The Project Gutenberg EBook of Alla kasvon kaikkivallan, by Eino Leino

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Alla kasvon kaikkivallan

Author: Eino Leino

Release Date: December 24, 2004 [EBook #14440]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ALLA KASVON KAIKKIVALLAN ***




Produced by Tapio Riikonen





ALLA KASVON KAIKKIVALLAN

Mystillinen trilogia


Kirj.

Eino Leino


1917.



SISÄLLYS:


ALLA KASVON KAIKKIVALLAN. Mystillinen trilogia. Erään aikansa lapsen
ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä

Itsestäni minä vain todistan

  I. Jumaltieto

     Tähdet
     Ihmiset
       Pajavirsi
       Lemmenvirsi
       Tietovirsi
       Taitovirsi
       Kirkkovirsi
       Kuningasvirsi
       Tuomarivirsi
       Toukovirsi
       Mieronvirsi
     Täydelliset

 II. Jumaltunto

     Syvyyden ääniä
       Laiva
       Sydämen hyvyys
       Runous ja taide
       Ristiriita
       Jumala on rakkaus
       Itsetutkistelua
       Rikos
    Neiet niemien nenissä
       Nuori Väinämöinen
       Sininen loihtu
       Aurinkolaulu
       Piika pikkarainen
       Yksilö ja yhteiskunta
       Neien surma
       Vastahankaan
       Raivottaret
       Iltahämärä
    Myrskyjen nokka
       Taivaan vallat
       Kuolema
       Kiertokulku
       Maailmanloppu
       Niniven lapset
       Kohtalottaret
       Maailmantaiteilija

III. Jumaltahto

     Yleis-itselö
       Jälleensyntyminen
       Ristin tie
       Kansan suosio
       Rauhantekijä
       Mestari
       Vapaus
       Itse-uhri
     Jumalan yrttitarha
       Polun päässä
       Näkymätön saattaja
       Uni-elämä
       Myrsky-ihmiset
       Elämän muukalaiset
       Kuolemattomuuden toivo
       Oikeudenmukaiset
       Yli-ihminen
       Neitsyt-Äiti

Epilogi






ALLA KASVON KAIKKIVALLAN

Mystillinen trilogia

Erään aikansa lapsen ajatuksia, tunnustuksia ja kaukonäkyjä

(1917)





ITSESTÄNI MINÄ VAIN TODISTAN.


Tiedän, että Hän on olemassa.

Hän, jota kaikki kirkkokunnat kiittävät ja jonka palvelus on yhteistä
kaikille uskonnoille.

Laki tai Logos, Henki tai Herra, Brahma tai Jehova, kaikki ovat yhtä
hyviä nimiä Hänelle. Pääasia, että Hän on _Hän_ ja että me Hänen
nimellään käsitämme Kaiken-Yhteyttä ja maailmanrakenteen ääretöntä,
ihmeellistä, itsetietoista järkeä ja järjestystä.

Omasta puolestani nimitän Häntä mieluimmin Jumalaksi.

Hän _on_! Maailmankaikkeus ei ole enää tyhjä ja autio minulle.

En ole löytänyt Häntä kirjoista enkä kansantaruista, en luonnosta enkä
yksilöiden ja kansojen elämästä. Olen löytänyt Hänet omasta
kuolemattomasta itsestäni.

Nyt näen Hänet kaikkialla.

En aio todistella Hänen olemassa-oloaan enkä edes koettaa kuvailla
Hänen olemustaan, sillä eiväthän mitkään ihmiskielen eivätkä
ihmismielen sanat kuitenkaan riittäisi siihen.

Aion laulaa vain kuin lintu äänelläni. Aion kuuluttaa vain Hänen
ijäistä kunniaansa.

Teen sen ilosta enkä velvollisuudesta.

Teen sen saman luonnollisen välttämättömyyden voimasta kuin meri pauhaa
tai koski kohisee, kuin aamukaste kimaltelee auringossa tai kärsivän
poskelta kyynel vierähtää.

Laulunlahjani pyhä pakko se on. Tiedän sen Häneltä saaneeni, tahdon
tuntea sen Hänelle myös takaisin antavani.

Hän on tehnyt suuren ihmeen minussa. Ja nyt näen minä pelkkää ihmettä
kaikkialla.

Tuskin tulevat nämä näkemykseni ketään toista hyödyttämään tai
kenellekään muulle Hänen olemassaoloaan todeksi vakuuttamaan. Enkä
usko, että ihmiset olisivat edes onnellisemmat, jos niin tapahtuisi.

Mutta minä olen varma siitä, että he silloin olisivat hiukan lempeämmät
ja hiukan laupiaammat toisilleen.

Olen liian vanha jaksaakseni käsitystäni muille tyrkyttää. Olen liian
viisas edes koettaakseni käännyttää ketään samoin uskomaan ja
ajattelemaan.

Hän on opittava eikä opetettava.

Hän on _tunnettava_, kunkin omassa mielessään ja omassa sielussaan,
eikä kaikkialla ja joka hetki suullaan tunnustettava.

Mutta kerran tai kaksi elämässään saattaa ehkä tehdä sen, Hänen pyhää
nimeään turhaan lausumatta, silloin kun tuntee, että Hänen suuri
hetkensä on lähestynyt.

Silloin on Hänen nimensä mainittava. Silloin on kuulutettava Hänen
kunniaansa.

Tuo hetki tulee joskus jokaiselle.

Nyt on se tullut minulle. En voi väistää enkä välttää sitä, en voi
valehdella enkä teeskennellä Hänen edessään.

Itsestäni minä vain todistan.





I. JUMALTIETO.

    »Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä.»




TÄHDET.



1.

Seisoin yksin hiljaisessa talvi-yössä. Näin maailmoiden äärettömyyden
kuin korkean tähtiteltan kaartuvan ylitseni.

Äänetön hartaus täytti minut. Ei pelko eikä vavistus, vaan pyhä,
rajaton kunnioitus ja kiitollisuus kaiken sen suuren ja ijäisen edessä,
jota tunsin olevani kutsuttu aavistamaan, vaikka en ehkä valittu
tajuamaan tai kenellekään muulle tajuttavaksi tekemään.

Siksi huokasi sieluni kohti korkeutta:

--Tähdet kirkkaat! Mitä saattaa kurja kuolevainen tietää _Hänestä_,
joka oli, joka on ja joka yksin on todella olevainen?

Vyöryi vastaus kuin syvien vetten pauhu. Taikka saapui se minun omasta
sydämestäni:

--Kukaan ei voi tietää Hänestä enempää kuin kukin tulee Häntä omassa
itsessään tuntemaan.

Eikä tuo vastaus vielä tyydyttänyt minua.

Se vain herätti toisia kysymyksiä. Kuulin niiden ponnisteleivan esille
sielustani kuin tuskan ähkynällä:

--Miksi Hän ei siis ilmoita meille itseään? Eikö Hän voi taikka tahdo
tehdä sitä? Miksi Hän ei muuten valmistaisi meille tuon riemun
vapautusta?

Antoi vastauksen kuin etäinen tähtikuoro. Taikka ehkä soinnahti tuon
pulman kuullessaan kuin tuhansin kannelkielin oma korkeampi, henkisempi
minuuteni:

--Hän tekee sen aina ja kaikkialla. Täytyy olla vain korvat kuulla ja
silmät nähdä sitä havaitakseen.

Eikä tuokaan vastaus vielä tyydyttänyt minua. Mutta se vaiensi minut
moneksi pitkäksi tuokioksi.



2.

Mietin ja mietin. Tunsin, että tarvittiin rohkeutta tunnustaa julki,
mitä nyt liikkui sielussani.

Minäkö, jumalankieltäjä, minäkö, tunnettu vapaa-ajattelija, minäkö,
koneellisen maailmankatsomuksen tunnustaja, tässä seisoin yksinäisessä
talvi-yössä ja kaikessa hiljaisuudessani tutkistelin suhdettani
korkeimpaan olentoon?

Eikö se ollut tuiki naurettavaa?

Olihan maailman-arvoitus luonnontieteellisesti ratkaistu jo. Eihän
ollut mitään Henkeä ihmishenkeä korkeampaa, ei mitään Totuutta
korkeampaa kuin ihmistotuus. Ihminen oli luomakunnan kruunu, syntynyt
maan tomusta tosin, mutta säteilevä jo kirkkaasti ja korkealle omalla
valollaan.

Miksi ei tuo riittänyt sitten? Mikä pakotti minut tällä hetkellä
jotakin toista, itseäni suurempaa ja ijäisempää olentoa
maailmankaikkeudesta etsimään?

Ja mikä se oli tuo sisäinen ääni, jonka kuulin koko ajan kuin etäisen
kuparikellon korvissani kumahtelevan?

Ymmärsin pian, että Totuuden ääni se oli. Enhän sitä voinut enkä
tahtonut välttää, sillä olinhan siitä saakka kuin opin ajattelemaan
pyrkinyt Totuuteen.

Olisihan se ollut samaa kuin kieltää oma henkinen minuutensa.

Tahdoin kuulla, mitä se kumahteli. Ja pian muuttuivat sen sävelet
sanoiksi sielussani:

--Ole tosi! Ole aivan tosi! Älä tingi oikeaan äläkä vasempaan! Jos sinä
olet kerran uskaltanut kieltää Jumalan, silloin kun et ole tuntenut
Häntä, totta uskaltanet Hänet myöskin tunnustaa, jos tunnet joskus
Hänen henkensä liikkuvan lähelläsi.

Tietysti! ajattelin minä. Tietysti, vaikka murtuisi koko entinen
minuuteni! Tietysti, vaikka menisi raunioiksi koko henkinen elämänikin
eikä minusta jäisi jäljelle enempää kuin savu, joka ilmaan katoaa, tai
kupla, joka särkyy ensimmäisen tuulen tullen.

Olihan ihmisen ylin velvollisuus olla itselleen uskollinen. Ja olinhan
itse kannattanut halki elämäni tätä yksilön suvereenista oikeutta,
jonka vaatimisesta--tätä velvollisuutta, jonka täyttämisestä--vasta
seurasivat kaikki hänen muut oikeutensa ja velvollisuutensa.

Niin vannoin, etten vavahtaisi, mikä ikinä kohtaisi minua tällä uudella
tiellä, jolle tunsin astuvani.

Tahdoin pitää pääni kirkkaana ja sydämeni pelottomana. Enkä kieltää
taikka myöntää mitään, jota ei kieltänyt tai myöntänyt sisin tajuntani,
enkä antaa itsestäni pois mitään, jonka tunsin elimellisesti kuuluvan
siihen.

Lupasin itselleni olla vain suora ja rehellinen, en muuta.

Vannoin olla voimieni mukaan vain puolueeton, lahjomaton
totuuden-etsijä, joka ei tunnustaisi muille muuta kuin mitä hän on itse
havainnut omassa sisäisessä tai ulkonaisessa tajunnassaan eikä
väistyisi sitten siitä hiuskarvaakaan, ei henkisen, vielä vähemmän
aineellisen hyödyn vuoksi, ei tähden ihmisten ilojen tai surujen, vielä
vähemmän heidän tuomionsa tai arvostelunsa, ei myöskään oman sisäisen
onnensa tai onnettomuutensa, nautintonsa tai kärsimyksensä, tässä
taikka tulevaisessa elämässä!

Säikähdin heti tuon valan tehtyäni. Olisiko minussa miestä myös sitä
pitämään?

Mutta kuparikello soi ja soi. Tunsin, että se vaati vastausta.

Ja niin tunnustin minä alla taivon tähtikirjan kuin Kaikkivaltiaan
kasvojen edessä:

--Olen Sinut aina aavistanut. Luulen, että olen joskus saanut myös
jonkun viestin Sinulta, vaikka vain silmänräpäyksittäin ja kuin
ohimennen.

Tuo on tapahtunut hiljaisimpina hetkinäni.

Uskon, että olen ollut silloin itselleni rehellisempi kuin koskaan
muulloin, sillä se on tapahtunut juuri niinä tuokioina, jolloin ei
ulkonaisen elämän pauhu eivätkä sisäiset tunnemyrskyt ole henkistä
havaintoani sumentaneet.

Noita tuokioita on ollut tuiki vähän minulla. Eivät ole levon lempeät
immet minun kätkyelläni istuneet.

Ne ovat olleet minun elämässäni vain kuin välkähdys, kuin helkähdys.

Kuin kiitävä päivänkilo laineilla, joita myrsky laulattaa, tai kesken
katkeava huuto syys-yössä, josta ei tiedä, kuka se on ja mitä se on.
Niin ovat olleet rauhan hetket minun rinnassani.

Sitten on kaikki taas ollut vain pelkkää tulta ja tulikiveä.

Siksi olen pitänyt noita hetkiä vain pelkkänä harhakuulona,
harhanäkynä.

Jos se olit Sinä, Kaikkivaltainen, miksi ei tuo huuto jatkunut? Jos se
olit Sinä, Kaikkitietoinen, miksi ei tuo pyhä välke jäänyt ainaiseksi
eloni tietä valaisemaan?

Tähdet korkeat! Eikö Hän voi tai eikö Hän tahdo tehdä itseään meille
täysin tiettäväksi?--

Huomasin heti noin puhuttuani pilkanneeni Jumalaa, herjanneeni Häntä,
joka ei salli itseään herjattavan. Sillä kuulin äänen kuin kaikkien
aurinkokuntien ukkonen olisi jyrähtänyt pääni päällä:

--_Vain täydellisille voi Hän ilmoittaa itsensä täydellisenä_.

Se oli totuus, joka musersi minut niinkuin suuri kallio heikon
heinänkorren musertaa.



3.

En ymmärrä, kuinka elän vielä. Mutta se mahtaa johtua tavallista
paatuneemmasta ja itsepintaisemmasta henkisestä olemuksestani.

Palasi järki päähäni, ajatus aivoihini. Mutta tuskin olivat kaikki
tavalliset sielunkykyni jälleen käsin käyteltävinäni, kun minä suuresti
suutuin ja häpesin itseäni.

Ja minä annoin itselleni aika ripityksen.

--Mikä olen minä, sanoin, minä, vähäpätöinen mikroskooppi-olio, joka en
taida selittää edes ensimmäisen elävän solun syntymistä, saati sitten
oman pienen itseni arvoitusta, arvaamaan _Hänen_ arvoitustaan ja
_Hänen_ henkistä olemustaan, jonka täytyy olla rajaton niinkuin on
Hänen luomakuntansa ja ajaton kuin on tähtitaivaiden iankaikkisuus?

Minä, _minä_, kiitävän hetken ilmiö, pyrin muka täysin tuntemaan
jumalaa! Sehän on hullunkurista.

Ja vaikka minä olisin pysyväisempikin ilmiö kuin itse otaksunkaan,
vaikka minun henkinen minäni olisi kuolematon kuin Hänen henkensä ja
minä eläisin Hänen kerallaan iankaikkisesti, täytyisihän kaiken järjen
nimessä sen olla vain kuin pieni kipinä verrattuna maailmanpaloon,
turha tomuhiukkanen, suuren pyörremyrskyn kuljettama!

Eihän Hän muuten Jumala olisikaan. Kuuluuhan Hänen rajattomuutensa ja
minun rajallisuuteni jo itse käsitteeseen.

Ja _jos_ minulla olisikin valta ja voima tulla Hänet täysin tuntemaan,
mitä tekisin minä poloinen tuolla tiedollani? Kestäisinkö minä sitä?
Jaksaisinko minä kantaa tuota tunturien painoista taakkaa edes tuokion,
edes niin kauan kuin silmä rävähtää tai sähkö vaatii aikaa maapallon
ympäri matkatakseen?

Eikö se ennemmin olisi omiaan vain minut maahan murtamaan ja
musertamaan?

Enkö jo äsken murtunut tuosta yhdestä totuudesta, joka muistutti
mieleeni omaa epätäydellisyyttäni? Kuinka tuhatkertaisesti
murtuisinkaan sitten koko maailmantotuuden painosta, jos se siinä
silmänräpäyksessä laskettaisiin hartioilleni?

Ja eikö se jälleen tuhatkertaisesti olisi omiaan minua juuri omasta
pienuudestani ja epätäydellisyydestäni muistuttamaan?

Minua, joka en saata katsoa silmiin edes keskipäivän aurinkoa! Minua,
jonka päätä huimaa jo ensimmäinen Eiffel-torni!

Ja kuitenkin täytyy Hänen olla kirkkaampi kuin kaikki, mitä ihmissielu
saattaa valkeudesta aavistaa, ja korkeampi kuin kaikki, mitä ihmismieli
voi ylhäisintä kuvitella.

Tähdet ijäiset, tyydyn osaani siis. Mutta tahtoisin kuitenkin tehdä
teille yhden kysymyksen:

Kuinka paljon saattaa tietää Jumalasta niin epätäydellinen olento kuin
se, jonka tässä näette?

Soinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä:

--Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan.

--Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti.

--Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja
niin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut
loistollaan sokaisemaan.

Jälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.

--Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on?
Mistä löydän Hänet?

Vastasivat tähdet tyynesti pääni päältä:

--Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen
henkensä katse on kannattanut.

Henkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani.



4.

Vieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.

Tämä totuus ei ollut omiaan minua musertamaan, vaan päinvastoin
täyttämään riemulla ja pyhällä pyörtymyksellä.

--Onhan Hän tuossa! huusin itselleni haltioituneena. Onhan Hän tuossa
melkein kuin käden kuroteltavissa!

Kuka sitten?

Hän, _Hän_, Jumala! Hän, _Hän_, ijäinen, Hän, ääretön, Hän,
ihmeellinen, halki elämän etsimäni, kaikkialla kaipaamani! Hän, jonka
avulla kaikki salaisuudet selviäisivät ja jonka edessä ei olisi mitään
muuta ihmettä enää!

Sillä _tiedänhän_ minä, mikä on minun parhaani! Onhan niin
päivänselvää, missä _minä_ olen pyhintä pyytänyt ja tavoitellut!

Siksi olikin vastaukseni voitonvarma, kun sain sanoiksi huohottaen:

--Minun parhaani on aavistus ja mielikuvitus.

Eikä taivas langennut. Eivätkä taivaan tähdet tuosta radoiltaan
järkähtäneet.

Haastoivat vain yhtä tyynesti ja levollisesti:

--Siispä saapuu Hän sinun luoksesi henkesi haltioitumisessa.

Niinkö? Sitäkö se olikin vain?

Tunsin itseni tuiki pettyneeksi. Sillä tiesinhän, etten voinut
haltioitua muuta kuin runoilijana.

Siis vain sitä tavallista!

Sitä tavallista hurmiotilaa, jota olin tuntenut tuhannet kerrat. Sitä
tavallista kaikkien hermokykyjen äärimmilleen jännittämistä, joka
kuului melkein kuin minun ammattiini.

Mutta enhän minä ollut tullut tänne runouden jumalaa etsimään.

Olinhan joutunut juuri sille elämän jyrkänteelle, missä taide ja
estetiikka eivät yksin riitä enää, mistä etiikka alkaa ja missä suuret
maailman-arvoitukset vaativat itsekunkin omaa henkilökohtaista
ratkaisua.

Ei niin, että millään tavalla olisin runoutta tuominnut tai tuntenut
sille turhaan parhaat vuoteni uhranneeni. Täytyihän minun päinvastoin
olla sille suuressa kiitollisuuden velassa. Sillä olihan se juuri
varjellut minua niin paljosta pahasta, niin monista rikoksista ja
kärsimyksistä, joista olin säästynyt elämällä ne pelkästään
mielikuvituksessa.

Ja runoilemalla ne pois itsestäni. Niin monta surua, tuskaa ja
kaihomieltä.

Epäilemättä mahtoi siinäkin siis olla jotakin jumalallista. Mutta eihän
se ollut Jumala, eihän se ollut Hän itse.

Eihän se ollut _Hän_, vaan _Minä_!

Oma heikko, vähäpätöinen minuutenihan siinä vain turhaan kalisteli
kahleitaan. Pyrki pois maan tomusta, koetti tuntea edes jonkun itseään
korkeamman elävän hengen läheisyyttä.

Tahdoin kyllä aavistuksen ja mielikuvituksen siivin Häntä lähestyä.
Mutta tiesin korkeimmillenikin kohotessani tuota tietä kohtaavani vain
itseni ja sitä ympäröivän tyhjän äärettömyyden.

Sitäpaitsi riippuu runollinen haltioituminen vain hetken mielialasta.

Saattoiko niin löyhälle perustalle niin korkeata, niin taivasta
tapailevaa pylvästä pystyttää? Ei ikinä!

Siksi vastasinkin vain vitkaan ja surumielisesti:

--Minun tunnelmani läikkyvät ja väikkyvät kuin aava merenselkä. Mistä
tiedän niiden kuohuja halkoessani lujan kallion silmiini sinertävän?

Kuului kuiskaus kuin outojen, sinertävien salojen humina:

--Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli. Mutta uhmaaja saa
tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa.

Tuo vastaus tyydytti minua täydellisesti.

Niinhän se oli, niinhän sen täytyi olla. Eihän Jumala voinut jokaista
samalla tapaa lähestyä. Täytyihän tulla huomioon otetuiksi kunkin syvin
yksilöllisyys ynnä heidän henkilökohtaiset kokemuksensa.

Kullakin ihmisellä oli siis tavallaan ikäänkuin oma Jumalansa.



5.

--Mikä siis on minun syvin yksilöllisyyteni? kysyin itseltäni. Eihän se
voi olla runous, sillä sehän on aaltoja, joita tuuli ajelee, muotoja,
joita niiden alla asuva henki nostaa pinnalleen.

Minun täytyi myöntää, että niin paljon kuin olin koettanut itseäni
tutkiakin, minä en tiennyt sitä.

--Kukin palvelee siis Jumalaa omalla tavallaan, sanoin itselleni. Nöyrä
nöyryydellä, uhmaaja uhmallaan, korven jalopeura peljättävällä
kiljunnallaan, lempeän lehdon hirvi hiljaisella ylevyydellään.

Ja kukin tunnustaa Hänet omalla tavallaan. Ja kukin tuntee Hänet
sellaisena kuin on Hänen oma ijäisin olemuksensa.

Niinhän se on, niinhän sen täytyy olla. Eihän Saulus voi tuntea Jumalaa
samoin kuin Paulus, eihän Abaelard samoin kuin Fransiskus Assisilainen.

Eikä vanha Väinämöinen palvella Häntä samoin kuin Kullervo Kalervon
poika.

Mutta miten palvelen minä Jumalaa? Miten?

Tiesin itse omien mielialojeni määrättömyyden.

Ja myöskin mielikuvieni. Niillä aloilla ei mikään inhimillinen ollut
vierasta minulle, ei alin eikä ylin, ei synkin eikä aurinkoisin.

Kenties palvelin minä juuri niiden kautta jotakin tuntematonta Jumalaa?

--Mistä löydän niiden yhteissumman? kysyin vielä itseltäni. Olisiko se
Jumala, _minun_ Jumalani?

Vai olisiko niiden takana ehkä jotakin paljon ijäisempää ja ihanampaa,
jota ne vain ovat omiaan minulta pimentämään niinkuin pilvet aurinkoa?

Minun täytyy siis ennen kaikkea päästä itseni perinpohjin tuntemaan.
Vain sitä tietä voin saada jotakin tietoa Jumalasta.

Ja oppia Häntä oikein palvelemaan.

Sillä enhän minä voi palvella sitä, josta minä en tiedä mitään, enkä
polvistua sen eteen, josta niin monet käsitykset maailmassa vaihtelevat
ja vallitsevat. Täytyyhän olla minullakin oma Jumalani.

Mutta miten oppia tuntemaan itseään? Eikö vain vertailemalla? Eikö vain
niiden vertailupäätelmien nojalla, joita muiden ihmisten ajatukset ja
mietiskelyt ehkä olisivat omiaan minussa herättämään?--

Tunsin tuntevani liian vähän ihmisiä.

Monelta taholta olin tosin heitä kautta elämäni tarkastellut, mutta en
tältä. Monessa tilanteessa olin tullut lähelle heitä ja oppinut paljon
heidän sisintä sielunelämäänsä tuntemaan, mutta en koskaan siinä, missä
nyt itse olin.

Mitä mahtoivat he tietää Jumalasta? Miten mahtoivat he yleensä
suhtautua Häneen, miten palvella Häntä?

Ja mikä muodosti heidän syvimmän mahtipontensa? Tuon, jonka pohjalta he
toimivat ja työskentelivät ja jonka voimalla he yleensä jaksoivat elää
maailmassa?

Vai oliko sitä heillä edes ollenkaan? Kenties elivätkin he kaikki vain
tyhjän varassa ja sattumalta?

Päätin ottaa selon tuosta, sillä tiesin sen vaikuttavan väkevästi myös
omaan ymmärrykseeni Jumalasta.

Jätin tähdet. Läksin ihmisten lasten luo.




IHMISET.



PAJAVIRSI.

--Seppä, joka seisot siinä alasimesi ääressä! Mitä tiedät Jumalasta?

--Miksi häiritset minua? Minun on kiire! Sitäpaitsi minulla on ollut
niin vähän aikaa Häntä ajatella.

--Kuinka? Ei aikaa? Ei aikaa tärkeimpään? Miten se on ymmärrettävä?

--Minulle tärkein on työni. Vain sen kautta voin elää ja elättää myös
vaimoani ja lapsiani.

--Ja tuoko riittää sinulle? Eikö sinulla siis ole mitään korkeampia,
henkisempiä tarkoitusperiä?

--En tiedä, mitä tarkoitat niillä. Mutta työni odottaa minua. Olet
minua jo liian kauan pidättänyt.

--Tiedän työsi tuiman välttämättömyyden. Mutta eikö sen lomassa ole
koskaan mieleesi juolahtanut, ettei ihminen elä vain leivästä, vaan
että hän kaipaa ravintoa myös kuolemattomalle sielulleen?

--Minulla on niin vähän lomahetkiä.

--Mitä silloin teet?

--Lepään taikka koetan parhaani mukaan nauttia vaimoni ja lasteni kera
työni tuloksista.

--Ja mitä laatua ovat sinun nautintosi?

--Iloitsen tämän elämän antimista.

--Etkö koskaan toisen, korkeamman elämän? Eikö sielusi koskaan ole
tuntenut sammumatonta janoa sinne, missä on kaiken valkeuden ja
vanhurskauden alkulähde?

--Ei. En tunne sitä elämää. Minun elämäni piirin muodostavat vain paja
ja koti ja joskus käynti hyvissä ystävissä.

--Aineen orja olet. Etkö koskaan kiitä kaiken hyvän antajaa?

--Kiitän Häntä työlläni ja sillä mielellä, millä työskentelen.

--Siis millä mielellä?

--Tyytyväisellä. En napise kohtaloani. Ja minulle on sanottu, että se
on Herralle sangen otollista.

--Sinulla ei siis ole mitään täyttämättömiä toivomuksia? Maailma on
siis ylimalkaan varsin hyvä sinun kohdaltasi?

--Kaiketi olisi siinäkin paljon korjaamista.

--Esimerkiksi mitä?

--Palkka voisi olla parempi ja leipä leveämpi. Mutta on turhaa sitä
ajatella.

--Miksi?

--Ettei mieli turhan tautta myrtyisi ja katkeroituisi.

--Yhteiskunnallinen vääryys painaa siis sinuakin? Eikö koskaan ole
päähäsi pälkähtänyt nousta sitä vastaan taisteluun?

--Kyllä, nuorempana. Sitten olen koettanut sitä unohtaa, ettei elämän
kuorma kävisi minulle ylivoimaiseksi.

--Ja oletko siinä onnistunut?

--Kutakuinkin. Ainakin minä luulen niin. Mutta nyt sinun täytyy
mennä todellakin, sillä näethän, että hukkaan sinun kanssasi parasta
työ-aikaani.

--Vielä yksi sana! Olet jo vanha mies. Etkö koskaan ajattele kuolemaa?

--Se tulee kuitenkin, ajattelipa sitä tai ei. Paras, että koettaa tässä
elämässä elää ja tehdä työnsä niin kunnollisesti kuin mahdollista.

--Eikä haudantakainen kammota sinua? Aiot siis kuolla hyvällä
omallatunnolla?

--Kuolen samalla tunnolla kuin olen elänytkin.

--Kuin kurja maan matonen siis?

--Maasta sanovat minun tulleen. Kaiketi pitää minun siihen jälleen
palajaman.

--Mutta sinun--sinun sielusi! Minne luulet sen joutuvan? Eikö se siis
ollenkaan halaja elää iankaikkisesti?

--Lienet pappi, koska noin puhut. Mistä tietäisin, minne liekki menee,
kun tuli sammuu ja hiilet kylmenevät!

--Tiedän, että uskot aineen yliherruuteen.

--Uskon siihen, mitä näen ja minkä pääni ja järkeni oikeaksi
todistavat.

--Mutta sinun sydämesi, sinun koko ääretön, itsetietoinen minäsi? Mitä
se sanoo? Mitä se uskoo? Vai etkö koskaan ole nähnyt vaivaa kurkistaa
sen syvyyteen?

--Puhu selvemmin! En ymmärrä sanojasi.

--Tarkoitan: Etkö ole nähnyt milloinkaan sieltä sielusi sisimmästä
ikäänkuin etäistä, epämääräistä kangastusta jostakin itseäsi
ijäisemmästä ... jostakin yksilöä ja yksilön kuolemaa
kuolemattomammasta henkisestä mahdista maailmassa?

--Jätä minut! Kieleni on kankea ja ajatukseni aprikoiva. En ole
tottunut sitä aina ja joka hetki sanoiksi pukemaan.



LEMMENVIRSI.

--Seis! Mihin hiivit kuutamon välkkeessä, mies? Aiotko varastaa vai
eikö tekosi muuten siedä päivän valoa?

--Menen lemmittyni luo. Aion varastaa suukon hänen huuliltaan.

--Etkö pelkää kiinni joutuvasi?

--En pelkää mitään, kun on hänestä kysymys. Jos joku tahtoo tieni
sulkea, lyön hänet kuoliaaksi kuin jalopeura käpälällään.

--En tahdo estää sinua tolaltasi. Ainoastaan jotakin muuta mieleesi
muistuttaa.

--En tahdo nähdä, en kuulla mitään. Väisty! En tahdo hukata hetkeäkään
siitä autuudesta, joka minua odottaa.

--Sinun lemmittysi on siis hyvin kaunis?

--En tiedä mitään häneen verrattavaa. Sinun pitäisi tuntea hänet.
Tulisit silloin vasta oikean elämän tajuamaan.

--Mutta onko hän myöskin hyvä?

--Taivaallinen hyvyys säteilee hänen silmistään. Jospa näkisit hänet!
Paitsi äitiäni en tiedä siinäkään suhteessa mitään häneen verrattavaa.

--Uskon, että rakastat sokeasti häntä.

--En, vaan näkevästi. Olin sokea silloin, kun en vielä tuntenut häntä.

--Ja mitä entistä ihmeellisempää luulet nyt näkeväsi?

--Näen elämän kauneuden. Näen kaiken maailman ihanuuden. Mitä tiesin
minä ennen niistä? En enempää kuin mykkä kala tietää taivaan
valkeudesta.

--Ja mitä luulet siitä nyt tietäväsi?

--Että on kuin itse aurinko olisi astunut sydämeeni. Minä rakastan!
Minä rakastan häntä, yhtä ainoaa, ja samalla minusta on kuin
rakastaisin kaikkia ihmisiä.

--En tahdo sinun kaunista tuulentupaasi järkyttää. Mutta hän? Luuletko
myös hänen sinua samoin rakastavan?

--Minulla ei ole mitään syytä epäillä sitä. Mutta miksi kysyt sitä?
Teetkö sen vain huvin vuoksi vai tahdotko sieluni mustimmalla kaikista
epäluuloista myrkyttää?

--Olkoon se kaukana minusta. Toivoisin vain, että tarkoin harkitsisit
ja punnitsisit kaikki asianhaarat, ennen kuin sidot itsesi
elinkautiseksi.

--Sinä! Sinä puhut kuin puntari! Sinä et ole koskaan itse rakastunut.

--Voimme jättää sen kysymyksen tällä kertaa. Mutta kuinka kauan
luulette te kestävän tuon rakkautenne?

--Niin totta kuin elän, se on kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen!

--Haudan tällä ja tuolla puolen?

--Niin tässä kuin tulevaisessa elämässä! Mutta en nyt halua enempää
kanssasi laverrella. Tahdon nyt juuri kohdata hänen katsettaan.

--Viivy hetki vielä! Te aiotte siis todellakin avioliittoon?

--Luonnollisesti! Niin pian kuin olen onnistunut hänelle ja itselleni
siedettävän toimeentulon valmistamaan.

--Ja siihen mennessä te varastatte rakkautta? Eikö niin?

--Emme suinkaan. Me otamme. Me vain otamme omaamme, mikä kuuluu meille.

--Kuitenkin te petätte isiänne ja äitejänne?

--Teemme sen vain niin kauan kuin meidän on pakko tehdä niin. Mikään ei
olisi meille itsellemme mieluisempaa kuin tehdä rakkautemme heti
kaikelle maailmalle tiettäväksi.

--Ja sillä välin te suostutte vilpistelyyn? Onko teidän siis aivan
mahdotonta odottaa?

--Aivan mahdotonta! Jokainen hetki, jolloin emme ole toistemme
seurassa, on jo kadotettu kallis kivi, eikä meillä ole varaa enempi
kadottaa. Nytkin hukkuu niitä jo liian paljon.

--Mutta voiko valheelle mitään pysyväistä onnea rakentaa?

--Meidän lempemme on totinen totuus. Kuinka saatat sinä niin kysyä?

--Sanoit äsken, ettet pelkää mitään. Etkö sitäkään, että voit
tahtomattasi tuottaa hänelle ikävyyksiä?

--Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä! Mutta jos ikävyydet kuitenkin
tulisivat, tahdomme kohdata niitä käsi kädessä.

--Kuinka uskallat mainita Jumalan nimeä niin pienen ja matalan seikan
kuin kurjan lempesi yhteydessä? Etkö luule Häntä siten herjaavasi?

--Varo itseäsi! Minun lempeni ei ole pieni eikä matala. Tunnenhan itse
sen kautta juuri nousevani jumaliin.

--Suuret sanat eivät suuta halkaise. Mutta millä todistat sanasi?

--Tuntoni todistuksella, joka sanoo, että tulen päivä päivältä
paremmaksi ihmiseksi.



TIETOVIRSI.

--Sallinet, että häiritsen sinua? Näin tulen tuikkivan lampustasi yöhön
sankeaan.

--Olet tervetullut, kun et kauan viivy. Myöskin minulle voi olla hyvä
hetkinen huoahtaa.

--Näytät vanhalta ja rasittuneelta. Milloin lienet viimeksi levähtänyt?

--Lepään silloin, kun puhun muiden ihmisten kanssa. Mutta yksin ollen
minun ajatukseni ei lepää milloinkaan.

--Sinä olet paljon yksin?

--Minä olen _aina_ yksin. Mutta muiden seura estää ajatusteni paljouden
aivojani pakahduttamasta.

--Näen paljon kirjoja edessäni. Mitä etsit niistä?

--Koetan oppia ikäni kaiken.

--Mutta lyhyt on ikä ihmislapsen. Luuletko koskaan kaikkea käsittäväsi?

--Tiedän oppivani vain pienen murto-osan. Mutta minun jälkeeni tulee
toisia, jotka jälleen vievät elämäntyötäni eteenpäin.

--Ja mitä kutsut sinä elämäntyöksesi sitten?

--Samaa, minkä pitäisi olla jokaisen ihmisen elämäntyö. Mutta kaikki
ihmiset eivät sitä käsitä vielä ja siksi on se jäänyt vielä vain
muutamien yksilöiden hartioille.

--Siis mikä sitten?

--Tiedon valkeus. Tulla tuntemaan kaikki, mitä maassa, maan alla ja
vesissä on. Ja jos mahdollista, tulla tuntemaan myös kerran, mitä
piilee maailmankaikkeudessa.

--Ja _jos_ tuo olisi mahdollista? Luuletko, että ihmiset tulisivat
siitä sen paremmiksi?

--Sitä en tiedä. Mutta ainakin uskon, että he tulisivat suuremmiksi. Ja
Jumalan kaltaisemmiksi.

--Uskotko itse Jumalaan?

--Tiedon summa on Jumala. Mutta meillä on siihen vielä pitkä matka.

--Ja ennen kuin pääsemme siihen? Millä siihen saakka henkemme polttoa
viihdyttää?

--Häntä etsimällä. En tiedä mitään muuta keinoa.

--Etsitkö Häntä myös kirjoistasi?

--Etsin aina Häntä.

--Ilman että sinulla on toivoa edes koskaan löytää Häntä eläessäsi?

--Niin. Siksi teenkin työtä tulevien sukupolvien edestä.

--Ja voiko tuo sydäntäsi tyydyttää?

--Ei aina. Ei vaikeina hetkinäni.

--Milloin ne tulevat?

--Silloin kun epäusko tulee. Silloin kun työni tuntuu niin turhalta ja
edessäni oleva taival niin toivottomalta.

--Ymmärrän. Tuo tapahtuu joskus kaikille ihmisille.

--Mutta ehkä useimmin tietäjille. Sillä heillä olisi niin monta
totuutta, joita he tahtoisivat ihmisten lapsille lahjoittaa. Mutta
ihmisten lapset eivät tahdo ottaa vastaan niitä.

--Uskotko aina tietojesi totuuteen?

--En aina sitäkään. Ja nepä ne lienevätkin juuri vaikeimpia hetkiäni.

--Mitä silloin teet?

--Painan silloin pääni alas nöyryydessä ja tunnustan, etten varmuudella
tiedä mitään. Mutta tunnen, että työni kasvaa juuri tuosta nöyryydestä.

--Ja tyytymättömyydestä?

--Niin. Sillä se pakottaa minut ijäti pyrkimään.

--Mutta myös jäämään ijäti epätäydelliseksi niinkuin elosi työkin?

--Ei ole täydellistä mikään inhimillinen. Kuitenkin osaan olla
kiitollinen siitä, että olen saanut aivot, joilla tutkia ja ajatella.

--Kiitollinen? Kenelle?

--Kohtalolle, Jumalalle, maailmankehitykselle, miten vain tahdot Häntä
nimittää.

--Ja kun kiität Häntä? Mitä silloin tunnet?

--Tunnen jotakin itseäni varmempaa ja tietoisempaa liikkuvan lähelläni.



TAITOVIRSI.

--Tervehdin sinua, suuri taideniekka! Miksi niin tiukasti silmiäsi
siristät ja tuijottelet?

--Etkö näe? Katson naista, joka seisoo tuolla kauempana.

--Missä?

--Tuolla, tuolla jalustalla. Mikä onni, että löysin hänet! Vahinko
vain, että hän ei jaksa säilyttää asentoaan niin kauan kuin vaatisi
siveltimeni.

--Näen naisen, joka on alaston. Eikö hän siis häpeä ollenkaan?

--Ei, sillä hän tietää, että hänen ei ole tarvis hävetä. Hän tietää,
että kauneuden jumala itse on hänen muotonsa muovaellut.

--Kenties hän on vielä ylpeä kauneudestaan?

--Epäilemättä hän on ylpeä, niinkuin on rikas rikkaudestaan ja nero
neroudestaan. Ja eikö hänellä ole siihen mielestäsi oikeutta sitten,
sillä onhan kauneus taivaan ylin armolahja?

--Jos on kuin sanot, eikö hänen pitäisi kantaa sitä nöyryydessä ja
häveliäisyydessä?

--Ei mielestäni. Vain rumuus peittäköön itsensä ja käyköön allapäin.
Kauneuden tehtävä on säteillä kaikille vapaana ja alastomana.

--Kuolemattoman kauneuden, tarkoitat?

--Teen hänet kuolemattomaksi.

--Henki yksin on todella kuolematon.

--Siispä puhallan elävän henkeni hänen sieraimiinsa! Etkö näe, kuinka
hän alkaa elää ja hengittää toista, ihanampaa ja ijäisempää elämää
tuossa kankaallani?

--Näen kauniin naisen kuvan, joka aistejani miellyttää.

--Etkö muuta? Etkö näe hänessä sen ijäisen ihanuuden rakkautta, joka
tällä hetkellä täyttää koko olemukseni?

--En. Mitä sinä nimität ijäiseksi, nimitän minä ajalliseksi.

--Luuletko, että luon silmäni häneen häntä himoitakseni? Luuletko, että
rakastan häntä _sillä_ rakkaudella?

--Siis millä?

--Toisella, paljon suuremmalla ja korkeammalla, jonka kautta ja jonka
voimasta juuri olen taiteilija. Näen hänessä jotakin näkymätöntä.

--Jos niin on, mitä teet hänellä siis? Miksi et lähetä kotiinsa häntä?

--Tarvitsen häntä mielikuvani kiteyttämisessä. Tarvitsen häntä
sitoakseni hänen ajallisiin muotoihinsa jotakin ajatonta ja rajatonta,
joka liikkuu sielussani.

--Miksi sitoa sitä? Miksi et salli sen täydessä vapaudessaan siellä
liikkua ja läikehtiä?

--En voi muuten tarjota sitä ihmisille.

--Ja ellet voisikaan? Pitäisitkö sitä sitten niin suurena
onnettomuutena?

--Kyllä.

--Kenelle? Meille vai itsellesi?

--Pitäisin itseäni kitupiikkinä, joka ei jaa maljastaan janoaville,
vaikka miljoonat kädet häntä kohden tuskaisesti kurkottavat.

--Etkö pelkää siten suurta pienentäväsi? Etkö pelkää siten pyhintä
alentavasi ja myös samalla ijäistä itseäsi?

--En. Enhän tee muuta kuin mitä ovat tehneet kaikki suuret
uskonnonperustajatkin, silloin kun he ovat syvimmät ajatuksensa
sanoihin pukeneet.

--Et voi itseäsi verrata heihin. He ovat Jumalan totuutta eivätkä
kauneutta julistaneet. Taikka niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu:
ihmisille tajuttaviin muotoihin pukeneet.

--Jos pidät sen pienempänä syntinä, niin mielellään minun puolestani.
Mutta kuinka luulet muuten totuuden kauneudesta erottavasi?

--Kaikki totinen totuus on aina kaunista.

--Ja kaikki oikea kauneus on aina totta. Mutta työni häiriytyy, en nyt
tahdo antautua kanssasi sanasotaan.

--Yhtä vähän kuin minäkään. Mutta salli vielä yksi kysymys!

--Sano se siis!

--Ymmärrän, että etsit ihannettasi...

--En! Se _on_ jo minulla. Etsin vain ilmaisua sitä ilmi saadakseni.

--Ja senkö luulet löytäneesi tuon naisen katoavaisesta
muotomuhkeudesta?

--Löydän kaavat hänestä katoamattomalle kauneuskuvalleni.

--Niinkö alhaiseksi arvaat ihanteesi? Vai näetkö Jumalan myöskin maan
tomussa siis?

--Kuinka en näkisi? Kuinka en uskoisi kaiken elämän jumaluuteen? Enhän
muutoin voisi hetkeäkään harjoittaa taidettani.

--Se ei ole taakka sinulle? Teet sitä sydämesi suurimmalla ilolla siis?

--Kysy rakastavalta naiselta, joka synnyttää! Eikö hän tee sitä
sydämensä suurimmalla tuskalla ja hekkumalla?

--Etkö tiedä mitään korkeampaa elämässä?

--En.

--Etkä kuolemassa?

--En. Pelkään vain liian varhain kuolevani.

--Miksi pelkäät sitä?

--Koska en silloin saisi tehdyksi kaikkea, mitä liikkuu sielussani.

--Kerran on sinunkin luomisvoimasi lakastuva.

--Tiedän, etten ole ikuinen. Mutta luon kuin Luoja kuolemattomia.

--Etkö nyt herjaa Häntä? Etkö pelkää tiliä, jonka kerran olet tekevä
Hänelle lahjoistasi!

--Olen taiteilija Jumalan armosta. Tiedän, että tilini on oleva helppo
minulle, jos vain joka hetki, viimeiseen hengenvetooni saakka, olen
itselleni uskollinen.



KIRKKOVIRSI.

--Mitä paukutat, pappi, siellä? Tunnetko sen elävän Jumalan, jonka
kunniaa niin korkealla äänellä kuulutat sanankuulijoillesi?

--Tiedän Hänestä sen, mihin uskoo koko kristikunta ja minkä suuret
kirkko-isät ovat meille kerran oikeana opettaneet.

--Oletko lutherilainen vai katolilainen? Monet lahkot halkovat
kristikuntaa.

--Kaikki uskovat ne kuitenkin Jeesukseen Kristukseen.

--Ehkä suullaan, mutta eivät sydämellään. Suurin osa kristikuntaa ei
enää usko mihinkään.

--Ikuinen totuus ei siitä muutu. Sen voima on sama tänään kuin tuhat
vuotta sitten ja on oleva sama myös tuhat vuotta meidän jälkeemmekin.

--Oletko tuntenut tuon voiman myös tunnossasi ja elämässäsi?

--En usko yksilöllisiin totuuksiin.

--Mihin uskot enemmän siis?

--Uskon enemmän pyhään raamattuun ja siihen, mitä menneet sukupolvet
aikakaudesta aikakauteen ovat todeksi tunnustaneet.

--Siis auktoriteetti-uskoa?

--Voit sitä myös siksi nimittää.

--Siis uskot siihen, mitä _muut_ ovat Jumalasta tienneet ja
todistaneet?

--Niin. Muut minua pyhemmät ja jalommat miehet, ennen kaikkia _Hän_,
joka oli kutsuttu maailmaa synneistä vapahtamaan.

--Pidätkö itsesi siis niin vähäpätöisenä? Etkö pane siis mitään arvoa
omalle tiedollesi ja todistuksellesi?

--En. Täytyy olla joku yksilöä korkeampi arvovalta, ellei mieli ainoan
oikean opin ja koko ihmiskunnan ehkä jälleen vuosituhansiksi harhaan
hairahtua.

--Luulet siis tuon ainoan oikean opin omaavasi?

--Olen siitä vakuutettu sielustani ja mielestäni.

--Etköhän nyt itse vetoa yksilölliseen totuuteen?

--En. Sillä se oppi on sama kuin mitä Herramme Vapahtajamme on itse
julistanut.

--Entä Buddha? Entä Konfutse? Entä Muhammed?

--En tunne heitä. En siis voi mitään sanoa heistä.

--Kuitenkin myöntänet, että on ollut muitakin suuria ihmiskunnan
opettajia?

--Tunnen vain yhden ainoan oikean Jumalan Pojan: Sanan, joka tuli
lihaksi.

--Hyvä. Seuraatko Hänen oppiaan myös jokapäiväisessä elämässäsi?

--Saarnaan Häntä sunnuntaisin. Kaikessa muussa olen erehtyväinen
kuolevainen.

--Mutta et virkasi toimituksessa?

--En, sillä toimitan sitä puhtaan opin ja kirkon käsikirjan mukaan,
puolelle taikka toiselle siitä tuumaakaan poikkeamatta.

--Onko oikeus muuta julistaa kuin mitä itse on kokenut ja havainnut
todeksi omassa sydämessään?

--Kyllä. Eihän opin arvo riipu siitä, kuka ja minkälainen ihminen sitä
kuuluttaa.

--Toivot kuitenkin tulevasi autuaaksi?

--Toivon sen tapahtuvan Karitsan veren kautta, joka on myöskin minun
vaivaisen syntisen vuoksi pirskoitettu.

--Olet pantu kansan paimeneksi.

--Tiedän, että raskas edesvastuun taakka lepää hartioillani. Siksi
koetankin suorittaa pyhän tehtäväni niin uskollisesti ja tunnollisesti
kuin mahdollista.

--Muiden maallisempien tehtävien lomassa?

--Meidän on myös ajassa elettävä.

--Tiedän, että maanviljelyksesi on mallikelpoisessa kunnossa ynnä
karjasi suurin ja kaunein koko pitäjässä. Mutta tätäkö kutsut sinä
Kristuksen seuraamiseksi?

--Meidän on myöskin maallisesta leiviskästämme tili tekeminen. Siksi
koetan hoitaa kotini ja kontuni niin toimellisesti kuin mahdollista.

--Kuuluuko siihen myös, että kiusaat torppareitasi ja ryöstät saatavasi
köyhimmältäkin seurakuntalaiseltasi viimeiseen penninkiin?

--Jos jättäisin jonkun ryöstämättä, jättäisivät monet minulle
maksamatta.

--Entä sitten? Luuletko, että olisi samoin tehnyt myös Herrasi
Vapahtajasi?

--Poimi Hänkin tähkäpäitä. Teen samaa, vaikka omilta tiluksiltani.

--Leipäpappi olet! Etkö pelkää pyhän virkasi saastuvan siitä, että näin
kasaat itsellesi maallista mammonaa?

--Taidan vastata apostolin sanoilla siihen: joka evankeliumia saarnaa,
sen on myös evankeliumista elettävä.



KUNINGASVIRSI.

--Kuningas korkea! Onko sinulla tuokion aikaa kuulla minua?

--Mitä? Kuka tuo on? Kuinka hän on tänne tunkeutunut?

--En puhu omalla suulla. Suuremmat ovat minut tänne lähettäneet.

--Näen, että olet profeetta. Mitä tahdot minusta?

--Tahtoisin tehdä sinulle eräitä kysymyksiä.

--Kysy!

--Kuningas korkea! Tiedätkö jotakin Jumalasta?

--Kuinka en tietäisi Hänestä minä, joka juuri olen kuningas Hänen
armostaan?

--Muistatko kiittää Häntä myös ylhäisestä asemastasi?

--Teen sen joka päivä aamu- ja iltarukouksissani. Mutta minun asemaani
seuraavat myös raskaat velvollisuudet.

--Rukoiletko myös voimaa Jumalalta voidaksesi hyvin ja oikein täyttää
niitä?

--Kyllä. Ja jos sen joskus unohtaisinkin, tekevät pappini ja piispani
sen minun puolestani kautta valtakunnan.

--Ja valtakuntasi kukoistaa?

--Katso ympärillesi! Näet, että voin sisäisellä ylpeydellä sovittaa
itseeni raamatun sanat: »Sen päällä on kuningas valtakunnassa, että
kedot kynnettäisiin.»

--Ajattelet siis kaikessa vain alammaistesi hyötyä ja menestystä?

--Mitä voisin minä muuta ajatella? Olenhan minä maan isä. Siis on minun
lapsistani huoli pidettävä.

--Ja he tuottavatkin varmaan paljon huolta sinulle?

--Monet unettomat yöt olen valvonut heidän vuokseen vuoteellani.

--Oletko pyytänyt silloin neuvoa Jumalalta?

--Olen rukoillut, että Hän valistaisi minut oikeudessa ja viisaudessa.
Mutta sittenkään en ole aina ollut varma siitä, mikä olisi ihmisille
parhainta ja Jumalalle otollisinta.

--Tiedän, että olet hurskas ja hyvä kuningas. Mutta muistatko aina
myös, että Hän ennen kaikkea on rauhan ja rakkauden Jumala?

--Koetan pitää sitä mielessäni. Mutta Hän on myöskin vanhurskas ja
kiivas Jumala.

--Seuraatko siinäkin Hänen esimerkkiään?

--Ei kanna turhaan miekkaa esivalta. Mutta tunnustan, että se on ehkä
raskain kaikista minun kantamuksistani.

--Hän on sanonut: »Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.»

--Hän ei ole sillä ijäisen oikeuden eikä itse-säätämänsä esivallan
miekkaa tarkoittanut.

--Mutta Hän on sanonut myös: »_Älä tapa_!»

--Siksi onkin yleviin oikeuteni armahtaa kuolemaantuomittuja.

--Kuitenkin käyt sinäkin sotia.

--Koetan välttää niitä niin paljon kuin mahdollista. Mutta jos
vihollinen hyökkää minun maahani, on minun pyhä velvollisuuteni sitä
asevoimalla puolustaa.

--Etkö itse koskaan alota hyökkäyssotia siis?

--En.

--Etkä koskaan ole edes välillisenä syynä niihin?

--Koetan elää sovussa kaikkien naapurieni kanssa. Mutta heidän
joukossaan on toisia, joita eivät elähytä samat tarkoitusperät.

--Mistä tuo johtunee?

--He tahtovat riistää meiltä väkivallalla ja miekka kädessä, minkä me
olemme rauhan työllä ja ahkeruudella saavuttaneet.

--Ja silloin taistelee rauhan Jumala teidän puolellanne?

--Silloin johdattaa Hän sotajoukkojamme. Silloin kuulevat he Hänen
äänensä meidän tykkiemme jylinästä.

--Mutta heidänkin puolellaan tykit jylisevät.

--Ne eivät merkitse mitään meidän rynnätessämme. Sillä meidän
puolellamme on _oikeus_ ja sen Jumala kuulee meidän esirukouksissamme.

--Hekin rukoilevat Jumalaa.

--He herjaavat verisesti Häntä anomalla, että Hän vääryyden ja
väkivallan asiaa avittaisi.

--Mutta kuitenkin! Jos kaikesta asiasi oikeudesta huolimatta sattuisit
sittenkin tappiolle joutumaan?

--Mahdotonta!

--Eikö tuollaista ole koskaan koko hallitusaikanasi tapahtunut?

--Kyllä. Kerran.

--Kuinka sen selität?

--Minä en mielelläni muistele sitä. Mutta se oli koettelemus, jonka Hän
lähetti kansalleen.

--Uskot, että kansasi on Jumalan valittu kansa siis?

--En voi epäillä sitä nähdessäni niitä ihmetöitä, joita Hän on tehnyt
tämän kansan hyväksi.

--Hän pitää siis aivan erikoisesti huolta siitä?

--Kyllä. Ja siitä päätän minä, että Hän on myös aikonut sen suhteen
jotakin aivan erikoista.

--Siis mitä? Sinä et voi arvata sitä?

--En. Mutta minä uskon, minä tunnen, minä tiedän...

--Etkö juuri päässyt myöntämästä, ettet tiedä mitään?

--Kyllä. Ja kuitenkin minulla on vankkumaton varmuus täällä sydämeni
syvimmässä, että tämän kansan vielä kerran täytyy tavalla taikka
toisella tulla maailmaa vallitsevaksi.



TUOMARIVIRSI.

--Vanhus vakava, harmaahapsi! Sama on matka meillä. Sallinet, että
saattelen hiukan sinua?

--Tie kuuluu meille kummallekin.

--Mistä tulet? Minne riennät niin keveillä askelilla?

--Tulen käräjäpaikalta. Riennän kotiin, missä monet vieraat minua
odottavat.

--Vietät pitoja siis? Voitko tehdä sen todellakin hyvällä
omallatunnolla?

--Miksi en voisi päätettyäni hyvin päivätyöni?

--Olet jakanut oikeutta siis? Tiedän sinua kihlakunnan tuomariksi
mainittavan.

--Se olenkin. Jaan oikeutta maan lakien mukaan.

--Ja olet ehkä tänäänkin tuominnut monta ihmistä vankilaan?

--Kyllä. En ole voinut välttää sitä.

--Etkö milloinkaan pelkää erehtyväsi?

--Ihminen voi aina erehtyä. Mutta sitä varten ovat ylioikeudet
olemassa.

--Entä jos nekin erehtyvät?

--Sitä varten on olemassa prokuraattori. Et suinkaan tahtone väittää
meidän kaikkien lain hengestä erehtyvän?

--Saattaisihan sekin olla mahdollista. Mutta myös laki itse voi olla
väärä.

--Väärä se ei voi koskaan olla, korkeintaan vanhentunut.

--Kuinka niin? Miten selität sanasi?

--Mikään laki ei olisi koskaan tullut laiksi, ellei se ainakin joskus
olisi vastannut kansan oikeustajuntaa.

--Mutta myös tuo oikeustajunta voi olla väärä.

--Ei milloinkaan. Kansa on aina oikeassa, sillä sen ääni on Jumalan
ääni.

--Kuitenkin ovat monet kansanjohtajat siitä usein erehtyneet.

--Silloin he eivät ole kyllin herkällä korvalla sitä kuunnelleet. Sillä
tuo ääni voi joskus olla hiljainen kuin kuiskaus, vaikka se taas toisin
vuoroin voi pauhata pauanteena.

--Sitäkö kuuntelet siis kansalle oikeutta jakaessasi?

--Tutkin ja tuomitsen parhaan ymmärrykseni mukaan. Tavallisesti kaikuu
kansan ääni jo kyllin selvänä minun omasta oikeustajunnastani.

--Ei ystävyys eikä vihamielisyys sitä pimitä siis?

--Ei. Olenhan tuomari, tunnen ylevän virkani vastuunalaisuuden.

--Eivätkä mitkään muutkaan yksityiset syyt koskaan vaikuta tuomioosi?

--Eivät milloinkaan. Teen kaiken tuomarivalallani.

--Se on siis _niin_ pyhä sinulle?

--Kyllä. Kun istun sillä istuimella, en tiedä mitään sitä korkeampaa.

--Siksikö, että olet pannut sielusi autuuden pantiksi siitä?

--Miten lienee. Tunnen joka tapauksessa istuvani silloin kaikkivaltiaan
Jumalan kasvojen edessä.

--Tunnet itsesi Jumalan sijaiseksi?

--Ehkä niinkin. Edustanhan silloin Hänen itsensä asettamaa esivaltaa.

--Päätin äskeisestä puheestasi sinun kansan oikeustajuntaa edustavan.

--Voit niinkin sanoa, sillä sekin on Jumalasta.

--Miksi et siis jätä tuomiota Hänelle? Hän on sanonut: »Älkää tuomitko,
ettei teitä tuomittaisi!»

--Siksi en teekään sitä koskaan yksityisenä henkilönä. Mutta tuomarina
olen minä Hänen ajallinen välikappaleensa.

--Siis tiedät myös, että Hän on pitkämielinen ja hyvä?

--Kyllä. Siksi muistutankin aina mieleeni tuhatvuotista
tuomarisääntöäni, joka sanoo: »Parempi päästää kuin langettaa.»

--Seuraatko sitä myös omassa oikeustoimessasi?

--Kyllä. Aina, kun rikos on epäselvä.



TOUKOVIRSI.

--Miksi kynnät, kyntäjä?

--Sekin kysymys! Teen työtäni, elän pellostani.

--Etkö pelkää peltosi poutivan tai hallan käyvän vieraana halmeellasi?

--Minun tehtäväni on vain kyntää ja kylvää. Kasvu riippuu kaiken hyvän
antajasta.

--Onko ehkä joskus onnettomuus kohdannut sinua?

--Usein. Mutta eletty on, Jumalan kiitos, tähän päivään asti.

--Mitä olet silloin tuuminut? Mitä olet ajatellut pahan päivän päälle
sattuessa?

--Onni yksillä, kesä kaikilla, olen ajatellut. Ja sitten jälleen
tuuminut, että se varmaan on ollut niin sallittu minun kohdalleni.

--Eikö mikään sinussa ole noussut kapinaan?

--En ymmärrä, mitä tarkoitat. Eihän voi kapinoida vastaan kohtaloa.

--Etkö koskaan ole sellaisina hetkinä syyttänyt Jumalaa sielusi
sisimmässä?

--Mahtaisihan se paljon parata syyttämisestä!

--Mutta sen sijaan olet varmaan syyttänyt itseäsi?

--Lie tuota ollut syytä minussakin.

--Olet pitänyt sitä koettelemuksena? Olet tuntenut itsesi suurimmaksi
syntiseksi Hänen edessään.

--Lie tuota tullut tehdyksi sen verran syntiäkin. Ja onhan se saattanut
olla Jumalan koettelemustakin.

--Oletko rukoillut Häntä silloin avuksesi?

--Harvoinpa sitä on tainnut tulla tehdyksi minun kohdaltani. Mutta
eukko on kyllä rukoillut.

--Etkö ole muistanut, että missä hätä on suurin, siellä on apu lähinnä?

--Ei ole sattunut niin suuri hätä.

--Käytkö kirkossa?

--Käynhän toki, ja vielä kerran vuodessa ripilläkin.

--Ja viljelet muutenkin sanaa?

--Joskus. Mutta vaari on ahkera lukumies.

--Siis uskot Jumalaan?

--Totta toki. Enhän minä mikään pakana ole.

--Ja maksat verosi säännöllisesti?

--Kyllä. Sekä kunnalle, kirkolle että valtiolle.

--Sinä olet siis, kuten sanotaan, uskollinen ja Herraa pelkääväinen
alammainen?

--Mikä häntä lienee! Mutta saattaa niitä olla esivallalla pahempiakin.

--Entä jos nyt joka tapauksessa ja kaikista hyvistä avuistasi
huolimatta sittenkin joutuisit helvettiin?

--Eihän Jumala toki niin kovaksi ruvenne.

--Toivot pääseväsi siis taivaaseen?

--No, jos nyt en aivan sinne ylimmäisille sijoillekaan, niin ehkä
sentään esikartanoihin.

--Mihin perustat tuon autuudentoivosi?

--Ka, siihen, mihin muutkin. Tietysti Jesukseen Kristukseen.

--Etkö tiedä, että Hän ei tullut lakia ja profeettoja päästämään, vaan
täyttämään?

--Hänhän ne täytti.

--Ja että Hän vaatii jokaiselta täysin nuhteetonta vaellusta juuri
tässä elämässä?

--Harvallapa meistä taitaa niin lumivalkea omatunto olla. Ja lupaanhan
minä luonnollisesti katua kaikki pahat tekoni viimeisellä hetkelläni.

--Mutta ellet ehtisi katua? Jos kuolisitkin äkkikuolemalla?

--Se olisi pahempi se. Mutta siitä Herra Jumala meitä hyvästi
varjelkoon!

--Myöntänet joka tapauksessa, että silloin, ilman Luojan erikoista
laupeutta, joutuisit kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkiseen
kadotukseen.

--Siltähän se näyttää. Mutta vaikeata minun on sittenkin sitä saada
päähäni.

--Kuinka niin vaikeata? Oletko tehnyt niin paljon ja niin erikoista
hyvää eläessäsi, että tohdit siinäkin tapauksessa turvata Luojan
rajattomaan laupeuteen?

--En ole tehnyt mitään erikoista pahaakaan.

--Siis _sillä_ perusteella?

--Niin, ja sillä, että tämäkin elämä on ollut jo kyllin kovaa ja
työlästä minun kohdaltani. En saa päähäni, että vielä olisi tulossa
tiukempaa.

--Ja kuinka luulet käyvän naapuriesi? Uskotko heidänkin kaikkien
pääsevän Jumalan päivän valkeuteen?

--Soisin sen mielelläni heille, sillä he ovat kaikki minun hyviä
ystäviäni ja kylänmiehiäni.

--Anotko samaa kaikille ihmisille?

--Hennon kaiketi minä puolestani. Mutta onhan niitä kaikenkaltaisia
mustalaisia ja rakkareita, joita varten helvetti saattaa olla hyväkin
olemassa.



MIERONVIRSI.

--Vihdoinkin ihminen! Jumalan kiitos, että tapasin sinut.

--En tiedä, lieneekö sinulla paljoakaan iloa tästä tapaamisesta.

--On totisesti! Olin eksynyt metsään niinkuin sinäkin, silloin näin
tulen tuikkivan täältä puiden lomasta ja riensin majallesi.

--Tervetullut nuotiolleni! Mutta erehdyt, jos luulet minun metsään
eksyneeni.

--Tiedät tiesi siis?

--Voin sinullekin suunnan oikean opettaa.

--Olen siitä sinulle suuresti kiitollinen. Mutta jos talosi on tien
varrella, tahtoisin kuitenkin sitä ennen siinä hetkisen levähtää.

--Minulla ei ole mitään taloa. En voi tarjota edes tässä tuulessa ja
sateessa mitään kattoa pääsi päälle.

--Ymmärrän, asut muiden luona.

--Lämmittelen joskus toisten liesien lämpimässä. Mutta muuten olen
ikäni kaiken samonnut talottomia taipaleita.

--Sinulla ei ole mitään pysyväistä asuinsijaa?

--Ei. Pedoilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta
Ihmisen Pojalla ei ole paikkaa, kuhun päänsä kallistaa.

--Ymmärrän, olet mieronkiertolainen.

--Niin. Tuo reppu ja sauva ja nämä kurjat rääsyt minun ruumiillani ovat
ainoat, joita tässä maailmassa voin omikseni nimittää.

--Elät kerjäämällä?

--Annan enempi kuin otan.

--Kuinka se on mahdollista?

--Annan sellaista, mitä ei heillä ole. Vastalahjaksi tarjoavat he taas,
mitä minä kullakin hetkellä satun tarvitsemaan.

--Siis kuljeksiva kauppias tai työnhakija?

--Minulla ei koskaan ole ollut kaupan mitään. Ja työtä on toimeni aina
tarjonnut minulle yli voimieni.

--En nyt käsitä kaikkia sanojasi. Mutta mitä teet metsässä? Näen sinut
nuotiolla, olet tullut tänne Tapion riistaa vaanimaan?

--En tapa ketään. Olen tuleni metsään sytyttänyt sen ääressä yöni
viettääkseni ja kuivatakseni vaatteitani.

--Miksi et jäänyt kylään? Etkö nähnyt rajusäätä nousevaksi?

--Kyllä. Mutta se ei voinut millään tavalla estää minua tietäni
jatkamasta, sillä olenhan viettänyt suurimman osan elämääni
taivas-alla.

--Tiesi on siis _niin_ tärkeä?

--On. Mistä minä nyt vaellan, tulevat tuhannet ja jälleen tuhannet
minun jälkeeni vaeltamaan.

--Ymmärrän, vaellat valtatietä.

--Tarvon taipaleita, joita ihmisjalka ei ole astunut vielä. Mutta niin
totta kuin tässä seison, siitä on kerran tuleva valtatie.

--Mistä ja minne tuo polku poimuttelee?

--Majasta majaan, sydämestä sydämeen. Mutta ihmiset eivät usko siihen
eivätkä tahdo sitä kulkea vielä.

--Sinä et pidä ihmisistä?

--Päinvastoin. Minä rakastan heitä.

--Kuitenkin karttelet heitä? Kuitenkin makaat sinä mieluummin
taivas-alla kuin jäät heidän huoneisiinsa säätä pitämään?

--Sieluni kaipaa joskus lepoa ja yksinäisyyttä.

--Siinä tapauksessa valitan, että olen vasten tahtoani häirinnyt sinua.

--Älä huolehdi, olen levännyt jo! Mutta joskus saattaa sydänkin olla
niin nihki väsynyt, että se sulkeutuu kuin lummekukka ehtoon
langetessa.

--Ymmärrän, että voi väsyä alati vaeltamaan.

--Voi väsyä itseään alati antamaan. Sillä tiedä, että joskin nuo tuolla
kylässä joskus syöttävät ja juottavat minua, syötän ja juotan minä
heitä sydänverelläni.

--Jälleen en täysin tajunne sanojesi tarkoitusta. Mutta kumma mies
olet. Äsken näytit vanhalta ja vaivaiselta, nyt säteilevät silmäsi kuin
nuorukaisen.

--Olen nuori vuosiltani, vanha viisaudeltani.

--Mistä tuo johtunee?

--En elä ensi kertaa. Olen tullut maailmaan toisen kerran
ristiinnaulittavaksi.

--Käytät sanoja, joita me käytämme vain Jesuksesta Kristuksesta.

--_Niin minäkin_.

--Mutta sinä käytät niitä omasta itsestäsi. _Kuka_ olet? Näen kuin
tuliset kielet sinun pääsi päällä.

--Minä olen Maailman Valkeus. Jokainen, joka uskoo minuun, se pelastuu,
mutta jokainen, joka ei usko minuun, se kadotetaan.

--Oletko tietäjä?

--Monet ovat minua myöskin profeetaksi nimittäneet.

--Oletko profeetta?

--Olen se, josta kaikki tietäjät ja profeetat maailman alusta asti ovat
ennustaneet.

--Ymmärrän, ettet ole mikään tavallinen ihminen. Voidaksesi niin sanoa,
sinulla täytyy olla joku varma tieto Jumalasta.

--Minä olen Tie, Totuus ja Elämä, sillä minun tietoni Jumalasta on
_täydellinen_.

--Kuinka saatat niin sanoa? Etkö tiedä, että vain täydelliselle voi Hän
ilmoittaa itsensä täydellisenä?

--Olen täydellinen, niinkuin minun Taivaallinen Isäni on täydellinen.

--Kavahda, mitä sanot! Et suinkaan tahtone verrata itseäsi aivan toden
teolla meidän Herraamme Mestariimme.

--Mestari olen _Minä_.

--Kaikkivaltias Jumala, auta minua! Olen joutunut tekemisiin
mielipuolen kanssa!




TÄYDELLISET.



1.

Hän seisoi minun edessäni korkeana kuin kohtalo. Minun oli turha
koettaa edes paeta häntä.

Ja miksi pakenisin? ajattelin. Jos hän on mielipuoli, saavuttaa hän
kuitenkin ja lyö kuoliaaksi minut sitä pikemmin, mitä enemmän yritän
hänen tahtoansa vastustaa. Mutta jos taas on jotakin totuutta Hänen
sanoissaan...?

Niin silloin on minun suurin hetkeni tullut.

Silloin seison minä kasvoista kasvoihin sen uuden Opettajan edessä,
jota koko maailman parhaat henget tällä hetkellä odottavat ja joka
tulee pusertumaan esille tämän aikakauden tuskasta ja ahdistuksesta
niinkuin lapsi äitinsä kohdusta ajan täyttyessä.

Mutta saattoihan olla olemassa myöskin joku välimuoto.

Kenties hän oli haaveksija? Kenties hän oli tullut ihmisille uutta ja
onnellisempaa aikaa uneksimaan?

Minun täytyi ottaa selvä hänestä. Kenties oli juuri tämä minun
etsikkohetkeni. Eihän ollut sanottu, että se palautuisi minulle enää
milloinkaan.

Ainakin on varmaa, että hän uskoo olevansa uusi Messias. Hän käy
kylästä kylään, majasta majaan, ja jakaa kansalle elämän antimia.

Minkä elämän?

Todennäköisesti ei tämän elämän. Toden totta tuo mies ei näytä miltään
maanviljelysneuvojalta eikä karjantalouden kaitsijalta.

Siis iankaikkisen elämän? Mutta hän sanoo itse, ettei tuhma kansa tahdo
kuulla häntä eikä seurata hänen opetuksiaan.

No niin, onhan sellaista ennenkin tapahtunut.

Onhan ollut ennenkin väärinkäsitettyjä neroja, jotka tarpeellisen
tunnustuksen puutteessa ovat saaneet koko elämänsä sateessa ja tuulessa
vaeltaa. Kenties hän kuuluu niihin? Kumma vain, että minä en ole mitään
kuullut hänestä.

Mutta sekin on sangen luonnollista, jos hän on ikänsä täällä synkintä
maaseutua vaeltanut eikä käynyt koskaan pääkaupungissa.

Niitä liikkuu niin monenlaisia profeettoja nykyaikaan. Yksi tahtoo
parantaa kaikki taudit vedellä, toinen kasvisruoalla. Kolmas tahtoo
perustaa koko kansamme tulevaisuuden vain maahenkeen tai
osuustoimintaan, neljännen mielestä taas olisi koko ihmiskunta
pelastettu, jos se vain saataisiin kyllin korkeasta hinnasta
henkivakuutetuksi.

Mitähän tämä lienee miehiään?

Arvaan jo edeltäpäin, että hän ei kuulu mihinkään yllämainituista
kategorioista. Sillä silloinhan kansa kuulisi häntä ja seuraisi
ilomielin hänen opetuksiaan.

Ja silloin hänellä olisi paikka, kuhun hän päänsä kallistaisi.

Silloin hän olisi valtion virkamies taikka ainakin yhteiskunnallinen
luottamushenkilö, jota kyydittäisiin kylästä kylään, jolla olisi
vakituinen palkka ja vakituiset päivärahat ja jolla siis olisi varaa
käydä myös hiukan paremmin puettuna.

Ei, hän ei mahtane opettaa mitään hyödyllistä. Mutta kenties hänellä on
joku ikiliikkujan kaavapiirros laukussaan?

Tuskin sitäkään, sillä silloin hän olisi alottanut heti siitä puheen ja
ruvennut kaunopuheisesti kuvailemaan sen ääretöntä käytännöllistä
merkitystä. Tämä taas ei ole mitään käytännöllistä tai teknillistä
seikkaa sanallakaan koskettanut.

Ei! Jotakin sielukkaampaa sen täytyy olla. Jotakin paljon henkisempää
ja hyödyttömämpää.

Siis uskontoa!

Miksi juuri uskontoa? Eikö hän voisi olla taiteilija? Ehkä suuri
runoilija?

Tuskin. Jos hän olisi taiteilija, olisi hänellä ainakin pakka kangasta
ja värilaatikko mukanaan. Jos hän taas olisi suuri runoilija, olisin
kaiketi jotakin kuullut hänestä taikka hän olisi minulle itsensä
esittänyt ja deklamoinut minulle jonkun viimeisistä ennätyksistään.

Ei, hän ei ole taiteilija eikä runoilija. Mutta kuka takaa, että hän ei
ole etevä tiedemies, jolla on laukku täynnä mitä harvinaisimpia
sammalia tai hyönteisiä?

Niin, luonnontutkija hän saattaisi olla, mutta silloin hänellä olisi
pitkä, läkkipeltinen kotelo mukanaan. Ja silloinhan hänellä täytyisi
olla joku pysyväinen asuinsija, ainakin akateeminen oppituoli, eikä hän
silloin joutaisi näin keskellä parasta syyskautta maita ja mantereita
haihattelemaan.

Parhaiten hän sittenkin sopi uskonnolliseksi haaveilijaksi.

Mutta ei valtiokirkon papiksi eikä edes minkään laillistetun
lahkokunnan edustajaksi. Siinäkin tapauksessa olisi hänellä toki joku
seurakunta vaikka kuinka pieni tahansa, mutta kuitenkin kyllin suuri
häntä vaatehtimaan ja hänen huomisestaan huolta pitämään.

Tällä ei tuntunut olevan mitään sentapaista. Tämä tuntui olevan aivan
yksin maailmassa.

Niin yksin kuin tuuli erämaassa. Niin yksin kuin lastu lainehilla. Niin
yksin kuin voi olla vain korkein tunturi laajoilla Lapin perillä, joka
katselee ympäri ihalat ilmanpielet, näkee taivaanrannasta toiseen eikä
kohtaa ketään tasaveroista silmänkantamalla.

Taikka niin yksin kuin on ihminen, joka on kasvanut kaikkia muita
ylemmäksi.

Entä jos hän sittenkin olisi uusi Messias?



2.

Peljästyin tuota ääretöntä ajatusta, vaikka oli kulunut tuskin kahta
sekuntia siitä kuin hän oli itse sen nimenomaan minulle ilmoittanut.

Niin mahdottomana olin sen äsken työntänyt luotani. Nyt olin tullut
omia kiertoteitäni samaan ajatukseen.

Uusi Mestari? Uusi Opettaja? Voisiko se olla mahdollista?

Jos hän oli Mestari, missä olivat hänen opetuslapsensa? Jos hän oli
Opettaja, miksi hän ei noussut ylös suurissa kansankokouksissa ja
puhunut? Jos hän oli Maailman Valkeus, eikö hänen velvollisuutensa
ollut valistaa kärsivää, sokaistua ihmiskuntaa eikä peittää
kynttiläänsä vakan alle?

Taikka ehkä hän oli tehnyt tuota kaikkea? Ehkä hän oli jylissyt
niinkuin ukkonen ja paistanut niinkuin aurinko, eikä kukaan siitä
huolimatta ollut uskonut häneen?

Olisiko sekin mahdollista? Olisiko mahdollista, että jos Herramme
Vapahtajamme tulisi toisen kerran maan päälle, ei kukaan täällä häntä
tuntisi eikä tunnustaisi?

Hän eli sanonut: »Olen tullut maailmaan toisen kerran
ristiinnaulittavaksi.»

Mitä enemmän mietin hänen sanojaan, sen syvemmän totuuden huomasin
niissä.

Niin se oli, niin sen täytyi olla. Niin oli ollut maailman alusta asti.
Niin oli käynyt kaikkien ihmiskunnan suurten henkien, kuinka ei sitten
_Hänen_, joka oli suurin kaikista ja jolla juuri senvuoksi oli varaa
esiintyä muita nöyrempänä ja vaatimattomampana?

Ja vielä lisäksi: seisoihan Hän itse tällä hetkellä tuossa minun
edessäni enkä minäkään Häntä tuntenut enkä tunnustanut.

Vapisin kiireestä kantapäähän tuota mahdollisuutta ajatellessani.

Mutta samalla tunsin minä kumean vihan kuin kaukaisen ukonjylinän
nousevan sielustani. Ja kuulin äänen, joka huusi kuin hukkuvan epätoivo
sen syvyyksistä:

--Mitä minä mahdan sille, etten tunne Häntä! Enhän voi langeta heti
ensimmäisen vastaantulijan jalkoihin vain siksi, että hän väittää
olevansa Jesus Kristus! Miksi Hän ei tule sitten kaikessa kunniassaan?
Onko lupa tulla niinkuin varas yöllä, jolloin ei kukaan kuolevainen
osaa olla Hänen suhteensa varoillaan?

Miksi tuo naamiopuku? Onko lupa noin piileksiä ja teeskennellä? Ihmekö,
ettei kukaan tunne Häntä! Jos Hän on _Hän_, miksi Hän ei esiinny
julkisuudessa, agiteeraa ja _tee_ itseään tunnetuksi?

Miksi Hän ei kirjoita sanomalehtiin? Miksi Hän ei anna ainakin
haastatella itseään niinkuin kaikki muutkin henkisen työn tekijät?

Voin mainita kunniakseni, että heti seuraavassa hetkessä huomasin tuon
ajatuksen kovin naurettavaksi.

Mikä lehti olisi painattanut _Hänen_ kirjoituksiaan? Kenen päähän olisi
pälkähtänyt Häntä haastatella? Kuka kirjanoppinut olisi täällä uskonut
Häneen? Mikä yhteiskunnallisesti merkitsevä ryhmäkunta, kuka publikaani
tai fariseus olisi tohtinut täällä uskoa uuteen Messiakseen?

Ei, kyllä Hänen täytyi tulla niinkuin Hän oli tullutkin: köyhänä ja
alastomana.

Mutta _oliko_ Hän Messias?

Tosin hän oli ainoa ihminen tässä metsässä, mutta oliko Hän silti
meidän Herramme Vapahtajamme? Tosin leimusivat niinkuin tuliset kielet
Hänen päänsä päällä, mutta oliko Hän silti elävän Jumalan Poika?

Saattoihan se myöskin olla näköhäiriö. Miksi Hän ei antanut mitään
merkkiä siis?

Kristus teki monta ihmettä eivätkä monet sittenkään uskoneet Häneen.
Mutta tämä vaatii minua uskomaan itseensä vain tyhjän sanan vuoksi ja
ilman yhtään ihmetyötä.

Merkki, joku merkki edes!

Vai oliko aika täyttyä myös noiden Kristuksen sanojen totuuden:
»Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.»

Pitikö minun siis uskoa sokeasti! Ei, ei! Sitä Hän ei voisi ikinä
vaatia minulta, ei sitä. Sillä olisihan se samaa kuin vaatia minua
kieltämään kaikki järkeni ja ymmärrykseni, nuo taivaan lahjat, jotka
enin minut eläimestä erottavat.

Se olisi orjan uskoa eikä vapaan miehen! Ja mitä Hän sillä tekisi?

Hän, joka itse on vapain kaikista ja joka itseään Maailman Vapahtajaksi
nimittää, ei voi koskaan vaatia minua uskomaan mihinkään, mitä ei
epäilevin järkeni ja ylevin ymmärrykseni myönnä oikeaksi.



3.

Näytti kuin Hän olisi arvannut ajatukseni. Hän hymyili.

--Sinä heikkouskoinen! lausui Hän lempeästi. Näen, ettet luota
sanoihini.

--Olet oikeassa. En tohdi vielä.

--Mitä pelkäät?

--Pelkään pettyväni. Usko ja epäusko taistelevat sydämessäni. Tee loppu
tästä hirvittävästä epävarmuudesta!

--Uskot jo sangen paljon minuun, koska katsot, että se on vallassani.

--Anna merkki minulle! Olkoon se kuinka pieni tahansa, lupaan heti sen
saatuani uskoa, että olet elävän Jumalan Poika.

Hänen pitkä ja tutkiva katseensa tunki minun lävitseni. Tunsin, että
vaikka tahtoisinkin, minä en kuitenkaan voisi peittää Häneltä mitään,
vaan että Hän joka tapauksessa näkisi minut kaikessa kurjuudessani ja
alastomuudessani.

Mutta minähän en tahtonutkaan peittää mitään. Olinhan halki elämäni
juuri etsinyt ymmärtäjääni.

--Sinulla on siis _niin_ suuri tarve uskoa? hän kysyi lempeästi.

--Kyllä, vastasin minä totuudenmukaisesti. Mutta minä en voi! Ja se
juuri on minun syvin onnettomuuteni.

--Uskotko Jumalaan?

--Uskon ja en usko. Epäilen vaistojani, epäilen sydäntäni...

--Mutta päätäsi ja järkeäsi sinä et epäile?

--Kyllä. Usein niitäkin. Siksi en voi myöntää enkä kieltää mitään
yliluonnollista.

--Epäilet siis oman sielusi todistusta?

--Minun sielussani on niin paljon ristiriitaisia voimia, jotka kaikki
todistavat eri tavalla. Pääni ja järkeni esim. kieltävät persoonallisen
Jumalan, samalla kuin tunteeni ja sydämeni vaativat Häneen uskomaan.

--Epäiletkö myös omaa sisäistä havaintoasi?

--En, yhtä vähän kuin ulkonaista. Eihän kukaan voi epäillä sitä, sillä
olisihan se samaa kuin epäillä omaa olemassa-oloaan.

--Ja kuitenkin voi sekin erehtyä. Mutta hyvä niinkin! Jos pääsi ja
järkesi siis joskus myöntäisi persoonallisen Jumalan...?

--Silloin lupaisin minä uskoa Häneen ikäni kaiken.

--Se olisi merkki siis, jonka pitäisit pätevänä todistuksena myöskin
_minun_ jumaluudestani?

--Epäilemättä, jos voit tehdä tuon ihmeen minussa. Sillä sitä ei ole
kukaan voinut vielä.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

Hänen katseensa ei päästänyt minua hetkeksikään. Tunsin, että Hänen
armonsa säteili kuin aurinko minun ympärilläni. Nyt kohotti Hän oikean
kätensä vitkalleen.

--Tahtosi tapahtukoon! lausui Hän juhlallisesti.

Tunsin sydämeni seisahtavan.

--Nytkö heti? sain vielä ääneen kuiskatuksi.

--Niin. Teen sinut tiedossa elävän Jumalan kaltaiseksi.

--Varro hetki vielä! Enhän ole ollenkaan tähän suureen hetkeen
valmistunut.

--Koko elämäsi on sinulla ollut aikaa siihen. Ja etkö itse päässyt
juuri äsken sanomasta, että sinulla oli totinen tarve uskoa?

Hän oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa.

Hänen logiikkansa oli ylimalkaan sitä laatua, että oli turha kiistellä
Hänen kanssaan. Siksi en sitä enää yrittänytkään, vaan päätin antaa
tapahtua kaiken, mitä tapahtui, vaikka henki menisi.

--Olenhan oppimassa, ajattelin, tietoa ainoasta oikeasta Jumalasta.
Monet ovat paljon turhemmankin asian vuoksi elämänsä uhranneet.

Ja enkö itse ole sitä jo kyllin tuhlannut paljon turhempaan? Nytkö
vääjäisin, nytkö väistyisin, kun oli kysymys kaikkein korkeimmasta?

Minä, jonka ylin ylpeys oli aina ollut kuulua heimoon Homo sapiens,
tietämisen sammuttamaton intohimo iankaikkisena aateliskilpenään?

--Ei! Tästä ei voinut väistyä tuumaakaan, ellei mieli jäädä koko
loppu-ijäkseen henkisesti raajarikoksi.

--Minä olen valmis, vastasin lujasti. Tahdon tulla tietämään Jumalan.

--Mutta sitä ennen on sinun kaikki henkilökohtainen itsesi tyystin
unohdettava, soinnahti Hänen äänensä kuin sateisen metsän kohina minun
ympärilläni.

--Sen ymmärrän, vastasin vankkumatta. Suureita voidaan mitata vain
toisilla samanlaisilla suureilla, eikähän minun pieni minäni ole
kelvollinen Jumalaa käsittämään.

--Saat unohtaa myöskin suuremman ja vieläkin suuremman minäsi, ja niin
eteenpäin, siksi kuin tulet kaikkein suurimpaan, siihen kuolemattomaan,
iankaikkiseen itselöösi, joka oli ennen kuin maa, taivas ja tähdet
olivat ja tulee myöskin niiden jälkeen olemaan.

--Sanasi peljästyttävät minua! Minun on siis unohdettava kaikki
inhimillinen?

--Kaikki äärellinen, joka sinun henkistä näköpiiriäsi rajoittaa. Se on
sinun riisuttava pois yltäsi niinkuin kuori ja suunnattava henkesi
katse vain kaiken olevaisen ytimeen.

--Enkö saa ottaa edes mitään inhimillisiä käsitteitä mukaani? Enkö edes
pienintä ajallista mittapuuta keskelle äärettömyyttä?

--Liian myöhäistä! Etkö huomaa, että olet jo ajan ja paikan
ulkopuolella?

Hän puhui totta. Aika ja paikka oli jo haihtunut minulta. Tunsin vain
kuin tuhannen sähkökipinän salamat aivoissani.



4.

Mitä sitten seurasi, on minun vaikea sanoin kuvata. Kieli, inhimillinen
kieli sellaisenaan, kantaa jo meidän kurjan äärellisyytemme todistusta.

Kaikki ääretön ja ijäinen, sanoiksi tulkittuna, muuttuu sen kautta
meidän tajunnassamme vain vertauskuvalliseksi.

Ja ainoastaan sellaisena se voi ollenkaan tulla tajuntaamme.

Siksi tahdon ainakin yrittää. Sillä eihän minulla ole muita keinoja
kuin ne, jotka Jumala itse on antanut minulle, ei tajuta Häntä eikä
tehdä tietoani hänestä muille tajuttavaksi.

Mutta tämä on tarinani Jumalan tietämisestä, mikäli se minulle pään ja
järjen kautta on ollut mahdollista.

Olin olevinani omassa työhuoneessani. Kaikki siellä oli ennallaan,
pöytä, hyllyt, paperit. Kuitenkin huomasin siellä suuren ja ihmeellisen
muutoksen tapahtuneen.

Siinä huoneessa ei ollut seiniä! Ja kun loin katseeni ylös, ei siinä
ollut kattoakaan.

Permantoon en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin senkin haihtuvan alla
jalkojeni. Sillä pääni ja järkeni todisti heti, että ne haihtuivat vain
sikäli kuin katsoin niihin, mutta että ne heti kun käänsin huomioni
toisaalle, siirtyivät jälleen paikoilleen.

Tämähän on ihmeellistä! ajattelin. Täytyypä tarkemmin tutkia tuota
ilmiötä.

Toisessa huoneessa ei ollut ketään, ei kolmannessa eikä
neljännessäkään. Mutta keittiössä pesi piika astioita. Voin nähdä läpi
niin monen seinän aivan selvään hänet.

En viitsinyt edes nousta paikoiltani ja mennä katsomaan, oliko
asianlaita todella niin. Sillä minähän _näin_ hänet, minähän _tiesin_
hänen niin tekevän. Mikään epäily ei tässä ollut mahdollinen.

Yhtä vähän viitsin juosta kadulle. Huoneusto, jossa asuin, oli
nimittäin pihan puolella, ja minun teki mieleni koettaa niitä
merkillisiä kykyjä, joita tunsin omaavani, hiukan laajemmallekin
lähimmästä ympäristöstäni.

Toimisivatko ne sielläkin? Näkisinkö myös paksujen kivitalojen lävitse?

Kyllä! Se kävi kuin karkelo.

Tosin minä en nähnyt mitään erinomaista siellä, ainoastaan tuon
tavallisen ja jokapäiväisen, kadun, ajurit, raitiotiet, poliisin ja
kadun kahdenpuolen kulkevat ihmisvirrat. Mutta minä _tunsin_ heidät,
minä saatoin erottaa kunkin heidän kasvonsa ja vaatepartensa ikäänkuin
ne olisivat olleet tuossa kämmenenleveyden päässä.

Katsoin kadun päähän saakka ja vielä toisen ja kolmannenkin. Tunsin,
että olisin samoin voinut katsoa vaikka yli kaupungin, vaikka yli maan,
vaikka yli maapallon, jos vain olisin päästänyt tämän salaperäisen,
ennen aavistamattoman kykyni pitemmälle pingoittumaan.

Mutta minä palasin takaisin. Sillä nyt alkoi minua toden teolla
pelottaa.--Jahah, tämä on todettu, sanoin itselleni. Ihmisessä piilee
siis jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla kaikkinäkeväksi.

Mutta voiko hän tulla myös kaikkikuulevaksi? Päätin tutkia myös tuota
kysymystä.

Viereisessä huoneessa oli kello. Sen lyönnit voi tavallisissakin
oloissa kuulla seinän läpi, mutta ei koskaan sen nakutusta.

Nyt kuului sekin aivan selvälleen.

Entäs katu? Koetanpa kuunnella myös kadulle saakka.

Siellä ei tällä hetkellä ajanut kukaan. Ei sattunut edes auto
kulkemaan, ei yksikään raitiovaunu jyrisemään. Ja ihmis-askeleet eivät
tavallisissa oloissa kuulu sieltä tänne pihan perälle.

Siellä kulkee muuten alituinen ihmisvirta.

Nyt kuulin minä sieltä satojen ihmisten askeleet. Ja mikä enempi: minä
kuulin heidän puheensa ja arvasin heidän ajatuksensa jo ennen kuin he
olivat ehtineet ne sanoiksi pukeakaan.

Minun hermoni ovat eilisestä suunnattomasti herkistyneet, ajattelin.
Mutta saapa nähdä, mitä tästä tulee vielä.

Olin äsken kadun päässä nähnyt talon-isäntäni, jonka tunsin hyvinkin
luonnollisesti ja jonka nopeat, tarmokkaat askeleet olin oppinut muista
erottamaan hänen kulkiessaan kovasti kivitetyn pihan poikki. Nyt kuulin
minä selvään ne jo monen katuristeyksen takaa, tunsin tuhansien muiden
askelien joukosta ja oivalsin hänen tulevan kotia kohti.

Minua huvitti tarkata erikoisesti vain tuota yhtä ilmiötä. Kuulin,
kuinka hän läheni lähenemistään, kuinka hän pysähtyi, kuinka hän avasi
portin, kuinka hän kulki poikki pihamaan ja rupesi ylös portaita
kapuamaan.

Aukaisin oven porraskäytävään: se oli isäntä.

--Jahah, se on todettu siis, sanoin itselleni, että ihmisessä piilee
jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla myöskin
kaikkikuulevaksi.

Jälleen en uskaltanut jatkaa pitemmälle kokeitani. Tuo riitti minulle.

Mutta jos joku voi olla kerran kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva, niin on
hän samalla myös kaikkialla läsnäoleva!

Tuo totuus iski salamana aivoihini. Mutta se ei tarvinnut mitään
todistamista, sillä se oli vain loogillinen johtopäätös edellisistä.

Mutta voiko hän olla myös kaikkitietäväinen?

Käänsin henkeni katseen sisäänpäin. Ja samalla haihtui viimeinen
pikkupersoonallinen itsetieto minulta.

Mutta oli kuin olisin saanut sensijaan toisen paljon suuremman ja
avaramman tiedon itselleni.

En tiennyt enää, kuka olin enkä missä olin, tunsin vain, miten
sähkökipinät yltyivät myrskyiksi aivoissani. Eikä minusta ollut
jäljellä enää muuta kuin pää, muuta kuin aivot, eivätkä nekään enää
muussa kuin puhtaasti henkisessä, aineettomassa merkityksessä.

Jos kaikesta huolimatta siis käytän tässä tuota sanaa, käytän sitä vain
vertauskuvallisesti.

Minusta ei ollut jäljellä enää muuta kuin _Tieto_. Mutta ei ollut
kulunut montakaan tuokiota, ennen kuin huomasin, että se oli Kaiken
Tieto. Taikka kulki sitten joku toinen mahtavampi ja korkeampi Tieto
tällä hetkellä minun lävitseni.

Joku, joka oli niin kaukana minun tavallisesta pikkupersoonallisesta
tiedostani kuin taivas on maasta erotettu.



5.

Tuntui kuin olisin seisonut kaiken olevaisen keskipisteessä.

Se oli samaa kuin jos olisi äkkiä tullut pohjoisnavalle siirretyksi. Ei
ollut mitään ilmansuuntia, ei mitään vastakohtia enää. Eikä minun
ympärilläni näkynyt enää muuta kuin salamoita.

Mutta jokainen niistä oli ratkaisu! Jokaisessa niistä piili jonkun
sisäisen pulman päästö, jota turhaan olin miettinyt vuosikausia
mielessäni.

--Henki ja aine? kysyin esim. itseltäni. Mitä ne ovat? Kumpi niistä on
asetettava ainoan oikean maailmankatsomuksen perustaksi?

Ja heti kirposi vastaus kuin sähkökipinä samasta patterista:

--Et voi niitä toisistansa erottaa. Ei ole olemassa mitään »henkeä»
taikka »ainetta», on olemassa vain eri puolia samasta asiasta.

--Siis ylempää ja alempaa olevaisuutta?

--Ei ole olemassa mitään »ylempää» ja »alempaa». Ne ovat vain ihmisen
luomia käsitteitä, jotka todistavat hänen rajallisuuttaan.

--Mitä on sitten todella olemassa?

--On vain Jumala. Kaikki muu on vain Hänen muuttuvia ja vaihtelevia
muotojaan.

Olihan se niin selvää, niin päivänselvää. Minä oikein häpesin entistä
tuhmuuttani.

--Myöskin minä? uskalsin vielä kysyä.

--Sinä olet vain hänen biljoonas, triljoonas murto-osansa. Ja sentään
on Hän sinussa kokonaan ja kokonaisena aivan kuin Hän on pienimmässä
haavanlehdessä.

Joskus muulloin olisi tuo totuus ollut omiaan aivoni hyvinkin
mullertamaan. Nyt sensijaan tuntui se mielestäni mitä
luonnollisimmalta.

--Onko Hän rakkaus? soinnahti esille uusi kysymys sielustani.

--Ei Jumala »vihaa» eikä »rakasta». Nekin ovat pelkästään inhimillisiä
käsitteitä.

--Mutta hyvä Hän kuitenkin lienee?

--Onko sinun siis aivan mahdoton päästä inhimillisistä
äärellisyyksistäsi? Sillä mitä tarkoitat sinä »hyvällä» ja mitä
»pahalla»?

--»Hyvällä», hm...? Se on jotakin sellaista tietysti, joka on Jumalalle
otollista.

--Ja ihmiselle edullista, eikö niin?

--Epäilemättä. Ja »paha» taas on edellisen vastakohta.

--Kyllä, kyllä, ihmisen kannalta katsottuna. Mutta täällä ei ole mitään
vastakohtia.

--Mitä täällä sitten on? Enhän voi ilman vastakohtia edes loogillisesti
ajatella, en muodostaa edes yhtään järjellistä käsitettä heti sille
vastakkaista käsitettä samalla muodostamatta.

--Täällä vallitsee vain Kaiken Yhteys. Täällä sopusointuvat kaikki
ristiriitaisuudet. Se, mitä nimität loogilliseksi ja järjelliseksi
sinä, on täällä suurinta tuhmuutta ja järjettömyyttä.

--Missä olen siis?

--Olet Jumalassa ja Jumala on sinussa. Siksi ei sinun nyt ole
ajateltava inhimillisesti, vaan jumalallisesti.

Sen ymmärsin, vaikka minun olikin niin vaikea luopua antropomorfisesta
Jumala-käsitteestäni.

Koetin mikäli mahdollista eliminoida pois kaikki inhimilliset
ominaisuudet Hänestä, sillä tajusinhan, ettei minulla ollut lupa luoda
Jumalaa omaksi kuvakseni. Niinpä Hän ei voinut »suuttua» eikä »leppyä»,
ei »tuomita» eikä »armahtaa», Hän oli järkähtämätön kuin luonnonlaki.

Mutta oliko Hän myös tietoinen omasta itsestään?

Luonnollisesti oli. Tätä ihmisen korkeinta etuoikeutta kaiken muun
luomakunnan rinnalla en voinut eliminoida pois Hänestä. Enhän voinut
Häntä eläimen tasolle asettaa.

Päinvastoin täytyi Hänen itsetietonsa olla kaikkien muiden elävien
olentojen itsetietoa äärettömästi korkeampi. Hänen täytyi olla Tiedon
summa. Hänessä ei saanut olla mitään hämärää eikä vaistomaista.

Niinkuin suuren suunnattoman sähkö-auringon täytyi Hänen valaista
kaikkea olevaista. Ja Hänen säteittensä täytyi tunkea kaikkialle,
maihin, meriin ja ihmissydämiin.

Mutta lämmittikö Hän myös? Epäilemättä, sillä eihän ollut muuta
lämmönlähdettä kuin Hän eikä muuta paikkaa levätä ihmissydämen kuin
Hänen suuri, leimuava sydämensä.

Ihme vain, että minä en tuntenut mitään lämpöä tällä hetkellä. Minua
paleli.

Silloin jysähti äkkiä päähäni--kaikki oli kuin silmänräpäyksessä, kuin
salamassa--ettenhän minä vielä tiennytkään Jumalasta sen enempää kuin
minkä pää ja järki, joiden avulla olin koettanut lähestyä Häntä,
saattoivat tietää Hänestä. Jos lähestyisin tunteella Häntä, ehkä
tulisin Hänestä tietämään myös jotakin tunteen piiriin kuuluvaa.

Minua houkkaa! Mitä auttoi Kaiken Tieto minua, ellei Kaiken Rakkaus
minua lämmittänyt ja uhonnut minusta?

Samalla valtasi äkillinen, ääretön kuolemanpelko minut.

Sanoin turhaan itselleni, ettei ollut olemassa mitään »elämää» eikä
»kuolemaa», sillä olivathan nekin vain meidän oman rajallisuutemme
luomia inhimillisiä käsitteitä. Yhtä turhaan koetin tuon kylmän Tiedon
sinisiä salamoita ympäriltäni sammuttaa.

--Lakatkaa! huusin henkeni hädässä heille. Olen ihminen, olen elävä
ihminen, erehtyväinen ja kuolevainen. Enhän vielä ole täydellinen! En
tahdo haihtua kuin savu taivaalle, minulla on vielä maan päällä paljon
tekemistä, monta askelta astuttavaa!

Mutta salamat kiihtyivät ja kiihtyivät vain. Nyt ne seurasivat jo
toisiaan kuin yhtämittainen valomeri.

Tämä on oikein minulle! ajattelin. Olen aina ollut ylpeä älyllisestä
olemuksestani. Olen aina pyrkinyt vain tietämään. Nyt saan kerrankin
niin paljon tietoa, että pääni pakahtuu sen runsaudesta, samalla kuin
kaikki muu minussa surkastuu ja tukahtuu.

Mutta ääneen huusin minä:

--Jo riittää! Salamat, sammukaa! Tahdon tulla tuhmaksi jälleen, minä en
uskalla mennä tätä tietä etemmäksi. Jos tätä jatkuu vielä sadas-osa
sekuntia, minä kuolen tai tulen mielipuoleksi!

Oli kuin olisi Jumala kuullut rukoukseni.

Salamat sammuivat, kipinät harvenivat. Palasivat jälleen kuin pitkältä
matkalta kaikki inhimilliset sielunominaisuudet. Minä, joka äsken olin
tuntenut itseni maailmanneroksi, maailmanvaloksi, olin jälleen
tavallinen kurja kuolevainen.

Tulin vasta nyt jälkeenpäin ajatelleeksi, ettei ollut pelkkä sattuma,
miten olin ensin lähestynyt Jumalaa.

Epäilemättä oli parasta minussa aavistus ja mielikuvitus. Mutta mitä ne
olivat, ellei juuri Tiedon airueita, niitä jumalaisen järjen
kultanuolia, joita se ampuu edellään?

Mutta minulla ei ollut aikaa kauan tuota asiaa ajatella. Sillä Jumalan
myrsky jatkui, vaikka ei enää pelkkänä puhtaana tietämisenä, vaan
myöskin inhimillisinä tunteina, tunnelmina ja kaukonäkyinä.





II. JUMALTUNTO.

    »Sillä ei Jumala salli itseään pilkattavan.»




SYVYYDEN ÄÄNIÄ.



LAIVA.

Olin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas.
Kaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa
rantapuissa.

Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa.
Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä,
joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.

Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä:

--Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan
nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae
seuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä
ihmisten läheisyyttä?

Säpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin
erikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.

Siksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:

--Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska
monet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä
ihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.

Ja jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:

--Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan
Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka
tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.

Vastasin totuudenmukaisesti Hänelle:

--Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.

Tuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.

Hän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan
veden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti
kilpaa kera sydämeni.

Mutta tuota hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Kuulin taas puhuvan Äänen,
jota ei voi paeta kukaan:

--Asuuko siis Henki ja Totuus sydämessäsi? Etkö koskaan valhettele?
Etkö petä koskaan itseäsi etkä muita? Seisotko aina Herrasi Jumalasi
edessä niinkuin tulisit tuomiolle?

Tuskan hiki kohosi otsalleni. Enhän ollut aivan näin ankaraa
keskustelua tarkoittanut keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää, jolloin
kaikki luonto ympärilläni näytti vain Hänen valkeuttaan säihkyvän ja
säteilevän.

Mutta täytyihän minun sanoa jotakin.

--Ei kukaan ole täydellinen, vastasin vaatimattomasti. Koetan
valhetella niin vähän kuin suinkin enkä koskaan oman etuni vuoksi tai
esiintyäkseni muiden edessä parempana kuin olen. Voit ehkä ennemmin
syyttää minua juuri päinvastaisesta.

--Siis liiasta Totuuden tunnustamisestako, tarkoitat?

Tuo soinnahti jo veriseltä ivalta korvissani. Ja minun oli varsin
vaikea hillitä itseäni, kun sain ilmi lausutuksi:

--Tiedän, että sitä ei voi tehdä kukaan kuolevainen. Tarkoitin, että
voit pikemmin syyttää minua muiden edessä liian mustana esiintyneeni
kuin liian valkeana ja synnittömänä.

Mutta mikään ei tyydyttänyt Häntä. Hän oli päättänyt nähtävästi ottaa
täyden selon minusta.

--Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin
palvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten
jotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen
tullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?

Minusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti
asia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.



SYDÄMEN HYVYYS.

Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen
itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin
anteeksi-antavainen!

Mikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä
parjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii
itselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.

Juuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten
edessä.

Päätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.

--Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin
ajatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut
saada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?

--Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa
henkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he
saavat hyvältä omaltatunnoltaan.

--Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli
seikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.

--Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet
itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä
tekemättä.

--Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen
tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.

--Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt
taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?

--En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta
itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt
silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.

--Taikka matalampaa!

--Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa
oikeaksi todistanut.

--Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!

Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain
lyhyesti ja arvokkaasti:

--Olla hyvä on usein mukavinta.

Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti
minulle vain tuon helpon kysymyksen:

--Ja mikä on vaikeampaa?

--Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta
huolimatta olen pitänyt itseäni.

--Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?

--Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle,
joka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien
myötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.

--Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?

--Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää
elämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias
Jumala itse on hänen hartioilleen asettanut.

--Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?

--Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen
ylitseen.

--Entä sitten?

--Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka
kuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja
ijäisemmän päämäärän vuoksi.

--Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri
murtumalla?

Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin
ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.

--Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi
kysyä.

--Tarkoitan: »_Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman
voittaisi_...?»

--Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa
kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän
sisällyksen pelastumisesta.

--Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?

--Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana
kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää
ja vahingoittaa?

--Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja
ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita
vastaan luulee taistelevansa?

Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta
selvitäkseni.

Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian
vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin
iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä
kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö
vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut
tuosta taakasta vapautua?

Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin!
Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä
aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?

Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:

--Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.

--Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.

--Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.

Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden
ääntä vaientaa.

--Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita
hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö
tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla
kohdattava?

--Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.

--Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla
mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava
elämää ylhäisempi.

--Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.

--Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi
elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten
edistäväsi.

--Eikö sekään ole sallittua siis?

--Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se
oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.

--Eikö itseänsäkään?

--Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen
Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?

Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko
minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?

Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet
jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.



RUNOUS JA TAIDE.

Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä
itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja
pyhittämistä?

Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.

Mitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä
luonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin
itsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia
ja kärsimyksiä?

Enkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään
henkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.

Pikemmin päinvastoin!

Enkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni
oli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni
kustannuksella?

Olihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun
katkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni
niinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla
hyvä taiteilija.

Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista
taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo
varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat
voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen
jalostavaan olemukseen.

Taide _voi_ ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa
itseään.

Hänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok
ja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä
ja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä
jälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.

Luonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka
käsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä
jotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja
palavimmalle intohimolleen.

Taikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen
muunkin taiteilijan oppisanastossa.

Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla »hyvä», sanan
tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.

Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida
olla »paha», pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle
mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää
ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja
vastatunteista vähääkään välittämättä.

Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara
muita kohtaan.

Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja _jos_ sen
mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja
hengen maailmassa.

Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.

Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.

Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista
itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon
sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt
povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut
muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni
viitoittanut.

Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni
varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?

Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja
kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin _oli_
siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin--tein sitä sangen
usein muuten,--ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi
päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.

Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän
minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.

Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain
jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla,
josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja
josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien
viihtyessä tunkea kuuluviin.

Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?

Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin
pohjamutiin karkoittanut.

Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin _tahtonut_ niin,
ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä
monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin
sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.

Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli
ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.

Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.

Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.

Se oli vienyt--valon lapsi kun oli--sinne mukanaan valkeudesta
kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita,
aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita,
suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia
ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä _niitä_ minä ehkä olisin
tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!

Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin
taiteellisella?

Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa
purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja
kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?

Eihän taiteilija saanut olla »lämmin». Vielä vähemmän hän sai olla
hyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni,
mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että
heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella
olkapään-nykähdyksellä.

Ei, taiteilijan--jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta
taiteilijaa--täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se
todenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan
kovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi
heijastamaan.

Mihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen,
että minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.



RISTIRIITA.

Eheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.

En tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän
kuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani.
Kaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin
aina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen,
melkein kitupiikki.

Mitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle
enemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa
avosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan
niistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.

Tietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.

Mutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut
voivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella
ympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa
minulle.

Olen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut
hyvinkin arvokasta.

En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa,
siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.

Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle,
yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana
sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten
kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan
minä en sitä myönnä sellaiseksi.

Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen
sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne
tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.

Mitä syytän sitten?

En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen
suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta _jos_ se
on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.

Ne ovat nuo äänet syvyydestä.

Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin
vaiennetuksi.

Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.

Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus
jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen
heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille
valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja
niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.

Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan
ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan
olemukseen.

Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota
taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta,
sittenkin vain suurta--itsepetosta!

Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään
hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai
yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys »luonnosta» ole
saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten
löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?

Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään
tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin
pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon
syvemmät ja alkuperäisemmät.

Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän
oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista
meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja
maailmassa menestyisimme.

Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin,
tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen
puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden
todistuskappaleet.

Myöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.

Ne ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä
tulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme
lähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin
emme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.

Minulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.

Siksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt
ikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.

Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni.
Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin
yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja
väärinkäyttämisestä.

En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.

Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa.
Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu
ennen kaikkea taito--tai synnynnäinen lahja--sulkea toinen silmänsä ja
tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan
pisteeseen.

Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.

En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan.
Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana
kautta kumpienkin.



JUMALA ON RAKKAUS.

Näitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla
useampia ääniä altani syvyydestä.

Nais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua
kylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas
sielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta
irtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.

Eikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni
sanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:

--Minun _täytyi_ tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä.
Mutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa
yksinäisyyttä.

--Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.

--Siksi että se on Luojan laki, koetin selittää heille. Siksi että _te_
etäännyitte ja jäitte jälelle minusta, mitä enemmän kehityin ja kohosin
aina suurempaan tietoon ja vapauteen.

--Miksi et meitä kerallasi kohottanut? valittivat äänet. Miksi unohdit
meidät tänne alas yöhön ja pimeyteen?

--Enhän ole teitä unohtanut, koetin puolustautua. Tehän kaiutte, ette
ole koskaan lakanneet kaikumasta sydämessäni. Mutta minun täytyi ensin
päästä kyllin ylös, että kerran voisin kyllin korkealta teille
kauneuden ja totuuden evankeliumia kuuluttaa.

--Me emme kuule niin ylös, huokasivat äänet. Jos sinulla on jotakin
meille sanomista, täytyy sinun tulla tänne alas meidän luoksemme. Miksi
sinun täytyi mennä niin ylös? Mitä luulit sieltä löytäväsi?

Jäin tuokioksi vaille vastausta. Niin, miksi minä oikeastaan olinkaan
niin vimmatusti pyrkinyt ja ponnistellut?

Huomasin heti, että oli aivan turhaa edes yrittääkään ruveta puhumaan
heille taiteesta, runoudesta taikka jostakin muusta itseäni
ulkopuolella olevasta elämäntehtävästä. Mutta jos koettaisin puhua
jostakin sisäpuolisesta? Eikö siis ollut taiteella ja runoudella ollut
_mitään_ siveellistä arvoa kehitykselleni?

Kyllä, oli yksi: ne olivat pakottaneet minut rehelliseksi itseäni
kohtaan. Ja mitä vanhemmaksi olin tullut, sen helpommaksi oli minulle
käynyt olla rehellinen myös muita kohtaan. Siitä ainakin oli minun
nähtävästi taiteen ja runouden jumalia kiittäminen.

Mutta eihän minun sopinut puhua niistäkään, sillä nuo äänet tuolla
alhaalla eivät olisi kuitenkaan sellaista puhetta käsittäneet. Ne
olivat yksinkertaisia, hyvien, koruttomien ihmisten ääniä, ja vaativat
yhtä korutonta, tyhjentävää vastausta.

Siksi vastasinkin heille vain yksinkertaisesti:

--Minä etsein Jumalaa.

Mutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan
vahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona
julki kuuluttanut:

--Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi
et hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?

--Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän
minä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.

Enhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja
viheliäiselle itselleni.

Voimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä
esiintyä. Voimakas,--vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni,--
voimakkaana esiintyä,--vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä
päivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.



ITSETUTKISTELUA.

Aluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin
monta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että
pidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman
yleiseen kehityskulkuun kuuluvana.

Eihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian
jälleen harjaksi hyrskähtää!

Olihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua
samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien
pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät,
että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja
katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan
tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.

Minulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä
kaikessa rauhassa ja--odottaa.

Mutta tällä kertaa näkyi tuo toivottu aallonharja todellakin antavan
odottaa itseään.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, eikä vieläkään mitään merkkiä
ilmapuntarin kohoamisesta. Vierähti vuosi, vierähti parikin vuotta,--
aina vain sama kiristyvä perikadon tunne sisälläni ja ulkopuolellani.

Tunnustan suoraan, että minua rupesi silloin jo hiukan pelottamaan.

Näinkö sitä vain mennään? ajattelin, kerta viimeinen, luonnollisesti,
mutta enpä olisi luullut välttämättömän lopun toki vielä näin lähellä
olevan. No niin, onhan sitä jo tullutkin tehdyksi taivalta yhden
ihmisen kohdalta...

Ruumiillista kuolemaa en pelännyt, mutta henkistä, sillä en
olisi tahtonut suurin surminkaan ennen niin halveksimieni
elämän-kummittelijoiden lukua lisätä.

Tunsin itseni pörssipeluriksi, joka oli pannut kaiken omaisuutensa
yksiin osakkeisiin, joka näkee niiden arvon päivä päivältä aina alemma
noteerattavan ja vaanii turhaan onnellista sattumaa tai pelastavaa
ajankohtaa.

Jos jotakin tahdoin, en kyennyt. Jos jotakin yritin, epäonnistuin.
Päätin sentähden kovan kohtalon ainakin tilapäisesti, mutta mitä
rautaisimmin vainoavan minua, ja turhaksi mitään tahtoa tai yrittää.

On turha potkia vasten tutkainta, ajattelin.

On kärsittävä, mikä on kärsittävä. Jos tämä on loppu, niin se on loppu.
Jos on vielä joku pääsy tästä umpikujasta, niin ei se ainakaan ole
minun löydettävissäni.

Tuomitsin itseni siis täydelliseen passivisuuteen, etten vain tekisi
mitään typeryyksiä.

Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä
keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli
kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä
itseltäni:

Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat
voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?

Edellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi
minulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään »korkeampia
voimia» tunnustanut.

Tosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään
komeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt
Jumalaa. Mutta pidin mahdottomana--ja vielä enemmän naurettavana,--että
Jumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun
niin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle
ilmestymään.

Tuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.

Pelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan
taikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle
syntymässä.



RIKOS.

Rupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja
muuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen
aihe, joka näin pimensi päivän minulta.

Täytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut
ehein sävelin sieluni kirkonkello.

Tiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin
huomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.

Se ei ollut mikään tavallinen tunteiden, vaistojen tai vakaumuksien
ristiriita. Myöskään ei se ollut tuo taiteellisen ja inhimillisen
velvollisuudentunnon välinen sorasointu, joka muuten oli niin monta
kipeän tuskan ja murheellisen mielialan hetkeä elämässäni aiheuttanut.

Se oli rikos. Se oli synti.

--Vainko yksi? tekisi oudon mieli ivallisesti huudahtaa. Miekkoinen
mies, jolla siinä ijässä ei ole useampia omallatunnollaan!

Huudahtaisin epäilemättä samoin hänen kerallaan, ellen tarkoittaisi
rikoksella _ehdotonta_ rikosta ja synnillä syntiä Pyhää Henkeä vastaan,
jolle ei parhaalla asianajo-taidollaankaan voi keksiä mitään
puolustusta ja jolle ei siis voi olla olemassa myöskään mitään
anteeksiantamusta.

Tietysti olin minä tehnyt niin monta muutakin syntiä elämässäni,
myöskin sellaisia, jotka todellakin olin itse _tuntenut_ synniksi ja
joita siis eivät vain muut olleet siksi nimittäneet. Mutta niille
löytyi aina joku puolustus, niistä pois aina joku takaportti. Jos
katsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina
mahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa
tekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan _vaati_ minua niin
menettelemään.

Tälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti _kaikkia_
elämän-arvoja vastaan.

--Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa
soinnahtavan.

--Niinpä kyllä, sillä ainoastaan se intohimohan voi kaikkia
elämän-arvoja koskettaa. Se oli lemmenrikos.

--Aistillisen, synnillisen lemmen?

--Epäilemättä, mikäli käytämme yleisesti hyväksyttyjä puheenparsia.
Rakastin häntä kaikella ruumiillani ja sielullani.

--Ilman mitään kirkollisia tai yhteiskunnallisia sitoumuksia?

--Niin. Sitäpaitsi me olimme kumpikin vielä aivan liian nuoret
sellaisia edes ajattelemaan.

--Siitä on kauan?

--Parikymmentä pitkää vuotta. Paljon on tapahtunut niiden kuluessa sekä
sisälläni että ulkopuolellani.

--Etkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa?

--En. Hän oli ensimmäinen rakkauteni.

--Ja sinä hänen?

--Niin. Minä viettelin hänet, kuten sanotaan.

--Ja tuoko nyt painaa omaatuntoasi?

--Ei se, että rakastin häntä, vaan se, että hylkäsin hänet ja jätin
hänet ypöyksin outoon, avaraan maailmaan.

--Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?

--En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa,
että hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.

--Mutta...? Siinähän tapauksessa...?

--Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut
mitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden
merkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.

--Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?

--Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa
elämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti
riippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai
pienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.

Koetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.

Mutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti
yleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille
aloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu
kokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on
ehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin
täytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.

Mutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä:




NEIET NIEMIEN NENISSÄ.

    »Toisin silloin touko kasvoi,
    toisin maa orahan otti.»



NUORI VÄINÄMÖINEN.

Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen »laski laulellen vesiä, ilon
lyöen lainehia».

Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: »Mikä on ilo merellä?
Mikä laulu lainehilla?»

Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat
ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat
kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään
maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle
yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.

Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja
takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia,
ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.

Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.

Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli
kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana,
ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä
maailmaa. Mutta _tämä_ maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi
hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.

Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt
hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.

Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä
syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen
ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat
antaneet hänen asuinsijakseen.

Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti
kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa
onnellisesta yltäkylläisyydestä.

Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he
iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen
laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?

Tänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti
irroittautunut.

Hän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä
siihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä
nuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta
sulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset
peilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.

Ja kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja
jokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja
kauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla,
tuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana
ja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan
korkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.

Niin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea
niemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien
pituisesta ja levyisestä ulapasta.

Myöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea
rantalepikko.

Mutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut
nuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika
pikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä
iloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän
kauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen
kellertäville suortuvilleen.

Väinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:

--Tule, tytti, purtehemme!

Tytti vastannut vain yksikantaan hänelle:

--Tuuli sulle purtehesi!

Väinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:

--Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?

Piika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut
tuskin kuuluvasti:

--Se on liian suuri kunnia minulle.

Mutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja
lausahtanut:

--Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune
elonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.

Ja muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä,
sillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan
sekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot
naiset saattoivat hänessä herättää.

Samat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.



SININEN LOIHTU.

Talon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan
mitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan
toisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi.
Siinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen
päivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän
taivaanrannan.

Väinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.

Koko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi
piilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja
ja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle
suurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat
järvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien
vihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.

Tuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän
hypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.

Ei näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen
kainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua
niemen päähän noudattelemaan.

Niemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja
valtaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan,
painoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja
vaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.

»Mitä minä teen täällä?» kysyi hän itseltään. »Kuinka olen tullut tänne
ja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että
on edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni,
tuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi.»

Mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja
selitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon
vain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja
joka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.

Miten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin
rannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan
kuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka
äärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää...

Uhaten?

Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä
uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin
näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi
hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten
käsivartensa hänen ympärilleen?

Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä
koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.

Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat
kissankellot... Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen.
Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan
noiden kahden silmän syvyyteen?

Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle...

Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki
elämän seuraava häntä.

Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui
somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän
oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden
sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa
haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta
laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.

Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen
seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan
kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi.
Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien
kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.

Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen.
Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen
ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien
valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin
järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti
ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.

Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut
keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina
vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja
taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään,
ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret,
pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.

Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat
helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.

Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen?

Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja
ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.



AURINKOLAULU.

Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain
sielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa
eikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja
oikeamielisyys.

Hän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen
hänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta
sen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.

Hän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas
asuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.

Hän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan
lapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista,
hymyilivät ja tekivät hyvää.

Hän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja
yhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle
suvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut
vähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt
vapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan
niille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä
ymmärtäneet ja anteeksi antaneet.

Hän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli
miehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät
he enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat
täydellisiksi.

Hän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli
lukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin
lauloi hän _Sanasta_, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja
ihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan
tykönä ja Jumala oli ollut se Sana.

Hän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu,
ja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.

Hän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja
syntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.

Hän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja
täyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin
lauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen
laista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.

Hän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista,
jotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta _Hänen_
sielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.

Hän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä
kaiken luonnon ja ihmiskunnan.

Hän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli
Hänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin
ihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa
käsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen
kutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.

Hän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä
taistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin
paljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.

Hän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen
aateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä
ikinä tahranneet.

Hän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat
kantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut
kauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja
toimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä
olemassaolollaan.

Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä,
jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.

Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla,
ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.

Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän
murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa.
Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä
pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia
kuolevainen.

Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja
kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla
siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja
omistaa.

Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta,
joka tahtoo nousta jumaliin.

Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja
graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän
yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä
sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.

Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja
sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.

Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat
jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken
yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa
soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.

Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää
ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja
vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.

Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme
muuttaa pakkomme vapaudeksi.



PIIKA PIKKARAINEN.

Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta
hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:

--Minä rakastan sinua.

Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti
sykähtävän.

Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon
kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen
hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat
pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja
viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein
keveästi ja vaivattomasti keskustella.

Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa
melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.

Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana
häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi
hänen korvaansa leimahtavin silmin:

--Minä rakastan sinua.

Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät
liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja
silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja
itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan
suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.

Vain nuo kolme pientä sanaa: »Minä rakastan sinua.»

Mutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä
kaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.

--Minä rakastan sinua.

Juuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin
laulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille
valloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden
ylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.

Mutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta.
Ja neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa
mielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä
lemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa
kalevalaisen.

Minä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella
minusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä
hyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen
silmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne
olivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään
jäämisensä?

Nauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama,
joka helman heittelemä!

Mutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet
nauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä
todenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki
vähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes
talon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan
mahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen
pysyvämpää ja vakavampaa...

Hän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö,
lastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma...?

Ei! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille
ilmestyä.

Kuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä
vietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä
olivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan
käynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi
väkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut
siellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.

Piika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen
lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä
syvästi liikuttanut.

Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.

Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä
lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan
rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä
vaivaamaan...

Hän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään
käynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri
samoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös
laulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?

Kyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä,
ellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?

Ja he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti
vakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä
eihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä
oli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan
orvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste...

Ei! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heill