classicistranieri.com - The Mirrored Project Gutenberg eBook of Koskenlaskijan morsian, by Väinö Kataja

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Koskenlaskijan morsian

Author: Väinö Kataja

Release Date: November 26, 2004 [EBook #14161]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOSKENLASKIJAN MORSIAN ***




Produced by Sami Sieranoja, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders

Elettiin vuoden pimeintä aikaa, sillä joulukuu oli alkanut. Nuottaniemessä, Korpikosken niskassa, oli vilkasta liikettä, kun taloon varrottiin kuuluisaa saarnamiestä Kero-Pietiä, joka ei ollut moneen vuoteen joutanut poikkeamaan näille seuduille. Pohjois-Ruotsissa ja laajoissa Suomen Lapin pitäjissä hän oli kierrellyt vuosikausia lepoa nauttimatta.

Monet kerrat oli häntä, kuuluisinta kristittyä ja lahjakkainta saarnamiestä, näille seuduille kutsuttu, mutta nyt vasta hän jouti tulemaan. Jo viikkoja ennen oli saapunut tieto, että saarnamies oli Nuottaniemeen päin tulossa. Matka kului kuitenkin hitaasti, sillä joka kylässä pidettiin seuroja, syntisiä heräsi ja tuli kristityiksi, ja entisten usko voimistui. Hänen tulonsa Lapista päin oli ollut yhtämittaista riemukulkua, sillä hänen kanssaan saapui valoa pimeyteen, ja hän opasti horjuvat ja vähäuskoiset oikealle tielle, joka vei ijankaikkiseen iloon.

Myöhään edellisenä iltana oli Nuottaniemeen tullut tieto, että saarnamies seurueineen oli saapunut Paloniemeen Ruotsin puolelle. Viestin oli tuonut Peura-Joopi, joka oli sattunut silloin käymään Paloniemessä. Tämän isäntä Heikki oli pyytänyt Joopia viemään Nuottaniemeen sanan, että kauan kaivattu saarnamies oli jo tullut...

Nuottaniemen isäntä Iisakki tiesi, mitä se merkitsi. Ei ollut koko Torniojoki-varrella missään muussa talossa niin kookasta ja tilavaa pirttiä kuin Nuottaniemessä nykyisen isännän Iisakin laittama. Senvuoksi olikin seuroja aina pidetty Nuottaniemessä, milloin joku kuuluisampi saarnamies oli liikkeellä joko etelästä päin saarnaretkiltään palaamassa tai sinne päin menossa. Silloin kerääntyi sanankuulijoita monesta kylästä sekä Ruotsin että Suomen puolelta, ja silloin täyttyivät aina kaikki suojat tungokseen asti.

Vuosikymmen oli melkein kulunut siitä, kun Kaaressuvannon Kero-Pieti oli Nuottaniemen suuressa pirtissä pitänyt seuroja. Viikon päivät hän oli silloin näillä paikoin viipynyt, vuoroiltoina Nuottaniemessä ja Paloniemessä, Mutta siitä ajasta olivat olot ja elämä paljon muuttuneet. Tukkiliikkeet olivat kasvaneet suuriksi, ja vierasta väkeä oli saapunut paljon Pohjan perälle. Tavat olivat raaistuneet, nuoret vietteli maailman ilo, eivätkä vanhatkaan jaksaneet uskossaan kilvoitella. Yhteiset kylänkeskiset seura-illatkin näyttivät menettäneen merkityksensä. Sillä niihinkään ei saapunut kuin jokunen vanha kristitty virtensä veisaamaan ja kuulemaan Laestadiuksen postillasta jonkun luvun.

Mutta milloin joku kauttakulkeva saarnamies oli sattunut liikkeelle ja piti seuroja, kokoontui kuulijoita pirtti ahdinkoon asti. Ja vaikkei semmoinen yksi-iltainen saarnamies, joka saattoi olla hyvinkin lahjaton, saanut paatuneita heräämään eikä muutenkaan saarnallaan erinomaista vaikutusta tehnyt, saivat häneltä vanhemmat kristityt kuitenkin lohdun sanoja ja virvoitusta alakuloiselle uskolleen.

Kero-Pietin tuloa oli jo varrottu syystalvi. Ja kulkijain matkassa tuli tietoja, että siellä ja siellä hän oli tulossa, siellä ja siellä nyt kokoonnuttiin.

Nuottaniemessä oli aamusta alkaen oltu hommassa. Suuresta pirtistä oli kannettu liiat huonekalut muihin huoneisiin ja asetettu penkkejä sijalle. Huoneen perällä, kahden ison ikkunan välissä, oli jykevä pöytäkaappi, johon oli kannettu talon uskonnolliset kirjat. Huone oli muutenkin siistitty ja seinillä riippuvat työkapineetkin viety ulkohuoneisiin.

Sillä aikaa kun isäntä Iisakki puuhaili ja asetteli penkkejä taattujen pölkkyjen varaan, puuhaili talon tytär Hanna muissa huoneissa, pihasalla ja keittiössä.

Saarnamiehen matkassa näet oli valiojoukkue, joka oli seurannut häntä pitkin Lappia niin Ruotsin kuin Suomenkin puolella ja nyt aikoi jatkaa matkaa pitkin Perä-Pohjolan pitäjiä. Heillä oli, samoin kuin saarnamiehellä itsellään, vapaat kyydit ja seurataloissa kestitykset ja yösijat. Nyt olikin tiedossa, että saarnamiehen matkassa oli tavallista lukuisampi saattue.

Työtä ja hommaa oli siis talossa, johon muutaman tunnin kuluttua kokoontuisi saarnamies joukkoineen ja sanankuulijoita kaukaa metsäkylistä asti. Ruokaa piti varata ja huolehtia yösijoista.

Kun isäntä oli saanut kaikki penkit paikoilleen, oikaisihe hän ja pani piippuunsa. Saisivat tulla nyt, pirtti oli penkitetty!

Iisakki isäntä oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies, leveähartiainen, ja tanakkaa tekoa. Kasvojen ilme oli hyväntahtoinen, ja sinisissä silmissä näytti ilo aina pysyvän. Mutta tänään hän oli vähäpuheinen, ja usein hän oli näyttänyt olevan pitkissä mietteissä.

Oikeastaan hän ei ollut näinä viime vuosina päässytkään entiseen iloiseen mielentilaansa. Kovaa oli talossa koettu näinä aikoina. Talon toimelias, kaikkien rakastama emäntä oli kuollut kolmantena talvena, ja seuraavana kesänä hukkui ainoa poika Korpikoskeen.

Isännän mieli oli siitä saakka ollut lamaannuksissa. Varsinkin oli pojan hukkuminen häneen kovasti koskenut, vaikkei hän koskaan murheitaan muille huutanut. Mutta suru löi häneen leimansa. Hän oli parina vuonna käynyt harmaahiuksiseksi, ja hänen ennen vilkkaat, voimaa ja notkeutta osoittavat liikkeensä olivat kangistuneet ja ikäänkuin veltostuneet. Hän tunsi sen itsekin ja puhui usein tyttärelleen, että vanhuus alkoi häntä vaivata. Mutta itse hän kyllä tiesi, ettei häntä vielä ikä painanut, vaan muu raskas murhe hänen voimiaan nakerteli. Ja aavisti sitä tytärkin, vaikkeivät he olleet asiasta monta sanaa vaihtaneet.

Hän istahti nyt, Iisakki, penkille ja katseli peräikkunasta ulos joen toiselle rannalle Paloniemeen päin. Joulukuun päivä oli jo alkanut hämärtää, mutta Nuottaniemen ikkunaan näkyi vielä selvästi, että Paloniemen pihassa liikkui ihmisiä tavallista enemmän ja että huoneiden seinillä oli hevosia valjaissa. Ne olivat kaikki kristittyjen roikkaa, jotka pian ajaisivat poikki tänne Suomen puolelle. Iisakin katse synkkeni, kun hän katseli Paloniemeen...

Se se oli, tuo Paloniemen Heikki, perämiehenä, kun lautta jyskähti kallioon ja kaikki jälkipäänmiehet hukkuivat, joukossa Nuottaniemen ainoa poika Niilo Iisakki...

Isäntä veti piipustaan savuja äkäisesti, ikäänkuin nielläkseen karvaan palan, joka oli kurkkuun tarttunut...

Mutta samassa hän kuuli poronkellojen kalkatusta pihalta, ja kun hän nousi sivuikkunaan katsomaan, näki hän useita poroja saapuneen kelkkoineen. Ne olivat järvikyläläisiä, jotka olivat Peura-Joopilta saaneet kuulla saarnamiehen tulosta ja kiireesti poroillaan lähteneet Nuottaniemeen rakasta kristittyä kuulemaan. Jokaisen poron kelkassa oli pari henkeä, mies ja vaimo. Nuorempaa väkeä ei vielä näkynyt, mutta kyliltäkin oli jo jokunen hevonen saapunut, reki kukkuroillaan sanankuulijoita.

Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja lähti sitten keittiöön, johon ovi vei pirtistä.

Siellä hääräsi Hanna, talon ainoa tytär. Hän oli nuori, parinkymmenen ikäinen, vaaleahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat hyvin herttaiset ja miellyttävät. Silmät olivat samanlaiset kuin isällä, mutta suun ympärillä oli jotakin kovempaa, ikäänkuin rautaisempaa luontoa. Otsa oli matalahko ja hiukset tuuheat, ja vaikka ne olivat sileäksi kammatut, oli koko pää pieninä kiharalaineina. Vikkelästi hän liikkui, kasvojen punoittaessa, ja oli juuri nostamassa tavattoman isoa kahvipannua tulelle, kun isäntä tuli.

»Kuinka täällä ehdit?» kysyi isäntä. »Pian kai tulevat... Olisiko pitänyt pyytää kylältä enemmän apulaisia?»

»Kyllä minä ehdin», vastasi Hanna. »Ja onhan Maija-muori ollut koko päivän apunani.»

»Eikö Paloniemestä ole mitään kuulunut?» kysyi isäntä taas ja istahti tuolille, melkein kuin olisi hyvin väsyksissä.

»Tuli sieltä sana, että ne lähettävät piika Ulriikan avukseni, mutta minä käskin sanoa terveiset, etten tarvitse...»

Tytär silmäsi isäänsä ja näki hänen silmistään että niin juuri pitikin tehdä: ei tarvinnut huolia Paloniemen avusta...

Pirttiin oli sillä aikaa tullut ihmisiä. Talon parhaat tuttavat käskettiin vierashuoneisiin, jotka pian täyttyivät paksuista turkeista ja muista villaisista talvitamineista.

Hannalla ei ollut aikaa monta sanaa vaihtaa vierasten kanssa, mutta isäntä kävi tervehtimään ja puheli pitempimatkaisten kanssa.

Päivä kului, hämy muuttui pimeäksi, ja Nuottaniemen pihaan ajoi yhä hevosia, ja joka kujasta pyörähti poro- ja suksimiehiä.

Tulet sytytettiin, ja silloin kuultiin joelta monen hevosen tiu'ut. Siinä tuli saarnamies valiojoukkoineen, ja muita Ruotsin puolen kyläläisiä seurasi perässä, kaikki reet täpösen täynnä väkeä. Edellä ajoi saarnamies, istuen reessä Paloniemen isännän Heikin kanssa, ja ajajana oli talon poika Juhani.

Iisakki riensi kuistin eteen vastaanottamaan.

»Tervehdin sinua, veljeni Iisakki, Jeesuksen Kristuksen nimessä! Syntisi anteeksi ja rauha talossasi!»

Kero-Pieti oli jo ikämies, lyhyenläntä; pienet, mustat silmät kiiluivat, ja hyväntahtoiset kasvot hymyilivät. Hän oli rivakka liikkeissään, ja hänen äänessään oli miellyttävä sointu. Tervehdittyään Iisakkia laestadiolaisten tavoin laskien kätensä toisen olkapäälle hän hyppäsi ketterästi reestä ja lähti nousemaan sisälle. Mutta ennenkuin hän ehti kuistiinkaan, ympäröivät hänet kristityt, jotka huutaen ja itkien, tarttuivat hänen peurapeskiinsä ja riuhtoivat joka puolelle. Hän ojenteli käsiään heitä kohti, todisteli heidän syntejään anteeksi ja nauraa hökerteli heidän riemulleen...

Paloniemen Heikki oli pitkä, mustaverinen mies. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ilmeettömät, ja musta parta antoi hänen muodolleen villin näön. Hänen poikansa Juhani oli vielä pitempi isäänsä, mustaverinen hänkin ja isänsä muotoinen.

Naapuritkin tervehtivät toisiaan kristittyjen tavoin, ja Iisakki virkkoi Juhanille:

»Viehän sinne talon luo hevosesi, kyllä renki Aukusti siitä huolehtii.»

Nuottaniemen suuren rakennuksen tilavat huoneet täyttyivät. Pirtti oli jo ahdinkoon asti täynnä, ja suuressa salissa, jossa saarnamies istui keinutuolissa keskilattialla, oli niinikään jo tungosta. Ja yhä karttui väkeä.

Saarnamiehen ympärille kokoontuivat vanhimmat kristityt ja kuuntelivat hänen puheitaan, sillä varsinainen saarna ei vielä ollut alkanut. Jotkut vanhemmista naisista alkoivat jo ääneensä iloita, toiset itkien, toiset nauraen. Kaikki, mitä saarnamies sanoi, oli ihmeellistä, kirkastettua totuutta, niinkuin Jumalan omasta suusta suoraan tullutta.

Paloniemen isäntäkin oli päässyt saarnamiehen viereen, ja raskaasti huokaillen hän ilmaisi suuren kunnioituksensa.

Nuottaniemen Iisakki ei vielä joutanut saarnamiehen puheita kuuntelemaan. Hänellä oli sekä pirtissä että pihasalla minkä mitäkin järjestämistä. Mutta kulkiessaan salin läpi hän näki naapurinsa, Paloniemen Heikin, istuvan saarnamiehen vieressä...

Ja silloin hän tunsi omituisen piston sydämessään. Hän kiirehti ulos ja tunsi tällä hetkellä olevansa loitolla sekä saarnamiehestä että naapuristaan.

Hanna kulki kahvitarjotin käsissään pitkin ja poikin salissa ja hänen jäljessään joku kylän tyttäristä vehnäistarjotinta kantaen.

Kun hän tuli saarnamiehen luokse, virkkoi tämä:

»Nuori sisareni... Onko Jeesus sydämessäsi? Vai onko perkele sinne pesänsä tehnyt ja sikiönsä synnyttänyt?»

Hän tähtäsi pienine, liukkaine silmineen Hannaa, mutta Hanna katsoi häneen pitkään ja totisesti, niin että toisen katse kilpistyi syrjään.

»Olen kuullut, että maailman ilossa ja lihansa himossa elää täälläkin nuori väki. Senvuoksi on iloni suuri nähdessäni tämän ihanan Saaronin ruusun olevan Jeesuksen morsiamen...»

Saarnamiehen ääni oli lempeä, ja hän laski lihavan kätensä veltosti Hannan olkapäälle.

»Sinun äiti-vainajasi oli totinen Jumalan lapsi», sanoi hän sitten, nähtävästi liikutettuna.

Se koski Hannaan niin, että hän pillahti itkuun.

»Äitisi kuoleman kautta Jeesus kutsuu sinua morsiamekseen...»

Hän painoi kätensä Hannan kaulaan, ja hänestä löyhkäsi hien ja pikanellin lemu.

Hanna kuivasi kyyneleensä. Hänelle teki pahaa saarnamiehen musta, kiiluva silmä, joka paloi kuin hiili. Kun hän silmäsi toisaalle, seisoi Paloniemen Juhani melkein hänen vieressään Hän tarttui tarjottimeensa ja riensi keittiöön lisää kahvia hankkimaan.

Kahvia juotaessa osui Iisakki taas saliin.

»Veljeni Iisakki», sanoi saarnamies, isännän puoleen kääntyen. »Kuinka on uskosi laita? Kuinka olet jaksanut kilvoitella?»

Saarnamies tiesi, mitä Nuottaniemessä oli näinä vuosina tapahtunut, tiesi emännän kuoleman ja ainoan pojan, Niilo Iisakin, hukkumisen. Ja hänelle oli kerrottu, että Paloniemen Juhani kosiskeli Hannaa. Senkin hän tiesi, ettei naapurusten rakkaus ollut nyt sen lämpimämpi kuin entisinä aikoina.

Kaikki syy oli nyt, samoin kuin ennenkin, pantu Nuottaniemen isännän laskuun. Häntä ei pidetty niin totisena kristittynä kuin Paloniemen Heikkiä, joka oli saarnamieskin ja kulki talvisin saarnamatkoilla. Iisakkia vaivasi kateuden piru, sillä Paloniemen Heikki oli yhtä kysytty perämies kuin hänkin!—Niin arveltiin.

Kaiken sen ja paljon muutakin tiesi maailma ja saarnamieskin. Semmoisiakin puheita oli, että Paloniemen Heikillä oli nuorempana ollut tapana lähennellä Nuottaniemen pulskaa emäntää, ja että naapurien suhteet olivat siitä rikkoutuneet. Se oli kuitenkin vain huhupuhetta, joka ei koskaan ollut saanut vahvistusta.

Saarnamies uudisti kysymyksensä Iisakille ja puhui kehoittavasti:

»Syntisiä olemme kaikki ja joka hetki saamme olla varuillamme sydämemme pahuuden vuoksi... Jumala on nähnyt hyväksi lähettää sinun osallesi, veljeni Iisakki, raskaita koettelemuksia, ettäs nöyrtyisit ja polvistuisit vanhurskaan Herran edessä. Puolisosi temmattiin pois parhaana työpäivänään. Herra tahtoi näyttää sillä, että olet Hänestä loitonnut ja maallista hyvyyttä himoitset! Et vielä nöyrtynyt! Et huutanut avuksesi Herraa, et Golgatan veristä tietä muistanut. Paadutit sydämesi ja Herra lähetti toisen raskaan murheen: ainoa poikasi hukkui ... hukkui uskottomana...»

Iisakin kasvot värähtelivät, rinnasta tuntui nousevan karvas pala, mutta hän sai sen niellyksi takaisin.

»Mutta Herra rakastaa sinua ja omaksensa tahtoo... Naapurisi, tämä Paloniemen Heikki, on kaikki sinulle anteeksi antanut ja tahtoo kylmän ystävyytesi unohtaa», jatkoi saarnamies.

Iisakki silmäsi Heikkiin, joka istui saarnamiehen vieressä. Heikin kasvojen ilmeessä hän oli lukevinaan: »Siinä nyt kuulet ... niin jalomielinen minä olen...»

Iisakki alkoi ymmärtää, mitä saarnamies oikeastaan tahtoi sanoa, ja häntä inhotti. Niin kauan kuin Heikissä ei tapahtuisi suurempaa muutosta, ei hän voisi näin äkkiä antaa kaikkea anteeksi ja unhottaa! Heikin omallatunnolla pitäisi olla hyvinkin raskasta...

Ja kesken saarnamiehen puheen hän nousi ja lähti ulos. Pirtin ovi porstuaan oli auki, ja sieltä tunki kuumaa hikistä höyryä, niin että vesi tippui katosta.

Ulkona oli himmeä kuutamo ja lauha pakkanen. Korpikosken pauhu kuului selvästi, tohisten ja ulvomalla huutaen. Silloin tiesi koski suoja-ilmoja.

Piha oli täynnä hevosia, joka kujalla poroja, joiden kellot kajahtivat silloin tällöin, ja rakennuksen seinämät täyttyivät pystyyn nostetuista suksista.

Iisakki nousi kuistiin ja meni keittiöön. Hanna puuhasi taloustoimissaan, ja keittiökin oli täynnä väkeä. Iisakki näki Paloniemen Juhaninkin siellä istuvan.

Silloin kuului kuiske, että saarnamies aloittaa seurat.

Verkkaan ja juhlallisesti astui Kero-Pieti läpi vettä tippuvan porstuan, ja väkijoukko jakaantui, niin että peräpöydän luo ilmestyi kuja. Hän oli puseroisillaan, jätettyään paksun villaisen kaulahuivinsakin saliin. Hänen perässään käveli Paloniemen Heikki, ja muita vanhempia kristittyjä tuli heidän jäljestään niin sakeana joukkona kuin mahdollista.

Huoneessa oli hiljaista, ja kuulijakunta katsoi saarnamieheen, joka ryiskeli ja siveli sileitä, parrattomia kasvojaan.

Paksu-Olli selaili virsikirjaa, hänkin kurkkuansa korjaten.

»Jospa veisaamme virren», sanoo Kero-Pieti.

Olli aloitti virren kimakalla naisäänellään, ja Paloniemen Heikki yhtyi siihen heti ulkomuististaan. Joku nainenkin kirkui joukkoon, ja vaivaloisesti ja surkean väärässä äänessä loppui vihdoin ensi värssy.

Sitten veisattiin vielä toinenkin värssy.

Virren loputtua Olli luki virsikirjasta monta eri kohtaa, ja kun hän vihdoin oli sanonut aamen, oli suuressa pirtissä niin hiljaista, ettei kuulunut hiiskaustakaan.

Saarnamies silmäili ihmisiä, ja hänen tutkiva, kiiltävä katseensa tunkeutui kuin nuoli toisen sydämeen. Moni vanhempikin kristitty väisti tätä tutkistelua, ja ruti uskottomat istuivat allapäin kuin jostakin syytettyinä.

»Jospa katsomme, mitä rakastettu opettajamme sanoo», puhui Kero-Pieti hetken päästä. Ja vaikka hän puhui hyvin matalalla äänellä, kuulivat sen nekin, jotka seisoivat porstuassa.

Olli avasi Laestadiuksen postillan, ryki ja alkoi lukea:

» Ja merkit pitää oleman auringossa ja kuussa ja tähdissä. Vapahtaja puhuu tämän päivän evankeliumissa viimeisistä ajan merkeistä, jotka ilmestyvät taivaassa ennenkuin tämä maailma loppuu; ja nämä merkit pitää oleman auringossa, kuussa ja tähdissä. Meidän pitää nyt ensinnä tietämän, että auringon kanssa ymmärretään hengellisessä tarkoituksessa kristillisyyden valkeus, joka on niinkuin aurinko niille, jotka matkustavat iankaikkisuuteen; jos tämä aurinko pimenee, silloin tulee hengellinen pimeys maan päälle niin, että matkustavaiset ei näe enää mistä tie menee taivaaseen. Aurinko ei pimenisi muutoin, mutta kun kuu menee auringon eteen, silloin tulee aurinko pimeäksi. Mutta kuun kanssa ymmärretään hengellisessä tarkoituksessa se luonnollinen järki, joka on suurena esteenä niille, jotka aikovat katumuksen ja parannuksen tehdä; luonnollinen järki on sokea ja pimitetty synnin himoilta, niinkuin myös se luonnollinen kuu on itsestänsä musta ja pimeä; mutta tulee hänestä sentähden vähän valoa, koska aurinko paistaa kuun päälle: niin tulee myös siitä hengellisestä auringosta ylösvalaistus järjelle, että ihminen ymmärtää joltisesti järjellä toimittaa ne maalliset askareet ja niin asettaa elämän, että hän tulis tässä maailmassa joltisesti aikaan, Mutta ei ihmisen järjellä eikä viisaudella näe, mistä tie menee taivaaseen. Järjen eli pääkallon tieto on se kuutamo, jonka himminlaisessa valossa ihminen näkee kulkea sitä laveata tietä, joka viepi kadotukseen. Mutta sitä kaitaista tietä ei näe kukaan kuutamolla eli järjen viisaudella; se pitää oleman täysi päivä eli täydellinen ylösvalaistus Jumalan sanasta, ennenkuin ihminen näkee, mistä tie menee taivaaseen...»

Olli piti hetken väliä, korjasi kurkkuaan, ja kun hän jatkoi lukuaan, muuttui hänen äänensä surkean laulavaksi nuotiksi, ikäänkuin valitukseksi. Ollin lukiessa Kero-Pieti silmäili ympäri pirttiä, lähetellen tulisia katseita. Ovenpieleen ja porstuaan, jossa hän tiesi pahimpain uskottomien piilevän, lensivät hänen silmäyksensä kuin salamat.

Iisakkikin oli joutunut sisälle ja saanut paikan lähellä saarnamiehen pöytää. Hanna oli istuutunut karsinan puolelle jonkun metsäkylän emännän viereen.

Ollin lukua kuuntelivat kaikki, vaikka he olivatkin saarnan joko itse postillasta lukeneet tai kuulleet muiden lukevan.

Ja Olli jatkoi:

»Koska Vapahtaja tämän evankeliumin alussa puhuu viimeisistä ajan merkeistä, varoittaa hän viimein opetuslapsiansa niistä synneistä, jotka erinomattain ovat hallitsevaiset silloin, koska viimeisen ajan merkit rupeavat näkymään. Kavahtakaa teitänne ylönsyömisestä, juopumisesta ja elatuksen murheesta, ettei se päivä tule äkisti päällenne. Me näemme, että ylönsyöminen ja juopumus ovat maailmassa hallitsevaiset synnit; maailman herrat käyvät edellä hyvillä esimerkeillä, ja talonpojat seuraavat perässä. Koska yksi ihminen syntyy, niin ne palvelevat sitä Jumalata, joka on peräsuolessa; jos ihminen kuolee, silloin taas palvellaan samaa peräsuolen Jumalaa; nimipäivät ja syntymäpäivät pyhitetään peräsuolen Jumalalle huvitukseksi. Onkos sitte Jumala luonut ihmisen syömään ja paskantamaan, juomaan ja tappelemaan? Vai mitä varten ihminen on luotu tähän maailmaan? Maailman herrat voitelevat kurkkunsa vuotavalla pirunpaskalla, ja talonpojat seuraavat heidän esimerkkiänsä. Niin eletään nyt maailmassa, ja sillä elämällä he luulevat kelpaavansa Jumalalle.»

Ollin lukiessa alkoi naisten penkeistä kuulua nyyhkytyksiä ja raskaita huokauksia. Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä itki ääneensä. Hanna silmäsi isäänsä, joka istui aivan häntä vastapäätä. Iisakin kasvot olivat vakavat, ja silmäin välissä oli ryppy, joka siihen ilmestyi aina silloin, kun hän oli tyytymätön.

Ollin ääni häipyi, niin etteivät lähellä olevatkaan kuulleet eri sanoja.

Ihan lopulla saarnaa Olli koetti korottaa ääntänsä niin kuuluvaksi kuin voi, ja nyt kajahti ympäri pirtin:

»Olkaa siis valppaat ja valmiit rukoilemaan, että se suuri ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, auttaisi teitä vielä viimeisessä hengen kilvoituksessa, ja koska nämä luonnolliset silmät kiinni pannaan, ne kirkkaat silmät aukenisivat, jotka näkevät Jumalan ja kaikki pyhät enkelit. Aamen!»

Olli painoi kirjan kiinni ja hengitti helpotuksesta.

Kero-Pieti silmäili ympäri pirttiä.

»Että se suuri ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, auttais teitä», toisti hän verkkaan. Mutta jo hänen äänensä sointu, silmäin ilme ja ojentuvan käden siunaava liike vaikutti, että naisten puolelta alkoi kuulua itkua ja voivotuksia...

»Tehkää parannus», kuului Kero-Pietin ääni. »Tehkää parannus, koska armon aurinko vielä paistaa ja suuri ristinkantaja apua lupaa!... Lyhyt on armon aika. Kuolema kolkuttaa ja monen rintoja, monessa on hyvä työ aloitettu.»

Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä alkoi uikuttaa ja huutaa, hyppäsi seisomaan, roivi käsiään yhteen ja kirkui, niin että korvia viilsi:

»Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!»

Hän pyrki pois paikaltaan, loikkasi kuin taikavoimalla yli penkkien ja riensi saarnamiehen kaulaan...

Kero-Pieti lohdutteli, todisti syntejä anteeksi ja puhui jotakin, mitä Hanna ei kuullut.

Muutkin naiset alkoivat kirkua, ja kaikki pyrkivät pois paikoiltaan.

Valtava liikutus käy miestenkin puolella. Paloniemen Heikki innostui myös ja alkoi saarnata...

Paksu Olli oli joutunut pois pöydän takaa, ja hänenkin kaulassaan riippui neljä tai viisi emäntää...

Hanna työnnettiin syrjemmäksi. Joku tarttui hänen kaulaansa ja huusi:

»Herra Jeesus, ole kiitetty!»

Iisakkikin oli noussut seisaalle, ja kun Hanna katsoi isäänsä silmiin, näki hän, että ryppy silmäin välissä oli yhä syventynyt.

»Te paatuneet uskottomat», kuului Kero-Pietin ääni, »tehkää parannus, koska aika vielä on...»

Nuoria naisia ja miehiä tunkeutui lähelle saarnamiestä. Joku itki katkerasti, pyytäen anteeksi pahoja tekojaan...

Hanna näki isänsä kaulassa riippuvan jonkun naisen, ja kun nainen käänsi kasvonsa Hannaan päin, tunsi Hanna, että se oli Paloniemen vanha emäntä. Iisakin kasvojen ilmeessä Hanna ei huomannut tapahtuneen muutosta...

Äkkiä,—Hanna ei ymmärtänyt millä liikkeellä,—saarnamies sai äänet ja uikutukset vaikenemaan ja alkoi saarnata vähäuskoisille ja uskostaan langenneille. Hänen äänensä kuului porstuaan ja pihalle asti, ja hänen sanansa tunkeutuivat luihin ja ytimiin.

Totuutta, suoraa totuutta puhui saarnamies,—sen myönsi Hannakin, mutta hän ei jaksanut nousta niin väkevään tunnelmaan kuin muut.

Hän kuunteli miettiväisenä saarnamiehen puhetta, joka vähitellen taas lakkasi kuulumasta yleisten liikutusten enetessä.

Paloniemen Heikki selitti joillekuille nuorille, vastaheränneille autuuden oppia. Hanna tunsi ne samoiksi, jotka joka talvi suurempina seurailtoina tekivät parannuksen ja kesän tullen lankesivat entiseen uskottomuuteensa. Hänen katseensa haki isää, mutta tätä ei enää näkynyt. Iisakki oli liikutusten aikana poistunut.

Hannakin alkoi pyrkiä ovea kohden.

Koko pirtti oli täynnä hikistä ilmaa. Ihmiset olivat liikkeellä. Toiset itkivät, toiset rukoilivat syntejään anteeksi.

Hanna pääsi vähitellen ovensuuhun, veti huivin päähänsä ja saattoi hengittää helpommin. Mutta porstuassakin oli väkeä, ja raskas ilma oli sielläkin, ja välikatosta tippui vettä. Hanna riensi ulos.

Pilvien takaa valaisi kuu himmeällä valolla pihamaata. Koski kuului pauhaavan.

Hannan sydämessä hytkähti kummasti. Hänen eteensä ilmestyi Paloniemen Heikki, joka totisin kasvoin ja merkillisin katsein saarnasi parannusta nuorille.

Saattaisiko niin puhua muille, ellei itse uskoisi ja ellei itse olisi valmis kuolemaan? kysyi Hanna itseltään. Puhdas omatunto Heikillä kai sittenkin oli. Isä ja hän epäilivät syyttä Heikkiä Niilo Iisakin hukkumisesta...

Hannan tuli melkein paha olla, ja hänestä tuntui kuin jokin ääni sydämessä soimaisi häntä...

Oli tullut olluksi niin tyly Juhanillekin, joka saattoi olla totinen kristitty! Syyttä hän ja isä paloniemeläisiä epäilivät!

Talvinen ilma raitisti Hannan kuumia ohimoita. Hän alkoi virkistyä, ja polttava sydämentuska vaimeni.

Kun hän lähti takaisin sisälle, seisoi Paloniemen Juhani melkein hänen vieressään.

»Hanna», sanoi Juhani omituisen pehmeällä äänellä.

Hanna pysähtyi ja vastoin entistä tapaa antoi kätensä olla Juhanin kourassa pitkän aikaa.

»Onko sinulla mitään erityisempää minua vastaan, kun usein olet niin tyly ... nyt tänä iltana varsinkin?» puhui Juhani, ja ihmeellisen pehmeältä kajahti hänen äänensä. Koko olennossa oli jotakin alakuloista, mitä Hanna ei ollut hänessä ennen huomannut.

Hanna katseli hänen kasvoihinsa, jotka kuun kalpeassa valossa olivat valjut ja totiset.

»Isä ei jaksa uskoa sitä Niilo Iisakin hukkumista», alkoi Hanna puhua. »Se on niin kummallista... Isä epäilee, ettei sinun isäsi tahtonut laskea paremmin sitä lauttaa, jossa velivainaja oli...»

Juhani ymmärsi, mitä Hanna tarkoitti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi.

Pihalle asti kuului pirtistä ruikutusta ja huutoja, ja kuistin ovesta tuli höyryä sakeana.

Hanna tunsi Juhanin käden omassaan vapisevan ja kuuli hänen sanovan:

»En minä siitä asiasta mitään tiedä... Hukkuivathan muutkin jälkipään miehet...»

Hanna katsoi Juhanin tummiin silmiin, joihin hänen mielestään ilmestyi kummallinen kiilto.

Nuottaniemen talo oli korkean niemen nenässä jossa joki teki kaarevan polven kuin hevosenkengän. Talon ikkunoista näkyi suoraan pohjoisesta tuleva väylä, joka lankasuorana laski jyrkkien rantojensa välissä virtaavaa uomaansa pitkin taloon päin. Se oli kuin läikkyvä tie, joka lähti kaukaa ikäänkuin tunturin huipulta ja suuntaansa muuttamatta vei Nuottanientä kohti. Mutta taloa lähestyessään se näytti remahtavan suureen nauruun, leveten vähävirtaiseksi, korkearantaiseksi suvannoksi. Siinä se levähti vauhdistaan ja kokosi uusia voimia.

Nuottaniemen suvanto oli mainio lauttasatama.

Mutta vähän alempana taloa, toisella puolen niemen nenää, suvanto äkkiä kapeni, muuttuen väkeväksi virraksi, joka kiihtyen ja vauhtiaan enentäen riensi vaahtoisin harjoin mutkistaan kuuluisaan Korpikoskeen.

Paloniemi oli alempana Nuottanientä joen länsipuolella, missä väkevä virta kulki pitkin jyrkkää ja kivikkoista rantaa. Senvuoksi eivät ylempää tulevat lautat koskaan uskaltaneet Ruotsin puoliselle rannalle, missä kosken virta jo alkoi niellä, vaan laskivat maihin Nuottaniemen suvannon kohdalla, ja täällä ne varustettiin kosken kuohuja varten.

Kylän talot olivat loitompana näistä molemmista Korpikosken taloista, jotka kumpikin olivat manttaaliltaan pitäjän suurimpia. Nuottaniemen maita oli koko idänpuolinen metsärikas Korpikosken ranta, samoin kuin Ruotsin puolinen ranta oli Paloniemen aluetta. Mutta Paloniemen maat olivat kuitenkin pienemmät ja laadultaan karummat, ja talon metsät olivat entiset isännät joko myyneet tai muuten raiskanneet.

Nuottaniemi oli metsärikas.

Heti Korpikosken rannalta ja talon vainion takaa alkoivat äärettömät mäntymetsät, jotka ulottuivat penikulman leveydeltä synkkiin sydänmaihin päin Maanlaatu oli talon ympäristöllä hyvää, lihavaa savimultaa ja koko niemi seudun parasta peltomaata.

Molempien talojen isännät olivat monta miespolvea olleet koskenlaskijoita, verrattomia perämiehiä. Ne olivat uskaltaneet lähteä juonikkaalle Korpikoskelle silloinkin, kun koski oli pahimmillaan. Eikä muistanut tämä polvi, että entisten isäntäin lauttoja ohjatessa olisi sattunut onnettomuuksia. Raskaat tukkilautat viilsivät hyrskyissä, vilahtivat vaarallisten kallioiden ohi ja notkistivat kankeita kylkiään perämiesten tahdon mukaan äkkimutkissakin.

Paloniemen isännät olivat aina olleet rajumpia ja rohkeampia kuin Nuottaniemen miehet. Ulkomuodoltaankin olivat nämä naapurit kovin erinäköisiä. Paloniemen miehet olivat pitkiä ja mustaverisiä, joiden kantaisän sanottiin muuttaneen tänne Kolarin kylmistä korvista. He olivat olleet rajuja miehiä, sydämettömiä ja raakoja. Tämän nykyisen isännän isoisä oli ollut maankuulu juoppo ja tappelija, joka oli Lapinretkelleen iäksi jäänyt.

Nuottaniemeläiset taas olivat hiljaisia, lyhytkasvuisia, vaaleaverisiä miehiä, jotka rakastivat kotiaan ja olivat innokkaita maanviljelijöitä. Heidän kantaisänsä kerrottiin olleen kotalappalaisen, jolla oli Nuottaniemen juurella ollut kota ja joka kalasteli sekä koskessa että suvannolla. Hän oli sitten nainut suomalaisen tytön, ja heistä polveutuivat nuottaniemeläiset.

Rohkeita perämiehiä olivat nämä nykyisetkin isännät, Heikki ja Iisakki.

Mutta Nuottaniemen Iisakkiin luotettiin kuitenkin paremmin, vaikkei Heikinkään perämiehenä ollessa ollut sattunut vahingoita.

Vaikka naapurit olivatkin niin erilaisia luonteeltaan, oli heidän kesken aina vallinnut sovinto ja naapurirakkaus. Ei ollut tullut tinkoja kalastuspaikoista, jotka molemmilla olivat yhtä hyvät. Nuottaniemeläiset olivat ymmärtäneet vaieta silloin, kun paloniemeläisten villi veri alkoi kiehua.

Sovinnossa olivat nämä nykyisetkin isännät eläneet ja näennäisesti vieläkin elivät, vaikka silloin tällöin lauttojen laskuaikana olikin sattunut pieniä kinoja.

Mutta sen tiesi jo monta kylää, että Paloniemessä kadehdittiin Nuottaniemen rikkauksia. Satumaisia summia oli Iisakille jo tarjottu metsistä, mutta Iisakki ei ollut myynyt. Mitäpä hänen tarvitsikaan myydä, jolla oli yllin kyllin maallista hyvyyttä muutenkin!

Eikä ollut kuin kaksi lasta perimässä!

Näinä parina viime vuonna olivat naapurien suhteet kuitenkin kylmenneet.

Ja Nuottaniemen Iisakin syyksi se pantiin. Iisakki ei ollut pariin vuoteen käynyt Paloniemessä, ei siitä päivästä saakka, jolloin Niilo Iisakki hukkui.

Ja siitä päivästä alkaen oli isäntä alkanut tuntuvasti vanheta.

Niilo Iisakki oli ollut reipas nuorukainen, tarkkasilmäinen ja rohkeamielinen. Hänestä toivottiin yhtä taitavaa perämiestä kuin oli ollut hänen isoisänsä, Nuottaniemen Mooses, joka osasi laskea kaikki Tornionjoen kosket. Mutta toisin oli kova kohtalo määrännyt. Kesän kirkkaimmillaan ollessa oli Niilo Iisakkikin lähtenyt lauttaa soutamaan kosken alle. Miehistä oli puute, sillä lauttoja oli paljon odottamassa. Niilo Iisakki sattui sille lautalle, jossa Paloniemen Heikki oli perämiehenä...

Hetkeä ennen oli rannasta lähtenyt lautta, jossa Nuottaniemen Iisakki oli perämiehenä. Koski oli pahalla päällä, ja Varsankalliossa, joka oli Korpikosken vaarallisin paikka, hipaisi Iisakinkin ohjaama lautta kallion kylkeä...

Toiset viilettivät perästä...

Oli valoisa juhannusyö. Jälkipään miehet, joihin Niilo Iisakkikin kuului, olivat etelänpuolen väkeä, mutta etupäässä siinä oli paikkakuntalaisia. Silloin, kun lähestyttiin Varsankalliota, kääntyi lautta äkkiä kalliota kohden, ja jälkipää jysähti siihen niin, että pohja hajosi yksin puin...

Kaikki jälkipään miehet joutuivat koskeen, ja raskas lautta painoi heidät kuohuihin. Etupään miehet pääsivät onnellisesti kosken alle...

Kukaan ei pannut sitä onnettomuutta perämiehen syyksi. Parastansa oli Paloniemen Heikki koettanut, mutta raskas lautta ei totellut, sillä väkevä virta painoi Varsankalliota kohti. Ja ensi kertaa nyt semmoinen onnettomuus Heikillekin sattui.

Sen ymmärsi Nuottaniemen Iisakkikin, mutta sittenkin jäi hänen mielensä pohjalle kummallinen epäluulo, jota hän ei saanut kitketyksi pois, mutta joka ajan kuluessa yhä vahvistui. Oliko Heikki tehnyt sillä kerralla kaikki, mitä olisi voinut tehdä?

Etupään miehet vakuuttivat, ettei se ollut Heikin syytä. Kaikki miehet olivat soutaneet niin, että silmät tulta iskivät. Mutta taitavana perämiehenä Iisakki ymmärsi, ettei tarvinnutkaan enempää kuin jonkun sekunnin viivytys soutukäskyn antamisessa ... silloin oli varmaa, ettei lautta ehtisi ohi Varsakallion.

Hän ei ollut koskaan ilmaissut epäluulojaan, mutta siitä asti hän ei enää käynyt Paloniemessä, vaikka Heikki puolestaan lauttojen laskun aikana oleskeli Nuottaniemessä viikonkin päivät yhtä mittaa.

Samana kesänä syyspuolella alkoi Paloniemen Juhani lähennellä Hannaa, ja siitä saivat Iisakin epäilykset uutta vauhtia.

Ilokseen hän kuitenkin huomasi, ettei Hanna näyttänyt paljonkaan välittävän Juhanista.

Nyt viime syksynä oli Juhani kosinut, mutta Hanna oli pyytänyt vielä miettimisen aikaa. Hän tahtoi vielä olla nuorena ja huolettomana.

Poikansa kosinnasta ei Paloniemen Heikki ollut tietävinäänkään, mutta Iisakki arvasi, että Heikki sittenkin ohjaili ja neuvoi poikaansa. Paloniemen asioiden tiedettiin olevan huonolla tolalla. Jos saamamiehet ryhtyisivät omaansa ottamaan, menisi talo ja irtaimisto velkamiehille. Mutta Paloniemen Heikki oli kristitty mies, joka kulki saarnamatkoilla ja uhrasi paljon kristittyjen hyväksi. Siksi velkojat, jotka olivat kristittyjä, eivät ruvenneet ulosotolla hätyyttelemään.

Nuottaniemen Iisakki oli kyllä kristittyjen kirjoissa, ja heränneenä miehenä häntäkin pidettiin, mutta moitittiin liian itaraksi ja maallisen tavaran himoojaksi. Hän ei koskaan riemuinnut silloinkaan, kun valitut saarnamiehet pitivät seuroja, ei tunnustanut syntejään eikä niitä anteeksi pyytänyt. Senvuoksi häntä pidettiin huonompana kristittynä kuin hänen naapuriansa, Paloniemen Heikkiä.

Nyt hän oli kuitenkin, kun tiesi Kero-Pietin taloonsa tulevan, päättänyt runsain käsin kestitä sekä saarnamiestä että muitakin kristityitä. Häntä ei saataisi moittia itaraksi, sillä sitä hän ei ollut koskaan ollut eikä liioin maallista tavaraa himoinnut. Senkö vuoksi häntä itaraksi uskottiin, että hän hoiti taloansa parhaan ymmärryksen mukaan eikä suostunut puulaakeille metsiään myymään?

Iisakki hymähti koko jutulle ja palveli Jumalaansa sydämensä äänen mukaan.

Seurat olivat loppuneet. Yö oli puolessa, ja seuramiehet tekivät lähtöä kukin kotiinsa. Kaikille oli ilmoitettu, että vielä seuraavanakin iltana kokoonnuttaisiin Nuottaniemessä.

Saarnamies joukkoineen jäi taloon yöksi.

Suuri ja ihmeellinen oli tämä ilta ollut. Paljon nuoria oli herännyt, ja vähäuskoiset ja langenneet olivat uudistaneet uskonsa. Kero-Pieti saattoi olla kaikin puolin tyytyväinen. Hänen tulinen, nuhteleva ja sydämeenkäypä saarnansa ei ollut sattunut kuuroille korville.

Kun muut jo olivat käyneet nukkumaan, juttelivat saarnamies ja Iisakki kahden kesken pienessä pihanpuolisessa salinkamarissa.

»Minun tapani on aina puhua suoraan ja peittelemättä», jatkoi saarnamies sikaaria poltellen. »Ihmisen viat ja sydämen pahuus eivät lähde pois, ellei korva saa kuulla suoraa totuutta, sitä totuutta, joka on Jumalasta. Sen vuoksi nyt sinultakin kysyn, veljeni Iisakki: Miksi kannat kainia veljeäsi Paloniemen Heikkiä kohtaan, jonka uskon vilpittömäksi kristityksi?»

Kero-Pieti teki kysymyksensä äkkiä ja esipuheitta, niin että Iisakki hätkähti. Hän ei ollut odottanut niin suoraa puhetta. Mitä hän vastaisi? Sanoisiko suoraan saarnamiehelle, mitä oli ruvennut ensin epäilemään ja sitten uskomaan? Mutta eihän hänellä, kun oikein asiaa ajatteli, ollut minkäänlaista tukea otaksumisilleen!

Hän pysyi vaiti ja saarnamies jatkoi:

»Veljesi Heikki puhui minulle, että olet muuttunut kummallisen kylmäksi häntä kohtaan. Kaiketi luulet itselläsi olevan siihen syytä. Mutta oletkos tunnustellut oman sydämesi kovuutta? Oletkos antanut anteeksi niin monta kertaa kuin taivaallinen isä neuvoo? Katso omaan poveesi ja tutkistele! Oletko lähtövalmis, kun arkkienkeli pasuunaansa puhaltaa suurena lähtöpäivänä?»

Iisakki tuijotti lattiaan eikä vastannut mitään.

»Herra on sinua kovasti koetellut, mutta kaikki me tarvitsemme tulivasaraa tässä elämässä... Pian me unhotamme taivaallisen isämme, jolta kaikki hyvyys vuotaa, ellei Hän pane päällemme väkeviä murheita, jotka meitä saattavat Häntä rukouksilla lähenemään.»

Mutta Iisakki ei vieläkään virkkanut mitään. Kerran jo nousi sana suuhun, ja hän aikoi kertoa saarnamiehelle kaikki. Jos Heikki voisi vanhurskaan Jumalan kasvojen edessä vakuuttaa, ettei hänessä ollut pienintäkään syytä Niilo Iisakin kuolemaan, anoisi hän anteeksi kaiken epäilyksensä ja sydämensä pahat ajatukset—ja alkaisi taas sydämestään saakka rakastaa naapuriaan. Mutta kun sana oli noussut suuhun, nielaisi Iisakki sen takaisin ja virkkoi melkein kuin pakosta:

»Enpä minä tällä kertaa haluaisi meidän suhteestamme haastella.»

»Tee kuin tahdot», arveli saarnamies. »Mutta raskasta on sinunkin kantaa pahaa sydäntä veljeäsi vastaan...»

»Niin onkin. Enkä mitään niin toivoisi kuin sitä, että naapurisuhteemme tulisivat entiselleen», sanoi Iisakki.

»No ehkäpä Jumalan avulla tulevat. Katso: Paloniemen Heikillä on nuori uljas poika, totinen kristitty ja hiljaluontoinen Juhani, joka neitsykäistä, tytärtäsi Hannaa, rakastaa... Ehkä se on viittaus Herralta, että sovintoon ja rakkauteen kävisitte!»

»Saattaa olla viittaus», myönsi Iisakki. »Muuten minä en tiedä siitä. Se olkoon heidän oma asiansa.»

Saarnamies herkesi hetkeksi. Hän oli kyllin tarkka ihmistuntija huomatakseen, ettei Iisakki pitänyt siitä puheesta.

»Juhani on nuhteeton nuorimies», sanoi Kero-Pieti. »Ja työtätekevä ja työtärakastava.»

»Mitä varten häntä minulle kehut?» kysyi nyt Iisakkikin vuorostaan äkkiä. »Paloniemeläisetkö ovat käskeneet häntä täällä kehumaan?»

Nyt oli Kero-Pietin vuoro hämmästyä. Eikä hän heti pystynytkään Iisakille vastaamaan.

»Paha on sydämesi», sanoi hän vain ja arveli sitten haukotellen: »Taitaa olla jo aamuyö.»

»Aamupuoli jo on», vastasi Iisakki, nousi, toivotti Herran rauhaa ja poistui pirttiin omaan vuoteeseensa.

Hanna makasi valveilla ja tiesi isän olevan kahdenkesken saarnamiehen kanssa. Mitä he siellä puhuivat? Puhuivatko taivaallisia vai velivainajan hukkumisesta?

Mitähän jos isä selitti koko asian Kero-Pietille!

Ja Kero-Pieti todisti kaikki isän ja hänen epäilyksensä turhiksi, vakuutti, että Paloniemen Heikki oli viaton, ja he olivat pahaa sydäntä kantaneet syyttömästi paloniemeläisiä vastaan!

Ja huomenna isä menisi Paloniemeen, ja sitten tulisi suuri sovinnon päivä...! Juhani ehkä tulisi tänne...

Hanna muisti Juhanin kalpeat kasvot ja tummat silmät, jotka kiilsivät niin kummasti tuon pitkän miehen päästä...

Hän tunsi kuin sääliä Juhania kohtaan. Mutta rakkautta hän ei jaksanut kuvitellakaan. Sillä sydämen pohjalla pyrkivät esille nuoren, reippaan ja vaaleaverisen miehen lempeät silmät ja naurava suu ... leveät hartiat ja tanakat kädet... Se kuva oli siellä ollut jo kauan, ja hyvin usein se sieltä tuli näkyviin ... silloin varsinkin, kun tuntui jotakin olevan ikävä...

Nyt hän ilmestyi ilmielävänä, niinkuin syyskierän aikana oli, kun ylös Lappiin, tukkimetsään lähti. Tästä kodin kautta he menivät, monta nuorta miestä yhdessä roikassa, hiihtäen, laukut selässä. Kuistissa hän sai kahden kesken puhutella.

»No muista sitten minua!» sanoi hän ja puristi sormia.

»Muistan minä ... aina muistan.»

»Ensi lauttojen matkassa palaan ... silloin on kevät.»

»Varron ensimmäisiä lauttoja...»

Puristi kättä lämpimästi... Tuntui siltä kuin riemu halkaisisi sydämen...

Sitten he lähtivät. Hän ja isä katselivat pirtin ikkunasta, kuinka he laskivat korkeaa törmää alas jäälle ja lähtivät taivaltamaan pitkin vähälumista joenuomaa ylöspäin. Reippaasti he hiihtivät, vaikka vinkeä pohjoinen puski vastaan.

»On se hiihtomies, tuo Koskenalustan Antti», sanoi isä.

Hänelle teki hyvää isän sana. Edelle muista oli Antti lykännyt. Hän näki pitkän hiihtäjärivin yhä pienenevän, kunnes ei enää näkynyt muuta kuin musta viiru halkaisemassa ylöspäin kapenevaa joen uomaa. Lopulta katosi viirukin, nousi kuin tuntureille siellä, missä joenuomakin katosi näköpiiristä...

Haima makasi valveilla ja mietti. Kuinka kauan isä viipyisi saarnamiehen luona?

Sinne oli Antti mennyt tukkimetsään, eikä Hanna ollut hänestä mitään kuullut. Ja kevääseen ja jäänlähtöön oli vielä pitkän pitkiä talven kuukausia...

Silloin kuuli Hannan odottava korva, että porstuassa kulki joku, ja hän arvasi, että isä palasi saarnamiehen luota. Hänen teki mieli mennä isältä kysymään, mutta kun hän kuuli isän rykäisevän samaan tapaan kuin iltaisin levolle mennessä, otaksui hän, ettei isälle ollut mitään oudompaa tapahtunut.

Ja Hannakin vaipui levottomaan uneen.

Aamulla, ennenkuin puolipimeä talvinen päivä alkoi tuntua, rupesi väkeä jo karttumaan taloon.

Kaikki tahtoivat puhutella kauan kaivattua ja odotettua saarnamiestä ja saada häneltä lohdun sanoja. Ja kaikille oli hänellä ystävällinen sana varastossa, suurimmallekin syntiselle hän neuvoi tien armoon ja Kristuksen luo.

Hän ei pitänyt aamupäivällä mitään erityistä saarnaa, vaan puheli vähän kunkin kanssa, todistaen vähäuskoisuutta ja syntejä anteeksi.

Isännällä ja Hannalla oli paljon hommaa, sillä talon piha oli kuin markkinapaikka ja joka huone täynnä väkeä.

Hanna päätti isänsä kasvojen ilmeestä, ettei saarnamiehen ja isän kesken ollut sattunut mitään erinomaista. Isän otsaryppy oli hyvin syvä, ja siitä Hanna tiesi, että isää vaivasi väen paljous ja kuhina. Väsyneeltäkin hän näytti. Tuskin oli nukkunut koko yönä.

Aamiaista syödessä saarnamies puhui siitä, kuinka vaikea on maallista tavaraa rakastavan ihmisen tulla Jumalan valtakuntaan. Ja kuitenkin neuvoo Jeesus jättämään kaikki ja seuraamaan häntä. Hän kertoi monta esimerkkiä. Puhuessaan hän silmäili Iisakkiin, ja Iisakki ymmärsi, että saarnamies rikkaalla miehellä tarkoitti häntä.

»Jättää kaikki ja seurata Jeesusta», jatkoi saarnamies. »Se on raskasta syntiselle ihmiselle, ja kuitenkin se on tehtävä, jos Jeesusta seurata tahtoo. Hyvä on maallinenkin tavara, mutta siihen ei saa sydäntään kiinnittää...»

Ja kääntyen Iisakin puoleen hän jatkoi:

»Kuinka on sinun sydämesi irti maallisesta tavarasta, jota Jumala on sinulle yllin kyllin suonut?»

»En ole sitä vääryydellä enkä minkään varjon alla kerännyt», vastasi Iisakki vakavin kasvoin. »Mutta en ole tahtonut myöskään sitä tuhlata enkä joutavaan kuluttaa, kun elämässäni olen vähemmälläkin toimeen tullut. Olen koettanut hoitaa maatani ja metsiäni ja uskon varmaan, että taivaallinen isä on töitäni siunannut...»

Saarnamies ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoi pihaan niitä kristityitä, jotka olivat olleet Paloniemessä yötä.

Siinä roikassa oli Paloniemen Heikki emäntineen ja myös hänen poikansa Juhani.

Hanna näki Paloniemen Heikin katseesta, että se tähysteli kuin olisi jotakin erinomaisempaa odottanut.

Iisakki näytti tervehtivän Heikkiä melkein kylmästi, ja Hanna huomasi, etteivät he katsoneet toisiaan silmiin.

Juhani tervehti Hannaa lämpimämmin kuin ennen, mutta Hanna tunsi, että jotakin kylmää liikkui hänen sydämessään.

Aamiainen oli syöty, ja saarnamies istui keinutuoliin ja alkoi puhua Jumalan sanaa.

Iisakki ja Hanna poistuivat taloustoimiinsa.

Päivä kului, ja väkeä karttui yhä lisää, niin että ennenkuin varsinainen selitys alkoi, oli Nuottaniemen kookas pirtti kuin sullottu väkeä täyteen.

Toista viikkoa viipyi Kero-Pieti Nuottaniemen ja Paloniemen taloissa, vuoro-illoin kummassakin seuroja pitäen.

Ihmeitä oli tapahtunut. Lukuunottamatta monia nuoria, jotka tulivat herätykseen, oli monta vanhaa paatunutta, uppouskotonta pehminnyt ja tehnyt totisen parannuksen. Kero-Pieti oli parhaansa koettanut saadakseen Nuottaniemen Iisakin ja Paloniemen Heikin suhteet entiselleen. Alussa hän uskoi kaiken syyn olevan Iisakissa, mutta kuta useammin hän kumpaakin naapuria puhutteli, sitä enemmän hän alkoi epäillä, ettei Heikkikään voinut olla aivan viaton. Mutta Iisakki vaikeni siitä, mistä oli pahan sydämen Heikkiä kohtaan ottanut, ja Heikki puolestaan vakuutti, ettei hän tiennyt tehneensä mitään pahaa naapurilleen. Niin jäi saarnamiehelle epäselväksi, kummassako miehessä vika oli. Mutta syvällä omassa sydämessään hän tunsi, ettei kumpikaan ollut vielä kylliksi nöyrtynyt.

Hyvästellessään hän sanoi Paloniemen Heikille:

»Jos tunnet loukanneesi naapuriasi ja veljeäsi Iisakkia ... käy kohti, puhu puhtaaksi tuntosi, tunnusta vikasi ja rukoile anteeksi!»

Ja Iisakkia hyvästellessään hän puhui:

»Minä kiittäisin Jumalaani vielä enemmän tästäkin armon ajasta, jonka olen viettänyt näiden naapurusten vieraanvaraisessa kodeissa, jos saisin viedä tiedon kanssani, että olisin rakkauden siteet lujittanut heidän kesken. Mutta nyt lähden luotanne mustin mielin. Rukoilen armon ja valkeuden Herraa, että hän avaisi teidän sydämenne näkemään ja tuntemaan, että ainoastaan rakastaen toisiamme me toinen toistamme turvaamme matkatessamme täältä murheen laaksosta ijankaikkisuuden ihanalle rannalle.»

»Niin on tosi», sanoi Iisakki liikutettuna.

»Puhu tuntosi puhtaaksi!» kehoitti Kero-Pieti ja laski kätensä Iisakin olkapäälle.

Iisakille nousi sana suuhun, mutta hän nielaisi sen takaisin.

»Ellei Heikki ensin puhu, on minun mahdotonta mitään sanoa», virkkoi hän.

Kero-Pieti katsoi Iisakkiin pitkään, ja nyt hän oli ymmärtävinään, että Iisakki oli syvällä sydämessään loukkaantunut naapuriinsa.

Ja niin hän lähti Nuottaniemestä, eikä hänelle ollut valjennut se asia, josta Iisakki piti Heikkiä kohtaan pahaa sydäntä.

Peninkulmien päähän toiseen pitäjään hän matkusti valiojoukkoineen. Sinne oli häntä jo viikkomääriä varrottu.

Nuottaniemessä alkoi arkielämä kulua entistä latuaan, kun kaikki paikat ja kompeet oli saatu kuntoon seurojen loputtua.

Iisakki-isäntä pysyi yhtä totisena, niinkuin oli näinä vuosina ollut. Hanna huomasi, ettei saarnamiehen käynti ollut isässä mitään muutosta vaikuttanut. Hän ei enää koskaan ollut niin iloinen kuin silloin, kun Niilo Iisakki eli. Silloin hän laski leikkiä, ja joskus iltaisin he koettelivat voimiaan.

Mutta erinomaisen hellä hän oli Hannalle ja puhui lempeällä äänellä. Hanna arvasi isän murehtivan Niilo Iisakkia, mutta hän ei koskaan puhunut siitä Hannalle.

Sydäntalvella sattui sentään päiviä, että hän innostui työhön ja läksi aamuvarhaisella metsään. Mutta sieltä palatessaan hän valitti väsymystä ja päänkipua.

Hanna hoiti taloutta jäntevästi, huolehti isännänkin asioista, ja talossa kävi työ ja toimi mainiosti.

Nuottaniemen palvelusväki oli myös tullut herätykseen. Nuoret piiat heittivät joutavat koristukset puvuistaan pois, eikä renkipoikia enää tavattu iltaisin korttia lyömässä.

Hanna kertoi muutoksesta isälleen.

Iisakki hymähti:

»Semmoistahan se on aina ennenkin ollut», sanoi hän. »Jonkun viikon ne ovat totisia, mutta ennenkuin käki kukkuu, ovat he entisenlaisia. Ne parannuksen teot eivät ole sydämestä lähteneitä. Jospa heidän mielensä muuttuisikin!»

Ja totta olikin Iisakki puhunut. Jo parin viikon päästä juoksivat piiat kylälle, ja renkipojat laulelivat rivoja rekilauluja metsään mennessään.

Niin kuluivat viikot, ja talven pitkät pimeät alkoivat lyhetä.

Iisakki istui etelänpuolisen ikkunan luona, kun päivä oli kirkkaimmillaan, ja lueskeli raamattua. Hän syventyi lukemiseensa niin, ettei kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta luettuaan hän nousi ja meni peräikkunan luo, josta näkyi korkearantainen Ruotsin puoli ja Paloniemen punainen talo kivisine navettoineen.

Hanna pani merkille, ettei hänen katseensa kauan viipynyt Paloniemessä, vaan siirtyi pian Korpikoskelle päin, josta nousi vaaleaa usvaa taivasta kohti, metsän yli näkyen.

Saarnamiehen lähdettyä oli Paloniemen Juhani joka sunnuntai hiihtäen käynyt Nuottaniemessä. Silloin hän puheli pirtissä renkien ja Iisakin kanssa kaikenlaisista asioista, viipyi pari kolme tuntia ja hiihteli sitten takaisin kotiansa. Hyvin monena sunnuntaina sattui, ettei Juhani tavannut Hannaa ollenkaan. Näytti ikäänkuin Hanna olisi vasiten välttänyt tulemasta Juhanin puheille.

Vähäpuheinen oli Iisakkikin. Ja sattui niinkin, että kun Juhani tuli taloon ja Iisakki istui yksin pirtissä raamattua lukien, hän ei ollut näkevinäänkään Juhanin tuloa. Ja kun Juhani jostakin aloitti puheen, ei Iisakki arvellut siihen mitään, joten Juhanin oli lopetettava.

Niin oli eletty helmikuuhun, jolloin päivät jo Perä-Pohjolassakin alkavat pidetä.

Oli kirkas päivä, ja etelänpuolisista ikkunoista paistoi aurinko kuin riemuiten suuren pirtin lattialle. Iisakki istui tavallisella paikallaan raamattua lukien, Hanna hommaili jotakin karsinan puolella, ja talossa oli muuten talvisen pakkassunnuntain jäykkä jykevä rauha. Palvelusväki oli mennyt kylälle, niin ettei ollut muita kotona kuin isäntä ja Hanna.

Isän lukiessa Hanna unohtui katselemaan pohjoisenpuolisesta ikkunasta pitkin valkoista joen uomaa, jolle päivä paistoi, niin että hanki kimmelsi. Kapenevana nauhana se painui suoraan pohjoiseen ja katosi näköpiirin rajassa kaukaiseen, lumivalkoiseen kiveliöön.

Hiljaisena, kylmän jään peitossa oli nyt välkkyvä, virtaisa joki, joka kesäisin juoksi uljaana ja voimakkaana, raskaita tukkilauttoja kuljetellen kuin kuivia lastuja selässään... Siellä oli joen latvoilla, tuonnimmaisten tunturien takana Anttikin...

Hanna nojasi ikkunaa vasten, ja hänen ilmeikkäissä silmissään kuvastui ikävä. Liikahtamatta hän katseli pohjoista taivaanrantaa, ja ajatukset liitelivät kauas tunturien taakse... Oli vielä pitkiä kuukausia kevääseen, siihenkin, kunnes ensimmäiset poreet nousisivat kotirantaan... Mutta pian sitten sulaisi, rutosti nousisi tulva, pauhinalla ja ryskien väylä loisi jäänsä ja Korpikoski murentaisi ne pieniksi hilseiksi...

Silloin saisi jo lauttoja odottaa!

Koko pitkänä sydäntalvena hän ei ollut mitään kuullut Antista. Ei ollut sattunut sieltäpäin yhtään tulevaa eikä kauttakulkijaa! Eläneekö? Terveiset lupasi laittaa ... ei mitään ole kuulunut. Mutta varmaankaan ei ole unhottanut, jos on elävien joukossa...!

Kun Iisakki nosti katseensa kirjasta, näki hän tyttärensä seisovan otsa kiinni ikkunassa ja katselevan pohjoiseen päin. Hän arvasi Hannan ajatukset, oli nähnyt, että tytön silmät loistivat kirkkaammin aina silloin, kun Koskenalustan Antti tuli saapuville. Nyt viimeksi, kun Antti syyskierällä miesjoukossa meni Lappiin, hän oli huomannut tyttärensä ilmeistä, että Antti oli hänelle mieluinen.

Isä ja tytär eivät olleet keskenään tunnonasioistansa puhuneet; tuntui siltä kuin kumpaakin olisi ujous estänyt, vaikka kumpikin kyllä tiesi, mitä toinen ajatteli. Äidin kuoleman ja veljen hukkumisen jälkeen isä ja tytär olivat tulleet lähemmäksi toisiaan, mutta heille molemmille oli luonteenomaista, etteivät he saattaneet ilmaista sitä, mikä oli sydäntä lähinnä. Mutta nyt tuntui isästä, että Hannan varmaankin oli hyvin ikävä, muistellessaan Anttia, reipasta miestä. Iisakki ajatteli omaa nuoruutensa aikaa...

Hän rykäisi ja nousi ottamaan piippuaan pöydältä.

Isän äänen kuultuaan Hanna säpsähti ikäänkuin olisi ollut pahanteossa. Hän katsahti isää silmiin ja näki tämän hymyävistä kasvoista, että isä aavisti jotakin. Hanna punastui ja alkoi jotakin puuhata.

Onneksi ei isä virkkanut mitään, mutta hänen otsaryppynsä oli sileä, ja hän sytytti piippunsa kuin hyvillään.

»Pian tässä alkaa kevättalvi», puheli hän. »Mattiin ei enää ole kuin viikko.»

»Ja siitä neljä Maarianpäivään», lisäsi Hanna. »Ja sitten se jo alkaakin olla kevät!»

Keskustelu jäi siihen, sillä Hanna sattui katsomaan joelle, jonka poikki viitoitettu tie vei Nuottaniemestä Paloniemeen päin.

»Tuleeko sieltä ketään?» kysäisi Iisakki, kun näki tyttärensä katselevan joelle.

»Ellen väärin tunne, on tuo hiihtäjä Paloniemen Juhani.»

Iisakki ei siihen puhunut mitään, rykäisi kerran, kaksi ja meni maata omaan sänkyynsä, jossa hänen oli päivälläkin tapana levähtää.

Pois siirtyi Hannakin ikkunasta ja painui keittiöön. Tuntui kuin jokin kylmä viima olisi puhaltanut sydämeen ja hän joutui siinä huokaamaan: jospa joella hiihtävä mies olisi Antti eikä Juhani!

Mutta kun hän juuri sitä parhaillaan oli miettimässä, kuuli hän Juhanin kolistelevan kuistissa ja tulevan pirttiin rohkeammin askelin kuin tavallisesti.

Uteliaana hän aukaisi pirttiin vievän oven ja tervehdittyään Juhania huomasi tämän hiihtäneen kiivaasti.

»Läksin tuomaan uutisia», alkoi Juhani puhua. »Ja terveisiä Kero-Pietiltä... Hän makaa kovin sairaana Torniossa... Lähetti sanan, että isän pitäisi tulla sinne aivan heti, ja tähän taloon oli pyytänyt terveisensä viemään...»

Juhani kertoi uutista hätäilevällä äänellä ja ikäänkuin pakosta niin nopeasi kuin ehti.

Iisakki nousi sängystään.

»Vai makaa Kero-Pieti sairaana!» sanoi hän hyvin vakavana. »Lieneekö kovakin taudintapaus?»

»Sitä en tiedä», selitti Juhani. »Mutta terveisiä lähettäessään hän oli maininnut, että ne voivat olla hänen viimeisensä. Isälle oli lisäksi pyyntö tulla heti hänen luokseen. Hänellä olisi paljon puhumista.»

»No mitä isäsi?» kysyi Iisakki vilkkaammin.

»Viime yönä isä läksi ja käski tänne viemään Kero-Pietin terveiset.»

Juhani oli istunut penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Iisakki seisoi keskellä lattiaa miettiväisenä, ja Hanna nojasi keittiön ovea vasten entistään vähän kalpeampana.

»Johan se alkaakin Kero-Pieti olla ikämies ja on kai talvisilla matkoilla rasittunut ja vilustunut», alkoi Iisakki puhua. »Ja ehkäpä Herra jo tahtoo pois omansa, joka on Hänen pyhää sanaansa suruttomille esittänyt ja loppuun asti kilvoitellut... Pieti on totinen kristitty, ja hänen poismenonsa on valon sammuminen pohjan perältä. Herra, ole meille kaikille armollinen!»

Iisakki oli nähtävästi liikutettu, enemmän kuin pitkiin aikoihin. Hannallekin tulivat kyyneleet silmiin.

Mutta hetken päästä Iisakki vaipui omiin mietteisiinsä. Juhani poistui pirtistä keittiöön, ja talon muu väki alkoi palata kylältä.

Vasta iltamyöhällä Juhani läksi kotiinsa.

Hannan kanssa hän oli puhellut useita tunteja. Iisakki oli koko illan istunut omissa mietteissään eikä ollut näyttänyt välittävän Juhanin läsnäolosta.

Mutta Juhanin mentyä Hanna alkoi muistella, mitä he olivat puhelleet. Juhani oli ensiksi kääntänyt puheen siihen. Ei ollut isän syytä, että Niilo Iisakki hukkui, niin oli Juhani vakuuttanut. Hän oli isänsä kanssa puhunut asiasta, ja isä oli vakuuttanut, ettei hän itsekään ymmärtänyt, kuinka onnettomuus niin sattui, sillä kaiken taitonsa ja kokemuksensa hän oli silläkin kerralla käyttänyt...

Juhani itse oli varma isänsä viattomuudesta ja koetti saada Hannankin uskomaan.

Mutta vuoteessaan Hanna mietiskeli vielä, ja silloin hänelle äkkiä muistui mieleen eräs tapaus, joka oli aivan unohtunut, mutta nyt sukelsi esiin selvänä kuin eilinen päivä.

Saman päivän iltapäivänä, jona Niilo Iisakki hukkui, he olivat kosken alla ruumiita naaraamassa. Kaikki ruumiit oli jo löydetty ja viety rannalle...

Hanna muisti nyt selvästi, että kun hän istui veneessä, jossa oli jälkipään miehiä, niiden joukossa Koskenalustan Anttikin, tämä oli sanonut, veneen töksähtäessä rantaan:

»Jos soutumääräys olisi annettu ennemmin, ei lautta olisi Varsankallioon ehtinyt.»

Sitä eivät kai toiset miehet ottaneet huomioon, sillä Hanna ei muistanut, että Antin puheeseen olisi kukaan mitään virkkanut. Mutta törmällä, jolle hukkuneet oli kannettu, hän kyllä kuuli monen vakuuttavan, ettei siinä olisi auttanut mikään, sillä koski oli vaarallisella vedellä ja virta hirvittävän voimakas...

Mutta Antti?

Hanna tiesi, että Antti oli taitava koskimies ja tunsi Korpikosken mutkat ja väkevät korvat yhtä hyvin kuin vanhemmatkin miehet. Mistä Antti olisi muuten huomannut, että soutumääräys annettiin liian myöhään!

Hannalta oli siinä surun ja murheen keskellä unohtunut koko asia. Ei tullut Antinkaan kanssa jälestäpäin siitä puhutuksi. Nyt vasta se taas muistui.

Hannan tuli paha olla, ja kun hän muisti, että vielä oli pitkä aika kevääseen, jolloin hän saisi Anttia puhutella ja tarkoin tiedustella, kuinka Antti oli tuon tapauksen ymmärtänyt, tuntui hänestä, ettei hän jaksaisi siihen asti elää. Isä ei tiennyt mitään siitä, mitä Antti oli arvellut.

Mutta nyt hänen sopisi kertoa isälle! Tahi jos sentään jättäisi kertomatta siihen asti, kunnes Antti saapuisi!

Hanna oli jo sammuttanut tulen. Mutta kun hän ei saanut unta, sytytti hän lampun ja mietti.

Hänen mieleensä muistui Niilo Iisakki, ainoa rakas veli, josta isä piti niin paljon. Hyvä poika hän oli ollutkin, vankka ja rohkea. Hän oli äiti-vainajan näköinen ja lempeäluontoinen, ystävällinen kaikille... Eipä ollut kumma, että isä murehti Niilo Iisakista, josta piti tulla tämän talon isäntä...

Mutta sitten Hannan ajatukset siirtyivät seura-iltoihin ja Juhanin puheisiin. Hän muisti, mitä saarnamies oli puhunut keskinäisestä rakkaudesta, ja taas alkoi tunto soimata siitä, että kenties he sittenkin syyttömästi pitivät paloniemeläisiä vastaan pahaa sydäntä...

Isästä se oli häneenkin tarttunut, tuo kylmyys paloniemeläisiä kohtaan. Vaikkei isä itse tapauksesta ollut monta sanaa sanonut, ymmärsi Hanna vallan hyvin isän ajatukset. Kun se Juhanin kosintakin tapahtui vasta sen jälkeen!

Hän käänteli vuoteessaan, ja hänen oli paha olla. Kunpa joutuisi kevät! Lähtisivät jäät ja saapuisivat ensimmäiset lautat! Silloin hän saisi tietää, mitä Antti asiasta arveli!

Samassa hän kuuli, että ovi kävi, ja Iisakki astui Hannan huoneeseen.

»Näin, että sinulla vielä oli tulta, ja tulin puheillesi», sanoi Iisakki ja istuutui lampun ääreen. »Tuli tässä yhtä ja toista mieleen, kun tuo Juhani kulkee täällä... ja muutenkin...»

Iisakin näytti olevan paha sanoa, mitä oikein ajatteli. Mutta nyt tuntui sekä isästä että tyttärestä että kummankin täytyi toisilleen kertoa sydämensä mietteet.

Iisakki ryki vähän ja sanoi:

»Kaiketi hän sinun vuoksesi käy. Olemme ehkä turhaan epäilleet paloniemeläisiä... Tulin äsken ajatelleeksi, kun kuulin, että Paloniemen Heikki oli matkustanut sairaan Kero-Pietin luo...»

»Niinkö, ettei olisi hänen syytään Niilo Iisakin hukkumiseen?» keskeytti Hanna. »Kuinka siihen uskoon tulitte?»

»En tiedä. Joskus se tuntuu mahdottomalta, ja taas toisin vuoroin on asia mielestäni aivan selvä», sanoi Iisakki huoaten.

»Semmoista on minunkin mielessäni», tunnusti Hanna. »Joskus uskon, joskus en.»

»Yhtä minä ajattelen», jatkoi isä. »Miksi ei Heikki koskaan ota sitä asiaa puheeksi, ja miksi hän ei uskalla oikein katsoa silmiin?»

»Mitä te muuten Heikki-isännästä arvelette?» kysyi Hanna.

Iisakki huokasi.

»Jos hänellä ei olisi jumalanpelkoa, uskoisin hänestä hyvin pahaa... Onhan heidän suvussaan ollut niin monenlaisia rikoksentekijöitä. Mutta kuinka lieneekään! Ehkä olen ihan erehtynyt. Mitä hyötyä Heikillä olisi ollut Niilo Iisakin kuolemasta? Ja niin olen arvellut, että kun Heikki tulee kotiin, kysyn suoraan ja sanon epäilykseni...»

Hanna näki, että isän mieli oli muuttunut.

»Sittenhän saisi varmuuden, ettei syyttömästi heitä vihaisi», sanoi Hanna, mutta hänen äänensä oli epävarma, ja hän oli juuri sanomaisillaan, mitä muisti Koskenalustan Antin kertoneen, mutta Iisakki sanoi samassa itseään nuhdellen:

«On tullut olluksi niin tyly sille Juhanillekin... Siivohan se on mies, eikä hänestä ole kenelläkään pahaa puhumista...»

»Siivohan se on mies, Juhani», myönsi Hanna, mutta näytti miettivän kokonaan muuta.

Iisakki oli sytyttänyt piippunsa ja istui pitkissä mietteissä.

»Kerran olin ymmärtävinäni Kero-Pietin puheista, että hän oli Heikiltäkin vaatimassa puhtaampaa sydäntä, mutta aina sattui niin, ettei tullut Niilo Iisakin hukkumisesta puhetta», jatkoi Iisakki hetken päästä. »Niinpä luulen, ettei Kero-Pieti aavistanut, kuinka minä Heikkiä epäilin...»

»Jos ei tahtonut sanoa?» tuumi Hanna.

»Sitä en usko. Siksi suora kristitty on Kero-Pieti, että olisi sanonut, jos olisi tiennyt. Mutta rauhaan pitää minun siitä asiasta päästä, ei ole muuten minun elämäni semmoista kuin omatuntoni vaatii. Suoraan nyt tunnustan epäilykseni Heikille ja rukoilen anteeksi pahaa sydäntäni... Rauhaan tarvitsee minun päästä! Ties koska Jumala elämänlankani katkaisee...»

Hanna ei muistanut koskaan ennen nähneensä isää niin liikutettuna ja avomielisenä.

»Sillä syntiä minä olen tehnyt Heikkiä vihatessani, ja synnilliset ovat ajatukseni olleet. Kiitetty olkoon Herra, joka nyt vihdoin on silmäni avannut», puhui hän semmoisella äänellä kuin tahtoisi itkuun laueta.

Hanna katsoi häneen pitkään, ja Iisakki jatkoi:

»Kuinka kummasti se paha osaa ihmisen silmät sokaista ja kuvailla hänen eteensä asiat. Kun Niilo Iisakki hukkui, ajattelin minä: Tahallaan se kettu laski lautan Varsankallioon, kun Niilo Iisakki oli jälkipään miehenä, tahallaan teki ja uskoi siten valmistavansa isännän paikkaa omalle pojalleen. Sillä tavalla hänkin pääsisi veloistaan, kun hänen Juhaninsa saisi Nuottaniemen metsiä myydä! Edeltäpäin oli kaikki mietittyä! Mutta Niilo Iisakki oli ensin tuhottava!

—Semmoisia ajatuksia ja uskoja minulle piru mieleen toi, ja vielä seura-iltoina ajattelin: Se kettu on olevinaan kristitty ja pettää Kero-Pietinkin. Kummako se olisi häneltä! Neljännessä polvessa on hänen esi-isänsä, Aaro-niminen, Lapin matkalla tappanut oman veljensä ja ryöstänyt rahat...

—Sillä tavalla piru on minua riivannut ja kiusannut yötä päivää siitä saakka, kun Niilo hukkui... Mutta nyt tahdon päästä rauhaan!»

Iisakki hengitti kuin helpommin. Hän laski kätensä Hannan olkapäälle ja kysyi:

»Eikö niin, lapseni ... tahdothan sinäkin, että isäsi pääsee rauhaan?»

»Tahdon... Rauhaan tahtoisin itsekin», vastasi Hanna, tullen hänkin liikutetuksi isänsä mielenmuutoksesta.

»Niin lapseni... Ainoastaan silloin, kun meillä on hyvä omatunto, on meillä rauha Jumalassa.»

Ja hetken päästä, kun Iisakki jo alkoi poistua, hän lisäsi:

»Ja ole Juhania kohtaan minun puolestani niinkuin itse tahdot!»

Hän läksi, vetäen oven hiljaa kiinni, ja Hanna kuuli hänen tasaisten askeliensa äänen, kun hän verkkaan käveli salin ja keittiön läpi pirttiin.

Mutta Hannalta katosi uni kerrassaan.

Hän mietti isän äkillistä mielenmuutosta ja avomielisyyttä ja ymmärsi, että isä oli näinä vuosina hirveästi kärsinyt. Ja ehkä olivatkin isän olettamukset ja uskot olleet aivan vääriä! Ehkä paloniemeläiset olivat yhtä hyviä kristityitä kuin he itse, parempiakin!

Mutta kun hän muisteli sekä isän että pojan pitkää vartta, kulmikkaita kasvoja ja mustien silmien kiiltoa, joka varsinkin muutamina hetkinä tuntui niin viistolta ja ilkeältä, ei hän omasta puolestaan vieläkään täydellisesti jaksanut uskoa isä-Heikin viattomuutta.

Eikä hän siihen uskoon päässyt vielä aamulla eikä seuraavinakaan päivinä. Mutta hän ei isälleen kuitenkaan mitään puhunut epäilyksistään.

Parin viikon päästä saapui Nuottaniemeen tieto, että Kero-Pieti, joka yhä makasi huonona sairaana, oli toivonut Iisakkia puheilleen.

Se oli Iisakille mieluinen uutinen, sillä hän tiesi Paloniemen Heikinkin vielä viipyvän saarnamiehen vuoteen ääressä.

»Jumala auttaa minua tuskassani», sanoi hän tyttärelleen. »Herra kaikkitietävä tuntee ja näkee, että sydämestäni tippuu katumuksen pisaroita ja että tuntoni on sairas.»

Ja iloisin mielin Iisakki läksi sairaan saarnamiehen luokse, tunnolleen rauhaa etsimään.

Hanna jäi yksin talonhoitajaksi.

Hän oli näinä päivinä miettinyt isänsä mielenmuutoksen syytä ja ymmärsi, että isällä oli totinen, katuvainen mieli. Mutta itse hän ei jaksanut ruveta uskomaan isän lailla, vaikka kuinka olisi koettanut. Aina hän muisti Paloniemen isännän kavalan, kiiltävän katseen, ja silloin hän tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan. Ja samalla vahvistui hänen epäluulonsa.

Iisakin poissaollessa kävi Paloniemen Juhani joka sunnuntai Nuottaniemessä. Mutta sattui usein, että hän viikon muinakin päivinä hiihteli Hannan puheille. Pitkiin puheisiin Hanna ei kuitenkaan antautunut, ja kun Juhani koetti aloittaa keskustelua naima-aikeistaan, johdatti Hanna sen muihin asioihin.

Kylällä puhuttiin jo, että Kero-Pieti oli saanut sovinnon aikaan Heikin ja Iisakin kesken, ja sen tuloksena huhuttiin Paloniemen Juhanin naivan Nuottaniemen rikkaan perijättären Eikä siihen ollut mitään sanomista. Hyvin he sopivat toisilleen, ja Nuottaniemessä tarvittiinkin jo nuorempaa isäntää, kun Iisakki oli alkanut käydä kivuloiseksi.

Hanna sai siitä kuulla kylällä käydessään, ja hänelle toivotettiin onnea, sillä Juhani oli tunnettu vireäksi ja toimeliaaksi työmieheksi, joka varmaan jatkaisi kunnialla Iisakin aloittamia uutisviljelyksiäkin. Hanna ei myöntänyt, mutta ei myöskään kieltänyt.

Niin oli eletty jo huhtikuuhun, ja kevään kirkkaat päivät olivat alkaneet. Iisakki ja Heikki viipyivät vielä Kero-Pietin luona, josta oli kuulunut sanomia, että hän oli toipumaan päin. Kerran oli Iisakki kirjoittanut Hannalle kirjeen, mutta ei ollut siinä maininnut muista kuin maallisista asioista.

Hannan päivät eivät olleet hauskat. Hän ei ollut kuullut mitään Antista, joka oli koko pitkän talven ollut tukinhakkuussa. Ja häntä väsytti Juhanin käynti ja kosinta.

Eräänä heleänä huhtikuun sunnuntaina, jolloin keväiset hanget kimmelsivät silmää ilahduttaen, sydäntä virvoittaen, tuntui Hannastakin elämä hauskemmalta. Hän oli varhain aamulla käynyt, hankea pitkin hiihtäen, Koskenalustassa Antin kotona. Oli tehnyt tikusta asian, mutta tarkoitus oli saada tietää, oliko Antista sinne mitään kuulunut. Mutta vanhemmatkaan eivät tienneet mitään. Joulun aikana tosin olivat kuulleet, että Antti oli Sodankylässä Sotatunturilla tukinhakkuussa.

Mutta vaikka Hanna ei saanutkaan sen parempia uutisia, hiihteli hän takaisin reippain mielin ja oli kotiin saapuessaan kuin toinen ihminen. Kevään maailma oli virkistänyt hänen alakuloista mieltään, ja kesän toivo vahvisti hänen sydäntään. Kosken virta iloitsi jo, railot olivat levenneet, ja rantakalliot kiiltelivät aamukylmän kynsissä! Kevät ja kesä oli tulossa.

Hän oli Koskenalustassa käydessään noudattanut joen rantatörmää, katsellen kosken kuohuja. Varsakallion kohdalla hän oli seisahtunut ja katsellut. Kallio kiilteli kosken öisen mellastuksen jälkeen, ja virta puski sitä vastaan kuin vihapäissään. Kesäisiä iloja hän siinä muisteli ja veli-vainajan surullista kohtaloa. Viuhkuraisen virrasta alkaen, johon Iso-Korpikoski loppui, hän oli hiihtänyt pitkin rantaa Koskenalustaan asti.

Kun hän hiihti kotipihaan, näki hän tallin luona poron, jolla oli vastikään saavuttu pihaan. Poron ajoneuvoista Hanna tunsi, ettei se ollut oman kylän poroja.

»Se on outo nuori mies, joka sanoi itsellään olevan asiaa Hannalle», selittivät karjapiiat, jotka vielä antoivat viimeisiä aamiaisvihkoja lehmille.

»Vasta tuli, ja me neuvoimme menemään pirttiin vartomaan ja sanoimme, että Hanna tulee pian.»

Iloinen aavistus täytti Hannan mielen. Ehkäpä oli viesti Antilta!

Hänen silmänsä loistivat ja poskilla hohtivat kauniit punat. Nuottaniemessä ei ollut sitten saarnamiehen käynnin ollut yhtään pitempiaikaista vierasta, ja se jo itsestään tuntui hauskalta.

Kun Hanna tuli pirttiin, tapasi hän oudon nuoren miehen, joka pauloitti kenkiään ja näytti matkasta väsyneeltä.

»Tekö olette tämän Nuottaniemen talon tytär Hanna?» kysyi hän.

Hanna myönsi.

»Minulla on terveisiä tukkimetsästä ja kirjekin teille», kertoi nuori mies, tähystellen Hannaa suoraan silmiin.

Hanna pysyi kuitenkin levollisena, vaikka tunsikin, että sydän tahtoi rinnasta pulpahtaa, ja vaikka hänen teki mieli kuulla enemmän.

»Vai niin», vastasi hän niin levollisella äänellä kuin voi.

»Niin on», jatkoi mies ja hymyili. »Ehkäpä ne ovat hyvinkin odotettuja terveisiä!»

Hän tähtäsi Hannaa silmiin, mutta Hannan kasvojen ilme ei muuttunut vähääkään.

»Onhan siellä tämänkin kylän poikia tukkimetsissä», sanoi Hanna, mutta meni kiireesti keittiöön ja alkoi toimittaa tulta hellaan.

Nuori mies näytti tahallaan viivyttelevän pääasiaa. Hän kertoi olevansa työnjohtaja, jolla oli asioita kaupunkiin asti, ja sen vuoksi hän oli ostanut poron, jotta taival nopeammin katkeisi...

Kiire oli.

»No niin. Koskenalustan Antti laittoi terveisiä», sanoi hän vihdoin.

Hän katsoi Hannaan ja hymyili. Hanna tunsi nyt punastuvansa.

»Ja kirjeen», lisäsi hän sitten ja kaivoi povitaskustaan rutistuneen kuoren.

»Kiitoksia», sanoi Hanna ja otti nopeasti kirjeen toisen ojennetusta kädestä, työnsi sen taskuunsa.

»Hyvin siellä Antti jaksaa», jatkoi nyt työnjohtaja pyytämättä. »Miesten parhaita hän on ja onkin ansainnut enimmän. Ja siitä hyvä mies, ettei hukkaa ansioitaan viinaan eikä muuhun joutavaan... Hyvä mies.»

Työnjohtaja oli saanut paulat paremmin kiinni ja virkkoi:

»Olisipa tätä aamukylmässä vielä ehtinyt jonkun matkaa.»

»No totta kai vieras sentään ensin levähtää ja syö talossa!» pyysi Hanna eikä osannut iloaan salata.

»Ähä... taisivatpa olla hyviä terveisiä!» ilveili työnjohtaja nähtyään Hannan riemuisat katseet.

»Taisivat olla», myönsi Hanna suu naurussa ja hommaili keittoa tulelle.

Hyvänä Hanna piti viestintuojaa ja parhaansa mukaan kestitsi. Mutta niin ujo hän oli, ettei itse Antista sanaakaan kysynyt, ja päätti lukea kirjeenkin vasta yksin jäätyään.

———

Työnjohtaja oli lähtenyt porollaan, jonka oli aikonut jättää Koskenalustaan levähtämään, jatkaen siitä matkaansa hevoskyydillä, sillä poro alkoi jo päivillä pitää kevättä.

Kun vieras oli kujasta kadonnut, riensi Hanna omaan huoneeseensa ja alkoi lukea Antin kirjettä.

Se oli likainen ja kirjoitettu kankealla käsialalla, mutta Hanna tunsi sen Antin kirjoitukseksi.

Eipä kumma, että se oli mustunut!

»... tätä kirjoitan mustassa maakodassa, ja miehet tarinoivat ympärilläni. Saanetko selvää tästä, jos käteesi sattuisikin...» luki Hanna.

Antti kertoi olostaan tukkimetsässä ja hyvästä ansiostaan. Terveenä oli pysynyt, vaikka työ olikin raskasta ja yösijat kurjanlaiset.

»... Sinua muistan ja ihanaa kesän aikaa. Jospa vielä saisimme iloita Viuhkuraisen rannassa ensi juhannusyönäkin... Silloin, viime kesänä, oli hauskin hetkeni, kun tunsin kätesi puristuksen...»

Antti kuvaili kirjeessään mennyttä kesää ja sen iloja, jotka kaikki olivat hänen mieleensä painuneet.

»... kun tulen, niin kyllä uskallan lähteä perämieheksi Korpikoskelle, vaikka sattuisi pahemmalla vedelläkin olemaan...»

Vasta kolmannessa arkissa Antti kertoi, että hän oli puhutellut erästä Laukku-Matti nimistä miestä, joka oli sattunut olemaan Nuottaniemessä silloin, kun Kero-Pieti piti siellä seuroja. Matti oli tiennyt kertoa paljon, oli sanonut nähneensä Hannankin ja oli kertonut siitäkin, että vuoro-illoin pidettiin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä.

»... niin siitä päätin, että isäsi ja Nuottaniemen Heikki ovat sopineet. Kaiketi on Heikki tunnustanut tekonsa. Minä kysyin Matilta, mutta niistä asioista Matti ei tuntunut tietävän mitään. Mutta siinä uskossa olen aina ja siihen uskoon kuolen, että jos ei Heikki olisi viivyttänyt soutumääräystään, ennenkuin lautta Varsakallion virtaan joutui, eläisi veljesi Niilo Iisakki tänäkin päivänä. Minä kyllä näin, että lautan etupää oli virrassa ja huusin ja tartuin airoon, mutta silloin oli jo myöhäistä. Nyt on asia minullekin selvinnyt, kun täällä olen oikein muistellut. No niin, itsehän Heikki parhaiten tietää...»

Hannan posket paloivat kuumina, ja hänen mielensä kipinöitsi. Tuskin hän malttoi kirjeen loppua lukea.

»...Muistanetko minua niinkuin lupasit? Ja odottanetko kesää ja ensimmäisiä lauttoja? Silloin tulen, Nuottaniemen rantaan lautat laskemme...»

Hanna luki sitten kirjeen moneen kertaan ja kätki sen vihdoin salaiseen paikkaan.

Päivä olikin jo puolessa, ja talon väki oli syönyt päivällistä. Hanna ei ollut koko päivänä muistanut Paloniemen Juhania. Merkillistä, ettei Juhani ollut jo tullut. Hänen oli tapana joka sunnuntai saapua ennen puoltapäivää ja viipyä iltaan asti.—Kunpa ei tulisikaan tänä sunnuntaina!—toivoi Hanna,—eikä tulisi koskaan!—Häntä inhotti koko mies! Hän tunsi vihaavansa koko Ruotsin rantaa ja erittäin paloniemeläisiä.

Arkana hän vilkaisi joelle, näkyisikö ketään hiihtämässä. Mutta ei näkynyt, ja tunnit kuluivat, tuli ilta.

Silloin tiesi joku kertoa, että Paloniemen Juhani oli mennyt noutamaan isäänsä Kero-Pietin luota, joka oli taudistaan parantunut ja kykeni jo seurojakin pitämään.

—Varmaan saapuu isäkin sitten pian—toivoi Hanna.

Näyttäisikö hän Antin kirjeen isälle?

Sitä hän oli miettinyt koko päivän ja mietti vielä seuraavana yönäkin.

Olivatko isä ja Heikki sopineet! Ja kuinka Heikki oli asian selittänyt?

Mitä isä sanoisi, kun näkisi Antin kirjeen?

Mutta sitten hän muisti, ettei hän ollut isälle ennen puhunut Antista mitään erityisempää. Voisihan isä ruveta ajattelemaan, että Antti oli erehtynyt taikka muista syistä koettaisi kääntää asiaa paloniemeläisille epäedulliseksi.

Niissä mietteissä Hanna kulki koko seuraavan päivän. Mutta mielessään hän päätti, että vaikka isä olisikin muuttunut paloniemeläisiä kohtaan, hän sittenkin pitäisi oman uskonsa, luottaen siihen, mitä Antti sanoi.

Ja isäkin piti Antista, vaikkei Antti ollutkaan kristitty. Piti senvuoksi, että tiesi ja tunsi Antin kelpo mieheksi, joka pyrki elämään rehellisellä työllä.

Niin kului päivä, ja iltapuolella Hanna alkoi mietteissään selvitä, tehden päätöksiään. Juhanille hän ei koskaan menisi vaimoksi, vaikka isäkin tahtoisi. Ja vaikka Paloniemen Heikki vannoisikin syyttömyytensä, uskoisi hän sittenkin paremmin Anttia...

Mutta jos isä alkaisi hylkiä Anttia?

Se pelko tuli äkkiä hänen mieleensä ja toi mukanaan kipeän tuskan.

—Mutta lupauksestani en sittenkään luovu,—sanoi hän itselleen päättävästi, ja hänen kasvoilleen ilmestyi ankaran totinen ilme, ja jotakin kivenkovaa välähti syvissä silmissä.

Hän nousi päättävästi ja ryhtyi taas toimiinsa.

Silloin hän osui katsomaan joelle ja näki hevosen laskeutuvan Paloniemen jyrkästä rantatörmästä joen jäälle. Hän tunsi sen heti Paloniemen vanhaksi raudikoksi. Mutta miehiä hän ei vielä tuntenut. Kaksi istui reessä, kolmas ajajana kuskipallilla. Kun hevonen ehti puolijokeen, tunsi Hanna tulijat varmasti. Perässäistuvat olivat Paloniemen Heikki ja isä, ja ajajana Juhani!

Heti kun Hanna heidät tunsi, ymmärsi hän, että sovinto oli tehty. Vierekkäin istuivat nyt samassa reessä Heikki ja isä!

Ja kun hän lisäksi tunsi Juhanin, kylmeni hänen katseensa, ja suun ympärille ilmestyi jäykkä piirre.

—Mitähän ne nyt niin miehissä tänne tulevat!—ajatteli hän niin kylmästi, että häntä itseäänkin pelotti.—Varmaankin ne saivat isän uskomaan!

Hän ei ollut tulijoista millänsäkään, toimitteli asioitaan eikä ollut huomaavinaan, vaikka hevonen ajettiin kuistin eteen.

———

Iisakki-isäntä oli erinomaisen hyvällä tuulella eikä pannut merkille, että Hanna kohteli paloniemeläisiä kylmemmin kuin seurailtoina.

Sovinto oli tehty. Heikki ja Iisakki olivat sairaan saarnamiehen vuoteen ääressä sopineet keskinäiset asiansa, toinen toiselleen tunnustaneet ja anteeksi antaneet.

Naurusuin he nyt juttelivat olostaan saarnamiehen luona, joka sairasvuoteellaankin puhui erityisesti heille. Oli rukoillut Herraa antamaan hänen elää niin kauan, että hänen silmänsä näkisivät Heikin ja Iisakin keskinäisen rakkauden tulevan heille itselleen siunaukseksi ja Herralle otolliseksi.

Suuri oli hänen ilonsa ollut, ja sinä päivänä, jolloin Heikki ja Iisakki toisilleen avasivat sydämensä, hän rupesi paranemaan ja virkistyi siitä alkaen ihmeen nopeasti.

Niin juttelivat vanhat isännät, ja Juhani istui heidän luonaan kuunnellen. Mutta harvasanaisena toimitti Hanna vieraille kahvia eikä näyttänyt erityisesti ilostuvan tästä uutisesta.

Kahvia tarjotessaan hän katsoi Paloniemen Heikkiä silmiin, mutta niissä päilyi Hannan mielestä vieläkin sama ilkeä kiilto kuin ennenkin, ja pian Heikki käänsi katseensa muualle.

Juhaninkin silmät kiilsivät samalla tavalla. Ja Hannasta tuntui, että hän nyt inhosi sekä isää että poikaa enemmän kuin koskaan ennen.

Koko iltapäivän viipyivät paloniemeläiset Nuottaniemessä ja lähtiessään sanoivat rakkaat hyvästit. Molemmin puolin luvattiin usein käydä tervehtimässä.

Kun Paloniemen hevonen oli painunut törmästä alas joen jäälle ja Hanna jäi kahden isänsä kanssa, sanoi hän:

»Viattomasti taisimmekin vihata paloniemeläisiä!»

»Aivan viattomasti», vastasi Iisakki. »Heikki selitti koko asian: hän ei ollut ymmärtänyt, että lautan tukit olivat niin isoja, eikä ottanut huomioon, että vesi oli noussut... Samalla kerrallahan meidänkin lautta hipaisi Varsankallioon...»

Hanna katsoi isäänsä ja huomasi, että tämän epäilykset olivat haihtuneet.

»Minun on nyt hyvä olla ja minulla on rauha Herrassa», jatkoi isä tyynen näköisenä.

Hanna oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

»Entä jos sitä Heikin selitystä eivät muut usko kuin saarnamies ja te?»

Iisakki kalpeni ja virkkoi:

»Ei Heikki voisi sillä tavalla puhua ... ja Heikki on kristitty...»

»Kristittyhän se on ollut koko elinaikansa!» huomautti Hanna. »Niinkuin hänen poikansakin», lisäsi hän, kun isä ei virkkanut mitään.

»Jumala hänen sydämensä näkee! Itseänsä pettää, ellei oikein puhu. Ei Herraa Jumalaa petetä!»

Iisakin ääni oli pehmeä.

»Minä olen pyytänyt anteeksi pahaa sydäntäni, ja hän on anteeksi antanut. Herra taivaassa tietää, että minun tuntoni on puhdas!»

Ja Iisakki otti vanhan, tutun raamattunsa hyllyltä ja istui tavalliselle paikalleen sitä lukemaan.

Mutta illallisen aikana, kun he olivat kahden kesken kysyi Hanna:

»Puhuiko Heikki mitään Juhanista?»

Hän tunsi, että hänen sydämensä sykki tavallista kovemmin, kun hän odotti isänsä vastausta.

»Puhui», vastasi Iisakki verkkaan. »Niin hän sanoi: Minun poikani on herännyt ja rakastaa tytärtäsi. Meidän molempain ilo olisi suuri, jos Herra heidät yhteen liittäisi...»

Hanna kalpeni ja loi isäänsä pitkän, pelästyneen silmäyksen.

Kun Iisakki ei jatkanut, kysyi Hanna:

»Niin ... sehän on meidän kahden asia?»

»Niin minäkin sitä arvelen», vastasi Iisakki.

Mutta sitten hän huokasi kuin väsymyksestä ja rupesi riisuutumaan makuulle.

Kevät teki tuloaan.

Joka aamu, kun Hanna meni pihalle, kuului kosken pauhu kovemmalta, vaikkeivät sen vaahtoiset laineet näkyneetkään pihalle. Joka päivä levenivät rantaporeet, jään valkoinen pinta muuttui ensin harmaantäplikkääksi ja sitten kevätsoseen väriseksi. Paloniemestä tuovan tien varrelta kaatuivat viitat molemmin puolin tietä, ja korkeat jokitörmät paljastuivat.

Luonnossa alkoi riemun ja ilon aika. Yöt loppuivat ja valot väikkyivät nyt sieltä, mistä talvinen pimeäkin oli tummuutensa saanut. Kuta pohjoisemmaksi päivä laski, sitä valoisammaksi kävi taivaankansi ja sitä kuultavammaksi yön verho.

Eräänä aamuna kuului jo ryskettä koskelta, ja Hanna tiesi siitä, että rantajäät lohkeilivat paikoiltaan ja huristivat alas Isoonkoskeen, murskaantuen Varsankallioon.

Elämä muuttui muutenkin. Nuottaniemessä liikkui joka päivä ihmisiä, joilla kaikilla oli tekemistä tukkiliikkeen kanssa. Milloin kävi työnjohtajia, milloin suurempia puulaakin herroja. Milloin toivat kyläläiset lauttavitsoja kuormittain, milloin kaskia, runkkia, airoja. Iisakki-isäntä hoiti sellaiset asiat,—oli jo vuosikymmeniä hoitanut. Hän osti puulaakin puolesta kaikkia lauttatarpeita, joita lauttausta varten talven aikana keräiltiin koskenniskaan. Joen törmällä törrötti jo mahtavia läjiä airoja ja runkkia, ja laaja halkovaja oli täynnä vitsakimppuja.

Ne kaikki olivat kevään ja kesän enteitä. Ja kesän tuloa ennusti sekin, että ihmisten mielet virkistyivät ja kaikille tuli kuin kiire johonkin. Talven uneliaisuus katosi sitä mukaa kuin päivä piteni. Kaikki virkosi uuteen eloon.

Hannan mieli oli nyt raskas, vaikka hän aina keväisin oli ollut kaikkia muita iloisempi.

Juhani oli tavantakaa käynyt Nuottaniemessä, ja Hannan oli täytynyt hänen pyyntöönsä vihdoin vastata, että hän tahtoi vasta syksyllä antaa varman vastauksen. Hän oli selittänyt syyksi, ettei hän hennonnut erota isästä, joka kävi vanhaksi ja kivuloiseksi, ja jolla ei ollut ketään muuta läheistä hoitajaa.

Siihen oli Juhanin täytynyt tyytyä. Mutta Hanna oli silloin nähnyt hänen silmissään semmoisen ilmeen, joka häntä puistatti, melkein peloittikin. Ja silloin varmistui hänen uskonsa, että Juhanissakin oli samaa raivoluontoa, josta koko hänen sukunsa oli tunnettu, ja yhä lujemmiksi kävivät hänen epäilyksensä.

Hanna oli niinikään pannut merkille, että joka kerta, kun Paloniemen Heikki kävi isän puheilla, hän hyvin harvoin puhui uskonasioista, jutellen sensijaan maallisia ja aina siihen suuntaan, että Iisakkikin jo tarvitsisi avukseen nuoremman miehen. Joskus tuntui Hannasta, että Heikki jo pyrki talossa isännöimään. Häntä suututti, ja hän ymmärsi, ettei isäkään pitänyt Heikin puheista. Isän otsaryppy syveni silloin, eikä hän Heikin puheisiin vastannut sitä eikä tätä.

Takavuosina oli ollut tapana, että kiireisimpänä lauttojen laskuaikana Paloniemen Heikki oli asumassa Nuottaniemessä, sillä hankalaksi olisi käynyt sekä lauttamiehille ja perämiehille itselleen, jos joka kerta olisi pitänyt soutaa Paloniemeen perämiestä hakemaan. Kaikki lautat näet otettiin maihin Nuottaniemen rantaan ja kosken alta palattiin Suomen puolta, niin että Korpikosken lauttaliike ei varsinaisesti liikuttanut Ruotsin puolta. Joskus oli sattunut keväitä ja kesiä, jolloin Heikki oli majaillut Nuottaniemessä monta viikkoa eikä ollut ehtinyt koko sinä aikana käydä kotonaan kuin pikimältään.

Tänä kesänä kai kävisi samoin, sillä Iisakki oli arvellut, ettei hän enää rupeisi perämieheksi.

»Ei ole silmä enää niin tarkka kuin nuorempana, ja väsymyskin vaivaa», sanoi hän.

Korpikosken lasku jäisi siis Paloniemen Heikin ja Juhanin niskoille, sillä muita perämiehiä ei ollut. Ei ainakaan sellaisia, jotka kosken ollessa pahalla päällä olisivat siitä uskaltaneet laskea.

—Tähän ne siis tulevat viikkomääriksi, sekä isä että poika!—ajatteli Hanna, kun näki porevesien levenevän joka päivä ja kuuli koskelta ryskettä, joka kovenemistaan koveni.

Ja eräänä päivänä lohkesi suuri jääteli Paloniemeen menevän tien vierestä, ja silloin tiedettiin, ettei enää ollut kuin kolme päivää jäänlähtöön.

Talvi oli tullut paksuluminen, ja vanhat miehet ennustivat korkeaa kevättulvaa.

Iisakki-isäntä tarkasteli vanhoja merkkejään joka päivä rannassa käyden ja kuulostellen, millä äänellä koski kulloinkin ulvoi. Tiesikö kylmiä pohjatuulia vai lauhoja eteläisiä? Hän kuuli sen kosken pauhusta.

Eräänä iltana, kun hän oli käynyt koskella asti, virkkoi hän sieltä palatessaan:

»Jos entiset merkkini eivät petä, pitäisi jäiden huomenna liikkua suvannolla.»

Isä ei ollut koskaan erehtynyt jäiden lähdön ajasta, sen Hanna tiesi. Ja hän alkoi laskea pitkäkö aika olisi vielä siihen, kunnes ensimmäiset lautat tulla huristaisivat.

»Tulevathan ne joskus heti jäiden perästä, seuraavana päivänä», huomautti Iisakki.

Kun Hanna tiesi olevansa yksin, katseli hän pitkän aikaa kevätharmaalle jäälle ja joen uomaa pitkin tuntureille, joissa vielä ilta-auringon valossa välkkyivät lumen peittämät huiput. Ja hän toivoi jäiden lähtöä niin kuin ei koskaan ennen, toivoi lauttojen heti perässä tulevan ja Antin saapuvan!

Kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin Antti isälle kertoisi Niilo Iisakin hukkumisesta,—ja se oli Antin kerrottava,—vavahteli hänen sydämensä; hänellä oli ollut monta hetkeä, jolloin hän oli aikonut lukea isälle Antin kirjeen. Mutta lopulta hän sittenkin päätti:—Ei, kertokoon itse, omin sanoin, kun omin silmin on nähnyt ja omin korvin kuullut!

Kun Hanna seuraavana aamuna heräsi, vilkaisi hän vuoteestaan heti suvannolle...

Koko suvanto oli melkein ihan sulana. Päivä paistoi jo sinertäville laineille, ja jääteleitä kulki ylempää.

Hän nousi kiireesti aamuvirkkuna. Nyt oli vielä niin varhaista, että talon muu väki nukkui. Hän ei herättänyt ketään, vaan meni hiljaa ulos.

Aamuaurinko paistoi yli vaaran ja metsäin, ja koskelta kuului riemullinen pauhu. Se soi kuin yhtä säveltä Hannan sydämen riemun kanssa.

Kesä! Kesä!

Pitkästä aikaa Hannan valtasi lapsellinen ilo, ja hän lähti rientäen koskelle, jonka jyrkänkorkealta rantatörmältä oli monena keväänä velivainajan kanssa katsellut jäiden lähtöä. Talosta vei polku koskelle hauskan männikön poikki, joka oli elättipuistoksi siihen jätetty ja jota Iisakki hoiti kuin silmäteräänsä. Kosken rannalla, Varsankallion kohdalla, polku alkoi painua pitkin törmää, väliin poiketen metsään, väliin taas käväisten kosken törmällä niissä paikoin, missä se oli tasaisempaa.

Hanna ei ollut käynyt koskella sitten viime syksyn. Raitis ja rohkea tunne puhalsi häntä vastaan, kun hän törmälle päästyään näki hyrskyävät laineet ja aamuauringossa kimaltelevan Varsakallion, joka keskellä kovinta koskea halkaisi veden voimat ja listi jäätelit hilseiksi. Tulva oli jo noussut, ja suurimmat kuohut rynnistivät hirveällä voimalla Varsakallion kiiltävää kylkeä vasten ja roiskahtivat takaisin kuin vihapäissään. Ylempää tulevat jäätelit painoi väkevä virta suoraan kalliota kohti... ja kun ne siihen jyskähtivät, tömisi törmällä maa, ja Hanna näki suurien jääpuikkojen koettavan loikata kallion yli...

Kosken väkevät voimat saivat hänenkin lannistuneen rohkeutensa uudestaan eloon. Tuntui kuin joka hetki olisi rinnan riemu kasvanut ja luottamus omaan voimaan enentynyt. Noin vain! Tuolla tavalla!

Hän istui ihan törmän kamaralle, johon ulottui vaahtojen vesi, ja katseli luonnon rohkeaa elämää. Noin koski riemuitsi kesän tullen, noin roimasti vaahto roivi, kun jään alta vapauteensa pääsi!—Noin riemuitsee kerran minunkin mieleni, kun rakkain ystäväni vierelläni istuu... noin!

Mutta Varsakallion kyljeltä hänen katseensa siirtyi vastaiselle rannalle, joka siltä kohdalta oli jyrkkärantainen ja kivinen. Siitä taas eteni Paloniemeen päin, jonka asuinrakennuksen punainen pääty ja valkoinen ikkuna näkyivät tänne asti.

Hän nousi, taittoi kepin, jonka oli männiköstä käteensä ottanut, ja heitti molemmat palaset kuohuihin. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt erinomaisen päätöksen, vaikkei itsekään tiennyt minkä.

Kun hän palasi kotiin, oli muu talon väki jo toimissaan.

Ja Paloniemen Heikki, joka ei kelirikon takia ollut viikkoon päässyt Nuottaniemessä käymään oli heti käyttänyt suvannon aukeamista hyväkseen ja saapunut veneellä Nuottaniemen rantaan.

Hanna näki hänen päivettyneet kasvonsa ikkunan läpi, kun hän penkillä istuen jutteli Iisakin kanssa. Ei sentään näkynyt Juhania!

Viikon verran oli heistä kumpaisestakin saanut olla rauhassa!

Heikki vilkaisi pihalle, ja Hanna huomasi hänen katseensa, mutta ei mennyt pirttiin, vaan keittiöön. Sinne hän kuuli miesten juttelevan lautoista.

Heikki tiesi kertoa, että tavattoman paljon oli lauttoja odotettavissa. Tuskin oli koskaan heidän—hänen ja Iisakin— eläessä yhtenä kesänä ollut niin paljon.

»Laskumiehistä tulee nyt puute, kun sinäkin aiot perämiehen viran heittää», kuuli Hanna Heikin sanovan. »Koko Korpikosken lasku jää minun ja Juhanin niskoille. Sillä eipä taitaisi olla miestä, joka uskaltaisi...»

»Tuskinpa on, kun tämänkään kylän nuoret miehet eivät näy perämieheksi pyrkivän, vaikka niiden olisi kesäkaudet soutumiehinä ollen pitänyt oppia, kuinka Korpikoski lasketaan», sanoi siihen Iisakki.

»Sepä se. Koski se on meidätkin opettanut. Mutta niillä ei ole uskallusta eikä haluakaan. Ei ole kylässä yhtään nuorta miestä, josta olisi toivetta perämieheksi.»

Hanna seisoi hiljaa ja kuunteli. Mitä isä sanoisi? Isä oli viikko sitten sanonut, että hän Koskenalustan Antista toivoi kelpo perämiestä.

»Se Koskenalustan Antti-poika on mielestäni rohkea ja tarkkasilmäinen», kuuli Hanna isän sanovan. »Hänestä minä uskon perämiehen tulevan.»

»Koskenalustan Antistako?» ihmetteli Heikki.

»Niin», vakuutti Iisakki. »Minä olen nähnyt, että hän on hyvin hoksaava koskella.»

»Jopa puhut joutavia», sanoi Heikki.

Hanna teki samalla asiaa pirttiin. Katsahtaessaan Heikkiin hän näki tämän silmissä oudon ilmeen, joka oli melkein samanlainen kuin Juhanilla silloin, kun Hanna antoi hänelle vastauksensa. Heikki tuijotti eteensä, ja hänen suupielessä roikkuva piippunsa oli sammunut. Mustat silmät kiilsivät.

»No koettakoonpa nyt tänä kesänä», sanoi Heikki vihdoin. »Mutta minä luulen, että siitä ei tule mitään.»

»Ensi kerta se on ollut meilläkin», sanoi Iisakki.

Heikki ei enää jatkanut, vaan kysyi sensijaan:

»No saanen kai minä taas tulla taloon laskun ajaksi?»

Hän kysyi sen sillä äänellä, että vastaus oli selvä,—muodon vuoksi vain oli kysynyt.

»Tietysti saat olla kuin kotonasi. Ja samat terveiset vie Juhanillekin, jonka tietenkin tulee olla yötä päivää liikkeellä», vastasi Iisakki.

Sitten he alkoivat taas jutella lautoista ja lopulta tukkimetsistä.

Sillä välin oli joen jää ylempää katkennut niin, että kun he katsoivat suvannolle, oli se ihan sakeanaan jäätelejä. Ja tulva yhä nousi.

Nuottaniemen rannassa oli vesi jo niin korkealla kuin menneinä vuosina oli ollut korkeimman tulvan aikana. Vihaista vauhtia soluivat jäätelit kivistä rantatörmää vasten ja jatkoivat sitten matkaansa kapenevalle väylälle, jossa virta alkoi niitä painaa koskelle päin.

Paloniemen Heikin vene oli vedetty kauas törmälle, ja hän itse oli kuin arestissa, sillä poikki suvannon ei ollut yrittämistäkään, ennenkuin jäiden kulku vähenisi.

Koskelta kuului kauhean kova pauhu, semmoinen jyske ja tohina, että korkea rantatörmä tuntui tärisevän.

Näin mahtavaa ja pikaista jäänlähtöä ei ollut sattunut moneen vuoteen. Hanna ei muistanut kuin yhden, ennen pienenä tyttönä ollessaan, jolloin äitikin vielä eli.

Illalla, kun aurinko jo paistoi melkein suoraan pohjoisesta, alkoi jäiden kulku suvannolla harveta. Ja joki virtasi tulvasta väkevänä niin kaukaa kuin silmä kantoi.

Hanna seisoi muiden seurassa rantatörmällä ja katseli pohjoiseen jokea pitkin, joka välkkyi kultaisena kenttänä ilta-auringon ihanassa paisteessa, ja hänestä näytti, kuin se virtaisi suoraan päivän juurelta voimakkaana ja kevätriemuissaan.

Mutta vielä tiedettiin tulevan jäitä, sillä ylempänä oli joki yhä jään peitossa. Mutta kun jäätelit suvannolta vähenivät, työnsi Paloniemen Heikki venheensä vesille ja läksi soutamaan kotirannalleen.

Ottaen tulvan voiman lukuun hänen täytyi ensin soutaa suvantoa ylöspäin ja sitten vasta kääntää Ruotsin puolen rantaa kohti.

Iisakki ja Hanna seisoivat rantatörmällä Heikin menoa katsellen. Hyvin meni. Heikki tunsi kevättulvan voimat ja arvasi soutaa kylliksi ylös, ettei kosken virta ulottunut puoleensa vetämään.

»Koskimies se on tuo Heikki!» kehui Iisakki, kun näki Heikin veneen lähenevän Paloniemen rantaa.

Mutta kun hän katsoi tytärtään silmiin, näki hän, että Hannan katse oli jääkylmä ja silmäin ilme melkein eloton.

Nuottaniemessä kävi liike yhä vilkkaammaksi. Vaikkei lauttoja vielä ollutkaan ylhäältä saapunut, oli kylään jo alkanut karttua tukkilaisia. Kerrottiin olevan etelänpuolen miehiä, jotka korttia lyöden kuluttivat aikaansa lauttoja odottaessaan.

Nuottaniemessä ei sallittu minkäänlaista jumalatonta menoa. Senvuoksi ei taloon tullutkaan kuin tuttuja miehiä, joiden tavat entisestään tiedettiin. Useimmat heistä olivatkin paikkakuntalaisia.

Iisakki-isäntä toimitteli asioitaan niinkuin ennenkin. Mutta kaikki huomasivat, että hänessä oli tapahtunut kummallinen muutos. Vaikka hän nyt oli ystävyydessä naapuriensa kanssa, ei hän enää kuitenkaan päässyt entiseen pirteyteensä. Kukaan ei tiennyt, mikä häntä oikeastaan vaivasi. Mutta raskasmielinen hän oli, ja silmien ennen iloinen ilme oli kuin lakastunut ja himmennyt. Eikä häntä näyttänyt mikään suuresti liikuttavan.

Kun tukkilaiset kertoivat hänelle, että se ja sekin, joka talvellisissa seuroissa oli syntinsä tuntoon tullut, herännyt ja uskonut itsensä kristityksi, nyt jo oli langennut, maistellen viinaa ja lyöden korttia etelänpuolen miesten kanssa, ei hän siihen mitään sanonut, hymähti vain. Sen verran hän kuitenkin oli jollekulle sanonut, että hän jo seurailtoina oli samaa itsekseen odottanut. Sillä olihan sellaista aina tapahtunut.

Näinä päivinä oli ruvettu todenteolla odottamaan lauttoja. Sanomia oli kuulunut, että niitä jo oli valmiiksi lautattuina metsäjokien suilla.

Hanna teki usein asiaa rantatörmälle siihen, mistä näki pisimmän matkaa jokea pitkin pohjoiseen. Iisakki oli monta kertaa tavannut hänet siellä istumasta syvissä mietteissä. Mutta isän ja tyttären kesken ei ollut näinä aikoina puhetta Antista eikä isä liioin ollut paloniemeläisiäkään maininnut.

Eräänä aamuna, kun Iisakki puuhaili rannassa, hän huomasi kaksi tukkilauttaa, jotka vinhaa vauhtia laskivat suvantoa kohden.

Melkein samalla hetkellä havaitsi ne Hannakin, joka ei unhottanut katsella joelle. Hän riensi rantaan, johon kokoontui joutilaita tukkilaisiakin.

»Jo tulevat ensimmäiset lautat!» huudettiin.

»Päivälleen viikkoa ennen kuin viime keväänä», sanoi Iisakki, ja kääntyen miesten puoleen hän lisäsi:

»Mutta tulva on nyt niin korkea, ettei sovi mennä Korpikoskelle. Tässä saavat odottaa niin kauan, että tulva laskee.»

Ne miehet, jotka tiesivät ja ymmärsivät asian, vastasivat:

»Eipä ole tämmöisessä tulvassa Korpikoskea laskettu.»

Hanna tähysteli tulevia lauttoja jännittynein silmin ja mielin. Hän eroitti jo miehet, jotka pitkien airojen avulla koettivat ohjata lauttojansa Nuottaniemen rantaan päin. Jo ylempänä heidän oli ohjattava rantavesille, ettei suvanto, joka sekin näin korkean tulvan ollessa oli virtava, pääsisi lauttoja painamaan Ruotsia kohti, jolloin virta vuorostaan olisi vetänyt koskeen.

Mutta nöyrästi tottelivat raskaat, kankeakylkiset tukkilautat pitkien airojen komentoa, ja niin ne rantavesiä pitkin hiljakseen lipuivat Nuottaniemen lauttapaikkaa kohden.

Hanna tunsi pitkän matkan päähän, ettei Antinlaista miestä ollut näiden lauttojen päällä. Hänen kauniissa silmissään vilahti katkera pettymys, ja kuin vihassa hän pyyhkäisi vaalean kiharan huivinsa alle.

Antti ei ollutkaan ehtinyt ensimmäisten lauttojen mukaan!

Kun lautat saapuivat likemmäksi, syntyi jätkälaumassa liikettä, ja huutoja alkoi kuulua.

»Laskekaa maihin sinne ylemmäksi, siellä on virrattomampaa», huusi Iisakki, ja hänen käskyään toteltiin heti.

Kun lautat iskivät rantaan, juoksi mies köysi sylissä jyrkälle törmälle ja ehti kietoa köyden paksuun vaajaan, jollaisia sitä varten oli pystytetty pitkä jono. Mutta vaikka virta siinä olikin vähäinen, vinkui käsivarren vahvuinen köysi kuin viulunjänne, kun lautta irtaantui maasta ja yritti eteenpäin.

»Pysyy se... kyllä vaajat kestävät!» huudettiin.

Lauttamiehet eivät olleet paikkakuntalaisia, mutta Iisakki tunsi heidät ja kyseli kuulumisia ylimaista.

Hannan teki mieli kysyä Antista, mutta malttoi mielensä ja käveli pettyneenä pihaan.

Hetken perästä palasi Iisakkikin lauttamiesten kanssa, jotka aamiaista syötyään vetäytyivät suureen karjataloon nukkumaan. Siellä oli viileä ja hyvä maata; he olivatkin valvoneet yhteen menoon monta vuorokautta.

»Kuuluivat sanovan, että jo tänä iltana saapuu lisää lauttoja», virkkoi Iisakki tyttärelleen.

»Niinkö?» sanoi Hanna aivan arvaamattaan vilkkaammin kuin hänen tapansa oli. Mutta samalla hänelle johtui mieleen kysymys, minkä vuoksi isä hänelle sen nyt juuri mainitsi. Hän ei kuitenkaan sen pitemmälti tiedustellut.

»Taisit jo odottaa Anttia?» sanoi isä hetken päästä.

Hanna rohkaisi mielensä ja vastasi:

»Odotin kyllä... monestakin syystä!»

Hän pani painoa viimeisille sanoilleen, mutta Iisakki ei näyttänyt sitä huomaavan. Sensijaan hän alkoi puhua:

»Kun minulle tänä aamuna muistui Koskenalustan Antti mieleen... kuinka minusta se Antin kävely ja muutkin liikkeet tuntuivat muistuttavan niin ihmeesti Niilo Iisakki-vainajata... En tiedä, oliko minun paha vai hyvä, kun semmoinen mieleen juolahti... se oli niin kummallista... Onko sinusta siltä näyttänyt... Muistelehan Antin kävelyä ja päänliikkeitä!»

Hanna säpsähti isänsä puheesta. Isä ei ollut sentapaisista asioista koskaan puhunut. Ja rajatonta riemua Hanna tunsi sydämessään.

Hän seisoi hetkisen ja mietti, silmät loistavina ja suu hiukan hymyssä.

»Kun nyt oikein muistelen, niin kyllä niin onkin. Antti kävelee aivan niinkuin Niilo Iisakki-vainajakin! Mutta en minäkään ole ennen sitä ajatellut...»

»Kummasti se johtui minunkin mieleeni, aivan kesken muiden ajatusten», sanoi Iisakki.

He olivat jutelleet pihalla ja lähtivät nousemaan sisälle. Silloin he havaitsivat, että Paloniemen rannasta lähti vene Nuottanientä kohti. Siinä istui kaksi miestä, toinen soutaen, toinen pitäen perää.

Ja Iisakki ja Hanna arvasivat, että ne olivat paloniemeläisiä, isä ja poika, jotka olivat tulossa taloon lauttojen laskun ajaksi.

Mutta kumpikaan ei virkkanut näkemästään mitään.

———

Illalla ja seuraavana yönä saapui lisää lauttoja. Nuottaniemessä oltiin valveilla koko yö. Kevätkesällä, lauttojen kulun aikana, ei ollutkaan eroa yöllä ja päivällä. Liikettä ja humua oli öisin niinkuin päivinäkin, öisin melkein vielä enemmän. Kiire oli, ja Pohjolan kesä on lyhyt.

Mutta alkukesästä ovat yöt yhtä valoisia kuin päivätkin, ja ihmiset nukkuvat silloin vain nimeksi.

Hannakin oli valvonut koko yön. Paloniemeläiset olivat hekin olleet lauttoja vastaanottamassa; ainoastaan Iisakki oli aamupuolella yötä mennyt nukkumaan.

Eräiltä tuttavilta lauttamiehiltä Hanna oli saanut kuulla, että Antti oli tulossa; aamupäivällä hänen arveltiin saapuvan. Se tieto lohdutti Hannaa, ja nyt hän odotti Antin tuloa verrattain levollisena. Hän ei kuitenkaan juossut rantaan, kun näki taas uuden lautan tulevan, vaan katseli ikkunasta, josta näki yhtä kauas ja yhtä hyvin kuin rantatörmältäkin. Paloniemeläisten silmät seurasivat häntä ja hänen liikkeitään; siltä hänestä ainakin tuntui.

Huh, kuinka hänestä oli ilkeätä, kun hän arveli sekä isän että pojan mustankiiltävien silmien häntä katselevan! Vastenmieliseltä oli tuntunut sekin, kun Juhani, tietäessään, ettei ollut ketään näkösällä, koetti tarttua häneen pitkällä luisevalla kädellään, jonka sormet olivat suipot kuin talikonpiikit. Se puistatti, ja kylmät väreet tuntuivat sydämessä asti.

Mitähän ne miettivät!

Ja mitä sitten miettinevät...!

Hanna oli toivonut, että paloniemeläisetkin menisivät nukkumaan huoneeseensa, joka oli heitä varten lauttojen laskun ajaksi varustettu. Mutta yhä he hommailivat lautoilla, vaikka päivä jo oli korkealla.

Eivätkö he poistuisikaan, ennenkuin Antti saapuisi? Kerran hän jo kävi rannassa ikäänkuin jollakin asialla ja sanoi heille sivumennen, että vuoteet olivat molemmille valmiina.

Mutta tulva oli alkanut laskea, eikä sen tarvitsisi enää paljoa pudotakaan, että uskaltaisi lähteä koskelle.

Miehet viipyivät siinä ja kyhnäilivät soutukantoja paikoilleen! Aivan kuin tietäisivät, että hän odotti Anttia!

Hannaa suututti. Mutta hän päätti mielessään olla sen enempää ujostelematta, jos he olisivat siinä lautalla vielä silloinkin, kun Antti ilmestyisi.

Yhä uusia lauttoja tuli, niin että koko suvannon ranta oli tukkien vallassa.

Ja vihdoin nousivat Heikki ja Juhani törmälle ja läksivät astumaan pihaan. Hanna kuuli heidän menevän huoneeseensa keskenään jutellen.

Samalla hän silmäsi joelle ja näki taas lautan kulkevan juuri siinä kohden, jossa joki leveni suvannoksi. Kolme oli siinä miestä, ja Hanna tunsi jo näin pitkän matkan päähän Antin. Tunsi siitä, että Antin asento lautan airoa painaessa oli miehekkäämpi kuin toisten.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä riemusta, ja vaikka lautta vielä olikin verrattain kaukana, ei hän malttanut olla sisällä, vaan läksi törmälle.

Onneksi oli paloniemeläisten huoneen ikkuna pihalle päin. He eivät näkisi Antin tuloa.

Kun Hanna ilmestyi rantatörmälle, heilautti yksi miehistä lakkiaan sinne päin...

Se oli Koskenalustan Antti!

Hanna heilautti huiviaan.

———

Koskenalustan Antti oli miesten komeimpia. Hänen vartalonsa tosin ei ollut pitkä, mutta voimakas ja siro. Kasvot olivat miehekkäät, ja sinisissä silmissä oli lempeä ilme. Hän oli niin ahavoittunut, että iho oli ruskea kuin solanahka. Puhuessa välkkyivät hänen lujat, valkoiset hampaansa, ja hänen hymynsä oli miellyttävää.

Hanna painoi hänen kättänsä lujasti ja katsoi syvälle silmiin. Antin sinisilmissä leimahti ilo, ja kasvoille ilmestyi kuin päiväpaiste.

Kun heidän lauttansa oli saatu kiinni, läksivät he nousemaan törmälle.

Siinä tuli Iisakki vastaan.

»Terveisiä ylimailta!» tervehti Antti.

»Niinpä sieltä pojat taitavat hengissä palata», tervehti Iisakkikin nähtävästi hyvällä tuulella. Harma huomasi, että isän otsaryppy oli kokonaan kadonnut ja että hän katseli Anttia tyytyväisenä.

»Lienetkö ajatellut, että Jumala on vaaroissasi sinua varjellut ja vielä armon aikaa sinulle antanut?» sanoi Iisakki hetken päästä, kun Antti oli kertonut, minkälaisista vaaroista hän oli sattunut pelastumaan.

Kysymys koski Anttiin, sillä hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään vastata, sillä samalla tulivat siihen paloniemeläiset, isä ja poika, kuin rantaan menossa.

»No käskehän nyt Antti sisälle ja tarjoa ruokaa. Arvatenkin hän tahtoo talossa levähtää.»

Iisakki sanoi sen erinomaisella äänenpainolla, vuoroin Hannaan, vuoroin Anttiin katsahtaen.

Paloniemeläiset seisoivat vieressä, ja kun Hanna silmäsi heihin, pälyivät molempain miesten silmät samalla tavalla kuin Hanna joskus ennenkin oli nähnyt niiden tähystelevän, kylmänilkeästi. Heikin katseessa varsinkin oli kuin pirullista vihan liekkiä.

Lieneekö isä sitä huomannut?

Hän itse koetti olla levollinen niinkuin tavallisesti, mutta sittenkin näkivät paloniemeläiset, että Hannan kasvot loistivat ja että hän äkkiä oli kuin muuttunut nuoremmaksi ja vilkkaammaksi.

Iisakkikin näytti pirteältä kuin nuoret miehet.

Hanna ja Antti menivät taloon, mutta paloniemeläiset ja Iisakki kävelivät rantaan.

»Onko vesi kääntynyt menemään?» kysyi Iisakki, joka oli yöllä nukkunut.

»Toista korttelia on mennyt sitten eilisillan, ja kun toisen korttelin vielä menee, niin...» vastasi Heikki.

»Ei, ei vielä», varoitti Iisakki. »Nyt on Varsankallion virta väkevimmillään... Eiköhän virta paina vielä kallioon...»

»On niitä lauttoja tällä vedellä ennenkin laskettu», sanoi Heikki. »Mutta saisihan tulva vielä laskea.»

Lauttamiehet, jotka kuulivat perämiesten keskustelun, sanoivat:

»On vainkin näin korkean tulvan ollessa ennenkin Korpikoskelle uskallettu.»

Ja muun puheen puutteessa he alkoivat leikillään syyttää Iisakkia arkuudesta, kun ei enää uskaltanut perämieheksi lähteä.

»Vanhuus tulee», sanoi Iisakki, »eivätkä silmäni enää ole niin tarkat kuin ennen. Jo saavat nuoremmat miehet minun puolestani laskea lautat...»

»Tottahan sentään jonkun lautan laskette», toivoivat lauttamiehet.

»No niin olen ajatellut, että minulta se jo jää», vastasi Iisakki.

Paloniemen Heikki ja Juhani olivat sillä aikaa menneet niiden lauttojen päälle, joita jo oli koskea varten varattu. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta molemmat ymmärsivät, että se, mitä huhuna olivat kuulleet, olikin totta ja että heidän toiveensa olivat varsin vähäiset. Hannan käytös Anttia kohtaan ja Iisakin erinomainen iloisuus todistivat, että Antti oli tervetullut mies taloon.

Isään näytti asia koskevan vielä kipeämmin kuin poikaan, sillä hän käsitti nyt hyvin, minkä vuoksi Hanna oli vastauksensa antamisen lykännyt syksyyn. Mutta pojalleen hän ei ilmaissut ajatuksiaan.

Hänen mustissa silmissään syttyi vain outo palo, ja hänen sieraimensa levenivät tuontuostakin. Hänen ajatuksissaan poltti, ja hän alkoi pelätä, että hänen viisaasti laskettu verkkonsa sattuikin väärin päin. Sillä hän se oli toimittanut Iisakin sairaan Kero-Pietin viereen... siinä ensin vakuuttaakseen syyttömyyttään Niilo Iisakin kuolemaan... ja saadakseen saarnamiehen puhumaan Juhanin ja Hannan naimisesta, josta piti tulla heidän ikuisen