Project Gutenberg's Kahden talonpojan ulkomaan-matka, by Fritz Reuter

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Kahden talonpojan ulkomaan-matka

Author: Fritz Reuter

Release Date: January 5, 2005 [EBook #14607]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHDEN TALONPOJAN ULKOMAAN-MATKA ***




Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.








KAHDEN TALONPOJAN ULKOMAAN-MATKA

(DE REIS' NAH BELLIGEN)


Fritz Reuter


Suomentanut

Martti Raitio


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1913




I.


Seinäkello naksutti: tik tak, tik tak.

Oli toinen helluntaipäivä vuonna 185--. Ukko Swart istui nojatuolissaan
päivällisen päälle piippuaan poltellen ja mielihyvällä muistellen
suloisia luumukeiton möykkyjä, joita eukkonsa oli laittanut hänelle.

Lempeä aurinko paistoi niin lämpimästi sisälle, ja säteet leikkivät
lattialla. Ulkona ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä, ja syvin
hiljaisuus vallitsi myöskin sisällä. Oli hiljaista kuin säkissä; kuului
ainoastaan kellon yksitoikkoinen tik tak,--ja ukko Swartin silmäluomet
tulivat niin merkillisen painaviksi. Tik tak, tik tak. Hän sulki
silmänsä, nyökäytti päätänsä, ja kello se vain naksutti tik tak, tik
tak.

Rengit ja piiat olivat tänään juhlan kunniaksi koristaneet tuvan kukilla
ja koivunlehvillä, ja lehvissä he olivat tuoneet sisään turilaita, jotka
nyt lentelivät ympäri huonetta.

Uunin edessä lojui vanha Vahti-koira, kuorsasi, huokaili ja ähkyi
unissaan, ja penkillä istui kyyrysissään talon musta kissa ja kehräsi
torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak, tik tak.

Ukko Swart nukkui ja kuorsasi niin, että leuka tärisi, kissa nukkui ja
koira nukkui, mutta turilaat eivät nukkuneet. Ne lentelivät suristen
sinne tänne, ja eräs niistä, oikein turhamainen vanha jalli, istahti
ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan se ei ollutkaan mikään kärki;
siksi se oli liian leveä ja mukulamainen. Olipa se pikemminkin nappi. No
niin, turilas se käyskeli ympäri nappia ja huvittelihe. Mutta tämä oli
ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahoin ja liikutteli suupieliään,
mutta siitä ei ollut apua. Vihdoin turilas kyllästyi tähän leikkiin. Se
lensi ukko Swartin napilta kissan silmille ja täältä koiran luo, jolle
se kuiskasi jotain korvaan.--Vahdin luota se lensi taas ukon napille,
ja tätä peliä se yhä pitkitti, ikäänkuin haluten oikein kiusata heitä
kaikkia ja tehdä heistä pilaa.

Kissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee, turilas surisee--ja
niin kului kokonaiset kolme tuntia.

Kun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli
suutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.

»Päivää kans', naapuri! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vain katsahtaa,
oletko yksin kotona.»

»Niin oikein, Witt, olen yksin.»

»No, Swart, oletko harkinnut asiaa?»

»Olenpa kylläkin. En ole muuta tehnyt koko kolmeen tuntiin. Siitä saakka
kun söin päivällistä olen istunut tässä ja harkinnut ja ajatellut
asiaa.»

»Kuulehan nyt», sanoi Witt, »minun mielestäni on parasta, että
istahdamme tähän asiata punnitsemaan kerta vielä.»

»No, tehkäämme niin.»

Ukot sytyttivät piippunsa ja istahtivat pöydän ääreen vielä kerran
asiata tuumailemaan.

Heidän edessään oli olutkannu, ja siihen he usein kurkistelivat, ja
sitten ruvettiin tuumailemaan.

»Asia on semmoinen kuin se on», sanoi ukko Swart.

»Niin, Swart, se on aivan totta, se.»

»Kukapa voi tietää, mikä oikeastaan olisi parasta?»

»Tämä on kovin mutkallinen asia», sanoi Witt.

»Kovin mutkallinen», sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.

»Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse», sanoi Witt.

»Mutta mitä hyötyä on tästä tyhjästä puhelemisesta? Minkä tulee
tapahtua, se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta.»

»Niinhän minäkin aina olen sanonut.»

»Emmeköhän pane maata koko asian päälle, huomiseksi?»

»Minun mielestäni on kaikki nyt selvillä», sanoi ukko Witt.

»Niin, sikäli kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä
suhtein, niinkuin kruununvouti sanoo», arveli Swart.

»Se on minunkin mielipiteeni.»

»No, asia on siis päätetty!»

»Niin, hyvästi sitten, naapuri! Kovasti meitä tässä koeteltiin,
ennenkuin asia tuli selväksi.»

He nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat
piippunsa, ja Witt meni kotiinsa.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo
pälkähti ajatus, että hän ehkä olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen.
Hän aukaisi akkunan ja huusi ulos Wittille.

»Kuules, mitäs arvelet, emmeköhän ensin keskustelisi asiasta vaimojemme
kanssa?»

»Vaikkapa vain», vastasi Witt. »Eihän se haittaa. Eivät he kuitenkaan
jätä meitä rauhaan.»

       *       *       *       *       *

Kun Swartin emäntä hetkistä myöhemmin tuli kotiin--hän oli kuleksinut
ympäri kylää häthätää juoruilemassa--tuli asia taasen puheeksi.

»Istu muori», sanoi Swart. »Missä hiidessä sinä nyt taas olet
kierrellyt? Minä istun täällä ja vaivaan pääparkaani, mutta sinä vain
menet tiehesi, sinä!»

»Niin, näetkös...»

»Äh, minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Pelkkiä tyhmyyksiä! Tässä minä
saan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kun sinä juokset ympäri
kylää.--Mitä? Luuletkos, että minun mielipiteeni ja ajatukseni
kasvavat noin vain ilman muuta kuin kyttyrä kamelin selkään!»

»Minä olin vain asialla».

»Aina sinulla on asioita. Ei tämä ole lainkaan niin, kuin pitäisi olla.
Sillä näetkös, minä tahdon aina sitä, mitä *sinä* tahdot, mutta *sinä*
tahdot, mitä *minä* *en* tahdo. Sinä tahdot olla *isäntä* talossa, mutta
luulenpa, että minä *vielä* olen isäntänä. Istu nyt vain, äläkä keskeytä
minua tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin.
--Näetkös, minä olen monta vuotta päivät ja yöt vaivannut päätäni
ajatuksella, mitä meidän pojastamme tulee. Mitä hyötyä siitä on, että
hän kuleksii maailman sivu tyhmänä ja laiskana kuin sika? Senvuoksi olen
minä päättänyt, että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja
siellä hän saa pysyä pari vuotta...»

»Häh? Mitä? Siellä, missä ei kukaan ihminen tunne häntä!» puuttui emäntä
puheeseen.

»Pidä suusi! Minä en ole vielä puhunut loppuun. Siinä peijakkaan
yhdistyksessä Güstrowissa on viisaita, herroja, jotka tuntevat
maanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja ne sanoivat naapuri Wittille:
'Se, jolla on poika', ne sanoivat, 'ja antaa hänen laiskotella uunin
päällä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos hänestä tahdotaan saada
kelvollista maanviljelijää, niin tulee hänen matkustaa Belgiaan ja oppia
korkeampaa maanviljelystä, joka siellä kuuluu olevan jotain oikein
erinomaista. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä arvelet, Witt?'--'Minäkö?'
hän sanoi. '*Minun* poikani pitää lähtemän sinne'.--'No, sitten pitää
*minun* kanssa, vaikka peijakas perisi', sanoin minä.--Ja nyt sinä
tiedät, miten on asian laita, ja pidä nyt siivosti suusi kiinni, sillä
minä en tahdo kuulla mitään vastaväitteitä.»

Tuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään ikäänkuin
olisi istunut neulojen päällä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa
puhtaaksi, sillä hän ei enää kauempaa voinut hillitä itseään.

»Mitä? Kas, kas vain! No, tämäpä vasta loistavaa! Minun pitää olla vaiti
tuommoisen taulapään tähden kuin sinun. Vai niin, minä saan pitää suuni
kiinni!»

Ja nyt hän antoi sanain tulla suustansa. Ja sanat pulppusivat Swartin
emännän suusta kuin olut juuri avatusta täysinäisestä tynnyristä.

Ukko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn riehua. Mutta
kun hän luuli sen menneen ohi, niin se alkoikin uudelleen; eukko oli
vain vähän vetänyt henkeä välillä.

»Vai niin! Sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsiraukan ulos maailman
matkoille? Luulenpa todellakin, että niin tekisit, ellen minä ottaisi
häntä suojaani. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole muita
kuin hän yksin, ja mitä tekisit, jos me kadottaisimme hänet?--Senkin
vanha nauta!»

»Rauhoituhan, eukkoseni», sanoi ukko Swart. »Jos se nyt tuleekin vähän
maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen hyväksensä. Ja eihän
hän enää ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arvannostossa
vapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäpä hänelle voisi tapahtua; hänhän
matkustaa yhdessä Kalle Wittin kanssa.»

»Kalle Wittin kanssa! Lammas pannaan siis toisen lampaan kaitsijaksi.
Hänhän on aivan yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä lähetät ne molemmat
onnettomuuteen.»

»Mutta pidä nyt jo suusi, muori! Nythän sinä rupeat ihan hulluttelemaan.
--Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä lähetän poikani onnettomuuteen;
--minä matkustan heidän mukanaan Belgiaan.»

»No, kas tämäpä vasta kaunista! Ei kestäisi kauaa, ennenkuin santarmit
ottaisivat teitä kaikkia niskasta kiinni ja veisivät teidät
maankuleksijoina putkaan, jossa saisitte istua pitkät yöt.»

»Älä hulluttele, minä otan passin mukaan!»

»Passin! Sen vaivan voit säästää itseltäsi. Eihän sinulla ole säällistä
nenääkään. Sinulle ei todellakaan anneta mitään passia. Ja toiseksi:
ethän sinä tunne tietäkään.»

»Minä kyselen. Ja nyt minä käsken sinun sulkea pippurimyllysi. Minä
*tahdon*! Ja kun minä *tahdon*, niin minä *tahdon*!»

Ja tämän sanottuaan ukko Swart meni ulos ja suuntasi askeleensa
naapuriin.

Täällä vallitsi samanlainen asiantila. Ukko Wittin täytyi kestää kova
ottelu vaimonsa kanssa, eikä hänelle käynyt paremmin kuin
naapurillensakaan.

»Eukkoni ei oikein tahdo taipua», sanoi Witt, »hän pelkää, että pojille
voisi tapahtua jotain.»

»Rauhoittukaa toki, naapurin emäntä!» sanoi ukko Swart. »Tulevathan
pojat takaisin. Mutta menkää nyt minun eukkoni luokse, haukkukaa siellä
ukkonne pahanpäiväisiksi ja itkekää sitten molemmat minkä jaksatte, niin
kaikki on lopulta hyvin.»

Ja Wittin emäntä meni.

Hänen tullessaan tupaan istui Swartin emäntä esiliinalla peitetyin
kasvoin. Hän itki ja väänteli käsiään ikäänkuin tässä olisi ollut
kysymys hänen hengestään, ja tuokion kuluttua nosti myös Wittin emäntä
esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he molemmat
itkivät ja valittivat kilpaa. Ja kun itku rupesi tulemaan liian
väkinäiseksi, alkoivat he huutaa molemmat yht'aikaa.

»Kuinka tämä kaikki päättyykään! Kunpa jo olisimme eläneet kaiken tämän
ohitse!»

»Pitikin hänen päästä vapaaksi sotapalveluksesta!» valitti Swartin
emäntä.

»Minä olen neulottanut Kallelle seitsemän uutta paitaa ja uudet siniset
housut», ruikutti Wittin emäntä.

»Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähteä Belgiaan, siihen
kirottuun paikkaan!»

»Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?»

»En, kukapa sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on
villejä ihmisiä ja ryöväreitä ja susia ja rautateitä. Minua rupeaa ihan
värisyttämään kun vain ajattelenkin sitä!»

»Niin, eikös se ole kauheata!»

»Eivätkö ne nyt voisi lähettää poikia johonkin maanviljelyskouluun tässä
maassa? Minulla on serkku Kriwitzissä....»

»Niin, sanos muuta! Minun ukkoni on pannut nämä ajatukset sinun ukkosi
päähän. He tahtovat vain itse päästä matkustamaan alas Tyroliin tai
Puolaan ja kuljeksimaan ympäri pitkin maanteitä.»

»Naapuri kulta ... kuules nyt!»

»Ei tässä mikään auta. He ovat nyt kerta saaneet sen päähänsä. Mutta
kunhan he kerran ovat palanneet kotiin, niin...»

»Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa, sen
lupaan, ja minähän sentään olen pojan äiti.»

»Anna nyt asian olla, äläkä sano mitään, niin on viisainta. Mutta kun he
ovat tulleet takaisin, kas silloin he saavat nähdä toista!»

Kun he olivat ehtineet tehdä tämän sopimuksen, astui Frits huoneeseen.
Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa
alhaalla vanhan seljapuun luona. He olivat siellä vannoneet toisilleen
ikuista uskollisuutta, ja kun Frits saisi vastaanottaa talon,
viettäisivät he häänsä, panivatpa sitten vanhemmat vastaan miten kovasti
tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt, että näillä kahdella oli niin
paljon puhumista toisillensa. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään
Doroteaa vastaan, päinvastoin. Dorotea oli kaunis tyttö, ja hänellä oli
hyvä ymmärryksen lahja. Sen lisäksi oli hän nokkela neuloja; hän oli
aivan äskettäin neulonut Swartin emännälle uuden kapan. Mutta Fritskö
ottaisi hänet? Ei! Sillä Dorotea oli liian köyhä. Vaikkapa kääntäisivät
hänet ylösalaisin, vakuutteli Swartin emäntä, ei asiasta sittenkään
tulisi mitään. Dorotea oli liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen
Fritsinsä tahtoisi naida, saisi hän kyllä aivan toisenlaisia tyttöjä
kuin Dorotea. Olihan tässä tarjolla kauppias Hahnin tytär ja
kestikievarin orpana, mutta lukkarin Dorotea oli liian köyhä!

Frits astui iloisin kasvoin tupaan. Hän ja Dorotea olivat nyt tehneet
sopimuksensa; hän oli niin iloinen, niin onnellinen.

Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan, sanoi hän:

»Sinä hymyilet, poikaseni, vaikka sinun ennemmin pitäisi itkeä. Kunpa
vain tietäisit mitä on tapahtunut.»

»Niin», lisäsi Wittin emäntä, »tässä on kysymyksessä kauheita asioita.»

Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle asiaa. Eukko oli
luullut, että Frits rupeaisi itkemään; mutta Frits kuunteli hänen
sanojaan vain puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat vanhan
seljapuun ja lukkarin Dorotean luona.

»Onkos kukaan mokomata ennen nähnyt?» puhkesi Swartin emäntä
ihmettelemään. »Etkös sinä tuhma poika istu tuossa irvistellen?
Minkätähden sinä et itke? Luuletkos, että minä leikkiä lasken? Ja mikä
sinua muuten niin huvittaa? Sinä vain nauraa höhötät, kun minä itken
katkeria kyyneleitä!»

Ja taas nosti Swartin emäntä esiliinan silmilleen.

Frits ajatteli vain vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa. Se
pojan-nahjus ei lainkaan halunnut itkeä. Äidin itku ja toruminen ei
auttanut; Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart tuli
kotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästit. Ja tuokion kuluttua olivat
kaikki sängyssä.

Kuu kumotti ikkunasta sisään, ja seinäkello naksutti: tik tak, tik tak!

Swartin emäntä näki kauheaa unta. Kolme isoa, valkoisiin raiteihin
verhottua miestä, joilla oli kyynärän pituiset parrat, hyökkäsi Fritsin
kimppuun ja vei hänen uuden takkinsa, ja seitsemän sutta söi hänet
suuhunsa saappaineen päivineen, eikä se poika-nahjus sittenkään tahtonut
itkeä. Ukko Swart taasen näki unta santarmeista, jotka taittuivat häntä
niskasta maantiellä ja veivät putkaan--ja Frits, niin, hän näki unta
lukkarin Doroteasta.




II.


Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle
kaupunkiin hankkimaan kansliasta »passia ulkomaille». Se maksoi 16
groshenia, ja sen saatuaan kiirehtivät he kotia. Naapuri Swart nimittäin
oli sitä mieltä, että matkalle oli lähdettävä kiireimmiten. »Sillä
muuten eukko taas sekaantuu asiaan», sanoi hän.

Kotiin tultuaan ukko Swart otti passin esille ja sanoi eukollensa:

»Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan.»

»Sepä mahtaa olla kaunis kuvaus.»

»Kuules Frits», sanoi ukko Swart, »tules tänne ja lue passi meille. Alun
saat jättää lukematta. Ala ulkonäöstä.»

Ja Frits luki.

»Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma.»

»Se on oikein, se», sanoi Swart tyytyväisenä. »Niin, erittäin pitkä minä
en olekaan.»

»Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, k-a-s, sanoo kas,
ruumiikas.»

»Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin
näköinen, minä, joka olen lihava ja verevä mies! Sen pitää tietysti
kuulua: rumakas»... No, lue eteenpäin!»

»Silmät: harmaat--tukka: punainen...»

»Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketunpunainen ei minun tukkani
sentään ole, se vivahtaa hieman keltaseen.»

»Ah, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä, että te olette aika ketunpää!»

»Mitä hittoja! Luulenpa melkein, että sinä... Katso sinä vain passiin,
poika!»

»Suu: iso--nenä: pieni...»

»Sitä minun pitää mennä ihan peilistä katsomaan. Minä olen aina luullut,
että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan muotoinen.»
Ukko tarkasteli nenäänsä peilistä kaikilta puolin. »Mutta mitä
pituudesta puuttuu, sen kyllä leveys korvaa.--Poika, älä naura, vaan
lue eteenpäin!»

»Erityisiä tuntomerkkejä: hänen kasvonsa ovat täynnä teerenpilkkuja ja
rokonarpia ja näyttävät kokoonneulotuilta. Niiden väri vivahtaa vähän
siniseen. Hänen molemmat silmänsä ovat kierot.»

»Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!»

»Tässä seisoo: hän katsoo vähän kieroon!»

»Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?»

»Niin tässä seisoo, isä!»

»Ja näyttävät kokoonneulotuilta?»

»Niin, tässä seisoo niin!»

»Mutta tämäpä vasta on hävytöntä! Reistraattori Schnabel on kirjoittanut
minulle semmoisen passin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle
juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani
on kyllä oikein ja paikallaan, ja se »ruumiikas» olisi myöskin saattanut
käydä päinsä, mutta siniset kasvot on toki liian hullua.»

»No enkö minä sitä sanonut!» tiuskasi Swartin emäntä. »Kuules Frits,
istahda alas ja kirjoita kopio tuosta passista minulle. Minä panetan sen
lasikehyksiin, ja kun isäsi lähtee matkoille, on minulla siinä hänen
kuvansa!»

Mutta nyt ukko Swart vihastui. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn ja hän
rupesi kiljumaan.

»Vai niin! Sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani? Mutta sen minä
sanon sinulle, että varhain huomenaamulla minä ja Frits ja Witt ja Kalle
istumme *minun* vankkureihini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat
istua kökötellä täällä yksinäsi ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Ja nyt
sinä menet kauniisti panemaan kapineita kokoon,--vähän evästä me myös
tarvitsemme mukaamme.»

Ja niin sanottuaan Swart meni naapuritaloon.

Mutta heti oven avattuaan jäi hän hämmästyneenä seisomaan paikalleen ja
puhkesi sanomaan:

»No, enpä ole ennen nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikeastaan teet?»

Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin hän oikoi
koipiaan suoraan eteenpäin, milloin hän väänteli niitä sivulle päin, ja
hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja uusia keltaisia housujaan
sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin! Hän oli voidellut
tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Hänen kätensä
olivat lanteilla, ja ruusu oli hänellä hampaiden välissä. Niin hän
seisoi siinä täydessä komeudessaan ja halusi nähdä, miltä hän oikein
näytti. No, kaikki oli niinkuin olla piti. Hän kyllä saattaisi
matkustaa, vaikkapa itse Berliniin.

Ukko Swartin seisoessa siinä sanattomana ällistyksestä tulivat lukkari,
herra Suhr ja ukko Witt sisään.

»Katsokaas vain», sanoi ukko Swart, osoittaen piipullaan Kallea,
»katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä koreaksi!»

»Niin, naapuri», sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, »myöntää täytyy,
että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Annas, kun hän nyt
vain saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla
vaikka kreiviksi, niin hieno hän on.»

»Niin», sanoi lukkari, »minun täytyy sanoa, että hän on säälinyt itsensä
mainiosti tälle matkalle. Muotia tulee noudattaa. Minä tahdon nyt vain
sanoa, että jos esimerkiksi sininen olisi muotina ja joku ottaisi
yllensä viheriän takin, niin ei se sopisi yhteen!»

»Ei», sanoi ukko Swart. »Siinä te olette aivan oikeassa.»

Ja ukko Witt huomautti:

»Niin, se on totta kyllä!»

»Ja muoti on muoti, ja jokainen asia tahi esine, joka ei ole muotia, ei
ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muoteja on vain kolme, joita täytyy
seurata», selitti lukkari vielä, »nimittäin sininen, keltainen ja
punainen--muut eivät ole laisinkaan muotia.»

»No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten», sanoi Witt, »onko Kalle
muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastella
itseäsi. Onko hän muodinmukainen?»

»Onpa kylläkin», sanoi lukkari, »punainen kaulahuivi, sininen takki ja
keltaiset housut, ne sopivat säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä
mitään, mikä puuttuisi, ellei ehkä korkea kaulus.»

»Niin», sanoi ukko Swart, »siinä hän on oikeassa, ja olenhan minä aina
sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herramaisen
muodon. Frits saa myös sellaisen kauluksen.»

Mutta missä oli Frits sillä aikaa?

Hän ja Dorotea istuivat käsitysten vanhan seljapuun alla. Dorotea rupesi
katkerasti itkemään, kun kuuli, että Fritsin pitää lähteä matkalle ja
että hän viipyisi niin kauan poissa. Fritskin olisi itkenyt, ellei se
olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän kietoi käsivartensa
Dorotean vartalolle ja koetti lohduttaa häntä.

»Älä nyt itke, Dorotea! Tulenhan minä pian takaisin, ja silloin minä
tuon sinulle jotakin kaunista.»

»Voi, Frits, minun sydämeni on pakahtua, kun ajattelen, että sinä lähdet
pois. Mitäpä minä välittäisin lahjoista.»

Ja Dorotea itki.

Frits oli heittiö; hän ei edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle
taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa
kuului Dorotealle. Sellaista hän ei ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä
poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaiset
itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet
istumaan polvelleen.

»Rakas, oma Doroteani», sanoi hän. »Sinä et saa itkeä. Olethan sinä
sanonut pitäväsi minusta, eikä tule viipymään kauaa, ennenkun minä tulen
takaisin. Kaksi vuotta kuluu pian, ja sitten minä suljen sinut syliini,
niinkuin nyt tänään!»

Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä.

»Hyvästi nyt», sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, »ja mene Jumalan
huomaan!»

Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan
Doroteaan päin; tämä lähtö oli hänelle raskas! Mutta kaikesta surusta
huolimatta oli hänellä sydämessään taivas, vaikka hän olikin vain tuhma
poika.

Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki tämän tuhman pojan
tähden. Satakieli lauloi--ehkäpä tyttö juuri senvuoksi itkikin?--
kevättuuli hyväili häntä--ehkäpä hänen sydämensä juuri senvuoksi oli
niin raskas?--ja kuu loi hopeavaloaan puitten ja pensaitten välitse
tähän sydämeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta--ja
kuitenkin oli hän vain köyhä ompelijatar.




III.


Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joiden eteen oli valjastettu
kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppelivät iloisina
vankkurien ympärillä, ja ihmiset ne juoksivat edestakaisin vankkurien ja
tuvan väliä; milloin oli unohdettu sitä, milloin tätä. No, vihdoinkin
oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso, neljällä
lukolla varustettu arkku--se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet
--ja seitsemän täyttä eväskoria oli asetettu sen ympärille.

Koko matkaseurue oli nyt koolla. Myöskin lukkari oli saapuvilla; hän
näet seurasi mukana jonkun matkaa käydäkseen samalla veljensä luona.
Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan ainoastaan
eväiden tähden, mutta ihmisethän sanovat niin paljon.

Tieto Kallen ja Fritsin lähdöstä matkalle maanviljelysopintoja
harjoittamaan oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä vanhat että nuoret
olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat olivat kiivenneet
pitäjänvoudin häkkiaidalle ja muutamat lähellä olevalle pellon aidalle.

»Kaikki on järjestyksessä!» huusi nyt Swartin Juhani-renki, ja niin sitä
sitten sanottiin toisilleen jäähyväiset, joiden kuvaamisella en
kuitenkaan tahdo kuluttaa aikaa senvuoksi, etten mielelläni halua kertoa
sellaista, mikä on surullista. Molemmat eukot itkivät hyvästellessään
poikiaan, pahemmin kuitenkin Swartin emäntä. Hän itki kuin piiskattu.
Ukko Swart lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi.

»Noh, noh», sanoi hän, pyyhkien hänen silmiään esiliinalla. Sitä hänen
ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä esiliinaan oli tullut padoista
paljon nokea, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta
tämä kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin
vankkureihin.

Etuistuimella istuivat Kalle, Frits ja Juhani--jonka tuli ajaa
vankkurit takaisin kotiin--ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat
takaistuimella. Ja koska ukko Wittkin oli sangen »ruumiikas», niin ei
siinä enää ollut sijaa muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua
vankkurien perälle matka-arkun kannelle eväitä vartioimaan.

»Olemmeko nyt valmiit?» sanoi Swart, katsahtaen oliko kaikki
järjestyksessä. Ja kaikki oli järjestyksessä. »No, anna soida sitten,
Juhani! Ja te, lukkari, pitäkää kieli suorana suussa!»

Heisaa! Aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain
haukkuessa Swartin pihasta ulos avaraan maailmaan.

»Hei, seisahuttakaa», huusi ukko Wunderlich pitäjänvoudin häkkiaidalta,
»pyörä lähtee irti!»

»Älkää vain hukatko lukkaria!» huusi pitäjänvoudin Frits pellonaidalta.

Ja pitäjänvouti itse huusi:

»Hyvästi, hyvästi! Sanokaa terveisiä paaville!»

Kun he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse, näkyi pieni valkoinen käsi
vanhan seljapuun rungon ympärillä, ja kukkien ja lehvien lomasta
näkyivät punoittavat tytön kasvot. Siellä oli Dorotea.

Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä. Kyyneleet valuivat hänen
silmistänsä poskille ja vierähtivät sieltä alas pienelle valkoiselle
kädelle. Nyt vierivät vankkurit viimeisen talon ohitse, ja hänen
kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Hänen sydämensä tuntui olevan
pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvilleen vanhan seljapuun juurelle
ja rukoili hartaasti Jumalaa. Hän rukoili sen puolesta, jota hän rakasti
enimmän maailmassa, ja hänen rukouksensa nousi kuin leivosen laulu ylös
taivasta kohti.

Hän palasi takaisin työnsä ääreen, mutta kaikki tuntui nyt niin
vieraalta ja kummalliselta. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai
käärinliinojaan?

Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista vauhtia ulos kylästä.

Kun he tulivat erääseen tiehaaraan, sanoi ukko Witt:

»Juhani, ptruu, ptruu! Pysäytä vähän! Minä luulen unhoittaneeni rahani
kotiin.»

»Äh», sanoi Juhani. »Kuinka te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?
Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!»

»Niin, tee se, Kalle!» sanoi Witt. »Minä sanon sinulle missä ne ovat.
Katsos nyt. Kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin
tiedät, vasemmalla nurkassa, ikkunan vieressä. Siitä ei sinun tarvitse
pitää väliä. Oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku. Sen saat myös
antaa olla, sillä rahat eivät ole siinä. Sitten menet sinä uunin luo,
niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta uunin juurelta vasemmalla
puolella, vähän oikealle, jossa vanha Halli mielellään makaa, ei järin
paljon taaksepäin, sieltä nostat sinä ylös kiven, ja kun olet nostanut
sen, niin siinä alla on avain. Sen annat sinä sitten äidille; hän kyllä
tietää, missä rahat ovat. No, ymmärrätkös nyt?»

»Kyllä, minä juoksen nyt», sanoi Kalle.

»Odotas vähän», kiiruhti ukko sanomaan, »vielä sananen! Ellet sinä heti
löytäisi avainta, niin älä huoli sitä kauan etsiä, vaan sano äidille.
Hän tietää, missä se on.»

»Kyllä, isä», sanoi Kalle, ja sitten hän nosti takkinsa liepeet ylös ja
lensi kirjavana kuin tiklivarpunen rahoja noutamaan.

»Se Kalle se on sentään reipas poika», sanoi lukkari. »Lyönpä vetoa,
että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on iloa, ja niin kauniisti
hän osaa puhuakin, aivan kuin kirjasta lukisi.»

»Niin», sanoi Swart. »Se on aivan totta. Mutta minun tyhmä poikani istua
kököttää vain kuin karhu tahi vanha kilipukki ja tuijottelee osaamatta
suutaan avata, aivan kuin pitäjänvoudin Mari.--No, pöllöpää, mitä sinä
nyt tuijotat? Vaikka minä sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä
Belgia on, ei hän sittenkään sitä tietäisi.»

»Se ei olekaan niin helppoa», sanoi lukkari, »eipä sitä voi häneltä
vaatiakaan. Täältä Alt-Strelitziin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä
ei osaaminen enää olisi niinkään helppoa. Voin teille antaa ainoastaan
sen neuvon, että ajatte aina oikealle. Jos ajaisitte vasemmalle, voisi
sattua, että tulisitte suoraan Venäjälle.»

»Se olisi kamalaa», sanoi ukko Swart.

»Taikka Itävaltaan», jatkoi lukkari, »taikka Puolaan taikka kenties
Taka-Pommeriin.»

»Mutta tiedättekö tuon aivan varmasti, lukkari?» kysyi Swart.

»Olipa sekin kysymys», sanoi lukkari pudistaen päätänsä epäilyksen
johdosta. »Te saatte asettaa minut mihin tahansa, te saatte sysipimeänä
yönä asettaa minut synkkään korpeen, ja panenpa vaikka kuinka suuren
vedon, että löydän tien, kun minulla vain on kartta mukanani. Sitähän
minun täytyy lapsillekin opettaa.»

»Jaa, jaa, Swart», sanoi Witt. »Luulenpa, että lukkari on oikeassa.
Mutta sanokaapas, lukkari, tulemmeko me nyt matkustamaan laivallakin yli
aavan veden?»

»Äh, aina sinä hourit siitä vedestä», sanoi Swart närkästyneenä. »Eilen
et mistään muusta puhunut. Missä se aava vesi sitten olisi? Sen on vain
se tyhmä reistraattori pannut sinun päähäsi. Mistäpä hän tällaisia
seikkoja tuntisi.»

»Niin», sanoi lukkari, »jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te
saisitte ajaa Brüggen ohitse.»

Nyt tuli Kalle hengästyneenä takaisin.

»No, Kalle», sanoi Witt, »onko sinulla rahat?--Sanoiko äiti muuten
mitään?»

»Ei hän mitään sanonut», vastasi Kalle.

»Näitkö sinä minun eukkoani?» kysyi Swart.

»Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat
kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte
Fritsin mukaanne.»

»Siitä minä en välitä. Aja, Juhani!»

Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, ensiksi läpi
metsän.

»Niin», sanoi lukkari, »mitä minun taas pitikään sanoa;--hauskaa
sentään on matkustella, erittäinkin kun on kukkaro täysi. Nuorempana
minä olin hyvin utelias ja minä kuljeksin ympäri maata. Ja hyvin minut
otettiinkin vastaan, tulinpa minne tahansa, sillä tietäkääs, minä olin
uljas mies siihen aikaan, ja olin sievän näköinen, ja se on pääasia.
Minä ajoin silloin tavallisesti postivaunuissa ja pidin kauniita
viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut sotaväkeen, ja olin helkkarin
ylpeä.»

»Se on totta, se», sanoi Witt, »ja se on myös parasta.»

»Niin, kyllä täytyy myöntää», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »että
ylpeä oli lukkari.»

Ja Swart tönäsi samalla Fritsiä niskaan.

»Sakramenskattu poika, etkös tahdo istua suorassa!»

»Niin», sanoi lukkari, »tulee aina olla niin suora ja kankea kuin
seiväs, ja sitäpaitsi teidän tulee olla rohkea ja iloinen ja esiintyä
uljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän myös
olla kohtelias, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi
tanssiaisissa. Silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies,
minä tahdon tanssia teidän daaminne kanssa!' No, erittäin hauskaa tuo ei
ole, mutta ei auta! Teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Palvelukseksenne,
herra korpraali, se tuottaa minulle suuren ilon!!' Ja samassa te
huudatte niin lujaa, että kaikki kuulevat: 'Viinuri! Viinuri! kaksi
lasia väkevää likööriä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin,
sanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Tämä on ollut minulle
suuri huvi ja minä olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia likööriä.'
Saatte nähdä, että hän juo ne. Mutta ottaakseni toisen esimerkin.
Otaksun, että te astutte johonkin kahvilaan tai muuhun ravintolaan ja
siellä tulee joku porvari luoksenne, sanoen: »Suokaa anteeksi,
kunnioitettava herra, te ehkä ette ole tuttu täällä...?» Silloin te
oikaisette vartalonne, pistätte molemmat kädet housuntaskuihinne,
asetutte hänen eteensä, tirkistätte häntä suoraan päin silmiä ja sanotte
suurellisesti: »Mitä? Mitä te tarkoitatte? Ja...»

»Ptruu! äsh! noh! Juhani!» huusi ukko Witt, »pysäytä vähän!»

»Mikä nyt?» kysyi Swart. »Miksi pitää hänen pysäyttää?»

»Minä luulen, että olen pudottanut tupakkakukkaroni», sanoi Witt. »Se
oli minulla vielä aivan äsken, ja nyt se on poissa.»

»Mutta mitä tämä nyt on?» sanoi Swart. Sinä et lainkaan huolehdi
tavaroistasi, vaan istut kuin unessa. Emme me tällä tavoin koskaan tule
Strelitziin. Pidä toki tavarasi koossa äläkä torku. Hypätkää alas»,
sanoi hän Kallelle ja Fritsille, »ja lähtekää hakemaan sitä.»

Vankkurit pysähtyivät, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja
lukkari aikoi juuri jatkaa keskeytynyttä esitelmäänsä sekä antaa vielä
muutamia hyviä neuvoja, kun samassa neljän ruskean hevosen vetämät
herrasvaunut ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä nyt
itsessään ei ollut mitään erikoista, mutta varsat tuskin ehtivät nähdä
vaunut ja neljä vierasta hevosta, ennenkuin pyöräyttivät häntänsä ilmaan
ja läksivät laukkaamaan niiden jälkeen.

»Katsokaas varsoja--ptruu!» huusi Swart ja Juhani kiljui: »Ptruu!
Ptruu!»--itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: »Ptruu! Ptruu!», mutta
siitä ei ollut apua. Silloin ukko Witt ja ukko Swart hyppäsivät alas
vankkureista ja lähtivät juoksemaan varsojen jälkeen. Tästä varsat eivät
kuitenkaan välittäneet, vaan juoksivat kuin mehiläisparven ahdistamina.
Juhani viskasi ohjakset lukkarille ja läksi hänkin juoksemaan varsojen
jälkeen, ja niin he lensivät kaikki eteenpäin kuin tulta pakoon,
sillävälin kun lukkari tyytyväisesti muhoillen istui eväskorien keskellä
ja katseli kilpajuoksua. Mutta hänen ilonsa ei tullut pitkäikäiseksi.
Tammat vankkurien edessä rupesivat heristämään korviansa, ja ennenkuin
lukkari osasi aavistaakaan, ne jo karkasivat toisten jälkeen. Nyt alkoi
lukkarikin huutaa: »Ptruu, so so, Liisa, noh!» Mutta pahaksi onneksi
putosi häneltä toinen ohjas, ja tammat juoksivat nyt täyttä lentoa
lukkarin hyppiessä eväiden keskellä ja toisinaan kiljahtaessa: »Ptruu,
no, noh!»

Nyt kiitivät vankkurit Wittin ja Swartin ohi.

»Mikä lempo teihin nyt meni, lukkari», huusivat he hänelle, »hulluko te
olette?» mutta lukkari oli tarrannut kiinni vankkurien toisesta laidasta
ja vastasi heikkenevällä äänellä: »No, noh ... ptruu, ptruu!»--siinä
kaikki.

Hän pysyi *vielä* tasapainossa, kunnes äkkiä--*pratsh*!--vankkurit
pahoin tärskähtivät--ja siellä nyt makasi lukkari ylisniskoin purossa,
joka juoksi tien poikki.

       *       *       *       *       *

Ukko Swart juosta lötkötteli voimainsa takaa ja saapui pian
onnettomuuspaikalle. Hevoset seisoivat tyyninä alallaan ja vankkurit
olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari makasi alhaalla liejussa ja
sätkytteli koipiaan, ja näytti siltä kuin tämä olisi ollut hänelle
syntyperäisten taipumusten toteuttamisesta johtunut suuri huvi. Ukko
Witt tuli myös paikalle ja katseli hetkisen tätä sätkyttelyä. Sitten hän
päätti lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikoteitse pellon poikki.
Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli kulkenut jonkun
matkaa, osui polku orapihlajapensastoon. Polku oli kapea ja Witt oli
leveä, ja kun hän tahtoi tunkeutua pensaston läpi, takertui hän
okaisiin. Ja kuta enemmän hän ponnisteli, sitä pahemmin hän takertui.
Kalle ja Frits tulivat nyt tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon
pensastossa ja saivat hänet suurella vaivalla vedetyksi irti--ei juuri
varsin kehuttavassa tilassa. Nyt saapui Juhanikin varsojen kanssa, ja
kaikki oli taas kuin olla piti--paitsi lukkaria, joka yhä vielä lojui
liejussa.

»Makaa sinä vain hiljaa alallasi!» sanoi säveästi Swart, joka oli
tarkastanut olivatko silat ja vankkurit vahingoittuneet ja ilokseen
huomannut, että kaikki oli kunnossa.

»Makaa sinä vain hiljaa ja herkeä potkimasta! Kyllä me sinut vielä ylös
ongimme.»

Hän sitoi korista vierähtäneen makkarapalasen ohjaksen päähän painoksi
ja heitti narun lukkarille:

»No, kuomaseni, pure nyt lujasti kiinni! Ja nyt vetämään, joka mies!»

Ja he vetivät ja kiskoivat.

»Pitäkää kiinni!--Nyt saamme hänet!--Vielä kerta!--Ja vieläkin!...
Eläköön! Nyt hän on maalla!»

Voi hyvänen aika, miltä lukkari näytti! Hänen ylpeytensä oli hävinnyt
jäljettömiin, ja melkein samoin oli käynyt hänen uusille
nankinihousuilleen.

»Kas niin, serkkuseni», puheli ukko Swart, »vankkureihin emme teitä nyt
voi ottaa, sillä te tuhrisitte meidät kaikki pahanpäiväisesti; paras kai
on, että panemme teidät ruohikkoon kuivamaan päivänpaisteessa.»

»Se ei käy laatuun», sanoi Witt, »hän voisi siten helposti kylmettyä.
Ei, viruttakaamme ensin hänestä lika purossa, hänhän on hattua myöten
ravassa ja näyttää melkein suossa rypeneeltä karjulta, ja sillä aikaa
saavat Kalle ja Frits pestä hänen vaatteensa, sillä sellaisena kuin hän
nyt on, ei hän voi näyttäytyä missään. Ja vaatteitten kuivaessa täytyy
lukkarin ahkerasti liikkua täällä metsässä.--Mutta me muut kai syömme
päivällistä.

Ja niin tapahtui. Koko seurue istuutui eväskorin ääreen pistämään
makupaloja poskeensa, mutta lukkari-paran täytyi lymytä erään pensaan
takana ja tyytyä siihen, että sai vain katsella herkkujen perikatoa. Ja
kun hän silloin tällöin tuli piilopaikastaan esille saadakseen jonkun
palasen hänkin, sanoi Swart,--sillä hän oli pahanilkinen veitikka:

»Varokaa, tuolla taitaa juuri tulla joku!»

Ja silloin oli lukkari kuin poispuhallettu. Mutta pahinta oli, että
tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä
saanut märkää eikä kuivaa,--ja kaikkein harmillisinta oli, että kun
toiset olivat syöneet ja juoneet tarpeeksensa, he taas nousivat
vankkureihinsa ja ajoivat tiehensä, huutaen lukkarille ystävällisen
iloisesti:

»Hyvästi nyt!»------

Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unohtaa tämän
tapauksen.

»Ei», sanoi hän, »se minua vain suututti, etteivät he piitanneet minusta
vähääkään, sanoivatpahan vain hyvästi, jättäen minut sinne samanlaisessa
asussa kuin Aatami paratiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden
eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli
sentään liikaa!»

Ja minun mielestäni lukkari oli oikeassa.

Kun sittemmin kerran oli tullut puhe villeistä ihmisistä, sanoi
Ankershagin metsänvartija, että hänen metsäalueellaan löytyi villejä
ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän
itse kohdannut sellaisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli
suuresti pelästynyt nähdessään sen.

»Mutta», lisäsi hän, »minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa;
ne ovat arkoja, ja muuten ne ovat kotoisin lämpimistä maista ja syövät
noin melkein mitä tahansa.»




IV.


Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat,
kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä. Hiekka narisi
pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksulti hiessä,
astuskelivat tyynesti ja hiljakseen askel askeleelta ja nyökäyttivät
päätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani istui
läiskäyttäen niitä silloin tällöin laimeasti ruoskallaan, ja ukko Witt
ähkyi silloin tällöin: »puh, puh!» kunnes piippu vihdoin putosi hänen
suustaan ja hän vaipui uneen. Ukko Swart oikoili haukotellen selkäänsä,
kunnes vihdoin kuumuus sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja
nyökäytti päätään, ja ennen pitkää ilmaisi peloittavan kumea
kuorsaaminen, että ukko Swart nukkui.

Kalle Witt huojahteli ja nyökkyili, kunnes hänen silmäluomensa tulivat
niin painaviksi, että hän asetti päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja
Frits hän ajatteli Doroteaansa ja mitä tämä oli sanonut edellisenä
iltana. Hän ajatteli mistä mahtaa johtua se, että kaksi ihmisraukkaa voi
pitää toisistaan niin sanomattomasti, ajatteli ja ajatteli, mutta ei
voinut löytää ongelmaansa selitystä, ja tätä selitystä miettien hän
vaipui unen helmoihin. Ja hän näki unta rakkaudesta ja onnesta ja
Doroteasta--se oli ihana uni--he istuivat yhdessä käsitysten ja
Frits sanoi Dorotealle uudelleen jäähyväisiä. Vain Juhani enää oli
valveilla. Hän hosui ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin,
mutta kun jo koko seurue nukkui, ei hänkään enää voinut helteen
kiusausta vastustaa, vaan antoi hevosten mennä omin päinsä ja sulki
silmänsä.

Tämän havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:

»Kuules, me tekisimme sangen tyhmästi, jos nyt enää astelisimme
eteenpäin näin omin päin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan vähän
metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?»

Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Tultuaan
puiden varjoon he seisahtuivat ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan
päivänpaisteeseen. He ahmivat suihinsa tuoretta, voimakasta ruohoa, ja
heillä oli sanomattoman hauskaa, saatuaan narrata koko seuruetta.

Ukko Witt ja ukko Swart keinahtelivat sinne tänne, Kalle makasi
pitkinpuolin vankkureissa ja Frits poikkipuolin. Ampiaiset ja turilaat
surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istuivat heidän
nenilleen, mutta makaajat ne vain hikoilivat ja pursuivat ikäänkuin
heillä ei olisi ollut tuntoa laisinkaan.

Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli
huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa, ikäänkuin
tahtoen olla häiritsemättä koko maailmaa, joka makaa unen helmoissa,
unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalessa niinkuin
sirkat kotituvan muurinraossa, pähkinäpensastossa visertelee rastas
vartijalauluaan, tikka napahuttaa kiinni ovet ja akkunat, jotta te
saisitte maata rauhassa, ja käki kukahtelee kovaäänisesti kuin
vahtikoira kotopihalla! Ja kaukaa alkaa kuulua laulua kuin kotikylässä
myöhäisinä kesäiltoina...

Kaksi iloista ylioppilasta astuskeli esiin pitkin tietä puiden välistä.
Ensin lauloi toinen heistä yksinään; se laulu kuului rastaan laululta,
mutta sitten kumppani yhtyi lauluun ja nyt se kohisi kuin kedon yli
lentävä myrsky.

He lauloivat villistä metsästä, jossa ilo on korkealla kun otuksen ajo
käy ja metsä humisee ja huudot raikuvat.

He lauloivat tyynestä laaksosta ja vilvakkaasta viinistä ja punaisesta
ruususuusta, joka oli niin suloinen suudella.

He lauloivat myrskystä ja tuulesta ja hiljaisesta majasta, jossa
metsämiehen kaunis lapsi uinuu ruususuisen helmoissa...

Kuinka kauniisti he lauloivatkaan! Mutta kun he tulivat paikalle, missä
vankkurit seisoivat, lakkasivat he laulamasta, ja molemmat viittasivat
sormellaan makaajiin päin, nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.

»Mutta käykö se päinsä?» sanoi toinen.

»Käykö päinsä! Tulehan, niin hiivimme sinne!»

He hiipivät niin hiljaa kuin osasivat vankkurien luo, ja toisen
irroittaessa vitjat vankkurin aisasta toinen riisui hevoset valjaista.
Sitten he varovaisesti ottivat ohjakset Juhanin kädestä ja nousivat
hevosten selkään, jotka nöyrästi heitä totellen menivät syvälle
metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään,
ettei heitä voinut nähdä vankkureista, sitoivat he Lotan ja Liisan
kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinäkös he sitten seisoivat ja
nauroivat kepposelleen. Ne olivat aika velikultia, ne ylioppilaat!--
Mutta he eivät tyytyneet vielä tähän; he poimivat taskunsa täyteen
pieniä kiviä ja savenpalasia ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka
pisimmät oksat ulottuivat miltei vankkurien yli. Tähän puuhun he
kiipesivät, toinen asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun he olivat
löytäneet sopivat paikat, joista heitä ei tiheäin lehväin läpi voitu
huomata, kurottautuivat he ulommas ja tähtäsivät ukko Swartin
nenänkärkeen. He löivät vetoa, kumpi heistä ensin osaisi siihen, ja nyt
alkoi piiritys, ikäänkuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli ja hänen
nenänsä joku sangen tärkeä varustus siinä. Kaikenlaisia hullutuksia ne
kälmit ja peijoonit sentään keksivätkin!

Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan aivan vasten Swartin
paksua, kaunista nenää. Swart säpsähti unissaan ja rupesi aivastamaan.

»Ei», sanoi hän unenpöpperössä, »en minä siihen rupea. Emme me pelanneet
nenän näppäyksistä!» Hän oli pelaavinaan Schafkopfia. »Vai niin, sinä
tahdot pelata minun nenälläni!»--ja samassa antoi hän kolauksen
Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja parhaillaan sitovinaan viimeisen
säkin suuta kiinni. Witt tarttui Kallea--joka makasi hänen polvensa
päällä--kauluksesta ja veti ja nyki siitä niin, että poika oli
kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo siniset kuin ruiskukka. Ja
Kalle töykkäsi Fritsiä.

»Hyvästi», sanoi Frits, »muista minua! Kahden vuoden kuluttua minä tulen
takaisin, ja silloin me vietämme häämme.» Ja hän kurotti kätensä ukko
Swartin ympärille ja suikkasi hänelle suuta: »Hyvästi, armas Dorotea!»

Nyt rupesi Juhanikin liikahtelemaan. Hän veti köyttä, joka oli sidottu
aisojen poikkipuun ympärille ja huusi: »Noh, noh!» kunnes sai silmänsä
oikein auki: »Mitä hiisiä», sanoi hän, »mitä tämä on?»

»Missäs hevoset ovat?» huusi ukko Swart kauhistuneena.

»Missäs hevoset ovat?» huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat
yhteen ääneen:

»Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?»

»Ja varsat», sanoi Swart. »Mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämäpä vasta
kummallista! Missä varsat?»

»No, sanoi Juhani, »ne ovat veijarit vieneet tammojen mukana.»

»Tämä on ikävä juttu», sanoi Witt. »Mitä me nyt teemme, Swart?»

»Tässä on ollut silmänkääntäjätempuilla pelinsä», sanoi Swart. »Ylös
jalkeille joka mies! Menkäämme kukin eri haaralle etsimään.--Tämäpä
vasta ihmeellistä!»

Ja nyt he porhalsivat kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat
Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa niin sanaa vastanneet.
Oli meno ja meteli sellainen, että olisi voinut luulla paholaisen olevan
liikkeellä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, laskeutui toinen
ylioppilaista alas piilopaikastaan, ja tuossa tuokiossa hän istui
vankkureissa tutkimassa eväskorien herkullista sisältöä. Toinen laski
alas puusta nuoran, johon maahantullut sitoi kiinni eväskorit. Sitten
hinasi toinen korit ylös puuhun, ja nyt alkoi perinpohjaisempi eväiden
tarkastelu. Isonpuoleisen makkaran, astiallisen voita ja pitkulaisen
sämpylän he korjasivat talteensa. Kaikki seitsemän eväskoria he sitten
ripustivat puun eri oksille, niin että se näytti kelpo joulupuulta, ja
kun tämä oli tehty, lähtivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän
laulunsa etäältä.

He lauloivat kuinka metsä on niin ihmeen ihana silloin kun koreja
riippuu puussa ja talonpojat juoksentelevat yltympäri hevosten haussa.
Peipponen, käki ja ylioppilas ovat kolme iloista lintua, jotka
höyhenistään tunnetaan, he lauloivat. Miksi olitkaan, talonpoika, niin
tuhma, että nukuit metsään, jossa asuu niin monta kiusaa; siellä on
pidettävä silmät auki, siellä on monta iloa ja hupia,--oi, mikä ihana,
paksu makkara!

       *       *       *       *       *

Mutta kukaan ei kuullut tätä lystillistä laulua, sillä koko seurue
juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He kurkistelivat joka soppeen,
jokaisen pensaston he tarkoin tutkivat, ja lopulta osuivatkin he sille
paikalle, johon veitikat olivat tammat vieneet. Jälleennäkemisen ilo oli
suuri; suru oli kuin poispuhallettu, ja kun hevosia taas valjastettiin,
kummasteli ja kyseli koko seurue, kuinka tapaus oli ollut mahdollinen.
Ja heidän mielestään oli suuri onni, että juuri niin tapahtui kuin
tapahtunut oli.

»Onpas tämä vasta hullua», sanoi Swart, »noin vain ilman muuta riisua
hevoset valjaista. Minä vain en osaa tätä käsittää!»

»Mitä hiisiä!» huudahti Kalle Witt, »missäs eväskorit ovat?»

»Poika, oletko sinä tullut hulluksi?» sanoi Swart. »Mihinkäs ne nyt
olisivat joutuneet?»

Swart meni vankkurien luo, mutta eipä hänkään nähnyt koreja.

»Ei, nyt on taas paha merrassa! Nekin ovat poissa.»

»Ne ovat poissa, siinä olet vallan oikeassa», sanoi Witt.

Juhanikin kurkisti vankkureihin ja totesi, että eväskorit olivat poissa.
Hän katseli tyhmistyneenä paikkaa, missä ne olivat olleet.

»Siunaa ja varjele!» huusi Swart, joka kurkisteli joka haaralle.
»Olemmeko me todellakin kaikki noidutut? Vai olemmeko tulleet hulluiksi?
--Mutta katsokaas, tuollahan ne riippuvat puussa. Siellä ne riippuvat
kaikki. Antakaa kun lasken: yksi, kaksi, neljä--kuus--seitsemän! Ne
ovat kaikki tallella!»

»Tällaista minä en ole vielä eläessäni nähnyt», sanoi ukko Witt. »En voi
käsittää tätä.»

»Täällä kummittelee, sillä hyvä. Täällä rikeeraa paholainen
joukkoineen», sanoi Kalle Witt.

»Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi», sanoi ukko Witt.

»Ei», sanoi Juhani, »kyllä täällä vehkeilee paholainen.»

»Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä», sanoi ukko Swart. »Mutta
jonkun teistä täytyy kiivetä puuhun.»

Frits sanoi, ettei hän osannut kiivetä.

»Ja minä en myöskään voi kiivetä», sanoi Juhani. »Minun rupee päätäni
niin huimaamaan.»

Nyt täytyi Kallen panna uudet housunsa alttiiksi, ei auttanut muu. Hän
kiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti alas--mutta kiilto hänen
keltaisista housuistaan oli poissa.

Kun he näkivät kadottaneensa vain yhden makkaran, astiallisen voita ja
sämpylän, sanoi ukko Swart:

»On sentään hyvä, että kaikki päättyi niin, kuin on päättynyt. Mutta
tästä jutusta me vaikenemme visusti kaikki, sillä muuten joutuisimme
pilan esineiksi. Varsinkaan ei minun eukkoni pidä saada vihiä tästä,
sillä sitten minä en enää saisi häneltä rauhaa. Kuuletkos, Frits! Sinä
pidät suusi kiinni, ymmärrätkös?»------

Pikkulinnut, jotka olivat nähneet tapahtuman, kertoivat sen tovereilleen
pitkin metsää, puulta puulle lentäen. Ja kun matkamiehemme ajoivat
metsän läpi, kuului kaikkialta:

»Kuulkaapas, kuulkaapas! Swart ja Witt, Swart ja Witt. Niitä narrattiin.
Varis ties, varis ties--tirlirlit. Koko metsä sen tietää. Kas vain,
kas vain! Witt, Witt--Witt--veijari!»

Ja käki kummasteli ja kukerteli.

Ja harakka nauroi ja närhi kirkui:

»Sepä oikein, se oikein!»

Ja kun he ajoivat ulos metsästä, istui varis petäjän oksalla ja raakkui:

»Huraa, huraa! Ukko Swart, ukko Swart, jopa vain, jopa vain, jopa
narrasivat!

Ja orapihlajapensastossa pellon laidassa lauleli rastas:

»Ei haittaa, ei haittaa, sääli housuja, keltahousuja!»

Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:

»Ukko Witt, ukko Witt, kello putos, uhuu, putos pensastoon, uhuu!»

Ja se oli totta, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka paljon kello oli,
oli hänen suuri taskunauriinsa poissa.

Kun he sitten vihdoinkin saapuivat majatalon pihalle, seisoi siellä oven
edessä neljä hanhea, ja ukko hanhi sanoi:

»Mitä tyhmyyksiä! Kuka käskee nukkumaan avoimella maantiellä!»

Ja kolme tyhmää naarashanhea rupesi myös huutamaan:

»Kuka antaa itseään niin narrata, kuka vain, kuka vain!»




V.


»Käykäämme tähän sisälle», sanoi ukko Swart. »Isäntä on höyli mies. Hän
oli ennen räätäli, mutta nyt hän on ostanut 'Hiljaisen rauhan'
ravintolan.»

»Nimi miellyttää minua», sanoi Witt. »Täällä mahtaa olla sangen
hiljaista ja rauhallista. Ottakaamme veliseni, täältä kortteeri.»

»Nostakaa eväskorit alas rattailta, pojat! No, naapuri, menkäämme
sisälle!»

Kun he tulivat ovelle, kuulivat he hirvittävää melua huoneesta.

»Etkös tule esiin, sen vietävä! Uskallapas vain suututtaa minua!» huusi
naisen ääni.

»En tule», huusi toinen ääni, »en vähääkään välitä, oletko vihainen vai
et.»

»Etkös vain tulekin sieltä pöydän alta! Revin silmät päästäsi!»

»Minä olen herra huoneessani eikä täällä ole akoilla mitään
sananvaltaa.»

»Tule esiin, pelkuri! Senkin vaivainen porusäkki!»

Oli niin peloittava rähinä ja ähellys, että Swart ja Witt pelkäsivät
suorastaan onnettomuuden tapahtuvan. He eivät kauempaa voineet
kuunnella melua, vaan avasivat oven »Hiljaiseen rauhaan.»

Siellä istui räätäli pöydän alla pidellen molemmilla käsillään
jaloistaan kiinni ja kiljui:

»Minä en tikahdakaan paikaltani! Minä tahdon nähdä, kuka täällä on herra
talossa!»

Ja hänen rakas puolisonsa seisoi vieressä hurjasti pyöritellen silmiään;
hänen hiuksensa olivat piiskana niskassa ja vaahto kihisi hänen
suupielissään.

»Minä!» parkasi hän käreän kirpeällä äänellä ja tarttui räätäliä
takinliepeestä. »Etkö sinä tahdo uskoa, että minä olen 'Hiljaisen
rauhan' isäntä, senkin vanha kili?»

Nyt meni ukko Swart väliin.

»Ansaitseeko tuo nyt toraamista! Jos minun eukkoni siellä kotona», sanoi
hän Wittin puoleen kääntyen, »ehdottomasti haluaisi istua pöydän alla,
saisi hän minun puolestani olla siellä vaikka ylihuomiseen asti.»

»Ei asia minuakaan osaltani lainkaan huolestuttaisi», sanoi Witt.

No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja lopulta aviopuolisot
rauhoittuivat. Kun pojat tulivat sisälle, vallitsi jälleen sopu ja rauha
'Hiljaisessa rauhassa'.

Räätäli lupasi tulla esiin pöydän alta, kun he kerran häntä kauniisti
pyysivät, ja lupasi antaa anteeksi vaimollensa, lisäten, että jos
tällaista vielä uudistuisi, tulisi varmaan tapahtuukaan hirveä
onnettomuus. Sillä hän sentään oli kuin olikin 'Hiljaisen rauhan'
isäntä.

Hänen eukkonsa seisoi peilin edessä sovitellen paikoilleen myssyä, joka
rähäkän tuoksinassa oli valahtanut niskaan. Hän naurahti kirpeästi ja
sanoi:

»Luulenpa melkein, rakas Santeri, että me jo tunnemme toinen toisemme.»

Ja saatuaan myssyn paikoilleen hän poistui.

»Isä», sanoi Frits, »Kalle ja minä olemme kuulleet, että täällä tänä
iltana pelattaisiin kometiaa, ja jollei teillä ole mitään vastaan, niin
menisimme sitä katsomaan.»

»No menkää vain minun puolestani, mutta siivotkaa nyt ensin itseänne.
Ja käyttäytykää siellä hyvin, ja kertokaa sitten meille kaikki mitä
olette nähneet siellä.»

Nuorukaisten mentyä sanoi ukko Swart ukko Wittille:

»Mitä arvelisit, naapuri? Emmeköhän ottaisi yhtä pientä----»

»No, maistetaan vain», sanoi Witt.

Räätäli Flick kaatoi laseihin.

»Ei taitaisi olla liikaa», sanoi Swart, »jos tyhjentäisimme myöskin
lasin olutta.»

»Eipä suinkaan», sanoi Witt. »Ei se ole liikaa.»

Flick kaatoi kaksi lasia olutta.

»Olipa sentään aika vahinko, että hukkasin piippuni,» sanoi Witt.
»Mitähän, jos polttaisin yhden sikarin.»

»Sikarit ovat niin kummallisia», sanoi Swart. »Luulen, että ne tekevät
sinulle pahanelämän.»

»Eihän toki», sanoi räätäli Flick. »Niin voi kyllä käydä, jos sikari on
huonoa lajia. Mutta minulla on niin erinomaista lajia, että
kapalolapsikin voi niitä polttaa tuntematta lainkaan pahoinvointia. Ne
maksavatkin minulle sievän summan: neljä taaleria tuhat.»

»Tuhannen tulimmaista», sanoi Witt, »nepä vasta mahtavat olla hyviä
sikareja. Niitä minä tahdon polttaa yhden.»

»Oitis», sanoi Flick ja toi kourallisen tätä hienoa tavaraa.

Witt valikoi.

»Tämä on hyvä», sanoi räätäli. »Sytyttäkää se. No eikös se maistu
hyvälle? Ja entäs hieno tuoksu sitten!»

Ukko Witt imi imemistään, mutta ei saanut kapinetta palamaan.

»Malttakaas», sanoi räätäli. »Älkääs hätäilkö! Jollei se tahdo palaa
hyvin, niin purette toisen pään poikki. Se on juuri hyvän sikarin
tuntomerkki.»

Ukko Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten
taas suuhunsa ja poltti ja veti ja imi.

»Niin», sanoi räätäli, »semmoista tapahtuu. Oikeat hyvät sikarit eivät
tahdo koskaan palaa,--ainakaan muu-*, tamat niistä. Mutta
voidelkaamme sitä vähän talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaa
nyt vielä palanen pois!»

Se auttoi silmänräpäyksessä, ja kaiken imemisen, puremisen ja
voitelemisen jälkeen saatiin sikari vihdoin palamaan loppuun, ja räätäli
hykerteli tyytyväisenä käsiään.

»Eikös se olekin erinomainen sikari?» sanoi hän, »koko huone siitä
hajahtaa.»

»Niin», sanoi Swart, »se haisee melkein samalla lailla kuin traanilamppu
siellä kotona, kun eukko on puhaltanut sen sammuksiin ja antaa sydämen
savuta.--Minä olenkin iloinen, ettei siitä ole enää mitään jälellä.»

Matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa omnibus-vaunulla, ja
nyt astui ajuri Kalle Vepupp huoneeseen.

»Huomenaamulla kello neljä minä pysäytän tähän», sanoi hän. »Olkaa
silloin valmiina; paitsi teitä, tulee mukaan kahdeksan musikanttia, ja
sitten ovat vaunut täynnä.»

       *       *       *       *       *

Heidän istuessaan tässä matkaansa tuumailemassa tulivat Frits ja Kalle
kotia kometiaa katsomasta.

»Mitä hiisiä», sanoi ukko Swart, »onko se jo lopussa? Ja minä kun
luulin, että näytös nyt vasta alkaisi.--No mitä kappaletta ne tänään
näyttivät?»

»No, isä», sanoi Frits, »siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista
ja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkaja, piru itse ja minkä
mitäkin pirunkonstia.»

»No, oliko se lystiä? Miellyttikö se teitä?»

»No», vastasi Frits, »voihan tuo käydä laatuun, vaikkei siitä ole paljon
kertomista. Mutta viimeinen hyppäys, kas se oli vaarallinen, siinä olisi
helposti voinut taittua niskat ja sääret.»

»No mitä se sitten oli? Kerro, sen Jöröjanne! Anna kuulua!»

»Jos te rupeatte torumaan, isä, niin saa Kalle itse kertoa, kuinka se
tapahtui. Minä tiedän vain, että minun täytyi hypätä.»

»No, Kalle», sanoi Swart, »tules tänne. Kuinka se oli?»

Kalle, joka allapäin oli seisonut Fritsin takana, astui nyt hiljaa
esiin. Herranen aika, miltä poika näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta
oli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se oli vain liivi ja
takaapäin se oli sininen hännystakki.

»Poika», sanoi ukko Witt, »miltäs sinä näytätkään?»

»Tuollaisena», sanoi Swart, »emme voi ottaa häntä mukaan. Olipa tämäkin
koko tapaus.»

»Olipa kylläkin», sanoi räätäli Flick.

»Oli», sanoi Kalle Vepupp.

»Poika», sanoi ukko Swart, »tule tänne ja kerro mitenkä tämä on
tapahtunut!»

»En minä voinut sitä auttaa», vastasi Frits. »Kalle hyppäsi kun lattia
murtui ja minä tartuin hänen takinliepeeseensä, mutta lieve repesi ja
minä lankesin hänen päällensä.»

Nyt kaikki ihmettelivät.

»Mitähän se mahtoi olla?»

»No, se ehkä kuului näytelmään», sanoi lopuksi räätäli Flick.

»Niin, ehkä se kuuluikin kometiaan», arveli Swart.

Asianlaita oli kuitenkin niin, että keskellä näytelmää meni parven
rintavarustus rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät
leikistä pelkällä säikähdyksellä, ja repeytyneellä nutunliepeellä, mutta
niin onnellisia eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi molemmat
jalkansa ja oli kannettava pois, ja puoli tusinaa sai suurempia tai
pienempiä vammoja. Mutta tästä eivät Kalle ja Frits tienneet mitään.

»Se kuului näytelmään», sanoi ukko Witt. »Enkös jo sanonut sitä! Mutta
mistä me nyt saamme hänelle nutun? Ei meillä ole aikaa mennä noutamaan
räätäliä.»

»Ei, huomenaamulla varhain lähden minä matkalle», sanoi Kalle Vepupp.

»Minulla», sanoi räätäli, »on hieno viheriäinen samettikauluksinen ja
keltanappinen hännystakki, aivan sellainen kuin hovissa käytetään. Sen
minä myön teille huokeasta.»

»Isä, kuulkaa», pyysi Kalle.

»No», sanoi ukko Witt, »kunhan se vain sopisi.»

Flick toi takin ja Kalle pukeutui siihen.

»Nähkääs vain», sanoi Swart, »kuinka hyvin se sopii hänelle.»

»Hän on uljas kuin kreivi», sanoi Kalle Vepupp.

»Niin, aivan kuin kreivi», vakuutti räätäli.

Ja siinä Kalle nyt seisoi ja ojentelihe uudessa takissaan ja hieroi ja
silitteli tukkaansa ja sovitteli kaulustaan, kierteli keltahousuisia
jalkojaan ja asteli ylpeänä edestakaisin lattialla kädet kupeilla ja
nenä pystyssä.

»Minun mielestäni», sanoi Witt, »se sopisi hänelle paremmin, jos se
istuisi hieman toisella lailla.»

»No, noh», sanoi Vepupp, »voihan hän kasvaa vielä.»

Ukko Witt ja räätäli sopivat hinnasta, ja kun takki oli maksettu,
läksivät matkamiehemme ylikertaan ruvetakseen levolle päivän vaivoista.

       *       *       *       *       *

Witt ja Swart makasivat yhdessä sängyssä ja Kalle ja Frits saivat
sijansa toisessa. Pian vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Kalle yksin
ei voinut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiaan uudesta
takistaan. Vihdoin hän varovaisesti nousi vuoteesta, puki takin yllensä
ja rupesi astelemaan edestakaisin lattialla kuun paisteessa. Silloin
tällöin hän seisahtui tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan
takkia, avasi nappeja ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartalonsa
suoraksi ja silitteli ja hipoi itseään kuin naapurin kissa
peseytyessään.

Nyt täytyi tapahtua, että ukko Swart, joka makasi selällään kumeasti
kuorsaten, kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt ei ollut sen pahempaa.
Mutta pahempaa oli, että hän tuli pistäneeksi leveän, paksun nenänsä
suoraan ystävänsä Wittin korvaan ja alkoi kuorsata siihen niin
hirveästi, että olisi voinut luulla paholaisen puhaltavan pasuunallaan.
Witt hyppäsi jäykkänä ja kauhistuneena ylös ja seisoi kuin salaman
iskemänä lattialla, tuijotellen ympärilleen. Ja koska huone oli hänelle
outo ja kun hän näki Kallen seisovan lattialla viheriäisessä takissa,
huusi hän:

»Tulipalo! Tulipalo! Missä minä olen? Mitä tapahtuu?»

Frits ja Swart hyppäsivät sängyistä kuin pistooleista ammuttuina,
tarttuivat Wittiä käsivarresta ja huusivat:

»Witt-naapuri, mikä teitä vaivaa? Menkää levolle, olemmehan matkalla
Belgiaan.»

No, Witt rauhoittui viimein.

»Nyt minä tahdon sanoa sinulle yhden asian», sanoi hän Swartille,
»jottet enää saisi tehdä minulle samaa kepposta. Minä asetan pääni sinun
jalkopäähäsi, sillä lempoko voi tietää, milloin sinä rupeat uudestaan
kuorsaamaan.»

No hyvä.--Toisetkin kiipesivät jälleen levolle, ja pian nukkuivat he
kaikki taasen.

Ukko Witt nukkui myöskin. Mutta maatessaan oli hänellä tapa pitää suunsa
auki, ja nyt juuri piti tapahtua, että ukko Swart jälleen kääntyi
toiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta soljahutti isonvarpaansa
Wittin suuhun.

Ukko Witt näki juuri unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa,
vaikka ne hajahtelivat niin ihmeellisen ihanalle. Hän imi ja imi, mutta
ei tahtonut saada sikaria palamaan. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan
räätälin sanovan:

»Pure pää poikki!»

Ja Witt puri.

Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits
hypähti ylös vuoteelta ja Kalle rupesi kiireesti vetämään housuja
jalkoihinsa, ja kun nyt kaikki muut olivat jalkeilla, makasi yksin ukko
Witt vuoteessa, viatonna kuin äskensyntynyt lapsi, eikä ollenkaan voinut
ymmärtää, mikä nyt oli hätänä.

»Mitä?!» ärjyi ukko Swart. »Sinä rakkari! Mitä! Sinä kanalja! Mitä! Sinä
puret täällä ihmisiä, vai niin! Ansaitsisitpa nyt aika kolauksen vasten
suutasi!--Hän on salavihainen kuin pappilan vanha rakki.»

Ukko Witt vannoi ja vakuutti olevansa viaton. Tämä kaikki oli tapahtunut
hänelle unessa; hän ei ikimaailmassa olisi näin menetellyt, jos olisi
tietänyt, että pisti toisen varpaan suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmisen
tunteet! Hyi, kun hän vain ajattelikin tätä, niin suolet ihan
kouristuivat hänen vatsassaan. Hän kyllä myönsi aivan avoimesti, että
eilisiltainen sikari oli tehnyt hänet pahoinvoivaksi, mutta vakuutti,
että tämä oli kuitenkin monin verroin pahempaa.

»Mutta», sanoi hän, »jos sinä välttämättömästi tahdot kostaa, niin minä
varsin kernaasti pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia
sovitettu.»

Ei, sitä ei Swart millään muotoa tahtonut, hän ei halunnut edes kuulla
siitä puhuttavan, ja niin menivät he jälleen levolle ja heräsivät vasta
kun kello löi neljä, jolloin heidän tuli lähteä jatkamaan matkaansa.

Ja juuri kun he olivat saaneet vaatteet yllensä ja juoneet aamukahvinsa
alakerrassa, ajoi Kalle Vepupp pihaan viedäkseen heidät mukanaan ulos
avaraan maailmaan.




VI.


Toisten juodessa kahvia meni Frits Juhanin puheille pihalle.

»Juhani», sanoi hän, »sinä kyllä tulet tietämään ja ehkäpä jo tiedätkin,
että minulla ja lukkarin Dorotealla on erinäisiä salaisuuksia
keskenämme. Katsohan, kun sinä nyt tulet kotiin, niin mene oitis
Dorotean luokse ja anna hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus,
jonka minä ostin eilenillalla, ja pieni paperikotelo, johon on pantu
suortuva minun hiuksiani. Ne minä lähetän hänelle muistoksi. Ja sano
hänelle myöskin, että parin vuoden kuluttua tahdon lahjoittaa hänelle
jotain parempaa, kunhan hän vain pysyy minulle uskollisena. Ja ennen
kaikkea: kirjoittakoon hän minulle kaikesta, ja erittäinkin siitä kuinka
asiat kotona sujuvat. Osoitteeksi hänen sopii panna: »Kunnioitettava
Herra Frits Swart, nykyinen asunto Belgiassa;» siten kirje varmasti
tulee perille. Ja sano terveisiä äidille ja että hän tietäköön meidän
saapuneen onnellisesti tänne ja että olemme terveet ja että kaikki on
käynyt oivallisesti, lukuunottamatta muutamia ihan pieniä tapauksia,
kuin esimerkiksi, että olimme vähällä taittaa niskamme. Sano, että
kaikki on kunnossa ja että hänen ei huoli itkeä, sillä kaikki on minun
parhaakseni, kuten isä sanoo. Ja vielä, Juhani, pidä myös silmällä
varsoja ja tuo eläimet oikealla ajalla laitumelta kotiin sitten kun
ilmat öisin jäähtyvät. Ja hoida myös Vahtia, sillä se uskollinen koira
alkaa tulla vanhaksi.--Ja niinpä voikaat hyvin kaikki! Hyvästi,
Juhani!»

Frits meni, mutta palasi kynnykseltä takaisin.

»Unohdinpa jotakin. Paina se nyt mieleesi! Katsos, lukkarilla on lehmä,
jota Dorotea aina lypsää. Heidän vanha niittynsä kasvaa huonosti, meidän
sitävastoin hyvin, ja meidän niittymme on lukkarin niityn vieressä. Ja
nyt minä olen luvannut, että lukkarin lehmä saa käydä meidän
niityllämme. Sano äidille, että hänen tulee mukautua tähän,--minä
kyllä pidän isästä huolen. Ja vielä: lukkari saa meiltä joka syksy
kuormallisen heiniä. Pane kuorma kukkuraksi, ja jos käy päinsä, niin
anna hänen saada kaksi kuormallista.»

Tuskin oli hän ehtinyt sanoa tämän, kun he kuulivat hirvittävää melua
kadulta. He juoksivat sinne, ja ehdittyänsä metelipaikalle postivaunun
luo, tuntui heistä kuin olisi tusina peikkoja tapellut vaunussa. Ukko
Witt, Kalle ja kahdeksan musikanttia sekä Kalle Vepupp lyhtyineen
juoksivat paikalle nähdäkseen mitä oli tekeillä. Vepupp valaisi vaunua
lyhdyllään ja toiset kurkistivat hänen olkansa yli.

Siellä istui ukko Swart koivet pystyssä, vajonneena isoon turkkilaiseen
rumpuun. Hän oli kasvoiltaan vallan mustanpuhuva ja hän sätkytteli sekä
käsiään että jalkojaan päästäkseen vapaaksi ja huusi:

»Mikä p--un loukku! Auttakaa, auttakaa, minä tukehdun!

No, Frits, Kalle, Vepupp ja ukko Witt hyppäsivät vaunuun ja tarttuivat
Swartiin mikä käsistä, mikä jaloista kiskoakseen hänet ylös rummusta,
mutta turhaan, sillä kun he saivat Swartin ylös, nousi rumpu mukana, ja
kun he laskivat hänet jälleen alas, vaipui hänen painopisteensä yhä
syvemmälle rumpuun.

Mutta musikantti, jonka omaisuutta rumpu oli, kiroili, haukkui ja
manasi, että hänen soittokoneensa, joka oli maksanut vähintäin
viisikymmentä taaleria, oli nyt kokonaan tärvelty. Ja yks kaks antoi hän
ukko Wittille sellaisen iskun vasten rintaa, että tämä menetti
tasapainonsa ja kaatui hajareisin isoon bassoviuluun.

No nyt oli hätä Hollannissa ja melu kasvoi aivan suunnattomasti.

»Kas tämäpä vasta jotakin on», huusi Vepupp. »Toinen ukoista istuu
rummussa ja toinen ratsastaa bassoviululla.»

»Ai, ai», parkui ukko Witt, »minä kuolen, minä luulen, että minä olen
revennyt ihan kahtia!»

Kalle ja Frits työskentelivät yhä ukko Swartin ääressä, he vetivät ja
nykivät niin, että ukon tila muuttui aina vain pahemmaksi, kunnes
rummunlyöjä ruuvasi rumpunahan pingoituksestaan ja sanoi:

»No, pojat, vetäkäästä vielä kerta!»

He vetivät, ja ukko Swart pääsi pälkähästä.

»Hurraa!» huusi Kalle ja heilutti hattuaan. »Saatiinpas ukko lopultakin
irti!»

Tämä oli nyt kaikki hyvää, mutta pahin oli vielä jälellä.

       *       *       *       *       *

Musikantit alkoivat nyt kiljua ja mongeltaa, ja pahimmin rähisivät
bassonsoittaja ja rummunlyöjä. He rupesivat uhkaavin elein puhumaan
talonpojille vahingonkorvauksesta ja vaativat 50 taaleria.

Ukko Swart suuttui: hänen kasvonsa muuttuivat kiukusta sinisenruskeiksi
ja hän käski heidän mennä... No, mihin hän käski heidän mennä, ja mitä
hän vielä lisäksi sanoi, ei mahtanut olla kaunista ja musikantteihin
soveltuvaa, sillä kaksi heistä, räikkätorvenpuhaltaja ja bassonsoittaja,
tarttui ukkoa kauluksesta aikoen heittää hänet ulos vaunusta. Frits
juoksi paikalle auttamaan isäänsä ja syöksyi bassonsoittajan kimppuun.
Mutta nyt tarttuivat klanetinsoittaja ja huilunpuhaltaja häneen, ja
rummunlyöjä ja kornetin puhaltaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä.
Kallella oli täysi työ koettaessaan varjella uutta takkiansa viuluniekan
ja pasuunanpuhaltajan vimmatuilta hyökkäyksiltä.--Ukko Swart oli
saanut räikkätorvenpuhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen
suupieliensä kanssa. Frits tappeli bassonsoittajan kanssa ja potki
klanetinsoittajaa säärille, mutta viulumestari paineli pahoin hänen
niskanikamiansa. Ukko Witt löi rummunlyöjää kuin rumpua niin kovaa kuin
jaksoi, mutta kirottu kornetinpuhaltaja antoi hänelle jymiseviä
korvapuusteja. Ja Kalle koetti puolustaa takkiansa, joskin se kävi
vaikeaksi, sillä pasuunanpuhaltaja soitteli hänen nenällään ja
viuluniekka siveli niin lämpimästi hänen kylkeään.

Näin olivat nyt asiat. Kalle Vepupp oli mennyt tappelun alkaessa sisälle
majataloon, tuumien: »tapelkoot nyt, sen vietävät», Flick oli paennut
anniskeluhuoneeseen ja arvattavasti piiloutunut pöydän alle. Huonosti
olisi ystävillemme varmaankin käynyt, ellei apua olisi tullut. Juuri
ratkaisevassa silmänräpäyksessä tuli apua kahdelta taholta yhtaikaa.
Matami Flick, »Hiljaisen rauhan» emäntä ja Juhani piiskoineen
kiirehtivät apuun. Juhani veteli bassonsoittajaa piiskallaan ja matami
hyökkäsi rummunlyöjän kimppuun iskien kyntensä hänen kasvoihinsa.

»Kirotut maankuleksijat!» huusi hän. »Vai te täällä hyökkäätte minun
vieraitteni kimppuun!»

»Hurraa», huusi Frits, pidellen klanetinsoittajaa kauluksesta, »tässä
hän nyt on!»

»Hurraa», huusi Swart, »nyt me olemme voittaneet! Tulkaas, pojat, niin
annetaan heille vielä pieni sauna!»

Musikanteille olisi ehkä käynyt pahoin, mutta nyt oli katu täynnä
ihmisiä, jotka kyselivät mikä täällä oli hätänä.

»Onpas kummallista», sanoi suutari Pikilanka, »nähdä tällaista menoa,
sanon, keskellä Alt-Strelitzin katua.»

»Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi», sanoi läkkiseppä Peltinen,
»soveltuuko tämmöinen täällä?»

»Ei», sanoi puuseppä Höylänen. »Kun me silloin tällöin annamme
toisillemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä
siihen kaupungin porvareina täysi oikeus.»

»Niin, me saamme tapella, sillä mehän saamme maksaa veroja ja
ulostekoja», sanoi suutari Pikilanka. »Meillä on siihen täysi oikeus;
sitä vartenhan meillä on maistraatti.»

»Mutta nämä maalaiset ja kuleksijat eivät kuulu meidän tuomiokuntaamme
ja kuitenkin pitävät he tuommoista meteliä. Tulkaa, niin panemme heidät
kaikki heti putkaan!»

Se puhe kelpasi, ja Höylänen, Pikilanka, Peltinen ja pari heidän
naapuriansa läksi marssimaan »Hiljaista rauhaa» vastaan.

»Seis», huusi Peltinen, »me emme enää kauemmin voi kärsiä, että te
täällä omin käsin anastatte meidän laillisen oikeutemme ja rupeatte
tappelemaan keskellä katua! Te olette kaikki meidän vankimme.»

»Mitä», huusi ukko Swart, »mekö antaisimme vangita itsemme?»

»Häh», kirkui matami Flick, »tekö täällä tahdotte näytellä esivaltaa
minun oveni edessä. Se tässä vielä puuttuisi. Tuollainen pikipeukalo ja
mokomakin kattilan nuolija tahtovat olla poliiseja aivan minun oveni
edessä!»

»Senkin junkkarit!» sanoi Swart. »Menkää paikalla matkoihinne!»

Ja hän antoi läkkisepälle aimo kolauksen kylkeen.

»Kuules, Peltinen», sanoi Pikilanka, »sinä menet nyt liian pitkälle.
Meillä porvareilla on tosin oikeus *tapella*, mutta ei *hieroa rauhaa*
silloin kun muut tappelevat, joka on aivan eri asia. Sano mitä tahdot,
mutta se on esivallan asia.»

»Kas tuolla», huudahti Höylänen, »tuolla tulee ukko Krumm koirineen. Nyt
me pääsemme pulasta. Hän kuuluu esivaltaan, sillä kaupungin
karjapaimenena saa hän kaupungilta leivän. Hän on virallinen henkilö.»

       *       *       *       *       *

Ukko Krumm aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun
porvarit kerääntyivät hänen ympärilleen ja kiljuivat hänen korviinsa.
Hänen piti heti vangita nuo vieraat miehet, sanoivat he, hän oli siihen
»oikea mies.»

Käsitettyään lopulta, mistä oli kysymys, sanoi ukko Krumm: »Niin, pojat,
*minä* olen siihen oikea mies! No, seuratkaa nyt minua kaikki
raastupaan!»

»Mitä», sanoi matami Flick. »Minäkinkö, joka olen kunniallisen porvarin
vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?»

»Ei, Krumm», sanoi Pikilanka, »nyt sinä menet yli valtuuksiesi. Sinä
voit viedä talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami
Flickin, joka on rehellinen kansalainen ja lisäksi minun miniäni äidin
sisaren täti, sinä saat antaa olla rauhassa.»

Tämä oli varsin kohtuullista. Ukko Krumm taipui ja ajoi nyt talonpojat
ja musikantit pormestarin portille.

Ukko Swart tosin vastusteli, mutta siitä ei ollut apua. Hänelle näet oli
tapahtunut sellainen onnettomuus, että hänen housunkannattimensa olivat
katkenneet taistelussa torvensoittajan kanssa, ja hänen täytyi nyt
pidellä housujaan estääkseen niitä luisumasta alas nilkkoihin. Kun hän
nyt vihoissaan unohti tämän ja hosui molemmin käsin, rupesivat housut
luisumaan alas ja hänen täytyi tarttua niihin kiinni ja estelemättä
antaa viedä itseään muiden mukana.

Krumm sai viimein koiransa avulla joukkonsa kokoon. Etumaisina marssivat
kaupungit lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään
musikantit, ja häntänä lopulta kulki muutamia porvareita.

Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krumm torveensa niin
valtavan törähdyksen, että pormestari lensi ylös patjoiltaan ja sai pian
housut jalkaansa, luullen, että koko Alt-Strelitz oli ilmitulessa.

Hän avasi akkunan ja kurkisti kadulle.

»Mikä nyt on hätänä?» huusi hän.

»*Tuossa* on kaupungin karja, herra», sanoi Krumm »ja *tuossa* ovat
meidän vankimme, herra, ja *tuossa* on yleisö, herra, ja *minä* olen
tässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää.»

Nyt juoksi paikalle myöskin kaupungin poliisikonstaapeli, jolla oli se
paha onni, että aina kun Alt-Strelitzissä oli tulipalo, hän oli
viimeinen, joka huusi: »tulipalo, tulipalo!»

»Voi herra pormestari», sanoi hän, »se ei ole totta. Asia on aivan sama
kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin kukaan ei pitänyt lukua
Jumalasta eikä mistään. Matami Flick on mukana tässä pelissä, ja hän on
sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaa minua, tämä on
oikea kapina, aivan kuin vuonna neljäkymmentä kahdeksan.»

No, pormestari pelästyi, hänen kasvonsa kalpenivat, ja hän oli vähällä
lentää selälleen, mutta koska hän oli järkevä ja sukkela mies, sanoi hän
itselleen:

»Me olemme pahassa pulassa, mutta pysykäämme rohkeana. Pormestarien osa
tässä maailmassa näkyy nyt kerta kaikkiaan olevan se, että he alinomaa
saavat taistella kapinallista ihmiskuntaa vastaan.»

Ja hän läksi marssimaan raastupaan, koko joukko perässään. Perille
tultuaan sanoi hän poliisikonstaapelille:

»No, tuotakoon heidät kaikki sisään!»

Ja he astuivat saliin yksitellen, ja kun he kaikki olivat koossa, otti
viisas pormestari lornjettinsa esille, istuutui tuomarin istuimelle
viisaan ja vakavan näköisenä ja alkoi sangen viisain katsein tirkistellä
väkijoukkoa.

»Onpa tuossakin otusta», ajatteli ukko Swart.




VII.


Kuulustelu alkoi.

»Mestari Pikilanka! Te seisotte nyt esivallan edessä. Sanokaa minulle,
minkä vuoksi olette vanginnut nämä miehet!»

»Kyllä», sanoi Pikilanka, »nähkääs, herra pormestari, eilen istuimme me,
minä ja vaimoni ja lapset ja söimme perunoita ja paistettuja sillejä.
Olimme pistäneet jo monta perunaa poskeemme, kun vaimoni sanoi: 'Piki',
hän sanoi, 'meidän perunamme ovat pilaantuneet, parasta kun annamme ne
sioille.' Silloin minä sanoin: 'Karolina', minä sanoin, 'onhan meillä
vielä jälellä niitä perunoita, joita saimme veljeltäsi!' Hänen veljensä,
herra pormestari tietäköön, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka
ennen asui Penzlinissä, mutta muutti sieltä Neu-Brandenburgiin ja nai
herra Kählertin tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän
vuotta. Ei--malttakaas--kahdeksan vuotta! Ei, kyllä siitä sentään on
vain seitsemän vuotta....»

»Mitä lörpötystä», keskeytti pormestari, »mitä se kuuluu tähän asiaan?
Teidän tulee sanoa minulle, miten tappelussa kävi, ja kuinka te
uskalsitte siihen sekaantua, vaikk'ei se kuulu teidän ammattiinne.»

»Niin, kunpa minä sen vain tietäisin, herra pormestari! Nuo vieraat
miehet vangittiin, ja minä seurasin mukana. Te saatte hirttää minut
lähimpään naulaan, jos luulette minun sekaantuvan poliisin asioihin.»

»No, mestari Peltinen», sanoi pormestari, »mitä te tiedätte tästä
asiasta?»

»Palvelukseksenne, herra pormestari, minä tiedän asian tarkalleen.
Nähkääs, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun minun vaimoni, jolla
tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut ja sanoi: 'Peltinen',
hän sanoi, 'minä luulen että jotain tapahtuu kadulla.' Minusta tuntui,
että kadulla pidettiin iloisen ilkeätä elämää. No, minä lensin ylös
sängystäni ja menin katsomaan ulos akkunasta, aivan niinkuin te teitte
herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalla, ja nyt minä
näin koko kapinan.»

»No hyvä», sanoi pormestari, »mitä te sitten näitte? Puhukaa joutuin
mitä tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan!»

»Mitä minä näin?--Minä näin koko salaliiton, koko vallankumouksen!»

»No, tunsitteko ketään henkilöistä?»

»Henkilöistä?--Henkilöistä?--En, niistä minä en tuntenut ketään.
Vaimoni vain sanoi minulle, että hän tunsi matami Flickin alushameen
suuresta reijästä, jonka tämä oli siihen viime vuonna silitysraudalla
polttanut.»

»Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämä henkilöt ja siten
sekaantuneeksi poliisin asioihin?» kysyi pormestari.

»Herra varjelkoon minua!» sanoi mestari Peltinen, »kuinka minä
uskaltaisin tehdä mitään sellaista! Minä en tiedä mitään poliisista enkä
vangitsemisesta, sillä poliisin asioihin sekaantuminen ei tuota mitään
siunausta.»

»No, mestari Höylänen, astukaa esiin», sanoi pormestari. »Mitä te
tiedätte tästä asiasta?»

»Minä, herra pormestari, minä tulin juuri kävellen pitkin katua kun
heidät piti vangittaman, muuta en minä tiedä, sillä minä olen tyhmä
tällaisissa asioissa. Minä luulen kuitenkin, että Krumm vangitsi
heidät.»

»Krumm tulee tänne pöydän luo», sanoi pormestari rypistäen otsaansa ja
tirkistäen ukkoa tiukasti lornjettinsa läpitse. »Mistä syystä on Krumm
vanginnut nämä miehet? Tekikö Krumm sen omalla virkavastuullaan, vai
nimenomaisesta käskystä?»

»Minä en tiedä mitään, ja minä tiedän paljon», sanoi Krumm. »Minä kysyn
vain, olenko minä esivalta, vai enkö? Luulenpa, ett'ei kenelläkään
täällä ole oikeutta käskeä minua, paitsi teillä, herra pormestari. Minä
kaitsen härkiäni ja lehmiäni, ja mitä poliisiin tulee, niin ei teidän
tarvitse sanoa muuta kuin että minä tulen, ja minä olen kohta valmis
palvelemaan teitä ilman pienintäkään viivytystä tahi epäilystä.»

»Hyvä, Krumm!» sanoi pormestari armollisesti hymyillen. »Minua
ilahuttaa, että Krumm on lainkuuliainen ja että hänellä on isänmaallinen
mieli!»

»Kuten jo sanoin Teille, herra pormestari, minulle on kaikki
samantekevää», sanoi Krumm. »Meidän suuriherttuamme ja herra pormestari
ovat minulle paljon rakkaammat kuin pappi ja lukkari.»

»Herra sihteeri», sanoi pormestari, »kirjoittakaa: Sen johdosta, että
karjapaimen Krummille käy virkansa jo liian vaivaloiseksi, ei hänen enää
tarvitse paimentaa härkiä, mullikoita ja lehmiä, vaan kaitsee hän
tästäpuolin vain hiehoja, vasikoita ja vuodenvanhoja varsoja, sekä
suositetaan häntä korkeamman valtionviran saamiseen.--Nyt saa hän
mennä, hyvä Krumm, hänellä on minun suosioni.--Kaupunginpalvelija
Glandt, kuka kapinoitsijoista huusi ja räyhäsi pahimmin?»

»Sen minä sanon, herra pormestari,» sanoi Glandt, »musikanteista oli se
tuo tuossa, ja talonpojista tuo tuossa», ja hän viittasi rummunlyöjää ja
ukko Swartia astumaan lähemmäs.

»Mikä oli hänellä tarkoituksena häiritessään tämän kaupungin rauhaa ja
nostaessaan sen kapinaan», kysyi pormestari ukko Swartilta.

»Tarkoituksenako», sanoi ukko Swart.--»Ja kapinaanko?--Kas, tämäpä
vasta on jotakin! Pidättekö te sitä kapinana, että rauhallinen ihminen,
joka on vähän lihavanlainen, sattuu liukahtamaan istuinlaudalta ja
putoamaan turkkilaiseen rumpuun?»

»*Täydellisenä* kapinana sitä en tahdo pitää», sanoi pormestari, »mutta
_conat_'iksi[1] sitä mielestäni ainakin on kutsuttava.»

[1] Kapinan hanke, vehkeileminen.

»Sitä vastaan minulla ei ole mitään», sanoi Swart, »sanokaa te sitä
sillä tai jollain muulla nimellä. Minun omatuntoni on puhdas ja
rauhallinen, ja piru minut periköön, jollei kaikki mitä sanon, ole
silkkaa totuutta. Mutta minä vannon, etten halua olla kapinan kanssa
missään tekemisissä.--Onko tämä nyt enää laitaa? Ensin minun täytyi
tapella tuon roistojoukon kanssa, ja sitten te tahtoisitte minun vielä
rupeamaan kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!»

»Kuinka hän tuli rumpuun?» kysyi pormestari.

»Hän istui siihen ilkeyksissään!» sanoi musikantti.

»Eipähän, sinä koira, vaan tapaturmaisesti. Saan sanoa teille, herra
pormestari, että kun nousin vaunuun, rupesi päätäni huimaamaan, minä
rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin siten rumpuun.

»Tätä voisi kutsua nimellä _casus_»[1], sanoi pormestari, »ehkäpä myös
nimellä _lapsus_[2].»

[1] Kompastus, tapaturma.

[2] Vierähdys, erehdys.

»En minä kaasussa ollut», sanoi Swart, »sillä minä en ollut maistellut
väkeviä; eikä tämä minun mielestäni ollut myöskään lapsellisuus.»

»Ystäväni, minä sanoin _lapsus_», huomautti pormestari.

»No se on toinen asia, ja minä en sitä ymmärrä, mutta sen minä sanon,
että tuo mies tuossa on käyttäytynyt minua kohtaan kuin tyhmä, kuriton
kakara. Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minut
ylös siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi naapuriani Wittiä niin,
että tämä lensi istumaan bassoviuluun ja satutti itsensä pahasti.»

»Herra pormestari», sanoi musikantti, »tuommoisella takaruumiilla--
suvaitkaa katsoa tänne vähän--istui hän minun rumpuuni ja tärveli
hyvän soittokoneeni pahanpäiväiseksi!»

»_Restitutio in integrum_[1] voisi tosin tässä tapauksessa olla
mahdollinen», sanoi pormestari, »mutta minusta näyttää kuitenkin,
että...»

[1] Entiselleen palauttaminen, korjaaminen.

»Ooh!» keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä. »Minä kunnioitan
suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vain kysyä teiltä,
oletteko koskaan istunut harareisin bassoviulussa? Minun täytyy
lääkärillä tutkituttaa vammojani, ja sitä varten vaadin minä 40 taaleria
kipurahoja.»

»Ja minä, herra pormestari», sanoi musikantti, »vaadin 50 taaleria
korvausta siitä, että hän on istunut bassoviuluni rikki.»

»Sinä sakramenskattu!» ajatteli ukko Swart. »Saatpa hikoilla ennenkuin
saat penniäkään!»--Ääneen hän sanoi:

»Minä olen myös pahoinpidelty, herra pormestari, ja kohtuullista on,
että tuo rumpali-roikale maksaa minulle 50 taaleria ja hankkii minulle
uudet housunkannattimet.»

»Hm! hm!» sanoi pormestari arvokkaasti. »Istukaa!»--Herra sihteeri,
kirjoittakaa: Huomioonottaen, että tänä päivänä aikaisin aamulla on
kaupungin rauhaa häiritty ja julkista uppiniskaisuutta kuin myös
kapinallisuutta osoitettu, julistaa oikeus: Läsnäolevat molemmat
talonpojat ja pääkapinoitsijat sekä heidän poikansa ja renkinsä
tuomitaan rumpunahan rikki-istumisesta ja bassoviulun osittaisesta
pahoinpitelystä tällä paikalla maksamaan musikanteille 50 taaleria
vahingonkorvausta.»

»Mitä», huusi Swart, »tämäpä on kummallista!»

»Kaupunginpalvelija Glandt», huusi pormestari, »tee velvollisuutesi! Jos
tämä vangittu lurjus vielä kerrankin keskeyttää minut tuomion
julistamisessa ja uudelleen osoittaa uppiniskaisuutta, niin vie hänet
sinne, mihin ei aurinko paista eikä kuu kumota ja missä vain sammakot ja
sisiliskot ovat hänen seuranaan.--Herra sihteeri, kirjoittakaa: Sen
johdosta, että läsnäolevat _musici_ ovat pahoin rääkänneet talonpoika
Swartin ruumiin takaosia, saattaneet hänet housunkannattimien
puutteeseen ja loukanneet häntä iskuin ja lyönnein; katsoen myös siihen,
että he, ratsastuttamalla talonpoika Wittiä bassoviulussa ovat
halaisseet hänet melkein kahtia ja tunnustaneet itsensä siihen
syypäiksi, tuomitaan mainitut _musici_ maksamaan korvausta kaikkiaan 50
taaleria--se on, jos heillä on varoja.--Mutta koska on tiettyä ja
tunnettua, että musikanteilla yleensä ei ole rahaa, joten kaikki saatava
heiltä siis on vain näennäistä, niin on tämä tuomiokin langetettu vain
_pro forma_[1]. Oikeus tuomitsee senvuoksi asialliset yhdessä
suorittamaan kulut, vahingot ja kipurahat. Talonpojat maksavat siis: 50
taaleria kipurahoja, 50 taaleria vahingonkorvausta soittokoneista sekä
oikeuskuluja 14 taaleria ja 17 1/2 groshenia.--Minä luulen kuitenkin,
herra sihteeri, että me tässä tapauksessa vielä tuomitsemme
kaupunginpalvelija Glandtin saamaan korvausta ylimääräisestä
vaivannäöstä 5 taaleria. _Summa summarum_[2] suorittavat läsnäolevat
kapinalliset talonpojat 119 taaleria ja 17 1/2 groshenia, ja julistetaan
oikeuden istunto täten päättyneeksi.»

[1] Muodon vuoksi.

[2] Kaiken kaikkiaan.

»Mekö molemmat?» sanoi ukko Swart. »Naapuri Witt ja minäkö saamme maksaa
yli 100 taaleria?--Tämäpä on kaunis juttu!»

»Mitä, uskaltaako hän vastustaa tuomiota?» sanoi pormestari.

»Herra pormestari», sanoi musikantti, »tottakai me saamme 50 taaleria?»

»Suu kiinni! Vai tahdotteko joutua putkaan?» sanoi pormestari.
»Vahingonkorvaus ja kipurahat kuittaavat toinen toisensa. Te musikantit
menette nyt tiehenne, mutta talonpojat jäävät tänne siksi kun ovat
maksaneet!»

»Mitä lempoja!» huudahti Swart. »Luuletteko meitä niin tyhmiksi, että
suostumme maksamaan omia kipurahojamme?»

»Rahat pannaan talletukselle», sanoi pormestari.

Mutta nyt oli ukko Swart tulla mielettömäksi.

»Talletukselle, tietysti talletukselle, joka tulee kestämään maailman
loppuun saakka!»

»Ystäväni», sanoi pormestari arvokkaasti hymyillen, »kaikkihan tässä
maailmassa on epätietoista--mutta siihen saakka kestää talletus,
kunnes musikantit maksavat.»

»Tämä on pahempi juttu kuin oikea prosessi», sanoi Swart tuupaten Wittiä
kylkeen.

»Mutta, herra pormestari», sanoi Witt, »minä pyytäisin vain kysyä,
emmekö me olleet oikeassa?»

»Kyllä *oikeus* on teidän puolellanne», sanoi pormestari, »mutta
kuitenkin on teidän asianne niin peräti heikko, että teidän täytyy
maksaa.»

»Naapuri», sanoi Witt, »tässä maailmassa on nyt kerta kaikkiaan niin,
eikä sitä voida auttaa, että se, joka on voittanut prosessin, saa
maksaa, ja maksaa kelpolailla. Hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat!--
kaikki on kuin olla pitää.»

He avasivat kukkaronsa ja maksoivat. Swart kiroili ja Witt lohdutti
itseään sillä, että he olivat olleet oikeassa. Kun he olivat maksaneet,
sanoi pormestari:

»Kas niin, tämä riittää täksi päiväksi. Menkäät Herran huomaan, hyvät
miehet!»

»Kyllä vaan, herra pormestari», sanoi Swart pitäen kättään ovenrivassa,
»mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria
näin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaapa kerta sinne meidän kyläämme;
saatte nähdä, että siellä saisitte aivan toisenlaisen selkäsaunan
rahatta ja hinnatta! Hyvästi nyt, herra pormestari!--Ja kiitoksia
paljon!»




VIII.


Kun Swart ja Witt tulivat raatihuoneesta seisoi Kalle Vepupp
postivaunuineen vielä majatalon edustalla. He nousivat vaunuun, jossa
musikantit jo istuivat, eikä kulunut kauaa, ennenkuin riitaveljien
välillä oli syntynyt vilkas keskustelu ikäänkuin he olisivat olleet
vanhoja tuttavia ja ystäviä.

Ukko Swartin viha ei tosin vielä ollut haihtunut; hän loi vihaisia
silmäniskuja rummunlyöjään ja bassonpäristäjään ja näytti niin
verenhimoiselta kuin olisi tahtonut lyödä heidät hengiltä.

Mutta silloin otti klanetinsoittaja pienen pullon, jossa oli
kuminaviinaa--hän sanoi sitä taskukellokseen--ja pani sen kiertämään
miehestä mieheen.

»'Pikkuinen'--aamutuimaan?»

»Terve!»

»Kiitos!»

Ja kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esille toinen, isompi
taskukello, oikea 'nauris', joka sisälsi karvasta sekin.

»Suvaitkaa maistaa!»

»Terve!»

»Ai, ai, kun teki hyvää!»

»Se on parasta lääkettä sydämelle ja sapelle», sanoi ukko Witt. »No,
naapuri, ryyppää nyt sinäkin!» jatkoi hän ja ojensi pullon Swartille.

Swart oli epätietoinen. Hän ei mielellään halunnut olla noiden
junkkarien kestittävänä,--mutta lopulta hänkin sentään tarttui kelloon
ja sanoi:

»No, jos te nyt välttämättä tahdotte pakottaa minua, niin en minäkään
vastaan pane, mutta korvaukseksi pyydän, että tekin puolestanne teette
hyvin ja...»

»Tietysti, se kuuluu asiaan!» sanoi pasuunantoitottaja.

»Frits, poikani, annappas se kori sieltä tänne! Ei sitä, vaan se *iso*,
sinä tomppeli!»

Swart sai korin eteensä ja veti siitä esille pullon niin kookkaan, että
jos musikantilla oli ollut taskukello, niin oli tätä ehdottomasti
sanottava tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon
sitten viuluniekalle, tämä antoi sen klanetin soittajalle, tämä
torventoitottajalle, ja niin kulki nyt tornikello miehestä mieheen.

»Niin», sanoi Swart, »se on puhtainta jyväviinaa--Hokmannin rohtoa--
oikeata Hokmannin rohtoa--puhtainta jyväviinaa!»

Ja »Hokmanni» se myös teki vaikutuksensa.

Helle tuli kauhean rasittavaksi.

Tien kummallakin puolen kasvoi mataloita kuusia, vaunun alla poltti
hiekka ja sen päällä poltti aurinko. Matkamiehemme puhkivat, läähättivät
ja hikoilivat ankarasti. Äkkiä alkoi ukko Swart laulaa. Hän lauloi
ainoata laulua minkä osasi:

      »Oi terve, kuuhut kalpee!»

Ja vaikka aurinko paistaa hellitti täydeltä terältä, rupesi koko seurue
laulamaan:

      »Oi terve, kuuhut kalpee!»

Ja ylistellen ihanaa kuutamoa saapuivat he Fürstenbergiin.

Täällä annettiin hevosille apetta, ja hevosten syödessä ja levätessä
jatkoivat matkaseurueen jäsenet pitoja vaunussa ja tulivat kaikki
veljiksi ja helliksi ystäviksi. Siellä kaulailivat toisiaan »veli Witt»
ja »veli viuluniekka» sekä »veli Swart» ja »veli basso.» Eikä taivaassa
voi vallita parempi sopu kuin silloin Kalle Vepuppin postivaunussa.

Niin saapuivat he lopulta Preussin rajalle. Silloin alkoivat ukko Wittin
hampaat kalista ja sääret tutista, ja tuskissaan tarttui hän Swartin
käsivarteen.

»No, naapuri Witt, mitäs pelkäät? Eiväthän ne nyt sentään syö sinua!»

»Mutta rahat, rahat», voihki ukko Witt, »jos he saavat ne käsiinsä, niin
olemme me hukassa. Preussiin ei saa viedä rahaa,--ja kaiken lisäksi ne
vielä punnitsevat meidät.»

»Mitä sinä puhut? Punnitsevat?--Mutta onpas se sitten ihan kirottu
kansa!» Swart tarkasteli »ruumiikasta» personaansa: »Tullaavatko ne
meidät pala palalta?»

»Tullaavat, naapuri,--nauloittain!»

»Ne eivät mahda olla oikein viisaita», sanoi Swart ja he alkoivat oitis
piiloittaa rahojaan,--minä puhun tässä vain talonpojista, sillä
musikanteista ei ainoakaan liikahtanut; jo heidän silmistään näki, että
heillä rahoihin nähden oli aivan kirkas omatunto.

Nyt tultiin tullihuoneen luo.

Viheriään virkanuttuun puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunun
luo.

»Hyvää päivää!» sanoi hän kohteliaasti, »onko tullattavaa?»

»On, herra tulli», vastasi Swart, »242 naulaa. Voin nimittäin ilmoittaa
teille, että äskettäin viedessäni villoja juutalais-Josefylle
Stavenhageniin tulin punnituksi yksin tein.»

Mies nauroi hänelle vasten naamaa ja sanoi:

»Hyvä ystävä, en tarkoita sitä. Mutta eikö teillä ole tullattavia
tavaroita?»

»Ei muuta kuin minä ja tuo ainoa lapseni tuossa», sanoi Swart Fritsiä
osottaen.

»Mitä noissa koreissa on? Avatkaa ne!»

Korit otettiin esille ja niiden sisältöä ruvettiin tutkimaan. Ja kelpo
herkkuja nyt tuli näkyviin: kahdeksankymmentä kananmunaa, kaksi kinkkua,
läskiä, makkaraa, lihaa, pannukakkuja, pytyllinen herneitä, voita,
vehnäleipää, ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden
luetteleminen tässä kävisi liian pitkäksi.

»Mutta hyvät ihmiset», kysyi mies, »mihinkä te tarvitsette kaiken
tämän?»

»Mihinkäkö?» sanoi Swart. »Se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme.»

Mutta tähän selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin
pitävän hänen kustannuksellaan pilaa, ja vasta kun hänelle juurta
jaksain oli selitetty matkan suunta ja tarkoitus, tyytyi hän ja sanoi:

»No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!»

»Herra Tulli», sanoi Swart, »mitä olemme teille velkaa?»

»Ette mitään, minä olen vain tehnyt velvollisuuteni.»

Nyt Swart vuorostaan nauroi tullipalvelijaa vasten naamaa.

»Tässä näyttää olevan laita aivan toisin kuin oikeuden edessä», sanoi
hän. »Tuomarikin on mies, joka tekee ainoastaan velvollisuutensa;
ottakoon tästä sitten selon kuka saa. No, hyvästi vain, herra!»

»Olipa tämä kummallista», sanoi Swart Wittille, kun he jälleen olivat
istuutuneet vaunuun, »mies näkee koko tämän vaivan, ja sitten sanoo: ei
se maksa mitään.--Voitko sinä käsittää tätä?»

»En.--Mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri, että se, joka
tekee minkä voi, ei voi tehdä enempää kuin hän tekee.»

       *       *       *       *       *

»Vai tämä se nyt on Preussi!» sanoi Swart katsellen ympärillensä. »Sehän
on vain pelkkää hietaa! Taitaa olla suuri maa?»

»Onpa kylläkin», sanoi joku musikanteista, »sitä ulottuu hyvin kauas, ja
sen rajamaa on Sachsen.»

»Wo schöne Mädchens auf die Bäume wachsen!»[1] sanoi Kalle, kohentaen
korkeata kaulustaan.

[1] Missä kauniita tyttöjä kasvaa puissa.

»No, ja mihinkä me sitten tulemme?» kysyi ukko Witt.

»Itävaltaan», vastasi musikantti, »jossa myös on kauniita tyttöjä.»

»Ja sitten», kysyi Swart, »mihin sitten?»

»No, sitten te voitte tulla moneenkin paikkaan. Jos ajatte vasemmalle,
niin tulette Unkariin ja Slovakiaan.»

»Niin sinnekö, missä tekevät niitä mainioita rotanloukkuja?»

»Aivan niin!--Niin, ja sitten tulette Turkinmaalle.»

»Ei, sinne minä en tahdo tulla», sanoi ukko Swart. »Turkkilaiset ovat
hirveätä kansaa.»

»Nehän syövät omia lapsiaankin», sanoi Witt. »Täytyykö meidän matkustaa
Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?»

Ja ukko Witt katsahti Kalleen ikäänkuin peläten, että joku turkkilainen
jo oli tarttunut poikaan ja ruvennut puremaan häntä niskasta.

»No, no, naapuri», sanoi Swart, »sinäpä nyt olet aika hätähousu! Ensin
sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista.
Eivät ne tee sinulle mitään pahaa. Sinä uskallat kehua olleesi sotamies
ja kuitenkin pelkäät kaikkea!--Miten se on ymmärrettävissä?»

»Sotamies minä olenkin ollut, lempo soikoon! Vuonna kahdeksantoistasataa
neljätoista alkoi sota. Minä kuuluin majuri von Vossin komennuskuntaan,
ja kun hän komensi: 'Katsokaa vasemmalle!' niin meidän täytyi katsoa
vasemmalle--ei oikealle. En minä nyt enää oikein muista, kuinka se oli
--'jalat ulospäin!'--no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä
ja tulimme sinne kello 9 aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti
edellä ja tervehti miekallaan laskien sen kärjen alas, ja Friedrich
Franz, joka silloin oli meidän herttuamme, seisoi ja nauroi, kun me
marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa.»

»Mutta miksi hän oikeastaan nauroi», kysyi Swart. »Mitä syytä hänellä
oli nauraa?»

»Mitäkö syytä? Kukas häntä voi kieltääkään nauramasta? Olihan hän
herttua ja sai siis nauraa, kun häntä halutti nauraa!»

»No, ja täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?» kysyi Swart.

»Ei, kiitos vain! Niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt.--
Vai sotaan!--Ei, seuraavana päivänä me läksimme ja saimme
kaksinkertaiset ruoka-annokset palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin
marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla niin, että veri juoksi
virtoina katuojissa, ja me emme antaneet emmekä saaneet armoa.
Schweriniläiset kiittivät Jumalaa, kun me seuraavana päivänä marssimme
pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenbergiin, kolme penikulmaa
yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat kapteeni ja majuri. Kun me nyt
marssimme kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni:
'Juhani', hän sanoi, 'tässä me ehkä käsitämme onnemme, jos menettelemme
viisaasti.'--Ja kumppanit pataljoonassa sanoivat minulle: 'Sinä olet
viisain meistä kaikista ja voit parhaiten puhua meidän puolestamme. Sinä
ja Kalle Haut saatte mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle.'--No,
sanottu ja tehty. Me menimme majurin asunnolle ja koputimme ovelle. Hän
tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisälle ja antoi meille kättä.
'Päivää, Kalle! Päivää, Juhani!' hän sanoi. 'Mitäs te tahdotte, pojat?
Puhukaa suunne puhtaaksi vain!'--'No', sanoi minä, 'me tahdoimme nyt
vain tulla tervehtimään herra majuria.'--'Sepä kauniisti teiltä',
sanoi hän ja nauroi, 'se huvittaa minua.'»

»Miksi hän nauroi?» kysyi Swart.

»Miksi hän nauroi», sanoi Witt. »Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin
paljon kuin häntä vain halutti? Olihan hän meidän päällikkömme; kukas
häntä voi kieltää nauramasta?--No, kun hän oli nauranut tarpeekseen,
kysyi hän, oliko meillä mitään valittamista.»

»'Ei vähääkään', sanoin minä. 'Kiitoksia paljon, herra majuri, kyllä
kaikki on hyvin ja kunnossa.' 'Mutta', sanoin minä, ja Kalle Haut
tuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vain tulleet kysymään, ettekö te,
herra majuri, sallisi meidän vähän ryöstää täällä?'

--'*Mitä* te tahdotte', kysyi hän ja näytti siltä kuin ei olisi uskonut
omia korviaan.

'Ryöstää vähän, jos te vain sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen
nauravan itsensä kuoliaaksi.--'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te
ryöstää omaa isänmaatanne, kolmen penikulman päässä Schwerinistä?'--
'Tahdomme', sanoin minä, 'jollei teillä herra majuri ole mitään vastaan
ja annatte meidän noudattaa omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme
yks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä.'
Nyt nauroi hän niin, että retkahti istumaan nojatuoliin ja sanoi
lopuksi: 'Menkää nyt kortteeriinne! Ja jos vielä kerran puhutte
tämmöisiä tyhmyyksiä, niin käy teille hullusti!' Me menimme. Mutta
meidän kapteenimme oli saanut vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän
oli peijakkaan kiukkuinen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi,
että me olimme tehneet pahan rikoksen. Ja hän heitätti meidät putkaan,
jossa me istuimme siihen saakka kun äksiisi oli ohitse. Silloin
lähetettiin meidät kotiin takaisin,--ja sen minä sanon sinulle,
naapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa olleensa
sotamies, ja sotamies toden teolla!»

»No, ranskalaisia sinä kai et saanut nähdä», kysyi Swart.

»Sainpa vainkin», vastasi Witt, »niitä oli joka talossa koko joukko
majoitettuina. Niillä hirviöillä on aivan oma luontonsa. Jos niitä
kohtelee hyvin, niin ei löydy parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin ne
sanovat 'servitöör'[1] ja 'silvuplee'[2]. Mutta jos he rupeavat sanomaan
'lesmatrankii'[3], niin mene silloin vain pois tieltä; muussa
tapauksessa voit saada hyvästi selkääsi.»

[1] _Serviteur!_ = palvelijanne!

[2] _S'il vous plait!_ = olkaa hyvä!

[3] _Laisse-moi tranquille!_ = jätä minut rauhaan!

»Mitäs se sana merkitsee?» kysyi Kalle.

»No, se merkitsee osapuilleen: 'mitäs sinä oikein meinaat, senkin sika?
Mene kohta hiiteen, muuten lempo sinut korjaa!'»

»Jos te niin mielellänne haluatte nähdä ranskalaisia», sanoi
pasunanpuhaltaja, niin saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä on
ihmisiä kaikilta maailman kulmilta, Itävallasta, Englannista,
Ranskasta, Espanjasta, Amerikasta, ja onpa siellä nykyään myös itse
Portukalin kuningas.»

»Portukalin kuningas», sanoi Swart, »no ei nyt kiitetä! Vai niin, vai
asuu hänkin Berlinissä! Sen miehen minä tahtoisin mielelläni nähdä,
muista se, Frits!--Berlini on kai suuri kaupunki?»

»On kyllä», vastasi soittaja, »siellä asuu peloittavan paljon ihmisiä.»

»Ja siellä saa vapaasti käydä katselemassa kaikkea?»

»Saa kyllä. Siellä on rautatie, uusi telegraafi, Brandenburgin-portti,
vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten siellä on uusi museo, mutta
sinne te saatte mennä vain jos teillä on puhdas paidanrinnusta ja
siistit vaatteet yllänne. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkea
käymään Krollin teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se
maksaakin rahaa.»

»No, sen puolesta ei tule hätää», sanoi Swart. »Mutta toisin on meidän
vaatteidemme laita. Kalle tosin saattaa esiintyä missä tahansa, minun
tyhmä poikani käy myös laatuun, eikä minun omasta puolestanikaan
tarvitse hävetä, mutta sinä, naapuri! Hyi, enkös minä käskenyt sinua
ottamaan samettiset manshesterhoususi mukaan, ja kuitenkin piti sinun
ottaa vanhat housusi, joissa on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy
hävetä sinua; näin sinä et voi tulla museoon.»

»Niin», sanoi ukko Witt surkealla äänellä, katsellen paikattuja
housujaan, »minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin
suinkin mahdollista, mutta minkäsläiset niiden housujen oikeastaan
pitäisi olla? Pitkiä housuja en voi käyttää kotona, ja kaapissa riippuu
ainakin puoli tusinaa lyhyitä.»

»Minä ehkä voin pelastaa teidät tästä housupulasta», sanoi viuluniekka.
»Minulla on aivan uudet housut, ne ovat aivan uusinta muotia, ne ovat
kummilastaiset ja oikein erinomaiset. Milloin ne ovat pitkät, milloin
lyhyet, aina kuinka tarve vaatii. Minäpäs näytän niitä teille.
Katsokaas nyt! No nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Kun te nyt
kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne saappaan pohjan alle, niin ne
venyvät pitkiksi housuiksi; eikä kukaan voi arvata, kuinka muutos on
tapahtunut.»

»No, kaikkea ne keksivätkin», sanoi Swart, »ihanhan tämä on kuin
silmänkääntäjätemppu!»

»Isä kulta», sanoi Kalle hiljaa, »ostakaa ne min...»

»Poika», sanoi ukko Witt, »oletpas sinä tyytymätön! Sinulla on kauniit
keltaiset housut ja ihka uusi takki, ja kuitenkin sinä aina vain pyydät
uutta ja uutta. Ei, kyllä sinun vanha isäsi myös tarvitsee jotain
yllensä.»

Seuraavaan majataloon saavuttuaan poikkesivat he sisälle housuja
koettamaan. Ne sopivat suurenmoisesti, ja kaupat tehtiin. Ukko Swart ei
voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, ja hän kiitteli
Wittiä ja sanoi:

»Kuinka mainion hyvin ne istuvat! No, näytäs nyt minulle, kuinka ne
tulevat lyhyiksi!»

»Luuletkos, etten osaa sitä tehdä», sanoi Witt, avaten jalkahihnat: »Kas
näin!»

»No, tees ne taas pitkiksi!»

»Voin minä sinulle senkin tehdä!»

He seisoivat kaikki ukko Wittin ympärillä voimatta tarpeekseen ihailla
housuja.

»Niin, veli Swart», sanoi pasuunan puhaltaja, »näiden housujen laita on
sama kuin minun torvenikin: milloin se on pitkä, milloin lyhyt.»

»Ja näissä sinä voit esiintyä missä tahansa», sanoi Swart. »Tässä
kaupassa sinä et tullut petetyksi; soisinpa, että housut olisivat
minun.»

Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta silläaikaa kun he matkustavat,
lähdemme me katsomaan mitä kotona on tapahtunut.




IX.


Kun Juhani illalla tuli kotiin, hääräili Swartin emäntä porstuassa.

»Hyvää iltaa», sanoi Juhani ja nosti hattuaan. Nyt piti tapahtua, että
pieni rasia, jonka Frits oli lähettänyt Dorotealle ja jonka Juhani oli
kätkenyt lakkiinsa, putosi ja kieri Swartin emännän jalkoihin. Juhani ei
ollut tästä hyvillään; hän tiesi, ettei Fritsin äiti tiennyt asiasta
mitään, olihan Frits sanonut: 'Minulla on erinäisiä *salaisuuksia*
lukkarin Dorotean kanssa',------ja Juhani kumartui ottamaan rasiaa.
Mutta Swartin emäntä ehti ennen häntä ja sieppasi rasian.

»Mitä tässä on?» kysyi hän.

»No, eihän siinä mitään ole», sanoi Juhani. »Mitäpä siinä voisi olla?--
Se on *minun*, antakaa se minulle.»

Mutta Swartin emäntä oli utelias. Hän aukaisi rasian kannen ja näki
sormuksen ja hiuskiemuran:

»Mitä ihmeitä,--kultasormus! Mitä *sinä* sormuksella teet, pökkö?
Kelle se on aijottu?»

»Hä, lukkarin Dorotealle.»

»Keltä se on», kysyi eukko taas. »Sano heti!»

»Koska te nyt niin välttämättä tahdotte sen tietää, niin se on
Fritsiltä», sanoi Juhani.

Tuskin oli Juhani saanut nuo sanat suustaan ennenkun hän sai aimo
korvapuustin.

»Siinä on sinulle vaivoistasi!» sanoi emäntä, ja kohta sai Juhani vielä
kelpo läimäyksen toisellekin korvalle, ja kun hän koetti paeta hirmuista
emäntää, sai hän lisäksi aika potkun.

Swartin emäntä meni raivostuneena mutisten tupaan.

»Mokoma pojan-kollo ja tuommoinen köyhä tytön-luuska! Kyllä minä teille
annan kultasormuksia, minä!»

Ja hän riehui ja hyppi ympäri taloa koko illan, motkotellen ja punaisena
kuin kalkkunakukko, torui ja komenteli piikoja ja renkejä. Luudat ja
pytyt saivat tanssia niin, että viimemainittujen vanteet lensivät
sälisten ympäri, ja alinomaa hän kotkotteli itsekseen:

»Mokoma pojan-kollo ja köyhä tytön-luuska. Kyllä minä teille annan
kultasormuksia, annan kun annankin! Ja Juhani, se petturi, joka saa
talosta palkkaa, hänet minä ajan pois talosta.--Se heittiö! Kyllä
minä hänet opetan kultasormuksia kanniskelemaan!»

Ja emäntä torui ja rähisi niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä nyt
oli hätänä.

       *       *       *       *       *

Samana iltana tuli myöskin lukkari kotia. Hän oli yleensä hilpeä mies,
mutta tänä iltana hän oli äkäinen ja pahalla päällä; vain hänen
ruokahalunsa oli, luojan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut
syödäkseen, tuli hän hieman paremmalle tuulelle.

»Onko isälle tapahtunut jotain ikävää?» kysyi Dorotea.

»Eipä juuri, tyttöseni.--Mutta muista, mitä minä usein olen sanonut:
maailma on paha ja ihmiset ovat pahoja, ja vieläpä eläimetkin ovat
pahoja, mutta pahimpia kaikista ovat talonpojat ja hevoset. Älä usko
ainoaankaan hevoseen tahi talonpoikaan, niin ei sinun tarvitse
jälestäpäin katua! Eivätkä talonpoikain pojat ole isiänsä paremmat;
huonot ominaisuudet näet menevät perintönä isältä pojalle. Tottele minun
neuvoani, rakas lapseni, niin sinun käy hyvin maailmassa!--Ja nyt
tahdon mennä levolle. Hyvää yötä!»

Seuraavana päivänä--se oli torstai--saivat koulupojat aika lailla
selkäänsä; lukkarin kiukku ei ollut vielä hälvennyt. Mutta vähitellen se
hälveni, ja jo seuraavana sunnuntaina lukkari oli sama suopea ja hilpeä
mies kuin ennenkin.

Oli sunnuntai. Aamusta varhain myöhäiseen iltaan sai Dorotea olla kaiket
päivät touhussa, sillä äitinsä kuoltua sai hän yksin hoitaa emännyyttä
ja vielä lisäksi pitää huolta molemmista pikkusiskoistaan. Ja hän oli
kelpo emäntä. Ahkera ja tunnollinen hän oli, ei kukaan nähnyt hänen
hätiköivän; kaikki näytti sujuvan itsestään, ja kun hän pääsi vapaaksi
askareistaan pariksi tunniksi, istuutui hän ompeluksineen akkunan
ääreen. Näin seurasi päivä päivää, ja aina oli hän iloinen ja leikkisä
eikä antanut kenenkään huomata, että työ oli raskasta.

Mutta tänään oli toisin. Tänään tuntui hänestä työ suunnattoman
raskaalta.

Hänen viehkeillä kasvoillaan kuvastui hiljainen suru ja syvä kaipuu, ja
pukiessaan vaatteita pikkusiskojensa ylle hän huokasi raskaasti ja
katseli miettiväisenä kauas,--hyvin kauas ... hänen ajatuksensa
näyttivät harhailevan loitolla, outoja seutuja. Ja kun hän palmikoitsi
tyttöjen hiuksia, valuivat kyyneleet hänen muutoin niin iloisista
silmistään ja putosivat lasten hiuksiin.

Hänen isänsä tuli huoneeseen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä hän
oli menossa herra pastorin luokse.

»Hyvää huomenta! No, lapseni, mitenkäs te jaksatte?» kyseli hän
taputellen tyttösiä poskille.

Pikku Triinan, jonka hiukset jo oli palmikoitu, hän nosti polvelleen
istumaan ja suuteli hänen tölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat
punaisiksi karkean parransängen kosketuksesta. Ja pikku Miinaa, jonka
hiuksia paraikaa palmikoitiin, hän löi hiljaa olkapäälle, ja kun
tyttönen kääntyi häneen päin, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli
kuin monen, monen penikulman päässä. Joka nyt olisi nähnyt lukkarin, ei
suinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan
näköinen.

Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä perheenisä, joka
eli sovussa koko maailman kanssa. Hänellä oli vain yksi heikkous: hän ei
voinut olla puhumatta yläsaksaa[1].

[1] Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa alasaksan
murretta; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli.--Suom. muist.

Tällainen pieni heikkous on se vaaka, millä maailma meitä punnitsee, se
paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta tämä heikkous pysyy
meissä vain niin kauan kun olemme levolliset, sillä kun rupee oikein
kireälle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi lukkarinkin
yläsaksalle. Kun hänen piti puhua oikein sydämensä pohjasta, ei puhe
luistanut yläsaksaksi, vaan muuttui kohta alasaksaksi.

Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet tämän
poskilla, hypähti hän tuolilta ja kysyi:

»Mikä sinua vaivaa, Dorotea? Miksi sinä itket? Sano minulle! Meillä
kummallakinhan on tukea vain toinen toisestamme!»

Ja Dorotea painoi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa ja kyyneleet
vuotivat hänen silmistään, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Ei hän itsekään oikein tiennyt, mikä häntä vaivasi; hänestä vain tuntui
kuin olisi hän ollut vieraassa maassa ja kaivannut lapsuuden-leikkiensä
taloa ja puutarhaa.

Mutta äkkiä selveni isälle, mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään
kalvoi. Lukkari laski kätensä hänen kaulallensa, taputti häntä poskelle
ja kuiskaili hänelle lohduttavia sanoja.

»Rakas lapseni», sanoi hän, »rauhoitu nyt vaan! Jumala elää eikä hylkää
sinua! Pidä se mielessäsi, niin kaikki lopulta kääntyy hyväksi. Minä
rukoilen Jumalaa sinun puolestasi.»

Niin hän lohdutti rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi mennä
kirkkoon soittamaan.

Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän ollut koskaan
kiivennyt ylös kellotapuliin sen koommin kun hän kiipesi sinne
soittamaan rakkaalle vaimolleen, joka lepäsi paarilla. Raskain sydämin
hän riisui sunnuntainutun yltään ja pani ison kellon heilumaan.

Ja kauas yli kylän, yli vainioiden ja aitausten aina naapurikyliin
saakka kaikui kellon ääni puhtaan, kirkkaan ilman kuljettamana, kantaen
hurskasta kiitosta: maan ylistyslaulua Jumalalle korkeuksissa.

Ja auringonvalo säteili korkeudesta alas, lämmittäen vanhoja hautoja,
joissa esi-isät aikojen kuluessa olivat saaneet viimeisen rauhallisen
leposijansa.




X.


Doroteasta tuntui kuin kellot olisivat tuoneet tervehdyksen hänen
äidiltään. Hän nousi hiljaa tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitti
sekä Miinan että Triinan vaaleita kutreja.

»Nyt saatte mennä ulos leikkimään», sanoi hän. »Kysykää käeltä kuinka
monta vuotta te saatte elää, poimikaa voikukkia, tehkää niiden varsista
pitkiä ketjuja ja puhaltakaa kukista untuvia ja kysykää: mitä kello on?
Leikkikää nyt vaan, minä menen kirkkoon.»

Lapset juoksivat iloisina ulos ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa,
jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästessään. Silloin oli
Swartin emäntä lahjoittanut hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin
taloon. Ystävällisesti hän oli katsellut Doroteaa ja sanonut:
»Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta Dorotea,
enemmän kuin kaikista muista.»

Mutta nyt--nyt oli kaikki toisin.

Kun Dorotea eilen kulki läpi kylän, tuli Swartin emäntä häntä vastaan.
Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä
eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä ajatellessaan tuota
tapaamista.

Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti arkusta huivinsa, joka
oli ensimäinen, minkä hän itse oli ansainnut, ja joka senvuoksi oli
hänelle niin rakas. Sitten hän meni lieden luo katsomaan, paloiko valkea
oikein, ja tämän tehtyään hän meni avaamaan ovea Ilolle, joka raapi ovea
haluten päästä ulos juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois
lasten luo.

Dorotea meni kirkkoon. Kuinka maailma tänään oli kaunis! Kuinka ihanat
olivat puutarhat ja pellot, joilla kukkaset ja lehvät kilvan
levittäysivät auringon suudeltaviksi. Koko luonto näytti olevan
sunnuntaivaatetuksessa. Siinä oli kylä viheriäin puiden suojassa, tuolla
söivät lehmät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon
tuulenhengen käydessä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja
juhlallista. Elämä on ihana! kaikui näkymätön soitanto hänen ympärillään
ja hänen sydämessään, elämä virtasi häntä vastaan kukkaskedoilta ja
hiilakkaan siniseltä taivaalta. Kaikki oli hiljaista ja odottavan
rauhallista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa saarnata.

Pois hälveni Dorotean suru.

Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä ollut lapsi, ja istunut kirkonmuurin
takana, jossa auringonpaiste levisi yli hiljaisten hautain; hänestä
tuntui kuin olisi hän istunut viheriällä kukkanurmella itsekseen,
lukenut lapsenvärssyjään, laulanut kilpaa lintujen kanssa tai iloisen
karitsan tavoin juossut ympäri ketoa kooten kauniita kiviä tai poimien
kukkia seppeleeksi tai kuin olisi hän katsellut ylös sinitaivaan
korkeuteen, jossa valkeat pilvet vaeltelivat.

Kuinka onnellinen hän oli!

Hän oli melkein unohtanut olevansa matkalla kirkkoon, hän oli vähällä
heittää virsikirjansa perhosen jälkeen, joka lensi hänen ohitsensa, hän
oli niin onnellinen ja iloinen; hän oli melkein kuin lapsi ajatuksiltaan
ja mieleltään.

Silloin tuli Swartin emäntä tietä pitkin kädessään virsikirja ja
nenäliina.

Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi
ystävällisesti:

»Hyvää huomenta!»

»Anna minun olla rauhassa», murahti eukko äreästi. »Mene tiehesi ja anna
minun olla rauhassa!»

Kauas pakeni nyt ilo Dorotean sydämestä. Swartin emännän sanat sen
karkoittivat. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja läksi hiljaa,
kyyneleet silmissään, astumaan vanhaa kirkkoa kohti.

Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus.

Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen eteenpäin, pää
pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet
kutkuttivat hänen sieraimiaan pakottaen hänet aivastamaan.

Mutta tultuaan kirkon portille voitti Dorotea surunsa. Hän meni ujona
eukon luo ja sanoi sydämellisesti:

»Hyvä emäntä, sanokaa millä olen rikkonut teitä vastaan, jotta voisin
pyytää teiltä anteeksi?»--hän tarttui eukon käteen, ja tämä seisoi
siinä läähättäen, saamatta sanaakaan suustaan--»olettehan te aina
ollut minulle niin hyvä sekä hyvinä että pahoina päivinä! Älkää antako
minun tällä tavoin seista edessänne; minä tahdon mielelläni luulla, että
vika on minussa, mutta nythän olemme menossa kirkkoon, ja kuinka voimme
rukoilla Jumalaa, ellei meillä ole rauhaa sydämissämme?»

»Mitä? Rukoilla? Minäkö?» sanoi eukko vetäen kätensä Dorotean kädestä.
»Minä voin rukoilla missä minä vain tahdon, ei minua siitä mikään estä.
Mutta helposti voi tapahtua, että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä
sellaiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi
rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja tavarain omistajaksi. Sinun isäsi
ja minun mieheni ovat naapuruksia»--hänen äänensä oli kuin käärmeen
sähinää--»muusta tuttavuudesta minä en tahdo tietää mitään.--
Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö! Niin....»

Hänen täytyi vaijeta, sillä kirkkoherra meni juuri heidän ohitseen. Hän
oli kuullut, mitä eukko sanoi.

Kirkkoherra oli vakava mies; hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti
päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä
seurasi häntä läähättäen.

Entä Dorotea? Koko hänen ruumiinsa vapisi ja häpeän puna nousi hänen
poskilleen. Koko kirkkotarha alkoi pyöriä hänen silmissään; hän olisi
tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään
muotoa tahtonut mennä. Hän meni kotiin, polvistui vuoteensa viereen ja
tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja. Hän tahtoi itkeä, mutta ei
voinut. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan surusta ja hänen kurkkunsa
melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa; hän
heittäytyi tuolille noustakseen heti kävelemään levotonna edestakaisin
lattialla. Niin painoi häntä häväistys.

Hänen uskollinen rakkautensa olisi siis vain rakkautta rahaan!

Mutta myrsky asettui, ja valonsäde loisti hänen sieluunsa. Hän muisti
raamattunsa, otti sen alas hyllyltä, istui pöydän ääreen ja avasi
kirjan. Sattumalta aukeni se paikka, jossa kuvataan Vapahtajan
kärsimyksiä. Alussa oli hänen mielensä vielä kiihdyksissä ja kirjaimet
menivät sekaisin hänen silmissään. Mutta sitte hän luki:

»Ja he sylkivät häntä, ottivat ruovon ja löivät häntä päähän.»

Silloin tyyntyi hänen mielensä. Kyyneleet alkoivat valua hänen
poskilleen, irroittaen hänet tuskansa kahleista.

Hän meni tyyntyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun
ruoka oli valmis, kutsui hän pikkusiskot sisälle.

Nyt hänessä ei enää voinut huomata mitään erikoista; ainoastaan silmät
olivat vähän punaiset.

Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Doroteaa poskelle,
katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä alas, suuteli
isä häntä hiljaa ohauksille.




XI.


Swartin emäntä oli hyvin äkeissään kulkiessaan kirkosta kotiin. Hänen
otsansa oli rypyssä ja alahuuli lerpallaan, ja sellaisena astui hän
läähättäen läpi kylän, naputellen sormillaan virsikirjansa kanteen,
siten edes jollain tavoin purkaakseen kiukkuansa.

Kun hän tuli kotiin, oli navetan ovi auki ja hanhet olivat päässeet ulos
pihalle; keittohuoneen oven edessä oli ämpäri, jonka paikka hänen
mielestään ei ollut siinä, ja lantarattaat eivät myöskään olleet
oikealla paikallaan. Mutta rajuilma puhkesi vasta hänen saapuessaan
porstuaan ja kohdistui ensinnä karjapiikaan.

»Kuinka monta kertaa minä olen sanonut sinulle, ettet sinä saa laskea
hanhia ulos!» sanoi emäntä ja hyökkäsi kuin salama piian niskaan.

Sitte tuli sisäpiian vuoro.

»Eikö meillä ole tarpeeksi rikkinäisiä ämpäreitä? Pitääkö tuonkin tuolla
seista ulkona, jotta senkin vanteet kalisevat irti? Jos vielä kerran
jätät sen sinne, niin kyllä sinut opetan!»

Juhani onnekseen ei ollut kotona; muuten olisi hänkin saanut kelpo
löylyn.

Kun emäntä näki, ettei enää ollut saapuvilla ketään, johon hän olisi
saattanut kiukkunsa purkaa, meni hän sisälle tupaan.

Hänen sappensa kuohui.

Pappi oli tänään saarnassaan puhunut ylpeydestä, rikkaudesta, rahoista
ja senkaltaisista, ja koko ajan oli hänen katseensa suunnattuna Swartin
emäntään päin, niin että tämä luuli seurakunnankin rupeavan katselemaan
häntä. Vähällä oli, ettei hän lähtenyt pois koko kirkosta kesken
saarnaa.

Hänen tätä kaikkea ajatellessaan kolkutti joku hiljaa ovelle.

»Astukaa sisään!» huusi hän.

Ovi aukeni ja sisään astui pastori.

Nytpä tuli eukolle kiire! Hän niiasi syvään ja rupesi kiireesti
pyyhkimään vyöliinallaan vieraalle tuolia.

»Kyllä se jo kelpaa», sanoi pastori. »Minä tulin kysymään teiltä, mitä
elämää te piditte kirkon oven edessä tänään?»

»Elämää? Kirkon oven edessä?» ihmetteli eukko. »No se nyt ei ollut
mitään. Minä vain sanoin lukkarin, Dorotealle, ettei hän voi saada
Fritsiä sulhasekseen ja ettei hän ole kyllin hyvä tullakseen sen pojan
vaimoksi.»

»Olkoonpa nyt vaikka niinkin», sanoi pappi, »vaikka minä tosin olen
vakuutettu siitä, että te ette mistään voisi saada parempaa miniää.
Mutta minä en olekaan tullut tänne puhemiehenä, vaan vallan toisissa
asioissa. Minä tahdon puhua teidän kanssanne siitä metelistä, jota te
piditte kirkon ovella tänään ja sanoa teille, että jos sellaista
tapahtuu vielä kerran, niin asiasta tulee täysi tosi. Ettei niin vanha
ihminen kuin te voi olla häiritsemättä pyhärauhaa!»

»Jaa, siitä minä en välitä vähääkään», puuttui eukko puheeseen. »Mitä
minä olen sanonut, sen minä olen sanonut, ja sen minä sanon sata kertaa.
Poika ei tule saamaan häntä, ja jos minun ukkoni antaa houkutella
itsensä suostumaan siihen, niin minä otan hänestä eron vielä vanhoilla
päivilläni!--Niin.--Voi, voi, sentään, herra pastori, kuinka minulla
on raskaat päivät! Minun on hoidettava koko talo,--ja mitä apua
minulla on miehestäni? Hän kuljeksii ympäri maailmaa, ja minä olen
yksinäinen, hyljätty vaimo-raukka!»

Hän nosti vyöliinan silmilleen ja itki hetkisen. Kun hän sitten oli
ehtinyt vähän talttua, kertoi hän papille kaikista kärsimyksistään, aina
siitä alkaen kun hän makasi ensimäisessä lapsivuoteessaan näihin päiviin
saakka; mitä hän oli sanonut, ja mitä ihmiset olivat sanoneet, ja mitä
hänen äitinsä oli sanonut kun Swart nai hänet, mitä rovasti-vainaa oli
sanonut ja kuinka hänen isänsä oli ollut vastaan ja mitä hänen anoppinsa
sisar oli sanonut ja mitä lukkari oli sanonut ja hän itse sanonut ja
mitä koko maailma sanoi.

»Ja herra pastori», lopetti hän puheensa, »minä en anna suostumustani;
raha tahtoo rahaa.»

»Minä olen jo kerran sanonut teille, etten ole tullut tänne kosimaan
teidän poikaanne, mutta koska te nyt olette itse perinpohjin seulonut
sitä asiaa, niin tahdon teille sanoa suoraan, että te keitätte
itsellenne huonon rokan. Te tahdotte kiusata poikaanne niin kauan,
kunnes hän nai teidän tahtonne mukaan, ja kun sitten häät ovat ohi ja te
miehinenne olette eläkkeellä nuorten luona, niin tulette saamaan
silmänne auki ja näkemään, mitä te tällä oikeastaan voitatte. Rauhan ja
yksimielisyyden sijasta on teillä riitaa ja eripuraisuutta, ja kun
lapset tappelevat, niin kyllä te nämä minun sanani tosiksi uskotte. Te
ette saa ainoatakaan levollista hetkeä, ja te saatte lihan sijasta
tyytyä luihin! Silloin te kyllä tulette minun luokseni valittaen: »Voi
herra pastori, mitä pitää meidän tehdä? Meidän miniämme on oikea peto;
ei hän tahdo antaa meille ruuanpalaakaan, vaan ajaisi meidät maantielle,
jos voisi.» Silloin minä muistutan teitä rahoista.--Miettikää siis
asiaa niinkauan kun vielä on aikaa. Miettikää tarkoin! Hyvästi, emäntä!»

»Hyvästi, herra pastori!--Niin, se on kyllä totta--se on niinkuin se
on eikä minun ukkoni välitä mistään. Ei hän koskaan sano sanaakaan.»

Ja Swartin emäntä niiasi niin syvään kuin voi ja saattoi pappia ovelle.

»Hyvästi herra pastori!»

Tuskin oli pappi ehtinyt pihalle, ennenkuin eukko rupesi kiukkuisena
astumaan edestakaisin tuvassa.

»Tämäpä vasta merkillistä! Eikö tässä asiassa minulla olekaan
suunvuoroa, vaikka on kysymyksessä minun ainoa lapseni? Kyllä se vielä
nähdään! Tuommoinen pappi tahtoo sekaantua minun asioihini mokoman
lukkarin sikiön vuoksi! Se tyttö ei koskaan saa minun poikaani. Ennen
saavat kääntää minut ylösalasin!»

Näin astuskeli hän jonkun aikaa ympäri huonetta, itsekseen toruen ja
puhkien. Hän istahti väliin tuolille ja nousi taas ylös; hän avasi oven
ja katsahti ulos pihalle, sitten hän taas sulki oven. Hän ei saanut
lepoa eikä rauhaa ja hänen sisunsa kuohui yhä enemmän.

»Ei!» huusi hän viimein, »se tytönluuska ei koskaan saa minun poikaani;
ennen saavat kääntää minut ylösalasin!»

Hän veti henkeä jatkaakseen:

»Ja vaikka tähdet putoisivat alas taivaalta, ei hän sittenkään saa minun
poikaani! Ennen saavat kääntää minut ylösalasin!»

Maltahan, Swartin emäntä! Voi kyllä tapahtua, että sinut käännetään
ylösalasin!

Kun kello oli viiden paikoilla, ei hän enää voinut pysyä aloillaan,
vaan juoksi ulos keittiökasvitarhaan. Siellä kasvoi hirveästi
rikkaruohoja.

»Tämä on synti ja häpeä!» puhkesi hän sanomaan ja alkoi nykiä pois
lähimpiä rikkaruohoja.

Mutta minkätähden tämä on synti ja häpeä, Swartin emäntä? Minkätähden
sinulla on vielä rikkaruohoja omassa sydämessäsi?

Hän meni aidan luo, joka erotti kesantopellon keittiökasvimaasta,
katsoakseen pientä kirjavaa vasikkaansa.

Mutta hän ei nähnyt sitä.

Silloin kiipesi hän aidan yli ja meni pellolle.

Astuttuaan vähän matkaa tuli hän purolle, jonka poikki oli mentävä
kapeita porraspuita pitkin.

Kyllä tuon portaan pitäisi kestää, onhan se kestänyt niin kauan eikä
kukaan vielä ole pudonnut veteen; onpa se ollut siinä jo monta vuotta.

Jos se nyt pettäisi? Eukko on painava!

No, ei sinun tarvitse pelätä. Vaikka tuommoinen leppäpuu onkin vanha,
niin se on sitä sitkeämpi.

Kun eukko oli tullut keskelle puroa, rupesivat porraspuut ratisemaan.
No, jos ne vähän ratisevatkin, niin ei niiden silti tarvitse poikki
mennä. Ei!

Eukko otti vielä askeleen--ja loiskis veteen!

»Auttakaa! auttakaa! Herran tähden, auttakaa!» huusi hän ja koetti
pulikoida rantaan.

Siinä potkiessaan ja rimpuillessaan tuntui hänestä kuin joku olisi
saapunut paikalle ja juossut veteen.

Niin kävikin.

Kun lukkarin Dorotea oli ulkona lypsämässä, kuuli hän eukon hätähuudon.
Hetkeäkään epäröimättä hän juoksi veteen, piteli toisella kädellään
pajun oksasta ja tarttui toisella eukon hameeseen pitääkseen häntä veden
pinnalla.

Hän huusi apua, ja pitäjänvouti tuli ja veti Swartin emännän kuivalle
maalle.

Siinä hän nyt makasi ruohikossa kuin kuollut, voimatta liikuttaa
ainoatakaan jäsentä. Suurella vaivalla saatiin hänet kannetuksi kotiin,
jossa hänet laskettiin sänkyyn.




XII.


Vihdoin hän avasi silmänsä ja näki Dorotean hyörivän ympärillään
lämmittäen kiviastioita pantaviksi hänen jalkainsa alle ja keittäen
hänelle kamomilliteetä.

Huhu, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman nopeudella
levinnyt ympäri kylää, ja kaikki kylän naiset tulivat nyt katsomaan,
oliko huhussa perää.

Ensin tuli Wittin emäntä.

»Herra jesta, kuinka sinä voit pudota puroon ja melkein hukkua siihen!
Olethan sinä muutoin aina niin säännöllinen ihminen.»

»Silta--ai ai--silta meni rikki», ruikutti Swartin emäntä.

»Mitäs sellaisia puhut! Tyhmyyksiä! Puron yli vie leveä kivisilta, ja
kuitenkin sinä putoot veteen!»

Useita eukkoja astui nyt tupaan lausumaan ihmetystänsä, sääliänsä ja
myös muistutuksiansa.

»Mutta kuinka se oli mahdollista?»

»Pudota veteen keskellä päivää!»

»Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?»

»Jumala siunatkoon! Hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!»

»Ehkä senvuoksi, että hänen miehensä kuleksii ympäri maailmaa.»

»Voih», änkytti Swartin emäntä, »enhän minä voinut sille mitään--voi,
voi--silta oli niin vanha, ja niin minä putosin veteen. Voi, voi,
voi!»

»Mitä?» huudahti vanha Snurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa oli
teetä, »kamomilliteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy laatuun
mitenkään. Meidän täytyy antaa hänelle jotain väkevämpää!»

Nyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin tuoden
muassaan niin paljon pulloja, laseja, saviastioita ja rasioita, että ne
olisivat piisanneet kokonaisen sairaalan tarpeeksi, ja sitten he
rupesivat »tohtoroimaan».

»Tässä on erinomaista laastaria; koetappas lämmittää sitä ja panna
vatsalle! Se on aina auttanut minua!»

»Äh», sanoi Knaakin emäntä, »mene siitä tiehesi laastareinesi!--Kas
tässä on pirunpihkarohtoa, ota sitä, niin saat nähdä, että apu tulee!»

»Loruja!» sanoi Holtin emäntä, »luuletko sinä, että ne auttavat? Ei,
tässä on minun yhdeksän-aineenvoiteeni; se on aine, joka kelpaa. Minä
olen perinyt resehdin isältäni; se auttaa kaikkia tauteja vastaan.»

»Pois tieltä!» sanoi Boltin emäntä ja tungeikse sängyn laidalle, »ainoa
mikä häntä auttaa, on tämä liljamäntti. Se auttaa, kun ei enää mikään
muu auta.»

»Kuulkaas nyt», sanoi vanha Platerin emäntä, »meidän täytyy venyttää
häntä!»

»No, se on tietty, se tässä on tehtävä!»

Ja samassa tarttui kaksi eukkoa sairasta jaloista ja kaksi päästä, ja
niin ruvettiin sitten venyttämään kaikin voimin; he olivat vähällä
venyttää Swartin emännän kuoliaaksi, ja tämä huusi täyttä kurkkua.

»Ei», sanoi nyt Klaterin emäntä, »tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule sen
paremmaksi. Teidän tulee ensin kääntää hänen päänsä alaspäin, jotta vesi
voi juosta pois hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä sisäänsä, ja
se on saatava pois joko hyvällä tai pahalla. Muuten emme voi häntä
parantaa.»

Sanottu ja tehty. Akat tarttuivat Swartin emännän jalkoihin ja käänsivät
hänet ylösalasin.

»Minä kuolen! Jumalan tähden, minä en kestä tätä! Minä saan halvauksen!»
huusi sairas.

Mutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä välittäneet.

»Antaa hänen huutaa! Se ei haittaa; mutta vesi on saatava ulos!»

Eikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja porasi, pyysi ja rukoili;
hänet käännettiin ylösalasin, häntä heilutettiin kuin putelia.

       *       *       *       *       *

Onnettomuus olisi saattanut tapahtua, ellei pastori olisi ehättänyt
paikalle oikeaan aikaan.

Hän huomasi heti missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat
ystävät ulos astioineen ja lasineen, sanoen:

»Viekää pois kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin kamomilliteetä!»

Sairas laskettiin nyt taas vuoteelle ja hänet peitettiin kunnollisesti.

Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkien, kunnes hän viimein huomasi kysyä:

»Kuka minut pelasti vedestä?»

Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut lukkarin Dorotea, rupesi
hän haikeasti valittamaan.

»Voi, rakas herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin! Minä olen
vannonut, että ihmiset saisivat kääntää minut ylösalasin ennenkuin Frits
ja Dorotea saisivat toisensa, ja tämän kaiken olen tehnyt kurjien
rahojen tähden! Mutta nyt he ovat kääntäneet minut ylösalasin; nyt on
rangaistus kohdannut minua vaivaista syntistä!»

Pastori lohdutti häntä ja sanoi, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen,
kun hän vain on päässyt taas jalkeille.

»Ei, herra pastori», sanoi Swartin emäntä, »tätä minä en niin helposti
voi unohtaa. Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, ja
jos ei minun poikani ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä
mitään; hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää
tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jollei hän ota Doroteaa vaimoksensa!»

Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli käynyt kotonaan muuttamassa
vaatteita, samassa tuli huoneeseen ja kuuli mitä hän sanoi.

Sairas tahtoi hänet nähdessään heti sovittaa kaikki.

»Odottakaas», sanoi pappi, »minulla on jotain sanottavaa teille
kummallekin. Te, Swartin emäntä, ette saa kajota jo kauan sitte
unohdettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykää
vain tyynenä ja koettakaa nukkua hieman. Ja sinä lapseni, voit valvoa
täällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa
huononee, niin lähetä sana minulle!»

Ja kun he molemmat olivat luvanneet tehdä niinkuin hän tahtoi, taputti
hän Doroteaa poskelle ja meni sitten tyytyväisenä kotiinsa.

Dorotea istuutui sängyn viereen. Sairas tarttui hänen käteensä ja
likisti sitä voimakkaasti eikä enää tahtonut laskea sitä irti. Vähän
väliä hän puhkesi puhumaan tähän tapaan:

»Näetkös, Dorotea, jollei minun Fritsini tahdo...»

»Hiljaa!» sanoi tyttö, »pastori on sanonut, että te ette saa puhua.»

»Ettäs veditkin minut, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan,
Dorotea, niin saat nähdä...»

»Voi voi, hiljaa nyt! Te ette enää saa puhua sanaakaan», sanoi Dorotea
korjaten sairaan peitettä, jottei hänelle tulisi kylmä.

Ei kestänyt kauaa, ennenkuin eukko vaipui uneen.

Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän hiljaa sängyn vierestä ja
asettui istumaan akkunan ääreen.

Siinä hän istui katsoen ulos hiljaiseen kesäyöhön. Hän näki kuun tulevan
esiin kesäisten pilvien lomasta ja hopeoivan pensaat ja puut ja veden.
Hän kuunteli, mutta yö oli hil