The Project Gutenberg EBook of Huutolaiset, by Theodolinda Hahnsson

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Huutolaiset

Author: Theodolinda Hahnsson

Release Date: January 25, 2005 [EBook #14802]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HUUTOLAISET ***




Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.



[Transcriber's Note: Alkuperäisessä teoksessa lukujen numeroinnissa 
on virhe ja siksi lukunumero yksitoista puuttuu.]




HUUTOLAISET


Theodolinda Hahnsson


Alun perin julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.




ENSIMMÄINEN LUKU


Oli kaunis, valoisa talviaamu. Täysikuu kumotti taivaalla ja kynttiläin
valo näkyi joka ikkunasta K:n pitäjän kirkonkylässä, sillä nyt oli
jouluaamu, ja silloinhan köyhinkin mökkiläinen hankkii itsellensä
kynttilän.

Seppälän kestikievaritalossa oli kello täsmälleen viisi, kun pieni
tyttönen astui tupaan. Hän seisahtui ovelle ja kysyi hyvää huomenta
lausuttuaan: »Mitä kello on?» Emäntä, joka tuvassa askaroitsi, katsoi
seinässä olevaan kelloon, vastaten: »Kelloko? Viisihän se on. Mitäpä
sinä tyttö riepu näin aikaiselta liikkeellä olet?»

»Minä pääsen kirkkoon! Äiti antoi takkinsa ylleni, ja lukkarin matamilta
sai Iiri lainaksi hänen tyttö-vainajansa takin. Matami myöskin lupasi
kirkonaikana käydä sairaan äitimme luona.»

»Kyllä karja-Marikin saa mennä äitiänne katsomaan. Hely rukka, tuossa on
sinulle voileipä. Kuivanpuolista teillä kyllä lienee, kun on äitikin
kipeä. Ei taida juuri joulusta tietoa olla.»

»On meillä kolmihaarainen kynttilä. Koska äidillä oli vähä talia, niin
hän sen laittoi, vaikka olikin kipeä. Ruukussa hänellä oli talia, ja
siihen hän vain kynttilää kastoi. Hän on aina joka joulu Vapahtajan
tuloksi laittanut meille kolmihaaraisen kynttilän. Nyt on meidän tupa
niin valoisa, että Marttikin sanoi Jeesuksen näkevän joka nurkan ja
pielen -- hän ei ymmärtänyt, että Jeesus kyllä kaikki näkee
pimeässäkin.»

»Vanhako hän nyt on?»

»Kynttilänä täyttää kahdeksan.»

»Hm -- pieni olisi äidistä jäämään.»

Huomenkello rupesi soimaan, ja Hely riensi kotiinsa, joka oli vastapäätä
kestikievaritaloa.

Tarkastakaamme tätä pientä kotia, johon Hely nyt tuli. Se oli
ulkonäöltään samanlainen kuin tavalliset mökit, joita joka kylässä
näkee, mutta jos astumme sisään, niin jäämme ihmettelemään, miten tuo
viisikyynäräinen huone, jossa asuu äiti ja kolme lasta, saattaa olla
noin siistinä. Siellä on kullakin lapsella pieni nurkansoppi, missä,
mikin pitää lelunsa -- pulikoita, kuusenkäpyjä y. m. Ikkunalla palaa
kolmihaarainen kynttilä levittäen suloista juhlallista jouluvaloa
huoneeseen; mutta lasten äiti, jonka ohjaavan käden jälkiä tarkastamme
-- hän makaa sairasvuoteella. Hän on köyhä leski. Miehensä, joka
herraskartanossa palveli, on jo ollut kuolleena muutaman vuoden. Lapset
eivät kuitenkaan köyhyydestä ole tietäneet, sillä äiti eli Antin-Liisa,
joksi häntä nimitettiin, on heille aina heidän pienet tarpeensa
työllään hankkinut niin kauan kuin hän terveenä oli, ja niin hän vielä
nytkin on toimittanut heille heidän joulutarpeensa. Jaksaako hän enää
muuta -- sitä on vaikea päättää, sillä heikolta sairas äiti näytti, kun
hän luoden raukean katseen tyttöseensä, joka kievarista palasi, sanoi:

»Joudu, Hely, ottamaan takki yllesi! Iiri pieneni, kiirehdi sinäkin,
jotta pääsette penkkiin, ennenkuin ahdinko tulee. Hely, ota sukkanauhani
ja sido se vyötäröillesi, että takki paremmin sinua lämmittää.»

Lapset tekivät, kuten äiti käski. Ennenkuin läksivät, juoksi Iiri vielä
hyväilemään äitiänsä sekä peittämään rahilla nukkuvaa pikku Marttia, ja
sitte he menivät kirkolle. Kun kirkkoon ennättivät, oli se vielä melkein
tyhjä. Ihana valovirta tulvaili heitä vastaan, ja pienet enkelinkuvat
alttaritaulussa näyttivät suloisemmilta kuin milloinkaan. Lapsista
tuntui, ikäänkuin he ensi kerran olisivat nähneet nuo enkelit. He
pyrkivät aina lähemmäksi, ja vihdoin olivat ihan alttarin kohdalla. Hely
tahtoi osottaa sormellaan enkelinkuvaa, joka hänen mielestään oli
suloisin, mutta eipä sormet tulleetkaan näkyviin, sillä hihat olivat
niin pitkät, että kätkivät kokonaan pienet kätöset. Lapsukaiset olivat
aivan unhottaneet, että kirkonmenot kohta alettaisiin, mutta lukkari,
joka juuri kulki heidän ohitsensa, käski heitä menemään penkkiin. Hely
katsoi taaksensa ja hämmästyen, nähdessään kirkon penkit täynnä väkeä,
tarttui hän Iirin käteen ja veti häntä muassaan läheiseen penkkiin, joka
vielä näkyi olevan tyhjä. He menivät ihan penkin perälle, jotta eivät
olisi kenenkään tiellä, mutta kauan eivät siinä istuneetkaan, ennenkuin
muhkea, ketunnahkaiseen turkkiin puettu rouva ja lihava herra sekä nuori
tyttö ja kadetti astuivat penkkiin. Viimeksi mainitut olivat siinä
iässä, jolloin lapsuuden ajasta juuri on tultu nuoruuden ikään. Nämä
henkilöt, jotka tässä esitämme, ovat Eversti -- niin miksikä häntä
nimittäisin? Yhteinen kansa sanoi häntä Kartanon everstiksi, mutta jos
hänen nimeään, kysyi esimerkiksi joltakin kyytipojalta, niin tämä
kynsien korvantaustaan vastasi: »En sitä nyt muista, on se oikein
aatelia.» Koska tuo nyt on varma, että nimi on aatelinen, mutta ettemme
siitä selvää saa, niin päätämme nimittää häntä Aateliksi.

Everstinna Aateli, joka istui lähinnä pienokaisia, vilkaisi aina
välimmiten sivulleen ja veti turkkinsa paremmin ympärillensä, ikäänkuin
hän olisi pelännyt, että sen silkkipäällys olisi tarttunut Iirin
karkeaan takkiin. Iiri huomasi, että hän ja sisarensa olivat liikana
kaluna näitten ylhäisten penkissä ja koetti syrjääntyä penkin perään
niin kauas kuin suinkin saattoi. Mutta kun ruvettiin veisaamaan, silloin
lapset kokonaan unhottivat nuo mahtavat penkissä olijat ja veisasivat
kirkkaalla äänellä äitinsä virsikirjasta:

      »Ah Jeesuinen minun Herraisen',
      tule minun sydämeni karsinaiseen».

Everstinna kuuli lasten kauniit äänet ja katsahti vielä kerran sivulleen
ja sitte alttaritaulun enkelinkuviin -- mitä katsoi hän? -- Vertailiko
hän noita pieniä eläviä kasvoja taulun enkeleihin?

Kirkonmenojen loputtua, kun kirkosta lähdettiin ja everstinna lapsineen
juuri astui rekeensä, menivät penkissä istuneet pienokaiset heidän
sivutsensa.

»Mamma, näittekö noita lapsia? Erittäin sievät muodot. Vahinko, että
olivat noin epä-esteettisessä puvussa.»

»Hm, Aksel hyvä, talonpoikaislapsia -- köyhiä, mitäpä noista -- kuka
heitä katseli -- hm -- kauniita tosiaan! Heikki, kääri peite paremmin
röökinän jalkojen ympäri! Onko eversti jo reessään?»

»On kyllä», vastasi Heikki palvelija.

»Aja sitte. Tyhmät nuo lapset, tunkeutuivat meidän penkkiimme. Olen aina
tahtonut, että meillä olisi lukko penkissämme, mutta papistot ja
isännät, tuommoiset mokomat, panivat vastaan, ja siihen nyt saa tyytyä.
Gösta on aina niin liiaksi hyvä; tietysti hän, jolla on relatsionit --
suurisukuiset tuttavat ja sukulaiset -- olisi tuon saanut käymään
päinsä, mutta hän ei ottanut asiaan kiinni oikein voimakkaasti; häneltä
puuttuu energiaa.»

»Mitäpä se sitte, vaikka siinä talonpoikaislapset istuivatkin», sanoi
neiti Aateli, »ei se mielestäni ollenkaan meitä haitannut, tuollaiset
pikku sirkat.»

»Oh, Lilli, orpanasi Arvon mielipiteet», virkkoi Aksel. »Arvo saattaa
kyllä olla hyvä poika, mutta ellei hän olisi sukukartanon perillinen,
luulen, ettei pikku sisareni noin hänen mielipiteitään matkisi.»

»Siitä minä en huoli, että hän on sukukartanon perillinen, mutta hän on
kovin kaunis ja tanssii oikein mainiosti, kun vain tahtoo. Mutta hän on
välistä niin ilkeä, ettei viitsi, ja senpä vuoksi minä äärettömän
mielelläni tahtoisin tanssia juuri hänen kanssaan.»

»Aksel kulta! Mene, poikani, papan kuskipenkille; reki kulkee niin
raskaasti, että pelkään hevosilla olevan liiaksi kuormaa.»

»Mitä vielä! Tässä on paljon mukavampi. Pianhan sitäpaitsi jo olemme
kotona.»

»Mamma rakas, koska setä Aateli meille tulee?» kysyi Lilli.

»En tiedä, pappa on vähän itse aikonut lähteä Ihalaan.»

»Ja me pääsemme mukaan, eikö niin? Koska lähdemme?»

»Enkeliseni, enhän vielä tiedä sitä varmaan. Ehkä tulevat sieltä meille»
--

»Ptruu, ptruu», kuului everstin reestä, ja samassa ajoi kuomurekikin
pihaan. Eversti perheineen tuli kotiin.

Palvelustyttö juoksi portaita alas ja tuli auttamaan herrasväkeä
reestä.

Tultuansa eteishuoneeseen sanoi everstinna: »Huhhu, oikein tuli kylmä.
Joudu, Mari, kattamaan aamiaispöytää! Lämmin suklaati oikein tekee
hyvää, mutta, Mari, ota vain siitä kaakusta, joka on alettu.»

Eversti hieroi käsiään ja kiirehti kamariinsa sikaria sytyttämään.
Tuokion kuluttua kuului everstinnan ääni huutavan: »Pappa kulta,
suklaati on pöydällä!»

»Tulen, tulen», vastasi eversti ja kiirehti niin pian, kuin hänen
lihassaan olevan ihmisen on mahdollista, herkullisen joulupöydän ääreen.

»Minun on kovin uni», sanoi Lilli, »en jaksa syödä muuta kuin vähäsen
vain, pienen voileivän ja ehkä vähän piirakkaa ja kupillisen suklaatia.
Mari, kaada kupillinen!»

»Rovasti piti kauniin saarnan tänään», sanoi eversti.

»Kyllä», huokasi everstinna, »hän puhui hyvin kauniisti Jumalan
rakkaudesta ja Vapahtajan syntymisestä sekä kehoitti ihmisiä rakastamaan
toisiansa, mutta Jumala paratkoon, lähimmäisenrakkautta näkee sangen
vähän!»

»Kirkossa oli äärettömän paljo väkeä», virkkoi Aksel. »Oikein
koomillista täällä maalla katsella kirkkokansaa. Tosiaan häiritsevää on,
kun näkee kaikenmoisia vaatetuksia ikäänkuin naamiohuveissa. Nuo pienet
kauniit tyttöset, jotka olivat eksyneet meidän penkkiimme, nekin
esiintyivät äitinsä taikka muorinsa takissa.»

»Niin, Gösta hyvä», sanoi everstinna, »kun ei meillä ole lukkoa
penkissämme, niin sepä siitä nyt on seurauksena, että saamme istua
kaikenlaisten kerjäläisten kanssa samassa penkissä».

»Hm, oletko kuullut, miten muinaisen maaherran kävi, kun tahtoi penkin
ainoastaan omaa perhettänsä varten?»

»No miten?»

»Kaupungin lääkäri, joka näki penkissä olevan tilaa, vaati maaherraa
laskemaan häntäkin penkkiin, mutta maaherra tästä suuttuneena kutsutti
kotiintultuansa lääkärin luokseen ja nuhteli häntä, sanoen: 'Kuinka
uskallatte tehdä vasten _minun_ mieltäni? Ettekö tiedä, että yksi ainoa
rivi kynästäni saattaa viedä teiltä viran?' Mutta lääkäri, joka oli
ammatissaan erinomaisen taitava ja tiesi, että häntä maaherrakin väliin
välttämättömästi tarvitsi, vastasi ihan levollisesti: 'Ja ainoastaan
sana _minun_ kynästäni saattaa viedä teiltä _hengen_'. Eikä siellä sitte
pantukaan enää penkkiä lukkoon.»

»Olipa hän viisas mies, tuo lääkäri, hänestä minä oikein olisin
pitänyt», virkkoi Lilli.

»Uh, raaka hän oli», vastasi everstinna.

»Nouskaamme jo ruoalta», sanoi eversti. He nousivat ja sitte menivät
tunnin ajaksi levolle, koska olivat aikaisin olleet liikkeellä; ja me
jätämme everstin perheineen uneksimaan, seurataksemme pienoisia
kirkonkävijöitämme, jotka paljoa pikemmin ennättivät kotiin kuin eversti
perheineen.

Hely pisti heti kotiin tultuansa puita pesään, jotta saivat lämmitellä.
Lukkarin vaimo eli matami, joksi kansan oli tapa häntä nimittää, oli
tuonut joulupuuroa ja pannukaakkua, jota hän oli kehoittanut sairasta
syömään, mutta kun ei sairas jaksanut, käski hän nyt lapsia aamiaiselle,
eikä heitä suinkaan tarvinnut kahdesti kehoittaa.

»Kyllä lapsille ruoka maistuu», sanoi matami, kun näki, miten hartaasti
he söivät ateriaansa. »Syökää, syökää vain, lapset, että kasvatte,
ruoasta sitä voimia saa, ja voimia sitä kuitenkin kysytään teiltäkin.
Lapsiparat, täytyneekö teidänkin äidittömiksi jäädä?»

Iiri laski pois puulusikkansa, kyyneleet rupesivat vierimään ja hän
juoksi äitinsä luo ja syleili häntä, sanoen: »Äiti, ethän jätä meitä,
äiti kulta! Sitte tahdon minäkin kuolla.»

»Jos saisin, lapsi, sinut mukaani, silloin en huolehtisi. Sinulla on
niin hellä ja arkatuntoinen luonto, että pelkään saavasi paljon
taistella täällä maailmassa; vaan kyllähän Jumala teistä huolen pitää.»

»Kyllä hän jonkun neuvon keksii», huokasi matami. Ovi aukeni taas, ja
eräs naapurimuija astui sisään. »Päivää, Taaven-muori!» sanoi matami.
»Olipa hyvä, että tulitte, minun täytyykin jo mennä. Jos teiltä, lapset,
jotakin puuttuu, niin tulkaa meille sanaa tuomaan, kyllä sitte koetan
auttaa. Ehkä muori jää tänne Liisan luo, niin lapset turvallisemmin
häntä hoitavat, kun heillä on neuvonantaja.»

»Kyllä minä jään, yksinäinenhän olen, ei minua kukaan kotona kaipaa;
sama missä olen.»

»Jumalan haltuun siis. Katsokaas, jopa hän nukkuu! Hm, väkisin sain
hänen syömään muutaman lusikallisen puuroa, ja nyt hän sai unta.
Tiettyhän se on, kun ei syö, että hiukaisee eikä sitte untakaan saa. --
Olkaa nyt vain hiljaa, ettei hän herää.»

Matami läksi. Muori otti virsikirjan lukeakseen, ja lapset rupesivat
kukin hiljaa leikkimään nurkkasessaan.




TOINEN LUKU


Seppälän kestikievarin isoa salia lakaistiin ja siivottiin, sillä sinne
odotettiin pitäjän miehiä. Vaivaisjohtokunta oli päättänyt pitää siellä
huutokauppaa, ja huudolle pantavat olivat Antin-Liisan lapset. Liisa oli
päässyt pois maallisista vaivoistaan, mutta Iiri, jota hän pelkäsi
jättää tänne maailman myrskysäitä koettelemaan, jäi sisarensa ja
veljensä kanssa vaivaisjohtokunnan huostaan ja oli pantava
huutokaupalle.

Kulkuset kuuluivat, ja Seppälän piika kurkisti akkunasta ulos. Näkyipä
sieltä hevonen ja reki, mutta eihän sitä erottanut vielä, tuliko siellä
matkustavainen vaiko pitäjän miehiä. Emäntä raotti ovea, huutaen:
»Hanna, mitä siellä kurkistelet? Tomuastia ja luuta ovat lattialla
vielä, ja rovasti ajaa tuossa paikassa pihaan!»

»Onko se rovasti? En minä häntä oikein tarkkaan tuntenut.» Ja nyt
kiirehti Hanna kokoomaan viimeiset tomut ja juoksi sitte huoneesta pois.

Emäntä meni rovasti Nurmea vastaan, joka jo oli ennättänyt pihaan.
Siellä isäntä vierasta auttoi reestä, ja nyt he tulivat yhdessä saliin.
Kestikievarin isäntä kuului myöskin johtokuntaan.

»Rovasti on hyvä ja pistää piippuun, sillä välin kuin tässä muitakin
varrotaan», sanoi isäntä.

»Kiitoksia! Mihinkähän nyt saatanee nuo lapset? Ikävä, että heidät
täytyy erottaa, sillä luultavasti ei kukaan ota heitä kaikkia.»

»Ei ikään. Jos heistä maksettaisiinkin vähän runsaammasti, niin ehkä
sitte olisi ottajia, mutta se maksu on niin vähäinen, ettei siitä hyödy.
Muijani tahtoisi tuon Hely tytön -- se nyt jo tekisi asioitakin, ja on
se sievänmuotoinen tyttö, jota saattaisi panna herrojakin passaamaan.
Mutta mitäs niistä toisista, emme niitä tarvitse.»

Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi johtokunnan miestä, kirkkoväärti ja
herastuomari. Rovasti läheni heitä lausuen hyvää päivää.

»Kah, eikö täällä vielä muita olekaan», sanoi herastuomari.

»Ei ole vielä», virkkoi Seppälä, »lienee siellä tietkin vähän tukossa,
oli niin kauhea tuisku illalla.»

»Kukahan nyt tulee?» sanoi kirkkoväärti. »Olleekohan posti, koska
porokellon ääni kuuluu?»

»Ei, se meni jo aamulla», vastasi kievarin isäntä.

Kauan ei ukkojen tarvinnutkaan tuumata, kuka matkustaja oli tulossa,
sillä sisään astui nuorukainen, joka katseltuaan ympärilleen sanoi
kohteliaasti kumartaen: »Suokaa anteeksi, olen erehtynyt; nämä huoneet
eivät näy olevankaan matkustavaisia varten.»

»Kestikievarihuoneet ovat rakennuksen toisessa päässä», sanoi Seppälä,
»jahka minä tulen näyttämään». Hän aikoi juuri lähteä, mutta samassa
nuorukainen huomasi rovastin ja huudahti: »Kas, rovasti Nurmi! Joko Ahto
on lähtenyt Helsinkiin?»

»Nuori Aateli Ihalasta -- vai niin! Enhän aikonut tuntea. Ahto lähti jo
viikko takaperin, luennot yliopistossa ovat alkaneet. Menette kai
Helsinkiin tekin?»

»Menen, mutta nyt lähden ensiksi setäni, eversti Aatelin luo. En saanut
kyytimiestäni tulemaan sinne asti, vaan minun täytyi tämän pienen matkan
tähden vielä poiketa tänne. Kyytimieheni sanoi kulkeneensa hevosellaan
jo niin monta matkaa, ettei tahtonut tulla edemmäksi, kun on tietkin
tukossa. Mutta mitä täällä tehdään, koska tänne kokoontuu noin paljo
väkeä ja enimmiten miehiä?»

»Täällä vaivaisjohtokunta pitää huutokauppaa -- ikävää tointa. Niitä on
kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika, jotka nyt pannaan huudolle ja
annetaan vähimmän vaativalle kasvatettavaksi.»

»Suokaa anteeksi, mutta eikö rovasti laske leikkiä? Eihän ole
mahdollista, että meillä myydään ihmisiä?»

»Valitettavasti se on tosi, nuori herrani. Minä olen aivan samaa mieltä
kuin te, että se on kauheaa, mutta ei ole muuta keinoa; niin sitä
tehdään joka paikassa, ei meillä ole asiat huonommalla kannalla kuin
muuallakaan.»

Nuori Aateli punastui, hänen ruskeat silmänsä iskivät tulta, ja häntä
olisi haluttanut sanoa rovastille: »Koettakaa vaikuttaa
seurakuntalaisiinne! He varmaankin antaisivat vähän suuremman summan
vaivaisten kassasta jollekulle kelvolliselle ihmiselle, joka ottaisi
lapset kasvattaaksensa», -- mutta hän huomasi samassa olevansa vielä
liian nuori opettamaan vanhaa miestä. Sentähden hän sanoi vain: »Minä
olen ollut lapsi näihin asti enkä ole tietänyt kaikista epäkohdista,
joita vielä löytyy -- mutta suokaa minun olla läsnä tässä huutokaupassa.
Niin inhottava kuin se lieneekin, tahtoisin kuitenkin nähdä, mitenkä se
käy päinsä.»

»Kyllä», sanoi rovasti, »se sopii aivan hyvin».

Väkeä oli kokoontunut koko joukko, muutamat saadaksensa jonkun noista
lapsista -- eli sen rahan, joka niistä maksettaisiin, -- toiset
uteliaina näkemään, mihinkä heidän entisen tuttavansa Antin-Liisan
lapset joutuisivat.

Huutokauppa alkoi, ja vasaramies ryhtyi toimeensa, kysyen ensiksi, mitä
vanhimmasta vaadittaisiin. Mutta juuri kun alkuun päästiin, huusi
Renkalan isäntä, jonka talo oli vähän matkan päässä kirkonkylästä:
»Tuokaa tänne kauppakalu vain, eihän sitä sikaa säkissä osteta,
täytyyhän nähdä, mitä tavaraa teillä on, häh, häh» -- ja isäntä nauroi
omaa sukkeluuttaan niin, että hänen lihava vatsansa hölkkyi.

Nuori Aateli sanoi hiljaisella äänellä rovastille: »Suokaa anteeksi,
että lausun mielipiteeni, mutta eikö olisi yhdentekevää, jos vain
mainittaisiin lasten ikä.»

»Kyllä, siksi en olekaan tahtonut heitä tänne.» Ja nyt sanoi rovasti
kansalle: »Kun tietää lasten iän, niin ei minun mielestäni ole
tarpellista tuoda heitä nähtäviin. Vanhin tyttö ori kolmentoista-,
toinen yhdentoista-vuotias, ja nuorin kahdeksan vuoden vanha poika.»

»Saaneehan heitä katsellakin sentään», virkkoi Renkala taas, »toinen on
enemmän, toinen vähemmän roteva, tuokaa tavara tänne vain -- hihi hii
--»

Aateli punastui. Hänen muotonsa ilmaisi suurinta inhoa tuota miestä
kohtaan. Näkyipä, että hänen oli vaikea olla ääneti, mutta hän oli
vieras tässä, jolla ei ollut mitään sanottavaa asiassa.

Hetken perästä tuli kestikievarin emäntä sisään, tuoden nuo kolme orpoa
muassaan. Hely oli sievännäköinen tyttö, jolla oli punaiset posket ja
niissä syvät veitikkamaiset kuopat, mutta Iiri oli iäkseen pitkä, hento
ja kalvakka ja hänen suuret harmaat silmänsä näyttivät niin
surullisilta, ettei häntä säälimättä saattanut katsella. Martti poika
seisoi vakaana kädet taskussa ja näytti välinpitämättömältä, ikäänkuin
olisi hänelle ollut yhdentekevää, minne joutui.

»Vanhin tyttö on jo koko riski, mutta tuota toista saa kyllä syöttää
turhaan vielä», tokaisi Renkala.

»Ei Renkalan ole pakko huutaa kumpaakaan», sanoi herastuomari.

Nyt alkoi huutokauppa uudestaan. Kestikievari huusi Helyn, ja sitte tuli
Iirin vuoro. Samassa kun alettiin huutaa, juoksi tyttö raukka
vasaramiehen luo, huudahtaen sydäntä vihlovalla äänellä: »Älkää panko
minua huudolle! Älkää, älkää! Seppälän emäntä, ottakaa minutkin ja
Martti veljeni!» Näin sanoen hän polvista syleili Seppälän emäntää.

Huuto lakkasi hetkeksi. Emäntä sai kyyneleet silmiinsä ja sanoi: »Hyvä
lapsi, en minä teitä kaikkia saata ottaa, ei teistä paljoakaan anneta,
mutta sen oitis äitinne kuoltua päätimme, että yhden teistä ottaisimme.»

»Ottakaa Martti kuitenkin!»

»No otetaan poika sitte», sanoi kestikievari. »Saatammehan panna hänet
kyytiä viemään jonkun vuoden päästä.»

»Annetaan huudon käydä järjestyksessä», sanoi kirkkoväärti.

»Seppälän emäntä, tehkää hyvin ja viekää lapset pois! Ne ovat jo
kylliksi olleet täällä», lausui rovasti.

Emäntä vei lapset huoneesta, ja kun hän palasi, oli Seppälän isäntä
huutanut myöskin Martin, mutta Renkala Iirin.

Aateli jätti hyvästi rovastin, sanoen: »Tämä oli surkein tilaisuus,
minkä minä olen nuorella iälläni nähnyt. Kun taas tulen kotiin, täytyy
minun oikein tutkistella meidän olojamme R:n pitäjässä, ovatko nekin
yhtä huonolla kannalla.»

»Varmaankin», sanoi rovasti, »miten saattaisivatkaan olla paremmalla? Ei
sellaisia asioita niin helposti muuteta.»

»Saadaanpa nähdä», uskalsi nuorukainen vastata ja läksi sitte pois.

Nuori Aateli meni kestikievarihuoneeseen. Hän kulki edestakaisin, sanoen
itseksensä: »Meidän kurjat, meidän orpo raukat! Nyt minä olen iloinen
siitä, että olen tuleva suuren tilan haltijaksi, sillä sellaisena saatan
enemmän vaikuttaa hyvää siinä, missä epäkohtia havaitsen. Ihminen
huutokaupalla -- kuinka alentavaista! Se on varma, että tuosta pitää
ainakin meidän seurakunnassamme loppu tuleman, jahka minä kartanoa
hallitsemaan rupean; kentiesi ennenkin. Isäni ei ole kova
vanhoillaanolija. Mutta jopahan hevonen on valjaissa.» Kiireesti
kirjoitettuaan päiväkirjaan nimensä läksi Arvo Aateli ulos. Pihalla
istui Renkala reessään ja huusi Iirille:

»Tule nyt joutuun, tyttö, ei sitä usein huutotyttöä isännän rinnalle
rekeen aseteta, hihi hii» --

Iiri riensi rekeen, kyyneleet vierivät hänen silmistään, hän katsoi
vielä kerran taaksensa, isäntä huimasi piiskallaan hevosta, ja Iiri
läksi uutta kotiansa kohti.

Arvo katsoi heidän jälkeensä. Eräs pihalla seisova vanha kyytimies, joka
myöskin loi silmänsä samaan suuntaan, sanoi: »Kyllä tuo lapsi sen tulee
tuntemaan, että on orpo.»

»Niin, minäkin ajattelin», vastasi Arvo, »että eiköhän kyyhkynpoikanen
ole joutunut haukan pesään?»

»No niin, en sitä juuri tahdo sanoa, paremmin nämä tänne jääneet ovat
haukan pesään joutuneet. Harvoin kestikievarissa nuoret menestyvät.
Mutta en minä sentään lastani tahtoisi nähdä kumpaisessakaan paikassa.»

Arvo istui rekeensä alakuloisena ja ajoi pois Seppälän kestikievarista.




KOLMAS LUKU


R:n pitäjässä pohjois-Hämeessä oli mäen päällä kauniin puiston keskellä
Ihalan uhkea sukukartano. Tuuheitten vanhojen puitten välistä pilkoitti
sieltä ja täältä sinertävä järvi kauniine saarineen. Aivan lähellä
rantaa näkyi sievä punaiseksi maalattu asunto, jota suuri vanha koivu
suojasi. Tässä pienessä rakennuksessa asui vanha neiti Joppe, joka ennen
oli ollut sukukartanossa taloudenhoitajana, mutta myöskin perheen
ystävänä ja neuvonantajana. Hän oli jo nykyisen patruunan isä-vainajan
nuorena ollessa talossa ollut ja nyt vanhana saanut oman asunnon, jossa
hän rauhassa sai viettää vanhuuden päiviään.

Tämän vanhuksen asuntoa kohti kulki Arvo Aateli verkalleen. Hän näytti
miettiväiseltä.

Vanha neiti Joppe katsoi ulos ikkunastaan ja ajatteli nähdessään Arvon:
»Poika näyttää niin vakaalta, mitäpä hän tuumanneekaan? Kukapa niitten
nuorten pääkkösistä tähän aikaan selvää saa -- on niin monta tuumaa ja
mieltä heillä, että tuskin itse tietävät mitä tahtovat; hyvä poika hän
on, ei hän minuakaan halveksi, tuleepa usein kysymään neuvoja minulta,
koska olen muka paljon kokenut. Noh, totta tällä iällä jo jotakin on
nähnyt, vaan eipä kaikki nuoret tahdo vanhan neuvoja seurata, mutta Arvo
sen kyllä tekee ja Jumala häntä siunatkoon!»

Ovi aukeni ja Arvo astui sisään. Vanha neiti pani lasit nenälleen
paremmin nähdäksensä lempi poikaansa.

»Kuinka täti jaksaa? Päivä on niin lämmin ja ihana, että luulin
tapaavani teidät ulkona.»

»Täältä on laveampi näköala. Minun sopii nähdä sekä järvelle että
Ihalaan päin, ja kun akkunani on auki, saan kyllin henkiä kesäistä
ilmaa.»

»Todella täällä onkin vilpoista ja herttaista olla.»

»Mitä posti tänään toi? Tuliko kirjeitä?»

»Tuli. Setäni kirjoitti isälle, kehoittaen samalla, että minä lähtisin
heille; mutta ei minua oikein haluta. Setä on kyllä kovin herttainen,
mutta en minä viihdy serkkujeni parissa, me olemme varsin erilaisia
mieliltämme.»

»Kyllä niin, sinä olet aivan isoisäsi, kapteeni-vainajan, luontoinen ja
ihan hänen näköisensäkin. Jaa jaa», sanoi neiti ja puhui ikäänkuin
itsekseen, »hän oli mies, joka katsoi ainoastaan ihmisen todellista
arvoa, eikä hänen mielensä milloinkaan hehkunut ulkonaisiin komeuksiin.
Mutta hänenkin vain täytyi kärsiä perityn korkeasukuisuutensa vuoksi --
niin -- niin, kärsiä sitä täytyy -- eihän siihen mikään auta, ei
rikkaus, ei köyhyys -- mutta mitä näistä puhuu, ovathan ne ajat jo
unohduksiin menneet.»

»Minä olen kuullut kaikkien puhuvan isoisästäni äärettömän suurella
rakkaudella, ja äitinikin oikein ilostuu, kun vain joku sanoo minua
isoisäni näköiseksi tahi luontoiseksi. Mutta isoäidistäni ei kukaan
mainitse mitään, ei pahaa eikä hyvää. Mikähän siinä on? Eikö hän ollut
hyvä?»

»Hyvänen aika, mitä kysytkään! Hän, joka ei pienimmälle sääskellekään
olisi mitään pahaa tehnyt!»

»Olipa hän myöskin hyvää sukua, koska oli aatelinen neiti.»

»Kyllä, tietysti.»

»No eikö häntä siis mikään vaivannut? Äitini myöskin aina noin
epäsuorasti vastaa, kun mummostani jotakin tahdon tietää. Niin, häntä ei
koskaan haluta kertoa asioista, joita hän on ainoastaan kuullut eikä
tarkemmin tunne. Mutta te, joka olette isoisäni aikana elänyt ja olitte
talossa sukulaisena ja perheen ystävänä, te kyllä nuo asiat tunnette.
Kertokaa nyt minulle isäni vanhempien elämänvaiheista.» Näin sanoen Arvo
nousi katsomaan isoisänsä ja isoäitinsä kuvia, jotka olivat ripustetut
vanhan neidin seinälle.

»Nuo molemmat, joita siinä katselet, eivät olleet luodut toisiansa
varten. Eivät he onnellisia olleet», sanoi neiti Joppe.

»Mitä, elivätkö riidassa?»

»Ei, ei suinkaan! Eihän niin jalo mies kuin kapteeni-vainaja koskaan
olisi riidellyt vaimonsa kanssa, eikä kapteenska koskaan ajatellut
toisin kuin hänen miehensä.»

»Sepä kumma! Ja sentään sanoitte, etteivät he onnellisia olleet» -- --

»Ottaisitko sinä halusta vaimon, joka aina vain sanoisi jaa, jaa, niin,
niin, kaikkiin asioihin, joista tahtoisit keskustella hänen kanssaan?
Jos niin on, neuvon sinua olemaan ilman vaimoa yhtähyvin, sillä mitä
tuollaisella kumppanilla tekisit, joka ei tiedä mitään itse ja sen
vuoksi on sinun ainaisena kaikunasi. Eihän kaksi ihmistä, jos viisaita
ovat, koskaan ole niin aivan yksimielisiä, etteivät joskus vedä vähän
vastakynttä.»

»Oliko hän siis hullu?»

»No ei, osa vähemmässäkin, mutta yksinkertainen hän oli oikein suuressa
määrässä.»

»Mitenkä isoisäni noin kummasti erehtyi kumppania valitessaan? Älkää
vain sanoko, että hän etsi rikkautta. Silloin minulta ryöstäisitte sen
jalon kuvan, jonka hänestä sydämessäni olen säilyttänyt.»

»Ei, hän ei rikkautta etsinyt. Minä tahdon sinulle kertoa
pääasiallisesti, mitenkä hänen kohtalonsa sellaiseksi tuli, kuin se oli:

Nuorukaisena hän rakastui erääseen papintyttäreen, joka oli hyvin
sivistynyt. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta vartalonsa oli sorea,
hänen poskillaan hohti raitis puna ja hän oli erittäin miellyttävä,
iloinen ja viisas tyttö. Nuoret tapasivat usein toisensa, vaikka asuivat
eri pitäjissä, sillä vanhemmat pitivät seuraa toistensa kanssa. Vuosi
vuodelta kiihtyi nuorten rakkaus, mutta kun isoisäsi vanhemmat
huomasivat sen, rupesivat he harvemmin pappilassa käymään sekä kokivat
kaikin tavoin estää nuoria tapaamasta toisiaan. Tuo järkevä tyttö
huomasi sen kylläkin pian. Hän taisteli nyt omaa sydäntänsä vastaan
kovan taistelun, jonka seurauksena oli se, että kapteeni-vainaja, kun
hän kosijana tuli tytön luo, sai rukkaset. 'Minä rakastan sinua', sanoi
tyttö kapteenille, 'ja tiedän myöskin ansaitsevani sinun rakkautesi.
Mutta sukulaisesi halveksivat minua siksi, etten ole samaa säätyä kuin
he, ja vähitellen he saattaisivat kentiesi muuttaa sinunkin mielesi, --
ja silloin -- niin, silloin olisi minun onneni hukassa.' Mutta kapteeni
vakuutti, ettei hän milloinkaan muuttuisi. Hän kirjoitti tytölle
kirjeen, jossa oli pieni muistoruno. Se kuului näin:

      'Armaastaan kyyhky pieni
      pois ennen eriää,
      kuin sinua, kallis Meeri,
      sun sulhos hylkäjää.'

Vaan tyttö pysyi lujana päätöksessään. Siitä kapteenin koko suku kovin
häntä kunnioitti. He sanoivat: 'Hän on todellakin jalo, emme parempaa
miniää toivoisi, jos hän vain olisi -- vapaasukuinen» -- mutta siinäpä
se oli se suuri juopa, johon viisas Meeri tiesi hukkuvansa, ellei olisi
aikoinaan pelastanut itseänsä. Meeri jäi kuitenkin naimattomaksi koko
iäkseen ja oli onnellinen, sillä kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät
häntä rakkaana. Kapteeni ei myöskään olisi tahtonut naimisiin mennä,
mutta kun hän oli sukukartanon omistaja, tarvitsi hän emännän taloonsa,
ja hänen vanhempansa kiusasivat häntä niin kauan, että hän vihdoin
suostui ottamaan vaimokseen erään köyhän aatelisneidin, joka oli hyvin
yksinkertainen. Kapteeni kyllä ilmoitti tytölle sydämensä tilan -- että
toinen oli hänen rakkautensa saanut -- mutta tyttö oli yhtä kaikki
tyytyväinen, kun sai kauniin miehen ja pääsi sukukartanon emännäksi.
Siinä nyt olet saanut kuulla, miksikä isoisäsi tuollaiseen naimiseen
meni.»

»En minä vain tässä suhteessa tahtoisi isoisäni kohtalon alaiseksi
joutua! Aatelisneitoa en myöskään ota, en milloinkaan. Sen olen
sanonutkin vanhemmilleni, jotta tottuisivat ajatukseeni. Heidän täytyy
se tietää, etten minä ketään yksinkertaista röökinää aio naida.»

»Hyvänen aika, mitä nyt tuumitkaan? Eihän kaikki röökinät ole
yksinkertaisia. Mutta kyllä sen sanonkin, että tyhmiä ihmiset ovat, kun
perittyyn, nimeen panevat enemmän arvoa kuin jaloon sydämeen. Vaan
kyllähän maailma siinä suhteessa nyt jo onkin muuttunut.»

»On kyllä. Mutta tässä nyt olen jutellut näin kauan, vaikka vanhempani
odottavat minua päättämään matkastani. -- Setäni mailla on paljo
jäniksiä ja lintuja; ehkä lähden sentään, niin pääsen metsästämään.»

»Katso vain, ettet huonoa saalista saa. Todella, minä varoitan sinua!
Tuollaiset nuket, kuin serkkusi on, harvoin tekevät järkevän miehen
onnelliseksi, mutta usein on tapahtunut, että ovat vieneet viisaan
miehen järjen, ja mies parat ovat huomanneet sen vasta silloin, kuin
katuminen on käynyt liian myöhäiseksi.»

»Älkää pelätkö, ei minua nuket miellytä, ajattelevien ja järjellisten
ihmisten seurassa olen aina parahiten viihtynyt. Mutta nyt minun täytyy
mennä. Hyvästi, täti!»

Arvo läksi käymään kotiin päin ajatellen: »Tuo täti minua on aina
lellitellyt, mutta toisaalta hänen neuvonsa monessa suhteessa kuitenkin
ovat parsineet sen, mitä hänen liiallinen hyväntahtoisuutensa ehkä olisi
minua vahingoittanut. Hm, hän pelkää, että mielistyisin serkkuuni; siitä
hän saa olla huoletta!» Arvo oli nyt ennättänyt kotiin ja läksi suoraan
äitinsä kamariin.

»No mitä kuuluu, poikani, oletko päättänyt lähteä?» kysyi hänen äitinsä.

»Olen», vastasi Arvo.

Patruuna Aateli tuli huoneeseen ja sanoi, nähtyänsä Arvon: »Sinä lähdet
kai jo tänään matkalle?»

»Lähden. Nyt on metsästysaika juuri käsissä ja metsälammet ovat täynnä
sorsia.»

»Nuo ikävät jahtimatkat», sanoi patrunessa, »ne minua aina
huolestuttavat; lankoni maatilalla on kovin synkkiä metsiä, entä jos
vielä eksytte siellä. Aksel ei suinkaan paljon tunne niitä.»

»Ahto Nurmi tulee kyllä mukaamme; kun kolmisin menemme, niin ei meidän
yhtään ole hätää, ja sitä paitsi Ahto kyllä usein on setäni mailla
metsästämässä ollut, kyllä hän ne tuntee. Tunteepa vielä Renkalankin
metsät.»

»Urholla saat ajaa ensi kestikievarivälin, vaan sitte kyydillä, sillä
minä tarvitsen hevosiani kylvöjen takia», sanoi patruuna.

»Hauskempi onkin kyydillä kulkeminen, sillä matka joutuu pikemmin.»

»Lähde nyt vaatteitasi säälimään matkalaukkuun», käski patrunessa, »minä
menen sinulle panemaan vähän eväitä mukaan».

Arvo meni kamariinsa, veti piironkinsa laatikon auki, otti sieltä
vaatteet, joita luuli tarvitsevansa mukaansa, ja rupesi niitä
sovittelemaan matkalaukkuun. Samassa vanha Maija, joka oli talossa kauan
palvellut, tuli sisään, tuoden esiliinassaan koko joukon sukkia, joita
hän tarjosi Arvolle, sanoen: »Tässä on uusia puhtaita sukkia, ottakaa ne
mukaanne.»

»Maija hyvä, en minä niitä kaikkia tarvitse.»

»Ottakaa vain! Jos jalat metsässä kastuvat, niin nämä ovat hyvät
olemassa.» Ja kursailematta Maija pani sukkaparit matkalaukkuun sinne
ja tänne, missä vain havaitsi pienen kolon vaatteitten välissä.

»Olkoot nyt siinä sitte», sanoi Arvo. »Mutta Maija hyvä, laittakaa
minulle kahvia, sitä mielelläni joisin, sillä semmoista kahvia, jota te
keitätte, en saa, ennenkuin takaisin palajan.»

»Voi, voi, tuota maisteria, mitä hän sanookaan! Kyllä maar sitä
semmoista jokahinen keittää. Menkää vain sisareni, lukkarin matamin luo,
hän laittaa varsin yhtä hyvää kuin minäkin -- vaikka vähän liiaksi
väkevää se sentään ehkä on, sillä hän on jo unhottanut, kummoista
hienommissa herroissa laitetaan. Aioin juuri pyytää, että maisteri
poikkeisi sinne lukkarille taikka antaisi kyytipojan viedä minulta
sisarelleni terveisiä. He asuvat siellä kirkonkylässä.»

»Kyllä tiedän ja toimitan terveiset perille, mutta kahvia tahdon täällä
kotona juoda.»

»Niin kai, sehän onkin aivan valmista lakin alla selkenemässä, ja
lämpimiä nisukaakkusia panen pöydälle, tulkaa vain juomaan.»

Maija kiirehti toimeensa, ja Arvo meni vanhempiensa kanssa juomaan
kahvia.

Hevonen oli portaitten edessä valjastettuna, ja kun Arvo oli juonut,
otti hän jahtilaukun ja pyssyn mukaansa, sanoi jäähyväiset vanhemmilleen
ja meni kääseihinsä. »Hei Urho, nyt sitä mennään!» huusi hän
hevoselleen, nykäisten ohjaksista, ja samassa mentiinkin niin, että
kääsit tärisivät.




NELJÄS LUKU


»Mitenkäs Iiri raasukin jaksanee nyt tuolla Renkalassa?» sanoi lukkarin
matami miehelleen, joka juuri astui huoneeseensa. »Taaven-muori kävi
täällä ja puhui, miten tyttö riepua pahoin kohdellaan. Kaiket päivää,
pyhät ja aret, hänen täytyy käydä paimenessa, oli ilma sitte millainen
hyvänsä, ja kun läpimärkänä kotia palaa, saa hän vain samoissa
repaleissa olla, ei kuivaa nuttua lapsen ylle anneta. Ruoka on myös
huonoa.»

»Lienevätkö kaikki tosia? Kyllä minä tiedän, ettei Renkalassa
herkkusuuna olla saa, sillä ukko on saituri, mutta jos tytölle annetaan
tarpeeksi ruokaa, niin ei ole hätää, sillä on sitä kerjäläinenkin
pyöreäposkinen, vaikkei muuta syö kuin kalaa ja leipää eikä muuta juo
kuin raitista vettä.»

»Niin, mutta kyllä se sentään on surkeata -- lapsi on lapsi ja
tarvitsisi kyllä joskus muutakin. Heillä oli niin hellä äiti, että
harvalla on semmoista, eikä tyttö parka saattanut ennen aavistaakaan
noin kovia ihmisiä löytyvän. Minä tässä tuumasin juuri, että mitähän
Liisa-vainaja nyt ajattelisi, jos näkisi heikon kalpean tyttösensä yksin
kävelevän Renkalan synkkiä metsiä, suurta karjalaumaa paimentamassa.»

»Hän varmaankin ajattelisi», vastasi lukkari tyvenesti: »kumma, etteivät
lukkarilaiset ottaneet tuota lapsukaista, vaikka ei heillä itselläänkään
ole lasta, koska Jumala heiltä korjasi heidän ainokaisensa».

»Kyllä maar minä olisin ottanut, jos sitä oikein olisi tuumittu, mutta
ethän sinäkään käskenyt, sanoit vain: 'Kuules, entä jos ottaisimme Iirin
kasvatiksemme, mitäs tuosta tuumit?' Näin sinä sanoit.»

»No niin, sanoinhan minä sillä tavoin.»

»Sanoit sinä, ja minä siihen sitte vastasin että eihän meidän auta ottaa
kaiken maailman köyhiä luoksemme, vaikkei meillä omia lapsia ole; enhän
minä muuta sanonut. Kylläpä minä sen puolesta olisin tuon tyttö rievun
ottanut, jos paremmin olisit toivosi ilmoittanut, mutta olit sitte vain
ääneti etkä puhunut mitään ja minä luulin, että sinä olit samaa mieltä
kuin minäkin.»

»En tahtonut lasta miksikään riitakappaleeksi välillemme. Sinulle
hänestä olisi suurempi vaiva tullut, siis oli se paremmin sinun
päätettäväsi, ottaisimmeko hänet vai emmekö, ja vastauksestasi
havaitsin, ettei sinua haluttanut ottaa häntä.»

»Hyvänen aika! Se on sitte minun syyni, jos lapsi on onneton!»

»Ei suinkaan, en sitä tahdo sanoa; emmekä me tiedä, onko tytölle
vahingoksi, että hän saa kovan koulun käydä, vaikka se meistä näyttää
liika kovalta.»

»Minun täytyy mennä Renkalaan, mutta mitä minä asiaksi teen?»

»No onhan sinulla asiaa, kun menet tyttöä katsomaan.»

»Mutta jos ukko suuttuu ja hänen tyttärensä, ylpeä Eveliina -- emännästä
en huoli, hän on kuin nahistunut nauris, ei makea eikä karvas.»

»Suuttukoon! Emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole hänelle velkaa,
kuten muut meidän kyläläiset.»

»Niin, suuttukoon vain. Minä puen ylleni ja menen katsomaan tyttöä.»
Matami rupesi pukeutumaan, vaan sanoi sillä välin: »Seppälässä hän on
joskus pikimmältään käynyt illalla, sitte kun karja jo on kotia ajettu,
ja Seppälän emäntä sanoi että hänen on kovin käynyt sääliksi lapsen
tila. Hyvästi nyt, ukkoseni, sanot aina minun liikojakin puhuvan, mutta
jos sinäkin enemmän puhuisit, olisi Iiri ehkä nyt meillä.» Näin
sanottuaan matami puikahti ulos ovesta ja meni kulkemaan Renkalan taloa
kohti, joka oli virstan päässä kylästä.

Matami käveli hiljakseen maantietä pitkin, jonka molemmilla puolin
viljavainioitten kultaiset tähkäpäät raskaina nuokkuivat. Hänen
ajatuksensa lentelivät sinne tänne, niinkuin ihmisen ajatukset ainakin
lentelevät -- hän katseli vainiota ja ajatteli: »Seppälän ruiskin olisi
leikattava -- kumma, etteivät jo ole käyneet minua pyytämässä
talkooruokia valmistamaan -- kukapa heillä juurikkalaatikkoa laittaisi,
jollen minä sitä tee? -- Taaven-muorikin on aina Kartanon työssä ja
piiat pannaan vainiolle; emäntä ja Hely vain ovat kotona. Menee sen
Helyn aika herrojakin passatessa, ainahan ne sitä huutavat -- ja
lapsihan se vain onkin, kolmentoista-vuotias -- mitäpä hän vielä
jaksaisi tehdä. Ei, kyllä emäntä minua tarvitsee. Hely raasun täytyy
herroja passata -- Ei emännän aina tarvitsisi tyttöä lykätä
matkustavaisten käskettäväksi -- orpo raukka! Kyllä orvon käskee --
varsinkin kun hänestä tulee semmoinen kaunis tyttö, kuin Hely on --
kauneus ei ole köyhälle onneksi.»

Vainion mitta oli nyt loppunut, ja maantie kulki karkean kuusimetsän
läpi aina lähelle Renkalaa. Matami käveli eteenpäin vähän kiireemmin,
kun joutui vilpoiselle metsätielle. Sielläpä näkyi eräs muijakin tiellä
kulkevan. Matami kiirehti askeleitaan ja saavutti pian edelläkulkijan,
joka oli jo ennestään tuttu Taaven-muori.

»Hyvää päivää, muori!»

»Kah lukkarin matamiko se onkin! Ajattelin, kuka siellä tuli.»

»Renkalaanko menette?»

»Renkalaan. Täytyy mennä kysymään, joko pian leikataan, sillä minua on
pyydetty Kartanoon pyykille, mutta jos nyt ruvetaan ruista leikkaamaan
Renkalassa, niin on minun sinne meneminen. Minun täytyi ottaa vähän
jyviä Renkalalta, kun en päässyt uutisiin -- ei muilla ollut tähän
aikaan liikenemään, tarvitsevat siemeneksi vanhansa, eikä Renkala
ottanut rahaa, ottaa vain päivätöitä, ja niitä saan nyt tehdä niin
monta, että kyllä ne jyvät maksamaan tulevat. Mutta mitäs köyhä
rikkaalle voi, häneen täytyy turvata, kun on puute, vaikka sitte kuinka
kiskoisi, -- ja kyllä kiskookin.»

»Kuinkahan Iiri parka siellä nyt jaksanee? Häntä minä menen katsomaan.
Olen kovin mielipahoissani siitä, etten ottanut häntä meille.»

»Olihan matami siellä huutokaupassa.»

»He, olin, mutta kun se meidän pappa nyt on semmoinen, ettei se niin
asioitaan puhu, en minäkään omin päin tahtonut päättää mitään. Ajattelin
vain sitte, kun Renkala tytön huusi, että olisi se joutanut meilläkin
olla tuo Iiri ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa, ja kun sitä
sitte puhuin ukolle, niin oli hän ajatellut ihan samoin, mutta tiesinkö
minä sen, koska ei hän mitään puhunut. Se nyt on semmoinen tuppisuu se
meidän pappa -- en sitä sano häntä moittiakseni, sillä kyllä hän sen
puolesta on erinomaisen hyvä mies ja paljon parempi kuin minä, mutta
kullakin ihmisellä on oma luontonsa; minä vain tarkoitan sitä, että
monessa asiassa kävisi paremmin, jos enemmän keskusteltaisiin.»

»Matami hyvä, jos te olisitte ottanut ne kaikki kolme, niin olisitte
hyvän työn tehnyt. Lasten äiti tuolla taivaassa olisi siunausta
rukoillut teille.»

»Ei muori hyvä semmoisella muonalla, mitä niistä annetaan, emme heitä
kaikkia olisi saattaneet kasvattaa.»

»Niin, mutta kunnan miehet joutaisivat kyllä maksaa enemmän, silloin kun
saavat lapset hyvään paikkaan.»

»Samaa mieltä minäkin olen, mutta eipä sitä tehdä.»

»Jos rovasti kehoittaisi -- kyllä maar sitä niin tehdään, kuin rovasti
tahtoo.»

»Kyllä kai, mutta hän on liian pehmeä. Hän tahtoo aina noudattaa
pitäjäläistensä mieltä, ja siksipä hänestä kovin pitävätkin, mutta ei se
liika hyvyyskään aina paikallaan ole.»

Matamin ja muorin jutellessa oli aika kulunut pikaisesti, ja nyt he
näkivät jo edessään Renkalan suuren kivinavetan. »Minä kierrän tästä
vain navetan kujasta taloon», sanoi muori, »mutta menkää te tuolta
isosta portista.»

»Ei sillä väliä ole, vaikka tästäkin menisin, mutta saatanhan sentään
tuoltakin --» Matamin päähän juolahti taas ajatus: »En huolikaan, menen
vain isosta portista, mitä sitä tarvitsee nöyränä kulkea takakujista --
emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole velkaa hänelle emmekä muille.»
Ja matami meni kuin menikin isosta portista.

Pihalla oli Renkala. Hän seisoi siinä kädet taskussa katsellen kohti
taivasta, joka näkyi vetäytyvän synkkiin pilviin, mutta samassa läheni
matami sanoen: »Hyvää päivää, isäntä, terveisiä meidän mäeltä.»

»Jumal'antakoon! Käykää sisälle, saamme kohta myrskyilman. Väkeni on
pellolla leikkaamassa, mutta pian kyllä heidän täytynee tulla sieltä
pois.»

»Kyllä kai, näyttää siltä, kuin rupeaisi Herran voima käymään». Tupaan
tultiin. Matami lausui emännälle, joka istui tuvan perällä: »Onhan
emäntä kotona; hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä! Kuinka täällä
jaksetaan?»

»Kiitoksia kysymästänne», vastasi emäntä, »aina hiljakseen vain.
Istukaa.»

»Kiitoksia!»

»Kuules, akka, pane pannu tulelle.»

Emäntä meni halustakin, sillä kahvi se hänen parastansa oli. Siihen hän
aina turvasi, kun miehen ylivalta talossa hänelle liika raskaaksi kävi.

Jäätyänsä isännän kanssa kahden kysyi matami: »Miten Iiri nyt jaksaa?
Hupaista olisi nähdä Liisan likkaa.»

»Mikäpä häntä vaivaisi?» sanoi isäntä ynseästi. »Ruokaa on ja vaatteita
ruumiin verhoksi -- mitä tuommoinen orpo muuta tarvitsee.»

»Minusta orpo juuri tarvitsee paljonkin muuta», sanoi matami.

»Mitä maar! Jota tarvitsee, sitä hän saakin. Hänelle annetaan työtä
semmoista, jota hän jaksaa tehdä, se on hänelle hyvä, ja jos kuritusta
kaipaa, niin kyllä hän sitäkin saa. Ettekö luule vai? -- hihi hii.»

»Missä hän on nyt, tuo lapsi?»

»Paimenessa on. Siellä hän on paikallaan; ei hänestä täällä kotona vielä
apua ole.»

Paimenessa, Renkalan synkissä metsissä, pieni yksitoistavuotias Iiri --
matamin sydäntä oikein kouristi hänen tuota ajatellessaan. Hänen
huulillansa oli juuri kova nuhdesaarna, joka kuitenkin jäi pitämättä,
sillä nyt löi salama niin, että koko tupa oli ikäänkuin tulessa, ja
rakeita pomppaili vasten akkunoita, jotta ruudut ratisivat. Väki tuli
juosten pellolta pois; naiset olivat nostaneet päällimmäisen hameensa
hupuksi päähänsä, ja niin riensivät he sitte kotiin renkituvan suojaan.

Emäntä tuli sisälle, tuoden kahvipannua, ja samassa myöskin Eveliina,
talon ylpeä tytär, astui tupaan; hänellä oli nisuleipäkori ja kahvikupit
tarjottimella, jonka hän laski pöydälle. Hän tervehti matamia, sanoen:
»Tulin aivan märäksi, mutta en tässä Herran ilmassa saattanut mennä
luhdista toisia vaatteita ylleni muuttamaan, ja tuleehan lämmin, kun
kahvia juodaan.»

»Niin, mikäpäs meidän hätänä täällä, mutta Iiri raukka, joka metsässä on
tässä kamalassa ilmassa» --

»Kyllä ne paimenet saavat ilmoja koetella, eikä tuo niin pahalta
metsässä tunnu, pääseepä hän puun suojaan», vastasi Eveliina.

»Eveliina, tule tarjoamaan kahvia, olen jo kaatanut.»

»Kyllä! Kas kun hiirikin on leipää nakerrellut -- tuosta on karvinut;
saakoon Iiri sen, kun hän tulee --»

Näin haastellen Eveliina erotti hiiren nakertaman palan Iiriä varten ja
tarjosi kahvia vieraalle, joka ei oikein jaksanut mielinestettään juoda
ajatellessaan pikku tyttöstä, jota hän sääli, mutta jonka hyväksi ei
hänkään ollut mitään tehnyt.

»Kunpa ilma selkenisi, että pääsisin kotia! Mistähän se rajusää noin
äkkiä tulikaan?»

»Kyllä minua kovin raukaisikin koko aamupäivän», sanoi emäntä. Mutta
häntäpä enimmiten aina raukaisi, ja mistäpä sitä sitte tiesi, oliko
ukkonen ilmassa vai ei.

Rakeita ei enää tullut, mutta aina yhä sateli ja tuuli. Isäntä katseli
ulos ikkunasta sanoen: »Ei tänään leikkaamisesta tule mitään. Eveliina,
saat viedä väelle kahvia -- meidän on, näette, matami hyvä, näin
leikkuuaikana tapana kahvilla kestittää väkeämme. Jos kupin tai pari
saavat, niin mitäs se meillä tuntuu -- juuria poltetaan -- ei siinä
montakaan kahvipapua ole, mutta herkkuna juovat vain ja tekevät työnsä
halukkaammin, kun heitä kestitään.»

Eveliina heitteli ylpeästi päätään, mutisten: »Ei ikään se niin pelkkää
juurikahvia ole, kyllä se vain tavallista on, semmoista ja ehkä
parempaakin kuin muualla.» Sitte meni hän pannuineen kampsuineen
renkitupaan, mutta palasi heti jälleen, pyytäen isäänsä Taaven-muorin
puheille. Isäntä ja Eveliina menivät molemmat, mutta emäntä jäi matamin
kanssa juttelemaan. Hänen ajatuksensa eivät koskaan erittäin kiireessä
lennossa olleet, ja niin ne nytkin vain vielä pysyivät tuossa
kahviasiassa kiinni.

«Isäntä sanoi, että juuria vain poltetaan», virkkoi emäntä, »mutta ei
hän tiedä, kuinka paljo sitä kahvia menee -- ei miehet semmoisia
ymmärrä. Meidän täytyy ostaa isännän tietämättä. Aina silloin tällöin
viedään jyvä- tahi jauhopussi maakauppiaalle, ja hän antaa sitte kahvia
vaihetukseen. Kai sitä runsaammin meidän puolelta annetaan, mutta eihän
se meidän isännän laarissa tunnu.»

»Hyvänen aika, miten emäntä sillä tavalla tekee -- sehän on selvää
varastamista!»

»Älkäähän toki niin sanoko, omaa tavaraanipa se on, mutta koskei isäntä
anna rahaa, niin täytyyhän näitä keinoja sitte käyttää.»

»En minä vain meidän ukolta salaa mitään ostaisi. Ajatelkaas, kun
lapsenne tuollaisiin salakauppoihin oppivat, niin tuleehan heistäkin
pettureita. He pettävät varmaankin teitä taas, jos te heitä kiellätte
liiaksi koreilemasta tahi muusta sellaisesta.»

Emäntä huokasi. »Mistäpä minä heitä kieltäisin? Eveliina tekee, miten
itse tahtoo. Jollei isä anna tarpeeksi hänelle, niin kyllä hän aina
keinon keksii, millä saa.»

»Niin, enkö sitä arvannut! Totuus, emäntä hyvä, totuus on aina paras.
Jos itse pysyisitte totuudessa ja kasvattaisitte lapsianne totuuteen,
niin vähitellen miehennekin antaisi teille ja lapsillenne enemmän
valtaa.»

»Eihän meillä ole kaikki niin kuin olla pitäisi», sanoi emäntä huoaten,
»mutta mikäpä sitä nyt enää auttaa, asiat ovat kuten ovat; se _meidän_
on aina ollut niin kovanlainen, se siinä syynä.» Enempää ei matami ja
emäntä ennättäneet haastella keskenään, kun jo kuului lehmänkellojen
ääni ja karja tuli kotiin.

»Kas kuinka aikaiselta lehmät tulivat kotia», sanoi matami. »Lieneekö
kello vielä kuusikaan?»

»Kuuden vaiheilla ehkä on. Pahan ilman takia kai nekin suojaa hakevat.»

»Nyt saan nähdä Iiri parankin --»

Tuskin oli matami sanansa sanonut, ennenkuin Eveliina tuli sisälle ja
kertoi, että karja oli kotona, mutta ettei Iiri ollut mukana. »Tytöstä
ei niin väliä ole», jatkoi Eveliina, »kyllä kai hän tulee, mihinkä
lienee mennyt, ehkä niityn latoon suojaan, -- mutta iso Ruskanenkin on
poissa. Jahka nyt sade taukoo, täytyy meidän mennä hakemaan lehmää;
pilvet näkyvät käyvän ohuemmiksi.»

»Hakekaa nyt vain se lapsi!» huudahti matami. »Sehän hirmuista, että
tytön on täytynyt olla siellä yksin -- salama on ehkä hänet kuoliaaksi
lyönyt. Voi lapsi parkaa!»

»Miksi ei matami huutanut häntä silloin, kun kaupalla oli -- saisitte
nyt mielin määrin häntä lellitellä», virkkoi Eveliina.

»Niin, miksikä en sitä tehnyt? -- Mutta nythän ilma jo selkenee ja
minunkin täytyy lähteä, ennenkuin taas uudestaan sade tulee. Hyvästi,
emäntä! Hyvästi, Eveliina, älä ole orvolle ylpeä.»

»Tulen neuvottanne toimeen. Hyvästi.»

Lukkarin matami läksi pois, mutta ajatteli kävellessään kotiin päin,
että hän kyllä tietäisi, mitä tekisi, jos nuo lapset nyt vasta olisivat
huutokaupalla. Vaikkei ukko mitään puhuisikaan, vaan olisi tuollainen
tuppisuu kuin onkin, niin päättäisi hän, matami, vain omin päinsä -- ja
silloin olisi Iiri kuten hänen oma lapsensa, hänen oma tyttö-vainajansa
-- ja hyvä hänen sitte olisi oltava. Mutta eihän se ajattelemisesta nyt
enää parantunut --

»Ja mihinkä se tyttö nyt on joutunut tässä kovassa ilmassa?»

Näin tuumaili matami yhäti samaa asiaa, kunnes ennätti kotiin.




VIIDES LUKU


Iiri oli mennyt karjalauman kanssa metsään viiden aikaan aamulla.
Hänellä oli pieni piimäputina sekä kalaa ja leipää mukana. Iirin oli
kovin uni, kun hänet herätettiin, mutta kun hän kerran oli saanut
vaaterepaleet yllensä ja unen silmistään hierotuksi, niin oli hänen
mielestänsä taas hauskaakin lähteä metsään. Taivas oli kirkkaan sininen
ja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa
kastehelmet kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei
hän tietänyt, mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin
keveältä tässä suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa,
vaikkei äänensä erittäin iloiselta kuulunut:

      Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo!
      Hoi la la laa lilu laa laa laa.
      Metsässä orpokin riemuita saa!

      Hoi, hoi, karjani metsään!
      Hoi la la laa lilu laa laa laa.
      Linnut ne vapaina laulella saa!

      Voi, voi, äitini luokse
      Läksisin vain! Lilu laa laa laa.
      Häntä en mailmassa nähdä saa.

      Hoi, hoi, lammelle karja!
      Mustike hoi! Jo nyt menkää vaan!
      Rannalla kukkia poimia saan.

      Hei, hei! Puolat ne hohtaa
      Metsässä jo. Lilu laa laa laa.
      Niitäpä paimenkin maistella saa.

Näin Iiri lauloi, aina sen mukaan kuin esineet hänen ajatuksiansa
lennättelivät. Eteenpäin meni karja ja eteenpäin Iiri aina siksi, kunnes
ennättivät Ruoholammelle; mutta lammen lähellä oli nurmi niin mehevän
vihreä, että karja siihen pysähtyi. Iiri poimi varsankavioita ja
pääskynkukkia, ollen onnellinen tätä tehdessään. Hänen onnensa oli kyllä
hetkellinen, mutta kuitenkin täydellinen, sillä lapsi on siinäkin
suhteessa onnellinen, että pieni ilonhetki saattaa hänet kokonaan
unhottamaan kaikki huolet, kun sitä vastoin aikahinen, jos hänellä on
huolia, ei saata niitä onnenhetkenäkään varsin unhottaa. Niin Iiri
unhotti kaikki surut tässä ihanassa metsässä, jossa kuuset ja kukat
tuoksuivat, linnut visertelivät ja päivä paistoi. Lampi oli ihan tyyni,
ainoastaan silloin tällöin pieni värähdys näkyi sen pinnalla, kun sorsa
sukelsi tahi kalanen pakeni hauen ahmaavaa kitaa.

Kun Iiri oli poiminut kukkia niin paljon, ettei hänen pieneen helmaansa
enempää mahtunut, rupesi hän niitä järjestämään somiksi kimpuiksi ja
piti sitte nuo pienet kimput nukkinaan. Mutta ainoastaan vähäisen hetken
sai hän näin mielikuvituksensa avulla huvitella, sillä karja ei
kauankaan lammen rannalla viihtynyt, vaan lähti metsän polkuja kulkemaan
yhä edemmäksi. Jota kauemmas se meni, sitä synkempi oli metsä; pieni
nurmikko kyllä oli siellä ja täällä, johon lehmät hetkeksi pysähtyivät.
Näin kulki karjalauma paimentyttöineen, kunnes puolipäivän aikaan
joutuivat vanhalle kaskimaalle; siinä oli laveasti laidunta, ja sen
eläimet kyllä huomasivat, koska ahnaasti rupesivat pureskelemaan
vehmasta ruohoa. Iiri istahti suuren kuusen suojaan ja aukaisi
eväspussinsa. Hän söi oikein mielihalulla, ryypäten piimää putinasta.
Sepä maistui äärettömän hyvältä, vaikka olikin niin hapanta, että kuohui
astiassaan; mutta nälkä on hyvä ruoan höystäjä.

Kun Iiri oli syönyt, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi, sillä päivä oli
paahtava ja ilman aamuinen raittius kokonaan kadonnut. Iiriä ei sentään
haluttanut kukkakimpuilla leikkiä, hän vain katseli metsää, jonka puut
näyttivät äärettömän korkeilta, ja pelko rupesi hänen mieltänsä
valtaamaan. Hän oli niin yksin. Kyllä äiti-vainaja oli sanonut: »Jumala
on joka paikassa meidän kanssamme, hän kyllä meitä suojelee» -- mutta
sentään -- niin, se paha _mutta_ siinä nyt oli. Iirin usko ei vielä
ollut oikein luja, eikä se ihmettäkään -- hän vain pelkäsi ja muisteli
äitiänsä, ajatellen, ettei äiti olisikaan synkkään metsään häntä
jättänyt.

Pilviä nousi taivaalle. Taivaanrannalla niitä ensin vähän näkyi, mutta
sieltä ne yhäti levisivät ja synkistyttivät vähitellen koko taivaan.
Iiri rupesi itkeä nyyhkyttämään ja painoi päänsä eväspussiinsa, joka oli
hänen vieressään pehmeällä sammalmättäällä. Hän tahtoi vain vähän siinä
levähtää väsynyttä päätään -- hetkisen vain -- mutta uni petti hänet, ja
tyttönen nukkui pois kaikista huolista. Ilma kävi aina huonommaksi,
kaukaa kuului ukkosen jyrinäkin. Karja ammui levottomana ja rupesi
lähtemään kotiin päin, jättäen pienen paimenensa synkän metsän
yksinäisyyteen lepäämään. Ukkonen rupesi aina kovemmin jyrisemään ja
salamat kävivät taajempaan, vaan Iiri nukkui raskaasti, kunnes kova
raesade hänen herätti. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen -- hieroi
silmiään -- mutta lehmiä ei näkynyt. Hän huusi: »Mustike, Kirjo, hoi!
Ruskanen!» Ei yhtäkään ammuntaa kuulunut. Iiri rupesi katkerasti
itkemään. Nyt vasta oli hän yksin, kun kaikki elukatkin olivat poissa.
Hän rupesi juoksemaan kotiin päin. Sade ja kyyneleet viruttelivat hänen
poskipäitään, ja pian hänen huonot vaatteensakin olivat läpimärkinä.
Sitä ei hän ajatellutkaan, sillä pelko sydämessä oli kova. Hän tiesi
varmaan, että tämänpäiväinen tapahtuma hänelle tuottaisi kovan
rangaistuksen. »Voi että nukuinkin!» huoahti hän vähän päästä.
Ennätettyään lammelle tuli hän levollisemmaksi, sillä eipä nyt enää koti
ollut kaukana; ilma rupesi myöskin vähän asettumaan ja taivas
selkenemään. Hän alkoi nyt kävellä hitaammin, sillä juokseminen olikin
vaikeata, koska hame, aina loksahtaen hänen sääriinsä, äänteli klipin
klapin, klipin klapin. Näin läpimärkänä pääsi Iiri kotiin, mutta hänen
ennätettyään sinne tuli Eveliina ja Renkalan koko väki häntä vastaan.

»Missä sinä olet viipynyt?» tiuskasi Eveliina. »Karja tuli kotiin, mutta
iso Ruskanen on poissa. Miksi sinä metsään jäit?»

Renkala tuli nyt myöskin ja ärjäsi tytölle: »Etkö tiedä, että paimenen
tulee olla karjansa kanssa? Missä olet ollut ja missä on Ruskanen? Se
sinun täytyy tietää.»

Iiri itkeä nyyhkytti, niin että hänen oli vaikea saada sanaa suustansa.
Hän vastasi kuitenkin rehellisesti: »En tiedä, -- en tiedä, missä
Ruskanen on -- Metsässä söivät --»

»Niin, kai ne söivät, mutta missä se nyt on, kuuletko? Sinun pitää se
tietämän.»

»Ne söivät, ja minä -- minä istuin puun juurella ja söin myöskin -- ja
sitte oli niin kuuma ja minä väsyin, ja sitte -- sitte nukuin -- uhuu --
ja sitte heräsin, kun satoi rakeita ja ne minua pieksivät vasten
silmiä.»

»Olisivat piesseet oikein pahanpäiväisesti, ettei minun sitä tarvitsisi
tehdä. Tule nyt hakemaan Ruskasta! Kyllä sitte saat palkkasi, jahka
tästä joudutaan. Luulet kai, että sinua metsään makaamaan ruokitaan --
häh? -- Niinkö luulet?»

Iiri ei vastannut mitään, vaan palasi niin märkänä kuin oli takaisin
metsään ja ohjasi seuralaisensa siihen paikkaan, jossa lehmät olivat
olleet silloin, kuin hän nukkui. Juuri kun he ennättivät paikalle,
kuulivat he ilokseen lehmän ammunnan. Iso Ruskanen makasi aivan
tyytyväisenä suuren hongen suojassa, ja vieläpä oli sillä pikkuinen
Ruskanen vieressään. Siinä siis oli syy, miksikä ei Ruskanen voinut
seurata kumppaneitaan metsästä pois. Tästä kaksinkertaisesta löydöstä
ihastuneina palasivat Renkalaiset kotiin, ajaen Ruskasta edellään, ja
eräs miehistä kantoi vasikkaa. Ei kukaan nyt muistanut Iiriä toruakaan,
vaan rauhassa sai hän klapsuttaa märkänä kotiin, eikä kukaan hänelle
kotiin tultua kuivia vaatteita antanut.

Myöhäisempään, kun talon palvelusväki söi illallistansa, meni Iirikin
syömään, mutta ei ruoka oikein maittanut, hän ajatteli vain lakkaamatta:
»Mikä rangaistus minulle nyt tulleekaan?» Kun Eveliina samassa tuli
tupaan ja käski Iiriä viemään aitan avainta emännän kamarin naulaan, vei
tyttö sen aivan hajamielisenä kamarin kaappiin ja palasi jälleen
väentupaan. Mutta hetken perästä isäntä taas kyseli avainta, kun sitä ei
näkynyt seinässä. Eveliina raotti tuvan ovea, huutaen äreästi: »Iiri,
mihinkä aitan avaimen panit?»

»Minäkö? Niin, mihinkä sen panin -- voi, mihinkä minun se piti paneman?
-- Kun en nyt muista.»

»He, kamarin naulaan, hae oitis, isäntä kysyy sitä.»

»Voi, voi, kun en nyt muista mitään!»

Iiri haki, ja Eveliina sekä piiat. Isäntä näytti nyrkkiään Iirille,
sanoen: »Kyllä sinun vielä opetan muistamaan.»

Avainta ei vain löydetty, vaikka sitä kovin haettiin. Emäntä etsi
myöskin, vaivihkaa vain; hän kyllä muisti Iirin käyneen kamarissa, mutta
ei pannut tähdelle, mitä hän siellä teki. Vihdoin, kun kaikki jo olivat
menneet maata ja emäntä haki tulitikkulaatikkoa kaapistaan, näki hän
kaapin perällä aitan avaimen. Eipä kuitenkaan kukaan mennyt Iirille
lohdutukseksi sanomaan, että avain oli löydetty.

Iiri, kuten muutkin, meni levolle, mutta lepoa hän ei saanut. Kun kaikki
jo nukkuivat, oli hän vielä valveilla. Hänen oli ylen kuuma, päätänsä
poltti kummasti, huone tuntui ahtaalta, tuskin hän saattoi hengittää --
hän näki aina isännän ja hänen nyrkkinsä sekä Eveliinan komean ja ylpeän
muodon -- mutta tuolla ulkona -- siellä oli niin hiljaista ja avaraa!
Täysikuu valaisi ystävällisesti ja kutsuvasti, tähdet tuikkailivat
viitaten häntä huoneesta pois. Iiri nousi vuoteeltaan, puki vähän
yllensä ja hiipi hiljaa ovesta ulos. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen
silmissään paloi outo tuli. Hän katseli vähän ympärilleen, mutta katse
ei ollut tavallinen. Kuvastuiko siinä kivunhoure vaiko mielenhairaus, --
sen ainoastaan lääkäri olisi kyennyt päättämään. Iltayön hiljaisuus
vallitsi talossa, mutta etäältä metsästä päin kuului silloin tällöin
koiran haukunta ja väliin myöskin kotiin palaavien metsästäjien
jahtitorven ääni. Lähempää kuului yksinäisen linnun raksutus, varmaankin
sieltä lammen rannalta, jossa Iiri päivällä oli kukkia poiminut.
Sinnepäin tyttö nyt riensi. Hän kiirehti ikäänkuin käskyä totellen.
Lammelle ennätettyänsä hän istui rannalla olevalle kivelle. Tyynenä
kuten peili oli lampi, sen pinnalla kuvasteli tähtiä tuhansittain, ne
ystävällisesti iskivät silmää Iirille -- äitiköhän niistä katseli? --
»Äitini luokse lähtisin jo», huokasi lapsi ja alkoi surullisella äänellä
laulaa:

      »Äiti, eikö kultamaassa, johon päärlyportit vie,
      seurueessa enkelitten sijaa Iirillekin lie?
      Onhan sijaa -- onhan sijaa seurueessa enkelitten.»

Jokin rapsahti metsässä, Iiri kuuli sen ja kirkasi: »Uih! Renkala!» sekä
hypähti, huutaen »äiti, äiti!» nopeasti kuin lentävä lintu lammen
syvyyteen. Loiske kuului, mutta samassa myöskin toinen loiske. Kaksi
vankkaa kättä tarttui Iiriin, ja sitte pelastaja kiireesti ui taakkansa
kanssa rantaan.

Rannalle päästyään laski pelastaja Iirin nurmikolle, tarttui torveen,
jonka hän oli jättänyt rannalle, ja puhalsi siihen kovasti. Pian
kuuluikin metsään eksyneitten koirien haukunta aivan läheltä, ja hetken
perästä neljä koiraa tuli juosten metsästä lammen rannalle. Ne
kiirehtivät nurmella lepäävän lapsen luo, mutta siinä seisoi metsästäjä
Iirin vieressä, häntä virvoittaen, ja hotisti niille sormellaan sanoen:
»Ei saa koskea». Koirat nyt korvat lotkollaan kurkistivat vuoroin
metsästäjään ja vuoroin tyttöön, jonka ympärillä ne nuuskien häärivät,
mutta äkkiä juoksivat häntäänsä heiluttaen metsään päin, josta kolme
nuorta miestä tuli esiin. Kaksi oli metsästäjän pukuun puettuna, mutta
kolmas oli vain jonakin tienoppaana.

»Noh Arvo, mikä sinulla siellä on? Mistä tuollaisen saaliin olet
saanut?»

»Minä pelastin hänet tuolta lammesta, ja tiedätkö Aksel -- jollen teitä
ennen olisi lammelle tullut, lepäisi tyttö nyt tuolla syvyydessä, sillä
juuri tähän ennätettyäni hän veteen hyppäsi.»

»Mutta eiköhän tuo ole Renkalan huutotyttö?» sanoi Ahto.

»Herranen aika! Sehän se on, meidän Helyn sisar, Renkalan Iiri», virkkoi
opas. »Kas kun en sitä oitis huomannut, ja pappilan maisteri kun hänet
ensin tunsi. Mikähän likkaan tuli? -- Vaikka kukapa sen tietää, mitä
päähän pälkähtäisi semmoisessa paikassa kuin Renkalassa, kyllä sitä
tyttöä siellä on litistetty ja lätistetty -- toista se Helyn on meillä.»

»Mitäs sanot, Kallu! Onko tuo kukoistava tyttö, joka kestikievarissa
palvelee, tämän lapsen sisar?» kysyi Aksel.

»On kyllä», vastasi poika, joka herroilla oli oppaana, ja lisäsi
kurkistaen sivulta päin Akseliin: »Näkeehän sen muodostakin, mutta
mitäpä herrat piikatyttöä niin olisivat katselleet, että sen näkisivät.»

»Vaiti, hän virkoo!» sanoi Arvo.

Iiri aukaisi silmänsä ja katseli ensin levollisena ympärilleen, vaan kun
hänelle rupesi selvenemään, missä oli, tuli hän taas ikäänkuin
mielettömäksi ja huusi, tarttuen kovasti Arvoon: »Hän tulee ja lyö minua
nyrkillään, ja se on niin kova, että minä aivan rutistun; äiti, pelasta
minut!»

»Lapsi, ei sinun ole mitään hätää, me sinua varjelemme», lohdutti Arvo.

»Ei häntä saa viedä Renkalaan», virkkoi Kallu, »mutta voi, voi! mihinkä
hänet vietäisiin? Kyllä vain Renkala suuttuu, jos hänet muualle viemme.»

»Renkala? Missä? -- Pelastakaa!» huudahti tyttö ja tarttui taas kovasti
Arvoon.

»Me viemme hänet pappilaan», sanoi Ahto, »ja tuumataan isän ja äidin
kanssa, mitä on tehtävä».

»Parempi ehkä olisi viedä hänet lukkarin matamin luo», sanoi Kallu. »Hän
on ollut melkein kuin äiti näille.»

»Se on totta, se sopii. Mutta me tarvitsemme hevosen ja rattaat.»

»Minä juoksen nopeasti kievariin», virkkoi Kallu, »ja tuon sieltä
hevosen ja nappularattaat, niin pääsemme kaikin niillä; kyllä minä otan
Iirin syliini».

»Tee niin ja joudu nyt vain», vastasi Arvo.

»Uih, kuinka minua pöyristyttää, on kovin vilu!» valitti Iiri.

»Lähdetäänpä juoksemaan», ehdotti Arvo, »ehkä jaksaisit; sitte sinun
tulisi lämmin».

»Kyllä jaksan, mutta minnekkä juoksen?» sanoi Iiri.

»Lukkarin matamin luo, eikä sinun enää koskaan tarvitse mennä
Renkalaan», vastasi Arvo. »Katsos», lisäsi hän, »minä olen yhtä märkä
kuin sinäkin, juoskaammepas nyt -- tule ottamaan kiinni!» -- Arvo lähti
juoksemaan ja Iiri perässä. Tämä leikillinen todenteko oli niin
virkistävää Iirin mielelle, että hän aivan selkeni kummallisesta
horrostilastaan.

Ahto ja Aksel olivat jääneet koko joukon jälelle päin, sillä he panivat
koirat kiinni, ennenkuin läksivät kotiin kulkemaan. Nyt Arvo ja Iiri
taas rupesivat juoksemaan heitä vastaan, vaan kun heidät saavuttivat,
alkoi väsymys Iiriä vaivata. He astelivat nyt hiljakseen, kunnes
joutuivat ulos metsästä. Vähän aikaa he kävelivät maantiellä, mutta kun
Renkalan ohitse pääsivät, tuli Kallu aika kyytiä ajaa tärskyttäen.
Silloin he nousivat kaikin rattaille ja ajoivat nopeasti lukkarille.




KUUDES LUKU


»Kuules, ukko!» huudahti lukkarin matami tuupaten miestään kylkeen,
»joku koputtaa meidän porstuan ovelle --»

»Mene pian aukaisemaan.»

»Hyvänen aika! Minäkö sinne menisin paitasillani -- vedä sinä housut
jalkaasi -- miehen sitä paremmin sopii mennä -- ota sentään pesänkorilo
käteesi -- entä jos olisi varkaita --»

»Mitä varkaita? Minä kysyn, keitä ovat.» Lukkari otti vähän vaatteita
ylleen ja meni aukaisemaan ovea. Porstuassa hän kuitenkin kysyi: »Keitä
siellä on? Mitä tahdotte?»

»Kartanon herrat, pappilan maisteri ja me», kuului vastaus. »Me
tahtoisimme tulla sisälle.»

Lukkari aukaisi oven ja näki nyt herrat sekä heidän seurassaan Kallun ja
Iirin. »Miten tyttö on seuraanne tullut?» kysyi lukkari hämmästyen, »ja
mistä tulette?»

»Me olemme olleet Tapion ja Ahdin valtakunnissa, kuten näette», sanoi
Arvo ja osotti märkiä vaatteitaan -- »minä pyydän ensiksikin, että
tälle tytölle hankkisitte kuivia vaatteita, lämpimän vuoteen ja jotakin
lämmintä juotavaksi».

»Kyllä, astukaa sisään.» Kun saliin astuivat, tuli matami jo heitä
vastaan, ja Arvo sanoi:

»Pyydän anteeksi, että yörauhaanne näin häiritsemme, mutta meidän oli
tähän melkein pakko, kuten pian saatte kuulla.»

»Pue Iirin ylle kuivat vaatteet, muijaseni», käski lukkari. »Hän on noin
märkä, kuten näet, ja keitä maitoa, että lapsi saa juoda itsensä
lämpimäksi.»

»No mikä sinun on, Iiri? Kuinka tuommoiseksi olet tullut? Vapiset aivan.
Mitä maidosta sinulle on, kahvia keittää tarvitsee, siitä lämmin tulee,
eikä lämmitys herroillekaan pahaa tee.»

»Ei teekään», sanoi Aksel, »eikä kuivat vaatteet serkulleni, sillä hän
on myöskin ihan märkä».

Lukkari kiirehti tuomaan kuivia vaatteita, ja niin pian kuin Arvo oli
pukeutunut niihin, rupesi hän kertomaan, miten hän oli kuullut Iirin
laulun ja rientänyt katsomaan, kuka se myöhään illalla metsän
yksinäisyydessä noin kauniisti lauloi. Silloin hän oli nähnyt Iirin
syöksyvän lampeen. »Kun tyttö virkosi sen jälkeen, kuin olin hänet
pelastanut», lisäsi Arvo, »oli hän aivan houreissa ja näytti pelkäävän
Renkalaa ja hänen nyrkkiänsä.»

»Niin, minä sen kyllä ymmärrän», virkkoi matami. »Kun olin illalla
Renkalassa, oltiin siellä kovin suutuksissa tytölle sen takia, että yksi
elukoista oli jäänyt metsään; mitä sitte lienevät hänelle tehneet,
koska tyttö noin pois suunniltaan tuli. -- Iiri rukka, mitäs
ajattelitkaan, kun tuollaisen kamalan työn aioit tehdä? Se oli hirveä
synti.»

»En ajatellut mitään, halusin vain äitini luokse.»

»Voi lapsi parka! Jumala, joka oli niin armollinen, että lähetti sinulle
pelastajan, ei suinkaan sinua vastakaan hylkää. Mieheni ja minä emme
sinua enää laske pois. Tytär-vainajamme sijassa pitää sinun nyt olla, ja
kyllä koetamme huolta pitää, että sinusta ihminen tulee.»

»Jospa köyhiämme lapsena paremmin kasvatettaisiin, silloin ei meidän
tarvitsisi niin monta työhön kelpaamatonta ruokkia eikä niin paljon
vankeja vankiloissa elättää kuin nyt», lausui Arvo.

»Kyllähän se niin on», huokasi matami, »mutta kukapa sitä aina kykenee
ja ymmärtää tehdä, mikä parasta on».

»Kai minä jo saan lähteä?» kysyi Kallu.

»Et ikään! Kahvia sinun ensin täytyy juoda, se on jo valmista. Leena
pani heti lastuja pesään, joten sain pannuni hyvälle tulelle.»

»Ja meidät saat viedä Kartanoon hevosellasi, emme me täältä viitsi
jalkaisin kotiin pötkiä», sanoi Aksel. »Ja sinä Ahto tulet meidän
mukaamme.»

»Kiitoksia, kyllä tästä pian kotiinkin menen», vastasi Ahto.

Kun matamin kahvista nyt oli virrannut lämmitystä sekä Iirin että
metsästäjien suoniin, niin herrat läksivät pois.

Vieraitten mentyä valmisti matami Iirille vuoteen ja käski hänen sitte
laskea polvillensa kiittämään Jumalaa, joka hänet armollisesti oli
pelastanut. Iiri pani kätensä ristiin ja kiitti omalla lapsellisella
tavallaan taivaallista Isäänsä, rukoillen myöskin siunausta kartanon
herralle, hyvälle pelastajallensa.

»Pane nyt maata, lapsi kulta, ja nuku rauhassa», sanoi matami.

Iiri pani levolle. Ei ollut elämä hänestä tuntunut näin rauhalliselta ja
turvalliselta siitä asti kuin äiti kuoli, ja hänen tätä suloista rauhaa
nauttiessaan hänen silmänsä vaipuivat uneen.

Aamulla herättyään matami sanoi miehelleen: »Ole sinä nyt kotona Iirin
kanssa, sillä jos sattuisi niin, että Renkala olisi saanut tietää tytön
olevan täällä ja tahtoisi häntä pois, niin tiedät --»

»Niin tiedän puolustaa lastani», vastasi lukkari, »sillä, tästä lähtein
hän on tyttäreni.»

»Hm, Herran tahto se näkyy olevan, että tämä lapsi tulisi olemaan meillä
meidän tyttö-vainajamme sijassa.»

»Niin, ihmeellisesti hän kaikki johtaa ja säätää», sanoi lukkari.

Matami puki yllensä ja läksi sitte aamiaistoimiin. Kun hän taas palasi
kamariinsa, jossa Iiri nukkui, lyödä paukahutteli seinäkello seitsemän.
Iiri heräsi, hypähti vuoteeltaan aivan pelästyksissään, hieroi sitte
silmiänsä ja katseli kummastellen ympärilleen, mutta muisti samassa,
missä oli. Hän juoksi matamin luo, pannen käsivartensa hänen kaulansa
ympäri ja huudahtaen: »Oi matami kulta, onnellinen olen, kun ei minun
enää tarvitse mennä Renkalaan.»

»Lapsi, sano meitä sedäksi ja tädiksi, kun nyt olet meidän
kasvattityttömme; pue nyt yllesi, niin mennään aamiaiselle, minä lähden
sitte pappilaan.»

Matami oli pannut pöydälle perunoita, paistettua lahnaa sekä viilipiimää
ja ajatteli: »Kyllä maar se tyttö ihastuu, kun saa syödä tarpeeksensa
hyvää ruokaa», mutta hänen hämmästyksekseen Iiri vain vähäisen maistoi
näitä herkkuja. Hän oli vielä ikäänkuin huumauksissa eilispäivän
tapauksista, joten ruoka ei hänelle maistunut.

»No mutta tyttö, ethän sinä syökään! Katsos tätä paistettua lahnaa, eikö
ole hyvää? Panen maar siitä palasen lautasellesi, sinä olet niin hento
ja hoikka, että syödähän sinun täytyy, et muuten lihoo. Syö nyt vain
väkisinkin -- Juuri sinua varten laitoin rasvaista ruokaa, jotta saisin
sinut vähänkin lihoomaan.»

Iiri koetti matamin mieliksi syödä, mutta lukkari huomasi, miten
vastenmielistä ruoka hänelle oli, ja sanoi: »Älä lasta kiusaa, jahka hän
terveeksi tulee, kyllä hän syö.»

»Mutta kuoleehan se tyttö, jollei syö», sanoi matami, jättäen Iirin
kuitenkin rauhaan.

Aamiaisen jälkeen lähti matami pappilaan. Sinne saavuttuansa tapasi hän
ensiksi nuoren Helvi neidin, joka kasteli kukkiaan porstuassa. Matami
oli tuskin ennättänyt lausua: »Hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä»,
kun rovastin nuorempi tytär, neljäntoista-vuotias Selja, tuli porstuaan
ja nähtyänsä matamin virkkoi: »Onko totta, että se Iiri, joka lampeen
hyppäsi, nyt on teillä?»

»On kyllä.»

»Mutta jos hän menee sinne taas --»

»Ei hän mene», vastasi matami vakaasti. »Herra on auttanut hänet pois
mielenhairauksen tilasta, ja nyt tästä lähtein hän tulee olemaan meidän
tyttärenämme. Mutta minä tulin tänne vartavasten puhuakseni rovastin
kanssa, mitä me nyt tekisimme, jos Renkala tahtoo tyttöä takaisin.»

»Käykää sisälle», pyysi Helvi ja saattoi matamin ruustinnan kamariin,
jossa talon perhe tavallisesti istui.

Tervehdittyään sanoi matami: »Kyllä kai Ahto herra on puhunut, millä
tavalla Renkalan Iiri nyt meille tuli?»

»Kyllä», vastasi rovasti. »Ikävä se oli, että tyttöä niin kiusattiin,
että hän joutui tuollaiseen epätoivon tilaan, mutta me saatamme kiittää
Jumalaa, joka hädässä lähetti auttajan.»

»Meidän pappa on nyt päättänyt ottaa tytön kasvatiksemme, ja minä tulin
kuulemaan, mitä Renkalalle sopii sanoa, jos hän tulee tyttöä takaisin
vaatimaan.»

»Sanotte suoraan vain, että Iiri vast'edes on teidän
kasvattityttärenne, eikä Renkalan tule häneen mitään. Käskekää hänen
kysyä asiasta minulta, kyllä minä tiedän, mitä hänelle vastaan.»

»Täytyy vieläkin puhua yhdestä asiasta, vaikka en sitä ukon kanssakaan
ole tuumannut, mutta onhan hyvä, kun on asiat puhuttuna, tehdään sitte
miten tehdään. Meillä on sen verta varoja, että saatamme panna tyttömme
kouluun, mutta en tiedä vielä, minnekkä hänet panisin.»

»Hm, hän on nyt, tiemmä, kahdentoista-vuotias.»

»Niin on; talvella täyttää kolmetoista.»

»Antakaa tytön käydä meillä tämä vuosi lukutaidon perusteita saamassa,
etteivät pienemmät häntä koulussa naura. Me opetamme häntä mielellämme
-- eikö niin, lapseni?»

Ahto ja Helvi lupasivat alttiisti opettaa Iiriä, ja sitte päätettiin,
että Iiri vuoden päästä pyrkisi »isoon kouluun». »Minusta tuntuu»,
jatkoi rovasti, »ikäänkuin suorittaisin vain velan tuolle lapselle,
sillä oli se ehkä minunkin syyni, että hän joutui Renkalalle, kentiesi
olisin voinut sitä estää. Kun kuulin, että häntä siellä pahoin
kohdeltiin, oli mieleni oikein raskas ja ajattelin jo, että toimittaisin
hänet sieltä muualle, mutta en vielä ennättänyt toimeen ryhtyä,
ennenkuin hän toisella tapaa tuli sieltä pois.»

»Kiitoksia paljon nyt kaikesta hyvästä», sanoi matami. »Oikein keveällä
sydämellä menen kotiin. Mutta kukahan tuolla tulee tanhualla? Eikö se
ole Taaven-muori? Katsokaa, Selja, teillä kun on nuoret silmät.»

»On se Taaven-muori; hän tuo postilaukkua. Tänään on postipäivä, ja minä
saan Pääskysen.»

»Sitte odotan siksi kuin laukku avataan; saanhan minäkin Suomentaaren.»

Taaven-muori tuli sisälle laukkuineen, ja nytpä ilo syntyi. Ruustinna
otti naulasta seinäpeilin alta pienen avaimen ja antoi sen rovastille,
joka aukaisi laukun. Rovasti jakeli sitte sanomalehtiä ja kirjeitä.
»Noh, täällä on miehellennekin kirje», sanoi hän antaessaan matamille
pienen kirjeen.

»Kas vain! Onpa niinkin. Keneltä lieneekään? Täytyy rientää kotiin.»

Matami sanoi jäähyväiset ja läksi. Kotiin tultuaan puhkesi hän puhumaan:
»Kuules ukko, olen puhunut kaikki puhtaaksi pappilassa, ja tässä on
Suomentaari ja tässä kirje, lue nyt, että saan tietää, mistä se on. Ja
Iiri saadaan pappilaan kouluun ilmaiseksi ja sitte keväällä isoon
kouluun Hämeenlinnaan, jos hänet tutkinnossa hyväksytään -- ja miksi ei
hyväksyttäisi --»

»Soh, soh, hyvänen aika! Enhän tuosta ymmärrä, mitä tarkoitat, puhu nyt
vähän harvempaan ja asiat oikein järjestään, että jotakin selkoa tulee.»

»Niin, tiedänhän minä, että sinä niinkuin minäkin tahdot tyttöä
kouluttaa, sillä onpa hän nyt ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa
ja onhan meillä varoja; senpä vuoksi puhuin ja kysyin neuvoa
rovastilta, joka oitis tarjosi itseään ja lapsiansa opettamaan Iiriä,
jotta hän sitte keväällä, kuten jo sanoin, pääsisi isoon kouluun
Hämeenlinnaan. Mutta lue nyt tuo kirje. -- Kas tuolla tulevat Hely ja
Martti. Hyvää päivää, lapset! Mitenkä voitte?»

»Hyvin vain. Tulimme Iiriä katsomaan», vastasi Hely. »Voi Iiri kulta,
mikä sinuun tuli, kun lampeen aioit mennä?»

»En tiedä itsekään, tahdoin vain äitini luo.»

»Älkää tuosta nyt enään kysykö, ikävää se vain on lapselle. Hänen oli
päänsä sekaisin, mutta nyt on hän taas terve. Hän on tästä lähtein
meidän tyttäremme ja rupeaa käymään pappilassa koulua.»

Hely ja Martti katselivat Iiriä ikäänkuin jotakin vähän korkeampaa
olentoa, kun kuulivat, että aiottiin panna hänet kouluun.

»Mitä nyt olette tehneet siellä Seppälässä?» kysyi matami.

»Olen käynyt kansakoulua», vastasi Martti. »Hely ei enää käy, koska osaa
kaikki, mitä siellä opetetaan, enkä minäkään enää tulevana vuonna saa
sinne mennä, sillä minua tarvitaan kyytiä viemään.»

»Onhan Kallu kyytipoikana.»

»Kallua tarvitaan joka työhön; kun vain on hetkenkin kotona, niin aina
häntä huudetaan» vastasi Hely.

»Entäs sinä sitte, mitä työtä sinulla on?»

»Puhdistan kestikievarihuoneet ja passaan herroja. Aitoista annan
myöskin esiin, mitä myydään, ja melkein joka paikkaan emäntä minua
panee, mihin vain kerkeän.»

»Hm, se on hyvä merkki, mutta eikö herrojen passaaminen ole ikävää?»

»Ei sentään; välistä kyllä ovat ilkeitä ja vallattomia, mutta emäntä on
sitte itse mennyt viemään heille, mitä ovat tarvinneet.»

Matami mutisi itsekseen: »Liika kaunis tyttö kestikievaripiiaksi» --
mutta ääneensä sanoi hän: »Koeta vain aina pitää Jumala silmiesi edessä
ja tee tunnollisesti, mitä emäntäsi käskee, niin kyllä sinun hyvin käy
eikä sinulta leipä puutu. Mutta kuules, ukko, aivanhan unhotin tuon
kirjeen -- mitä siinä sanotaan? -- Kah! Mikä sinun on? Olet varsin
kalpea -- Mistä se kirje on?»

»Se on Uudestakaupungista veljeni pojalta.»

»Onko Pietari veljesi huonommaksi tullut? Vai onko varsin kuollut?»

»Hän on kuollut», vastasi lukkari vakavasti ja oli vähän aikaa ääneti,
mutta jatkoi sitte taas: »Veljeni poika ilmoittaa minulle isänsä
kuolemasta. Poika parka on nyt orpo, Hän on kirjeeseensä liittänyt
veli-vainajaltani muutaman rivin, jotka Pietari kirjoitti pari päivää
ennen kuolemaansa ja joissa hän pyytää minua poikansa holhoojaksi.
Pekko, joka Turussa on käynyt opintoa, muuttaa siis syksyllä
Hämeenlinnan lyseoon ja väliajat hän tietysti tulee olemaan meillä.
Pietari on merikapteenina koonnut melkoisen omaisuuden, joten pojalle
kyllä riittää varoja kasvatukseen -- mutta vanhempain hellää, ohjaavaa
kättä -- sitä koettakaamme voimiemme mukaan korvata.»

»No niin, eihän meillä omia lapsia ole, mutta näin Jumala vain siunaa
meidän lapsettoman kotimme. Tulkoon vain Pekko tänne, niin tulee
Iirinkin hauskempi. En ole nähnytkään poikaa sitte kuin siellä kävimme
-- silloin oli hän aivan pieni vielä. Mitä siitä on aikaa -- kymmenen
vuotta -- niin, hän on nyt noin kuusitoista-vuotias. Soo, soo, vain on
Pekko nyt orpo! Poika raasu! -- Hm, niin sitä mennään -- yksi tänään,
huomenna toinen --»

»Olenhan minä odottanut tätä», sanoi lukkari, »mutta katkeralta tuntui
se nyt kumminkin. Kuolema on meille aina kutsumaton vieras, ja kuitenkin
pitäisi sen oleman kuten hyvä tuttu, jota aina saatamme olla valmiit
vastaanottamaan.»

»Niin se on. Mutta mitä nyt tehdään? Meidän täytyy kai heti kirjoittaa
sinne Pekolle, että hän tulee tänne.»

»Kyllä niin. Minä kirjoitan oitis vastauksen hänelle.» Lukkari meni
kirjoittamaan veljensä pojalle ja pyysi häntä tervetulleeksi setänsä
yksinkertaiseen kotiin sekä läksi sitte pappilaan viemään kirjettänsä,
jotta se menisi postilaukussa.

»Saatteko viipyä täällä nyt vähän aikaa Iirin luona?» kysyi matami
Helyltä ja Martilta.

»Saamme kyllä», vastasi Martti.

»Emme kuitenkaan aivan kauan», muistutti Hely.

»Minä käyn tuolla vain naapurissa», virkkoi matami, »kyllä minä pian
palaan. Katsokaa kotia sillä aikaa, ettei mitään roistokulkijoita tänne
tule.»

»Kyllä!» huusivat lapset yhteen ääneen, »me otamme avaimen pois emmekä
laske ketään tänne». Mutta lapset eivät heti ottaneetkaan avainta suulta
ja sitte joutuivat niin vilkkaaseen keskusteluun toistensa kanssa, että
unohtivat kokonaan avaimen eivätkä muistaneet sitä, ennenkuin kuulivat
vahvat miehen askeleet portailta.

»Hely, joku tulee», huudahti Iiri, »ja avain on suulla. Pidetäänkö
ovesta kiinni?»

»Ole vaiti, ei se käy laatuun», vastasi Hely.

»Minä en pelkää», sanoi Martti ja seisoi lattian keskellä hajasäärin ja
kädet taskuissa, kun ovi aukeni ja Renkala astui sisään.

Iiri kalpeni, mutta Helyn posket tulivat ihan punaisiksi, ja Martti
seisoi levollisena, ikäänkuin hän olisi aikonut siinä seisoa iankaiken.

»Täälläkö sinä oleskelet», sanoi Renkala Iirille, ja kenenkä luvalla?
Vai lampeen sinä hyppäsit päästäksesi kaikesta hyvin ansaitusta
rangaistuksesta. Kotiin kauniisti nyt! Ei hetkeäkään enää täällä olla;
kyllä minä tuommoiset kakarat opetan!»

Tytöt jäivät varsin sanattomiksi, mutta Martti astui askeleen
lähemmäksi Renkalaa, sanoen; »Ette maar sitä niin otakaan lukkarin
kasvattityttöä kiusataksenne enää.»

»Mitä sinä senkin penikka sanot?» tiuskasi Renkala vihoissaan ja aikoi
lyödä Marttia, mutta Iiri oli jo tointunut pelästyksestään ja tarttui
kovasti Renkalan käteen, huutaen:

»Koettakaa koskea veljeeni! Hän puhuu, mitä rovasti ja lukkari-setä ovat
sanoneet. Minä en enää tule teille, tänne saan jäädä ja pääsen rovastin
ja hänen perheensä oppilaaksi.»

»Sinä valehtelet», ärjäsi Renkala ja työnsi Iirin pois.

»Minä en ole milloinkaan valehdellut», sanoi Iiri vakavasti.

»Älkää syyttäkö ennen aikojanne», tokaisi Hely. »Matami tulee kohta,
kyllä saatte kuulla, että Iirin puheessa on perää.»

»Ja Iiri pääsee isoon kouluun Hämeenlinnaan ja hänestä tulee komeampi
likka kuin teidän Eveliinasta», sanoi Martti uhkeasti.

»Jollette pidä suutanne kiinni, niin ajan teidät ulos täältä joka
sorkan!» ärjäsi Renkala vihoissaan, mutta samassa astui matami sisään,
sanoen:

»Ei maar, Renkala, -- ei sitä niin kannaksi ruveta toisen huoneessa!
Renkala on hyvä ja puhuu siivommasti, muuten täytyy minun käyttää
emännänoikeuttani ja käskeä teidät ulos.»

»Aivan halusta menenkin, kun vain saan mukaani tuon huutotyttöni, jota
te täällä hyysäätte.»

»Hän on meidän kasvattimme. Rovasti on luvannut hänet meille, eikä
häntä meiltä oteta, vaikka mihinkä oikeuteen menisitte.»

Kun Renkala kuuli, että rovasti oli Iirin luvannut lukkarille, sanoi
hän: »Pitäkää sitte mokoma saaliinne. Kuka hänestä huolisi -- itsensä
tappajasta», ja hän meni ulos ovesta.

»Oikein hyvään aikaan tulitte», sanoi Hely. »Tuo Renkala olisi lyönyt
meitä kaikkia, ellette olisi joutunut kotiin.»

»Kyllä minä sitä pelkäsin, mutta en kuitenkaan luullut, että hän tällä
hetkellä juuri olisi tullut, kun vain käymältä poissa olin.»

»Mutta minä en yhtään häntä pelännyt, vaikka aikoikin lyödä. Hely,
pelkäsinkös?» sanoi Martti.

»Et sinä pelännyt; mutta mennäänpä nyt kotiin jo, ett'ei kaivata.» He
sanoivat jäähyväiset ja läksivät.




SEITSEMÄS LUKU


Tie, joka kirkonkylästä vei eversti Aatelin kartanoon, kulki kauniin
koivuhaan lävitse. Kun kartanossa kesällä oli vieraita, meni everstin
perhe useinkin saattamaan heitä, ja hevoset saivat hiljaa kulkea edellä.
Tänäänkin näkyi koko joukko nuoria herroja ja neitosia tulevan hakatietä
pitkin. Ne olivat pappilan nuoret, jotka palasivat Kartanosta, sekä
Arvo, joka aikoi lähteä kotiin; Lilli ja Aksel olivat näitä vieraitaan
saattamassa. Kääsien eteen valjastettu hevonen, jota palvelijapoika
ajoi, kulki verkalleen heidän edellään. Päivä oli kuuma, vaan sitä
ihanammalta tuntui metsän viileys. Selja juoksi vähän väliä kukkia
poimimaan tien vierestä ja jäi kerran aivan kauas seurastaan, jonka
vuoksi Ahto huusi: »Selja, joudu nyt, muuten saat jäädä.»

Selja tuli juosten metsästä. Hän oli vielä löytänyt muutamia suuria
mansikoita ja sanoi: »Aioin antaa nämä teille, mutta koska ette
tahtoneet odottaa minua, niin en annakaan. Minä vien ne -- arvatkaa
kenelle? -- Arvon turvatille. Minä saan nyt hänestä kumppanin. Lilli ja
Helvi ovat aina niin ihmeen vanhoja olevinaan, enkä minä koskaan heidän
seuraansa kelpaa.»

»Tuommoinen turvatti!» virkkoi Lilli. »Kuules, Arvo, mihinkä kunniaan
Selja tuon huutotytön korottaa, -- sinun turvatiksesi ja omaksi
kumppaniksensa. Mutta mennäänpä pilanpäiten katsomaan sitä tyttöä.»

»Hän on kaunis tyttö», vakuutti Selja, »ette ole niin kaunista
nähneetkään! Minä vein hänelle eräänä päivänä Pääskysen luettavaksi, ja
hän ilostui silloin niin, että silmänsä olivat kuin tähdet; hän oli
oikein ihmeen kaunis.»

»Kuules, Selja, oliko siellä metsässä paljokin noita suuria mansikoita?»
kysyi Arvo.

»Oli, oli hirveän paljon, niitä oli monta, monta kymmentä!»

»Minä palaan kanssasi niitä poimimaan; kai sinä paikan löydät?»

»Kyllä, me juoksemme, niin saavutamme pian nämä muut.»

»Aivan niin teemme», sanoi Arvo, ja molemmat lähtivät juoksemaan. Lilli
katsoi heidän jälkeensä, ajatellen: »Minkä vuoksi hän meni noita marjoja
poimimaan -- kukahan ne saanee? -- Meniköhän vain huvittaaksensa Seljaa,
vai miten? Ehkä saan minä? -- -- Saapa nähdä! --»

»Emmekö sentään jää heitä odottamaan», sanoi Helvi.

»Jäämme!» huudahti Lilli. »Tässä on kiviä tien vieressä, istutaan
tähän», ja Lilli jäi halusta odottamaan mansikanpoimijoita.

»Kyllä he pian tulevat», sanoi Aksel, »mennään nyt vain, minun on kova
jano. Kun pääsemme täältä haasta, niin löytyy erittäin hyvä kaivo, josta
melkein koko kylä kantaa juomavettä.»

»Me jäämme kuitenkin», virkkoi Lilli, ja niin istuivat molemmat tytöt
tien viereen. Metsässä oli aivan hiljaista, ainoastaan siellä täällä
kuului vielä jonkun linnun ääni. »Oi kuinka ihanaa täällä on!» huudahti
Lilli ja rupesi laulaa hyräilemään iloista laulunnuottia. Mutta Helviin
teki juhlallinen metsä toisen vaikutuksen, hän kävi vakaaksi ja
miettiväksi.

»Kuules, Lilli, tuo pikku tyttö, jonka Arvo pelasti, tulee nyt meillä
käymään koulua, ja minäkin rupean häntä opettamaan. Minusta on erittäin
hauska, kun saan sellaista tehtävää, jonka tiedän todellisesti olevan
hyödyllistä. Välistä olen ikäänkuin väsynyt itseeni, kun on mennyt
päiviä, joina en ole tehnyt mitään sellaista, millä olisin voinut
hyödyttää ketään -- olen vain ommellut vähän koristeita itselleni tahi
Seljalle. Äitini tekee taloudelliset toimet ja tarvitsee harvoin minun
apuani. Mutta nyt minä joka päivä saan tehdä työtä, josta toivon olevan
hyötyä, ja se minut tekee onnelliseksi. Etkö sinä joskus ole tuntenut
tyytymättömyyttä itseesi?»

»En juuri -- olenhan aivan nuori vielä, mitäpä minä viitsisin huolehtia.
Isäni sanoo aina, että minun pitää olla hänen ilolintunansa, ja samaa
mielipidettä on Akselkin. Hän ei ollenkaan pidä naisista, jotka ovat
vakavia taikka haluavat virkoja ja muuta semmoista, vaan kutsuu niitä
miesmäisiksi.»

»En minäkään halua mitään virkaa erittäin, koska minulla on hyvä koti,
mutta minä tahtoisin kodissani olla enemmän tarpeellinen.»

»Ei minua miellytä ensinkään tuollaiset. Minä soitan, laulan, tanssin ja
ompelen, silloin kuin haluttaa -- mutta tuollapa Selja ja Arvo tulevat
juosten.»

Lilli riensi kuten keijukainen Arvoa ja Seljaa vastaan, mutta Helvi
istui paikallaan, ajatellen: »Kuinka äärettömän lapsellinen tuo Lilli
on, oikein tunnen itseni vanhaksi hänen rinnallaan.»

Arvo ja Selja olivat löytäneet metsästä erään paikan, jossa kasvoi
suuria mansikoita, sellaisia, jotka auringon helteeltä suojassa vasta
syksypuoleen kypsyvät. Seljalla oli näitä koko marjavihkonen, mutta Arvo
oli laittanut tuohitötterön, jossa hän marjaoksat säilytti. »Katsokaa!»
huudahti Selja, »eikö ollut mansikoita?»

»Ja minulla on koko tötteröllinen», sanoi Arvo; »annetaanpa teillekin,
koska noin hyvänsuovasti jäitte meitä odottamaan», ja hän antoi muutamia
oksia Lillille ja Helville.

»Kenelle Arvo antaa marjansa?» kysyi Selja.

»Arvaappas -- jos arvaat, niin sanon.»

»Akselille -- ei, Ahdolle -- et sentään vietkö ne aina kotiin asti? Ne
litistyvät, ennenkuin sinne ennätät.»

»Et arvannut.»

Puhellessaan nuoret joutuivat ulos koivuhaasta ja näkivät Akselin ja
Ahdon, jotka istuivat kaivon reunalla. Lähemmäksi ennätettyään sanoi
Lilli: »Kenenkä kanssa he juttelevat? Kuka tuo tyttö on?»

»Se on kestikievarin palvelustyttö, joka on vettä tuomassa», vastasi
Helvi. Siinä seisoikin Hely ammentaen vettä saaviin. Hänen poskiensa
heleä puna ja veitikkamaiset kuopat tekivät hänet niin raittiin- ja
vilkkaannäköiseksi, että oikein mielihyvällä häntä katseli.

»Tulkaa juomaan hyvää raitista vettä», sanoi Aksel. Hely otti saavin
syrjästä läkkikauhan, ja hymyten tarjosi hän sillä kirkasta vettä
neitosille.

»Ei mikään saata olla parempaa kuin hyvä vesi, silloin kun on lämmin»,
sanoi Helvi.

»Ei varsinkaan, jos noin kaunis tyttö sitä tarjoaa», -- virkkoi Aksel.

Hely punastui ja katsoi alaspäin, mutta kuitenkin kuvautui jonkunlainen
mielihyvä hänen kasvoissaan. Samassa tuli kestikievarin Kallu kaivolle,
ja Hely sanoi: »Kauan olen saanut odottaa. Nostetaan nyt saavi, että
pääsemme kotiin.» Vikkelästi he nostivat olallensa saavin tangon ja
lähtivät pois.

»Jatketaan nyt matkaamme», sanoi Arvo.

»Kuinka Aksel saattoi sanoa tuolle nuorelle tytölle, joka ei vielä ole
muuta kuin lapsi, aivan suoraan, että hän on kaunis?» lausui Helvi.

»Eikö se ollut totta? Hän kelpaisi varsin hyvin malliksi maalaajalle,
joka tahtoisi kuvata jotakin kaunista, viehättävää kukanmyyjää.»

»Tuon kaiken olisit saanut havaita sanomatta sitä tytölle», vastasi
Ahto.

»En minä ymmärrä, mitä pahaa se oli», virkkoi Lilli, »entä sitte, jos
kauniiksi kiitetään. Näkeehän se, joka on kaunis, sen itsekin».

»Helvi puhui aivan oikein», lausui Arvo. »Ihmisen pitäisi varovasti
käyttää kieltänsä, sillä usein hän juuri sillä myrkyttää viattoman
sydämen.»

»Kyllä sitä käskisi», sanoi Aksel. »Katsokoot etteivät pilaannu. Mutta
mihinkä tässä nyt oikeastaan mennään?»

»Lukkarille», vastasi Arvo.

Lukkarin pihassa oli riippakoivu sekä kaksi suurta pihlajaa ja pihlajien
välissä keinulavitsa. Siinä Iiri par'aikaa istui lukemassa, sillä
jälkeen puolisen täytyi hänen sitte mennä pappilaan tekemään selkoa
tiedoistansa. Juuri kun hän tässä mietti lukupätkäänsä, tulivat Kartanon
ja pappilan nuoret pihaan. Iiri nousi penkiltä, kumarsi sievästi ja
sanoi nöyrästi: »Tehkää hyvin ja astukaa sisälle.»

»Kiitoksia», sanoi Arvo, »me istumme vain täällä puitten varjossa; ehkä
menet kysymään matamilta, onko hänellä mitään asiaa sisarellensa, niin
minä kyllä hänen asiansa toimitan».

Selja antoi Iirille marjavihkosensa sanoen: »Oli siinä enemmänkin
marjoja, mutta muutamat putosivat ja muutamia minä söin.» Iiri kiitti
marjoista, ja sitte molemmat juoksivat hakemaan matamia, joka oli Pekon
tuloa varten tyhjentämässä porstuakamaria, se kun aina oli ollut
jonkinmoisena laskettavana. Matami, kun sai kuulla vieraita olevan,
riensi pihalle ja tahtoi heitä tulemaan sisälle, mutta he eivät tulleet,
sillä Arvo selitti, että hänen oli kiire, ja kysyi: »Onko matamilla
asioita Maija sisarellenne? Kyllä minä ne toimitan.»

»Kai niitä asioita olisi, mutta en nyt jouda kirjoittamaan; sanokaa
Maijalle vain, että mieheni veljenpoika Pekko, joka on orpo, tulee
olemaan mieheni holhottina. Meidän ukko meni itse häntä noutamaan, ja
tänään he kotiin ennättävät. Ja tämä Iiri tässä, jonka maisteri pelasti,
on nyt kuin oma tyttöni ja tulee meidät perimään, jos hän itsensä
kunnostuttaa -- ja miksi ei kunnostuttaisi, jos hyvän kasvatuksen saa,
ja sitä hänelle koetamme hankkia, sillä kasvatuksesta enimmiten riippuu,
mimmoiseksi ihminen tulee.»

»Vai tämä tyttökö se nyt on Iiri?» sanoi Arvo, »en häntä olisi
tuntenutkaan». Samalla hän ojensi marjatötterönsä tytölle, joka nostaen
ihanan, kiitollisen katseen pelastajaansa kumarsi nöyrästi ja kiitti.
Arvo taputti tytön päätä, sanoen: »Kyllä luulen toiste paremmin
tuntevani sinut, ellei aivan monta vuotta kulu, ennenkuin sinut näen.»

Kun he läksivät lukkarilta, lausui Arvo: »Tuosta tytöstä tulee vielä
oikea kaunotar -- hänen kasvojensa piirteet ovat harvinaisen hienot, ja
hänen syvämielisissä silmissään kuvautuu puhdas, viaton sydän.»

»Hän on kestikievaritytön sisar, hänen, joka meille vettä ammensi»,
kertoi Ahto.

»Kyllä nyt muistan. He olivat molemmat huutolaisina, ja kolmantena oli
poika», vastasi Arvo.

»Niin, hän on myöskin kestikievarissa», virkkoi Ahto. »Mutta tässäpä nyt
eroavat tiemme.»

Pappilan nuoret sanoivat jäähyväiset. Lilli ja Aksel saattoivat Arvoa
kievariin asti, jossa he, lämpimät jäähyväiset sanottuaan sekä terveiset
lähetettyänsä sedälle ja tädille, erkanivat mennäkseen kotiinsa päin.




KAHDEKSAS LUKU


»Kumma, ettei meidän ukkoa jo kuulu. Tänään hänen kuitenkin pitäisi
tuleman, sillä huomenna hänen täytyy olla kirkossa. Pitäisipä sitä nyt
viikossa toimittaman maahanpaniaiset ja muut tärkeimmät asiat.» Matami
meni vielä katsomaan Pekon kamaria, ja se oli oikein somassa
järjestyksessä, -- pieni, mutta aivan mukava yhdelle hengelle. Lukkarin
asunto oli mäen päälle rakennettu, ja täältä porstuan peräkamarista oli
lavea näköala viljavainioiden ylitse. Oikealle päin näkyi iso järvi sekä
everstin kartanoon kuuluva koivuhaka ja vasemmalla Renkalan avarat
metsät. »Kyllä maar pojan tässä kelpaa olla, jos hän muuten tahtoo
ihmistyä ja menestyä», ajatteli matami astuen tyytyväisenä huoneesta.
Samassa tuli Iiri, joka pappilasta palasi, juosten portista ja huutaen:

»Setä ja poika tulevat jo!» Sitte hän palasi aukaisemaan porttia.

Lukkari ajoi pihaan, ja rattailta hyppäsi vilkkaannäköinen
viisitoistavuotias poika.

»Terve tultuanne, ukkoseni ja sinä Pekko poika! Menesty ja vartu tässä
uudessa kodissasi, siksi kuin Herra sinulle oman kodin suo! Katso,
tuossa on sinun kamarisi» -- matami aukaisi porstuakamarin oven --
»tänne saat panna kapineesi. Tuossa on avain piirongin laatikkoihin.»

Kun Pekko oli saanut kaikki sisään kannetuksi, kutsui matami häntä ja
lukkaria päivälliselle, lausuen: »Kyllä maar nyt ruoka maistuu, kun koko
päivän olette rattailla täristäneet. Iiri ja minä olemme jo syöneet
päivällistä. Tyttö on jo sitte ollut lukemassakin pappilassa.»

»Niin, kello onkin jo neljä», sanoi lukkari, »kyllä mekin matkalla
söimme, mutta maistuu se täällä kotona nyt sentään taas. Syödään,
Pekko.»

Pekko kiitti ja kävi ruoalle. Matami käski Iiriä sanomaan Leena piialle,
että hän keittäisi kahvia, ja Iirin mentyä kysyi Pekko: »Kuka tuo tyttö
on?»

»Hyvänen aika! Etkö sinä ele vielä puhunut Pekolle Iiristä? -- Hän on
meidän ottotyttömme ja tulee olemaan kuten oma lapsemme meillä.»

»Ei minua ole esitetty hänelle», virkkoi Pekko, joka oli tottunut
kaupungin tapoihin.

»Esitetty? -- Mitä esitetty?» -- kysyi matami ihmeissään, mutta samassa
tuli Iiri sisälle ja Pekko meni suoraan hänen luoksensa, sanoen: »Nimeni
on Pekko Salmi, minä kuulin, että olet setäni ja tätini kasvatti.» Iiri
kumarsi ja katsoi vähän ujostellen vierasta poikaa.

»Tuoko se nyt oli esittämistä? -- Hm -- tässä, Pekko, minä siis esitän
sinulle kermavohveleita; ethän sinä ole näitä tämmöisiä ennen missään
nähnyt, vai kuinka?»

»En ole», vastasi Pekko, mutta maistaessaan matamin tarjoamia herkkusia
sanoi hän niitten olevan kovin hyviä.

»Kas niin, muoriseni, nyt olet varmaankin iloinen, kun Pekko oikein
ymmärsi arvostella sinun leivoksiasi», virkkoi lukkari.

»Olen kyllä; hyvä on, kun ruoka maistuu, eikä mikään olekaan niin
harmillista kuin se, ettei syödä, kun on kelvollista ruokaa laitettu.»

Pekko söikin nyt oikein hyvällä halulla, sillä kun hän ensin kodistaan
läksi, oli hänen niin ikävä, ettei jaksanut syödä. Matkalla oli hän
vähän nakerrellut evästään, mutta ei se hänelle maistunut hyvältä. Nyt
vihdoinkin hänen nuori raitis ruumiinsa vaati ravintonsa, huolimatta
hänen sydämensä surusta. Ja varmaankin hän tällä hetkellä, jolloin hän
nautti matamin hyviä vohveleita, vähemmän tunsi surunsa katkeruutta.

Päivällistä syötyään meni lukkari kamariinsa kirjoittelemaan ja laskuja
tekemään Pekon omaisuudesta, koska hänen nyt täytyi siksi, kunnes poika
lailliseen ikään joutui, pitää hänestä huolta. Matami myöskin läksi
toimiinsa.

Lukkarin salissa oli kaksi ikkunaa vastakkain. Peräikkunasta oli sama
näköala kuin Pekon kamarista, mutta toinen ikkuna oli pihaan päin. Pekko
istahti pihanpuolisen akkunan ääreen ja katseli ulos, näkemättä juuri
mitään, sillä ajatukset eivät katsetta seuranneet. Vihdoin hän
tirkisteli edessään olevaan pöytään, ja pää vaipui kättä vasten. Hän
näytti niin surumieliseltä ja väsyneeltä, että Iiri, joka oli häntä
ujostellen katsellut toiselta puolen huonetta, rohkeni käydä lähemmäksi.
Hiljaa hiipien hän vähitellen läheni, kunnes joutui aivan pöydän ääreen.
Nyt katsoi hän noilla erinomaisen syvämielisillä silmillään Pekkoon,
sanoen: »Oletteko tekin orpo?» Pekko säpsähti ensin, hän kun ei ollut
huomannutkaan koko tyttöä, vaan sanoi sitte:

»Olen minä niin yksinäinen, ettei kukaan maailmassa ole niin yksin», ja
nyt rupesivat kyyneleet vierimään väkisinkin hänen silmistään, vaikkei
hän sitä tahtonut näyttää, koska hän itkemistä piti epämiehuullisena.

»Älkää itkekö, kyllä Jumala orvoista huolen pitää, äiti sanoi niin.
Minäkin olen orpo niinkuin tekin.»

»Oletko? Kuules, et sinä saa minua teititellä, sillä tulethan sinä minun
kasvattisisarekseni.»

»En osaa sinutella, kun olette niin hieno.»

»Hieno!» Pekko nousi istualta ja rupesi kävelemään lattialla. Hän
vilkaisi piirongin päällä olevaan kuvastimeen ja näki todellakin
edessään nuoren, sievännäköisen koulupojan, jonka vallattomat, ruskeat
kiharat pyrkivät varjostamaan niin hienon valkoista otsaa, että se olisi
sopinut vaikka tytölle. Tyytyväisenä kuvaansa hän taas istahti tuolille,
sanoen: »Turhaa! mikä hieno minä olen -- sellainen kuin kaupungissa
tavallisesti kaikki ovat, ja sinuksi sinun täytyy sanoa minua. Minä
rupean tästä lähtein oikein kasvattamaan sinua, jotta sinusta tulee
hieno neiti.»

»Sinä! Kouluun minä pannaan.»

»Niin, mutta näin jokapäiväisessä elämässä minä annan sinulle neuvoja,
miten sinun pitää käyttäytymän. Sinä olet tosiaan sievämäinen tyttö,
mutta tarvitseehan sinua sentään aina vähän ikäänkuin hioa, sillä
tätimme ei osaa sitä tehdä -- hän on muuten hyvin lystikäs. Ei meidän
kaupungissa kanttorinrouvat tuommoisia ämmiä ole -- oikein naurattaa,
kun kuuntelee häntä.»

»Pekko hyvä, miten puhutkaan tädistä tuolla tavalla? En pidä sinusta
ollenkaan, jos vain kerrankin naurat tätiä. Hän on paras ihminen
maailmassa! Jospa tietäisit, kuinka hyvä hän on -- minä sen tiedän, joka
olen ollut muuallakin.» Kyyneleet rupesivat vierimään Iirin poskille,
häntä oikein loukkasi Pekon puhe, sillä äiti ja matami -- nehän olivat
kuten yksi ja sama; äidin paras ystävä oli matami ollut, ja nyt taas oli
hän ainoa, joka äidin hellyydellä orpoa kohteli. Mitä Iiri sitte huoli
matamin ulkonaisesta hienoudesta? Rakkautta hän tarvitsi, ja sitä hän
sai osakseen matamin luona.

»Mitäs tuossa nyt itket, menet kai kantelemaankin», sanoi Pekko.

»En maar menekään, sittehän olisin paha tyttö ja saattaisinpa vielä
mielipahaa tädillekin, jonka mieltä en suinkaan tahtoisi pahoittaa. Minä
lähden ulos, ettei hän näe, miten punaisiksi silmäni ovat tulleet.»

Iiri meni ulos ja Pekko läksi kamariinsa. Hän istui ikkunansa ääreen ja
katseli viljavainiolle päin. Mielensä kävi taas vähän alakuloiseksi.
Juuri kun hän siinä istui, tuli matami sisälle ja taputti Pekkoa olalle,
sanoen: »Kyllä kai olet väsynyt matkasta ja ikävästä. Lapsi parka, setä
ja täti eivät ole isä ja äiti, mutta koetetaan sentään asettaa kaikki
niin, että huomaat, ettemme vieraitakaan ole. Pane nyt pitkäksesi ja
nuku vähäsen. Kun on väsynyt, johtuvat kaikki ikävät mieleen. Minä tulen
herättämään sinua kahvia juomaan, ja sitte sopii sinun mennä katselemaan
tuonne ulos, millaista täällä maalla on.» Näin lausuttuaan meni matami
pois.

Pekko pani pitkäkseen vuoteellensa ja tuumaili: »On se sentään hyvä
ihminen se täti. Kun häntä oikein katselee, ei hän näytäkään niin
kummalliselta. -- Sitä Iiriä, joka nuo sanani niin pahakseen pani, että
itkemään rupesi! Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut -- mutta noilla
tytöillä on aina silmäkulmassa kyyneleet valmiina. Mihinkä lienee mennyt
koko tyttö» -- Pekko nousi sängystään ja rupesi katselemaan ulos
ikkunasta. Siellä nyt näkyi pieni tyttönen kulkevan pitkin vainion
pyörtänettä kartanon hakaan päin, kori kädessä. »Eiköhän se ole Iiri»,
-- ajatteli Pekko, -- »varmaankin. Minun täytyy mennä mukaan.» Samassa
oli jo lakki Pekon päässä, ja hän juoksi aika kyytiä samaan suuntaan,
jonne oli nähnyt Iirin menevän. Jouduttuansa vainion äyräälle huusi hän
hakaan päin: »Iiri, oletko siellä?»

»Olen kyllä», kuului vastaus.

»Missä olet?»

»Täällä vain.»

»En näe sinua.»

»Tule hakemaan.»

Pekko hyppäsi yli aidan ja huusi taas: »Haassako olet?»

»Niin», vastasi Iiri.

»Mitäs siellä teet?»

»Tule katsomaan», huusi Iiri. Mutta samassa riensi hän taas toisaalle,
ja sillä kurin sai Pekko hypätä paikasta paikkaan löytääksensä tyttöä.
Vihdoin hän kuitenkin huomasi Iirin, kun tämä juostessaan kompastui sekä
pudotti kädessään olevan korin ja huudahti: »Kaikki minun kauniit
marjani, jotka sinulle olin noukkinut, putosivat!»

»Minulleko? Mistä sinä viinimarjoja olet löytänyt?»

»Täällä on monta pensasta, tule vain katsomaan, kuinka punaisina ovat.»

Pekko nosti pensaan oksia, jotka olivat täynnänsä punaisia viinimarjoja.
Pian oli hän niitä syönyt tarpeeksensa ja aikoi lähteä kotiin; mutta
Iiri sanoi haassa olevan korkean kallion, josta näkyi kartanon iso lahti
ja paljon muutakin. Sinne nyt ensin täytyi kiivetä. Iiri meni edellä ja
Pekko perässä.

»Hei! Täällähän on alaa -- kas kuinka kaunista! Mikä tämän kallion nimi
on?»

»Se on Orjankallio, ja täällä poltetaan aina helavalkeata.»

»Orjankallio! Kuules, tiedätkö mitä varten sitä Orjankallioksi
nimitetään?»

»Tiedän kyllä. Vanha Taaven-muori kertoi meille ennen kotona
kaikenlaisia satuja, ja silloin hän myöskin puhui, että tuolla
kartanossa vanhaan aikaan asui suuri, mahtava herra, jolla oli oikein
kauniin kaunis orjatyttö. Hän ei milloinkaan päässyt tätä hakaa
edemmäksi, ja täälläkin hänen muassaan aina oli vanha pitkähampainen
akka; yksin ei häntä laskettu. Koko haka oli silloin täynnä kauniita
eläimiä, joita ainoastaan kartanon herra ja hänen vieraansa saivat
ampua.

Kartanoon tuli eräänä päivänä paljo metsästäjiä. He ampuivat, että metsä
paukkui, ja kartanon herra aina kaikkein parhaiten. Kun metsästyksestä
vihdoin päästiin, oli kartanon herra iloissaan ja sanoi: 'Tänään juomia
runsaasti juotakoon.' Nyt vieraat pyysivät, että juomat tuotaisiin
kalliolle, ja kun he täällä olivat koossa, sanoi yksi:

'Ei nyt mitään muuta puutu kuin laulua. Ah jospa saisi kuulla kauniin,
ihanan naisäänen silloin vasta tämä malja maistuisi.'

'Eikö muuta? Sitä kyllä saatte kuulla', sanoi kartanon herra ja huusi
palvelijoillensa: 'Orjatyttö tänne!'

Hetken kuluttua tuli orjatyttö, mutta hän sanoi, ettei hän voi laulaa,
paitsi jos hänelle luvataan, että hän tässä kalliolla on aivan vapaa,
että kallio on ikäänkuin hänen oma valtakuntansa, jossa hän
täydellisesti on itsevaltiaana. 'Tässähän on', sanoi tyttö, 'ainoastaan
muutama kyynärä maata. Eihän se valtakunta suuri ole. Jos sen lupaatte
minulle, saatte kuulla, millä tavalla vapautettu laulaa, ja minä lupaan,
että sitä laulua haluaisitte kuunnella vaikka aamuun asti.'

Kartanon herra hymyili ajatellen: 'Eihän haittaa mitään, jos tämä kallio
on hänen omansa; sen kyllä voin hänelle antaa.' Ja nyt hän kaikkein
kuullen lupasi, että tyttö saisi olla vapaana ja itsevaltiaana
hallitsijana kalliolla.

'Sanasi olemme kaikki kuulleet', sanoivat vieraat.

Tyttö oli puettu valkoisiin vaatteisiin, ja kaunis kukkaseppele oli
hänen päässään. Nyt viittasi hän palvelijoille, käski heidän tarjota
juomia ja istui sitte laulamaan. Laulu oli niin ihana, niin lumoava,
että sellaista ei kartanon herra ollut milloinkaan kuullut.

'Miksikä et sinä ennen noin ole laulanut?' sanoi herra. 'Minä en enää
koskaan tahdo kuulla ääntäsi sellaisena, kuin se ennen on ollut'.

'Armollinen herra!' vastasi tyttö. 'Sorretun ääni ei ole vapaan ääni.'

'Ole sitte vapaa', sanoi herra, 'en tahdo sinua enää sortaa'. Ja tyttö
ilostui niin, että lankesi polvilleen kiittämään herraansa.

'Nouse laulamaan', sanoi kartanon isäntä.

Tyttö lauloi -- hän lauloi koko illan, lauloi vielä yönkin
riemulaulujaan, vapautetun ilosäveleitä -- -- -- vaan kun aamu joutui,
taukosi ääni äkkiä. Silloin kartanon herra nousi istualta ja riensi
entisen orjansa luo. Tyttö oli pyörtynyt ja makasi kalpeana kalliolla.
Herra aikoi juuri nostaa hänet syliinsä, mutta samassa tyttö aukaisi
silmänsä sanoen: 'Vapautettu! -- oi onnea suurta! Nyt olen vapautettu!'
Ja silloin hänen henkensä oli sammunut ja lentänyt vapautettujen maahan.
Mutta kartanon herra oli sitte päiväkaudet istunut Orjankalliolla
suremassa kaunista orjaansa.

Ihmiset sanovat, että syysiltoina vieläkin monta kertaa kuuluu, kun
oikein tarkasti kuuntelee, syviä surullisia huokauksia täältä
Orjankalliolta.»

»Ne semmoiset ovat ämmäin juttuja. Mutta mennään nyt pois, ei täällä ole
hauskaa. Täti odottaa meitä kahvia juomaan.»

»Pelkäätkö sinä?»

»Minä? En pelkää! Mitä minä pelkäisin?»

»Sitä, kun sanoin täällä kuuluvan huokauksia.»

»Turhia!»

Lapset riensivät nyt kotiin päin; heistä oli tullut hyvät tuttavat.
Pekon hienous ei enää Iiriä ujoksi tehnyt. Iloisina he tulivat
huoneeseen, jossa matamin kahvipannu jo aikaa oli jäähtynyt.

»No hyvänen aika! Missä olette olleet? Marjassako?»

»Niin, minä poimin viinimarjoja, ja sitte tuli Pekkokin, ja sitte olimme
Orjankalliolla katselemassa maailmaa.»

»Ja näimme everstin talonkin -- mutta mikä sen nimi on?» kysyi Pekko.

»Sen nimi on Kartano», vastasi matami.

»Kaikkia isoja talojahan kartanoiksi sanotaan», intti Pekko, »mutta minä
tarkoitan sen oikeaa nimeä».

»Kyllä everstin talon nimi on Kartano; kaikissa kirkonkirjoissa on se
siksi nimitetty», sanoi matami. »Mutta tulkaa nyt voitaleipää syömään,
sillä kahvini on jo aivan jäähtynyttä. Minä oikein hämmästyin, kun menin
sinua herättämään eikä sinua näkynytkään koko huoneessa. Paremmin
virkistävää kyllä onkin nuorelle mennä ulkoilmaan kuin venyä vuoteella.»

Lapset menivät välipalaansa syömään ja juttelivat iloisesti keskenään.
Näin kului Pekon ensimmäinen päivä hänen uudessa kodissaan, ja niin ne
kuluivat toinen toisensa perästä, kunnes hän syksyllä meni Hämeenlinnaan
kouluun. Lukkari oli itse häntä saattamassa ja hankkimassa hänelle
kortteeria.

Iirin oli kyllä ensin vähän ikävä Pekkoa, mutta pian se ikävä haihtui,
sillä hän luki ahkeraan. Tämä työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän
ollenkaan muistanut yksinäisyyttään, ja toisena syksynä oli hänkin
pääsevä Hämeenlinnaan; silloin hän oli asuva Seljan kanssa yhdessä. Se
aika häämötti ihanana hänen mielessään. Hän edistyi nopeaan, kuten ne
ainakin, jotka erityisellä halulla eteenpäin pyrkivät.




YHDEKSÄS LUKU


Vuosi oli kulunut siitä, kuin Iiri tuli lukkarille, ja pian se oli
mennyt. Onni vaihtelee -- ja pieni tyttö oli lyhykäisellä iällään jo
saanut kokea runsaassa määrässä sen vaihtelevaisuutta.

      Onni pilviin usein peittyy,
      mutta Herraan luota vaan:
      hänpä aikojenkin takaa
      kyllä armaillensa jakaa
      täällä onnenlahjojaan.

Iiri, joka äitinsä kuoltua ensin oli kyllin tuntenut orpouttaan, hän nyt
oli oikea onnen lapsi. Sekä lukkari että matami rakastivat häntä, aivan
kuin he omaa lastansa olisivat hellineet.

Iirin tuli nyt lähteä kouluun, ja matami oli säälinyt hänelle vaatteita
kaikenlaatuisia, joita hän Iirin avulla asetteli kannelliseen
pärekoppaan. Siinähän nyt oli Iirin omaisuus, jonka kasvatusäiti oli
valmistanut, jotta ei tytöltä mitään puuttuisi siitä, mitä ruumiin
verhoksi tarvitaan.

Kun vaatteet olivat valmiina korissa, meni Iiri Martille ja Helylle
jäähyväisiä sanomaan. Sillä välin matami varusti eväät mukaan. Sitte hän
meni lukkarin kamariin, jossa Pekkokin oli, ja sanoi: »Nyt on kaikki
aivan valmista matkaamme varten. Iirin vaatteet ovat kopassa, ja
kapusäkissä ovat Pekon. Säkkiin panin Iirin patjat.»

»Kirkkoherra sanoi, että Pekko kyllä pääsisi Seljan kanssa ylihuomenna,
niin ettei hänen tänään tarvitsisi lähteä», kertoi lukkari.

»Kyllä minä nyt menen; saanhan olla tädin apuna, ja ehkäpä pääsen
kuulemaan, kun Iiriä tutkitaan.»

»Niin, mennään vain kaikin, sitte saan vähän sinunkin kortteeriasi
asetella. Nappularattaille kyllä mahdumme mukavasti; vähemmän heiluvat,
kun sinä ja Iiri takaistuimella istutte.»

»Mutta minun on vaikea sieltä ajaa», virkkoi Pekko.

»Itse minä ohjat pidän», sanoi matami.

Hetken päästä Iiri palasi Seppälästä. Martti saattoi häntä lukkarille ja
istui sitte pihapenkillä, kunnes näki Iirin, matamin ja Pekon lähtevän.
Heidän mentyänsä hän läksi huoaten kestikievariin kyytipojantoimiansa
jatkamaan. Martti, joka tavallisesti oli tyytyväinen maailman menoihin,
tunsi nyt vähän kaipausta, sillä Iiri oli aina ollut hellätuntoinen
häntä kohtaan.

Iirin ei ollut ikävä, sillä hän pääsi kouluun, ja sinneppä hän niin
hartaasti halasikin, ettei hän mitään vaikeuksia eikä ikäviä muistanut.
Pekko hänelle sitäpaitsi matkalla aina näytti uusia esineitä, joita
Iiri, joka ei ollenkaan ollut kotirajoja ulompana käynyt, uteliaasti
katseli.

Kun Pälkäneelle tultiin ja ennätettiin Taustin mäelle, jolta näkyy ihana
Pälkänevesi monilukuisine saarineen, silloin Iiri huusi: »Pekko, Pekko,
onko maailmassa kauniimpaa?»

Kysymykseen ei Pekko vastannut, hän sanoi vain: »Niin, eikö olekin
kaunista! Ja tuossa metsässä, tuossa oikealla puolellamme on se paikka,
jossa peipponen ilmaiseksi laulaa -- etkö muista? -- Aavasaksan pelissä,
jota pelasimme, siinähän sanotaan, että saamme kuulla peipposen laulua
ilmaiseksi Pälkäneen metsässä; ja se metsä on juuri tuo sama, sitä
nimitetään Syrjänharjuksi.»

»Saan minä kuulla peipposen laulua Kartanon haassa ja Renkalan metsässä
ja joka metsässä.»

»Niin, mutta näetkös, tämä metsä mainittiin siinä juuri kauneutensa
takia; se on niin kaunis, että sitä kyllä sopii ihmisille huomauttaa.»

»Ja tuo niemi ja tuo punainen talo! Voi kunpa saisi asua siellä! Mikä
talo se onkaan?»

»Se on Kuulialan kartano», vastasi Pekko, »ja näes, tuossa on pappila,
tuolla. Tuossa on vanha kirkko, ja tuolla edempänä, kohta tulemme sinne
asti, on uudempi kirkko. Tuo noin, katso vain, eikö ole kaunis?»

»Mikä tuo suuri järvi on?»

»Se on Mallasvesi. Hei kun sitä mennään! Nyt ollaan jo Kostiassa,
tuossapa on Kostian silta.»

»Joko teidän nälkä tulee?» kysyi matami, joka aina muisti, miten tärkeä
asia ruoka oli nuorille kasvaville.

»Ei vielä», sanoivat lapset. Mutta kun matami kerran oli johdattanut
heidän ajatuksensa ruokaan, rupesi heistä tuntumaan, ikäänkuin ruoka
kylläkin olisi kelvannut; ja Pekko kysyikin:

»Milloinka syömme? Ei vielä kovin nälkä ole, mutta kyllä syömmekin, jos
muuten sopii.»

»Laitikkalassa syötämme», sanoi matami, ja sitte ajettiin eteenpäin,
kunnes jouduttiin Laitikkalaan. Siellä syötettiin tunnin aika ja
lähdettiin sitte yhtä kyytiä Hämeenlinnaan. Vermasvuoren virstanpitkää
mäkeä ihmeteltiin ja Mierolan suurta siltaa, mutta Hämeenlinna, se vasta
oli katseltava. -- Iiri ei ennen ollut kaupungissa käynyt, ja täällähän
oli taloja jos jonkinlaisia -- sekä linna, kasarmit y. m. »Mutta
eksynhän minä varmaankin täällä», valitti Iiri.

»Et yhtään», vakuutti matami. »Hop, hop, hepo! Mihinkä tästä nyt
mennään? Pekko, kiipeä tänne etuistuimelle, en minä oikein huomaa, mistä
ajetaan siihen taloon, jossa Seljan kortteeri on.»

»Tätikin jo eksyy», sanoi Iiri.

»Enhän minä, mutta en nyt muista, missä se on. Kyllähän kaupungissa aina
kysymällä löytää, ja Selja sinulle näyttää kaikki paikat, te kun
tulette yhdessä asumaan.»

Pekko otti ohjat ja ajoi pappilan kortteeriin. Talon omistaja, eräs
vanha neiti Asp, tuli heitä vastaan ja osotti heille huoneen, johon
saisivat nostaa kapineensa. Matamilla oli nyt hyvä hyöty Pekosta, sillä
poika oli apuna nostamisessa. Hevosen hän juotti, ja kun matami oli
saanut Iirin kapineet paikalleen, vei Pekko hevosen omaan kortteeriinsa,
jossa hän sen sai talliin.

Toimista väsyneenä pani matami aikaisin maata, mutta ei hän oikein
makeasti nukkunut, sillä tutkinto, joka Iirin piti suorittaman,
huolestutti matamia paljon enemmän kuin tyttöä itseänsä. Kun hän aamulla
porstuassa tapasi talon emännän, vanhan neidin, joka kysyi, kuinka hän
oli levännyt, vastasi matami: »Kyllähän muuten hyvin, mutta pelkäsin,
miten meidän tyttö paran tutkinnossa käy; ajatelkaapas, kun tuommoinen
hento olento, kuin meidän Iiri, joutuu oppineitten maisterien ja
röökinäin tutkittavaksi -- rupeavat kaikin hänen kimppuunsa
kysymyksillään -- niin johan siinä vanhemmankin pää pyörälle menisi.»
Sitte huusi hän vielä kovemmin ovesta: »Iiri, oletkos valmis?»

»Olen», vastasi Iiri ja tuli porstuaan, mennäksensä matamin turvissa
ilmoittamaan itseänsä kouluun.

Matami luuli tarkoin muistavansa, missä koulu oli, mutta kun joutui
kadulle, niin silloin ei enää tietänytkään varmaan, minne päin oli
mentävä. Torin hän kyllä tiesi ja pyrki sinne päin. »Kun ei se Pekkokaan
jo sieltä kortteeristaan ennättänyt tulla -- mutta taisipa ehkä mennä
koululle suorastaan», päivitteli matami. »Entäpä jos kysyisin tuolta
rouvalta, joka tuolla tulee, missä koulu on.»

Eräs hienoon pukuun vaatetettu ylhäinen rouva tuli pitkin torinsyrjäistä
katua matamia ja Iiriä vastaan. Matami kumarsi ja kysyi: »Missä päin
täällä tyttökoulu on?» Vieras rouva koetti selittää niin hyvin kuin voi,
missä päin se oli, mutta matami, joka ei oikein varma ollut siitä,
löytäisikö koulua sittekään, sanoi kursailematta:

»Tulkaa, rouva hyvä, vähän matkaa kanssamme, jotta osaisimme sinne;
tämän tytön tässä tarvitsisi joutua tutkintoon.»

Rouva oli hetken vaiti, mutta samassa Iirin ihanat silmät katsoivat
häneen niin suloisen nöyrästi, että rouva tarttui hänen käteensä sanoen:
»Vai kouluun tämä tyttö nyt pyrkii. Tulkaa -- minä olen kyllä vieras
täällä kaupungissa, mutta tiedän sentään sattumalta, missä tyttökoulu
on.» Kun koulutalon nurkka tuli näkyviin, osotti vieras rouva sitä
matamille ja Iirille sanoen: »Tuolla nyt on koulu, kyllä kai sinne
osaatte jo?»

»Kyllä, kyllä», vastasi matami, »ja kiitoksia nyt vain, kyllä tästä jo
mennään. Hyvästi nyt!» Iirille sanoi hän: »Näin sitä löytää, kun kysyy.
Mutta kukahan tuo rouva lienee ollut?»

Ikäänkuin vastausta saadakseen katsoivat molemmat taaksensa yht'aikaa,
ja samassa he näkivät nuoren, sorean herran, joka tuli rouvaa vastaan ja
huudahti: »Miten äiti täältä päin tulee?»

»Täti, se oli hän!» kuiskasi Iiri, »Ihalan nuori maisteri se oli».

»Hän se oli, ja tuo rouva oli siis hänen äitinsä, Ihalan patruunan
rouva. On hän joskus käynyt meidän pitäjässä, mutta en ole osunut
näkemään. Helsinkiin kai menee poikansa kanssa.»

Nyt tultiin kouluun, jossa lapsia oli joka huoneessa; he katsoivat
uteliaina jokaista uutta tulijaa. Matami astui koulusaliin, ja
johtajatar tuli häntä vastaan. Matami sanoi: »Hyvää päivää, terveisiä
maalta!» ilmoitti sitte nimensä sekä mistä hän oli ja lisäsi: »Tässä on
tyttöni taikka oikeastaan kasvattityttöni, jonka olen tuonut kouluun, ja
pyytäisin opettajaa häntä tutkimaan. Rovasti on itse opettanut hänelle
uskontoa, maisteri ja röökinät sitte, mitä hänen muuta on tarvinnut
oppia. Toiselle luokalle arvelivat hänen pääsevän, mutta täällähän sitä
nyt sitte nähdään, mitä hän osaa ja kykenee.»

Uusia oppilaita tuli yhä, ja jokaista seurasi äiti tahi isä; muutamilla
oli vielä veli tahi sisarkin muassa. Johtajattarella oli ystävällinen
sana jokaiselle sanottavana, joten vasta-alkavien pelko väheni koko
joukon; he rupesivat jo tekemään tuttavuutta toistensa kanssa. Vaan kun
kaikki jo olivat tulleet, alkoi tutkinto. Matami istui kuuntelemaan,
kun Iiriä tutkittiin. Hän seurasi silmillään Iiriä niin tarkasti, että
kun Iiri vastasi, liikkui mataminkin suu aina sen mukaan kuin Iirinkin.
Lapset saivat sitte vähäisen välihetken, jolloin pääsivät pihalle
juoksentelemaan, ja nyt vasta huomasi matami Pekon, joka myöskin oli
Iiriä kuuntelemassa. Matami kysyi Pekolta, miten hänen mielestään Iiri
osasi, ja Pekko vastasi: »Hyvin kävi.»

Tutkinnon loputtua tiedusteli matami johtajattarelta, miten Iirin oli
käynyt, mutta johtajatar vastasi, että siitä saataisiin tieto vasta
iltapuolella.

Kun Iiri koulusta palasi, oli Seljakin jo tullut kaupunkiin, ja
iltapuolella meni hän Pekon ja Iirin kanssa koululle. Kun he takaisin
tulivat, ilmoittivat he Iirin päässeen toiselle luokalle. Ja Iiri sanoi
vielä, että ulkona oli muutamia koulutyttöjä, jotka tahtoivat häntä
leipuri Villandtille torttuja syömään.

Matami oli iloinen, kun Iirin oli onnistunut päästä toiselle luokalle,
ja hän laski tyttösensä huvittelemaan, kuitenkin varoittaen, että pian
palaisivat kotiin. Tätä varoitusta Iiri kyllä noudattikin.

Seuraavan yön matami nukkui oikein makeasti, ja aamulla rupesi hän
hankkimaan kaupungista pois. Pekko toi hevosen ja nappularattaat pihaan,
nosti sitte matamin kapineet rattaille, ja nyt oli kaikki valmiina
matamin lähtöä varten.

»Älä ole ikävissäsi», sanoi matami Iirille, »onhan Seljakin täällä».

»En luule, että minun ollenkaan tulee ikävä», vastasi Iiri, »kyllä
Seljan kanssa on hauskaa, ja tuo vanha neitikin näyttää kovin hyvältä.
Koulussa sain jo myöskin monta tuttavaa, ja tapaanhan Pekonkin aina
välimmiten.»

Matami antoi nyt monta hyvää varoitusta sekä Pekolle että Iirille ja
käski heidän muistaa joka työssään rukoilla Jumalalta siunausta, »sillä
jollei Jumala työtämme siunaa, ei se myöskään menesty», lausui matami.
Sitte hän sanoi heille hyvästi ja lähti ajamaan Hämeenlinnasta, jättäen
kasvattinsa koulun ja vanhan neiti Aspin turviin.




KYMMENES LUKU


K:n pitäjän pappilassa oli paljo tointa ja tohinaa, sillä siellä
valmistettiin nimipäiväpitoja. Rovasti vietti joka vuosi Nuutin päivää,
ja nytkin taas oli päätetty kutsua pitäjän kaikki säätyläiset pappilaan.
Kyökin takassa kiehui lihaliemipata, josta ruustinna varoitti
kyökki-Kaisaa tarkasti ottamaan pois verivaahtoa, jotta liemi tulisi
kirkasta.

Neitoset Helvi ja Selja leipoivat piirakoita ja kaikenlaisia
pikkuleipiä. Selja oli keväällä päässyt koulusta, sillä nyt oli jo
viidettä vuotta kulunut siitä, kuin hänet jätimme Iirin kanssa vanhan
neiti Aspin luo; hän oli tätä nykyä yhdeksäntoistavuotias iloinen tyttö.

»Äiti, meillä on nyt neljää lajia leipää, tarvitaanko enempää?» kysyi
Selja.

»Ei tarvita, kyllä se riittää», vastasi ruustinna. »Illaksi laitamme,
paitsi mitä voileipäpöydälle pannaan, lihalientä ja piirakoita,
viheriäisiä herneitä ja hakattua paistia, ja jälkiruokaa teemme
luumuista.»

Ahto tuli samassa sisälle; hän oli käynyt Kartanossa ja ilmoitti, että
siellä oli Ihalan patruuna sekä patrunessa ja Arvo maisteri.

»Hyvänen aika, kuinka hauskaa!» sanoi Selja, »he tulevat sitte myöskin
tänne».

»Niin, tietysti», vastasi ruustinna. »Kuules, Helvi! Kyllä
välttämättömästi nyt tarvitaan viittä lajia leipää, ja herneitten
sijasta laitamme viheriää putinkia, munakokkelia ja lihapalleroita sekä
porsaanpaistia. Kaisa! Juokse sanomaan talli-Matille, että hän tappaa
kaksi porsasta ja kalttaa päät ja korvat hyvin puhtaiksi, sillä porsas
pannaan kokonaisena vadille. Vai on patrunessa itsekin kerran tänne
tullut. -- Kermahyytelöä laitamme jälkiruoaksi. Mutta muista, Helvi,
että vain panet tarpeeksi mantelia ja vaniljamaustinta. Minä menen itse
kuorimaan maitoastiat, jotta kerma tulee tarpeeksi vahvaa. Matin täytyy
lähteä kutsumaan vieraita. Sitte kun hän on porsaat tappanut, saa hän
valjastaa hevosen ja mennä. Hannan lähetämme näihin lähimpiin
naapureihin. Hanna kuules!» Hanna, sievä kuusitoista-vuotias
palvelustyttö, joka oli huoneita siivoamassa, tuli ruustinnan luo, ja
ruustinna jatkoi: »Vie ulos kaikki huonekalut salista ja tomuta ne
hyvästi.»

»Jouluksi ne tomutin kaikki», vastasi Hanna.

»Niin, mutta Ihalan sukukartanon patrunessa tulee tänne -- kyllä ne
tarvitsee tomuttaa; mene nyt vain oitis! Kaisa saa myöskin mennä kaluja
kanssasi kantamaan ja sitte saat mennä pastorille ja sanoa näin:
'Ruustinna ja rovasti käskivät sanoa paljon terveisiä ja pyytää, että
herrasväki kaikin tulisi huomenna iltaa viettämään pappilaan' -- ja
sitten menet lukkarille ja sanot siellä samoin. Muistatkos nyt?»

»Kyllä», vastasi Hanna ja läksi toimiinsa, ensin huonekaluja tomuttamaan
sekä huoneita siivoamaan ja sitte pastorin ja lukkarin perhettä
pappilaan kutsumaan.

       *       *       *       *       *

Iiri istui kotonaan salin peräikkunan ääressä. Hänellä ei ollut
erityistä huonetta, mutta peräpuoli salia oli kuitenkin ikäänkuin hänen
olinpaikkansa, sillä täällä oli hänen piironkinsa ja kirjoituspöytänsä.
Tällä haavaa hän piteli sylissään taivaansinistä pukua, joka oli tehty
harsomaisesta villakankaasta. Sitte kuin se viimeksi oli Iirin yllä
ollut, oli hän melkoisesti kasvanut, ja nytpä sieti tuumata, miten siitä
saataisiin tarpeeksi pitkä. Uutta kangasta oli kyllä lisäksi, sillä
matami oli pitänyt varalla, että runsaasti ostettaisiin, jotta
kasvinvaratkin olisi; mutta miten jatko saataisiin soveltumaan kauniisti
ja sievästi, sitä Iiri nyt koetteli. Työ ei näkynyt häntä oikein
miellyttävän, hänen ajatuksensa olivat varmaankin muualla; siltä ainakin
näytti, koska tuo sievä pääkkönen vaipui hänen kättänsä vasten ja hänen
suuret miettiväiset silmänsä katselivat ulos avaruuteen. Lumihöyteitä
sateli lakkaamatta, ilma oli samea, mutta maa aivan puhdas kuten
häähuone. Joku kopisteli lunta jaloistaan kyökin porstuassa. »Kukahan
tulee?» ajatteli Iiri, mutta ei kuitenkaan noussut katsomaan, sillä
olihan Leena kyökissä. Matamin kamarin ja kyökin välinen ovi kävi, ja
nytpä syntyi vilkas puhe matamin kamarissa. Iiri kuuli vain, että matami
sanoi: »Vai niin, onko itse patrunessakin -- kyllä tullaan! -- Sano nyt
vain suuret kiitokset ruustinnalle. Hyvästi, hyvästi!»

Matami tuli saliin Iirin luo, sanoen: »Kuules, Iiri, meitä on kutsuttu
pappilaan huomenna iltaa viettämään -- ja sinne tulee paljo vieraita --
kaikki herrasväki pitäjästä ja vieläpä Ihalan patruuna rouvineen ja
nuori patruuna -- niin sanoi pappilan Hanna, joka kutsumassa oli.»

»Koskahan lienevät tulleet?» sanoi Iiri. Vieno puna nousi samassa hänen
poskilleen, ja hän rupesi nyt vilkkaammin valmistamaan pukuansa.

»En muistanut kysyä, mutta kyllä Pekko sen tietää, jahka hän kotiin
tulee Kartanosta.»

»Niin, samahan se minun puolestani on, vaikka tulin kysyneeksi», vastasi
Iiri sovitellen hameensa laskoksia, jotka nyt tulivatkin aivan hyvään
kuntoon.

Matami meni lukkarillekin ilmoittamaan, että oli pappilaan kutsuttu sekä
että sinne Ihalastakin tulee sukukartanon herrasväki.

Tuokion kuluttua palasi Pekko Kartanosta, jossa hän kertoi olleen
erittäin hauskaa, sillä siellä oli vieraita Ihalasta, sekä myöskin
Ruotsista eräs nuori neiti Aateli, joka oli kaunis kuin enkeli ja
käytöksessään niin vilkas ja taitava, ettei suomalaiset naiset ollenkaan
vetäneet vertoja hänelle; myöskin oli hän äärettömän rikas.

»Ohoh, joko hänen kukkaroansakin olet tarkastanut», virkkoi Iiri.

»Niistä, jotka ovat rikkaita, puhutaan aina niin paljon, että kyllä
heidän rikkautensa tunnetaan», virkkoi Pekko. »Meidän on tapana sanoa:
hän on niin ja niin monen tuhannen tyttö.»

»Ja sen mukaan sitte arvostelette meitä.»

»Sinä Iiri olet niin lapsellinen», sanoi Pekko, »sinä puhut kaikesta
vallan vakavasti, et sinä ensinkään ymmärrä, miten hienossa maailmassa
puhutaan. Sanotaan paljo noin vain, että keskustelu kävisi vilkkaasti --
niin toinen kuin toinenkin puhuu seuroissa, miten parhaalta kuuluisi --
toisinaan sattuu niinkin, että puhutaan aivan päinvastoin, kuin ennen on
sanottu.»

»Vai niin, sitte minä en milloinkaan tahtoisi kuulua hienoon maailmaan
enkä seurustella ylhäisten kanssa. Pappilassa eivät ihmiset ole
sellaisia. En kuitenkaan tahdo uskoa, että kaikki hienot niin tekevät,
kuin sinä sanot -- mutta tuo Aksel luutnantti on noita kevytmielisiä
tuumia sinuun istuttanut; usko minua, Pekko, hän ei ole sinulle hyvä
kumppani.»

»Ohoh, mikäs häntä vaivaa?»

»Hän on yleensä kevytmielinen, sen sanovat kaikki vanhemmat ihmiset, ja
sen kyllä hänen puheestaankin havaitsee. Sitä paitsi hän on liika vanha
sinun kumppaniksesi.»

Pekko oli keväällä tullut ylioppilaaksi ja oli mielestään koko suuri
herra; häntä harmitti vähän, että Iiri, joka oli nuorempi, tahtoi häntä
neuvoa, ja hän sanoi vähän närkästyneenä: »Kas vain meidän
seitsentoista-vuotiasta! Koska sinä noin viisaaksi olet tullut? Puhut
kuin vanha ihminen.»

»Sinä vain pilkkaat minua! Jollen ole vilkas, niin ei minussa ole
vilppiäkään. Minä toivoisin vain sydämestäni, että sinä vähemmän
rakastaisit turhuutta, ja senpä vuoksi vikasi sanon sinulle suoraan.
Eihän sinulla ole ketään, joka sinua moittii, sillä täti ja setä pitävät
sinusta niin paljon, että eivät hennoisi sanoa sinulle mitään, jos
vikoja näkisivätkin.»

»Iiri kulta, kyllä uskon, että moitteellasi hyvää tarkoitat, enkä
sinulle suutu, olethan oma sis-- oma hyvä ystäväni -- ehkä ainoa oikea
ystäväni.» Pekko kävi vakaaksi ja läksi kamariinsa.

Seuraavana päivänä oli lumipyry lakannut. Päivä oli kirkas, mutta kylmä.
Härmäiset puut kimaltelivat tuhansia tähtiä täynnä. Lukkarilla olivat
kaikki hyvällä mielellä -- ilmakin ehkä oli siihen syynä, sillä
ihmeellisesti se vaikuttaa ihmisluontoon; jos on samea päivä, painuu
ihmisen mieli usein kyllä raskaaksi. Mutta kuten sanottu, oli tänään
kirkas päivä, ja sitte seurasi kaunis kuuvaloilta. Iiri oli nyt
pukeutunut valmiiksi. Hän oli hyvin suloinen sinisessä puvussaan. Hame
oli pitkä, mutta siinä ei ollut mitään laahoa, ja se soveltui sievästi
hänen hoikan vartalonsa ympäri. Päässään ei hänellä ollut mitään, ei
nauhan pätkääkään, jommoisella moni muu koristeli itseänsä; ainoastaan
hänen tummanruskeat hiuksensa riippuivat luonnollisina uhkeina
palmikkoina kaunistamassa häntä.

Kun Pekko tuli sisälle ja näki Iirin noin viehättävän suloisena
luonnollisessa kauneudessaan, silloin hän ajatuksissaan vertaili tyttöä
komeaan neiti Aateliin, joka kartanossa vieraili, ja ajatteli: »Kun
Iiriä katselen, muuttuu mieleni aina vaatimattomaksi -- mutta kun
noitten komeitten naisten parissa olen, tekee minun mieli komeilla,
tuhlata ja puhua kaikenlaista, jota sitte taas Iiriä nähdessäni kadun ja
häpeän.»

»Miksi sinä noin vakaa olet?» sanoi Iiri. »Mennäänhän nyt pappilaan --
ja sielläpä on aina hupaista -- Helvi ja Ahto osaavat kaiken asettaa
hauskaksi, ja Selja on niin iloinen, että hänen iloisuutensa tarttuu
muihinkin.»

Matami tuli saliin puoleksi vaatetettuna ja huusi lukkarille: »Kuules
ukko, entä jos minä sentään jäisin pois, koska sinne pappilaan nyt tulee
niin paljo hienoa väkeä. Sinä olet niitten kanssa paremmin tottunut
seurustelemaan, mutta minä olen vanhanaikuinen tavoiltani.»

»Niin, kyllä me toimeen tulemme, jos täti tahtoo jäädä pois», virkkoi
Pekko, joka muisteli ylhäisiä tuttaviaan.

»Ei, täti kulta! Te ette saa jäädä pois, sitte jään minäkin», sanoi
Iiri.

»Ja sinun tapasi kelpaavat kyllä pappilassa, koska sinua on sinne
kutsuttu», vastasi lukkari, joka tuli kamaristaan. »Jos joku nuori
nauraa lukkarin muijan tapoja, kun eivät ole niin hienoja kuin heidän,
jotka ovat kouluutettuja ja suuressa seuraelämässä liikkuneet, niin me
vasta saatamme heidän tyhmyyttänsä nauraa.»

Matamin mieli tuli aivan rauhoitetuksi ja hän sanoi: »Mitäs minä
huolinkaan muista. Kiitoksia vain, lapsikullat, jotka tahdotte tätiä
mukaanne; siitä näkyy, että olette viisautta oppineet, koska ette ole
turhanylpeitä.»

Pekko ei oikein hyvällä omallatunnolla saattanut ottaa vastaan näitä
kiitoksia, mutta päätti toiste koettaa ansaita niitä.

»Menkää, täti hyvä, pukeutumaan valmiiksi; nimismiehen väki ajoi jo
tästä sivutse, ja pastorilaiset myös», sanoi Iiri.

»Minä olen jo melkein vaatteissa. Mustan merinoffihameeni vain pistän
ylleni ja turkinsaalini -- ja onhan musta pitsilakkikin jo päässäni»,
virkkoi matami ja meni kamariinsa pukeutumaan.

Vieraita ajoi yhtä kyytiä pappilaan, ja matami huusi Iirille: »Kohta
olen valmis, pistän jo päällyskengät jalkaani. Pankaa tekin pian takit
yllenne. Katsokaa, tuossa ajaa Kartanon kuomureet ohitse -- kiirehditään
nyt.»

Pappilassa kynttiläin ja lamppujen loiste ikäänkuin viittasi rovastin
ystäviä ja tuttavia tulemaan hänelle toivottamaan onnea ja pitkää ikää.
Ja kylläpä hänelle ikää olisikin karttunut, jos näiden vieraiden kaikki
toivomukset olisivat toteen käyneet.

Kun lukkarin perhe astui tuohon valaistuun saliin, oli sinne jo
melkoisesti kokoontunut nuorisoa. Helvi ja Selja, jotka täällä
keskustelua pitivät vireillä, tulivat sanomaan tervetuliaiset matamille
sekä Iirille ja Pekolle; lukkari oli jo puikahtanut eteisestä rovastin
kamariin. Matami tervehti sanoen: »Hyvää päivää, terveisiä meiltä»,
vaikkei kotona ollutkaan muita kuin Leena piika ja musta kissa. Iiri
sekaantui nuorten pariin, mutta matami meni aina peräkamariin asti,
jossa vanhat rouvat istuivat. Pekko meni myöskin matamin perässä, mutta
seisattui kolme askelta kynnyksestä ja teki sujuvan kumarruksen joka
haaralle sekä palasi sitte saliin. Hänen hieno olentonsa pisti paremmin
silmiin matamin rinnalla, sillä viimemainittu käveli ympäri huonetta,
kätellen jokaista ja lausuen: »Terveisiä meiltä». Kun hän tuli
everstinnan luo, joka oli pitäjän ylhäisin rouva, tuumasi hän kumartaa
vain, mutta ajatellen, että everstinna ehkä sentään pahastuisi, pisti
hän kuitenkin taas kättä, vaan sanoi nyt: »Terveisiä meidän mäeltä» --
lieneekö tuo hänestä kuulunut vähän hienommalta kuin: »terveisiä
meiltä».

Everstinna ei noussut istualtaan, vaan noikkasi vähäisen ja kurkotti
armollisesti kättään. Patrunessa Aateli huomasi kälynsä kopean
tervehdyksen. Hän hymyili vähän, ja kun matami ennätti patrunessan luo
sekä myöskin häntä tervehti lausuen: »Terveisiä meidän mäeltä», niin
patrunessa ystävällisesti vastasi: »Kiitoksia». Matami katsoi sitte
ympärilleen, mihinkä nurkkaan hänen olisi sopinut istua, vaikka tyhjä
tuoli oli aivan sohvan vieressä, mutta patrunessa sanoi: »Istukaa rouva
hyvä tähän, tässähän on tyhjä tuoli.»

»Minäkö näin ylhäälle?» -- Hän istui kuitenkin ja jatkoi: »En minä
mikään rouva ole, matami vain -- mieheni on täällä pitäjässä lukkarina,
ja kun me olemme ikäänkuin pappissäätyä, niin tänne pappilaan on aina
kutsuttu -- ja sitte meillä on nuoria myöskin, ja niittenpä vuoksi
minuakin tahdotaan mukaan, koska meidän tyttöä ei haluta lähteä ilman
minua. Hän on vain ottotyttö, mutta pelkkää iloa on hän meille
tuottanut. Niin, nuori patruunapa hänet vedestä pelasti ja meille toi.
Lähinnä Jumalaa me nuorta patruunaa eli maisteria, tai miksikä häntä nyt
karahtierataan -- saamme lapsesta kiittää.»

»En muista hänen puhuneenkaan siitä mitään -- ehkä sentään, nyt johtuu
se asia mieleeni. Sitte on kulunut monta vuotta.»

»Kuudetta vuotta. Yhden vuoden tyttö oli meillä kotona, silloin hän oli
kaksitoista-vuotias ja kävi pappilassa koulua -- ja sitte on hän ollut
neljä kokonaista ja nyt viidettä vuotta Hämeenlinnan tyttökoulussa.
Niin, kuudetta vuotta siitä on -- hän on nyt seitsemäntoista-vuotias,
koko riski tyttö, vaan sentään hentoa laatua, kyllä hänessä mittaa on --
aivan täysikasvuinen, vaikka vielä koulua käy, mutta keväällä hän sieltä
pääsee. Rippikoulun hän jo on käynyt.»

Uusia vieraita tuli, ja matami, joka ei mielellään istunut huoneen
peräpuolella ylhäisten joukossa, puikahti nyt kamarin alapäähän
istumaan. Salissa nuoret tyttöset jutellen kävelivät pitkin lattiaa,
eikä pitkääkään aikaa kulunut, ennenkuin olivat muodostaneet piirin ja
lauloivat:

»Nuori ystäväin, tule hyppimään kanssani piiriin, heipparallalei --»

Tätä kesti vähän aikaa, mutta sitte neiti Asp, joka oli ollut joulua
viettämässä pappilassa, rupesi pianolla soittamaan valssia, ja nyt
kaikki nuoret herrat tulivat sisälle ja vilkas tanssi alkoi. Pekko
erittäinkin oli vilkas tanssija; varsinkin muisti hän vierasta neiti
Aatelia ja talon tyttäriä. Iiriä hän ei ensinkään lähestynyt.

Iiri istui nurkkasessaan katsellen lattialla pyöriviä, ja ensimmäinen
valssi meni, ilman että