The Project Gutenberg EBook of Qvo vadis, by Henryk Sienkiewicz

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Qvo vadis
       Kertomus Neron ajoilta

Author: Henryk Sienkiewicz

Release Date: February 10, 2005 [EBook #15010]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK QVO VADIS ***




Produced by PG Distributed Proofreaders Online Team





QVO VADIS

Kertomus Neron ajoilta


Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Puolankielestä suomentanut Maila Talvio


WSOY, Porvoo, 1921.




ENSIMMÄINEN LUKU.


Petronius heräsi vasta puolenpäivän aikaan, hyvin väsyneenä, kuten
tavallisesti. Hän oli edellisenä iltana ollut Neron luona kemuissa, ja
ne olivat kestäneet myöhään yöhön. Viime aikoina oli hänen terveytensä
alkanut horjua. Aamuisin herätessään valitti hän olevansa aivan kankea
ja kykenemätön kokoamaan ajatuksiaan. Mutta kun harjaantuneet orjat
aamukylvyssä huolellisesti olivat muokanneet hänen ruumistaan, niin
pääsivät laiskat veret taas liikkeelle, mies heräsi ja virkistyi, hänen
voimansa palasivat, ja hän jätti oleotekiumin, s.o. kylpyjen viimeisen
osaston, ikäänkuin uudesti syntyneenä, silmät säteillen älyä ja
huolettomuutta, nuortuneena, elämänhaluisena, käytöksessä maailmanmiehen
sirous ja näennäinen kylmyys. Itse Otho ei olisi kyennyt kilpailemaan
hänen kanssaan. Hän ei suotta omistanut nimeä »kauneuden tuomari»,
»arbiter elegantiarum».

Julkisissa kylpylaitoksissa kävi hän harvoin: vain silloin kun siellä
esiintyi joku erinomainen puhuja, josta kaupungilla oli kerrottu, tai
kun ephebioissa oli erityisen jännittäviä paineja. Olihan hänen
omassakin »insulassaan» kylvyt, jotka Celer, Severuksen kuuluisa
aikalainen oli häntä varten laajentanut ja sisustanut, jopa niin
erinomaisella aistilla, että itse Nero piti niitä parempina kuin
keisarillisia kylpyjä--vaikka viimemainitut olivat tilavammat ja kaikin
puolin komeammat.

Hänen oli noissa kemuissa täytynyt kuunnella Vatiniuksen ikäviä
sukkeluuksia ja ottaa osaa Neron, Lucanuksen ja Senecan keskusteluun
kysymyksestä: onko naisella sielu? Hän nousi myöhään ja läksi paikalla
kylpyyn, jossa kaksi jättiläiskokoista orjaa laski hänet pitkäkseen
sypressipuiselle, valkealla egyptiläisellä byssoskankaalla peitetylle
pöydälle. Sitten he kastoivat kämmenensä hyvänhajuiseen öljyyn ja
rupesivat hieromaan hänen kaunismuotoista ruumistaan. Suljetuin silmin
odotti Petronius lämpimän kylvyn vaikutusta. Lämpö hierojien käsistä
virtasi häneen ja karkoitti väsymyksen kuin pyyhkäisemällä.

Hyvän aikaa hän oli pysynyt äänetönnä. Nyt hän avasi silmänsä ja rupesi
kysymään, kummoinen ilma oli sekä olivatko gemmat, jotka kultaseppä
Idomenus oli luvannut tänäpaivänä lähettää nähtäviksi, jo tulleet. Hän
sai kuulla, että ilma oli kaunis, että Albanian vuorilta puhalsi lauha
tuuli, mutta etteivät gemmat vielä olleet tulleet. Petronius sulki
taasen silmänsä ja käski kantaa itsensä tepidariumiin. Samassa astui
oviverhon takaa esiin ilmoittaja, »nomenclator», sanomaan, että nuori
Marcus Vinitius, joka vasta oli palannut Vähästä Aasiasta, pyysi saada
häntä tavata.

Petronius käski viedä vieraan tepidariumiin, jonne häntä itseään juuri
piti kannettaman. Vinitius oli hänen vanhemman sisarensa poika, sisaren,
joka jo aikoja sitten oli mennyt naimisiin Marcus Vinitiuksen, erään
Tiberiuksen aikaisen entisen konsulin kanssa. Nuorukainen oli palvellut
Corbulon parttilaisia vastaan lähetetyssä väessä ja sodan loputtua
palannut kaupunkiin. Petronius piti hänestä, tunsipa miltei hellyyttä
häntä kohtaan, sillä Marcus oli kaunis ja nuortean voimakas, tiesi
sitäpaitsi aina nautinnoissaankin noudattaa taiteellista kohtuutta, ja
siihen pani Petronius erittäin suurta arvoa.

"Terve sinulle, Petronius!" huudahti nuori mies, joustavin askelin
astuessaan tepidariumiin. "Suokoot jumalat sinulle menestystä, varsinkin
Asklepios ja Kypris, joitten suosikkeja ei koskaan voi kohdata
onnettomuus!"

"Tervetuloa Roomaan ja maistukoon sinulle rauha suloiselta sodan
jälkeen," vastasi Petronius, ojentaen hänelle kätensä pehmeän viitan
poimuista, johon hän oli kääritty. "Mitä uutta Armeniasta, ja etkö
Aasiassa ollessasi käynyt Bityniassa?"

Petronius oli kerran ollut varakonsulina Bityniassa, jopa hallinnut
tarmolla ja oikeudella. Omituisena vastakohtana tälle tosiasialle oli
miehen luonne: Petronius oli nimittäin kuuluisa naisellisuudestaan ja
rakkaudestaan ylellisyyteen. Mutta hän muisteli vielä mielellään noita
aikoja, jotka todistivat mikä hänestä olisi voinut tulla, jos hän vain
olisi tahtonut.

"Minä osuin Herakleaan," virkkoi Vinitius, "sillä Corbulo lähetti minut
sinne noutamaan lisävoimia."

"Vai Herakleaan! Tunsin siellä erään tytön Kolchiksesta, jota en
vaihtaisi koko täkäläiseen naisväkeen, en itse Poppaeankaan. Mutta ne
ajat ovat olleet ja menneet! Kerro mieluummin kuulumisia parttien
puolelta. Suoraan sanoen olen noista Vologeseista, Tiridateista,
Tigraneksista ja muista barbareista saanut ihan tarpeekseni. Nuori
Arulanus vakuuttaa, että he omassa keskuudessaan aina kävelevät neljällä
jalalla ja että he vain meidän edessämme tekeytyvät ihmisiksi. Paljon
heistä nykyään puhutaan Roomassa, ehkä siksi että on vaarallista puhua
muusta."

"Sota ei edisty. Jollei Corbulo olisi johtajana, niin se piankin voisi
kääntyä tappioksi."

"Corbulo! Niin, kautta Bacchuksen, se se on oikea sodan jumala, Mars
itse omassa persoonassaan: suuri soturi, tulinen, rehellinen ja tyhmä.
Minä pidän hänestä, jollen muusta syystä, niin siksi, että Nero pelkää
häntä."

"Corbulo ei ole tyhmä mies."

"Ehkä olet oikeassa. Se on muuten yhdentekevää. Tyhmyys, kuten Pyrrho
sanoo, ei ole ensinkään huonompi ominaisuus kuin viisauskaan, eikä
missään suhteessa eroa siitä."

Vinitius rupesi kertomaan sodasta. Vasta kun Petronius sulki silmänsä,
huomasi nuori mies, miten väsyneet ja laihtuneet hänen kasvonsa olivat.
Silloin hän kiireesti vaihtoi puheainetta ja rupesi huolestuneena
kysymään hänen terveyttään.

Petronius avasi silmänsä.

Terveyttään! Niin, ei hän ollut terve. Tosin ei hänen vielä ollut niin
hullusti kuin nuoren Sissenan, joka oli kadottanut tuntonsa siihen
määrään, että kun hänet aamuisin oli laskettu kylpyyn, hänen täytyi
kysyä: »istunko minä?»--Mutta ei hänkään ollut terve. Vinitius oli
sulkenut hänet Asklepioksen ja Kypriksen huomaan, mutta hän, Petronius,
ei uskonut Asklepiokseen. Eihän edes tiedetty, kenen poika tuo Asklepios
oli, Arsinoen vaiko Koroniksen, ja kun ei edes äidistä ole varmaa
tietoa, niin mitä sitten isästä kannattaa puhuakaan. Kuka se muuten
näinä aikoina uskalsi mennä takaamaan edes omaa isäänsä!

Petronius hymähti ja jatkoi puhettaan:

"Kaksi vuotta sitten minä todella lähetin Epidaurukseen kolme tusinaa
eläviä rastaita ja kultaisen pikarin. Tiedätkö, miltä kannalta otin
asian? Ajattelin: se auttaa, jos auttaa, ja jollei auta, niin ei se
ainakaan vahingoita. Ja jos ihmiset maan päällä vielä kantavat uhreja
jumalille, niin kaikki he varmaan ajattelevat niinkuin minä. Kaikki!
paitsi mahdollisesti aasinkuljettajat, jotka Porta Capenen luona
kauppaavat palvelustaan matkustajille. Mutta paitsi Asklepion olin
tekemisissä Asklepiadienkin kanssa viime vuonna, kun sairastin
rakkotautia. He toimittivat minulle »inkubationin», ja minä kyllä tiesin
että se keino pettää, mutta ajattelin: entä sitten? Koko maailma on
petokselle perustettu ja elämä on paljasta harhanäköä. Sielu on sekin
harhanako. Ihmisellä pitää vain olla niin paljo järkeä, että hän osaa
erottaa suloiset harhanäöt karvaista. Annan kylpyhuoneessani polttaa
ambralla priiskoitettuja seeteripuita, sillä olen aina pitänyt tuoksusta
enemmän kuin haisusta. Mitä taas Kyprikseen tulee, jonka suosioon tässä
suljit minut, niin on hän suosinut minua siihen määrään, että oikeassa
jalassani aina on särkyä. Mutta onhan se hyvä jumalatar! Vakuutan, että
sinä ennemmin tai myöhemmin uhraat valkeita kyyhkysiä hänen
alttarilleen."

"Kyllä kai," vastasi Vinitius. "Parttilaisten nuolet eivät minuun
osuneet, mutta Amorin vasama minuun sattui aivan odottamatta, muutaman
staadion matkan päässä kaupungin porteilta."

"Kautta Sulotarten valkeitten polvien! siitä sinä kerrotkin minulle
joskus sopivaan aikaan!" huudahti Petronius.

"Totta puhuen minä tulinkin pyytämään sinulta neuvoa juuri tässä
asiassa," puhui Marcus.

Nyt tulivat paikalle samat orjat, jotka olivat palvelleet Petroniusta,
ja hänen kehoituksestaan riisui Marcus tunikansa ja astui haaleaan
kylpyyn.

"En edes kysykään, saatko osaksesi vastarakkautta," puheli Petronius,
katsellen Vinitiuksen nuorta ruumista, joka oli kuin marmorista
veistetty. "Jos Lysippus olisi sinut nähnyt, niin sinä nyt koristaisit
Palatinuksen porttia nuorteana Herkuleen kuvapatsaana."

Nuori mies hymähti mielissään ja sukelsi kylpyyn sellaisella vauhdilla,
että lämmin vesi läiskähti mosaikkikuvan päälle, joka esitti Heraa
rukoilemassa unen jumalaa nukuttamaan Zeusta. Petronius katseli
sisarenpoikaansa taiteilijan tyytyväisellä silmällä.

Tuskin oli Marcus noussut kylvystä ja joutunut »epilatorien»,
karvannyppijä-orjien, käsiin, kun »lector» eli esilukija astui sisään,
pronssikotelo riippumassa vatsan päällä, kotelossa papyruskääröjä.

"Tahdotko kuulla?"

"Mielelläni, jos se on sinun teoksesi," vastasi Vinitius, "muuten
mieluummin juttelisin. Tähän aikaan on runoilijoita sellainen määrä,
että he ahdistavat meitä joka kadunkulmassa."

"Niin kyllä. Et voi liikkua ainoankaan julkisen rakennuksen,
kylpylaitoksen, kirjaston tai kirjakaupan likeisyydessä, näkemättä sen
edustalla runoilijaa tekemässä apinantemppujaan. Kun Agrippa palasi
kotiin itämailta, luuli hän heitä paholaisen riivaamiksi. Ajat ovat
todella sellaiset, että voi tulla siihen johtopäätökseen. Caesar
kirjoittaa runoja, ja kaikki muut seuraavat hänen jälkiään. Varokoon
jokainen ainoastaan, ettei kirjoita parempia runoja kuin Caesar! ja
siinä suhteessa hiukan pelkään Lucanuksen puolesta... Minä puolestani
kirjoitan suorasanaista ja sitä en tarjoa nautittavaksi itselleni
enempää kuin muillekaan. Esilukijan tarkoitus oli tässä esittää
Fabritius Vejento-raukan teoksia."

"Minkätähden »raukan?»"

"Siksi että häntä käskettiin viipymään Odyssassa eikä palaamaan
kotoisille karsinoille ennenkuin saa uuden käskyn. Mutta tämä »Odysseia»
käy hänelle epämiellyttävämmäksi kuin Odysseulle, sillä hänen vaimonsa
ei ole mikään Penelope: Tyhmyyksiä! Mutta kaikki katsovat täällä asioita
pintapuolisesti. Kirja muuten on sekä huono että ikävä, ja ihmiset ovat
ruvenneet lukemaan sitä vasta senjälkeen, kun tekijä karkoitettiin
maanpakolaisuuteen. Nyt huudetaan joka taholta: »scandala, scandala!» ja
mahdollisesti Vejento muutamissa kohdin on liioitellut, mutta minä, joka
tunnen kaupunkimme ja tunnen miehemme ja naisemme, vakuutan sinulle,
että todellisuudessa kaikki on räikeämpää kuin kirjassa. Jokainen hakee
sieltä--pelolla itseään, mielihyvällä tuttaviaan. Avirnuksen
kirjakaupassa istuu paraikaa sata henkeä kirjoittamassa jäljennöstä
tästä kirjasta sanelun mukaan--ja sen menestys on taattu."

"Esiinnytkö sinä siinä?"

"Kyllä, mutta tekijä ei ole osannut oikeaan, sillä minä olen sekä
huonompi että vähemmän alhainen kuin miksi hän minua kuvaa. Katso, johan
meiltä aikoja sitten on mennyt taju oikeasta ja väärästä. Ja minä
puolestani olen vakuutettu siitä, ettei näiden käsitteiden välillä
mitään varsinaista eroa olekaan, vaikka Seneca, Musonius ja Thrasea
väittävät olevan. Minulle on kaikki yhdentekevää. Kautta Herkuleen, minä
puhun niinkuin ajattelen! Mutta sen verran mielenjaloutta sentään aina
olen säilyttänyt, että osaan erottaa mikä on rumaa, mikä kaunista, mutta
sitä esimerkiksi tämä punapartainen runoilijamme, kuskimme,
lauluniekkamme, tanssitaiturimme ja kulharimme--ei ymmärrä."

"Sääli minun kuitenkin käy Fabritiusta? Hän oli hyvä toveri."

"Itserakkaus sen miehen tärveli. Kaikki epäilivät häntä, mutta kukaan ei
tietänyt mitään varmaa. Hän itse ei voinut pitää kiinni suutaan, vaan
lörpötteli salaisuutensa joka haaralle. Oletko kuullut Rufinuksen
jutun?"

"En."

"No lähdetään sitten frigidariumiin vilvoittelemaan, niin kerron
sinulle."

He läksivät frigidariumiin, jonka keskellä suihkulähde nosti ilmaan
vaaleanpunaista, orvokinhajuista vettä, ja istuutuivat silkillä
verhottuihin seinäsyvennyksiin jäähdyttämään itseään. Hetkisen ajan
vallitsi hiljaisuus. Vinitius katseli mietteissään pronssista faunia,
joka oli riistänyt syliinsä vedenneidon ja kiihkeästi kurottautui hänen
huuliaan kohti.

"Tuo on oikeassa!" huudahti hän sitten. "Se se on parasta tässä
elämässä."

"Jossakin määrin! Mutta pidäthän sinä sodastakin, jota taas en minä voi
kärsiä, koska teltoissa kynnet halkeilevat ja kadottavat punansa. Mutta
joka ihmisellä on omat mielitekonsa. Vaskiparta pitää laulusta,
varsinkin omasta laulustaan, ja vanha Scarus rakastaa korinttilaista
vaasiansa, joka aina öisin seisoo hänen vuoteensa vieressä, jotta hän
voisi sitä suudella, jollei saa unta. Hän on jo suudellut siltä laidat
rikki. Kerropa minulle, kirjoitatko runoja?"

"En. En ole vielä tehnyt ainoatakaan heksametriä."

"Entä soitatko luuttua ja laulatko?"

"En."

"Entä ohjaatko vaunuja?"

"Koetinhan minä ennen Antiokiassa, mutta ei se onnistunut."

"Sitten olen sinun puolestasi levollinen. Mitä puoluetta kannatat
kilparadalla?"

"Vihreää."

"Sitten olen aivan levollinen, varsinkin koska sinulla on suuri maatila,
mutta et sentään ole niin rikas kuin Pallas tai Seneca. Näetkös,
meikäläisen on kyllä hyvä nykyaikana kirjoittaa ja lausua runoja,
soittaa luuttua ja esiintyä sirkuksessa, mutta vielä parempi--ja ennen
kaikkea vaarattomampaa--on meikäläisen olla kirjoittamatta runoja, olla
soittamatta, laulamatta ja esiintymättä sirkuksessa. Paraiten menestyy
se, joka osaa ihaella sitä, mitä Vaskiparta ihaelee. Sinä olet kaunis
poika ja sentähden saattaa sinua mahdollisesti uhata se vaara, että
Poppaea rakastuu sinuun. Mutta jo hän taitaa olla liian kokenut. Hän
lienee kahdelta ensimmäiseltä mieheltään saanut tarpeeksi tyydytystä
rakkaudelleen ja tahtoo tältä kolmannelta jotakin aivan toista.
Tiedätkö, että se tyhmä Otho rakastaa häntä aivan mielettömästi... Nyt
hän kulkee huokailemassa Espanjan kallioilla ja kuuluu kokonaan
muuttuneen entisestään: hän on aivan unohtanut oman itsensä eikä enää
tarvitse kuin kolme tuntia hiustensa kampaamiseen. Kuka sitä olisi
uskonut Othosta?"

"Minä ymmärrän hänet," virkkoi Vinitius, "mutta hänen sijassaan olisin
menetellyt toisin."

"No kuinka?"

"Olisin hankkinut itselleni uskollisia legiooneja sikäläisistä
vuoristolaisista. Iberiläiset ovat kelpo sotamiehiä."

"Vinitius, Vinitius! Tekisipä mieleni väittää, ettet olisi ryhtynyt
sellaiseen. Arvaapas miksi? Siksi, että sellaista tosin joskus tapahtuu,
mutta ei kukaan puhu siitä ääneen. Minä puolestani olisin antanut hänen
sijassaan palttua sekä Poppaealle että Vaskiparralle, ja jos olisin
hankkinut itselleni legioonia, niin en olisi ottanut niihin Iberian
miehiä, vaan naisia. Lisäksi olisin kirjoittanut epigrammeja, mutta
niitä en olisi lukenut kenellekään, kuten Rufinus-raukka tekee."

"Sinunhan piti kertoa minulle hänen historiansa."

"Unctuariumissa saat sen kuulla."

Mutta unctuariumissa kääntyi Vinitiuksen huomio toisaalle, sillä siellä
odotti kylpijöitä joukko erinomaisen kauniita orjattaria. Kaksi heistä,
mustia neekerityttöjä, jotka olivat kuin ihanat, mustasta puusta
veistetyt kuvapatsaat, alkoi sivellä heidän ruumistaan hyvänhajuisilla
Arabian voiteilla. Frygittäret, notkeina ja liukkaina kuin käärmeet ja
taitaen kaikki hiussukimisen salaisuudet, pitivät käsissään
kiilloitettuja, teräksisiä peilejä ja kampoja. Mutta kaksi jumalattaren
muotoista kreikatarta Kos-saarelta odotti herrojen pukeutumista,
saadaksensa järjestää heidän togansa taiteellisiin poimuihin.

"Kautta pilviäpitelevän Zeusin!" huudahti Marcus Vinitius, "mikä
valikoima sinulla on!"

"Pidän mieluummin pienen valikoiman kuin suuren lauman," vastasi
Petronius. "Koko palvelijakuntani Roomassa ei nouse kuin neljäänsataan
henkeen. Ainoastaan nousukkaat tarvitsevat persoonalliseen
palvelukseensa enemmän väkeä."

"Kauniimpaa väkeä ei ole itse Kupariparrallakaan," puheli Vinitius, ja
hänen sieramensa laajenivat.

Siihen vastasi Petronius omituisella hyväntahtoisella
huolimattomuudella:

"Olet sukulaiseni, mutta minä en ole mikään nautinnonhylkääjä kuten
Bassus, enkä liioin mikään turhantarkka kuten Aulus Plautius."

Viimemainitun nimen kuullessaan Vinitius hetkeksi unohti Kos-saaren
tytöt, nosti päätään ja kysyi:

"Mistä sinä tulit ajatelleeksi Aulus Plautiusta? Tiedätkö että minä
vietin muutamia viikkoja juuri hänen talossaan sen jälkeen, kun olin
katkaissut käteni ulkopuolella kaupunkia. Plautius sattui nimittäin
tulemaan paikalle juuri onnettomuuden tapahtuessa ja, nähdessään minun
kärsimykseni, vei hän minut kotiinsa, ja hänen orjansa, parantaja
Merion, minut paransi. Juuri tästä asiasta tahdoin puhua kanssasi."

"Kuinka niin? Rakastuitko sattumalta Pomponiaan? Siinä tapauksessa
säälin sinua! Pomponia on vanha ja siveä. Ikävämpää suhdetta en saata
ajatella. Brr!"

"En Pomponiaan--ehei!" vastasi Vinitius.

"No keneen sitten?"

"Jospa edes itsekään tietäisin keneen! Mutta minä en tarkoin tiedä edes
hänen nimeänsä, onko hän Lygia vaiko Callina. Kotona sanovat häntä
Lygiaksi, sentähden että hän on lygiläistä syntyperää, mutta hänen
barbarinen nimensä on Callina. Kummallinen talo tuo Plautiuksen talo!
Siellä asuu väkeä että kiehuu, mutta kuitenkin siellä on hiljaista kuin
Subiacumin lehdoissa. Muutamaan päivään en tietänyt, että talossa asui
jumalatar. Mutta eräänä varhaisena aamuna näin hänen peseytyvän
puutarhan suihkulähteessä. Kautta vaahdon, josta Afrodite syntyi,
vakuutan sinulle, että aamuruskon säteet lävistivät hänen ruumiinsa.
Luulin hänen auringon noustessa muuttuvan pelkäksi valoksi, kuten
muuttuu aamurusko. Senjälkeen näin hänet vielä kaksi kertaa ja sitten en
enää tiedä, mitä on rauha. Minun ei tee mieleni mitään, en tahdo tietää
kaupungin huvituksista, en huoli naisista, en välitä kullasta, en
Korintin vaskisista taideteoksista, en helmistä enkä kalliista kivistä,
en viinistä enkä kemuista--ikävöin ainoastaan Lygiaa. Sanon sinulle sen
vielä selvemmin, Petronius, että ikävöin häntä niinkuin Unen jumala,
joka on kuvattuna mosaiikkiin sinun tepidariumissasi, ikävöi
Paisytheiaa, ikävöin häntä yöt, päivät."

"Jos tyttö on orja, niin osta hänet."

"Hän ei ole orja."

"Mikä hän sitten on? Onko hän Plautiuksen vapautettu?"

"Hän ei ole koskaan ollut orja eikä niinmuodoin voi olla
vapautettukaan."

"Kuka hän sitten on?"

"En tiedä. Jonkun kuninkaan tytär, tai jotakin sellaista."

"Sinä teet minut uteliaaksi, Vinitius."

"Jos tahdot kuulla, niin heti tyydytän uteliaisuutesi. Juttu ei ole
kovin pitkä. Etkö sinä liene persoonallisestikin tuntenut svevien
kuningasta Vanniusta, joka, karkoitettuna maastaan, kauan aikaa asui
täällä Roomassa, jopa tuli tunnetuksi hyvänä diskonheittäjänä ja
vaununohjaajana. Keisari Drusus auttoi hänet takaisin valtaistuimelle.
Vannius, joka totta puhuen oli kelpo mies, hallitsi alussa hyvästi
kansaansa, jopa kävi sotiakin onnella, mutta rupesi sitten sortamaan
sekä naapurejaan että omaa kansaansa. Silloin hänen sisarenpoikansa
Vangio ja Sido sekä hermandurilaiskuninkaan Vibiliuksen pojat nousivat
häntä vastaan ja pakottivat hänet uudestaan lähtemään Roomaan...
koettamaan onneaan luupelissä."

"Muistan kyllä. Se tapahtui Klaudiuksen aikana."

"Niin. Syttyi sota. Vannius kutsui avukseen jazygit, hänen rakkaat
sisarenpoikansa taas lygit, joita viimeksimainittuja Vanniuksen
rikkaudet ja saaliinhimo houkutteli maahan niin suurissa laumoissa,
että itse Caesar Klaudiuskin rupesi pelkäämään rajojaan. Klaudius ei
tahtonut sekaantua barbarien riitoihin, vaan kirjoitti Tonavan
legioonien päällikölle Atelius Histerille ja käski hänen pitää silmällä
sodan kulkua sekä varoa, ettei meidän rauhaamme häirittäisi. Hister
vaati nyt lygeiltä lupauksen, etteivät he menisi rajan yli, ja lygit
antoivat sanansa. Lisäksi antoivat he vielä panttivankeja, joiden
joukossa oli heidän johtajansa puoliso ja tytär... Huomattava on, että
barbarit lähtevät sotaan vaimoineen, lapsineen... Minun Lygiani on
vastamainitun päällikön tytär."

"Mistä sinä tämän kaiken tiedät?"

"Aulus Plautius itse sen minulle kertoi. Lygiläiset eivät todellakaan
menneet rajan yli, mutta barbarien mieli on epämääräinen kuin myrskyn
kulku. Niin katosivat lygitkin häränsarvineen päivineen. He löivät
Vanniuksen, svevit ja jazygit, mutta tappelussa kaatui heidän oma
kuninkaansa. Sitten he läksivät pois saaliineen päivineen, mutta
panttivangit jäivät Histerille. Äiti kuoli pian. Hister, joka ei
tietänyt, mihin hän lapsen panisi, lähetti sen germanien maaherralle,
Pomponiukselle. Päätettyään sodan chateja vastaan palasi Pomponius
Roomaan, jossa Klaudius, kuten tiedät, salli hänen panna toimeen
voittokulun. Neito astui tässä tilaisuudessa voittajan vaunujen takana.
Mutta koska ei panttivanki suinkaan ole samaa kuin vanki, eikä Pomponius
juhlallisuuden loputtua taaskaan tietänyt, mitä hän tytölle tekisi,
antoi hän hänet vihdoin sisarensa Pomponia Graecinan, Plautiuksen vaimon
haltuun. Tässä talossa asuu hyve sekä isäntäväen suojissa että yksin
kanakopissakin, ja täällä kasvoi tyttö yhtä siveäksi kuin Graecina itse,
mutta niin ihanaksi, että Poppaea hänen rinnallaan olisi kuin syksyinen
viikuna Hesperiidien omenan rinnalla."

"Entä sitten?"

"Sanon sinulle vieläkin, että nähtyäni auringon säteiden siellä
suihkulähteen luona miltei lävistävän hänen ruumiinsa, olen häneen
silmittömästi rakastunut."

"Onko hän sitten niin läpikuultava kuin pieni nahkiainen tai nuori
sardiini?"

"Älä laske leikkiä, Petronius! Minä kerron sinulle tässä kohtalostani
yksinkertaisella suoruudella, mutta tiedäthän, että ihminen
räikeänvärisillä vaatteilla monasti peittää syviäkin haavoja. Vielä
täytyy minun tunnustaa sinulle, että palattuani Aasiasta vietin yön
pyhän Mopsuksen temppelissä, saadakseni nähdä jotakin ennustavaa unta.
Unessa ilmestyi minulle itse Mopsus, joka ilmoitti, että elämässäni
tulee tapahtumaan suuri muutos rakkauden kautta."

"Muistaakseni Plinius sanoo, ettei hän usko jumaliin, mutta uniin hän
uskoo. Mahdollisesti hän on oikeassa. Vaikka minä lasken leikkiä
kaikesta, niin olen miltei vakuutettu siitä, että on olemassa ainoastaan
yksi iankaikkinen, luova ja kaikkivoipa jumaluus, Venus Genitrix. Hän
pitää koossa sielut ja ruumiit, elolliset ja elottomat olennot. Eros se
oli, joka loihti esiin maailman kaaoksesta. Toinen asia on, tekikö hän
siinä hyvin, mutta koska sitä nyt kerran ei voi muuttaa, niin meidän
täytyy tunnustaa hänen voimansa joko myöten tai vastoin tahtoamme."

"Oi Petronius! Helpompi on maailmassa saada kuulla filosofiaa kuin hyviä
neuvoja."

"Sano minulle nyt sitten, mitä sinä oikeastaan tahdot?"

"Tahdon omistaa Lygian. Tahdon että nämä käsivarteni, jotka nyt
tavoittelevat tyhjää ilmaa, pitelevät häntä ja painavat häntä rintaani
vasten. Tahdon niellä hänen hengitystään. Jos hän olisi orjatar, niin
antaisin Aulukselle hänestä sata tyttöä, joitten valkeiksi kalkitut
jalat osoittavat, että he ensi kertaa seisovat turulla. Tahdon omistaa
hänet, kunnes hapseni ovat yhtä valkeat kuin Soracten kukkula talvella."

"Hän ei ole orjatar, mutta hän on kuitenkin katsottava kuuluvaksi
Plautiuksen »familiaan», palvelijakuntaan. Tai ehkä häntä orpolapsena
voipi pitää »alumnana», kasvattityttärenä. Plautius saattaisi luovuttaa
hänet sinulle, jos tahtoisi."

"Sinäpä et tunne Pomponia Graecinaa. Sitäpaitsi he molemmatkin
kohtelivat häntä kuin omaa lasta."

"Tunnen kyllä Pomponian. Hän on aivan kuin sypressi. Jollei hän olisi
Auluksen vaimo, niin saattaisi palkata hänet itkijänaiseksi. Julian
kuoleman jälkeen käyttää hän aina mustaa »stolaa» ja näyttää muuten
siltä kuin hän jo käyskentelisi Tuonen niityillä asphodelos-liljojen
keskellä. Onhan hän sitäpaitsi »univira», yhden miehen rakastettu, ja
meidän naistemme joukossa, jotka neljä, viisi kertaa ovat vaihtaneet
miestä, on sellainen oikea Fenix-lintu. Mutta tosiaan...! oletko
kuullut, että Pohjois-Egyptissä hiljan todella on nähty Fenix, jommoisia
ei löydetä kuin kerran viidessäsadassa vuodessa?"

"Petronius, Petronius! Puhukaamme Fenixistä toisen kerran."

"Mistä minä sitten sinulle puhuisin, hyvä Marcus! Tunnen Aulus
Plautiuksen. Hän moittii kyllä elämäntapojani, mutta pitää minusta
sentään tavallaan ja kunnioittaa minua enemmän kuin muita siksi, etten
koskaan ole ollut ilmiantaja, kuten esimerkiksi Domitius Afer,
Tigellinus ja koko Vaskiparran ystävälauma. Vaikken tahdokaan näytellä
minkään stoikon osaa, niin olen moittinut Neron tekoja, joiden johdosta
Seneca ja Burrus eivät ole lausuneet ainoatakaan paheksuvaa ääntä. Jos
luulet minun voivani tehdä jotakin hyväksesi Aulukseen nähden, niin olen
valmis auttamaan sinua."

"Luulen että voit. Sinä voit vaikuttaa häneen ja sinun kekseliäs pääsi
löytää aina uusia keinoja. Jos sinä ottaisit tutkistellaksesi asemaa ja
puhuaksesi Plautiuksen kanssa..."

"Sinulla on liian suuret luulot sekä vaikutuksestani että
kekseliäisyydestäni, mutta jollet muuta vaadi, niin puhun kyllä
Plautiuksen kanssa, niin pian kuin hän palaa kaupunkiin."

"Hän palasi jo toissapäivänä."

"Siinä tapauksessa menkäämme tricliniumiin, jossa ruoka odottaa, ja
kootkaamme voimia. Sitten voimme kannatuttaa itsemme Plautiuksen luo."

"Minä olen aina pitänyt sinusta," huudahti Vinitius lämpimästi, "mutta
nyt käsken asettaa kuvapatsaasi kotijumalieni joukkoon--kas, tuon
kauniin kuvan tuolta--ja kannan sille uhreja."

Näin puhuessaan kääntyi Vinitius seinään päin, joka oli täynnä kuvia, ja
viittasi kuvaan, joka esitti Petroniusta Hermeenä, taikasauva kädessä.

"Kautta Helioksen valon!" huudahti hän sitten, "jos jumalallinen
Alexandros (Paris) oli sinun näköisesi, niin en hämmästele Helenaa."

Hänen huudahduksensa oli todella välitöntä ihailua, sillä vaikka
Petronius oli vanhempi eikä kovin kookas vartaloltaan, niin oli hän
miltei kauniimpi Vinitiustakin. Rooman naiset eivät ihailleet yksin sitä
hienoa älyä ja aistia, joka oli antanut hänelle »arbiter
elegantiarum»-nimen, vaan hänen ulkomuotoaankin. Ihaellen katselivat
häntä kreikkalaiset tytötkin, jotka paraikaa järjestivät hänen togansa
poimuja. Toinen tytöistä, nimeltään Eunike, rakasti häntä salaa ja
katseli hänen silmiinsä nöyrin, ihastunein katsein.

Petronius ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kääntyi hymyillen
Vinitiuksen puoleen ja rupesi sanelemaan muuatta Senecan lausuntoa
naisesta:

"Animal impudens... j.n.e."

Sitten kiersi hän käsivartensa Vinitiuksen hartioiden ympäri ja saattoi
hänet tricliniumiin.

Sill'aikaa olivat molemmat kreikkalaistytöt, frygittäret ja kaksi
mauritarta korjaamassa unctuariumista pois hyvänhajuisia voiteita. Äkkiä
pistivät frigidariumin puoleisen oviverhon välitse kylpyvartijat päänsä
ja kuiskasivat hiljaa: »sst!» Samassa hypähtivät frygittäret, kaksi
etiopialaistyttöä ja toinen kreikattarista paikoiltaan ja katosivat
silmänräpäyksessä oviverhon taakse. Kylpylaitoksessa alkoi nimittäin
taas se vallaton ja hillitön elämä, jota ei tarkastajakaan kieltänyt,
sentähden että hän monasti itsekin otti osaa sen nautintoihin. Harmitti
se muuten Petroniusta, mutta järkevänä miehenä ei hän mielellään
ryhtynyt rangaistuksiin, vaan antoi näittenkin huvitusten mennä
menojaan.

Eunike oli jäänyt yksin unctuariumiin. Hetkisen kuunteli hän naurua ja
melua, joka, yhä edeten, kuului hikoiluosastosta päin. Vihdoin nosti hän
pienen, jalokivillä koristetun norsunluisen tuolin, jota Petronius vasta
oli käyttänyt istuimenaan, varovasti hänen kuvansa alle.

Huone oli täynnä valoa ja värejä, sillä seinät olivat lasketut
taivaankaarenkarvaisilla marmorilevyillä, ja niitä pitkin hyppelivät
auringonsäteet.

Eunike nousi tuolille ja, päästyään kuvan tasalle, kiersi äkkiä
käsivartensa sen kaulaan. Hän ravisti taapäin kultaisia hiuksiaan,
painoi ruumiinsa valkeaa marmoria vastaan ja vei hellästi huulensa
Petroniuksen kylmää suuta vastaan...




TOINEN LUKU.


Ystävät nauttivat vahvistavaa aamiaistansa aikana, jolloin tavalliset
kuolevaiset jo aikoja sitten olivat syöneet päivällisensä. Aterian
jälkeen ehdotti Petronius, että otettaisiin pieni uni. Hänen mielestään
oli vielä liian aikaista lähteä vieraisiin. Tosin muutamat ihmiset
käyvät tervehtimässä tuttaviaan jo auringonnousun aikaan, se on muka
vanha roomalainen tapa, mutta Petroniuksen mielestä se oli sulaa
barbarisuutta. Hänestä olivat iltapäivätunnit soveliaimmat, varsinkin se
aika, jolloin aurinko kääntyy Jupiterin temppeliä kohden Kapitoliumille
ja lankeaa vinoon Forumille. Syksy on vielä sangen kuuma, ja ihmiset
ottavat mielellään pienen päivällisunen. Hauska on kuunnella
suihkulähteen loisketta atriumissa, astella määrätyt tuhat askeltansa ja
sitten nukahtaa punertavaan valoon, joka virtaa purppuraisten, puoleksi
suljettujen verhojen läpi.

Vinitius suostui hänen ehdotukseensa ja he rupesivat huolettomasti
astumaan edestakaisin, jutellen Palatinuksen ja kaupungin kuulumisista
ja vihdoin vaipuen filosofiaan. Sitten läksi Petronius cubiculumiin,
mutta ei hän kauaakaan nukkunut. Puolen tunnin kuluttua hän jo palasi,
käski tuoda verbena-öljyä, veti sieramiinsa sen hajua ja hieroi sillä
käsiään ja kulmiaan.

"Et usko," virkkoi hän, "kuinka se virkistää. Nyt olen valmis."

Kantotuoli oli jo kauan odottanut. He istuutuivat siis ja käskivät viedä
itsensä Vicus Patriciukselle Auluksen taloon. Petroniuksen »insula» oli
Palatinuksen läntisellä rinteellä, niinsanotun Carinaen luona, joten
lyhyin tie sinne vei alempaa Forumia myöten. Koska Petronius kuitenkin
samalla tahtoi puhutella kultaseppä Idomenusta, niin antoi hän
kantajille käskyn kulkea Vicus Apolliniksen ja Forumin kautta Vicus
Sceleratusta kohti, jonka kulmassa oli kaikenlaisia kauppapuoteja.

Jättiläiskokoiset maurilaiset neekerit nostivat kantotuolin olkapäilleen
ja läksivät liikkeelle. Perässä kävi orjia, joita toimensa mukaan
sanottiin »pedisequi». Hetken perästä vei Petronius vaieten kätensä
kasvoilleen, haisteli öljyä ja näytti miettivän jotakin.

"Päähäni pälkähtää," virkkoi hän sitten, "että jollei unelmiesi
jumalatar ole orja, niin voihan hän jättää Plautiuksen talon ja muuttaa
sinun luoksesi. Sinä ympäröit hänet rakkaudella ja rikkaudella, niinkuin
minä jumalallisen Chrysotemikseni, johon--näin meidän kesken
tunnustaen--olen yhtä kyllästynyt kuin hänkin minuun."

Marcus pudisti päätään.

"Eikö sovi?" kysyi Petronius. "Pahimmassa tapauksessa voisin puhua
asiasta Caesarille, ja voit olla varma siitä, että Vaskipartamme, jollei
muuten, niin ainakin minun tähteni asettuu sinun puolellesi."

"Sinä et tunne Lygiaa!" virkkoi Vinitius.

"No salli minun kysyä, tunnetko sinä häntä--paitsi näkemältä? Oletko
puhutellut häntä? ehkä tunnustanut hänelle rakkautesi?"

"Ensin näin hänet suihkulähteellä ja senjälkeen olen tavannut hänet
kaksi kertaa. Huomattava on, että aluksi asuin erityisessä, vieraita
varten rakennetussa huvilassa, ja koska käsivarteni oli poikki, niin en
voinut ottaa osaa yhteisiin aterioihin. Vasta lähtöni edellisenä päivänä
tapasin Lygian illallisen aikana--mutta en saattanut puhua hänelle
sanaakaan. Minun täytyi kuunnella Auluksen kertomuksia voitoista, joita
hän Britanniassa oli saanut, sekä miten pienet tilat Italiassa
vähitellen häviävät ja miten Licinius Stolo on koettanut sitä estää.
Luulen, ettei Aulus yleensä muusta osaakaan puhua ja että me tänäänkin
turhaan koetamme päästä niistä asioista, jollet ehkä tahdo kuulla
esitelmää nykyajan ylellisyydestä. Heidän kanatarhassaan on fasaaneja,
mutta niitä ei syödä, sillä he luulevat, että jokainen syöty fasaani
jouduttaa Rooman vallan loppua. Toisen kerran tapasin tytön puutarhassa
vesialtaan luona, kädessä tuore oksa, jonka hän pisti veteen, sitten
sirotellakseen sillä pisaroita liljojen lehdille, ikäänkuin vispilällä.
Katsopa polviani. Kautta Herkuleen kilven, ne eivät vavisseet, kun
parttilaiset taistelun tuoksinassa karkasivat varustuksiamme vastaan,
mutta siellä vesialtaan luona ne vapisivat. Ja namillani kuin poikanen,
joka vielä kantaa amulettia rinnallaan, rukoilin pitkän aikaa silmilläni
häneltä armoa, saamatta sanaa suustani."

Petronius katseli häneen miltei kadehtien.

"Sinua onnellista!" huudahti hän. "Vaikka elämä ja maailma kuinka
turmeltuisivat, niin ikuisesti hyvänä pysyy sentään--nuoruus!"

Hetken kuluttua hän kysyi:

"Etkö sinä sitten ensinkään puhutellut häntä?"

"Kyllä sentään! Hiukan toinnuttuani kerroin, että olin palannut
Aasiasta, että olin taittanut käsivarteni kaupungin ulkopuolella ja
saanut paljon kärsiä, mutta että nyt, kun minun piti jättää tämä
vierasvarainen talo, huomaan, että kärsimyksetkin sen katon alla ovat
enemmänarvoiset kuin muualla ylellisyys--sairaus täällä parempi kuin
muualla terveys. Tyttökin kuunteli sanojani hämillään, pää painettuna
maata kohti ja piirrellen jotakin oksallaan kellertävään hiekkaan.
Sitten hän nosti silmänsä, vilkaisi vuoroin merkkeihin hiekassa, vuoroin
minuun, ikäänkuin kysyäkseen jotakin--mutta pakeni sitten äkkiä kuin
vedenneito ilkeää faunia."

"Hänellä mahtaa olla kauniit silmät?"

"Niinkuin meri! Minä upposinkin niihin kuin mereen. Vakuutan sinulle,
ettei Arkipelagi ole niin sininen. Samassa juoksi Plautiuksen pikku
poika luokseni ja rupesi kyselemään jotakin, mutta minä en ymmärtänyt,
mitä hän sanoi."

"Oi Athene," huusi Petronius, "päästä auki siteet, joilla Eros on tämän
pojan silmät sitonut, sillä muuten hän halkaisee päänsä Venuksen
temppelin pylväisiin."

Vinitiukselle hän lausui:

"Oi sinä keväinen umppu elämän puussa, oi sinä viinipuun ensimmäinen
vihanta oksa! Minun ei pitäisi antaa viedä sinua Plautiuksen luo, vaan
Gelotiukselle, joka valmistaa kokemattomia poikia elämän kouluun."

"Mitä minun nyt pitää tehdä?"

"Mitä hän sitten piirsi hiekkaan? Ehkä Amorin nimen tai hänen vasamansa
lävistämän sydämen, tai jotakin muuta sellaista, josta saatat päättää,
että satyrit jo ovat kuiskanneet sen nymfin korvaan kaikenlaisia elämän
salaisuuksia. Ethän toki jättänyt katselematta noita merkkejä?"

"Olen kantanut togaa kauemmin kuin luulet," vastasi Vinitius "ja
Auluksen pojan mentyä katselin kauan piirroksia, sillä tiedän, että
neitoset Kreikassa ja Roomassa usein piirtävät hiekkaan mitä eivät tahdo
sanoin lausua... Mutta koetapa arvata mitä hän piirsi?"

"Jollen äsken arvannut oikein, niin en koetakaan arvata."

"Kalan."

"Mitä sanot?"

"Sanon kalan. Pitikö sen ehkä merkitä, että hänen suonissaan vastaiseksi
virtaa kylmä veri?--en tiedä! Mutta varmaan sinä, joka sanoit minua
keväiseksi umpuksi elämän puussa, osaat arvata tuon merkin
tarkoituksen."

"Rakkaimpani, kysy sitä Pliniukselta. Hän tuntee kalat. Jos vanha
Apitius eläisi, niin hänkin voisi selittää sinulle näitä seikkoja, sillä
hän sai eläessään enemmän kaloja kuin koko Napolin lahteen mahtuu
yhtaikaa."

Siihen heidän keskustelunsa loppui, sillä he tulivat vilkasliikkeisille
kaduille ja ihmisten hälinä esti heidän ääniään kuulumasta. Vicus
Apollinikselta kääntyivät he Forum Romanumille, jonne poutaisina päivinä
auringonlaskun aikaan kokoontui suuria joukkoja joutilasta väkeä
kävelemään edestakaisin pylväiköissä, kuuntelemaan ja kertomaan uutisia,
katselemaan tunnettuja henkilöitä, jotka kantotuoleissa kulkivat
ohitse, ja varsinkin ihailemaan kultaseppien, kirja-, silkki- ja
pronssikauppiaiden, rahanvaihettajien ynnä muiden myymälöjä, joita talot
torin varrella ja vastapäätä Kapitoliumia olivat täynnä. Linnan
puoleinen osa Forumia oli vielä varjossa, mutta ylempänä kohoilevia
pylvästöjä kultasi koko loistollaan ilta-aurinko. Alemmista pylväistä
venyi pitkiä varjoja marmoripatsaille, joita oli niin paljo, että silmä
eksyi niiden sekaan kuin metsään. Rakennukset ja patsaat näyttivät
olevan toistensa tiellä, ne olivat mätetyt ikäänkuin päällekkäin, toiset
kulkivat oikealle, toiset vasemmalle, toiset pyrkivät pystyyn, toiset
turvautuivat linnan muurien suojaan. Valkeat ja kellertävät pylväät
olivat ikäänkuin runkoina metsässä, milloin tukevampina, milloin
hennompina, milloin puhjenneina poikkihirren alle akantuskukiksi,
milloin kiertyneinä joonilaisiksi sarviksi, milloin päättyen
yksinkertaisiin doorilaisiin neliömuotoihin. Pylväsmetsän yläpuolella
välkkyi maalattuja triglypejä, ja tympaneista, päätypinnoista ulkoni
veistettyjä jumalien kuvia. Rakennusten harjoilla näkyi siivekkäitä,
kullattuja nelivaljakkoja, ikäänkuin valmiina lähtemään lentoon kohti
taivaan sineä, joka niin tyynenä kaarsi kaupunkia ja sen lukemattomia
temppelejä. Sekä torin keskellä että sivuilla solui ihmisvirta: joukot
astelivat Julius Caesarin basilikan kaarteen alatse, niitä istuskeli
Castorin ja Polluxin portailla, niitä kierteli Vestan temppelin
ympärillä. Marmorista maanpintaa vastaan näyttivät ihmiset kirjavilta
perhosilta tai koppakuoriaisilta. Temppelistä, joka oli pyhitetty »Jovi
optimo, maximo», alas sen äärettömiä portaita tulvi uusia hyökyaaltoja;
rostrumien, puhujalavojen, luona kuunneltiin puheita; tuontuostakin
tarjosivat kaupustelijat korkealla äänellä hedelmiä, viiniä tai
viikunamehulla sekoitettua vettä; puoskarit kehuivat ihmeellisiä
lääkkeitään, ennustajat lupasivat ilmoittaa salaisten aarteiden
olinpaikat, unenselittäjät tarjosivat palvelustaan. Joskus sekaantui
puheen ja huutojen humuun sistron, egyptiläisen sambukin tai
kreikkalaisten huilujen helinä, joku hurskas tai alakuloinen sairas
kantoi temppeliin uhriaan. Liikkuvina, tummina tai harmaankirjavina
täplinä parveilivat kivityksellä, keskellä ihmisjoukkoja kyyhkyset,
halukkaasti kyttäellen putoavaa jyvästä ja tuontuostakin humahtaen
lentoon, sitten hajotakseen parvestaan kaupungille. Vähäväliä täytyi
ihmisjoukkojen jakaantua antamaan tilaa kantotuoleille, joissa istui
koreasti puettuja naisia tai elähtäneitä senaattoreja ja ylimyksiä.
Erikielinen väkijoukko mainitsi ääneen heidän nimiään, varustaen kunkin
joko ivallisella, pilkallisella tai kehuvalla lisäyksellä. Siellä täällä
hälinässä tungeskeli tai asteli hitain askelin sotilaita valvomassa
katujärjestystä. Ihmisjoukossa kuuli puhuttavan kreikankieltä yhtä
paljon kuin latinaakin.

Vinitiusta, joka pitkän aikaa oli ollut poissa kaupungista, huvitti
suuresti hyörinä Forumilla. Tori kyllä hallitsi elävät aaltonsa, mutta
tulvillaan se olikin. Petronius, joka arvasi ystävänsä ajatukset, sanoi
sitä »Quiritien pesäksi--jossa ei ole Quiritejä». Kaupungin oma väestö
oikeastaan hävisi mitä erilaisinten rotujen ja kansallisuuksien tulvaan.
Siellä eli etiopialaisia, jättiläiskokoisia, vaaleatukkaisia miehiä
kaukaisesta pohjolasta, brittejä, galleja, germaaneja, vinosilmäistä
väkeä Sericumista, kansaa Eufratin takaa ja Induksen varsilta, millä
minkin värinen parta, aina tiilenkarvaisiin asti, syyrialaisia
Oronteksen rannoilta, toisilla hekumalliset silmät, toisilla laimeat;
Arapian erämaitten asukkaat olivat kuihtuneet pelkiksi luurangoiksi,
juutalaisten rinnat olivat sisäänpainuneet, egyptiläisten kasvoilla
viipyi ainainen välinpitämätön hymy. Siellä oli numideja, afreja,
kreikkalaisia Hellaasta--jotka viimemainitut yhdessä roomalaisten kanssa
hallitsivat kaupunkia, mutta hallitsivat sitä tieteellään, taiteellaan,
viisaudellaan ja lääkitsemistaidollaan--kreikkalaisia saarilta,
Vähästä-Aasiasta, Egyptistä, Italiasta ja narbonilaisesta Galliasta.
Orjien joukossa, joiden korvalehtiin oli puhkaistu läpi, näkyi laiskoja
vapautettuja, joiden ruuasta, juomasta ja vaatteista itse keisari piti
huolen, ja vapaita ulkomaalaisia, joita huoleton elämä ja onnenonkiminen
oli houkutellut jättiläiskaupunkiin. Ei puuttunut pikkukauppiaita eikä
pappejakaan. Siellä oli Serapiksen pappeja, palmunoksat käsissä,
Isis-jumalattaren pappeja, jonka jumalattaren alttarille kannettiin
enemmän uhreja kuin itse kapitolisen Jupiterin temppeliin, ja Kybelen
pappeja, jotka kantoivat käsissään kultaisia riisitähkiä, sitäpaitsi
kaikenlaisten kiertelevien jumaluuksien pappeja. Siellä oli itämaalaisia
tanssijattaria, kirjavat lakit päässä, oli amuletinkauppiaita, oli
käärmeenkesyttäjiä ja kaldealaisia tietäjiä, oli vihdoin aivan
toimettomia ihmisolentoja, jotka joka viikko ilmestyivät kerjäämään
jyvämakasiinien eteen virran tuonpuoliselle rannalle, tappelivat
pääsylipuista sirkukseen, viettivät yönsä Tiberin-takaisen kaupunginosan
rappeutuneissa hökkeleissä ja aurinkoisina, lämpiminä päivinä
oleskelivat pimeissä porttikäytävissä, Suburran haisevissa
ruokapaikoissa, Milviuksen sillalla tai rikkaiden »insuloissa», joissa
heille joskus viskattiin jätteitä orjien pöydältä.

Petronius oli kansanjoukolle hyvin tuttu henkilö. Yhtä mittaa kuuli
Vinitius huudettavan: »hic est!»--»se on hän!» Kansa oli aina pitänyt
Petroniuksesta hänen anteliaisuutensa takia, mutta silloin oli hän vasta
oikein päässyt suosioon, kun oli saatu kuulla, että Petronius Caesarin
edessä oli vastustanut muuatta kuolemantuomiota, joka määräsi
tapettavaksi prefekti Pedanius Secunduksen koko »familian», s.o. kaikki
orjat, ikään ja sukupuoleen katsomatta, sentähden että yksi heistä
epätoivon hetkenä oli surmannut julman isäntänsä. Petronius kyllä
suoraan huomautti, että asia hänelle oli ollut yhdentekevä, hän oli vain
yksityisesti puhunut Caesarille, koska hän oli »arbiter elegantiarum»,
jonka esteettistä tunnetta loukkaa barbarinen teurastaminen: se sopi
joillekin skyyttiläisille, vaan ei roomalaisille. Mutta kansa, jonka
mielet aiottu teurastus oli pannut kuohuksiin, rakasti siitä asti
Petroniusta.

Hänelle oli kansansuosio yhdentekevä. Hän muisti, että sama kansa oli
rakastanut Britannicusta, jonka Nero myrkytti, ja Agrippinaa, joka Neron
käskystä surmattiin--samaten Octaviaa, joka Pandatariassa tukahdutettiin
kuumaan höyryyn, sittenkun hänen suonensa ensin oli avattu--samaten
Rubelius Plautusta, joka ajettiin maanpakoon, ja Traseaa, joka minä
päivänä hyvänsä saattoi odottaa kuolemantuomiota. Kansansuosiota saattoi
pikemmin pitää huonona enteenä, ja epäilijä Petronius oli taikauskoinen.
Hän halveksi joukkoa erittäinkin kahdesta syystä: siksi että hän oli
ylimys ja siksi että hän oli esteetikko. Olennot, jotka haisivat
paistetuilta pavuilta, joita kanniskelivat povessaan, jotka
kadunkulmissa ja pylväskäytävissä pelasivat moraa, niin että alituisesti
olivat hiessä ja yskässä--ne eivät hänen silmissään ansainneet ihmisen
nimeä.

Hän ei vastannut käsientaputuksiin enempää kuin lentosuudelmiinkaan,
joita sieltä täältä heitettiin hänelle, vaan kertoi Marcukselle
Pedaniuksesta ja ivasi katuyleisöä, joka raivonsa jälkeisenä aamuna oli
taputtanut käsiään Nerolle, kun hän kulki Jupiter Statorin temppeliin.
Avirnuksen kirjakaupan luona hän seisautti kantotuolin ja osti kauniisti
kirjaellun käsikirjoituksen, jonka ojensi Vinitiukselle.

"Tässä saat lahjan," virkkoi hän.

"Kiitos," vastasi Vinitius, katseli sitten teoksen nimeä ja jatkoi:
"»Satiricon». Se on aivan uutta. Kenen kirjoittama se on?"

"Minun. Mutta minä en tahdo kulkea samoja teitä kuin Rufinus, josta
minun juuri piti sinulle kertoa, tai Fabritius Vejento. Sentähden ei
kukaan tiedä mitään teoksistani, äläkä sinä myöskään kerro niistä."

"Mutta sinä sanoit, ettet kirjoita runoja," huudahti Vinitius, selaillen
teosta, "suorasanaisen joukossa on täällä tuhkatiheässä runoa."

"Kun sinä nyt luet sitä, niin huomaa erittäin »Trimalchionin pidot».
Mitä runoihin tulee, niin ne minua iljettävät senjälkeen kun Nero on
ruvennut kirjoittamaan eeposta. Katso, kun Vitellius tahtoo keventää
ruumistaan, niin hän työntää kurkkuunsa pienen, norsunluisen kapulan,
toiset käyttävät flamingonsulkaa, joka on kastettu öljyyn tai keitettyyn
serpillum-nesteeseen--minä luen Neron runoja, ja vaikutus tapahtuu
silmänräpäyksessä. Sitten minä taas saatan niitä kehua, jollen puhtaalla
omallatunnolla, niin ainakin puhtaalla vatsalla."

Näin sanottuaan pysäytti hän kantotuolin kultaseppä Idomenuksen kohdalle
ja toimitettuaan gemma-ostoksensa käski kantajien kulkea suoraan
Auluksen talolle.

"Matkalla kerron sinulle jutun Rufinuksesta, niin saat nähdä, mihin
kirjailijan itserakkaus saattaa johtaa."

Tuskin hän sentään oli ehtinyt alkaakaan, kun kantajat kääntyivät Vicus
Patriciukselle ja pysähtyivät Auluksen talon eteen. Voimakas nuori
»janitor», ovenvartia, avasi heille ostiumiin vievän oven, ja siellä
tervehti heitä harakka, täyttä kurkkua huutaen häkistään: »salve!»

Astuessaan toisesta eteisestä eli niinsanotusta ostiumista itse
atriumiin puhui Vinitius:

"Oletko huomannut, että ovenvartiat täällä kulkevat ilman kahleita?"

"Merkillinen talo," sanoi Petronius puoliääneen. "Tottahan sinä olet
kuullut, että Pomponia Graecinan epäillään tunnustavan erästä
harhaoppia, joka on tullut idästäpäin ja joka kunnioittaa erästä
Kristusta. Crispinilla näkyy käyttäneen sitä hyväkseen, sillä hän ei
saata suoda anteeksi Pomponialle, että tämä koko elämänsä ajan on
tyytynyt samaan mieheen.--Univira! yhden miehen vaimo!... Helpompi on
näihin aikoihin poimia tuoreita sieniä Noricumista. Hän on jo ollut
kutsuttuna kotituomioistuimen eteen."

"Olet oikeassa, se on kummallinen talo. Myöhemmin kerron sinulle, mitä
täällä olen kuullut ja nähnyt."

He tulivat atriumiin. Orja, joka siellä palveli, n.s. atriensis, lähetti
nomenclatorin ilmoittamaan vieraita. Samassa toivat palvelijat heille
istuimia ja matalia jakkaroita jalkojen alle. Petronius, joka oli
kuvitellut, että tässä ankarassa talossa vallitsisi ainainen
alakuloisuus, ei ollut ikinä siellä käynyt, mutta tunsi nyt sekä
kummastusta että pettymystä, sillä atrium teki varsin iloisen
vaikutuksen. Ylhäällä katossa oli suuri aukko, ja siitä tulvi kimputtain
kirkasta valoa, joka taittui tuhansiksi kipinöiksi vesisäteissä.
Suihkulähteen ympärillä oli neliskulmainen säiliö, johon pahalla ilmalla
lankesi sadevesi kattoaukosta. Sitä sanottiin impluviumiksi, ja sen
ympärillä kasvoi liljoja ja vuokkoja. Lilja näytti olevan oikein talon
lempikukka, sillä sekä punaisia että valkeita liljoja oli joukottain.
Oli myöskin safirin-värisiä iris-kukkia, joiden sirot terälehdet vesi
pärskeellään oli ikäänkuin hopeoinut. Märkien sammalten välistä, jotka
ympäröivät liljaruukkuja, ja lehtikimppujen lomitse näkyi pronssisia
lasten- ja vesilintujenkuvia. Eräässä kulmassa oli niinikään pronssista
valettu kauris, joka kurotti harmaata, kosteaa kaulaansa ja vehreähtävää
päätänsä vettä kohti, ikäänkuin juodakseen. Atriumin permanto oli
mosaikkia; seinät olivat osaksi lasketut punaisella marmorilla, osaksi
maalattua puuta, täynnä kalojen, vaakalintujen ja muiden lentäväisten
kuvia, joten niiden värit loistollaan hivelivät silmää. Ovet viereisiin
huoneisiin olivat kilpikonnan- tai norsunluuta; seinillä ovien välissä
seisoi Auluksen esi-isien kuvia. Kaikki todisti vankkaa varallisuutta.
Liioittelua ei saattanut havaita missään, mutta aateluus ja
itsetietoisuus olivat painaneet leimansa kaikkialle.

Petronius, jonka asunto oli sisustettu paljoa suuremmalla komeudella ja
hienostuneella ylellisyydellä, ei kuitenkaan täälläkään saattanut tavata
mitään loukkaavaa. Hän kääntyi juuri Vinitiuksen puoleen huomauttamaan
tätä seikkaa, kun orja työnsi syrjään atriumin ja tablinumin välisen
verhon ja talon perältä tuli näkyviin Aulus Plautius, joka kiireesti
asteli heitä kohti.

Tälle miehelle oli jo koittanut elämän ehtoo ja hänen hiuksensa olivat
valkeassa kuurassa, mutta silti oli hän vielä reipas, kasvonpiirteet
jäntevät ja luiset kuin kotkalla. Tällä hetkellä kuvastui hänen
kasvoissaan täydellinen hämmästys, jopa levottomuuskin, sillä Neron
ystävän ja uskotun tulo hänen taloonsa oli tuiki odottamaton.

Petronius oli sekä liiaksi maailmanmies että teräväjärkinen ollakseen
sitä huomaamatta. Ensi tervehdykset vaihdettuaan riensi hän sentähden
selittämään, että hän tuli kiittämään siitä hoidosta, jota hänen
sisarenpoikansa oli saanut nauttia tässä talossa. Kiitollisuus oli
ainoana aiheena hänen tuloonsa, ja lisäksi rohkaisi häntä vanha
tuttavuus.

Aulus vakuutti omasta puolestaan, että Petronius oli hänelle rakas
vieras, mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin hän oli kiitollisuuden
velassa Petroniukselle, vaikkei Petronius tietänyt ehkä mistä syystä.

Petronius ei todellakaan sitä tietänyt. Hän loi ruskeat silmänsä
ylöspäin ja koetti miettiä, oliko hän tehnyt jotakin pientä palvelusta
Aulukselle tai jollekin toiselle. Mutta hän ei muistanut ainoatakaan,
paitsi sen, jonka aikoi tehdä Vinitiukselle. Mahdollisesti hän
tietämättään oli tullut tehneeksi jotakin sentapaista, mutta silloin se
todella oli tapahtunut aivan hänen tietämättään.

"Minä rakastan ja kunnioitan Vespasianusta," jatkoi Aulus, "jonka hengen
sinä pelastit, kun hänelle kerran sattui se onnettomuus, että hän nukkui
kuunnellessaan Caesarin säkeitä."

"Onni hänelle," virkkoi Petronius, "ettei hän niitä kuullut. Asia olisi
sentään saattanut päättyä onnettomasti. Vaskiparta tahtoi tietysti
lähettää centurion hänen luokseen antamaan ystävällisen neuvon, että hän
avaisi suonensa."

"Ja silloin juuri sinä, Petronius, hymyilit hänelle."

"Niin, tai oikeastaan päinvastoin. Sanoin hänelle, että Orfeuskin
laulullaan sai nukutetuksi villit pedot ja että Nero nukuttaessaan
Vespasianuksen oli saavuttanut yhtä suuren voiton. Punapartaa saa kyllä
moittia, jos moitteeseen vain sekoittaa tarpeeksi imartelua. Armollinen
Caesarittaremme Poppaea ymmärtää ne asiat juurtajaksain."

"Valitettavasti," puhui Aulus, "ovat nyt ajat sellaiset. Minulta puuttuu
kaksi etuhammasta, sillä muuan brittiläinen heitti minua kerran kivellä,
ja siitä asti on puheeni ollut viallista. Kuitenkin olen viettänyt
elämäni onnellisimmat hetket Britanniassa..."

"Siksi että ne hetket olivat voiton hetkiä," lisäsi Vinitius.

Petronius, joka pelkäsi, että vanha sotapäällikkö rupeisi kertomaan
muistelmiaan, vaihtoi puheainetta. Praenesten seuduilla olivat maalaiset
löytäneet kuolleen sudenpenikan, jolla oli kaksi päätä. Samana päivänä
oli raivonnut myrsky ja salama oli hävittänyt osan Kuuttaren temppeliä,
mikä myöhäiseen syksyyn nähden oli aivan kuulumatonta. Muuan
Cotta-niminen mies, joka oli tämän kertonut, tiesi myöskin, että saman
temppelin papit ennustivat kaupungin tai ainakin jonkun suuren talon
perikatoa, jollei sitä erityisillä uhreilla saataisi peräytetyksi.

Aulus oli sitä mieltä, ettei tällaisia merkkejä saanut olla huomioon
ottamatta. Jumalat saattoivat olla julmistuneita rikkaiden
ylellisyydestä, mikä ei olisi ollut ensinkään kummallista--ja silloin
olivat sovitusuhrit aina paikallaan.

Nyt puhui Petronius:

"Sinun talosi, Plautius, ei ole tarpeeksi suuri, vaikka siinä asuukin
suuri mies; minun taloni, joskin liian suuri näin alhaiselle olennolle,
on siihen tarkoitukseen liian pieni. Jos taas on kysymys jonkun niin
suuren talon häviöstä kuin on esimerkiksi »domus transitoria», niin
kannattaako meidän oikeastaan uhrata sen perikadon estämiseksi?"

Plautius ei vastannut tähän kysymykseen, ja hänen varovaisuutensa
loukkasi Petroniusta, sillä vaikkei Petronius paljon osannutkaan erottaa
oikeaa väärästä, niin ei hän koskaan ollut alentunut ilmiantajaksi ja
hänen kanssaan olisi saattanut puhua aivan vapaasti. Hän muutti
sentähden uudestaan puheainetta ja rupesi kiittämään Plautiuksen
asuntoa, varsinkin siinä vallitsevaa hyvää aistia.

"Se on vanha sukutalo," selitti Plautius. "Senjälkeen kun minä sen
perin, ei ole muutettu mitään."

Kun atriumin ja tabliumin välinen oviverho oli vedetty syrjään, oli talo
avoinna päästä päähän, joten tablinumin, peristylin eli pilaripihan ja
sen takana olevan salin eli n.s. oecuksen läpi saattoi nähdä kauas
puutarhaan asti. Se oli kuin valoisa kuva tummissa kehyksissä, ja sieltä
liiti atriumiin asti lapsen nauru.

"Salli, oi päällikkö," virkkoi Petronius, "meidän likeltä kuulla tuota
heleää naurua, jota nykyään niin harvoin saa kuulla."

"Kernaasti," vastasi Plautius, nousten istualtaan. "Pieni poikani Aulus
ja Lygia siellä lyövät palloa. Mutta mitä nauruun tulee, Petronius, niin
luulen, että juuri se sinun elämästäsi puuttuu."

"Elämä on naurun arvoinen," vastasi Petronius, "minä kyllä
nauran!--mutta tämä nauru soi aivan toisin."

"Petronius," huomautti Vinitius, "on monasti päiväkausia nauramatta ja
nauraa sitten taas yöt umpeensa."

Näitä puhellessaan astuivat he talon läpi ja tulivat puutarhaan, missä
Lygia ja pikku Aulus löivät palloa. Tähän huviin vartavasten määrätyt
orjat, n.s. spheristae, keräsivät maasta pallot ja toivat ne pelaajien
käsiin. Petronius loi ohimennen kiireisen silmäyksen Lygiaan, mutta
pikku Aulus karkasi tervehtimään Vinitiusta ja Vinitius puolestaan
kumarsi kauniille tytölle, joka seisoi pallo kädessä, hiukset hiukan
epäjärjestyksessä, hämillään ja puna poskilla.

Puutarhan tricliniumissa, muratti- ja viiniköynnösverkon varjossa istui
Pomponia Graecina, ja sinne menivät vieraat häntä tervehtimään.
Petronius tunsi hänet, vaikkei hän seurustellutkaan Plautiusten talossa,
sillä hän oli nähnyt hänet Antistian, Rubelius Plautuksen tyttären
luona, samaten kuin Senecan ja Polion taloissa. Tuon naisen surulliset,
lempeät kasvot, hänen jalomuotoinen vartalonsa, hänen liikkeensä ja
sanansa, kaikki hänessä teki Petroniukseen omituisen vaikutuksen.
Pomponia kumosi siihen määrään koko hänen käsityksensä naisesta, että
tuon perinpohjin turmeltuneen ja itsetietoisen miehen, jonka kaltaista
ei ollut koko Roomassa, täytyi tuntea jonkinlaista kunnioitusta häntä
kohtaan, jopa tuntea itsetietoisuutensa horjuvan hänen seurassaan. Kun
hän kiitti Vinitiuksen saamasta hoidosta, pääsi häneltä aivan
vaistomaisesti puhuttelusana »domina», herratar, jota hän ei
vahingossakaan olisi tullut käyttäneeksi puhutellessaan esim. Calviaa,
Crispinillaa, Scriboniaa, Valeriaa, Solinaa tai muita suurmaailman
naisia.--Tervehdittyään ja kiitettyään Pomponiaa huomautti hän, että
häntä valitettavasti niin harvoin näkee. Ei häntä tapaa sirkuksessa eikä
amfiteatterissa. Silloin laski Pomponia kätensä miehensä käteen ja
vastasi tyynesti:

"Me vanhenemme vanhenemistamme ja rupeamme yhä paremmin viihtymään kodin
hiljaisuudessa."

Petroniuksen piti vastata hänen sanoihinsa, mutta samassa virkkoi Aulus
Plautius sihisevällä äänellään:

"Ja me vieraannumme vieraantumistamme ihmisistä, jotka roomalaisille
jumalillemme antavat kreikkalaisia nimiä."

"Jumalat ovat jo aikoja sitten käyneet korusanoiksi puhujien puheissa,"
huomautti Petronius kevyesti. "Ja koska kreikkalaiset meille ovat
opettaneet koko puhujataidon, niin minusta tuntuu helpommalta sanoa Hera
kuin Juno."

Tätä lausuessaan kääntyi hän Pomponian puoleen osoittaakseen, ettei hän
hänen seurassaan saattanut mitään muuta jumalolentoa ajatellakaan, ja
ryhtyi sitten vastaamaan hänen huomautukseensa heidän vanhuudestaan.

"Ihmiset todella vanhenevat pian, mutta on sellaisiakin, jotka elävät
ihan toista elämää ja joiden kasvot Saturnus kokonaan näkyy unohtavan."

Petronius puhui aivan vilpittömällä mielellä, sillä Pomponia Graecinan
kasvot, vaikka hän olikin elämänsä ehtoopuolella, olivat harvinaisen
tuoreet. Hänen päänsä oli pieni, piirteet hienot. Hän teki aivan nuoren
naisen vaikutuksen, vaikka hän kantoi mustaa pukua ja vaikka hän oli
huolestuneen ja surullisen näköinen.

Sillaikaa pikku Aulus, joka lämpimästi oli kiintynyt Vinitiukseen, tuli
pyytämään häntä palloa lyömään. Pojan kanssa tuli tricliniumiin myöskin
Lygia. Murattilehdossa, valopilkkujen hyppiessä hänen kasvoillaan,
tuntui hän Petroniuksen mielestä vieläkin kauniimmalta kuin ensi
näkemältä. Hän muistutti todella nymfiä. Petronius ei vielä ollut
puhutellut häntä, sentähden hän nyt kumarsi hänelle ja rupesi,
tavallisten tervehdyssanojen asemasta, lausumaan säkeitä, joilla
Odysseus tervehti Nausikaata:

   Korkea ruhtinatar, joko ihminen vai jumal' ollet...
   Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain suku sulla,
   Niin ylen autuas sull' isä ompi ja äitisi armas,
   Veljesi myös ylen autuahat...

Pomponiaakin miellytti tämän maailmanmiehen hieno kohteliaisuus. Lygia
taas kuunteli häntä hämillään, hehkuvin poskin ja uskaltamatta nostaa
silmiään. Vähitellen rupesi hänen suupielissään värähtelemään vallaton
hymy ja kasvoista saattoi huomata, että tytössä taisteli ujous ja halu
saada vastata--ja vihdoin tämä halu voitti. Hän vilkaisi äkkiä
Petroniukseen ja vastasi Nausikaan sanoilla, lausuen ne yhdessä
henkäyksessä ikäänkuin ulkoa opitun läksyn:

   Kunpa sa vieras et lienekään mies joutava, tyhmä...

       *       *       *       *       *

Sitten hän kääntyi ympäri ja pakeni kuin pelästynyt lintu.

Nyt oli Petroniuksen vuoro hämmästyä, sillä hän ei ollut saattanut
odottaa kuulevansa Homeron säkeitä tytön huulilta, jonka syntyperä oli
barbarinen, kuten hän Vinitiuksen kertomuksesta tiesi. Hän loi kysyvän
katseensa Pomponiaan, mutta tämä ei voinut antaa mitään vastausta, sillä
hän katseli paraikaa hymyillen vanhan Auluksen ylpeydestä säteileviä
kasvoja.

Aulus nimittäin ei saattanut salata ylpeyttään. Rakastihan hän Lygiaa
kuin omaa tytärtään ja pitihän hän kreikkalaisuutta sivistyneen
seuraelämän huippuna, vaikka hänen muinaisroomalaiset ennakkoluulonsa
käskivätkin häntä vastustamaan kreikankieltä ja sen leviämistä. Itse ei
hän koskaan ollut sitä oikein oppinut, ja se häntä salaa harmitti. Mutta
siitä hän iloitsi, että tämä hienostunut herra ja kirjailija, joka
varmaan oli pitänyt hänen taloaan barbarisena, nyt siellä sai
vastaukseksi Homeron säkeen alkukielellä.

"Meillä on täällä kreikkalainen opettaja," selitti hän Petroniukselle,
"joka opettaa poikaamme, ja tyttö kuuntelee hänkin opetusta. Pieni
peipponen se vielä on, mutta herttainen peippo onkin, ja me rakastamme
häntä molemmat."

Petronius katseli murattiköynnösten ja kaprifoliain läpi puutarhaan,
jossa nuoret huvittelivat. Vinitius oli riisunut togansa ja esiintyi
tunikassa. Hän heitti palloa ilmaan ja vastapäätä seisoi Lygia,
käsivarret ojennettuina ottamaan sitä vastaan. Ensi näkemältä ei tyttö
ollut tehnyt Petroniukseen suurtakaan vaikutusta. Hän tuntui hänestä
liian hennolta. Mutta kun hän sitten tricliniumista tarkemmin katseli
häntä, niin hän ajatteli, että tuon näköinen mahtoi Aamuruskon jumalatar
olla, ja tuntijana hän tunnusti, ettei tyttö ollut tavallista laatua.
Jota kauemmin häntä katseli, sitä enemmän hän miellytti. Hänen kasvonsa
olivat kirkkaat ja kukkeat, suu tuore, ikäänkuin suudelmaksi kaarrettu,
silmät siniset kuin taivas tai meri, otsa alabasterinkarvainen, hiukset
hulmuavat, tummat, vivahtaen milloin meripihkan, milloin korinttilaisen
vasken väriin. Hänen kaulansa oli kaitainen, olkapäitten kaarevuus
»jumalallinen», koko ruumis norja, notkea, nuori ja tuore kuin kevään
kukka. Taiteilijan ja kauneudentuntijan silmä sanoi, että tämän tytön
kuvaa tuli sanoa »kevääksi». Äkkiä muistui hänen mieleensä Chrysothemis,
ja häneltä pääsi ilkeä hymy. Hiukset puuteroituina kullankarvaisiksi ja
kulmakarvat mustattuina oli hän kuin kuihtunut ruusu, jonka kellastuneet
lehdet jo putoavat. Ja tätä Chrysothemista häneltä kuitenkin kadehti
koko Rooma. Sitten muistui hänen mieleensä Poppaea, mutta kuuluisa
Poppaeakin kävi hänen silmissään hengettömäksi vahakuvaksi. Tässä
tytössä, joka oli kasvanut Tanagran lehdoissa, ei asunut yksin kevät,
vaan Psychen kirkkaus, joka loisti läpi hänen ruusuisen ruumiinsa
niinkuin liekki loistaa lampusta.

"Vinitius on oikeassa," mietti Petronius, "minun Chrysothemikseni on
vanha, vanha ... kuin Troja."

Sitten hän kääntyi Pomponia Graecinan puoleen ja virkkoi, puutarhaan
viitaten:

"Nyt ymmärrän, herratar, että kun omistatte nämä molemmat, te paremmin
viihdytte kotona kuin Palatiuksen juhlissa ja sirkuksessa."

"Niin," vastasi Pomponia, katsahtaen sinne päin, missä Lygia ja pieni
Aulus olivat.

Mutta vanha sotapäällikkö rupesi kertomaan tytön historiaa ja kaikkea,
mitä hän Atelius Histeriltä oli kuullut Lygien pohjolan pimeydessä
asuvasta kansasta.

Puutarhassa oli pallonlyönti lopetettu, ja nuoret astelivat
hiekkakäytävillä, näyttäen myrttien ja sypressien tummaa taustaa vastaan
valkeilta kuvapatsailta. Lygia ja pikku Aulus astelivat käsi kädessä.
Jonkun ajan kuluttua istuutuivat he rahille lammikon rannalle, joka oli
keskellä puutarhaa. Pian Aulus sentään erosi heistä, pelotellakseen
kaloja läpikuultavassa vedessä. Vinitius jatkoi keskustelua, joka oli
alettu jo kävellessä.

"Niin," virkkoi hän matalalla, värisevällä äänellä. "Tuskin olin saanut
riisutuksi poikatogan, kun minut lähetettiin Aasian legiooniin. En ollut
oppinut tuntemaan kaupunkia--en elämää enkä rakkautta. Tosin muistan
ulkoa hiukan Homeroa ja Anacreonia, mutta en minä, kuten Petronius, osaa
lasketella runoa heti, kun järki ihmettelystä vaikenee ja omat sanat
puuttuvat. Poikana kävin koulua Musoniuksen luona ja hän sanoi meille,
että sen, joka tahtoo löytää onnen, tulee tahtoa jumalien tahdon
mukaan--että siis onnen saavuttaminen riippuu meistä itsestämme. Minä
puolestani kuitenkin luulen, että on olemassa jotakin paljon suurempaa
ja kalliimpaa, joka ei riipu meidän tahdostamme ja jonka yksin rakkaus
saattaa antaa.--Etsiväthän tätä onnea itse jumalatkin, siis minäkin, oi
Lygia, joka en tähän asti ole rakkautta tuntenut, seuraan heidän
jälkiään ja etsin sitä, joka minulle antaisi rakkautta..."

Hän vaikeni. Eikä vähään aikaan kuulunut muuta kuin veden loiskina, kun
pikku Aulus viskasi siihen kiviä pelästyttääkseen kaloja. Hetkisen
perästä Vinitius taasen alkoi puhua, mutta hiljemmin ja vieläkin
hellemmällä äänellä.

"Tottahan sinä tunnet Vespasianuksen pojan Tituksen? Hänestä kerrotaan,
että hän tuskin oli mieheksi päässyt, kun hän rakastui Bereniceen ja
niin tulisesti, että suru oli ottamaisillaan hänet hengiltä. Niin voisin
minäkin rakastaa, oi Lygia!... Rikkaus, kunnia, valta--mitä ne ovat
muuta kuin savua, tyhjyyttä! Rikas tapaa aina itseään rikkaampia,
kuuluisan kunniaa pimentää aina suurempi kunnia, mahtavan kanssa
kilpailee mahtavampi... Mutta voiko itse Caesar, voivatko itse jumalat
saavuttaa suurempaa rikkautta, suurempaa onnea kuin tavallinen
kuolevainen, kun hänen povellaan kohoilee rakastetun povi tai kun hän
suutelee lemmittynsä huulia... Ei, juuri rakkaus tekee meidät
yhdenarvoisiksi jumalten kanssa, oi Lygia!"

Mutta tyttö kuunteli hämillään, kummissaan, ja hänen korvissaan soi kuin
kreikkalaisten huilujen tai sitrojen soitto. Välistä tuntui hänestä
siltä kuin Vinitius olisi laulanut jotakin ihmeellistä laulua, joka
valui hänen korviinsa, pani veret liikkeelle ja samalla sai sydämen
sykkimään pelosta ja oudosta ilosta... Hänestä tuntui siltä kuin Marcus
olisi koskettanut jotakin, jota hänessä kyllä ennenkin oli ollut, mutta
jota hän ei ollut ymmärtänyt miksikään. Hän tunsi, että hänessä heräsi
jotakin, joka tähän asti oli nukkunut, ja että himmeä uni kävi yhä
selvemmäksi, kirkkaammaksi ja kauniimmaksi.

Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Tiberin toiselle puolelle ja näkyi
nyt alhaalta Janiculus-kummun päältä. Sypressit seisoivat
liikkumattomina iltaruskon punassa. Koko ilma oli sen hehkua täynnä.
Lygia nosti Vinitiusta kohti siniset silmänsä, jotka olivat ikäänkuin
juuri unesta heränneet--ja illan loistossa, rukous silmissä,
kumartuneena tyttöä kohti, oli hän hänen mielestään kauniimpi kaikkia
kreikkalaisia ja roomalaisia jumalia, joiden kuvat hän oli nähnyt
temppelien harjoilla. Vinitius tarttui hänen ranteeseensa ja lausui:

"Etkö arvaa, Lygia, miksi minä näitä puhun sinulle...?"

"En," kuiskasi tyttö niin hiljaa, että Vinitius tuskin saattoi sen
kuulla.

Mutta hän ei uskonut sitä, vaan pusersi yhä kovemmin hänen kättään ja
olisi varmaan painanut hänet sykkivää sydäntään vasten ja puhunut
hänelle hehkuvia sanoja, sillä ihmeellinen impi oli sytyttänyt hänen
tunteensa tuleksi--jollei myrttipensaiden reunustamaa tietä pitkin
samassa olisi astunut vanha Aulus, juuri heitä kohti.

"Aurinko laskee," huusi hän, "varokaa sentähden iltakylmää älkääkä
suututtako Libytinaa."

"En ole vielä ottanut togaakaan ylleni," vastasi Vinitius, "eikä minun
ole ensinkään kylmä."

"Vuorten päältä tuskin enää näkyy auringon kehän toinen kylki," puheli
vanha sotapäällikkö. "Mutta kas siellä Siciliassa, siellä on lauhkea
ilmanala, kun illoin vain ihmiset voivat kerääntyä toreille veisaamaan
jäähyväisvirsiä mailleen laskevalle Foebukselle."

Ja unohtaen että juuri oli varoittanut loukkaamasta Libytinaa, rupesi
hän kertomaan Siciliasta, jossa hänellä oli suuria tiluksia ja
viljelyksiä. Niitä hän rakasti, ja monasti hän oli aikonut kokonaan
muuttaa Siciliaan rauhassa viettämään loppupäivänsä. Tarpeekseen talven
kuuraa on jo nähnyt se, jolta talvi on valkaissut hiukset. Vielä eivät
lehdet putoa puista, vielä hymyilee kaupungin päällä ystävällinen
taivas, mutta kunhan nyt viinipuun lehdet kellastuvat, kun lumi lankeaa
Albanian vuorille ja jumalat lähettävät vinhat tuulensa Campanialle,
niin kuka tietää, vaikka muuttaisi perheineen päivineen rauhaisiin
maakyliin.

"Ethän toki tahdo jättää Roomaa, Plautius?" kysyi Vinitius äkkiä
levottomasti.

"Olen jo kauan tahtonut," vastasi Aulus, "sillä siellä olisi sekä
levollisempaa että vaarattomampaa asua."

Ja uudestaan alkoi hän ylistellä puutarhojaan, karjojaan, taloa, joka
oli aivan vihannan peitossa, ja kukkuloita, jotka kasvavat tymiania ja
thymbraa ja joitten ympärillä mehiläisparvet surisevat. Mutta Vinitius
välitti vähät hänen paimenlauluistaan, hän pelkäsi ainoastaan
kadottavansa Lygian ja ajatteli nyt Petroniusta ainoana auttajanaan.

Sillaikaa istui Petronius Pomponian luona, ihaellen auringonlaskua ja
ihmisryhmää lammin varrella. Heidän takanaan olivat tummat
myrttipensaat, ja illan hohde kultasi heidän valkeita vaatteitaan.
Ruskot taivaalla kävivät sinipunertaviksi ja vaihtelivat värejä kuin
opaali. Itse taivaan laki muuttui valkeaksi kuin liljan lehdet.
Sypressien piirteet erottautuivat vielä selvemmin kuin kirkkaalla
päivällä. Ihmisiä, puita, koko puutarhaa hallitsi illan rauha.

Petroniusta kummastutti tämä rauha, varsinkin se, mikä vallitsi näiden
ihmisten mielissä. Sekä Pomponian ja vanhan Auluksen että heidän
poikansa ja Lygian kasvoissa oli jotakin, jota hän ei ollut huomannut
niissä kasvoissa, jotka joka päivä--tai oikeammin sanoen joka yö--häntä
ympäröivät. Näissä oli jotakin valoisaa, lempeää, sopusointuisaa, joka
varmastikin johtui suorastaan siitä elämästä, jota täällä elettiin.
Hämmästyneenä tuli hän ajatelleeksi, että ehkä on olemassa joku laji
kauneutta ja nautintoa, jota hän ei tunne, vaikka hän koko ikänsä on
ajanut takaa kauneutta ja nautintoa. Hän ei saanut ajatustaan
tukahdetuksi, vaan kääntyi Pomponian puoleen ja lausui:

"Mietin tässä, miten toisenlainen teidän maailmanne on kuin se, jota
meidän Neromme hallitsee."

Pomponia kohotti hienot kasvonsa iltaruskoa kohti ja vastasi
vaatimattomasti:

"Ei Nero maailmaa hallitse--vaan Jumala."

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Tricliniumin likeisyydestä kuuluivat jo
vanhan sotapäällikön, Vinitiuksen, Lygian ja pikku Auluksen askeleet,
mutta ennenkuin he saapuivat paikalle, ehti Petronius vielä kysyä:

"Sinä uskot siis jumaliin, Pomponia?"

"Minä uskon Jumalaan, joka on yksi, vanhurskas ja kaikkivaltias,"
vastasi Aulus Plautiuksen vaimo.




KOLMAS LUKU.


"Hän uskoo Jumalaan, joka on yksi, kaikkivaltias ja vanhurskas,"
toisteli Petronius, istuessaan kantotuolissa kahdenkesken Vinitiuksen
kanssa. "Jos hänen Jumalansa on kaikkivaltias, niin hän on elämän ja
kuoleman herra; jos hän taas on vanhurskas, niin hän oikeudenmukaisesti
antaa ihmisten kuolla. Minkätähden Pomponia sitten suree Juliaa?
Surressaan Juliaa hän tietysti soimaa Jumalaansa. Minun täytyy kertoa
tämän-iltainen keskustelumme vaskipartaiselle apinallemme, sillä
totisesti minä väittelytaidossa kohoan Sokrateen tasalle. Mitä taas
naisiin tulee, niin arvelen, että jokaisella on kolme tai neljä sielua,
mutta niistä ei ainoakaan ole järjellinen sielu. Pannaanpa vaan Pomponia
Senecan tai Cornutuksen kanssa filosofoimaan siitä, mikä on heidän suuri
Sanansa... Manatkoon hän vain esiin Xenofonin, Parmenideen, Zenonin ja
Platon varjot, jotka siellä kimmeriläisten maan äärissä kituvat kuin
peippo häkissään. Minä olisin hänen ja Plautiuksen kanssa tahtonut puhua
aivan toisista asioista. Kautta egyptiläisen Isiksen pyhän vatsan! Jos
minä olisin suoraan sanonut heille, mikä oli syynä vierailuumme, niin
kyllä heidän hyveellisyytensä olisi nostanut sellaisen melun, että olisi
luullut kepeillä lyötävän vaskiseen kilpeen. Minä en uskaltanut. Usko
pois, Vinitius, etten uskaltanut. Riikinkukot ovat kauniita lintuja,
mutta kirkuvat kauheasti. Minä pelkään kirkunaa. Mutta sinun valintaasi
minun täytyy kehua. Tyttö on oikea »rusosorminen Aamunkoi...» Ja
tiedätkö mitä hän vielä muistuttaa?--Kevättä!--eikä meidän italialaista
kevättämme, joka tuskin siellä täällä pukee omenapuut kukkiin, mutta
jättää öljypuut köyhään harmauteensa, vaan sitä nuorta, raikasta,
heleänvihreää kevättä, jonka kerran näin Helvetiassa... Kautta kalpean
Kuuttaren--minä en ihmettele sinua, Marcus, mutta tiedä, että sinä
rakastat Dianaa ja että Aulus ja Pomponia ovat valmiit repimään sinut
kappaleiksi, kuten koirat repivät Aktaion."

Vinitius tuijotti maahan ja vaikeni pitkän aikaa. Vihdoin hän alkoi
puhua ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Ikävöin minä häntä ennenkin, mutta nyt minä ikävöin vielä enemmän. Kun
minä tartuin hänen käteensä, hulmahtivat liekit läpi koko olentoni.
Minun täytyy saada hänet omakseni. Jos minä olisin Zeus, niin peittäisin
hänet pilviin, kuten hän peitti Ion, tai lankeaisin hänen päällensä
sateena, kuten hän lankesi Danaën päälle. Tahtoisin suudella hänen
suutansa, kunnes tekisi kipeätä! Tahtoisin kuulla hänen huutavan
sylissäni! Tahtoisin surmata sekä Auluksen että Pomponian ja ryöstää
hänet ja kantaa kotiini. En tule tänä yönä nukkumaan. Annanpa ruoskia
jotakin orjaa ja kuuntelen hänen voivotustaan..."

"Rauhoitu!" virkkoi Petronius. "Ihanhan sinun tunteesi ovat niinkuin
jonkun Suburran suutarin..."

"Yhdentekevää. Minun täytyy saada omistaa hänet. Käännyin sinun puoleesi
pyytämään neuvoa, mutta jollet sinä voi auttaa minua, niin koetan tulla
toimeen omin voimin... Aulus pitää Lygiaa tyttärenään--minkätähden minun
sitten tulisi pitää häntä orjattarena? Jollei muuta neuvoa ole, niin
koristakoot hänen kätensä kotini kynnystä, voidelkoon hän sitä
sudenrasvalla ja vartioikoon hän vaimonani kotiliettäni."

"Rauhoitu, sinä konsulien raivoisa jälkeläinen. Kun me kuljetamme
barbarikuninkaita köysissä voittovaunujemme perässä, niin emmehän tee
sitä naidaksemme heidän tyttäriään. Kavahda toki äärimmäisyyksiä. Käytä
suoria ja kunniallisia keinoja ja suo sekä itsellesi että minulle
ajatusaikaa. Pidinhän minäkin Chrysothemista Jupiterin tyttärenä, mutta
en toki nainut häntä--ja eihän Nerokaan nainut Actea, vaikka häntä
pidettiinkin Attaluksen tyttärenä... Rauhoitu... Muista, että jos tyttö
tahtoo jättää Auluksen talon, niin ei kukaan saata estää häntä.
Sitäpaitsi et sinä yksinäsi pala, vaan tyttöönkin on Eros sytyttänyt
liekkinsä... Minä näin sen ja olen siitä ihan varma. Ole nyt vain
kärsivällinen. Keksimme vielä keinoja kaikkeen, mutta tänään olen jo
ajatellut liiaksi, ja se väsyttää minua. Huomenna lupaan taas ajatella
rakkauttasi, enkä enää ole Petronius, jollen keksi keinoa."

Molemmat vaikenivat--vihdoin huudahti Vinitius rauhoittuneempana:

"Kiitos! Ja olkoon Fortuna sinulle suosiollinen!"

"Ole kärsivällinen."

"Minne käskit kantaa meitä?"

"Chrysothemiksen luo."

"Onnellinen sinä, joka omistat rakastettusi."

"Minäkö? Tiedätkö mikä minua vielä huvittaa Chrysothemiksessa? Se, että
hän yhdessä oman vapautetun orjani, luutunsoittaja Theokleen kanssa
pettää minua ja luulee, etten minä mitään näe. Rakastinhan minä häntä
joskus--nyt minua ainoastaan huvittaa hänen valheellisuutensa ja hänen
tyhmyytensä. Mennäänpä yhdessä hänen luokseen. Jos hän rupeaa
mielistelemään sinua ja kirjoittaa jotakin pöytään viiniin kastetulla
sormellaan, niin voit olla vakuutettu, etten käy mustasukkaiseksi."

He antoivat käskyn, että heidät kannettaisiin Chrysothemiksen luo.

Juuri kun he saapuivat perille, laski Petronius kätensä Vinitiuksen
olalle ja huudahti:

"Odotapa, nyt luulen keksineeni keinon!"

"Palkitkoot sinua kaikki jumalat!"

"Niin, luulen ettei keinoni petä. Kuulepas, Marcus..."

"Mitä sanot, Viisauteni, Atheneni...?"

"Muutaman päivän perästä jakaa jumalallinen Lygia kanssasi Demeterin
hedelmän."

"Olet suurempi Caesaria!" huudahti Vinitius innoissaan.




NELJÄS LUKU.


Petronius piti todella sanansa.

Palattuaan Chrysothemiksen luota hän tosin nukkui koko päivän, mutta
illalla hän käski kantaa itsensä Palatinukselle ja keskusteli kauan
tuttavallisesti Neron kanssa. Tämän keskustelun tuloksena oli, että
kolmantena päivänä Plautiuksen talolle ilmestyi centurio ja kymmenkunta
pretoriaani-sotamiestä.

Näinä kauhun ja epävarmuuden aikoina tiesivät tämäntapaiset lähetit
tavallisesti kuolemaa. Kun siis centurio kolautti vasaran Auluksen oveen
ja atriumin palvelija meni ilmoittamaan, että talon edustalla oli
sotamiehiä, valtasi kauhistus koko talon. Perhe kerääntyi vanhan
sotapäällikön ympärille, kaikki käsittivät, että onnettomuus likinnä
tarkoitti häntä. Pomponia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, pusertui
koko voimallaan häntä vasten, ja hänen sinettyneet huulensa liikkuivat
nopeasti, lausuen joitakin epäselviä sanoja; Lygia, kalman kalpeana,
suuteli hänen käsiään; pikku Aulus riippui hänen togassaan. Käytävistä,
alakerrasta, palvelijain huoneista, kylpyhuoneista, holvikammioista,
koko talosta syöksi esiin joukottain orjia ja orjattaria. Kuului
huutoja: »heu, heu, me miserum!» ja naiset päästivät suuren itkun.
Toiset repivät jo kasvojaan, toiset peittivät päänsä liinoilla.

Ainoastaan vanha päällikkö, joka vuosien kuluessa oli tottunut katsomaan
kuolemaa suoraan silmiin, pysyi tyynenä, ja vain hänen lyhyet
kotkankasvonsa kävivät ikäänkuin kivestä veistetyiksi. Hän sai melun
vaikenemaan, käski palvelijoita poistumaan ja virkkoi sitten:

"Päästä minut, Pomponia. Jos loppuni on tullut, niin kyllä me vielä
saamme aikaa sanoa hyvästi toisillemme." Lempeästi työnsi hän pois
vaimonsa, mutta tämä virkkoi:

"Suokoon Jumala minun kuolla sinun kanssasi, oi Aulus!"

Sitten hän lankesi polvilleen ja rupesi rukoilemaan koko sillä voimalla,
millä ihminen rukoilee, kun hän pelkää kadottavansa rakkaan olennon...

Aulus läksi atriumiin, missä centurio häntä odotti. Se oli vanha Cajus
Hasta, hänen alipäällikkönsä ja toverinsa Britannian sodista.

"Terve, päällikkö," huudahti hän. "Tuon sinulle käskyn ja tervehdyksen
Caesarilta. Tuossa taulut merkiksi siitä, että tulen hänen nimessään."

"Olen kiitollinen Caesarin tervehdyksestä ja hänen käskynsä täytän,"
vastasi Aulus. "Terve, Hasta, ja sano minkä käskyn tuot."

"Aulus Plautius," alkoi Hasta, "Caesar on saanut tietää, että talossasi
on lygien kuninkaan tytär, jonka heidän kuninkaansa vielä jumalallisen
Klaudiuksen eläessä antoi roomalaisten käsiin vakuudeksi siitä, etteivät
lygiläiset milloinkaan häiritsisi valtakunnan rajoja. Jumalallinen Nero
kiittää sinua, päällikkö, siitä, että kaikkina näinä vuosina olet
antanut tytön nauttia vierasvaraisuutta kodissasi. Nyt ei Nero
kuitenkaan enää tahdo rasittaa taloasi, vaan on neitsyen panttivankina
oltava Caesarin ja senaatin suojeluksen alaisena. Sentähden käskee
Caesar sinun antaa hänet minun käsiini."

Sotilaana ja karaistuna miehenä ei Aulus tämän puheen aikana alentunut
puhkeamaan mihinkään säälin tai surun ilmauksiin. Ainoastaan otsalla
näkyi äkillisen suuttumuksen ja surun merkki. Hänen kulmakarvojensa
tuolla lailla rypistyessä vapisivat muinoin britannilaiset legionat--ja
tänäkin hetkenä kuvastui Hastan kasvoilla kauhu. Mutta tämän käskyn
edessä seisoi Aulus Plautius turvattomana. Jonkun aikaa hän katseli
tauluja, jotka olivat lähetetyt vakuudeksi, nosti sitten silmänsä
vanhaan sadanpäämieheen ja virkkoi tyynesti:

"Odota, Hasta, atriumissa, kunnes panttivanki sinulle luovutetaan."

Ja näin sanottuaan läksi hän talon toiseen päähän, siihen saliin, jota
sanottiin oecukseksi ja jossa Pomponia Graecina, Lygia ja pikku Aulus
pelolla ja vavistuksella häntä odottivat.

"Ketään ei odota kuolema eikä karkoitus kaukaisiin maan ääriin,"
ilmoitti hän, "mutta kuitenkin on Caesarin lähetti onnettoman sanoman
tuoja. Asia koskee sinua, Lygia."

"Lygiaako?" huudahti hämmästyksissään Pomponia.

"Niin!" vastasi Aulus.

Ja kääntyen tytön puoleen alkoi hän:

"Lygia, olet kasvanut talossamme omana lapsenamme, ja sekä Pomponia että
minä rakastamme sinua kuin omaa tytärtämme. Mutta tiedä, ettet ole
meidän tyttäremme. Olet panttivanki, jonka kansasi on antanut
roomalaisille, ja sinun holhoamisesi on Caesarin asia. Sentähden on
Caesar lähettänyt miehensä meidän taloomme."

Päällikkö puhui tyynesti, mutta kummallisella ja tavattomalla äänellä.
Lygia katseli häneen kysyväisenä, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt,
mistä oli kysymys. Pomponian kasvot kävivät kalpeiksi. Oecukseen vievän
käytävän oville rupesi taas ilmestymään orjien pelästyneitä kasvoja.

"Caesarin tahto on täytettävä," virkkoi Aulus.

"Aulus," huusi Pomponia, kiertäen käsivartensa tytön ympäri ikäänkuin
suojellakseen häntä, "parempi olisi hänen kuolla."

Lygia heittäytyi hänen rinnalleen eikä kyyneliltään saanut muuta
sanotuksi kuin: »äiti, äiti!»

Taas nousi Auluksen kasvoille suuttumus ja suru.

"Jos vain olisin yksin maailmassa," puheli hän synkästi, "niin en
luovuttaisi häntä elävänä--ja omaiseni voisivat vielä tänäkin päivänä
kantaa kiitosuhreja Jupiter liberatorille. Mutta minulla ei ole oikeutta
surmata sinua eikä lastamme, sillä te voitte vielä nähdä onnellisempia
aikoja... Minä annan tytön vielä tänäpäivänä Caesarille ja rukoilen
häntä ottamaan takaisin käskynsä. En tiedä, kuuleeko hän minua. Siihen
asti jää hyvästi, Lygia! Ja tiedä, että minä ja Pomponia aina siunaamme
päiviä, jolloin sinä istuit kotilietemme ääressä."

Näin sanottuaan laski hän kätensä tytön pään päälle koettaen pysyä
levollisena. Mutta kun Lygia käänsi häneen kyyneltyneet kasvonsa ja
tarttuen hänen käteensä rupesi painamaan sitä huuliaan vasten, niin
värisi hänen äänessään syvä, isällinen suru.

"Jää hyvästi, sinä ilomme ja silmiemme valo!" lausui hän.

Ja kiireesti läksi hän takaisin atriumiin, jottei roomalaiselle ja
sotapäällikölle sopimaton mielenliikutus pääsisi valtaamaan häntä.

Sillaikaa vei Pomponia Lygian cubiculumiin ja rupesi hyväillen
tyynnyttämään ja lohduttamaan häntä. Kummallisilta kuuluivat tässä
talossa hänen lohdutussanansa, sillä tuolla viereisessä suojassa seisoi
vielä »lararium» ja liesi, jolla Aulus Plautius vanhan roomalaisen tavan
mukaan uhrasi kotijumalille. Nyt oli koetuksen hetki tullut. Kerran oli
Virginius lävistänyt oman tyttärensä rinnan pelastaakseen hänet
Appiuksen käsistä, ja ennen sitä oli Lucretia vapaaehtoisesti elämällään
ostanut kunniansa. Sillä Caesarin talo oli häpeän, pahuuden ja rikosten
pesä.

"Mutta me, Lygia, tiedämme, ettei meillä ole oikeutta satuttaa kättämme
itseemme. Niin! Se laki, jota me tunnustamme, on toinen, suurempi ja
pyhempi, ja se suo meidän puolustautua pahuutta ja häpeää vastaan,
vaikkapa puolustuksemme tuottaisi meille tuskaa ja kuolemaa. Joka
puhtaana pääsee turmion asunnosta, sen ansio on sitä suurempi.
Maailma on surun laakso, mutta onneksi kestää elämä vain
silmänräpäyksen.--Haudan takana on ylösnousemus, ja sitten ei enää
hallitse Nero, vaan Laupeus, ja sitten muuttuu kärsimys iloksi ja
kyyneleet riemuksi."

Pomponia alkoi puhua itsestään. "Niin!--hän näyttää tyyneltä, mutta
hänen rinnassaan on kipeitä haavoja, sillä Auluksen, hänen miehensä,
silmiä peittää vielä kaihi, hän ei vielä ole juonut valon lähteestä.
Äiti ei saa edes lasta kasvattaa Totuuden uskossa. Ja kun hän ajattelee,
että tätä voi kestää elämän loppuun asti, että hänen ehkä täytyy erota
heistä tavalla, joka on tuhat kertaa kauheampi kuin tämä ajallinen ero,
joka nyt tuottaa heille tuskia--niin ei hän käsitä, miten hän saattaa
elää ilman heitä ja voiko hän edes taivaassa olla onnellinen. Monet yöt
hän jo on itkenyt, rukoillen apua ja armoa. Hän uhraa Jumalalle
tuskansa, odottaa ja turvaa Häneen. Eikä hän nytkään, kun heitä kohtaa
uusi isku, kun julmurin käsky ryöstää heiltä lapsen, jota Aulus sanoi
heidän silmiensä valoksi--lakkaa luottamasta siihen, että on olemassa
Voima, Neroa mahtavampi, Rakkaus, hänen julmuuttaan väkevämpi."

Vielä kiihkeämmin painoi Pomponia tytön päätä rintaansa vastaan. Lygia
lankesi hänen jalkainsa juureen ja kätki pään hänen viittansa poimuihin.
Hetkisen he molemmat vaikenivat, ja kun tyttö vihdoin nousi, olivat
hänen kasvonsa tyynemmät.

"Ikävä minun on sinua, äiti, isää ja veljeä, mutta tiedän, ettei
vastustus auttaisi, se voisi vain vahingoittaa teitä kaikkia. Mutta sen
lupaan sinulle, etten ikinä unohda sanojasi Caesarin talossa."

Vielä kerran hän kiersi kätensä kasvatusäidin kaulaan, sitten he
läksivät oecukseen. Siellä sanoi Lygia jäähyväiset pikku Aulukselle,
vanhalle kreikkalaiselle opettajalle, palvelijattarelleen, joka oli
häntä hoitanut pienestä pitäen, ja kaikille orjille.

Muuan orjista, kookas ja harteva lygiläinen, jota sanottiin Ursukseksi
ja joka aikoinaan Lygian ja hänen äitinsä kanssa muiden palvelijain
mukana oli joutunut roomalaisten leiriin, heittäytyi nyt Lygian ja
Pomponian jalkain juureen, lausuen:

"Oi, herratar, sallikaa minun seurata emäntääni, jotta häntä palvelisin
ja vartioisin Caesarin talossa."

"Et ole meidän palvelijamme, vaan Lygian," vastasi Pomponia Graecina,
"mutta jos todella päästäisimme sinut Caesarin taloon, niin niillä
lailla voisit häntä vartioida?"

"En tiedä, herratar. Sen vain tiedän, että rauta murtuu käsissäni kuin
puu."

Samassa tuli Aulus Plautius paikalle ja kun hän kuuli mistä oli kysymys,
niin ei hän suinkaan vastustanut Ursuksen ehdotusta, vaan selitti
päinvastoin, ettei kenelläkään ollut oikeutta kieltää häntä menemästä.
He luopuivat Lygiasta sentähden että hän oli panttivanki, jonka keisari
vaati takaisin--luonnollisesti heidän täytyi silloin luopua hänen
seurueestaankin, joka hänen mukanaan joutui Caesarin holhouksen
alaiseksi. Sitten hän kuiskasi Pomponialle, että hän liittäisi tytön
seurueeseen niin monta orjaa kuin hän vain hyväksi näkisi, sillä ei
centurio saattanut panna sitä vastaan.

Lygialle se oli suuri lohdutus, ja Pomponia iloitsi, että hän sai valita
palvelijat oman mielensä mukaan. Paitsi Ursusta valitsi hän Lygian
vanhan hoitajattaren, kaksi kampaamisessa taitavaa kyprotarta ja kaksi
germaanilaista kylvettäjätyttöä. Siten tuli valittujen joukkoon
yksinomaan uuden uskon tunnustajia, koska Ursuskin jo monta vuotta oli
kuulunut niihin. Kaikkiin näihin palvelijoihin Pomponia saattoi luottaa.
Samalla iloitsi hän siitä, että heidän kauttaan totuuden siemen tulisi
kylvetyksi Caesarin taloon.

Hän kirjoitti Actelle, Neron vapautetulle, muutamia sanoja, uskoen
Lygian hänen haltuunsa. Tosin ei Pomponia koskaan ollut nähnyt Actea
uuden uskon tunnustajien kokouksissa, mutta hän oli uskonheimolaisiltaan
kuullut, ettei Acte koskaan kieltänyt heiltä palvelustaan ja että hän
halukkaasti luki Paavali Tarsolaisen kirjeitä. Muuten kerrottiin
nuoresta vapautetusta, että hän aina oli surullinen ja luonteeltaan ihan
toisenlainen, kuin kaikki muut naiset Neron hovissa, sekä että hän
yleensä oli palatsin hyvä hengetär.

Hasta lupasi itse toimittaa kirjeen Actelle. Hän piti luonnollisena
asiana, että kuninkaan tyttärellä oli palvelijaseurue, eikä siis
laisinkaan estellyt heidän tuloaan palatsiin, päinvastoin ihmetteli,
että heitä oli niin vähän. Hän pyysi sentään, että kiirehdittäisiin,
sillä hän pelkäsi saavansa moitetta hitaudesta. Eron hetki tuli.
Uudestaan täyttyivät Pomponian ja Lygian silmät kyynelillä, vielä kerran
laski Aulus kätensä Lygian päälaelle. Sitten läksivät sotamiehet viemään
häntä Caesarin talolle, pikku Auluksen huutaessa täyttä kurkkua ja
heristellessä pieniä nyrkkejään centuriolle, muka sisarta
puolustaakseen.

Vanha sotapäällikkö käski valmistaa kantotuolinsa ja sulkeutui sillaikaa
Pomponian kanssa pinakothekiin.

"Kuule, Pomponia," virkkoi hän. "Minä lähden Caesarin luo, vaikka
pelkään, että se onkin turhaa. Käyn myöskin Senecan luona, vaikkeivät
hänen sanansa enää mitään vaikutakaan. Nyt ovat Sofonius, Tigellinus,
Petronius tai Vatinius suosiossa... Caesar luultavasti ei eläessään
ollut kuullut puhuttavankaan Lygian kansasta ja kun hän vaati hänen
luovuttamistaan panttivankina, niin hän teki sen siitä syystä, että joku
puhui hänelle hänestä. Helppohan meidän on arvata, kuka sen teki."

Pomponia nosti äkkiä silmänsä.

"Petroniusko?"

"Tietysti."

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten virkkoi päällikkö:

"Sellaista se on, kun päästää kynnyksensä yli ihmisiä, joilla ei ole
kunniaa eikä omaatuntoa. Kirottu olkoon hetki, jolloin Vinitius astui
taloomme! Hän tänne johdatti Petroniuksen. Onneton Lygia. Eivät he hae
panttivankia vaan jalkavaimoa."

Ja hänen puheensa, johon sekaantui viha, voimaton kiukku ja suru
rakastetun lapsen kadottamisesta, kävi vielä sihisevämmäksi kuin
tavallisesti. Jonkun aikaa hän taisteli itsensä kanssa ja ainoastaan
nyrkeiksi puserretut kädet todistivat, miten raskas hänen sisällinen
taistelunsa oli.

"Tähän asti olen kunnioittanut jumalia," puheli hän, "mutta nyt en usko
heidän hallitsevan maailmaa. Sitä hallitsee häijy, mielipuoli hirviö,
nimeltä Nero."

"Aulus!" huudahti Pomponia. "Nero on vain kourallinen katoavaa tomua
Jumalan edessä."

Aulus rupesi pitkin askelin mittaamaan pinakothekin mosaikkia. Hänen
elämänsä oli ollut täynnä suurtöitä, mutta suuria onnettomuuksia hän ei
ollut kokenut. Sentähden oli hän niihin tottumaton. Vanha soturi oli
kiintynyt Lygiaan enemmän kuin hän itsekään tiesi,--eikä hän saattanut
tottua siihen ajatukseen, että hän hänet oli kadottanut. Sitäpaitsi
tunsi hän tulleensa nöyryytetyksi. Häntä painoi käsi, jota hän halveksi,
ja samalla hän tunsi, että hänen voimansa Caesarin voimien rinnalla
katosi mitättömäksi.

Kun hän vihdoin oli saanut hillityksi vihan, joka oli sekoittanut hänen
ajatuksensa, virkkoi hän:

"Petronius ei ole saattanut ryöstää häntä meiltä Caesaria varten, sillä
ei hän toki saata loukata Poppaeaa. Hän ryösti hänet siis itselleen tai
Vinitiukselle... Vielä tänä päivänä hankin siitä tiedon."

Hetkisen perästä kannettiin häntä Palatinusta kohti. Mutta yksin
jäätyään läksi Pomponia pikku Auluksen luo, joka ei lakannut itkemästä
sisartaan ja uhkaamasta Caesaria.




VIIDES LUKU.


Aulus tietysti otti lukuun senkin, että häntä mahdollisesti ei päästetä
Neron kasvojen eteen. Hänelle vastattiin, että Caesar paraikaa oli
laulamassa luutunsoittaja Terpnoksen kanssa ja ettei hän yleensä ottanut
vastaan muita kuin niitä, joita hän itse oli kutsunut. Se merkitsi
toisin sanoin, ettei Auluksen tulevaisuudessakaan kannattaisi koettaa
häntä tavata.

Sen sijaan Seneca, vaikka kuumesairaana, otti vastaan vanhan
sotapäällikön kaikella hänelle tulevalla kunnioituksella, mutta
kuultuaan hänen asiansa, hymyili hän katkerasti ja virkkoi:

"Ainoastaan sen palveluksen saatan tehdä sinulle, jalosukuinen Plautius,
etten milloinkaan ilmoita Caesarille tuntevani sääliä sinua kohtaan ja
haluavani sinua auttaa, sillä voit olla varma, että jos Caesar saisi
hiukankaan aavistusta siitä, niin ei hän ikinä antaisi takaisin Lygiaa,
vaikkapa vain tehdäkseen minulle kiusaa."

Ei Seneca myöskään kehoittanut kääntymään Tigellinuksen, Vatiniuksen tai
Vitelliuksen puoleen. Mahdollisesti heidät saisi rahalla lahjotuksi,
mahdollisesti he myöskin tahtoisivat harmistuttaa Petroniusta, jonka
vaikutusta he koettivat tehdä tyhjäksi. Mutta luultavasti he Caesarille
ilmoittaisivat, miten kallis Lygia oli Plautiuksen perheelle, ja
silloinpa Caesar vasta oikein saisi aihetta olla antamatta häntä. Vanha
filosofi rupesi puhumaan purevalla ivalla, kääntäen sen kärjen itseään
vastaan.

"Sinä vaikenit, Plautius, vaikenit vuosikausia, mutta Caesar ei pidä
niistä, jotka vaikenevat. Kuinka sinä saatoit olla kehumatta hänen
kauneuttaan, hänen hyveitään, hänen lauluaan, kilpa-ajotaitoaan ja
runojaan! Miten sinä saatoit olla ylistämättä Britannicuksen kuolemaa,
miten laiminlyödä kiitospuheitten pitämisen äidinsurmaajan kunniaksi?
Sinä et edes lähettänyt onnittelujasi Octavian kuristamisen johdosta.
Aulus, Aulus, sinä et osaa olla varovainen kuten me, hovin onnelliset
suosikit, olemme oppineet olemaan."

Niin sanottuaan otti hän pikarin, joka riippui hänen vyöllään, pisti
vettä impluviumin suihkukaivosta, kostutti polttavia huuliaan ja jatkoi
puhettaan:

"Oi, Nerolla on kiitollinen sydän. Hän rakastaa sinua siksi, että
kannoit hänen nimensä kunnian maailman ääriin, ja hän rakastaa minua
siksi, että olin hänen opettajanaan hänen nuoruudessaan. Siitä syystä ei
tämä vesi ole myrkytettyä, vaan tiedän, että huoleti voin sitä juoda.
Viini minun talossani ei ole täysin luotettavaa, vaan jos olet janoinen,
niin juo rohkeasti tätä vettä. Vesijohto tuo sen aina Albanian vuorilta
asti, ja sen, joka tahtoo ruveta myrkyttämään minun kaivoani, täytyy
myrkyttää kaikki muutkin kaivot Roomassa. Kuten näet, saattaa ihminen
sentään vaarattomastikin viettää rauhallisia vanhuudenpäiviä tässä
maailmassa. Olen tosin sairas, mutta enemmän sielun kuin ruumiin
puolesta."

Se oli totta. Senecalta puuttui hengenvoimat, joita esimerkiksi
Cornutuksella tai Traseaalla oli. Sentähden oli hän yhtä mittaa ollut
liian heikko vastustaakseen rikoksia. Itse hän kyllä tunsi ja käsitti,
että hänen Zenonin opin tunnustajana olisi pitänyt kulkea toisia teitä,
ja tämä tuotti hänelle enemmän kärsimyksiä kuin kuolemanpelko.

Äkkiä katkaisi päällikkö hänen surullisten ajatustensa juoksun.

"Jalo Annaeus," huudahti hän, "tiedän kyllä, miten Caesar palkitsi
kaiken huolenpidon, minkä nuoruudessaan sinulta sai. Mutta syynä
lapsemme ryöstämiseen on Petronius. Mainitse minulle syyt ja vaikutukset
hänen tekoonsa ja käytä vihdoin vanhan ystävyytesi tähden kaikkia
keinoja, mitä ikinä keksit, taivuttaaksesi häntä."

"Petronius ja minä," vastasi Seneca, "olemme kahden vastakkaisen leirin
miehiä. En tiedä hänen syitään enkä arvaa vaikuttimia, joiden nojalla
hän toimii. Luulen sentään, että hän, kaikesta turmeluksestaan
huolimatta, on parempi kuin kaikki se roska, jota Nero nykyään kerää
ympärilleen. Mutta turhaa ajanhukkaa on koettaa vakuuttaa hänelle, että
hän on tehnyt väärin, sillä Petronius on aikoja sitten kadottanut älyn
erottaa oikeaa väärästä. Mutta osoita hänelle, että hänen menettelynsä
oli rumaa, niin hän häpeää. Kun minä hänet näen, niin aion sanoa:
»ihanhan sinä olet menetellyt kuin vapautettu orja.» Jollei se auta,
niin ei mikään auta."

"Kiitän sinua siitäkin," lausui päällikkö.

Sitten hän käski kannattaa itsensä Vinitiuksen luo, jonka hän tapasi
miekkailemassa miekkailu-opettajansa kanssa. Kun Aulus näki nuoren
miehen rauhallisesti harjoittamassa urheilua hetkenä, jolloin salaliitto
Lygiaa vastaan juuri oli pantu toimeen, valtasi hänet vihan vimma, ja
tuskin oli opettaja jättänyt huoneen ja oviverho laskeutunut hänen
jälkeensä, kun ankarat syytökset ja soimaukset koskena kuohuivat hänen
huuliltaan. Mutta kun Vinitius kuuli, että Lygia oli ryöstetty, kävi hän
niin kauhean kalpeaksi, ettei Aulus enää hetkeäkään saattanut epäillä
hänen osallisuuttaan salaliittoon. Nuoren miehen otsalle nousivat
hikipisarat, veri karkasi ensin sydämeen ja tulvi sitten kuumina
laineina takaisin kasvoille, silmät säkenöivät ja suusta syöksyi sekavia
kysymyksiä. Hänen sisässään taisteli kokonainen mustasukkaisuuden ja
raivon myrsky. Hänestä tuntui, että niin pian kuin Lygia on astunut
Caesarin talon kynnyksen yli, on hän, Vinitius, ainiaaksi kadottanut
hänet. Kun Aulus sitten mainitsi Petroniuksen nimen, lensi nuoren
soturin päähän salaman nopeudella epäilys: entä jos Petronius on pitänyt
sinua pilkkanaan, entä jos hän lahjoittamalla Lygian on tahtonut hankkia
itselleen uusia armonosoituksia Caesarilta, tai ehkä hän on ryöstänyt
hänet itseään varten. Vinitiuksen päähän ei edes pälkähtänyt ajatus,
että joku nähtyään Lygian saattaisi olla himoitsematta häntä.

Hillittömyys, joka hänen suvussaan oli perinnöllinen, sai hänet tällä
hetkellä raivoamaan pillastuneen hevosen lailla ja vei häneltä kaiken
mielenmaltin.

"Päällikkö," huusi hän särkyneellä äänellä, "lähde kotiin ja odota
siellä minua. Tiedä, että vaikka Petronius olisi oma isäni, niin
kostaisin hänelle Lygiaa kohdanneen rikoksen. Palaa kotiin ja odota
minua siellä. Ei Petronius enempää kuin Caesarkaan saa häntä omistaa."

Sitten hän kääntyi vahasta tehtyjen kuolinnaamarien puoleen, jotka
täysissä vaatteissa seisoivat atriumissa, ja virkkoi nyrkkejään
heristellen:

"Kautta näiden kuolinnaamarien! ennen tapan sekä hänet että itseni!"

Näin sanottuaan hän karkasi ulos, huusi vielä mennessään Aulukselle
sanat »odota minua!» ja juoksi kuin hullu atriumista Petroniuksen
asuntoa kohti, tiellä työntäen kumoon useita vastaantulijoita.

Tyyntyneempänä palasi Aulus kotiin. Hän tuli siihen johtopäätökseen,
että jos Caesar Petroniuksen kehoituksesta oli antanut ryöstää Lygian
Vinitiusta varten, niin Vinitius kyllä toisi hänet heille kotiin.
Vihdoin lohdutti häntä se ajatus, että jollei Lygiaa saataisi
vapautetuksi, Vinitius ainakin kostaisi hänen puolestaan ja pelastaisi
hänet kuoleman kautta häpeästä. Hän tiesi, että Vinitius pitäisi
sanansa, sillä hän oli nähnyt hänen raivonsa ja tunsi ennestäänkin
kaikkien tämän suvun jäsenten tulisuuden. Itse vanha soturi, vaikka
rakasti Lygiaa kuin omaa lastaan, olisi tahtonut mieluummin surmata
hänet kuin luovuttaa hänet Caesarille. Epäilemättä hän sen olisi
tehnytkin, jollei hänen olisi pitänyt ajatella poikaansa, suvun
viimeistä miehistä jäsentä. Aulus oli sotilas. Stoikoista hän tuskin oli
kuullut puhuttavankaan, mutta hänen mielipiteensä olivat hyvin
samanlaiset kuin heidän. Hänen käsityksensä mukaan oli kuolema keveämpi
kestää kuin häpeä.

Kotiin tultuaan rauhoitti ja lohdutti hän Pomponiaa uutisillaan, ja
molemmat rupesivat odottamaan tietoja Vinitiukselta. Heti kun vain
atriumista kuului orjien askelia, luulivat he Vinitiuksen tuovan heidän
rakasta lastaan ja olivat valmiit sydämen pohjasta antamaan siunauksensa
heille molemmille. Mutta aika kului, eikä viestiä kuulunut. Vasta
illalla kumahti vasara porttiin.

Hetkisen perästä tuli orja tuomaan Aulukselle kirjettä. Vanha soturi oli
aina tottunut hillitsemään tunteensa, mutta kirjettä ottaessaan
vapisivat hänen kätensä, ja hän heittäytyi lukemaan sitä niin
hätäisesti, että olisi luullut koko hänen talonsa kohtalon riippuvan
siitä.

Äkkiä synkistyivät hänen kasvonsa, ikäänkuin hänen päälleen olisi
langennut varjo ohitse kiitävästä pilvestä.

"Lue," virkkoi hän vaimolleen.

Pomponia otti kirjeen ja luki:

»Marcus Vinitius tervehtii Aulus Plautiusta. Se mikä on tapahtunut, on
tapahtunut Caesarin käskystä. Alistukaa siihen, niinkuin minä ja
Petroniuskin alistumme.»

Seurasi pitkä äänettömyys.




KUUDES LUKU.


Petronius oli ollut kodissaan. Kun sitten Vinitius tuulispäänä oli
törmännyt atriumiin ja saanut kuulla, että isäntä oli kirjastossa, ei
ovenvartija ollut uskaltanut pidättää häntä, vaan hän pääsi yhtä kyytiä
ryntäämään kirjastoon. Siellä tapasi hän Petroniuksen kirjoittamassa.
Vinitius riisti ruokokynän hänen kädestään, rikkoi sen ja viskasi
permannolle, laski sitten kätensä Petroniuksen olkapäälle, vei kasvonsa
ihan likelle hänen kasvojaan ja rupesi käheällä äänellä kyselemään:

"Mitä sinä olet hänelle tehnyt? Missä hän on?"

Mutta nyt sattui odottamaton tapaus: hento, veltostunut Petronius
tarttui nuoren soturin käteen, joka lepäsi hänen olkapäällään, koppasi
sitten hänen toisen kätensä ja pusertaen niitä molempia yhdellä
kädellään kovasti kuin rautaisilla pihdeillä, huusi:

"Minä olen ainoastaan aamuisin voimaton, mutta illoin on ruumiissani
kyllä entinen joustavuus. Koetapa päästä irti. Olet mahtanut olla
voimisteluopissa jonkun kankurin luona ja tapasi olet mahtanut oppia
sepältä."

Hänen kasvoissaan ei saattanut huomata vihan kipinääkään, ainoastaan
silmistä säihkyi päättäväisyys ja tahdonvoima. Hetken perästä päästi hän
irti Vinitiuksen kädet. Nöyrtyneenä, häpeissään ja kiivastuksissaan
seisoi Vinitius hänen edessään.

"Teräksestä ovat kätesi," virkkoi hän, "mutta kautta kaikkien Manalan
jumalien vannon, että jos sinä olet minut pettänyt, niin pistän veitsen
kurkkuusi, vaikkapa olisit Caesarin huoneissa."

"Jutelkaamme levollisesti," vastasi Petronius. "Teräs on, kuten näet,
rautaa vahvempi, ja vaikkapa sinun yhdestä olkapäästäsi saattaisi tehdä
kaksi minun olkapäätäni, niin ei minun tarvitse pelätä sinua. Minä vain
säälin sinua raakuutesi takia, ja jos ihmisten kiittämättömyys yleensä
saattaisi hämmästyttää minua, niin ehkä hämmästelisin sinunkin
kiittämättömyyttäsi."

"Missä Lygia on?"

"Ryövärien luolassa, se merkitsee: Caesarin talossa."

"Petronius!"

"Rauhoitu ja istu! Pyysin Caesarilta kahta asiaa: ensinnäkin, että hän
ottaisi Lygian Auluksen talosta, ja toiseksi, että hän antaisi hänet
sinulle. Eikö sinulla siellä togasi poimuissa ole veistä? Ehkä pistät
minut kuoliaaksi! Neuvoisin sinua sentään odottamaan pari päivää, sillä
veisivät sinut vankeuteen, ja Lygia saisi sillaikaa olla sinun talossasi
ikävissään."

He vaikenivat molemmat. Jonkun aikaa Vinitius miettivästi silmäili
Petroniukseen; sitten hän puhui:

"Katso minuun. Minä rakastan häntä ja rakkauteni on pannut ajatukseni
ihan sekaisin."

"Nyt saat sinä hämmästyä minua, Marcus. Toissa päivänä virkoin
Caesarille näin: sisarenpoikani Vinitius on siihen määrin rakastunut
erääseen tyttö-huitukkaan, jota kasvatetaan Auluksen talossa, että
pelkät huokaukset ovat muuttaneet koko hänen kotinsa täydelliseksi
höyrykylvyksi. Sinä Caesar, sanoin, tai minä, jotka tiedämme, kummoisen
todellisen kaunottaren tulee olla, emme antaisi hänestä tuhatta
sestertsiäkään, mutta poika on aina ollut tyhmä kuin kolmijalka, ja nyt
hän on kadottanut viimeisenkin järkensä."

"Petronius!"

"Jollet ymmärrä, että minä tämän sanoin turvatakseni Lygiaa, niin
todella olen valmis uskomaan, että puhuin totta. Vakuutin Vaskiparralle,
ettei niin suuri esteetikko kuin hän saata pitää sellaista tyttöä
kauniina, ja Nero, joka ei koskaan tähän asti ole uskaltanut katsella
asioita muuten kuin minun silmilläni, ei tietysti nytkään tule
tunnustamaan häntä kauniiksi. Ja kun ei tunnusta kauniiksi, niin ei
tietysti vaadi omakseenkaan. Näin oli apina saatettava vaarattomaksi ja
kytkettävä talutusnuoraan. Hän ei ensinkään tutustu Lygiaan. Sen sijaan
huomaa Lygian Poppaea ja hän puolestaan varmaan tekee kaiken voitavansa
karkoittaakseen hänet palatsista. Mutta välinpitämättömästi jatkoin minä
puhettani Vaskiselle Parralle tähän tapaan: »ota Lygia ja anna hänet
Vinitiukselle. Sinulla on oikeus tehdä se, sillä tyttö on panttivanki,
ja samalla voit katkeroittaa Auluksen elämää.» Nero suostui. Eihän
hänellä ollut vähintäkään syytä olla suostumatta, varsinkin kun annoin
hänelle tilaisuutta kiusoittaa rehellisiä ihmisiä. Sinut määrätään
panttivangin lailliseksi vartijaksi ja niin uskotaan lygiläinen aarre
sinun käsiisi. Sinä taas urhoollisten lygien liittolaisena ja samalla
Caesarin uskollisena palvelijana tietysti koetat--et ainoastaan hoitaa
aarrettasi niin, ettei siitä mitään menisi hukkaan, vaan niin, että se
lisääntymistään lisääntyisi. Näön vuoksi pitää Caesar häntä nyt muutamia
päiviä palatsissa ja lähettää hänet sitten sinun insulaasi, sinä onnen
poika!"

"Onko se totta? Eikö häntä uhkaa vaara Caesarin talossa?"

"Jos hänen pitäisi jäädä sinne asumaan, niin Poppaea varmaan
neuvottelisi hänestä myrkynsekoittajatar Locustan kanssa, mutta kun on
kysymys muutamasta päivästä, niin ei mikään uhkaa häntä. Caesarin
palatsin väestö nousee tähän aikaan kymmeneen tuhanteen henkeen. On
hyvin mahdollista, ettei Nero laisinkaan näe tyttöä, varsinkaan koska
hän uskoi koko asian minun haltuuni. Sadanpäämies kävi juuri luonani
ilmoittamassa, että hän saattoi neidon palatsiin ja uskoi hänet Acten
käsiin. Acte on hyvä ihminen. Sentähden käskinkin uskoa hänet hänen
haltuunsa. Pomponia Graecina mahtaa olla samaa mieltä, koska hänkin
kuuluu kirjoittaneen hänelle. Huomenna pitää Nero kemut. Toimitin
sinulle paikan Lygian vieressä."

"Suo anteeksi hätiköimiseni, Cajus," lausui Vinitius. "Luulin sinun
käskeneesi tuoda hänet itsellesi tai Caesarille."

"Hätiköimisen kyllä suon anteeksi, mutta vaikeampi minun on suoda
anteeksi alhaiset tapasi, tyhmät huutosi ja raa'an äänesi, joka
muistutti moranpelaajia. En pidä sellaisista, Marcus. Tiedä, että Neron
urkkijana toimii Tigellinus, tiedä myöskin, että jos minä olisin
tahtonut toimittaa tytön itselleni, niin katselisin sinua nyt suoraan
silmiin ja sanoisin: Vinitius, otan Lygiasi ja pidän hänet, kunnes
kyllästyn häneen."

Näin sanottuaan iski hän Vinitiukseen pähkinänkarvaiset silmäteränsä, ja
hänen kasvoihinsa tuli kylmä, röyhkeä ilme. Nuori mies hämmentyi
kokonaan.

"Minä olen syyllinen," huudahti hän. "Sinä olet hyvä ja rehellinen, ja
minä kiitän sinua koko sielustani. Salli minun sentään vielä kysyä,
mikset käskenyt tuoda Lygiaa suoraan minun talooni?"

"Siksi että Caesar tahtoo säilyttää säädyllisyyden varjon. Tietysti
kaupungilla tullaan puhumaan siitä, että panttivankina olemme ottaneet
Lygian huostaamme. Olkoon hän Caesarin palatsissa niin kauan kuin näitä
puheita kestää. Sitten lähetämme hänet kaikessa hiljaisuudessa sinun
luoksesi, ja niin loppuu koko loru. Vaskiparta on pelkuri koira. Hän
tietää, että hänen valtansa on rajaton, ja kuitenkin hän koettaa saada
teoilleen säädyllisyyden muotoa. Joko sinä olet tyyntynyt niin, että
kanssasi voi puhua filosofisista asioista? Monasti olen miettinyt,
minkätähden rikos, vaikkapa olisinkin mahtava kuin itse Caesar ja varma,
ettei sitä kohtaa rangaistus, kuitenkin aina koettaa toimia oikeuden,
rehellisyyden ja hyveen varjon alla?... Minkätähden se näkee niin
paljon vaivaa? Minä myönnän, että veljen, äidin ja puolison murhaaminen
sopisi jollekin aasialaiselle pikkukuninkaalle, mutta ei Rooman
Caesarille; vaan jos nyt kerran olisin tullut nuo teot tehneeksi, niin
en minä kirjoittelisi selityskirjeitä senaatille... Nero
kirjoittaa--Nero koettaa säilyttää säädyllisyyden varjon, sillä Nero on
pelkuri. Tiberius ei ollut mikään pelkuri ja kuitenkin hänkin aina
selitti menettelynsä oikeudenmukaisiksi. Minkätähden? Ihme ja kumma,
että paheen aina pitää alistua hyveen alle! Mutta tiedätkö miksi? Siksi,
että rikos on jotakin rumaa, mutta hyve on jotakin kaunista. Siis:
todellinen esteetikko on aina mitä hyveellisin ihminen. Siis: minäkin
olen hyveellinen ihminen. Tänään täytyy minun valaa hiukan viiniä
Protagoraan, Prodicuksen ja Gorgiaan varjoille, sillä huomaan, että
sofisteistakin voi olla jotakin hyötyä. Mutta kuuntele, sillä nyt puhun
eteenpäin. Otin Lygian Aulukselta antaakseni hänet sinulle. Hyvä. Mutta
Lysippuspa osaisi muovaella teistä ihanan ryhmän. Te olette molemmat
kauniit, siis minun menettelynikin on kaunis. Ja ollen kaunis ei se
saata olla huono. Katso Marcus, tässä istuu sinun edessäsi Petroniuksen
hahmoon ruumistunut hyve! Jos Aristides eläisi, niin hänen täytyisi
tulla luokseni ja uhrata minulle sata minaa tästä lyhyestä puheestani
hyveen kunniaksi."

Mutta Vinitiukselle merkitsi nykyhetki enemmän kuin kaikki esitelmät
hyveestä.

"Huomenna," huudahti hän, "saan nähdä Lygian, ja sitten on hän kotonani
aina ja ikuisesti, kuolemaan saakka."

"Niin, sinun luonasi on Lygia aina ja alituisesti, mutta minun
kimpussani on Aulus. Hän syytää päälleni kaikkien pimeyden jumalien
koston. Jospa se peto edes sitä ennen ottaisi kunnollisia
lausuntotunteja... Mutta ehkä hän kohtelee minua kuten entisellä
ovenvartijallani oli tapa kohdella turvattejani. Lähetin hänet muuten
juuri siitä syystä maalle kuritushuoneeseen."

"Aulus kävi luonani. Lupasin lähettää hänelle tietoja Lygiasta."

"Kirjoita hänelle, että Caesarin »jumalallinen» tahto on yläpuolella
oikeuden ja että annat ensimmäiselle pojallesi nimen Aulus. Täytyyhän
vanhusta jollakin lailla lohduttaa. Lupaanpa vaikka pyytää Vaskipartaa
kutsumaan hänet huomisiin kemuihin. Sitten hän saa nähdä sinut
tricliniumissa Lygian rinnalla."

"Älä tee sitä," sanoi Vinitius. "Minun käy heitä kumminkin sääli,
varsinkin Pomponiaa."

Hän istuutui ja kirjoitti kirjeen, joka sitten vanhalta soturilta riisti
viimeisetkin toiveet.




SEITSEMÄS LUKU.


Siihen aikaan, jolloin Acte oli Neron rakastettu, olivat Rooman
ylhäisimmätkin päät taipuneet hänen edessään. Hän ei koskaan ollut
halunnut sekaantua yleisiin asioihin, ja jos hän joskus oli käyttänyt
hyväkseen vaikutusvaltaansa nuoreen hallitsijaan, oli hän tehnyt sen
rukoillakseen armoa jollekin. Hiljaisena ja nöyränä oli hän saanut
osakseen paljon kiitollisuutta, eikä hänellä ollut yhtään vihamiehiä. Ei
edes Octavia ollut saattanut kadehtia häntä. Sillä kadehtijoiden
mielestä täytyi hänen tuntua aivan liian turvattomalta. Kaikki tiesivät,
että hän yhä rakasti Neroa surumielisellä, sairaalloisella rakkaudella,
joka ei saanut ravintoa toivosta, vaan ainoastaan muistoista niiltä
ajoilta, jolloin Nero oli sekä nuorempi ja rakastavaisempi että parempi.
Kaikki tiesivät, ettei hän noista muistoista saattanut erottaa
ajatuksiaan ja sieluaan. Koska ei taas ollut vähintäkään pelkoa siitä,
että Caesar palaisi hänen luokseen, pidettiin häntä täydellisesti
turvattomana olentona, ja siitä syystä sai hän elää rauhassa. Poppaeakin
piti häntä hiljaisena palvelijana, joka on niin vaaraton, ettei häntä
kannata ruveta edes palatsista karkoittamaan.

Koska Caesar kerran oli rakastanut häntä ja sitten hylännyt hänet ilman
minkäänlaista raivoa, aivan levollisesti ja melkein kuin leikillä, niin
häntä vieläkin kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Vapautettuaan
hänet oli Nero palatsistaan antanut hänelle asunnon, jossa oli erityinen
cubiculum ja tarpeeksi palvelijoita. Ja niinkuin aikoinaan Pallas ja
Narcissus, vaikka olivatkin Klaudiuksen vapautettuja, olivat saaneet
istua Klaudiuksen kemuissa, jopa mahtavina ministereinä kunniapaikoilla,
niin Actekin vielä joskus kutsuttiin Caesarin pöytään. Mahdollisesti
hänen kauneudellaan tahdottiin koristaa kemuja. Ystäviensä seurassa ei
Caesar enää viime aikoina ollut välittänyt mistään. Hänen pöydässään
istui mitä kirjavin joukko kaikista säädyistä ja ammateista. Siellä oli
senaattoreja--pääasiallisesti sentään sellaisia, jotka samalla
suostuivat olemaan narreinakin--, oli patriseja, sekä nuorempia että
vanhempia, joita houkutteli herkut, juomingit ja mellastus. Siellä oli
ylhäisiä naisia, jotka häikäilemättä illalla pukeutuivat vaaleaan
valetukkaan ja läksivät huvittelemaan pimeille kaduille. Oli korkeita
virkamiehiä ja pappeja, jotka täyden pikarin ääressä olivat valmiit
tekemään pilkkaa omista jumalistaan. Sitäpaitsi kaikenkarvaista
roskaväkeä, mikä laulajana, mikä näyttelijänä, soittoniekkana,
tanssitaiturina tai tanssijattarena, mikä runoilijana, joka lausuessaan
omia runojaan vain ajatteli kolikoita, jotka lankesivat hänen kouraansa
siitä hyvästä, että hän kehui Caesarin runoja. Nälkäiset filosofit
seurasivat ahnein katsein ruokia. Vihdoin mainittakoon vielä kuuluisat
vaununohjaajat, ilveilijät, silmänkääntäjät, sadunkertojat, narrit ja
kaikkinaiset maankulkijat, jotka muoti ja tyhmyys oli korottanut
lyhytikäiseen kuuluisuuteen ja joista useat koettivat pitkillä hiuksilla
peittää korvansa, niissä kun vielä oli läpi, orjanmerkki.

Suuret vieraat istuutuivat suoraa päätä pöytään, pienemmät pitivät
aterian aikana huolta huvituksista ja odottivat kiihkeästi hetkeä,
jolloin palvelijat sallisivat heidän päästä ruoka- ja juomajätteiden
kimppuun. Tällaisten vieraiden hankkimisesta pitivät Tigellinus,
Vatinius ja Vitellius huolta, ja monasti heidän myöskin oli täytynyt
hankkia vieraille vaatteet, ennenkuin he saattoivat tulla Caesarin
huoneisiin. Caesar muuten piti juuri senkaltaisesta seurasta, sillä
siellä hän saattoi käyttäytyä vapaasti. Hovin ylellisyys kultasi kaikki
ja peitti kaikki loistollaan. Ylhäiset ja alhaiset, suurten sukujen
jälkeläiset ja roskaväki kaupungin kaduilta, mahtavat taiteilijat ja
kurjat, ala-arvoiset kyvyt--kaikki pyrkivät hoviin, saadakseen
häikäistyille silmilleen tyydytystä tuosta loistosta, jonka säteilyä
tuskin ihmismieli pystyi käsittämään, ja päästäkseen likelle tuota
kaiken armon, rikkauden ja hyvyyden lähdettä, jonka ainoa silmäys
saattoi polkea ihmisen maan tasalle, mutta myöskin ylentää määrättömiin.

Tänä päivänä piti Lygiankin ottaa osaa tuollaisiin kemuihin. Ei ollut
kumma, että näin heti muuton jälkeen pelko, epävarmuus ja jonkinlainen
huumaus täytti hänen mielensä ja että häntä halutti asettua
vastarintaan. Hän pelkäsi Caesaria, pelkäsi ihmisiä, pelkäsi palatsia,
jonka melu pani ajatukset sekaisin, pelkäsi kemujakin, joiden
häpeällisyydestä hän oli kuullut Auluksen, Pomponia Graecinan ja heidän
ystäviensä puhuvan. Vaikka hän oli nuori tyttö, ei hän ollut tietämätön,
sillä näihin aikoihin oli miltei mahdotonta estää tietoja pahuudesta
tunkeutumasta lastenkin korviin. Lygia tiesi kyllä, että häntä tässä
palatsissa uhkasi turmio. Olihan Pomponia eronhetkenäkin varoittanut
siitä. Mutta Lygia oli nuori ja turmeltumaton, hän tunnusti korkeaa
oppia, jota kasvatusäiti kaikin voimin oli teroittanut hänen mieleensä,
ja hän päätti varjella itseään turmiolta. Hän tahtoi tehdä sen sekä
äidin että itsensä ja tuon jumalallisen opettajan tähden, johon hän
uskoi ja jota hän rakasti koko lapsellisen sydämensä voimalla hänen
suloisen oppinsa, katkeran kuolemansa ja ylösnousemisensa kunnian takia.

Koska hän tiesi, ettei Aulus eikä Pomponia Graecina enää olleet
vastaamassa hänen käytöksestään, niin hän mietti, eikö olisi paras
kieltäytyä menemästä kemuihin. Toiselta puolen pelko ja levottomuus
ääneen huusivat hänen mielessään, toiselta puolen heräsi hänessä halu
osoittaa rohkeutta ja kärsivällisyyttä, alistua tuskiin, jopa
kuolemaankin. Olihan jumalallinen opettaja niin käskenyt. Olihan hän
itse antanut esikuvan. Olihan Pomponia sanonut, että hänen uskonsa
tunnustajat koko sielustaan halajavat tuollaista koetusta ja tulisesti
rukoilevat sitä. Lygiankin, hänen vielä ollessaan Auluksen talossa, oli
väliin vallannut halu kokea sitä. Hän oli kuvitellut itsensä
marttyyrina, käsissä ja jaloissa haavat, lumivalkeana, yliluonnollisen
kauniina olentona, jota valkeat enkelit kantoivat taivaan sineä kohti.
Ja sellaisia näkyjä hänen mielikuvituksensa yhtämittaa oli luonut.
Niissä oli paljon lapsen haaveilua, mutta samalla niissä oli
jonkinlaista itseihailua, josta Pomponia oli moittinut. Nyt kun
tottelemattomuus Caesarin tahtoa vastaan saattoi tuottaa hirveän
rangaistuksen ja kun unelmoidut kärsimykset saattoivat muuttua
todellisiksi, liittyi kauniisiin mielikuviin ja haaveiluihin
jonkinlainen kauhunsekainen uteliaisuus: minkähänlaisen rangaistuksen ja
minkähänlaisia kidutuksia he hänelle määräisivät?

Hänen puoleksi lapsellinen mielensä häilyi sinne tänne. Mutta kun Acte
sai selville syyn hänen päättämättömyyteensä, katseli hän häneen
kummissaan, ikäänkuin hän olisi luullut tytön puhuvan kuumehoureissaan.
Nousta vastustamaan Caesarin tahtoa! Heti ensi hetkestä yllyttää
vastaansa hänen vihansa! Niin saattoi puhua ainoastaan lapsi, joka ei
tietänyt, mitä sanoi. Omilla sanoillaanhan Lygia niinmuodoin osoitti,
ettei hän ollut mikään panttivanki, vaan kansansa hylkäämä tyttö, jota
ei enää suojellut hänen kansansa oikeus. Ja entä jos suojelisikin, niin
olihan Caesar niin mahtava, että hän kiukkuisuuden hetkenä saattoi
polkea kaikki oikeudet jalkainsa alle. Koska Caesar nyt oli suvainnut
ottaa hänet tänne, niin hän määräsi hänen kohtalonsa. Hän oli vallan
alla, jonka yläpuolella ei ollut toista maailmassa.

"Niin," jatkoi hän, "minäkin olen lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä
ja tiedän, että maailman yläpuolella hallitsee Jumala ja Jumalan Poika,
joka on noussut kuolleista, mutta maailmaa hallitsee vain Caesar. Älä
unohda sitä, Lygia. Tiedän senkin, ettei sinun uskosi salli sinun ruveta
siksi, mikä minä olen ollut, ja että teidän, kuten stoikkojen, joista
Epictetus on kertonut minulle, täytyy valita kuolema, jos
valittavaksenne sattuu kuolema tai häpeä. Mutta mistä sinä tiedät, että
sinua odottaa juuri kuolema eikä häpeä? Etkö ole kuullut puhuttavan
Sejanuksen tyttärestä? Hän oli vielä aivan nuori tyttö, ja koska laki
kieltää kuolemalla rankaisemasta neitsyttä, niin käski Tiberius, jottei
tätä lakia loukattaisi, ensin häväistä hänet. Lygia, Lygia, älä ärsytä
Caesaria! Kun tulee ratkaiseva hetki, jolloin sinun täytyy valita häpeä
tai kuolema, niin menettele kuten oikeutesi käskee, mutta älä
vapaaehtoisesti etsi turmiota äläkä turhien syitten takia ärsytä
maallista, hirveää jumalaa."

Acte oli puhunut suurella hellyydellä ja innostuksella ja koska hän oli
likinäköinen, toi hän suloiset kasvonsa likemmä Lygian kasvoja,
ikäänkuin saadakseen selville, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat
tehneet.

Lygia kiersi lapsellisella luottamuksella käsivartensa hänen kaulaansa
ja virkkoi:

"Sinä olet niin hyvä, Acte!"

Actea liikutti hänen luottamuksensa ja kiitoksensa ja hän painoi tytön
rintaansa vastaan. Samassa hän sentään irroitti hänet syleilystään ja
puhui:

"Onneni on mennyt ja iloni on mennyt, mutta paha en ole."

Sitten hän kiirein askelin alkoi astella edestakaisin huoneessa ja
puheli itsekseen, ikäänkuin epätoivoissaan:

"Ei! Hänkään ei ollut paha! Siihen aikaan piti hän itseään hyvänä ja
tahtoi olla hyvä. Minä sen parhaiten tiedän. Kaikki muu tapahtui
myöhemmin ... sitten, kun hän lakkasi rakastamasta... Toiset hänet
tekivät tällaiseksi ... niin, toiset--ja Poppaea."

Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Jonkun aikaa Lygia katseli
häntä sinisillä silmillään, mutta virkkoi vihdoin:

"Säälitkö häntä, Acte?"

"Säälin!" vastasi kreikatar synkästi.

Ja taasen hän alkoi astella, väännellen käsiään ikäänkuin tuskissaan,
kasvoissa neuvoton ilme.

Mutta Lygia jatkoi arasti kyselyään:

"Rakastatko häntä, Acte?"

"Rakastan..."

Hetkisen perästä hän lisäsi:

"Minä olenkin ainoa, joka häntä rakastan."

He vaikenivat molemmat, ja Acte koetti koota mielenmalttinsa, joka
muistojen kautta oli tullut järkytetyksi. Kun hänen kasvonsa vihdoin
olivat saaneet takaisin tavallisen, tyynen surumielisyytensä, puhkesi
hän puhumaan:

"Puhukaamme sinusta, Lygia. Älä ajattelekaan Caesarin tahdon
vastustamista. Se olisi hulluutta. Muutoin voit olla aivan levollinen.
Minä tunnen tämän talon perinpohjin ja tiedän, ettei sinua Caesarin
puolelta uhkaa mikään vaara. Jos Caesar olisi käskenyt ryöstää sinut
itseään varten, ei sinua olisi tuotu Palatinukselle. Täällä hallitsee
Poppaea ja nyt, synnytettyään Nerolle tyttären, on hän entistä
itsevaltiaampi... Ei. Nero tosin on käskenyt sinun saapumaan kemuihin,
mutta eihän hän vielä ole nähnyt eikä kysynyt sinua eikä siis välitä
sinusta. Mahdollisesti hän sinut riisti Aulukselta ja Pomponialta vain
kiusoitellakseen heitä. Petronius kirjoitti minulle, että ottaisin sinut
huostaani, ja saman kirjoitti, kuten tiedät, Pomponia. Luultavasti he
ovat keskenään sopineet asiasta. Tai ehkä Petronius teki sen Pomponian
pyynnöstä. Jos niin on, että hänkin Pomponian pyynnöstä valvoo
kohtalojasi, niin ei sinulla ole mitään hätää, ja kuka tietää, vaikka
hän saisi Neron lähettämään sinut takaisin Auluksen taloon. En tiedä,
pitääkö Nero Petroniuksesta, mutta ainakin hän harvoin uskaltaa olla
toista mieltä kuin Petronius."

"Oi Acte," vastasi Lygia, "Petronius kävi meillä vähää ennen kuin minut
vietiin kotoa, ja äiti oli vakuutettu siitä, että Nero hänen
kehoituksestaan päätti noudattaa minut."

"Se olisi paha!" huudahti Acte.

Hetkisen mietittyään jatkoi hän:

"Ehkä Petronius jonakin iltana vain tuli kertoneeksi Nerolle Auluksen
talossa nähneensä lygien panttivangin, ja ehkä Nero, joka saattaa
kadehtia omaa valtaansakin, vaati pois sinut ainoastaan siitä syystä,
että panttivangit kuuluvat Caesarille. Hän muuten ei pidä Auluksesta
eikä Pomponiasta... Ei. Jos Petroniuksen tarkoitus olisi ollut ryöstää
sinut Aulukselta, niin olen varma, että hän olisi menetellyt toisin...
En tiedä, onko Petronius parempi kuin muut Caesarin likeiset, mutta
toisenlainen hän kumminkin on... Ehkä muuten keksit jonkun toisenkin,
joka tahtoisi ajaa asiaasi. Etkö Auluksen luona nähnyt ketään Caesarin
likeisistä?"

"Näinhän minä Vespasianuksen ja Tituksen."

"Caesar ei pidä heistä."

"Ja Senecan."

"Senecan neuvosta olisi seuraus, että Caesar menettelisi aivan
päinvastoin."

Lygian kasvoille nousi heleä puna.

"Ja Vinitiuksen."

"Häntä en tunne."

"Hän on Petroniuksen sukulainen ja hiljan palannut Armeniasta."

"Luuletko että Nero pitää hänestä?"

"Kaikki pitävät Vinitiuksesta."

"Luuletko että hän suostuisi ajamaan asiaasi?"

"Kyllä."

Acte hymyili hellää hymyä ja lausui:

"Sitten varmaankin näet hänet kemuissa. Sinun täytyy mennä niihin,
ensiksi jo sentähden, että sinun täytyy... Ainoastaan sellainen lapsi
kuin sinä voi muuta ajatellakaan! Toiseksi sentähden, että jos tahdot
palata Auluksen taloon, täytyy sinun saada tilaisuus pyytää Petroniusta
ja Vinitiusta käyttämään vaikutusvaltaansa hyväksesi. Jos he olisivat
täällä, niin he aivan varmaan sanoisivat aivan samaa kuin minä: että
olisi hulluutta nousta vastarintaan. Mahdollisesti Caesar ei huomaisi
poissaoloasi, mutta jos hän huomaisi ja tulisi ajatelleeksi, että olet
uskaltanut vastustaa hänen tahtoaan, niin ei sinua enää mikään
pelastaisi. Mene, Lygia... Kuuletko melua talosta? Aurinko alenee, ja
pian alkavat vieraat saapua."

"Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minä seuraan neuvoasi."

Ei hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen
päätökseensä. Hänen teki kyllä mielensä tavata Vinitius ja Petronius,
mutta naisellisella uteliaisuudella halusi hän myöskin edes kerran
eläessään nähdä kemut, Caesarin, hovin, kuuluisan Poppaean ja kaikki
muut tuollaiset kaunottaret, sekä koko tuon sanomattoman komeuden, josta
koko Rooma kertoi kummallisia asioita. Ja Acte oli oikeassa, sen tyttö
selvästi tunsi. Hänen täytyi mennä. Kun siis sekä täytymys että selvä
järki ja salainen halu veivät aivan samaan tulokseen, niin hän lakkasi
epäilemästä.

Acte vei hänet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen
hänet. Eihän Caesarin talossa ollut puutetta orjattarista; Actenkin
palveluksessa niitä oli joukottain, mutta koska Acte tahtoi osoittaa
erityistä ystävällisyyttä neitoa kohtaan, jonka viattomuus ja kauneus
oli valloittanut hänen sydämensä, päätti hän itse pukea hänet. Pian
saattoikin huomata, että nuoressa, surumielisessä kreikattaressa, vaikka
hän oli lukenut Paavali Tarsolaisen kirjeitä, oli säilynyt suuri määrä
muinais-helleniläistä henkeä, johon ruumiillinen kauneus vaikutti
voimakkaammin kuin kaikki muu maailmassa. Kun hän oli riisunut Lygian ja
näki hänen sekä notkean että täyteläisen vartalonsa, joka oli kuin
helmistä ja ruusuista rakennettu, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.
Hän astui pari askelta taapäin, katseli ihastuksissaan hänen verrattoman
kaunista, keväistä vartaloaan ja puhkesi vihdoin puhumaan:

"Lygia, sinä olet tuhat kertaa kauniimpi Poppaeaa!"

Mutta tyttö, kasvatettuna Pomponian ankarassa talossa, jossa kainous
vallitsi silloinkin, kun oli koolla vain naisia, seisoi hänen edessään
ihanaisena kuin unennäkö, sopusuhtaisena kuin Praxiteleen veistämä kuva
tai laulu, ujo puna poskilla, polvet koossa, kädet rinnoilla ja silmät
luotuina maahan. Vihdoin hän äkkinäisellä liikkeellä irroitti kätensä,
aukaisi hiuspalmikkonsa ja samassa hetkessä heilautti päätään, niin että
ne aukenivat ja verhosivat hänet kuin viittaan.

Acte likeni häntä ja virkkoi, silitellen hänen tummia hiuksiaan:

"Oi, kummoiset hiukset sinulla on!... En pane niihin kultajauhoa, ne
loistavat itsestään ikäänkuin kiharoihin olisi siroitettu kultaa... Ehkä
sentään sinne tänne siroitan vähän kiiltoa, mutta aivan, aivan vähän,
vaan, ikäänkuin säteenä loistamaan... Ihana mahtaa olla lygiläinen
maanne, koska siellä kasvaa tällaisia neitoja."

"En muista sitä," vastasi Lygia. "Mutta Ursus on kertonut, että siellä
on metsiä, metsiä, metsiä."

"Juuri metsissä kukat kukkivat," sanoi Acte, upottaen kätensä vaasiin,
joka oli täynnä verbena-öljyä, ja alkaen sillä voidella Lygian hiuksia.

Saatuaan tämän työn tehdyksi, rupesi hän hiljalleen voitelemaan tytön
ruumista hyvänhajuisella Arapian öljyllä. Sitten puetti hän hänet
pehmeään, kullankarvaiseen tunikaan, jossa ei ollut hihoja ja jonka
päälle oli tuleva lumivalkea »peplum». Mutta koska nyt oli aika käydä
järjestämään hiuksia, kääri hän väliaikaisesti tytön jonkinlaiseen
leveään viittaan, jota sanottiin synthesikseksi, istutti hänet
nojatuoliin ja uskoi orjattaren käsiin, saadakseen hiukan etempää
seurata kampaamista. Samaan aikaan polvistui kaksi orjatarta pukemaan
Lygian jalkaan valkeita, purppuralla kirjailtuja kenkiä, jotka
kultaisilla nyöreillä köytettiin ristiin valkoisten nilkkain ympäri. Kun
vihdoin kampaaminenkin oli päätetty, järjestettiin peplum kauniisiin
keveisiin poimuihin. Acte pani vielä helmet kaulaan ja siroitti sinne
tänne hiuksille kultatomua. Sitten hän käski ruveta puettamaan itseään,
mutta seurasi kaiken aikaa ihastunein silmin Lygiaa.

Pian hän olikin valmis, ja kun ensimmäiset kantotuolit likenivät
pääkäytävää, astuivat he sisään sivukäytävästä, josta saattoi nähdä
pääportin ja sisähuoneita sekä pihan, jota ympäröi numidilaisesta
marmorista veistetty pylväikkö.

Ryhmittäin tulvi yhä enemmän kansaa portin korkean kaaren alle, jonka
katolla Lysiaan ihana nelivaljaikko näytti kiidättävän ilmaan Apolloa ja
Dianaa. Lygian silmien edessä oli niin komea näköala, ettei hän Auluksen
vaatimattomassa talossa ollut saattanut sellaista edes aavistaakaan.
Aurinko juuri laski ja sen viimeiset säteet valaisivat keltaisia
marmoripylväitä, jotka hohteessa hehkuivat kuin kulta ja vähitellen
kävivät ruusunvärisiksi. Läpi pylvästön, ohi vaikeitten Danaidien ja
muiden jumalien tai sankarien kuvapatsaitten solui ihmisvirta. Siinä oli
sekä miehiä että naisia ja togissaan, peplumeissaan ja stolissaan, jotka
kauniina, pehmeinä poimuina valuivat maahan asti, olivat hekin kuin
kuvapatsaat, joita sammuva ilta-aurinko kirkasti. Jättiläiskokoinen
Herkuleen kuva, jonka pää vielä oli valossa, mutta rinta jo upposi
pylvään luomaan varjoon, katseli korkeudestaan ihmistulvaa. Acte osoitti
Lygialle senaattorit leveäsaumaisissa togissaan ja värikkäissä
tunikoissaan, kengissä puolikuut. Hän osoitti hänelle ritarit, kuuluisat
taiteilijat ja roomalaiset naiset. Mikä oli puettu roomalaiseen, mikä
kreikkalaiseen, mikä fantastiseen itämaalaiseen pukuun, hiukset
nostettuina korkeiksi torneiksi tai silitettyinä pitkin päätä, kuten
jumalattarien kuvissa, ja kukkasilla koristettuina. Acte mainitsi useain
sekä miesten että naisten nimet ja lisäsi moneen jonkun hirveän
kertomuksen, joka herätti Lygiassa sekä kauhua että hämmästystä ja
mietteitä. Tämä oli kummallinen maailma, jonka kauneus häikäisi silmiä
ja jonka varjopuolia ei tytön lapsellinen järki pystynyt käsittämään.
Taivaan ruskot, nuo liikkumattomat pylväsrivit, jotka hävisivät
kaukaisuuteen, nämä ihmiset, jotka muistuttivat kuvapatsaita--kaikki
teki ylevän, tyynen vaikutuksen; tuntui siltä, että ihmisten täällä
täytyi viettää puolijumalien huoletonta, surutonta ja onnellista elämää.
Mutta samassa Acte kuiskaten ilmaisi näistä ihmisistä ja tästä
palatsista yhä uusia, kauheita salaisuuksia. Tuolla holvissa näkyi vielä
sekä seinissä että lattiassa veripilkkuja, joilla Kaligula tahri valkean
marmorin, kaatuessaan Cassius Chaerean veitsen iskusta; tuolla oli
surmattu hänen vaimonsa, tuolla viskattu hänen lapsensa kuoliaaksi
kiviin; tuossa siipirakennuksessa oli kellari, jossa nuorempi Drusus
nälissään oli kalvanut omat kätensä, tuolla oli myrkytetty vanhempi
Drusus, tuolla kieritellyt tuskissaan Gemellus, tuolla suonenvedossa
Claudius, tuolla kärsinyt Germanicus. Kaikki nuo seinät olivat kuulleet
voivotuksia ja kuolevien korinaa. Ja nämä ihmiset, jotka nyt riensivät
juhlaan, puettuina togiin, koreisiin tunikoihin, kukkiin ja jalokiviin,
saattoivat huomenna kuulua tuomittujen joukkoon; ehkä hymy monenkin
kasvoilla oli peittämässä kauhua, levottomuutta ja huomispäivän pelkoa;
ehkä kuumeentapainen himo ja kateus tälläkin hetkellä kalvoi monen
ulkonaisesti huolettoman, seppelöidyn puolijumalan sydäntä. Lygian
pelästyneet ajatukset eivät jaksaneet seurata Acten sanoja, mutta jota
väkevämmin tuo loistava maailma vaikutti hänen silmiinsä, sitä
tuskallisemmaksi kävi tunne hänen sydämessään ja hänen sielunsa ikävöi
aavistamattomalla kaiholla rakastettua Pomponia Graecinaa ja Auluksen
rauhaisaa taloa, jossa vallitsi rakkaus eikä rikos.

Vicus Apollinista pitkin tulvi yhä uusia vieraslaumoja. Portin takaa
kuului melua; holhokit, jotka olivat seuranneet suojelijoitaan,
huusivat. Pihassa ja pylväiköissä vilisi keisarillisia palvelijoita,
orjia, orjattaria, pieniä poikia ja pretoriaani-sotamiehiä, joiden piti
vartioida palatsia. Siellä valkeiden tai ruskeiden kasvojen joukossa
näkyi mustia numidilaisia, päässä helmitöyhtöinen kypärä ja korvissa
suuret, kultaiset renkaat. He kantoivat käsissään luuttuja, sitroja,
taiteellisesti sekä ansari-kasveista että myöhäisen syksyn kukkasista
sidottuja kukkavihkoja, hopeisia, kultaisia ja kuparisia käsilamppuja.
Yhä äänekkäämmäksi kävi ihmisten puhe, ja meluun sekaantui suihkulähteen
loiskina, kun illan ruskojen punaama vesisäde korkealta putosi marmoria
vastaan ja siinä särkyi ikäänkuin kyyneliksi.

Acte oli jo lakannut kertomasta, mutta Lygia katseli joukkoon, ikäänkuin
etsien jotakin. Äkkiä nousi hänen poskilleen puna. Pylväskäytävän läpi
astuivat Vinitius ja Petronius kohti suurta tricliniumia. Valkeissa
togissaan, tyyninä ja sorjina olivat he kuin jumalat. Lygiasta tuntui,
kun hän vieraiden ihmisten joukosta huomasi noiden molempien tutut,
ystävälliset kasvot, kuin raskas paino olisi poistunut hänen
sydämeltään. Hän ei enää ollut niin yksin. Vielä hetkinen sitten oli hän
kalvavalla ikävällä ajatellut Pomponiaa ja Auluksen taloa. Nyt ei hänen
ikävänsä enää ollut niin tuskallinen. Halu nähdä ja puhutella Vinitiusta
tukahdutti muut äänet. Turhaan hän johdatti mieleensä kaiken Caesarin
talon pahuuden, Acten sanat ja Pomponian varoitukset. Huolimatta
kaikista varoituksista tunsi hän, ettei hän ainoastaan pakosta lähtenyt
kesteihin: hänen teki niihin mieli. Kun hän ajatteli, että hän hetkisen
perästä saisi kuulla tuon suloisen äänen, joka hiljan puhui hänelle
rakkaudesta ja jumalallisesta onnesta ja joka sittemmin soimistaan oli
soinut hänen korvissaan, täytti hänen rintansa suuri riemu.

Samassa hän kuitenkin pelästyi riemuaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän
tänä hetkenä olisi loukannut sekä sitä puhdasta oppia, johon hän oli
kasvatettu, että itseään ja Pomponiaa. Toista on pakosta taipua
välttämättömyyden alle, toista lähteä huvittelemaan. Hän tunsi olevansa
rikollinen, syntinen, kadotettu. Hänet valtasi epätoivo, hän olisi
tahtonut itkeä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heittäytynyt
polvilleen, lyönyt rintoihinsa ja huutanut: olen rikkonut, olen
rikkonut! Acte tarttui hänen käteensä ja veti hänet sisähuoneiden läpi
suureen tricliniumiin, jossa kemut vietettäisiin. Mutta hänen silmänsä
sumenivat, sisällinen mielenliikutus pani korvat humisemaan, ja sydämen
lyönnit miltei tukauttivat hengityksen. Ikäänkuin unessa näki hän
tuhansia lamppuja tuikkimassa pöydillä ja seinillä, kuin unessa kuuli
hän huudon, jolla Caesaria tervehdittiin, kuin sumun läpi näki hän hänet
itsensä. Huuto teki hänet kuuroksi, valo sokeaksi, hyvänhajuisten
voiteiden täyttämä ilma pyörrytti. Hän oli siihen määrään kadottanut
tajuntansa, että hän tuskin tunsi Actea, joka vei hänet pöytään ja itse
asettui hänen viereensä.

Äkkiä puhutteli häntä tuttu ääni toiselta sivulta lausuen hiljaa:

"Terve sinulle, sinä ihanin maailman impysistä ja taivaan tähdistä,
terve sinulle, jumalallinen Callina!"

Lygia, joka oli ehtinyt hiukan tointua mielenliikutuksestaan, katsahti
sivulleen ja huomasi Vinitiuksen vieressään.

Hän oli ilman togaa, koska sekä tapa että mukavuus käskivät riisumaan
togan kemuissa. Hänen ruumistaan verhosi hihaton, purppuranvärinen ja
hopeisilla palmunoksilla koristettu tunika. Käsivarret olivat paljaat ja
itämaalaiseen tapaan koristetut kahdella leveällä, kultaisella vanteella
kyynärpään yläpuolella. Huolellisesti puhdistettuina karvoista tekivät
ne sorjan vaikutuksen, mutta olivat samalla jäntevät kuin ainakin
soturin käsivarret, jotka ovat tottuneet käyttämään miekkaa ja kilpeä.
Hänen päässään oli ruususeppele. Kulmakarvat olivat kasvaneet yhteen
nenän kohdalla, silmät loistivat, ruskea iho hohti. Hän oli kuin
ruumiillistunut nuoruus ja voima. Lygian mielestä näytti hän niin
kauniilta, että, vaikka hän jo oli päässyt ensimmäisestä
hämmästyksestään, hän tuskin sai lausutuksi vastauksensa:

"Terve sinulle, Marcus!"

Nuorukainen jatkoi:

"Onnelliset ovat silmäni, jotka saavat sinut nähdä, onnelliset korvani,
jotka saavat äänesi kuulla. Ihanampi on se minulle kuin huilujen ja
sitrojen soitto. Jos minulle annettaisiin valta valita, kenen tahdon
rinnalleni lepäämään tänä iltana, sinut Lygia vaiko Venuksen, niin
valitsisin sinut, oi jumalallinen!"

Ja hän rupesi