The Project Gutenberg EBook of Köyhää kansaa; Salakari, by Minna Canth

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Köyhää kansaa; Salakari

Author: Minna Canth

Release Date: November 8, 2004 [EBook #13976]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI ***




Produced by Tapio Riikonen





KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI

Kirj.

Minna Canth


Otava, Helsinki, 1917.






KÖYHÄÄ KANSAA




I.


Anni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi
vaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi.
Koetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä
hiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi
itseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki
turhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja
huohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän
pätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja
sammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari
kyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä
karvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen
hän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta
mitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan.

Yö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui
kolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat
roikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut
nousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä
pitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut
oikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut.

Mies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka
lapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti
samassa vähän silmiään.

»Mikä sitä vaivaa?» hän kysyi.

»Eikö liene kipeä.»

Vastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta
vetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen
peite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle,
Petun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni
ennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja
jätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli
Hellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja
teki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli
menehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen
syliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas.
Katseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen
vähän tyyntymään.

»Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?» sanoi hän.

»En tiedä», vastasi äiti väsyneesti, »lieneekö noista rohdoistakaan
apua».

»Olishan koettaa, yhtäkaikki.»

»Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat
oikeita kunnollisia.»

»Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.»

Vaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun
ja runsaita kyyneliä valui alas poskille.

»Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo
aamusta käymään tohtorin luona.»

»Tee tuo», vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun,
joka oli lapsen ympärillä.

Hellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat
märkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella.

Sitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä
entisten porojen päälle.

»Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia», sanoi hän miehelle,
joka oli pukenut päälleen.

Mies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun.

»Ettäkö on paljasta vettä?» sanoi vaimo, joka huomasi katseen. »Ei
niinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.»

Hellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään
valkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean
näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki,
toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli
niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin
viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta
hiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään
ja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään
viedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta
mihinkään ilman häntä.

Kahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua
tuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän
heräisi.

Sillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli
sitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi
sängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi.
Itselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän
kaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja
teki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin
tyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja
vasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan
haukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota
pikaa suussa.

Mies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi
hänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi.
Mistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin
oli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi
omistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä
oli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin
huolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta
hän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka
oli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka
ihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen;
mutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo
poloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan
koetti eikä sittenkään onnistunut.

Petu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia,
vaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen
kolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä
oli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä
tottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan
sanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti
syrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin.

Äiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran
kahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään
kummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa.
Mutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi
jäähtyi.

Äiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan
päälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta
vaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama
vanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin.
Napit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni,
eikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi
esiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis
välitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen
katseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan
lahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen
hyvin viihtyivät.

Heti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat
tahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui.

»Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä», hän sanoi.
»Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin
olen huoneen siivonnut.»

Pojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja
läksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle.

Äiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni
nukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun
Anni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: »hss-s,
hss-s, aa-a, aa-a», ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat
viipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä
kummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään.

»Missä sinun poikasi ovat?» huusi hän, hyvää huomenta sanomatta.

»Pihalla, kuinka niin?»

»Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri
uunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan
syrjästä leikannut.»

Hän taukosi hengästyneenä.

»Herra siunaa!» sanoi äiti ja löi kätensä yhteen.

»Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa», pitkitti Tiina Katri. »En
minä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko
leivän.»

»Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.»

He menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti
kohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven
käyvän.

»Tuletkos sieltä», hän ärjäsi. »Ja heti paikalla!»

Pojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen
toivo. Kädet olivat seljän takana.

»Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.»

Petu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät.

»Kyllä minä sinun opetan», uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan
taakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt.

»Entä Ville? Minnekä se on mennyt?»

Petu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin.
Tähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään.

»Ville!» huusi äiti.

Vastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään,
eroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli
hänen luokseen.

»Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.»

Villellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi.
Kädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa.

»Tuossa se nyt on», sanoi Tiina Katri.

Äiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille.

»Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti
kysyy, sano lapseni. Petuko antoi?»

»Petu, yhyy.»

»Mihinkäs Petu pani lopun?»

»Tuonne, yhyy.»

Hän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin
itkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen.

Korvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta
kaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen
silmäyksen.

»Olkoon», hän sanoi, »ehken tuosta sen köyhemmäksi tule».

Vihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään.

»Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen», puhui
Mari hänen jälkeensä.

»Milloinkahan se päivä valkenee», mutisi Tiina Katri astuessaan
liiterin ovesta pihalle.

Mari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä
käynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut.
Vaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa
puutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka
hän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään.

Hän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui
Villen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan.

»Oletkos hiljaa», sanoi äiti ja vei häntä sisään.

Petu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena.
Näki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti
tuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka
poika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin
kurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti
hänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski
vitsalla paljaasen ihoon.

»Elkää, hyvä äiti, elkää», ennätti Hellu rukoilla.

Mutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin
käsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku
Anni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut
omaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan
päätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen.

Äiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa.
Äidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka
rauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen
raukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia
pyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos
hän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa?

Happamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle.
Uudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle.

»Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin
minä sinut vaivaiseksi pieksän.»

Petu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät
suurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna,
vai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi.

Äiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle
käteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri
suurella mielihalulla.

»Tämä on niin makeata, äiti», hän sanoi.

Siitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut.
Kerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä
perunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt
maistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan
loput kaappiin isää varten.

Jalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan.
Ovi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille
sävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa.

»Hyvää huomenta!» lausui Heikura.

»Jumal' antakoon», vastasi Mari.

»Eikös Holpainen olekaan kotona?»

»Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.»

Heikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan
kuluttua hän taas alkoi:

»Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi
päästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa,
enkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.»

»Ettehän te ole, kyllä sen tiedän», kuului Marin hiljainen vastaus.

»Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee
teidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.»

»Kun pääsisi edes kesään», huokaili Mari.

»Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime
kuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin
totuus.»

»Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi
raukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.»

Hellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua.
Kasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta
pojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet
murheesta mitään.

Heikura vetäisi muutamia savuja.

»Kyllähän se ikävää on», hän taas puhui, »mutta minkä sille voi.
Niinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.»

Mari itki.

»Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?»

»EL»

»Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus
pääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.»

»Huolesta mies parka on vallan tympistynyt, eikä hän tosin alkuaankaan
ole noita rohkealuontoisia.»

»Niin, en minä häntä moittia tahdo; tiedän hyvin, että köyhän on työläs
elää parempinakin aikoina, saatikka sitten tämmöisinä.»

»Jos ottaisitte isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä
peitteen alla, viime kuun hyyristä. Pitäisi niiden toki olla kymmenen
markan arvosta.»

Heikura poltteli piippuaan ja silmäsi sänkyä.

»Kun tuumaan vaimoni kanssa. Kyllähän minä ennemmin olisin rahaa
tahtonut; mutta koska se tuntuu teillä kovin ahtaalla olevan, niin
täytyisi kai tyytyä noihinkin.»

Hän läksi omalle puolelleen; mutta hetken päästä hän tuli takaisin
toisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet
ja vanhan matrassin tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi; koko huone
tyhjää kolisi. Ei ollut puukaluja muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt.
Pojat muuttivat uunin luota entiselle sängyn sijalle; he olivat saaneet
uuden ja avaramman leikkipaikan.

Mari vetäisi luudalla hämähäkin verkkoja seinästä, korjasi kenkärajat,
joita sängyn alla oli säilytetty, nurkkaan ja kuiskasi sitten Hellulle:

»Soudata nyt hyvin lasta, ettei herää; minä käyn kuulemassa, eikö
rouvasyhtiöltä jo alkaisi saada käsitöitä.»

»Viivyttekö kauan?»

»En kuin siunaaman hetken.»

Hellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli
semmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut
oven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi
tasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti
laulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat
jotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin.

Mari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas.
Hänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin
syrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan
mitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut.
Viimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä
käsitti.

Eteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä.

Voimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän
haukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja
lapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan
paremmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei
tahtonut pystyssä pysyä.

Pääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle
kiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena
ollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat
muuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen.
Tarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta
toisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas
kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan
niinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja
koetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän
tiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän
siinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut
hänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten
kuinka kovaa tahansa.

Kuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois.
Ovi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti
jäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli
Helena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka
jälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He
pysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta
ruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja
heitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä
tervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran
kanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut
ennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he
olivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja
tarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin
omasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta
semmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää;
monta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa.
Kuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen,
vai muutenko tuttu vaan.

»Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon», huokaili Mari
itsekseen, »herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin...»

Ei tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä
kuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut.
Nälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät.

Hän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän
auttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo
jalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät...

Vanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo
hyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen
luokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman
lohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan,
ellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller
tavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista.

Kotona hän oli; pienen hellan ääressä seisoi päivällistään laittamassa.
Huone oli siisti ja puhdas; iloinen tyytyväisyys loisti vastaan joka
kulmasta. Kanarialintu sirpatteli häkissään ikkunan luona;
valkoisenkirjava, lihava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi häneen
ystävällisesti, teki hyvän päivän ja kysyi mitä kuului. Mari selitti
hänelle asiansa; kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Niin kertoi kuin
lapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sydämestä sanat tulivat,
sydämeen ne myöskin menivät. Rouva kuunteli häntä osan ottavaisella
hellyydellä, mutta seuraavalla viikolla vasta hän sanoi annettavan
käsitöitä ulos; eikä niitä riittäisi paljoa, ainoastaan markan edestä
viikossa.

»Apuahan sekin on», lausui Mari, »ehkei minulta juuri enempää
tulisikaan nyt, kun Anni on sairaana».

Köyhiä oli karttunut kovin paljon; rouvasyhtiön varat olivat verraten
pienet. Senvuoksi täytyi tehdä rajoituksia ja antaa töitä ainoastaan
niille, jotka pahimmassa hädässä olivat ja joilla oli suurin perhe,
useampia lapsia kotona, mies kuollut taikka sairaana ja niin poispäin.
Piirinaiset kävisivät kaikkein luona tarkastamassa ja antaisivat lipun
niille, joita ensi kädessä tuli auttaa. Rouva lupasi puhua Marin
puolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, että tietäisivät käydä hänen
kotonaan. Kyllä rouva hänen tilansa tunsi, mutta järjestyksen vuoksi
täytyi kuitenkin määräyksiä noudattaa.

Kuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän huoneesta läksi.
Astuessaan portaita alas hän hartaasti rukoili Jumalalta siunausta
kaikille hyville ihmisille, mutta varsinkin hänelle, joka tuossa
yksinkertaisessa vinnikamarissa asui, ja maailman silmiltä
huomaamatonta elämäänsä vietti alttiiksiantavan rakkauden töissä. Ei
hän täällä palkkaansa saisi, mutta haudan tuolla puolen Jumala
totisesti häntä muistaisi; siitä Mari oli aivan varma.

Hän oli tullut valkoisen nurkkarakennuksen kohdalle, jossa oli
jauhonkauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin limppu juohtui mieleen. Jos
antaisivat tuosta puodista velaksi jauhoja, niin saisi hän sen heti
sovitetuksi. Uskaltaisiko mennä koettamaan? Pian hän ne maksaisi
sitten, kun käsitöillä pääsisi ansaitsemaan. Hän rohkaisi mieltään ja
meni sisään. Oli vähän tuttu puotilaisen kanssa, joka oli kaupungin
lapsia, Hanna Pitkänen nimeltä. He olivat istuneet samalla luokalla
kansakoulussa yhden vuoden, ehkä tuo nyt siitäkin syystä häntä
armahtaisi.

Väkeä oli puodissa, Hanna hääri kaupanteossa, Mari seisahtui syrjään
odottamaan. Iloisesti puheli Hanna ostajain kanssa, mittaili, antoi
rahan ja pisti muutamille konvehdin tai sokuripalan kaupanpäällekin.
Kun puoti viimein tyhjeni, pääsi Mari esittämään asiansa.

Turha vaiva; ei tullut mitään. Epäävän vastauksen hän sai.

»Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin», sanoi Hanna, »mutta,
näettekös, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa, kyllä
minä sitten punnitsen ja panen kirjaan.»

»Enhän minä edes oikeinpäin tunne teidän rouvaanne», lausui Mari.

»Semmoinen se on lihavanlainen, kookas ihminen.»

»Ja pääsisiköhän tuon puheille? Ettei tykkäisi pahaa.»

»Eikös mitä. Menette vaan suoraan sisään, portista oikealle ja sitten
ensimmäisestä ovesta.»

Mari läksi. Tuli pihaan; näki rappuset, joita hänen oli nouseminen, ja
oven, ja huoneiden ikkunat. Sydän rupesi lyömään eikä jalat tahtoneet
liikkua eteenpäin. Seisoi hetken seinänvieressä ja koetti tyyntyä.
Sitten pakoitti hän itseään kulkemaan Hannan neuvomaa tietä. Pyyhki
tarkasti jalkojaan havuihin portaiden edessä, astui verkalleen ylös ja
meni sisään. Jonkunmoinen porstua se oli, valkoinen käytävämatto
lattialla. Taas täytyi viivähtää hetken; peloitti niin, että tuskin
uskalsi hengittää. Ja vapisutti kovin. Veri sykki jokainoassa suonessa,
hakkasi kuin tuhansilla vasaroilla. Kuinka hän sanoisi? Sitä hän ei
vielä tullut ajatelleeksikaan. Koetti miettiä, mutta ei saanut mitään
alkua. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Mennä hänen täytyi sisään
yhtäkaikki, kävi sitten kuinka hyvänsä.

Kaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui
lukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa
oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui
päällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras
tavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin
koko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo
lähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan.
Hän rykäisi...

Kuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva,
kookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä
puhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui
likemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä
kantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei
huolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu,
rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla
toinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät.
Varmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui:

»Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa
velaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä
maksaa. Joutuu sitten itse pulaan.»

»Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut
pyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.»

»Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on
niin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä
paitse», rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin,
ikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. »Sitä paitse
minä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin
jauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta
kuin käteistä rahaa vastaan.»

Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja
läksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui
portaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt
arvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni
jo ehkä itki kotona.

Hän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan
eräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta
käsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset
juonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla.
Marin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa
liikkeelle.

»Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian
vaivaloista?» hän kysyi.

»Mitäs kun täytyy», vastasi vaimo. »Eipähän tässä liene armoa, vaikka
katkeaisi tuohon paikkaan.»

»Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.»

»Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina
kerrallaan.»

»Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on
meno?»

»Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.»

»Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua
minunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän
sukkelammin.»

»Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Karttulasta.»

»Elääkö teillä mies?»

»Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää
kalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja
kuivaksi.»

Vaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan.

»Eikö teillä ole apua kunnalta?»

»Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei
mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra
siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä
kesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä
kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata
jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema
tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.»

Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi
sille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa.
Suuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat,
olivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi
heitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas
rauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli.

»Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai
ajavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta
kiinni.»

Sitten hän jatkoi puhettaan Marille:

»Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole
aina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja
neljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta.
Mutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän
talven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään
täkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä
maailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että
olisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.»

»Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?»

»Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä
ollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää
kuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja
toista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.»

»Tässähän se nyt on, piispan asunto.»

Mari laski pojan sylistään maahan.

»Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan», hän sanoi.

»Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.»

»Holpaisia minä olen.»

»Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.»

»Ei kestä.»

He erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän
tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä
katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja
kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut
häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi
heille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi
oikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille
saakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä.

Kaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi
siitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa
hameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat
kenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään
sisään, mutta ei poika malttanut.

»Anni kuolee», hän huusi.

»Herra siunaa!»

Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä
itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia
taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka
vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin
oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin
asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen
sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan
itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää
perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin
haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä
lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin
ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli.
Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön.
Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni
nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia
olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja
painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut
syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois
rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää,
sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei
pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta
outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa,
sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne
hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken
tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi
todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille.

Näin tulivat sanat hänen korviinsa:

    »Tule rakas Jesu tänne,
    Korjaa meitä maasta pois.
    Tule rakas Jesu tänne,
    Ota kaikki taivaasen.»

Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut
sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä,
rauhaan ja lepoon hän uupui...

Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat
telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän
nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa,
ennenkuin hän siitä havahti.

Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa
astui sisään.

»Äiti, äiti!» huusi Hellu.

Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään.

»Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!»

Hän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään.

»Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.»

Viimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa,
siunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne
varmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa
keskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä.
Entä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä
puutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda.

Salaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän
peljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja
hämmentyi vielä enemmän.

»Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja,
taikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin
hirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin
päivänä pantiin pannuun...»

Hän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan
pitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää
muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin
poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan
pahoilla mielin.

Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja
kiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän
pelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa.
Ja hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua.

»Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja
nälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo
tarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta
kuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta
siinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on
hautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on
huonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.»

Rouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän
ja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä.

Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville
seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet
housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni
ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän
vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei
sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti
muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt
parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi.
Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi
kiusoittelemaan:

»Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos.

»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva.

»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.»

Rouva nauroi.

»Lieneehän sinulla sentään nimi?»

»Petu.»

»Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.»

Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää
tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.

Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti
sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen
pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta
ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin
harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois.
Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa
lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin
väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja
poikain silmät hän pesi.

»Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes
laittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.»

Näin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat
keskenään puhuivat heiltä lähdettyään.

»Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin
syytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään.
Vesi el kumminkaan mitään maksa.»

Siihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja
mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa
kokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka
mieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie.

Tuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona
paljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen.

»Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella
kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido
tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.»

Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja
Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa,
vaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä
valveilla.

Pallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni,
toiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten.
Kummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää
nyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin
seisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas
säpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni
uudelleen meni uneen.

Tukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja
eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla.

»Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat
kakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni,
niin olet hiljaa sen hetken.»

Hän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt,
vaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi:

»Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.»

Mutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari
istumaan.

»Herra siunaa, mikä sille tuli?»

Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni
kirkui, Petu tuuditti ja lauloi.

»Teitkö sinä sille mitään?»

»En.»

Ei Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon
omalle puolelleen ja tuli katsomaan.

»Ihan se kuolee», sanoi hän ja otti lapsen Marilta.

Hän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli.
Kaikki turhaan.

»Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi.

»Ei se ota.»

»Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se
osaisi tälle jotain.»

»Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin», vaikeroitsi
Mari mennessään.

Petukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti
suutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi.

»Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä», sanoi Tiina Katri.

Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia
ja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa
asettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun
määrän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli
vähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet
vihdoin talttumaan.

»Mihinkä teidän on sänky joutunut?» kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo
monta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle.

»Isäntä vei hyyrystä.»

»Ooho!»

Tiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että
aamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä
kumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat
ottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt
tuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto
tulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos
suinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän
niukemmin.

»Kyllä se on, tuo köyhän elämä», puhkesi Lopo puheesen, »kyllä se on
sitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä,
valvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun
pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.»

»Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli
mennään», sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. »Sitten
tuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole
moneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.»

»Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee», lausui Tiina Katri, mutta
panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen
tää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen
nääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on
asettanut.»

»Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä», huokasi
Mari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia,
joka hienosti valitti unissaan.

»Siihen koskee, raukkaan», jatkoi hän. »Oisikohan pistoksia, vai mitä?»

»Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää», sanoi Lopo. »Mutta hyvin se
on kipeän näköinen kasvoiltaan.»

»Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla», lausui Mari, kun joku
jalkojaan kopisteli porstuassa.

Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies.

»Kylläpä sinä viivyit», sanoi Mari, »saitko edes lippua?»

Holpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari
aukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan
saanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle.

»Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi.

Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat
vaatekasalle nurkkaan.

»Nythän se rautatien teko alkaa», sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan
piipun ja tupakkakukkaron. »Pane piippuun sinäkin Holpainen.»

»Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan
kiitos», puhui Lopo.

»Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä
palkkaa maksetaan», sanoi Holpainen.

»Noo?»

»Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.»

»Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se
riitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan
puut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän
kuin tavallisesti.»

»Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö
puolta vähemmän», sanoi Tiina Katri.

»Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään
paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun
kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin
kuolema.»

Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa.

»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun.
Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui.

»Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat
sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä
orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon.
Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa
maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna
vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon
viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä
vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.»

»Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?»

»Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo
uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.»

»Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari.

»Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa,
työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan.
Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä,
vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan
työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla
kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin
valtiokaan.»

»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa
siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja»,
tiesi Holpainen kertoa.

»Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä
sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro,
ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla,
minkä voivat, kyllä kosto koituu.»

»Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse
ansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», puhui Tiina Katri.
»Monellakin viis' kuus' lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt
velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi
jo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin
taivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena
eletään.»

»Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä
lasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää», sanoi Lopo.

»Herra siunaa niitä puheita», lausui Mari, viihdytellen lasta, joka
taas oli hereillä hänen sylissään.

»No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?»

»Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.»

Mari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti
saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä.

»Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille», sanoi Tiina Katri.

»Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä
pestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu
kumminkaan.»

Hän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa
käsivarrellaan.

»Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa»,
sanoi hän.

Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa.

»Eikös me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan.

»Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka
jätin tulelle.»

»Mitäs meillä syödään?» kysyi Holpainen vieraiden mentyä.

»Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen;
odotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.»

Holpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle.

»Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.»

»Minä sen jo kuulin isännältä.»

»Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi.
Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.»

»Antaa, äiti, leipää.»

»Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee
portille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.»

Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä
näkynyt.

Ville rupesi uudelleen tuskittelemaan.

»Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.»

»Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä
koreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia.
Menkää nyt, niin olette kilttiä.»

»En minä.»

Ville aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän
lakkasi kuin naulaan.

Hellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen
päivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen
vadillista höyryävää perunakeittoa käsissään.

»Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi

»Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina
Katri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä,
palkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä
seisoko, päästäkää Helluakin likelle.»

Holpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin
suinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu
syrjästä kurotti lusikkaansa.

»Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa», sanoi Tiina Katri.

Poikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli,
perunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa,
milloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin
paljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin
hapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja
laski sen sitten pois.

»Senkö verran sinä söitkin?» kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli
kätkyen ääreen.

»Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.»

Oli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi
hiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin
ruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan
täydeltä heille kaikille riittänyt.

Sen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään
lääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä
mielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin
unta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun,
jota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten
pimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni
valvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin.

Lienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin
varmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille
entiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen
tapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen
uunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet
vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle
ja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän
puolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja
ruunihtava tukka takaraivolta.

Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti
valkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi
seljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa
haamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli.
Hiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja
risteilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla
sen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä
vielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin,
jotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit
heitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi
itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä
joutuisivat. Herra Jumala!

Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen
rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja
sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun
kasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja
synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa!

Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki
kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa,
vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen
ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen
kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki
synnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi
itsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa
ollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen,
joukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä
pelastaisi.

Pikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja
alkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin
silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että
murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran
huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen
vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti
kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli?
Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki
taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi,
eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään.
Ehkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän
köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen
tähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä
häntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan
päälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista
ihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu
paralla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa,
armottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli
niin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä
saisi maailma mielin määrin polkea ja tallata.

Sitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas
selkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä
taivasta haamotti.

Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun
olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan,
eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei
kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa
kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa
tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti
kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin
tuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata.
Kauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli
sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri
pahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille
teille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin
pitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono
nainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa
sitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä
Petukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet,
kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi
ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon
ei tuskaa tunne eikä nälkää näe.

Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet
niin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi.
Ei hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla
hirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän
jaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla.

»Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...»

Mutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä,
pimeyteen alas...

Sitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin
takaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi?

Pikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita
toisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon...

»Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...»

Ristin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi.
Mutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne
repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat
kätensä ristinpuun ympäri ja huusi...




II.


»Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?»

Holpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili
hän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän
oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen
häntä tarkemmin.

»Mikä sinun on, kah!»

Hän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta
peljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri.

»Mitä sinä huusit?»

»Elä, elä kovasti», hän kuiskasi, »etteivät tule takaisin».

»Ketkä?»

»Ne, ne samat.»

Hän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin
hämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha
aavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä
karkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille
lähettää.

»Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä
ole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.»

Hän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan.

»Oletko sinä kipeä?»

»En. Kuinka niin?»

»Kun olet ihan vesimärkänä.»

Holpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan.

»Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?»

»Unta kait.»

Mari pöyristeli sitä muistaessaan.

»Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.»

Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli.

»Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.»

»Palakoon sitten.»

Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa,
valmiina pian jatkamaan unta.

»Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen
päälleen.

Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen
hartioihin.

»Jos saisi vähän unta», arveli hän itsekseen, »ennenkuin nuo kauheat
näyt taas tulevat».

Ei hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne
kaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa.
Ettei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä
hänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen
taas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä,
ylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa,
vaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi
heidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat
murtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin
ajallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei
tarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen
mieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli,
eivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa
lopettaneet.

Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät
hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt...

Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä
vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon
takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan
herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan
nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen
selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta
vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista
viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti
puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni,
toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois
noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan
herkesi heitä uhattelemasta.

Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan.

»Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.»

Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti
häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi
hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta
hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen
kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn.

»Minkätähden sinä minua löit?»

Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä
uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään.

»Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?»

»Olen.»

Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi
olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän
pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi.

»Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?»

»Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.»

»Oletko sinä kipeä?»

»En. Pahoja unia näen.»

»Siunaa itsesi, hyvä ihminen.»

Holpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle
kyljelleen voidakseen pitää häntä varalla.

Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja
»herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein,
sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli.
Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka
tuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä,
nyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän
jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi.

»Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?»

Mari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi,
sillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne
pakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä
sentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä
heitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä
se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin
selvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan
katselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen
miestään.

»Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa
pahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla
kärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.»

Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat
tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa.

»Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.»

Mari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun
uskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään
nähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki
onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten
viimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun.

»Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.»

Mari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen
niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut,
hän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni.
Täytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen,
silloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi...
Mari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi
miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ...
hiljaa...

Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...

Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli.
Ja pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi
paranemaan?

Ville potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi
kylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen,
sen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa.

Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...

Siihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui.

Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä
hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt
ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse,
kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko
ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut
syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi
heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta
enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä
ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä
Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui
kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari
sai levätä...

Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan
lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi
pyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi,
kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä
kyllä auttaisi...

Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi
heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari
havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen
luokse.

Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti
tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu
taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan
karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä
auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä,
missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja
uikuttaminen muuttui itkuksi.

Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja
liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan.

»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne
viereesi?» kysyi Holpainen.

Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän
tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle
rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä
huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni
oli heikko ja käheä.

»Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas.

Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut;
nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun.
Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa
itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen
ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta
vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän
itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee.

Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta
odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä
unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja
tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä
hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli
pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui
hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta
tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan
olikin.

Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa
pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä,
kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa.
Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla
asiasta keskustelivat.

»Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri.
»Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää
Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä
mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.»

»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua
pahimmasti peloitti.»

»Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan,
mutta vastasipa sentään.»

»Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?»

»En.»

»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta
nostettu.»

»Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin
kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.»

»Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä
huonoja.»

»Kyllä, kyllä.»

Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut.
Kovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän,
tuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi.

Mari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni
heikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut
rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi
lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita
eilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä
tapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen
vaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni
mihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta
entisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei
voinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat
yhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella
ruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä
huoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä,
missä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat
hänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä
katseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki
hänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin
hän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään
toivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään
olleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta
muistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku
toivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut,
syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä
haudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla,
kuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen
sieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata
kovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun
hyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän
tietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi.

Hellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen
puhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei
kerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli
vielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä
enää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä
perunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei
sitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa.

Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään.

»Äiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?»

Mari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois
tätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi.

Pikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee,
eikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat
kalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan
käteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki
kuolemata.

Holpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli
lähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo
pieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen
karkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä
nenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni
takaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää
piipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua
kumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa.

Päivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli
hän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän
leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen.
Hiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä
pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu
siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä
tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne,
joita arveli pahoiksi.

»Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte», kuiskasi
Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että
vahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.»

Ei vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä.

»Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät hapeasti,
mutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja,
sitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen
sydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu
tulisi lapsen vaivoille.

Mari istui kumarassa niinkuin ennen ja katseli lasta, jonka silmät
jäykästi yhteen kohti tuijottivat. Itsekseen hän ihmetteli, että hän
lapsen tuskia niin välinpitämättömästi katseli, ikäänkuin ne eivät
häneen olisi lainkaan koskeneet. Olisiko hän jo siihen määrään
kärsinyt, ettei mikään suru häneen enää vaikuttanut. Kylmästi hän tällä
hetkellä olisi saattanut nähdä heidän kaikkien kamppailevan kuoleman
kanssa. Eikähän muutamain hetkein kovimmatkaan tuskat olleet mitään
verraten pitkän ja vaivaloisen elämän kärsimisiin. Parempi kuin
kuolisivat nyt kaikki yksintein, että tulisivat autuaiksi. Tässä taas
huumasi päätä ja joku voima tahtoi ajaa häntä lasten päälle,
lopettamaan elämän päivät niiltä, joille oli ne antanutkin. Mutta kun
hän kohotti päätään ja hiuksien alta loi synkän katseensa mieheen,
täytyi hänen luopua tuumasta, kun sai totiset ja tarkastavat silmät
vastaan. Samassa hän taas vajosikin entiseen tylsyyteen, näki kaikki,
mitä tapahtui, eikä nähnyt, kuuli, eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt,
eli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään.

Hellu tuli kotiin; toisessa kädessä riippui täyteläinen pussi, toisella
hän kurotti avainta vetääkseen ovea kiinni.

»Makuluuta sain keitoksi», hän riemuitsi.

»Hiljaa, hiljaa», kuiskasi isä ja osoitti kätkyeen.

Hellu peljästyi; oli kuin jäinen virta olisi pitkin ruumista valahtanut
alas jalkoihin saakka. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan
Annin luokse. Ainoa silmäys vaan ja hän ymmärsi kaikki. Pikku Anni ei
enää itkenyt eikä nauranut, ei tarvinnut enää heidän apuaan. Jäykästi
ja harvaan hän ohkaili kätkyen pohjassa ja katsoi kattoon silmiä
räpäyttämättä, juuri kuin hakijaa odottaen.

Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin
vavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut.

Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet
olivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus
oli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan
hetken tuloa. Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen
läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa.

Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät
pyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia
syömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi.
Petu piti molemmin käsin paljaasta jalasta kiinni ja ihmetteli, ettei
rouva vielä ollut tuonut hänelle housuja, vaikka niin varmasti eilen
oli luvannut.

Ja Mari oli kuin kuva, liikkumattomana, äänettömänä ja elottomana.

Anni hengitti harvempaan, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen
kaikki loppui.

Hetken Hellu odotti, eikö enää mitään kuuluisi; mutta kun kaikki jäi
hiljaisuuteen, ymmärsi hän, ettei Annia enää ollut. Ja vaikka hän oli
rukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät maailmasta pois, se nyt
kuitenkin tuntui niin tukalalta, kun Anni oli lähtenyt, että tahtoi
sydän haljeta. Hän itki ääneen ja silloin rupesi Villeä myöskin
itkettämään.

Tiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan.

»Vai niin», sanoi hän hiljaa, »täällä näemmä jo on päätetty. Pianpa se
kävikin. Niin, niin, Mari rukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
kiitetty olkoon.»

Mari istui yhä samalla paikalla ja samassa asemassa.

Tiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan
alle.

»Mene levolle vähäksi aikaa, Mari, minä pesen pikku Annin ja sitten se
kait on saatava pois lämpöisestä huoneesta.»

»Ja minun pitää ruveta kirstua laittamaan», sanoi Holpainen.

Mari, joka tähän saakka ei ollut sanaakaan lausunut, puhkesi nyt äkkiä
puhumaan, hätäisesti ja jyrkästi.

»Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä se pitää olla ja kukka
käteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.»

»Kyllä, kyllä.»

Holpainen oli niin hyvillään, kun kuuli Marin puhuvan, että olisi
luvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos niiksi tuli.

»Eikä sitä saa panna yhteishautaan, mutta erityiseen, ihan erityiseen.
Kuuletko, että ei toisten kanssa yhteen.»

»Ei, ei, ole huoletta.»

»Ja myrtinoksista laitetaan ranssi päähän ja kukka käteen, semmoinen
markan maksava ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja
kukka, käteen ja ranssi...»

Tiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva
teki miehen uudelleen levottomaksi.

Mutta Tiina Katri lausui tyyneesti:

»Pane pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari ja koeta nukkua. Olethan ihan
lävitse uupunut. Näytäs, minä laitan sinulle päänaluista. Kas noin,
rupea tuohon.»

»Etkö sinä jo mene, Holpainen sitä kirstua laittamaan, sitä kirstua,
sitä kirstua...»

»Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja
me toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat ... ole nyt vaan
rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.»

Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät
kuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi
ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle.

Mari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän
nukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä
kantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki
Marin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä,
uhkaava tuli.

Tiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan.
Holpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä.

»Lähtekää pois», kuiskasi hän.

Eivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla
töytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan.

»Äiti, äiti...»

Enempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle,
hän astui heidän ohitsensa kamariin.

»Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja
ottaen sydämestään kiinni.

»Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä.
Sanokaa, että minä lähetin.»

Hän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni
oli muuttunut huudoksi. Mölisevää se oli, syvää ja karkeata, ei ihmisen
valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä, ja lisäksi
vielä jotain muuta, kamalaa ja kauheata. Oli kuin parkunta kaukaisesta,
tuntemattomasta maailmasta, jossa henget tuskien tulessa kiemuroivat.

Siellä hän vielä oli pitkällään vuoteella, ei enää tuo entinen
hiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli.
Holpainen piteli häntä kiinni molemmin käsin.

»Pappia, pappia!» huusi hän, niin pian kuin Tiina Katri ilmestyi
ovelle.

»Ja lääkäriä», kaikui vielä jäljessä hänelle porstuaan.

Tiina Katri juoksi. Ensin papin luokse, sitten lääkärin. Ja molemmat
noudattivat kohta hänen hätäilevää pyyntöään.

Pastori kuitenkin joutui ennen perille. Mutta hänestä ei mitään apua
ollut. Sairas kahta kauheammin parkui häntä nähdessään, eikä kuunnellut
lainkaan hänen sanojaan. Sen ohessa hän vielä reuhtoi niin, että
Holpaisen oli työlästä saada häntä pidellyksi.

»En minä tässä voi mitään», sanoi pastori neuvottomana, »mutta
odotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.»

Tohtori Wialén astui sisään, vakavana ja levollisena. Ensi silmäyksellä
hän käsitti asian laidan. Hän kääntyi Tiina Katriin, joka vapisevana
seisoi heidän takanaan uunin luona.

»Hankkikaa tänne pari vyötä, tai jotain semmoista.»

Tiina Katri arvasi tarkoituksen. Katsoi ympärilleen ja löysi Annin
kapalovöitä. Ne hän antoi ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen,
toisella kädet seljän taakse. Ja sitten hän painettiin taas alas
vaatekasalle nurkkaan.

Lääkäri silmäili pöytää ja ikkunankarmia.

»Mustetta ja kynää?»

Niitä ei ollut; Tiina Katri juoksi hakemaan talon puolelta.

Lääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katseli ikkunasta ulos.

»Kan hon botas?» kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta.

Heikura toi itse paperia ynnä mustepullon ja kynän, jotka hän asetti
pöydälle. He olivat kaikki hiljaa sillä välin, kuin lääkäri kirjoitti.

»Annatte sisään tätä ruokalusikallisen joka toinen tunti», lausui
tohtori, ojentaen paperilapun Holpaiselle.

»Niin», sanoi pastori, tarttuen hattuunsa, »meillä ei taida olla täällä
muuta tehtävää».

»Suokaa anteeksi», puhkesi Heikura puhumaan, »minä pyytäisin...--Liekö
tässä mitään toivoa parannuksesta?»

Hän katsoi lääkäriin.

»Kuinka niin?»

»Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne
rupea tuota kuuntelemaan.»

Kaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan
ruotsiksi. Sitten kysyi edellinen:

»Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan?

»Otettaisiinkos häntä sinne?»

»Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä
vaivaishoitokunnan esimiehelle.»

»Ehkä minä sen teen. Holpainen ei kumminkaan pääse täältä mihinkään
nyt», sanoi Tiina Katri.

Hänelle se annettiin. Sitten läksivät tohtori ja pastori yhdessä pois.

»Eikö toivoa?» kysyi pastori, kun olivat portilla.

»Ei», vastasi tohtori lyhyeen.

Astuivat rinnan katuvierustaa; heillä oli sama tie. Vähän ajan
kuluttua, lausui taas pastori:

»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»

»On sitä maailmassa paljonkin.»

»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja
pahinta ettei voida sitä auttaa.»

»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»

»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»

»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen
ehto.»

»Helppo sanoa. Entä sitten?»

»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla
tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»

»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan
sallimuksia muuttamaan.»

»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi
pyrkii.»

»Ei, ei, tohtori--»

Pastori pudisteli päätään.

»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi
parantua, mitä silloin teette?»

»Mutta sehän on toinen asia.»

»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen
kärsimyksiä lopettamaan?»

»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle
lähettää.»

»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme
siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja
ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo
on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien
lähettämistä.»

»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole
oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»

»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän
kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan
silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita
miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä
päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla
kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin
itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään
tappamaan.»

»Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala
hallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista
itseänsä.»

»Ei, hyvä pastori, teillä on tykkänään väärä käsitys Jumalasta. Olkaa
varma siitä, etteivät ihmiset Jumalaa vastaan riko, jos sodat
maailmasta lakkautetaan. Mutta mennäksemme takaisin tuohon onnettomaan
vaimoon, niin vakuutan teille, ettei armon aika hänelle ole miksikään
hyödyksi, sillä kun järjen kipinä on sammunut, on sielusta myöskin
kadonnut voima tutkimaan mikä hyvä on, mikä paha ja niin muodoin
myöskin tulee mahdottomaksi parannusta tehdä.»

»Mutta hänen kärsimisensä saattavat olla muille neuvoksi ja
varoitukseksi.»

»Joka ei muulla tavalla voi sielunsa autuutta saada, kuin toisen
ihmisen kärsimisen kautta, niin menköön hän sitten ennemmin helvettiin.
Suokaa anteeksi, pastori, mutta tämmöinen on minun uskontoni. Eikä
minun päähäni mene, että Jumala tuon vaimo paran olisi hulluksi tehnyt,
pelastaakseen mahdollisesti sillä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa
hän silloin olisi... Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo
oppi kelpaa enää nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun on
poikkeaminen tähänkin taloon.»

Hän meni portista sisään ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja
totisena.

Kuuden aikaan illalla palasi Tiina Katri vaivaishoitokunnan esimiehen
luota, lupakirja kädessä. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli
Heiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä
hartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten
oli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin
kuin pikipäin käväisi ulkona. Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat
oliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai
jättäisivätkö aamuun.

»Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän
kumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.»

»Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri.

»Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpäs häntä katsomaan
taas.»

Kun he tulivat sisään, ei Maria näkynyt missään. He katselivat
hämmästyneinä ympärilleen, kunnes Tiina Katri huomasi vaatteiden
nurkimmalla puolen kasaa olevan koholla. Holpainen rupesi niitä
purkamaan ja sieltä he hänet löysivät alimmaisena kyttyrässä lattialla.
Hän vapisi ja katsoi heihin silmät pyöreinä.

»Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...»
hän uikutti valittavalla äänellä.

»Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee», sanoi Holpainen, koettaen saada
häntä esiin.

»Pois, pois, pois...»

»Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen,
»menemme katselemaan kaupunkia».

»Niin, silitetään hiuksia ensin ja korjataan noita hameita», houkutteli
Tiina Katri, »minäkin tulen mukaan».

»Elkää, elkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois.--Pois!»
Viimeisen sanan hän tiuskasi kovalla äänellä.

»Hiljaa, hiljaa», varoitti Holpainen, »taikka me sidomme taas kädet
kiinni».

»Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa...»

Hän antoi nyt Tiina Katrin siistiä ja laittaa. Sitten otti Holpainen
häntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he läksivät häntä
viemään Harjulaan köyhäin hoitolaitokseen, joka oli noin virstan verran
kaupungin ulkopuolella. He kävivät edellä. Tiina Katri astui heti
jäljessä. Mari höpisi heille pitkin matkaa hiljaisella levottomalla
äänellä.

»Voi, voi, voi, mitä pahaa teille olen tehnyt, kun näin minua
kiusaatte, voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.»

He vetivät häntä vaan mukanaan, eivätkä vastanneet mitään. Jos hän
alkoi kovempaa ääntä pitää, varoitti Holpainen häntä.

»No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.»

Silloin Mari taas heti alensi äänensä melkein kuiskaukseen.

Ihmisiä tuli heitä vastaan, mitkä jalan, mitkä ajaen. Kaikki katsoivat
heihin pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina.

»Mikä sitä vaivaa? Hulluinkohuoneesen viedään, vai mihin?»

»Mitäs te sillä tiedolla teette», vastasi heille Tiina Katri.

He menivät menojaan; ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja
kääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan.

Harjulan pihaan vihdoin päästiin. Tiina Katri meni sisään lupakirjaa
näyttämään.

Hoitaja kynsäisi korvallistaan.

»Vähän on vastusta viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuus' on jo
entiseltä. Oikeinko tämä on raivo?»

»Onhan se, toisen vuoron aina kovastikin.»

»Hukassa niitten kanssa on.--Mihinkä se nyt pannaan?»

Hän katsoi vaimoonsa, joka istui samassa huoneessa.

»Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.»

Portista vasemmalle oli pieni rakennus, sisältävä kaksi huonetta,
joissa hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset asuivat.
Kymmenkunta oli edellisiä, jälkimmäisiä pariinkymmeneen. Ensimmäisen
huoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten.
Tämän sai Mari olopaikakseen, koska se sattumalta nyt oli tyhjänä.

Kuuma, pahanhajuinen ilma löyhkäsi heitä vastaan, kohta kun ovi
avattiin. Tiina Katri oli läkähtyä; hän pani esiliinan-nurkan monin
kerroin suun ja sieramien eteen.

Lapset itkivät ja juonittelivat.

»Olettekos hiljaa, penikat!» huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä.

Suuremmat taukosivat, ja jäivät katselemaan tulijoita; mutta pienemmät
yhä kitisivät. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villoja, toiset
karttasivat. Ovi oli auki toiseen huoneesen oikeaan; siellä
tuuditeltiin viittä kätkyttä yhtäaikaa. Lapset parkuivat ja tuudittajat
lauloivat, jos lauluksi tuommoista yksiäänistä mölinätä saattoi sanoa.
Aina välillä he löivät kämmenellään kätkyen päähän.

»Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.»

Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa
huoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman
saastaisuutta.

Mari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan.

»Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois...»
hän uikutti.

Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan.

»Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja.

»En minä, en minä, en, en, en...»

huusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon.

Kauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla
äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta
molempaa yhdessä.

»Ähä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!»

Lapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut
tuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät.

Pakinansa lopettivat nekin vaimot, jotka kehräsivät ja karttasivat.
Kaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat
huoneet ja kuului kauas kartanolle, ja jossa ikäänkuin koko luonnon
tuska ilmoille pyrki.

Tiina Katri ensimmäisenä kiiruhti pihalle. Huoneiden paha haju tunki
vaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieramiinsa; se pisteli ja karvasteli
kurkussa, hän oli läkähtyä. Portaiden viereen hänen täytyi jäädä
antamaan ylen. Kaikki, mitä hän sinä päivänä lienee syönyt, tuli ulos
ja lopuksi viheriäistä sappea. Silmistä valui vesi tulvana poskia
pitkin. Rinnallaan hän makasi portaiden nojapuuta vasten ja ohkaili.

Eräs hoidon vaimoja seisoi luona ja nauroi.

»Sekö haju noin rupesi mieltä vääntämään, ha, ha, ha. Oudoksesta se
vaan on, ei siitä tiedä mitään, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen
hullun aikaan, joka hyvänsä ja pahansa teki alleen, niin silloin vasta
olisitte tuntenut löyhkää! Minuakin välistä kuoitti, varsinkin kun
koppia siivottiin, vaikka en muuten ole juuri arimpia luonnoltani.»

»Herra siunaa, tähän ihan kuolee», mutisi Tiina Katri, kun pääsi vähän
helpommalle.

»Tule pois, kah, mitä sinä turhia», sanoi Heiskanen, joka Holpaisen
kanssa oli portille päin menossa. Tiina Katri otti heidät kiinni.

»Mitäs ne pitävät ihmisiä semmoisessa katkussa», riiteli hän. »Keräävät
kaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan kohtaan, siihen hullujen
koppi vielä lisäksi. Antaisi poloisille edes puhdasta ilmaa, eipähän
siellä ruoan puolesta kumminkaan mahda hääviä olla, koska näyttävät
niin laihoilta ja kalpeilta.»

»Suolakalaa kuuluvat saavan vaan sunnuntaina, kerran viikossa.»

»Onneton, joka sinne joutuu.»

»Kun kuolisi aikanaan, ettei eläisi vanhaksi, eikä rupeisi kitumaan.»

»Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen, kuin tuommoiseen kiusaukseen.»

He kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen, Holpainen kappaleen
matkaa jäljessä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Niin raskaasti hän
polki maata, kun astui, että olisi luullut hänen kovaa kuormaa
seljässään kantavan. Kulunut sarkanuttu, harmaan ruunihtava, riippui
hänen päällään; housut olivat takaa rikki.

Tyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä; kaksi
henkeä oli yhtä aikaa joutunut pois, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi
aittaa, jossa pikku Annin ruumis oli; hän teki pitkän kierroksen joka
kerran, kun meni siitä ohitse liiteriin puita hakemaan. Ja pimeässä jos
täytyi ulos lähteä, hän vapisi kuin lankavyyhti.

Nurkkaakin hän kammosi, jossa äiti niin surkeasti oli huutanut. Hämyssä
he istuivat poikien kanssa aina uunin luona, eikä hän silloin
uskaltanut kääntää päätään sinnepäin eikä kätkyeenkään, jossa pikku
Anni oli kuollut. Hän puhui hiljempää kuin ennen, tuntui vaikealta
saada ääntä ja jos hän saikin, soi se vieraalta eikä hän tahtonut sitä
omakseen tuntea. Äiti oli hänellä lakkaamatta mielessä; muisti niin
selvään, miltä hän näytti, kun istui Anni sylissä ja tyyneellä
äänellään heille jotain sanoi. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka he
tulisivat toimeen ilman äitiä, kuka huolehtisi heille vaatteita ja
muita tarpeita. Sekin oli niin outoa, kun kaiket päivät olivat
yksinään, omin hotein, ei kukaan neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt,
aamusta iltaan saivat olla ja elää juuri niinkuin haluttivat. Pojat
telmivät ja tappelivat mielin määrin, jos Hellu koetti heitä estää,
eivät he siitä välittäneet. Eikä siitäkään, jos hän uhkasi isälle
kannella, sillä he tiesivät, ettei hän sitä kumminkaan tehnyt.

Välistä oli Hellulla niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että
vedet väkisen pyrkivät silmiin, Mutta äiti oli aina varoittanut häntä
itkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Sen vuoksi hän kohta pyyhki
pois kyyneleet, kun ne vaan tulivat esiin, ja joi vettä, että sai
karvaan palan kurkustaan painumaan. Kumminkin hän tiesi, ettei koskaan
iloista hetkeä heidän kodissaan olisi, ellei äiti tulisi tervennä
takaisin. Mutta se jos tapahtuisi, silloin hän olisi kuin taivaassa
eikä välittäisi, vaikka nälkääkin näkisi ja vaikka mitä, niin, vaikka
umpisokeaksikin tulisi.

Ville ei surrut, eikä Petu liioin, jos olikin toisinaan ikäänkuin
ajatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut ja sitä hän muutamia
kertoja päivitteli, ettei äiti ollut niitä nähnyt. Niissä oli samettia
lahkeissa ja kiiltäviä nappia. Ensimmältä ne aina tahtoivat pudota
alas, kun hänellä ei ollut hingseliä, mutta Hellu löysi nuoranpään
pihalta ja sillä kun ne sidottiin suolivyön kohdalta kiinni, niin
sitten ne pysyivät.

Tiina Katri heitä pistäytyi katsomassa joka päivä. Kun hänellä oli
pyykki, otti hän heidän vaatteensa myöskin pesuun. Ja Hellu kun sattui
kaupungilta saamaan makuluita, löi hän ne rikki ja auttoi tulelle.

Kyllä Hellu osasi valkeata hoitaa, mutta pata oli vaikea saada
kakluuniin ja sieltä taas pois. Kerran hän siinä touhussa poltti
kätensä, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Ellei isä
ollut kotona eikä Tiina Katri, kävi hän talon puolelta pyytämässä apua
ja aina sieltä joku tuli.

Isä istui enimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää
piippuaan. Ei hän puhunut niinkään paljoa kuin ennen, mutta Hellusta
kumminkin oli niin turvallista, kun hän oli kotosalla. Hän melkein
toivoi, ettei isä saisikaan työtä, sillä kovin heitä peloittaisi, kun
hän aamusta iltaan olisi poissa ja heidän täytyisi olla yksin
kamarissa, hämärän aikana, ehkä välistä pilkkoisen pimeässäkin.

Mutta se toivo ei toteutunut. Seuraavalla viikolla jo isä meni
rautatien tekoon, ja sitten eivät he nähneet häntä kuin päivällisen
aikaan pikipäin ja illalla myöhään, vähää ennen maatapanoa. Aamusilla
hän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä
vastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä
hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää.

Oli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin
suinkin vaan unta sai. Työssä ollessa ei joutunut eikä jaksanut juuri
pitkälle ajatella, mutta kun tuli tuohon tyhjään kotiin ja näki nuo
onnettomat lapsi-parat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenpuolista
puutetta, silloin hänen mielensä kävi raskaaksi, ja hän pelkäsi, että
jos liian paljon rupeisi elämää suremaan, kävisi hänelle samoin kuin
Marillekin. Niinpä hän ei tiennyt parempaa neuvoa kuin nukkua pois
huolista ja murheista, koska hän ei muulla tavalla saanut niitä luotaan
ajetuksi.

Rautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen
sopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän
suoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään
lapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen
ylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku
astui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen,
mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut.

Holpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka
hakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä.

»Hei, Holpainen, tules tänne!» sieltä kerran huudettiin.

»Mikä on?» huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös.

»No, tulehan.»

Holpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen.

»Tuossa saat. Ota ja syö.»

»Mitä se on? Kivenmuraa?»

»No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.»

»Ole vaiti. Kuka tuota syö?»

»Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille
kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat
leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi.»

»Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin», sanoi
Holpainen ja läksi takaisin omalle työlleen.

»Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata
suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.»

»Ha, ha, ha», nauroivat toiset.

Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi
lapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun
hän kumartui, risahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma
tuntui kylmältä ihoon.

Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni,
karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset
sisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois.
Vaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui
ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja
kartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi
taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä,
riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen
tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa.

Kuopiossa keväällä 1886.






SALAKARI




I.


Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa,
niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui
ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui
kauvas ympäri.

»Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli
Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee
vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas
noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas
tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti».

Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään.

»Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat
pihaan.»

»Herroja vai rouvia?»

»Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se
on?--Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?»

»Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.»

»Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden
perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin,
oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.»

»Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy
heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.»

»Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka
nokare.»

»Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.»

»Tietäisin minä vielä yhden keinon.»

»Mikä se on?»

»Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.»

»Kuinka monta?»

»Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.»

Alman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää.
Hyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi
rauhaan.

Hän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki
puhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin
polvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja
hihasta pisti pienoinen nyrkki esiin.

Alma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä
nyrkkiä.

»Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.»

Helmi nauroi ja sanoi »gää». Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti,
hän nauroi ja sanoi »gää».

»Gää, gää, gää», jamasi Alma. »Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo
sanoa muutakin kuin »gää». Sano näin: mam-ma ... mam-ma. Noo, sano nyt:
mam-ma!»

Helmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi
jäljittelemällä liikuttaa huuliaan.

»Mamm, mamm, mamm», sieltä tuli.

Alma yhä jatkoi edelle. »Mam-m-ma, mam-m-ma...»

Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä.

»Mamm, mamm, mamm...»

Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta.

Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule
kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».»

John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän
ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen
silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt
hänen harrasta haluaan.

»Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma!
Noo?»

Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan
tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni.

John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan.

»Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.»

Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi.
Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs
ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään.

»Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas,
tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.»

»Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia
alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.»

»Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte
paistetuita kananpoikia.»

»Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis
ilta.»

»Enkö minä vaan häiritse teitä?»

»Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?»

»Välistä niin tuntuu.»

»Alma!»

John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin.

»Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.»

John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa,
että saisi sen sitten nukkumaan.

»Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle»,
hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan.

»Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että
Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan.

Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo
menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen
makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen.

Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin
ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin
»Tyysäksi» näin kotiväen kesken.

»Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän
onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein
ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota
kokoa!»

»Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala
säikähti», sanoi Ella.

»Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän
tiellä ja vielä se kerran putoo.»

»Enpät puttoo», soperteli Lyyli.

»Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti.

»Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi.

»Varoittaahan Lyyli, ettei mene?»

»Valoittaa Lyyli.»

Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän
valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen.
Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin
edessä päähänsä.

Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas.

»Tuollapa hän tulee», sanoi John.

»Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma.

»Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark.

»Siinä teitte sangen kohteliaasti.»

»Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa»,
ilmoitti pormestari Lagander.

Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana
tämmöiseen.

»Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi
Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on
muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.»

»John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?»

»Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen
jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.»

»Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?»

»Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin.

»Kohta kolmenkymmenen.»

»Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.»

»Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen
oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä
edelleenkin.»

»Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.»

»Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin
seuraamme takaisin», sanoi Lagander.

»Olen utelias kuulemaan.»

»Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.»

»Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.»

»Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.»

»Semmoisia on yltäkyllin.»

»Esimerkiksi?»

»Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.»

»No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John.

»Sitten myöskin, ettei minua haluta.»

»Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark.

»En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin
vapautta rajoittaa.»

»Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark.

»En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua
suustaan.

»Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin
erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei
täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä
mikään meitä häiritsemässä.»

»Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander.

»En toki aikonut olla niin tyhmä.»

»Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi
Nymark. »Mitä John siitä arvelee?»

»Minä kuuntelen hämmästyneenä.»

»Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.»

Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne.

»Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?»

»Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.»

Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt
valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään.

»Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén,
»suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he
voivat enempää tahtoa?»

John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan
ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön
mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet
kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden.

»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki
kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa
verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla
oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja
nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme,
hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.»

»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää
tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen.
Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.»

»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja
kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä
keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään
sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi
»luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten
osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi
elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.»

Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa
rypyssä.

»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.»

Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä
ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni.

»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se
ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa
hävitetään.»

»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää;
sillä se asia parannetaan.»

Leistén pudisti päätään.

»Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja
lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata
tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa
yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.»

»Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.»

»Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa
eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä
ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa,
mutta mitä se yksin voi?»

»Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on
perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa
itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta
lopulliseen voittoon.»

Leistén taaskin pudisti päätään.

»Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin
rajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee
kaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.»

»Sinä rupeat sentimentaaliksi», sanoi John pilkallisella hymyllä.

»Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan
vallankumouksen aikaan.»

»Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen
eteenpäin ja viisastunut.»

Lagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka
John ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta,
ylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei
tosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut
niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki.

Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle.
Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja
tulemaan ylös illalliselle.

Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen
hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen
ovenraosta.

»Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan
hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät
älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti
rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes,
kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa.
Juokse leikkaamaan, minä haen korin.»

Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa
tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan
hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin
häntä huomasivatkaan.

John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta
Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita.

»Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark.

»Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma.

»Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan
valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.»

»Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?»

»Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.»

»Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?»

»Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi
olla juuri päin vastoin.»

Alma nauroi.

»Ja syy siihen? Selittäkää sekin.»

»Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että
hän antaa miehen päästä voitolle.»

»Tuosta ei viisastu.»

»Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen
suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?»

»Vallan.»

»Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.»

»No niin?»

»Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies,
näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen
rakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.»

»Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen
olisi menetteleminen, ettei näin kävisi?»

»Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan
sanoa: »minä olen sinun». Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon
välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden
ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen
rakkauttaan eleillä.»

»Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole
avioliitossa.»

»Josta Jumalalle kiitos!»

»Kuinka niin?»

»Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi
tuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne
tavallisesti ovat.»

»Te olette hirveän kevytmielinen.»

»Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat
velvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään
toimeen heidän seurassaan.»

»Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?» hymyili Alma.

»Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi
näyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin
häneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.»

»Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?»

»Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.»

Alma pudisteli päätään.

»Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.»

»Se ainakin olisi hauskempaa.»

»Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun
toiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.»

»Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi
silloin oikein valvonut etujaan.»

Alma katsoi häneen.

»Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.»

»Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.»

»Kuinka niin?»

»Pelko on heikkouden merkki.»

»Ei aina.»

Alma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten
puhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä
ollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa,
joka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa
kevytmielisyydessään.

Oli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma
saattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä,
käyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut
Alman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma
ei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät
juuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä
rinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin,
ettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan
lintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät.

Kun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se
oli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui
Johnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen,
ja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja,
jotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän
kumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle
hellästi.




II.


Takaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista
luonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla.

»Noo, Alma», sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, »mitä mietit?»

»John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti
panna maata näin kauniina yönä.»

»Mutta nyt on jo niin myöhäistä.»

»Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.»

»Entä pikku Helmi?»

»Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään
iltayöstä.»

»Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.»

»Hyi, et saa sanoa »muija». Se on niin rumaa.»

»Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?»

»Istu sinä perään, minä soudan.»

»Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.»

»Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen
suuhun.»

Alma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen
mielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti.

»Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia
pilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan
suudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta
tuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta
näetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.»

»Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu
asia.»

Hän ajatteli kasvullisuutta.

»John», jatkoi Alma taas hetken päästä. »Oletko sinä onnellinen?»

»Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä,
Almaseni?»

»Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin
pysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta
ijankaikkiseen.»

John nauroi.

»Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.»

»Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?»

»Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja
lähdet oikein halusta sisään jälleen.»

Alma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli,
ettei John häntä ymmärtänyt.

»Noo, Alma?»

John koetti tavoittaa hänen silmiään.

»Alma, suutuitko sinä?»

Alma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea.

»Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No,
kas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet
silmistäsi.»

Hän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen.

»Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!»

Hän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä.

»Oma vaimoni!»

Lämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen
kaulansa ympäri.

»Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta
taivaassa tai maassa.»

»Sen tiedän, armaani.»

Hän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä
kerran.

»Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle
eikä isänmaalle.»

»Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.»

»Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.»

»Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua
joudu paljon muistamaankaan.»

»Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?»

»Se vielä puuttuisi!»

Alma kavahti pystyyn hämmästyksestä.

»No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan
johtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen
isänmaalle.»

»John, kyllä koetan olla järkevä vast'edes.--Täytyyhän mun», lisäsi hän
huoaten.

»Kas, siinä teet oikein», hyväili häntä John.

Alma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John
silitteli hänen päätään.

»Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut
sinulta kysyä.»

»Mikä se on?»

»Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja
sinä istuit pianoa soittamassa?»

»Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?»

»Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en
saanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.»

Alma naurahti, vähän hämillään.

»Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?»

»Eikä, muuta se oli.»

»Mitä?»

»Joutavia. Ilman aikojaan.»

»Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä
mielestäni pois.»

»Etkä puhunut mitään. Rakas John!»

»Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot,
eikö niin.»

»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En
minä kehtaa, John.»

Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin.
Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa.

»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.»

»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon
kyllä olisit sanonut?»

»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.»

»En naura. Olen ihan totinen.»

»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota
rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi
minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti
sitä itkenyt.»

Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin,
sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin
heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä
niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli
kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa,
kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt.

John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut.

Molemmat olivat äänettöminä.

Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi.
Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen,
likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa.

»Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti
moittivan katseen Johniin.

»Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele
eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.»

»Jos kuolisimme yht'aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.»

»Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.»

»Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen,
että--»

»Että mitä?»

»Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät
minut ja lapset--»

Alma ei voinut enää pidättää itkuaan.

»Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt
lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne
haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna
olet kipeä.»

»Enkä ole.»

Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä.

»Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho,
kello onkin jo puoli kolme.»

»Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?»

Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että
veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa;
airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas
rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä.

»Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet
veneen rannalle.

»Myönnetään, myönnetään.»

»Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?»

»Ellet vaan tule kipeäksi.»

»Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.»

He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden
papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä
sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla
kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle.

»Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.»

Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen
päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät
seljällään katseli Almaa.

»Ylös, ylös», naurahteli Alma.

Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki
hiuksia silmiltään.

»Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.»

Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu;
pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma
vielä pidätti.

»Entä tyyny?»

Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti
kädellään tyynyä.

Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti
Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni.

Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän
taas nauroi.

»Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene
nyt.»

Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni
myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne
nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli
herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla
täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi
Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen.

»Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa
vallinnutkin.

Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko
on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut?

Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut.

Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata!




III.


Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori
Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa
varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua.

Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan
likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin
nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset
istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu
ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen
harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan.
Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis
heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja
niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina
pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja.

»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän
kysyi.

»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.»

Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli
ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin
kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa.
Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta
samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla
läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja
rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.

Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli
nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut
paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona,
eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa.

Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän
nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei
ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!

Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta
päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla
mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään
eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli,
luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä
hyljätyksi, yksinäiseksi.

Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli.
Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka
monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli
kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja
hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä
ajatellessa