Project Gutenberg's Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast, by Eino Leino This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast Author: Eino Leino Release Date: December 24, 2004 [EBook #14439] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LALLI; TUOMAS PIISPA; MAUNU TAVAST *** Produced by Tapio Riikonen LALLI; TUOMAS PIISPA; MAUNU TAVAST Kirj. Eino Leino 1907, 1908 ja 1909. SISÄLLYS: LALLI. 4-näytöksinen. TUOMAS PIISPA. 4-näytöksinen legenda. MAUNU TAVAST. 4-näytöksinen legenda. LALLI 4-näytöksinen (Naamioita II, 1907) HENKILÖT: HENRIK PYHÄ, Suomen apostoli. LALLI, talonpoika. KERTTU, hänen vaimonsa. SINIKKA, hänen tyttärensä. INKO, metsänkävijä. TUURA, kylänvanhin. Paikka: Lallin tupa. Aika: 1158 j.Kr. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. _Lalli_ oikealla pitkän pöydän päässä tahkoaa kirvestä. _Kerttu_ karsinanpuolella vääntää värttinätä. Vaitiolo. KERTTU: Lalli! LALLI ei vastaa. KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli. LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu! KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme haastaa halaisin. LALLI: Mitä hänestä? KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona. LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle. (Vaitiolo.) KERTTU: Minne luulet hänen menneen? LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä. KERTTU: Katsomaan jänislankojaan? LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan. (Lyhyt vaitiolo.) KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi, Lalli. LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään. KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä? LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla. KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen! LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren korvat. Välttää erämiesten ansapuut. KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä. LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin? KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla hangilla hiihtelee. LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa. KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he salojen siimeksessä. LALLI: Inko?--(Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat. KERTTU: Niin sanot sinä. LALLI: Mitäpä itse virkat? KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären työntäisimme? LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta. KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat ovat. LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule. KERTTU (alakuloisesti): Eivät.--(Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi. LALLI: Käythän sinä. KERTTU: Ei se ole saman veroista.--(Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan meidät täältä korven keskeltä löytäisivät! LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se. KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi. LALLI: Kun on pesä, näetkös. KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja muualla. LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani. KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli. LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi. (Vaitiolo.) KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina. LALLI: Häh? KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi aukaiset. LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani. KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen. LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani. KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään!--(Vaitiolo.) Kolkkona käyt sinä kotona, synkkänä korvessa... LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni? KERTTU: Ka, ka... LALLI: Milloin loppuu lappamisesi? KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa.-- (Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin... LALLI: Mikä hätä hänellä on? KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän pelkää ja kammoaa sinua. LALLI: Sinikka? KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi. LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta! KERTTU: Mitäs minulle äyskit!--Milloin lienet viimeksi häntä puhutellut? LALLI ei vastaa. KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä,--Ja nyt tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka... LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön. KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi... LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata. KERTTU: ... niin Inko häntä ei ikinä saa! LALLI: St! Taitaa tulla tyttö! SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti värttinänsä ääreen karsinanpuolelle. (Vaitiolo.) KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan? SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat?--(Hämillään.) Äiti, minä aivan unohdin ne. KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut. SINIKKA: Ilta oli niin ihana... KERTTU: ... ja veri niin vetävä! SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas. KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt? SINIKKA (hiljaa): Hiihdin. KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa? SINIKKA: Kuva----? KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä. SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee. KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä? SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti... KERTTU: ... ja varjo hiihti niin kovasti! SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se--hiihti! KERTTU: Ja sai kiinni sinut? SINIKKA: Saiko? KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle? SINIKKA: Kättä? KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle? SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti. KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa.--(Vaitiolo.) Ei, täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.) SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti. KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan? SINIKKA (naivisti): Eei. KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli sattuu kartanolla liikkumaan. (Menee. Vaitiolo. _Sinikka_ istuu allapäin värttinänsä ääressä. _Lalli_ nousee ja lähestyy tytärtään.) LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle? SINIKKA: Mitä? LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä--pelkäät ja kammoat minua? SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä. LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen. SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja. LALLI: Minulla?--(Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo? SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan. LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä.--(Vaitiolo.) Rakastatko Inkoa? SINIKKA: Isä! (Kätkee kasvot käsiinsä.) LALLI: Hyvä mies on Inko.--(Hymähtäen.) Mutta äitisi sanoo, että hänellä ei ole taloa. SINIKKA: Hän aikookin muuttaa pois, kauas täältä, salojen hämärään. LALLI: Ja sinä tahdot seurata häntä? SINIKKA (hiljaa): Niin. LALLI (ikäänkuin itsekseen): Kauas ... korpeen ... pois pahoista ihmisistä. SINIKKA: Sanoitko jotakin, isä? LALLI: En mitään.--Milloin tulee hän sinua pyytämään? SINIKKA (arasti): Hän lupasi tulla tänään. LALLI: Nyt? Heti? SINIKKA: Niin.--(Hiljaa.) Surettaako se sinua, isä? LALLI (kamppaillen liikutuksensa kera): Minua? Mitäs minusta!--Hän on tervetullut minun kattoni alle. (Vaitiolo. _Lalli_ palajaa entiselle paikalleen ja ryhtyy jälleen kirvestään tahkoamaan; unohtuu miettimään ja painaa pään käsiinsä.) SINIKKA (lähestyen häntä): Itketkö, isä? LALLI (kohottaen kasvonsa, joissa suurin tuska kuvastuu): Nyt katkesi viimeinen vihanta heinä minun mielestäni! KERTTU tulee takaisin ja istuu entiselle paikalleen karsinanpuolelle. SINIKKA palajaa takaisin värttinänsä ääreen. (Vaitiolo.) LALLI: Noh, näkyikö kyöpeleitä? KERTTU (välinpitämättömästi): Inko tuolla vaan tuntui suksiaan kolistelevan. (Vaitiolo.) INKO (tulee, jousi ja nuolikontti selässään, lintu pari kädessään): Rauha taloon. LALLI: Terve tulijalle.--Saloilta matka käy? INKO: Tulen Teljän kaupungista. Ammuin kuitenkin metsoparin tullessani. tuomisiksi ehtoisan emännän. KERTTU (ynseästi): Ei ole riistan puute tässä talossa. INKO (hyvänsävyisesti): Kyllä tiedetään, että aitat ovat laajat Lallolassa. Mutta lisänä rikka rokassa, sanoo sananlasku. KERTTU: Ja rohkea rokan syö, arvelet sinä? (Sivukatseella Sinikkaan.) Mutta luulenpa, että saat kuin saatkin siinä suhteessa nuolla näppiäsi. INKO (heittää linnut ovensuuhun): Lahja on lahja köyhänkin miehen. KERTTU: Siksi kiitänkin sinua--kihloistasi! LALLI: Kissa kiitoksella elää.--(Iskien silmää Sinikalle.) Eikähän Inko niillä asioilla liiku. Minä takaan hänet. KERTTU (mutisten): Taitaa olla siinä Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä. (Nousee ja korjaa linnut.) LALLI: Saata kuitenkin haarikka käteen metsänkävijän.--Kah, mitä taivastelet, eukko! KERTTU (menee eteiseen, laskee olutta tynnyristä ja tarjoaa tuopin ynseästi Ingolle): Juo, vaikka syömisen tarpeessa sinä enemmän lienet. INKO (nauraen): Hyvä vasikka elää juomallakin. (Juo ja tarjoaa haarikan takaisin.) KERTTU: Kovin näytät kuitenkin nälänkuoliolta. Milloin lienet viimeksi maistanut jumalan jyvää? SINIKKA (hiljaa): Äiti! INKO: Mistä sen päätät? KERTTU: Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen. (Vaitiolo. _Kerttu_ palajaa takaisin karsinanpuolelle. _Inko_, jonka silmät etsivät Sinikkaa, jää epäröiden ovensuuhun seisomaan.) LALLI: Paina puuta! INKO: Enpä tiedä,--taitaisi pitää tästä kotimajalle. LALLI: Kah, ethän tulta lainaamassa liene?--Istu! INKO riisuu jousensa ja nuolikonttinsa sekä istuu rahille pöydän toiselle puolen. (Vaitiolo.) LALLI: Mitä Teljässä teit? INKO: Kauppaa kävelin. Oli tullut sinne turkkisaksa Tallinnasta. LALLI: Hyvässäkö oli hinnassa metsän vilja? INKO: Sainhan kalua kaikenlaista.--(Vaitiolo.) Sinä kirvestä tahkoat? LALLI: Pyhät kuluvat tähdet taivaalla. On aika mesikämmenen kaatoon mennäkseni. INKO: Eikö keihäs kättä pitempi liene? LALLI: Varmempi on kirves vyössä.--(Vaitiolo.) Mitä muuta kuulit matkaltasi? INKO: Yhtä toista kaikenmoista. Oli sentään kumma suurin kumma. LALLI: Mikä? INKO: Kuului pyhä mies Turusta tulleen ja opettavan kansaa Kokemäen Ylistarossa. KERTTU (vilkkaasti): Lie ollut sama, joka kansan Kupittaalla kastoi? INKO: Sama lie ollut. Heinrikiksi ne sitä nimittivät. LALLI: Et käynyt kuulemassa miestä? INKO: Mitäpä minä hänestä!--Ja olihan tuo luvannut täälläpäinkin pistäytyä. LALLI: Vai oli. (Vaitiolo.) INKO: Ei se kenellekään kuulu pahaa tekevän, joka itsensä vain kastaa antaa ja ne uudet luvut päänsä päällä lukea. Mutta muuten suuttuu ja uhkaa Ristin soturit perästään lähettää. LALLI: Vai uhkaa. (Vaitiolo.) INKO: Sinua ei kastettu Kupittaalla? LALLI: Ei. INKO: Et tainnut olla koko tienoillakaan? LALLI: En. INKO: Vaikka kävi arpakapula? LALLI (harvakseen): Minä olen rauhan mies. Elän parhaiten omalla turpeellani. (Vaitiolo.) INKO: Minä siellä olin. LALLI: Missä? INKO: Tasapäässä taistelossa. Toki pakoon pääsin. LALLI (hymähtäen): Kiitä kinttujasi! (Ylenkatseellisesti.) Olihan siellä eukkokin. INKO: Mielitty? LALLI (kuten edellä): Kerttu sen nimi nyt kuuluu olevan. Kävi näet saamassa kylmän kylvyn. INKO (nauraen): Oikeinko umpisukkilossa? LALLI: Miten lie käytetty. Mutta Ristin mieheen se nyt sanoo uskovansa. KERTTU: Ka, enhän minä tuohon nyt niin täytisesti uskokaan, mutta kun tuli mennyksi niille Ukon juhlille... LALLI: Mitäs menit! KERTTU: Kävi aika pitkäksi korven keskellä. Ja joskushan tuon pitää Sinikankin päästä nuorten kisoihin. INKO: Missäs kukka, jos ei karkeloissa. (Nousee ja lähestyy Sinikkaa.) LALLI: Taisipa siellä emäntäkin pyörähdellä. KERTTU: Sinikka siellä enemmän pyöri.--(Tarkoituksella.) Ja olisi kosijoita ollut vaikka kymmenen joka sormen päässä! INKO (Sinikalle): Ei vienyt sinua vainolainen? SINIKKA: Ei. LALLI (hymähtäen): Eivät näet immestä huolineet.--Hunnullisen ennen huolivat Ristin miehet. KERTTU: Sinikka pääsi pakoon. LALLI: Olisit kaiketi sieltä itsekin päässyt, jos olisi mieli mennä ollut. KERTTU: Oli hyvinkin mieli. Mutta kun seisoi siellä niin paljon rautapukuisia ritareita ja niiden kypärät kiilsivät... LALLI: Niin sinä niinkuin harakka sitä kohti! KERTTU (haaveellisesti): Ja papit kulkivat pitkissä paidoissaan, joihin oli monta kaunista koruommelta kirjaeltu... Ja veisattiin, ja laulettiin, ja tuprusi suloinen savu sieraimiin, ja se pyhä mies saarnasi niin kauniisti... LALLI: Niin sinä töllöttämään niinkuin lehmä uutta konttia! KERTTU: Ka, kun sen silmät tuikkivat niinkuin kaksi tähteä taivaalla ja oudot sanat solisivat niinkuin hopeavirta hänen huuliltaan. (Haaveellisesti.) Ja sen ääni helisi... LALLI (matkien häntä): Ja sen kieli kilisi ja sen parta järisi! KERTTU: Ja sitten ne valoivat kylmällä vedellä minut. LALLI (jupisten): Mahtoivat paremmin valaa. KERTTU: Ja kasteessa minä sain nimen Kerttu.--(Haaveellisesti.) Mutta kyllä se oli ihanaa... INKO (nauraen): Vesi on vanhin voitehista. LALLI: Kauanko tuo sitten kannantavesi kaivossa pysynee. Mutta kyllä tuo eukko on ollut siitä asti aivan kuin hassastunut. Eihän se enää muusta puhuisikaan kuin siitä Ristin miehestä. Unissaankin se... KERTTU: Ole hupsimatta! LALLI: ... unissaankin se kääntelee ja vääntelee ja suhkaa ja sopottaa, niin että luulisi sen tuhannen takkiaista kimpussa olevan. Tokko tuosta enää kunnon ihmistä tulleekaan! INKO (on aina välillä kuiskutellut Sinikan kanssa): Onpa siinä ihmistä tarpeeksi. LALLI: Eukkoa liiatenkin! INKO (hymyillen): Näkyy kaivolta kotiin tämän talon emäntä. KERTTU: Näkyy, kenelle näytetään. LALLI: Mene sinne! Saat sieltä sanan sanasta ja kaksi paraasta. KERTTU: Eipä istu nyt tuppisuuna tämänkään talon isäntä. Sanat jokena juoksevat. Jos rahan jokaiselta saisin, niin enpä pieksäisi tässä minäkään kieltä penningittä. LALLI: Pennit sinusta on maksettu ja kalliit lunnaat lunastettu, mutta niin tuntuvat menneen kuin kankkusen kaivoon nekin rahat. INKO (nauraen): Vai menivät hukkaan hyvät humalat! KERTTU: Ainahan reikiä rahalla on. Ja kuka käski sikaa säkissä ostamaan? LALLI: Sitä minä olen tässä tuuminutkin, että taitaa pitää käydä hakemassa uusi kulta sieltä Hämeen puolesta, kun ei tästä entisestä enää kalua tulle. Vai mitä arvelet, Inko? KERTTU: Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa! INKO: Tee parannus, jos katumoiksi käypi!--(Nauraa.) Sitähän se kuuluu selittävän sekin Ristin mies. KERTTU: Mitäs Lallille Ristin miehestä puhut? Kun ei kärsi muita miehiä koko tienoillaan... LALLI: Häh? KERTTU: Niin näet on mustasukkainen minusta. LALLI (jurosti): Ne sukat ovat sinun kutomasi. KERTTU: Pane ne jalkaasi silloin, kun vasta valheen kengillä kävelet! INKO (nauraen): Onpa kuin kiskoisit kivestä tuohta, Lalli. Huomaatko joutuneesi kera naisen naljasille? LALLI: Kokenut tuonkin tietää. KERTTU: Vaivainen kaikki kokee! Ota opiksi, Inko! (Vaitiolo. Inko kuiskuttelee Sinikan kanssa.) INKO (astuen keskilattialle): Pelottelitte niin pahasti, ettei taida tohtia tässä nuori mies enää asiaansa ilmoitellakaan. LALLI: Puhu suusi puhtaaksi vaan! INKO: Kaikkea kuuluu mies katuvan, vaan ei nuorna naimistansa... KERTTU: Ethän vain kosioretkillä kulje? INKO: Ne olisi asiat. KERTTU: Turhan matkan teit. Sama kuin et olisi tullutkaan. INKO (loukkaantuneena): Niinkö--? LALLI: Eukko se on aina niin kiukka kieleltään. Arvellaanhan asiata. INKO: Aika kuluu arvellessa.--(Lyö pöytään kourallisen koruja, vitjoja, helmiä ja sormuksia.) Kelpaako kihlat? LALLI: Miksi eivät kelpaisi?--Hyväthän on lemmen lunnaat Ingolla. Siinä kullat. Siinä helmet. Katsohan, eukko! KERTTU: Eivät ne katsomisesta parane. Saat mennä sitä tietä kuin tulitkin! INKO: Kyllä mennään. Hyvästi! LALLI: Ka, ka, eihän sinulla niin kiire liene, ettet lähteä ennätä, Ei ole hoppu hyväksi. KERTTU: Ala vaan laputtaa! Monet ovat täältä komeammatkin kosijat nurpolla nokin lähteneet. INKO (Painaa lakin päähänsä): Rukkaset sai siis metsämies? KERTTU: Niissä hän talvella tarkeneekin! INKO: Kestää kylmän tämä poika. KERTTU: Saatpa nyt kuitenkin paikata mökönturkin itsellesi. SINIKKA kuiskaa jotakin hätäisesti äidilleen. INKO (tulistuneena): En seiso tässä naisten soppityrskynä. KERTTU: Mieluummin vahinkona loukossa vaaninet? INKO: Pääsen pihallekin. KERTTU: Ei kynnys käyden kulune. INKO (uhaten): Minä menen, mutta minä tulen takaisin. KERTTU: Vara on vierasta varten, kun mielin kielin tullet. INKO: Näet kumpaisetkin, kun _ryöstän_ tyttäresi! SINIKKA: Inko! (Pidättää häntä menemästä.) KERTTU: Eivät suuret sanat suuta halkaise. LALLI: Ka, ka, suotta hyvän miehen suututat. Ei tarvis tästä toralla erota. KERTTU: Olisit sinä rauhan rakentanut! LALLI: Ehtikös siinä edes päätään sammuttamaan, jos olisi tuleen syttynyt. KERTTU (mutisten): Välipä tuosta jos paloikin--harakanpesä! (Vaitiolo. _Kerttu_ tuiskeana karsinanpuolella. _Inko_ seisoo synkkänä ovipielessä. _Sinikka riippuu hänen käsivarressaan. _Lalli_ neuvottomana keskilattialla.) TUURA (on tullut edellisen aikana): Rauha alle kuulun kurkihirren! LALLI: Terve tervehyttäjälle! KERTTU tarjoaa haarikan tulijalle. TUURA (juo): Tahtoisin tavata Lallia kahden kesken. LALLI: Menkää te toiseen tupaan.--(Kertulle.) Ja sinä tee sula sovinto sulhon kanssa. Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. _Lalli_ istuu lautsalla pöydän päässä. _Tuura_ häntä vastapäätä rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä oikein, mistä alottaa. Vaitiolo. LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet? TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta. (Vaitiolo.) LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies? TUURA: Jo on lähtenyt sieltä. LALLI: Turkuunko takaisin lähti? TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa.--Tahtoi tavata Lallia. LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta? TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä ole antanut kastaa itseäsi. LALLI: Annoitko sinä? TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi!--ja pääseehän tuosta lähteessä peseytymällä. LALLI: Saattaa päästä. (Vaitiolo.) TUURA: Sinun vaimosi on kastettu? LALLI: On. TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni? LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt ristimään? TUURA: En. Toiset ovat asiani.--(Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi pielessä. Kuka hän oli? LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni. TUURA: Aiotko antaa omasi? LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran yhtä köyttä vetävät, näetsen. (Vaitiolo.) TUURA: Itse sinä et metsästä enää? LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen. TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis? LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä pilkkeet emännällekin pirahtelevat. TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli! LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi. TUURA: Sanoitko jotakin? LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä, talvella ei tarkene. TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi! LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä. TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei? LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta. TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt? LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää. TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään. LALLI (kolkosti): Niin. TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi? LALLI: En heitä rakasta. (Vaitiolo. _Lalli_ nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle. Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen. _Tuura_ seuraa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.) TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi, tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia. LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin mies talonsa rakentaa. _Siitä_ naapurista emme pääse, vaikka minne muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.) TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen... LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni. TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta haukahtavan... LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään. TUURA: Siellä oli joku.--Sitten tuli niitä useampia. LALLI (synkästi): Saattoi tulla. (Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan. _Tuura_ etualalla vasemmalla. Vaitiolo.) TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt. LALLI: Enkö?--(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.) TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille eksyy. Mutta et etempänä käy. LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi. TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi? LALLI: En. (Vaitiolo.) TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee peninkulmasi kuuluville. LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole. (Vaitiolo.) TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän tiensä sinun perästäsi.--Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli. LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää? TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni. LALLI: En! TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä. LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä? Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö? TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi? LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan. (Vaitiolo. _Lalli_ tuijottaa synkkänä tuleen. _Tuura_ on istunut pöydän luo.) TUURA: Merkillinen mies sinä olet, Lalli. Et tajua ajan nykyisen merkkejä. LALLI (ylenkatseellisesti): Mitkä ne ovat? TUURA: Että ihmisten tulee yhtyä, käsi kädessä käydä. Ei elää erillään, kuten pedot metsässä, vaan toimittaa yhdessä yhteiset tuumansa ja asiansa. LALLI: Elän niinkuin isätkin elivät. TUURA: Siinäpä se. Aika on vierähtänyt sinun ohitsesi. LALLI (harvakseen): Minä arvaan oman tilani, annan arvon toisellekin. TUURA: Sen jokainen tietää.--(Vaitiolo.) Et sinä käy heimon käräjissä, et kihlakunnan yleisissä kokouksissa. (Varovasti.) Turhaan tänne tuonaan, kun Ristin soturit maahan tulivat, arpakapulankin kansan päämiehet lähettivät. LALLI (kärsimättömästi): No, tuosta minä olen saanut kuulla-- arpakapulasta! TUURA (puoli-ääneen): Saatpa kuulla siitä vielä enemmän.--(Varovasti.) Et noussut sotaan silloin, kun koko heimo nousi... LALLI (ylpeästi): Siksipä minua ei voitettukaan heimon keralla. TUURA: Mutta siitä kantavat nyt kaunaa sinulle kylän miehet... LALLI: Kantakoot!--Kapuloikoot! TUURA: Ja siksi sinun elosi tästä lähtien on tuleva yhä yksinäisemmäksi. LALLI: Minä en ole heidän vaivaisensa. (Etenee keskilattialle. Vaitiolo.) TUURA (itseään osoittaen): Yksi ystävä sinulla vielä on... LALLI: Niin. Tietäjä Kaikkivalta Lapinkorvessa. TUURA (hetken vaitiolon jälkeen): Mutta onko hänkään enää sinun oikea ystäväsi? LALLI (käännähtäen): Mistä niin päätät? TUURA: Yhä harvemmin kuulut enää käyvän häntäkin katsomassa. LALLI: Ei ole hyvä häiritä tietomiestä. TUURA: Tokkohan tuo nyt lienee oikea syy? Ethän kuulu kunnioittavan enää hänen taikojaan. LALLI: Enkö?--(Painavasti.) Täällä kuuluu niin paljon. TUURA: Vaimosi on sitä kertonut meillä käydessään.--Et uhraa jumalille, et esivanhempien menoja pyhinä pidä. Suvun suurissa lyylijuhlissa et ennenkään käynyt, mutta annoit toki antisi maahisille ja lauloit laulun metsälle mennessäsi. LALLI (piloillaan): Entäpä minäkin olisin ottanut uuden jumalan, kuoma? TUURA: Tuota voit sinä puhua tuhmemmille.--Vanhoihin jumaliin sinä et usko enää, uusia sinä olet liian ylpeä lähestymään. LALLI (uhmaten): Tulkoot he minun luokseni! Yhtä pitkä on heiltä meille matka. TUURA: Entäpä tulevatkin kerran? LALLI: Ketkä?--(Naurahtaen.) Jumalatko! TUURA: Tulevat talvi-iltana tupaasi, kolkuttavat kovasti ovellesi. LALLI (ilmeisesti kauhistuneena): Tulevat--? Kolkuttavat--? TUURA: Sellaista on tapahtunut. Ihmismuodossa kuuluu kulkevan Ristin Kiesus. LALLI: Sepä olisi--! (Vaipuu syviin ajatuksiin. Vaitiolo. _Tuura_ nousee ja lähestyy häntä.) TUURA (painavasti): Johonkin täytyy näet ihmisen uskoa, Lalli. LALLI: Näkyypä tuota aika mies tulevan toimeen omin neuvoinensakin. TUURA: Nyt sinä pilkkaat jo jumalia! LALLI: Tottapa sinä heitä kiität minunkin puolestani. TUURA: Julkiset ovat minulla jumalat. LALLI (ivallisesti): Uudet ja vanhat! TUURA: Entä sitten?--Ei vara venettä kaada. LALLI (kuten edellä): Molempi parempi, sanoo Pihkovan mies! TUURA: Mutta sinulla ei ole mitään. Maa ja taivas ovat tuiki tyhjät sinulle, meri synkkä kuin oma sydämesi. LALLI: Mutta meren keskellä _mies_. TUURA: Kolkko mies olet, Lalli, kova kuin kivi ja kylmä kuin rauta pakkasessa.--Mekin olimme ystävät ennen. LALLI (kylmästi): Kävithän silloin tällöin talossani. TUURA: Nyt tuskin tunnet enää minua. LALLI: Ajat muuttuvat, sanoit sinäkin äsken. Nyt olen tyytyväinen, jos itseni tunnen. TUURA (ikäänkuin itsekseen): Mikä lienet miehiäsi. LALLI (ylpeästi): _Minä_ olen _minä_. TUURA (välinpitämättömästi): En ymmärrä minä niitä viisauksia. LALLI: Ne ovatkin lauluja Lapinkorvesta. TUURA: Niitä lienevät.--(Vaitiolo.) Suuri on tietäjä Kaikkivalta. LALLI (hymyillen salaperäisesti): Olen itsekin velho omiksi tarpeikseni. TUURA: Mitä sanot?--(Mielenkiinnolla.) Oletko oppinut sanat salaiset, varaväkevät? LALLI: Tiedän, mikä on elämä. TUURA (uteliaasti): Siis tiedät syvimmän synnyn? LALLI: Tiedän, mikä ihmispoven raudasta rakentaa. TUURA: Etteivät pysty väkivasamat? LALLI (harvakseen): Että kestää hän kuormat kohtalonsa. TUURA: Älähän!--(Anelevasti.) Etkö sanoisi minulle sitä? LALLI: Sanoisin, et ymmärtäisi.--Ne loitsut neuvoo vain Lapinkorpi. TUURA: Sen äärellä asut.--(Huokaisten.) Mutta ei ole minusta tietäjiin. (Vaitiolo. _Lalli_ on edellisen aikana siirtynyt vasemmalle etualalle. _Tuura_ taempana oikealla.) LALLI (kuin itsekseen): Puut puhuvat siellä. Vaarat kaikki vastaan kumahtelevat. TUURA: Kunko kulkee Kaikkivalta? LALLI: Koska ihminen yksin vaeltaa. TUURA (epäröiden): Ja hän ymmärtää--mitä puut puhuvat? LALLI: Hän oppii omansa muiden omasta erottamaan. TUURA: Niinkö?--(Miettii.) Mitä hyötyä hänellä siitä voi olla? LALLI (kääntyy ja luo häneen läpitunkevan silmäyksen): Se, että hän tulee toimeen omillaan. TUURA: Niinkö? (Miettii.) En tule tuosta hullua hurskaammaksi. LALLI (hymyillen hiljaa): Hullut ne juuri ovatkin hurskaat. TUURA (naurahtaen): Niitä ei kynnetä, ei kylvetä... LALLI (kaksimielisesti): Ei. _Ne_ kasvavat omasta itsestään. (Vaitiolo.) TUURA: Nuoko neuvoi sinulle Kotavuoren ukko? LALLI: Elämä takoi, Kotavuori karkaisi teräksen. TUURA: En ole käynyt Kotavuorella. Sanotaan, että sen alla on kuilu mittaamaton. LALLI: Sen partaalla seisonut olen. TUURA: Eikö huimaissut päätäni? Etkö syöksynyt syvyyteen? LALLI (hymyillen kaksimielisesti): Se on kaikkien meidän osamme kerran. (Vaitiolo.) TUURA (huokaisten): Jumalat ja ihmiset sinä olet vihoittanut. Nyt on elämä iloton sinun edessäsi. LALLI (ylpeästi): Itse kannan oman elämäni. TUURA: Kannat, siksi kuin katkeat. LALLI: Kuka ei kestä, se katketkoon! TUURA: Raskaana painaa sinua taakka taivahisten. LALLI: Maallisista lie minulla enempi huoli. TUURA: Siksipä maata kohti selkäsi köyristyykin. LALLI: Vielä en alakärsänä kävele. Vielä seison suorana oman orren alla. TUURA: Seisot,--kuinka kauan? Tuli voi polttaa tupasi... LALLI (vavahtavalla äänellä): »Enkä sinne suohon sorru, kunne kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän.» (Jää katsomaan kohti korkeutta. Vaitiolo.) TUURA: Tuo on taika, jonka opit taatoltasi. LALLI (lujasti): Se on sukuni tieto. TUURA: Tokko auttanee? LALLI: Auttoi silloin, kun vihamies päälle ryntäsi tai karhu karjan repi. Eikö auttane ajan nykyisenkin vastuksista? TUURA: Ajalliset sovittaa saatat. Millä ijäiset miellyttänet? LALLI: Olen varannut omat tietoni heitä varten. TUURA: Et uhreilla lepyttää aio? LALLI (harvakseen): Jotka suoloitta suuttuvat, ne jauhoitta leppyvät. Pane se mieleesi, Tuura! (Vaitiolo.) TUURA: Paras olisi kuitenkin, ettet puhuisi niin pilkaten heistä. LALLI: Kenestä?--(Naurahtaen.) Jumalista? He eivät näe, eivät kuule. He eivät istu eivätkä astu. TUURA: Oletko niin aivan varma siitä? LALLI: Kuinka voi tyhjä kulkea? Kuinka voi varjo kävellä?--Ja sinä sanot... (_Lalli_ seisoo keskilattialla. _Tuura_ on siirtynyt vasemmalle etualalle.--Kolkutus ovelle; kuuluu kolme lyöntiä selvään ja harvakseen.) TUURA: Kuuletko? LALLI: Häh? Mitäh? (Väistyy oikealle etualalle. Vaitiolo.) TUURA: Etkö kuule? Kolkutetaan. LALLI: Kuka se voi olla? TUURA: Se on _hän_. LALLI: Kuka? TUURA: Ristin Kiesus.--(Uusi kolkutus.) Miksi et avaa? LALLI (vavahtavalla äänellä): Ovi--on--auki. TUURA: Siispä sano se hänelle!--(Uusi kolkutus.) Hän _tahtoo_ tupaan. KERTTU (tulee): Outo mies on täällä eteisessä. Tahtoo tavata isäntää. LALLI: Kuka hän on? KERTTU: Mikä lienee mieronkierto. LALLI: Mitä hän tahtoo minusta? KERTTU: Sanoo olevansa vaivainen syntinen ihminen ja lähestyvänsä sinua almua anelevaisena. LALLI: Häh? (Naurahtaa.) Kerjäläinen!--Käske toiseen tupaan. KERTTU menee. LALLI: Taisin hiukan hämmästyä äsken. TUURA: Kah, hämmästyyhän sitä ihminen vähemmästäkin.--(Vaitiolo.) Niin, taitaa olla tästä aika kotimatkaa ajatella. LALLI: Sitä ennen tahtonet kuitenkin asiasi toimittaa? (Viittaa vieraan istumaan. Istuu itse pöydän päähän. _Tuura_ rahille pöydän toiselle puolen. Vaitiolo.) TUURA: Se olisi asia sellainen, että kun sinä et totellut sitä arpakapulaa... LALLI (kiivaasti): Minä en ollut sitä lähettänyt. TUURA: Et. Mutta näetkös, se oli nyt sittenkin yhteinen asia... LALLI: Häh? Enkö minä ole oma mieheni? Enkö istu oman orren alla? TUURA: Istut, istut.--Mutta kyllähän se kylän ja kihlakunnan käräjissä niin päätettiin. LALLI: Käräjöikööt! TUURA: Tietysti, tietysti.--Mutta täytyyhän sinun sentään myöntää, että... LALLI: Minä annan rauhan muille, kun vaan muut minulle antavat. Ymmärrätkö? TUURA: Ka, ka, tietysti. Kuinka en ymmärtäisi?--Mutta kun koko heimo, näetkös... LALLI (jonka sappi jo alkaa kuohua): En ole tarvinnut minä vielä heimon apua! Siksi en myöskään heimon käskystä ota murha-asetta. TUURA: Etpä et. Mutta... LALLI: Miksi minun ei anneta olla rauhassa? (Vavahtavalla äänellä.) Minä _en_ tee pahaa kenellekään. TUURA: Sitä ei kukaan voi sanoa.--Mutta ne muut-- LALLI (laskee pöytään kämmenensä): _Minä_ olen tämän korven ensimmäinen asukas. _Minä_ otin nämä maat omikseni ensimmäisen tulijan oikeudella. Nyt niitä täällä joka nurkassa vilisee! Jos milloin metsälle menet, heti on siinä outo suksenlatu edessäsi. TUURA: Niin on asia kuin sanot. Mutta... LALLI (nousten): Mutta minä en siedä sitä, ymmärrätkö? Minun taloni ei saa olla mikään markkinapaikka. Minä en tahdo kuluttaa kyynärpäitäni vieraiden ihmisten tungoksessa. TUURA (nousten): Et, et. LALLI (jyrähtävällä äänellä): Minä en tahdo olla kylän jaloissa! Minä en tahdo olla heimon orja! Miksi eivät ihmiset anna minun olla rauhassa?--Mitä ne hakevat täältä nuokin Ristin miehet! TUURA: Kah, sitä mitä muualtakin! Veron vaativat ja omat jumalansa ylimmäisiksi julistavat. LALLI: Minä en ole mennyt heidän maahansa. Minä en ole heitä verottanut enkä heille omia jumaliani tyrkyttänyt. Kuka käskee heidän tulla tänne? Millä oikeudella he tulevat tänne? TUURA: Tulevat miekan oikeudella. LALLI (kolkosti): Niin. SINIKKA (tulee): Isä! LALLI (jyrkästi): Mikä on? SINIKKA: Se outo mies... LALLI: No niin, mitä hänestä? SINIKKA: Hänen on nälkä ja jano. Päiväkauden saloa käynyt on. Hänen jalkansa ovat väsyneet ja hänen jäsenensä jäykät pakkasesta. LALLI (kovasti): Mitäs tuli! Miksi ei pysynyt kotonaan? SINIKKA (arasti): Hän sanoo, että hänellä ei ole kotia. LALLI: Joku asuinsija on jokaisella. Linnulla on pesänsä, pedoilla luolansa. SINIKKA: Hän sanoo, että hänellä ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa. LALLI: Menköön vaan mistä on tullutkin. Ei suvaita outoja tässä talossa. SINIKKA (rukoilevasti): Et sentään yön selkään ajane? LALLI: Kah, onhan siinä liesi lämmitelläkseen. SINIKKA menee. (Vaitiolo.) TUURA: Niin, se nyt on sillä tavalla, että kun et sinä totellut sitä sotakutsua... LALLI: Niin mitä? TUURA: ... niin ne kylän miehet ovat--(Naurahtaa väkinäisesti.) päättäneet vähän niinkuin potuutella sinua siitä asiasta. LALLI: Vai ovat. TUURA: Ja siksi ne ovat lähettäneet minut näetkös ikäänkuin--(Naurahtaa väkinäisesti.) haastamaan sinua Kokemäen Ylistaroon, missä saat kuulla tuomiosi. LALLI (katsoo häneen): Niinkö?--(Vaipuu mietteisiinsä. Vaitiolo.) TUURA (lähestyy häntä): Ei sinun silti tarvitse sitä niin raskaasti ottaa. Se nyt on tietysti noin vaan muodon vuoksi. LALLI: Hyvä on. TUURA: Aivan varmaan, vain muodon vuoksi.--Ja ainahan voi ilmestyä lieventäviä asianhaaroja. LALLI (katsoen häneen): Mutta ellei ilmesty? TUURA (hämmentyen): Niin noh; tiedät itse, mikä on tapa... LALLI kääntyy pois ja vaipuu syviin ajatuksiin. TUURA: Saatathan sakoillakin päästä.--(Vaitiolo.) Kaikissa tapauksissa tiedät, että tapahtui mitä tapahtuikin, minä olen aina sinun vanha ystäväsi. LALLI ei vastaa. TUURA: Aina ystäväsi. Ja minkä voin tuomiotilaisuudessakin, sen teen sinun puolestasi. LALLI: Tuossa on ovi! TUURA (hämmästyen): Mennään, kyllä mennään. LALLI (kovemmin): Siinä on viisi hirttä poikki! TUURA: Niin noh, ei sitten muuta kuin hyvästi!--(Itsekseen.) Mies parka! (Menee.) LALLI (katsoo vielä hetkisen hänen jälkeensä): Nyt Lapinkorpeen!-- (Menee mietteissään yli näyttämön.) Verkko kiertyy, kiertyy, apaja vedetään yhä lujempaan minun ympärilleni. (Tarttuu molemmin käsin päähänsä, on kuin vasta tajuaisi koko onnettomuutensa ja syöksähtää ovelle.) Vaimo! Tulehan tänne, vaimo! KERTTU (tulee): Huusitko minua? Mitä tahdot? LALLI (katsoo häneen): En mitään.--(Vaitiolo. Etsii jotakin ovipielestä.) Mihin lienen kintaani pannut? KERTTU: Sinnehän nuo ovensuu-lautsan alle viskasit. Etkö muista? LALLI (jupisten): Kun on se yksi pää kesänsä talvensa... Missä? KERTTU: Siellä, siellä. LALLI: ... tervata tuo pitänee.--Kaitse kotia sillä aikaa! KERTTU: Lähdetkö mihin? LALLI: Lapinkorpeen lähden. KERTTU: Nyt? Yötä vasten? LALLI: Ei minua metsä pelota. KERTTU: Luuletko, että on kotona Kaikkivalta? LALLI: Lie liha kotona, jos onkin henki liikkumassa.--Hyvästi! KERTTU: Milloin takaisin tullet? LALLI: Tulen, jahka joudun. Kuitenkin ennen aamun koittamista. (Menee.) Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS. _Henrik Pyhä_, pitkässä munkkiviitassa ja sauva kädessä, lämmittelee lieden ääressä _Kerttu_ karsinanpuolella, _Inko_ ja _Sinikka_ oikealla taka-alalla. HENRIK PYHÄ: Onko tämän talon nimi Lallola? KERTTU: Taidatpa tuon tietää kysymättäsikin. HENRIK PYHÄ: Vastaa, kun sinulta kysytään, vaimo: tämä on Lallin talo? KERTTU: Kun tiesit, mitäs kysyit. HENRIK PYHÄ (ristien kätensä): Jumalan kiitos, siis olen tullut oikeaan.--(Vaitiolo.) Eikö isäntä itse ole kotona? KERTTU: Ei. HENRIK PYHÄ: Missä hän on? KERTTU: Mitäpä sinä sillä tiedolla tekisit? HENRIK PYHÄ (lujasti): Minä tarvitsen sitä.(Ikäänkuin Ingon puoleen kääntyen.) Luulin Lallin lujaksi mieheksi. Nytpä huomaan, että hän ei jaksa suistaa edes vaimoaan. INKO: Luja onkin mies Lalli, vaikka hidas vihaan. KERTTU: Suistaisi sinutkin, mustakaapu.--Ja saatanpa tuon juuri sanoakin: Lalli on Lapinkorvessa, tietäjän Kaikkivallan pateille siunaaman hetki sitten lähti. HENRIK PYHÄ (ankarasti): Ei ole muuta Kaikkivaltaa kuin Jumala. KERTTU: Onpa toinen täällä Lapinkorvessa. HENRIK PYHÄ: Hänen valtansa on loppunut. KERTTU: Varo, ettei hän ammu noidannuolta sydämeesi! HENRIK PYHÄ: Herra on minun kilpeni ja miekkani. Mutta sinä olet epäuskoinen ja heikko. KERTTU: Mistäpä ne minulle loitsuvoimat! (Vaitiolo.) HENRIK PYHÄ (astuen askeleen eteenpäin): Kuulin Lallin vaimon kristityksi. KERTTU (vilkkaasti): Ka, kastoihan minut pyhä mies Kupittaalla. Mutta mistä sinä sen tiedät? HENRIK PYHÄ: Niin kerrottiin minulle Teljän kaupungissa. KERTTU: No, kaikkia se kylä hotisee... HENRIK PYHÄ: Mutta nyt näen, että sinun sielusi on vielä pimeä ja sinun sydämesi monen pahan aivoituksen pauloittama. Noituus ja kaikkinaiset pakanalliset menot... KERTTU (kielevästi): Enkä minä taas aivan pakana ole! Sen saattaa kuka tahansa täällä todistaa. (Lyhyt vaitiolo.) HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Milloin miehesi palajaa? KERTTU: Tulee, jahka joutuu. HENRIK PYHÄ (kiivastuneena): Vaimo, vastaa minulle! KERTTU: Ohoh, kylläpä nyt äänesi korotat, kun kuulet isännän poissa olevan! HENRIK PYHÄ: Vastaa! (Lähestyy Kerttua.) KERTTU (hämmästyy vieraan ryhtiä): Millä oikeudella sinä käsket täällä? HENRIK PYHÄ: Minäkö? KERTTU: Niin, kuka olet? Lienet palvelija jonkun valtaherran? HENRIK PYHÄ (heittää viittansa, joka tähän saakka on verhonnut häntä kiireestä kantapäähän, esiintyy nyt loistavassa piispanpuvussa, hiippa päässä ja kultaristi rinnallaan): Olen Jumalan palvelija. Käsken Pyhän isän Roomassa minulle antamalla oikeudella. KERTTU (lyykistyen): Ristin Kiesus! HENRIK PYHÄ: Outona ja tuntemattomana minä olen tullut, köyhänä ja alhaisena kolkuttanut sinun ovellesi. Minä olen jättänyt papillisen saattoni ja sotajoukkoni Turkuun, sillä minä en tahtonut enää väkivallalla pakottaa ketään. Yksin tulin minä Teljän kaupunkiin, autioiden erämaiden halki, yksin tahdoin minä myös Lallin taloa lähestyä, vaikka tiesin hänet pääpakanaksi. Miksi minä sen tein? Siksi ettei saisi kukaan sanoa Suomen apostolista hänen säikkyneen henkeään taikka peljänneen käydä yksin pakanoitten maassa. Kuulin Lallin vaimon myös kristityksi ja uskoin hänen avullaan tuon miehen kivikovan sydämen taivuttavani. Ja mitä kohtaan minä sen sijaan täällä? Röyhkeyttä ja kovakorvaisuutta.... KERTTU: Armahda meitä, pyhä mies! Älä loihdi päällemme turmaa ja onnettomuutta! HENRIK PYHÄ (kasvavalla suuttumuksella): Minä olen tullut nyt rauhan miehenä, mutta minä voin tulla myöskin miehenä sodan. Niinkuin suloinen suvi-ilma minä olen teitä nyt lempeänä lähestynyt, mutta minä voin tulla myös myrskyssä; ukkosen ja rautaisten rakeitten kera. Sillä siksi on Jumala kaikkivaltias esivallalle miekan antanut ja pyhän katoolisen kirkon kansojen pääksi asettanut, että se vankalla käsivarrellaan pilkkaajansa kostaisi ja musertaisi! (Ristien kätensä.) Totisesti toivoin minä, Jesus Kristus, ettei minun enää tarvitsisi sinun suloista sanomaasi verellä saastuttaa. Mutta minä huomaan--ja olen huomannut jo monta kertaa matkallani--että tätä kansaa ei rakkaudella käännytetä eikä hyvällä saada hylkäämään pakanallisia jumaliaan. Siksi on se pakotettava siihen pahalla, tulella ja miekalla se on Ristin juureen polvistettava, sillä tämä kansa on öykkäri ja uppiniskainen kansa, jonka pää on poljettava niinkuin, käärmeen pää! INKO: Pyhä mies on haltioitunut! SINIKKA (hätäisesti): Nyt taikoo hän taudit koko maakuntaan! MOLEMMAT (polvillaan): Armahda meitä, pyhä mies! HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Oletteko kastetut? KERTTU (nousten): Ei, mitäs ne nyt tuommoiset olisi... HENRIK PYHÄ: Kaniikkini on kastava teidät yhdessä tämän seudun kansan kera.--(Leppeämmin.) Te olette mies ja vaimo? INKO: Hän on minun morsiameni. KERTTU: Ei, ei se niin ole. INKO: Kah, tuossa ovat lunnaat vielä pöydällä. Ja Sinikka voi kyllä todistaa, että hänen isänsä on hänet luvannut minulle. KERTTU: Ei, ei.-- HENRIK PYHÄ: Neitsyt, onko totta, mitä tämä nuori mies sanoo? SINIKKA (arasti): O-on. HENRIK PYHÄ: Siispä olet kihlattu hänelle maan tavan mukaan ja kristillinen kirkko on teidän liittonne vahvistava. (Kohottaa kätensä siunaukseen.) INKO: Kasta meidät pian, pyhä mies! HENRIK PYHÄ (lempeästi): Te halajatte siis niin hartaasti Herran pyhän seurakunnan yhteyteen? Te tahdotte siis heti tulla kasteen siunauksesta osallisiksi? SINIKKA: Me tahdomme. KERTTU: Mitäs tahtoa hänellä nyt olisi!--(Päättävästi.) Eikä siitä nyt kuitenkaan mitään tule. HENRIK PYHÄ: Kuinka? KERTTU: Ei tässä nyt ketään kasteta isännän poissaollessa. Kovin suuttuisi Lalli siitä. HENRIK PYHÄ: Vaimo! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä. KERTTU: Kyllä, kyllähän pelkäänkin sinua, aivan sydämeni seisahtui äsken, kun niin kovat kirot luit.--(Nykii nuorikot ylös ja asettuu heidän eteensä.) Mutta tämä liitto on turha. Siitä ei tule mitään. Siinä on vielä puussa pohjat, petäjässä liisteet.--(Ingolle.) Menetkö siitä! (Tarttuu Sinikan käsipuoleen ja irrottaa hänet Ingosta.) HENRIK PYHÄ: Erotatko minkä minä olen yhdistänyt? KERTTU: Ka, älähän suutu taas, pyhä mies! Ja pysy sinä niissä pyhissä asioissa äläkä sekaannu näihin meidän keskeisiin! Se on näetkös sillä tavalla, että Inko on köyhä mies... HENRIK PYHÄ: Vaimo! Sinä koettelet kärsivällisyyttäni-- KERTTU (selittäen vilkkaasti): Näät jos sinä nyt vielä yhteiset luvut heille luet ja ne uudet jumalat heitä liittämään loihdit, niin silloin heistä väkisinkin tulee mies ja vaimo... HENRIK PYHÄ: Vaiti!--Kovimman kostoni uhalla käsken sinut Nousiaisiin, missä sinun on kärsittävä sopiva kirkkorangaistus julkeasta käytöksestäsi. KERTTU (nakaten niskojaan): Entäpä minä en tule? HENRIK PYHÄ: Silloin on esivallan käsi sinut saavuttava.--Ja mitä mieheesi Lalliin tulee, joka noitia palvelee, kiviä ja pyhiä puita kumartaa... KERTTU (lyöden kätensä yhteen): Lalli?--Joka ei kumarra kuutakaan! HENRIK PYHÄ: Tuon todistakoon hän kasteen ottamalla.--Ja nyt on minun toimeni täällä päättynyt. Nyt pyydän minä vain talosta hevosen sekä itselleni kohtuullisen kestityksen. KERTTU (ynseästi): Kovasti on Lalli kieltänyt minun oudoille mitään antamasta. HENRIK PYHÄ: Siispä otan omin luvin ja maksan maan rahan mukaan.-- (Ingolle.) Taidatko kyyditä minut toiseen taloon? INKO: Tottahan toki. HENRIK PYHÄ: Ota sitten hevonen tallista ja heiniä hevoselle.--Minä itse tyydyn leipäpalaseen. INKO (epäröiden): Taitaa isäntä suuttua... HENRIK PYHÄ: Tee, kuten käskin. Näethän, että kaikista korvaus suoritetaan. (Laskee rahan pöydän nurkalle.) KERTTU (pyyhkäisten rahat lattialle): Minäpä en huoli teidän rahoistanne! HENRIK PYHÄ: Vaimo, vaimo! Herra yhdessä ankaran kirkkokurin kanssa on sinun kovan sydämesi pehmittävä.--(Ingolle.) Kuten käskin, tehtäköön. INKO (jupisten): Menköön sitten sinun vastuullasi. (Ottaa leivän tangosta.) KERTTU: Väkivaltaa! HENRIK PYHÄ: Ei, vaimo. Oman käden oikeutta vaan. (Ingolle.) Tule! INKO: Etkö illasta siis? HENRIK PYHÄ: Ennen aterioin taivas-alla kuin kieron naisen huonehessa. --Menemme. (Heittää viitan hartioilleen ja poistuu.) INKO: Hyvästi, Sinikka, soreahius! KERTTU: Kuuma tina kurkkuhusi! SINIKKA: Milloin takaisin tulet? KERTTU: Etkö lähde siitä, sudenruoka? INKO: Aamulla tulen. Silloin on minullakin uusi jumala! (Menee. _Sinikka_ seuraa häntä eteiseen. Palajaa hetken perästä takaisin ja yrittää lähestyä äitiään. _Kerttu_ istuu rahilla pöydän ääressä, kädet hervottomina sylissään ja huojutellen ruumistaan edes takaisin ikäänkuin topertuneena siitä, mitä on tapahtunut.) SINIKKA (arasti): Äiti! KERTTU ei vastaa. SINIKKA (menee hitaasti karsinanpuolelle, vilkaisee vielä äitiinsä ja ryhtyy koneellisesti värttinää vääntämään; pysähtyy työstään ja painaa sydäntään): Äiti! Minulla on niin paha aavistus sydänalassa. KERTTU ei vastaa. (Vaitiolo. Kulkuset helähtävät pihalla.) SINIKKA (rientäen ikkunaan): Äiti! Nyt ne menevät! KERTTU ei vastaa. SINIKKA (aukaisee ikkunaluukun ja katsoo lähtijöiden jälkeen niin kauan kuin kuuluu kulkusten kilinää, joka heikkenee vähitellen; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen): Äiti! Minä pelkään. KERTTU (soinnuttomasti): Mitä, lapseni? SINIKKA: Että Inko ei palaja. KERTTU tuijottaa tylsästi eteensä. SINIKKA (sulkee hitaasti ikkunaluukun, palajaa takaisin värttinänsä ääreen, kehrää hetkisen ja hyräilee): _Sinikan laulu_. Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee. Tuonen pursi tuima pursi korkeana kuohut mursi; pilvi kuun yli kulkee. Unten haaksi hauras haaksi horjuu, vaappuu, jää jo taaksi; pilvi kuun yli kulkee. Iloinnenko taikka surren nään ma Tuonen tuiman purren; pilvi kuun yli kulkee. Milloin heikon haavehahden? Istuessa illoin kahden; pilvi kuun yli kulkee. (Painaa pään käsiinsä ja puhkeaa hiljaiseen nyyhkytykseen. Päre pihdissä sammuu. Pitkä vaitiolo.) LALLI (tulee mykkänä, synkkänä ja otsa rypyssä, istuu raskaasti rahille lieden ääreen): Pimeässäkö täällä istutaankin? KERTTU (nousee väsyneesti ja sytyttää päreen): Pianpa palasit. LALLI: Palasin.--Mitä Sinikka itkee? KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin.-- (Vaitiolo.) Tapasitko tietäjän? LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet. KERTTU: Tekikö taikojaan? LALLI: Teki. KERTTU: Mitä arvat osoittivat? LALLI: Ei mitään hyvää hänen mielestään. (Vaitiolo. Koko edellinen keskustelu on tapahtunut vitkaan ja väsyneesti.) KERTTU: Lienee tästä aika maata mennä. (Puuhaa rankisten luona oikealla oviseinällä. _Lalli_ tuijottaa synkkänä tuleen. _Sinikka_ pyyhkii karsinanpuolella.) LALLI: Mitä Sinikka itkee?--(Katsoo ympärilleen.) Täällä on jotakin tapahtunut. (Kukaan ei vastaa.) Joku on käynyt täällä? SINIKKA: Pyhä mies meillä kävi. KERTTU: Olihan tässä ruotsi ruoalla. LALLI: Vai oli. (Vaitiolo.) KERTTU: Se ei ollutkaan näet mikään tavallinen kerjäläinen. LALLI: Vai ei ollut kerjäläinen. SINIKKA: Piispa se oli. Inko sanoi sen minulle. KERTTU: Sama se oli, joka minutkin Kupittaalla kastoi. Se Henrikki. LALLI (katkerasti): Lie sitten mieluvieras ollut! KERTTU: Mikä lie ollut.--En toivoisi toisti tulevansa. (Vaitiolo.) Minua kirkkokurilla uhkasi. Pitäisi muka sen vuoksi tehdä matka Nousiaisiin. LALLI: Vai pitäisi. (Vaitiolo.) KERTTU: Kovat oli vieraalla sanat sinullekin. Kasteelle käski ja kielsi noitien kanssa seuraa pitämästä. LALLI: Vai kielsi. (Vaitiolo.) KERTTU: Tyttäresikin väkisin kastaa tahtoi... LALLI (säpsähtäen): Sinikan?--(Valittavalla äänellä.) Miksi he eivät anna minun olla rauhassa? Kuin metsänpetoa minua ajetaan ja ärsytetään.--(Vaitiolo.) Missä oli Inko? KERTTU: Ingon se vasta kastanut olisikin ja nuoret yhteen liittänyt.-- (Vaitiolo.) Sitten kiroten lähti ja omin luvin tangosta leivän otti... LALLI: Häh? SINIKKA: Eihän pyhä mies ilmaiseksi mitään ottanut. Kaikesta maksun jätti. KERTTU: Mitä lie jättänyt!--Tallista hevosen vei... LALLI (nousten): Hevosen!--(Vavahtavalla äänellä.) Karhuja on ennenkin kaadettu... KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski.--(Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan. LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana. KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää. LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä enää? Eikö tämä ole minun kotini enää?--(Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu pöydän päässä.--(Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä.--(Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi kerjäämään!--Nyt menee tuhkaksi minun maailmani.--(Tahtoo hurjistuneena temmata kekäleen liedestä. _Kerttu_ ja _Sinikka_ estävät häntä. Nojaa raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen.--. Minä olen väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni. Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini.-- (Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen vielä tuonen tuolta puolen.--(Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä _halajan_ katsoa, mitä he ovat syöneet minun pöydältäni. SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme. LALLI: Olet oikeassa.--Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee ulos kirves kädessään.) KERTTU: Et enää saavuta heitä. Esirippu. NELJÄS NÄYTÖS. Päre on sammunut. Himmeä tuike hiilustasta valaisee huoneen. _Kerttu_ istuu rahilla lieden ääressä huojutellen ruumistaan ikäänkuin suurten surujen rasittamana. _Sinikan_ pää näkyy rankisista.--Myrsky ulkona. KERTTU (hyräilee): Oi, Ukko ylijumala, rikas-armo Ristin Kiesus, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa-- SINIKKA: Äiti! KERTTU: Nuku, lapseni, nuku! SINIKKA: Äiti! Minua niin pelottaa. KERTTU: Mikä? SINIKKA: Etkö kuule, kuinka vinkuu ja vonkuu? KERTTU: Niin. Nyt kaikki noidan henget liikkeellä ovat. SINIKKA (arasti): Nekö ne--ulko-ovea ravistelevat? KERTTU: Nepä taitavat. Nuku, lapseni, nuku! SINIKKA: Saattavatko--noidanhenget--sisälle tulla? KERTTU: Tulevat tupaankin joskus. SINIKKA vetää pelästyneenä päänsä takaisin rankisiinsa. KERTTU (hyräilee): Neitsyt Maaria emonen, lavekämmen karjan eukko-- SINIKKA (pistäen päänsä jälleen esille): Äiti! KERTTU: Niin, lapseni? SINIKKA: Miksi noidanhenget aina myrskyllä liikkuvat? KERTTU: Nehän ne juuri myrskyn synnyttävät.--(Vaitiolo. Alkaa itsestään kertoilemaan.) Kolme on solmua tietäjällä. Kun ukko ensimmäisen solmunsa avaa, niin siitä jo tuima tuuli on tullakseen. Kun toisen, niin lumi pilvenä pyryää, tiet ja talot hankiin hautautuvat. Mutta kun iso mies kolmannen solmun irroittaa, silloin on myrsky maailmankaato, puut poikki ruskavat ja kaikki pedot metsässä vapisevat. Sillä silloin _Lappi_ liikkuu. SINIKKA: Ja isä kun läksi! KERTTU (hymähtäen): Ei Lapin ilma Lallille pahaa tee.--Tietäjän tuttava on isäsi. Kyllä Kaikkivalta omansa varjelee. (Vaitiolo.) SINIKKA (varovasti): Luuletko. että--hän lähti matkamiehiä takaa ajamaan? KERTTU: Lähti kontiota kolkkaamaan. Etkö kuullut? (Vaitiolo.) SINIKKA: Äiti! KERTTU: Nuku, lapseni, nuku! SINIKKA: Minua niin pelottaa. KERTTU: Mikä? SINIKKA: Ettei isä vain Ingolle pahaa tekisi. KERTTU: Isäsikö?--(Hymähtäen.) Jos saavuttaa, saattaapa vähän kovistellakin oman käden käyttäjiä. SINIKKA (säikähtäen): Äiti! KERTTU: Leikkiähän minä laskin, lapsi kulta, leikkiä.--Eihän isä heille mitään pahaa aio. Muuten lylyn lumelle lykkäsi. SINIKKA: Mutta miksi otti hän kirveen mukaansa? KERTTU: Ka, eihän sulin käsin painiin mesikämmenen kanssa mennä. SINIKKA (itsepintaisesti): Mutta miksi huusit sinä hänen jälkeensä: »et enää saavuta heitä». KERTTU: Ettei hän tosiaankaan turhan tautta matkamiehiä ajaisi.--Eikä ajakaan. Karhun kaatoonhan isäsi on koko viikon aikonut. Siksi kirveenkin tahkosi. (Vaitiolo.) SINIKKA: Äiti! KERTTU: Niin, lapseni? SINIKKA: Minä pelkään, että isä tappaa heidät! KERTTU (tyynesti): Ei isäsi miesmurhaa tee. SINIKKA: Hän oli niin hirveä hahmoltaan, kun hän läksi. En ole isää vielä ikinä nähnyt sellaisena. KERTTU: Hiljainen mies on isäsi, ei tahdo pahaa kenellekään. Mutta ihmiset eivät anna hänen olla rauhassa. Siksi hän joskus vihastuu. SINIKKA: Vihoissaan vielä tuhotöitä tekee. KERTTU: Ei ole tehnyt ennenkään.--Pian iloisena miehenä metsältä palajaa. Silloin täällä hilpeät peijaat pidetään, karhu tupaan kannetaan. SINIKKA: Eihän isä ole ennenkään karhun peijaita pitänyt? KERTTU: Pitää vielä, pitää. Kaikki kylän miehet kestiin käsketään, virret viritetään, kisat päiväkautiset karkeloidaan. Siinä kihlat vaihdetaan... SINIKKA: Äiti! Minä en huoli muista kuin Ingosta. KERTTU (loruillen kuin lapselle): Huolit, lapseni, huolit. Tulevat Turusta kosijat, toiset Kokemäeltä vierähtävät... (Kova tuulenpuuska. On kuin ulko-ovea rynkytettäisi.) SINIKKA (parkaisten): Nyt ne tulevat! KERTTU: Ketkä? SINIKKA: Noidanhenget! Huone huojuu, kattotorvi tohisee... KERTTU: Tuntuu nyt tietäjä kolmannen solmunsa aukaisseen.--(Sytyttelee pärettä ja saa sen jo tuleen leimahtamaan. Silloin kova ryske eteisessä, ovet lentävät auki, päre sammuu, kylmä viima puhaltaa läpi huoneen.) Taatto taivahinen. SINIKKA: Äiti! (Pakenee karsinanpuolelle.) KERTTU (sytytellen pärettä): Mene ja telkeä eteisen ovi! SINIKKA: Äiti! Minä en tohdi! KERTTU: Kuulitko? Särkee tuuli oven.--(Saa päreen syttymään, tuuli sammuttaa sen taas.) Näetsen! Porot silmille tulevat! (Selvitellen silmiään.) Sulje ovi! SINIKKA (on sutiputi pukeutunut): Ka, eiväthän nuo purematta nielle.-- (Menee eteiseen ja sulkee ulko-oven, kompastuu, kirkaisee ja palajaa takaisin kauhistuneena, väristen kuin haavanlehti.) Äiti! Äiti! KERTTU (on saanut päreen palaamaan): Noh? Kah? Susiko siellä oli?--Kun päänsä puhki seinään lentää... SINIKKA (vavisten): Siellä... KERTTU: Mikä hätänä? Mikä siellä oli? SINIKKA: Siellä--on--kuollut mies--eteisessä. KERTTU: Häh? Uneksitko sinä seisaallasi?--Missä? SINIKKA: Siellä.--(Seuraa pelokkaasti äitiään kynnykselle.) Äiti! Se on Inko! KERTTU (valaisten miestä päreellään): Eihän se kuollut ole. Eläähän tuo. Etkö näe? Käsi liikkuu... SINIKKA: Inko! Inko! (Syöksyy hänen luokseen.) Mutta miksi hän ei nouse ylös? KERTTU (kopistaen Inkoa kenkänsä kärellä): Nousetko pois siitä! Kah! Tokko pääset! SINIKKA: Elätkö? INKO (uikuttaen): I-ihmiset, hyvät ihmiset! KERTTU: Oletko ulisematta siinä!--Tuosta nyt koko vastuksen jätti!-- Tuletko tupaan vai jäätkö kartanolle? Ei tässä sinun tähtesi ruveta lämmintä harakoille laskemaan. SINIKKA: Äiti, näethän, että hän on sairas. KERTTU: Mikä hänellä on? Terve kuin pukki. Siinä vain suotta kuvattelee.--Kah, nousetko! Eikö ole sanasta apua? INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset-- (Pääsee _Sinikan_ saattamana tupaan. _Kerttu_ sulkee oven vihaisesti heidän perästään. _Inko_ vaipuu väsyneenä lautsalle ovensuuhun. Vaitiolo.) SINIKKA (sulatellen hänen sormiaan): Elätkö vielä, armas?--Äiti, näetkö hänen kätensä ovat aivan jäätyneet. KERTTU: Välipä tuosta, jos olisi jäänytkin hangelle. Äläs eto kalu!-- Ja missä sinulla on hevonen? Häh? INKO (uikuttaen): Oivoivoivoi-- KERTTU: Lienet avantoon ajanut? Silloin on sinulla kiukka lähtö tästä talosta. SINIKKA: Kunne kyyditsit pyhän miehen? INKO (kalistaen hampaitaan): Kuolemaa kyydinnyt olen, Manan matkamiestä opastanut-- KERTTU: Lienee missä päänsä täyteen juonut. Huulet tyhjää höpisevät, silmät päässä pyörivät kelvottomalla. SINIKKA: Äiti, etkö näe, että hän on henkitoreissaan? KERTTU: Hän! Ei hänestä henki niin hevillä lähde.--(Ärjäisten.) Minne hevosen jätit, hirtehinen! SINIKKA: Inko, armas Inkoseni, voitko puhua? INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset, jos tietäisitte... KERTTU (säpsähtäen): Onko jotakin tapahtunut? SINIKKA: Kohtasiko taatto teidät? KERTTU: Etkö sinä saa suutasi auki? Puhu! INKO: Hirveitä tapahtunut on. Tuoni tiellä vastaan tuli, kirves kiiluva kädessä talvitietä hiihti... SINIKKA: Isä se oli. KERTTU: On voinut joku muukin olla. INKO: Ei ollut ihmisen näköinen se. Pää pilviä piteli, _taivas myrskynä perässä tuli_. KERTTU: Lie ollut Lappi hiihtämässä. SINIKKA: Varmaan oli korven Kaikkivalta kulkemassa. INKO: Kuolema se oli. Vihurina vastaan vihelsi.--(Lokattavin leuvoin.) Näin minä kirveen välkähtävän... SINIKKA: Äiti! Äiti! KERTTU: Kerro! INKO: Henkeni hädässä huusin. Kuulin selvään, kuinka hän pyörähti kannaksille. Minä hevosta hoputin, Köyliön järven jäällä se kuoliaaksi kaatui. KERTTU: Hevonen? Ristus ja Maaria! Siitä ei Lalli sinulle hyvää laula. INKO: Siinä vasta tohdin jälelleni katsahtaa... KERTTU: Noh? SINIKKA: Hyvä, että hengissä pääsit. INKO (vavisten): Silloin näin kuollutta miestä kyydinneeni. KERTTU: Kuinka? INKO: Siinä körötti reen perässä pyhä mies, kaapuunsa käärittynä, kuten oli lähtiessä tuohon istahtanut.--(Jälleen kauhun vallassa.) _Mutta hänellä ei ollut päätä_! KERTTU: Häh? SINIKKA: Ei päätä? INKO: Sen oli kuolema ottanut häneltä.--(Peittää kasvonsa.) Jo oli vainaja varsin jähmettynyt... (Vaitiolo.) KERTTU: Kumma on kuulijankin.--Et tuota uneksinut liene? INKO: Näin sen näillä silmilläni.--Siellä hän vieläkin värjöttänee, autiolla järvenselällä, purku yöllinen ympärillä. SINIKKA: Ihme, että itse pelastuit! INKO: Minä tiepuoleen poikkesin, juoksin kuin huutavan hukan edessä, lankesin, nousin, lankesin, jouduin aina samoille jälilleni. Niin vihdoin talon aukean laidasta häämöttävän näin... Tuohon tuuperruin! (Vaitiolo.) SINIKKA: Äiti! KERTTU: Mitä? SINIKKA: Isä on tappanut hänet! INKO: Kuolema sen teki.--(Vaitiolo.) Eikö Lalli ole kotona? KERTTU: Ei. INKO: Metsällekö meni? Voi poloista miestä! KERTTU: Polompi itse lienet. INKO: Voi poloista miestä, sanon, joka tässä jumalan ilmassa ulkoisalla on. Siellä taivas kaikki noidannuolia suhisee... Tokko tästä tohtinen kotimajallekaan? SINIKKA: Voithan meille jäädä. INKO: Lieneekö minulle tilaa tässä talossa? KERTTU (avaten ikkunaluukun): Johan nyt joutavoit! Myrsky on tauonnut, tuisku lakannut. Aamutähdet jo kalpenevat. Pian paistaa päivä heleästi.--(Äkkiä kuiskaten.) St! Hiljaa! SINIKKA: Mitä, äiti? KERTTU: Varjele vakainen luoja! (Vaipuu lääpästyksissään rahille.) SINIKKA: Äiti! Voitko pahoin? KERTTU: St!--Hän seisoo siellä. SINIKKA: Kuka? KERTTU: Isäsi. Lalli.--(Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa, huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves kädessään. INKO: Miksi hän ei tule tupaan? SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö--minä--ja käsken hänet--sisälle? KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse.--(Väristen.) Hän on kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen... Nyt hän liikahtaa, hän tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä ... nyt katsoo hän tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää kasvonsa käsillään.) SINIKKA: Eikö?--Kuka se on? KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja vääristyneet. INKO: Kuolema se on.--(Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan. (Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, _Lalli_ näkyy kynnyksellä, piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.) KERTTU (hitaasti): Miksi--et tule sisälle? LALLI etenee mykkänä ovensuuhun. KERTTU: Isä! LALLI: Terve taloon. INKO: Hän tappaa! LALLI (laskien kirveen kädestään): En minä--tapa ketään. (Puhuu jäykästi, harvakseen, kasvot liikkumattomina. Hänen äänensä on soinnuton ja kumea, hänen katseensa harhailee ikäänkuin hän ei tuntisi tupaa eikä läsnäolijoita.) KERTTU: Lalli! _Mitä olet tehnyt_? LALLI pudistaa päätään hitaasti. KERTTU: Kaadoitko karhun? LALLI: Tapoin jalon tenavan. SINIKKA (lähestyen arasti häntä): Isä! LALLI (päätään nyykähyttäen): Sinikka!--(Äkisti.) Ei, ei, minun täytyy pois! Ennen kuin _hän_ tulee. KERTTU: Kuka? LALLI: Hän--etkö kuule? INKO (rohkaistuen toisen hädästä): Ajaako--sinuakin--joku takaa? LALLI (kuuntelee): Ei. Hän ei vielä löytänyt minua. Hän ei nähnyt jälkiäni. Hän ajaa ohitse.--(Hengähtää, hänen jännityksensä herpautuu; valittavalla äänellä.) Missä olen? Miksi ei kukaan anna minulle juoda? KERTTU tarjoaa haarikan hänelle. LALLI juo ahnaasti. KERTTU: Mistä tulet? Missä olet ollut? LALLI (tarjoten haarikan hänelle) En tiedä. Metsä otti minut. KERTTU: Metsä? LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani. KERTTU: Sinä edellä menit? Minne? LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat.--Oli niinkuin olisi maailma loppunut ... ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä ... ja huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!» KERTTU: Kuka huusi? LALLI: _Minä_.--Oma ääneni se oli.--Minä olin yksin.--(Väristen.) Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin, huusin niin paljon kuin jaksoin: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!» KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut. LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät. Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on.--(Tarttuu päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori. Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä? (Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo. _Kerttu_ peittää kasvonsa.) SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin? LALLI (säpsähtäen): Lakinko? SINIKKA: Miksi pidät sitä päässäsi? Anna, minä otan sen pois. LALLI: Ei, ei. SINIKKA: Se on niin ruma. Etkö anna minun ottaa sitä? LALLI: Se ei lähde. Se on kasvanut kiinni päähän. SINIKKA: Kiinni? LALLI: Olen koettanut ottaa sitä pois.--(Kauhulla.) Tukka ja päänahka mukana tulevat. SINIKKA: Hyytynyttä verta se on. Minä sulatan sen.--(Pyyhkii Lallin ohimoita ja ottaa lakin hänen päästään.) Kas niin, nythän taas olet isäni entinen. LALLI vaipuu väsyneenä rahille. (Vaitiolo.) INKO: Oletko tappanut pyhän miehen? LALLI (raukeasti): En muista. Korvani koskena humisevat.--(Tarttuu päähänsä, on näkevinään veripisaroita kädellään.) Verikoskena! Verikoskena! KERTTU (kyyneliensä välistä): Miksi ne eivät antaneet hänen olla rauhassa? Nyt ne ovat tehneet hänet murhamieheksi! LALLI: Lapinkorpi sen teki, Kaikkivalta kohotti kirveheni--Siellä istuu nyt pyhä mies, ajelee yksin huurteisessa aamuhämärässä.--(Kauhulla.) Hän etsii päätään.--Kuuletteko? Kulkusia! Hän tulee tännepäin. SINIKKA purskahtaa itkuun ja kätkee päänsä Ingon olkaa vasten. KERTTU: Jumalani! Jumalani! LALLI (kuuntelee): Hän pysähtyy.--Nyt hän on kartanolla. Nyt hän tarttuu eteisen oveen.--(Suurimmalla kauhulla.) Hän tulee tupaan! Hän tahtoo ottaa oman pääni minulta! (Kohottaa toisen käsivarren ikäänkuin suojakseen. Tuvan ovi aukenee äänettömästi.) LALLI (nyykähyttäen päätään ovelle päin): Minä tulen. SINIKKA: Isä! Eihän siellä ole ketään. LALLI: Kas, hiiret! (Osoittaa permannolle.) Niin paljon hiiriä. Yksi, kaksi, kolme, kaikkipa nuo näkyvät olevankin.--(Väistyen.) Ne jyrsivät minun varpaitani! SINIKKA: Isä! Isä! KERTTU: Herra on hänen järkensä valon sammuttanut. LALLI: Ne tulevat tännekin. Ne kiipeävät pitkin kylkiluitani. (Väistyen.) Pois! Näettekö! Niitä on tuhansia. Tuo, valkea, tuo punainen, tuo harmaa ... kiskiskis... Kunne kätkeydyn heiltä? INKO (itsekseen): Kurja mies! LALLI: Kotavuorelle! Kotavuorelle! (Juoksee ulos.) Esirippu. TUOMAS PIISPA 4-näytöksinen legenda (Naamioita V. 1909) LUKIJALLE. Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viidettä sarjaa NAAMIOITA lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta paria sanaa. Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä, tarkoitan aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista, teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen _runouden_ eikä vain porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi. Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti _pyhäksi draamaksi_ nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa. Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija--ynnä julkinen arvostelu--nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä. Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitettu muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI--MAUNU TAVAST ja vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa lukijan mielikuvituksessa. Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen--ja eritoten juuri »tosisuomalainen»--sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes _Faustin_ suuren suvaitsevaisuuden päästötodistusta: »Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia!» Helsingissä 6.9.1909. EINO LEINO. HENKILÖT: TUOMAS, Suomen piispa. LYYLI TAVAST, Hämeen päällikön tytär. PIETARI KAIKKIVALTA, kastettu pakana. BALDUIN, paavin legaatti. RAIMUND, temppeliherra. KAKSI HUOVIA. Aika: v. 1240 j.Kr. Paikka: Räntämäen kirkon sakaristo. Näyttämö: ovi perältä kirkkoon, vasemmalta taka-alalta suoraan ulos. Ikkuna oikealla, sen edessä pöytä ja pari tuolia. Kaappi. Vasemmalla etualalla Neitsyt Maarian kuva puisessa komerossaan. Koko sisustus karu, köyhä ja puutteellinen. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Katoolista kuorolaulua esiripun alhaalla ollessa. Sen noustua ja laulun lakattua: piispa _Tuomas_ keskinäyttämöllä, _Balduin_ oikealla pöydän ääressä ja ritari _Raimund_ vasemmalla etualalla. Perällä huomaamattomana _Pietari Kaikkivalta_. BALDUIN: Jumalan ja hänen sijaisensa maan päällä Pyhän isämme Gregorius IX:n nimessä toivotan minä teidät tervetulleeksi takaisin hiippakuntaanne, piispa Tuomas. TUOMAS: Minä kiitän. BALDUIN: Rautapaidassa samositte te pakanallisia karjalaisia kastamaan ja kukistamaan heidän liittolaistaan, harhaoppista Novgorodia, pakanakansojakin pahempaa. Rautapaidassa palajatte te jälleen retkeltänne, ja kuten toivon, ristin sankarina ja voittajana. TUOMAS: Tulen voitettuna. (Sanaton hämmästys.) BALDUIN: Ette ole ehkä kaikkia mahdollisia etuja Neitsyt Maarian ja pyhän katoolisen kirkon kunniaksi saavuttanut?--Tähtäätte ehkä liian korkealle, piispa Tuomas? Tyytykää vähempään! TUOMAS (katkerasti): Minä!--(Päänsä kohottaen.) Mitä minusta Roomassa tiedetään? BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa, samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne! TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna. BALDUIN: Kuinka?--Eihän se voi olla mahdollista? TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee meidän takanamme entistä voimakkaampana. BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen!--(Tekee ristinmerkin. Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä ... minä en voi ymmärtää, mikä on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret? TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet vihollisen miekanterään. BALDUIN: Kaikki, sanoitte? TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet. BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet seurakuntaasi. TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.) Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme Ruotsiin lähettäneet. BALDUIN: Ja muut? TUOMAS: Muut makaavat Nevajoen rannalla, suuressa yhteisessä haudassa, mistä he kerran kilpi kirkkaana ja omatunto puhtaana tulevat nousemaan Herran tuomiolle. RAIMUND: Nevajoen rannalla? Siellä kohtasitte te siis vihollisen? TUOMAS: Siellä kohtasi meidät ruhtinas Aleksander Jaroslavinpoika ja tuli sankariksi.--Mutta kuka pelastaa nyt Suomen kirkon ja sen turvattoman kristillisen seurakunnan? (Vaitiolo.) BALDUIN (juhlallisesti): Veljemme Tuomas, Suomen piispa, on sen tekevä. TUOMAS: Herra legaatti... BALDUIN: Luonnollisesti oli se suuri onnettomuus, suurin, mikä tällä hetkellä voi kohdata ristin hentoa viljelystä alla pohjantähden. Murheen ja syvän surun sanoma on se oleva myös Pyhälle isälle Roomassa, joka tähän retkeen on niin monta suloista toivetta kiinnittänyt. Mutta minä luulen tuntevani hänen jalon mielenlaatunsa... TUOMAS: Nyt jos koskaan on se oleva ukkonen ja musertava salama minulle. BALDUIN (lämpimästi): Se on oleva sama kuin hänen uskollisen palvelijana piispa Tuomaan: se kasvaa onnettomuuksista, se seisoo järkkymättä kovimmassakin koettelemuksessa. TUOMAS: Kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, herra legaatti. Mutta minä pyydän: älkää enää liikoja minun tarmoltani ja työkyvyltäni Suomen kirkon palveluksessa odottako. Sillä täältä, syvältä minun sydämestäni, soi ääni, joka sanoo, että minun paras voimani ja miehuuteni on mennyt tyhjiin tämän retken keralla. (Painaa päänsä alas. Lyhyt vaitiolo.) BALDUIN: Ymmärrän tuskanne, veli Tuomas. Mutta tiedän teidät myös mieheksi, joka on tottunut kohtalon kovia iskuja torjumaan. TUOMAS: Taistelemaan tulen minä pyhän katoolisen kirkon puolesta tässä maassa viimeiseen hengenvetooni saakka, sen lupaan ja luulen voivani luvata teille, herra legaatti... BALDUIN: Sen tiesinkin. Nyt puhuu se piispa Tuomas, joka Roomassa tunnetaan. TUOMAS: ... Mutta minun taisteloni ei ole oleva enää samaa kuin ennen. Sillä minä taistelen tästä lähtien _toivottomana_. RAIMUND (vilkkaasti): Tekin, piispa Tuomas? Tekin tunnette tuon tunteen? TUOMAS: Minä?--(Päänsä kohottaen.) Ja kuka muu sitten? RAIMUND: Anteeksi, minä unohdin itseni, _dominus episcopus_... (Kumartaa. Vaitiolo.) BALDUIN: Ja nyt, palataksemme jälleen arkiaskareihin: haluatteko nyt levähtää päivän kaksi matkan vaivoistanne, veli Tuomas, vai mieluummin heti ryhtyä virkatehtäviänne toimittamaan? TUOMAS: Onko minulla valta valita, herra legaatti? BALDUIN: Luonnollisesti. Tarkoitukseni oli ainoastaan huomauttaa, että edellisessä tapauksessa minun vähäpätöinen kykyni kenties voisi olla käytettävissä... TUOMAS: Ellen ole epäkohtelias, ryhdyn mieluummin heti virkaani toimittamaan. BALDUIN (keveästi kumartaen): Myöskin minulle on se oleva mieluisempaa.--Nyt voin siis katsoa toimeni täällä päättyneeksi. TUOMAS: Te aiotte lähteä, herra legaatti? BALDUIN: Jo ennen iltaa, jos suinkin mahdollista. TUOMAS: Ja minne, jos minulla on lupa kysyä? BALDUIN: Ensin Turkuun, sitten Tukholmaan.--Olen täällä jo viikon viipynyt, oikeastaan vain veljeni palaamista odotellen. (_Tuomas_ on edellisen aikana riisunut rautapaitansa _Pietari Kaikkivallan_ avulla, joka yhtä äänettömänä vetäytyy jälleen ovensuuhun. Astuu nyt pöydän ääreen, josta _Balduin_ on väistynyt pari askelta vasemmalle.) TUOMAS: Näen tässä pöydällä kasan pergamentteja. Uskallanko vaivata teitä, herra legaatti, minulle lyhyesti kertomaan, mitä täällä on tärkeintä minun poissa-ollessani tapahtunut? BALDUIN: Ei mitään iloista ainakaan.--(Ojentaa hänelle pöydältä erään pergamentin.) Tässä esim. on vastaus Lybeckin kauppiailta. TUOMAS: Ja se kuuluu? (Silmäilee nopeasti kirjettä.) BALDUIN: Kaikista meidän ynnä Pyhän isämme varoituksista ja uhkauksista huolimatta he eivät lupaa luopua kerettiläisistä kauppaliitoistaan Novgorodin, Smolenskin, Polotzkin ja Vitebskin ruhtinaiden kanssa, kaikki Jumalan ja kalliin kirkkomme vihollisia. TUOMAS: Ne kamasakat! (Heittää kirjeen kädestään.) BALDUIN: Niin. Vaikka kristityitä nimeltään, he ovat sielultaan ja sydämeltään verrattavat Judas Iskariotiin, joka petti Herramme Mestarimme kolmestakymmenestä hopeapenningistä.--(Ojentaa hänelle tukun muita kirjeitä.) Samaa kirjoittavat, kuten näette, myös Gottlannin, Visbyn ja Riigan raatiherrat. TUOMAS (rutistaen kirjeet kädessään): He olisivat kaikki polttorovion ansainneet. Eikä Ruotsin hallitukselta mitään kirjettä? BALDUIN: Ei. TUOMAS: Kuningas on voimaton ja Folkungajaarleilla nyt muuta tekemistä. Sieltä ei meillä ainakaan tätä nykyä näytä olevan mitään apua odotettavissa. BALDUIN: Ei, yhtä vähän kuin pitkään aikaan Norjastakaan, jos heidän jalot ritarinsa, kuten sanotte, ovat Nevajoelta takaisin kotimaahansa ruumiina palanneet. TUOMAS (harvakseen): Näyttää siis siltä kuin olisimme me jätetyt kokonaan oman onnemme nojaan, herra legaatti. BALDUIN: Toistaiseksi näyttää asianlaita todellakin olevan niin. (Synkkä vaitiolo.) TUOMAS: Ja ristiretki Hämeenmaahan? Mitä siitä kuuluu? BALDUIN: Siitä voi ritari Raimund antaa teille parhaiten kertomuksen.-- Mutta nyt täytyy minun todellakin rientää piispankartanoon. Me tietysti syömme yhdessä illallista? TUOMAS: Se on oleva suuri kunnia minulle, herra legaatti.--' (Saattaa ovelle hänet ja palajaa takaisin paikalleen pöydän ääressä. Viittaa ritari Raimundin lähestymään.) Milloin palasitte te matkaltanne pakanallisten hämäläisten maahan? RAIMUND: Vasta pari päivää sitten, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: Ja teidän retkenne menestys, jalo ritari? RAIMUND: Sama kuin teidänkin: palajan tyhjin toimin, vain muutamat harvat panttivangit ainoana sotasaaliinani. TUOMAS: Siis kaikki kadotettu? RAIMUND: Kaikki sen maan äärillä.--Oikean uskon siemen Hämeen heimojen seassa on tuhottu juurineen. Oh, mitä kauhun sanomia me saimmekaan kuulla matkallamme! TUOMAS: Kertokaa! RAIMUND: Kastetut lapset ovat surmatut kaikkialla. Täyskasvaneilta, jotka samoin jo olivat tulleet kasteen siunauksesta osallisiksi, he ovat kiskoneet sisukset ruumiista ja uhranneet heidät pakanallisille epäjumalilleen... TUOMAS (peittäen silmänsä): Jatkakaa! RAIMUND: Kristityiltä papeilta, jotka ovat heidän valtaansa joutuneet, he ovat puhkaisseet silmät päästä, toiset on piesty kuoliaaksi tahi pakotettu heidät juoksemaan ympäri uhrikarsikkojen, siksi kuin he ovat hengettöminä maahan langenneet... TUOMAS: Jatkakaa! RAIMUND: ... Eräiltä onnettomilta on silvottu kädet ja jalat, toiset on kääritty olkiin ja heitetty polttoroviolle. TUOMAS (vavahtavalla äänellä): Eikö näin suunnaton ja näin petomainen julmuus ollut omiaan johtamaanne sotajoukkoa ylenluonnollisiin sankaritöihin kiihoittamaan? RAIMUND: Oli. Missä vain vihollinen nähtiin, lyötiin hänet heti pakosalle. Mutta... (Vaikenee epäröiden.) TUOMAS: Mutta? RAIMUND: ... oli olemassa jotakin muuta, joka ehkäisi menestyksemme ... jotakin oikeastaan niin naurettavaa ja vähäpätöistä, etten tiedä, tokko ollenkaan vaivata teidän korkea-arvoisuuttanne sitä kertomalla. TUOMAS: Kertokaa! (Vaitiolo.) RAIMUND: Kaikkialla muualla, missä olen miekkani Pyhän neitseen ja ainoan autuaaksitekevän kirkon puolesta paljastanut, Liivinmaalla, samoin kuin hurjien saraseenien kesken, Syriassa, samoin kuin Provencen laaksoissa ja Sierra Morenan vuoristoissa, kaikkialla muualla, sanon, on rintani täyttynyt riemusta ja sanomattomasta autuudesta. Täällä sitävastoin... TUOMAS: Täällä? RAIMUND: ... olen ollut huomaavinani koko sotajoukossa ... ja osaksi itsessänikin ... jotakin omituista ... jotakin salaperäistä ja selittämätöntä... RAIMUND: ... ikäänkuin alakuloisuutta tahi oikeammin, yksitoikkoista toivottomuutta, vaikka edustamamme pyhän asian epäilemättä olisi pitänyt jokaista iloiseen uljuuteen ja valoisaan voitonvarmuuteen kehoittaa. TUOMAS: Epäilemättä olisi tullut niin tapahtua, ritari Raimund. RAIMUND: Kukin on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa. Kukaan ei ole säikkynyt henkeään taikka kieltäytynyt kestämästä matkan rasituksia, jotka tällä kertaa todellakin ovat olleet yli-inhimilliset... TUOMAS: Sitä merkillisempää mielestäni on, ettei näin moitteetonta velvollisuuksien täyttämistä ole seurannut sen tavallinen palkinto: sisällinen ilo ja hilpeä, raikas itsetunto. RAIMUND (painokkaasti): Niin, teidän korkea-arvoisuutenne: se _on_ sitä merkillisempää. (Lyhyt vaitiolo.) TUOMAS: No niin, syynä siihen on kenties ollut itse maan luonto ja nämä kylmät, syksyiset sateet, jotka jo ovat viikkokausia kestäneet. Seisoohan sumu nytkin ulkona kuin seinä ikään! Varmaan on moinen ilmanala omiaan urhoollisimmankin sotajoukon mieltä masentamaan. RAIMUND: Olette siinä aivan oikeassa, teidän korkea-arvoisuutenne. Nämä maata laahovat pilvet, tämä puidenlatvoja hipova taivaankansi painaa alas myös ihmis-ajatuksen, estäen sen vapaana ja rohkeana luojansa autuaita asuinsijoja lähestymästä. TUOMAS (välttelevästi): Siihen lisäksi näkymätön vihollinen, joka sumun seasta, korpikuusten alta ja läpipääsemättömistä ryteiköistä myrkytettyjä sulkanuoliaan singahuttelee. Minä ymmärrän: se saattaa tehdä itse urhoollisen temppeliherrankin sydämen alakuloiseksi. RAIMUND: Kuitenkin luulen minä, että pahan syyt ovat tällä kertaa syvemmällä. TUOMAS: Syvemmällä? RAIMUND: Tarkoitan: harmaa taivas ja matala luonnonmuoto ovat olleet vain sen sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden ulkonaisia vertauskuvia, joka tällä retkellä alusta alkaen on jokaisen ristinsoturin rintaa ahdistanut. Sanoinko haluttomuuden? Epäilyksen ja epätoivon henki on kuvastunut heidän kasvoillaan. TUOMAS: Epäilyksen? Epätoivon?--Niin, suokaa anteeksi, ritari Raimund, mutta minä en ymmärrä, kuinka voi epäillä, kuinka _voi_ joutua. epätoivoon se, jonka kilpeen taivas itse on näkymättömän lupauksensa kirjoittanut. RAIMUND: Luulin kuitenkin, että juuri te ymmärtäisitte sen, piispa Tuomas. TUOMAS (katsoo häneen): Tarkoitatteko _niin_, ritari Raimund?--Nyt pyydän minä teitä ajatuksenne minulle aivan vapaasti ja peittelemättä ilmaisemaan. RAIMUND: Sen lupaan, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: Siis: te olette tuon asianlaidan yhteydessä, minkä mainitsitte, tullut retkellänne myös minua ajatelleeksi? RAIMUND: Sitä en ole sanonut, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: Ette, mutta minä arvaan sen sanomattannekin. Te olette kuullut kuiskittavan ... siellä täällä ... leiritulien ääressä ja Hämeen hyllyviä soita ratsastaessanne ... jotakin, jota te ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. RAIMUND: _Dominus episcopus_: mitä se olisi? TUOMAS: Kas niin, kertokaa se vaan minulle!--Te olette tuon sydämen-tyhjyyden ja sisällisen haluttomuuden yhteydessä, kuten te sitä nimitätte, kenties kerran kaksi kuullut piispa Tuomaan nimeä mainittavan. RAIMUND: Saattaa niin olla, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: No niin? RAIMUND (hetken mietittyään): Kerran ... pitkän, lokakuisen päivämarssin päätettyämme ... kuulin levätessäni märällä maalla vaippaani käärittynä ja tuijotellessani torkkuvin silmin riutuvaan nuotiotuleen, jonka yli raskaat sadepisarat silloin tällöin syvästi huokaavan hongan oksilta ropisivat ... silloin kuulin uneni lävitse sanat: _piispa Tuomaan ilma_. TUOMAS: Ah!--(Painaa kädellä sydäntään. Kuin itsekseen.) He olivat oikeassa, he ovat oikeassa: piispa Tuomaan ilma ympäröi täällä joka taholla meitä. RAIMUND: Se oli nyt tietysti vain tuollainen tyhjä sanantapa. TUOMAS (purskahtaen): Epäilemättä se oli sanantapa, tuollainen, joita tuhma kansa keksii tuhansia! Mutta kysykää heiltä, niitä se merkitsee, tiedustakaa kuormarengeiltä talleissa, vaatikaa vastausta ratsupalvelijalta metsäpolulla, ja he hymähtävät teille vain omituisesti ja mutisevat: piispa Tuomaalla ei ole onni mukanaan, piispa Tuomas on syntynyt turmion tähden alla... RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne... TUOMAS: Oliko teillä jotakin lisättävää matkakertomukseenne? (Nousee.) RAIMUND: Ainoastaan eräs vähäpätöinen seikka, teidän korkea-arvoisuutenne: sotavankien joukossa on yksi, jonka teidän luvallanne pyydän pidättää itselleni. TUOMAS: Se olkoon kernaasti sallittu teille, ritari Raimund.-- (Silmäilee pergamenttia, muistaa äkkiä jotakin.) Onko hän kastettu? RAIMUND (hämillään): Ei, ei vielä. TUOMAS: Kuinka? Luulin teillä kuitenkin olleen kyllin pappeja seurassanne. RAIMUND: Hän ... ei ole ... tahtonut. TUOMAS: Siinä tapauksessa olisi ollut teidän asianne, jalo ritari, hänet siihen isällisellä lempeydellä pakottaa.--Onko hän mies vai nainen? RAIMUND: Hän on Hämeen päällikön tytär. TUOMAS: Nuori? RAIMUND: Sangen nuori. TUOMAS: Kaunis? RAIMUND (päänsä kohottaen): Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en ole luonut silmääni häneen häntä himoitakseni. TUOMAS: Mutta kuitenkin: nuori, kastamaton nainen, jonka te, herra ritari, haluatte pidättää itsellenne! Mitä tulee minun siitä ajatella? RAIMUND: Pelkkää hyvää, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen luvannut hänelle ainoastaan ritarillisen suojelukseni. TUOMAS (rypistää otsansa): Ritarillisen suojeluksenne?--Mitä se merkitsee? RAIMUND: Se merkitsee, että kukaan ei ole hänen päästään hiuskarvaa koukistava, niin kauan kuin tämä käsi tätä kalpaa pitelee. TUOMAS: Se oli kevytmielinen lupaus, herra ritari. Peruuttakaa se! RAIMUND: Minä en voi. TUOMAS: Te ette voi? RAIMUND: En. Olen vannonut sen. TUOMAS: Hyvä. Siispä päästän minä teidät valastanne. RAIMUND (haaveellisesti): Kukaan ei voi päästää minua tästä valastani, sillä se on vannottu tämän pyhän ristin kautta, joka sisältää palasen Herramme Vapahtajamme omasta ristinpuusta. (Ottaa pyhän esineen poveltaan ja suutelee sitä syvimmällä hartaudella.--Myöskin _Tuomas_ tekee kunnioittavasti ristinmerkin. Vaitiolo.) TUOMAS: Todellakin, te olette onnellinen, ritari Raimund, omatessanne aarteen, jota itse kardinaalit voisivat teiltä kadehtia. RAIMUND: Niin, teidän korkea-arvoisuutenne. Olen itse tuonut sen tullessani Jerusalemista. (Kätkee ristin jälleen povelleen.) TUOMAS: Mutta palataksemme äskeiseen, ritari Raimund: te tulette hovista, jonka tavat ovat outoja meidän etäisen maamme asukkaille... RAIMUND: Kuinka niin? TUOMAS: Tarkoitan: teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf on seurustellut liian kauan muhamettilaisten sulttaanien ja sanotaan myös: sulttaanitarten parissa--kelvatakseen täällä teidän kristilliseksi esikuvaksenne. Hävetkäähän toki, herra ritari! RAIMUND (kiivaasti): Minun keisarini Fredrik II:nen Hohenstauf on jaloin ja sivistynein ruhtinas, mikä koskaan on nauttinut kaikkien uskollisten alammaistensa kunnioitusta kautta kristikunnan. Hän kelpaa kaikkialla ja minkä kansan keskuudessa tahansa jokaisen kunnon ritarin kristilliseksi esikuvaksi. TUOMAS: Hän, joka par'aikaa käy kiivasta ja jumalatonta sotaansa Lombardian vapaiden kaupunkien kukistamiseksi?--(Painokkaasti.) Te ette ehkä muista, ritari Raimund, että teidän keisarinne Fredrik II:nen Hohenstauf jälleen on julistettu kirkon ankarimpaan kiroukseen. (Vaitiolo. Ritarin pää painuu alas.) RAIMUND: Siis hän ei ole minun keisarini, yhtä vähän kuin kenenkään, joka kristityn ritarin nimeä kantaa ja ansaitsee. Mutta tosi on, että mikäli olen tullut häntä tuntemaan, en ole voinut kieltää häneltä vilpittömintä mieskohtaista kunnioitustani. TUOMAS: Pimeys pukeutuu aina valkeuden enkelin vaatteisiin.--Minä tiedän, että teidän keisarinne on nerokas, oppinut ja sivistynyt mies, säteilevä juuri sitä valkeutta, joka on luotu heikkoja ihmis-sydämiä huikaisemaan. Mutta mitä se auttaa häntä, jos hän nousee vastaan kirkon valoa, joka on Jumalasta? Eikö hänen kirkkautensa ole silloin himmenevä kuin kalpea kuudan taivaan auringon koittaessa? RAIMUND: Aivan varmaan, teidän korkea-arvoisuutenne. Siksi onkin hänen taistelonsa turha ja hän itse tuomittu menemään perikatoon. TUOMAS: Se oli kirkon kuuliaisen lapsen sana, ritari Raimund.-- (Vakavasti ja isällisesti.) Niin, minä olen tahtonut vain ohimennen muistuttaa teitä tästä, jalo ritari, sillä taistelo, jota nykyään hengellisen ja maallisen miekan välillä taistellaan, ei suinkaan supistu yksinomaan Lombardiaan ja Italiaan. Sitä käydään kautta maailman.--Sitä käydään myös tällä hetkellä tässä Räntämäen kirkon sakaristossa, mikäli te, herra ritari, meidät siihen pakotatte. RAIMUND: Olen kokonaan ansainnut isälliset nuhteenne, _dominus episcopus_. (Kumartaa.) TUOMAS: Lähettäkää tuo nainen minun puheilleni. Kastettuamme hänet saamme lähemmin jutella hänen kohtalostaan. (Viittaa jäähyväisiksi. _Raimund_ pois vasemmalle. _Tuomas_ istuu, ottaa käteensä pergamentin ja laskee sen jälleen pöydälle. Vilkaisee hätäisesti ympärilleen, nousee, rientää kaapin luo vasemmalle, avaa sen ja ottaa esille erään toisen pergamentin. Tutkii sitä tuokion vapisevissa käsissään, hänen kasvojensa ilme synkkenee, suuri tuska valtaa hänet. Pudottaa pergamentin maahan ja vaipuu Neitsyt Maarian kuvan eteen huoahtaen epätoivoisesti: »Pyhä Neitsyt!») Esirippu. TOINEN NÄYTÖS. _Tuomas_ rukoilee. _Kaikkivalta_ etenee hitaasti taustan pimennosta ja ottaa ylös pudonneen pergamentin jääden keskinäyttämölle. _Tuomas_ nousee, kääntyy ja äkkää edessään Kaikkivallan. TUOMAS (säpsähtäen): Kuinka? Kuka olet? KAIKKIVALTA: Isä: ettekö enää tunne minua? TUOMAS: Mitä tahdot? Oletko ollut jo kauan täällä? KAIKKIVALTA: Tahdoin ainoastaan ojentaa teille _tämän_. (Tarjoo hänelle kääryä kädessään.) TUOMAS (torjuen): Pois! KAIKKIVALTA: Niin. Te pudotitte sen. TUOMAS: Pane ... se ... pöydälle siis! KAIKKIVALTA: Kuten tahdotte, isä. (Tottelee nöyrästi, palajaa jälleen paikalleen. Tuomas tuijottaa kivettyneenä häneen.) TUOMAS: Tunnetko ... tuon kirjeen ... sisällyksen? KAIKKIVALTA: Minun ei ole pistänyt päähäni lukea sitä. TUOMAS: Sinä ... et tiedä myöskään ... kuka sen kirjoittaja on? KAIKKIVALTA (tyynesti): Näin, että se on paavi Gregorius IX:n paimenkirje, teille osotettu. TUOMAS: Hiljaa!--(Kuiskaten.) Seinillä on korvat. Hänen hengellinen ylhäisyytensä voi saada vihiä siitä.--(Tulee hänen eteensä.) Tähän kirjeesen on suuri salaisuus kätkettynä... KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne... TUOMAS: Kirkon salaisuus! Erään korkean henkilön elämä ja kuolema riippuu siitä.--(Varoittavalla kädenliikkeellä.) Siksi: ei sanaakaan. KAIKKIVALTA: Teidän korkea-arvoisuutenne: ei sanaakaan. TUOMAS: Hyvä.--(Lempeämmin.) Olethan sinä Pietari, minun oma opetuslapseni. KAIKKIVALTA: Kallis kasvattajani! TUOMAS: Milloin palasit Virosta? KAIKKIVALTA: Seurasin sieltä hänen hengellistä ylhäisyyttään legaatti Balduinia. TUOMAS: Tosiaan!--Ja sinä kaipasit jälleen minun luokseni? Ja nyt tahdot sinä jälleen olla minun rakas opetuslapseni? KAIKKIVALTA: Isä!--Te sanoitte ennen minua hyväksi omaksitunnoksenne. TUOMAS: Todellakin? Sanoinko minä niin?--Sitten mahdoin minä myös niin tarkoittaa. Mutta sinä olet ollut kauan poissa minulta. KAIKKIVALTA: Isä: minä olen kovin kaivannut teitä. TUOMAS: ... Liian kauan. Myöskin minulla on ollut usein ikävä sinua. KAIKKIVALTA (hiljaa): Isä: miksi minun täytyi pois? TUOMAS: Se oli Jumalan tahto. Sinun hetkesi oli lähestynyt. KAIKKIVALTA: Mikä hetki? TUOMAS: Sinun _suuri_ hetkesi.--(Juhlallisesti.) Oli tullut aika sinun mennä kaikkeen maailmaan ja saarnata sitä sanaa, jonka minun luonani oppinut olit ja niin palavalla sydämenhartaudella omaksunut. KAIKKIVALTA: Ja minä menin... TUOMAS: Sinä menit Herrasi Jumalasi tahtoa täyttämään. Minä luulen, että viisaat miehet nimittävät _elämäntyöksi_ sitä. KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Ja nyt minä olen tehnyt sen työn, eikö totta? Ja nyt minä saan jäädä ijäksi teidän kattonne alle? TUOMAS: Tahtoisitko ... sinä ... niin? KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minun oli niin hyvä olla täällä. TUOMAS: Oliko? KAIKKIVALTA: _Te_ olitte niin hyvä minulle. TUOMAS (liikutettuna): Siis on maan aution avaruudessa joku, joka sanoo hyväksi minuakin.--(Laskee kätensä kuin suojaten hänen päänsä päälle.) Kuinka vanha olet? KAIKKIVALTA: Isä: minä olen lakannut laskemasta vuosia siitä saakka kuin minä löysin armon Jesuksessa Kristuksessa. TUOMAS: Ja sinun uskosi tekee onnelliseksi sinut? KAIKKIVALTA (säteilevin silmin): Kyllä. Kuinka voisin minä olla muuta kuin onnellinen, kun minun päivänlaskuni ovat pitkät ja laupiaat ja minun huomenkoittoni toinen toistansa korkeammat! TUOMAS: Mutta yöt niiden välillä? Eivätkö ne tuota tuskanhikeä sinulle? KAIKKIVALTA: Yöt nukun minä Herran Mestarin suojan alla. TUOMAS (katsoo häneen, hänen kätensä vaipua raskaasti alas): Sinä _olet_ onnellinen. KAIKKIVALTA: Kyllä, isä: minä olen hyvin onnellinen. TUOMAS (tuskallisesti): Ja minä... (Hillitsee itsensä.) Minä olen ... hyvin iloinen siitä. (Tulee mietteissään pöydän ääreen, istuu, ottaa pergamentin käteensä koneellisesti, laskee sen jälleen pois ja painaa pään käsiinsä äkillisessä mielenliikutuksessa. _Kaikkivalta_ hiipii hiljaa hänen luokseen, polvistuu ja suutelee hänen kättään suurimmalla hellyydellä.) KAIKKIVALTA: Isä! TUOMAS: Pietari: olenko minä sinulle jotakin siis? KAIKKIVALTA: Kallein kaikista olette te minulle lähinnä Jumalaa. TUOMAS: Kiitos.--(Suutelee liikutettuna otsalle häntä.) Sinä et ehkä ymmärrä sitä vielä, Pietari... Mutta kun tulee minun ijälleni ... minä olen _niin yksin. KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. TUOMAS (innokkaasti): Eikö totta, Pietari: _täytyy_ olla ihmisellä joku, jonka suhteen ei ole tarvis olla aina varoillaan ... joku, jolle voi uskoa sydämensä salaisimmat huolet ja ahdistukset!... KAIKKIVALTA: Niin, isä. TUOMAS: ... Joku, joka ei epäile parasta meissä, jonka läheisyydessä voi tuntea itsensä täysin turvalliseksi... KAIKKIVALTA: Täytyy olla, isä. TUOMAS: Tarkoitan: ystävä, joka hyväksyy _kaikki_ meissä eikä vain eräitä meidän puoliamme ... joka tunnustaa meidät ihmisiksi sellaisina kuin olemme ... vikoinemme, puutteinemme, kurjuuksinemme ja kärsimyksinemme. KAIKKIVALTA: ... Ja myöntää, että _me emme voisikaan olla toisellaisia kuin olemme, isä!_ (Katsoo riemuitsevasti ylös häneen.) TUOMAS (Päätään nyykähyttäen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.--Sinä käytät joskus sanoja, jotka kummastuttavat minua varhaisvanhalla kypsyydellään. Ethän sinä kuitenkaan ole vielä kokenut mitään. KAIKKIVALTA: Kyllä, isä. Minulla on määrätön mitta elämänkokemusta takanani. TUOMAS: Sinulla? KAIKKIVALTA: Niin, isä. Mutta minä olen kokenut kaikki vain mielikuvituksessani. TUOMAS: Siinäpä se: sinä _olet_ lapsi etkä sinä ole kokenut mitään.-- Mutta tahdotko sinä olla sellainen ystävä minulle? KAIKKIVALTA: Jos te sen sallitte, isä. TUOMAS: Saatan nimittäin ... pian tulla ... tarvitsemaan sellaista ystävyyttä. (Katsoo kummallisesti häneen. Vaitiolo.) KAIKKIVALTA: Isä! Te ette ole onnellinen. TUOMAS: _Mikä ... on ... onni?_ KAIKKIVALTA: Se on lepo ääretön ja syvä. TUOMAS: Silloin . en minä ... ole ollut ... ikinä onnellinen. KAIKKIVALTA (hiljaa): Ette, sillä te ette lepää muulloin kuin minun seurassani. TUOMAS: Mutta _miksi_ minä en voi levätä koskaan? Voitko sen minulle sanoa, Pietari? KAIKKIVALTA: Siksi että teillä on aina paha omatunto. TUOMAS: Mutta _miksi_ minulla, on paha omatunto?--Mikä se on tuo jäytävän omantunnon tuska, joka ei salli yön lepoa, ei päivän rauhaa minulle? KAIKKIVALTA: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että sille ei ole olemassa mitään parannusta, sillä se on syntynyt teidän kerallanne. TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sanotko _niin_, Pietari?--Joskus olen minä ajatellut näin: se on minun alempi itseni, joka vaatii jokapäiväistä kuolettamista ja kiduttamista. KAIKKIVALTA: Te voitte olla siinä oikeassa, isä. Mutta ilman sitä ei olisi olemassa myöskään teidän ylempää itseänne. TUOMAS: Niinkö luulet, Pietari? Tiedä siis, että kukaan ei ole kiduttanut itseään enemmän kuin minä. KAIKKIVALTA: Minä tiedän, että kukaan ei ole ollut itselleen ankarampi. TUOMAS: Rautaisin ruoskin olen minä ruumistani kurittanut ja tämän sakariston seinät ovat nähneet sieluntaisteloita, joita kaikki perkeleet helvetistä ovat kauhistuneet. Sillä he ovat nähneet, _mikä minä olen pohjaltani!_ KAIKKIVALTA (hiljaa): Te olette hyvin onneton ihminen, isä. TUOMAS: ... Toisinaan tuntuu minusta kuin minä en olisi ihminen ollenkaan, vaan peto, joka kahleitaan kalistelee ja saattaisi milloin tahansa murtaa ne... Etkö usko, että saattaisin murtaa ne, Pietari? KAIKKIVALTA: Kyllä. Te olette hirveän voimakas, isä. TUOMAS: Eikö totta: ei ole ketään minua voimakkaampaa?--Mutta ei ole myös mitään minua vaarallisempaa petoa maailmassa. KAIKKIVALTA: _Ihmispeto_ te olette, isä. Mutta juuri sellaisena minä teitä rakastan ja kunnioitan. TUOMAS: Jumala tietää, että minä en ole jättänyt tekemättä mitään, millä itseäni kauniimmaksi ja paremmaksi kasvattaisin. Mutta minä olen syntynyt _rumana... KAIKKIVALTA: Ei, isä... TUOMAS (kiihkeästi): Kyllä. Ei kukaan ole syntynyt niin rumana kuin minä eikä kukaan niin yksinomaan rikollisena. KAIKKIVALTA: Minä tiedän... TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä on syntyä _sukurutsaisena_...! KAIKKIVALTA: Isä! TUOMAS: Sinä et tiedä, mitä merkitsee miehelle saada isän ja äidin perintö sellainen kuin minä saanut olen...! (Vaikenee tukahduttaen liikutustaan.) KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette elänyt, isä. TUOMAS (harvakseen): Elämä ... ei ole ollut leikkiä minulle. KAIKKIVALTA: Ja kuitenkin te olette kestänyt elämänne. TUOMAS: Olen, sillä minä olen tähän saakka toivonut, että myöskin minulle kerran ennen kuolemaani taivaallinen hyvyys hymyilisi. KAIKKIVALTA: Ja nyt, isä? Ettekö enää toivo sitä? TUOMAS: En.--(Hiljaa.) Enkä minä kuitenkaan _tahtoisi_ olla sitä toivomatta. KAIKKIVALTA: Varmaan on taivaan laupeus teille vielä monta hyvää ja jumalaista hymyä lahjoittava. TUOMAS (värisevällä äänellä): Minä en ole saanut taivaan laupeudelta tähän päivään saakka lahjaksi mitään muuta kuin murhetta, onnettomuutta, sanomatonta tuskaa ja katkeria kyyneleitä... KAIKKIVALTA: Sitä heleämpi ja korkeampi on teidän onnenne hetki oleva. TUOMAS: Se hetki ei tule minulle milloinkaan. KAIKKIVALTA: Kyllä, isä, silloin kun teidän sielunne kulkee kukkuloilla... Silloin kun te näette entisen elämän allanne kuin sumuisen, myrkyllisen alhon, josta te olette päässyt päivänrinteitä vaeltamaan. TUOMAS (kolkosti) En tiedä... _Sieltä_ olen minä kotoisin. KAIKKIVALTA: Mistä? TUOMAS: Sieltä, missä itku ja hammasten kiristys on. Sillä tiedä, poikani: minä olen alkanut _alhaalta_... KAIKKIVALTA: Ja sentään te olette kohonnut niin korkealle. TUOMAS: Minä _voin_ joskus ... kohota korkealle, mutta ainoastaan ajatuksissani. KAIKKIVALTA: Miten voi ihminen sen muuten tehdä? TUOMAS: Minun vereni vaistot vetävät sinne ... alas ... ymmärrätkö? KAIKKIVALTA: Mutta teidän henkenne pyrkii Herran taivahille. TUOMAS (ristii kätensä): Niin.--(Jälleen levottomasti.) Siksi täytyy minun aina valvoa, aina rukoilla, kamppaella jokaisesta jalansijasta, jonka olen saavuttanut, etten jälleen syöksyisi syvyyteen... KAIKKIVALTA: Täytyykö teidän aina taistella? TUOMAS: Aina. Ja sentään kiitän minä Herraani Jumalaan siitä, että minä _voin_ taistella ja _tahdon_ taistella, sillä minä olen nähnyt niitä, joilta sekin onni on otettu pois jo syntymässä. KAIKKIVALTA: Keitä ne ovat? TUOMAS (synkästi): Niitä näkee vain siellä ... alhaalla.--_Jäätyneiksi sieluiksi_ tahtoisin minä niitä nimittää. KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... sula ... koskaan? TUOMAS: Eivät. He jäävät sinne, missä ovat, ikuiseen yöhön ja pakkaseen. KAIKKIVALTA (vavahtaen): Minua kauhistaa heidän kohtalonsa. TUOMAS: Heille ei ole olemassa mitään pelastusta. Sillä he eivät tahdo tulla pelastetuiksi. KAIKKIVALTA: Eivätkö he ... ikävöi ... Jumalan aurinkoa? TUOMAS: Eivät. He pitävät valkeutta vihollisenaan ja yötä, sysimustaa yötä, ainoana ystävänään.--He jäävät sinne. KAIKKIVALTA (herkästi): Katsokaa: on olemassa teitä onnettomampiakin ihmisiä. TUOMAS: On. Mutta he eivät kärsi onnettomuudestaan niinkuin minä. Ja juuri siksi minä joskus kadehdin heitä. KAIKKIVALTA: Onko ... Jumala ... ottanut heiltä ... kyvyn kärsiäkin? TUOMAS (päätään nyykayttäen): Sillä on hän minut heistä erottanut.-- (Vaitiolo.) Se oli tarina niistä, jotka asuvat alhaalla ja jäävät alas iankaikkisesta niin iankaikkiseen. KAIKKIVALTA: Voiko ihminen ... tulla tuomituksi ... jo elinaikanaan? TUOMAS: Minä pelkään niin.--Minä pelkään, että toiset ovat tuomittuja jo ennen elämäänsä. KAIKKIVALTA: Eikö ... elämä ... sitten ole ... jäinen helvetti heille? TUOMAS: On. Toisille on se palava kiirastuli. KAIKKIVALTA: Eikö totta, isä: te olette syntynyt kiirastuleen? TUOMAS (hitaasta): Minä olen ... luotu ... kärsimään. KAIKKIVALTA: Sen olen minä aina nähnyt teistä. Sillä te kärsitte _aina_. TUOMAS: Aina.--Enkä minä kuitenkaan voi olla kiittämättä Herraani Jumalaani siitä, että hän teki minut maan tomusta, mutta puhalsi elävän hengen minun sieraimiini! KAIKKIVALTA: Jumalan kuva kärsii teistä. TUOMAS (purskahtaen): Perkeleen kuva kärsii minussa! Hyvä, jos ennen hautaan menoani voisin sanoa tehneeni edes ihmisen itsestäni. KAIKKIVALTA: Kukaan ei synny valmiina tähän maailmaan. TUOMAS: Ei. Mutta minä en myös tiedä ketään, joka olisi syntynyt siihen niin epävalmiina kuin minä. KAIKKIVALTA: Ettekö iloitse siitä? Olettehan itse saanut täten jatkaa Luojan luomistyötä? TUOMAS: Olen. Totisesti olen minä saanut jatkaa siitä, mihin taivaallinen hyvyys oli työnsä lopettanut, mutta minun täytyy sanoa sinulle, poikani: _taivaallinen hyvyys oli jättänyt minut käsistään sangen keskeneräisenä_. (Vaitiolo.) KAIKKIVALTA: Täytyy olla keskeneräisiä ihmisiä, isä. Sillä juuri heidän kauttaan Jumalan kunnia meille julistetaan. TUOMAS: Että te muut ... täydellisiksi ... tulisitte? KAIKKIVALTA: Että me tietäisimme, _mikä on Jumala_. TUOMAS: Kuka tohtii sen sanoa tietävänsä? KAIKKIVALTA: Siksi täytyy olla niitä, jotka taistelevat hänen armonsa esille sydämestään. TUOMAS: Että te muut siinä ... autuaina ... lepäisitte? KAIKKIVALTA (hiljaisesti): Että meidän ei olisi koskaan tarvis tähdätä liian korkealle. (Vaitiolo.) TUOMAS: Mutta _onko_ sitten niin suuri synti tähdätä liian korkealle? Pitääkö. ihmisen aina maassa mataa? Tuleeko ihmisen siis aina lähintä tavoittaa, jos hänen mieli kelvata sinulle, vanhurskas Jumala taivahissa, ja menestyä ajallisissa yrityksissään? KAIKKIVALTA: Minun mielestäni se ei ole synti, isä. TUOMAS: Ei sinun, mutta Jumalan mielestä. Miksi hän muuten minua näin raskaasti rankaisisi? KAIKKIVALTA: Kenties hän juuri siten tahtoo teitä siihen kehoittaa. TUOMAS (väsyneesti): En tiedä. Tiedän vain, että kaikki, mitä yritän, epäonnistuu. (Vaitiolo.) Paraskin pilvilinna, minkä rakennan, sortuu raunioiksi tuon nimettömän, näkymättömän vallan edessä, joka täällä minua joka taholla ympäröi, joka istuu minun kerallani ratsun selkään ja seuraa minun jokaista sanaani ja viittaustani. KAIKKIVALTA: Isä! TUOMAS (tarttuu kiivaasti häneen)--... Mikä se on? Pietari, voitko sinä sen sanoa minulle? Miksi minä olen syntymästäni saakka tuomittu kärsimään tuskaa, joka ei heltiä minun rinnastani hetkeksikään? KAIKKIVALTA (kirkkaasti): Siksi että te ette lepäisi milloinkaan, siksi että te alati valvoisitte ja rukoilisitte! TUOMAS: Siksikö että minä en milloinkaan olisi onnellinen? KAIKKIVALTA: Siksi että te kulkisitte kuin myrsky maailmassa, siksi että te ijäti tekisitte ja toimisitte! TUOMAS (tuskallisesti): Minun tekoni ovat rikostöitä. KAIKKIVALTA: Mitä muuta ovat _teot_ koskaan olleetkaan? TUOMAS (katsoo kummallisesti häneen): Sinäpä sen sanoit, Pietari.-- (Nousee.) No niin: minä olen tehnyt rikostöitä. KAIKKIVALTA: Minä tiedän sen, isä. (On samoin noussut.) TUOMAS: Sinä näet pöydällä tuon kirjeen?--No niin: minä olen väärentänyt sen. KAIKKIVALTA: Niin, isä, TUOMAS: _Paavin paimenkirjeen_. Minä väärensin sen, koska tarvitsin sitä työssäni pyhän katoolisen kirkon palvelukseksi--(Vaitiolo.) Mene ja ilmianna minut! KAIKKIVALTA (rukoilevasti) Isä! TUOMAS: Hänen hengellinen ylhäisyytensä on vielä täällä. Sinun ei tarvitse sanoa kuin sana... KAIKKIVALTA: Isä! Minä en ole koskaan aikonut ilmiantaa teitä. TUOMAS: Oikeastaan sinun ei ole sitä tarviskaan. Sillä minä olen jo saanut rangaistukseni. Tuo kirje syyttää, tuo kirje tutkii ja tuomitsee yöt ja päivät minua... KAIKKIVALTA (hymyillen): Nyt ei sitä ole enää olemassa. (Ottaa pergamentin pöydältä ja kätkee sen tyynesti povelleen.) TUOMAS: Mitä aiot sillä? KAIKKIVALTA: Sen hävittää. TUOMAS: Sinä uskaltaisit...? KAIKKIVALTA: Mitä pelkäisin minä? TUOMAS: Sinun tekosi saattaa tulla ilmi... KAIKKIVALTA (katsoo suoraan silmiin häntä): Isä! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä. TUOMAS: Totisesti olet sinä minun rakas opetuslapseni. (Sulkee syliinsä hänet. Pitkä vaitiolo. Iltarusko valahtaa ikkunasta.) KAIKKIVALTA (riemuiten): Isä: _päivä_ paistaa! TUOMAS: Se on pian painuva korpeen kohisevaan. (Katsovat kaunista päivänlaskua, joka heittää heleän sädekimppunsa heidän kasvoilleen ja sakariston vastakkaiselle seinämälle.) Esirippu. KOLMAS NÄYTÖS. _Tuomas_ oikealla pöydän ääressä, _Pietari Kaikkivalta_ vasemmalla keskinäyttämöllä. Ritari _Raimund_ tulee vasemmalta. Illan rusko vaalenee vitkalleen. RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne: tuo panttivanki, josta puhuimme, odottaa kirkkotarhassa. TUOMAS: Hyvä. RAIMUND: Samalla on minulla kunnia ilmoittaa teille, että hänen hengellinen ylhäisyytensä legaatti Balduin tahtoo nyt heti puhutella teitä piispankartanossa. TUOMAS: Minä tulen.--Pietari! Sinä voit ottaa vastaan tuon panttivangin ja taivuttaa suusi suloisella puheella hänen sydämensä Herralle otolliseksi. KAIKKIVALTA: Teen parastani, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS (Raimundille): Menkäämme.--Myöskin teidän terävä älynne ja laaja kokemuksenne, jalo ritari, on oleva suureksi avuksi meille siinä neuvottelussa, jota arvaan herra legaatin tarkoittavan. RAIMUND: Pelkään, että teillä on liian suuri ajatus minusta, _dominus episcopus_. (Kumartaa.) TUOMAS: Päinvastoin, jalo ritari Raimund, päinvastoin.--Herra legaatti lähtee. Te jäätte nyt minun miekakseni ja kilvekseni tämän hiippakunnan hallitsemisessa. RAIMUND: Myöskin minä aion lähteä, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: (hämmästyen): Te ritari Raimund? Ja minne? RAIMUND: Pois eteläisempiin maihin, missä taivas on sininen ja korkea ja ilma heleä niinkuin huntu aamuruskon.--(Uneksien.) Siellä toivon vielä saavani takaisin kadotetun elämän-iloni. TUOMAS: Todellakin: te lähdette? Te jätätte yksin minut?-- (Tyytymättömänä.) Juuri nyt olisi kuitenkin teidän kuntonne ollut pyhän kirkon asialle tässä maassa mitä tarpeellisin. RAIMUND: Valitan suuresti, että lähtöni täytyy juuri nyt tapahtua.-- (Purskahtaen.) Mutta minä, en _voi_ sille mitään! Minun täytyy täältä pois, ellei minun mieli mennä kokonaan perikatoon! TUOMAS: Herra ritari: onko lupa kysyä, mikä on niin ankara pakko teidän poistua täältä? RAIMUND: Minä luulen ... olevani ... lumottu. TUOMAS: Lumottu?--Tuo nainen on lumonnut teidät? RAIMUND (tuskallisesti) Minä en tiedä. Mutta minusta on äkkiä ruvennut tuntumaan kaikki niin kummalliselta... Minä en ole itseni herra enää. Minun ajatukseni harhailevat ja minun sydämeni syvyydestä nousee kuvia, jotka minua pelottavat ja kauhistavat... TUOMAS (Kaikkivallalle): Tuota naista on tarkoin silmällä pidettävä.-- (Raimundille.) Minä tunnen tuon taudin, herra ritari. Perkele kiusaa teitä. RAIMUND: Minua? Pyhän haudan ritaria? TUOMAS: Kukaan ei säily häneltä.--(Kuin itsekseen.) He lähtevät, he lähtevät kaikki pois. Minut jätetään yksin, yksin... RAIMUND: Pyydän, ett'ette lue lähtöäni viaksi minulle. TUOMAS: En. Kukin tekee niinkuin hän katsoo parhaakseen.--(Synkästi.) Minulla yksin ei ole mitään vaalinvaltaa. Minä yksin _en voi_ poistua paikaltani. RAIMUND: Teidän korkea-arvoisuutenne... TUOMAS (hilliten itsensä): Hyvä on.--Te lähdette? Se on teidän peruuttamaton päätöksenne? RAIMUND: On, teidän korkea-arvoisuutenne. TUOMAS: Emme siis puhu enää mitään siitä asiasta.--Pietari: käske sisälle panttivanki!--Ritari Raimund: seuratkaa minua piispankartanoon! (Menevät perälle. _Kaikkivalta_ menee vasemmalle ovelle ja viittaa. Hetken perästä tulee sisälle _Lyyli Tavast_, kahden ratsumiehen saattamana.) KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Lyyli Tavast! Hämeen tähti! (Huovit poistuvat hänen viittauksestaan.) LYYLI: Minä se olen. Mutta ken minua puhuttelee? KAIKKIVALTA: Etkö todellakaan enää tunne minua? LYYLI: En. KAIKKIVALTA: Minä olisin tuntenut sinut heti sinun suurista, säteilevistä silmistäsi, ellen olisikaan kohdannut sinua kuusi vuotta sitten Turun satamassa. LYYLI: Tosiaan! Minä en muista sitä. KAIKKIVALTA: Lapsuuden ystävät olemme, usein yhdessä leikkineet... LYYLI: Lasten leikit ovat ohitse.--Kuka olet siis? KAIKKIVALTA: Olen Pietari... LYYLI: En tunne ketään sen-nimistä. KAIKKIVALTA: Pietari ... Pietari Kaikkivalta. Lapinkorpi on kotini. LYYLI (surmaavalla silmäyksellä): En ole kuullut kasvaneen orjia Lapinkorvessa. KAIKKIVALTA: Lyyli! LYYLI: Muistan miehen, jonka nimi oli Kaikkivalta, isäni ystävän, kuulun Hämeen heimojen keskuudessa... KAIKKIVALTA: No niin? Hän oli isäni. LYYLI: Ei. Sillä tuo mies oli _vapaa_. KAIKKIVALTA: Hänen poikansa olen. LYYLI: Hänen poikansa syntyi vapaana kuin hänen isänsä. Ei ole mahdollista, että hedelmä olisi voinut niin kauas puusta pudota. KAIKKIVALTA (päättävästi): Erehdyt: en ole orja täällä. LYYLI: Asut majoissa maasi vihollisten. KAIKKIVALTA: He eivät ole meidän vihollisiamme. He ovat minulle toisen, laajemman vapauden lahjoittaneet. LYYLI (ylenkatseellisesti): Mikä vapaus se on? KAIKKIVALTA: Sykkivän sydämen vapaus, hengen, joka hehkuu Jumalalle. LYYLI: En ymmärrä minä sitä vapautta.--Etkö tiedä, että palvelet isäsi murhaajaa? KAIKKIVALTA: Hän henkeni herättäjä on. Toiseksi isäksi on hän tullut minulle. LYYLI: Voiko olla kahta isää? KAIKKIVALTA: Voi: hengellinen ja ruumiillinen. LYYLI: Häneltä hengen sait, jolta ruumihinkin. KAIKKIVALTA (haaveellisesti): Mutta piispa Tuomas opetti minut tuntemaan henkeni kuolemattomuuden. (Ristii kätensä. Vaitiolo.) LYYLI: Etkö vihaa isäsi murhaajaa? KAIKKIVALTA: En. Minä en voi vihata ketään. Se on se uusi oppi, jonka hän on minulle opettanut. LYYLI: Siispä olet orja sinä! Ja orjan oppi puhuu sinun suusi kautta. KAIKKIVALTA: Rakkaus yksin voi kohottaa meidät jumaliin. LYYLI: Toisin haastaa vapaa mies. KAIKKIVALTA: Olen vapaa: vapaa vihasta ja kaikista orjuuttavista intohimoista. LYYLI (leimahtavin silmin): Onko orjan merkki pyhä viha? KAIKKIVALTA: Minä en ole koskaan tuntenut mitään sellaista, Lyyli. LYYLI: Et, sillä sinä olet jo lapsuudesta saakka maahan lannistettu. KAIKKIVALTA (hiljaa): Vihaatko minua ... sillä vihalla ... Lyyli? LYYLI: En. Sillä sen säästän minä vain vertaisilleni voimassa ja ylpeydessä. KAIKKIVALTA: Olet julma. LYYLI: Olen oikeuden-mukainen. (Vaitiolo.) KAIKKIVALTA: Mitkä ovat ... sinun tunteesi ... minua kohtaan ... tällä hetkellä, Lyyli? LYYLI: Ylenkatson sinua sydämeni syvimpään. KAIKKIVALTA: Saatan olla ylenkatsottava. Mutta silloin olen sitä vain hänen tähtensä, jota rakastan toisena taattonani. LYYLI: _Häntä_ vihaan minä. KAIKKIVALTA: Pidät häntä siis vertaisenasi voimassa ja ylpeydessä? LYYLI (lujasti): Hän on vapaa mies.--Olen vannonut hänen perikatonsa. KAIKKIVALTA: Sinä? Miksi? LYYLI: Hän on heimoni vihollinen. KAIKKIVALTA: Et ole heimon pää sinä. LYYLI (ylpeästi): En, mutta olen heimoni päällikön tytär, jonka isä kaatui tasapäässä taistelossa. KAIKKIVALTA: Niin. Siitä on vierinyt vuosia kymmenkunta. LYYLI: Kaksikymmentä on kulunut äitini kuolemasta. KAIKKIVALTA: Äitisi koskeen juoksi... LYYLI: Niin. Mutta miksi hän meni sinisen aallon alle? KAIKKIVALTA: Olen kuullut kuin etäisen kansantarun... LYYLI: Se taru on totta!--_Tiedätkö_, mitä Hämeen Kiialassa kerran tapahtui? KAIKKIVALTA: Piispa Tuomas tuli sinne... LYYLI: ... samalla retkellä, jolloin isäsi sai surmansa hänen kätensä kautta.--Hän myös äitini häväisijä on... KAIKKIVALTA: Ei! LYYLI: Taivaan vallat! Kutsun teidät todistajiksi. KAIKKIVALTA: Turmion vallat ovat silloin piispa Tuomaan sydämessä häitä pitäneet! (Kääntyy pois. Vaitiolo.) LYYLI (synkästi): Ymmärrätkö, _että_ vihaan häntä? KAIKKIVALTA: En ymmärrä, että aiot kostaa hänelle. Sillä kosto on Jumalan. LYYLI: Kosto on Jäämin jumalien.--(Katsoo ympärilleen.) Luuletko hänen tulevan tänne? KAIKKIVALTA: Ah, nyt muistan vasta pyhän toimeni, jonka hän uskoi minulle! Minunhan tuli sinut kristityksi käännyttää. LYYLI (kiihkeästi): _Sinut_ tahdon _minä_ takaisin pakanaksi käännyttää.--Etkö aio auttaa minua? KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! Sitten voin auttamistasi pakoon ajatella. LYYLI: Pakoon? Hänen puheilleen pitää sinun auttaa minut. KAIKKIVALTA: Tahdot tappaa hänet? LYYLI (hymyillen kummallisesti): En. Tiedän paremmat keinot saattaa hänet perikatoon. KAIKKIVALTA: Mitkä? LYYLI: Kysyykö noidan poika niitä minulta? KAIKKIVALTA: En tunne taikoja Tuonen jumalien. LYYLI: Noita oli sinun isäsi ja noita sinun isäsi isä! Siis tiedä, että aion, manata heidän henkensä esille sinusta. KAIKKIVALTA: Et ole siinä onnistuva. LYYLI: Veri on vettä sakeampi.--(Tarttuu hänen käteensä.) Teetkö, mitä pyydän sinulta? KAIKKIVALTA: Hänen puheilleen on minun helppo päästää sinut. Mutta... LYYLI: Mutta?--Muuta ei ole tarviskaan. KAIKKIVALTA: Kuitenkin tahdon sitä ennen varoittaa häntä velhotaidostasi. LYYLI (salaperäisesti): Etkö itse pelkää sitä? KAIKKIVALTA: En. Ristin Jumala on minun miekkani ja sotisopani. LYYLI: Mene siis! KAIKKIVALTA: Lyyli! LYYLI: En pyydä mitään apua sinulta. Ajan itse oman asiani. KAIKKIVALTA: Anna kastaa itsesi! LYYLI: En ikinä. KAIKKIVALTA (epätoivoisesti): Silloin tulevat sinun päiväsi päättymään polttoroviolla. (_Lyyli_ hymyilee halveksivaisesti. Vaitiolo.--Äkkiä askeleita perällä. _Lyyli_ kuuntelee.) LYYLI: Hän tulee. KAIKKIVALTA: Kuka? LYYLI: Piispa Tuomas. KAIKKIVALTA: Se on hän. Minä tunnen hänen askeleensa. LYYLI: Jätä minut! KAIKKIVALTA: Mahdotonta. Minä en tohdi... LYYLI: _Mene!_ KAIKKIVALTA (hämmästyneenä): Saat itse vastata seurauksista. (Poistuu _Lyylin_ katseen pakottamana vasemmalle.--Hetken perästä tulee sisälle perältä piispa _Tuomas_, luo tutkivan katseen ympärilleen, ei huomaa Lyyliä, vaan etenee hitaasti pöydän ääreen.) LYYLI: Piispa Tuomas! TUOMAS: Kuka puhuu? LYYLI: Tytär Tavastin, jonka vaimon tunsit kerran. TUOMAS (kauhistuen): Nainen!--Kuinka olet tullut tänne? LYYLI: Sinun ratsumiehesi ovat minut tänne saattaneet. TUOMAS: Oletko ... yksin? LYYLI: Me olemme kaksin täällä. TUOMAS (katkonaisesti): Missä on ... Pietari ... minun opetuslapseni? LYYLI: Sinun pappisi on poistunut minun pyynnöstäni. Sillä juuri sinua tahdoin minä tavata, piispa Tuomas. TUOMAS: Sinä?--Mitä tahdot minusta? LYYLI: Tuon sinulle terveisiä Hämeen Kiialasta. TUOMAS: Vaikene! LYYLI: Kah, miksi niin kalpea, piispa Tuomas? Etkö ollenkaan aio vastata terve tervehyttäjälle? TUOMAS (tukahtuneella äänellä): Huovit! LYYLI: Ole huoleti! He seisovat oven edessä.--Mutta mikä sinun on? Sinähän horjut ja vapiset aivan? TUOMAS: Nainen! Jätä minut! LYYLI: En liene mieluvieras, koska näin kylmästi kohtelet minua... TUOMAS: Jätä minut! LYYLI (nauraen pilkallisesti): Ohoh, oletpa sinä outo isäntä!--Eikö totta: minun kotini oli paljon vieraanvaraisempi sinulle, kun sitä käynnilläsi kunnioitit? TUOMAS: Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan? LYYLI: Vuoroin vieraissa, piispa Tuomas!--Eikö totta: sinulta ei puuttunut mitään? TUOMAS (vihan vimmassa): Nyt ... puuttuu minulta ... miekka. LYYLI: Ei sitäkään, näen senkin killuvan seinälläsi. (Tuomas tekee liikkeen sitä kohti.) Ahaa, piispa Tuomas: sinun tekisi mielesi nähdä minun vertani punaisinta. TUOMAS (pysähtyen): Tahdon nähdä, olenko isäntä täällä? (Aikoo perälle. Lyyli sulkee nopeasti tien häneltä.) LYYLI: Olet isäntä koko suuren Suomenniemen.--Mutta juuri siksi tulisi sinun osoittaa suurempaa ystävällisyyttä minulle. TUOMAS: Sinulle? LYYLI: Orpo, kurja tyttöparka olen... TUOMAS: Pakana olet... LYYLI: Juuri siksi pyydän, että käännyttäisit minut. (_Lyyli_ on äkkiä käynyt aivan nöyräksi ja hiljaiseksi. _Tuomas_ katsoo epäröiden häneen. Vaitiolo.) TUOMAS: Minun pappini on sinut käännyttävä. LYYLI: Sinun pappisi ei osannut puhua minulle. Sinä yksin osaat puhua minulle niin, että minun pakanallinen sydämeni on siitä syvästi järkähtävä. TUOMAS: Minä en _tahdo_ puhua sinulle. LYYLI: Miksi et?--Näethän: minä olen pakana, minä en tiedä mistään paremmasta. Ja kuitenkin minun sieluni janoaa valkeutta niinkuin minun ruumiini sinun siunaavan kätesi kosketusta... (Tahtoo tarttua hänen käteensä.) TUOMAS: Pois! LYYLI: Isä: siunaa minua! TUOMAS: Pois! Minä en tahdo siunata sinua. LYYLI: Miksi lykkäät minut luotasi, vaikka minä en pyydä muuta kuin tulla käännytetyksi? Katso: minä en tiedä mitään Ristin Jumalasta, jonka opettaja olet... TUOMAS (tuskallisesti): Tahdotko siis niin välttämättömästi saada kasteen siunauksen juuri _minun_ käteni kautta? LYYLI: Minä pyydän ja rukoilen sitä.--(Polvistuu.) Katso: minä painan polveni sinun kirkkosi kivipermantoon ja anelen armoa, jota sinä et voi, et saata kieltää minulta, niin totta kuin olet Herrasi Jumalasi palvelija... TUOMAS: Nouse! LYYLI: Minä en nouse, ennen kuin sinä nostat minut.--(Surumielisesti.) On niin hirmuista palaa helvetissä. Ja sitten minua surettaa se, että jos kuolen kastamatta, minä en koskaan enää saa tavata armasta äitiäni... TUOMAS: Ah! (Peittää silmänsä kädellään.) LYYLI (aina yhtä suloisena): Niin, häntä, jonka sinä käännytit Hämeen Kiialassa.--Kasta minut! _Sen_ olet sinä äitini muistolle velkapää. (Katsoo viattomin silmin ylös häneen. _Tuomas_ seisoo sisällisessä kamppailussa. Vaitiolo.) TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika. (Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.) LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä. TUOMAS: Mitä ... on äitisi haamu ... huutanut sinulle? LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin saman Jumalan nimeen... TUOMAS: Ei! LYYLI: ... jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen.--Myöskin sinä rakastit häntä, isä, eikö totta? TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen ... tehnyt surman-synnin ... sinun äitisi keralla. LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin.--Älä luule, että kannan kaunaa sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa...? TUOMAS: Lakkaa! LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia hongikoita... TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa, minä en tahdo! LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi kasvojen alla... TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella hiillyttämään? LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi palvelijalle.--Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas? Ainakin olen kuullut niin sanottavan. TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on... (Väristen.) Hän seisoo tällä hetkellä ilmi elävänä edessäni. LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin minä.--Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä? TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. _Lyyli_ on hiljaa hiipinyt hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.) LYYLI: Isä! TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle? LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä? TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen. LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat sinua? TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä sovitettu. LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla? TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen. (Vaitiolo.--_Lyyli_ painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä pitkään ja palavasti.) LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua! TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua _niin_? LYYLI: Miksi sinä juuri _nyt_ himoitset minua, piispa Tuomas? TUOMAS: Se ei ole totta! LYYLI: Siispä katso silmiin minua!--Haa, sinä et voi katsoa silmiin minua enää. Sinä himoitset... TUOMAS: Vanhurskas Jumala! LYYLI: Sinä himoitset minua niinkuin kerran äitiäni... TUOMAS: Aih! Eikö täällä ole ketään...? LYYLI (voitonriemuisesti): Sinä himoitset minussa häntä uudelleen ja silloin on minun kostoni määrä kyllin saavutettu. TUOMAS: Huovit!--(Ryntää vasemmalle ovelle.) Huovit! (_Huovit_ tulevat pysähtyen ovensuuhun.) _Sitokaa tuo nainen ja heittäkää hänet polttoroviolle!_ LYYLI: Ja sentään tulet sinä minua ijät kaiket himoitsemaan, piispa Tuomas! Totisesti on sinun sielusi palava minun kerallani. TUOMAS: Käärme Eedenin yrttitarhan!--(Ulos osoittaen.) Tuohon, juuri tuohon, alle akkunani on polttorovio rakennettava, että minä saan nähdä näillä silmilläni, miten liekit syövät hänen syntistä ruumistaan. Sillä totisesti on hän tuomittu iankaikkiseen kadotukseen! LYYLI (ilkkuen): Ja vielä kadotuksen kuilussakin olet sinä minua himoitseva! Minun suudelmani on polttava sinun huulillasi kuin tuli ja minun käsivarteni tulevat sinua ijät kaiket niinkuin tulikuuma kahle kaulaamaan!... TUOMAS: Taivaan vallat! LYYLI: Turhaan huudat taivaan valtoja avuksesi sinä, sillä sinun mahtisi on kotoisin Manalasta.--Luuletko, etten ole tutkinut maani tietäjiltä, kuka olet ja mikä on se uusi oppi, jota julistat meille? Kuoleman oppi on se, piispa Tuomas, ja sinä itse olet ruttotauti, joka maata saastuttaa. Siksi painu takaisin alle turpeen, piispa Tuomas, että elämän päivä pääsee ihmisille paistamaan! TUOMAS: Roviolle!--(_Huovit_ vievät hänen viittauksestaan Lyylin vasemmalle. _Tuomas_ seisoo hetken aikaa kuni huumaantuneena. Valojuova sammuu, näyttämö hämärtyy.) Minä vaivainen, syntinen ihminen... (Vaipuu kokoon.) Esirippu. NELJÄS NÄYTÖS. _Tuomas_ istuu pöydän ääressä pää käsiin vaipuneena. Näyttämö on miltei pimeä. _Pietari Kaikkivalta_ tulee perältä ja pysähtyy hänen eteensä. KAIKKIVALTA: Isä! Te istutte pimeässä? TUOMAS (nyyhkyttäen): Pietari! Pietari! Missä olet ollut? Miksi jätit yksin isäsi, juuri kun hän olisi enin kaivannut sinua? (Vetää luokseen hänet.) KAIKKIVALTA: Isä! Te itkette? Teidän mielenne on syvästi ahdistettu? TUOMAS: Elämäni ankarin hetki on kulkenut minun pääni ylitse.-- (Vaitiolo.) Ja sinä? Mitä olet sinä tällä aikaa toimittanut? KAIKKIVALTA: Minä olen hävittänyt _sen_. TUOMAS: Minkä? KAIKKIVALTA: Paavin paimenkirjeen. Sitä ei ole nyt enää olemassa. TUOMAS: Niinkö?--(Vaitiolo.) Sytytä kynttilä, että näen jälleen kasvosi lempeässä levossaan.--(_Kaikkivalta_ tekee työtä käskettyä.) Pietari: ethän sinä kanna kaunaa minulle muinaisista? KAIKKIVALTA: En, isä. Minut täyttää pelkkä hartaus ja kiitollisuus, kun teitä ajattelen. TUOMAS: Kuitenkin sai isäsi surmansa minun käteni kautta. KAIKKIVALTA: Minä en tiedä siitä mitään... Siis ei sitä asiaa ole minulle olemassa. (Vaitiolo.) TUOMAS: Pidätkö minua ... pahantekijänä? KAIKKIVALTA: Pidän teitä miehenä, joka _tekee_. TUOMAS: Hyvää vai pahaa? KAIKKIVALTA: Teette maailmaa hyville ihmisille mahdolliseksi. (Vaitiolo.) TUOMAS (hitaasti): _Heidän_ tähtensä ... me siis olemme ... loassa ja veressä kaahlanneet? KAIKKIVALTA: Teko on myrsky, jota seuraa sydämen tyyni päivänpaiste. TUOMAS: Seisotko sinä sen paisteessa, Pietari? KAIKKIVALTA: En. Mutta minä näen sen tulemisen taivaanrannalla ruskottavan. (Vaitiolo.) TUOMAS (äkkiä): Hyvä jumala, kuinka minä halveksin niitä ihmisiä, jotka _tulevat_! KAIKKIVALTA: Miksi niin, isä? TUOMAS: Kuinka elämä on helppoa heille! Ja kuinka vähän he tietävät meistä, jotka olemme tehneet sen helpoksi heille!--Sinäkään et tiedä meistä mitään, Pietari. KAIKKIVALTA (hiljaa): Minä en ole kiittämätön, isä. TUOMAS: Kukka olet, joka ei tiedä juuristaan.--(Vaitiolo. Tuijottaa pää käden varassa eteensä seuraten sisällistä näkyään.) Näin kerran lähes kaksikymmentä vuotta sitten, matkallani pakanalliseen Hämeenmaahan, yksinäisen miehen, joka kirves kädessä heilui keskellä parasta parsikkoa. Oppaamme nimitti häntä kaskenkaatajaksi... KAIKKIVALTA: Sellaisia miehiä heiluu kaikilla Suomen saloilla, isä. TUOMAS (häntä kuulematta): ... Hänen hartiansa olivat sylen-levyiset, metsä ja kangas kumahtelivat hänen iskuistaan. Välillä suoristi hän joskus selkänsä ja pyyhkäisi hikihelmen polttavalta otsaltaan... KAIKKIVALTA: Ilman teitä kimmeltäisivät nyt samat hikihelmet minun kulmillani. TUOMAS: ... Minä katsoin hänen suonikkaita käsivarsiaan ja kauhistuin: ne olivat tammenpaksuiset ja ruskeat kuin kaksi kuparinuijaa... (Vaikenee vavahtaen.) KAIKKIVALTA: No niin? Ja mitä te teitte tuolle miehelle? TUOMAS: Ja sinä, Pietari? Mitä olisit sinä tehnyt hänelle? KAIKKIVALTA: Minä?--Arvattavasti minä olisin kastanut hänet. TUOMAS: Minä syöksin peitseni hänen lävitseen. KAIKKIVALTA: Kuinka? TUOMAS: Minä ajattelin: tuo mies on syntynyt tekemään rikostöitä.--Hän kaatui pauhinalla niinkuin suuri honka ikään ja vasta hänen kaatuessaan minä huomasin, _ketä_ hänen kasvonjuonteensa niin ilmi elävästi muistuttivat. KAIKKIVALTA: Ketä siis? TUOMAS (hymyillen kummallisesti): Minua itseäni.--Sittemmin kuulin, että hän oli isäsi, _oikea_ isäsi. (Pitkä vaitiolo.) KAIKKIVALTA: Ja niin otitte te minut mukaanne ja kasvatitte minut? TUOMAS: ... munkkikuntani ankarimpien sääntöjen mukaisesti.--Minä ajattelin: noidan pojasta pitää tulla kirkon pylväs.--Nyt ajattelen lähettää sinut takaisin syntymäsijoillesi. KAIKKIVALTA (säpsähtäen): Herran pyhää sanaa saarnaamaan? TUOMAS: Niin. Mutta tahdon jo ennakolta ilmoittaa sinulle, että verinen kosto voi kohdata sinua entisen sukusi taholta. KAIKKIVALTA: Isä: minä en voi lähteä sinne. TUOMAS: Kuinka?--(Otsaansa rypistäen.) Pelkäätkö marttyyrikuolemaa? KAIKKIVALTA: En. TUOMAS: Minä en ymmärrä siis, mikä muu este voi sinulla olla.--Työ-ala, jonka sinulle osoitan, kysyy kypsyyttä ja mielenmalttia. Mutta luulin sinulla jo sitäkin olevan. KAIKKIVALTA (rukoilevasti): Isä: miksi en minä saa jäädä teidän luoksenne ikuisesti? TUOMAS: Minun luokseni? Mitä ajatteletkaan? Olethan nuori vielä... (Tyytymättömänä.) Luulin sinun riemastuvan siitä, mikä nyt näyttää painavan sinut niin alakuloiseksi. KAIKKIVALTA: Isä: minä en ole nuori enää. Minä olen vanha mieleltäni. TUOMAS: Sinä? Tuskin mieheksi kehittynyt! KAIKKIVALTA (raukeasti): Isä! Ei tule rankaisematta noidan pojasta kirkon pylväs. Tie on pitkä Lapinkorvesta Räntämäen kirkon sakaristoon. TUOMAS (ankarasti): Puhut pelkillä arvoituksilla. Eikö tuo tauti, joka varmaan on perintö pakanallisilta vanhemmiltasi, koskaan eroa sinusta? KAIKKIVALTA: Niillä puhuttiin minun kotipirtissäni.--Sen jälkeen on minun täytynyt oppia niin paljon. Onko ihme, että minua väsyttää? TUOMAS: Sikäli kuin saatan ymmärtää sinun katkonaisesta puheestasi, väität siis olevasi väsynyt Herran suloista sanomaa julistamaan? KAIKKIVALTA (tuskallisesti): Isä! Minä en koskaan enää voi Herran suloista sanomaa julistaa. TUOMAS: Kuinka? Miksi et?--(Nousee kokonaan hämmästyneenä.) Nyt täytyy sinun puhua suusi puhtaaksi minulle. KAIKKIVALTA: Minä en olisi tahtonut koskaan puhua teille siitä. Mutta jos te nyt tahdotte pakottaa minua lähtemään syntymäsijoilleni... TUOMAS: Niin, minä tahdon pakottaa sinua siihen. KAIKKIVALTA: ... Niin täytyy minun siis teille tunnustaa: minä en voi opettaa enää kirkon opin mukaan. Enkä minä voi opettaa enää myös sinun oppisi mukaan, isä... TUOMAS: Kuinka? Etkö sinä voi opettaa enää dominikaanisen munkkikuntamme käskyn mukaan? KAIKKIVALTA: En. Minä en voi opettaa enää, että luonto on paha... Minä en voi opettaa enää, että kaikki luotu on kirottu ja kaikki kaunis vain pahojen henkien houkutusta... Minä en voi opettaa enää, että kaikki liha on synti... TUOMAS: Vaikene!--_Mitä_ voit sinä opettaa sitten? KAIKKIVALTA (kuin hurmauksessa): Minä voin opettaa, että maa viheriöi ja että linnut taivaalla veisaavat Jumalan kunniata... Minä voin opettaa, että ihminen on ihana ja että hänen sielunsa on yössä kukoistava yrttitarha... Minä voin opettaa, että _rakkaus on suurin kaikista_... TUOMAS: Rakkaus? KAIKKIVALTA: ...--Niin, ja kun sen päivä paistaa päälle poloisen ihmislapsen, niin aukeevat kaikki hänen sydämensä kukkaset kuin hopeamaljat vastaan ottamaan elämän pyhää, ylitsevuotavaa evangeliumia. TUOMAS: Mitä outoja opetuksia _nuo_ ovat? Oletko kohdannut ehkä matkoillasi jonkun harhaoppisen suden lammasvaatteissa? KAIKKIVALTA: Olen kuullut miehestä, jonka nimi on _Franciskus Assisi_...--(Ristii kätensä palavimmalla hartaudella.) TUOMAS (ylenkatseellisesti): Ahaa, tuo olisi minun pitänyt arvatakin!-- Joku fransiskaanimunkki on sinun heikon ymmärryksesi sekoittanut. KAIKKIVALTA: Minä en tiedä, mutta minä tunnen etäisen virin niinkuin huomentuulen kulkevan kasvoillani... Maailma ei ole minulle autio ja tyhjä enää, vaan täynnä armaita, ystävällisiä olentoja, jotka kaikki elävät ja hengittävät Herran kauneudessa... TUOMAS: Nouseeko työ vastaan tekijäänsä? Astuuko pakanuus, isäisi ikivanha pakanuus, jälleen esille povesi onkaloista? KAIKKIVALTA: ... Minä näen jälleen sinipiiko