The Project Gutenberg EBook of Viija, by Kauppis-Heikki

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Viija
       Kuvaus Savon kansan elämästä

Author: Kauppis-Heikki

Release Date: January 24, 2005 [EBook #14773]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIJA ***




Produced by Tapio Riikonen





VIIJA

Kuvaus Savon kansan elämästä


Kirj.

Kauppis-Heikki


WSOY, Porvoo, 1920.




I.

--Jo on hiljainen tuo tyttö. Ei sen itkua kuule tuskin milloinkaan,
sanoivat Viijasta noin parin, kolmen vuoden vanhana.

Hän saattoikin viettää päivänsä hyvin vähillä huolehtimisilla, kun vain
tiesi, että äiti on kotona ja toi pari kertaa rupeamalla voileivän
tytön käteen. Sitten ei ollut taas väliajoilla kiirettä. Tuolla hän
laittaa nyökkerehteli päreentikkuja sillan rakoihin ja kun sai kamman
tai sukkapuikon, pisti nekin sinne ja itsekseen ilkastellen tirkisti
toisella silmällään, näkyykö sitä enää. Toiset niitä alkoivat kohta
kaivata.

--Onko Viija nähnyt kampaa?

--On. Ja hän tarttui kysyjän käteen kiinni, taluttaa nujuutti tiettyyn
paikkaansa ja iloisena sormellaan osoittaen sanoi: sinne.

Hakijoista oli hupaista, kun se sieltä löytyi, eikä he hennoneet ruveta
tuosta torumaan, muuta kuin ihmettelivät vain, että jo se on
tarkkamuistinen.

Mutta kun Viijan äiti sairastui, niin ei Viijakaan enää ollut näin
tyytyväinen. Hän ei olisi muiden hoidettavaksi ruvennut, vaikka hänen
äitinsä sanoi, että "minä olen kipeä ja kuolen, jos sinä kovin paljon
kiusaat".

Viija ei ymmärtänyt kuolemaa niin miksikään, vaikka se oli jo vuotta
ennen äidin sairastumista vienyt häneltä isän hautaan. Mutta varsin
hirveäksi hän huomasi kuoleman, kun se otti kohta äidinkin. Hän näki
kuinka se makasi sängyssä liikahtamatta, kasvot kalpeina ja silmät
vähän raollaan, joita ei Viija tuntenut enää samoiksi silmiksi, jotka
häntä äidin polvella istuessa aina niin herttaisesti katselivat.
Käsitettyään, miten äidille oli käynyt, raivostui hän itkemään, eikä
häntä muiden houkutukset saaneet heti asettumaan. Sitten vasta kun
hänen tätinsä, Kivirannan Reeta, tuli Rasilaan surman tekemiä jälkiä
katselemaan, löysi Viija jonkun, johon voi surussaan turvautua. Reetan
täytyikin jäädä muutamaksi aikaa hautajaistenkin jälkeen olemaan orvon
toverina ja katsomaan talon töitä.

Nyt Viijankin suru vähitellen tyyntyi. Välistä kuitenkin hiljaisina
hetkinä alkoi karvastelun tapaista tuntua kurkkulaessa ja sydän se
silloin nykäisi itkun hereille.

--Äitiäsikö sinä yhä vaan itket? kyseli täti, jouduttuaan lohduttamaan.

--Niin, sanoi Viija, ja sydän hytkähti kuin kiirehtiäkseen.

--Elä nyt raukka kovin itke. Parempi elämä se vielä on äidilläsi siellä
kuin täällä.

--Vaan eikös ne miehet panneet äitiä arkkuun ja vieneet kirkon hautaan?

--Kyllähän ne niin tekivät, vaan se menee sieltä parempiin asuntoihin,
taivaaseen, selitti Reeta.

--Eikö äiti tule tänne milloinkaan? kysyi Viija ja katsoi tätinsä
silmiin odottaen varmaa vastausta.

--Kyllä se ei tule milloinkaan, vakuutti täti.

Orvon sydän hyppäsi vielä ylemmä ja itku kiihtyi entistä katkerammaksi.
Turhaan koetteli Reeta lohduttaa. Ei se asettunut muuten kuin
toimittamalla nukkumaan ja piti vielä luvata olla siinä luona, muuanne
menemättä. Reeta istuikin siinä luona ja ajatteli, että mitä hän osaa
tehdä tuolle tytölle.

--Kyllä minä otan Viijan luokseni, mietti hän. Liisan kanssa ollessa se
tuokin ikävä pian haihtuu.

Niin päätti Reeta mielessään, eikä hän ajatellut mitä siihen hänen
miehensä sanoisi, sillä se meni myöten vaikka missä asiassa.
Hoitopalkkaa hän ei ajatellut, vaikka hänen kotinsa olikin paljon
pienempi Viijan kotia. Reeta luotti siihen, että hoitaminen tulee
tavalla tai toisella palkituksi ja jospa ei tulisikaan, niin kukapa
lienee tätiä läheisempi omainen.

Pienet nyrkit pään alla nukkui Viija kuten orpo ainakin. Vähäiset
vesikarpalot olivat valuneet itkusta punastuneille kasvoille. Huulet
olivat yhteen nipistettyinä, sieraimista vain kävi tiheä hengitys.

Huolellinen täti ei olisi puhettaan pettänyt istua siinä koko Viijan
nukkuma-ajan, jollei asiat olisi vaatineet häntä liikkeelle lähtemään.
Oli näet kohta iltaisen aika. Palvelijat tulivat pöytään ja laskivat
siinä kaikenlaista puhetta, joka olisi jäänyt paljon vähemmälle, jos
oikeat haltijat olisivat eläneet. Reetaa rupesi säälittämään Viijan
iltaisen laita. Eihän sitä hennoisi kesken unensa herättää, mutta sääli
on heittää syömättäkin. Hyvin epätietoisena, mitä tehdä, meni hän
vuoteen luokse ja alkoi hiljaa nykiä olkapäästä.

--Viija ... nouse ylös ... kuule, nouse ottamaan vähän kakkua.

Herätettävä raotti silmiään ja sormet yhtyivät kiprittämään nukkuessa
pöyristynyttä tukkaa aina pöyryisemmäksi.

--Lähde ottamaan vähän kakkua, jatkoi täti. Pitkä on yö, ennättää tulla
kovin nälkä.

--En minä nyt syö.

--Syöhän vähänkään. Minä laitoin hyvin hyvää ryyppäämistä ja ihan tänä
päivänä kirnuttua voitakin.

Renki pureksi suustaan leipää vähemmäksi ja virkkoi:

--Kas vaan, eikö ole jo isännän viitteet, kun rupeaisi tarkkuuksissaan
iltaisetta maata.

--Ole mökelöimättä aika mies, tiuskasi Reeta ja nosti Viijan syliinsä
ja tuli pöydän toiseen päähän syömään.

--No niin, syöpipähän se, jatkoi renki Reetan kiusalla. Johan minä
sanoin, että tarkkuutta se on. Syö vaan pois, kohta tässä isännyys
loppuukin, jo kuulutaan Esa-setäsi määrätyn holhoojaksi.

--Pidä vaan omasta päästäsi huolta, sanoi Reeta.--Et tämän pöydän
ääressä sinäkään monta aikaa suutasi auo.

--No surematta lähtään ja ehkä on aikaa ennenkuin palataan.

--Elä sano. Nöyränä tulet pyrkimään kasakkaukkona ollessasi työhön, kun
tuo tyttö on emäntänä.

--Alaspäinkö se sitten meneekin, kun nyt on isäntänä ja sitten jo
alennetaan emännäksi. Ehkäpä minä siihen mennessä kohoan isännäksi,
koska tämä maailma muutteleiksen kuin Nikkisen silmä.

--Saisi tuon tuonkin nähdä, sanoi Reeta.

--Saatte sen nähdä, että minä rikastun, kunhan eukon otan, enkä ole
akkavallan alla.

--Hyvä, hyvä, kiitteli Reetta yhä enemmän kyllästyen, sillä hän
huomasi, mitä tuolla akkavallalla tarkoitettiin.

Silmät puoleksi auki Viija istui tätinsä polvella ja oli vähän syönnin
tuumassa, kun toinen piti hyvän huolen antamisesta. Hän kuuli
unisenakin ollessaan, että puhui ne hänestäkin, vaan ei paljon muuta
käsittänyt, kuin että täti piti hänen puoltaan.

--Rikas siitä tulee tuosta Viijasta, kunhan tuo perintö vielä
kymmenkunta vuotta kasvaa. Kuka hänen sitten saaneekin juodakseen,
sanoi vähän päästä äskeinen renki.

--Jottako aivan juomalla, kysyi toinen joukosta.

--On niitä ennenkin niin suuria tiluksia juotu.

--No nielemistä on tässäkin, on siksi paljon noita kovia maita,
vakuutti pieni renki ja nauraa virnisti sukkeluudellaan, johon
toisetkin yhtyivät.

--Niin puhutte kuin keitetystä pässin päästä, sanoi Reeta ja kantoi
Viijan uudestaan nukkumaan.

--Siltäkö kuulostaa?

--Siltäpä tuntuu, että kateus on rikkaita kohtaan.

--Jottako me köyhiä ollaan. Piruhan köyhä on, kun sillä ei kuulu olevan
sieluakaan.

Se oli pöytäpuheiden päätös.

Vielä monena päivänä sen jälkeen kuin Reeta oli vakuuttanut, ettei
kuollut koskaan tule takaisin, ajatteli Viija yksinään tuota asiaa.
Hän ei ymmärtänyt, miksikä hänen niin hyvä äitinsä kuoli eikä tulisi
takasinkaan. Mutta täti oli niin vakuuttanut. Nyt täytyi olla yksinään.
Olikohan hän ollut paha äidilleen. Eihän hän hyvin paljon itkenyt.

--Minkätähden äiti kuoli? kysyi hän kerran tädiltään.

--Siinä oli keuhkotauti.

Ei Viija tällaista vastausta odottanut, vaan että jos muut tai hän on
ollut paha ja äiti olisi kuollut sentähden. Viija muisti äidin
sanoneen: "Elä kiusaa minua, minä kuolen." Näitä miettiessään meni hän
kätkyeen istumaan ja alkoi soutaa nyökytellä. Kätkyttä ei oltu moniin
aikoihin pidetty tuvassa, vaan täti oli sen kuljettanut Viijalle ajan
vietteeksi. Ahkerasti se siinä soutikin ja lauloi äidin opettamaa
laulua:

    "Soudetaanpa Sorolaan,
    pitkä on matka tätilään.
    Täti leipoi suuren leivän,
    pani paljo voita päälle."

Reetasta ei ollut sekään hyvä. Alkoi peloittaa, että jos alituisesta
koukussa istumisesta tulee kivuloiseksi. Oli laitettava muuta
ajanviettoa. Reeta tekikin pari riepuvauvaa, mutta ei ne Viijan
mielestä minkäänarvoisia olleet, kun oli niitä tuskin kellään nähnyt.

Sattuipa muutamana päivänä tulemaan köyhiä kulkutyttöjä. Niitä oli
kolme, yksi melkein Viijan ikäinen, toinen nuorempi ja kolmas vanhempi.
Nepä olivat Viijan mielestä hyviä tovereja. Ne näyttelivät tavaroitaan
halulla, joita oli kahvikupin kappaleita, pieniä vaatetilkkuja ja kolme
poropäistä riepuvauvaa. Nyt pääsi Viijakin huomaamaan riepuvauvain
arvon. Hän haki omansa yhdenrinnan katseltavaksi ja vieraat toverit
kiittelivät Viijan vauvoja koreammiksi, vaikka ei ne Reetan mielestä
niinkään sieviä tulleet. Vauvat laitettiin penkin päähän rinnakkain
nukkumaan ja sitten otettiin uusi virkine esille. Kahvikupin kappaleet
asetettiin kaksitellen päällekkäin, isompi aina alimmaiseksi. Siinä
sitten syntyi kahvin juonti. Kulkutytöistä suurin rupesi antajaksi ja
oli kaatavinaan kahvia isoimman kupinkappaleen nurkasta. Pienemmät
sisaret istuivat hiljaa ja vakavasti, niinkuin vieraat ainakin ja
neuvoivat Viijan tekemään samoin. Sitten laskumies pyysi ottamaan ja
vieraat täyttivät tuon käskyn kaikkine siihen kuuluvine kursailuineen.
Vaan ei Viija ollut olemattomaan kahviin puhumisessa ja olemattoman
sokerin suuhunpanemisessa kylliksi osaava, häntä täytyi toisten neuvoa.
Kyllä se jo viimeisiä kuppeja juodessa meni hyvästi, niin kehui kahvin
antaja, joka katseli päältä.

Tupa oli muusta joukosta tyhjä, eikä ollut kukaan heidän toimiaan
häiritsemässä. Leikin lopulta tuli Reeta tupaan. Hän katseli sivulta
päin lasten tointa ja kutsui sitten Viijaa tulemaan kamariin.

--Elä sinä mene niitä kovin likelle, istukkaissa on aina täitä, sanoi
Reeta.

--Eihän me kun oltiin talous-kahvisilla, sanoi Viija iloisena.

--Kyllä minä näin, vaan niistä saattaa tarttua, ole ulompana. Ja täällä
on keitettynä oikeata kahvia, tule juomaan.

--Onkos niillä noilla istukastytöillä oikeata kahvia?

--Ei. Ne ovat köyhiä.

--Onkos niillä äitiä?

--Kuollut se on niiltäkin äiti, vaan on niillä isä.

--Antaako se niille kahvia?

--Ei se jaksa leipääkään laittaa, vielä vähemmin kahvia: kivuloinen
isä.

Viija näytti vähän ajattelevan ja sanoi sitten:

--Kuulkaa täti! Eikö anneta niillekin istukastytöille vähän oikeata
kahvia?

--Sinustahan taitaa tulla hyvin auttavainen, naurahti Reeta. Saisihan
niille vähän antaa, vaan kyllä se välttää sillä, kun minä leikkaan
voikakut ja sinä viet.

--No minä vien! ihastui Viija.

Kolme yli leivän leikattua ja voilla päällystettyä palasta sai Viija
käteensä, joita hän lähti hyvillä mielin viemään tupaan. Reeta seurasi
syrjästä katsomaan, osaavatko lapset kiittää. Viija ojensi isoimmalle
ensiksi.

--Suur kiitos, sanoi tämä nöyrästi ja samassa haukkasi.

Viijaa jo vähän ujostutti, mutta hän ojensi heti toiselle.

--Suur kiitos, kuului tältäkin ja yhtä kiire käymään saaliiseen
käsiksi.

Sitten pienimmälle.

--Tuul tiitot, sanoi tämä, odotuksesta pitkästyneenä hätäisellä
äänellä.

Kun jakamistyö oli päätökseen saatu, oli Viijan iloinen mieli
muuttunut, mutta ei hän ainakaan itse tiennyt, mikä sen vei. Hän meni
sitten kokonaan toiselle puolen tupaa ja katseli miten haluisesti ja
kumminkin surullisen hiljaisina tytöt söivät leipäänsä. Ei ollenkaan
haluttanut enää mennä heidän luoksensa, kun muisti vielä tädin kiellon.
Nyt vasta Viija huomasi, että niillä oli vaatteetkin hyvin huonot.
Varsinki keskimäisen tytön mekko oli niin repaleinen, että se "kukki"
joka paikasta yhtä tasaisesti. Viija katsahti omaan mekkoonsa. Se oli
mustasta ja valkeasta tasakkainen, eikä yhtään reikää, ainoastaan yksi
repeämä helmassa, mutta senkin oli täti ommellut kiinni.

Lasten kakut olivat kohta lopussa. Sivu mennessään kysäisi heiltä Reeta
että "piisasiko ne"? Selvää vastausta ei tullut, ainoastaan sellaisia
ruumiinliikunnoita, joista voi ymmärtää että "kyllä" ja myöskin: "jos
olisi vähän lisää".

--Kylläpä sinulla tyttöparalla on huono mekko, sanoi Reeta seisahtuen
ohi mennessään katselemaan keskimmäistä tyttöä.

Alaspäin katsoen sepäili tämä pahimpia repeämien laitoja yhteenpäin
käsillään, ikäänkuin näyttääkseen halunsa sitä korjaamaan, jos vain
voisi.

--Eiköhän niitä olisi Viijan vanhoja mekkoja, lisäsi Reeta ja meni pois
tuvasta.

Odottavaisen näköisenä jäi tyttö istumaan ja katselemaan mekkoaan,
ajatellen, että jokohan hän uuden mekon saanee. Nauruun meni suu, kun
näki Reetan tulevan tupaan mekko käsivarrella.

--Annetaanko tämä tuolle kulkutytölle? meni Reeta arvelemaan Viijalle.

--Tehän sen tiedätte.

--Niin, vaan jos sinä tahdot vielä pitää tätä päälläsi. Mutta vanhahan
tämä on, onhan sinulla parempiakin ja laitetaan lisää.

--Antakaa vaan, sanoi Viija ujosti.

--Käy sinä viemässä.

--En minä.

--No, elä nyt tyhjää. Sinun se on annettava.

Täti asetti mekon Viijan käsivarrelle ja nyt täytyi totella. Melkein
syrjittäin läheni hän tyttöjä ja luokse päästyä pisti annettavansa niin
sukkelaan kuin olisi se ollut salakaupan tekoa, ja kääntyi kiitoksia
kuulematta takaisin. Olipa se nyt kulkutytöstä uuden arvoinen, mutta
kyllä häntä peloitti ennen saantia, että jos katsovat liian hyväksi
eivätkä annakaan.

Työväki sattui tulemaan ruokatunnille. Joku huomasi kulkutyttöjen
puheista ja puuhista, että heitä on erinomainen onni kohdannut, ja
huomattuaan asian tarkemmin, alkoi kiusoitella Viijaa.

--Aivanhan sinä jakelet kaikki tavarasi muille, ennen kuin oikeat
jakajat ennättävätkään. Etköön anna minulle tuota mustaa ruunaa.

--Ottakaa vaan, sanoi Viija ja asettui sängyn päähän istumaan.

--Anna minulle se äitivainajasi suuri silkkihuivi, sanoi piikatyttö.

--En minä anna sitä.

--Lähde minulle mittaamaan aitasta pari tynnöriä rukiita, sanoi
mökkiläinen.

--En lähde, en minä jaksa.

--Mitä te lasta tyhjän tautta kiusaatte, virkkoi Reeta vihaisesti.

--Kuka tässä on kiusannut, vaan saapihan lapsia narrata, muuten ne
vanhempanakin istua mokottavat totisena kuin Tuomainen kuuma potatti
kulkussa.

--Vähän se nyt sellaistenkin narraamisella viisastuu, päätti Reeta.

--Minkäslaisten sitten ... kun tuon kuulisi... Ehkä rikasten. No, kyllä
ne kerkiää nekin narrata.

--Pitäkää suunne kiinni, tiuskasi Reeta. Mitä se teitä liikuttaa.

--Jottako tuuli venettä kiikuttaa.

--No ette minulle enää kauan järkeile, pääsette minusta, sanoi Reeta
varmasti ja meni ulos.

Sen tiesivät toisetkin ja tahtoivat mielensä hyvikkeeksi näyttää
Reetalle eron edellä, etteivät he niin kovin kuuliaisia ole olleet.
Muutenkin oli palvelijain mielessä talon tavarat enemmän kuin muulloin,
sillä tiedettiin holhoojan tulevan kohta niitä myymään.

       *       *       *       *       *

Aikaisin tuli Kupeiston Esa Rasilaan toimittamaan uuden virkansa
ensimmäisiä tehtäviä. Esa kun oli Viijan setä, olivat kunnan miehet
asettaneet hänet holhoojaksi. Kirjoitusmiehen toi hän mukanaan, kun oli
aikomus myydä tavaroita huutokaupalla niin paljon kuin näyttää
tavallisesta hinnasta menevän. Ennen huutajain kokoontumista katselivat
he mitä ensiksi tarjotaan.

--Mikäs hoito se tuolle tytölle laitetaan? arveli kirjuri kamarissa
kahvia juodessa.

--Enkö tuota minä ottane, sanoi Esa. Kukapa sitä muutkaan vähemmällä
ottanee.

--Enkö sitä minä saisi? kysyi Reeta.

--Kyllä se tulee meillä toimeen niin hyvin kuin muuallakin, jatkoi Esa.

--No ei paremmin kuin minunkaan luonani. Kyllähän olet niin läheinen
omainen sinäkin, vaan siellä on kumminkin vieras, joka tulisi hoidosta
huolta pitämään. Miehet eivät niistä tiedä mitään.

--Hyvinkö sinun tekisi sitä mielesi?

--Ei minun tee enemmän mieleni kuin sinunkaan, vaan minun on sopivampi
ottaa Viija kasvattaakseni, kun olen hänen tätinsä.

--Luuletko sitten olevasi paras kasvattaja?

--Ainakin niin hyvä kuin sedät ja niiden ventovieraat vaimot.

--No elähän mitään! Paljonko sitten tahtoisit vuoden elatuksesta?

--Paljonkos sinä tahdot, en minäkään tahdo enempää.

--Minä tahdon kaksi sataa, vaan kun lasken puoleentoista, niin se jääpi
silloin minulle.

--Elä usko, minä lasken alemma, päätti Reeta.

--Vaan minäpä lasken vielä sitäkin alemma.

Reeta jo kiukustui.

--Laske vaikka kuinka alas, niin minä yhä alemma.

--Heittäkää pois tuo väittely, sanoi kirjuri. Tuolta jo ajaa
ostomiehiä.

Sieltä ajaa örhyytteli Kotaniemen Tuokko isolla oriillaan, pieni
poikansa rinnallaan. Tehtyään oriilleen tavalliset taloontulokomennot
niin kuuluvalla äänellä, että se piti talonväenkin huomata, sitoi
Tuokko oriinsa kiinni ja lähti sitten köhnystelemään tupaan päin.
Porstuassa heitti hän vielä muutamia kuuluvia jalan tömäyksiä
lumenkopistamistarkoituksessa ja piti silmällä eikö aukeaisi kamarin
ovi. Jopa aukesikin, ja Esa pisti päätään ulos.

--Täällä on muitakin, virkkoi hän ja työnsi ovea enemmän auki.

--No, mennäänpä sitten. Tule Santtukin tänne, puheli Tuokko ja holhosi
mukaansa poikaa, joka yritti tupaan mennä.

Kotaniemen Tuokko oli ruumiinrakennuksensa puolesta tuollaista tanakkaa
tekoa. Vartalo sellainen kuin tulisi vähällä veistelemisellä paksusta
koivun tyvestä, kun panisi pari vantteraa jalkaa astua jaappaisemaan.
Siihen vielä lisäksi kädet, sormineen päivineen, tuollaiset, jotka
eivät ole räätälin hyppyset. Ja viimeksi pää, oikea lihapää, jossa ei
kasvojen juonteista saa suurta selkoa.

Tuoli päästi kuivan äänen, kun Tuokko heittäytyi siihen istumaan.

--Ohhoh, virkkoi hän. Kylläpä raukesi kädet. On taas tuo ori ollut niin
vähillä ajoilla, ettei tahtonut jaksaa vetää.--No, elä seiso Santtu,
onhan tuossa istuinta. Tämän teki kylään mieli, kun tiesi, että tänne
on lähtö. Tämä sai vasta kellonkin ... näytäpä tuota noille vieraille
ja vaiheta.

Santtu poika, oikea isän perikuva, istui tuolille, aukoi turkkinsa
nappeja miehevällä vakavuudella ja saatuaan kellon peräimet näkyviin,
asettui yhteen kohtaan.

--No, näytäpä nyt tuota kelloasi, sanoi kirjuri. Katsotaan onko minun
kelloni kanssa yhdessä.

Vakavana poika astui luokse ja veti kellon esiin taskusta.

--Hyvä kello ja aivan yhdessä. Ei ole kuin viisi tuntia väliä. Mikä
tämä on nimeltä?

--Leever, sanoi poika kallistaen puheensa vahvistukseksi päätään ja
painoi sitten huulensa niin tarkasti yhteen, kuin olisi siellä ollut
jotain säilytettävää.

--Niin, selitti isä. Se tarkoittaa sitä, kun harjuvenäläinen, jolta se
ostettiin, sanoi sitä "patent-leeveriksi".

--Kyllä minä ymmärsin... Vaan eiköhän viskata kelloja.

--En viskaa, minun on parempi, päätti poika päätään kallistaen.

--No myö sitten.

--En myö, se maksaa sata markka.

--Vai et myökään. Jos lienet tullut tällä kellollasi kihlaamaan
itsellesi tuota tämän talon tytärtä.

--Mitä? kysyi poika päätään kallistelematta, mutta isäukon suu näytti
vähän nauruun menevän.

--Niin että etköön anna tätä kelloa tuolle tämän talon Viijalle
kihloista, selitti kirjuri.

--En anna, se särkee.

--Eikä säre. Käypäs tuolla tuvassa itseltään kysymässä, särkeekö se
vai ei.

Viija sattui parhaiksi tulemaan tätinsä perässä.

--No, kysy nyt.

Poika katsoi suoraan Viijan silmiin ymmärtämättä, mitä hänen käskettiin
kysyä.

--Kihlaa vaan pois, elä arvele. Saat koko talon tiluksineen.

--Mitä? kysyi Reeta vähän tuskaantuneen naurulla. Sulhanenko, totta
maar, siinä jo porottaa kihlakello kourassa?

--On kai se. Mitäs täti sanoo siitä? Ei ole ensimmäinen tarjokas köyhä.

Poika oli saanut vähän miettimisen aikaa ja virkkoi nyt
päänliikunnolla:

--Niin, vaan kello pitää sitten antaa pois, eikä saa särkeä.

Viija taisi jo vähän ymmärtää, että jotain hullua hänestä puhuttiin, ja
lähti aika kyytiä tupaan, kun muutenkin ujosteli miesvieraita.

--Ujo se näkyy vielä olevan, pannaanpa kello taskuun, sanoi puhemies.

--Saapi tuo nyt ollakin, eikö nuo vielä kerinne, sanoi Reeta niin
pistävästi, ettei se näyttänyt Tuokon mielestä hyvää olevan.

--Tosi totta, leikki leikkiä, sanoi kirjuri. Mutta se on totta, että
yhdelle pojalle tässä on, kun joutuu, hyvä paikka. Minä olen ollut
monen pesän perukirjoituksessa, mutta harvoin sattuu, että on vaan yksi
perijä koko pesässä.

--Harvoin kyllä sattuu, myönsivät kaikki.

Siitä kääntyi puhe myötäviin tavaroihin ja tavaranostajiin. Kelle näet
sopii antaa lainaksi ja kelle ei. Osanottavaisesti tutki Kotaniemenkin
Tuokko tätä asiaa, niin että Reeta jo ulos mennessään itsekseen
naurahti:

--Mitä se tuotakin liikuttaa, menipä ne kelle hyvänsä.

Huutomiehiä oli kokoontunut tupaan, jossa puhelivat ja vetivät
ahkerasti tupakkaa. Viija kuunteli niiden pakinaa ja ajatteli, että
mitä niillä on niin paljon puhumista heidän lehmistään ja muista
tavaroistaan. Yksi jos vähän taukosi, toinen aloitti samalla.

Muuan saman kylän isäntä, Arolainen, joka oli hyvä tuttava kaikille
lapsille, tuli Viijan kanssa kahden puhelemaan äitivainajasta ja että
vieläkö on ollut ikävä. Kun Viijan silmiin alkoi kihahdella
vesikiehteitä, muutti Arolainen puhetta ja alkoi kysellä, meneekö hän
sedän vai tädin luokse asumaan.

--En minä tiedä, sanoi Viija.

--Mitä se ei sano tietävänsä? kysyi Reeta, joka sattui sivu kulkiessaan
kuulemaan heidän puheensa.

Arolainen selitti.

--Minä sen olen aikonut ottaa, vaikka taitaisi niitä muitakin ottavia
olla, sanoi Reeta, äänessä vielä äskeistä kiukun makua.

--Kukapa tuo sen omaisempi lienee, sanoi Arolainen ja siirtyi pois
toisten miesten joukkoon, kun näki, että Reeta on luulevalla tuulella
kaikkia kohtaan.

Santtupoika oli lähtenyt kamarista liikkeelle ja astua jaappaili tupaan
niinkuin aikamiehet. Siellä hän pääsi miesten kanssa väittelemään
siitä, että onko isällä rahaa. Kovasti piti poika puoliaan ja sanoi
olevan kaapissa paljon rahaa ja isän antavan sieltä hänellekin.

--Nepä ei ole sinun, kiusasivat toiset. Vaan tuolla tämän talon
Viijalla on kohta enemmän rahaa kuin sinun isälläsi.

--Ei ole.

--Onpa hyvinkin, vaan ei ole sinulla.

--Minäpä sanon isälle.

--Mitä sinä sanot isälle?

--Sitä ettet sano olevan meillä rahaa.

--Sano vaan, eihän teillä ole.

--Sanon minä, päätti poika niin täydestä sydämestä, että huulet jo
myrnistyivät.

--Näetkö, Santtu, kun tuo Viija katsoo, kuinka typerä sinä olet.

--Ole vaiti. Sanon minä, jupisi poika ja mennä muokkasi pois tuvasta.

Miehet alkoivat arvella, että eiköön ne jo rupea myömään. Päivä olikin
kulunut niille main, ettei enää ollut toivoa ostomiesten
lisääntymisestä. Salaviinankauppias-poikakin oli jo joutunut takapihan
nurkkavierille seisoksimaan. Takin povitaskussa istui "musta kissa",
eikä poika sitä nostanutkaan vilustumaan, kallisti vaan kannattomaan
pikariin ja suutaan sivellen sieltä miehiä lähti ja toisia taas tuli.
Asianomaiset kyllä tiesivät pojan toimet, mutta harrastivat siksi orvon
onnea, että tavaranostajat humaltuisivat ja huutaisivat sitä
korkeampaan hintaan.

Huutokauppa alkoi. Ensin myytiin pienempää tavaraa: kirveitä ja
kuokkia, länkiä ja luokkeja, sirppejä ja sahoja, lusikoita ja patoja.
Näitä huusi mökkiläiset ja kirvesmiehet ja hintaa lisättiin viisin
pennein, mutta mahtavalla äänellä kumminkin. (Näissä tilaisuuksissa
ilmestyy usein kummallista kiihkoa. Mies huutaa kiskoo, ihan
selvälläkin päällä, ilmeisesti kelpaamattoman saavirottelon, maksaa
rahat ja lyö sen sitten jonkinmoisella uljuudella kiven kulmaan
kappaleiksi; kumminkin niin, että sen muutkin näkevät. Ja kun toiset
mielihyvällä naurahtavat, niin on hän tekoonsa varsin tyytyväinen.)
Isoimmat huutajat katselivat välinpitämättömästi ja nauraa melusivat.
Silloin tällöin vain putosi heidän huutonsa perästä. Pienet tavarat ne
menivät, ja sitten nostettiin jo markoittainkin.

Parhaita lypsylehmiä vaineksi Kotaniemeläinen ja monta hän saikin, ja
vielä yhden hevosen. Santtu-poika istui isänsä rinnalla, milloin ei
ollut tappelemassa kulkupoikain kanssa.

Kellokkaan sai Reeta, vaikka kyllä sille nousi hintaa lujasti. Mutta
hän ei uhallakaan antanut Viijan äitivainajan nimikkolehmää muille.
Vihan väessä lisäsi Reeta hintaa ja se hänen turmelustaan nyki, kun
Kotaniemen "lihapää", joksi Reeta nimitti Tuokkoa, oli hintaa
koroittamassa.

Tavarain myynti loppui tällä kertaa. Pienemmät ostajat alkoivat mennä
saaliineen kotiinsa, isoimmat jäivät vielä jälelle. Kirjuri otti taas
loma-aikana Santun puhetoverikseen.

--Tokko sinä huusit mitään?

--Huuti isä minulle hevosen.

--Se pitää sinun maksaa ... tuo rahat tänne.

--Isä maksaa, sanoi poika päätään kallistellen.

--Ei se kelpaa muilta kuin sinulta. Jos ei ole rahaa, niin kello täytyy
heittää Viijan taakse pantiksi.

--Kelloani en anna. Jääköön hevonen tänne, onpa meillä parempiakin
hevosia.

--Et nyt ymmärrä tehdä voittokauppaa. Saisit samalla hinnalla
kihlatuksi itsellesi morsiamen.

Santtu ei joutanut enää niitä kuuntelemaan. Hän laitteli suurella
huolella kellonsa peräimiä liivin napin läven kautta kaulaansa,
etteivät kai siitä saa otetuksi. Tuokko yritti leikillään neuvoa Santun
antamaan kellon hevosesta, mutta Reeta tuli siihen parhaiksi, eikä
Tuokko tahtonut hänen kuullen siitä leikilläänkään mainita.

--Siitä minä ajattelin puhua, sanoi Reeta, että kotiini kai täältä minä
joudan, ei minulla ole enää täällä tekemistä, kun on elukatkin myötynä.
Tehkää muut asiat mieleisiksenne. Vaan miten se on tuo asia, kenen
hoidettavaksi tyttö jääpi. Annetaanko se minulle, vai minne?

--Siinä täytyy menetellä lain mukaan ja antaa sille, joka vähimmällä
ottaa hoitaakseen, sanoi Tuokko.

--Vai niin se on, sanoi Reeta jotenkin tylysti. No antakaa sitten heti
mennä rahaksi, niinkuin muutkin tavarat. Sittenpähän tästä osaa lähteä,
kun on kaikki myytynä.

--Tarvinneeko tuota ruveta huutokaupalla myymään, sanoi Esa.

--Ei se muuten tule laillista, sanoi Tuokko. Vaan tämäpähän kirjuri
muistanee paremmin.

--Niin se taitaa olla köyhempien lasten kanssa, vaan ei kai tätä sovi
antaa muille kuin tietyille ja omaisille, sanoi kirjuri.

--No myökää sitten, ilman koko päivää tutkimatta Mooseksen lakia,
kiirehti Reeta.

Esastakaan ei näyttänyt tämä tuuma oikein mieleiseltä. Vähän
kiukustuneena hän nousi ja virkkoi:

--Joko tuota pitänee lain varjoksi myödä.

Reeta ei malttanut pitemmältä kuunnella. Hän meni hyvin liikutettuna
Viijaa puhuttelemaan.

--Nyt ne rupeavat sinuakin myömään ja kenen matkaan joutunetkaan!

Jos tuo asia ei muutenkaan iloista ollut, niin Viija sen vielä
pahemmaksi käsitti ja tarttui pelosta itkien tätinsä kaulaan.

--En minä tätiä heitä, enkä lähde minnekään, vaikeroitsi hän, aivan
kuin hukkumaisillaan.

Reeta tunsi koko omaisrakkautensa kuohahtavan ja sanoi: Jos ei minun
maksaa tarvinne, niin sen ihmiskauppanne saatte heittää aloittamatta.
Ja samassa valtasi hänet oikein sydämellinen itku, jossa oli sääliä ja
kiukkua sekaisin.

Miehet herkesivät koko puuhastaan hiljaisiksi. Tuokko jupisi itsekseen,
että itkulla ne nuo akat voittavat.

Sitten alkoi hän puuhata poislähtöä ja hakea turkkiaan.

--Ettekö malta olla puolipäiväisellä, jospa tästä talosta vielä siksi
ruokaa löytyisi, sanoi Esa, ollakseen talon puolesta isäntä.

--En malta. Orikin on seisonut pitkään, ja on laitettava hakemaan pois
noitakin elukoita, selitti Tuokko.

Saatuaan turkin päälleen, meni Tuokko heittelemään hyvästiä. Mutta
Reetalle hän sai pitää vähän aikaa kättään ojennettuna, ennenkuin
hyvästi tuli ja vastenmielisesti sittenkin. Reeta pyyhki vielä vettä
silmistään, ja Viija ei ollut kerinnyt asettuakaan eikä välittänyt
kenenkään hyvästintarjouksista.

Santtu-poika oli jo lähtöpuuhassaan mennyt pihalle ja kielteli siellä
oritta kuopimasta. Kiire sillä näytti olevankin. "So, mitä sinä!"
äyhkyi Tuokko ja jysäytti kyynärpäällä oritta otsaan, kun tämä
tavoitteli käteen kiinni. Kun ori oli saatu irti, se teki vielä
muutamia hyppäyksiä ja sitten tuiskuna solasta ulos.

Pellolla tuli heitä vastaan Päistär-Tiina. Hänellä näytti olevan
sivuajaville jotain sanomista liinansiivontaan tulostaan, mutta nämä
eivät joutaneet sitä kuuntelemaan, vaikka olisi se ollut Tiinan
mielestä tärkeätä asiaa.

       *       *       *       *       *

Raskaasti hengittäen tuli Tiina tupaan.

--Hyvää päivää taloon, lausui hän ja tarttui molemmin käsin hameensa
helmoista lunta kopistelemaan. Aivan olin uhkiutua tuonne pellolle
noita hevosmiehiä sivuuttaessani. Olin niin väsyksiin asti kävellyt...
Tulin katsomaan, kun kuulin että taloa täällä paraillaan tyhjennetään.

--Jopa tämä kerittiin lopuilleen tyhjentää. Liika myöhään nyt Tiina
joutui, sanoi Esa.

--Vai niin, vai jo kerittiin. Minä tuota pelkäsin, olisinkin lähtenyt
aamusta päivin ja sanoin emännälle, että piiat korjatkoot viimeisiä.
Ei, sanoi emäntä, ei niistä tule niin puhtaita. Ja sillähän minä
viivyin.

--Tiina olisi ehkä lehmän ostanut, jos joutui, sanoi joku muu mies.

--Piisaa se köyhälle pilkka pienempikin, kuin lehmän kokoinen, sanoi
Tiina ja meni Viijan luokse. Anna nyt kättä pesumummollesi.--No niin.--
Vieläkö sinä tunnet minua? En ole joutanutkaan käymään moneen aikaan.
Emäntä-vainaa vielä silloin eli. Syötteli ja juotteli, ja pois
lähtiessä antoi vielä hyvän joukon villoja. Tuossa on, sanoi, neulo
sukat itsellesi, vaikka en toki sanallakaan maininnut.--Ja entäs
isäntä-vainaa! Se ei köyhääkään pilkannut lehmän ostoilla eikä muilla.
--Tämäkin Joosetta kun syntyi, luulin toki, että parempia ne hakevat
hoitomiehiksi, eivätkä minua liinamummoa huoli. Minun vaan piti olla,
vaikka kuuluiko muutamat sanoneen, että minä varsin tähystin sille
aikaa tähän tuloni. En toki kuolemakseni tiennyt!

--Tiinako se on Viijan pesumummo? kysyi Esa, kun oli saanut suunvuoroa.

--Minähän sitä olen, näin halpa.

--No ei se siihen kuulu. Vaan ettepähän muista nimeäkään, kun sanotte
Joosetaksi.

--Kyllä minä muistan, vaan en minä hampaaton osaa kaikkia hullutusnimiä
sanoakaan. Tuollaisen nimen ensin hupsut kummit tahtoivat. Mikä nimi se
nyt on Joosefiia? Ja sitten lopuksi lapsiraukan nimi käännettiin
Viiiijaksi. Ei muka kelvannut, vaikka minä sanoin, että Kaisa olisi
kaikkein sievin.

--Ja Kaisan edelle olisi ehkä pitänyt olla Tiina, pisti taas joku.

Siitäpä jo Tiina kyllästyi, ja piti tilapäisen esitelmän ensin omasta
nimestään, antaen samalla miehenkin tietää, mikä hän itse on. Esa alkoi
tahtoa Tiinaa kamariin ja siitäpä se leppyikin, niin että muisti olevan
kiireen lähteä matkalle.

--No, mitä se nyt Tiina puhuu kiireestä näin alkutalvesta, sanoi Esa ja
vilkutti mennessään silmää.

--Kyllä minä, sanoi Tiina. Tule Joosettakin tänne, pesumummu taluttaa.

Viija oli vielä vähän nyreällä mielellä, mutta lähti hän Tiinan
talutettavaksi, kun se taskustaan antoi muutamia sokeripalasia
tuomisiksi. Esa oli löytänyt pullon pohjalta kylmiltään ryypättävää sen
verran, että tuli ryyppy kullekin.

--No, pesumummu!

--Joko tuota. Jos se on hyvin väkevätä.

--Eikä ole. Ja kyllähän se Virsu-Mikko siltä Tiinan huolii.

--Vaan minäpä en huoli Virsu-Mikosta. Minä osaan itsekin virsut kutoa.

--No, se on sitä parempi ... ryypätään.

Tiina maistoi puoli ryyppyä ja ikäänkuin kuunteli sen päälle.

--Eikö pohjaan asti?

--Ei.--Paljon kiitoksia.--En minä kaikistellen maista ollenkaan,
minulla on niin huono pää. Nyt jo niin somasti kiertelee.

--Olipaan Tiina ryypännyt tämän Viijan varpaisissa koko ryypyn.

Tiina hymähti vähän hyvilleen ja kehui ensin isäntä-vainajan, kuinka
hyvä se oli ja sitten sanasta sanaan, miten se häntä kehoitti
ryyppäämään ja mitenkä hän esteli. Sitten hän kävi vielä Suomessa jos
saaressakin ja joutui taas Viijan nimen kohdalle.

--Minä olin aivan siinä luulossa vielä pois lähtiessäni, että Kaisaksi
tai Anniksi se ristitään, vaan kun Joosefiia... No, kyllä se siltä
nimenä menee, lohdutti hän ja silitti Viijan tukkaa. Rikkaisiin se
tyttö viedään, eikä tarvitse olla neljäntenä kälynä.

Kirjuri joutui myöntilistansa tarkastelusta Tiinalle puhetoveriksi.

--Pesumummu ei tunnu tietävänkään sitä, kun tälle kävi rikkaan
Kotaniemen poika vastikään kihlakelloa tarjoamassa.

--No elähän mitään! Eikö tämä huolinut.

--Ujosteli vielä.

--Vai ujosteli. No, antaahan vielä olla leikkinä, vaan siitä se ajan
ollen saattaa toteutua. Samoin ne ennustelivat tämänkin isää ja äitiä
pienestä pitäen ja tosipahan tuli. Eikös ennustelleet, muistaa kai sen
muutkin.

Puheet menivät hyvää kyytiä eteenpäin, mutta Reeta, pahuus, tuli
parhaiksi sotkemaan.

--Muistetaan, muistetaan: niin tekivät, sanoi Reeta. Ruvetkaa vaan taas
rohveetaksi, niin ei puutu jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.

Tiina siihautti sieraimiaan ja ajatteli jotenkin joutuin, oliko tuo
raamatullinen vertaus monelle, vaiko ainoastaan hänelle.

--Kellekä se jauhopuhe on? kysyi hän.

--Rohveetoille.--Ja tulkaahan syömään, sanoi Reeta mennessään.

--Siinä on meille jokaiselle, selitti Esa. Reeta pääsi äsken meihin
suuttumaan.

--Mitä hän sitten minulle tulee mahtiaan nakkelemaan. En ole
jauhorohveettana ollut ennenkään. Kauniisti minä vastaan joka sanan,
jos puheisille lähtään, vaikka olen Päistär-Tiina. Juoruamatta,
kiesauta, olen saanut, mikä ilman ansiotta lienee tullutkin. Työstäni,
sen minä sanon, olen elänyt ja elän, jos tervennä pysyn, eikä lopu työ.

--Johan nyt Tiina kyllästyy, sanoi kirjuri.

--Kyllästyn minä sellaisesta...

--No, vihat lähtään syömään voileivän kanssa suihin, sanoi Esa. Tule
Tiinakin.

--Kyllä tulisin, jos entiset haltijat eläisivät. Vaan nyt menen
sellaiseen taloon, jossa rohveettata ruokitaan työstään.

--Eikö kelpaa täällä?

--Ei nyt. Kiirekin on. Tulin vaan tätä pesutyttöani katsomaan. Hyvästi
vaan! Anna Joosettakin hyvästi, et ehkä minua usein näekään. Ethän
käyne köyhälle mummullesi ylpeäksi, kun tulet isoksi. En sitä toivoisi
ollenkaan ... kaikkea onnea toivoisin ... kovin hyviä ihmisiä olivat
vanhempasi ... tulkoon sinusta vielä parempi!

Tiinan äskeinen kiukku unohtui ja hän toivotti Viijalle hyvää
tulevaisuutta niin vilpittömästi, että silmiin herahti vesikarpalot,
joita hän pyyhkäisi pois ja vielä uudistettuaan hyvästinsä, lähti
matkalle.

Miehet eivät panneet Tiinan mielenliikutuksille minkäänlaista arvoa.
Kirjuri vain naurahtaen virkkoi, että mikähän hupsu lienee tuokin.

--Se on sellainen, myönsi Esa. Loukuttaa liinoja kuin hevonen ja
elättää laiskan poikansa joukkoa. Ei sitä joku kehtaisi.

--No, ei se kumma ole. Hellä on hepo varsalleen, oli se musta tai
punainen.

Joukot kävivät ruualle. Reeta oli laittanut pöydälle "kiireessä mitähän
sattui", niin hän itse sanoi. Kaikki sai syödä yhdessä. Viija istui
hyvin lähellä tätiään, pitäen tarkasti kiinni ettei kai muut saa
matkaansa. Hänestä näytti elämä kovin muuttuneelta entisestään.
Jokainen puhui vain poislähdöstään ja palkoistaan. Renkipojan oli vielä
sinä iltana kyydittävä Viija ja Reeta heidän kotiinsa.

Viijalle muistoksi jätetyt tavarat kannettiin rekeen. Sinne sai sijansa
vauvakorikin, mutta kätkyt nostettiin eteisen päälle. Äitivainajan
suureen villahuiviin käärittynä istui jo Viija reessä. Reeta haki vielä
sukanneulettaan tuvasta.

Pihallelähtöä katsomaan olivat tulleet kaikki joukot ja puheli siinä
itsekukin ajatuksensa.

--Milloinhan Viija tulenee takaisin.

--Ehkä ei pitkäksi aikaa milloinkaan.

--Sitä nyt ei tiedä.

--Eipä tiedä.

--Aikapahan näyttää.

--Se sen parhaiten näyttää.

Reeta tuli sukankutimineen tuvasta, mutta yksi puikko kuului kadonneen.

--Jos Viija alkaa ikävöidä, niin anna lomasta tulla meillekin olemaan,
sanoi Esa erotessa.

--Saapi kai se olla sielläkin, kun tahtoo, sanoi Reeta ja kääri itsensä
istumaan.

Reki lähti liikkeelle.

--Hyvästi, hyvästi! huusivat kartanolle jääneet. Kääntyivät sitten
tupaan ja nostelivat kylmälle olkapäitään.

Majanmuuttajat istuivat äänettöminä reessään. Reetan olisi tehnyt mieli
sanoa Viijalle, että "sinne se nyt koti jääpi", mutta hän pelkäsi, että
sille ehkä tulee siitä paha mieli ja oli hiljaa. Viija itse ei osannut
ajatella mitään. Tämän päivän vietto oli hänen pienen päänsä seulonut
aivan sekaisin. Kaiken sen jälkeen istui hän nyt tätinsä rinnalla,
tutuimmat tavarat mukana ja matkaa kuljettiin. Hevonen juoksi ja reki
nytkähteli niin viehättävästi, että Reetankin silmät painuivat aivan
väkisin kiinni. Viija vaipui jo alkumatkasta uneen.

Renkipoika valvoi kuskipenkillä ja laulaa letkutteli hevosen
verkkajuoksun mukaan:

    "Nissilän Mattilalla
    ei ollut toista silimää.
    Nissilän Mattilalla
    ei ollut toista silimää.--
    Saakuri, niinkuin vainajan,
    niin palelee käsiä.
    Saakuri, niinkuin vainajan,
    niin palelee käsiä."

Lieneekö hevosesta ollut mieleistä marssin mukaan kulku, mutta
kiirehtimättä se vain juosta hetkutteli ja poika laski uskollisesti
samaa virttä aina perille asti.




II.


--Jopahan sieltä viimeinkin tultiin.

--Jo tultiin, eikä sinne iäksi mentykään, sanoi Reeta kotijoukon
tervehdykseen.--Onkos teillä ollut ikävä?

--On minulla ollut, joutui pieni Liisa valittamaan.

--Vai on minun omalla pienellä piiallani ollut ikävä. Mutta nytpä on
Viija täällä ja loppuu teiltä kummaltakin ikävät, puheli Reeta,
heitellen Viijan päältä vaatteita.

--Onko Viija nyt täällä hyvin kauan?

--On hyvin kauan. Ja niinhän minä lupasin sinulle, että minä tuon, kun
vaan maltat odottaa.

Tytöt olivat ennestäänkin hyviä tuttavia, mutta nyt he vasta tunsivat
oikean tuttavuuden alkavan, kun ei tarvinnutkaan erota niin vähän ajan
perästä kuin ennen kylässä käydessä. Heille löytyi kahden ollessa
puuhaa paljoa enemmän kuin ennen yksinään. Liisa oli oppinut käymään
äitinsä kanssa navetassa pieniä eläimiä, vasikoita ja lampaita,
ruokkimassa, mutta Viija sitä ei ennen ollut miksikään huviksi
huomannut. Nyt kun Liisa opetti, tuli hänestä melkein yhtä ahkera. Ja
olihan siellä heidän entinen Onnentuojakin, Viijan äitivainajan
perintö- ja nimikkolehmä. Se oli valkea, pystypäinen vielä, vaikka sen
kiveröiden sarvien ympärillä oli jo lopumma kymmenen uurrosta
poikimisen merkkejä.

--Puskeeko se Onnentuoja, jos minä annan sille heiniä? kysyi Viija
seisoen pieni heinätukko sylissä.

--Ei se toki puske, vakuutti hänen tätinsä ja lisäsi, että sehän saapi
ollakin nyt sinun nimikkonasi, ja jospa tuo olisi sulle pitemmän onnen
tuoja kuin äidillesi.

Kurkalta heitti Viija lehmälle heinätukon, jota se alkoi syödä
jauhatella. Viija katsoi ulompaa, miten vihko väheni, ja siinä
katsoessa muistui vielä mennyt kesä mieleen. Karjatarhan aidan takaa
oli hän katsonut, kun äiti oli iltasin lypsämässä. Näytti niin somalta,
kun maitosäikeet sirrahtelivat, että olisi tehnyt mieli mennä aivan
luokse. Ja olisi hän mennytkin, mutta äiti peloitteli, että "suuri
härkä tulla möyrittää".

Nuo muistot kun johtuivat Viijan mieleen, tahtoi mieli käydä nyreäksi
ja jos ei Liisalla olisi ollut uusia toimia valmiina, olisi itku kohta
pullahtanut. Oli ne välistä riepuvauvatkin hyviä, mutta syrjään ne
jäivät puulehmäin ja -lammasten rinnalta, joita Kivirannalla loisena
oleva Verkko-Lassi vuoleskeli tytöille töittensä lomalla. Ne olivat
aivan nelijalkaisia ja muutamat oikein sarvipäitä. Lassi oli nyt lasten
mielestä oikein hyvä. Hän tiesi kertoa satujakin, osasi kukkua käkenä
ja "laskea kaljaa". Sadut tahtoivat viimeiseltä loppua, mutta kun tytöt
väsymättä tahtoivat uusia, täytyi Lassin ruveta kertomaan omasta
päästään "niistä suurista ahvenen kossukoista, joilla on järvessä
kauniit kivikartanot ja paljon peltoja".

--Onko niillä suurilla kaloilla lehmiä? kysyivät tytöt.

--Lieneekö niillä lehmiä, en malttanut kysyä, vaikka kävin minä kerran
niiden kotona, selitti Lassi tolkussaan.--Vaan peltoja niillä on
paljon, eikä tarvitse kyntää, ei kylvää, ne vaan kasvaa itsestään.
Käyttelevät ne minuakin katselemassa ja kun satun haihtumaan, niin
silloin ne posahtavat ja se on yhtä paljon kuin että "täällä minä
olen".

Kevättalveen tullessa oli tyttöjen karja kasvanut niin suureksi, että
nurkassa oleva navetta oli melkein täynnä. Viijalla niitä oli enemmän
kuin Liisalla. Olipa yksi aasikin, tehty Aapisen kuvan mukaan, samoin
pukki ja pässi.

--Onpa nyt tytöillä karjaa, ihmetteli Reetakin. Vaan millä te maksatte
tekopalkat Lassille?

Tytöt joutuivat katselemaan toisiinsa. Eihän he muistaneet olevan
itsellään mitään, jolla maksaisi. Tädin antamat sokeritkin oli syöty
sitä mukaa kuin ne oli saatu.

--Teidän pitää maksaa, turvautuivat he viimein Reetaan.

--Eikä tarvitse, selitti Lassi. Kyllä nämä itse maksavat. Liisa tuopi
aina juomista ja Viija maksaa sitten, kun kasvaa isoksi ja minä tulen
vanhana kerju-ukkona sinulta ruokaa pyytämään. Elä silloin viskaa
tuonne nurkkaan palasta, vaan käske pöydältä syömään. Kaskethan?

--Käsketäänhän me toki Lassi pöydältä syömään. Eikös käsketä, Liisa?

--Ei se Liisa ole enää siellä, kun Viija on omassa kodissaan... Mutta
laitathan sinä hyvän ruuan, niin kyllä minä tulla kompuroin
palkoilleni?

Viija suostui kaikkeen, kun toinen kyseli. Lupasi leipää, piimää ja
vielä voitakin, ja viimeisen lupauksensa perästä sanoi, että antakaa,
täti, voikakkua.

--Nyt taas, sanoi Reeta. Oletkos muistanut lukea?

--Osaan minä jo pukista ja pässistä pikku kukkoon asti, selitti Viija.

--Jopa tuota onkin, vaan saisitte sitä kiinnittää, nauroi Reeta ja
lähti kakkua antamaan.

Talosilla olo se kumminkin vei paljon aikaa. Aivan tuon tuostaan tuli
tyttöjen lehmille kesä ja silloin ne ajettiin Mikkosen hakkiolle ja
sieltä Mansikka-ahojen kautta kotiin. Siinä puohakka kävi kun karjaa
kuleteltiin näitä Lassin neuvomia laitumia. Vierastenkin silmään pisti
nuo lasten karjalaumat ja vaimovieraat katselivat ja kyselivät Viijan
lehmäin nimiäkin.

--Kyllä on somia ja paljon enemmän kuin Liisalla. Enempi mahtaa olla
oikeitakin lehmiä, kunhan joutuu, arvaili yksi.

--Se on onnellinen tyttö, vakuutti toinen.

--Eihän se ehkä yhden lehmän emäntä ole. Saanee tuo toki isolla
kirnulla kirnuta, lisäsi kolmas.

--Ei sen, jolla on iso kirnu, tarvitse kättä koskea.

--Kyllä se tuo tyttö viedään sellaisiin, ettei tarvitse puutteen päiviä
maistaa.

--Synti toki olisikin, jos noin rikkaalle puutteen päivät tulisi.

Viija kuunteli tarkasti tällaisia puheita ja mielissään hymisten
nykytti leukaansa ja laitteli tavaroitaan. Hänelle alkoi jo hämärtää,
että on hän toisellainen kuin Liisa ja muut pienet tytöt. Eipähän
niistä puhuttuna niin mitään. Hänen omat tavaransa alkoivat välistä
tuntua vanhoilta ja hän mieltyi silloin Liisan leikkuihin, ja täti
käskikin ne hänelle antaa, mutta Liisan täytyi tyytyä omiinsa.

       *       *       *       *       *

Talvi lähestyi loppuaan. Tuvan nurkkajuureen ilmaantui joku pälvi ja
kaunis nurmi nosti päätään. Nyt oli ilo Kivirannan lapsilla! Kaikki
tavarat vietiin pälveen ja siellä kului enimmät osat päivistä. Toisia
pälviä oli ilmaantunut eloaitan kupeelle ja viimein pellon piertanotkin
paljastuivat. Tyttöjen mielestä oli kesä jo aivan parhaillaan. Varis
raakui päiväkaudet pellon takana petäjikössä. Se oli ensimäinen
kesälintu.

--Ei nyt enää tarvitse kenkiä, päättivät tytöt ja juosta siepoittelivat
avojaloin. Reeta komensi pitämään kengät jalassa, kunnes tulee kuivat
maat. Mutta kyllä se varoitus oli kiusallista noudattaa. Eikä
aikaakaan, kun Reetan silmä vältti, olivat kengät poissa ja silloin
hakemaan pajunoksista urpia, jotka muka olivat valkeita lampaita.
Muutamain päiväin perästä alkoivat he iltasilla katsella jalkojaan
vesissä silmin.

--Sehän siitä tuli, sanoi Reeta. Enkö minä sanonut, että antakaa olla
kenkäin jalassa. Nyt ne ovat varissaappaat. Ettekös kuulleet, kun se
tuolla petäjän latvassa on laulanut, että "saat, saat saappaat,
itkupillit päällisistä, punaiset paulat palkasta".

Kesken tihkamisenkin nauratti tuo tyttöjä.

--Niinkö se varis laulaa? kysyi Viija.

--Niinhän se laulaa. Ja jos ei silloin heti paikalla pane kenkiä
jalkaan, niin se antaa saappaat.

--Joko on tytöillä uudet saappaat? kysyi Lassi ja tuli katsomaan.--
Onpahan, aika sievät ovatkin. Muuten se varis olisi hyvä suutari, vaan
on oppinut köyhäin lasten suutarina ollessaan niin kovin näperästi
nahkaa pitämään, että tahtoo muillekin pienuudella pilata. Eikös ne
purista?

--Eihän nuo kuin kipeloivat, sanoivat tytöt itkunaurulla.

--Jo on typerä se varis, päivitteli yhäkin Lassi. Tuon aikaa ollunna jo
pienten tyttöjen ja poikain suutarina, eikä yksiäkään tavankokoisia
kenkiä kuulu ikänään tehneen. Kun te otittekin tuon istukastyttöjen
suutarin kenkiänne tekemään.

--Eihän me ole otettunakaan, vakuuttivat tytöt, joita tuo kenkien
pienuus oli itkettänyt, vaan täytyi nauraakin tuolla variksen
typeryydellä.

--Saisittekin olla juoksentelematta, sanoi Reeta, ja tunnustella
aapista ennen kesää. Se jäi kovin vähälle.

Kaikkein vähimmän mieleistä oli nyt luku, kun taas oli terveet jalat,
jotka kermalla voideltua tulivat entiselleen. Ei tahtonut kirjaimia
tuntea. Liisa vähän paremmin, mutta Viijalle tekivät muutamat
"tenttelin", eikä Reetakaan joutanut työn kiireessä neuvomaan, käski
vain tunnustella ja kun Lassi on tuvassa, kysyä siltä. Lassi olikin
hyvä neuvoja. Hän otti muistettavat havaintoesineet, enimmästi omasta
kalastusmaailmastaan. Ja opetus alkoi näin;

--No, tunnethan sinä [fraktuuran] ison I:n. Pieni i on kuin pappilan
portin pylväs. Pieni s on kuin hiilikoukku. Ä on kuin länget ja
kulkuset nokissa. Pieni m niin kuin nuotan laudus, t kuin mies kirves
olalla; n alhaalta auki, u ylhäältä, k:n kita havottaa kuin uistimen
nielleen hauen kita. Pieni l niinkuin lampaan sorkka ... muuthan sinä
jo tunnetkin.

Viija alkoi tavata uskontunnustusta, mutta jo seisahtui.

--Mikä siellä tuli eteen? kysyi Lassi.

--Noita en taas muista, valitti Viija.

--Näytä tänne... Pientä y:tä ja h:ta et muista. Nyt muista, y on kuin
havukirves ja h niinkuin varsi olisi katkennut. Pane nyt mieleesi. Ja
tottahan sinä emäntänä ollessasi tuot Lassille piimää neuvomapalkasta.

--Tuon minä hyvin suurella tuopilla, vakuutti Viija.

       *       *       *       *       *

    Vettä sataa, päivää paistaa,
    kohta saamme kesän.
    Kesäkuulla lämpimällä
    löysin linnun pesän.

Tämän laulun opetti Lassi muutamana päivänä verkkoa kutoessaan sillä
palkalla tytöille, että nämä panevat rihmaa kävylle, joten hän saa
myötäänsä kutoa, sillä kalan pyyntiin oli jo kiire; järvi lainehti
sulana. Lisäpalkaksi lupasi Lassi ottaa kauniilla ilmalla mukaansa, jos
Reeta antaa luvan. Heti tytöt lupaa puistamaan sellaisella ytäkällä,
ettei Reeta voinut kieltää. Nyt odottamaan kaunista päivää! Heidän
mielestään olisi jokainen päivä ollut kylliksi kaunis, mutta Lassi
selitti, että pitää olla tyyni ilma ja päiväpaiste, joka aamu kävivät
he katsomassa järvelle ja eihän kauan ollutkaan, ennenkuin tuollainen
aamu tuli.

Aikoja ennen olivat tytöt rannalla odottamassa. Jopa päästiin
viimeinkin lähtemään. Lassi meloi ja kokan puolella istuivat
innostuneet toverit, jotka eivät tahtoneet katselemishalultaan muistaa,
että laidan toisella puolen on vetelä vesi vaarana.

--Missä ne ovat ne suurten kalain huoneet? kysyi Viija.

--Ne ovat tuolla keskellä selkää syvässä, selitti Lassi. Vaan täällä on
pienten kalain huone, lisäsi hän ja alkoi lappaa nuoraa ylös järvestä.

Silmät pyöreinä katsoivat tytöt, että mitä sieltä mahtaa tulla. Ja
kyllä heiltä pääsi rehakka nauru, kun merta kohosi vesikalvoon ja
ahvenet siellä päästivät aika päräkän. Lassi nosti merran veneeseen ja
puisti ahvenet siihen.

--Tuoko se on kalain huone?

--Tämähän se on, sanoi Lassi.

Tytöt tulivat aivan luokse ihailemaan ja tarttuivat hipristellen
pyrstöönkin, mutta kun ahven aina puistatti itseään, pääsi se irti, ja
se heidän ilolleen kävi.

--No ruvetkaahan nyt istumaan, mennään taas toiseen paikkaan.

Lassi katsoi vielä paljon mertoja ja verkkoja, joita oli aina vähän
paikassaan. He olivat kulkeneet kauas järven toiselle puolen.

--Onko teillä lapset nälkä? kysyi Lassi.

--Ei ole, vastasivat he kuin yhdestä suusta.

--Jaksattekos olla vielä niin kauan, että minä käyn tuolta Reittulasta
voita hakemassa?

--Jaksetaan me olla.

--Vaikkapa tulette tekin, niin näette siellä paljon pieniä poikia,
sanoi Lassi, kun pelkäsi, että jos ne yksinään menevät tapaturmassa
järveen.

Olikin siinä talossa poikia, eikä ollut kuin vähän yli kymmenen vuoden
vanhin. Emäntä otti kohta tytöt vieraakseen. Hän oli ihmeen leikkisä ja
kiusasi kaikkia pienten talojen tyttäriä miniäkseen. Liisa joutui heti
kohta kireelle, ja emäntä kuului jo paikalla antavan pienen kissanpojan
kihloista. Tarjottu kissanpoika oli tytöistä niin mieleinen, että
oikein. Mutta kun Viija kuuli, että se annetaan Liisalle, alkoi hän
tulla nyrpeälle mielelle.

--No, elähän, Viija, pahoittele, sanoi Reittulan emäntä. Antakaa olla
yhteisenä. Pitää sen minun miniäni olla siksi hyväsopuinen, niitä kun
tulee paljon. Olisinhan minä sen saattanut antaa Viijallekin, mutta
tämä on jo liian rikas minun miniäkseni.

Emäntä vielä syötti näitä pieniä vieraitaan ja sitten he lähtivät
venheelle, kissanpoika esiliinassaan, missä se niin somasti mutelehti.

Mäkien rinteellä, missä havu- ja lehtipuut ovat sovinnoliisesti
ottaneet yhteiset olopaikat, syntyi tuo joka vuotinen kilpailu
kauneudesta. Havupuut olivat saaneet kopistetuksi talvellisen lumen
pois niskoiltaan ja seisoivat nyt muhkeina tummansinisessä turkissaan.
Koivujen nupuista nosti lehtien lukematon joukko päitään ja tervehti
nuoruuden innolla tätä vanhaa maailman rakennusta.

--Vielä voittaa havupuu, sanoivat ihmiset. Vaan jos vähän sataisi,
kyllä jäisi pian jälelle.

Harvoin on taivas ollut niin myötäsukainen ihmisten tahdolle kuin nyt.
Pilvet alkoivat kaikessa hiljaisuudessaan kohota vähitellen yli
taivaan. Ilma tuntui painavalta. Tyytyväisinä haukottelivat ihmiset
asunnoissaan iltapuolella päivää ja painautuivat aikaisin levolle,
arvellen, että kyllä nyt yöllä puhkeaa satamaan. Niin tekikin. Aivan
pystysuoraan tulla rapisti aamuun asti.

Usvana kohosi talven tallentamat kätköt metsien peitosta ja alangoilta.
Suokuiri kuiritti ja ripakoitteli alinomaa, ja vikla siihen sekaan
sutkitti niin sakeasti kuin olisi tahtonut äänellään hämmentää kaikkien
muiden laulun. Sade taukosi ja pienimmätkin lintuset saivat vähän
suunvuoroa.

--Jo on lehtipuu voitolla, riemuitsivat ihmiset, kun katsoivat metsään.

Kauniin heleän värisiä olivat nyt talven tyhjinä olleet koivut. Ulkona
tuntui pihkalehtien haju. Joutui nurmikin näkyviin ja valmisteli
lapsille hauskat leikkipaikat.

Viija ja Liisa olivat sateen perästä muuttaneet talouspaikkansa
piertanolle, ison kiven kupeelle, jossa savileipiä alkoi valmistua,
niinkuin leipurissa. Kissanpoika oli siellä kolmantena ja laukkaili
selkä kyyryssä, ja pisti sille välistä päähän ruveta heittämään koppia
savileivillä, josta tytöt elättiään torua nujuuttivat.

--Milloinka sitä uusilla vastoilla kylvetään? kysyivät tytöt Reetalta.

--Kunhan lehti kasvaa oikein isoksi.

--Johan ne ovat isoja, inttivät tytöt. Me on jo talouspaikalla monta
kertaa kylvettynä.

--No eikö se sillä vältä.

--Niin, vaan oikein...

--Kylläpähän keritään, sanoi Reeta.

       *       *       *       *       *

Kevät kuluikin jo jotenkin likelle Juhannusta. Reeta leipoi
rieskataikinata ja oli tehnyt suuren kalakukonkin.

Joko nyt on lauantai? kysyi Liisa, joka jo tiesi vähän viikon päivistä,
ja tiesi että rieskat tehtiin aina lauantaina.

--Ei ole, vaan huomenna ei jouda rieskan leivontaan.

--Kukas tämän syöpi? kysyi Viija lähennellen kalakukkoa.

--Huomenna minä vasta sanon sen ja paljon muuta lystiä, sanoi Reeta ja
taputteli rieskan päällystää naurussa suin.

Tytöt koettelivat kysellä, mutta eivät saaneet tietää muuta. Iltasilla
kylvettiin uusilla vastoilla ja sitten ne nakattiin saunan katolle.
Kenen vastanlatva meni kirkolle päin, se kuoli ensi vuonna ...
sellainen oli näet taika. Mutta eipä nyt tullut yhtään kunnollista
kuolon merkkiä.

Aamusilla tuli Reeta herättämään lapsia ja arvuutti, minne nyt
lähdetään.

--Minnekä? kysyivät tytöt, joita näytti vielä nukuttavan makeasti.

--Kirkkoon, ilmoitti Reeta.

Silloinpa ei näyttänyt unta olevan, ei mailla eikä halmeilla.

--Ette eilen sanonut.

--En sanonut, että saisitte rauhassa nukkua.

--Missä ne ovat vaatteetkaan, alkoivat he itkusilmin hätäillä.

--Olkaahan nyt hätäilemättä, sanoi Reeta. Peskäähän silmänne ja syökää
sitten, ei tässä niin kiirettä ole.

Mutta ruoka oli kadottanut entisen hyvän makunsa. Hampaat jauhoivat
niin hitaasti, että tytöistä tuntui kuin vene jättäisi, jos he
ensimmäisenkään kakun loppuun söisivät. Toiset ne sen sijaan näyttivät
kovin hitailta. Joutuivat he viimeinkin rantaan ja sitten sitä
lähdettiin. Tytöt istuivat keskellä venettä niin toimessaan kuin
olisivat jo olleet kirkossa. Reeta oli perässä. Isäntä Samppa, josta ei
ole ennen mainittu, rupesi soutamaan ja aikoi soutaa Katajasaareen
asti, ja siitä sitten Reeta. Samppaa tuskin milloinkaan sanottiin
isännäksi, lieneekö ollut talon pienuus vai mikä siihen syynä. Kylän
kesken sanottiin häntä joko Kiviniemen Sampaksi tai Reetan Sampaksi.
Eikä hän ollut pahoillaan, vaikka kuulikin, että Reetan nimi siinä
ensimäisenä on. Samppa oli näet noita tavallisia työmiehiä, joita
joskus sattuu. Ne elävät kuin herran pojat, jos saavat tuollaisen
Reeta-tädin vaimokseen, joka tekee kaikki kaupat. Vaihtaa ikiloput
hevoset nuorempiin, antaa sen miehelleen ja sanoo: "Ajapas tuolla, niin
et palellu taipaleelle." Tekee kaikki muutkin kaupat ja onpa usein
mukana voinkin myynnissä ja ostaa sillä tiellä Sampalle uuden hyvän
hatun, ja sitten ylistelee, että:

--Kas nyt minun miesrahjustani, kun se on viittä vuotta nuoremman
näköinen kuin tuo vanha luuhka päässä.

Uuttera hän olikin työmies ja soutaja samaten. Mielihyvällä katsoivat
tytöt, kun isä nutun heittäen veteli. Piippu oli liivin taskussa ja sen
varteen airon ponsi soutaessa niin mukavasti nappasi. Samppa oli pieni
miehenkäpiäinen ja kasvoihin katsoen luuli outo hänen aina nauravan,
vaikka tuskin hän nauroi senkään vertaa kuin muut vakavamman näköiset.

--Kun olisi ollut hevosella lähteä, sanoi Samppa seisauttaen aironsa ja
pyyhki hikeä otsaltaan.

--Paljonpa tuolta on kierrosta ja huonot tiet, sanoi Reeta. Sillä
väellään on jo kirkolla, kun maata myöten Vääränmäessä.

Vene kulki jo kaukana kodin kuuluvista. Järvet suurenivat ja rannoilta
näkyi isoja taloja ja peltoja, joiden keskeltä kyntömies näytti niin
pieneltä kauas katsoen, kuin kärpänen suurella pöydällä. Talottomilla
rannoilla ja saarilla kasvavat koivukot olivat kuin juhlaa varten
pukeutuneet. Välistä aukeni eteen sivullepäin oleva lahdelma.

--Täti, katsokaapas tuonne, sanoi Viija osoittaen lahdelle päin.

--Mitä? Eihän tuolla ole kuin yksi venemies.

--Eikö se ole korkealla vedestä?

--Tuoko vene?

--Niin.

--Ei se ole, vaikka se siltä näyttää, sanoi Reeta. Airojen kolketta
kuului jälestä päin.

--Nuopa taitavat tavoittaa, sanoi Samppa. Joutuin ne lähenivätkin ja
ulommitse jo oijustivat edelle. Niillä oli suuri venhe ja paljon
soutajia.

--Samppansa on Reeta pannut soutamaan, kuului joku sanovan, kun olivat
päässeet vähän edelle.

Reeta ei virkkanut mitään, kiinnitti vain melomistaan, aivan kuin
näyttääkseen, ettei tässä hänkään jouten ole. Katajasaari kohta
lähestyi, johon oli Sampan määrä soutaa.

--Minulla on nälkä, sanoi Viija heti maalle päästyä.

--Ja minulla, lisäsi Liisa.

--Ette syöneetkään kotona, sanoi Reeta ja nosti kalakukon veneen
tuhdolle.

Saaresta lähdettäessä rupesi Samppa vuorostaan perään. Ja muutenkin oli
muhkeampaa olla miehenpuoli perässä, kun oli lähi talojen mentävä ja
kirkkokin kohta lähestyi. Maantiekin kulki melkein lähi rantaa ja
siellä ajoi kirkolle päin herraskärrit, niinkuin Reeta sanoi.

--Mikäs se tuo on, jota ne pitelevät ylhäällä? kysyi Viija.

--Se on parasolli, selitti Reeta.

--Ei se ole Olli ... vaan tuo, joka on pään päällä ylhäällä, selitti
Viija, jonka mielestä tuo nimi oli paras Olli.

--Sinä et ymmärrä, sanoi Reeta. Eihän se mikä Olli ole, kuin
pa-ra-sol-li. Ja ne sillä suojelevat, ettei sada vettä eikä paista
päivää.

--Vaan paistaahan yhtäkaikki päivä.

--Saapihan se meihin paistaa, vaan ei herrasväkeen.

Tytöt tirkistelivät ajaviin niin uskolla, etteivät huomanneet
edestäpäin lähenevää siltaakaan ennenkuin aivan lähelle päästyä. Vene
alkoi mennä jo alitse ja airot sillä kohdalla niin somasti kolkkasivat.

--Näettekö tytöt tuota mustaa törökkiä tuolla? kysyi Reeta, osoittaen
maalle muutaman matkan päähän.

Mikä se on?

--Se on muistopatsas. Eiköhän käytetä tyttöjä katsomassa.

--Kun ei tulisi myöhä, sanoi Samppa ja käänsi jo veneen kokkaa maalle
päin.

--Eikä tule. Pitää sitä toki näyttää.

Samppa olisi jäänyt venheeseen tupakoimaan, mutta kun Reeta sanoi, että
"tule vaan sinäkin", niin lähti sitten perästä astua teppailemaan.
Ihmeissään katselivat lapset tuota mustaa rautaista törilästä, jonka
ympärysaidassa oli hirveitä rautapiikkejä. Tytöt eivät osanneet kysellä
paljoa mitään, matta kyllä Reeta selitti.--Siinä oli ollut sota ja
siihen oli ammuttu muutama sotaherra ... vitialuodilla kuuluu
hutkautetun keskeltä poikki, että hevosen selkään on vaan jäänyt
sääret, ja niineen päivineen se oli juossut pappilaan asti.

--Ammutaanko niitä ihmisiäkin? kysyi Viija vähän peloissaan.

--Ampuu ne sodassa, kun ne ovat pahoja, selitti Reeta. Tässäkin
kuulutaan niistä sodassa ammutuista venäläisistä tehdyn tuohon jokeen
siltaa.

Yhä enemmän heitä ihmetytti Reetan kertomus. He eivät tunteneet kuin
yhden venäläisen, Harja-Heikin, joka oli kaikkien pienten tyttöjen
mielestä hyvin hyvä, hän kun antoi vaskisormuksia.

Maantietä käveli kaksi hattupäätä, vielä vähän keskenkasvuista neitiä.
He jäivät ulkopuolelle patsaan aitausta seisomaan, odotellen edellisten
poistumista ja silittelivät äänettöminä hiekkaa kenkänsä kärellä. Reeta
lähestyi heitä hyvää päivää nyökäyttäen ja kysyi:

--Kenenkä te olette tyttöjä?

Ei tullut vastausta. Silittelivät vain hiekka, vilkaisten salaa
toisiinsa.

--Ette tainneet kuulla, uudisti Reeta. Minä kysyn että kenen tyttöjä
olette.

Ei tullut lisää.

--Hyvänen aika tokiinsa, säälitteli Reeta pois kääntyessään. On kai
surkeata! Kauniita hyvännäköisiä ihmisen alkuja, vaan ovat kuuroja ja
mykkiä.

--Olivatkohan ne mykkiä, arveli Samppa venheelle mennessä.

--Mitäs vielä. Ei muuta kuin ylpeitä, sanoi Reeta. Siinä sen näette,
tytöt, kuinka halpana herrasväen lapsetkin pitävät meitä
talonpoikaisia. Ei puhetta anneta.

Virran alasuussa ilmestyi uusia katseltavia. Tuolta jo näkyi
pappilaakin vähän koivujen keskeltä--kaikki huoneet maalatuita. Pienten
kirkkomiesten sydän hytkähteli kaikkea tuota suuruutta katsellessa.
Vakaisemman näköisiksi tulivat vanhatkin. Venhe joutui jo kirkkomaan
kohdalle, josta kiviset ja puiset hautamerkit näkyivät järvelle.

--Tuolla se on Viijankin isä ja äiti, sanoi Reeta.

--Missä? kysyi Viija.

--Tuolla kirkon mullassa. Ei ne taulut tänne näy. Ne ovat enemmän
tuolla laidalla hautausmaata.

--Eikö mennä sinne?

--Ei ennen kuin viedään eväät kortteeriin, sanoi Reeta.

Sitten oli ensimmäinen asia hautausmaalle. Muutamia ihmisiä siellä jo
seisoskeli lukemassa hautakirjoituksia. Reeta meni lasten kanssa
suoraan Viijan äidin haudalle.

--Siinä se on, sanoi Reeta syvästi huokaisten.

Tytöt katselivat haudan päällystä. Reeta alkoi lukea taulusta
kirjoitusta, joka loppui näin:

    Jätti jälkeensä yhden lapsen ja kaksi sisarta.

Taulun takana oli virren värsy:

    Ajalla joll' emme ajattele,
    tulee meill' tuoni vieraaks'
    -- -- --

Siihen asti sai hän luetuksi, kun mieli murtui itkuun. Lapset kun
näkivät Reetan itkevän, tekivät samoin. Samppa joutui vasta loppuun.
Hän oli tavaillut muutamata "Lampuen miehen" hautakirjoitusta, eikä
heittänyt kesken, kun kerran tuli aloittaneeksi. Suru keskeytyi vähän,
kun joku viinan maussa oleva mies kulki siitä sivu ja sanoa töräytti:
"Siinäkin on omaa joukkoaan: eukko tyttöineen itkee ja mies nauraa
ääressä."

Samppa hämmästyi niin, että näytti vielä enemmän nauravalta. Reetaa
harmitti tuo juopuneen ukon lause ja siinä itkukin haihtui.

Soitettiin kohta iltakirkkoon. Siellä oli tytöillä paljon katselemista
lehterin laitoihin maalatuissa tauluissa ja alttarin päällä olevassa
suuressa taulussa, joka kuvasi Kristusta ristillä. Paljon kauniimpi oli
tuo kuva lasten mielestä, kuin mikä heidän aapisessaan oli.

       *       *       *       *       *

Kivirantalaisten kortteeri oli lähellä kirkkoa, melkein maantien
vierellä. Siinä asui pitäjän koulumestari ja sen vuoksi heidän taloaan
nimitettiin lyhyesti Mestariksi. Siinä oli melkein puolen pitäjän
käymäpaikka, kun mestarin Saara jaksoi olla suurimpinakin tungosaikoina
joukon paljouteen suuttumatta. Aina hän liikkui tyytyväisen näköisenä
ja naurusuulla pyysi siirtymään, jos joukko oli kaikki kulkupaikat
tukkinut. Pyhäaamuna siinä ahtainta oli, kun hevosellakin tulevat
ajoivat tähän soittoa odottamaan. Useammalle Saara ennätti jonkun sanan
töittensä lomassa sanoa ja kehoitti menemään keittiöstä toiseen
huoneeseen, samalla moittien sen pienuutta ja huonoutta, jolloin
vieraat puolustivat, että "jo toki tänne sopii".

Niinpä sinne nytkin kertyi ihmisiä monelta eri kylältä. Viija ja Liisa
istuivat vieretysten nurkempana, ujosti katsellen noita vihtoriinisia,
pulskia emäntiä, jotka niin kodikkaasti istua hoilottivat. Laajassa
soututuolissa istui Tuomelan emäntä ja kohenteli Petu-poikansa
paidankaulusta. Hän oli kamarissa olevista emännistä arvokkaimman
näköinen jo muutenkin ja sen lisäksi tuli kaksiosainen lihava leuka,
jota ei monella olekaan.

--Käypä nyt Petu antamassa vieraille kättä, sanoi emäntä, kun sai
kauluksen paikoilleen.

Poika alkoi kättelemisensä, suuri vehnäskyörä vasemmassa kädessä.

--Elä niin lyömällä, neuvoi hänen äitinsä. Pistä niinkuin
aikamiehetkin.

Poika ei niin heti tervehtimistavastaan luopunut, löi vain niin että
seinät vastasivat, kuka kätensä ojensi.

--Ylyys! Siitä se isäntä tulee, sanoivat lyöttäjät, nostaen kättään
korkealle.

Naurussa suin ja leuka arvokkaasti asetettuna katsoi äiti, miten poika
kätteli. Tytöt vetäysivät yhä nurkemma, ettei kai heidän tarvinne antaa
kättään tuohon losaukseen.

--Noin rohkeita ne ovat lapset, jotka kasvavat ihmisten ilmoissa, sanoi
joku kirkkomiehistä.

--Toisenlaisiahan ne ovat lapset kyläisellä kylällä, sanoi Reetakin. Ei
nuokaan meidän tytöt menisi kylässä kättä antamaan...

--Teillä on kaksi melkein yhdenkokoista tyttöä, sanoi Tuomelan emäntä.

--Ei tämä pienempi ole minun. Tämä on sisar-vainajani tyttö.

--Tämähän se on se rikas tyttö, ainoa Rasilan perillinen, sanoi
Mestarin Saara.

--Vai niin ... vai tämä se on!... Kyllä minä nyt... Taisihan tämän isä
olla vähän sukujakin minuun... Joko tämä on vanha?

--Vasta seitsemännellä.

Emäntä näkyi ajatuksissaan jotain laskevan, ennenkuin sanoi: vai
seitsemännellä.

Viija oli tähän asti saanut muiden huomaamatta istua ja katsella, mutta
nyt alkoi ujostuttaa, kun Petun äiti, sukulaisuutta selittäessään, aina
vähän väliä tarkasteli.

--Täti, eikö lähtä jo kirkkoon, sanoi Viija.

--Aivan kohta.

--Kyllä nämä tytöt sopivat menemään meidän kärryissä, sanoi Tuomelan
emäntä.

--Jokohan jäisitte, sanoi Reeta.--Ne ovat vielä niin ujoja, varsinkin
tämä Viija, etten minä saisi olla hyvin kaukana heistä.

--Kyllä se täti sieltä kirkolta heti löytyy, jos mennään jälempääkin,
puheli Tuomelan emäntä.

--Niin, jääkää vaan hevoskyytiin, minä odotan siellä kirkon portilla,
myönsi Reeta.

Tytöt jo taipuivat jäämään, mutta kiire oli kirkolle. Emäntä koetteli
vehnäpullilla houkutella odottamaan, mutta kun ihmisiä ehtimiseen ajaa
hyristi ohitse, täytyi tyttöjen päästä lähtemään vähän ennen kellojen
soittoa. Emäntä otti Viijan syliinsä ja isäntä Sylvi piteli Liisaa.
Petu istui keskessä ja oli kovassa hevosen-ajamistouhussa, mutta ei
hänen isänsä antanut ohjaksia.

Emäntä puhutteli hyvittelemällä Viijaa ja saikin tietää Lassin
vuoleksimasta lehmikarjasta sekä talouspaikasta piertanolla. Emäntä
puolestaan kertoi Petun hevosista, tämänkeväisestä ruunikko-oriista ja
niistä monista läkki- ja puuhevosista, joita on joka markkinoilta
ostettu.

Kohta oltiin kirkolla. Reeta ja emäntä lähtivät lapsinensa
hautausmaalle kävelemään. Samppa jäi seisomaan sikarinkauppiaan luokse.
Papit tulivat kohta ruumiita hautaamaan ja lukkari alkoi vetää virttä,
niin että kaulasuonet pullistuivat.

--Tuolla lailla sitä sinunkin isäsi ja äitisi vietiin hautaan, selitti
Reeta saattojoukon lähdettyä Viijalle.

--Ikävähän se on kuolema ja kun vielä orvoksi jääpi, huokasi Tuomelan
emäntä ja ohjaili poikaansa Viijan ja Liisan kanssa yhtä matkaa
kävelemään.

Viimeisiä ruumiita saattamaan ei jäänyt kuin yksi pappi, toinen meni jo
kirkkoon.

--Mennään ihan papin perästä kirkkoon, ettei jäädä takapenkkiin,
ehdotti Tuomelan emäntä.

Mutta ne olivatkin jo täysiä, keskipaikoille vielä mahtui, kun sai
penkinsuulle asettuneita eukkoja niin paljon houkutelluksi, että
päästivät ohitsensa. Äidit istuttivat lapset keskeensä ja sitten
alettiin katsella kirkkoa. Alttarikuvassa oli tytöille vielä hyväksi
aikaa katselemista. Saarnan aikana rupesi heitä nukuttamaan. Petu syödä
muokkasi vehnäpullaansa.

--Anna siitä Viijallekin, kehoitti Petun äiti, mutta kun poika ei ollut
milläänkään, lohkaisi hän itse.

Liisakin havahti ja alkoi nyristä, että eikö lähtä jo pois.

--Ollaanhan vielä, että kuullaan ketä on kuollut, houkutteli Reeta.

Kohta ne joutuivatkin ja sen perästä pitkä luettelo ketä aikoo
avioliittoon.

--Kyllä keräytyy noita köyhiä, kun ei kuin renkiä ja piikoja
enimmästään kuulutetaan, kuiskasi Tuomelan emäntä Reetan korvaan.

--Vähänpä tuntui muita olevan, myönsi Reeta. Papin viimeisiä rukouksia
lukiessa alkoi jo joukot mennä ulos. Paluumatkaksi otti emäntä taas
tytöt kärryihinsä ja siihen kun Reeta joutui Mestariin, oli kahvikin
valmiiksi keitetty. Se oli nyt omaisen puolesta. Siinä sitten
tutkittiin kaikki sukuhaarat, puolelta ja toiselta, ja kun luuloa
lisäksi pantiin, tuli Viija neljänneksi serkuksi emännälle. Reeta ei
siinä miksikään omaiseksi kääntynyt, mutta ennenkuin emännän kanssa
erosivat, olivat he hyvät kuin parhaat sisaret. Puhuivat jo paljon
sellaisia asioita, joita ei jokaiselle sanotakaan.

Koti-ikävä alkoi tyttöjä vaivata ja Samppakin kopisteli piippuaan
lähtevän näköisenä.

--Taitaa nämä meidän pienet kirkkomiehet jo kiirehtiä kotiin, sanoi
Reeta.--Hyvästi nyt emäntä ja paljon kiitoksia.

Ei niin vähät kannata kiitellä. Mutta jos vähänkin soveltuu, niin
käykää toki koko joukolla meillä kylässä, kun ollaan vähän omaisiakin,
kehoitti emäntä.

Sitten heitettiin erojaishyvästit. Kaikki käänsivät selkänsä kirkkoon
päin. Voimakkaimmat ajoivat hevosilla, huonoimmat astuivat jalan ja
keskinkertaiset kulkivat veneellä. Rannoilta lähtikin veneitä toinen
toisensa perästä mennä tuijottamaan kotiansa kohden. Soutumiehet vain
eivät olleet selkäänsä kääntäneet, he katselivat nyökkäistessään yhä
etenevää kirkon tornia ja tuolta toisaalta päin näkyviä kauppapuoteja
rantatörmällä. Yhä ne etenivät ja viimein jäivät tuonne niemen taakse
näkymättömiin.

Väsymys verkastutti kirkkomiesten kulkua. Tuntui niin hyvältä ajatella
kohta pääsevänsä vuoteelleen. Aurinko oli korkealta kesäpäivän
matkoiltaan kelluellut alemmaksi ja paistoi hyvin hellävaroen hienon
pilvihunnun lävitse.

Viijan ja Liisan päät painuivat veneen nytkähdellessä yhä alemmaksi ja
kun aurinko, toivottaakseen hyvää yötä, viimein kuvasi kauniit ruskot
taivaalle, olivat ihmiset, niin isot kuin pienetkin, suloisen unen
helmassa.

       *       *       *       *       *

Kirkossakäynnin muisto säilyi Kivirannan lapsilla aina talveen asti.
Vanhatkaan eivät käyneet enää kuin yhden kerran kesän aikana, ja sillä
tiellään otti Reeta Tuomelan emännän kutsut täyttääkseen ja kävi hänen
kotonaan yötä olemassa. Nyt heidän ystävyytensä kasvoi yhä lujemmaksi.
Siellä oli katseltavana kaikki talon rikkaudet, pienimmistä suurimpiin.
Monta tusinaa oli Reeta lukenut kahvikuppiakin ja tusinan suuria
hopealusikoita, siihen muita rikkauksia jos kuinka paljon. Samppakin
innostui Reetan kertomuksesta, niin että sanoi: "Mahtaa olla omistaan
elävä talo."

Reetan kertomukseen liittyi vielä, että siinä on kaksi poikaa, toinen
Petua vähän vanhempi, Vester-niminen, joka ei näytä aivan niin
virkeäjärkiseltä, mutta kyllä siitä vielä mies tulee.

       *       *       *       *       *

Joutui taas tuo hiljainen talvi, joka supisti elämän niin pieneksi,
että Kivirantakin näytti pihasta päin katsoen olevan hyvin hienossa
kantimessa muusta maailmasta. Jäälle oli harvoin ajettu tien viipero,
joka vei toisiin taloihin. Pihassa soikuloi muutamia vähän enemmän
tallatuita polkuja, joista Sampan heinätie oli pisin. Sitten vei
saunalle vahvin ura, joka oli lämmmittäjäin jaloista tallautunut melko
mustaksi. Kylpy olikin ainoa virkistys kylminä talvi-iltoina, eivätkä
herrat ole tyytyväisempiä istuessaan teatterinsa penkillä, kuin
oli Samppa päästyään kuuman saunan lauteelle vasta käteen.
Lämmittämisestäkin sai hän pitää tänä talvena suurimman huolen, sillä
Reeta ei sanonut rupeavansa mokomaan puohinkiin. Tyttöjenkään mielestä
ei Reeta ollut aivan samanlainen kuin ennen, mutta eivät he osanneet
sitä ajatella miksikään.

Muutamana aamuna tuli Lassi tyttöjä herättämään.

--Nouskaapa jo pois, kuin on yöllä tullut vieraita ulkomailta.

--Kuka se on se vieras? urkkivat tytöt raotellen silmiään.

--Kuka tuo lienee, ei sen puhetta ymmärrä, kun mitä lienee ulkomaan
kieltä, selitti Lassi.

--Missä se nyt on?

--Eikö se liene kamarissa.

--Uskaltaako sitä käydä katsomassa?

--No, kun menette hiljaa, niin ehkä se ei suutu.

Hiljaa lähtivät tytöt hiipimään kamariin. Mökinmuori siellä parhaillaan
joi kahvia ja Reeta oli pitkällään sängyssä.

--Lassi sanoi, että täällä on ulkomaan vieras, sanoi Viija.

--On se täällä vasussa, sanoi muori ja nosti vaatteen laitaa.

--Pikku lapsihan tuo on, sanoi Viija iloisena.

--Eihän se ole isokaan, myönsi muori.--Vaan ottaakos Liisa tämän
veljekseen, sitä varten se kuuluu tänne tulleen.

Liisa ei puhunut mitään, näytti jo vähän ymmärtävän asiaa.

--Eipä taidakaan olla mieluista, lisäsi muori. Taitaa Liisaa peloittaa
että perintö pienenee, jos ottaa.

Viija oli enemmän mielissään tästä uudesta vieraasta, vaikka ei hän
kyselemälläkään päässyt selville, mistä se on tullut.

Kylän emäntiä alkoi tästä puoleen kulkea Kivirannalla ja toivat toinen
toistaan suuremman pussakan ruokatavaroita, jotka kuuluivat olevan
"makuumiehelle". Viijan sedän emäntä ja Kotaniemen emäntä, jotka olivat
sisarukset, tulivat yhtä matkaa. Santtu-poika oli tietysti mukana.

--Eikö Viija saisi lähteä nyt setäläänsä kylille? kysyi Kupeiston
emäntä Reetalta, kun alkoi poislähtö lähestyä.

--Minkä vuoksi nyt?

--Ei minkään muun, vaan olisihan sitä vähemmän noissa lapsissa
hoitamista, kun et itse kumminkaan nyt kykene, selitti Esan emäntä.

--Onhan tuo nyt vähän niinkin, mutta siinä se tulee hoidetuksi yhtenä.

--Kinkerissäkin saisi olla samalla tiellään, huomautti vielä vieras.

--Onpa se Liisakin kotona, sanoi Reeta.

--Löytyypäs siihen nyt esteitä, sanoi Kupeiston emäntä kiukkuisesti.--
Luulisi, että se siellä aivan nälkään näännytetään, kun se aina niin
vastenmieliseltä tuntuu.

--No, viekää, viekää sitten sinne rikkaisiin hyvälle elämälle, vastasi
Reeta takaisin.

Mutta toinen sanoi taas paraten. Ja lienee kai kuullut, että Reeta
ihastelee Tuomelan rikkautta, kun viskasi sillä lopuksi.

--Jos teillä on mahtailemista, niin tulkaa sitten, kun minä paranen,
sanoi Reeta kääntyen seinäänpäin vuoteellaan.

Sen enempää ei hän ruvennut puhumaan. Vieraat alkoivat laittaa Viijan
päälle vaatteita. Kävi hän kumminkin ensin kysymässä lupaa, eikä Reeta
ollutkaan Viijalle ynseänä. Kotaniemen emäntä kutsui Reetaa tulemaan
viikon päästä heille kinkeriin, mutta ei Reeta luottanut tämän enemmän
kuin toisenkaan sisaren ystävyyteen.

       *       *       *       *       *

Kotaniemessä kinkerissä ei Kivirannalta ollut muita kuin Samppa ja
Liisa. Viija tuli setänsä lasten kanssa ja joutui lukemaan Tuokon
eteen, joka hänen lukuansa kiitteli papille mitä mainioimmaksi, jossa
ei tällä kertaa ollut puoltakaan liikaa.

--Sepä on sangen kaunista, puheli pastori, että vaikka on orvoksi
jäänyt, on Luoja sallinut tulla niin hyväin ihmisten hoitoon, että
pitävät huolen lapsen sielun ravinnosta. Heille taivaallinen isä on sen
palkitseva.

--Niin, ja tällä oli hyvälukijat vanhemmat, sanoi Tuokko.

--Aivan oikein, sillä vanhempain hyvyydestä samoin kuin pahuudestakin
on lapsi usein osallinen, kuten käskyissä jo sanotaan.--Ole vaan lapsi
ahkera vastakin ... saat tästä pienen kirjan lahjaksi.

Viija otti sen ja niijasi.

--Kuinka tämä Mari Arolainen osasi? kysyi pastori.

Tuokko yritti sanoa, että menihän tuo jotakuinkin, mutta kun näki
Arolaisen itsensä luettavan parhaallaan Santtua, niin sanoi, että
hyvästi se meni tältäkin.

--Kuinkas tämä Marin veli, Antti, osasi?

--Menihän tuo tavallisesti, vaan ei niin joutuin kuin näiltä, selitti
Tuokko.

--Vai niin, vai niin, puheli pastori ja katsoi Antin silmiin.--Sinä
olet kolmea vuotta vanhempi näitä tyttöjä ja ei vielä mene niin
hyvästi.

--Kyllä minä osaankin, selitti Antti, vaan luin hitaasti, että ennättää
nähdä, meneekö se oikein.

--No, olehan vaiti ja korjaa lukuasi ensi kinkeriin, päätti pastori
puheensa.

Poika nyökäytti päätään ja poistui joukkoon, jossa toverilleen nauroi,
mistä syystä häntä toruttiin.

Arolainen toi luettamansa lapset papin eteen ja Tuokon harmiksi selitti
Santun lukua, että kyllähän se ulkoa menee, mutta lukee niin kovin
kiivaasti, että ensimäistäkin uskonkappaletta lukiessa tulee sielulle
silmiä ja korvia ja jos mitä.

Pastori antoi muutamia hyväntahtoisia neuvoja ajatuksella lukemiseen ja
sitten siirtyi toisiin.

Kinkerin lopussa tuli kylän "silmän tekevissä miehissä" sen verran
muutosta, että Tuokko sai lasten kasvattajan viran, kun Arolainen,
entinen pyhäkoulun pitäjä, anoi siitä eroa.

Pappien pois mentyä jäivät kutsutut kinkerivieraat vielä
viimeistelemään.

--Viijahan sai kirjan. Tule nyt sedällesi vähän lukemaan, sanoi Esa.

Viijaa ujostutti alussa, mutta sitten se alkoi vakiutua ja Risa-Pekan
kertomus miellytti muitakin.

--Eikös ole hyvä lukija tuo Viija, sanoi Arolainen.--Saisit sinä, Esa,
kun olet setä ja holhooja, panna johonkin kouluun.

--Mitä varten? kysyi heti Tuokko.

--Sitä varten, että pääseehän jotain ymmärtämään tästä maailmasta. On
niitä köyhiäkin pöllönä kuolemaan.

--Minkä ymmärryksen ne sieltä saavat, väitti Tuokko.--Laiskoja ja
nenäviisaita tulee, eikä mitään muita.

--Laiska on laiska, vaikka ei i:tä tuntisi, ja joka opista
nenäviisaaksi tulenee, niin silloin sitä on liika vähän, puolusti
Arolainen.

--No se tuo lienee, sanoi Tuokko. Pitää sitten kouluttaa, vaikka
menköön viimeinenkin penni ... ne sitten ehkä tytötkin pappilaan
naidaan.

--Pappilaan ... viimeinen penni... Tuo nyt ei ole aikamiesten puhetta,
sanoi Arolainen.--Suututtaa, kun aina törmätään viimeiseen penniin,
vaikka ei keskimmäistäkään tarvitsisi mainita. Joku sata jos tuhansista
menisikin, mitä tuo on.

--Mitäs vielä, sanoi Tuokko halveksivasti. Ei se tunnu mennessä
miltään. Ja mitä sillä sen enemmällä viisaudella tekee, kunhan osaa
lukea?

--Jos ei tehne. En minä rupea enää virkkamaan mitään, sanoi Arolainen.

--Niinpä se täytyy sanoa, iloitsi Tuokko.

--Ei se pakosta ole, vaan kun tämä ei ole mikään väittelyseura.

Esakin sai vähän suunvuoroa ja sanoi:

--Pitäisihän tätä Viijaa edes sen verran kouluttaa, että oppisi
kirjoittamaan ... lukeahan tämä osaakin.

--Hyvästi osaakin ja siinä on kyllä, sanoi Tuokko, Mitä "riivailemisia"
niillä vaimonpuolilla on.

--No, eikö sitä mitään ole tehtävä, jota ei tiedä varmaan
tarvitsevansa, kiivastui Arolainen.--Jos niin ajatellaan, mitä me
ruvetaan kyntämään ja kylvämäänkään, satutaan vielä kuolemaan, niin
silloin se työ meni hukkaan.

--Niin, vaan jos eletään, niin tarvitaan, se on toivon päälle
tekemistä, sanoi Tuokko.

--Onhan oppiminenkin toivon päälle. Voipihan tuollekin Viijalle olla
kirjoitustaito vielä hyvin tarpeeseen.

--Selitäpä milloinka, sanoi Tuokko ja nauroi koko naamallaan.

--Kyllä selitän.--Oletko, Viija, niin nokkelajalkainen ja käyt
katsomassa, ettei siat liene nousseet rekeen ... ennätin sinne viedä
lasten eväslaukun.

Viija lähti heti.

--Nyt minä selitän, jatkoi Arolainen.--Esimerkiksi siinä on
kirjoitustaito ja muukin oppi tarpeeseen, että jos tuokin tyttö ei
tahtoisikaan mennä naimisiin, vaan hoitaisi itse talonsa. Ja jos
meneekin, niin suoraan sanoen sitä ennen tarvitsee osata kirjoitusta
lukea ja kirjoittaa. On niitä silloin kirjeiden lähettäjiä ja eikö tuo
ole häpeä jos kelle kulkea niitä muilla luettamassa.

Jopa nauroi nyt Tuokko kauniimmasti kuin koskaan ennen ja sanoi:

--Polttaa mokomat. On tuota muutkin olleet nuorena, eikä noita
tarvinneet.

Arolainen yritti vielä jatkaa intosta, vaan painoi väkisin suunsa
kiinni. Viija tuli samassa ilmoittamaan, että pojat tappelevat ulkona
ja haukkuvat toisiaan. Tuokko kiirehti hätään. Santtu oli pudottanut
muutaman kerjuupojan tallin portailta, josta tuli ensin voimain
koettelu ja Tuokon tullessa oli poika mitä selvimmillä sanoilla
selittämässä Santulle sukunsa historiaa, eikä hellittänyt, vaikka
toinen vakuutti, että tulehan meille toisen kerran, niin et saa ruokaa.
Tuokko kuuli pojan selityksessä niin paljon itseäänkin, että hän uutena
lasten kasvattajana aikoi panna kasvatustoimensa alulle, mutta vasta
oli hänen sormensa sitä suuntaa kohden haran, mistä pojan tukan olisi
pitänyt löytyä, kun kompastui reen aisaan ja siihen se tämä ensimmäinen
yritys raukesi.




III.


Ihmisen iässä on vuosia, jotka ovat niin toistensa näköisiä, että on
aivan turha vaiva ruveta niistä erikseen kertomaan. Ei Viijankaan
maailma entisestään sanottavasti suurentunut rippikoulu-ikään tullessa.
Muut oppikoulut jäivät aikomisiin, sillä hänen setänsä ei katsonut
tarpeelliseksi ruveta sen suurempiin kustannuksiin, kunhan tyttö vain
oppii kirjoittamaan. Tuostakin vähästä koulun käyttämisestä oli Esan
lankomies Tuokko juonissaan, eikä sitä sopinut hyvin suututtaa, olisi
alkanut vaatia saalistaan pois.

Viijaa itseäkään ei haluttanut paljon käydä koulussa, hän kun näki,
että hänet huomataan ilman sitäkin. Sekin selvisi, mikä hänen arvoaan
kohotti toisten samanikäisten rinnalla. Se oli tuo entinen kotipaikka,
Rasila. Viija näki, että ilman sitä ei häntä huomattaisi enemmän kuin
muitakaan.

Moni poika oli jo edeltäpäin aivojaan vaivannut tutkiessaan, mitä tietä
pääsisi joutuimmin perille kohta alkavassa kilpajuoksussa. Varmimmat
luulivat olevansa ne, jotka voivat luottaa isäinsä täyteläisiin
rahakukkaroihin ja pitkiin pellon vakoihin. Ne ne ovat ennenkin
auttaneet. Täytyi sentään ottaa yksi askel yli vanhoista ja taivutella
kättään tekemään paperille sellaista kirjoituksen koukerrosta, jolla
voisi hätätilassa ajatuksiaan ilmaista.

Muutenkin olivat pojat huolellisia tulevaisuudestaan. He tunsivat ja
tiesivät ulompanakin asuvat kuuluimmat tytöt, ja Viija asetettiin
näiden kuulujen joukkoon tavallista aikaisemmin. Jos oli joku nuorten
kokouspaikka, viitattiin salavihkaa tuntemattomalle, että tuo se on se.
Tällaiset viittaukset olivat vaeltaneet niin pitkälle, etteivät
rikkaimmat pojat niitä enää kaivanneet.

Viija itsekin huomasi, miten pojat häntä toisilleen osoitellen
neuvoivat ja se aluksi vaivasi niin, että hän koetteli vähän vältellä
suurempia nuorten kokouspaikkoja. Mutta vähitellen siihen tottui ja
ehkäpä olisi ollut mielestä paha, jolleivät olisi katselleet. Toiset
tytöt hänen onneaan imartelivat, mutta ilmeni siinä tuossa imartelussa
välistä kateuttakin, jolloin Viija otti eronsa heistä ja turvautui
Liisan seuraan.

Liisa ei milloinkaan osoittanut kateutta, hän palveli aina.
Rippikoulunkäyntinsäkin myöhästytti hän yhden vuoden odottaakseen
Viijaa, kun tämä oli niin tahtonut. Katekismuksen läksyissäkään ei
Liisa tahtonut jätättää. Ainoa, jossa hän ei voinut odottaa, oli erotus
ruumiin rakennuksessa. Liisa oli vähän isompikin ja jäseniltään paljon
jäntterämpi, kasvot punakat, nenä pysty ja terävästi suoraan katsovat
ruskeat silmät, joissa kuitenkin näkyi vähän perintöä Sampan
nauravuudesta.

Viija taas oli hennompi, kasvot hienosti punakat, nenä melkein suora,
silmät siniset ja katsanto sellainen, joka antaa muille vuoron ja
katselee mieluummin silloin, kun ei muut katso häneen. Huulet ohuet,
sellaiset, jotka näyttävät puhuessa liikkuvan vähän jälempänä kuin ääni
kuuluu.

Liisa kulki keväällä ulkotöissä, eikä Viija olisi tahtonut siinäkään
aivan jälelle jäädä.

--Kovinhan sinä olet vielä nuori, sanoi Reeta. Lue vaan nyt rippikoulun
edellä. On niitä sitten omiakin töitäsi, kunhan koulun käyt.

--Vaan kun Liisakin on ulkotöissä, sanoi Viija.

--Vaikka, sanoi Reeta. Liisa on vanhempi ja vantterampi. Ja jos ei
olisikaan, niin Liisan on toista...

Selityksettä Viija jo ymmärsi mikä tämän erotuksen teki: Liisan täytyi
työllään alkaa ansaita sitä, mitä Viijalla jo ennestään oli, nimittäin
rikkautta.

       *       *       *       *       *

Liisa ja Viija olivat matkalla rippikouluun. Yhdessä venheessä oli
muitakin saman kylän tyttöjä.

--Mihinkä te menette kouluviikoiksi asumaan? kysyi eräs piikatyttö
Viijalta.

--Eipä me ole vielä päätettynä, mihin tuota menisi, vastasi Viija
lyhyesti.

Liisa, joka souti Viijan kanssa vieretysten, sanoi hiljaa:

--Eikös me jo kotona päätetty Mestariin mennä.

--Niinhän me mennäänkin, vaan mitä se tuo tyttö tarvitsee sitä tietää,
selitti Viija hiljaa toverilleen.

Nyt jo Liisa huomasi tietämättömyyden syyn ja tunsi hän itsessään vähän
sääliä tuota köyhää piikatyttöä kohtaan, jonka olisi ehkä mieli tehnyt
tulla samaan kortteeriin. Lieneekö saanut palvelustalostaan ruokaakaan
kylliksi, kovinhan oli eväsnyytti pieni.

Kirkkosalmea soutaessa kumahti jo kellojen ääni. Kohta alkoi kuulua
ruumisvirren laulua ja joukkoryhmät kuljeksivat hautausmaata
edestakaisin.

--Mihinkäs sinä aiot mennä kortteeria? kysyi Viija rantaan tultua
Arolan Marilta.

--Tuonne haudankaivajan mökkiin, sanoi Mari.

--Elä mene sinne, sanoi Viija, tule meidän kanssa.

--Onkos teillä jo asunto tiedossa?

--On. Me mennään mestariin.

--Vai jo teillä oli, sanoi Mari.--No jospa minä tulen vaikka sinne.
Jouduttautaanhan nyt kirkkoon, sitten sieltä tultua päätetään.

Toiset jäivät jälelle, kun he lähtivät kolmisin kiireellä astua
leikettelemään.

--Miten sinä olet laukun ottanut, sanoi Viija Marille, kun olivat
matkaa kulkeneet.

--Onhan tämä vähän rumempi kantaa kuin nyytti, vaan kun isä käski tämän
ottaa, niin en ilennyt puhua mitään, selitti Mari.

--Olipa tuo nyytti tai laukku tämän matkaa, sanoi Liisa lohdutukseksi.

Saatuaan tavarat huoneeseen, alkoivat he astua kirkolle.

Toimituksen loputtua tuli kirkkomaan portilla Tuomelan emäntä Viijaa
tervehtimään ja oli oikein ilmeisesti ihastuksissaan.

--Minulle jo tullessa kävi aivoot, että tapaan minä jonkun tuttavani,
selitti emäntä.--Ja nyt pitää Viijan lähteä meille, kun ei yhtään
kertaa ole tullut käydyksi, vaikka ollaan omaisia ja kohta kymmenen
vuotta oltuna tuttavia.

--En minä pääse, kun huomenna alkaa koulu, sanoi Viija.

--Kyllä siihen kerkiää, sanoi emäntä. Aamulla varhain kyyditään. On
meillä hevosia. Joilla toki ajetaan useampi päivä täällä, eikä sillä
ole väliä.

--En minä kuitenkaan nyt pääse.

--No ensi lauantaina varmaan joutaa ja kun täällä on tarvis muutenkin
käydä, niin silloin pitää Viijan ihan varmaan tulla.

--Vaan jos tämä Liisa ei lähde, sanoi Viija.

--Tulette vaan yhtä matkaa, mutta jos ei Liisan haluta tulla, niin
kuluuhan se aika täälläkin.

--En minä yksinäni, sanoi Viija.

Emännän täytyi ruveta Liisalle hyväksi ja tämä lupautuikin tulemaan.

--Onko tämäkin kolmas yhtä joukkoa? kysyi emäntä.

--On, selitti Viija. Tämä on Maria Arolainen, meidän kanssa yhdeltä
kylältä.

--Tulkaa vaikka jokainen, sanoi emäntä.--Ja nyt minun pitää lähteä. Se
teidän koulu alkaa huomenna. Maisteri kuuluu tulevan ensin tutkimaan.
Elkää vaan hätäytykö lukiessanne. Se on se maisteri käynyt usein meillä
kulkiessaan ja on hyvin lauha mies. Petu sitä kerran kyyditsikin ja
aivan koko matkan niillä oli puhetta piisannut.--Hyvästi nyt, tulkaahan
sitten! varoitti emäntä vielä mennessäänkin.

Viikon kuluessa tyttöjen lukutaito tutkittiin ja perjantaina saivat
huonoimmat mennä kotiinsa lisää oppimaan. Jälelle jääneet viettivät
ilomielin lomalauantaitaan. Mestarin pihamaalla juoksi kymmenkunta
tyttöä "leskeä". Siinä helmat humisivat ja tuon tuostakin sattui
kiireessä menossa sujahtamaan pitkin maata.

Hauskimmallaan oli lesken juoksu, kun Tuomelan isäntä Sylvi ajoi
kartanolle. Viija erosi kohta leikistä ja toisetkin seisahtuivat.

--Mitä me tuota katsotaan, juostaan pois, sanoi joku joukosta.

--Se on tuon Viijan hakumies, selitti Arolan Mari hiljaa.

--Minnekä sitä haetaan?

--Tuon Tuomelan isännän kotiin. Onko ne omaisia?

--Tuskin yhtään.

--Vai niin. Ja yhtä kaikki on tultuna asianalkain hakemaan. Mitäs se
alkaa olla ... saa nähdä, puheli tyttö.

Sylvi tuli Viijaa tervehtimään ja tahtomaan kotiinsa. Eihän siinä
Viijalla ja Liisalla ollutkaan enää inttelemistä, kun olivat emännälle
niin varmaan luvanneet, mutta Mari ei taipunut ollenkaan.

--No lähtään me, jotka lähtään, sanoi Sylvi ja meni hevostaan
päästämään.

Alkakaa vaan mennä, kiirehti Saara, ja viekää minulta emännälle paljon
terveisiä.

Kiireellä kiipesivät tytöt kärryihin ja itse Sylvi astua potkaisi
pitkillä säärillään perästä. Sitten hän asettui etunojaan istumaan ja
tapansa mukaan venäyttäen leukaansa, nykäisi hevosen juoksemaan.

Valtatielle tultua otti Sylvi ohjakset lujalle, niin että hevonen
konkaroi yksissä jalkainsa teissä ja löysätessä aina hyökkäsi pitkiä
laukkoja. Tytöt olivat ensi kertaa tämänlaisessa menossa. He istuivat
jännitetyssä asennossa pitäen pitkät henkäyksen väliajat ja seurasivat
tarkasti hevosen jalkain liikettä, sekä Sylvin torveksi mytistettyjen
huulten miuskutusta.

Metsäisimmille taipalille tultua muuttui meno tavalliseksi.

--Oletteko ennen käyneet täällä päin? kysyi Sylvi samalla sylkäistä
ruikaten maantielle.

--Ei ole käytynä, vastasi Viija.

--Vai ei. Lyhyt matka tämä on. Ei tässä mene kuin vähän toista tuntia
toisilla hevosilla ajaessa, vaan tämä otettiin lampuodilta velasta, ja
näkyy olevan huonokulkijata sukua.

--Meneehän tämäkin, virkkoi Viija jotain sanoakseen.

--No kyllähän tästä tulee, kun on meillä muutamia vuosia ... hyvä
hevonen tästä vielä tulee.

Sylvi veti ohjakset lujemmalle. Hevonen konkaroi taas vähän, vaan
painoi sitten päänsä rintaan kiinni ja näytti päättävän kulkea
loppumatkan omin apuinsa.

Perille tultua oli emäntä rappusilla vastaan ottamassa, pyyhki
kiireellä käsiään emännöitsijäliinaansa ja siinä samalla puheli:

--Tulipahan sieltä vieraita. Suutani vasta syyhyttikin niin napakasti
oikealta puolen.--Tässä ollaan niin jokapäiväisissä, kun lapoin
vastikään rieskoja uunista. Kätenikin ovat niin nokiset... No, terve,
terve!... Tulkaa tänne kamariin, vaikka kyllähän tämä on vielä niin
huonossa laitoksessa. Istukaahan nyt täällä yksinänne, minulla on vielä
vähän tekemistä tuolla tuvassa. Tytöt jäivät kahden. Kamari oli suuri,
seinät jolloinkin kalkitut, samoin laki. Laen keskikohdalle oli maalari
kyhännyt erivärisen pyörylän ja vedellyt keskuksen täyteen kaikenlaisia
koukeroita. Toisella seinämällä oli sänky, tyynyjä täyteen pakattuna,
toisella suuri kaappi ja sen kohdalla seinään kiinitetty tummunut
"diploomi", joka oli saatu kymmenen vuotta takaperin "hyvästi
hoidetusta varsasta." Muutamia tuolia oli ympäri huonetta ja perällä
akkunan lähellä suuri kello. Siinä oli kaikki mitä tytöt äänetönnä
katsellessaan näkivät.

Muista huoneista kuului kiireistä liikettä. Petu aukaisi kohta oven ja
tytöt huomasivat, että joku jäi oven taakse, eikä tullut sisään. Petu
kätteli vieraita, mutta kun kuulumiset oli kysytty, yritti puheen
aineesta tulla puute. Ei siinä sentään kovin kauan mennyt. Tyttöjen
koulusta se alku lähti, kulki viime viikkoisten ilmain kautta pelloille
ja sieltä se oli jo tulemassa pihaan päin, kun Sylvi tuli ja keskeytti
muilla toimillaan.

--Otapa Petu ja pane muistikirjaan ylös ne lampuotien jyväotokset,
sanoi hän ja kaivoi taskustaan avaimet.

Petu meni kaapille ja laski alas yläoven. Sieltä avonaisen laatikon
periltä paistoi hopeakaluja aivan kuin hopeasepän kopukasta.
Muistikirjaa ei tahtonut löytyä, sai aukaista useampaa laatikkoa ja
jotakuta kahdestikin. Ensiksi katsotusta se viimein löytyi. Sitten hän
istui pöydän päähän lyijykynä kädessä, jota kasteli suussaan sillä
aikaa kuin hänen isänsä muisteli annoksiensa määrää.

Tat tat, tat tat, tat tat, kuului kiireinen kaputus viereisestä
huoneesta, jossa särettiin sokeria.

Kohta tuli emäntä. Hän oli muuttanut pois leipomaesiliinansa ja toi
kahvia, sokerit suuria kuin perunalohkot. Pieni tyttönen kantoi eri
tarjottimella vehnästä, nekin paksuja kuin heinämiehen leipäpalaset.

--Kun nyt vierasten aikana rupesitte siinä laskujanne tekemään, sanoi
emäntä naurusuulla.

--Ei tässä ole kuin vähän ylöspanoja, sanoi Sylvi.

Viijalle kahvia antaessaan selitti emäntä:

--Se on tuo meidän ukki tullut niin laiskaksi, ettei mitään kirjoita
ylös, kun vaan Petu joutui. Sitä se aina hakee vähäisimpiinkin
tarpeisiin. Tuo meidän vanhin poika Vesteri sai vielä olla rauhassa,
vaan nyt ne ovat Petun varassa kaikki nuo.

Emännän selittäessä näytti Petun kasvoilla kuljeksivan hyvän mielen
laineita ja lyijykynä se silloin pyrähytti muutamia mutkia, noin vaan
kylmiltään, alkua ottaessa. Sylvi niekautti leukaansa ja sanoi
muistiinpanojen loppuneen.

--Kuka se on Viijan holhooja? kysyi Sylvi kahvia juodessaan.

--Setä se on, sanoi Viija nypelöiden esiliinaansa.

--Hym, vai niin. Hoitaako tuo hyvästi kotinne kunnossapysymistä ja
muita?

--En minä muuta tiedä, kuin että setä se ne hoitaa.

--Niin, niin, luultavasti. Mutta tahtoo usein olla vahingoksi, kun on
kovin läheinen omainen holhoojana, varsinkin, jos ei ole varakas.

--Miten tuo lienee, sanoi Viija.

--Niin, minä vaan ilman tässä sanon. Voipihan se olla hyväkin. Vaan
sitten ei tarvitsisi pelätä, jos olisi joku varakas syrjäisempi.

Emäntä oli tuomassa toisia kuppia vieraille ja lisäsi miehensä
puheeseen:

--Onhan ne toki varakkaita, ja eikös Kotaniemeläinen...?

--Niin, no, kyllähän, vaan se nyt ... saneli Sylvi ottaakseen alkua,
mutta kun ei oikein sanoiksi soveltunut, niin heitti kesken.

Sitten vei emäntä vieraansa katselemaan toisia huoneita, joista mentiin
vaateaittaan. Paljon olikin vaatteita, niin että vääriksi olivat orret
sujuneet painon alla.

Iltaruoka oli laitettu niin hyvä, ettei kaikki koulutytöt liene
eläissään niin täyteläisen pöydän ääreen istuneet, vielä vähemmin
koulussa, jolloin on tavallisesti vain kahdenlaiset ruoat: voita ja
leipää, leipää ja voita.

Ja yösija sitten! Mestarissa ei ollut kuin olkialuinen ja tyynyjäkin
yksi, mutta täällä oli laitettuna sänky, johon heittäytyi kuin
höyhenkokoon. Mahdottoman suuret tyynyt pään alle ja vielä korvatyyny
lisäksi. Siihen suuret lakanat ja peite, jonka keskuspäällinen oli
tehty summattoman suuresta silkkihuivista, ja joka kädellä koetellessa
niin somasti kahisi. Emäntä tuli vielä nukkumaan ruvetessa kyselemään,
olisiko mitään korjattavaa vuoteessa. Ei ollut mitään. Aivan siinä
käänteli itseään, kuin uimasillaan, eikä tahtonut untakaan saada.
Kellokin vielä käydä raksutteli niin arvokkaalla äänellä ja kuului kuin
se yltyisi toisinaan tavallista mahtavammin astumaan. Salaa oli
viimeinkin uni tulla hiipinyt ja kuljetteli sitten koko yön
sekalaisessa unien maailmassa.

Aamusilla he heräsivät vasta, kun kahvia tuotiin. Ennen toisten kuppien
juomista olivat he vaatteet päällä. Kohta tuli emäntäkin ja oli niin
ystävällisen näköinen valkeapohjaisissa aamuvaatteissaan.

--Johan te olette aivan lähtevän näköisiä, sanoi emäntä.--Elkää pitäkö
mitään kiirettä. Petu kyyditsee huomenaamuna ja silloin ennättää hyvin
hyvästi.

--Nyt sitä pitäisi lähteä, sanoi Viija. Täti tulee luultavasti
kirkolle.

--Jospa tuleekin, niin ei se siitä pahastu, kun tietää, että te täällä
olette, vakuutti emäntä.

--Ei me saateta mitenkään olla tällä kertaa huomiseen asti, sanoi
Viija.

--No, jos se on aivan käymätöntä, niin heitetään toiseen kertaan. Vaan
sitten pitää tulla useammiksi päiviksi. Menkää nyt vähän kävelemään,
minä menen ruokaa laittamaan ja sitten tästä päästään miehissä
kirkkoon.

--Missä päin täällä kävelisi? kysyi Viija.

--Joko tuonne tielle, eli jokivarrelle, neuvoi emäntä.--Ja onhan täällä
Petu. Mene näiden vierasten tyttöjen hupina tuonne kävelemään.

Petu oli heti valmis. Kantapäitään nurmikkoon viistättäen lähti hän
kävelemään tyttöjen rinnalla.

--Minkälaisia unia niitä nyt nähtiin? kysyi puheen aluksi Petu.

--Pitkänä yönä ennättää nähdä niin paljon, että kukapa ne muistanee,
sanoi Viija.

--Niinhän se käypi, kun näkee kaikki unet yhteen jaksoon, sanoi Petu
mielissään puheensa aineesta.--Pitäisikin tehdä niin, että nukkuisi
vähän kerrassaan ja välillä aina kertoisi.

--Mahtaisi olla parempi, sanoi Viija. Vaan en minä ole tuota konstia
ennen kuullutkaan. Ja kyllä minä kerran heräsin tuon kellon lyöntiä,
vaan tämä Liisa tuntui nukkuvan niin raskaasti, että olisiko kuullut,
jos olisi kertonutkin.

--Pahastipa kävi niille unille, tuumaili Petu ja viekkaasti nauraen
lisäsi: Olisipa pitänyt olla joku muu syrjäisempi siinä mailla.

--Mitä vielä, sanoi Viija. Yöllä nukkuu rauhallisesti.

--No, niinhän tuo näin koulun aikana ja sepä se taisikin olla esteenä,
ettei mitään muita syrjähäiritsijöitä ollut, kuin mitä kello pahinta.

--En minä nyt tuota puhetta enää ymmärrä, sanoi Viija. Vaan jos se
lienee tämän puolen tapa puhua niin mutkille.

--Ei täällä ole puheet mutkaisempia kuin sielläkään, vaan pitää sitä
toki kartella koululapsille luvattomia puhumasta.

--Eiköhän ne ole silloin luvattomia muillekin, jos kerran
koululapsille.

--Ei ole. Rippikoulussahan ne luvat annetaan.

--Mitä ne on ne luvat?

--Pitäisikö ne sanoa?

--Sanoo vaan pois.

--No, mieslupa yksi.

--Se nyt on vale. Siitä ei ole puhuttu mitään, eikä puhuta.

Sillä lailla sitä puhetta jatkui ja milloinhan lienee mennyt minnekin
päin. Paluumatkalla kääntyi Petu navetalle ja aukaisi oven.

--Tämänlainen meillä on navetta, vaan uusi se on tehtävä, pieneksi
alkaa käydä.--Täällä on härän parsi, neuvoi hän ja meni romauttamaan
seinään lyötyjä, tyhjiä rautavitjoja.--Se on niin vahva puskija, ettei
ole yhtään härkää koko kylällä, joka sille toppaisi. Nyt se on tuolla
karjamajalla, jossa on muukin karja.

Emäntäkin tuli sinne ja alkoi jo ulompaa puhella:

--Kun toit vieraat tuota vanhaa navettaa katsomaan, joka on aivan kohta
hajoitettava ja uusi isompi tehtävä sijaan.--Lähtekää nyt vieraat
ruualle.

Paljon oli nytkin ennätetty laittaa keittoja, vaan vähän nurkui emäntä
vierasten syövän.

Kahdella hevosella sitten lähdettiin. Petu ohjasi oriilla vieraita ja
emäntä ajoi Vesterin kanssa perästä. Tästä vanhimmasta pojastaan, joka
taisi olla järjeltään vähän vajanainen, ei emäntä paljon koskaan
puhunut ja harvoin käypä vieras ei häntä osannutkaan luulla talon
mieheksi.

Kun oli virstan verran kuljettu, huusi emäntä edellä ajaville, että
eiköhän ala varsaa väsyttää, jos tulisi joku henki tänne.

Liisa hyppäsi heti tielle ja meni emännän hevoseen. Nyt tuli
etukärrissä mukavammaksi istua. Petu suisti kahdella kädellä ja peipon
nuotilla aina oriilleen viheltää huihautti.

--Ketähän ne nuo edelläajajat ovat, jotka näkyvät niin alituistaan
puhelevan? kysyi Viija puheen aluksi.

--Näkyy olevan Mättäikön poika morsiamineen, sanoi Petu.

--Entäs tuo morsian?

--Siitä se on läheltä, muutaman köyhän talon tyttö.

--Milloinkahan nuo vihitään!

--Milloin vihittäneen... Se tuo morsian taitaa vähän peräillä ja
sulhanen kuuluu luulevan, että minäkin siihen olen syypää, ettei hän
saa, vaikka saisihan hän panna arvaamalla, että minä sitä en mene
pidättelemään. Pyhäilta-tanssissa minä olen sitä aina tanssittanut, kun
se on hyvä tanssimies ja siitä se on tuo poika suuttunut, kun on saanut
katsoa päältä, eikä se itse paljon osaakaan.

Nuo edelläajajat olivat jo niin lähellä, että puhe olisi heille
kuulunut. Petu antoi oriinsa hyökäistä edelle. Viija katsoi
sivumennessä noita kumpaakin, joista vasta oli puhe ja ne näyttivät
niin kovin mitättömiltä, matalissa kärryissään, joita laihanpuoleinen
pieni hevonen vetää nytkätteli. Tarkasti nekin katsoivat, vaan eivät he
pitkältä perässä pysyneet.

Loppumatkalla ilmaantui muitakin kirkolle ajajia. Niiden edelle oli
niin uhkea pyhkäistä, kuin ori silloin veti kaulansa vanteelle ja
kovasti hirnaisten kiidätti kärryjä, joiden teräsvieterit niin
hyvittelevästi hytkyttelivät istujaansa jokaisen kuoppuran yli tultua.

       *       *       *       *       *

--Onko täti tullut? oli ensimäinen kysymys Mestariin tultua.

--Ei kuulu päässeen, kun Samppa oli särkenyt jalkansa, selitti Saara.

--Pikku Samppako? kysyi Liisa säikähtyneenä.

--Ei kuin isäsi.

--Isä? No millä lailla?

--Niittylatoa korjatessaan. Vaan ei Liisan pidä tulla hyvin pahoilleen,
kyllä siitä kuuluu kalu tulevan, rauhoitti Saara.

--Kuka sieltä toi sanan?

--Tämä koulutyttö.

--Onkos meille lähetetty ruokaa? kysyi Viija.

--Kyllä on, sanoi Saara. Tämän saman tytön mukana oli Reeta laittanut
suuren nyytillisen.

Liisa meni kiitollisuudesta tyttöä puhuttelemaan ja kysyi sitten:

--Miten sinä jaksoit kantaa?

--Jaksoinhan minä, kun pääsin enimmät matkat veneessä ja oma nyyttini
oli pieni, selitti tyttö.

Tämän tytön eväsnyytin pienuus oli Liisaa säälittänyt jo ensi kertaa
kouluun tullessa ja hän esitti nyt tytölle, että:

--Jos sinulta viikon kuluessa alkaa ruoka väsäytyä, niin elä hätäile,
kyllä minä annan lisää.

Päistär-Tiina oli keksinyt uuden elinkeinon. Hän istui toisella
kouluviikolla kaupittelemassa tytöille vehnäsiä ja selitti satakin
kertaa, että ne ovat maitoon "sakramin" kanssa tehtyjä.

--Tulepa Joosetta tänne, huusi hän jo kaukaa, kun ensi päivänä näki
Viijan kulkevan toisten tyttöjen rinnalla kirkkoon.

Viija tuli luokse ja kysyi:

--Mitäs teille kuuluu?

--Eihän sitä kuulukaan erinomaista muuta kuin tuota vanhuutta, porpatti
Tiina.--Ja kummako, jos minä alan ajastoitua, kun Joosetta, minun
pesutyttöni, on kasvanut aivan aikaihmiseksi... No, elkää nyt
kiirehtikö, saattehan näitä, kunhan puhelen vähän tämän rakkaimman
omaiseni kanssa... Minä kävin tultuani Mestarista sinua kysymässä.
"Kylässä on", sanoivat siellä. Tuomelaanko näet kuuluivat hakeneen...
Kiirekö on... No, niin ... minä tässä muuta puhelin. Ota tuosta
vasusta, tyttöni, minä annan nyt mummun puolesta... Ota vaan pois...
En minä maksua, ei sen vuoksi, vaikka kyllä minä tiedän että minun
pesu-tytölläni on rahaa enemmän kuin näillä yhdelläkään, vaan en minä
siltä. Niin se on tytöt, elkää katsokokaan. Luulette minun kai
valehtelevan. Sanotte, että nämäkin vehnäset on tehty paljaaseen
veteen. Teidän suunne ei toki tunne mitään... Pappiko tulee... No,
pitää sinne sitten mennä. Vaan kohtahan sieltä pääsee irti, niin tule
sitten Joosetta tänne, minulla on vielä vähän puhumista.

Vaan Viijaa ei miellyttänyt tulla Tiinan puhumisia enää kuuntelemaan,
se kun alkoi paikalla ilmoitella olevansa mummu. Toisetkin tytöt
näyttävät Viijan mielestä katsovan ja ajattelevan, että noin vanha ja
pahannäköinenkö se on, joka vielä niin kummasti puhua hurpattaa. Viija
ilmoitti toverilleen, ettei hän tahdo mennä sen näkösälle ja nämä
auttoivat siitä kulkemalla ulommitse ja Viija käveli toisten suojassa.
Tiina ei tätä kiertämistä ottanut miksikään. Hän tuli yhtä
ystävällisenä mummuna Viijan kortteeriin ja saatuaan tytön
kahdenkeskiseen puheluun, antoi mitä sydämellisimpiä neuvoja
tulevaisuutta varten. Pitkältä hän puhui ja itkun valloittamana lausui
puheensa lopputotuudeksi:

--Minä käärin sinun ympärillesi ensimäiset verhot ja toivon sentähden
... jumalaata kenenkään puolta pitämättä ... että sinä olisit
maailmassa onnellinen. Niinkuin vasta puhuin, elä suostu tuomelaisten
houkutuksiin, siinä on muutakin, vaan toista on, sanon minä,
Kotaniemessä kaikin puolin.

--Niistä asioista ei nyt vielä tarvitse puhua teidän eikä muidenkaan,
sanoi Viija.

--Näistäkö asioista. Ei, kyllä minä olen jo siksi vanha, että ymmärrän
tuulen suunnat.

Viija lähti jo väkisin pois Tiinan puhetta kuuntelemasta, sillä sitä
olisi voinut kestää kuinka pitkältä. Hyvilleen Tiina kuitenkin pääsi,
kun näki tyttöjen päästöpyhänä Viijan lähtevän kotiinsa Kotaniemen
Santun hevosessa.




IV.


Viija tiesi nyt olevansa aikaihminen ja se tuntui niin somalta. Ennen
eletty aika näytti kaikkine pikku toimineen jäävän tuonne hyvin kauas,
juuri kuin mäen taa, josta vielä tuuli toi korviin remuavalle kuuluvaa
lasten ääntä, samanlaista kuin kuulee vieras vielä vähän aikaa
erottuaan saattamaan lähteneestä lapsijoukosta.

Edestäpäin ilmestyi toinen toistaan ihailevampia vastaantulijoita. Ne
näyttivät olevan valmiit tekemään minkä palveluksen hyvänsä, jolla vain
voisi miellyttää.

Käsillä oleva kesä muuttui juhannuksen aikana ihmeen ihanaksi. Se
ilostutti kaikkien mieliä ja jos kenestä niin ainakin Viijasta elämä
tuntui sellaiselta, jota mennään eteenpäin lentämällä. Aivan niinkuin
nuo pääskyset, joiden leijailemista hän katseli kauniina iltana
istuessaan ompelemassa aitan rappusilla, jossa iltapäivän paistetta
varjosi lähellä kasvava Pihlaikko. Paljon oli sekin muuttunut, tullut
aivan kuin nuoreksi.

Ihan joka paikka näytti Viijan silmissä iloiselta. Tuokin järvi
lainehti nyt kauniimmasti, aivan kuin olisi sekin nuortunut, vaikka se
nyt näytti paljon pienemmältä kuin ennen Lassin kanssa kalassa
käydessä.

Viija hyräili jotain laulunnuottia ja katsoi järvelle.

--Kukas tuolta tulee, sanoi hän itsekseen. Eiköhän ole setä ja se näkyy
tulevan tähän rantaan.

Esa käveli rannasta Viijan luokse ja tervehti.

--Mitäs sedälle kuuluu?

--Eipä mitään. Poikkesin vaan niityltä tullessani taloon. Mitenkäs
täällä jaksetaan? Vieläkö on Sampan jalka kipeänä?

--Vielähän se on.

--Vai vielä. Onkos muut joukot kotona?

--Ei ole. Tätikin meni aamupäivällä niitylle katsomaan työväkeä.

--Vai niin. Paha kun sattui särkemään jalkansa työajan edellä. Lienee
sillä ikävä.

--Luultavasti. Ja lähtekää setä tänne huoneeseen Sampan puheille, minä
keitän kahvia sillä aikaa, esitteli Viija.

--Samahan tuo olisi. Vaan minä ajattelin ensin kysyä, etkö sinä
haluaisi itsellesi ompelukonetta, niin minä ostaisin.

Viija aivan hämmästyi.

--Ompelukoneen ... samanlaisenko kuin on tuolla räätäli Imalla.

--Ei aivan niin suurta. Kuuluu niitä olevan pienempiäkin, selitti Esa
ja lisäsi:

--En minä niitä ole nähnyt, vaan Kotaniemen Santtu oli kirkolla
tavannut itse kauppiasta, joka on tullut kätten mahtain niitä myömään.

--Eikö ne maksa paljon ja osaako niillä sitten ommella? arveli Viija.

--Ei ne maksa kuin toista sataa, mitä se on. Ja ompelemaan oppii, kun
kysyy neuvoa niiltä, jotka osaavat käyttää.

--Milloinka te sen jo ostatte? kysyi Viija, sillä hän tunsi mielensä
tekevän mitä pikemmin tuota konetta.

--Vaikka aivan ensi viikolla, sanoi Esa.

--Kukas sen tänne hakee, kun Sampan jalka on kipeä?

--No, elä sinä siitä huolehdi. Kotaniemen Santtu aikoi lähteä hevosella
ja se sen tuopi mielellään, tiesi Esa selittää kaikki valmiiksi.

--Santtuko?

--Niin, niin Santtu, toisteli Esa, ja tarkastettuaan Viijaa, joka
näytti ajatuksissaan vähän hämmentyneeltä, lisäsi naurahtaen:

--Eikö sinua haluta tulla mukaan, niin saisit olla itse valikoimassa
parasta.

Viija katsahti salaisella kiireellä setänsä silmiin ja sanoi:

--Ehkä tulee liika ahtaaksi kulkea, en minä taida lähteä.

--Vaan jos se käypi mennessään tahtomassa, niin tulethan?

--Olisiko se tarpeellista minun tulla?

--Sinä nyt suotta heittäyt noin ymmärtämättömäksi, vaikka olet
rippikoulun käynyt aikaihminen, nuhteli Esa, vaikk'ei se kuitenkaan
ollut todellista torumista, sen näki hänen myhäilevistä kasvojensa
liikkeistä.

Ensi kerran tunsi Viija joutuvansa neuvottomaksi setänsä kanssa
puhellessa, ja päästäkseen muihin asioihin sanoi:

--Tulkaa jo setä huoneeseen istumaan.

--Ehkä minä en maitakaan viipyä tällä kertaa, kun sain asiani
sanotuksi. Vaan onko se nyt sinusta mieleen, josta puhuin.

--Niin mikä?

--Se ostaminen.

--Jo minä toki olen jos kuinka iloinen, kun te olette niin hyvä ja
ostatte, sanoi Viija.

--No, mitäpä se minun hyvyyteeni paljon kuuluu, eihän siinä minun
rahani kulu ja--tuskinpa sinunkaan... Hyvästi nyt... Tule sinnekin
meille olemaan. Mikä pakko sinun on täällä olla niin sidottuna,
tottapahan tekevät työnsä ja hoitavat talonsa.

Esa lähti ja Viija jäi yksin. Tuntui mieli niin iloiselta, kun pääsee
omalla koneellaan ompelemaan. Kunhan vain oppisi. Ja kyllä sillä oppii,
eihän mikä auta. Hän istui taas kynnykselle jatkamaan työtänsä, mutta
kun ajatteli, miten sukkelaan koneella ommel tulee, niin alkoi tuntua
hyvin tuskalliselta ruveta käsin neulalla nytöstämään. Eikä sillä
ompeluksella ollut mitään kiirettä, kohtahan sen saapi sukkelaankin
hyräytetyksi.

Viija heitti työnsä aitan orrelle ja meni kuuntelemaan lehmien tuloa.
Hän kiipesi sille isolle kivelle, jonka kupeella he Liisan kanssa
pienenä leikkivät ja asettui hiljaa. Kelloja kuului, mutta niitä oli
useampia ja kaukana vielä. Pienenä tyttönä oli Viija tätinsä kanssa
tuitutellut lehmiä kotiin, mutta nyt ei viitsinyt, sattuisi vielä joku
järvellä kulkemaan ja se kuulisi, ettei mene kauniisti. Eikä ollut
kuullut muidenkaan taloisten tyttärien tuituttelevan. Niinpä hän heitti
sen sikseen ja alkoi sen sijaan hiljalleen laulella:

    Minä seison kukkulalla,
    ennen auringon laskemaa,
    Näimpä siellä oman kullan
    meren rannalla istuvan.

Auringon alentuessa tuli Reeta niityltä ja pieni karja ammuen perästä.
Viija oli tehnyt siihen tauspellolle lastuista savun ja vei maitoastiat
vastuukseen. Siellä hän lypsytiellä kertoi setänsä käynnin ja puheet
Reetalle ja kysyi lopuksi:

--Eikö teistäkin, täti, ole hyvä, että setä laittaa minulle sen koneen,
niin on ommella joutuisampi.

--Mikäs, hyvähän se on, sanoi Reeta ja muuttaen ääntään vähän
kiukkuiseksi lisäsi.

--Mutta tuo ei ole minusta oikein paikallaan, että se setäsi rupeaa
sinulle ikäänkuin puhemieheksi, niinkuin minä niistä hommista olen
ymmärtävinäni. Vennon vieraat ne saisi tuon edes aloittaa.

Siihen ei Viija vastannut mitään. Häneltä oli tämä puoli asiasta
melkein kokonaan unohtunut, vaikka hän olikin suunnilleen ymmärtänyt,
mitä hänen setänsä puhui. Iltasilla he Liisan kanssa puhelivat pitkään,
mutta kun Liisa oli reippaissut päivän niityllä, nukkui hän
aikaisemmin. Viija ajatteli vielä yksinään, että miltähän tuntuisi, jos
sulhaset tulisivat. Mitenkähän niitä pitäisi vastaanottaa. Siitä
ajatteli hän leikillään virkkaa Liisalle toisena iltana.

Lauantai-aamuna hirnaisi Kotaniemen ori Kivirannan piha-aidan kupeella.
Viijan sydän vähän hytkähti ja tuntui mieli hieman nololta, kun hän
meni tädiltään kysymään lähdön lupaa.

--Pahahan se on olla menemättä, kun on asiata, mene vaan, sanoi Reeta.

--Eikö se Liisakin joutaisi? kysyi Viija.

--Eipä se oikein joudakaan ja tokko tuo ehkä...

Reeta yritti sanoa, että ehkä ei kelpaisikaan kärryihin, mutta heitti
kesken lauseensa. Viija näki, ettei hänen lähtönsä ollut oikein mieleen
Reetasta, mutta lähti hän siltä.

Kaunis kesäaamu huuhtoi mielen iloiseksi. Hauska oli ajella maantietä,
jonka kahden puolen metsät humisivat, ja niittyjen ohitse. Tuolla näkyi
pari miestä selät köyryssä kaatelevan heinää ja piikatyttö kai se oli,
joka heidän jälessään hajoitteli heinät päiväksi kuivamaan. Nyt näkyi
asettuvan haravanvarttaan vasten seisomaan ja katsomaan. Mahtoi
ajatella, että jospa pääsisi kerrankaan tuollaista kyytiä kaupunkiin.

--Niittomiehiä, virkkoi Santtu, ja se taisi olla ensimmäisiä sanoja
heidän ajaessaan.

--Jokohan lienevät, vastasi siihen Viija vähän ivalla.

Santtu ei ruvennut vastaan väittämään, vaan alkoi kertoa, että heillä
on ollut lopuksi kaksikymmentä miestä heinän teossa, eikä heillä
piikainkaan tarvitse usein niityllä käydä. Loppupuheesta pääsi siihen
käsitykseen, ettei heillä taloisten vaimojen, ei nykyisten eikä
tulevaisten, tarvitse milloinkaan niityllä käydä, jollei ilman
huvikseen.

Kaupunkiin tultua tahtoi Santtu ensiksi käymään jossain kahvilla ja
mitäpä hänestä saisi. Viija ei lähtenyt yksinään, mutta kun tapasivat
muutaman oman puolen tytön, niin sitten hän suostui. Santtu vei
ravintolaan, paremmalle puolen, eri kamariin ja tilasi ensin kahvit ja
sitten viinit. Ujostuttaa tahtoi Viijaa, varsinkin silloin, kun
tarjoilija lasia tuodessaan katsoi niin hymysuin jokaiseen ... mitä
lienee ajatellut. Santtu ei ujostellut, hän oli mielestään voiton
kukkulalla ja haki, kun toiset lasit oli juotu, kukkarostaan suurten
setelien seasta pienempää rahaa, jolla olisi maksanut.

Siihen asti kävi kaikki hyvin, mutta sitten lähti asiat menemään
huonosti. Ompelukoneiden kauppias oli niin liukas kieleltään kuin
kolmeen kertaan rasvattu ja näytti aivan puoleksi väkisin työntävän
tavaransa, mutta sitten se maksun määristä puheltuaan sai muilta jotain
ajatusta päähänsä eikä kauppa enää ruvennutkaan päättymään. Hän tosin
muuttui toista vertaa liukkaammaksi ja kyseli kaikilla mahdollisilla
kohteliaisuuden osoituksilla tietä neitin kotiin, että hän itse tuo
ensi arkena aivan sinne ja että siellä joutaa paremmin neuvomaan koneen
käyttämistäkin. Kaupat tehtiin tuontia vaille valmiiksi.

Viija ei osannut mielessään olla kylliksi kiitollinen noin
hyväntahtoiselle herralle, joka on niin vaivojaan säästämätön. Santtu
ei ollut niinkään kiitollisella mielellä, sillä hän huomasi, että on
siinä tuossa asiassa muutakin pohjalla, ei vain poroja. Kaikkena se
tämä olisi mennyt, mutta kohta tuli toinen harmillisempi asia. Tuomelan
emäntä oli Petun kanssa kaupungissa ja nyt ei Viija päässyt muuten kuin
täytyi lähteä heidän matkaansa. Emäntä sanoi oikein suutaan
syyhyttäen...

Niinpä sai Santtu palata yksinään takasin, pahoilla mielin, toivoen
aikaa parempaa.

       *       *       *       *       *

Tähän maailman aikaan oli vastus uudenaikaisista syöpäläisistä. Niitä
olivat nuo ompelukoneiden kauppiaat. Joka paikkaan ne osasivat,
kulkivat kesällä jokia ja järviä myöten etäisimmillekin kylille, vene
koneita täynnä, ja mihin taloon he tulivat, siitä oli kotirauha
kaukana. Isännät kävivät vakaviksi, emännät tyttärineen vaikeroivat
kuin kuoleman kielissä, että pitäisi ostaa. Kauppias vielä lisäsi
vauhtia, selitti ensin isännälle kamarissa tavaransa hyötyä ja hyviä
maksuehtoja, meni sitten tyttärille antamaan kehoituksia, että
pitäisivät pyyntiä vireillä, kohta isä taipuu. Isä sillä aikaa laski
sormiensa avulla tulojaan ja menojaan, ja näissä viimeisissä tahtoi
sormet vähäksi käydä. Ostaa se kumminkin täytyi, sittenhän siitä pääsi
rauhaan.

Tämänlainen kiertokulku oli silloinkin alkamassa, kun koneenkauppias
tuli Kivirannalle. Viija sitä oli jo odottanut ja kun näki järvellä
tulevan, niin keitti kahvin valmiiksi. Vieras oli siististi puettu,
niinkuin herra ainakin.

--Nyt minä tulin neidille lupaustani täyttämään, sanoi kauppias, suu
aivan mansikan makuisena.

--Hyvin paljon kiitoksia vaivoistanne, sanoi Viija iloisen reippaalla
talonpoikaistytön tavalla.

--Ei mitään kiittämistä. Minusta on hauskaa saada teille, viehättävä
neiti, tehdä minkälaista palvelusta hyvänsä.

Viija ei osannut tähän vastata mitään, vaan lähti kahvin tuontiin.
Ihmeissään hän katseli vieraan notkeutta, kun tämä nousi kahviakin
ottamaan seisaalleen ja niin toimekkaana liikkui siinä puuhassa, että
päät oli yhteen koskea.

--Neiti taitaa olla erittäin paljon huvitettu maa-elämästä.

--Siinähän tuo menee, kun ei ajattele.

--Niin! Minäkin olen syntyisin maalta, mutta perehdyttyäni kaupungin
elämään en mitenkään muuttaisi takaisin ja luulen, että neiti olisi
samaa mieltä.

--Hupainenhan siellä mahtaa olla kaupungissa asua, myönsi Viija.

Kaupunkilaisten elämää kiiteltyään meni vieras matkalaukulleen ja nosti
sieltä viinipullon ja karamellirasian pöydälle.

--Suokaa anteeksi, sanoi hän.--Jos saan luvan neidille tarjota
koneenkaupan päällisiksi lasin viiniä.

--Saapi toki vieras omaansa tarjota, sanoi Viija.

--Onneksenne! sanoi kauppias ja tuli kilistämään Viijan lasiin.
Neidillä luultavasti on paljon kosijoita ja minä juon yhden heidän
onnekseen, mutta sitä ei neiti voi arvata.

--Kukapa se onnensa arvaa. Olkoon vaan teidän kaupoillenne onnea.

--Paljon kiitoksia, kumarsi kauppias.

--Mitäpä tässä teidän puolelta on kiittelemistä. Paljon kiitoksia
viinistä.

--Ei kestä, ei kestä. Nyt minä annan neidille neuvoja koneen
käyttämisessä, jos neiti joutaa.

--Joudanhan minä toki.

Silloin alkoi vieras selitellä kaikkia koneen eri osia ja päästeli
niitä irtikin. Niin se liikkui kuin kärppä kannon alla ja vieläpä
lomassa jouti puhelemaan hauskasta kaupungin elämästä, kosintamiehistä
ja mistä kaikesta. Viija oli koneoppiin niin kiintynyt, ettei hän
joutanut näitä jälkimäisiä paljon kuuntelemaankaan. Ruvettiin
ompelemista aloittamaan, jonka konekauppias itse pani alulle ja istui
sitten aivan vierelle ohjailemaan oppilaan työtä. Ei se ihan heti
tasaista tullut, vaikka neuvojan pää oli yhtä lähellä työtä kuin
neuvottavankin ja lieneekö siinä päätä puheluun kääntäessä yrittänyt
jotain tapahtua, mutta tästä oppilaitoksesta erosi oppilas pois.

--Suokaa anteeksi, pyysi opettaja.--Neiti ei taitanut äsken ymmärtää,
että minäkin tahtoisin olla yksi teidän ihailijoistanne.

--Mitäpä ne maalaistytöt ymmärtää sellaista. Ja kyllä minä nyt jo ehkä
osaankin sillä ommella. Vaan teidän olisi tästä maksu perittävä
sedältäni, se on minun holhooja.

--Mutta minä tahtoisin mieluummin olla neidiltä itseltään saapa ja
toivoisin, etten tarvitsisi rahaa teiltä ottaakaan.

--Maksamatta se minulta jääpi. Jos olette niin hyvä ja peritte sedältä,
minä kirjoitan lipun, sanoi Viija ja meni kirjoittamaan.

Sitten toi hän sen kuoreen pantuna kauppiaalle. Tämä katseli
päällekirjoitusta tarkasti ja alkoi kiitellä:

--Neidillä on erittäin kaunis käsiala. Saisinko minä luvan jolloinkin
näyttää käsilaskuani neidille?

--Huonoa se minulla vähäoppisella on. Uskon minä sen, että kaikilta
muilta tulee parempaa, sanoi Viija eikä antautunut enää puheisille.

Kauppias vihdoinkin läksi, eikä Viija tuntenut hänen menoaan katsoessa
yhtään kaipuuta, sillä hän oli jo näin vähälle aikaa saanut kyllänsä
hyvästä ja hauskasta kaupungin elämästä. Ompelukone oli toista. Sen
ääressä hän istui ja unohti koko muun maailman.

       *       *       *       *       *

Oppiajan pikainen loppuminenko lienee tehnyt sen, ettei Viija uudella
koneellaan muutaman ajan kuluttua saanutkaan enää ommelta syntymään.
Täytyi mennä noutamaan Arolan Maria neuvonantajaksi. Marin veli Antti
varustautui sisarensa kamariin Viijaa puhuttelemaan.

--Tiedätkö mitään uutisia? kysyi Antti vähän muuta puheltuaan.

--En, sanoi Viija. Onko sitten mitä tapahtunut?

--Ei vielä ole tapahtunut mitään, mutta sota taitaa kohta syttyä, sanoi
Antti ja naurahti.

--No elä nyt! Sielläkö Turkinmaalla, vai missä?

--Ei kuin näillä meidän seuduilla.

--Niin, se mitä lienee niitä sinun sotiasi.

--Eikä ole minun sotiani, aivan voimallisten sotia. Aseita on jo
varustettu... Ettekö ole utelias tietämään?

--Miksi ei, että tässä osaisi päätään varjella.

--Varjelemista siinä taitaa ollakin vaikka ei ne aio pyssyjä käyttää,
mutta kello ja hyvä on ainakin yksi minun tietääkseni jo sitä varten
ostettu, siihen käsikahleita useampia ja vanhoja korjattu, että jos
satutaan taisteltava vangiksi saamaan, niin niillä sidotaan.

--Sepä erinomaista sotaa taitaa olla.

--Niin sitä muutkin luulevat, sanoi Antti ja pienen äänettömyyden ajan
ujouden kanssa taisteltuaan lisäsi:

--Mitenkä arvelet, onkohan niillä yrittämisen sijaa ollenkaan, jotka
voivat vähemmän varustella itseään?

--Enhän minä sota-asioita tunne, sanoi Viija. Niin sanoi, vaikka
ymmärsi hyvin kyllä, koskapa kysyi:

--Kukahan tuo valmiiksi varustettu lienee?

--Kyllä kai se kohta kuuluu ja ehkäpä ne sitten sota-asiatkin
selviävät, jos saisi luvan sitten uudestaan kysyä.

--Kukapa se kieltänee kysymästä, sanoi Viija.

Antin täytyi lopettaa puheensa kun Viija lähti kiirehtimään Maria
matkaansa.

--Puhuiko sinulle veli Antti mistään mitään? kysyi Mari mennessä.

--Mistä sen olisi pitänyt puhua? kysyi Viija.

--Muutamasta pojasta, joka, joka...

--Puhui se siitä kautta rantain, että se näet on jo varustettu...

--Niin, niin. Tykkäätkö sinä siitä ollenkaan?

--Miks' ei, sanoi Viija ja nauroi niinkuin nauraa se, joka tuntee
itsellään olevan hyvän puolen tehdä miten mieli pitää.

--Olithan sinä tässä muutamana lauantaina mennyt sen kärryissä
kaupunkiin. Totta kai se jo puhui sinulle jotain.

--Ei me puhuttuna, me vaan ajatuksella pakattiin koko menomatka.

--Entäs tullessa?

--Enhän minä Santun kanssa tullutkaan. Minun tieni sattui lähtemään
toisaalle ja tulin sieltä muutaman toisen kanssa.

--Niin, sinä kävit, en ollut muistaakaan, siellä ja se oli varmaan
kyydissä, ilakoitsi Mari.

--Onko se sinusta niin kummaa, nauroi Viija.--Omaisiahan ne ovat,
käydäänhän tuon verran kylillä.

--Ole puhumatta omaisista. Ymmärtäähän tuon yskän jos kuka. Mutta sano
nyt minulle, Santustako vai Petusta pidät enemmän?

--En kumpaisestakaan.

--Ihanko todella?

--Niin, että enhän minä osaa sitä sanoa, kun en tiedä pitävätkö ne
minusta eli ei.

--No ilmankos toki! huudahti Mari.--Tiedäthän sen aivan arvelematta.--
Vaan lupaatko olla pahastumatta, niin minä sanon sinulle jotain...?

--Sano toki, myönsi Viija.

--Niin, että olisivatkohan nuo pojat, joista puhuttiin, aivan noin
kiireisiä, jos sinä olisit köyhempi.

Viija oli luvannut olla pahastumatta, mutta jaksamista siinä taisi
olla. Pois hän sen painoi ja myönsi että mitenhän mahtaisi olla.

Mari taas jatkoi:

--Saanko sanoa kenen mielestä sinä sittenkin olisit yhtä hyvä?

--Elä sano.

--Ettäkö arvaat?

--Enkä arvaa.

--Arvaapa jos tahansa, mutta veli Antti sinusta pitää enemmän kuin voit
arvatakaan. Minä sen tiedän. Eläkä luule, että olen hänen
käskyläisenään, vakuutti Mari lopuksi.

--Heitetään jo ne puheet, sanoi Viija ja tekeytyi totiseksi.

--Heitetään vaan, myönsi Mari.

Viijan totisuutta hän kuitenkin tahtoi häiritä, niin että meni
olkapäistä pyöräyttämään ja sanoi:

--Santtu se on ensimäinen sulhanen sinulla, usko pois.

--Etpä tiedä, jos on joku ollut joutuisampi.

--Vai niin, Petu?

--Ei toki niin, talonpoikaisittain, nauroi Viija.

Mari sai olla loppumatkan, Kivirannalle asti, oman uteliaisuutensa
kiusassa.

       *       *       *       *       *

Samppa se vielä sairasti jalkaansa, eikä hänen luonaan ystävät liioin
käyneet lohduttamassa, sillä hänen luontoisellaan miehellä ei
tavallisesti ole ystäviä eikä vihamiehiäkään. Kukapa kehtaisi ruveta
pitkältä puhua purpattelemaan sellaisen kanssa, joka ei kuin nauraa
vissottaa, eikä siitäkään saa selvää, nauraako se puheen hyvyydellä vai
huonoudella.

Nyt kumminkin ilmestyi Sampalle yksi ystävä. Se oli lähikylän laidalta
Leppämäen isäntä Mikko, joka oli kaikille tunnettu alituisista
valituksistaan ja rykimisestään. Mikko oli kuin luotu Sampan
puhetoveriksi, sillä hän osasi tehdä sitä yksipuoleltakin.

--Teki mieleni tulla puhelemaan sellaisen luokse, yhhy, joka tietää,
miltä se tuntuu, kun terveys on pois, alkoi Leppämäen Mikko.--Mitä ne
nuo terveet huolii toisen vaivoista, yhhy. Jos niille puhuu, niin ei ne
kuuntelekaan. Niin sitä oltiin mekin nuorena, yhhy, jopa niin. Nyt tämä
on kuritus meille, jopa vitsa. Jospa otettaisiin opiksi parempaan päin,
yhhy, oikeaan suuntaan. Siinä sitä kysytään, kun joka kulmalla on
koukkuja, kadehtijoita, vihamiehiä ja muita valheen kenkiä.

Samppa jo näytti kummastuksella kuuntelevan, että mitä kaikkea sieltä
maailmasta mahtaakaan löytyä kun tarkoin katsellaan.

--Siinä tahtoi ihan sotkeutua, jatkoi Mikko ... jopa tulla ihan
kiusauksen pauloihin. Maailman lapset ne nauraa, ne panettelee, ne
kadehtii, ja ne koettavat ahdistaa niin, ettei elämään pääsisi, vaan
että elämään pääsisi, vaan että tuohon paikkaan köyhtyisi kerrassaan.

Puhe meni jo niin kimmille, ettei joutanut rykimäänkään ja Samppa yhä
ihmeissään, että onpa työpaikkoja, jos on tekijöitäkin.

Viijan oli käsketty keittää kahvia vieraalle ja puheen parhaallaan
ollessa hän sitä toi kamariin.

Vieraan mieltä lauhdutti joku lämpimämpi ajatus ja hän jatkoi tyynesti:

--Niin se on tuo maailma, yhhy. Sitä ei kokematon eikä nuori huomaakaan
sellaiseksi. Olisi hyvä, että jokainen tulisi nuorena sellaiseen
perhekuntaan, jossa ei pimeydessä vaelleta, vaan jossa sanan valossa
eletään, yhhy. Ja se olisi etu, jota ei monikaan huomaa, eikä usko,
ennenkuin vanhana, yhhy, vaivain rasittamana.--Teillekin nuorille
tytöille se on tuo maailma hyvin vaarallinen, yhhy, pitäisi katsoa
eteensä, lopetti Mikko puheensa kääntyen Viijaan päin, joka seisoi
kuppia odottamassa.

--Paremminhan ne vanhat tuntevat maailmaa kuin nuoret, myönsi Viija.

--Jo se tunnetaan, yhhy, jo hyvinkin.

Viijan pois mentyä kääntyi Mikko hyvin ystävällisesti Sampan puoleen ja
alkoi:

--Mehän ollaan vanhat tuttavat ja minä luotan sinuun enemmän kuin
muihin, niin että sinä kai rupeat minulle avulliseksi muutamassa
asiassa.

Samppa hymötti hyvin naurussa suin ja näytti ihmettelevän, että kun
hänenkin apuaan tarvitaan...

--Niin se on sellaista, yhhy, että kun tämä Rasilan tyttö on tässä
sinun luonasi, niin sinä voisit kahden kesken puhua sille siihen
tapaan, yhhy, että se saataisiin minun pojalleni vaimoksi.

Samppa näytti yhä hymyilevämmältä, kun ensin pääsi selville, että on
niitä vielä mailmassa sellaisiakin asioita.

--Eihän minusta niihin, epäröi Samppa. Eikö niitä muita olisi.

--Ei, kyllä sinä olet paras siihen. Voithan oikein tunnollisesti
selittää, kuinka meillä on rikastuva talo ja joukot kirjan lukevata
väkeä. Ja minä vaivain rasittama kuolen kohta pois tieltä, voithan
senkin sanoa, ja kyllähän sinä osaat siihen lisätä. Tottahan nyt
myönnyt, kun minä olen sinun paras ystäväsi ja tuttavasi.

Eihän Samppa voinut mitenkään olla myöntymättä, kun toinen niin
ystävällisesti pyysi.

--Puhu sinä jo ennen kuin muita sulhasia ennättää tulla, muistutti
Mikko pois lähtiessään.

Senkin Samppa lupasi parhaalle ystävälleen, joka sitten kiitollisena
puristi erojaisiksi Sampan kättä ja toivotti terveyttä ja Jumalan
rauhaa.

       *       *       *       *       *

Useampia päiviä oli Sampan mielessä tuo tuttavalle annettu lupaus puhua
hänen puolestaan. Ensin Samppa ajatteli, että kunhan jalka paranee,
mutta sittenkin se myöhästyi sivu kesän viikko viikolta.

Aivan hän säikähti, kun Santtu puhemiehen kanssa ajaa kohautti
kartanolle. Toinen tulosta säikähtynyt oli Viija. Hän puiti johonkin
syrjähuoneeseen ja tunsi olevansa kuin ahdistettu jänis. Siellä hän
ajatteli, että mitenhän ne mahtanevat sanoa ja miten niille osaa
vastata, vai ollako äänettä... Kun pääsisi pakoon... Kuka sieltä jo
tulee...

Viija luuli vierasten jo häntä hakevan, vaan Liisa se toki oli.

--Nyt ne tulivat sinulle sulhaset ja sinä taisit tulla tänne piiloon,
huudahti Liisa huoneeseen tultua.

--Voi, elä sinä noin kovasti huuda. Minua niin hävettää, valitti Viija.

--Elä nyt toki. Iloistahan se on, kun ensimäiset sulhaset ovat
käymässä.

--Hyvähän sinun on sanoa, mutta minun elämä on nyt niin tukalaa, että
minä luistan kylään.

--Kyläänkö? Elä nyt toki! Sitten sinulle kaikki nauraa, että näet olet
niin typerä, että pelkäät ihmisiä, selitti Liisa.

--Tiedätkös sinä sanoa miten minä niille vastaan, jos tulevat kysymään?
pyysi hän Liisaa neuvonantajaksi.

--No sekö sinua pelottaa?

--Niin, ja kun ne tarjoavat kihloja, niin pitäisiköhän ne ottaa
vastaan.

--Sitä kihlain ottamista saatat sitten kysyä äidiltä, neuvoi Liisa.--
Vaan eihän niille muuten tarvitse suoraan vastata mitään, osaahan sen
verran kierrellä. Ja ota vaan pois ne kihlat, niin saadaan sitä kelloa
aina vetää ratuuttaa.

Viija itsekin alkoi olla tuumasta huvitettu, sanoi kumminkin:

--Kysyn minä sitä sitten tädiltä.

--Kysy, kysy, sanoi Liisa.--Vaan tule nyt jo pois vierasten näkösälle.

--Menehän sinä ensin.

--No, minä menen, mutta tule heti, eläkä yrittele pakoon, muistutti
Liisa.

Sulhasmiehet istuivat tuvassa ja vetelivät kaupungin tupakkaa.
Puhemiehenä oli ennen tunnettu kirjuri, tosin jo vähän vanhentunut
entisestään, mutta kielensä puolesta miltei sukkelampi.

Sulhasella oli aivan uusi, musta verkapäällinen turkki, jossa
kaulusvillat olivat niin pitkät, että hartioilla riippuivat. Keskeä oli
turkki kääritty mahdottoman suurella, punaiseksi värjätyllä
lankavyöllä, jonka rimpsuiset päät heiluivat kupeella, turkin helmain
tasalla. Päässä oli uusi susihattu ja jalassa pitkävartiset saappaat,
jotka astuessa ärjyivät armottomasti. Ei puhemieskään ollut lähtenyt
rovionoessa liikkeelle. Vaatteus oli oivallinen, vaikka ei aivan niin
vasta neulalta heitetty kuin sulhasen. Partakin oli puhdistettu niin
juurta jaksain, että oli täytynyt paperilla paikata alahuulen mutkaan
tullut veitsen arpi. Hän puhutteli Samppaa, eikä tietänyt, että tämä on
antanut lupauksen olla samanlaisen asian ajajana.

Samppa-raukka olikin virastaan hyvin huolissaan ja varsinkin siitä,
että oli näin myöhästynyt. Ei hän tahtonut osata oikein tavallisella
ajalla vastatakaan virkaveljensä puheisiin. Ja kun sulhanen hänelle
ensimäisen paperossin antoi, niin Samppa vetää luputti pitkän aikaa
väärästä päästä ja söhösteli tulta tyhjään paperitorveen.

Viija ei tuntenut enää puoltakaan pelkoa. Puhemies, vanha viisas,
maleksi kautta rantain puheelle kuin oppinut teerien ajaja. Jos
Viijalle sattui asiata käydä uunin luona, sattui puhemiehelläkin asia
uunin luo, ja jos Viija meni karsinan puolelle, sattui puhemiehenkin
mieleen mennä katsomaan mitä taloja sinne akkunaan näkyisi. Luokse
tultua oli aina jotain huvittavaa sanomista. Janokin rupesi puhemiestä
niin vaivaamaan, ettei malttanut odottaa tupaan tuontia, vaan meni
Viijan perästä ruokahuoneeseen.

--Olisin minä toki tuonut, sanoi Viija.

--Kyllä minä sen tiesin ja eikä se enää näin ikämiestä oma janonsa
hyvin hätyytäkään, vaan välistä sattuu toisenkin tautta janottamaan,
haasteli puhemies nauraen.

--Vai niin, kummasteli Viija, ja vanhat sanovat että vettä ei vihalla
juo, eikä toisen tarpeella?

--Aivan oikein, vaan eihän siltä ole pakko juoda, sanoi puhemies.--
Mutta arvaakos Viija, mitä vieraita me oikeastaan ollaan?

--Mistäpä minä tietänen, vaan pikku Samppa tuo sanoi, kun näki teidän
ajavan, että "miesvieraita tulloo."

Puhemies nauroi Viijan vastaukselle oikein röhönaurun ja sanoi:

--Jopa se nyt minua naurattaa... Mutta kaiken naurun lomassa minä
sanon, elä hämmästy, että me ollaan sulhasjoukkoa. Saavatkohan
sellaiset miehet virkailla talossa vai pitäneekö lähteä paikalla pois.

Puhemies oli mielestään valinnut parhaan ilmoitusajan, mutta vieläpä
punastui Viija, eikä muuta kuin mennessään sanoi, että eihän tästä ole
vielä ketään ajamalla ajettu.

Vastaus oli puhemiehen mielestä myöntävä ja hän meni supakalla sulhasen
korvaan puhelemaan asiain menosta. Tämä oli poissaoloajan pitänyt
keskustelua Sampan kanssa, jossa ei juosten menty eikä jouten oltu.

Sampan mieltä painoi hänen antamansa lupaus, ja nyt, kun vieraat
keskenään puhelivat, meni hän etsimään Viijaa, ja ilmoitti:

--Minulla olisi ollut vähän sanomista. Kun se Leppämäen isäntä
houkutteli minua olemaan sen verran puhemiehenä, että tuumata sinulle,
niin minä nyt, kun tuli luvatuksi, meinasin puhua, ennen kuin muut
ennättää.

--Vai niin, sanoi Viija.--Sitäkö se täällä käydessään teille puhui?

--Sitähän se puhui. Eikä se olekaan mitätön talo, paremmin rikastumaan
päin ja joukot kirjan lukevia. Eikä se isäntä Mikko ole siinä
pitkäaikainen, arveli itsekin, että kohta hän kuolee... Niin, se on nyt
siltä sinun omassa vallassasi, mitä siihen sanot, arveli Samppa
lopuksi.

Tämä kotoinen puhemies ei saanut Viijaa hämille, päinvastoin olisi tuo
tuuma naurattanut, mutta hän koetteli vakuutella itseään, kun kysyi:

--Eikös sillä Leppämäen isännällä ole vielä entinenkin emäntä elossa?

Sampan pää joutui nyt pyörälle. Hän näki viisaimmaksi ottaa eron
virastaan, sillä tuollaisen kysymyksen selittämiseen olisi vaadittu
pitkät puheet ja kuka mokomia olisi arvannut edeltäpäin ajatella.
Puhuteltavakaan ei joutanut odottamaan ja nyt päätti Samppa täydestä
sydämestään olla lupautumatta toista kertaa tähän toimeen.

Vieraat käskettiin kamariin kahville ja siellä ne alkoivat jo
julkisemmin ilmoitella, mitä vieraita he ovat. Viija siellä ei tahtonut
viipyä, vaikka monesti haettiin.

--Kuuntele heidän puhettaan vähän enemmän aikaa, kun ne niin sen
vajaassa ovat, sanoi Reeta.

--En minä viitsisi, valitti Viija.--Miten minä niille osaan sanoa, kun
ne tulevat kysymään.

--Eihän nuo niin pöllöjä liene, että nyt jo vihkimävastauksia tahtovat.
Muihin kysymyksiin vastaa miten sattuu, tai on vastaamatta ja tyytykö