The Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J. Gummerus This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Ylhäiset ja alhaiset Author: K. J. Gummerus Release Date: November 30, 2004 [EBook #14214] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLHÄISET JA ALHAISET *** Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders. YLHÄISET JA ALHAISET. ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA. Kirjoittanut K. J. Gummerus. Edellinen osa. Kolmas painos. Toisin tiesin, toisin luulin, Toisin toivotin ikäni, käkesin käkenä käyä, kukahella kukkuroilla; Enpä nyt käkönä käyne, kukahelle kukkuroilla, Olen kuin alli aallokossa, Tavi laajalla lahella. _Kalevala_. Ensimmäisen kerran julkaissut Hagelberg 1870 I. Näkymätön vieras. Korvessa oli kotomme, Maantiellä majasijamme: Karhut kanssa-kumppanimme. Ei mieli mesiä tehnyt, Kylki kuuta kasvattanut Pahan pakkasen käsissä, Kovan ilman kouratessa, Hengen hädäss', heltehessä. Vanha runo. Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi tyhjäksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi. Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän vieressä kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki, ainakin Metsämaassa. Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi: Metsämaa. Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin, ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää, joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii, tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue huonekaluiksi. Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria, vanhin 18, nuorin 7 vuotinen. Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja kaksi kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa, väliin kahdeksan kaikestaan. Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin petäjät pellon ympärillä leiväksi. Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista. Jos se ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori myllyssä käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos toimelias emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää, pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämen. Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa! Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan asukkaat. «Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin saarnastuolissa on rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä vuosista, näljästä ja kalliista ajasta?« Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä kerran nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja sirppejä. Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät! Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta ehtii. Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli alkaisi puhaltaa. Turhaan! Taivas on selkeä, tuuli uneksii. «Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät valehtele. Vanhus on vankka ennustaja. Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin. Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö kuluu, siten valitus kuuluu. Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina. Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! -- Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste näkee epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon tottunut. Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se. Järven rannat ovat jäätyneet. Näkymätön vieras on käynyt. II. Hallayön seuraukset. Ruoka oli ruumenista, -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- mämmi männyistä mäeltä. Vanha runo. Kalajärven rannalla oli tuo Metsämaan tölli. Muuta huonetta ei rannalla ollut; mutta vähän matkaa töllistä metsäänpäin näkyi lato, karjalato. Viime yönä ei nukkunut Metsämaassa muut kuin nuorin poika. Töllissä oli vuosi takaperin ollut useita lampaitakin. Jaakko, Metsämaan isäntä, myi ne, sai jyviä, kylvi jyvät, -- niitti olkia. Yö on kulunut, päivä on puolessa. Tähän saakka ovat tölliläiset istuneet tuvassaan melkein sanaa toisilleen sanomatta. Nuorin poika ei tuvassa ollut; hän keikkui ruuhessa järven rannalla. Suuri on aina tuon näkymättömän vieraan seura. Mistä se on kulkenut, siellä on sillä aina ollut jättää joka tölliin, joka ihmisen sydämeen joku seurastaan, useampiin paikkoihin useampiakin. Metsämaahan jätti se viime yönä: surun, nälän, epäilyksen. Kun on suru rinnassa, nälkä vatsassa, epäilys sydämessä, ei silloin miehen mieli työhön vie. Jaakko istui lavitsalla pöydän vieressä, nojaten käsiin kasvojansa. Anoppi ja Eeva, emäntä, olivat takalla. Lapset itkivät ja valittivat. Ruhmo on kaadettu, on vyörynyt sairastavan lehmän jaloille; porsas on kaatanut apeastian ja heittänyt sen sisällyksen lattialle. Tuota ei kukaan huomannut. -- «Kova on kohtalo!« sanoi viimein anoppi. «Ei ole jyväkouraa!« valitti Eeva. «Kova on kohtalo!« kertoi Jaakko. Anoppi oli surullinen, Eevalla oli nälkä, Jaakko epäilyksen kahleissa. -- Lapset? Mutta lapsen suru ei ole katkera. «Mikäs nyt neuvoksi?« lausui vihdoin Jaakko ja nousi lavitsalta. «En suinkaan tiedä muuta kuin että myymme lehmän ja porsaan ja uudestaan lähdemme petun keruulle«. «Jos lehmän ja porsaan myisitkin, kuinka kauvan luulet niillä saatujen jyväin piisaavan? Maitopisara on välttämätön Metsämaassa; petäjäinen on sittenkin karvasta«. «Oikein, Eeva; mutta luuletko meidän petäjäleivällä tulevaan syksyyn jaksavan, ja jos meissä henki pysyisikin, luuletko petäjässä tallentuvan voimia?« «Jumala tiennee, mitä nyt on tehtävä?« huokasi vaimo --. «En juuri paljon huolisi itseni tähden syötävästä«, lausui Jaakko; «mutta millä aijot kylvää pellon? Olisi toivo kumminkin parempia päiviä, jos vaan siemeniä löytyisi. Tämä vuosi kuluisi niinkuin muutkin«. «Minä lähden palvelemaan«, sanoi jäykästi vanhin poika. «Ja minä, ja minä, ja minä!« huusivat kaikki lapset. «Kyösti, Sakari ja Liisa voisivat juuri palvelukseen kelvata«, sanoi isä suruisesti; «ja jos itse tahdotte, luulen sen sekä teille että meille hyödyksi«. Äiti itki. «Taidamme saada lehmän pitää, jos nuo saavat palveluspaikan«, puhui Jaakko vähän ajan kuluttua. «Ja jos sitten porsaan viemme Turkuun, niin saadaan aina joku kappa«, sanoi Eeva. «Vähän porsaalla saa«, lausui anoppi. Tämänvuotinen halla sai toimeen paljon muutoksia Metsämaassa. Ensimäinen muutos oli muuttaminen. Kyösti, Sakari ja Liisa läksivät palvelemaan. Halla oli ollut pakottajana; se ajoi pesästä pojat kenties useampia vuosia ennemmin kuin tähän aikaan näillä seuduin muuten tavallista oli. -- Kyösti, Sakari ja Liisa muuttivat, jotta lehmä sai ovensuuhun jäädä seisomaan. Mutta porsas myytiin. Nuorimman pojan kyyneleet eivät tuota estäneet. Halla oli antanut lapsenkin tuntea seurauksiaan. Porsas oli pojan paras ystävä. He söivät petäjäleipää molemmat, he hyppelivät yksissä; he rakastivat toisiansa. Nyt oli poika leikkikumppanitta. Se oli ensimäinen seuraus. Joulun edellä kuoli anoppi. -- Sekin oli hallan seuraus. Petäjä ei häntä enää elättänyt. Hän kuivui kuin kaadettu puu; väsyi väsymistään, kunnes hänen ruumiinsa voimat loppuivat. Jaakko, Eeva, pikku Jaakko ja Kaisa olivat vaalean keltaiset. Surullista oli nähdä köyhää perhettä! Nuorin poika oli ainoa, jonka poskilla vielä vaalea kukoistus asui. Ellei lehmää olisi ollut, ei olisi kukaan uutta kevättä nähnyt. Ellei lehmää olisi ollut, olisi halla voiton voittanut. III. Muutamia vähäpätöisiä seikkoja. Moni silmäili ihastuen poikaa, joka äitinsä sivulla kulki Turun katuja. Ja poika olikin silmäiltävä. Hänen suurista, ihanista, taivaan sinisistä silmistänsä loisti sydämen hyvyys ja lapsellinen ilo. Hänen otsansa oli korkea ja kaunis; musta, kiherä tukka valui alas hänen hartioilleen. Hänen huulillansa lepäsi aina hymy; hänen poskensa olivat saaneet kukoistuksen ja terveyden värin siitä ihastuksesta, minkä tämän suuren kaupungin näkeminen hänessä vaikutti. «Kuka on tuo kaunis poika?« kysyi moni ihminen; mutta tuota eivät tietää saaneet, elleivät suoraan pojalta kysyneet, ja kun sen tekivät, vastasi poika kohta: »Minä olen Johannes, Metsämaan Jaakon nuorin poika«. Johannes oli iloinen lapsi. Kun halla pani hänen isänsä pellot ja muut valittivat, istui Johannes ruuhessa rannalla ja leikitteli, tahi hyppeli hän metsiä porsaan kanssa. Hän ei ymmärtänyt surun syytä niin kauvan, kun petäjä kasvoi ja metsä kasvatti marjoja. Mutta kun porsas myytiin, ruuhi jäätyi kiini järveen ja marjat jäivät lumen alle, silloin ymmärsi Johannes, ettei syyttä isä surrut kesällä, ettei äiti syyttä itkenyt. Kun anoppi joulun alla kuoli, kadotti Johannes ajaksi ilonsa. Hän ei voinut ymmärtää, miksei anoppi huutanut ja pannut vastaan, kun isä ja äiti panivat hänet ahtaaseen arkkuun ja kelkalla vetivät kirkolle. Hän ei voinut ymmärtää, miksi anoppi maan kuoppaan laskettiin, ja kun hän vanhempainsa kanssa kirkolta palasi, itki hän katkerasti. Johannes raukka! Hän oli tähän saakka elänyt viattomuuden tilassa, -- hän ei kuolemasta tietänyt mitään. Hän oli tosin kuullut kuolemasta puhuttavan, mutta hän ei ensinkään tiennyt sitä noin kauheaksi. Anoppi-eukon kuolema pysyi kauvan Johanneksen mielessä. Talvi on vihdoin kulunut. Kalajärven jää suli. Lumi juoksi vetenä metsästä. Maa oli paljas. Mutta köyhyys ja kurjuus oli Metsämaassa yhä hirmuisempi. Eräänä päivänä, kun Jaakko kävi kirkossa, kuuli hän puhuttavan, että köyhille Turussa annettaisiin apua, jos heillä on papinkirja köyhyyden todisteena. Jaakko tiesi, ettei häntä köyhempää juuri voisi löytyä. Kun hän nyt kuuli nimitettävän, kutka jo apua olivat saaneet, oli hän päättänyt lähteä -- hänkin. Saman pyhän illalla meni hän pastorin luo pyytämään tuota köyhyyden todistusta. Pastori koetti kauvan näyttää hänelle, ettei puheessa perää ollut, eikä saattaisikaan olla, sillä olisihan hänen, pastorin, pitänyt tietämän siitä. Mutta Jaakko ei uskonut papin sanoja -- tahi jos uskoikin, toivoi hän kumminkin pastorin olevan väärässä. Jaakko oli suomalainen talonpoika, eikä Suomen talonpojan päästä hevillä saa lähtemään, mitä sinne kerta on päässyt. Suomen talonpoika on usein aivan itsepäinen. Pastorin täytyi myöntyä, ja Jaakko sai papinkirjan. Eevalla oli Turussa naimisissa sisar, jota hän ei kymmeniin vuosiin ollut nähnyt. Kun ei Jaakko suuresti mielinyt lähteä vaivaloiselle jalkamatkalle, niin Eevan hallussa oli jo samana pyhänä papinkirja, ja Johanneksen kanssa oli hän valmis lähtemään. Tuosta syystä nyt tapaamme Johanneksen Turussa. Kahdeksanvuotinen oli peräti väsynyt, kun Suomen vanhimpaan kaupunkiin tultiin. Mutta nähdessään, mitä täällä oli nähtävänä, kadotti hän väsymyksensä ja nälkänsä. Hän oli koko matkan kysellyt äidiltään ja koettanut mielessään kuvailla itselleen kaupunkia; vaan kaupunki oli, kun hän nyt sen näki, aivan toisellainen. Eevan sisar eli miehensä kanssa ei juuri varoissa, mutta ei myöskään sanottavassa köyhyydessä. Heillä oli ainoastaan yksi lapsi, nelivuotias tytär elossa. Tiina täti ei ensin tuntenut sisartaan: mutta kun viimein tunsi, otti hän hänen iloisesti vastaan, ja Johannes pääsi pian nelivuotisen Annan ystävyyteen, vielä samana iltana. Eeva sai surukseen heti kuulla, että hänen matkansa oli turha. Hän jäi kuitenkin muutamaksi päiväksi sisarensa luo, Johanneksenkin vuoksi, joka tuskin olisi jaksanut heti lähteä kotimatkalle. Näinä päivinä sitten kulki Johannes äitinsä sivulla Turun kaduilla kummastellen mitä näki. Tämä Turun retki eli aina Johanneksen muistossa. Unessaan näki hän uudestaan, mitä hän päivällä oli nähnyt. Etenkin kummallinen oli hänen mielestään kirjakauppa; sillä niin paljon kirjoja ei hän osannut aavistaa koko maailmassa löytyvän. Tiina täti ansaitsi vaatetten pesulla paljon rahaa. Toisen päivän iltapuoleen tuli hän kamariin, jossa Eeva ja Johannes istuivat, suuri vaatemytty mukanaan. -- Johannes oli ihastuneena jutellut kirjakaupasta, johon hän oli uskaltanut astua sisään ja jossa oli hänelle näytetty kauniita kuvia. Lienee täti kuullut hänen viimeisiä sanojansa, sillä tuskin ovesta tultuaan sanoi hän: «Sinä osaat kirjakauppaan, Johannes?« «Osaan«, vastasi poika iloisesti. «No, ota tämä vaatemytty ja vie se majuri --selle, joka asuu vastapäätä kirjakauppaa. Kysy vaan majuri --sta, niin kyllä löydät. Muista nyt!« Vastapäätä kirjakauppaa asui majuri --s, vanha Suomen sotilas. Ukko oli jäykkä ja kova katsella, mutta tuskin on milloinkaan kovannäköisen pinnan alla parempaa ja hellempää sydäntä tykyttänyt. Hän oli jo vanhanpuolinen mies. Tyttärensä, nuoren Marian kanssa, joka tähän aikaan oli vähäinen lapsi, eli hän viratonna syntymätalossaan. Hän oli saattanut Marian syntyessä nuoren rakastetun puolisonsa viimeiseen lepokammioon ja eli nyt yksin Mariansa tähden. Maria istui isänsä sylissä. Hän oli vähäinen, kaunis ruusu, elämänsä keväimessä; hän piti molemmin käsin ukon suurista viiksistä kiini ja nauroi iloisesti, kun ukko irvisteli. Ukko suuteli tytärtään. Silloin tarttui tyttö hänen poskipartaansa molemmin käsin ja suuteli sotilasta. Ukko syleili hellästi tytärtään. Mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman tyttöä? Salin ovi aukeni, ja Johannes astui sisään. «Oletteko te majuri --s?« kysyi hän. «Olen«, vastasi majuri kerkeästi, niinkuin oli aina hänen tapansa, johon hän sodassa oli tottunut. «Tässä on vaatteita teille«, sanoi Johannes. «Tätini on pessyt ne; maksun tulee hän itse noutamaan«. «Pane tuonne«, sanoi majuri, «ja mene...« Vaan Johannes ei mennyt; hän jäi seisomaan. Maria oli hypännyt alas isänsä sylistä, tarttunut Johannesta käteen ja huutanut samassa: «Et saa mennä; sinun pitää tulla katsomaan minun uutta nukkeani«. Majuri nauroi. Kummastellen huoneitten kauneutta kulki Johannes Marian kamariin Marian sivulla. «Tässä on minun uusi nukkeni, ja sen nimi on Sohvia Maria; se oli äitinikin nimi, mutta hän kuoli. Eikö Sohvia Maria ole kaunis?« Johannes piti nukkea kädessään ja silitti sen posliinipäätä. «Onko sinulla nukkea ollut?« kysyi Maria. «Ei! -- -- O--on!« vastasi Johannes. «Minun nukkeni osasi käydä ja puhua, vaikkei kukaan hänen kieltänsä ymmärtänyt«. «Voi, anna minulle se nukke, joka osaa käydä ja puhua, niin saat sinä tämän!» -- Eikä nyt Marian uusi nukke ollut hänen mielestänsä minkään arvoinen enää. «Ei sitä ole minulla enää. Kun halla kävi Metsämaassa, myi isäni sen«, sanoi Johannes huoaten. »Mikä sinun nukkesi nimi oli?« kysyi Maria. «Porsas«, vastasi Johannes. «Hyi, kuinka ruma nimi!« «Mutta kun se oli porsas...« «Mutta ei porsas ole nukke«. «Eikö se ole nukke, jolla leikimme?« »Ei, tämä ... tämmöinen on nukke; mutta koska sinulla ei nukkea ole, saat sinä tämän, ja tämä on aivan uusi. Ja -- ja sitte saat sinä kätkyen, jossa Sohvia Maria saa nukkua, ja vaatteet, että saat muuttaa, kun se on liannut entiset, ja tämän huoneen, jossa se saa asua -- --. Ja sitte saat tuoda sen muassasi, kun tänne tulet«. Majuri nauroi tytön innolla. «Mutta millä sinä sitten itse leikit, Maria?« «Minulla on Anna Karolina ja Johanna; mutta, mutta ... mikä sinun nimesi on?« «Johannes!« «Mutta Johanneksella ei ole yhtään nukkea«. «Mistä olet sinä kotoisin?« kysyi majuri, joka oli illastellen katsellut kaunista poikaa. «Metsämaan torpasta«, vastasi Johannes. Majuri kysyi nyt yhtä ja toista ja sai pian tietää kaikki, mitä Johannes itse tiesi. Hän kuuli Johanneksen kertovan lapsen yksinkertaisuudella köyhyydestä ja anopin kuolemasta, porsaasta ja miten vanhemmat sisaruksensa olivat muuttaneet kotoa pois. Johanneksen puhuessa oli Maria äkkiä juossut toiseen kamariin. Pian tuli hän takaisin, ja hänellä oli suuri nisuleipä kädessään. «Tässä saat leipää; kyllä meillä leipää on, ja kun tuo loppuu, niin tule tänne noutamaan enemmän«. «Mutta Metsämaahan on niin pitkä matka, että menee koko päivä, ennenkuin Johannes sieltä tänne ennättää«, sanoi majuri uteliaana odottaen mitä Maria tuohon vastaisi. «Vaan meillä on hevonen. Iisakki saa näyttää minulle missä asut, niin tuon minä joka päivä leipää sinulle«. Majuri nauroi. «Kyllä sinä keinoja tiedät ... Mariani. Mutta Johannes, nyt rupee jo olemaan ilta; ehkä tätisi ja äitisi jo kaipaavat sinua. Mene nyt kotiisi! Tuossa saat rahan, osta sillä mitä tahdot, ja nisuleivän Marialta«. «Ja nuken ja kätkyen ja vaatteet ja huoneen, mutta et sinä jaksa niin paljon kantaa; minä tulen auttamaan sinua -- --«. «Ei pojat nukilla leiki«, sanoi majuri; «tytöt nukilla kujailevat?« «Etkö sinä huoli minun nukistani?« kysyi Maria itkusilmin, ja majuri, joka näki Johanneksen mielittelevän nukkea, ei saattanut enää kieltää. Mutta kun ei Maria saanut seurata Johannesta, täytyi tämän luvata seuraavana päivänä tulla takaisin noutamaan loput. «Muista nyt vaan, että tulet huomenna!« huusi Maria ja uhkasi vakavasti etusormellaan, kun Johannes raha ja nisuleipä yhdessä, nukke toisessa kädessä lähti pois. Kummallinen tunne heräsi majurissa Johanneksen mentyä. Poika ei lähtenyt hänen mielestänsä. Minne hän silmäilikään, oli hän aina näkevinänsä pojan kauniit, siniset silmät. Maria puhui hänestä koko illan, ja hänen ensimäiset sanansa seuraavana aamuna olivat: «Onko Johannes täällä?« Kun Maria kutsui Johannesta seuraavaksi päiväksi tulemaan takaisin, oli hän unhottanut, että hän itse oli kutsuttu vieraisille. Hän oli, ennenkuin Johannes vaatemyttyineen tuli, iloinnut siitä; mutta lapsen mieli, tuulen kieli. Maria oli vasta viidennellä vuodella. Majuri oli antanut kokonaisen hopeariksin Johannekselle. Johannes tiesi rahalla olevan arvon, mutta kuinka suuren, sitä hän ei tiennyt. Hän ei ymmärtänyt, että raha voi maailmassa kaikki. Nisuleivällä oli hänen, mielestänsä paljon suurempi arvo kuin riksillä. Tultuansa kadulle näki Johannes kirjakaupan ja sen akkunassa kauniin kuvakirjan. Marian nukkea katseli Johannes äsken oudoksuen; tätä kuvakirjaa katseli hän ihastuen. Hänellä oli rahaa. Hän ei saattanut olla kirjakauppaan menemättä. Johannes ei ollut kaupungin lapsia; hän oli tuonut muassaan kaupunkiin korven tavat, rehellisyyden, joka ei tiedä mitään pelätä, joka luulee kauniin, kalliin nuken ja suuren herkullisen nisuleivän säilyvän kadulla oven edessä yhtä hyvin kun Metsämaassa isän tuvan ulkopuolella. Johannes ei saanut kirjakaupan ovea auki laskematta maahan, mitä hän käsissään kantoi. Hän pani portaalle nisuleivän ja Marian uuden nuken ja astui kirjakauppaan. Hän muisti majurin sanat: «Osta rahalla mitä tahdot!« «Antakaa minulle kuvakirjoja tällä rahalla« -- sanoi hän ja pani riksinsä kirjanmyyjän eteen. Kirjakauppias katsoi pitkään poikaa. «Mitä kirjoja sinä tahdot? Mistä olet tuon rahan saanut?« kysyi hän. Johannes jutteli, mistä hän oli sekä miten hän oli rahan saanut, ja kirjakauppias, joka hyvin tunsi majurin ja näki pojan kasvoista, että hän totuutta puhui, nyykäytti päätään ja kertoi kysymyksensä, mitä kirjoja Johannes tahtoi. Johannes ei osannut sanoa minkään kirjan nimeä, vaan hän muisti kotona nähneensä vanhan aapiskirjan. Hän vastasi: «Minä tahtoisin semmoisen kirjan, jossa on kukko takana, ja sitte tahtoisin minä sen kirjan, joka tuolla akkunalla on«. Kirjakauppias oli rehellinen mies; hän ei käyttänyt hyväkseen pojan tietämättömyyttä. Hän antoi aapisen, jossa oli suuri kukko viimeisellä sivulla, vaan kuvakirjan sijaan antoi hän Uuden Testamentin ja kaupantekiäisiksi suuren kuvapaperin, joka Johanneksen mielestä oli enemmän arvoinen kuin kaikki kirjat yhteensä kirjakaupassa. Kirjat toisessa kädessä ja toisessa pienet rahat, jotka hän oli takaisin saanut kauppaa tehdessään, lähti Johannes iloisesti ulos. Mutta kun hän portaalle tuli ja kyykistyi ottamaan nisuleipää ja nukkea, ei niitä enää ollut. Hän katseli kummastellen ympärillensä; mutta kun ei niitä näkynyt, ymmärsi hän vihdoin, että ne olivat varastetut. Ja nyt rupesi hän katkerasti itkemään. Kirjakauppias koetti lohduttaa häntä, mutta nisuleipä ei lähtenyt Johanneksen mielestä. Katkerasti itkien tuli hän kotia. Että äiti torui poikaa, on luonnollista, semmenkin kun hän takaisin tulleista rahoista tädin avulla ymmärsi, että poika oli saanut kokonaisen riksin. Äiti oli tosin jumalinen ihminen, mutta ennen hän olisi pannut riksin luonnolliseen ruokaan kuin kirjoihin. Sitä paitsi olisi hänen mielestänsä vanha aapinen kyllä kelvannut Johannekselle. Uuden Testamentin otti hän kumminkin varovasti talteen; semmoinen oli tosin Metsämaassa, mutta niin likainen ja rikkinäinen, ettei sillä enää mitään virkaa ollut. Kun Johannes seuraavana päivänä lähti majuri --sen luo, käski äiti hänen kohta tulla kotia ja tuoda muassaan kaikki, mitä majuri tahi Maria antaisi. Mutta jos Johanneksen onni eilen oli ollut odottamaton, niin oli se nyt odotettuna mennyt. Majurin taloon tultuansa sai hän kuulla sekä isännän että neidin lähteneen vieraisille. Johannes sai pahoilla mielin palata äitinsä luo, joka toivoi Johanneksen tuovan tiesi mitä. IV. Siemen kylvetään. Tuli tuo odotettu aika, jona pelto tarjousi leikattavaksi. Kesä oli kulunut, ja kauniimpia oli se ollut. Metsämaan töllissä riippui seinällä kirveen vieressä uusi sirppi, ja Jaakko silmäili sitä ilolla. Huomispäivänä leikataan jyvärikas, vaikka vähäinen pelto. Halla tuskin pystyisi jyvään enää, sillä jyvä on valmis. Mutta hallaa ei näkynyt tulevankaan, sillä ilma oli kaunis ja lämmin ja taivas yleensä pilvessä. Johannes istui äitinsä vieressä takalla ja tavaili aapista. Hän oli nyt vihdoin ruvennut lukemaan. Tämä työ oli Johannekselle outoa. Hän oli ennen vapaana saanut hypätä metsäjärven rannat, kiivetä puissa ja olla omana herranaan. Hän oli unhottanut aapiskirjan ja kukon, pianpa koko Turun matkansakin. Hän oli luullut saavansa aina elää näin työttä onnellisena. Eräänä päivänä tarttui äiti, joka Turun matkallaan oli tullut niin kivuloiseksi, ettei hänestä juuri ulkotöihin ollut, Johannesta käsivarteen, istui takalle ja avasi aapisen. «Tämä nyt on a«, sanoi hän. «A«, kertoi Johannes ja silmäili sirkkaa, joka lattialla hyppeli. «Ja tämä on p --«. «P«, kertoi Johannes. «No, mikäs tämä nyt oli?« kysyi äiti ja viittasi sormellaan a-ta. «P«, vastasi Johannes. «Oletko villissä, poika? A se on. Entä tämä?« Äiti viittasi b-tä. «A«, sanoi Johannes. «Jumala siunatkoon; ei ole kukaan sisaruksistasi noin tyhmä ollut!« «P«, sanoi Johannes, joka ei ensinkään kuullut mitä äiti sanoi. «No, sen sanon minä, ennenkun sinä ö-n erotat, ennättää varmaankin maailman loppu tulla«. -- Näin kävi Johanneksen ensimäisenä lukuhetkenä. Hän ei alkaessa tuntenut a-ta, ja kun äiti pani huomiseksi pois kirjan, ei hän ollut b-tä viisaampi. -- Joka päivä luki hän; juoksi eilisen viisaana äitinsä luo kirjoineen, ja hetken aikaa luettuansa juoksi hän yhtä viisaana kuin ennen ruuhen tykö rannalle. «Tiesi Jumala mikä pojalla on!« sanoi äiti. «Ei hänen päähänsä pysty mikään«. Kun Jaakko iloisena silmäili sirppiään, istui Johannes äitinsä vieressä ja luki. Tämä lukeminen kävi tavallansa. Äiti oli väsynyt kirjaimiin, ja vaikkei Johannes tuntenut muuta kuin i-n -- sillä i oli seipään näköinen, jonka päässä varis istui -- oli äiti ryhtynyt «Isä meidän« rukoukseen. «Isä meidän«, sanoi äiti ja viittasi sormellaan paikkaa. «Isä meidän«, matki poika ja katsoi, miten isä otti sirpin seinältä. »No, katso kirjaan!« huusi äiti ja käänsi tukasta Johanneksen kasvot kirjaa kohden. «Joka olet taivaissa«. «Joka olet taivaissa« -- kertoi Johannes; mutta nyt oli vähäinen mato sattunut konttaamaan kannen ja kukkolehden välistä ylös, eikä Johannes saattanut olla sitä katselematta. «Pyhitetty olkoon«, sanoi äiti. «Pyhitetty olkoon«, kertoi Johannes; mutta nyt tuli veli Jaakko tupaan tuoden suuren ahvenen, joka oli tarttunut hänen onkeensa. Johanneksen silmät kääntyivät ahveneen, joka vielä kimpuroitsi ongessa, ja hänen piti nyt ajatella kävikö ahven raukan suupieluksiin kipeästi tuossa riippuessa. «Sinun nimesi«, luki äiti. Nyt sattui Jaakko yskimään, niin ettei Johannes kuullut oikein äitinsä sanoja. «Mitä?« kysyi hän. «Sinun nimesi«, kertoi äiti. «Nimesi«, sanoi poika. «No, lue nyt kaikki! Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes«. Ja äiti pani kiini kirjan. Vaan poika katseli niin tarkasti ahventa, ettei hän kuullut mitään. Kun äiti siis pani kirjan kiini, luuli hän pääsevänsä ja lähti ilolla juoksemaan ahvenen luo. «Onko poika villissä!« huusi äiti. Ja nyt oli hän tuskaantunut. Hän nousi, ja ennenkuin Johannes osasi pahaa aavistaa, oli äiti hänen tukassaan kiini, ja Johannes sai nyt havaita, ettei lukeminen leikkiä ollut. Hän rupesi itkemään ja huutamaan niin kovasti, että isä ärjäsi häntä olemaan vaiti. Mutta Johannes ei ollut tavallinen lapsi. Hänen «Vanha Aataminsa« oli päässyt valloille; hän ei huolinut isänsä sanoista; hän, tottumaton kuritukselle, jota hän ei ikänä ollut saanut, huusi yhä julmemmasti. «Ole karjumatta, poika!« huusi isä. Vielä kipeämmästi itki poika. «Ellet ole ääneti, niin saat minun tukkaasi«. Ei auttanut. Nyt suuttui isä. Hän sieppasi takalta vähäisen kepin, ja Johannes sai oppia, ettei elämä pelkkää leikkiä ole. Vaan hän ei lakannut huutamasta. Vihdoin, kun äiti pelkäsi isän pilalle lyövän lapsen, meni hän väliin ja kantoi pahasisuisen pojan ulos tuvasta. Johannes oli yhdeksänvuotinen silloin. * * * * * Seuraavana päivänä, kun isä, Jaakko veli ja Kaisa sisar menivät pellolle, jäi Johannes, joka ei vielä ollut leppynyt, äidin kanssa tupaan. -- Lukuhetki lähestyi, mutta äiti oli niin kovassa päänkivussa, ettei jaksanut. Hän makasi, ja Johannes istui nyrpeänä takalla. «Tule tänne!« sanoi äiti. Johannes ei liikkunut. «Kuulitko, tule tänne!« kertoi äiti. «Kuulin!« vastasi Johannes, mutta jäi istumaan. «Tule tänne, minä puhun sinulle sadun«. Ei vaikutusta äidin sanoilla. «Jumala siunatkoon, mikä sinustakin tullee! Noin pahasisuista lasta en ole tässä maailmassa nähnyt!« Ja äiti itki, kuitenkin enemmän päänkivun kuin pojan uppiniskaisuuden tähden. Katso kummaa! Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän. «Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään». «En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!« «Jos minä jaksaisin... No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on paljo satuja; tuo se tänne!« Johannes totteli sukkelasti. Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1]. Kerran kissa kiivennynnä Oli pajahan osannut, Siellä viilan viekkahimman, Raudan rasvaisen tapasi, Jota joutu nuolemahan Kielen kanssa kiirehesti. Koska kielestä kipinät Veri viilahan vetäy, Kissa isosti iloitsi, Mieli hyvissä hyrisi, Luuli viilasta lujasti Veren ulos vetäyvän, Jonka tähden joutumalla Sitä nuoli siihen asti, Että kieli kipeneiksi Kaikki kulu ja katosi. -- [1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna 1774. Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän. «Se on satu«, vastasi äiti. «Onko kirjassa monta satua?« «Kaksi neljättä«, vastasi äiti. Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi hän aapisen luo. «Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!« Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät? Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen, jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias. Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne. Siemen oli itänyt. -- Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen, kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. -- Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. -- Lumi kitisee käveliäin jalkain alla. Mihin nyt Metsämaan asukkaat? Lukukinkereille. Johanneskin on muassa. Hän osaa aapisen; hän on köyristä kynttilänpäivään oppinut ulkoa katekismuksensa. Hän on viime kesästä lukenut Uuden Testamentin läpi ja omalla nuotillansa laulaa hän äitinsä kaksineljättä satua. Hän on paras lukemaan Metsämaassa. -- «Paras koko kylässä!« on äiti sanonut. Hän on saanut yllensä anoppivainajan lammasnahkaiset turkit; liepeet lakaisevat lumista polkua; turkit ovat vallan raskaat. Johannes raukka hikoilee. Äidin huivi, joka hänellä on päässä, on siirtynyt alas hänen kaulalleen. Matkaa kinkeritaloon on neljä runsasta neljännestä. -- Mutta vähät kaikista, jos hän vaan saisi hyvän lukutaitonsa tähden jonkun kirjan kirkkoherralta. Äiti on sanonut, että hyville lukioille annetaan kirja. Vihdoin ollaan perillä, kinkeritalossa. Johannes näkee kummakseen suuren ihmisjoukon ja monta lasta, jotka isommaksi osaksi ovat häntä vanhempia. Vaan nyt tulee se mies, joka Johanneksen mielestä on lähes Jumalaa suurin maailmassa; se on kirkkoherra. Miehet ottavat nöyrästi lakin päästään. Johannes seisoo ja miettii pitäisikö hänenkin ottaa huivinsa -- olipa hänkin mies. Mutta silloin näkee hän lukkarin, joka kantaa kirkkoherran suurta raamattua. Niin suurta kirjaa ei ollut Johannes ikinä ennen nähnyt, ja kymmenvuotinen unhottaa kirkkoherran, ihmisjoukon ja kaikki. Hän seuraa lukkaria. «Antakaa minun katsella tuota kirjaa!« sanoo hän lukkarille, ja tämä, joka ei mielellään tahtoisi panna kirjaa lumiselle portaalle, että voisi auttaa kirkkoherraa reestä, sanoo: «Vie kirja sisälle tuvan pöydälle!« Johannes seisoi ihmisjoukossa raamattu kädessä. Hän oli avannut ensimäisen sivun, jolla olivat Mooses ja Aaron kuvattuina. Hän luki kuvan alla: «Niinkuin Mooses ylensi käärmeen korvessa, niin myös Ihmisen poika pitää ylennettämän«. Tuo innostutti häntä; hän unhotti lukkarin käskyn. Hän meni äkkiä kirjoineen kivenheiton päässä olevaan tölliin ja rupesi lukemaan. Kuta enemmän hän luki, sitä enemmän halusi hän lukea. Päivä oli puolessa. Vanha väki oli luetettu, lasten vuoro alkoi. Johanneksen sisarukset, Metsämaan Jaakon poika Jaakko ja tytär Kaisa tulivat kirkkoherran eteen. Vaan näiden lukutaito oli aivan kehno. Kirkkoherra nuhteli heitä ja käski heidän tulevaksi talveksi parantaa lukuaan. Kirkkoherra katsoi kirkonkirjaan. «Teillä on vielä poika -- Johannes, nuorin; onko hän saapuvilla?« «Tuli se kanssamme aamulla«, sanoi Eeva, joka turhaan oli Johannesta hakenut; «mutta mihin hän on kadonnut, en minä ymmärrä«. «Johannes Jaakonpoika Metsämaa!« huusi kirkkoherra. Ei vastausta. «Ellei se vaan ole sama poika, joka äsken vei raamattuni ja jota turhaan olen hakenut«, sanoi lukkari. «Kyösti-suutarin töllissä istuu poika ja lukee raamattua«, sanoi joku joukosta. Eeva riensi kiireesti sinne. Vaan hän tapasi jo tiellä kaivatun. Kyösti-suutari oli tullut kotiin ja herättänyt lukian hänen innostaan. Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset esillä. «Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois. «Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on, vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«. «Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«, vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut. Niin kävi Johanneksen kinkereillä. V. Touko on nääntyä. Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä. Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla. Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat. «Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen katsantonsa. «Minä tiedän syyn, minä tiedän!« huusi hän ja riensi kiireesti tupaan. Vanhempainsa ja sisaruksiensa kummaksi kokoili Johannes kaikki kirjansa. Mutta kun sattui hänen käteensä Uusi Testamentti ja aapinen, jonka hän majuri --sen rahoilla oli ostanut, seisahtui hän ikäänkuin häveten. Ottaessaan muut kirjat kainaloonsa loi hän vielä silmänsä noihin, jotka hänessä epäröimistä olivat herättäneet. Hän katseli niitä, ja hän otti nekin. «Mihin viet kirjat?« kysyi isä. Johannes ei vastannut mitään. «Hän kujailee taasen joutavissa«, sanoi isä. Johannes meni, ja hän kulki kiireesti metsään. Hän katsoi usein taaksensa, nähtävästi hyvillä mielin nähdessään, ettei kukaan seurannut häntä. Hän kulki kauvas. Äkkiä seisahtui hän vähäiselle mäelle. Hän laski maahan taakkansa, kokoili risuja, sytytti ne, seisoi kirjat kädessä valmiina heittämään ne tulelle. Kuivat risut paloivat, valkean liekki nousi kohdastaan ylöspäin. Johannes seisoo vaaleana vieressä, ja hänen kätensä lähestyy tulta. Hän seisoo siinä kauvan. Hän seisoo liikkumatta. Valkea on sammunut, vaan kirjat ovat tallella. Johanneksen silmistä valuu kyyneleitä kuumaan tuhkaan. Johannesta ei ole vielä kukaan, ei mikään kukistanut. Nyt seisoo hän kukistettuna ensi kerran. Kukistaja oli hänen oma sydämensä. Hän oli päättänyt uhraamalla, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, rauhoittaa mieltänsä; vaan uhrata, mitä hän maailmassa enimmän rakasti, ei hän kuitenkaan voinut. Yö oli puolessa, kun hän kirjoinensa tuli tölliin takaisin. Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt mierolle hakemaan palvelusta. Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan. «Mikä teidän on?« kysyi Eeva. «Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella -- «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella. Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja, punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa. Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta kirjain polttamisessa keväällä!« Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki käsiin kasvonsa. «Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi Jumal' auta...« Ukko puristi nyrkkiään. _Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä rikkaruohoksi._ VI. Toukoa kastetaan. Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen, niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta, kumminkin haudan levotta. «Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ, työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi -- ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni petäjäistäkään syödäkseni«. «Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos. Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois -- kauvas pois maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla iloinen, niinkuin muut«. Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän. «Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«. Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin. Suru sulaa kyyneleisiin. Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes. «Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei kumminkaan ole mihinkään«. Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi. Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja; takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita. Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet -- missä ne olivat? Ne oli hän jättänyt kotia tahi pudottanut. Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut. «Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«. Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa. Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa. Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet. Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve. Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo. Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään, ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista. Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen. Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa sielunpaimenelleen. Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita -- sillä tämän keskustelun seuraukset näkyvät pian. Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän: «huomenna tahdon minä vastata sinulle«. Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia. Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä salaisuuden. Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön -- ja työ kulki; mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa. «Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat. «Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi somaa unta viime yönä«. «Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa. «Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa, Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«. «Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«. «Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti, vai miksi?« kysyi Kaisa. «Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen aikanansa, ei kirkkoherra -- tämä nykyinen -- olisi äyriäkään ottanut«. «Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua vaivansa ja saa lohdutusta«. «Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko. «Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä. «Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen, Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«. Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät oveenpäin, josta herrasmies astui sisään. «Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla. «Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä. Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta. Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon. Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan nähnyt. «Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?« «Mutta käyden olette vaivannut itseänne...« sanoi Eeva. «Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. -- Ja nyt alkoi kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista. «Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?« «Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«. «Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?« «Tuota en ole vielä ajatellut... Minä luulen, että Johannes ei Metsämaassa menestyisi, sillä hänen halunsa ei vie työhön; hän istuu mieluummin ja lukee«. «Niin minäkin luulen. Mikäs on sitten tehtävä Johanneksesta -- annetaanko hänen mennä palvelemaan, vai miten?« «Hm!... Jumala tiennee huolisiko kukaan hänestä!« «No, mutta sillä tavalla tulee hänestä joutoihminen?« Kirkkoherra hymyili. «En ... minä ole tuota ajatellut...« vastasi miettien Jaakko. «Jumala varjelkoon!« huusi Eeva. «Teillä on oikein«, sanoi kirkkoherra nyt vakavasti. «Johanneksesta ei tässä maailmassa voi tulla työmiestä, mutta Jumala on hänet kumminkin jotakin varten luonut. Tiedättekö, mitä varten? Mihin luulette Johanneksen kelpaavan?« Jaakko mietti kauvan. «En tiedä ... ellei lukumieheksi, mutta...« «Aivan oikein«, sanoi kirkkoherra; «muuksi kuin lukumieheksi ei Johannes kelpaa. -- Totta puhuakseni olen minä täällä nyt juuri Johanneksen tähden. Minä tahdon ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle tiedon alkeet, sitten saanee hän Turussa asua maksutta tätinsä tykönä; hänen elatuksestaan kyllä Jumala murheen pitää«. Jaakko katsoi kummastellen kirkkoherraa. Hän mietti. Mutta Johannes, joka oli kaikkia aivan tarkasti kuunnellut, ei nyt saattanut hillitä iloansa. Hänen silmistänsä virtasi kyyneleitä; hän lähestyi kirkkoherraa ja puristi hellästi tämän kättä. Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi. Hänessäkin oli sama ajatus herännyt. Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle. Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata. Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. -- Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei _mies_ työtänsä heitä, niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa. Johannes oli alkanut -- alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. -- Ei kummaa, että luulemme touvon edistyvän. Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle, joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan. Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän. Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa. VII. Touko edistyy. Se on pysyvä totuus, että kuta vaikeampi työ on, sitä enemmän voimia siihen vaaditaan, etenkin alussa, jolloin työn hedelmä vielä on kaukana, näkymättömissä. Johannes rakasti tietoa ja taitoa; hänen tuli näyttää työssä tämä todeksi, työssä, jossa monen voimat olisivat laimistuneet. Johannes ei osannut ruotsinkieltä, ja sitä oli siihen aikaan välttämättömästi osaaminen jokaisen, joka tieteen tielle tahtoi antautua. Siinä tuli kohta kova hänen eteensä. Kirkkoherra antoi hänelle ruotsalaisen kirjan ja sanoi: «Lue ulkoa ensimäinen lehti!« Ja Johannes luki väsymättä, vaikka hän ei pitkään aikaan ensinkään ymmärtänyt mitä luki. Hänen päivänsä olisivat tulleet varsin ikäviksi tuossa raskaassa työssä, ellei kirkkoherra aina illoin olisi tullut hänen luoksensa ja usein puoleen yöhön saakka jutellut hänelle maailman ja ihmiskunnan historiasta. Nuo hetket olivat ihanat Johannekselle. Hänen silmäinsä edessä aukeni uusi maailma; hän kuuli tapauksia, joita hän ei tahtonut saattaa uskoa, hän näki ihmisiä, joiden avuja hän suuresti ihmetteli, ja kirkkoherra, joka havaitsi Johanneksen, töllinpojan, sydämen avoimeksi vastaanottamaan suurten yleväin tekoja ja toimia, ei lakannut puhumasta, eikä poikakaan kuuntelemasta. Johannes oli onnellinen. Kun hän aina väliin kävi syntymätöllissä vanhempiansa tervehtimässä, puhui hän heille, mitä kirkkoherra hänelle oli puhunut. Hänen muististansa ei unohtunut vähinkään seikka, jonka hän oli kuullut. Kun kirkkoherra väliin käski Johanneksen jutella, mitä hän viikkoja takaperin oli kertonut, ei hän voinut olla ihmettelemättä; silla Johannes osasi innostuneena asiat vielä elävämmästi selittää kuin itse kirkkoherra. Mutta kaikessa onnellisuudessa on myöskin usein pistävä orjantappura. Johanneksen täytyi havaita tuo. Kirkkoherralla oli paljo pieniä lapsia. Hänen rouvansa ei katsonut Johanneksen tuloa näiden lisäksi samalta kannalta kuin kirkkoherra. Johannes kuuli usein, miten rouva soimasi miestään, ja vaikka hän kirkkoherran puolustuksessa usein kuuli oman kiitoksensa, niin se häneen koski kipeästi. Hänen luonteensa ei sallinut hänen teeskennellä ystävyyttä, jota hänen sydämessään ei ollut, ja rouva, joka tölliläiseltä etukynnessä vaati orjallista nöyryyttä, vihastui usein Johannekselle, kun tämä -- tosin nöyrästi, mutta samalla miehen vakavuudella kohteli häntä. Hän vei usein kanteita kirkkoherralle, mutta tämä puollusti aina Johannesta. Puolentoista vuotta oli Johannes ollut kirkkoherran luona. Hän oli sanomattomalla vaivalla, mutta samalla sanomattoman vähässä ajassa oppinut ruotsia, latinan ja kreikan kielten alkeita, kirjoittamaan, laskemaan, ja kirkkoherran iltapuheista oli hänelle historia tullut tutuksi. Hän rakasti enin maailmassa opettajaansa, mutta kumminkaan ei hän saattanut itseltään salata, että entinen rauhattomuus aina väliin liikkui hänen rinnassaan. Hänelle oli pappila ahdas, hän halusi ulos maailmaan; hän halusi kuulla niiden oppineiden opetuksia, joista kirkkoherra oli innolla puhunut. Kun hän istui kreikkalainen teos kädessä ja hänen ajatuksensa tunkeusi siihen menneesen aikaan, josta hän nyt kädessään piti muistomerkkiä, kun koko nykyaika katosi hänen mielestänsä ja hän itse oli istuvinansa gymnasiossa kuunnellen kuuluisan viisaan opetuksia, tahi kun hän ehtooauringon valossa kulki metsässä ja hänen ajatuksensa juoksivat lentämällä tulevaisuuteen, jolloin hän itse olisi Parnasson kukkulan saavuttanut ja siellä kokoillut ympärillensä viisautta ja tieteitä rakastavaisia nuorukaisia, -- silloin hän oli onnellinen, silloin hän oli rauhattomuutensa unhottanut. Mutta välin taasen epäili hän kaikkia, luuli voimansa aivan mitättömiksi -- ja silloin ei onnettomampaa löytynyt. Hän oli aikonut puhua kirkkoherralle mitä hän ajatteli, mitä hän tunsi, mutta tuo entinen ujous esti häntä. Tätä paitsi luuli hän loukkaavansa kirkkoherraa tuollaisella tunnustuksella. -- Hän ei tiennyt, että kirkkoherra aivan hyvin tunsi hänen sydämensä tilan, että kirkkoherra oli aikeissa saattaa hänet sinne, mihin hänen sydämensä halusi. «Minä tarvitsen herätystä, minä näännyn omani sydämeni rauhattomuuteen«, puhui Johannes eräänä päivänä ja sulki Ciceronsa. «Minun pitää päästä kouluun, Turkuun, yliopistoon, minun pitää saada nähdä ihmisiä --«. Onneton nuorukainen! Mutta ilta tuli, ja levoton oli taas levollinen. Kirkkoherra puhui hänelle kreikkalaisesta viisaudesta, Sokrateesta, ja Johannes huokasi ajatellen: «Milloin voin minä niinkuin Sokrates hillitä sydäntäni, milloinka on aatteillani se voima, joka tyynnyttää myrskyn rinnassani«. Kirkkoherra silmäili häntä tarkasti; hän näkyi havainneen, mitä nuorukaisen rinnassa liikkui. Hän sanoi: «Silloin, kun on alus elämän myrskyssä musertunut ja henki herännyt viehkeyden unesta«. VIII. Tietoja entisestä tuttavasta. Mutta meidän on jättäminen nuori sankarimme hellän hoitajansa huostaan, missä hän on työtänsä suurimmalla ahkeruudella toimittanut. Olemme nähneet, minne hänen halunsa on palanut. Sinne, minne se on palanut, on se hänet vienyt. Mutta ennenkuin häntä taasen käymme tapaamaan, on meidän kääntäminen silmämme toisaanne. Keitä ovat nuo nuoret herrat, jotka vieretysten kulkevat Turun Linnakatua kauniina kesäpäivänä? He ovat upseeripukuun puetut. Heidän käytöksestään näkee, että he ovat ylhäistä sukua. He kulkevat hiljaa. He puhelevat hiljaisella äänellä. Toinen heistä on innostunut, ja kun hän innostuneena puhuu, hymyilee aina väliin toinen. Innostunut puhuja on nuori luutnantti. Toinen, hymyiliä, on kapteini. He ovat veljekset: Kaarle ja Teodor Leist. «Sano mitä sanot«, kuulemme luutnantin sanovan; «hän on kumminkin kauniin Turussa; hänen silmänsä ovat kauniimmat koko Suomessa; hänen huultensa hymyily kauniin, suloisin koko maailmassa». Kapteini ei enää hymyillyt, Hän katseli surullisesti veljeään. «Sinä olet rakastunut. Veli raukka, minä pidän sinua onnettomana!« «Minäkö onneton? Sinä et ymmärrä! Olisit nähnyt hänet eilen!« «Kovan, jääkylmän sydämen olen minä tavannut ennenkin kiiltävässä, loistavassa kauneudessa. Minä varoitan sinua! Jos sinulla siihen voimia on, pakene häntä, pakene niinkuin kuolemaa!« «Häntä? Jumalan enkeliäkö minä pakenisin!« «Häntä! Jumalan enkeliä! Vai täytyykö minun sinulle ilmoittaa, mitä ainoastaan kaksi maailmassa tietää. Sinä olet minun veljeni, ystäväni. Kuule... Minä rakastin häntä!« «Mariaa! Sinäkö olet rakastanut häntä; sinä?« «Minä!« «Ja hänkö on rakastanut sinua?« «Minä luulin niin«, vastasi kapteini hiljaa. «Minä luulin saattavani lukea sen hänen silmistänsä, samalla kuin hänen kätensä tanssissa vapisi minun kädessäni... Minä uskoin, mitä minä toivoin. Minä uskoin, että hän minua rakasti«. «Sinä uskoit!« «Minä uskoin sitä. Hullu olin minä; hullu, mieletön, samaten kuin sinä nyt. Vielä hullumpi, sillä minua varoitettiin, mutta minä en varoituksista huolinut; en niitä kuunnellutkaan. Minä tiesin, että hän minua rakasti ... luulin tietäväni sen ... luulin. Minä tahdoin näyttää varoittajalleni, että hän oli väärässä. Minä tahdoin voittaa tämän ihanan ja rikkaan neidon. Minä tunnustin Marialle rakkauteni. Mitä luulet hänen minulle vastanneen? Hän nauroi minulle; hän pilkkasi minua! Minä rukoilin... Kuule! Minä rukoilin! Minä lankesin polvilleni hänen edessänsä. Hän nauroi vielä enemmän. Nyt vasta huomasin, ettei hän minua rakastanut, että hän vaan teeskenteli. Se särki sydäntäni. Se kukisti minut, ja siitä hetkestä alkaen olen minä häntä vihannut«. Kapteini lopetti. Toinen seisoi vaaleana hänen vieressänsä. «Teodor! Minä uskon sinua, vaikka sydämeni on pakahtua. Mitä sanot, mitä arvelet? Huomiseksi olen minä kutsuttu pitoihin hänen isänsä luokse. Menenkö?« «Veljeni, minä sanoin jo ajatukseni. Pakene häntä, pakene! Ja olet näkevä, että hänen sydämensä on tunteeton. Pakene häntä, kunnes voit nähdä tätä pahaa keijukaista ilman sydämen tykytystä«. Näin puhui kaksi veljestä. Kenestä puhuivat he? Olemme jo kerran tavanneet sen, jolla tällainen jääkova sydän oli. Kuka on hän? Maria, majuri --sen ainoa tytär. IX. Ruusu. Hampunkehrääjä-kadun varrella oli vähäinen talo, matala ja vanha. Siinä asui kirvesmies Jonssonin leski tyttärensä Annan kanssa; siinä asui myös lesken sisarenpoika Johannes. Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein, tavattiin täällä -- kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi. Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset, ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin. Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin; minä saan muuttaa«. -- Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! --« Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut. Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse arkulle oven suussa. -- Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän hellillä silmäyksillä katseli. Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan, liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui. Nuorukainen sulki kirjan. «Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos pimeään iltaan. «Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi hänen nimensä. Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos. «Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut... Kenties olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt! Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu, ettei hän enää voi palata... Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä! Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen ... rupeisin ammattiin, johon luoja minut asetti!... Ei, ei! Minä olen onnellinen nyt, minulla on avain kädessäni -- tiedetten lukko aukeaa -- ja -- aarre on minun... Anna, orpanani -- hän on onnellinen, hän... Hm! Minun pitää muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«. Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri. «Johannes!« sanoi tyttö. Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui. «Anna! Oletko kauvan ollut täällä?« «Pian kokonaisen tunnin«. «Oletko onnistunut?« «Olen, jos sinä vaan suostut«. «Missä?« «Majuri --sen talossa, kamari tallin vieressä«. Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen. «Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?« «Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua ehdoista«. «Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain serkkuni!« «Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi; sinä tiedät sen!» «Minä tiedän sen«. «Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?« «Sen tiedät kysymättäkin«. Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin ajatuksiinsa. «Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?... Jos eläisi kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli. Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani kirjan käteeni... Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi minua... Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni, rinnassani, jos hän saisi nähdä sen... Anna! Rakastanko minä häntä!... Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani... Minä en rakasta...« Johannes pyyhki kiherät silmistänsä, hän siveli kädellään kasvojansa; hän ikäänkuin repäisi itsensä irti ajatuksistaan. -- Hän luki taasen. Johanneksella oli oikein, kun hän sanoi kirkkoherran kolme vuotta ennen, juuri tänä päivänä kuolleen. Kirkkoherra oli itse vienyt Johanneksen Turkuun syksyllä ennen kuolemaansa. Johannes kirjoitettiin yliopiston kirjoihin. Huolimatta rouvansa nuhteista oli kirkkoherra maksanut Johanneksen edestä Turussa, oli ollut hänelle isänä. Kun Johannes ollessaan talvella kirkkoherran luona oli nähnyt tämän rauhallisesti laskevan päänsä levolle ja kuullut rouvan sanovan hänelle, ottopojalle: «Sinä saat mennä«, oli hän kuumaa otsaansa jäähdyttänyt kirkkoherran haudalla ja siellä tuntenut olevansa yksin maailmassa. Hän palasi Turkuun. Tätinsä tykönä sai hän asua maksutta, mutta elatuksensa täytyi hänen kerjäämällä hakea. Tuo oli koetus, jossa Johanneksen voimat olivat loppua. Mutta ihmisten hyvyys, toverein auttavaisuus lievitti tätä kovuutta, vaikka Johannes tunsi hävyn kukkia poskillaan lahjoja ottaessaan. Hän oli koettanut, niinkuin moni muu köyhä ylioppilas, lasten opettajana ansaita elatustaan, mutta tuossa ammatissa ei hän menestynyt; hänellä ei ollut kärsivällisyyttä. Hän ei kärsinyt itseänsäkään. Niin oli hän kirkkoherran kuoltua elänyt enimmät ajat Turussa, jossa Anna, hänen serkkunsa, usein oli saanut hänen synkkämielisyytensä hälvenemään lapsellisilla jutuillaan ja leikillään. -- Lukeminen ja ajatteleminen olivat Johanneksen työtä, kun hän aamuruskon noususta keskiyöhön saakka kirjainsa ääressä istui. Hänen kamarinsa oli hänelle rakas, eikä hän olisi tahtonut muuttaa siitä; mutta hän ymmärsi, ettei tupa, jossa täti päiväkaudet pesi, ollut sopiva asunto Annalle, joka ompelulla ansaitsi leipäänsä. -- Seuraavana päivänä, kun aurinko loi aamusateitansa kamariin, jossa Johannes istui samaten kuin eilen, nousi hän ja puki yllensä pyhävaatteet -- Eevan kutomasta sarasta tehdyt vaatteet. «Nyt olen valmis«, jupisi hän ottaen lakkinsa ja avasi kamarinsa oven. Töllin poika muuttaa asuntoa; se on pian tehty. Niskoillaan kantaa hän omaisuutensa. Anna istui tuvassa ja ompeli. «Tule kanssani; mennään katsomaan tullikamaria!« sanoi Johannes. Anna pani kiireesti pöydälle ompelunsa ja seurasi ylioppilasta. «Tallikamari!« sanoi Johannes itsekseen, kun hän Annan rinnalla kulki. «Ennen lapsena oli porsas minulla leikkikumppalina; nyt olen minä aikamies, ja nyt saan tovereikseni hevosia«. Sanaa toisilleen sanomatta lähestyivät he majurin asuntoa. Päivä oli pian puolessa. Muutama askele vielä, ja he olisivat olleet matkansa päässä. Silloin tuli heitä vastaan joukko herroja ja naisia majurin asunnosta. Näiden seassa oli veljekset, jotka tapasimme Linnakadulla. He kulkivat nyt vähän erikseen toisista. He kulkivat hiljaa puhellen. «Minä olen onnellinen«, kuiskasi nuori luutnantti veljelleen, kapteini Teodor Leistille. «Et sinä nähnyt hänen silmäyksiänsä eilen illalla, kun tanssimme! Minä en voinut olla hänelle tunteitani tunnustamatta«. «Ja hän?« kysyi kapteini pilkallisesti nauraen. «Hän! Hän ei vastannut mitään, mutta rintaansa pani hän ruusun, jonka hänelle annoin«. «Veliparka! Olisit paremmin pitänyt kesäiset lupauksesi, olisit paennut häntä...« «Hän rakastaa minua«, sanoi nuori upseeri innokkaasti, kyllin kovalla äänellä, unhottaen seuransa. «Kuka?« kysyi kapteini. «Maria!« vastasi veli. Pari askelta upseerien edellä kulki erään vanhan rouvan rinnalla heidän puheensa aiheena oleva henkilö, majuri --sen tytär, kaunis Maria. Hän oli ehkä aavistanut, kentiesi kuullut veljesten puhetta, sillä hän punastui heitä katsellessaan. Talvikappansa alle laski hän kätensä, juuri kun Johannes ja Anna menivät hänen ohitsensa. Hän kääntyi ja, ikäänkuin vastaten upseerin viimeiseen lauseeseen, otti hän rinnaltansa ruusukukkasen ja pudotti sen maahan. Se oli pudonnut Johanneksen kohdalle. Johannes otti sen. Hän tarjosi sen majurin tyttärelle. «Tässä! Te pudotitte kukan«, sanoi hän. Maria loi silmänsä nuorukaiseen. «Pitäkää se!« vastasi hän. Johannes otti kukan ja silmäili antajaa kummastellen. «Ennen annoitte minulle nuken, nyt annatte ruusun«, sanoi hän. Nyt oli Marian vuoro punastua. Hän nyt vasta huomasi, ettei Johannes ollutkaan talonpoika, kuten hän oli luullut. Hän havaitsi erehtyneensä, mutta hän kääntyi pois kylmästi vastaamatta mitään. «Ota tämä kukka!« sanoi Johannes ja antoi kukan Annalle. «Muista, että onni on vaihteleva, että se muuttuu kuin kukkanen; muista että toivo on kuin tämän kukan lehdet; ne ovat punaiset, kauniit, ne eivät lakastu, sillä ne ovat kädellä tehdyt«. Maria punastui yhä enemmän, mutta vaaleni samassa. Hän oli arvottomalle antanut lahjansa, jota toinen olisi suudellut ja painanut rintaansa vasten. -- Hän näki vihastuen, etteivät kaikki pitäneet hänen suosiostansa. Kapteini ja hänen vaalea veljensä sanoivat seuralle jäähyväiset. «Kuka oli tuo nuori mies, joka kukkani sai; mitä puhui hän nukesta? Tunsiko kukaan häntä?« kysyi Maria. «Hän on oppineimpia ylioppilaita yliopistossamme«, sanoi maisteri Kustaa ...ll. -- Seuraavana päivänä istui Johannes tallikamarissa, samaten kuin ennen tätinsä kamarissa. Hän luki, muistamatta ruusua, muistamatta maailmaa, taistellen vaan sydämensä levottomuuden kanssa. X. Kuori ja sydän. Majuri --s oli vanhentunut; hänen hiuksensa olivat harmaan valkeat, hänen selkänsä köyry. Eikä kummakaan. Hän oli jo seitsemänkymmenen vanha. Mutta sama muuttumaton, sama oli hänen sydämensä hyvyys ja -- äänen karkeus. Mariaa, tytärtään, rakasti hän aina vaan yhä enemmän, sen mukaan kuin tämä kasvoi äitinsä kuvaksi. Mutta majurin hellä sydän ja teeskentelemätön luonne ei osannut pitää isällisiä ohjia tarpeellisen kiinteällä. Majuri voi komentaa sotamiehiä; hän oli jäykästi katsellut sotakentällä kuolemaa silmiin; mutta naisen silmiin hän ei voinut katsoa tuntematta itseänsä voitetuksi. Maria oli isäntä majurin talossa. Marian mielen mukaan kävi kaikki. Majurin täytyi itsekseen kyllä tunnustaa, että hänen tyttärensä kauneus ei vastannut hänen töitään; mutta kun Maria iloisesti laski kätensä isänsä kaulan ympäri, kun Maria, niinkuin ennenkin, käänsi harmaat viikset syrjälle ja nauraen suuteli vanhusta, oli tämä voitettu. Maria tiesi suudelmalla saavansa mitä tahtoi. -- Tuolla lailla oli Maria oppinut kaikissa kysymään tahdoltaan neuvoa ja tätä neuvoa aina seuraamaan. Majuri oli huokeata vuosivuokraa vastaan antanut tuntemattomalle, köyhälle ylioppilaalle tallikamarin asuttavaksi. Kun ylioppilas oli tullut hänen kanssaan puhumaan huoneesta, oli majuri tarkasti silmäillyt häntä, oli kysellyt hänen sukuansa ja kummeksuen kuullut, mitä Johannes tiesi kertoa ensimäisestä Turun retkestään. Majuri antoi hänelle kättä niinkuin vanhalle tutulle, alensi Johanneksen pyytämättä vuokran, ja kutsui häntä joka pyhäksi puoliselle luoksensa. -- Johannes kiitti, mutta arveli, ettei neiti Maria ehkä voisi suvaita häntä. Oliko hän oikeassa siinä? Jos olisi Johannes voinut nähdä majurin sydämeen, olisi hän havainnut, että majuri oli mielihyvillään nähnyt hänet. Mutta Johannes luuli tuon kutsun pyhinä tulla puoliselle tulevan ainoastaan siitä, että majuri oli kuullut hänen köyhyydestään ja tahtoi tuolla tavalla lievittää sitä, ja Johannes meni vähäiseen kamariinsa sanottavasti mitään hyvää majurista ajattelematta. Tämän kamarin ainoa akkuna oli pihalla olevaan vähäiseen puutarhaan päin. Kun Johannes kirjoistansa väliin loi silmänsä ulos, näki hän Marian kävelevän siellä. «Oletkohan sinä onnellinen?« kysyi hän itsekseen. Eräänä päivänä astui majuri tallikamariin Johanneksen luo. Tämä istui vähäisen arkun ääressä syöden puolistansa -- kuivaa leipää, jota hän veteen kasteli. Ovi aukeni Johanneksen kuulematta, ja tietämättä vieraan miehen läsnäolosta istui Johannes selin oveen päin syöden. Majuri näki, mitä hän ei ollut aavistanut. Hän seisoi kauvan tuossa; mutta kun Johannes ei kääntynyt, vetäytyi hän ulos yhtä hiljaa kuin hän oli tullutkin. Seuraavana päivänä kutsuttiin Johannesta puoliselle majurin luo, vaan hän ei mennyt. Hän kiitti ja ilmoitti esteitä. «Kummallinen ihminen!« sanoi majuri ja pudisti liikutettuna päätään; ja Johannes oli nyt majurin mielessä usein. «Anna hänen olla!« sanoi Maria, ja hänen kauniit huulensa vetäysivät rypyille. «Koska hän halveksii meitä, niin syököön kuivaa leipäänsä!« Mutta Maria ei voinut olla muistamatta ylioppilasta tallikamarissa. Hän vihasi tuota «kirjatoukkaa«, ja kumminkaan ei hän voinut kieltää, että tuossa nuorukaisessa oli jotakin, mikä hänen sydäntänsä veti hänen puoleensa. «Oh, mitä minä hänestä huolin!« sanoi hän usein itsekseen. Mutta kun hän kadulla tapasi Johanneksen ja tämä lakkia nostamatta, huomaamattakaan häntä, meni hänen ohitsensa, vihastui hän ja päätti kovasti kostaa. -- Kevät oli jo tulossa. Vielä ei tiennyt Maria, miten hän voisi tämän kostonsa tehdä oikein tuntuvaksi. -- Silloin vanha eukko, joka kävi Johanneksen kamaria väliin siivoamassa, kun ei Anna, joka enimmiten tätä teki, siihen joutunut, kertoi eräänä päivänä, tavatessaan pihalla majurin, Johanneksen kurjuudesta. Ja kun majuri puhui tästä kurjuudesta Marialle, lausui tämä: «Kutsutaan hän puoliselle tänne tänä päivänä«. Majuri itse oli samaa mieltä, ja Johannes, entisen oman itsensä varjo, kuuli kummeksien kutsumusta. «Minä tulen«, sanoi hän heti. »Minä olen pettynyt«, puhui hän pukiessaan päällensä tuon tätinsä tekemän kauniin sarkatakin; «kuori on pettänyt minua. Jos olisi tuo Maria semmoinen, kuin hänen ihmisten nähden tehdyt työnsä näyttävät, niin minä en ikinä tahtoisi häntä nähdä... Hm! Kenties on hänellä aivan oikein... Hänellä on sydän, hellä sydän. Enkö minä itse omin silmin sitä ole nähnyt? Viimeksi eilen ehtoopäivällä, kun hän hämärässä kysyi, näkemättä minua, tuolta köyhältä tytöltä, kuinka hänen äitinsä voi, ja antoi tytölle vaatteita ja ruokaa, lohduttaen suloisilla, hellillä sanoilla itkeväistä. Minä menen; minä tahdon nähdä kumpi puoli voittaa, sydämenkö vai kuoren --«. Ja Johannes meni. Kuori. Salissa istui Maria ja ompeli. Majuri käveli lattialla. Johannes oli täällä nyt aivan tuntematon. Majurin kanssa oli hän ainoastaan kerran puhunut. Marian kanssa? Maria ei ensin muistanut sitä. -- Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen, joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta -- ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. -- Maria muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka puhteesta kova myrsky uhkasi. Maria nousi Johanneksen lähestyessä. «Minun tyttäreni!« esitti majuri. «Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus. «Herra maisteri muistaa...« sanoi Maria. «Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan tässä salissa hetken, jolloin ... kaikki oli toisin kuin nyt...« «Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella äänellä«. «Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en minä tiedä, millä mielellä katselette minua?« Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo oli Marian mielestä sopimattomasti tehty. «Te ette vastaa!« sanoi Johannes, ja hänen silmänsä näkyivät tahtovan tunkeutua Marian sydämen pohjaan. «Vastaa? Mihin?« Maria punastui yhä enemmän. «Minä kysyin, millä mielellä te katselette minua täällä?« Mutta nyt närkästyi Maria. «Mitä oikeutta teillä on tuota kysyä?« kysyi hän jotenkin kiivaasti. «Ei mitään«, sanoi Johannes. «Saatatte vastata, ettette tahdo sitä ilmoittaa«. Eivätkä Johanneksen silmäykset eronneet Mariasta. «Kuka te olette, ja millä oikeudella nuo kysymykset?« «Minä olen jo vastannut --«. «Jumalan nimessä!« huusi majuri. «Joko olette riidoin? -- Minä, minä tahdon vastata, koska Maria -- --«. «Rakas isäni!« rukoili Maria. «Suora sana paras! Maria ottaa teidät vastaan samalla mielellä kuin ennen lapsena, sillä hän on tahtonut tavata teitä«. «Isä!« sanoi Maria ruusunpunaisena. Johannes kumarsi. Majuri havaitsi pian tehneensä hullusti, kun hän sekausi nuorten puheeseen, sillä puhe lakkasi nyt, eikä majuri saanut kysymyksiinsä Johannekselta muuta vastausta kuin «on« tahi «ei«, kunnes hän vihdoin otti puheeksi sen ajan, jolloin Johannes oli ensikerran käynyt tässä salissa. Silloin katsahti Johannes ylös. «Herra majuri!« vastasi hän. «Kun täällä silmäilen ympärilleni, johtuu tuo aika muistooni, niinkuin olisi se ollut eilen. Mutta minä näin täällä silloin kauniin kasvin«. Johanneksen ääni oli hänen tätä sanoessansa niin kummallisen viehkeä, että majuri ei tietänyt, pitikö hänen tässä lauseessa näkemän loukkausta vai leikkiä. Hän ei siis vastannut mitään. Mutta Maria ymmärsi paremmin, mitä ylioppilaalla oli mielessä, ja hän suuttui. «Oletteko tullut tänne närkästyttämään minua? Teidän pistosananne eivät minuun pysty«, sanoi hän äänellä, jota hän koki tehdä vakavaksi. Johannes hymyili. «Te olette suuttunut«, sanoi hän. «No, mutta Jumalan nimeen! Mitä te puheellanne tarkoitatte?« huusi Maria, joka ei osannut enää hillitä ääntänsä. «Minä en tarkoita mitään«, vastasi Johannes. Maria nyykähytti päätään ja otti ompelunsa. Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky puoliselle. Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin, että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan -- puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden, puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. -- «Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään -- palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili suruisesti Johannesta. «Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset muita tuomitsemaan». Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi -- minä puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus -- niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«. «Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen. «Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«. Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään. Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai pysymään kätkössänsä. -- Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin. «Kuori ja sydän!« -- jupisi Johannes. -- «Idä, siemen! -- hän ymmärsi«. Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa, milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian jäljessä. Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa tallikamarissaan. Sydän. Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«. Johannes oli tuttavainsa -- se on tätinsä ja Annan -- mielestä paljon muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista. Ketä tuli Johanneksen syyttää? Itseänsä. Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa; mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät, näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan. Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä, lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut -- vielä vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki, kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän. Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen, mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee jokainen, joka sitä on koettanut. -- Johannes tunsi levottomuuden -- tunsi sen aina yhä enenevän. -- Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla -- itsestään. Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!« kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo luulla enkeliksi, ja kumminkin ... sinussa vallitsee paha. Sinun sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. -- Minä olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää tekemään... Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean totuuden«. Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi, vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut tyttäresi sydämeen«. Johannes sattui silmäilemään kirjojansa. Hän näki muiden alla erään kirjan. «Mikä tuo kirja on?« sanoi hän, nousi, otti sen esiin ja näki majurin rahoilla muinoin ostetun Uuden Testamentin. Lapsuuden aika vilahti Johanneksen mieleen. Kirkonkellot soivat juuri nyt yhteen. Johannes tunsi halun mennä Herran huoneeseen. Hän silmäili kirjaansa, jota hän aamulla oli lukenut, laski sen kiinni, otti sarkatakin yllensä -- ja meni. «Meneekö herra maisteri kirkkoon?« kysyi majuri Johanneksen mennessä puutarhan ohitse. «Menen«, vastasi Johannes. Nyt tervehti hän Mariaa nostaen lakkiansa. «Ihmeellinen ihminen!« sanoi majuri ja silmäili menevää. «Hän on onneton!« sanoi Maria suruisesti. Vaan Johannes kulki kirkkoon. Hänen mielensä katkeruutta ei voinut kaunis, kesäinen aamuaurinko poistaa. Hän tuli kirkkoon; hän kuunteli tarkasti kuin yliopistossa luennoita, vaan mitä hän kuuli, se ei tyydyttänyt häntä. «Töllin lapsi!« ajatteli hän, «sinulle ovat nuo sanat sanotut, sinulle ovat ne paikallansa, mutta ei viisaustieteen tutkialle, sillä ne nojauvat luonnolle, järjelle ymmärtämättömiin». Hän näki jaettavan Herran ehtoollista; hän hymyili. «Kaunis juhlameno!« sanoi hän itsekseen. Jos olisi Johannes elänyt toisessa aikakaudessa, olisivat kentiesi hänen ajatuksensa kääntyneet toisaalle hänen tullessaan yliopistoon. Mutta ulkoakaan ei saanut hänen levoton sydämensä muuta kuin yllytystä rauhattomuuteen. Ei ollut kumma, että hänen uskonsa Jumalaan oli horjuvainen. -- Niin oli laita oppineimpainkin, ja kuten ajan oppineemmat, siten heidän oppilaansa aina yhä enemmän erosivat kansan uskonnosta, vaikka he ylipäänsä teeskentelivät sitä noudattavansa. Tämä aikakausi onkin tunnettava juuri siitä uskonnon harhauksesta, joka muutamia vuosikymmeniä ennen oli Ranskanmaalla julkisesti kumonnut kristinuskon ja Kaikkivaltiaan istuimelle nostanut ihmisjärjen. Tuo uskonto, joka ulkomailla kansaankin leveni, tunkeusi vähitellen meidänkin kaukaiseen maahamme, vaikka se täällä ainoastaan sivistyneissä vaikutti -- ja salaisesti. Mutta palatkaamme takasin Johannekseen. Kirkossakäynti ei hänessä vaikuttanut mitään, ei edes kääntänyt hänen ajatuksiansa pois jokapäiväisistä pyrinnöistä. Samanmielisenä kuin hän kirkkoon meni, palasi hän sieltä, ihmetellen itsekseen, mikä into hänen oli saanut menemään tuohon huoneeseen, jossa hän ei vuosikausiin ollut käynyt. Hän tuli kotipihalle. Maria ei enää ollut puutarhassa, vaan paikka ruohosohvalla, missä hän oli istunut, näkyi vielä. Portailleen tultuaan silmäili Johannes tuota paikkaa, muistaen olevansa ruuatta. Hän seisoi siinä kauvan, ja hänen mielensä muuttui viehkeäksi kuin ennen lapsena. Hän tunsi nälän kalvavan. Hän silmäili ylös majurin huoneeseen, johon häntä ei oltu kutsuttu sitten, kun hän puheellaan oli suututtanut Marian. «Ehkä on arkunpohjalla vielä leipämuru«, ajatteli hän ja vetäysi vihdoin kamariinsa. Hän avasi arkun. -- Hän säpsähti ja silmäili kummastellen ympärillensä. «Täällä on joku käynyt! -- Olisiko Anna? Anna! Hän ei olisi salaa hiipinyt tänne. -- Jumalan nimeen! Mikä kumma!« Arkussa oli leipää ja muuta ruokaa. Vähäisellä paperilla, joka leivän päällä oli, seisoi: «Leipävaras antaa takaisin korkoineen, mitä lapselta otti, pyytäen anteeksi». Taasen riensivät hänen ajatuksensa lapsuuden päiviin. Hän istui siinä kummastellen kirjelappu kädessään. Hän sattui samassa katsahtamaan ulos. Maria istui taas kirja kädessä samassa paikassa kuin aamullakin. Vilahdukselta tapasivat heidän silmäyksensä toisiaan. -- Maria loi alas silmänsä. Johannes leikkasi palan leipää ja kaasi pullosta vettä lasiin. -- Vaan taasen säpsähti hän, taasen silmäili hän neitoa puutarhassa, taasen sattuivat heidän silmäyksensä yhteen; taasen loi Maria ensiksi alas silmänsä. -- Vesipullossa oli viiniä. «Sydän!« sanoi Johannes. XI. Syntymäpäivä. Aamupuoli. Tuli kesäkuun 1 päivä 18.. Johannes istui puutarhassa, ja hänen vieressänsä istui Maria. Maria! Kaksi -- vähän kolmatta kuukautta oli kulunut siitä päivästä, jona Johannes oli ollut puolisella majurin luona. Mutta ennenkuin ryhdymme kertomaan, minkä tunnustuksen Johannes tänä päivänä, Marian seitsemäntenätoista vuosipäivänä teki itselleen, on muutama sana sanottava Mariasta. Maria tahtoi kostaa, mutta hän tuli itse häpeään. Hän, kaupungin kauniin ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli sen vertauksena. Oliko kummaa, että hän suuttui, että hän luuli Johanneksen tahallaan suututtaneen hänet? Kun hän aterialta kiireesti läksi, tapasi majuri hänet itkevänä. Mutta kun Maria sittemmin koetti nauraa, pudisti majuri päätään ja kirosi väliin; sillä Mariaansa ei hän enää tuntenut. Marian naisellinen ylpeys oli pahasti loukattu, ja syytä tietämättä palasivat hänen ajatuksensa aina Johannekseen, miten hän voisi tämän huulilta kuulla samat kiitoksen sanat, kuin muiltakin. Tuota ajatellessansa muisti hän aina, miten Johanneksen suuret, vakaat silmät järkähtämättä olivat katselleet häntä, ja kuta enemmän hän niitä muisti, sitä selvemmin täytyi hänen itsekseen myöntää, että ne eivät vaikuttamatta olleet. Eräänä päivänä, kun hän oli menossa puutarhaan, tapasi hän pihalla Annan, joka tuli Johanneksen kamarista. Tytöt rupesivat puhelemaan, ja Maria sai nyt kuulla paljon Johanneksesta. Mutta se, minkä hän kuuli, synnytti hänessä halun saada yhä enemmän tietää. Maria kuuli puhuttavan Johanneksen suuresta kurjuudesta, kuuli kuinka hänen koko intonsa oli kirjat -- yhä vaan kirjat. Ja tämän kuultuansa antoi Maria sydämessään Johannekselle anteeksi kaikki. Hän sekä kunnioitti että surkutteli Johannesta. Pitkät hetket istui hän puutarhassa, kun päivät rupesivat lämpenemään, ja silmäili Johannesta, joka ajatuksissaan kirjoihinsa vaipuneena ei huomannut häntä. Kun hän näki Johanneksen lähtevän ulos, ei hän ollut häntä näkevinään; mutta kun Johannes oli mennyt hänen ohitsensa, seurasivat hänen silmäyksensä häntä. Kun majuri puhui Johanneksesta, niin ei Maria sanonut mitään, mutta itsekseen kuunteli hän ilolla majurin hyviä lauseita. Näin oli majurin tytär vähitellen ruvennut suosimaan töllin lasta. Majuri puolestaan ei ymmärtänyt ensinkään Johannesta. «En minä saata olla hänestä huolimatta, vaikka hän ei minusta huoli mitään«, sanoi majuri eräänä päivänä -- samana pyhänä, jona Johannes kävi kirkossa. -- «Jos minä tietäisin, miten saattaisin auttaa häntä -- -- Hm! Hän ei ota vasaan tarjottua apua, vaikka hän on pian nälkään kuolemaisillaan«. -- Ja majuri mietti itsekseen keinoa, miten saattaisi Johannesta auttaa tämän tietämättä. Tuon lauseen oli Maria kuullut. Kuta likemmäksi kesä ennätti, sitä tukalammaksi muuttui tallikamari, jonka akkunan läpi aurinko melkein koko päivän paistoi. Johannes oli lupaa kysymättä monet kerrat vetäynyt kirjoinensa puutarhaan, monet kerrat istunut aidan varjossa vähäisellä tuolillaan, kun Maria ruohosohvassa ompeli tahi luki. Sanaa sanomatta oli hän tullut, sanaa sanomatta mennyt. Tuli silloin, niinkuin jo mainitsimme, kesäkuun 1 päivä. Aamuinen aurinko loisti Johanneksen otsalle. Hän silmäili ulos. Maria istui sohvassa. Hän otti kirjan käteensä, tuolin toiseen, ja meni tavalliselle paikalleen puutarhaan. Samassa tuli majuri. Nähdessään Johanneksen tervehti hän nyykäyttäen päätään ja meni Marian luo. «Täälläkö sinä istut, minun rakas seitsentoistavuotiseni! -- Täälläkö aijot ottaa vastaan vieraitasi tänäpäivänä?« Nuo sanat kuuli Johannes. Hän nousi; hän otti tuolin käteensä tahtoen lähteä samaa tietä takaisin kuin oli tullutkin. «No, mihin nyt, maisteri?« huusi majuri. «Ette suinkaan tahdo mennä toivottamatta onnea Marialle hänen seitsemäntenätoista vuosipäivänään?« Maria punastui. Johannes laski tuolin maahan, taitti kukkaansa vielä ummessa kätkeväisen varren jalkainsa vierestä, lähestyi ja sanoi: «Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan, taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle. «Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen. «Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« -- Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois. «Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena. Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan. -- «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«. «Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa... Herra maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi sitä sanaa sanomatta. «Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni, siellä on sijaa kyllin!« Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun miettiä illaksi!« «Miksi niin?« kysyi majuri. «Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä, että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren ylioppilaan kamariin ja -- -- mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«. Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi... Miksi minä niin tein, en minä tiedä... Miksi te olette minulle mieluinen, en minä tiedä ... enkä huoli sitä kysyäkään. «Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten selvittäminen». Johannes loi silmänsä Mariaan. «Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen. «Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle muullekin«. «Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti. Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«. «No?« kysyi majuri. «Niinkuin sanoin, illalla --«, vastasi Johannes kolkosti. Ilta. Ilta tuli. Tämä päivä oli aina ollut majurin talossa juhlapäivä. 1 päivänä kesäkuuta oli majurin rouvavainaja syntynyt; 1 päivänä kesäkuuta olivat majurin häät olleet; 1 päivä kesäkuuta oli Marian syntymäpäivä. Mitä Turussa suurta ja rikasta oli, nähtiin nytkin tänä iltana majurin salissa. Rouvat ja neitoset istuivat puettuina toinen toistaan kauniimmasti sohvissa ja tuoleilla. Tanssi ei ollut vielä alkanut. Sivuhuoneissa kävelivät herrat ja polttivat tupakkaa, jutellen Euroopan suuresta sodasta, jota paraikaa käytiin. Itse isäntä, majuri --s, istui vähäisessä sohvassa vanhan sotilaan vieressä, puristaen tämän kättä ystävällisesti. Tämä vanha sotilas oli majurin nuoruuden ystävä, vapaaherra K.. Harmaalan kartanosta. Sodan jälkeen, jota he molemmat nuoruudestaan saakka olivat käyneet ja rivissä, missä pula kovin oli, vieretysten seisoneet, olivat nämä ystävät harvoin toisiansa tavanneet. Heillä oli nyt paljon puhumista. Pöydän ääressä samassa kamarissa seisoo kapteini Theodor Leist puhuen nuoremman, kauniin luutnantin kanssa. Heidän takanansa on koko joukko kaupungin varakkaimpia kauppamiehiä. Uunin vieressä melkein kätkössä istuu yksinäinen nuorukainen, jonka silmäykset lentävät yhdestä vierasparvesta toiseen. «Kuka tanssin alkaa?« kysyi lihava raatimies ja nousi pöyhistellen tuolilta ikäänkuin tahtoen sanoa, ettei hän katsoisi tuota kunniaa itsellensä liian suureksi. «Luultavasti kreivi G--«, vastasi toinen, pieni, laihakinttuinen naapuri, myöskin Turun kuuluisimpia porvareita. «Hän puhelee tuolla kapteini Leistin kanssa«. Nuorukainen uunin ääressä loi silmänsä kapteini Leistiin ja tuohon kauniiseen upseeriin, joka nyt suunsa täydeltä nauroi. Hän otti äkkiä taskustansa vähäisen paperipalasen, johon hän kirjoitti jotakin. Tuon tehtyään istui hän taasen liikkumatta. Nyt nousivat kaikki, jotka olivat istuneet. Nuoret herrat vetivät hansikat käsiinsä, koettivat vääntää kasvojansa onnea osoittaviksi, siirsivät huulensa puolihymyyn; ja -- nyt alkoi tanssi. Nuorukainen uunin nurkassa naurahti hänkin; mutta siinä naurussa oli halveksimista ja pilkkaa. Kun herrat olivat hajonneet mikä minnekin salissa, siirtyi hän ovelle. Hän näki -- hän näki -- ja hänen poskensa menivät vaaleiksi, hänen sydämensä alkoi tykyttää rajusti. Tuo nuori kreivi G-- ja majuri --sen ihana helmi tanssivat. Maria oli pukeunut valkoiseen hameeseen, hänen kaulallansa oli paksut kultavitjat, hänen rinnassansa erinomaisen ihana ruusu, osittain kullasta, osittain kalliista kivistä. Mutta näitä ei kukaan suuresti huolinut katsoa. Kaikki hämmästyivät, itse Harmaalan vanha paroonikin, sitä kauneutta, jonka Luoja oli antanut tälle naiselle. Kun hän kreivi G--n sivulla lensi ympäri huonetta, koskivat tuskin hänen pienoiset jalkansa lattiaan. Hän paremmin näytti ilman keijukaiselta kuin Marialta, majurin tyttäreltä. «Sinulla on kaunis lapsi!« kuiskasi Harmaalan parooni majuri --sen korvaan. «Tietämättäkin hänen olevan pitäisi outo häntä aina päivän ruhtinattarena». Majuri väänsi hyvillä mielin hymyillen viiksejään. Johannes oli kuullut tuon puheen, mutta hänen silmänsä eivät eronneet Mariasta, ja kun kreivi G-- vei kukoistavan, punastuneen neidon hänen istuimellensa, seisoi hän liikkumatta kauvan silmäillen milloin Mariaa, milloin taasen kreiviä. Äkkiä katosi hän kamariin, johon myös majuri --s ja Harmaalan parooni olivat vetäineet. Hän lähestyi majuria ja sanoi: «Antakaa anteeksi minun käytökseni aamulla! Jos herra majuri vielä tarjoaa minulle kamarin, niin minä kiitollisena otan hyvyytenne vastaan«. «Se on oikein!« vastasi majuri. «Ja nyt, herra maisteri, karkoittakaa luotanne kaikki kalvavat ajatukset; näyttäkää, että tekin osaatte pyöriä!« «Minä en osaa tanssia«, sanoi Johannes kääntyen taasen ovelle ja repien palasiksi paperin, mille hän äsken oli kirjoittanut. Ensimäinen tanssi oli loppunut. Herrat tulivat kamariin. Kreivi G--, Theodor Leist ja neljä, viisi muuta, joita ruotsalainen nimittää «kurtisöreiksi«, jäivät saliin puhelemaan kuka minkin naisen kanssa. «Kuka on tuo nuorukainen?« kysyivät naiset toisiltaan, kun Johannes vakavin askelin kulki salin poikki Marian luokse, jonka edessä kreivi G-- kumarteli. Niin, kuka oli hän? Tuohon kysymykseen ei Johannes itsekään olisi osannut vastata. -- -- -- «Huu! Kuinka kauheaa se mahtoi olla?« kuuli Johannes Marian sanovan, kun tuli hänen viereensä. «Mutta kreivi, ettekö pelännyt teidänkin vuoronne tulevan kuulain lentäessä, kanuunain paukkuessa?« Kreivi G-- nauroi. «Jos sotilas sodassa rupeisi ajattelemaan omaa vaaraansa, niin olisi tappio valmis kaikissa sodissa -- -- --«. Johannes kumarsi. Maria tarjosi hänelle kättä niinkuin vanhalle tuttavalle ainakin. «Kreivi G-- ja maisteri Johannes», esitti hän, »elleivät herrat tunne toisiansa«. Kreivi G-- ja Johannes kumarsivat toisilleen kylmästi. «Kuten kuulitte«, sanoi Maria kääntyen Johannekseen, joka aikoi vetäytyä syrjälle, «on täällä kysymys sodasta. -- Niin, mitä aioitte sanoa, herra kreivi?« Johannes jäi seisomaan Marian viereen. «Minä sanoin«, puhui kreivi, «että sodissa, olkoot ne mitä laatua tahansa, sotilas ei saa katsoa omaa vaaraansa, jos toivoo voittoa. Miten linnaan rynnistettäisiin, jos sotilas jäisi miettimään pääseekö haavatta pulasta? Miten naisen rakkauden nuori mies voittaisi, jos pelkäisi saavansa kylmyyttä tulensa palkaksi eikä tuota peläten uskaltaisi piirittää naisen sydäntä«. Maria nauroi. «Te vertailette, kuulen minä, kanuunilla varustettua linnaa naisen sydämeen; mitä te sanotte, herra maisteri?« Kreivi G-- silmäili kylmästi Johannesta. «Minä sanon«, vastasi Johannes, «että se, joka aikoo rynnistykseen, olkoon linna naisen sydän tai kivistä rakennettu, tekee hullusti, ellei hän houkuttele linnassa puolelleen jotakuta vartiaa, joka hänen rynnistäessään avaa portit --«. «Mutta jos ei hän tapaa linnassa pettureita?« sanoi Maria. «Niin taivuttakoon linnaa piirittämällä, kunnes se antautuu«. «Mutta jos hän itse on välttämättömäin tarpeessa, jos ei hänellä olisi aikaa piirittää?« kysyi kreivi. «Niin olkoon vakuutettu, ettei rynnistyskään menesty«, sanoi Johannes huolimattomasti. -- «Neiti Maria«, lisäsi hän, «minä olen päättänyt«. Johannes oli keskeyttänyt kreivin ja neidin puheen. Maria punastui. Vihan ruusut nousivat kreivinkin poskille. Hän huomasi, että jotakin oli Marian ja tämän nuorukaisen välillä. Hän vetäysi takaisin kamariin, jossa hän kovasti laski kätensä kapteini Leistin olalle. «Mikä sinulla on; sinähän olet suutuksissa?« kysyi kapteini kääntyen kreiviin. «Sano minulle, kuka tuo töllö on, joka Marian vieressä seisoo?« Kapteini silmäili Johannesta. -- «Hm! Häntä en minä tunne -- -- Olisiko? -- -- On tosiaankin! -- -- Sinä muistat veljeni ruusun; tuossa näet miehen, jolle Maria kadulla sen antoi. Hän on ylioppilas, maisteri, tohtori tahi jotakin semmoista. Elä sinä hänestä huoli; hän on puolihullu, niinkuin kaikki nuo kirjatoukat. Tule, majurin viini on ihanaa!« Kreivi ei siirtynyt, vaan hän seisoi tarkastellen Mariaa ja Johannesta, ja hänen mustat silmänsä iskivät tulta. «No, jo ymmärrän«, sanoi kapteini suruisesti; «sinäkin! Palaa, veljeni, aikanasi, sillä kohta lienee myöhäistä. Tuo tyttö, joka sinun sydämesi on tuleen sytyttänyt, oli tuskin täyttänyt viisitoista vuottansa, ennenkuin hänellä jo oli kosioita. -- Kaunis kuori, kova sydän«. «Sano, neuvo! Minä tahdon kostaa«, puhui kreivi; «hän on häväissyt minua, hän on neiti Marian läsnäollessa häväissyt minua«. «Ole hiidessä, tulinen ihminen; luuletko sinä Marian pitävän mitään tuosta kirjapöllöstä -- -- ha, ha, haa!« «Elä naura! -- Vereni rupee kiehumaan; näe miten ilveillen hän tänne katselee -- --. Mutta sinulla on oikein, minä olen tyhmä; korvaläiskäyksen hän ansaitsisi, tuo nokkaviisas maisterisi«. Nyt oli uusi tanssi alkanut, ja Johannes jätti Marian tanssimaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta; hänen sydämensä levottomuus oli hälvennyt. Hän oli sanonut Marialle: «Antakaa minulle anteeksi, mitä olen sanonut ja tehnyt teitä vastaan! Minä olin erehtynyt, kun luulin sydämenne tyhjäksi; minä tunnen nyt käytöksenne syyn. Te halveksitte sydämessänne, niinkuin minäkin, maailman turhuutta ja ihmisten ulkokultaisuutta. Tuo kreivi tuolla on suuttunut minulle, minkä vuoksi? Koska minä uskalsin antaa hänelle teidän puolestanne neuvon«. «Minun puolestani? Mistä te tiedätte minun ajatukseni tuossa sota-asiassa?« «Neiti Maria! Ystävällinen sana! Minua on majuri tänä iltana kutsunut tänne asumaan; minä en hylkää isänne hyvyyttä. Me tulemme useammin kuin ennen tapaamaan toisiamme; sopu meidän välillämme olisi suotava. Minä pyydän teitä puhuessamme jättämään pois kaikki turhat sanat, kaikki turhat kysymykset, joihin itse osaatte hyvin vastata. Te tunnette osaksi minun. Minä haen totuutta, enkä voi kärsiä turhuutta. Sanokaa minulle totuus, suokaa minun sanoa totuutta teille! Olkaa vakuutettu, että me molemmat voitamme enemmän, kuin jos aamusta iltaan turhia puhuisimme«. Maria kummeksui tätä puhetta. «Kuka on sanonut, että me toisiamme tapaamme, kuka on sanonut, että minä aion teidän kanssanne puhua?« Näin oli hän kysyä, mutta kysymykset jäivät kysymättä. Hän vastasi vakavasti: «Siihen minä suostun, mutta luvatkaa, että sanoessanne minulle totuutta puette sananne keveään pukuun, ja ettette vertauksilla, vaan suoraan sanotte mitä ajattelette. -- Muistakaa, että minä olen nainen!« Tuon puheen jälkeen luuli Johannes saaneensa kyllin tanssista ja pidoista. Hänen sydämensä oli täynnä, hän tahtoi päästä rauhassa ajattelemaan, miten nyt oli hänen sydämensä laita ja miksi elämä tuntui hänelle nyt niin kokonaan oudolta. «Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« sanoi hän kreiville, joka ovensuussa seisoi. Kreivi ei ollut kuulevinaan. «Olkaa hyvä ja väistykää vähän!« kertoi Johannes kovemmalla äänellä. Kreivi katsahti halveksien Johannesta, näytti kuulleen pyynnön, mutta seisoi kumminkin liikkumatta. Johannes ei enää huolinut kreivistä; hän meni ikäänkuin ei kreiviä olisi ollut ovella, töytäsi voimallisesti hänet syrjälle ja poistui kamariin. «Herra!» huusi kreivi tulisen vihaisena. Johannes oli tullut lähelle pöytää, jolla oli monenlaatuisia viiniä; hän tarttui lasiin, ja kreiville, joka kiiruhti hänen jälkeensä, sanoi hän kumartaen: «Maljanne, herra kreivi!« «Herra!« huusi kreivi. «Te olette kolme kertaa peräksyttäin häväissyt minua, te olette loukannut minun kunniaani ja...« «Antakaa anteeksi!« vastasi Johannes vakavasti. «Se on tapahtunut tietämättäni. Jos loukkasin teidän kunniaanne, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi!« «Kuka te olette?« huusi kreivi semmoisella äänellä, joka vaikutti, että kamarissa olevat kokoontuivat riitaisten ympärille. «Se, minkä näette«, vastasi Johannes. Yhä enemmän suuttuneena astui kreivi pari askelta likemmäksi riitaveljeään. «Ja minkä näen minä? Kehtaatteko sen ihmisten kuullen sanoa?» Johannes ei ennättänyt vastata, sillä majuri samosi nyt kiroten riitaisten välille. «Herra kreivi, maisteri Johannes! Mitä tuhannen perhanaa riitelette? Eikö maisteri Johannes kehtaa sanoa kuka hän on, herra kreivi? -- Minä tahdon sanoa, että hän asuu minun luonani ja kuuluu tästä päivästä minun perheeseni«. Kreivi G-- kumarsi. «Se ei estä minua vaatimasta häneltä anteeksipyyntöä«. «Minä olen sen jo tehnyt«, sanoi Johannes. «Te olette talonpoika!« huusi kreivi yhä enemmän vihastuneena. Kaikki kamarissa olevat kokoontuivat heidän ympärilleen. «Jumal'auta, herrat!« huusi majuri ja hyppäsi kohoksi vihasta. «Minun luonani tämmöistä! Te olette, herra kreivi, häväissyt minun huonettani -- -- --«. «Kuullaan ensin, mistä riita on alkunsa saanut«, sanoi Harmaalan parooni, joka metelin lopulla oli saapuville tullut. «Herra kreivi, arvonne antaa teidän ensin puhua«. Kreivi G-- oli vähän tointunut. Hän häpesi. Hän yritti puhua. Hän änkytti, vaan kaikki, mitä hän sai sanotuksi riidan selvitteeksi, oli: «Hän on talonpoika!» Johannes naurahti kuullessaan tuota syytöstä; mutta vaadittuna selvittämään hän ei virkannut sanaakaan; hän tarttui lasiin ja joi. Harmaalan parooni, majuri ja kaikki ymmärtäväisemmät olivat suuttuneet. Kun kreivi G-- pian otti lakkinsa ja kapteini Leistin ja monen muun upseerin kanssa oli lähdössä, lähestyi majuri Johannesta ja kysyi häneltä riidan syytä. Johannes kuiskasi majurin korvaan sanan, joka majuria tyydytti, mutta josta kreivi näkyi yhä kovemmasti suuttuneen. «Ensimäinen syy lienee minussa, jos aivan tarkalle rupeamme«, jatkoi Johannes. «Joutava sana, jonka neiti Maria kyllä muistanee, lienee suututtanut kreiviä«. Ja Johannes jutteli nyt, miten kaikki oli tapahtunut, ja vetäysi sitten saliin. Majuri nyykäytti päätään ja käveli pari kertaa kamarinsa poikki. Äkkiä naurahti hän, tarttui lasiin ja vaati herrat juomaan. «Mitä me nuorten riidoista, me vanhat miehet --«. Kreivi G-- tuli sanomaan jäähyväisensä. Majurin kasvot menivät taasen vakaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään. Kreivi kumarsi. Hän sattui katsahtamaan saliin auki olevasta ovesta. Hän näki Johanneksen, ja hänen kasvonsa vaalenivat. -- Hän jätti sanaa sanomatta seuran. «Hyvä sydän, mutta pikavihainen ja äkkipäinen kuin tuli«, sanoi Harmaalan parooni. «Minä olen vakuutettu, että hän huomenna katkerasti katuu, mitä hän tänä iltana vihassa teki«. «Hm!« mumisi majuri. «Jompikumpi; se ei paremmaksi voinut muuttua«. Nyt oli puhumista naisten puolella. Kaikki tiesivät, mitä oli tapahtunut, mutta syytä siihen ei kukaan tiennyt, eivät herratkaan, sillä tuo kreivin ilmoittama syy ei ollut mitään. Havaitessaan majurin pitävän tuon nuorukaisen puolta, jota ei kukaan tuntenut, närkästyi moni; mutta majurin oikeudentunto ja rehellisyys olivat niin tunnetut, että kaikki ajattelevaiset ymmärsivät kreivin olleen syypään riitaan, koska majuri antoi hänen kieltämättä mennä. Oli ainoastaan yksi nainen, joka kummastelematta kuuli mainittavan, että kreivi G--n ja maisteri Johanneksen välillä oli riita syntynyt. Hän ymmärsi riidan syyn. Tämän naisen sydän toi esiin syyn näin: «Sinun tähtesi ovat he riidelleet. Sinun tähtesi!« Eikä nainen sitä ottanut pahakseen. Tämä nainen oli Maria. Hänen sydämensä ei nyt tyhjä ollut. Mutta missä on se nainen, joka ei mielihyvin näkisi tai kuulisi olevansa riidan aiheena nuorten miesten välillä? -- Tämä tapaus häiritsi ilon, vaikka tuota totuutta jokainen koitti salata. Tanssittiin kyllä vielä, mutta tanssi ei tahtonut käydä entiselleen. Tapaus oli sitä kummempi, kun se oli Turun ylhäisimmissä piireissä tapahtunut, jotta se tietysti sai alkuun puheita, käännöksiä ja väännöksiä keskisäätyläisten seuroissa. Aamupuoleen yötä, kun vieraat olivat jättäneet pitosalin, istui majuri puhellen Harmaalan paroonin kanssa. Mitä ukot puhuivat, se on yön kätkössä; mekään emme paljon pidä siitä lukua, kun kohta saamme nähdä, mitä tästä keskustelusta seurasi. Majuri oli näet suostunut erääsen paroonin ehdotukseen; suostunut, koska Johannes, majurin kysyessä, mikä heidän riitansa sai matkaan, oli vastannut: «Maria«. Vaan käykäämme maisteri Johanneksen kamariin. Hän istuu silmäillen uuden päivän koittoa. Hänen otsansa ja poskensa ovat vaaleat, mutta hänen silmistänsä loistaa kummallinen valo. Hän on ikäänkuin unesta herännyt. Hänen sielunsa on ikäänkuin saanut herätyksen. Hän havaitsee kummeksien muuttuneensa. Hän tuntee sydämensä tykyttävän tosin rauhattomasti niinkuin ennenkin, mutta tuota rauhattomuutta lievittää kummallinen tunne, jolle hän turhaan nimeä hakee. Hän ei aiokaan heittäytyä uneen. Hän istuu yhä paikallaan, kun alkavan päivän aurinko nousee. Hän istuu yhä paikallaan, kun uuden päivän huolet herättävät ihmiset. Hän istuu yhä paikallaan, kun Anna astuu hänen huoneesensa. Mutta silloin, Annan tultua, leimahtavat hänen silmänsä, hänen ruumiinsa vapisee, hän tarttuu kummeksivan tytön käteen: «Ystäväni Anna«, sanoo hän viehkeästi. «Sinä et enää tunne Johannesta; Johannes ei tunne itseään; Johannes rakastaa«. Anna vaaleni. Hän koetti hymyillä. «Ja kuka on rakastettusi?« kysyi hän vapisevalla äänellä. «Maria! Maria!« huusi Johannes innokkaasti. Mutta hänen ruumiinsa voimat olivat nyt loppuneet. Anna katseli häntä ja huomasi, että hän nukkui. Anna seisoi kauvan hänen vieressänsä. Vihdoin tuli kyyneleitä hänen silmiinsä; hänen sydämensä oli siteensä katkaista. «Ole onnellinen, armaani, rakastettu!« sanoi hän tuskin kuuluvasti ja jätti nukkuvaisen. Mutta Maria! Hän oli iloinen. Hän nauroi Johannekselle. Hän näki unessa, miten kreivi G-- riiteli Johanneksen kanssa. Hän taputti käsiänsä. XII. Uusi päivä, uusi mieli. Vielä nukkui Johannes sikeässä unessa, kun majuri astui hänen kamariinsa. Nukkuvan nuorukaisen kasvoilla lepäsi rauha, hänen huulensa hymyilivät jollekulle, jota hänen sielunsa katseli. Hän oli tuossa sangen suloinen ja kaunis. Majuri seisoi hänen vuoteensa vieressä kauvan herättämättä häntä. «Hm!« Ja majuri kirosi itsekseen. «Mikä piru minulla on, että minä tuota nuorukaista noin rakastan? Vieras, outo on hän. Kummallinen on hän ja kiittämätönkin, ja kumminkin pidän minä hänestä. Kunpa sen ymmärtäisi --«. Hän oli juuri herättää Johannesta, kun tämän huulet taasen hymyilivät, ja majuri kuuli nukkuvaisen sanovan: «Maria«. Majuri säpsähti; hän hieroi silmiänsä... «Kiitos Jumalan, että se on päätetty!« sanoi hän itsekseen, ja nyt laski hän kätensä Johanneksen otsalle. «Herätkää!« Johannes avasi silmänsä, ja nähtyään majurin hypähti hän äkkiä ylös. «Antakaa anteeksi!« sanoi hän. «Se oikein; ei sotilas sukkelampi... Minä tulin jatkamaan eilistä puhettamme«. «Kreivistä?« «Ei, vaikka minä teidän tähtenne suututin maamme korkeimpia sukuja ja oman virkaveljeni. -- Teidän kamarinne on valmis; saatte muuttaa sinne milloin teitä haluttaa. Minä tahdon myös ilmoittaa, että me, Maria ja minä, aiomme lähteä Harmaalaan. Maria lähtee huomenna, minä pääsen vasta tämän kuun lopulla. Minä pyydän teitä poissa ollessani hoitamaan isännän tointa. Johanneksen katse kadotti kirkkaan valonsa. «Harmaala! -- -- Eikö se kartano ole K--n pitäjässä minun syntymäpitäjäni naapuripitäjässä?« kysyi hän. «On, mutta mitä vastaatte? Saanko teidät isännäksi?« kysyi majuri kummastellen mitä Johanneksella oli Harmaalan kanssa tekemistä. «Minä kiitän teitä luottamuksestanne, mutta en saata käyttää hyvyyttänne. Minä olen kesäsydännä aikonut käydä vanhempaini luona«, sanoi Johannes. Itsekseen liitti hän: «Ja Metsämaasta ei ole penikulmaakaan metsän poikki Harmaalaan«. Tämä Johanneksen lause ei ollut majurille mieleen. »Kenen saan minä nyt taloni vartiaksi, kenen, johon uskallan luottaa?« kysyi hän. «Minä tiedän«, lausui Johannes äkkiä. «Täällä asuu serkkuni, joka mielellään ottaa katsoakseen taloanne ja johon saatte luottaa pelotta«. «Hyvä!« sanoi majuri. «Minä luotan myöskin häneen ja jätän pelotta taloni hänelle«. Tosin tämä majurin lähteminen Harmaalaan oli jo kauvan ennen päätetty, mutta Harmaalan paroonin tulo ja äskeisen illan tapaukset kiiruhtivat sen pikaista toteuttamista, semminkin kun majuri nyt havaitsi, mitä hänen olisi pitänyt osaaman aavistaa, mutta mitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nimittäin nuori nainen, ihana kuin Maria, ja nuorukainen, kaunis kuin Johannes, harvoin kauvan ovat yksissä, ennenkuin he toisissaan sytyttävät tuon tunteen, joka kerran oli majurinkin onnelliseksi tehnyt, vaikka hän sen ajan oli vähitellen unhottanut. Majuri tunsi tyttärensä kevytmielisyyden rakkausasioissa; majuri oli kuullut hänen pilkkaavan kosioitaan ja ilvehtien puhuvan lemmestä, ja nyt, kun majuri huomasi Johanneksen sydänsalaisuuden, oli hän iloinen, luullen eron pian sammuttavan alkavat tunteet. Majuri meni hyvillä mielin Johanneksen kamarista. Hän ei nähnyt silmäyksiä, joilla Johannes seurasi häntä. Hän ei vielä tuntenut Johannesta. Tuskin oli kolme tuntia kulunut siitä, kun majuri oli lähtenyt Johanneksen tyköä, kun Maria valmistellessaan itseänsä matkalle punastuneena näki nuorukaisen kiiruhtavan ulos kaupunkiin. Majuri oli tyttärelleen kertonut Johanneksen aikomuksen, ja Maria aavisti, että Johannes meni nyt Annan luo. Maria arvasi oikein. Anna istui Johanneksen entisessä kamarissa. Hänen poskensa olivat vaaleat, hänen silmissään kiilsivät kirkkaat kyyneleet. Ompelu oli pöydällä; neula oli tänä päivänä saanut levätä. «Minä lähden huomenna kotia«, sanoi Johannes istuessaan Annan viereen. «Mutta, Anna, oletko sairas; mikä sinua vaivaa, sinä olet itkenyt?« Anna hymyili. «Ei minua vaivaa mikään«. «Et syyttä, iloinen tyttö, ole itkenyt. Sinulla on oma salaisuutesi«, sanoi Johannes iloisesti; «ja mikä muu sydänsuru saattaa naisella olla kuin -- -- sinä tiedät!« Anna loi kummastellen silmänsä Johannekseen. Ääni, puhe ja sanat olivat oudot Annan kuulla; vaan Anna ei kauvan Johannesta silmäillyt, ennenkuin hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelillä. «Jumalan nimeen! Mikä sinun on?« kysyi Johannes nyt vakavasti. «Ei mikään. -- Entäs sinun? Oletkos Mariaa nähnyt tänä päivänä?« «Mariaa?« -- Johannes punastui. «Niin, Mariaa, armastasi?« «Armastani?« «Niin! Vai tahdotko kieltää, mitä aamulla tunnustit, että rakastat majurin tytärtä. -- Se oli oma sanasi«. «Jumalan nimeen! Anna! Olenko sitä sanonut? Aamulla? Unessa siis. -- -- Se on totta --«, sanoi hän hiljaisella äänellä. »Sinä tiedät sen. Rakas Anna, pidä salassa, mitä tuskin uskallan itselleni tunnustaa -- --. Vaan minulla on asiaa sinulle. Minä lähden kotia, majuri ja Maria menevät Harmaalaan. He tahtovat sinua kotimieheksi poissa ollessaan«. Anna painoi käsiänsä rintaansa vastaan. Kyyneleet kuivuivat, mutta kalman valkeiksi menivät hänen kasvonsa. «Ei, en minä voi ... en minä voi liikkua niissä huoneissa, missä neiti Maria on liikkunut«. «Sinä olet niin kummallinen. Anna! Luota minuun, minulle tohdit sinä pelotta aukaista sydämesi«, sanoi Johannes ja tarttui Annaa käteen. -- «Sinä et voi! -- -- Miks'et voi? -- Minä olen sinun kumminkin luvannut majurille hänen talonsa katsojaksi.« «Sinä olet luvannut -- -- sinä tahdot! -- -- No, minä lupaan, minäkin. Saat sanoa majurille, että hän saa luottaa minuun«. -- -- -- -- Johannes ei tietänyt, miten hänen sanansa kävivät Annaan. Haava oli Annan sydämessä. Kuuman raudan työnsi Johannes siihen, kun vaati hänet elämään siinä, missä Maria oli elänyt; vaati hänet liikkumaan, missä Maria oli liikkunut; vaati hänet yöt päivät muistamaan iloisen unelmansa herättäjää. -- -- Jo voit ymmärtää Annan surua. Anna oli kauvan rakastanut töllin lasta. Vaan töllin lapsi ei sitä tietänyt. Hän eli nyt. Uuden päivän koi oli hänen sydämessään koettanut. Lainehtivina kävivät vielä hänen vanhan levottomuutensa tunteet, mutta vähän miettiessään tilaansa, kun hän Annan luota palasi, tiesi Johannes selityksen. «Rakkautta olen hakenut, rakkautta olen kaivannut. Rakkaus on se totuus, jota kohden olen pyrkinyt. Maria -- nyt olen kuullut, ettet minua halveksi, että sinun sydämesi tuntee samaa kuin minun nyt. -- Maria! Nyt on levottomuus luopunut minusta, eronnut sydämestäni ijäksi --«. «Johannes parka! Harhatielle olet joutunut. Äkkinäinen kun olet, tartut sinä olkeen, kun sinun pitäisi väkevin käsin uida maalle -- jos tahdot välttää sydämesi uupumista. Nyt on sydämesi meri tyyni. Varo itseäsi! Kun taivas taasen menee pilveen, kun aurinko, joka nyt kirkkaana paistaa, peittyy, kun uudelleen myrsky alkaa... Johannes, Johannes, silloin taittuu olki, ja sinun elämäsi alus joutuu elämän myrskyssä haaksirikkoon pinnan alla nyt piileksivän elämän salakareja vastaan». -- Näin olisi sinulle varottajasi, kirkkoherra, sanonut, jos hän olisi elänyt. -- Ja Johannes olisi vertauksen ymmärtänyt. Nyt lepäsi kirkkoherra maan povessa -- ja Johanneksen elämän alus riensi kenenkään vastaan pitämättä kohisevaa, pyörteilevää, vaahtoista koskea alas. -- Anna seisoi rannalla ja itki. XIII. Lehti Marian päiväkirjasta. «Minä olen vielä liian nuori«, -- sanoo Harmaalan parooni, -- «ymmärtämään mitä elämä vaatii. Ei hän tiedä, että nuorella Marialla on sydän, joka puhuu, joka selittää kaikki. -- Kaikki -- sanoin minä! Ei. -- Yksi asia on, jota olen sydämeltäni kysynyt, mutta johon sydämeni ei vastaa. Minä en uskalla paperille antaa säilytettäväksi, mitä sydämeni yksin tallentakoon --«. «Johannes tuli tänne eilen. Parooni otti kylmästi hänet vastaan. Hän saarnaa huomenna. -- Tuliko hän -- uskallanko sanoa -- minun tähteni? Oliko hänen tulonsa sattuma? Maisteri, vanhan pastorin apulainen, sanoi nauraen: Johannes saarnaa juhannuspäivänä; mutta minä pahoin pelkään jonkun salaisuuden piilevän siinä. Mikä salaisuus se olisi? -- Niin, kun hän eilen tuli, sanoi hän tahtovansa käydä kirkkoa katsomassa, pyysi saada juhannuspäivän yli asua Harmaalassa. Täällä hänellä olisi rauhallisempi ... ja Jumala tiesi, mitä hän jutteli. -- Mutta nyt olen minä paha. Lupasinhan minä Johannekselle aina puhua totuutta, ja kumminkin puhun minä hänestä, kuin olisi hän... Ei, Johannes on suuri, ylevä sielu, sen tiedän minä niinkuin tiedän, että -- miksi punastutte, poskeni? Eikö Maria saisi kerran puhua vakavasti? -- Minä tiedän, että minä ra--. No, olkoon sana sanomatta! Sana ei vie sinne, ei tänne. Minä tunnen, mitä minä tunnen«. «Parooni suuttui äsken Johannekselle ja sanoi häntä itsekkäiseksi. Johannes ei suuttunut; hän vastasi vaan: «Kenessä, herra parooni, ei itsekkäisyyttä ole? Oletteko te vapaa siitä?« Parooni ei osannut vastata. -- Parooni sanoi: «Te sanotte totuutta hakevanne, vaan minä pelkään, että te viekkauksilla kulette«. Mutta mitä lienee Johannes tarkoittanut, kun vastasi: «Totuus, herra parooni, on aina, on ijäti sama, muuttumaton, vaikka se meille kuolevaisille näkyy muuttuvaiselta --. Jokainen luulee, -- luulette tekin, herra parooni, löytäneenne totuuden. Jos niin on, jos olette löytänyt sen, täytyy minun tunnustaa, että mikä teissä on totuutta, se on minun silmissäni jotakin toista. Niin voi, herra parooni, totuus meidän katsoen muuttaa muotonsa, vaikka se on ijäti muuttumaton. -- Sallikaa siis minun pitää totuutena, minkä minä siksi olen nähnyt!» Niin puhui hän nyt. Kun hän tuli asumaan meille Turussa, sanoi hän hakevansa totuutta; nyt on hän totuuden löytänyt. -- Johannes! Aina Johannes! -- Eikö minulla ole muusta puhumista kuin hänestä! -- Ei, nyt minä lopetan. Niin, vielä olkoon se mainittuna, että Johannes... Taasen Johannes! Ei, nyt loppu!« Näin kirjoitti Maria vähäiseen muistikirjaansa juhannus-aattona. * * * * * Maria raukka! Vähän tunsi hän omaa itseänsä. Vähän tiesi Maria, mitä ylioppilas mietti kävellessään Harmaalan ylikamarissa samaan aikaan, kun hän, Maria, näitä rivejä kirjoitti. -- Johannes oli tullut Harmaalaan. Hän ei tietänyt, että muut silmät kuin Annan olivat päässeet hänen sydämensä salaovesta silmäilemään sitä kuvaa, joka nyt loistavan kirkkaana istui hänen sydämensä entisen levottomuuden alttarilla. Jos hän olisi tuon tiennyt, ei hän olisi tullut Harmaalaan. Nyt oli hän siellä. Ja hänen, viisaustieteen rakastajan, piti saarnaaman, julkisesti tunnustaman sitä uskoa, jota hän itse ei uskonut -- --. Sanotaanpa, että rakkaus on sokea. Eikö Johanneksen koko luonne sotinut teeskentelyä vastaan? Ja kumminkin on hän nyt satojen kuullen valmis teeskentelemään. XIV. Juhannus-aatto. Kun Johannes tuli Metsämaahan, tuli hän niinkuin ennenkin kävellen metsäpolkua. Rauhaton oli hän nyt, niinkuin ennenkin, mutta hänen rauhattomuutensa oli muotoansa muuttanut. Hän oli eroitettu rauhastaan. Maria oli hänen rauhansa. Metsämaassa kulki hän niinkuin ennenkin ruuhessa Kalajärveä, mutta veden pinnassa ei hän nyt nähnyt kirkasta, pilvetöntä taivasta, ei loistavaa aurinkoa, ei omaa kuvaansa. Hän näki kaikissa Marian. Päivän oli hän ollut Metsämaassa, ja jo mietti hän lähteä Harmaalaan, kun hänen äitinsä, hänen vanha, harmaapäinen äitinsä hellästi rukoili häntä: «Sinä saat nyt saarnata, vaikka et vielä ole papiksi vihitty. Salli, armas poikani, minun nähdä sinut saarnatuolissa, ja minä sanon niinkuin Simeon: Nyt, Herra! Laske palvelias rauhaan menemään!« Ja isä, vanha Jaakko, sanoi: «Olisi tuota mukava kuulla!« -- Tuollaiset rukoukset, joiden sanoja Johannes ennen ei olisi ottanut kuullakseenkaan, löysivät hänessä puollustajansa. «Minä tahdon täyttää tahtonne«, sanoi hän. «Mutta omassa kirkossamme en minä saarnaa«. Eevan rukoukset eivät muuttaneet tätä päätöstä, Eevan, joka mielessään jo kirkossa Johanneksen saarnattua äidin ylpeydellä vastasi kysymykseen: Kuka on tuo nuori pappi? -- Se on minun poikani! -- Mutta kun Eeva kuuli Johanneksen aikovan saarnata naapuripitäjän kirkossa, oli se hänestä vihdoin otollinen. Johannes ajatteli: «Minä saan käydä Harmaalassa, minä pääsen paroonille tutuksi. Ehkä saan Marian kanssa siellä viettää kesäni. Jos minä saarnaan, mitä en usko, tahdon minä sanoa: «Se on meidän uskontomme«. Mutta ehkä löytynee aine, josta saattaisi saarnata sydämestäkin? Rakkaus on semmoinen aine«. -- Perustukset olivat löyhät. Mutta eikö vanhan äidin rukouksia pidä totteleman, vaikka ne omaa tahtoa vastaankin ovat? -- Siinä myöskin perustus Johanneksen mielestä. Näin oli Johannes vähässä ajassa muuttunut ikään kuin toiseksi ihmiseksi; mutta hänen luonteensa pääominaisuus oli kumminkin järkähtämätön sama. Minne hänen intonsa kääntyi, sinne vei se hänen ajatuksensa, hänen mielensä, hänen ruumiinsa ja sielunsa. Vakinaista perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, vihainen, nyt lauhkea, hyökyvä, hiljainen -- on hänen kuvansa. Kummeksuen otti Harmaalan jäykkä parooni hänet vastaan. Mutta Johannes osasi, itse siitä tietämättä, innollaan, jolla hän puhui, kun parooni sai aineeksi jotakin Johannekselle mieluista, ja vakavalla hiljaisuudellaan, kun ei parooni osannut löytää semmoista ainetta, niin miellyttää tätä vanhaa kunnon ukkoa, että tämä jo ensi päivänä luopui entisistä ajatuksistaan hänestä. Parooni, jonka järki ulottui seuraamaan Johanneksen kuvituksia ja arveluksien juoksua pitemmälle kuin majurin, näki tässä töllin lapsessa pian eriskummallisen Luojan rakastetun -- ja kun Johannes tiesi pitää syvänä salaisuutena varsinaisen syyn, jonka tähden hän oli tullut Harmaalaan, sai hän paroonin unhottamaan entiset ajatuksensa hänestä. Juhannus-aattona istui Harmaalan herrasväki puutarhan lehtimajassa iloisilla mielin nähden, miten aurinko järven tyyneen punaisena laskeusi, miten aituuksen takana kylän nuoriso tanssi koivun ympärillä, suuret, pienet pitäen käsissään pihlajanoksia. Ilta oli kaunis, ja se kehoitti kauneudellaan iloitsemaan koko luonnon. -- Harmaalan kartano on suuri, suurimpia mitä Turun-läänissä on. Se on vanha; muinaisaikaan ulottuvat sen muistot. Se on viimeisiin aikoihin samassa suvussa pysynyt, ja sen omistajat ovat muinaisajan yksinkertaisia tapoja säilyttäneet. Vanha parooni nauraa iloisesti. Hän, vanha sotilas, on täällä niinkuin ennen muinen patriarkat teltoissaan. Hänen vieressään istuvat hänen poikansa ja tyttärensä, iloisesti katsellen hänen ystävällisiin silmiinsä. Vanhan pihlajan alla istuu Maria solmien kukkaseppeleitä, ja Marian vieressä istuu luutnantti Klaus, paroonin poika. Hän on kukat poiminut, hänen päälaellensa on Maria luvannut laskea sen seppeleen, jota hän paraikaa solmii. Juuri tälle nuorelle kauniille parille parooni nyt naurahtelee, ja ajatuksien selittäjä olisi sanonut, että hän näkee isän ystävyyden sitovan lapset yhteen. «Missä on meidän maisterimme?« kysyi Maria äkkiä. «Lupasihan hän tulla tänne nauttimaan luonnon ihanuutta. Mutta hänellä taitaa huominen saarna olla vielä tekeillä... Minkä arvostelun annatte te, parooni Klaus, Johannes maisterista?« «Hm! Minä en tunne häntä. -- Mutta eihän hän ole maisteri, ylioppilas vaan --«. «Varokaa vain!« sanoi Maria naurahtaen. «Te muistatte, miten kävi kreivi G--lle --. Ette tekään näy kärsivän maisteria«. «En, sillä te pidätte hänen puoltansa niin, että --. Vaan nyt on seppele valmis«. Klaus laskeusi polvilleen. «Täyttäkää nyt lupauksenne!« «Mutta sillä ehdolla, ettette rapea riitaan maisterin kanssa«. «Minä lupaan sen«, vastasi Klaus. Ja Maria laski nauraen seppeleen hänen otsallensa. Pitkä, mutkainen käytävä vei kartanosta ruohosohvalle, jossa Harmaalan herrasväki istui. Puut oksineen ja pensaat kätkivät ruohosohvan näkymästä, ennenkuin tulia oli miltei istuimen edessä. Maria oli aamulla säikäyttänyt Johannesta, joka siinä miettien istui, kun hän juoksi äkkiä oksain suojasta hänen eteensä. -- Kaikkien silmät olivat ihastuksesta kääntyneet Mariaan, joka sanomattoman suloisesti laski polvillaan olevan nuorukaisen päälaelle seppeleen. Ei huomannut kukaan, että käytävällä -- mutkassa, aivan lähellä, seisoi toinen nuorukainen vaaleana kuin haamu Mariaa katsellen. Ei huomannut kukaan hänen kolkkoja silmäyksiänsä, miten ne lensivät. Ei huomannut kukaan hänen ruumiinsa vavistusta, kun hän äkkiä kätkeysi puiden suojaan takaisin; ei huomannut kukaan, kuinka hänen huulensa värisivät, kun hän kuuli paroonin iloisella äänellä sanovan: «Maria! Nyt on Klaus sinun ikuinen vankisi --«. «Saanko olla sinun vankisi?« kuiskasi Klaus hiljaa Marialle. Vaalea nuorukainen, joka muutaman askeleen kuljettuaan oli seisahtunut, ei tuota kysymystä kuullut; vaan tuntui kuin olisi hänen sydämensä kuullut sen, ja hänen sydämensä oli tykyttämästä lakata. Mutta ennenkuin Maria ennätti mitään vastata, ennenkuin vaalea nuorukainen oli saanut silmissänsä mustuneen maailman entiseen muotoonsa, nousi sohvalta parooni, joka Klaus herran kysymystä ei aavistanutkaan. «Nyt laskee aurinko. Nyt, nuoret! Tekin tanssiin koivun ympärille! Niin on tapa ollut Harmaalassa minun muistinaikanani, niin on se ollut aikoja ennenkuin nämä käytävätkään olivat perustetut, ja siitä on jo vuosia kulunut --«. Klaus yritti pyytää Mariaa tanssiin; mutta Maria ennätti sanoa: «Joka kauniimman kukan minulle antaa ja kukan merkityksen sanoo, sen kanssa tahdon minä tanssiin mennä«. «Jos minä olisin nuorempi«, huusi parooni, «niin näkisit, Klaus! -- No, no! Virkku on poikanikin, ja joka hänet voittaa, sen tahtoisin nähdä --«. Puutarhan käytävää pitkin riensi Klaus tuulen kiivaudella kartanon toisella puolella olevasta kukkatarhalta kukkia noutamaan. Siellä olikin kaikkia kukkia, mitä Suomessa siihen aikaan tunnettiin, ja kauniimmat sieltä -- olivathan ne kauniita! -- Käytävä oli kaitainen. Käytävän keskellä seisoi Johannes vaaleana kuin lumi, vaaleampana vielä. Nähdessään hänet seisahtui Klaus, ja juoksi taasen sitä kiireemmin. «Mene!« jupisi vaalea ja hieroi kädellään otsaansa, ikäänkuin poistaakseen jonkun julman ajatuksen. «Kukkia hän vaatii; ken kauniimmat kukat hänelle antaa, sen kanssa menee hän tanssiin« -- kertoi Johannes tuskin kuultavasti. Sitten seurasi hän Klausta, mutta raskailla askelilla. -- Käytävällä oli pihlajankukka; Klaus oli astunut sen päälle. Johannes otti sen, puhalsi pois hiedan ja tomun ja oikoi varren. «Kauniin on tämä«, jupisi hän --. Hän kääntyi, lähestyi hiljaa sohvaa, jossa Klausta odotettiin. Hän kuuli Marian sanovan: «Huomenna saamme ehkä kuulla mokoman saarnan, koska ei maisteria vielä näy«. «Hän näkyy«, sanoi Johannes, jonka kasvoille vaalea hohde nyt oli levinnyt. «Hän panee ne