The Project Gutenberg EBook of Katajainen kansani, by Juhani Aho This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Katajainen kansani Author: Juhani Aho Release Date: October 17, 2004 [EBook #13768] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KATAJAINEN KANSANI *** Produced by Tapio Riikonen KATAJAINEN KANSANI Kirj. Juhani Aho WSOY, Porvoo, 1921. SISÄLLYS: Katajainen kansani Narrin neuvo Kohtaus keisarin patsaalla Ikuiset kukat Laulaen Miten lumen valta voitettiin Kolmivaljakko Niemen äijä Korpelan ukot Äiti Juhlavaatteet Matin linna Laiva lumimyrskyssä Härkä ja muurahaiset Suomen lippu »Eläköön valo ja valistus!» »Eläköön isänmaa!» Kansa kapinassa Lesken ropo »Sammuta sinä, minä sytytän!» Painajainen Lehdet Uusi juhannus Pienet ja suuret Vanha ukko puhuu Valtiollinen itsemurha Elukoita laitumella Kun juna kulki ohi Kuulutus Varis ja pääskyset Takaliston Heikki Kaksi sankaria Kokko ja kokon poika Kuntakokous »Siltä varalta» Härkätaistelu Isänmaan malja Hovineuvoksetar Kiusaaja Veljeni vierailla mailla Kansan tuomioita II traditore della patria Alppipuro Lippu Vapaalle kynälleni KATAJAINEN KANSANI. Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet. Täällä on kyllä käynyt muitakin maan haussa. Mutta ne ovat joko läpi pihan ajaneet taikka kääntyneet veräjän suulta takaisin. Lappalaisen kynnet eivät saaneet erää Suomen kamarasta, ja pulkissaan poistuivat he vähitellen sinne, missä elatus kasvaa heille itsestään. Ruotsalaiset ottivat haltuunsa rantamaan hedelmällisimmän ruokamullan, mutta kun kahden penikulman päässä merestä tuli vastaan suo ja korpi, niin siihen he seisahtuivat. Mitä itäisiin ystäviimme tulee, niin lienevät kaalimaat ainoat, joita heidän auransa ovat täällä kääntäneet. Ja jos täällä joskus lienee hiisiä asunut, niin ovat ne tyytyneet olemaan kivenheittosilla kirkkojen kanssa ja siihen uupuneet. Suomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissa rieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneen heitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuivia kankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohjakorpia. On niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muiden väkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemme käytännöllisin kuninkaan ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensa sitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki, siinä on _heidän_ selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollut heidän miekkansa, ja sillä he ovat valloittaneet itselleen maan, jonka voittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän lienee milloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää, lopputulos taisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisille itselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinä purra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle ja sanoisimme: »Tuoss' on ... tule ja ota!»--niin ei hänessä kuitenkaan olisi sen ottajata. Sentähden me kaikesta huolimatta saatamme istua jotenkin rauhallisina ja mitään hätäilemättä, »vaikk' onni mikä tulkohon». Me saatamme tyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata niinkuin kataja kivisellä mäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen, mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä ylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat taivuttaa sen maata myöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun vikaa. Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän vartensa, ja oksa risahtaa oksalle: »Kasva sinä sinnepäin, minä kasvan tänne». Eikä kestä kauan, ennenkuin on jo jalkain jälki ja pyöräin uurtama ura peitossa. Ja kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään, ei hän enää niitä löydä. Tie on kasvanut umpeen, ja katajikko näyttää koskemattomalta. Niiden meidän veljiemme viljelyksiin, jotka ovat asuinsijoikseen hakeneet pehmeämpiä peltomaita, ovat uurrokset tunkeneet syvemmälle. Mutta juuri se, että me valitsimme kovimman kallioniemekkeen, jossa ainoastaan meidän kaltaisemme katajat voivat kasvaa, se oli meidän suurin viisautemme. Se Mooses, joka meidät tänne luvattuun maahamme johti, hän ymmärsi sen sitkeyden voiman, joka piili hänen kansansa katajuudessa. 1891. NARRIN NEUVO. (Kuvaus inkvisitsioonin ajoilta.) Siinä on pienen kaupungin torilla, raatihuoneen ja tuomiokirkon välillä, kaikenlaisia kidutuskoneita: venytystelineitä, peukalopihtejä, piikkituoleja, naulatynnyreitä, hehkuvia hohtimia... Keskellä toria on polttorovio, valmiina ottamaan vastaan kerettiläistä, jos hän ei tunnusta erehtyneensä, jos hän ei luovu harhaopistaan ja alistu ainoan autuaaksi tekevän katolisen kirkon alle. Hänet ripustetaan käsistään orteen riippumaan ja jalkoihin kiinnitetään lyijypainoja. Mutta hän ei muuta kuin huutaa vain: en tunnusta! ... en luovu! ... en alistu! Hänet viedään piikkituoliin, mutta hän huutaa yhä hurjemmin vastalauseensa kiduttajilleen ja ympärillä seisoville, joita on sekä torilla ja kaduilla että katoilla ja ikkunoissa. Häntä näpistetään hehkuvilla hohtimilla ja hänen nahkaansa kärvennetään, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Hän ei luovu, ei tunnusta, ei alistu... Suur'inkvisiittori, kardinaali, joka itsestään isosta Roomasta on tullut paavin käskystä kerettiläisyyttä tukehuttamaan, ei tiedä, mitä tehdä tälle uppiniskaiselle miehelle. Tunnustus, luopuminen, ehdoin tahdoin alistuminen olisi hänestä mieluisampi kuin roviolla polttaminen, joka on vasta viimeinen keino eikä ole enää suosittu kirkon korkeimmissa piireissä. Raatihuoneen parvekkeelle, jossa hän istuu puettuna punaiseen verkaansa, kutsuttaa hän kätyrinsä ja käskee luvata ainaista armoaan syytetylle itselleen ja hänen suvulleen ja koko hänen kaupungilleen. Mutta ylenkatseella kohtelee kidutettu kiusaajiaan. Silloin loppuu suur'inkvisiittorin kärsivällisyys, ja vimmoissaan käskee hän pyövelin silpoa vasemman käden keretiltä. Mutta keretti ojentaa oikeansa ja kehoittaa silpomaan senkin. Ja kuta kovempi on hänen kipunsa ja kuta suuremmat ovat hänen tuskansa, sitä kovemmin hän huutaa, ja sitä kauemmaksi hänen huutonsa kuuluu. Kuuluu yli torin, pitkin katuja, tunkee seinien läpi huoneisiin, kantautuu ulkopuolelle kaupungin muurienkin. Hiki tippuu kardinaalin otsalta, hänet on käsketty hankkimaan luopumusta, tunnustusta ja alistumista ... pyhän isän ja hänen kardinaalikollegionsa epäsuosio uhkaa häntä. --Mikä _antaa_ hänelle tuon yliluonnollisen voiman? kysyy hän itseltään ja ympärillä oleviltaan. Mutta ei kukaan voi siihen selitystä antaa, sillä aina olivat ahdistetut ennen alistuneet. Silloin astuu esiin hänen eminenssinsä hovinarri, jota hän kuljettaa matkoillaankin mukanaan, ja pyytää saada puhua. --Puhu! sanoo suur'inkvisiittori. --Tukkikaa hänen suunsa! neuvoo narri.--Huutaminen helpottaa kipuja, mutta kipu on kaksinkertainen, kun sitä ei saa huutamalla lieventää. --Narrin neuvo! sanoo suur'inkvisiittori. Kuinka voi hän erehdyksensä tunnustaa ja harhaopistaan luopua, jos me hänen suunsa tukkeamme? --Joka vaikenee, hän suostuu. --Sinä viisas narri! Neuvosi on nerokas! huudahtaa inkvisiittori riemuissaan. Ja heti käskee hän pyövelinsä tehdä niinkuin narri oli neuvonut. Suukapula pistetään syytetyn suuhun ja solmitaan lujasti nuoralla niskan taa. Ja kun hänet ripustetaan orteen riippumaan ja lyijypainot jalkoihin kiinnitetään, vaikenee hän--ja kun hänet piikkituoliin istutetaan, vaikenee hän--ja kun häntä hehkuvilla hohtimilla näpistetään, vaikenee hän vieläkin. Mutta kun kansa ei enää kuulekaan hänen huutavan, alkaa se itse huutaa. Torilta ja kaduilta ja katoilta ja ikkunoista kuuluu yksi ainoa iso huuto yli koko kaupungin: --Älä luovu! Älä tunnusta! Älä alistu! Eikä hän alistunut. Sillä vaikkakaan hän ei enää itse voinut huutaa, lievitti se hänen tuskaansa ja rohkaisi hänen mieltään, että kuuli muiden huutavan. Ja hän kärsi, kunnes kuoli kiduttajainsa käsiin. Mutta silloin jyrähti torilta, kaduilta, katoilta ja ikkunoista uusi huuto, riemuhuuto: --Ei luopunut! Ei tunnustanut! Ei alistunut! Suur'inkvisiittori raivosi ja tukkaansa repi. Mutta narri nauroi partaansa. Sillä se oli _hänen_ neuvonsa, joka oli saanut koko kansan huutamaan silloin, kun yksi pakotettiin vaikenemaan. 1899. KOHTAUS KEISARIN PATSAALLA. Keisarin patsaan juurella sinä suurena kukkaspäivänä... Patsaan jalusta on kokonaan kukkien peitossa. Tuhansiin nouseva väkijoukko täyttää torin. Ei kuulu hiiskahdustakaan, kaikki on hiljaa kuin hautajaisissa. Siellä täällä käyskelee santarmeja. Järjestyksenvalvoja, entinen sotilas, seisoo kukkaskummun vartijana. Hän on totinen ja tyyni, hänen kasvonsa eivät ilmaise iloa eikä surua, mutta minä luen hänen sinisten silmiensä pohjasta hänen ajatuksensa: --Mitä varten ne oikeastaan lienevät minut tähän asettaneet?... Vartioimaanko?... Kukkiako? ... etteikö kukaan saisi niitä viedä? Ei kukaan näy tahtovan niitä _viedä_, ne vain _tuovat_ niitä.-- Järjestystäkö ylläpitämään? Ne kyllä näkyvät itsekin ylläpitävän järjestyksensä.-- --Minun on käsky seistä tässä, kunnes viimeinen katsoja poistuu. Taidan saada sitä odottaessani seistä koko ikäni. Mutta saanhan kerran minäkin seistä keisarin kunniavartijana ... ja perustuslakien. Helähtää virren sävel väkijoukosta. »Linna luja on Jumala» kaikuu yliopiston rappusilta senaatin rappusille, helähtää takaisin Nikolainkirkon seinistä. Kaikki seisovat lakittomin päin. Järjestyksenvalvoja paljastaa hänkin päänsä ja seisoo lakki kämmenellä kuin kenttärukouksessa. --Se oli kaunis virsi... Hän panee hitaasti hatun päähänsä. Kyynel kiiltää hänen silmässään. Hän kääntyy sitä salatakseen syrjin yleisöön, on katsovinaan kukkia patsaan juuressa. --Se oli ihmeen kaunis virsi... Helähtää taas uusi sävel. Maammelaulu, päät paljastuvat uudelleen. Järjestyksenvalvojan käsi lentää lakkiin kunniaa tehden. Mutta yht'äkkiä hän säpsähtää, laskee alas kätensä, nostaa sen puoleksi, laskee taas eikä näy tietävän, mitä tekisi. Sehän on kielletty ... on tullut käsky olla kansallislaululle kunniaa tekemättä... Santarmit seisovat tuolla lakit päässä ja kädet suorina sivuilla... Hän epäröi, taistelee, käsi nousee ja laskeutuu, koettaa pysähtyä lakin liepeeseen... Hän saa ehkä eronsa ... häneltä otetaan virkansa ... vaimo ja lapset jäävät leivättömiksi... Kaikki muutkin järjestyksenvalvojat erotetaan ... myöskin eversti, ja lähetetään pois... Kuka tulee sijaan? Kuka tulee järjestystä valvomaan? Santarmit nuo? Santarmit pannaan sijaan... Käsi on vaipunut kupeelle, noussut ja laskenut. Mutta yhä hartaammin, vakuuttavammin ja voimakkaammin vyöryvät Maammelaulun sävelet säe säkeeltä tuhansista rinnoista. --Se on _maani_ laulu! Se on kansani laulu! Kenelle minä kunniaa, jos en sille!... Vaikka kaikki menköön ... vaikka mikä tulkoon: minä _teen_ kunniaa! Käsi kimpoo lakin reunaan, pysähtyy, vakaantuu. Hän kääntyy kuin komennussanan mukaan päin yleisöön, johon on seisonut syrjin. Ja ennenkuin isänmaan virsi on lopussa, seisoo hän siinä tanassa kuin valettuna paikoilleen, vankkana kuin pronssinen patsas, päin kansaan ja takanaan perustuslakien kilpi. Tyyni rauha ja luja luottamus loistaa hänen kasvoillaan, ja onnen ilme tuikahtaa hänen silmistään. Huulet liikahtavat laulun viimeisten sävelten mukaan. Väkijoukosta jostakin vilahtaa naisen käsi ylös, pienoinen kukkaskimppu tekee ihmisten päitten yli kaaren ilmassa ja putoo järjestyksenvalvojan jalkain juureen. Hän kumartuu, poimii kukkaset ja laskee ne, eläköönhuutojen isänmaalle kaikuessa, lakia suojelevan leijonan jalkain juureen. 1899. IKUISET KUKAT. Ihana on vilpitön tunteiden ilmaus, kaunis on kansan kiitollisuuden uhri. Keskellä kylmintä talvea, nietoksien alta ja tuiskujen läpi loihtii se kukkaset esiin. Se laskee ne surunsa seppeleenä muistojen haudalle, pyhittää ne murheensa merkiksi hyvien töiden tekijälle. Eikä se kuitenkaan suruansa ajattele, eikä kukat ole ainoastaan kaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne lemuavat luottamusta parempiin päiviin. Sentähden ne kylmänkään kiven päälle heitettyinä eivät palellu, eivät kuihdu eivätkä lumeen peity. Sentähden käyvät ne yöllä uutta umppua tekemään ja taas aamulla aukenemaan. Uusi päivä tapaa uudet kukkaset patsaan juurella, ja kuitenkin ne ovat aina samat. Ne ovat kuin se pyhä tuli temppelin alttarilla ennen muinoin, joka ei saanut koskaan sammua, ettei suuri onnettomuus isänmaata kohtaisi. Se palaa siinä milloin punaisena, milloin sinisenä, milloin keltaisena liekkinä, ja koko kansan tyttäret sitä hoitavat ja papittarina sen vaiheella vartiota pitävät. Jos se sammuisi, silloin uhkaisi onnettomuus maata, sillä se olisi merkki siitä, että toivo on sydämistä kadonnut. Sentähden älköön sallittako tämän kukkien liekin koskaan sammua. Loistakoot ne siinä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen tuoksukoot, kunnes kaikki on taas, niinkuin oli ennen. Muistuttakoot ne siitä, mitä meillä oli ja mitä meiltä otettiin. Ja sentähden kantakaamme sinne kevään ensi vuokko ja syksyn viimeinen kanerva ja tuokaamme sinne kesäisten lehtojemme tuoreimmat tuomet ja niittyjemme hempeys ja luhtaisten rantojemme lempi. Ja talvet pitkät hoitakaamme majan matalimmankin ikkunassa kukkaa--keisarivainaan. Älköönkä kukaan kotoaan matkalle lähtiessään unohtako ottaa käteensä kukkaskimppua, älköönkä sitä perille tultuaan jättäkö patsaan juureen heittämättä... Että toivomme aina yhtä vihreänä pysyisi, ettei menneiden muisto koskaan mielestämme murenisi, eikä luottamus parempiin päiviin lemuamasta lakkaisi. 1899. LAULAEN. Laulaen keväällä lintuset pesäänsä laittoivat, viserrellen kortensa uuteen asuntoonsa kantoivat. Helisivät lehdot, ja työn riemua raikuivat rannat. Kulkija kuuli soittoa ilmasta ja luuli lintujen huolettomina oksalta oksalle hyppivän. Ja kuitenkin oli se heidän työaikansa kiireisin, eikä huoli huomisesta sallinut heidän suven lyhyttä yötäkään levähtää. Kun pesä oli valmis, vaikeni lintujen laulu, ja äänetönnä onnestaan hauteli emo lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä, ja toverinsa kattoi hänelle lempensä osoitteeksi kukkuran pöydän. Ja heidän onnensa oli niin suuri, ettei ollut sävelin soitettavissa. Mutta pesä särkyi, ja maahan putosivat hentoiset munat ja kivihin murskautuivat. Mutta ei istunut emo oksalle itkemään eikä vaurioitansa valittamaan. Uutta pesää hän kohta laittamaan lensi, ja entisen työvirren tovereineen viritti. Viritti virren ja soitti sävelen niin syvän ja sulavan, että ihmetellen kuuntelivat sitä ilmojen asukkaat ja ihastuen riensivät kilvan apuansa antamaan ja särjetyn pesän sijalle kortensa kantamaan. Vaikka jo syyskesän tulleen tiesit, niin keväisessä lehdossa taas kulkevasi luulit. Eikä lakannut laulu, eikä sortunut soitto, ennenkuin oli uusi asunto valmis ja emo taas siinä lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä hautoi. * * * * * Laululla sinut, Suomeni, horroksistasi herätettiin, suuret runoniekat soittivat kanneltansa kansani korvaan, ja esi-isien vanhat virret unen silmistäsi ajoivat. Ja kansan nuoriso kulki kylästä toiseen niitä toistellen. Luulit heidän huvikseen huhuavan, ja he vain kiviä kantoivat yhteisen pesämme perustukseksi ja almuja anoivat isänmaan alttarille. Seinät nousi, katto kohosi, ja pian liehui valistuksen lippu tuhansien kotien harjoilla. Särkyi Suomelta pesänsä ... puhkesi pohja... Eikä ennen särkyä ehtinyt, kun jo taas raikuu kunnailta rakentajien laulu... Näen suoriutuvan siivilleen Suomeni laulajain parven, näen neitosten ja valkolakkisten nuorukaisten nousevan ja salojen keskeen kiirehtivän. Laulu soi suurissa saleissa, ja kaiku vastaa majan matalimmankin ovelta. Laulaen usmat erämaista ajamme ... laulaen salot taas toivojemme sinehen puemme. Laulaen roudan rinnoistamme sulatamme, laulaen rauniokivet rahaksi leimaamme... Laulaen, Suomi, sun särkyneen pesäsi korjaamme... 1899. MITEN LUMEN VALTA VOITETTIIN. Sisämaassa maaliskuulla 1899. Ei muisteta täällä aikoihin olleen niin paljon lunta ja niin korkeita kinoksia kuin tänä talvena. Se sama lumimyrsky, joka tämän kuun 18 p:nä katkaisi paluumatkan suurelta Suomen lähetystöltä, on riehunut täälläkin maan sydämessä vielä hurjemmalla raivolla ja vielä suuremmalla voimalla kuin Etelä-Suomessa. Kaupungit ja kylät näyttävät siperialaisilta jurttakyliltä, joista savu nousee katoilta kuin lumimättäiden keskestä. Pikkumökit ovat niin ummen peitossa, että on täytynyt ruveta kaivamaan tunneleita ovien ja ikkunoiden eteen. Kujat ja solat ovat lunta niin kukkuranaan, että aidanseipäitä tuskin näkyy. Jäillä on tie kuin korkea harju. Jokainen vastaantulija on epäluuloa herättävä vihollinen, joka uhkaa kaataa kumoon reet ja hevoset. Näyttää siltä kuin tämä lumijättiläinen olisi yhdellä ryntäyksellä tahtonut lyödä alleen koko maan, pysähdyttää kaiken liikkeen ja sitten hiljaa ja varovasti haudata ja tukehuttaa kaiken elämän ja lopuksi kevättulvain tullen yht'äkkiä riipaista mukanaan mereen vangitsemanaan saaliina pellot, niityt, myllyt, tehtaat... Näyttää siltä kuin olisi se ollut talvenhaltijan totinen aikomus ja niinkuin se siinä aikomuksessa alussa olisi onnistunutkin... Sillä kaikista kertomuksista päättäen valtasi kauhu kansan, vaikka näillä seuduilla kyllä vanhastaan on pahoihinkin pyryihin totuttu. Ei osattu mihinkään liikkua, ei päästy naapuriinkaan, ei tiedetty, elettiinkö siellä vai oliko tuiskuun tukehduttu--ajateltiin vain säälillä ja pelolla ja vavistuksella matkalla olevia, joiden kohtalosta ei mitään tietty. Oltiin kuin piiritetyssä talossa, jonne vainolainen on tiet sulkenut ja jota se metsän rannasta väijyy. Vähitellen alettiin kuitenkin tointua ja tuumailla, mitä olisi tehtävä. Lyhyt hetki ajateltiin sitä ja luotettiin siihen, että kai viranomaiset pitävät huolta siitä, että ainakin valtatiet tulevat kuljettavaan kuntoon. Niidenhän on asia katsoa, että ne, jotka ovat ottaneet teiden aukipidon urakalle, tekevät velvollisuutensa. Siellä täällä ovat lumireet olleetkin liikkeessä, mutta liukuneet kovien kinosten yli niihin juuri ollenkaan uppoamatta, jättäen pehmeämmillä paikoilla vain pieniä töyräitä kuin heikkoja vastalauseita lumen valtaa vastaan. Lapioihin, jotka ovat tehoisat aseet suurten tuiskujen jälkeen ja jotka tekevät ihmeitä silloin, kun Suomen valtion rautateiden veturiauratkaan eivät mitään voi, eivät viranomaiset ole käskeneet tarttua, vaikka heillä vanhain asetusten mukaan siihen olisi ollut oikeus--lienevätkö sen sitten tehneet näiden hankihirviöitten pelosta vaiko säälistä kansaa kohtaan, säästääkseen sitä uusista rasituksista. Sentähden seisovat kinokset täällä yhä yhtä korkeina kuin ennenkin ja saanevat, ainakin mitä virallisiin toimenpiteisiin tulee, seistä siinä siksi, kunnes Herran päivä ne kerran sulattaa. Mutta usein tapahtuu, että kun viranomaiset jolloin kulloin eivät ole tehtävistään selvillä--mikä sattuu tavallisesti juuri silloin, kun heidän apuaan kipeimmin kaivattaisiin--keksii kansa itse jonkin keinon itsensä auttamiseksi. Se kyllä miettii muutamia päiviä, joskus viikkojakin, mutta lopulta ratkaisee se pulmansa omalla tehokkaalla tavallaan. Ja niin se teki nytkin. Ihmisten _täytyi_ päästä liikkeelle ja ne pääsivätkin. Vaikka hiihtäminen viime aikoina on ollut suuresti vähenemässä, paikoitellen melkein unohduksissa, teitten kunnossapito kun on vuosi vuodelta parantunut, on täällä kuitenkin joka talossa ollut sukset, jopa kahdetkin. Joskaan niitä ei tavallisina talvina ole yleisemmin tarvittu, ovat talojen vanhukset niitä kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa huolellisesti hoitaneet ja joka kesä tervailleet, sillä eihän koskaan voi olla varma siitä, _milloin_ taas läpipääsemättömän lumen sataa ja milloin näitä taikakaluja tarvitaan. Ja nyt otettiin ne kuin orrelta alas, ja ihmeellinen oli se vaikutus, minkä ne tekivät. Nuo nietokset, joita oli luultu murtumattomiksi muureiksi, muuttuivat yht'äkkiä kaiken yhteyden nöyriksi välittäjiksi ulkomaailman kanssa. Ne muuttuivat siksi sillaksi, jota myöten ihmiset keveästi kuin tuulen kantamina liukuivat toistensa luo. Hankien hankaluudesta on tullut matkamiesten mukavuus. Välit talojen välillä ovat lyhenneet. Tiet, jotka ennen kulkivat kierrellen ja kaarrellen, vievät nyt suorina viivoina halki korpien, yli järvien. Hiihdännän ponnistelu, pakko luottaa vain omaan itseensä ja omiin suksiinsa ja tieto siitä, että kunkin oma voima on hänen ainoa auttajansa, on saanut mielet hilpeiksi ja rinnat reippaiksi. Ihmiset ovat yht'äkkiä käyneet toisilleen ystävällisemmiksi ja keskinäisissä suhteissaan herttaisemmiksi. Vastaantulija ei ole enää vihamies, joka sinut tiepuoleen ajaa, vaan ystävä, joka sinulle on uran avannut ja sinä hänelle. Etäisimmätkin ovat kuin naapureita, ja kuulumiset kulkevat talosta toiseen nopeammin kuin koskaan ennen. Se suuri lumivaippa, jonka pelättiin hautaavan alleen ja ihmisiä erottavan, onkin vain kohottanut ja yhdistänyt. Lumenhaltijan ilkeät aikomukset ovat häpeään tulleet. Tekeehän tuo vielä raskaammissa kotiajoissa haittaa hiukan. Heinäkuormat täytyy panna pienemmät kuin ennen, ja hirsien veto useihin uudisrakennuksiin on täytynyt jättää toisiin. Mutta kahteen paikkaan on keli nyt livakampi kuin on koskaan ollut-- kirkkoon ja kouluun. Niiden ympärillä seisoo suksia ja sauvoja kuin keihäitä sotaleirissä. Ja kuta korkeammalle kinokset kohoavat--ja yhähän ne vain kohoo, sillä talven selkä ei ole vielä taittunut--sitä enemmän sakenee suksimetsä kirkkojen seinämillä ja koulujen pihoilla. 1899. KOLMIVALJAKKO. Sisämaassa sen suuren lumipyryn jälkeen maaliskuulla 1899. Hiihtelimme tässä eräänä pyhäiltana vähän aikaa sen suuren lumipyryn jälkeen hiljalleen liukkaita hankia ja kiittelimme näitä kulkuneuvojamme, joilla näkyi pääsevän, olipa keli millainen tahansa, kun alkoi kuulua outoa melua maantieltä päin, jonka poikki latumme kulki. Siellä huudettiin ja pauhattiin ja isoäänisiä aisakelloja soitettiin. Päätimme sodan syttyneen siitä, että kaksi vastaantulijaa ehkä oli joutunut tiestä tappeluun, ja riensimme hätään. Mutta kun tulimme luo, emme tavanneetkaan kuin yhden matkamiehen mellastamassa. Mutta hän oli kyllä sitä kummallisempi kulkija. Ei ole ainakaan täälläpäin semmoisia laitoksia ennen nähty. Siinä oli iso kuomureki, leveä kuin laiva, kallellaan lumessa. Kuomun sisässä istui sen täyteinen parrakas, lihava, kiiltonappinen herrasmies. Reen kupeella oli vyötäisiään myöten hangessa hänen kuskinsa, isolakkinen, pitkähihainen ja leveähelmainen, joka, koettaessaan omin voimin päästä ylös, vaipui vain yhä syvemmälle. Hevosista, joita oli kaksi suurta konia ja yksi pienempi keskellä, oli pienin tiellä poikkiteloin mahansa varassa, suuret tiepuolessa lautasiaan myöten lumessa. Aisat olivat katkeilleet ja suitset sekaantuneet. Ummikko herra ärjyi outoja sanoja kuskille. Kuski, joka osasi hiukan suomea, noitui hevosiaan, jotka vaahtoon asti ponnisteltuaan nyt eivät enää yrittäneetkään ylös; noitui rekeään, jonka toinen jalas oli vaipunut syvälle lumeen; noitui tietä, joka todella olikin kelvoton semmoisilla ajopeleillä kulkea; noitui lomaan herraansakin ja lopuksi meitä kaikkia, jotka emme olleet tien kunnossa pidosta paremmin huolehtineet. --Kaikenlaisilla konkareilla sitä pitääkin ajaa ... sanoinhan minä jo lähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään ... mokomat valjakot ... luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä ajavansa ... joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä... Ja te sen moukat siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että herrat ajamaan pääsisi... Herra, herra, mitä me teemme? Herra murahti jotakin... --Selkään uhkaa teitä antaa!--Selkäänne sietäisittekin!--Ka, miksette auta!--Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta! Miehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä yrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin. --Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain keliä koettelemaan? --Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille vielä keliä näytämme? Hän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä nosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui kurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän selälleen hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän parran häntää lumesta. --Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat piiskan käyttämisestä hiukan närkästyneet... --Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat nämä tämmöiset aseita, joita täällä ei ole totuttu tottelemaan. Täällä meidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla käytöksellä. Hän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa vyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei kyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään kohottelemaan. --Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen teette, lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole sitä ennen tehneet. --Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä Lappiin. --Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen. Kuski raapi korvallistaan. --Läpi Suomen ... helkkari... --Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä kesään ... kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos ne luotaisiinkin... --Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä! --Ka, pääseehän siitä ... tasainen on taival... eivät kivet kolaja ... ei muuta kuin vähän upottaa... --Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti ... eikä kuin yhä pahenee... Saamari sentään! --Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on lähtenyt? --Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn!--Kas niin, vetäiskää samalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh!--Määräkö? Vieläkös! Ylpeillessään se vain lähti ... Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja rekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne pelit paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään omiaan.--»Kyllä minä opetan kehumaan!» sanoi.--»Näytetään tsuhnoille!» sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen... --Sitä tuli jo vähän liiaksikin! --Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat joka askelella... --Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä. --Sitähän sanoin... Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä reellä, sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei auttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä. --Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua? Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille. --Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy oikein, niin ei lähde siitä koko talvena ... siihen ruokansakin kannattaa ... teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi, rukoilisitte polvillanne: »Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille tien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta tietä tukkea», niin sitten hänestä pääsisitte ... niin täytyy minun tehdä, kun mitä tahdon saada aikaan. --Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme ... olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo ... yhdentekevä meille on... --Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan lapiollista luotu! kiivastui kuski taas. --Ei ole tämä pyry meidän nostamamme ... sieltäpä se teidän ilmoilta pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi herjennette, niin saatammehan auttaa ylös ... pakkoa ei ole! --Se panee pakon! --Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien täyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä toisillekin, se on asetus. --Älkää olko tyhmiä ... ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee ... siitä vielä paha seuraa, jos niskoittelette ... minä tiedän nämä Pietarin herrat; olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän asetuksistanne! Eivät ne rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat teidät teitä levittämään. Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en neuvoisi, jos en tietäisi ... teidän parastanne tarkoitan ... tulkaa Inkeriin, niin näette! Ukot epäröivät. --Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta lapioimaan...? Mutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut, melkein kiivastui: --Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen niskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio kädessä tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla peleillä kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei niillä päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan! --Olkoon sitten aloillaan! Miehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä. Mutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni kuului ystävällisemmältä. --Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon lapioimisesta, kun vain autatte... Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin pyytämällä pyytää... --No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti haastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan ... autetaanhan me ... pojat hoi! Eikä se ollut kuin keikaus vain, kun hevoset oli hyppyytetty tielle ja reki nostettu kohdalleen. Kiireessä oli se tosin tullut käännetyksi jäljelleen päin, mutta sitä ei herra näyttänyt huomaavan. Miesten esityksestä vedettiin nyt kuomu ja herra sen sisässä lähimpään taloon, sillä maantiellä olisi ollut mahdoton valjastaa. Mutta kun alettiin talon pihalla valjaita tarkastaa, niin huomattiinkin niiden olevan niin epäkunnossa, ettei ollut ajattelemistakaan niiden kanssa taipalelle lähteä. Ei ollut muita ehyitä ajokaluja kuin suitset ja riimut ja ruoska. Kuski haasteli jotakin herransa kanssa, osoitteli rikkinäisiä valjaita, rekeä ja hevosia, ja pyysi viimein saada pienemmän reen talosta lainaksi ... tämän omansa hän jättää sijaan. Saatiinhan reki, antoihan isäntä toki, veti esiin parhaan kirkkorekensä ... »Herra on hyvä ja istuu siihen ... kyllä siihen mahtuu vaikka pitkälleen.» Herran tyynyt ja nahkaset siirrettiin isännän rekeen, ja sitten hänet itse siihen mukavaan asentoon pitkälleen sijoitettiin. Ei hän mitään virkkanut, mutta ei äijän äkäiseltäkään näyttänyt. Reen eteen valjastettiin se hänen hevosistaan pienin, joka nyt lähemmin katsoen huomattiin olevan suomalaista rotua, vaikkemme sitä outojen valjaiden alta olleet äsken semmoiseksi tunteneet. Konkarit sidottiin marhaminnasta reen perään. Aisoihin ja länkiin ja luokkiin kiinnitti kuski omat kulkusensa, ettei heidän toki luultaisi kokonaan Suomen kyydillä ajavan, niinkuin sanoi. Rinnusta kiinni vetäessään puhui kuski hevosen kaulan alitse isännän korvaan, joka häntä auttoi: --Älkää olko tietääksennekään, mutta minä käännytänkin sen tästä takaisin ... ei se sitä huomaakaan, sama sille, minne ajetaan, kunhan ajetaan ... luulee läpi Suomen ajaneensa, kun kotona ollaan, ja antaa hyvät juomarahat, kun näin pian päästiin ... näkyy jo saaneen tarpeensa Suomen teistä ... saatte olla huoletta, ettei enää tule takaisin... Mutta ohjiin tarttuessaan ja kuskipukille hypätessään huusi hän meille kuin viran puolesta: --Pois tieltä, kollot! Herra käskee sanoa, että kun hän ensi talvena tulee, kuulette siitä jo edeltäpäin, saatte jo viikkoja ennen luoda tien kahta syitä leveäksi ja itse seistä kahden puolen hatuttomin päin kunniaa tekemässä! Hyvästi, tsuhnat! --Onnea matkalle! huusimme kaikki yhteen ääneen heidän jälkeensä. Käykää vain vastakin talossa! Parhaina vieraina teitä pidämme, kun taidolla tulette ja maassa maan tavalla kuljette! 1899. NIEMEN ÄIJÄ. Hän oli omituinen ukko ja erosi suuresti vanhan paroonin muista alustalaisista. Hän oli pienikasvuinen, tihrusilmäinen, vähän vääräsääri, juureva, harvapuheinen ja hidas eikä yleensä erittäin rakastettava. Paroonin muiden alustalaisten kanssa ei hän koskaan seurustellut eikä nauttinut heidän suosiotaan. Mutta vanha parooni piti hänestä ja suosi häntä ilmeisesti. Hän oli antanut ukolle asumapaikaksi erään niemen samasta järvestä, jonka rannalla hovin kartanokin oli, ja siitä sanottiin ukkoa Niemen äijäksi. Siihen hän oli tupasensa rakentanut, ja sekin oli erilaisempi kaikkia muita tupia paroonin aluskunnassa. Parooni, joka oli harvinaisuuksien keräilijä ja kokeili kaikenlaisilla, soudatti itsensä usein vieraineen ukon niemeen tätäkin »harvinaisuutta» heille näyttääkseen. Kaiken maailman korkeat herrat saivat silloin nähdä, mitä eivät olleet koskaan ennen nähneet. Saivat nähdä sisäänlämpiävän pirtin, joka oli samalla sauna ja riihi ja joka kuitenkin oli niin puhdas ja soma, etteivät osanneet kyllin kiitellä. He tulivat melkein liikutetuiksi ukon luona istuessaan ja hänen tyyntä ja älykästä puhettaan kuunnellessaan ja haikailivat aina lähtiessään sitä, etteivät saaneet sinne iäkseen jäädä ja elää muusta maailmasta erillään tässä yksinkertaisessa majassa. Ukon kaikki kapineet ja työkalut, niinkuin puukupit, astiat, kirveet, mutta erittäinkin tuohesta tehdyt kopsat, virsut ja kontit, jotka kaikki olivat hänen omia tekemiään, olivat heistä aivan erinomaisia. Kaikkia niitä näytteli parooni kehuen, melkein niinkuin olisivat ne olleet _hänen_ tekemiään, ja lisäsi aina ylpeillen, että siinä on ainoa ihminen koko hänen laajalla alueellaan, joka tulee omillaan toimeen, joka ei koskaan mitään pyydä ja jolle ei koskaan ole tarvinnut mitään apua antaa. Ja hän rakasti sen johdosta päätellä ja selitellä, että kun joku alunpitäen on saanut oikein luottaa omaan itseensä ja kun hänelle yhä edelleenkin oikeus ja tilaisuus siihen annetaan--niinkuin hän on tälle äijälle antanut--on semmoisesta tilanhaltijalle paljon suurempi hyöty kuin kymmenestä muusta, jotka kyllä ehkä suuremman veron maksavat, mutta joita täytyy vähän väliä tilan puolesta auttaa ja holhota. Se oli paroonin mieliohjelma tämä, jota hän oli koettanut toteuttaa muidenkin suhteen, vaikkei menestys vielä ollut toiveita vastannut, ne kun kaikki muut, paitsi tämä ainoa äijä, olivat tottuneet kaikissa puutteissaan häneen ja aina vain häneen turvaamaan. Sentähden sanoi hän tämän yhden vanhan ukon tuottavan itselleen suurempaa iloa kuin kaikki muut sadat alustalaiset yhteensä. Lähtiessään ukon luota näytteli parooni vielä vierailleen ukon »vaakunaakin». Se oli karhun kuva, joka oli puuhun leikattuna naulattu oven päälle ja joka seisoi kahdella jalalla viiritangonkin päässä tuvan katolla. --Hän kuvittelee olevansa hiukan niinkuin aatelia ... vaakuna aivan niinkuin minulla itsellänikin porttini päällä ... en ole tahtonut sitä viatonta iloa häneltä kieltää, varsinkin kun ukolla on tavallaan oikeus karhun kuvan käyttämiseen tämän tupansa katolla. Tällä samalla sijalla, missä pirtti on, oli ennenmuinoin karhun pesä. Hän tappoi karhun ja pyysi itse saada tehdä havumajan siihen, kunnes saisi tupansa valmiiksi. Sen jälkeen eivät ole kontiot hovin karjaa repineet, ja palkinnoksi siitä annoin minä hänelle tämän niemen, joka ennen oli ollut osa metsästyspuistoani ja johon en sen vuoksi ole torppareita ottanut. Pientä riistaveroa vastaan--eikä niin aivan pientäkään, sillä ukko pitää melkein läpi vuoden meidät linnussa ja kalassa--on hänellä oikeus täällä kaskia hakata, mutta kukaan muu ei saa täältä puutakaan kaataa. Toiset aluskuntalaiset siitä nurisevat ja ovat suutuksissaan varsinkin siitä, etteivät saa tällä niemellä kalastaa eivätkä metsästää. Tässä on mainio kalavesi ja hyvä teerimetsä talvella. Joskus koettavat he ukolta salaa täällä pyydystellä. Mutta silloin nousee äijä villiin ja tulla köpittää valittamaan. Minä annan aina oikeuden ukolle, sillä minä tahdon, että hänen saamiaan etuja ja oikeuksia pidetään arvossa. Ja näin puhuttuaan lisäsi vanha parooni vierailleen: --Ja minä toivon, että, jos kuolen ennen kuin ukko, poikani pitää tahtoani pyhänä ja antaa ukon elää koskemattomassa pesässä kuolinpäiväänsä saakka. * * * * * Vanha parooni kuoli ennenkuin Niemen äijä, ja nuori parooni peri esi-isäinsä hovin kaikkine maineen ja alustalaisineen. Äijä suri vilpittömästi hyvää isäntäänsä ja muisteli kaihoisin mielin hänen hyvyyttään. Nuorta paroonia ei hän ollut nähnyt kuin lapsena, sillä mieheksi tultuaan oli tämä enimmän aikansa asunut ulkomailla, vaikka kyllä oli kuullut lempeäluontoiseksi mieheksi häntäkin mainittavan. Oli hovin huvivenhe joskus ohitse soutanut, mutta ei vielä milloinkaan maihin laskenut. Sentähden ilostui ukko suuresti, kun eräänä kesäpäivänä muutamia vuosia vanhan paroonin kuoleman jälkeen näki tutun venheen lähtevän liikkeelle hovin rannasta toiselta puolen järven ja soutavan suoraan nientä kohti. Arvaten nyt nuoren paroonin sieltä vihdoinkin tulevan isänsä vanhaa ystävää tervehtimään, riensi hän niemen nenään vastuuseen ja asettui seisomaan kivelle, jossa ennen aina oli vanhan parooninkin venhettä vastaan ottanut ja sen kokan kivien lomitse rantaan ohjannut. Mutta ne eivät laskeneetkaan siinä kohden maihin, eivät näkyneet häntä huomaavankaan, kulkivat vain hoilaten ja nauraen ohi ja astuivat vasta niemen kainalossa lahden pohjassa maihin. Niitä oli puolikymmentä nuorta herraa venheessä. Yksi istui keskellä venhettä muita ylempänä, muut tuhdoilla alempana. Perässä olija oli sotaherraksi puettu, soutamassa oli kartanon isäntärenki ja kokassa seisoi kolme isoa koiraa, ahneesti maihin vainuten. Koirat hyppäsivät ensiksi maihin, niin että vesi jaloissa roiskui. Sitten soutaja ja herrat. Niillä oli kaikilla pyssyt ja ne olivat nähtävästi tulleet metsästämään. Miettiessään, mitä hänen olisi tekeminen, mennäkö vastaan vaiko jäädä tupaansa odottamaan, kuuli ukko ulahduksen metsästä ja hetken kuluttua tulivat koirat avosuin jänistä edellään ajaen. Jänis turvautui tuvan suojaan ja siinä nitistivät koirat seinää vasten sen hengiltä. Ukko tunsi jäniksen elättijäniksekseen, joka oli jo monta vuotta hänen tupansa ympärillä asustanut. Samassa tulivat herratkin metsästä juosten. Niistä ei ollut yksikään vanhan paroonin näköinen ... ei se toki vanhan paroonin poika tuolla tavalla taloon tulisikaan ... mitä lienevätkään muita herroja... Ja ukko oli vähän närkästynyt, kun kysyä kivahti: --Kenen luvalla te täällä koirillanne minun elättejäni revitätte? --Kenen luvallako? toisti eräs herroista hiukan ihmeissään. Eikö tämä ole kartanon maata? Mutta kuka _sinä_ olet, ja kenen luvalla sinä olet täällä? --Minä olen se Niemen äijä, ja luvan täällä olemiseen antoi minulle vanha parooni .... --Minä olen kartanon uusi vouti. --En tuntenut, kun en ole ennen nähnyt. --Nyt hänet tunnet! --Se on se vanha höperö, jota vanha parooni aikoinaan suosi niin, että hän näyttää menettäneen kaiken kunnioituksensa--selitti se sotapukuun puettu herra, joka oli istunut venheen perässä.--Se on yksi hänen »harvinaisuuksiaan.» --Joka meidän siis on lupa realiseerata niinkuin kaikki ukko vainaan muutkin kokoelmat. Herrat nauroivat voudin sukkeluudelle; ja kun koirat samassa saivat uuden jäniksen ajaakseen, riensivät herrat haukkua kohti. Ukko jäi seisomaan tupansa ovelle. Hän kuuli pauketta ja huutoja ja kaadettujen jänisten rääkynää ja koirain tappelua saaliista. Ja hän ajatteli niitä aikoja, jolloin vanha parooni itse oli istunut hänen vieraanaan ja kiitellyt hänen pirttiään ja kehunut vierailleen hänen kapineitaan. Ajatteli sitäkin, miten hän nyt veronsa maksaa, kun herrat itse ottavat kaikki, mitä oli otettavissa. Ajat olivat hänen mielestään melkoisesti muuttuneet. Vihdoin lakkasi laukominen metsässä, ja herrat ja koirat tulivat takaisin tuvalle. Lupaa kysymättä ja häntä itseään huomaamattakaan kantoivat he pirtistä ulos pöydät ja penkit ja asettuivat pihamaalle eväitään syömään ja juomiaan nauttimaan. --Olkoot, tottapahan menevät, kun aikansa elämöivät, ajatteli ukko ja istahti loitommalle. --Kahdeksan jänistä kahdessa tunnissa! puhuivat herrat. Tulos ei ole huono. Meidän on tultava tänne joka vuosi. Mutta on se vähän vanhanaikainen tämä metsästyspaviljonki! --Se on revittävä ja sijaan rakennettava uusi, sanoi vouti mahtavasti. En ole joutanut tästä asiasta ennemmin huolta pitämään. Ukko ei malttanut enää olla vaiti. --Tätä _ei_ revitä, sanoi hän astuen esiin. --Sinäkö sen kiellät? --En minä, vaan vanha parooni. Tämä tupa on oma rakentamani, ja minulla on lupa sen päälle, että saan siinä asua kuolinpäivääni. --Minä teen tällä maalla mitä tahdon. Ettet kuitenkaan tulisi mitään kärsimään, annan sinulle luvan asua uudessa paviljongissa ... ja se on jo enemmän kuin ansaitset. Jos et siihen tyydy, saat mennä tiehesi. --En tyydy! Enkä mene tiehenikään. --Häädämmekö hänet heti? kysyi se sotilaspukuun puettu mies.--Pontus! Yksi herrain suurista koirista kohotti jo päätään ja murahti. --Antakaa hänen olla! sanoi vouti. Ukko on houkko.--Sääli, ettette sallinut ... se olisi mennyt yhdessä käden käänteessä. Hän oli sytyttänyt sikarinsa, pistänyt kädet taskuunsa ja oikaisi jalkojaan mukavaan asentoon pöydän alle. Silloin sattuivat hänen silmänsä karhun kuvaan tuuliviirissä. --Mitäs tuo on? Ja tuo toinen oven päällä? --Se on hänen »vaakunansa», selitti isäntärenki. Hän kuvailee olevansa aatelinen. --Oliko hänellä siihenkin paroonin lupa? --Vanha parooni oli leikkisä mies... --Siitä ainakin sallinette minun tehdä lopun samassa. Vai tahdotteko itse?--ja sotapukuinen herra ojensi pyssynsä voudille. --Olkaa vain hyvä! sanoi tämä. Sotapukuinen herra tähtäsi ja laukaisi alas karhun kuvan viirin nenästä. Toinen laukaus lohkaisi saman kuvan oven päältä. --Kaksi karhua ja kahdeksan jänistä! Pankaa, isäntärenki, nämäkin jahtilaukkuun! Herroista oli se niin hauskaa ja sukkelaa, että he sille nauraa hohottivat. Ja kun heidän huomionsa kerran oli kiintynyt ukon tupaan, niin ryhtyivät he sitä lähemmin tarkastamaan. He vetivät esiin tuohesta tehdyt kontit, virsut ja kaikki muut ukon tekemät omituiset kapineet ... mokomia hullunkurisuuksia he eivät olleet ennen nähneet. Koko tuparakennus oli heistä sekä ulkoa että varsinkin sisästä mustine seinineen ja nokisine kattoineen kauhean ruma ja typerä. --Mitäs herrat sitä moittii, kun se kerran minulle kelpaa, uskalsi ukko muistuttaa. Herrat eivät olleet häntä kuulevinaankaan. --On se nyt häpeä, että tämmöinen musta kummitus on tässä kartanon kauneimmalla niemellä itse hovia vastapäätä ... ajatelkaa, minkä mainion vaikutuksen tekisi tässä uudenaikainen metsästyshuvila ampumaparvekkeineen ja tähystystorneineen... --Mutta sehän on jo päätetty, kuulittehan, että tämä on jo tuomittu revittäväksi!--sanoi vouti hiukan närkästyneenä siitä, että hänen ehkä luultiin tätä tämmöistä suosivan.--Isäntärenki, jo huomenna on tämä harakanpesä purettava! * * * * * Siitä tuli kuitenkin kartanon voudille enemmän puuhaa ja ikävyyksiä kuin hän oli aavistanutkaan. Renkien täytyi tulla ilmoittamaan, ettei Niemen äijä lähtenytkään tuvastaan ilman laillista häätöä. --Hankkikaamme laillinen häätö heti paikalla! --Käräjät alkavat vasta syksyllä. --Pyydämme välikäräjiä! Vouti sai aikaan välikäräjät, mutta kun ukko näytti toteen, että hänellä oli vanhan paroonin lupa asua tuvassaan kuolinpäiväänsä, kumottiin kanne kihlakunnanoikeudessa. Vouti valitti hoviin, mutta hovi vahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen. Vasta senaatti tuomitsi tuvan revittäväksi, koska sen asujalla ei muka ollut näytettävänä kirjallista kontrahtia. Vouti lähetti renkinsä vielä kerran häätämään Niemen äijää, mutta nämä tulivat vielä kerran takaisin sen sanan kanssa, että ukko ei ole tietävinäänkään. Vanhan paroonin sanaa ei voi muka peruuttaa kukaan muu kuin parooni itse, mutta kun parooni on kuollut... Pitääkö heidän käyttää väkivaltaa? --Ottakaa pois ovet ja ikkunat! Mutta seuraavana päivänä tultiin ilmoittamaan, että ukko on kiivennyt uunille ja nukkuu siellä turkki korvissa eikä ole niinä miehinäänkään. --Repikää katto, ja jos se ei auta, purkakaa seinät! Rengit tekivät työtä käskettyä, mutta kun he aamulla tulivat tekonsa vaikutusta tarkastamaan, kömpi ukko ulos uunistaan ja kehui olleen vähän liiaksikin lämpimän. --Onko meidän revittävä uunikin? Vouti käski kiukuissaan repiä uuninkin. Ja uuni revittiin ja ukon täytyi viimeinkin taipua. Hän kokosi tavaransa ja lähti. Mutta kauaksi ei hän mennyt. --Tupani saitte hävitetyksi, mutta nientäni ette saane, sanoi hän. Ja ihmeekseen näkivät kartanon rengit äijän alkavan kantaa kapineitaan suuren kuusen alle, joka oli tuvan takana. Hän teki siihen tulen ja hakkasi havuja vuoteekseen. --Siihenkö aiot jäädä? --Olen minä ollut tässä yötä ennenkin ... tämä on sen vanhan karhun pesä, jonka kaadoin kartanon karjaa hävittämästä. Siirryin tästä silloin tupaani ja nyt olen siirtynyt tuvastani tähän. Vuoroin vieraissa käydään. Viekää terveisiä kartanon herroille, että karhu on taas pesässään eikä lähde ampumatta. Isäntärenki kertoi voudille, että nyt oli ukko viimeinkin häädetty tuvastaan, mutta ukon terveisiä hän ei vienyt perille. Vouti huokasi helpotuksesta, että tämä ikävä juttu vihdoinkin oli päättynyt, sillä vanhan Niemen äijän häätäminen oli jo alkanut herättää kiusallista huomiota ei ainoastaan omalla paikkakunnalla, vaan myöskin ulkopitäjissä. Yleinen mielipide oli, muutamien suurimpien kartanojen vouteja lukuunottamatta, joilla oli itselläänkin rettelöitä alustalaistensa kanssa, Niemen äijän puolella. Uuden metsästyshuvilan rakentamisesta revityn tuvan paikalle ei kuulunut mitään. Kartano tarvitsi nähtävästi rahansa tähdellisempiinkin tarkoituksiin, ja niin unohtui vähitellen koko asia ja Niemen äijä kanssa. Mutta jo seuraavana aamuna häätämisensä jälkeen rupesi äijä rähjä uudelleen tupaansa rakentamaan. Kivijalka kun oli jäänyt kiireessä särkemättä, ei siinä suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki vanhat hirret sovitteli hän entisiin salvaimiinsa ja pani uusia sekaan, missä vanhat olivat lahonneet. Suurin osa kattotuohistakin vielä kelpasi. Tupa tuli ihan entisensä näköinen, eikä eroa muuta, kuin että ikkunat olivat vähän suuremmat ja uuni ulos lämpiävä. Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä vaikka kartanon rengeille olikin annettu käsky vanhan pirtin purkamiseen, ei heille oltu annettu kieltoa uuden rakentamisesta. Voutikin siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan. Saatuaan tupansa kattopäälle kantoi ukko sinne kapineensa kuusen alta, pystyttipä vielä sen harjalle viiritankonsakin siihen kiinnitettyine karhun kuvineen. 1899. KORPELAN UKOT. Korpela oli Peltolan suuren kartanon syrjätila ja oli aikoinaan perustettu sinne karjataloksi, jonne hovin lehmät joka vuosi lähetettiin kesälaitumelle. Laitumen parantamiseksi viljeltiin Korpelassa kaskeakin. Ensi alussa täytyi sitä ylläpitää hovista käsin ja sieltä tuoda kaikki tarpeet. Mutta vähitellen kasvoi siitä erityinen talo, joka tuli omillaan toimeen, ja kun se joutui vakaantuneeseen viljelykseen, alkoi se kyetä päätilalle veroa maksamaan. Lopulta kiinnitti se Peltolan paroonien huomiota siihen määrin puoleensa, että he päättivät asettaa sinne vakinaisen maanviljelyskoulussa käyneen pehtorin eikä tyytyä tavalliseen isäntärenkiin. Korpela oli kuitenkin vielä siksi kaukana muusta maailmasta ja niin yksinään siellä synkkien metsien ja autioiden soiden takana, etteivät voudit kauankaan tahtoneet siellä viihtyä. Niitä täytyi sentähden tuon tuostakin muutella, joka ei tietysti ollut isäntäin uusille viljelyspuuhille eduksi. Korpela siitä vähemmin kärsi, sillä viljelysolot olivat siellä sillä kannalla, että ne niin sanoakseni kehittyivät itsestään niin paljon kuin kehittyä taisivat--soilta ja kallioilta. Vuosikausia oli Korpela nyt taaskin ollut ilman varsinaista pehtoria, kun parooni vihdoinkin päätti lähettää sinne uuden hoitajan. Se kyllä vaati vähän korkeanlaisen palkan, mutta lupasi siitä hyvästä pitää sitä parempaa komentoa. Hän oli ennenkin ollut suurten herrain syrjätiloilla voutina ja sanoi hyvin tietävänsä, miten niitä oli viljeltävä. Korpelasta, jonne jo sinnekin oli saapunut tieto uuden pehtorin tulosta, lähetettiin vaunut vastaan ja kuskit ja tien neuvojat. Päivän pari kesti matka, ja karuja olivat kankaat ja veteliä suot kahden puolen tietä ja ikäviä taipaleet. Tie oli kyllä kova ja kivetön, mutta mutkikas ja mäkinen. Perillä oli piha puhdas ja raput ja porstuat siivotut, niinkuin Korpelassa ainakin oli tapana ne pitää, saati sitten, kun tuli niin suuria vieraita. Jo veräjällä seisoi isäntärenki vastassa ja vei vastatulleen tupaan, jonne koko aluskunta oli kutsuttu häntä kohtaamaan. Uteliain silmin katseli kansa siinä uutta käskijäänsä ja hörökorvin kuunteli, mitä olisi sanottavana ja mitä terveisiä tuotavana, sillä puheliaaksi mieheksi oli pehtoria kuultu mainittavan. Pulskapa hän olikin mies eikä sanojaankaan sammallellut, ja pian saivat ukot kuulla kunniansa. Tiestä otti ensiksi puhuakseen, niinkuin on matkamiesten tapana tehdä. Kiitosta odottivat ukkoset kukin tieosastaan, sillä parastaan olivat panneet sitä tehdessään ja monet hiekkakuormat siihen vetäneet helteisinä kesäpäivinä, kun muut työt kiirehtivät. Mutta moitetta saivat. --Tie, jota tänne tulin, on liian pitkä,--sanoi ensi sanakseen. Kauan olette saaneet elää täällä valtoinenne liian pitkäin taipalien takana. Näyttää siltä, kuin olisitte tahallanne sitä koukeroittelemalla ja kaartelemalla pidentäneet. Ensi töiksenne panen teidät tätä tietä oikomaan ja lyhentämään. Parooninkin tahto on, että tämä Korpelan rajakulma on saatettava suorempaan yhteyteen Peltolan rintamaitten kanssa. Kun eivät ukot siihen mitään virkkaneet, jatkoi pehtori: --Peltolan mailla ei ole, niinkuin sen tiedätte, mäkiä eikä notkoja, vaan on kaikki tasaista ja kaunista maisemaa, ja sentähden tahdon minä, että mäet täälläkin tasoitetaan ja notkot nostetaan. Tämä on yhtä maata emätalon kanssa, ja maidenkin tulee siis olla yhtäläiset. --Mäet ja notkot...--jupisivat ukot korvallisiaan koskettaen, mutta eivät ehtineet sen edemmä, kun pehtori, kääntyen lampuotien ja torpparien puoleen, puhui heille näin: --Jo kauan on kuulunut valituksia siitä, että te elätte täällä kuin perintötiloillanne ja viljelette maitanne kuin omianne. Mutta teidän tulee muistaa, että tämä talo kaikkine kiinteimineen ja irtaimineen, kaikkine kuivineen ja märkineen on emätaloon erottamattomasti yhdistetty ja että teidän sentähden tulee rakastaa pääpaikan äärettömiä aloja yhtä lämpimästi kuin tämän syrjätilan pellontilkareita--jota valitettavasti ette tähän saakka ole tehneet. Tehdäkseni sen teille mahdolliseksi ja istuttaakseni teihin oikeata käsitystä asemastanne aion minä ottaa kontrahtinne tarkastuksen alaiseksi ja poistaa niistä kaikki ne kohdat, jotka ovat ristiriidassa emätalon etujen ja sen arvon kanssa. Käski hän nyt tallirengin ja työvoutien ja muonamiesten astua esiin ja kysyi heiltä kultakin heidän nimeään. Tallirenki, joka samalla toimitti kuskin virkaa ja oli tottunut herroja haastattelemaan, uskalsi nyt ensimmäiseksi avata suunsa ja sanoa talon puolesta pehtorin tervetulleeksi uuteen toimeensa, lausuen samalla sen toivomuksen, ettei herra, hänen rattaillaan istuessaan, aivan liiaksi talon hevosia rasittaisi, vaan että hän, opittuaan täkäläisiä teitä ja taipalia oikein tuntemaan, suvaitsisi ajaa maassa maan tavalla, kesällä kiviä ja kantoja vältellen ja talvella syviä kinoksia. Mutta siihen vastata kivahti pehtori, että hän ajaa niinkuin on aina tottunut ajamaan, ja että ne hänen tietensä ovat vain kuskit ja tallirengit, jotka tahtovat uskotella, että täällä on toisella tavoin ajettava kuin emätilan teillä. Siitä luulosta tahtoi hän tehdä pikaisen lopun. Sen sanottuaan käänsi hän nolatulle kuskille selkänsä ja kävi puhuttelemaan muita palvelijoitaan, sanoen heille kullekin mieleen pantavan sanan. --Sinulla on jalassasi kumman näköiset kengät, sanoi hän muutamalle. Miksi noita sanotaan? Vai pieksuiksi. Tästä lähtien tulee sinun hankkia itsellesi oikeat saappaat, semmoiset, joita emätalon rengitkin käyttävät. --Sinun tulee teetättää itsellesi paljon leveämmät housut, niinkuin on muualla maailmassa tapana, neuvoi hän toista, jolla oli kapeat housut, jommoisia Korpelassa oli ammoisista ajoin käytetty. --Tuo paitasi on aivan liian valkoinen, sanoi hän sitten kolmatta puhutellen. Sano muijallesi, että musikalle semmoiselle kuin sinulle sopii paremmin punainen paita, joka on siistimpikin kuin valkoinen ... ja jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin nosta se housujen päälle. --Kaikille teille tahtoisin vielä yhteisesti huomauttaa, virkkoi hän taas kaikkien puoleen kääntyen, että emätalon alustalaiset ovat kaikki parrakkaita miehiä ja että minulle olisi mieluista nähdä, jos yhdennäköisyyden saavuttamiseksi parrat täälläkin saisivat rauhassa rehoittaa. Olivat saaneet muutamat naisetkin tulla saapuville. Kääntyen karsinaan kätkeytyneiden kyläviestien viejäin puoleen sanoi hän antavansa heillekin arvonsa, koska heitäkin talossa tarvitaan; jos maltillisesti ja järkevästi toimensa täyttävät, on hän oleva heidän ystävänsä, mutta jos valejuoruja talosta toiseen juoksuttavat ja varsinkin puhuvat pahaa hänestä ja hänen toimistaan, niin uhkasi hän heidän kielensä kahlehtia ja suunsa umpilukkoon sulkea. Nämä viisaat ja hyvin harkitut neuvot ja nuhteet annettuaan ilmoitti pehtori lopuksi, että jos ne kaikki varteen otetaan, on hän oleva hyvä kaikille ja rakastava korpelaisia niinkuin hän peltolaisiakin rakasti. Totisina ja tarkkaavaisina olivat ukot itseänsä ylhäisemmän puhetta kuunnelleet ja sopivasti ja siististi vaienneet, niinkuin on talonpojan hyvä tapa tehdä silloin, kun herrat haastavat. Koetti pehtori arvata alustalaistensa aatokset, mutta niiden silmä oli suljettu, eikä kasvojen jäykkä pinta mitään ilmaissut. Vasta kun olivat herran edestä poistuneet, piha-aidalle istuneet ja piippuunsa pistäneet, lausui muuan miehistä mielipiteensä siitä, mitä oli tapahtunut. --Tuntuipa tietävän, sanoi hän. Päivän vasta talon tiloja katseli ja paljon näki puutteita ja neuvoja tiesi. --Taisi tulla tiukka vouti, huokasi se, jonka housuja oli moitittu. --Mitenkähän tässä nyt alettanee elää? aprikoi kolmas, joka oli saanut muistutuksen paidastaan. --Eletään niinkuin ennenkin, virkkoi neljäs. Niin kauan kuin minä muistan, on kaikkien uusien pehtorien vaihteessa ollut puhetta niistä uusista punaisista paidoista, mutta entisissä paidoissa tuota yhä on pysytty ja entisissä rohtimissa ryhötetty. --Mistäpä ne tuli tänne karttuunit ja suvarohvisaappaatkaan. --Isot sill' on aikeet, mutt' varsin ovat meille vaikeet! ja kun Korpelan ukot olivat aikansa asiasta näin haastelleet, niin pistivät he piippunsa taskuun ja tallustelivat kotejansa kohti niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja niinkuin kaikki olisi ollut ennallaan. Ja ehkä ukot olivat siinä luottamuksessaan yhtä oikeassa kuin pehtori puolestaan oli varma siitä, että nyt tästä alkaa uusi komento Korpelan perukalla. 1899. ÄITI. --Valitan suruasi ... näin lehdistä, että äitisi on kuollut... --Kiitos vain, sanoi hän, vastaten kädenpuristukseeni. Onhan se ikävä, kun äiti kuolee. Mutta, omituista kyllä, ajattelen sitä ilolla enemmän kuin surulla. Kai osoittivat kasvoni hiukan hämmästystä. --En tietysti ole iloinen siitä, että äitini kuoli, riensi hän selittämään,--vaikkei hänellä vanhalla ja kivulloisella ihmisellä juuri enää ollut iloa elämästään ... itse oli hän jo kauan kuolemaa toivonut, odotti sitä kuin viimeistä onneaan. Mutta nyt sai hänen kuolemansa ikäänkuin korkeamman tarkoituksen ja syvemmän sisällön, jota hänen elämällään hänen mielestään ei ollut... Olimme tavanneet toisemme kadulla, ja jatkaessamme kävelyämme kertoi hän: --Tiedät niistä adressipuuhista. Viime sunnuntaina oli kokous kaikissa kunnissa. Minun oli määrä lähteä ajamaan asiaa kotipitäjässäni. Isäni kuoltua, joka, niinkuin tiedät, oli siellä rovastina, muutimme äitini kanssa tänne Helsinkiin. Olin laittautunut lähtemään yöjunassa, kaikki oli valmiina, olin vain pistäytynyt vähän kaupungille, josta palasin kapineitani noutamaan, kun kotiin tullessani sain kuulla, että äitini oli saanut yhden tavallisia kohtauksiaan ja lääkäri sanonut, ettei hänellä luultavasti olisi pitkältäkään jäljellä ... varmaankaan en tapaisi häntä enää hengissä, jos lähtisin. Riensin hänen huoneeseensa. Hän oli hiukan tointunut ja täydessä tajussaan. Hän tiesi matkastani ja sen yhteydessä olevista asioista ja oli ollut niistä hyvin huolissaan--ei huolissaan matkasta, jolle hän minua vain kehoitti lähtemään, vaan näistä kaikista muista onnettomuuksista.--Varmaa on, että kaikki nämä nykyiset ikävyydet olivat yhä rasittaneet hänen huonoa hermostoaan. Luullen häntä rauhoittavani sanoin heti, ettei matkastani nyt tietysti voisi tulla mitään, kun äiti oli näin sairas. --Kuinka ei? kysyi hän. Mikä estäisi sinua lähtemästä? --Mutta enhän toki voi jättää sinua yksin kuolemaan? --Voisitko saada jonkun toisen sijaasi? Minun täytyi myöntää, etten luultavasti enää saisi, mutta että se oli yhdentekevä ... se saa jäädä ... en minä nyt voi ottaa sitä lukuun. --Mutta silloinhan jäisi kokous pitämättä ja nimet kirjoittamatta? Sekin täytyi minun myöntää mahdolliseksi. Hän tarttui minua kiihkeästi käteen. --Kuule, se ei saa tapahtua ... sinä nyt menet vain ... se ei saa tapahtua minun tähteni ... eihän toki ... kokousko pitämättä? Ei, hyvä... Yskä keskeytti hänet, hän ei saanut pitkään aikaan sanaa sanotuksi. Luulin hänen siihen nääntyvän. Mutta kun olin saanut hänet tyynyjen varaan ja hän taas kykeni puhumaan, ojensi hän minulle kuihtuneen kätensä: --Hyvästi nyt ... hyvästi, jos ei enää tavattaisikaan--tässä elämässä. Ehkä en vielä kuolekaan. Mutta jos sill'aikaa tulisi lähtö ... jos ei enää tavattaisi, niin olenhan tehnyt jotakin minäkin ... uhrannut jotakin ... eihän se iso ... enemmän kuin muukaan, mitä minä ... mitäs minä olisin osannut, mitätön ja taitamaton ... en ole kyennyt elämään isänmaalleni ... jos voisin kuolla. Olisinhan edes jotakin ... niin no, hyvästi nyt sitten! Ei nyt olla alakuloisia ... mene nyt, ettet myöhästy...! Minun täytyi lähteä. Näin, että olisin vain pahoittanut hänen mieltänsä, jos olisin jäänyt. Lähtiessäni sanoi hän: --Onko sinulla täällä se lista, niin minäkin ... mutta enhän nyt jaksa, kirjoita sinä minun puolestani, sinettini on tuolla pöytälaatikossa ... ja sano nyt siellä kotona, että kaikki kirjoittavat ... Liisa ja Maija ja vanha Heikki ... sano, että heidän vanha ruustinna--ruustinna vainaja, olin vähällä sanoa--käski ... vaikka kylläpähän ne käskemättäkin... Ehdin parahiksi junaan, jouduin ajoissa kotipitäjääni ja toimitin asiani. Kun palasin Helsinkiin, oli äitini kuollut. Hoitaja kertoi, että hän lähdettyäni oli ollut hyvin levoton, ehtisinkö ajoissa junaan, tuon tuostakin katsonut kelloa ja rauhoittunut vasta sitten, kun aikaa oli kulunut niin paljon, että olisin ehtinyt takaisin, jos olisin myöhästynyt. Kun en tullut, oli hän virkkanut: --Oli toki hyvä, että ehti ... ettei minun tähteni...--ja sitten tuskin kuuluvasti kuiskannut:--Jumala isänmaata siunatkoon ja olkoon minulle armollinen! Ne olivat olleet hänen viimeiset sanansa. Ymmärtänet nyt, miksi ajattelen hänen kuolemaansa ilolla enemmän kuin surulla. 1899. JUHLAVAATTEET. (Ote kirjeestä.) Saavuin sitten jokivartta nousten Nivalan kylään, joka on ryhmittynyt kahden puolen jokea suosta perattujen peltojen keskeen, ja menin ensimmäiseen taloon. Oli kiireisin leikkuuaika, ja talossa oli vain emäntä pihasalla, isäntä väkensä kanssa vähän matkan päässä pellolla. Päästäkseni vielä samana iltana toisiin taloihin päätin koettaa saada nimikirjoitukset niin pian kuin suinkin ja pyysin sentähden emäntää, sitten kun olin hänelle lyhyesti asiani esittänyt, toimittamaan sanaa tulostani. --Pitääkö niiden kaikkien sieltä tulla?--Renkienkö? piikainkin?-- Tarvitaanko siihen naistenkin nimet? --Asia on semmoinen, että se koskee jokaista Suomen kansalaista, miestä niinkuin naistakin. --Koskeepa tietenkin, virkkoi emäntä äänellä ja katseella, jotka ilmaisivat, että hän täysin käsitti, mistä oli kysymys. Jäin yksin tupaan, jonka sisustaa ilta-aurinko valaisi. Omituisen voimakkaasti, niinkuin aina tapahtuu tärkeinä hetkinä elämässä, painuivat mieleeni mustunut uunin suu, hahlassa riippuva keittopata, orrelle nostetut reen jalakset, astiahylly nurkassa, seinään kiinnitetty vuode, vanha kaappikello ja sen vieressä riippuva pyssy. Se oli niin kodikasta ja samalla niin autiota, jota tunnelmaa lisäsi kellon säännöllinen käynti. Se oli niin turvallista ja samalla niin toivotonta. Tuo täydessä kunnossa oleva varakkaan näköinen talo, joka oli tulos vuosisatain vanhasta, häiritsemättömästä, lakien suojaamasta viljelyksestä, sekä aineellisesta että henkisestä--pala palalta, kivi kiveltä, hirsi hirreltä, pelto pellolta ja oja ojalta oli sitä polvi toisensa perästä rakennellut, laitellut, liitellyt ja saanut aikaan sen, mikä siinä nyt oli edessäni--ikkunasta näkyi vielä piha aittoineen ja niiden lomitse peltoja, niittyjä ja toisia taloja. Eihän siinä olisi pitänyt olla mitään aihetta siihen alakuloisuuteen ja mielenahdistukseen, jota tunsin. Oliko se vain tuo jo hiukan kylmähkö, yhä pitenevän syysyön helmaan vaipuva ilta-aurinko, joka sen teki? Vai johtuiko se siitä toimesta, jossa olin, siitä asiasta, jolla kuljin? Sillä eikö tämä ollut ehkä turhaa touhua kaikki? Oliko tästä taaskaan oleva apua mitään? Katsahdin ulos pellonpuoleisesta ikkunasta ja näin sieltä pitkän jonon miehiä tulevan piennarta pitkin ja heidän jäljessään toisen ryhmän naisväkeä. He astuivat tyynesti ja vakavasti, niinkuin olisivat tahdissa astuneet, näitä meidän pitkiä rotevia pohjalaisiamme, ja joukossa joku pienempi, juureva ja tanakka. Tuvan seinän takana tömähti maa, porstuassa kolasi, ja he tulivat tupaan, isäntä ensimmäisenä. Minut valtasi selittämätön arkuus ja epävarmuus näiden vierasten ihmisten edessä, joita en tuntenut, vaikka olimmekin pitäjäläisiä. Tulisivatko he käsittämään asian? Olivatko he seuranneet tapausten menoa? Tiesivätkö, mistä kaikesta on kysymys? Olivatko ehkä sitä mieltä, että on tyydyttävä, että on kaikki parhain päin käännettävä? Eiväthän olisi olleet yksin sitä mieltä ollessaan. Aioin ensin selittää asiata omin sanoin, valaista, paljastaa tarkoitukset. Mutta sitten päätin antaa kirjoituksen puhua puolestaan. Aloin lukea, seisten pöydän päässä. Väki oli asettunut niinkuin kinkeriluvussa, miehet toiselle ja naiset toiselle puolelle tupaa. Isäntä seisoi minua vastapäätä toisessa päässä pöytää. En voinut olla paperini yli tarkastamatta, minkä vaikutuksen lukemani häneen teki. Hän näytti vähän hajamieliseltä, miltei levottomalta; hänen kasvonsa saivat ikäänkuin vaivatun ilmeen. Kuta pitemmälle luin, kuta totisemmiksi sanat kävivät, sitä vaikeampi näytti olevan olla. Hän pyyhkäisi tukkaansa, kohensi paitansa kaulusta, suori liivejään, muutti jalkaa ja vetäysi syvemmälle karsinaan päin. Hän kuiskasi jotakin emännälle, ja emännän kasvot saivat saman huolestuneen ilmeen. Yht'äkkiä peräytyi emäntä ovelle päin ja naiset seurasivat häntä toinen toisensa perästä. Ennenkuin olin lopettanut, olivat he kaikki pujahtaneet ulos avonaisesta ovesta. Luettuani kirjoituksen ilmoitin, että jokaisella, joka tahtoi, oli tilaisuus tulla esiin ja piirtää nimensä, sekä miehillä että naisilla, niinkuin olivat ennenkin tehneet. Ei kukaan liikahtanut, mutta isäntä astui ulos ovesta ja virkkoi mennessään: --Käykäähän vähän tänne, miehet! Kaikki seurasivat häntä, ja minä jäin yksin pirttiin. Sekö olikin heidän vastauksensa? Kuulin askeleita porstuasta ja toisesta tuvasta, ja näin toisten kulkevan pihan poikki. Minulla ei näyttänyt olevan muuta jäljellä kuin koota paperini ja lähteä. Mutta ennenkuin ehdin sen tehdä, astui isäntä uudelleen sisään ja hänen jäljessään miehet toinen toisensa perästä; ja sitten emäntä naisväkineen. Ja isäntä astui pöydän ääreen ja tarttui kynään ja kirjoitti nimensä vitkalleen ja juhlallisesti, ja muut tekivät samalla tavalla, ensin miehet ja sitten naiset. Ne, jotka eivät osanneet itse kirjoittaa, pyysivät minun sitä tekemään ja piirsivät vain puumerkkinsä, mutta ne, jotka eivät sitäkään osanneet, painoivat kankeilla sormillaan paperin laitaan. Kun kaikki olivat kirjoittaneet, kuiskasi emäntä korvaani:--Se ei tahtonut työryysyissä... Mutta minun rintani hyppi riemusta, sillä minä olin huomannut jo heidän sisään tullessaan, että he kaikki olivat käyneet vaihtamassa työvaatteensa juhlapukuun. Vasta sitten tulivat he kirjoittamaan. Ilta-aurinko, joka yhä valaisi tupaa, oli minusta aamun koi, enkä minä enää mitään epäillyt. 1901. MATIN LINNA. --Sinä olet hullu mies, Mattila! Sanon sen taas, niinkuin olen monesti ennen sanonut. Sota uhkaa ja on jo uhannut kauan. Vihollinen on astunut rajan yli ja asettunut leiriin tuonne järven taa. Sinä et ole siitä tietävinäsikään, et ole niinä miehinäsikään, vaikka näet, että kaikki muut pakoon hankkivat. Et ole mitään tehnyt häntä vastaan varustautuaksesi... --Mistä sinä sen tiedät? --Ka, ethän muuta kuin kynnät ja kylvät, teetpä vielä uusiakin viljelyksiä. Kuokit uudispeltoa ja niittyjä raivaat. Kaivat ojia, vieläpä yhä rakennat kiviaitaakin peltojesi ympärille. Eikä sillä hyvä. Karjaasikin olet joka vuosi lisännyt ja työkalujasi parantanut. Luuletko, ettei se järven yli pääse? Vai mitä mietit? Elät ja olet täällä niinkuin olisi satavuotinen rauha maassa vallinnut ja tuhatvuotinen tulossa. --Mitäs minun olisi pitänyt tehdä? Neuvo, naapuri, jos paremmin tiennet! --Tekisit niinkuin minä ja muut kaikki tuolla järven takana. Minä en ole kymmeneen vuoteen mitään rakentanut. Pelloista olen ottanut sen, minkä ne entisestä voimastaan kykenivät antamaan. Minkä maasta irti sain ja minkä karjasta, sen rahaksi muutin. Hyvä on niitä nyt mukanani kuljettaa. Lähtiessäni pistin tuleen huonerähjät. Kun se tuli, ei ollut mitään ottamista. Niin minä tein. --Kukin omaansa kiittää, naapuri. Pitänee kerran minunkin toimiani kehua. Sinä pistät tavarasi taskuun, minä kaivan ne maahan. Kummassako paikassa lienevät paremmassa tallessa, jos hän meidät molemmat sattuisi kiinni saamaan? Vai luuletko, että se rupeaa ojiani täyttämään?--Ei rupea.--Niin, no--!--Kummastelet sitä, että minä peltoa kuokin ja niittyä raivaan. Mahtaisiko tuo kuokoksen takaisin kääntää ja kannot entisille sijoilleen upottaa ja istuttaa pajukon siihen, mistä se juurineen revittiin?--Eihän se niin hullu!--no, siinä sen näet!--Eikä taitaisi olla aikaa käydä kiviaitojanikaan purkamaan ja kiviä takaisin peltoon kantamaan? --Eipä kyllä taitaisi... --Mutta nyt se on, hyvä naapuri, niin, että ojat ovat noin niinkuin minun vallihautojani ja nuo kiviaidat muurejani ja pellot ja niityt ulkovarustuksiani, ja niiden kaikkien keskessä istun minä tässä kuin linnassa, jota et sinäkään sano voitavan hävittää. Se on hyvä linna, tiedänmä, jota ei voida hävittää. --Mutta valloittaa se sen voi ... mitäs silloin teet? Lahjotko, maksatko pakkoveroa? Meidän talo maksoi monta vuotta ja säilyi. --Ja nyt olet kuitenkin pakosalla, kun ei ollut enää mitä maksaa? Sen se auttoi. Minä en ole mitään maksanut, olen kaikki aarteeni maahan kaivanut. »Ota kaikki», sanon, kun tulee ottamaan, »siinä ovat», ja annanpa vielä tämän linnani avaimetkin, tämän kuokan ja tämän lapion. --Viepi sinut vankeuteen vieraalle maalle ... mitäs silloin teet talollasi? --Silloinhan minä sitä vasta oikein tarvitsenkin. Kerran sotakin loppunee ja vangit vaihdettaneen. Mutta kun kotiin palaan, hyvä on aloittaa eläminen valmiiksi muokatusta vainiosta. --Entäpä et tulekaan takaisin? --Tuleehan poikani. --Mutta jos ei tule poikasikaan? --Tuleehan jonkun toisen poika. --Sinä olet hullu, Mattila. Haastat hassuja, hyvä ystävä. Lähde, veikkonen, ennenkuin väkisin viedään!--Et lähde? Hyvästi sitten! --Hyvästi naapuri! Ei ole tässä aikaa minulla lähteä. Pitää rientää kaura suohon kylvämään ennenkuin tulee hevosillaan syöttämään. Näkyy jo uittavan ratsujaan järven yli... 1899. LAIVA LUMIMYRSKYSSÄ. On ankara lumimyrsky, välistä peittyy meri ja taivas sakeaan sumuun, välistä pyyhkäisee myrsky lyhyeksi hetkeksi pois pilvet, jolloin vilahtaa kirkasta taivasta ja joku tähti tulee näkyviin. Laiva keinuu aalloilla laitatuulessa, joka puhaltaa ulkoa pimeältä ulapalta ja murtaa tuon tuostakin aallot vihaiseksi vaahtopäiksi vedenalaisilla salakareilla. Luotsi kulkee kahakäteen ahtaalla komentokannella ja tähystelee huolestuneena milloin kallioita ja kareja, milloin taivasta. Hän ajattelee ääneensä: Mikä ihme tässä on? Onko tässä joitakin uusia salaisia merivirtoja, joita en tunne? Onko vika peräsimessä, vai onko se kompassissa? Vai onko koko laiva loihdittu? Luulinhan tuntevani reitin, jota olen satoja kertoja ennen kulkenut lumimyrskyssäkin ja päässyt siitä onnellisesti ulos. Pitäisihän minun löytää umpisilmässäkin väylä ja osata ulkoa merkit ja maat. Väylähän on se vanha kuninkaanväylä, ja merkit ovat olleet ammoisista ajoista paikoillaan niemien nenissä ja kallioiden kärjissä. Olen jo kauan turhaan tähystellyt. Onko joku tahallaan hävittänyt reimarit, vai myrskykö ne on vienyt? Onko se lumi, joka tekee maat tuntemattomiksi? En tunne ainoatakaan kiveä enkä kalliota, ja maat ovat muodoltaan oudot ja oudoilla paikoilla. Olen varmaankin tullut väärille vesille... Ainoa, minkä erotan lumipyrystä, on suuri matala manner tuulen alla, jonne myrsky minua kantaa yhä lähemmä. Ei se vain liene se Pahanrannan maa, kaikkien merenkulkijain kauhu ja monen merimiehen hukka. Mutta johan minun olisi aikoja sitten pitänyt olla siitä ohi, jo sen viimeisestä niemestäkin. En voi ymmärtää tätä muuten, kuin että olen jollakin selittämättömällä tavalla kantautunut kauas kaakkoon suunnasta, joka oli asetettu lounaaseen. Muuten olisi minun pitänyt jo heti puolenyön jälkeen olla selvillä vesillä. Mutta kuinka se on voinut tapahtua? Olenhan koko ajan ohjannut kompassin mukaan. Olisiko se ruvennut näyttämään väärin? Olisimmeko ehkä kulkeneet sen paikan yli, jossa se suuri uponnut rautainen sotalaiva makaa meren pohjassa? Vai olisiko joku ilkiö pistänyt raudanpalan kompassiini? Semmoista on ennenkin tapahtunut--tällekin laivalle. Ehkä ovat laiminlyöneet tarkastaa kompassiaan satamassa? On siinä nyt vikaa laivan päällystössäkin. Isännistö vitkastelee tavallisuuden mukaan ja lähettää lastin vasta viimeisellä hetkellä. Kapteeni on vanha siivo nahjus, joka ymmärtää paremmin kauppa-asioita kuin merenkulkua. Molemmat perämiehet pyrkivät hänen sijalleen, kadehtivat toisiaan, koettavat tehdä toisilleen salaista kiusaa kaikissa satamissa, kallis aika kuluu joutavissa kajuuttakiistoissa, ja sitten täytyy lähteä yön selkään, olipa ilma millainen tahansa. Onhan luotsi laivalla, valan tehnyt ruunun luotsi, luotetaan häneen ja-- syytetään häntä. Jos laiva ajaa karille, maksaa vakuutusyhtiö lastin ja laivan, pelastusyhtiö saa hyvää ansiota, päällystö kirjoittaa kauniin meriselityksen, jossa jokainen pesee kätensä, mutta luotsi erotetaan virastaan, ja laivan miehistö menettää leipänsä. Yhä kiihtyy myrsky! Tuossa oli taas kari. Kaikkialla murtuu meri vedenalaisiin matalikkoihin. On ihme, jos tästä kunnialla selvitään... Kun voisi edes hiljentää vauhtia, voidakseen tarpeen tullessa pikemmin pysähyttää! Mutta silloin kantaisi myrsky maihin. Lienee sittenkin parasta... (Hän puhelee jotakin ruorimiehen kojuun, asettuu sitten keskelle komentokantta, puristaen kahden käden kaiteesta.) Hän luulee olevan parasta kääntää vastatuuleen, suoraan ulapalle. Hän on ehkä oikeassa ... niillä on mainio vaisto noilla vanhoilla merimiehillä, vaikka eivät ole mitään tutkinnoita suorittaneet. Enhän tunne tätä väylää paremmin kuin sitäkään: vaara on siellä sama kuin täälläkin. Siellä on kyllä merenkäynti suurempi, mutta onhan etu se, että kokka on tuulta vasten. Saattaahan siellä mastot ja lipputangot mennä, ja kansilasti, nuo tyhjät tynnyrit, ehkä täytyy uhrata, mutta (hymähtää ivallisesti) saavathan _jotakin_ mantereen rantalaiset--pahimpaan nälkäänsä! _Laiva_ kyllä kestää, kokka on lujaa tekoa, laidat ovat sitkeät ja kone voimakas. Turvallisempaa on jyskyttää aallokossa vaikka paikoillaankin kuin ajaa täyttä vauhtia salakarien keskessä. Kunniakkaampaa on upota selvällä vedellä kuin ajautua oudoille rannoille. Ehkä saamme aamupuoleen jonkin tähdenkin näkyviin, niin että taas saamme suunnasta vihiä. Tähdet ovat aina olleet merenkulkijain varmimpina viittoina. Huomenna kierrämme Pahantahdon niemen ja ohjaamme Hyväntoivon saaren majakkaa kohti. Minä luulen, että ruorimies on oikeassa... Ruori ympäri! (Laiva kääntyy hiljalleen vastatuuleen. Aallot huuhtovat sitä kokasta perään. Välistä vaipuu se näkymättömiin, välistä keikkuu korkealla laineiden harjalla. Masto murtuu, lipputanko taittuu. Kansilasti vyöryy mereen, joka raivoisasti nielee sen kiljuvaan kitaansa. Taivas kirkastuu hetkeksi, ja tähti tuikahtaa pilvien lomitse.)--Minä luulen, että pahin vaara on torjuttu--täksi kerraksi. 1899. HÄRKÄ JA MUURAHAISET. Metsässä oli kanervaisella kankaalla pienoinen muurahaispesä syrjässä suurista valtateistä. Sen olemassaolosta ei ole maailma mitään tiennyt, sillä teitä sinne viepiä ei ole ollut muita kuin ne, mitkä muurahaiset itse ovat käyneet. Uupumattomalla innolla rakensivat he huonettaan vuosi vuodelta yhä suuremmaksi ja sen havunneulaista katonharjaa yhä korkeammalle korottivat. Pieniä puuntäitä pitivät he lehminään ja elivät aika hyvin tästä karjastaan. Kesäisin tekivät työmuurahaiset pitkiäkin retkiä ympäri maita ja mantereita, mutta talveksi palasivat he kaikki kotiinsa, jota rakastavat yli kaiken muun maailmassa ja nukkuivat rauhallisina sen suojassa hankien alla, aina uutta kevättä odottaen, jolloin taas saisivat käydä tavallisiin toimiinsa käsiksi. Muurahaiset käyvät paljon sotia keskenään ja ryöstävät saalista heikommiltaan. Mutta tämän pienen pesän muurahaiset eivät koskaan toisten tavaroita himoinneet eivätkä koskaan toisille muurahaisille pahaa tehneet. Sentähden he eivät osanneet muiltakaan mitään pelätä eivätkä tienneet itsellään mitään vihollisia olevan. Eikä heidän rauhaansa oltukaan häiritty. Mutta eräänä päivänä kesän ihanimman aikana kuului kummaa töminää kankaalta ja mylvintää ja kiihkeää ammuntaa. Hovin härkä oli joutunut takamaita kiertämään ja etsi paikkaa, mihin vihansa vimman tyhjentäisi. Kaatuneet kannot ja irti revityt mättäät osoittivat tien, mistä se oli kulkenut. Muurahaiset olivat useinkin kuulleet sen kulkevan, ja vaikka he tiesivät, että härkä on muurahaispesäin pahimpia vihollisia, eivät he osanneet tuosta sen enempää hätäillä, sillä eiväthän he olleet härällekään mitään pahaa tehneet. Ehkä tuo nytkin astelee ohitse ja jättää heidät rauhaan. Mutta kun härkä tuli muurahaispesän luo, niin julmistui se kovin ja mylvähti pahasti ja hotaisi siitä toisella sarvellaan katonharjan alas. Syntyi sihinä pesässä, ja härkä sai karvasta vettä silmilleen. Yltyi siitä yhä ja sysäsi molemmat sarvensa mättääseen ja heitti puolet pesästä päänsä ylitse metsään. Pesä kiehui kuin kattila, ja härkä päristeli sieraimiaan, ja häntä heiskui vihaisesti. Ja hän kävi vielä kolmannen kerran pesän kimppuun, iski sarvensa sen sydämeen, astui jalkoineen sen sisään ja rikkoi huoneet ja kammiot ja käytävät, sirottaen kauaksi ympärilleen toukat ja kotelot ja valkoiset munat. Sen tehtyään poistui hän mylvien ja meluten, ja kaadetut kannot ja irti revityt mättäät ja maahan tasoitetut muurahaispesät osoittivat tien, mistä hän oli kulkenut. Muurahaiset valtasi hämmästyksen kauhistus nähdessään, miten heidän pesänsä oli käynyt, jota olivat vuosikausia rakentaneet ja johon olivat parhaat aarteensa koonneet. Rauniona oli rakas huone, eikä ollut kortta korren päällä sateen suojaksi. Päättöminä juoksentelivat he edestakaisin sillä sijalla, missä pesä oli seisonut, tietämättä mitä tekisivät. Koirasmuurahaiset, jotka herroina pesässä elivät, tekivät lähtöä pois koko paikalta, mutta työmuurahaiset tarttuivat heitä siipiin ja pitelivät kiinni, samalla kun toiset juoksuttelivat toukkia, munia ja koteloita lähimpään piilopaikkaan, heille edes jotakin suojaa saadakseen. Mutta kun he siitä hiukan tyyntyivät ja pahimmasta pelostaan rauhoittuivat, ja rupesivat lähemmin tarkastamaan, mitä oli tapahtunut, niin huomasivat he, että syvimmällä maan sisässä olevat huoneet ja aitat ja käytävät ja kammiot, joissa he talvivaransa säilyttivät, olivatkin koskemattomat. Sinne saakka ei ollut härän sarvi ulottunut. Ja niin pian kuin muurahaiset sen huomasivat, lähettivät he viestejä kanervametsänsä kaikkiin ääriin kokoamaan työmuurahaisia heidän kattonsa korjaukseen. Ennen iltaa olivat tuhannen tuhannet pikku miehet työssä vetämässä hujan hajan heitettyjä pesäpuita paikoilleen. Semmoista kuhinaa, hyörinää ja tarmokasta toimintaa ei oltu minkään muurahaispesän ympärillä ennen nähty. Eikä kestänyt kolmeakaan päivää ennenkuin keko oli katto päällä. Matalahan se on vielä ja litteä, mutta aikaa voittaen se siitä kohoaa ja pyöristyy, eikä kestäne kauankaan, ennenkuin hovin härän hävityksen jälki on umpeen peittynyt. Usein keskustelivat muurahaiset siitä, mitä oli tapahtunut, ja koettivat arvailla syytä siihen, miksi härkä oli heidän pesäänsä puskenut.--Oliko se tahtonut heidän havunneulojaan? Mutta mitä se olisi niilläkään tehnyt, eihän niistä kuivista neuloista ollut härän ruuaksi.--Oliko pesä ollut hänen tiellään ja hän suuttunut siitä, kun ei päässyt kulkemaan? Mutta olihan tuolla ollut koko kangas kulkeakseen ja koko metsä mylviäkseen.--Mahtoiko olla vihaa mitä vanhaa? Olisiko joku muurahainen milloin pistänyt...? Eivätkä muurahaiset koskaan päässeet selville siitä, mikä oli syynä siihen, että härkä oli heidän pesäänsä puskenut. Sillä ei kenenkään mieleen johtunut, että se on se härän _luonto_ semmoinen, että se puskee maan tasalle kaikki, mikä kohoaa sen tasapintaa ylemmä, mutta ei tasaiseen tantereeseen koskaan sarviaan iske. Härästä, joka muurahaisten pesän hävitti, kertoo tarina, että kun se tuli lehmitarhaan, niskakuoppa kukkurana muurahaisten munia ja levittäen ympärilleen sitä katkerata lemua, joka siihen oli muurahaisista tarttunut, niin siellä heti kohta huomattiin, mitä pahaa se oli ollut tekemässä. Nuoret hiehot, joille se koetti hyväksi herjetä, ilmaisivat sille peittelemättä inhonsa, mutta vanhat sonnit, joilla itselläänkin oli monta muurahaispesää omallatunnollaan, jurottivat välinpitämättöminä niinkuin ei asia olisi heihin ensinkään kuulunut. Ja ne ovat ne suuret sonnit, jotka muodostavat asioista yleisen mielipiteen lehmitarhassakin. 1899. SUOMEN LIPPU. Suomen lippu älköön enää liehuko juhlariukujen nenässä, sinivalkoinen älköön enää saako vilkuttaa meitä tervetulleiksi isänmaallisiin juhliin. Paljaat ovat riu'ut, lepattaen lyövät irtaimet nuorat tyhjiä tankoja vastaan. Vihan tuuli ne vei, katehen viima ne karisti. Entäpä karistikin? Mitä me nyt liehuvilla lipuilla, mitä me viireillä vilkuttavilla? Liehuvathan ne meidän nostamattammekin, vilkkuvat vetämättämmekin, näemmehän ne, vaikka on kielletty näkymästä! Taannoin niitä tuskin huomasimmekaan, väliä pitämättä niiden ohitse kuljimme, nyt ne jo kaukaa loistavat silmäämme--loistavat poissa olollaan. Ennen ne köynnösten ja kukkien lisänä hupenivat muiden juhlakoristeiden joukkoon, nyt emme muita koristeita muista kaivatakaan. Kaikkien silmät niitä alastomien salkojen päästä etsivät ja ne sieltä löytävät... Nyt ne vasta heiluvatkin, nyt ne vasta hulmuavatkin. Näemme ne huoneiden harjoilla, nostamme ne honkien latvoihin, kiinnitämme ne koivujen oksiin, sidomme ne joka seipähän nenähän--näemme siksi, että _tahdomme_ nähdä. Luulivat kai iäksi lippumme ottaneensa, ainiaaksi viirimme vieneensä, uskoivat omamme unohtavamme ja vieraat omistavamme. Eivätkö tienne, että missä valkoinen poutapilvi taivaan sinikannella vaeltaa, siinä on Suomen lippu--että missä luminen vaara taivasta vasten kuvastuu, siinä värimme--että missä valkopurje ulapalla paistaa, siinä viirimme? Vai kieltänevätkö pilven taivaalla kulkemasta, lumen valkealle paistamasta, tuhannet järvemme sinertämästä? Saanevatko taivahat tummenemaan, saanevatko hankemme harmenemaan, voinevatko estää päivän purjetta valaisemasta? Ylettänevätkö kätensä _nämäkin_ lippumme riu'uistaan repimään? »ELÄKÖÖN VALO JA VALISTUS!» »ELÄKÖÖN ISÄNMAA!» Tulin tuonnoittain sattumalta Korpelan kylään. Kylä on kaukana valtaväyläin varsilta, mutta yhteiset harrastuksensa on sielläkin. Siellä on kansakoulu ja lukusali, ja on myöskin nuorisoseura. Nyt oli nuorisoseura päättänyt panna toimeen arpajaiset ja kansanjuhlan, tietysti kansanvalistuksen hyväksi omalla paikkakunnalla. Kun tulin kylään, oli lauantai-ilta ja nuoret miehet olivat parhaillaan laittamassa kuntoon juhlakenttää, joka oli kansakoulun pihalla. Pystyttivät juuri juhlariukua kentän keskelle. --Pojat täällä lippuriukua pystyttävät, sanoin. --Tokihan toki lippuriukua ... mitenkäs muuten? --Ette kai ole vielä kuulleet sitä viimeistä korkeinta kieltoa? --On kuultu! sanoivat pojat yhteen ääneen. Ihan toki itse maapoliisi kävi sanomassa. --Ja silti vain lipputankoa pystytätte? --Nythän se vasta pystytetäänkin! Reippaita poikia! ajattelin--enkä voi kieltää, että he mielestäni tekivät niinkuin tehtävä onkin. --Mutta jos tulee ja vetää alas lippunne? --Ei vedä meidän lippuamme! Heidän näytti olevan vaikea pidättää nauruaan, ja he näyttivät hyvin veitikkamaisilta, iskivät toisilleen silmää ja olivat salaperäisen näköisiä. Mutta kun seuraavana iltana, sunnuntaina, saavuin juhlapaikalle, ei siellä liehunutkaan mitään lippua--tyhjä, alaston tanko vain seisoi keskellä kenttää. --Ovat kai viime hetkessä katuneet, ajattelin. --No, entäs lippu, eipä sitä näykään? kysyin eräältä iloisen näköiseltä nuorelta mieheltä, joka oli nuorisoseuran esimies ja juhlatoimikunnan puheenjohtaja. --Eikö näy? sanoi hän. Siinähän se liehuu, minkä kerkiää! Mutta ennenkuin ehdin uudistaa kysymykseni, puhalsi torvisoittokunta alkusoiton, ja hän riensi puhujalavalle. --Arvoisat juhlavieraat! alkoi hän.--Saan toivottaa teidät taas tervetulleiksi tähän Korpelan kylän kansanjuhlaan, jota niin usein ennenkin olette läsnä olollanne kunnioittaneet, tälle juhlakentälle, jonka keskellä Suomen valkosininen lippu niin iloisesti liehuu... Kaikki katsahtivat ihmeissään ylös tankoon, lippua sen latvasta hakeakseen, mutta eihän siellä mitään lippua näkynyt. --Niin, niin, jatkoi hän ... tälle kentälle, jonka keskellä lippumme niin iloisesti liehuu, vaikka se on kielletty siinä liehumasta. Ette taida sitä vielä oikein erottaa. Mutta katsokaahan hyvin tarkkaan, teroittakaa kaikki yht'aikaa silmänne samaan paikkaan, tuon pitkän tangon nenään, joka on tuossa keskellä kenttää... Yleisö ei oikein tiedä, mitä tämä on, aavistaa vain jotakin hauskaa olevan tulossa, se on tuo Juhola semmoinen veitikka ... sillä on taas jokin kuje mielessään. --Niin, niin, katsokaa vain, se taisi tulla nostetuksi vähän liian ylös, mutta se on sitä suurempi ... mies se, joka sen ensiksi keksii-- ensimmäisen palkinnon, oikein kunniapalkinnon saapi se, joka ennättää ennen muita sen näkemään ... katsokaa tarkkaan ... ettekö näe? --Jo näen! huusi lapsen ääni joukosta. --Kuka se oli?--Mattilan Ville... Näkeekö muutkin? Eikös siinä ole se meidän vanha sinivalkoinen lippumme? --On siinä!--Siinä se on!--Jo näen! kuului nyt kilvan kimeitä ääniä väkijoukosta. --Kas niin! Tiesinhän sen! Ne ovat tarkkanäköisiä poikia! Näkeehän sitä, kun vain _tahtoo_ nähdä! Me tässä jo aivan pelättiin, etteivät ehkä näekään, että luulevat, ettei lippuja enää laitetakaan ja rupeavat meitä moittimaan.--Näkeekö vanhainkin silmät sen, minkä nuorten silmät jo ovat nähneet?--Näkeekö Pekka? Panee lasit nenälle, jos ei ilman näe... --Näkeehän tuon toki lasittakin tuommoisen, joka yli taivaan hulmuaa, sanoi totinen ääni. Yleisö räjähti nauramaan, nyt se alkoi ymmärtää. --Oikein sanottu, Pekka! »joka yli taivaan hulmuaa.» Niin se juuri tekeekin! Luulitte, ettei meillä olekaan lippua, ja nyt on meillä lippu, joka yli taivaan hulmuaa. Se se vasta lippu on! Nyt kai jo kaikki muutkin sen näkevät? Näkevätkö kaikki? --Kaikki näkevät! vastasi kansa yhteen ääneen. --Näkyykö se sinne taammaksikin? --Näkyy!--Näkyy!--Hyvästi näkyy! --Näkyyhän se--iso, taivaan kokoinen lippu! Mutta voitteko myöskin erottaa, mitä siihen on kirjoitettu? Siihen on kirjoitettukin jotakin siniselle puolelle. --»Eläköön valo ja valistus!» huusivat nyt yht'äkkiä yhteen ääneen yhdestä ryhmästä ne nuoret miehet, jotka eilen olivat olleet tankoa pystyttämässä. --Aivan oikein! »Eläköön valo ja valistus!» Niin siinä seisoo ... jokainenhan sen näkee.--Entäpä toisella puolella? On siinä jotakin toisellakin puolella, valkoisella pohjalla... --»Eläköön isänmaa!»--kajahti taas uusi huuto. --Juuri niin! Siltä se minunkin silmääni paistaa! »Eläköön valo ja valistus!» toisella puolella ja »Eläköön isänmaa!» toisella. Niinpä niin!--Mutta koska niin on, niin ... _eläköön_ siis valo ja valistus! ... eläköön siis isänmaa! ... eläköön Suomen lippu! Ja puhuja tempasi jo lakin päästään ja muut tekivät samoin ja kohottivat hänen kehoituksestaan juhlansa aloitteeksi eläköönhuudon niin voimakkaan ja valtavan, etten ole ennen semmoista kuullut. Ja samassa kajahti laulajain parvesta torvien säestämänä säkeet: »Jos viiri meiltä riistettäis, sen henki rintahamme jäis!» 1899. KANSA KAPINASSA. Yht'äkkiä soi hälytyshuuto, lähti kapula maita mantereita kiertämään, kylästä kylään ja talosta taloon. Isänmaa on vaarassa, vihollinen on käynyt rajan yli ... rientäkää hätään kaikki ... kiiruhtakaa puolustautumaan, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset! Ei ole aikaa viivytellä, ylös kaikki, jotka kynnelle kykenette, aseihin, rajalle vastuuseen, ennenkuin on myöhäistä, pian pelastamaan, mitä vielä pelastettavissa on! Ne, jotka jo olivat oppineet aseita käyttämään, tarttuivat niihin ja astuivat riveihin ja järjestetyin joukoin, tottuneiden päälliköiden johdolla, riensivät taistelua aloittamaan. Asetehtaat tekivät yötä päivää työtänsä, valmistivat uusia aseita ja vanhoja teroittivat ja lähettivät niitä paikkoihin, missä niitä puuttui. Vakinaiset joukot olivat pian sotajalalla, varsinainen väki oli tuossa tuokiossa varustettu. Eivät riitä tavalliset rauhanaikaiset joukot, nostoväkikin on otettava mukaan, joka mies on opetettava aseita käyttämään, ukot, pojat, naisetkin olkoot tarpeen tullessa valmiit! Sillä kysymys on kotien puolustamisesta, oman lieden linnoittamisesta. Ja vapaaehtoisia vänrikeitä rientää kaukaisimpiin korven kyliinkin aseiden käyttöä opettamaan. Soitten poikki rämpivät, upottavia teitä astuvat, tähti lakissa, raskas asetaakka selässä. Tuskin on sotataidon neuvoja kylään saapunut, kun kaikki kansa rientää ulos. Eivät _nyt_ pakene korpiin, eivät nyt piile metsäpirtteihin, eivät kätke aarteitaan turpeen alle. Itse tulevat isät ja tuovat poikansa sotamiesten ottoon, kädestä pitäen äidit pienoisiaan taluttavat, ukot ovat yhtä innokkaita kuin nuorukaiset, ja vanhat vaimot, jotka eivät itse voi oppiin tulla, tahtovat nähdä, miten muita opetetaan. Ja kaikki otetaan vastaan, kaikki kelpaavat. Harjoitus alkaa, ulos tunkee suuresta pirtistä opettajan ääni ja tahdin lyönti ja rekryyttien opetus. Aseet välkkyy, kädet heiluu, kauas kaikuu komento. Päivät siellä aherretaan, ja joka ei kiireiden kevättöiden aikana ehdi aamulla tulla, se saapuu iltasella ja viipyy myöhään yöhön. Mutta vakoojat hiipivät metsiä myöten kylän peltojen taa ja väijyvät ja vaanivat ja kiiruhtavat kertomaan, että kapinan on tehnyt kansa. Ja totta puhuvat, eivät erehdy. Sillä kapinan on tehnyt kansa, noussut kuin yksi mies vihollistaan vastaan. * * * * * Mutta ketä vastaan on kapinan tehnyt tämä rauhan kansa, kuka on vihollinen, jota se on taas noussut päältään torjumaan?--Oma pimeys on vihollinen, omaa tiedottomuuttaan torjua tahtoo, omaa itseään vastaan varusteleikse! Ketkä ensi riviin asettuivat, ketkä riensivät ennen muita taistelutantereelle?--Valon vakinaiset vartiomiehet! Mitkä oli aseet? Mitkä oli asetehtaat?--Kynät oli keihäinä, sanat kuulina suhisivat, kirjat pommeina putosivat. Mutta mihin harjoittaa vänrikki kylän väkeä pirtin seinien sisässä?-- Lukemaan opettaa, numeroita neuvoo, tiedon alkeita antaa ... rihvelit kivitauluista tulta iskevät, tavailun tahti kaikuu kesäiseen yöhön. Mutta vakoojat hiipivät kylän peltojen takana ja uskovat, että _heidän_ herraansa vastaan on kapinan tehnyt kansa. 1899. LESKEN ROPO. Kun kotikoulu oli muutamia päiviä ollut toimessaan Korvenkylässä, saapui Sokea-Mari, vanha herännyt ihminen, koulutaloon, kopeloihe keppinsä avulla pirttiin, istuutui karsinapenkille ja istui siinä koko sen päivän opetusta kuunnellen ja sukkaansa kutoen, silmäkuopat uteliaasti käännettyinä opettajaa kohden pöydän päähän. Kun koulu iltasilla lopetettiin, ja opettaja, joka oli nuori ylioppilas, pitäjän rovastin poika, oli vetäytynyt pirtinpohjakamariin, levolle laskeutuakseen, kuuli hän haparoimista lukossa, ja Sokea-Mari tuli sisään. --Ettehän vain liene jo levolle ruvennut ... olisi minulla ollut vähän asiaa ... en tiedä, tuntenetteko, vaikka kyllähän se rovasti minut... --Tunnenhan toki minäkin, sanoi nuori herra ystävällisesti ja pyysi istumaan. --Kaikkihan ne Sokean-Marin ... saatanhan minä toki tämän asian seisoaltanikin. Läksin kuulemaan minäkin tätä koulun pitoa ja olen kuunnellut ja kiitoksia vain paljon. Sanoivat täällä valkeutta jaettavan kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Minäpä tuon tiennen, mitä on valkeuden puute. Kyllähän minä toki sen, ettei täällä sitä valkeutta, jota silmällä nähdään, eikä aivan sitäkään, mitä sielulla tutaan, mutta sen minä jo kyllä tästä vähästä, että oikea on asia, koska Herran nimeen aloitetaan ja lopetetaan, niinkuin pitääkin ... eikähän se nyt rovastikaan mahtaisi poikaansa ilman aikojaan lähettää: pahat kuuluvat olevan ajat, vieläkö uskotkin muutettanee ja raamatut otettanee, kun ei lautamieskään kuulu keisarin puheille päässeen ... niin sitä minä, että kun nuo kaikki lahjaa tekevät, mikä antaa näin pirttinsä ja mikä näitä uusia kinkereitä ruualla ja muualla auttaa, ettei jäisi yhden talon varaan, ja kuuluvat siellä kirkolla rahaakin kirjoihin keränneen ... niin sitä minä, että kun ei tämmöisellä vanhalla ja vaivaisella ole mitään antaa, vaan kuitenkin tekisi minunkin mieleni kuunnella... --Mari vain kuuntelee, eihän se toki mitään maksa... --Enhän minä ihan ilmaiseksikaan ... mutta kun minulla on vähän vielä veisuun ääntä eikä täällä näy olevan vakituista veisuumiestä, joka nuottia kannattaisi, niin minä pyytäisin, että jos ette pahaksenne panisi, niin saattaisin minä aamuin ja illoin siitä edestä veisata. En tuota osaa niiden uusien kirjain mukaan, vaan jos vanhan virsikirjan mukaan vielä passaisi... Nuori herra otti liikutettuna vastaan tarjouksen, ja koko ajan, kun kotikoulua Korvenkylässä pidettiin, oli Sokea-Mari rukouksissa aamuin ja illoin vakituisena veisuumiehenä. 1899. »SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!» Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia, ja odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä. Mutta sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niin pian kuin hän ulkona vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen. --Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin. Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli sammuttanut. --Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat pimeässä istuessaan. Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltija ovesta sisään. --Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle palamaan. Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja jätti ihmiset pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltija hiipi hänen kintereillään, ja sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät. Mutta kun peikko jäljelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat, töyttäsi hän takaisin ensimmäiseen taloon. --Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli sammuttanut. --Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan pimeässä istujat. Mutta tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltija samassa ovenavauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä talossa? Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukkovaarin kiskomia. --Päre pihtiin! sanoi haltija, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen liedestä tulen ja virkkoi, veitikka: --Sammuta _sinä_, kyllä _minä_ sytytän! Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet palamaan, ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä hän äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannen kerran tuvan ovesta sisään. --Puh! pani hän,--mutta ei tahtonut päre sammua.--Puh!--Puh!--ja vasta kolmannella kerralla sammui päre. Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko oli niin vihaisesti sammuttanut. --Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltijan sisään hiipivän. --Tuli takkaan! huusi haltija, ja kohta loimotti iloinen takkavalkea lieden päällä ja riemusta loistivat haltijan silmät sen valossa, kun hän huusi: --Sammuta sinä, kyllä minä sytytän! Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti, siinä viritti valon haltija kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget helottivat ja puitten latvat kauaksi punertivat. Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi, ja silmät seisoen ja posket pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää. --Puh, puh, puh!--puhalsi hän. Puh, puh, puh!--puuskutti hän. Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin helottanut eikä vain puita punannut, ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni, ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille. Kovin koetti hän, ylen yritti... En tiedä, olisiko kerran sammumaan saanut. Mutta ennenkuin ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sillä päivälle eivät peikotkaan mitään mahda--ja yöllä suojelevat Suomeani hyvät haltijat. 1899. PAINAJAINEN. Hän näkee unta, että hän on se, joka on lakkauttanut kaikki sanomalehdet Suomessa. Hän on juuri allekirjoittanut viimeisen lehden kuolemantuomion. Se oli sekakielinen virallinen lehti, joka oli täytynyt tappaa sen vuoksi, että se muutoin olisi kuollut itsestään: toimittajain, latojain ja lukijain puutteessa. Ei hän itsekään sitä viitsinyt lukea. Sitten kun se ei enää voinut sisältää väittelyä muita lehtiä vastaan, jotka jo aikoja sitten oli lakkautettu, oli sen sisältö käynyt kovin ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Hän huokaa helpotuksesta. On niin hyvä olla nyt, kun ei enää ole sanomalehdistä vastusta, kun ei niitä enää ole ainoatakaan elossa. Vaikein osa hänen työstään tässä maassa on suoritettu. --Herra, nyt sinä siis lasket palvelijasi rauhaan menemään! huokaa hän, tyhjentää teelasinsa yöpöydältä, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen, sivelee partaansa, hymähtää onnellisesti, sammuttaa tulen ja nukkuu samassa. Kauan ei hän kuitenkaan ole nukkunut, ennenkuin alkaa kuulua outoa ratinaa jostakin. Hän luulee sitä ensin hiireksi, joka asustaa vuoteen alla, mutta huomaa sitten, että se onkin tulevinaan niinkuin tyynyn sisästä. Hän käännähtää toiselle korvalleen, ratina lakkaa hetkeksi, mutta alkaa kohta taas uudelleen. --Mitä ne ovat panneet minun tyynyyni? huudahtaa hän, hypähtää istualleen ja iskee tyynyä nyrkillään. Tyyny ei kuitenkaan tottele, vaan parahtaa niinkuin sanomalehti, jota rutistetaan, ja hän näkee, että se on päällystetty eräällä vanhalla Nya Pressenin numerolla. Kiukuissaan repäisee hän pois päällyksen, jolloin sen sisästä pullahtaa käärö korvatyynyksi pyöräytettyjä Aftonposteneita. --Katsos noita kanaljoita!... Mutta kun hän nyt huomaa unta näkevänsä--sitä voi näet unissaankin olla tietoinen siitä, että näkee unta--nakkaa hän mytyn jalkapohjiin ja heitäikse paljaalle lakanalle. Vähän ajan kuluttua, jolloin hän parahiksi pääsee kuorsaamaan,--alkaa tuntua jotenkuten oudolta ja pahalta ihossa, kirpelöipi jalkapohjia, kutkuttaa polvia, mutta etenkin tuntuu kuumalta koko ruumiissa, samalla kun vuode on muuttunut kovaksi kuin kivi. Hän potkaisee peitettä yltään ja tahtoo kääntää kylkeä, mutta silloin nousee koko vuode raivoon. Kahisee ja kuhisee, niinkuin olisivat paperista sekä peitot että matrassit, ja hän huomaa makaavansa kahden lakanan välissä, joista alimmainen on ommeltu Uusista Suomettarista ja päällimmäinen kurottu Päivälehdistä. Peite on liisteröity Hufvudstadsbladeteista, joka koko painoksensa suuruudella lepää rinnan ja vatsan päällä, niin että tuskin voi hengittää. Matrassi on pantu kokoon vierekkäin ladotuista kirjasista »Kirjasia kansalle» ja »Kyläläisten kirjasia» ja »Isänmaan puolesta» ynnä muista. Vuodeverhona häilyy katosta kauniissa laskoksissa Pohjalaisia, Viipurin Sanomia, Uusia Savoja ja muita maaseutulehtiä. Hän hypähtää ylös, koettaa huutaa apua, mutta ei saa sanaa suustaan. Nähtyään, että sohva toisella puolella huonetta on entisellään, rientää hän sinne, mutta lattia on kuin suuri paperikori, jossa kuohuu painoasiamiesten hyväksymättömiä artikkeleita, sensuroituja sähkösanomia, vanhoja käsikirjoituksia ja takavarikkoon otetuita painoksia, estäen häntä yli pääsemästä. Ne takertuvat jalkoihin, hän astuu läpi paperien, koettaa siristää niitä pois, mutta takertuu yhä kovemmin ja kaatuu istualleen keskelle lattiaa. Hän saa vihdoinkin äänen, huutaa pikenttiään, ja ovesta astuu sisään painokomitean puheenjohtaja. --Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyy tämä vähän äreästi. --Toimita pian pois nämä sanomalehdet! huutaa hän epätoivoisia liikkeitä tehden ja vajoten samalla, niinkuin hänestä näyttää, yhä syvemmälle jättiläisen suureen paperikoriin. --Mitkä sanomalehdet? --Nämä, nämä, kaikki nämä! --En minä näe täällä mitään sanomalehtiä. Suomessahan ei enää ilmesty ainoatakaan sanomalehteä. --Etkö näe? Kuinka et näe? Sinä olet vihainen siitä, että menetit hyvät tulosi, mutta pitäisihän sinun ymmärtämän, etten minä voi tuhlata kansan veroja virkamiesten palkkaamiseksi, joita ei enää tarvita. Sinä niskoittelet, mutta kyllä minä opetan sinua...! Mutta painokomitean puheenjohtaja paiskaa vastaukseksi oven kiinni jälkeensä. Hän paiskaa sen niin kovasti, että nukkuja herää ja huomaa istuvansa paitasillaan ja peite korvissa kylmällä lattialla. --Eivät anna minulle unessakaan rauhaa, mutisee hän ja vetäytyy takaisin sänkyynsä, toivoen vihdoinkin saavansa nukkua. Tuskin on hän sielunsa siunannut ja syvään huoannut, kun joku raottaa ovea, ja jotakin heitetään huoneeseen. --Kuka siellä? --Erkko! --Mitä sinä siellä? --Tuon lämpöisiä!--ja hän heittää sisään sylensä täyden Päivälehtiä. --Mutta sehän on kielletty ilmestymästä! --Mutta se ilmestyy sittenkin! --Ota pois ne! Mutta ovi on jo suljettu ja Erkko poissa. Vaan samassa reväistään ovi selälleen, ja kaksi pientä poikaa hyökkää sisään keskelle lattiaa, toisiaan tyrkkien ja huutaen kilvan: --Hufvudstadsbladet--Uusi Suometar!--Hufvudstadsbladet--Uusi Suometar! Hän tempaa miekkansa, joka on hänellä päänsä pohjissa, mutta ennenkuin hän saa sen tupestaan, ovat Frenckell ja Löfgren jo tipotiessään. --Miksette anna minun olla rauhassa? huutaa hän. --Annoitkos sinä _meidän_ olla rauhassa? kuuluu Lillen basso, ja koko kärryllinen Nya Presseneitä vyörähtää sisään. Hän tempaa pistoolinsa ja koettaa ampua, mutta revolveri ei laukea. Tukka pystyssä ja silmät päässä pullottaen hyökkää hän ylös ja saa oven säppiin. Mutta silloin kuuluu kimeä ääni ulkoa: --Aftonposten fem penni!--Aftonposten fem penni!--ja niinkuin höyheniä sataen tupruaa pieniä lehtisiä sakeana pilvenä ikkunasta sisään, tupruaa, paitsi Aftonpostenia, myöskin Fyreneitä, Lördagskvälleneitä... Hän saa vaivoin ikkunan kiinni, mutta nyt niitä tuiskuaa tuulen vinkuessa ikkunoita vastaan, ja kauhukseen näkee hän nietoksen kasvavan, peittävän kadun, täyttävän kadun, kohoavan ikkunain tasalle... Kaikki lehdet myllertävät sekaisin--pääkaupungin lehdet, maaseutulehdet, seassa ulkomaalaisiakin ... kaikki yhtyneinä yhteiseen hyökkäykseen. Nyt ovat jo ikkunain aliruudut ummessa, matalat huoneet tuolla puolella kadun ovat jo hautautuneet--ja hän pakenee takaisin vuoteeseensa. Ikkunat ovat jo aivan peitossa, koko talo on jo peitossa, ja nyt niitä alkaa tunkea sisään. Niitä pyryää uunista avonaisen pellin kautta, pyryää venttiileistä, ikkunain raoista, ovien raoista, sillanraoista, nietostuen nurkkiin, täyttäen lattian, nousten tuolien tasalle, sängyn tasalle, sänkyyn. Tuntuu samalla niinkuin koko palatsi olisi koneita täynnä, jotka hyrrää ja jyskyttää, niitä on seinän takana, on vinnillä... Koko talo on muuttunut kaikkien lakkautettujen lehtien kirjapainoksi. Eivät enää ikkunat voi vastustaa märän paperin painoa, lehdet kun tulevat suoraan painokoneista, räiskyen särkyy paksu lasi ja samassa on huone täynnä, lehtiä tulvillaan. --Mistä niitä riittää? Mistä niitä riittää? vaikeroi hän. --Tämä on paperitehtaiden maa! kuuluu vastaus jostakin. --Miksi en hävittänyt niitäkin? Se on hänen viimeinen sanansa. Nietos on noussut sänkyyn; hän makaa pian tukehtuneena sen alla. Hän on kuollut. Ei kuitenkaan kokonaan kuollut, ainoastaan valekuollut, joka näkee ja kuulee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu. Yht'äkkiä ovat kaikki lehdet poissa hänen päältään, lentävät kuin vapautetut linnut hänen huoneestaan. Kun lehdet ovat menneet, tulevat niiden painoasiamiehet sisään. He ovat kaikki puetut frakkeihin, kiiltäviin, korkeihin knalleihin ja valkoisiin hansikkaisiin. He ovat totisen ja surullisen näköisiä ja kantavat suurta arkkua, joka on tehty paperista ja painomusteella mustaksi maalattu. He asettavat sen keskelle lattiaa ja pystyttävät sen ympärille sanomalehtipapereista somasti tehtyjä tuohuksia, joista kuolinhuoneeseen leviää paksu savu. Kun he ovat hänet riisuneet, palsamoivat he hänet sekä ulkonaisesti että sisällisesti painomusteella, joka erinomaisesti säilyttää tulevaisuudelle jokaisen, jota sillä sivellään. Sitten kietovat he hänet puhtaasta sanomalehtipaperista tehtyihin käärinliinoihin ja nostavat kirstuun. Sanomalehtisakset asetetaan ristiksi rinnan päälle. Kirstun kansi suljetaan ja suuri vainaja kannetaan paarilla pahvivaunuihin, joiden pyörätkin ovat paperista, sitä uutta amerikkalaista keksintöä, ja joiden eteen on valjastettu pari komeita pahvihevosia. Tie vainajan kotoa hautausmaalle saakka on peitetty lakkautetuilla lentolehdillä. Haudalla pitää painoylihallituksen esimies puheen, jossa hän ylistää vainajan ansioita vapaan sanan sitomisessa. »Ei ole koskaan nähty toista, joka niin hyvin kuin hän olisi käsittänyt tehtävänsä. Ainoa erehdyksensä--ja kuka kuolevainen ei erehtyisi!--oli ehkä se, että hän lakkautti _kaikki_ lehdet, uhaten siten riistää meiltä toimeentulomme. Älköön se kuitenkaan himmentäkö hänen muistoaan, varsinkin kun olot taas hänen kuoltuaan ovat entisellään», lopettaa hän puheensa, laskien haudalle komean paperikukkasista tehdyn seppeleen, jonka paperinauhoihin on painettu sanat: »Murheell' ei siis saakaan viettää muistoasi--kiitollisilta painoasiamiehiltä». Useita muitakin seppeleitä lasketaan, muun muassa maaseudun painoasiamiesten puolesta. Muutamassa on sanat: »Kiitos hyvästä vartiosta», toisessa: »Muistosi elää». Kaiken tämän näkee ja kuulee hän, voimatta mitään virkkaa. Sanomalehdet julkaisevat hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan erityisiä lisälehtiä, jotka ilmestyvät jo ennen kuin saattoväki on hajonnut haudalta. Yleisö, se on painoasiamiehet, ostavat niitä tukuttain. Se harmittaa häntä niin, että hän kääntyy kirstussaan--ja herää. 1899. LEHDET. Ne koettavat, kylmät ja tuulet, tehdä voitavansa lehtiä lakastuttaakseen ja puista maahan karistaakseen. Kaiken kesää ne niitä ahdistavat, öillä kylmä kouristaa, päivällä tuuli tuivertaa. Ei saa lehti lepoa, ei saa hentoinen hetkenkään rauhaa. Niin pian kuin voimansa hiukankaan väsähtyvät, niin pian kuin tarmonsa tuokioksikaan pettää, irti heidät raastetaan, maahan sirotetaan. Lopuksi lehti uupuu, kalpenee, kellastuu. Silloin on aika syysmyrskyn tulla, tuon suuren telottajan, joka laumoittain lehdiltä kauloja katkoo. Sitä haaskauksen riemua, sitä nujerruksen nautintoa! Pilvenä pakenee turvatonten parvi, kinoksittain makaa kuolleita ja kidutettuja maassa. Paljaina seisovat puut, raunioina on lehtoinen rinne. Ja pian tulee lumi ja hautaa kaikki alleen. Ei näy enää ainoatakaan lehteä, ei puussa, ei maassa. On niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan olemassa. Ja voittaja luulee ne ainiaaksi hävittäneensä. Valtoineen raivoo viima kenenkään estämättä, kenenkään häntä kulussaan häiritsemättä. Viikot vierivät, kuukaudet kuluvat. Jo puhkee taas lehti, jo herää uuteen elämään kuolemaan tuomittu. Lehto tuoksuu niinkuin ennen, puut vihertävät vanhassa puvussaan. Ne eivät ole väriään vaihtaneet, eivät muotoaan muuttaneet. Ne eivät ole vähenneet, niitä on yhtä paljon, on enemmänkin kuin oli ennen. Kylmät ja tuulet eivät ole mitään voineet, kaikkivaltiaat eivät ole mitään mahtaneet. Vaikka lakastuivatkin lehdet, eivät lakanneet, vaikka kuihtuivatkin, eivät kuolleet. 1899. UUSI JUHANNUS. On taas valon juhla juhannus, on vuoden ihanin aika, on luonnon juhla ja juhla kansan--luonnon kansan. Kokot pitäisi sytyttää, aika olisi panna ilotulet palamaan, aika laulut virittää ja piireihin käydä. Mutta ei tunnu juhla juhlalle tänään, ei tee mieli ilotulia tehdä, jäykkä on jalka karkeloihin käydäksemme. Sillä kulona kellertivät eilen vielä vainiot, ja yhä vinkuu sama viima, joka talven ja kaiken kevättä meitä hartioista pudisti. Kylmä vesi lainehtii luhtien päällä ja tulvan alla ovat saaret, joihin ennen sousimme juhannusyötä viettämään. Kato uhkaa, halla vaanii, pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan ilmassa. Mutta ihme kyllä ei mieleni kuitenkaan ole musta, ei päiväni pilvessä, eikä saa suru valtaansa sydäntäni. Sillä vielä on kukkuloita, jotka eivät ole veden alla, vielä on tulia, jotka mäeltä toiselle tuikkavat, ja vielä on kansalla karkelokenttänsä, joilla se piirihin käy. Maani luulin menettäneeni--ja nyt vasta sen löysin. Kansani luulin kadottaneeni--ja nyt vasta sen sain. Toivon tulien luulin sammuneen--ja nyt vasta ne syttyivätkin. Et tarvitse enää tulta toisilta lainata, omassa povessasi se alati palaa, et sitä enää vain juhlina viritä, arkenakin se nyt ainaisena liekkinä tuhansissa rinnoissa leimuaa. Uusi innostus on sen öljy ja uusi luottamus on sen sydän ja säiliö, josta valoaine vuotaa, on uudistunut rakkautesi kansaan ja verestynyt voimasi sen eteen uhrautumaan. Kouluhuoneeksi on muuttunut tanssitupa, aatteiden esityspaikaksi entinen karkelokenttä. Etkä kysy enää, mitä maaltasi _saat_, kysyt sitä, mitä voit hänelle _antaa_. Et mieti sitä, miten elolaarisi täyttäisit, vaan sitä, miten sen sisällön tarvitseville parhaiten sirotetuksi saisit. Et satoa ajattele etkä elon korjuuta, ajattelet kylvöä ja uusia oraita. Uusi on juhannus ja uudet ovat juhannustulet. Valon juhla oli juhannuksesi ennen--nyt on se juhla valistuksen! Siksipä ei, vaikka kato uhkaa, halla vaanii ja pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan ilmassa, ole mieleni musta, ei päiväni pilvessä eikä saa suru valtaansa sydäntäni. 23.6.99. PIENET JA SUURET. Kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat ja että ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä johtavat, ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat? * * * * * Taivas on tyven ja sininen ja meren pinta sileä. Maininki vain silloin tällöin loiskahtelee kaukaisia kareja vastaan kuin unissaan huoahdellen, sillä meri ei koskaan nuku eikä koskaan rauhoitu. Loivan kallioniemen liepeitä nuoleskellen virtailee hiljainen merivuo ulapalta tullen ja ulapalle mennen. Tänään kulkee se tänne, eilen kulki tuonne, ei kukaan tiedä, mikä on sen määrä ja mikä sen tarkoitus. Mutta meriheinäin metsä huojuu aina ja ilmojen latvat taipuvat aina tottelevaisina sen mukaan. Pohja kuumottaa totisen ruskeana läpi vihreän veden ja uhkaavana uppoo jyrkkäyksen rinne salaperäiseen syvyyteen. Ihan pinnalla, niin että viri tyynessä vedessä käy, uida lirittää pikkukalain lauma vastavirtaan pitkin jyrkkäyksen rajaa, yli synkän pohjan ja yli limojen latvain. Päättömän pitkänä nauhana näkyvät ne mereltä tullen ja merelle mennen kulkevan ohi niemien, ylitse karien ja pitkin rannikkoa, jonka poukamissa pistäytyvät ja jonka kiviä kiertävät. Mistä tulevat ne ja minne menevät? Ei näytä heillä olevan johtoa mitään, ei tietoa siitä, mitä maalia kohti kulkevat--ei johtona muuta kuin tieto toisistaan, ei maalina muuta kuin vastavirta. Ei hetkeksikään eroa yksi satain tuhansien parvesta, ei hetkeksikään muuta jono suuntaansa, joka on niin varma, kuin ei se koskaan olisi muuanne päin vienyt. Se on kuin satain tuhanten pienoisten yksimielisyydestä syntynyt yksi ainoa jättiläisolento, joka meret kietoo ja sen niemet ja saaret syleilyynsä sulkee. Mutta vanavedessä tämän meren jättiläisen vaanivat meren pedot, hauet, ahvenet ja muut ahnaat. Suomukset kiillellen kullalle ja kuparille niinkuin sotatamineet ja evät punaiselle paistaen niinkuin sotaliput ja selässä ruotaiset keihäät ja suussa terävät hampaat ne vartovat kivien koloissa ja limakoiden kätköissä kuin ryöväriritarit linnoissaan ja hyökkäävät sieltä, silmät tuikeina päässä ja suut selällään, ohikulkevain kimppuun. Heitä sanotaan merien kuninkaiksi ja rantojen ruhtinaiksi, ja he luulevat itsekin niitä olevansa. Ja nuo pienet tuossa, ne ovat heidän alamaisiaan, joista he elävät, nielevät niitä, minkä kiireelle kerkiävät. Mutta mitä välittää satain tuhanten parvi siitä, mitä heitä muutamat hauet ja ahvenet hävittää! Tuskin huomaa se heidän läsnäoloaan, tuskin välittää se heidän tieltään väistää. Ei heidän rintamansa hyökkäyksistä murru, ei kulkunsa siitä häiriinny. Joku yksityinen hyppää syrjään, ponnahtaa ilmaan ja koettaa paeta, mutta suuri lauma jatkaa matkaansa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eivät ne asetu vastarintaan, eivät pakene, eivät edes kiirehdi kulkuaan. Merivirta se vain määrää heidän nopeutensa ja heidän matkansa suunnan eivätkä hauet ja ahvenet. Ja näiden suurten täytyy seurata noita pieniä, meren kuninkaiden täytyy aina uida alamaistensa vanavedessä.--elääksensä. Pienet kalat pitävät aina oman suuntansa, suuret saavat mennä, minne heitä viedään. Pienet kalat ovat kansoja, suuret ovat heidän sortajiaan. Mutta kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat ja että ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä johtavat, ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat? 1899. VANHA UKKO PUHUU. Kuunneltuaan aikansa poikainsa puheita puolihämärässä pirtissä kohensihe talon vanha isäntä kumaraisesta asennostaan pöydänpäälasin alla, laski raskaasti ison kämmenensä pöydän laidalle ja virkkoi: Ja ne ovat olevinaan miesten puheita nämä, nuorten rotevain miesten, joilla on selkää kuin sudella ja hartioita kuin härällä ja kämmeniä kuin karhulla! Vai Amerikkaan! Vai Atlantin taa! Vai ei nyt enää siedä Suomessa elää! Vai ei täällä enää miehet tarkene! Ja oikein isolla joukolla! Oikein miehissä lähdetään pakoretkelle ja jätetään naiset ja lapset ja vanhukset vihollisen jalkoihin... Onhan ne urhokkaita poikia, oikein sankarien alkuja nämä minun poikani ... nyt sen kuulette vieraatkin! Sitä olen odottanutkin, ilopäivää omistani, ja nyt sen näen! Uhkaa pakenevat, peloitusta jo pötkivät tiehensä, aikovat vain antaa maansa ja mantunsa ennenkuin niitä edes tullaan ottamaankaan! Mistä ovat saaneet miehet tuon rohkeuden rintaansa? Eivät sitä ole ainakaan esi-isiltään oppineet. Entäpä olisi ennen vanhaan esi-isäin aikana tehty niinkuin nyt tehdään? Jätetty tilat ja talot, kohta kun kuultiin, tai kohta kun luultiinkin, että nyt se tulee--tämmöinenköhän olisi nyt tässäkin talo, jos niin tehtiin? Ja vaikkapa tulisikin niinkuin uhkaa ja tekisikin sen, mitä aikoo--mikä mies se on, joka pötkii käpälämäkeen juuri silloin, kun häntä enimmän tarvitaan? Se on raukka mies--yhdellä sanalla sanoen. Niinkö, että paettiinhan ennenkin? Lienee paettu, mutta vasta viime tingassa, ja kun paettiin, niin paettiin omiin metsiin eikä merten taa. Vieraille maille lähdettiin vasta, kun väkisin vietiin. Ja aina lähdettiin sillä mielellä, että kerran takaisin tullaan. Ja niin tultiinkin! Eikä ollut kysymys vain viisistä vuosista, kymmenistä oli-- ja sittenkin tultiin! Mutta näillä pojilla ei ole aikomustakaan takaisin tulla. Aina tulee kotiinsa koira väkisin viety, ei tule konsa, joka omiksi iloikseen juoksuun lähtee. Rahaako lähetätte? Ei täällä rahojanne tarvita, vaan teitä itseänne ja käsivarsianne. Ei raha kaikkea rakenna, vaikka niin sanotaan. Ei ole rahalla tätäkään taloa raadettu, nämä kädet ne soita perkkasi ja korpia kaasi ja kivikoita kuokki. Ja kenellekä rahanne lähetätte, jos kaikki lähtevät? Eihän kaikki? Mutta miksei yksi yhtä hyvin kuin toinenkin? Lähdetään joka mies ja lyödään talo tuleen! Vai pitäisikö minun jäädä marssimaan teidän kaikkien puolestanne? Olenhan tuota kyllä tähänkin asti marssinut teidän puolestanne, vakoa astunut, kuokan ja lapion kanssa äkseerannut... Mutta luulin toki silloin poikalauman perässäni tulevan... Vai että ryssää pakoon? Ei kannata muka muutenkaan Suomeen jäädä, hallan pesään, vähävaraiseen, palkat ovat muualla paremmat, otatte mistä saatte ... jos ette te ota, ottavat muut. Olisi kai tässä ollut lähdön aihetta ennenkin. Tyhmää minua ja tyhmiä esi-isiäni, kun emme karanneet Suomesta joka kerta, kun halla pani ja pakkaset kouristivat eikä työpaikoista ollut tietoakaan! Ei ollut siihen aikaan valtion töitä eikä tehtaiden töitä, ei metsänostajia eikä meijereitä, ei turvaa ruunun eikä kunnan kassoista. Elettiin, mikä voitiin, ja kun ei voitu, niin kuoltiin--kuoltiin kunnialla, kaaduttiin tappotantereella, mutta pakoon ei lähdetty... Taisi olla tyhmästi tehty, taisi olla omaa typeryyttämme, että parempia aikoja aina _kotiin_ odotettiin, eikä osattu lähteä niitä ympäri maailmaa hamuamaan. Pettua purtiin ... lieneekö kaali pahempaa purtavata, ja lieneekö limppu sekaleipää sitkeämpää--en tiedä. Mutta sen tiedän, että suomalainen voi, mitä tahtoo, kun vain hammasta purren sen tekee eikä ruikuta. Purressa silmä tuikenee ja sisu sydäntyy. Vieras leipä vihan kasvattaa, katkeruudeksi on kyläinen kannikka. Ei osaa oikeuttaan arvata, joka ei ole vääryyttä kärsinyt. Ei ole teissä oman hampaanne purijoita! Velttoleukaisia, laimeasilmäisiä olette! Toisenlaisia miehiä tämän talon hoitoon tarvitaan. Lähtekää vain, hyvin joudatte! Mutta sen sanon, ettette saa penniäkään matkarahaksi, eikä teidän tarvitse penniäkään tänne lähettää. Eikä ole tarvis kuoltuani tulla perinnönkään jaolle. Otan tuon torppari Matin taloni hoitajaksi! Ukko lopetti, nousi ylös ja meni porstuanpohjakamariinsa levolle. Pojat eivät mitään virkkaneet, istuivat hetken aikaa kumarassa, kyynärpäät polvia vasten, ja poistuivat yksitellen tuvasta. Aikansa pihamaalla seisoskeltuaan ja järvelle päin tuijotettuaan vetäytyivät he sitten mietteissään kukin aittaansa maata. Huomenna varhain olivat nuoret miehet taas tavallisissa askareissaan, mikä vaolla, mikä ojalla, mikä niityllä--eikä kukaan heistä enää puhunut Amerikkaan lähdöstä. 1899. VALTIOLLINEN ITSEMURHA. Kirkkovenhe oli juuri lähtemässä Kuopion kaupungin rannasta, kun näin siihen astuvan miehen, jota en olisi luullut näillä tienoin enkä ainakaan tässä ympäristössä tapaavani. Odottamaton tulija oli valtioneuvos Tengman, erään suurimman keskusvirastomme päälliköitä ja tunnettu sekä suomenkieltä täysin taitamattomaksi että myöskin pinttyneeksi ruotsinmieliseksi. Semmoiset korkeat herrat eivät juuri kernaasti suuntaa kesäistä kulkuaan Savon vesille, vaan viettävät virkalomansa joko jossakin koti- tai ulkomaan kylpylaitoksessa tai saaristohuvilassaan. Asuessani alkukesästä Helsingin saaristossa olinkin usein tavannut hänet pienessä saaristolaivassa, matkalla virastoonsa. Mitä hän nyt täällä teki, savolaisessa kirkkovenheessä, joka oli matkalla kaukaiseen, selkien takaiseen kylään, sitä en voinut käsittää... Hän istuutui laudalle lähelle kokkatuhtoa, ja minä istuin erään nuoren ylioppilaan kanssa, jonka isä oli venheen perämies ja sen omistaja, perätuhdolle soutamaan. --Mitä ihmettä se tuo valtioneuvos täällä tekee? Minnekä se on menossa? kysyin, kun olimme lähteneet liikkeelle. --Sehän asuu meillä, selitti airotoverini. --Kuinka hän on sinne joutunut? Mitä hän siellä--? --Minä kun olin viime lukukaudella hänen lapsillaan kotiopettajana... --Onko hän tullut kalastamaan? Ukko kuuluu olevan uuttera onkimies. --Eipä juuri joudata itseään ongelle. Äijä on ahkerassa työssä aamusta iltaan: me opettelemme--suomenkieltä, kuiskasi nuori mies korvaani. --Suomenkieltä? huudahdin minä, mutta hän nykäisi minua kyynärpäällään ja virkkoi: --Et vain saa olla siitä mitään tietävinäsi, se on suuri salaisuus. Valtioneuvos Tengman suomenkieltä oppimassa! Katsahdin ehdottomasti taakseni, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiänikään, sillä siinä istui tuo vanha viikinki suomalaisessa Kallavettä kyntävässä nelilaidassa ja otti eukoilta tuntia suomenkielessä. Huonosti se kävi, mutta tahto oli nähtävästi hyvä. Monet kerrat sanojaan toistellen ja vaihdellen koettivat emännät saada vanhaa herraa ymmärtämään. --Mike teme? kysyi valtioneuvos. --Se on hankavihta. --Hangavitta ... mike teme nimi? --Sitä sanotaan meidän puolessa leiliksi. --Mite sano? Polessa? --Sitä sanotaan leiliksi täällä Savon puolessa ... piimäleiliksi... --Jahah--pimeläliksi--pimeläliksi-- Valtioneuvos oli niitä, jotka olivat saaneet vapautuksen suomenkielen käyttämisestä, ja näkyi kyllä, että hän hyvin sen tarvitsi--vaikkakin hän aikoinaan, 1830-luvulla, oli ollut yksi niitä innostuneita ylioppilaita, jotka olivat luvanneet toisilleen suorittaa vapaaehtoisen tutkinnon suomenkielessä--luvanneet, mutta unohtaneet. --Mutta mikä siihen nyt on mennyt? kysyin toveriltani. --Julistus, kuiskasi hän. Ja hän kertoi minulle, hiljalleen soutaessamme ja valtioneuvoksen yhä jatkaessa harjoituksiaan, että ukko eräänä julistuksen jälkeisenä päivänä, kun oli puhuttu niin paljon virkamiesten velvollisuuksista kansaa kohtaan, uhrauksista, puolueriitojen lakkaamisesta, yht'äkkiä oli sanonut illallispöydässä: »--Se on saatettava pois päiväjärjestyksestä ... ei ole muuta keinoa ... meidän täytyy oppia suomenkieltä.» »--Mutta eihän pappa enää voi ruveta sitä oppimaan», sanoi siihen eräs hänen pojistaan. »--Minäkö, miksen?» »--Pappa on jo liian vanha.» »--Vai niin, vai minä liian vanha? Vai niinkö luulet?» kivahti ukko ja virkkoi sitten minulle: »--Huomenna alamme lukea, olkaa hyvä ja tehkää suunnitelma!» --Ja jo seuraavana päivänä sitä alettiin ja luettiin koko lukukausi kaksi tuntia päivässä, kello kuudesta kahdeksaan aamulla, sillä muulloin ei hänellä ollut aikaa. »--Vai liian vanha?» toisteli hän tuon tuostakin.--»Kyllä minä näytän niille keltanokille, viikinkipenikoille!»--haukuskeli hän minulle tuon tuostakin poikiaan. »--No, sen minä nyt kyllä huomaan, etten enää voi oppia itse tätä kieltä käyttämään, mutta sen minä, saakeli soikoon, näytän, että ainakin voin ilman kielenkääntäjän apua saada selkoa asiakirjoista.» --Ja uutta vauhtia sai hän, kun hänelle niissä pidoissa, jotka pidettiin suuren lähetystön jäsenille, oli tapahtunut se häpeä, ettei hän kyennyt eräälle ulkomaalaiselle tuttavalleen tekemään selkoa puheesta, jonka eräs sarkatakkinen savolainen talonpoika oli pitänyt. Seuraavana päivänä määräsi hän, että pöytäkielenä hänen talossaan oli oleva suomi. --Mutta ukkohan on muuttunut fennoksi? sanoin. --Samaahan minäkin hänelle välistä leikilläni, mutta silloin suuttui äijä:--»Älä sinä silti luule, että minä olen fenno, jos opettelen suomea sen verran, että voin muuttaa kielen virastossani niitä varten, joilla on oikeus saada asiansa sillä kielellä ajetuksi ... siinä on suuri ero...--» »--Mutta eiväthän fennotkaan muuta vaadi?»--»Vai eivät? Vaativathan! Vaativathan!»--huusi hän ja alkoi luetella kaikkia, mitä fennot vaativat ja mitä pahaa ovat tehneet ja tekevät vieläkin...-- »Kaikkea sitä ne vaativat ja huutavat ja pitävät melua ... mutta niiltä on siivet leikattava, ja juuri sillä tavalla ne leikataan, että _me_, me ruotsinmieliset, me maan intelligenssi, opimme suomea ja otamme heiltä sen ainoan olemisen ehdon, mikä heillä on, ja heidän valtansa ja vaikutuksensa, joka on aina ollut pahaksi. Mitä heistä silloin on jäljellä, kun me kaikki taidamme suomea. Ei mitään! Tyhjä tynnyri ja reikä pohjassa!» Me nauroimme, että selät hytkyi. Ukko huomasi sen ja huusi kokasta: --Mite hauska se ole, jota sielä peräss'? --Täällä vain kaskuja kerrotaan, herra valtioneuvos, vastasi toverini. --Eikö olisi ehkä syytä ilmaista itseäni? kysyin. --Annetaan ehkä olla, niin saa ukko olla siinä luulossa, ettei kukaan tiedä hänen kieliopinnoistaan. --Mutta miksi hän niitä tahtoo salassa pitää? --Tahtoo kai hämmästyttää maailmaa ... lyödä kielitaidollaan alas kuin salamana kirkkaalta taivaalta .. vähän ennen ensi valtiopäiviä... Minä jäin venheestä ensimmäiseen valkamaan ja venhe jatkoi valtioneuvoksen kanssa matkaansa. * * * * * Syksyllä tapasin ylioppilaan Helsingissä ja kohta tulivat puheeksi valtioneuvos Tengmanin kieliopinnot. --Oppiko se? kysyin. --Mikäs siinä! Jo se aika hyvin!--Voin kertoa sinulle tuoreena uutisena--kunhan et vain vielä pane lehtiin--että ensi vuoden alusta ruvetaan antamaan alkuperäisiä suomenkielisiä asiakirjoja ukon virastosta. Mutta virkatoverit olivat olleet vimmoissaan. Siellä oli tiukkaan oteltu. Mutta ukko oli sanonut, että kun hän kerran voi siitä suoriutua, niin täytyy heidänkin. Ei se suomenkieli muka ole mikään niin vaikea ja monimutkainen kieli kuin miksi fennomaanit sitä itserakkaudessaan kehuvat. Yhdellä kesälomalla sen salaisuuksien perille voi päästä.--Virkatoverit yhä murisivat, mutta ukko sanoi, että se olen _minä_, joka määrään. Eikähän siinä mikä auttanut. Mutta kun kanslian päällikkö astui ulos istuntohuoneesta, mutisi hän: »Ukko on höperö! Vanha taattu ruotsinmielinen ... mennä luopumaan oikeuksistaan ilman mitään pakottavaa syytä ... ruveta oppimaan suomenkieltä _vapaaehtoisesti_--se on valtiollinen itsemurha! Se on vanhuuden heikkoutta--täysissä hengen voimissa ollessaan hän ei olisi sitä koskaan tehnyt!» 1899. ELUKOITA LAITUMELLA. Tyytymättömästi möyrien kulki kartanon karja talon suurilla takamailla. Oli puute ruuasta ja ikävä parempia laitumia. Hakamaat, kesannot ja läheiset lehdot olivat jo niin paljaiksi jyrsityt, ettei siellä enää ollut mitään ottamista. Sentähden täytyi karjan turvautua takamaihin. Siellä oli kasketuilla ahoilla, lampien rannoilla, soiden laidoilla ja purojen varsilla vähän enemmän ruokaa. Mutta matka oli sinne pitkä ja tuli joka päivä yhä pitemmäksi sitä mukaa kuin karja syödä ehti, niin että minkä lehmät syödessään lihoivat, sen ne kotiin kulkiessaan laihtuivat. Ja syksymmällä alkoi ruoka kokonaan loppua. Siitä syystä oli kartanon karja oloonsa tuiki tyytymätön ja pitihe pahalla tuulella. Se nurisi ja napisi, ja sitä täytyi miesten asevoimalla estää aituuksiin murtaumasta. Varsinkin oli karjassa kaksi tyytymätöntä: toinen iso härkä ja toinen kellokas, jotka aina edellä kulkivat. --On se hävytöntä, ettei suuri kartano pidä parempaa huolta karjastaan, möyrysi härkä. --Ladot täynnä apilasta, pielekset pullollaan luhtaheinää, säesteli kellokas. He seisoivat niittyaidan takana, jonka sisällä toiset niittivät, toiset kokosivat latoihin tuoksuvia luokoja. --Jos ei tuo karja olisi niin tyhmää ja pelkurimaista, kyllä tietäisin, mitä tekisimme, virkkoi kellokas? --Mitä tekisimme? --Vähän ne nuo veräjät ja veräjäin vartijat edessämme kestäisivät, jos yksissä voimin rynnistäisimme. Yhdestä paikasta kun karkoittaisivat, me toiseen karkaisimme, yhdestä paikasta kun aitaa kohottaisivat, me toisesta kaataisimme. Mutta ei ole rohkeutta mullikkain rinnoissa. Kun kuka keppiä ojentaa, hännät suorina pakenevat. Ja murinaan se jäi, ei uskaltanut karja kapinaan nousta, ja yhä sai se elämisensä aitain ulkopuolelta etsiä. Eräänä päivänä oli karja loittoutunut tavallista edemmä erämaahan, kun härkä ja kellokas, jotka aina edellä kulkivat, suolta mäelle noustessaan yht'äkkiä kohtasivat aidan. Hetken aikaa aitovartta noudatettuaan he tulivat tarkasti teljetylle veräjälle. --Mikäs aituus tämä on? kysyi härkä veräjäpuiden läpi katsellen. --Näyttää olevan kuin niittyaituus, on heinää kuinka paljon tahansa, vastasi kellokas. --Eikös sieltä kuulu kellon kalkatusta? Härkä ja kellokas kuuntelivat silmää räpäyttämättä ja korvaa liikauttamatta ja tulivat pian vakuutetuiksi siitä, että aidan takana oli lehmiä. --Töyttäämmekö veräjän kumoon? kysyi härkä. --Älähän ... se voi olla kartanon aituus ... katsotaanhan ensin. Ja he lähtivät ottamaan selkoa siitä, mikä aituus se oli ja eikö aidassa ehkä olisi jotakin aukinaista veräjää, sillä härillä ja lehmillä on synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan-- erämaassakin. Pian tulivat he nurkkaukseen, jossa aita kääntyi. Siinä näkyi vasta tehty niitty ja niityn reunassa oli lato ja aidattu pieles. Kaksi lehmää, pientä mutta lihavaa, käyskenteli niityllä ävärtä syöden. --Kenenkä niitty se on? kysyi kellokas. --Meidän on niitty, vastasivat lehmät. --Mistäs sinne pääsee? kysyi härkä. --Ei tänne mistään pääse. --Mistäs te olette päässeet? --Me olemme täällä aina olevia. --Kenen lehmiä te olette? --Tuon mökin. Siellä oli todellakin vähän ylempänä mäen rinteellä mökki. --Tottahan sinne täytynee _jostakin_ päästä, arveli kellokas ja lähti aituusta kiertämään. Härkä kulki möyryten perässä, ja muu karja tuntui jo nousevan notkosta. He tulivat aholle, ahon laidassa oli mökki, ja mökin ympärillä oli peltoja ylempänä ja alempana niittyjä. Pelloilla oli viljasta osa vielä leikkaamatta, toinen puoli oli jo kuhilaalla. Oli ruista, oli ohraa, oli potattimaata ja nauristakin. Se tuoksui niin makeasti sieraimiin. Mutta kaikista makeimmin lemusivat mökin pihalle levitetyt ja aidoille ja portaille heitetyt kerput ja keruutöryt. Olisipa siellä ottamista! Olisipa siellä, millä vatsansa täyttäisi! Jopa siinä käskisi päivänpaisteisella pihamaalla märehtien loikoa!-- Vesi valui pitkänä kinana kellokkaan suusta, ja härkä nuoli ahnaasti sieraimiaan. Mutta portti pihamaahan oli suljettu ja kaikki veräjät tarkoin teljetty, ihan kuin heidän uhallaan, vaikkei ihmisiä näkynyt. He seisoivat pihaportin takana ja miettivät. Kellokas koetteli nostaa säppiä sarvellaan, mutta se ei noussut. Härkä nosti kaulaansa aidan selälle, mutta aita oli liian korkea yli hypätä. --Mutta tämähän on meidän kartanon mökki, päätti yht'äkkiä kellokas. --Mistä sinä sen tiedät? --Oletko koskaan kuullut muiden mökeistä puhuttavan? Kaikki mökit maailmassa ovat meidän kartanon mökkejä. Härältä pääsi ilon mölähdys, ja hän muisti jotakin. --Syötiinhän viime kevännäkin erään mökin viljat, eikä siitä meille mitään tullut. Pidimme hyvänämme! Mökkien aituukset saa kyllä syödä, kunhan ei kartanon omiin aituuksiin koske. --Joko rynnistän? kysyi härkä. Joko heitän portin pääni yli? --Älähän vielä. Lähdemme vielä hakemaan, olisiko missä mukavampaa paikkaa,--sillä härillä ja lehmillä on, niinkuin jo sanoin, synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan. He lähtivät kiertämään, mutta eivät löytäneet mistään mukavampaa paikkaa: ei auki unohtunutta veräjää eikä matalampaa aitaa. Kaikki oli yhtä korkeaa ja yhtä tukevaa pisteaitaa, seipäät paksuista katajista ja vitsakset sitkeistä näreistä, ja he tulivat takaisin samaan nurkkaukseen, missä