäkö se on?»

»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari,
kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan.

»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten
lienen ollut niin pyörällä.»

»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi
kysyi: »Mitäs kuuluu?»

»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.»

»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski.

»Niin.»

»Nikkilä kuollut?»

»Kuollut se nyt on.»

Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan
kiinnitettynä.

»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin.

»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana.
Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan,
niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla
mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen
hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo
kylmä.»

Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin
varas. Herra Jumala!

Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli
tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut
aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä
hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja
kaikki muu sanomatta.

Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän
oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen.

Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä
hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli
toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema
väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa.
Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän
vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa
vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä.

Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei
milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä
järkähtämättä siinä kiinni.

Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä,
istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä
nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle.
Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt
sitä.

»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin», sanoi
Latun emäntä.

»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä
muodolla.

»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä.

»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui Viion
leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...»

»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä
terävästi.

Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä
Korhosen.

»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella»,
tuumi säälien Vimpari.

»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman uskonlahkon
etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä taivaaseen johtaa.
Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.»

»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää
olla usko».

»Sitä puuttui Nikkilältä.»

»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä.

»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.»

»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle
vallan», vakuutti Vimpari.

»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on
Nikkilänkin vienyt.»

»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku
läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä.

»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole
armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.»

»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla
taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte uskottoman
poikanne.»

Vimpari nauraa höräytti ja sanoi:

»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa
taivaaseen toimittaisi.»

»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut uskottomalle jo
edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui Korhonen
kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle tämä on
varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle sillä
hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et paremmin
kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.»

»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä.

»Taivaaseen», huusi Korhonen.

Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat valumaan
norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen kalisivat.
Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi:

»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä
olet.»

Latun emäntä purskahti itkemään:

»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten
koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me
odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme, vaan
meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa, lähimmäisen
rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta. Lähimmäisen
kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään ainoatakaan rukoussanaa
armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan asetumme toisiamme
tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.»

Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella,
muisti hän vainajan sanat:

»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.»

Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan
toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin
pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.


Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten
harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt
asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja
Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta
odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän emäntää
köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän emännän oli määrätty
tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan minne ja millaiseen
taloon emäntä oli huudettu.

Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen
ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu
sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun
Latun emäntä oli sitä pyydellyt.

»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun
emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina
hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin
kuin elukkaa.»

»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi
Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.»

Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina.

»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan»,
lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden
vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin
ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta.

Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän hiljaisuuden
kestäessä.

Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo
oli joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois,
kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli
sittenkin vielä tietymättömissä.

»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli
Vimparin vaimo.

»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä
ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on?
Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten
ei ole hätää», vakuutteli Vimpari.

»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa.

»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka
linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin,
Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla
elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme
nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!»

»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu», sanoi
vaimo.

»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin
pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen,
että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan
omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa päällepäätteeksi
papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä usko. Mutta minä
uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka rahasäkin tipahtavaksi
syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja usko olla, kun
kerran uskoo.»

»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin
raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää
ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä saako
sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää toivossa, uskoo
itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta sitä, että
vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat
samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan
tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka
synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.»

»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on
meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole
todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän
Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?»

»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi
vaimonsa.

Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos
ei tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää
vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut.

Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei
olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan
ollut uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin.

»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä
luulette, Viioska?»

»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua.

»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa
uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta on
silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt
uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.»

Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti
ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne
etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat
itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit
lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt, vaan
puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin
kovaosaisista.

Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli
tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa.

Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon,
kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli
pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa
muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan
tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta
muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään.

Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon
tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä.

»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi.

»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä.

»Missä sitten?»

Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä
katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan.

»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi hän
ja rupesi itkemään.

Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha
olla, vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli
ilmoitettu täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet,
että lupa on sen vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja
muutamat tytöt olivat kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista
Elsa, nyt mainitsi sitä ja tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto,
että kaikki ei toki totta ole, vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää.
Vaan Elsan sydämellinen itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten
kohtaloon liikutti kaikkien mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin
hyvittävää ja palkitsevaa. Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja
keventävää mielessään. Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili
Elsaa:

»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!»

Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen
saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien
myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän tähän
asti oli hartaimmin rukoillut.

Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa
keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa
Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut
pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli
odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa siitä, miten se olisi hauskaa,
olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla
oikein hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus
keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi,
luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän
alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa
lopetetuksi keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo.

Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat,
sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla
päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät,
hänestä ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla
tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia.

Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää.
Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon
vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi
niille kerjäämässä varkain äidiltään.

Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää,
joita hän ei saanut auttaa.

»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...»




2


Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.

Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt
toimeksi, kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti
eikä mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi
toimeentulonsa hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken
pahuuden siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi
hän melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki
Elsan mentyä ensi päivänä.

Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan
tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla
Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään
kuin koskaan ennen.

Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän
joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa
joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan sydämeen
tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä nuoreen
lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria tyttöjä
lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua turmelukseen.

Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan
ja koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi
pelkonsa rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena,
avomielisenä, äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään
muuttumattomana. Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei
mitään vaaraa olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa
aivan kuin olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja
rauhatonta oli sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi
levoton mielensä, kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa
työpaikassa ja muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen
Nikkilän puhe selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut
eteen maalattu.

Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi
tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan,
että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan
viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut
muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko
kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja
siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän
pitää odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara,
uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus on
kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas
synkistyi, ja se lopuksi voitti.

Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet
sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin
ihastunut iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.

Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan
samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä
oli täysi työ pidättäessään itkua.

Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin
aikoja ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi
oli mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille
oli hän luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin
olevan heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista
vaikuttavan.

Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei
millään syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän
huomattavasti. Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan
oppimia tahi supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan
rukoili omin sanoin ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän
huomasi synniksi seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten,
joita äiti ei ollut koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään
kohtaan oli myöskin muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista
hellyyttä, ja avonaiset sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet
kerrassaan. Äidistä se tuntui vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen,
että Elsa tässäkin oli vakaantunut niinkuin muussakin, niinkuin oli
muuttunut harvapuheiseksikin, vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri
eikä koskaan lapsellisesti riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava
ja arvokas.

Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla
ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat
vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka oli
kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään,
mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua. Nyt
asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille.
Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella ja pitivät häntä
ihmelapsena.

»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen
Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle.

Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea syvässä
nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä katseli hän
aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen tyytyväisyys
kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys.

»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...»

Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa kerran
kotia seuroista.

Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä,
niin sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan,
ei katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä
omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä
hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut.
Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen
ponnistus väheni hiljalleen.

Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta
kotoisin ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen,
joka oli kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja
pitkä. Hän oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin
Jeesuksen tykö, että hän siunaisi heitä.

»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen.

»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?»

Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti:

»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin
useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät,
etten laseitta näe.»

Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki:

»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin
opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat.

Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat
lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten
on Jumalan valtakunta.

Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota
vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle.

Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi
heitä.»

Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää.
Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja
riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä synnytti
hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon ja riemun,
heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet surulliseksi,
pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi kaikesta ja aivan
syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea ja pyrki sitä
tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta, riemua ikävöivää
sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi
itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen kaiken onnensa. Äiti
rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi ja osattomaksi, yhä
kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi hän katsella
heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja
ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon osallisuuteen ja
isälliseen rakkauteen.

Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut
iloinen niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan
ennen näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen
pitempään hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli
kuohuksissa riemusta.

Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista. Hän
kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän muutamiin
yksityiskohtiin.

Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin
paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia.
Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt
toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät
aina, vaan nyt tänä iltana vasta...

Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä
hän kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei
mikään kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli
kaikista ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle.

Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja
autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo
tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään
ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva
taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos
sai seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen
katsahti häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä,
kaunis lapseni!»

Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin
Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan
lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa
taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki
hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen
muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun olivat,
eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan
ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten
toisten koko suosion tulva yhteensä.

Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan
armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten
tasalle.

Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle
lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän,
ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi,
joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä.
Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan
toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin
katsoi häntä silmiin.

Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen
poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa
oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää, nytkin
vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus. Montinin
rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten,
poskitusten.

Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi
odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi
viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän sinne
siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan
kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien,
läpi avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia
ihmisiä, jotka heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä
riensivät taas uusien pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään
kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon
kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus
syliinsä sulki ja kaikki iloitsivat...

Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi.

Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi
hän itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin
että kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu
monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha,
kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.

Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena
hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka
kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena
pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata.
Elsaa oikein kauhistutti.

Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä
se ei sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei
voinut äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä
Elsan ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei
huomannut.

Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä
pienempi, josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi...

»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä.

»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti
aivan kuin sitä olisi miettinytkin.

Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva
ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos
olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki.

Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei
saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat
kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään.

Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen
ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi
mukana. Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi
siitä voinut luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin
kiisteli mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään...

Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli,
että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä
rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin...

Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli
sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä.

Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista
kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari.

Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt
siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit
kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut
jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä,
tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen
läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen.

Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka
olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään
niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin
häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja
muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla.
Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana
siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran
kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että
ei saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana.
Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet. Vimpari
oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.

»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut,
jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut.

Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut
välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi
kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska
Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä.
Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.

Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi,
hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka
vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun.

Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista
ja ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset
vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...

Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla
tuulella jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa.
Mutta sittenkin tuntui vastenmieliselle kaikki eikä hän saanut
mielikuviaan liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe
levottomana pitkän aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja
ummisti silmänsä.

Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja
Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti
olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta
aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli
putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi
Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi
rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja
Herransiunauksen.

Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä
painoi äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi
sulkea silmänsä kuolemaankin.




3


Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen Marikin,
kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin erityisemmin
mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska kuin Elsa
oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei
kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi
vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut
sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan. Säännöllisesti
olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen, josta kumpikaan
ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta hakivat he toisiaan
sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja haukotellen, kunnes ulkona
raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle. Eivätkä he seuroissa
pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät nauramaan tietämättä mille
oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin mennessään jo olivat
naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja kauhistuttaa toisiaan
vakaviksi.

Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen
keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen
makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen,
pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin
outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla
missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi
retkeillyt oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut
tuttua muuta kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he
kelkkaretkillään keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei
koskaan tiennyt sokko missä oli.

»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin
ajatus ollut.

Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut
huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko
siellä ketään.

Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä
laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli
toisinaan hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan
vielä hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat
sinne mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien
henkien liikkumista maan päällä.

Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen
maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli
lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat
siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret
tytöt olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin
olivat uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja
keskustelivat menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti
olevan jotakin hauskaa aikeissa ja odotettavissa.

Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä,
että isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän
oli omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että
heidän elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat
ihmiset aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli
jotakin salaperäistä.

Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi
tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja
sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja
riemuisaksi.

Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui
nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona
vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta
huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa
nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli
uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja kankea
käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi lähestymästä
häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan.

Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi
taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!

Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä
päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua
varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin
hauska. Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä!

Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä
mihin ryhtyä.

Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi
rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän
myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin,
mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen.

»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja
vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti
niin vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä
vastoin tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään
vastenmielisyyttä, vaan masentuneena.

Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi
kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui
rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa.
Päivän istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta piti oikoa
myötään ruumistaan. Hartaasti senkin vuoksi odotti työajan loppua ja
joutohetkeä. Mutta mieli enin uupui. Jos jotakin hauskaa koetti
ajatella, niin ei jaksanut, tuntui kaikki tahkealle, raskaalle ja
painostavalle. Joskus kun pistäysi mieleen joku aie aikansa
kuluttamisesta illalla työstä päästyä tahi sunnuntaiksi, niin tympäsi se
taas heti.

Työpaikassa tytöt olivat mahdikkaita, kiusasivat ja pilkkasivat
toisiaan. Elsaa peloitti, että joskus rupeavat häntäkin kiusaamaan. Hän
ei ymmärtänyt useinkaan heidän kiistojaan ja kujeitaan, vaan tuntui
hänestä, että se oli jotakin hirveän pahaa.

»Luulisi tuota konsulin pojan morsiamen kannattavan pitää omat
saksensa, ettei aina olisi muitten varassa», sanoi kerrankin muuan
toiselle, joka siihen vastasi:

»Käypikö kateeksesi, kun ei itselläsi ole kuin pahanen merikoululainen?
Luuletko saavasi sitäkään vääränokkaa? Hassuttaa vain sinua!»

»Jos hassuttaneekin, kun ei anna pastihuiveja ja viisimarkkoja», vastasi
taas toinen ja nauroi muille silmää iskien.

»Kun ei ole mistä antaa!»

Tällä tavalla kerrankin sätti pari tyttöä toisiaan toisten nauraessa. Ja
hänkin oli eilen illalla ollut muutaman pojan, Kivelän Riston kanssa
soutelemassa! Häntä peloitti niin, että kädet vapisi.

Kun hän näki jonkun tuttavan ohi kulkevan, olisi hän itkenyt, jos olisi
uskaltanut, kun ajatteli että tuo sai olla ulkona ja omassa
vapaudessaan. Hän odotti iltaa kuin pelastuksen hetkeä. Ja sunnuntai
piili mielessä hauskana, kun sai olla jouten ja mennä johonkin.

Mutta joutohetket olivat sitä ikävämpiä, kuta pitempiä olivat. Ne olivat
kuin tyhjyyttä täynnä. Hänellä ei ollut mitä tehdä eikä mihin mennä.

Usein kun hän lähti johonkin naapuriin, missä oli tovereita hänelle,
joko ikäisiään tahi vanhempia, pyörähti hän takaisin äkkiä
tympeyksissään. Ja jos meni perille, niin rupesi siellä kyllästyttämään,
vaikka kaikkialla kohdeltiin häntä ystävällisesti, vanhemmat ihmisetkin
kuin omaa vierastaan. Se saattoi hänet vain halveksimaan omaa itseään,
varsinkin jos ihmeteltiin, niinkuin usein tapahtui, että kun Elsa ei
vielä rippikouluun aikonutkaan. Ei lohduttanut isosti, jos sitten aina
sanottiinkin:

»Eipä sillä ettei sitä ehdi käydä myöhemminkin.»

Rippikoulu oli lykkäynyt epämääräiseen tulevaisuuteen, sillä äiti oli
sanonut, että Elsa saisi ainakin pariksi vuotta jättää tuon aikeensa,
eikä Elsa ollut sentähden mitään päätöstä vielä tehnyt. Mutta syksyllä
kun Mari koulun alkoi, päätti Elsa että kahden vuoden perästä hänkin
käy, ja se jo tuntui vähän lohduttavammalta. Mutta sittenkin katui hän,
ettei ollut jo Marin kanssa yhtä aikaa, kun kuuli että Montinin Jori ja
Vimparin Aappokin kävivät samalla kertaa. Itse olivat sen Elsalle
sanoneet. Ja sitä muisteli Elsa usein ja häpesi itseään ja kadehti
Maria.

He olivat Marin kanssa sattuneet kerran yhteen ollessaan katsomassa
Unkarin mustalaisia, joita suuri matkue oli tullut ja asettunut leiriin
kaupungin laitaan. Kun he sieltä lähtivät, niin tulivat Aappo ja Jori
heidän jälkeensä, tavoittivat heidät ja rupesivat puhelemaan.

Elsaa hävetti kauheasti. Hän oli pistäytynyt sinne kotipuvussa, kun oli
kotinsa aivan lähellä, eikä luullut siellä ketään noin illalla olevan.
Hameensa oli vanha ja muutenkin lyhyttä tekoa alkuaankin. Se oli niin
lyhyt, että eivätkö lie lahkeet näkyneet.

Hyvänen aika ja sitten puhelivat rippikoulusta! Kysyivät heiltä, ovatko
he jo koulussa, aikoivat tulla keväällä; lyseolaisten ei tarvitse käydä
kuin viime viikolla.

Elsaa hävetti sanoa, että hän ei ole, ja Mari sanoi iloissaan, että hän
on. Kun Elsa erosi heistä kotiportilla, niin yritti hän juosten sisään
ikäänkuin piiloutuakseen, vaan ovelta kääntyi hän takaisin ja meni
portille, josta portin pielen takaa katsoa kurkotti heidän jälkeensä.

Mari oli niin sievä, pitkä hame ja muutenkin puettu niinkuin aikuiset
tytöt. He ovat kaikki rippikoululaisia, eikä kukaan heitä kiusaa, jos
ovatkin yhdessä...

Tykkivin sydämin katseli hän heidän menoaan, kun pojat astelivat siinä
Marin sivulla kääntyen vähäväliä Mariin päin ja tämä heihin puhellessaan
keskenään, ja Marilla pitkän hameen helmat niin sievästi heiluivat. Elsa
katseli heitä niin kauan kuin näkyi, ja tyytymättömänä, suutuksissaan ja
itkumielin meni hän sisään.

Mitä hänen tarvitsi pannakin tätä lyhyttä hametta! Ja mitä tarvitsi
niitten poikain tulla heidän kanssa kävelemään, eiväthän ole koskaan
ennen olleet heidän kanssa, Jori ei milloinkaan, lapsenakaan muuta kuin
peloitteli heitä joskus, kun sattui tapaamaan... Miksikä hän ei mennyt
sittenkin rippikouluun. Olisi hän ymmärtänyt yhtä hyvin kuin muutkin,
yhtä hyvin osannut ja ymmärtänyt kuin Marikin.

Uhkamielisenä päätti hän kahden vuoden perästä menevänsä kouluun, vaikka
mikä olisi, eikä pidä enää lyhyttä hametta kotonaankaan ja on muutenkin
niinkuin aikuiset tytöt: olivathan nuo jotkut muutkin niin.

Mutta miten hän olisi niinkuin aikuiset tytöt, ei hän sitten tiennytkään
ja kun sattui joskus yhteen jonkun aikuisemman kanssa, tunsi hän
olevansa koulua käymätön ja vähäarvoinen mielestään.

Elämä kulki taas entistä latuaan, ikävää, yksitoikkoista uraansa. Ei
ollut mitään ajattelemista, ei mitään tehtävää tahi aiottavaa, eikä
mikään ollut hauskaa, ei sekään, mitä hauskaksi kuvaili.

Talvella kun kävi joskus lyseolaisten mäessä katsomassa, niin näytti
hauskalle, kun tytöt laskivat. Siellä oli suuria ja pieniä tyttöjä,
kaikenikäisiä, paljon pienempiä kuin hän, hänen kokoisiaan ja aivan
aikuisiakin, ja pojat heitä laskettivat. Voi jos olisi hänkin saanut
laskea jonkun kerran, kuvaili hän seisoessaan syrjässä muitten katsojain
ja osattomain seassa. Mutta kuka olisi häntä laskettanut? Hän ei juuri
muita tuntenut kuin Vimparin Aapon, Kivelän Riston ja Montinin Jorin.
Aappo lasketti tyttöjä, Montinin Huldaa tahi muita. Jori laski yksinään
kilpaa poikain kanssa. Risto myös laski yksinään. Ja hän olisi varmaan
ottanut kelkkaansa, jos olisi viitsinyt mennä sinne lähelle.

Risto pyysikin sitten muutaman kerran, kun hän mäkeen mennessään tapasi
Elsan. Tämä oli Elsasta niin hauskaa, niin hauskaa, että...

»Kuule, eikö siinä huimaa päätä! -- Siinähän liukuu kelkka virstan
matkan? -- Eikö siinä ole vaikea ohjata?»

Puoliinkaan kysymyksiin ei harvapuheinen Risto ehtinyt vastata, joita
riemastunut Elsa teki.

Siitä heidän sivu meni muutamia poikia ja kääntyivät katsomaan heitä ja
joku kysyi:

»Kuka se on tuo tyttö, jonka kanssa Kivi-Risto on?»

Elsa häpesi niin, että posket kuumaksi karahtivat, ja hänestä kuulosti,
kuin pojat olisivat nauraneet. Hän pyörähti pois ja lähti astumaan
kiireesti.

Mitähän ne nuo pojat ajattelivat hänestä... nauroivatkin...
Kivi-Risto?...

Elsa katsahti syrjäsilmällä Ristoon, joka oli lähtenyt hänen mukaansa ja
mitään puhumatta asteli hänen sivullaan. Risto ei ollut niinkuin muut
koulupojat, huomasi nyt Elsa. Hänellä oli ruma puuhkalakki, höllä takki
ja kaulassa korearaitainen villahuivi, jonka päät näkyivät takin helman
alta. Sukanvarret näkyivät pieksuista. Kelkkakin oli ruman näköinen,
paljaat laudat, muilla oli vaatteella päällystetty ja täytetty.

Risto esitti, että lähtisivät Tikkaniemen törmästä laskemaan, joka ei
ollut niin korkea ja siellä oli vähempi laskijoita.

Elsaa ei haluttanut sinne eikä mihinkään. Hänestä kuulosti taas pahalle,
kun Risto sorahti sanoessaan törlmä ja korlkea. Häntä hävetti ja
kadutti, että oli mäkeen mennytkin, ja hän oli kuin vihassa Ristolle.

Tämän jälkeen hän lyseolaisia häpesi niin, että poikkesi toiselle
kadulle, kun näki heitä vastaan tulevan. Mäessä ei käynyt enää
kertaakaan, eikä häntä haluttanut mihinkään. Mitä hän tekee missään!

Kotona oli hän joutohetkensä kaikki ja rupesi myyrästämään ahkerasti
kotiaskareissa ja siivon teossa, jota teki tarkkaan ja hakemalla haki ja
etsi töikseen, kun ei muutakaan ollut. Sunnuntaisin tuli hänelle tavaksi
lukea äidille päivän evankeliumi ja raamattua. Ja tämän kautta johtui
hänelle mieleen käydä seuroissakin, jonka hän taas otti varsinaiseksi
asiaksi.

Mutta hän kävi seuroissa käydäkseen vain, ilman minkäänlaista
viehätystä niihin. Istui siellä ja kuunteli katse koko ajan hartaasti
kiinnitettynä puhujaan, vaan ei kuullut mitään. Sanaakaan ei muistanut
lähtiessään, mistä oli puhuttu. Masentunut ja uupunut oli hän kotia
tullessaan. Ja koti tuntui hyvälle.

Kotioloon viehättyi hän sitten enemmän, kun alkoi saada työtä, ettei
tarvinnut pitkiä puhteita jouten olla. Hän oli joutessaan tarjoutunut
milloin millekin talon emännälle kutomaan lasten sukkia, ja vähitellen
opastuivat sen kautta ulompaakin hänelle sukankutomatyötä tuomaan. Näin
työhön päästyään ei hän liikkunut kotoa sanottavasti minnekään eikä
osannut sitten mitään kaivata. Ja kun työstä alkoi kasaantua ansiota,
niin kiihtyi hän oikein uuraaksi. Hänestä oli mukavaa, kun oli rahaa.
Äitiä sai ilahuttaa milloin milläkin: kahvilla, parannetulla ruualla,
uusilla lipposilla, röijyvaatteella. Ja sitten sai hän itsekin aina
jotakin pientä ja voi ajatella rahan kokoamista pukutarvettaan varten
siihen, kun hän menee rippikouluun.

Sunnuntaisin, kun makaili pitempään aamusella, hereillään sängyssä
mietiskellen, antautui hän kuvailemaan, miten hän on sitten aikuisena
tyttönä, miten puettu ja miten toimii.

Ostavat kaikkia ja laittavat kodin hyvin sieväksi.

Keväällä pääsi hän varsinaiseksi ompelijaksi ja sai hyvän palkan. Tätä
hän ei ollut osannut vielä lukuun ottaa. Ja hänen kuvailunsa saivat nyt
uutta vauhtia. Hän tunsi olevansa jo kohta kuin aikuinen ja eihän ollut
kuin ensi syksy ja sitten seuraava syksy ja sitten kesä, niin silloin on
hän aivan aikuinen.

Mutta hän menetti malttinsa, kun Mari tuli ilmoittamaan Elsan äidille,
että hän oli ripille päässyt -- tapa vaati nuoren rippiläisen käymään
ilmoittamassa siitä sukulaisille, kummeille ja parhaille tuttaville.

Viion leski lausui Marille muutamia vakavia, sydämellisiä sanoja, vaan
Elsa hyväili Maria hehkuvalla innolla, kuin siskoaan, jolle suuri onni
on tapahtunut.

»Eikö ole hauska!»

Se ei ollut kysymys, eikä Elsa siihen vastausta odottanutkaan. Hänestä
itsestään oli hauska, sillä hänessä syntyi halu kouluun syksyllä.

Vaan vasta Elsan into oikein kasvoi, kun hän meni kirkkoon lauantaina,
jolloin rippilapsia vannotettiin, ja pyhänä, jolloin heidät
herranehtoolliselle laskettiin.

Se oli juhlallista. Nuo rippilapset tuntuivat olevan onnen ja autuuden
omia. Oli kuin kaikki heitä varten. Rovasti puhui heille, kun he
alttarin ympärillä seisoivat, tytöt toisella puolen, pojat toisella,
puhui kauniisti, kehoitti heitä rakastamaan Jeesusta, seuraamaan häntä
uskollisesti, pitämään häntä ystävänään. Rippilapset itkivät ja
rovastikin puhui itkuun sulautuvalla äänellä. Sunnuntaina oli vielä
juhlallisempaa. Kirkko näytti nyt niin juhlallisen kauniilta. Korkeista
ikkunoista laskeusi valo kirkkaina sädekimppuina. Urut soivat
kauniimmasti kuin koskaan ennen. Kun urkujen soidessa ja seurakunnan
seisaaltaan veisatessa rippilapset, kaikki mustassa puvussa, menivät
alttarin luo ja laskeutuivat polvilleen, tuntui Elsasta, kuin taivaan
sininen laki, joka näkyi kirkonkuvun ikkunoista, olisi ollut entistä
sinisempi ja laskeutunut alemmaksi ja aivan kuin jotakin ihmeellistä
olisi tapahtumassa.

Näytti kuin alttaritaulussa Jeesus taivaaseen noustessaan katselisi
noita, jotka hänen edessään olivat polvillaan, ja heille käsiään
ojentaisi.

Tässä menossa oli kaikki itse asiassa salaperäistä. Vaan Elsa ei
mielessään kysellytkään, mitä se on ja miksi. Se oli juhlallista, suurta
ja houkuttelevaa. Hän olisi vuoden elänyt yhtenä päivänä päästäkseen
tuonne. Mutta samalla tuntui myöskin, kuin pääsy sinne olisi hyvin
työlästä. Rippikoulu oli kai jotakin hyvin vaikeaa ja se peloitti.
Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan pääsisi.

Miten onnellinen oli Mari! Hän näytti kauniilta. Kaunein oli hän
kaikista. Mari oli ollut paras joukosta, hän oli saanut lahjaksi uuden
testamentin ja rovasti oli kiitellyt silloin kaikkien kuullen. Mari oli
nyt kaukana Elsan edellä ja tuntui Elsasta kuin Mari iäksi päiviksi
olisi eronnut hänestä. Mutta se ei masentanut hänen mieltään, se vain
kiihoitti. Hän tyytyi vähempään, kunhan vain pääsi vähän lähemmäksi sitä
onnea, jossa Mari oli.

Hän päätti ruveta lukemaan ahkerasti. Ja sitä hän tekikin syksyyn, luki
ja pelkäsi, ettei hän voi päästä. Hän ei ehkä voi ymmärtää kaikkea sitä,
mitä vaadittiin. Äitihän oli sanonut, että rippikoulu on hyvin raskas,
arvokas asia, jota monet väärin käyttävät ja ainoastaan harvat ovat
kelvollisia.

Kouluajan lähestyessä peloitti Elsaa samalla tavoin, kuin hän odottaisi
jotakin hyvin erinomaista. Ja sitten koulussa istuessaan odotti hän sitä
päivä päivältä, ikävöiden tulevaksi jotakin muuta kuin mitä siellä oli.
Vaan sitä jokapäiväisemmäksi se muuttui. Sen mitä luettiin, osasi hän
kaikki, ja mitä selitettiin, sen oli hän kuullut monet kymmenetkin
kerrat. Keväällä odotti hän sitä tulevaksi viimeinkin. Mutta jo ensi
viikolla hän haukotteli opetuksen aikana, ja ajatus, että jos pappi
olisi sen huomannut, piti hänet virkeänä loppuajan. Olisi ollut koko
häpeä, jos olisi saanut nuhteet.

Kun pojat tulivat kouluun, niin muuttui koulussa olo vielä
joutavammaksi. He olivat vallattomia ja tekivät kaikenlaista kiusaa ja
pilaa tytöille. Tytötkin muuttuivat hilskommiksi. Papit torailivat ja
kiukkuilivat, pauhasivat ja uhkasivat. Koulussa olo muuttui aivan
arkielämäksi, kun viimeinenkin vakavuus oli joutunut häviöön. Elsa tunsi
pettyneensä.

Lauantaina kuitenkin, kun kokoontuivat sitten kirkkoon ne, jotka olivat
hyväksytyt ripille pääsemään, oli joukko talttunutta. Harva yrittikään
kannustamaan vallatonta luontoaan eikä hän saanut kenenkään
myötätuntoisuutta. Se toimitus, mikä nyt oli esillä, vaikutti
hillitsevästi vallattomimpaankin. Oli kuin arkielämä olisi lakaistu pois
ja juhlapuoli käännetty näkyviin.

Kristillisen seurakunnan läsnäollessa oli nyt heidän osoitettava
kristinopin taitoaan ja uudistettava kasteenlupauksensa. Se kuulosti
juhlalliselta ja vaikuttikin itsekuhunkin omalla tavallaan.

Elsa tunsi jonkunlaista pelkoa, mutta muuten pysyi hän
välinpitämättömänä, sillä ei hän enää osannut odottaa mitään niin
erinomaista, jota oli kuvitellut ja jossa oli niin pettynyt. Hän nyt
odotti ainoastaan jotakin vähän tavallisesta poikkeavaa.

Toimituksen alussa kuuli hän mainittavan nimeään, vaan ei huomannut
sitä miksikään, hänen huomionsa oli muussa, ajatteli, että kun
huomisesta pääsee, niin on tämä loppunut, joka jo oli kyllästyttänyt.
Vierustoverit toimittivat hänelle, että häntä huudettiin esiin, ja
silloin Elsakin huomasi, että rovasti katsoi häneen odottavasti. Hän
joutui hämmennyksiinsä, niin että mentyään seisomaan rovastin eteen ei
hän ymmärtänyt, mitä rovasti puhui, hänellekö vai muille, vaiko äidille,
jota kuuli rovastin mainitsevan. Vasta pääsi tajuamaan, kun rovasti
ojensi hänelle kirjan, uuden testamentin, sanoen sen antavansa muistoksi
tältä tärkeältä hetkeltä, kehoitukseksi sen kirjan opin mukaan elämään,
esimerkkinä tovereilleen, äitinsä iloksi ja oman kuolemattoman sielunsa
autuudeksi.

»Jumala sinua, lapseni, siihen armollisesti auttakoon!»

Kun hän lahjan saatuaan ja niiattuaan syvään kääntyi paikoilleen
menemään, hän vähän vavahti kuin säikähdyksestä nähdessään kirkossa
ihmisjoukon, jota hän ei ollut muistanut eikä huomannutkaan ennen
selkänsä taakse. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään erikseen, vaan
kiiruhti paikoilleen ja laskeusi kumarruksiin penkkiinsä häpeissään ja
iloissaan.

Koko toimituksen ajan oli hän hajamielinen. Tehtyihin kysymyksiin
vastasi aivan tietämättään, ja omituisia tyrskäyksiä, jotka eivät olleet
itkua eikä naurua, pyrki esiin. Hän sai ne töin tuskin hillityksi, ja
kun sitten muut rupesivat rovastin puhuessa itkemään, pysyivät hänen
silmänsä kuivina. Hänen oli paha olla, tuntui kuin olisi pyörryttänyt.
Mutta kun toimitus oli loppunut ja hän yhtyi äitiinsä, joka itki silmät
peitossa, pyrki hänelläkin itku valloilleen. Hän sai sen kuitenkin
puserretuksi muutamiin kyyneliin, vaan ei ollut varma, milloin se
syöksähtää esiin. Yhtään sanaa hän ei voinut lausua äidille eikä
uskaltanut katsoa tämän itkuisiin silmiin, kun he lähtivät kotia. Aivan
kuin pulppusi itku kurkussa. Tunsi väliin, että hän jaksaa kotia asti,
vaan taas väliin, että se on aivan mahdotonta. Hän koetti ajatella
jotakin tavallista vähäpätöistä asiaa ja luki, montako kadun risteystä
on vielä kotia.

Portille päästyään jätti hän äidin tulemaan yksin, juoksi ja paiskausi
sängyn päälle kasvoilleen ja laski tulvivan mielensä irralleen.

Hän ei ajatellut mitään koko iltana. Ei minkäänlaista kysymystä pyrkinyt
esiin. Ajatukset olivat aivan rauhassa sittenkin, kun hän tyyntyi
itkusta. Mitä puheli äidin kanssa, oli aivan tavallista, jokapäiväisiä
asioita. Mitä hän tunsi, oli vain kuin hiljainen, mutta hyvin syvä
huokaus, mikä pyrki esiin eikä koskaan tarpeeksi syvältä päässyt. Piti
vähän väliä itkemällä koettaa sitä helpottaa.

Aamulla heräsi hän hirveä pelon tunne mielessä, aivan kuin olisi
jostakin myöhästynyt, mistä ei millään ehdolla myöhästyä saanut, ja
aivan kuin olisi kokonaan jäänyt. Selville asiasta päästyään pysyi hän
sittenkin levotonna.

Oli tuskallista. Kun hän pukeutui, tuntui kuin kaikki olisi painanut ja
ahdistanut ja niinkuin hän ei olisi ehtinyt valmiiksi. Hän oli valmis
kuitenkin jo aikoja ennen ja peloitti, että ehkä on joku erehdys, kello
väärässä tahi ei kuulu kellojen soitto tänne.

Kun kellot alkoivat soida, vavahti hän heti ensimmäisille lyönneille.
Oli kuin jotakin hyvin tuskallista olisi työntynyt rintaan ja omituinen
pelko ahdisti. Tykkivin sydämin kuunteli hän nyt.

Miten monella tavalla kirkon kellot soivat!

Kun arkina ilmoittivat kuolonsanomaa tahi soivat matkavirttä tuonelan
tuville saatettavalle, niin kuulosti raskaalta, aivan kuin tuo humajava
ääni kulkisi vitkalleen maata myöten. Heikkenevä humina oli kuin
hiljainen syvä huokaus ja jokainen uusi kumahdus kuin murheen purkaus...
Mutta sunnuntaina, miten keveä ja kirkas oli niitten kutsuva ääni!
Pium... paum... ne lensivät jälekkäin kuin leikkivät linnut, laskeusivat
alas miellyttävinä kuin houkutus, suloisina kuin lupaus... Jouluna
soivat ne paljasta riemua, kun niitten kumahtava ääni kiiri läpi
talvisen aamuhämärän, kun kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista,
kirkosta tulvehti lempeä valo, ja aamun tummalla taivaalla tuhannet
tähdet tuikkivat kuin kilvassa.

Ja nyt?

Se ei ollut surullista, ei se ollut iloistakaan. Juhlallista se oli,
vaan niin raskasta, niin peloittavaa, vaativaa, tuomitsevaa...

Mitä oli? Ja mitä oli tuleva?

Oli kuin suuret, raskaat ovet olisivat hiljalleen auenneet, joitten
takana oli jotakin kauhean vakavaa, suurta ja peloittavaa...

Hän tunsi pahoinvointia istuessaan kirkossa ja kuunnellessaan saarnaa.
Hän ei kuullut muuta kuin yksityisiä sanoja silloin tällöin. Odotuksen
ahdistus pani ajatukset aivan kuin sekaisin. Saarnan loputtua hän ei
tiennyt sitten mitään, mitä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän
huomasi istuvansa penkissään kumartuneena. Vähitellen alkoi sitten
jotakin katkonaista muistiin palautua ja selvisi ensin, että hän oli jo
käynyt alttarin ääressä.

Tuntui rauhalliselta, vaikka mieli olikin lainehtiva. Itkettävä tunne ei
ollut enää pakottava ja tuskallinen, vaan vieno ja mieluisa. Kun hän
kumarruksissaan penkissään kuunteli urkujen mahtavaa soittoa ja
seurakunnan veisuuta, niin tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin
kehoittavaa, elähyttävää. Ja kun hän kotona uusi mieleensä päivän
tapauksen, syntyi hänessä vieno, ikävöivä mieliala. Hän kaihosi jotakin,
joka oli mennyt, kadonnut, haihtunut, jonka haluaisi uudelleen nähdä,
kuulla, tuntea.




4


Tuli kuin tuuliaispää sisään, juuri kun Viion leski katseli kaappiin
ruvetakseen ruokaa laittamaan Elsan kotiin tuloksi työstä. Oikein
säpsähytti Viion leskeä, niin että hän siunasi itsekseen.

Vieras tervehti tuttavallisesti, tarttui Viion leskeä käteen suurella
kourallaan, johon toisen käsi upposi kuin väljään vanttuuseen.

»No ette te ole entisestä muuttunut, vaikka onhan siitä jo mitä
lieneekään aikaa, kun minä olen teitä näin käsistäni katsellut», alkoi
vieras heti puhella. »Ette ole vanhentunut, ja jos ette pahastuisi, niin
sanoisin suoraan, että olette puolikymmentä vuotta nuorentunut. Ja minä
luulin teidän kuivettuneen kolmeen sykkyrään kangaspuittenne ääressä,
mutta eläpäs: on entistä pystympi.»

Viion leski katseli kulmat kurtussa vierasta, joka puheli kovalla
äänellä, syyti sanoja kuin kontista kaataen ja muuten käyttäysi sillä
tavoin, jotta tuli ajattelemaan, että mikähän tuulenajama tämä on.

Viion leski ei viitsinyt kysyä kuka vieras oli, kun hän heittäysi niin
tuttavaksi.

»Istukaa», sanoi hän, kun sai vieraan puheessa vähän rakoa.

Toinen purskahti nauramaan. »Olisitte yksin tein sanonut rouvaksi, niin
olisi se vielä komeampaa ollut.»

Mikä mahtoi tämä olento olla? Siinä oli jotakin hyvin tuttuakin.

»Istumme sitten, ettemme veisi unta emännältä ja talontyttäreltä
naimaonnea», sanoi vieras muka vakavasti ja alkoi nyökkäistä pää
kallellaan ja kädet ristissä aivan kuin vanhat eukot, niin että Viion
leski veti suutaan hymyyn, kun vieras tekeytyi niin hullunkurisen
näköiseksi. Ja hän mietti ja muisteli, että kukahan tämä veitikka oli.

»Mutta en minä näin kesäisen kiireen aikana jouda istumaan», sanoi
vieras ja nousi liikkeelle ruveten puhelemaan ja kyselemään
kaikenlaatuista.

Joitakin Elsan tuttuja hän mahtoi olla, arveli Viion leski ja toivoi,
että Elsa pian tulisi, sillä tuntui kiusaavalta ja vastenmieliseltä.

Hän oli siro ja notkea, vaan näytti liian suurikasvuiselta. Muoto ei
ollut mikään ruma eikä sievä, vaan jotakin karkeatekoista näkyi siinä.
Silmät pienet, harmajat, katse oli väliin vakava, jolloin se olisi
voinut miellyttääkin, mutta toisinaan terävä ja jyrkkä, joka pani
arastelemaan. Katse vaihteli vilkkaasti puheensa mukaan niinkuin
äänikin, joka oli milloin lempeä ja heleän sointuisa, milloin minkin
värinen. Vaihtelevasta katseesta voi päättää, että hän ehti ajatella
paljon, ja kun alinomaa liikkui ja ympärilleen vilkuili, niin luuli,
että hän tarkasti joka pienimmänkin sopukan muuta puhuessaan. Asiasta
toiseen siirtyi hän alituiseen ja kerkesi niin kysellä ja ottaa selon
vähässä ajassa monista seikoista, jotka hän näytti ymmärtävän melkein
puolesta sanasta.

Oikein helpottavalta tuntui Viion leskestä, kun Elsa tuli kotia.

»What a fine girl!» sanoi vieras katsellen Elsaa kauan aikaa kallella
päin, tarttui sitten molemmista käsistä kiinni ja sanoi:

»Voi lempsatti! Ollappa minä pulska merimies, niin...» ja hän sieppasi
Elsaa vartalosta ja huiskautti kohona ympäri.

»Kevyt kuin lehti!»

Viion leski läiskäytti kämmeniään yhteen ja huudahti:

»Latun Liisa!»

»Niin minäkö? Yes box! Sepä tietenkin. Luulitteko paremmaksi? Ilmanko
teittelittekin!»

»En minä sinua tuntenut, koko otusta!»

»No kätellään sitten uudestaan!» ja hän tarttui Viion leskeä käteen ja
pudisti oikein pitkään ja hartaasti, mikä toista nauratti.

»Missä sinä olet ollut niin näkymättömissä? Enhän ole nähnyt sinua
pitkiin aikoihin.»

»Onhan sitä hommaa ollut: puunhakkuuta, tanssiaisia, lumenluontia ja
ristiäisiä. Minä olen ollut jätkänä, kotitöissä, kasakkana ja tiesi minä
kaikkena. Olen minä aikonut käydä monastikin, vaan aina on sattunut
estettä, Elsan rippipyhänä olin tulossa, vaan portilla tuli pari
merimiehen akkaa ja pyysivät minua kirjoittamaan heille kirjettä, ja
niin jäi silloinkin tulematta. Te kun muutitte kauemmaksi meiltä, niin
on sitä vähän kuin vierauduttu. Kirkossa Elsan rippipyhänä minä näin
teidät viimeksi, vaan on kai siitä aikaa mokomakin kun te olette minua
nähnyt.»

»Ihmekö sitten, että en sinua tuntenut!»

»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi
Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi
niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein
totta kysyneen:

»Enkö ole kaunistunut?»

»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski.

»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet
minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin
syksyisin ja talvisin -- pimeällä.»

»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä.

»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme,
että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina
ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin
poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan
mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn
kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja
panin toisen silmäni näin ja suuni näin.»

Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa
purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli
toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja
suu kauhean rumasti väärässä.

»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'»

»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa.

»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi
silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään
kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan
kumminkin vähän luojan luoman näköinen.»

»Mutta eikö sinua peloittanut se herra?»

»Eei, mitä minulla 'rumalla akalla' oli pelkäämistä. Luulin minä, että
ehkä sylkee silmille, vaan eihän se; tupsahutti maahan ja lähti kolmessa
mutkassa juoksemaan tiehensä, aivan kuin olisin paholainen ollut. Siihen
jäin yksinäni seisomaan kadulle kuin kalamiehen koira rannalle.»

»Mutta kaikkea sinullekin mieleen johtuu!» sanoi Viion leski
moittivasti.

»Sanokaatte!» vastasi Liisa muuttuen vakavaksi... »Olen minä itsekin
ihmetellyt sitä. Mutta minä olen sellainen huimapää, että ei ole aikaa
ajatella ja punnita tekojani. Ja annahan sitten, ihminen aikoo
naimisiin!»

Liisa purskahti itkemään.

Viion leski ja Elsa katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun Liisa
vyöliinaansa vetisteli.

»Naimisiinko?» kysyi Viion leski.

»Niin sitähän minä lähdin sanomaan, että minua huomenna kuulutetaan ensi
kerta.»

»No mitä sinä oikeastaan itket sitten?»

»Sitä kun minä olen sellainen ilman aikojaan paha hattara ja
viisastunenko milloinkaan!»

Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin
että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän
olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt
miten lohduttaa.

»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä,
»mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla
viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.»

»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski,
kun Liisa oli päässyt taas entiselleen.

»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta.
Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa
sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa
ehti mitään lausua, sanoi:

»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet
naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo
minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa,
eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan.

»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän
päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät
kaikki.»

Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä
asiaa:

»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se
minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle
pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.»

Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin
istumaan hänen viereensä.

»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut,
eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion
leski.

»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan
on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä
vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain -- muistanetteko sitä poikasena:
sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole
erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä,
ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan
tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti
että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän
niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja
niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka
on kantensa valinnut?»

Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä
hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen.
Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun
yht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan
tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa.

Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut.

»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä
rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin
että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista
miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun
kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu
suustasi kiinni koko päiväksi. -- Kuule, Elsa, otathan sinä minulta
vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta
pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on
vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että
kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin
äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri
korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin
olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä
oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin
kaitainen, niin kaitainen -- se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin
Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin
neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin
purjetta aikonut enkä paitaa.»

Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin
kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin
»kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän
ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen
hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne.

»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan
Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa,
että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» -- ja Liisa palasi takaisin
ovelta sanomaan -- »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi
häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te
olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.»

Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän
sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen
askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen
näköiseksi.

»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski
itsekseen.

Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää
kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan
väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin
pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin.

Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi
häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt,
sanoi Elsalle:

»Sinä tietysti menet häihin -- jos kutsuja todemmastaan tulee, vaan eikö
liene tyhjää hölöttänyt.»

Elsa vakuutti, että totta se oli.

»Melkein joka näkemässä on Liisa minulle sanonut, että hän kutsuu meidät
häihinsä, ja jo keväällä uskoi salaisuutensa kuka on sulhasensa ja että
tänä kesänä hänen häänsä tulevat. Vakuutti, ettei kukaan muu tiedä, ei
heidän vanhempansakaan koko asiaa, eivätkä voi aavistaakaan.»

Ja nauraen selitti Elsa, että jo lapsena oli Liisa aina uhannut heti,
kun jollekin suuttui, ettei hän kutsu sitä peijaisiin eikä häihin
heille.

»Vaan teidät ja minut aikoi hän kutsua, milloin vain jotakin puhetta oli
siitä tahi Liisa erityisesti tahtoi suosiotaan osoittaa.»

Kutsut ne tulivatkin sitten ja kutsujen jälessä heti morsiankin
selityksineen.

»Oli aikomus pitää vain pienet häät, ettei olisi kutsuttu kuin
sukulaiset ja joku kaikkein paras tuttu, mutta Iikan toverit sanoivat,
ettei siitä tule mitään. Harvoin he ovat maissa ja harvemmin saavat olla
häissä, sanoivat, ja merimies on siksi kunnollinen mies, ettei sitä
hiljaisuudessa haudata eikä vihitäkään. Se ei passaa, sanoivat, ja muuan
tuli tovereinsa puolesta pyytämään meitä, morsianta ja sulhasta, meidän
häihimme, jotka he pitävät. Niin niistä nyt tulee suuret tanssihäät.
Voi, voi kun minua huolettaa! Sinulle, Elsa, siellä hauska tulee.
Osaathan sinä tanssia? Tietysti!»

»En.»

»Et tanssia osaa!» huudahti Liisa lyöden kämmeniä yhteen. »No ei sillä
väliä, se käy itsestään, näin vain!» Ja Liisa pyöritti Elsaa muutamia
kertoja, rallattaen tahtia. »Minä otan sen huolekseni, että sinä
tanssimaan opit», sanoi hän sitten.

Mutta Elsa ei ollut aikonut lähteä häihin. Muissa pidoissa ei ollut
vielä ollut kuin ristiäisissä, ja nekin kaikki olivat olleet pieniä ja
tuttua väkeä niissä. Tuollaisiin suuriin tanssihäihin menoa ei
ajatellakaan hirvinnyt!

»Niin, miten se on? Elsa on arvellut, että jos ei hän tulisi...»,
koetti Viion leski ruveta kierrellen ja soveliaasti selittelemään, kun
huomasi, että Elsa ei itse uskalla sanoa.

»Että Elsa ei tulisi? Oletko edes tuumaillutkaan olla poissa?»

»Niin minä olen...»

»Elsa!» ja Liisa löi nyrkkiä tuoliin ja sanoi sitten:

»Ja nyt se on päätetty, että sinä tulet!»

Viion leski ei saanut selvää, oliko Liisa vihassa vai muuten tosissa.
Mutta hän itse karehtui vähän ja aikoi Liisalle, kun alkaa hänelle
äystää, sanoa sellaiset sanat, että Liisa luopuu komentelemasta. Mitä
hänellä on täällä komentamista!

»No entä te?» kysyi Liisa Viion leskeltä.

»En minä tule», sanoi Viion leski terävästi ja yritti sanomaan, ettei
Elsankaan ole pakko mennä.

»Minä muistelen, että teillä oli komea puku, kun olitte Elsan
rippikirkossa. Jos se ei ollut omanne, niin kyllä minä hankin teille?»

»Omani se oli.»

»No rakas Viioska», alkoi Liisa, ja ihmetellen kuunteli Viion leski, kun
Liisa nöyrästi pyyteli. Väliin Liisa nimitteli häntä niin hassun
komeilla nimillä, että nauratti ihan pakahtumaan asti, taas vuoroon
puhui hän niin vakavasti ja vakuuttavasti, nöyrästi ja pyytävästi, että
mieltä liikutti.

»Eihän minusta, vanhasta ihmisestä, ole häissä mitään hupia?»

»Vanhat läsnäolollaan tekevät ne arvokkaaksi ja vakavaksi -- huvista
pitävät nuoret huolen.»

»Ei minun läsnäoloni lisää arvoa eikä poissaoloni sitä vähennä.»

»Mutta ajatelkaahan toki, Viioska. Jos teidän juhlastanne olisi ollut
poissa ilman mitään syytä joku henkilö, jota te arvossa piditte, niin
miltä olisi tuntunut? Eiköhän olisi ikävälle tuntunut ja mieltänne
pahoittanut?»

Viion leski ei ymmärtänyt Liisan harrasta halua saada hänet häihinsä,
vaan lopultakaan hän ei voinut vastustaa hänen pyyntöään, joka oli
nöyrää kuin rukous. Mutta kun hääpäivä tuli ja piti alkaa hommautua,
iski Viion leskellä halu vastaan. Outoja ihmisiähän siellä oli
enimmäkseen ja tututkin olivat vieraantuneet.

Elsa oli jo valmiina. Hänen piti mennä aikaisemmin, kun oli
morsiusneitinä niinkuin Ojanniemen Marikin, joka oli tullut Elsaa
hakemaan yhdessä mennäkseen. Viion leski heille hymähteli
hyväntuulisena, kun he häntä pyörittelivät ja laittelivat, mutta hän oli
kyllissään itsekseen. Puettuna hän istahti toimettoman näköisenä ja
huokasi kuin olisi hautajaisiin meno ollut, päivitteli Liisaa, oli
kyllissään hänelle, mutta itselleenkin.

Mitä hänen tarvitsi mennä lupautumaan, vaikka kuin Liisa olisi
rukoillut.

»Jos nyt olisi Liisa tässä, niin sanoisin, että en tule häihin ja sillä
hyvä!» sanoi hän tytöille.

»Tuossa hän tuli», sanoi Mari ja kaikki tulivat hämilleen.

»Häistä ei ole varmaan tullut mitään?» arveli Elsa.

»No onko niitä ollut edes todemmasta aikeissa! Onko niitä kukaan muu
puuhannutkaan kuin Liisa?» tuumi Viion leski puoleksi leikkiä toiseksi
totta.

»Voi kun te olette sieviä!» sanoi Liisa tytöille. »Herrajesta! Minua
haluttaisi rutistaa teidät, mutta teihin en uskalla koskea sormellakaan.
Ja Viioska! Tehän olette arvokkaan näköinen kuin kuvernöörska. Vaan
teitä ei haittaa, jos minä vähän halaan!»

»Elä hyvä lapsi kurista minua», pyyteli Viion leski, kun Liisa syleili
häntä. »Täälläkin on hääväki valmisna», sanoi hän irti päästyään, »ja
morsiusneideillä oli jo kiire lähtemään, mutta tuossa on morsian vielä
aivan kuin ei niinä miehinäänkään.»

»Mikäs kiire tässä minulla. Minä olen kuullut monen mamman sanovan
tyttärelleen, että kerkiät sinä siihen lystiin, minkä naimisiinkin. Minä
otan sanasta vaarin enkä hätäile.»

»Hohoi», huokasi Viion leski ja istahti arvellen ruveta sanomaan, että
hän jättyy häistä.

Liisa istahti viereen ja huokasi hänkin.

»Minä lähdinkin tänne todemmastaan vielä kerran rauhassa huokasemaan.
Ruvetaanpa huokaamaan joukolla. Se mies, joka syvimpään huokaa!»

Tytöt nauroivat, vaan Viion leski muistutti vakavasti, ettei ollut aikaa
enää Liisalla leikin tekoon.

»Ei, ei leikintekoa. Mutta antakaa minä pikkuisen itkaisen, sitä
vartenhan minä tulin, vaan en ole saanut rääpyä alkaa.»

Liisa samassa lensi kuin poukka Viion lesken eteen, laskeusi polvilleen
ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä. Itkettyään siinä jonkun hetken nosti
hän päänsä ja vesissä silmin katsoi Viion leskeen ja kysyi:

»Luuletteko te, Viioska, että minusta ilmo eläissäni tulee kunnon
ihmistä?»

Viion leski ei ottanut vastatakseen siihen, vaan toimitti Liisaa
lähtemään pukeutuakseen ja ollakseen valmis juhlaansa.

»Mutta sanokaa, rakas Viioska, tuleeko minusta oikea ihminen?»

»Enhän voi sitä tietää.»

»Mutta voitteko toivoa, voitteko uskoa?»

»Nyt ei ole, Liisa, aikaa kyselyihin ja vastauksiin, vaan mene.»

»Mennähän sitä pitäisi», sanoi Liisa nousten ylös. »Vaan voi, voi
tyttökullat, kun se tuntuu vaikealle! Tuntuiko teistä, Viioska? Ei se
ole teistä tuntunut, te olette ollut eri ihminen! Voi, jos sitä
olisikin... Viioska, ette usko, kun minä olisin onnellinen, jos olisin
puoleksi sellainen kuin tuo Mari tahi neljäsosakaan kuin Elsa. Teitä
Jumalan luomia! Helpottaakohan tämä milloinkaan?»

»Vaan lähde, Liisa kulta, muuten teet haverit», pyyteli Viion leski.

»Ennen maailmassa sitä luuli, ettei mitään sen vaikeampaa ole kuin
piiskat, silloin kun niitä odotti -- mutta sitten kun ne oli saanut, se
ei ollut mitään. No eihän tässäkään auta muu kuin lähde, Liisa, ja ota
hurtti humööri ja repäsevä meininki.»

»Mene niinkuin olisit jo siellä!» toimitti Viion leski.

»Olisin minä kuitenkin, Viioska, teiltä halunnut jonkun hyvän sanan tahi
edes puoli sanaa.»

»Tuumitaan, Liisa rakas, sitten.»

»No niin, tuumitaan sitten!» sanoi Liisa.

»Niinpä mene nyt», toimittivat tytötkin.

Liisa katsoi heihin veitikkamaisesti ja sanoi:

»Ajatelkaa, tytöt, minä olen kohta Tepposka!»

Syrjäsilmällä katsahti hän Viion leskeen ja jäi katsomaan sitten
kallellapäin ja jonkun aikaa mietittyään virkkoi:

»Viioska, mehän ollaan kohta vähän niinkuin sukua: merimiehen akkoja
molemmat. Viioska ja Tepposka! No sen päälle me vähän tanssitaan. Hei
tytöt, katsokaa! Näin se on merimiesten rouvilla lysti, ne tanssivat ja
engelskaksi laulavat:

     Tiimai, tiimai sellai tui
     Komtit pitikit kom tits nuu
     Somlai kaffe somlai tee
     Somlai redigati rasnavee.»

Viion leski jäi vielä pyörimään, kun Liisa syöksyi ovesta ulos. Vilahti
ikkunassa, kun hän kadulla juoksi kannatellen molemmin käsin hameitaan.

Nuorena oli Viion leski paljon mukana ollut ja tottunut käyttäymään
arastelemattomasti ja vapaasti. Vaan naisten huoneeseen tultuaan joutui
hän hämilleen siitä huomaavaisuudesta ja arvonannosta, jota hänelle
siellä osoitettiin. Hänet toimitettiin istumaan parhaimmalle paikalle ja
hän joutui heti kyselyjen ja katselujen keskustaksi. Häneltä kysyttiin
kuin viisaimmalta, kuka vaalia saarnanneista papeista oli paras, mitä
mieltä hän oli siitä, että virsikirja aiottiin uusia, ja muuta
sellaista. Ja vihdoin kun puhe kantausi lapsiin, joutui hänen
tyttärensä, Elsa, ihmettelyjen ja kiitosten esineeksi.

Elsa pidettiin selvänä esimerkkinä siitä, kun lasta kasvatetaan Jumalan
pelossa ja rukouksella, sitä arvelua vastaan, että toiset lapset ovat
luonteeltaan erilaisia, toiset pahuuteen enemmän taipuvia. Erotus on
vain siinä, päättivät useimmat, että kaikki vanhemmat eivät jaksa pysyä
kiinni oikeassa ohjauksessa, lujassa luottamuksessa Jumalan apuun.

Viion leski pujahti kuin varkain saliin saatuaan siihen tilaisuuden
pastorin tullessa. Salissa istui miesväkeä ja nuorisoa. Täällä tuntui
heti vapaalle ja hauskalle. Keskustelu oli hilpeää ja raikasta.
Vanhemmat merimiehet olivat hänelle tuttuja ja useat heistä olivat hänen
nuoruuden tahi lapsuudenkin tovereitaan. Nuoret merimiehet olivat aina
samanlaisia yleensä, ja yksitellen kun heitä tarkasti, niin muistutti
heistä tuo ja tämä siinä tahi tässä suhteessa sitä ja sitäkin hänen
aikaisiaan joko vielä elossa olevista tahi jo kuolleista. Hänen
katseensa liikkui pian tuossa nuoressa joukossa kuin tuttavien parissa
ainakin. Hän ymmärsi heidät yksityisseikkoja myöten.

Väliin oli hän kuulevinaan kuin Viion äänen, joskus niin selvänä, että
melkein vavahti ja rupesi katselemaan kuin etsien. Kun hänen ympärilleen
kokoontui vanhoja tuttaviaan, niin virisi vähitellen omituinen tunnelma,
epäselvä kuin unennäkö. Oli kuin aika vuosia sitten, jolloin Viiokin oli
mukana, ja niinkuin olisi ollut nytkin tuolla joukossa puhelemassa,
josta hänen äänensä kuului. Hän eli puoleksi nykyisyyttä toiseksi
entisyyttä ja siihen hän vaipuikin, kun heidän keskustelunsa sinne
siirtyi. Ja siitä havahtui hän kuin unesta vihkimistoimitukseen, kun
pappi seisoi jo keskilattialla ja hääväki oli keräytynyt saliin.

Morsiusparia odotettiin.

Viion leskeä aivan kuin peloitti, sen huomasi hän yht'äkkiä ja hän aivan
kuin odotti jotakin onnettomuutta tapahtuvaksi. Ja myöskin jotakin
naurunsekaistakin pyrki mieleen, kun hän muisti Liisan lähdön heiltä.
Jotakin hassua oli nytkin tulossa. Miten hän tuli kuvailemaan, että jo
ovesta tullessa Liisa jotakin nurinkurista tekee. Niin jännityksellä hän
sitä odotti, että kun ovi vähän raottui, niin kasvonjuonteensa olivat jo
aivan kuin jotakin hassua onnettomuudeksi olisi tapahtunut.

Hän ehti kuvailla morsiusparin näönkin: sulhanen oli lyhyt paksu
tallukka, silmät ja suu naurussa aivan kuin sanoisi: »jo se on tuo
Liisa!» Varkain pyrki tällaista mieleen, vaikka hän koetti pakottaa
itseään vakavaksi.

Morsiusparin tulo teki miellyttävän juhlallisen vaikutuksen.

Tuoko sulhanen nyt oli ilman aikojaan Tepon Iikka! Muodoltaan hän ei
ollut mikään kaunis, vaan miellyttävä. Mutta varreltaan oli pulskinta
merimiestä, pitkä ja roteva. Hyvässä merimiespukineessa näytti hän
joukkonsa valiolta.

Ja Liisa! Kuin ruhtinatar arvokas. Hän näytti jykevän, hartevan
kumppaninsa rinnalla hennolta. Solakka vartensa mustassa puvussa näytti
vielä soreammalta. Käytös oli reipas, vaan sulava ja vakava. Hieno ujo
hymy suupielissä, katse lempeä, vaan elävä ja älykäs.

Ei olisi uskonut, jos ei omin silmin olisi nähnyt. Miten olisi voinut
Liisaa ajatella niin kerrassaan erilaiseksi. Se oli Viion leskestä
nytkin vielä yhtä ihmeellistä kuin sekin oli ollut, että Liisa heillä
paki paraastaan leikkiä laskiessaan voi heittäytyä yht'äkkiä
tunteittensa valtaan, sydämelliseen itkuun, joka melkein
vastustamattomasti veti toisetkin mukaansa, ja siitä taas antautui
ylimielisyyteen.

Hartaalla mielenkiinnolla seurasi hän vihkimistoimitusta. Kun kuunteli
heidän lupauksiaan, niin tuntui kuin ne olisi tehty kuin kallioon
syvälle uurrettu merkki. He näyttivät niin varmoilta, että tuli aivan
itsestään ajattelemaan, että elämä on noitten edessä sujuva, jos se on
ollenkaan sujuakseen.

Kun hän vihkimistoimituksen jälkeen meni nuorelle pariskunnalle
toivottamaan onnea, niin olisi hän halunnut sanoa jotakin hyvin syvältä
sydämensä pohjasta, jos vaan olisi saanut sopivan sanan. Vaan hänen meni
samaan tapaan kuin muittenkin. Tuntui sen vuoksi hyvälle, kun Liisa
hymyillen puristi rutasemalla hänen kättään, oli kuin Liisa olisi
ymmärtänyt hänen ajatuksensa.

Molemmin käsin tarttui Viion leski Latun emännän käteen, kun tapasi
hänet jossakin syrjässä seisomassa, ja lausui hänelle ilonsa Liisan
onnesta. Viion leski joutui vähän hämilleen, kun Latun emäntä poikkesi
heti muuhun asiaan. Vieden hänet istumaan sanoi hän terveisiä Nikkilän
emännältä, jonka kertoi tavanneensa viime talvena köyhäin
myyntipaikalla, missä oli käynyt vartavasten häntä nähdäkseen.

»Ketterä oli aivan kuin ennenkin, näkö vähän huonontunut, mutta muisti
hyvin kaikki. Kyseli tuttaviaan, teitä ja Elsaa erittäin, ja oli
hyvillään, kun kuuli teidän hyvin voivan. Sanoi, että kun saisi vielä
nähdä kerran!»

Sydämellisellä rakkaudella ja säälin mielellä puheli hän Nikkilän
emännästä, joka tyytyväisenä ja aina vain toivoen eleli nikarasta
nikaraan, ja Nikkilästä, joka raukka niin kauan sai kitua mielensä
katkeruudeksi.

»Mittaa Jumala hänelle laupeutesi jälkeen», kuiskasi hän itsekseen
huoaten.

»Mitäs sanotte, Viioska, nuoresta pariskunnasta?» tuli keskeyttämään
Lapin emäntä. »Eikö ole pulska pari? Kelpo miehen sai Liisa, mutta
verosensa mieskin sai.»

»Liian uusia kiittää», sanoi Latun emäntä vakavasti ja yritti puhetta
muuhun kääntämään, vaan Lapin emäntä kehuvasti jatkoi:

»Uskallan minä kiittää. Minä olen aina sanonut Liisasta kaikille, että
saattepa nähdä, niin se vielä kelpo emäntänä keikkuu, sen minä olen
sanonut jo aikoja sitten. Kyllähän sen ovat uskoneet muutkin nyt viime
aikoina, kun ovat nähneet, miten nuoret miehet sen ympärillä
pivartelevat kilvan ja Liisa keikkuu kuin ruhtinatar heidän keskellään.»

Näin läikähtelevää ei ollut muitten tunteitten purkaus, jotka tulivat
onnea toivottamaan morsiamen äidille, vaan tulvehtiva kiitos pursui
esiin kaikkien sanoissa. Nauravalla mielihyvällä kuunteli Viion leski
heidän tunnustuksiaan ja tunsi jonkunmoista tyydytystä siitä, kun jotkut
lausuivat niin sattuvasti ja ikäänkuin ilmaisivat hänen tunteensa,
joille hän ei ollut sanoja tavannut.

Latun emäntä pysyi vakavana, tuli melkein vielä vakavammaksi kuin oli
ollut. Hän tuntui ja näytti nöyrälle ja vaatimattomalle ja katseensa oli
enemmän surullinen kuin iloinen.

Viion leskeä se sai hävettämään. Häihin lähtiessä oli hän jonkunmoisella
vastenmielisyydellä ajatellut Latun emäntää, luullut että hän nyt
jotenkin kehuskelisi tyttärensä onnea. Mistä hänelle se ajatus oli
tullutkin! Hän istui siinä itseään moittien, kun joku äkkiä kääriytyi
hänen kaulaansa ja hän kuuli korvaansa kuiskattavan:

»Minun on nyt helppo olla. En tiedä miten olisin tullut toimeen, jos en
olisi saanut käväistä teillä itkemässä.»

Ja sitten näki Viion leski edessään morsiamen iloisen muodon, ja
lempeistä, älykkäistä silmistä loisti kiitollinen katse kuin lämmin,
kirkas säde.

Liisa pyörähti istumaan Viion lesken ja äitinsä väliin, jonka kaulaan
kietoi kätensä, painoi posken poskea vasten ja lapsellisella
suunliikkeellä ja omituisen hellällä äänellä sanoi:

»Äiti rukka!»

Viion leski tunsi äkillisen työnnähdyksen rinnassaan ja silmiin kiersi
kyyneltä. Ahdistava työnnähdys tuntui samassa pehmoiseksi,
miellyttäväksi tunteeksi, joka väreili hymyssä.

»Olisin minä sinut pojalleni suonut», sanoi Lapin emäntä avomielisesti
Liisalle. »Sitten minä olisin vähän verran hyvilläni ollut, kun
tuollainen tyttö olisi sukuun saatu.»

Liisa ja äitinsä kääntyivät katsomaan toisiaan. He muistivat molemmat
sen tapauksen, kun Liisaa piiskattiin Lapin Mikon vuoksi. Sitä oli
kumpikin itsekseen usein muistellut sekä nauraen että vakavana. Se oli
hassuimpia tapauksia Liisan piiskaamisessa ja tarttunut Latun emännän
mieleen yksityisseikkoja myöten. Mutta samalla se oli ikävyytenä
seurannut kummankin mielessä ja antanut surullisiin ajatuksiin aihetta.

Liisa purskahti äkkiä nauramaan, tuntui nyt niin hassulle koko juttu.

»Mitä naurat?» sanoi Lapin emäntä vähän hämillään ja loukkautuneena.

»Sitä vain, kun sitä ei tiedä pienenä, miten lysti on isona!» sanoi
Liisa lyödä lapsauttaen Lapin emäntää polvelle.

Soitettiin valssiin ja puhemies tuli pyytämään morsianta.

»Katsokaa. Nyt Tepposkaa viedään!» sanoi Liisa hyvin olevinaan, joka
synnytti kovan naurunrähäkän, ja Latun emäntäkin hymähti.

Mieltymyksellä seurasivat sitten kaikki Liisan reipasta, sulavaa
käytöstä huimaavassa valssissa, joka heti remahutti nuorison
huvitteluhalun kuin ilmiliekkeihin.

Mikä vielä oli kankeutta ja juroutta vanhemmissa ihmisissä, se suli nyt
nuorison raikkaan ilon ääressä, jossa jokainen tuntui kuin
nuorentuvansa. Muutamat tempasi nuorten ilolle antautuminen mukaansa
koppinaan ja ne, joita vanhuuden vakavuus enemmän hillitsi, seurasivat
kuitenkin hengessä mukana virittäen mieleensä nuoruutensa aikoja.

»Ei jaksa, ei jaksa. Kintut ovat kangistuneet. Ei tuntenut uupumusta
ennen, silloin kun me oltiin nuoria», sanoi muuan vanhanpuoleinen mies
istahtaessaan Viion lesken viereen. Se oli Kilpeläinen, Viion lesken
lapsuuden tovereita. Hänet oli jo nuorten sytyttämä innostus houkutellut
tanssiin, jossa vanhuutensa tunsi.

»Sinun häissä sitä tanssittiin», sanoi hän Viion leskelle ja alkoi
kehua, että siihen aikaan sitä tanssia vasta jaksettiin, enemmän kuin
nykyinen sukupolvi. Yhdellä päivää ei häitä uskottu, eipä kahdellakaan.
Viio ja hän olivat parhaita siihen aikaan.

»Se oli pulskaa nähdä, kun Viio pyöritti tyttöjä, sellainen kaunis mies,
sorja kuin koivu!»

Ja Kilpeläinen kertoi ja kertoi, ja he juurtuivat siitä sitten
puhelemaan menneet asiat kaikki halki lapsuudesta saakka. Oli
muistelmia, joille naurettiin, ja toisia, joita ihasteltiin kuin
kaunista satua.

»Jopa joo, niin se on», sanoi lopuksi vanha merimies. »Nuoruus iloineen
on meidät jättänyt, niinkuin se jättää kaikki, vanhentaa kaikki itse
vanhentumatta koskaan. Me katselemme nuoruutta tässä, ja kun nuo ovat
vanhenneet, jotka tuossa nauttivat ihaninta aikaansa, näkevät he,
niinkuin me nyt näemme toisten nuoruudessa oman nuoruutensa kuvan.
Katsohan tuossa noita tanssijoita, tuota paria. Siinä näet itsesi
nuorena. On aivan kuin siinä kiitäsit sinä ja Viio, sinä morsiusneitinä
ja Viio sulhaspoikana, niinkuin olitte minun häissäni.»

Tanssiva pari pyörähti siihen heidän luokseen ja Elsa istahti tuolille,
joka oli heti hänen takanaan, joten sattui jäämään tyhjä sija Viion
lesken ja Elsan vähin.

»Te ette varmaankaan minua tunne?» sanoi merimies arastelevalla äänellä
Viion leskelle.

Viion leski katsoi häntä pitkään aivan kuin tunteakseen. Hän oli hänet
huomannut Elsan sulhaspoikana ja katsellut sen vuoksi häntä tarkemmin
kuin muita nuoria miehiä huomaamatta hänessä kuitenkaan mitään, joka
olisi muistuttanut tuttavuudesta. Nyt oli häneen tuon nuoren miehen
kysyttyä vastannut kuin olisi hän joku tuttava. Vaan ei jaksanut hän
muistaa. Muotonsa näytti aivan vieraalle.

»Olen saattanut nähdä teitä joskus pienenä poikasena, vaan en voi
muistaa ollenkaan.»

»Ette tietystikään, sillä minä olin pieni kun viimeksi näitte, ja tuskin
huomasittekaan minua silloin. Vaan ehkä muuten muistanette nimeltä. Minä
olen Tuira.»

»Erkki Tuira!» lausui Viion leski ilahtuneena ja osoitti hänelle tuolia
vieressään pyytäen siihen istumaan.

Tässä nyt yht'äkkiä tämä mies, jota aikoinaan oli niin paljon
muistellut, vaan jonka luuli jo kadonneeksi! Viion leski katsoi häntä
pitkään silmästä silmään.

Tuira oli ollut kajuttapoikana samassa laivassa sillä retkellä, jolla
Viio hukkui, ja hän ensimäisenä saattoi tämän murhesanoman Viion
leskelle.

»Tämä tapaus on katkera teille», oli Tuira kirjoittanut, »mutta
voinetteko enemmän surra sitä kuin minä, sillä minulta orvolta pojalta
meni hänessä ystävä, isä. Hän oli ainoa maailmassa, jolla minua kohtaan
on ollut lempeyttä, ainoa, joka on neuvonut ja ohjannut hyvyydellä,
kohdellut rakkaudella. Minä sen vuoksi olen elänyt elämääni, tehnyt
työtäni siinä toivossa, että kerran joudun mieheksi ja voin palkita
hänelle hyvyytensä. Nyt elämä tuntuu tyhjälle, vaikealle ja raskaalle,
ei ole muuta ajatusta, kuin elää antaen päivän mennä, toisen tulla.»

Viion leski oli silloin kiintynyt tuntemattomaan nuorukaiseen
äidillisellä hellyydellä, oli seurannut häntä hänen tietymättömillä
retkillään ajatuksillaan ja rukouksillaan. Ja kun Tuira ei tullut,
niinkuin kirjeessä oli luvannut, vielä samana kesänä kotia, vaan oli
jäänyt merille, eikä ollut mitään tietoja hänestä saanut, oli hän
luullut hänet kadonneeksi tuntemattomiin kohtaloihin. Viion leskestä
tuntui kuin olisi hän nyt haudan takaa tullut.

»Minä olen luullut teitä kuolleeksi!»

»Minä sorruin maailmalle, ja siellä on aika mennyt, vuosi vuodelta
kulunut», sanoi Tuira ja kertoi tapaukset, joitten takia hän tuli
viipyneeksi. Olisi ollut nytkin edullisia paikkoja tarjolla, vaan
halutti lähteä käymään kotimaassa.

»Te olette vasta tullut?»

»Juuri näihin häihin», sanoi Tuira naurahtaen ja lisäsi, että on hän
ollut päivän toista, jotta on kerennyt pikimmältään silmätä entisiä
olosijojaan.

»Mille näytti ja tuntui?»

»Tuntui omituiselle. Kaikki on muuttunutta, osaksi uusiintunutta, osaksi
vanhentunutta ja osaksi kerrassaan kadonnuttakin, niin että vaikea on
tuntea mitään heti ensi silmäyksellä. Ihmiset ovat aivan kuin eri sukua.
Suuri osa silloisista tutuista on kadonnut, toiset aika muuttanut
vieraiksi ja uusi polvi on kasvanut, jota ei tunne ollenkaan. Ainoa,
joka nuorisosta oli tuttua minulle, oli Elsa neiti, jota en eläissäni
ennen ole nähnyt, vaan tunsin Viion näöltä. Elsassa on paljon isäänsä ja
sen vuoksi minusta tuntui pian kuin olisin jo ennen hänen kanssaan
tuttava ollut.»

»Nuoret tutustuvat pian», sanoi Viion leski. »Pian sitä perehtyy
entisiin tuttuihin sekä ihmisiin että seutuihin. Kun saatte vähän
tarkemmin katsella niitä, niin alkaa enemmän ja enemmän näkyä kohtia ja
seikkoja, jotka virittävät vanhat muistot, mitkä sitten kiinnittävät
teidät vanhoilla tuttavuuden siteillä.»

Heidän puheensa katkesi ja syntyi hetken äänettömyys. Viion leskestä
tuntui, että heillä on toisilleen yhteistä, mistä puhella, mikä pyrki
esiin, vaan johon ei rohennut koskettaa. Hän aivan kuin pelkäsi, että
Tuira siihen ryhtyy, ja sen vuoksi hän rupesi puhelemaan jotakin aivan
tavallista, pitäen keskustelun ulohtaalla siitä, mihin hän kuitenkin
halusi joskus päästä.

Hänestä oli kuin olisi hän tavannut jonkun mieluisan sukulaisen pitkien
aikojen perästä. Omituiselle tuntui, kun tuo nuori mies, johon hän
kiintyi yhä enemmän ja enemmän, oli samalla niin vieras ja tuttu.
Jotakin hyvin tutunomaista hänessä oli, joka melkein vaivasi, niin että
olisi aivan kuin halunnut hänen olevan erinäköisen, niin miellyttävä
muoto kuin olikin hänellä: siniset, lempeät, vähän uinailevat silmät,
hienohipiäiset, raikasväriset kasvot ja kaunis suu.

Kun Viion leski sitten naisten huoneeseen mennessään kuuli puhuttavan
Tuirasta, niin oli hän levottomana aivan kuin olisi jotakin hänen
läheistään arvosteltu, ja tarkalla korvalla kuunteli mitä kerrottiin.

Tiedettiin että hän on hyvissä varoissa ja kelpo mies ja puheltiin
hänestä suurella ihastuksella. Hän oli ollut aivan pahanen poika merelle
lähtiessään, vielä huutolaisena, sillä hänellä ei ollut vanhempia,
äitinsä oli kuollut pojan ensi vuosina ja muuta ei ollutkaan kuin äiti.

»Ja sellainen mies on sitten tullut.»

»Merellä niistä miehiä tulee!»

Tästä syntyi sitten väittelyä, kun joku sanoi, että merellä mieheksi
tulo ei ole varmempaa kuin maallakaan. Asiaan innostuneina tuettiin
mielipiteitään mainitsemalla esimerkkejä hyvistä ja huonoista sekä
maalla kasvaneista että merellä olleista. Väittely loppui siihen
huomautukseen, että kenelle Jumala armonsa osoittaa, niin siitä mies
tulee. Ja jos ei hän armossaan ja isällisessä hyvyydessään suojele, auta
ja menestystä anna, niin ei auta olipa hän maalla tahi merellä.

Se hyväksyttiin yksimielisesti äänekkäillä myöntymyksillä, ja Viion
leski huomasi, että useat katsoivat häneen aivan kuin hän olisi tuon
huomautuksen tehnyt tahi kuin olisivat kysyneet: »eikö niin?»

Illan kuluessa kuuli hän syrjäkorvalla mainittavan Tuiraa ja Elsaa,
sanottavan kauniiksi pariksi ja jonkun kerran tehtävän viittauksia
pitemmällekin. Viion leski arkausi näistä, jotta hän karttoi Tuiran
lähestymistä ja keskusteluun antautumista hänen kanssaan, niin
mieluiselta kuin olisi tuntunutkin hänen lähellä olonsa. Hän pysytteli
sen vuoksi naisten huoneessa, tekeytyen välinpitämättömäksi nuorten
huvitteluista salissa.

Vasta kun purppuriin soitettiin, meni hänkin katsomaan tätä tanssia,
joka veti kaikkien vanhainkin huomion puoleensa. Se oli vanhain aikaista
tanssia, joka oli jo syrjäytynyt siinä määrässä, että sitä ainoastaan
harvinaisuutena vielä käytettiin vanhain huviksi. Ja huvitettuja he
olivatkin. Tämä heidän mielitanssinsa vei heidät ikäänkuin lähemmäksi
mennyttä aikaansa. Siinä selvimmin pyöri ja pujottausi esiin vanhat
muistot, nuoruuden mielialat. Vanhat valtasivat tämän tanssin aivan kuin
olisivat halunneet siten temmata nuoruuden haltuunsa vielä hetkeksi.

Nuortunein mielin istui Viion leskikin katselemaan tanssin monimutkaista
kulkua, joka oli niin tuttua hänelle. Mutta hänen silmänsä pyrkivät
seuraamaan yhden parin kulkua. Hän huomasi sen itsekin ja koetti sitä
varoa. Aivan katselemalla katseli hän Liisaa, joka oli johtavana sieluna
ja aivan kuin puhalsi reipasta henkeä koko joukkoon. Elävä vilkkautensa,
tarmokas ryhtinsä sopivat nyt hänelle tuossa asemassa, jotta hän oli
kuin luotu siihen. Tahi katseli ja ihaili Viion leski Ojanniemen Maria,
pientä hentoa tyttöä, jolla oli kauniit lempeät silmät, enkelimäiset
kasvot, jonka käytöksessä oli jotain ylhäisen sievää, muista poikkeavaa,
vaan samalla ujoa ja hiljaista.

Mutta tietämättään oli hän taas katselemassa niitä, joihin silmä aivan
kuin väkisten pyrki. Ja kun vuorojensa välissä Tuira ja Elsa tulivat
istumaan paikoilleen, hänen lähelleen, unehtui hän kuuntelemaan heidän
puhettaan. Hän ei ollut utelemassa heidän keskusteluaan, hän kuunteli
vain heidän ääntään. Tuiran ääni muistutti Viioa, oli hän huomannut.
Muutamat sanat lausui hän aivan kuin Viio ja naurunsa oli niin
yhdenlaista, että Viion leski kääntyi ehdottomasti katsomaan häntä,
jolloin tunsi aivan kuin jonkunlaista pettymystä. Ja sen vuoksi koetti
hän sitä karttaa ja huolellisesti pitää katsettaan muualla, nauttiakseen
häiritsemättömästi äänen synnyttämistä tunteista. Sen vuoksi hän
myöskin, kun Tuira tahi Elsa jotakin hänelle virkkoivat, koetti
soveliaalla tavalla olla lyhytsanainen, jotta keskustelua ei syntyisi ja
hän saisi vain kuunnella heidän molempain ääntä, joissa oli samaa
sointua.

»Do you like girls!» sanoi Tuiralle veitikkamaisesti Liisa, joka tuli
miehineen purppurin loputtua heidän luoksensa.

Muutamat vanhat merimiehet, joita oli lähellä, rupesivat nauraa
hohottamaan ja katselivat Tuiraa, joka joutui hämilleen.

Liisa taputteli Elsaa poskelle molemmin käsin hellän hyväilevästi, ja
Elsa punastui korviaan myöten, aavistaessaan että hänestä oli ehkä
puhetta ollut.

»Girl like a rose!» sanoi Liisa silmillään osoittaen Tuiraa katsomaan
Elsaa, jota viittausta Tuira noudatti vaistomaisesti.

»Minä olen hyvä kaikkeen, kuin syöjänvoide», sanoi Liisa Viion leskelle,
tarttuen häntä kynkkään ja vetäen mukaansa. »Niinkuin kuulette, osaan
minä englannin kieltäkin. Mutta minä osaan sitä vain pari kolme makeata
sanaa.»

Viion leski ei tiennyt mikä oli mielessä Liisalla, joka kuletti häntä
kynkässään läpi salin etehiseen ja edelleen ulos, yli kartanon
humalamaahan, jossa istutti hänet penkille viereensä ja käsi yhä
kainalossa.

»Minun on niin hauska olla että!» alkoi Liisa. »Kyllä minussa on
vakavuuttakin ja se pyrkii esiin ja kyllä se pääseekin. Mutta minä en
sitä ole ennen uskonut, kun kukaan muukaan ei ole uskonut. Aina sanoivat
kaikki, että minusta ei tule oikeaa ihmistä, ja minä uskoin sen. Se
minua ajattelutti ja itketytti. Vaan minä en itkenyt, en vaikka!
Reuhasin heille enin silloin, kun mieli alakuloisin oli ja kun oikein
itketti. Kun teillä sain itkeä, niin rupesin aina uskomaan, että ehkä
sentäänkin minusta ihminen tulee.»

»Mutta hyväinen aika, miksi et muutenkin voinut sitä uskoa?»

»En. Minä olen pienestä pitäen ollut sellainen rasavilli, oikea
ilkeys... Voi, voi kun se äiti raukka on saanut tähteni kärsiä...»

Liisa pidätti itkunsa, pyyhkäsi silmiään ja jatkoi:

»Kaikki sanoivat, että minusta tulee huono ihminen, ja minua se
peloitti. Ja minä aivan uskoin niin käyvän. Minä uskoin, että minussa on
pahahenki, niinkuin Lapin emäntä kerran vakuutti.»

»Mutta Lapin emäntä kertoi sanoneensa aina, että sinusta kelpo ihminen
tulee.»

»Niin Lapin emäntä raukka niinkuin muutkin nyt! Sitä ei ole kukaan
sanonut eikä uskonut. Jos minusta huono ihminen olisi tullut, niin
olisivat kaikki sanoneet: 'enkö minä sitä sanonut!' Ja sitä he ovat
sanoneet eikä muuta.»

Hetken mietittyään kysäsi Liisa:

»Uskotteko te, Viioska, että minusta voi tulla oikea ihminen?»

Viion leskeä hävetti vastata mitään ja tuskalliselle tuntui
äänettömyytensä hänestä itsestään.

»En minä halua sen enempää kuin että minusta tulisi tavallisen hyvä
merimiehen akka!»

Viion leski kietoi kätensä Liisan kaulaan.

Kyynelsilmin jäi hän sitten istumaan Liisan mentyä sisään.

Pahaa hänkin oli aina luullut Liisasta, pitänyt melkein huonon ihmisen
alkuna ja jo ajatellut, että se olisi rangaistukseksi Latun emännälle,
joka ei uskonut Jumalan johdatusta tällaisessa. Sen vuoksi hänellä ei
ollut koskaan lohdutuksen sanaa Latun emännälle, kun tämä oli valittanut
onnettomuuttaan, huoliaan ja vaivojaan Liisan takia. Hän ei tullut
ajatelleeksi Latun emännän mielen raskautta, vaikka itse oli samanlaisia
huolia tuntenut. Ja Liisa raukka! Mikä taakka on painanut hänen nuorta
mieltään, kun on ollut itse toivoton ja kaikki muutkin pahoilla
luuloillaan häntä masentamassa. Ja jos hän tässä epätoivoisessa
taistelussaan olisi sortunut, niin jokainen olisi vain ajatellut, että
niin kävi kuin oli ennustanutkin!...

Kun Viion leski sisään tuli, ruvettiin tanssimaan morsiuskruunua,
nähdäkseen kuka ensimäisenä oli morsian oleva. Kaikki nuoret olivat
piirissä. Morsian huppusilmin seisoi keskellä, pyörähti muutamia kertoja
ympäri ja syöksähti tavoittamaan piiristä ja saatuaan kätensä johonkin
kiinni, silpasi hupun silmiltään. Kun hän näki, että se oli Elsa, niin
Liisa iloisena tarttui häntä vartalosta kiinni ja tempasi hänet
äkillisellä liikkeellä kohoksi ilmaan.

Ihastuksissaan merimiesjoukko kajahutti riemuisan eläköönhuudon, joka
avonaisten ikkunain kautta sysäytyi kesäyön tyyneen ilmaan ja palasi
takaisin raikahtelevana kaikuna.

»Viion Elsa on joukosta ensimäinen morsian!» sanoivat naisetkin
mielissään toisilleen ja mainittiin samalla Tuiran nimeä.




5


Tupruten sakeaa mustaa savua laski suuri höyrylaiva ulapalle. Sen
koneiston jyske, keulassa ja perässä kuohuvan veden sohina kantautui
matalaäänisenä pauhuna kaupunkiin asti ja herätti rantajätkät, joita
puolikymmentä nukkua reuvotti pakkahuoneen sillalla. Pettyneinä
silmäsivät he menevää laivaa ja loivat utelevan katseen edemmäksi
ulapalle. Vaan siellä ei näkynyt muuta kuin kangastelevat karit
kaasoineen ja meren salaamia saaria kohonneina korkealle ilmaan.
Etenevän laivan ääni kuoleutui ja laiva muuttui suureksi ilmassa
väikkyväksi haamuksi.

Miehet vaihtoivat jonkun uneliaan sanan ilman muutoksesta, vetäytyivät
varjoon ja uupuivat huolettomuuden uneen.

Torkkuen kytröttivät kyyhkysetkin läheisten rakennusten katoilla ja
ikkunalaudoilla, missä odottelivat liikettä alkavaksi torilla. Kuultuaan
astunnan kapsetta kurottivat kaulansa, vaan nähtyään jonkun yksityisen
kulkijan vetivät taas pään hartioitten sisään ja silmät rupesivat luppoa
lyömään.

Oli niin hiljaista, että kulkija arasteli omia askeleitaan, joitten ääni
vastasi torin ympärillä olevien rakennusten ja makasiinien seiniin ja
palasi niistä raikahtelevana kaikuna.

Hän kulki höyryvenerantaan, johon pysähtyi seisomaan muuatta paalua
vasten nojaten.

Se oli Tuira.

Tässä samoilla paikoin seisoi hän, kun ensi kerran merille lähti. Hän
muisti sen päivän kuin eilisen ja muisti nämä seudut kuin olisi hän ne
nähnyt joka päivä.

Jokisuu kuohuvine koskineen, joitten yli korkeat sillat kaareilivat,
edessä pieni, saarinen selänne ja sen takana satama, josta laivain
mastot ylimäisine raakoineen näkyivät matalametsäisen pitkän
saarenniemekkeen takaa, ja sivumpana meren ulappa muutamine harvoine
saarineen. Hän seisoi kuin vanhain ystäväin parissa, jotka hän tunsi
kaikki ja joitten seurasta iloitsi.

Hän ne tunsi, vaan ne eivät häntä, ne olivat kuin unohtaneet, hylänneet
ja vieraantuneet hänestä.

Silloin kun hän ensi kerran merille lähti, loiski rantasillan ja alusten
kupeissa valkopää aallot. Tuolla kaukana roiskivat ne luotoja vasten
rynnäten korkealle ilmaan vaahtoisina, ja taivaan rannalla vyöryi aivan
kuin olisi siellä vuoria vieritetty. Syvä-ääninen jymy kantausi ulapalta
ja siihen sekaantui loiske, sohina, jyske, pauhu ja tuulen tohina. Ja
hän maltittomana odotti päästäkseen laivaan, joka oli pullistunein
purjein laskeva ulapalle, häipyvä pieneksi valkopilkuksi ja katoava
vyöryvän meren taakse. Hän iloitsi päästessään keinumaan laineille,
kulkemaan merien takaisiin maihin. Kauas, niin kauas hän halusi, missä
ei kukaan ollut vielä käynyt. Ja sieltä oli hän palaava uljaana
merimiehenä, jota kaikki olivat kunnioituksella vastaan ottavat, ja
nämä seudut hymyilivät jo hänelle, riemuitsivat hänen uljuuttaan.

Nyt näyttivät kaikki olevan hellissä suhteissa toisiinsa ja siitä
iloitsevan tässä kirkkaassa, tyynessä, mieluisessa rauhassa, suloisessa
hiljaisuudessa, tässä hehkuvassa onnessa, jota auerti maat ja rannat ja
rantakivet, kaikki kaasat merien kareissa ja kaukana kangastelevat
saaret, sininen taivas ja kirkas ulappa tuonne viimeiseen sopukkaan,
missä ne sulivat toistensa syleilyyn. Hän vain oli kuin yksin jätetty...

Tämä paalu, jota vasten hän seisoi tässä rannalla, kiven murut, pienet
hiekkajyväsetkin olivat kadehdittavia, onnellisempia kuin hän. Ne jäivät
tänne, mihin jäi kaikki ilo, koko onnellisuus, josta hän lähti
osattomampana kuin tuo höyrylaiva ulapan äärellä...

Selännettä lentää leyhytteli loue, lähestyi rantaa, kääntyi takaisin
jokisuulle tapaillen vähäväliä veden pintaa ja taas kohoten, valkoiset
siivet välkkyen auringon säteissä. Venevalkamasta lähti soutelemaan
kalastelija, viskasi uistimen jälkeensä, pani vettä vingahtelevaan
hankaseen ja souteli sievosesti pientä venettään, kadoten vähän ajan
perästä muutaman saaren taa, josta vielä kuului hiljainen airon kalke.
Varpuset pyörähtelivät pesistään rakennusten katoille ja alkoivat
äänekkään siuskutuksen ja kyyhkyset alkoivat liikuskella
istumasijoillaan, muutamat lehahtelivat maahan, missä kävellä kekkasivat
sinne tänne etsiessään eineensä aluksi jotakin. Tuulenhenki leyhähteli
ilmassa. Rannassa olevien jahtien mastoissa leputteli se pussiviirien
häntää ja ulapalla rikkoi siellä täällä tyynen merenpinnan kareella,
joka levisi nopeasti. Kangastus oli kadonnut kuin pyyhkäisten ja ulappa
paistoi sinertävänä. Täällä lähempänä ja suojarannoilla oli vielä
kirkkaita tyynen kielekkeitä, vaan vastarannalla alkoivat jo liputella
aallot omituisella viehättävällä äänellä, joka oli kuin puheen sorinaa.

Tornin kello löi ja sen kumakkaa ääntä hyväili palovartijan rautakolmion
hilpeä helinä. Satamasta päin tuli muuan pieni höyryvene, jonka tohiseva
puksutus kuului kovaäänisenä alle tuulen. Äänestä jo tunsi, että se on
se vanha »Kaima», hinaaja, joka raskaassa työssään puhkuilee: »koko
kesän, koko kesän, koko kesän».

Kaupungiltakin alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja höyryvenerantaan
pyörähti pienet käsikärryt toiset toisensa perästä ja ajaa jyryytti joku
hevosmieskin. Kaikilla oli sama kuorma: merimiesarkku ja makuukset.
Käsikärryjä työnsivät naiset, miehet tulivat vähän myöhemmin, kun olivat
käyneet matkansa muassa vielä jäähyväisillä.

Iloista ja äänekästä puhetta pitäen, sukkeluuksia laskien ja nauraen
toimitettiin tavarat laivapaattiin, mikä kookkaana kojotti
venevalkamassa soutoveneitten ja purjepaattien rinnalla. Reipasta mieltä
ylläpidettiin koko aika lähtöä odottaessa. Naisten muodoilla pyrki
vakavuus pilveilemään ja silmissä asumaan kosteus ja nauraessakin
norahti silloin tällöin kyynel. Eivät tahtoneet saada pysymään itsestään
ulompana ajatusta, että edessä oli vuosikausien ero ja Jumala tiesi
tavataankokaan enää kuuna kulloinkana.

Eläköön! raikui naisten huuto rannalta, kun laivapaatti tavaroineen
miehineen läksi puksuttavan höyryveneen perässä kiihtyvää vauhtia
ulkonemaan rannasta. Miehet huiskuttivat lakkejaan ja jäivät sitten
äänettöminä katselemaan jälelleen, missä rakennukset, rannat ja rannalla
olijat, kaikki supistuivat kokoon ja aivan kuin sulivat yhteen...

Vastatuuleen kuului sieltä vielä jonkun kerran huudon huminaa ja
muutamat paatissa olijat virittivät hiljaisen kaihomielisen
merimieslaulun, jota toiset kuuntelivat ääneti.

Höyryvene puksutti aivan kuin kiihtyen innossaan. Ohi kiitävät reimarit
kumartelivat aalloissa, jotka jäivät paatin jälessä sivuille vierimään
ja loiskimaan rannoilla.

Tuirasta tuntui kuin olisi kaikki jäänyttä. Edessäpäin mikä oli, se oli
tyhjää, väritöntä, kuollutta. Kaikki mikä ohitse meni, sai elämän ja
hengen, jäi kuin onnen helmoihin.

Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne
saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon
suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen.

Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan,
josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen.

Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan! Olisi
saanut puristaa hänen kättään, katsoa häntä silmiin, sanoa hänelle:

»Elsa...»

»Koko kesän, koko kesän, koko kesän», puksutti »Kaima» yhä
suuriäänisemmästi kääntyessään kapeaan salmeen, jossa sen hyökylaineet
jäivät loiskahtelemaan rantasillan paalujen lomissa ja huuhtoilemaan
aluksien kylkiä ja keikuttelemaan siltoihin kytketyitä veneitä. Kaukana
jälessä rupesivat uudella kiireellä ajautumaan kokoon saaret ja
mantereet, rannat, metsät, sillat, kaupunki, kaikki sulloutuivat
toisiinsa ja lähtivät kuin kilpaa rientämään nyt toisaalle kadoten
läheisen saaren taakse, niin ettei jäänyt kuin kirkontornin huippu
tuipottamaan metsän takaa, missä se kiiti kiirettä menoaan.

Mieleen työnnähti kaipauksen tunne, ahdistava ikävä kadonneita seutuja,
kulunutta aikaa, jotka kuvastuivat viehättävinä, onnellisina, rakkaina.
Ja tuntui nyt kuin tuo hymyilevä onni olisi jäänyt avosylin sinne. Ja
nyt se tuntui vielä kirkkaammalta, kullan kimaltelevalta, vaan jo
siirtyneeksi kauas, mistä se ajatuksiin vain siinti.

Se oli kuin lähempänä taas, kun ulapalle laivaan näkyi kaupunki
seutuineen. Ne olivat jo sulaneina samaksi ryhmäksi, josta ei erottanut
toisistaan muuta kuin korkean kirkontornin. Vaan Tuiran ajatus etsi
sieltä ruohoisen kadun varrelta pienoisen talon, jossa oli pieni kamari.
Se oli rauhan ja onnellisuuden pyhä maja tuon juhlallisen kirkon
juurella. Ja hän näki sen majan kauniin viehättävän suojatin, jonka hän
olisi halunnut omistaa, vaan jonka omakseen pyytämiseen häneltä oli
rohkeus puuttunut.

Rohkeutensa oli pettänyt hänet joka päivä, viimeisenäkin hetkenä, johon
hän eniten luotti. Hän oli päättänyt lausua sydämensä tunteet, sulkea
syliinsä tuon kalleuden, vaan ajatuksensa olivat aina kuin pysähtyneet,
sanat kadonneet, kädet voimattomuuttaan vavisseet, katsoessaan häntä
silmiin. Ja kuitenkin nyt nuo silmät näyttivät niin lempeiltä, niin
avomielisiltä, toivoa herättäviltä ja rohkaisevilta...

Illan suussa olivat kaikki maat jo kadonneet näkyvistä. Mutta laskevan
auringon ruskotuksessa näki hän onnellisuuden heijastuksen kotoisilta
mailta, jotka eivät enää tuntuneet edemmäksi eroavan, vaan pysyivät
lähellä, niin että ajatuksella ei ollut kuin lennähtää sinne ja voi
siellä asuskella. Ja kun yön hämärtyessä vilkahteli majakan tuli etäällä
jälessä, oli se kuin ystävällinen tervehdys tuolta pienestä, pyhästä
majasta. Se oli kuin noitten kaunisten silmien väike.

Onnen autuus, kun hän taas ne nähdä saa!...

Viriävä tuuli, joka pullisti laivan purjeita ja kiihdytti sen vauhtia,
ilahdutti omituisesti hänen mieltään, kun hän seisoi vuorollaan laivan
peräsimessä yön pimetessä. Se kiskasi hänen mielikuvituksensakin
lentoon, kiidätti sen yli merien ja aikain.

Hän oli palaavinaan. Laiva puhkoi sohisevia aaltoja pyrkiessään
kotirantoja kohti. Majakan tuli vilkkui edessäpäin... Kesäinen aamu
ruskotti... Tyyntä selännettä pienten saarien lomitse soutivat he
kaupunkiin. Hän astui pieneen majaan. Nuo kauniit silmät katsoivat
häneen lempeästi ja hän sulki syliinsä hennon, puhtaan, ihanan
olennon... Hän kohotti hänet käsillään ilmaan riemuissaan.

»Vieläkö 'Usko' näkyy?» kyseltiin lapsilta, jotka ennen maatapanoaan
vielä olivat kavunneet katolle katsomaan laivaa.

»Ei näy enää.»

»Näkyy vielä! Vielä minä näen», kehui joku poika, joka oli kiivennyt
piipun nokkaan seisomaan. »Minä näen aivan selvään!»

Hänen silmiinsä vahdittiin, aivan kuin niistä nähdäkseen, ja uteliaina
kuunneltiin hänen selityksiään.

»Melkein tuon viiritangon kohdalla, tuon pienen pilven alla, joka on
kuin reki, siinä juuri keulan alla. Se on etäällä, hirveän kaukana.
Pikkuisen pilkoittaa enää.»

Mutta se näkyi vielä ja kaipaavan ajatus sai sen kiinni, mielikuvitus
löysi sen helposti ja varmasti.

»Nyt ei näy enää!»

Ja silloin se oli mennyttä. Sinne sen nyt jätti; pyyhkäsi silmistä
vierähtämään yrittävän kyyneleen, lähetti huokauksen mukana vielä
hiljaisen onnentoivotuksen, paluutti tuolta kaukaisuuden hämärästä
mielikuvituksensa takaisin ja rupesi muistojaan katselemaan ja toivojaan
kehittelemään.

Viion leskikin oli seurannut aivan kuin omaisen hartaudella menevää
laivaa aina tuonne viiritangon kohdalle muutaman pilven alle, hirveän
kauas, josta se pilkoitti piipun nenässä seisovan pojan silmään. Vaan
häneltä ei vierähtänyt kyyneltä, niinkuin ennen. Omituinen tunne,
leyhkeä kuin kesäisen yön tuulahdus, raikas kuin keväinen päivä, väreili
mielessä. Elämä tuntui erilaiselta kuin ennen, uusitulta, valoisammalta.

Vanhat muistot olivat saaneet uutta viritystä. Kirkkaammasti ruskotti
kulunut kultainen onnen aika, jonka yksinäisyys, huolet, alakuloisuus
olivat vuosien vieriessä varjostaneet, sysänneet kauas näköpiirin
äärimmäisille rajoille ja taakse, josta ne harvoina hetkinä pääsivät
kangastelemalla näkyviin. Tuira oli muistoillaan, rakkauden ja
kiitollisuuden tunteillaan Viioa kohtaan, jotka hänessä olivat
tummentumattomina säilyneet, selventänyt Viion leskenkin näköpiirin,
virittänyt hänen muistonsa.

Ja tulevaisuus tuntui huolettomalta, lupaavalta, silläkin oli kirkkaampi
muoto kuin koskaan tähän asti hänen toivoa hapuellessaan sinne tänne.
Hän ei ollut uskaltanut sitä selvästi ajatella, vaan oli piiloittanut
sen, mikä mieleen pyrki. Tuntematta sitä ei voinut kuitenkaan olla.
Useasti oli sydämensä sitä tuntiessa sykkinyt kiivaammin, usein oli
mieleen syöksähtänyt halu sulkea molemmat syliinsä lapsinaan ja lausua
heille: olkaa onnelliset!

Kun hän nyt istui