The Project Gutenberg EBook of Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman,
köyhä polseviikki, by Joel Lehtonen

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki

Author: Joel Lehtonen

Release Date: March 10, 2005 [EBook #15314]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKASTUNUT RAMPA ELI SAKRIS ***




Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders.









Rakastunut rampa
eli Sakris Kukkelman,
köyhä polseviikki


Joel Lehtonen


Ensimmäisen kerran julkaissut
Karisto 1922.




I


Tietä pitkin kulkee omituinen olento. Kulkee ... tai paremminkin
liikkuu. Loikkii nelinkontin... Hän on niin kuin koira tai jänis.

Synkkäin kuusien reunustama tie hukkuu syksyiseen sumuun, niin ettei
häntä kauempaa tarkasti erota. Huomaa ainoastaan, että jokin olento se
on ... olento, joka hyppii kömpelösti. Sen päässä heilahtelee jotain
pitkää ... ja seljässä keikkuu jokin esine.

Nyt hän on tullut lähemmäksi ja nousee pystyyn maasta... Ikään kuin
pyrkien inhimilliseen asentoon. Hän ei enää loiki, vaan kävelee...
Tuossa hän tulee, selvenee yhä raskaassa sumussa. Tulee kuin
neliskulmainen puulaatikko. Laatikon alla horjuu kaksi hyvin lyhyttä
jalkaa, joiden polviin hän kävellessään nojautuu käsillään. Jaloissa on
hänellä suuret nauhakengät; pohkeiden ympärille kääritty kapeat,
repaleiset säärystimet. Hän ähkii ja huohottaa.

Miehen tukka on tavattoman pitkä, pellavankellertävä. Ellei se nyt olisi
pistetty piiloon hänen lippahattunsa alle, lainehtisi se vyötäröille
asti. Pari harvasuortuvaista hiustukkua riippuu kuitenkin esillä,
sumusta märkinä ja maahan koskemisesta likaisina. Märkyyttä ja
vesihelmiä on parroittuneissa poskissakin, joihin partaveitsi ei ole
aivan äskettäin koskenut.

Rinta on surkeasti sisään painunut. Päällystakki, tavallisen alustakin
kokoinen, roikkuu väljästi. Sekä päällystakin että alustakin kaulukset
on napitettu umpeen ja nostettu pystyyn, suojaamaan vilulta olennon
kaulaa ja jäykkää niskaa.

Jäykkää niskaa tosiaan!

Vastaantulija ehkä katsahtaa ihmeissään tätä parrakasta tonttua ... tätä
kääpiötä, joka äsken loikki maata pitkin. Silloin saattaa tonttukin
luoda häneen aran ja alakuloisen silmäyksen ... jopa viimein, jos häntä
kauan töllistellään, iskeä katselijaan vihaisen luimauksen ... niin
pitkän, että tonttu joutuu hetkiseksi kääntymään taaksepäin. Mutta
silloin ei käänny ainoastaan hänen päänsä, vaan koko yläruumis! Hartiat
ja olkapäät ovat hyvin koholla; seljässä törröttää suunnaton muhku ...
kuin mikäkin vaatemytty. Hiustupsujen välistä se pullottaa korkealla ...
terävänä, pelottavana ja säälittävänä.

Kaulassa, nuorasta tehdyssä silmukassa, riippuu miehellä halkosaha. Se
esine se keikkui äsken hänen hartioittensa päällä. Kupeelleen on hän
köyttänyt kirveen ... lujasti terän alta kiinni.

Kankeana hän kääntyy jälleen ja lähtee jatkamaan taivallustaan.

Hän kulkee tuokion sillä tavoin. Sitten hän pysähtyy. Pyörähtää hitaasti
ja vilkaisee taakseen. Toista ihmistä ei enää näy ... mutta ehkäpä hän
on seisahtunut johonkin tienmutkaan ... ehkä tuon ison kuusen taakse ...
ja tähystelee sieltä rampaa? Kääpiö tirkistelee tuokion. Sitten pujottaa
hän kouriinsa märät ja likaiset rukkaset, jotka kädessä hän taannoinkin
loikki, ja heittäytyy jälleen käsiensä varaan ... alkaa sillä tavoin
hypellä.

Vaikka tie onkin syrjäpolku eikä siinä määrin yhtenä ja upottavana
savivellinä kuin pian tuleva maantie ... Helsingin ympäristön valtatie,
jota sadat hevoset ja rattaat joka päivä sotkevat ... niin on tälläkin,
melkein avaamatonta metsää muistuttavalla taipaleella tarpeeksi likaa.
Milloin hiekkaa, milloin multaa ja enimmäkseen savea, joka liukastuttaa
ja tarttuu ilkeästi rukkasiin. Vesi ja kura roiskahtaakin vähän väliä
kulkijan rinnoille ja kasvoille.

Vaivalloista on moinen taivallus ... niin kuin nykyään koko poloisen
ramman elämä. Mutta hänen jalkansa ovat niin huonot ja väsyneet, että on
helpotus auttaa joskus niiden toimintaa käsillä ... sellaisilla
paikoilla, missä ei ole vieraita ihmisiä näkemässä. Oman asuinkylänsä
pilkkaan hän on tottunut ... lasten ja eräiden aikaihmistenkin... Tai
ovat enimmät siellä niin tottuneet häneen, etteivät häntä enää
ihmettele.

Nyt on raajarikko menossa kyläänsä ... pieneen huvilakylään nimeltä
Krokelby. Hän on ollut vähän syrjemmällä sieltä, etsimässä työtä
yksinäisistä taloista ja huviloista. Parissa paikassa ennätti hän käydä
sisällä ... mutta ei saanut siellä halonhakkuuta eikä räätälöimistä ...
puhumattakaan sitten huvilain rakentamisesta ja korjaamisesta. Sillä
hän: yhtä ja toista hän osaa.

Rampa uupui matkallaan suunnattomasti ... ja koettaa nyt päästä kotiinsa
... tyhjin toimin.




II


Krokelbyssä tunnetaan hänet tavallisesti nimellä Rampa ... joskus
myöskin nimellä Sammakko tai Konnikainen tai Kapsäkki. Ne ovat tietysti
pilkkanimiä eikä niitä paljoa käytetä hänen kuultensa ... eivätkä siivot
ihmiset takanapäinkään. Hänen oikea nimensä on Sakris Kukkelman...

Nyt hän on joutunut Krokelbyn reunaan, sumusta häämöttävän lehmuksen
juurelle, jonka kohdalla syrjäpolku yhtyy valtatiehen. Siinä hän nousee
jälleen kävelemään... Riisuu rukkaset ja ripustaa ne toiseen
ranteeseensa ... ja työntää viluiset kädet taskuihinsa. Seisoo
paikallaan ... pää alakuloisesti painuksissa... Ja katselee
huolestuneesti silmiään pyöräytellen ja ikävöiden ensin tuonne vanhaan
herraskartanoon, joka kuultaa etempää, yksitoikkoisten niittyjen
keskeltä, savisen ja leveän joen rannalta: tulvavettä lainehtivan
Vantaan. Tuo samea Vantaa vierii nimittäin ohi melkoisen läheltä hänen
kyläänsä.

Kartanon pihalla ei näy liikettä. Onhan talo vähän niin kuin hyljätty:
sen maat jaettu huvilakylien tonteiksi ... ja ainoastaan vuokralaisia,
työväkeä, asuu sen yläkerroksessa ... alemmassa ei ketään. Pari kolme
koivua, jotka ovat jäljellä aikoja sitten istutetusta koivukujasta,
koska ne ovat vielä rivissä, seisoo syvällä vedessä, sillä joki on nyt
levinnyt sievoisen matkaa lakeudelle, ulottuen aina kartanokummun
juurelle asti. Koivut ovat myrskyjen runtelemat ja talon
vuokralaistenkin katkomat ... he kun näet tarvitsevat paljon polttopuuta
hatarissa asumuksissaan: sattuuhan joskus tulemaan kylmäkin talvi.
Sadetta on nyt ollut monta, monta viikkoa ... sumujen lomassa.

Mitäpä Sakris Kukkelman tuonne katselee? Huviksensa vain ...
ajankuluksi. Mitään erikoista ei hän ole toivonutkaan siellä
näkevänsä... Ei mitään, mitään erikoista ... katselipa muuallekin! Ei
mitään uutta.

Koivujen seisominen vedessä tuo Sakrikselle mieleen hänen märät jalkansa
... ja ponnistuksesta kuumennutta selkääkin alkaa jälleen vilustaa.
Silloin lähtee hän hoipertelevin askelin tallustelemaan kotiinsa ...
kylmään, yksinäiseen ja tuskallisen kolkkoon asuntoonsa.

Maantie nousee töyrylle, jolle toinen puoli kylää on rakennettu. Toinen
puoli sensijaan on levinnyt laaksoon: tuolla alhaalla niitä näkyy paljon
pieniä huviloita ... niin kuin tulitikkulaatikoita... Alangon pinnasta
kohoavat harvametsäiset mäet kuten luodot merenpoukamasta. Varakkaampien
ja rikkaiden talot ovat täällä mäellä. Niin, täällä asuu enimmäkseen
herrasväkeä ... huviloissaan, joita pilkistelee pitkien koivujen,
synkkien kuusien ja harrottavien mäntyjen keskeltä. Eräissä näistä
huviloista on omenapuitakin ... ja kesällä on ne kaunistettu
kukkalavoilla. Muutamissa komeilevat tornit: joskus valkealla pellillä
taikka kuparilla päällystetyt, joskus punaisiksi maalatut ... muodoltaan
kummalliset: milloin kuin kypäröitä, milloin taasen jonkinmoisten
maustemyllyjen näköisiä. Tuimina nuo tornit kurkistelevat harmaan ilman
alla...

Torneja ovat eräät työläisetkin koettaneet hommata ... ne onnelliset,
joilla on omat huvilansa. Torneja ... sekä muuta kaunistusta. Tuossa on
hoikka torni rakennettu ylhäälle mökin päätyyn: pikku katos neljän
korkean pylvään varaan ... ikään kuin maalaiskartanoitten
ruokakellotapuli. Mutta pylväitten kiinnitys on ollut huono, ne ovat
kallistuneet vinoon, ja niiden keralla koko kattolaitos... Tuolla
jälleen on torni perustettu vankemmin. Sen kannattimista pistäytyy kaksi
maahan asti ... yli huvilan räystään kuin tikapuut. Nämä kaksi ja vielä
yksi kannatin lisää, mutta edellisiä lyhyempi, nojautuvat savupiippuun
ja muodostavat kolmisin sateenvarjon tapaisen rungon, jonka ruoteiden
päälle tornin musta huopakatto on vedetty. Sakris tarkastelee laitosta
... koska hän on rakennusmestarikin. Se torni pitää; ainoa vika siinä
on, että savupiippu on jäänyt liiaksi tornin räystäitten alle. Muuten on
pikku murju iloisen näköinen ... vihreäksi maalattu... Ja toisiakin
maalattuja huviloita näkee täällä: joku punainen, joku valkea ... yksi
sininen. Enimmäkseen niissä on musta katto ... mutta parissa valkea niin
kuin siihen olisi äsken satanut lunta. Muutamissa on hyvin suuret
ikkunat, puolen seinän levyiset. Sellaisissa on valoisaa.

Rammalla ei ole huvilaa... Hänen täytyy asua vuokratalossa. Se näkyy jo
tuolla alangolla, harmaana ja yksitoikkoisena. Kolmikerroksinen ... tai
kolmas oikeastaan ullakkohuoneita, törröttäen tasakantisena laatikkona
huvilan katolla. Muodoiltaan muistuttaa huvila matkalaukkua. Mutta
paljon siihen mahtuu väkeä...

Huvilan päädyssä kuultaa vielä vanha, iso kirjoitus, entisen kaupan
kyltti: Lihakauppa.

Ikävä siellä on Sakriksella, pohjakerroksen asukkaalla...

Jospa asuisi edes ylempänä, niin olisi kirkkaampaa..! Ja olisi lämmin
lattia alla. Milloin on kirkas ilma ... kevättalvella ja kesällä ...
näkisi yläkerroksista hyvin kauas. Söörnääsiin ... ja Helsingin
tornitkin... Toiseen kerrokseen näkyy läheinen meri.




III


Kääpiö astuu huoneeseensa ja vääntää sähkön palamaan. Silloin valahtaa
lampusta kamariin punainen hohde. Sakris on nimittäin ympäröinyt lampun
värillisellä silkkipaperilla. Kylmänä ja lohduttomana se valo läikähtää
ummehtuneelta haiskahtavaan ja lämmöttömään ilmaan. Tyhjät seinät.
Melkein autio kamari. Kehno keinutuoli... Tuossa ikkunan edessä matala
räätälinpöytä... Nurkassa näkyy höylä ja naulassa riippuu pari
kummallisia, polvista poikkileikattuja housuja...

Mutta onpa täällä koristuskin seinällä. Väripainos, joka esittää Romeota
ja Juliaa: sellainen on kirjoitus kuvan alareunassa.

Eikä varsin ainoakaan koristus. Ikkunalla kasvaa Annansilmä ...
Sakriksen kukka, hänen nuori lemmikkinsä...

Niin ... kukka se ei tee koskaan kenellekään pahaa ... ei väittele
vastaan, vaan palkitsee isäntänsä hoidon kiitollisuudella, antaen hänen
nauttia ihanuudestaan keväällä ja lyhyen kesän aikana.

Sähkönappia vääntäessään tuskastuu rampa työn puutteesta aiheutuvan
huolen lisäksi siitäkin ajatuksesta, että se yhtiö, joka omistaa tämän
vuokrahuvilan, on taasen korottanut sähkömaksua. Kamarin kuukausivuokraa
oli nostettu muutama viikko sitten. Milloin tuleekaan näistä
korotuksista loppu?

Sellaiset seuraukset ne on maailmansodalla...

Sodilla yleensä... Nyt saadaan joka maassa vuosikausia maksaa viimeisen
sodan kustannuksia!

Sakris ajattelee:

Niin, niin, sellaiset tulokset on sodilla! Se on selvä... Porvarillisen
ja ilkeän maailman tekemillä sodilla...

Ääneensäkin supisten ja hartioitaan vakuuttavasti nyökäyttäen asettaa
hän siinä märkiä rukkasiaan kuivamaan ... uunin viereen, jossa hän
keittää ruokansa. Sitten ryhtyy hän kiskomaan seljästään halkosahaa ja
päästämään kirvestä vyöltään.

Milloin hänen mieleensä johtuu viimeinen maailmansota, painaa se mieltä
... ja suorastaan ärsyttää häntä ... niin kuin melkein kaikkia työläisiä
nykyaikaan. Tyytymättömyys siihen sotaan ja tuskastuminen etenkin sen
luomiin elämänvaikeuksiin leijailee suorastaan ilmassa. Niin,
ihmetellään ja aprikoidaan oloja, jotka saivat tuon sodan aikaan ja
sotkivat hyvänlaisen maailman. Ja ollaan tyytymättömiä nykyisiin, muka
yksinomaan porvarien kannattamiin maailmankäsityksiin...

Jos saisi ruokaa ... niin kuin ennen... Edes ruokaa! Ja työtä.

Mutta kuinka on Kukkelmanin laita? Nytkin on hän kuljeskellut kolme,
neljä päivää kaikkialla ... eikä ole löytänyt työtä. Sitä muistelee hän
saaneensa ennen sotaa aina helpommalla... Nykyään työttömiä yhä
lisääntyy ... vaikka hänen mielestään Suomen vapaussodassa surmattiinkin
kaikki parhaat työläiset..!

Ihme, että hän itse pelastui...

Maailmansota...

Vaikeaksi tullut aika...

Pettymys, että punakaarti joutui tappiolle...

Levoton odotus, mitä nyt maailmasta tulee, sillä jotain parempaa pitäisi
tulla sellaisen mielettömyyden jälkeen kuin tuo suuri sota oli...

Kaikki nämä yleisesti ilmassa virtailevat, sekavasti ihanteelliset ja
samalla kostonhaluiset ajatukset syrjäyttää kumminkin tällä hetkellä
Sakriksen mielestä muudan aivan erikoinen ja henkilökohtainen kipu.
Tuokion seisoi hän ovensuussa kumarassa ... tuskin jaksaen nyökäyttää
päätänsä taikka paremminkin hartioitaan sen verran kuin vaadittiin tuota
sotaa halveksiakseen. Nyökäytti hartioitaan ... ja niskassa heilahtivat
silloin hänen tahrautuneet hapsensa suurena aaltona. Sitten pitäisi
hänen liikahtaa. Mutta paljosta konttaamisesta ja kävelystä vaivautuneet
jalat tekevätkin tenän..! Tuntuvat sietämättömän kipeiltä. Kulkemisen
rasitus antaa jo tämän lyhyen levähdyksen jälkeen hänen kokea
seurauksiaan. Sakrista aivan pyörryttää.

Kalpea hän on kivusta... Ja siitäkin, että hän on tässä elänyt jo
kuukauden päivät pelkästään perunapuurolla ja vedellä.

Mutta tällaisen ruuan olikin hän järjestänyt itselleen osittain ehdoin
tahdoin. Hän on näet jonkinlainen vegetariaani...

Syömättömyydellä uskoo hän voivansa hävittää kerran muhkun seljästään
... ja saavansa jalkansa terveiksi...

Ei ollut helppo saada työtä. Silloin sopi ryhtyä paastoamaan. Ja sitten
hän huomasi ... asiaa tarkoin pohtiessaan ... paaston terveelliseksi...

Vaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin, omatekoiseen
mielipaikkaansa, jossa on niin mukava keinutella ja miettiä ...
tuumiskella kaikenlaisia maailman asioita ... pitkinä iltapuhteina.
Siihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät
yksinään jaksa. Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään. Jalkoja
pakottaa hirveästi ... ja kyttyrää ja koko selkärankaa. Hän huohottaa...
Hengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja
lyhyesti...

Siinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan... Ja punaiset jalkoterät,
joista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.

Menee hetki hiljaisuudessa. Ainoastaan seinän takaa ja ylemmästä
kerroksesta kuuluu lasten parkumista.

Särkevää selkäänsä ja kipeitä jalkojaan Sakris ajattelee... Kaikkein
vaivaavinta ajatustaan, joka herättää hänessä aina hänen elämänsä
katkerimman muiston.

Miksi hän on ennen kaikkea rampa? Monet kerrat on hän pohtinut tämän
asian selväksi ... mutta nyt täytyisi jälleen sitä pohtia...

Olisi pistettävä tuli uuniin ja lämmitettävä puuro... Vielä on jäljellä
sitä toissapäivänä keitettyä ... ja ämpärissä on vähän vettä. Mutta
kyttyrää ja sääriä täytyy lepuuttaa ... ja mietiskellä kohtaloita, jotka
vioittivat hänen selkänsä ja jalkansa.

Kun hän niitä miettii, nykäisee hän pakostakin keinutuolin levottomaan
ja vihaiseen liikkeeseen. Ja jälleen kohoaa hänen sisästään ikään kuin
kirous ... vaikkei saisikaan kirota ... ei edes ajatuksissaan, sillä
kiroushan kutsuu ihmisen ympärille pahojahenkiä! Ne tekevät onnettoman
olon vielä pahemmaksi kuin se oikeastaan on...

Mutta aina ei jaksa vastustaa pahojahenkiä ... joita ilma liitelee
täynnä... Salaperäistä henkimaailmaa ... nykyaikaiselle ihmiselle
käsittämättömiä vaikutelmia.

Äiti-vainajan henkikö häntä muiden muassa kiusannee?

Minkälainen olento tuo äiti!

Paha ... kuin naiset kaikki.

-- Jos menet naisen luokse, niin älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi, sanoo
Nietseske-kirja, murisee Sakris yksinään, ja hänen huulensa vääntyvät
katkeraan hymyyn.

Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman ... tuon kyttyrän
selkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan...

Vielä eivät jalat ja selkä ole parantuneet ... vaikkei hän ole enää
vuosiin syönyt lihaa eikä mitään saastaista... Ja vaikka hän nyt
viimeksi on paastonnutkin.

Äiti se oli hänet tällaiseksi tehnyt! He asuivat silloin tuolla
naapurikunnassa... Sakris, hänen isänsä, sisaruksensa ja äiti...
Hanabölen kylässä... Mäkituvan asukkaina.

Köyhää ja surkeaa oli siellä tosin elämä. Mutta silti: äidin olisi
kuitenkin pitänyt ... rakastaa Sakrista..! Tietää, että hän oli äiti!

Laho oli tölli; isäntä, vaikka kartanonomistaja ja rikas, ei hennonut
sitä parannella ... eikä antaa heille maata sen vertaa, että he olisivat
voineet pitää edes lehmän... Siksi oli äidinkin ehkä pakko olla kaiket
päivät isän kanssa poissa kotoa ... isännän töissä; maksamassa vuokransa
monet viikot kestävällä omalla orjuudellaan. Eikä sekään riittänyt:
täytyi vielä käydä muuallakin urakoissa. Lapset suljettiin silloin
torppaan lukon taakse ... etteivät olisi päässeet ulos ... itseään
vahingoittamaan. Niin kuin ne olisivatkaan voineet talvella ulkona
liikkua! Eihän Sakriksella ja hänen veljellään ollut housujakaan ...
vaikka veli, Sakrista vanhempi, oli jo seitsenvuotias... Eikä siskolla
ollut hametta... Paljain säärin koikkelehtivat he ahtaassa tuvassa.
Mutta joskin köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen
hellempi!

Minkäs hän teki! Kun tuli kerran kotiin ... oli kesä, ja aurinko,
Luonnon armelias ja kaikille hyvyyttään jakeleva silmä, säteili
ikkunasta. Ikkunan olivat lapset saaneet vehkeillyksi kehistään irti ja
auki. Sakris oli kiivennyt ikkunalaudalle, lämmittelemään ja ihailemaan
luontoa. Silloin äiti: ryntää ovesta sisään, ja ärjäisee niin pahasti,
kun näkee pojan ikkunalla, että Sakris peljästyy ja putoaa ikkunasta
ulos: lyö selkänsä ikkunan alla olevaan hirteen... Ja taittaa
selkärankansa!

Kahdentoista ikäiseksi täytyy Sakriksen maata paikallaan sängyssä...
Sitten vasta alkoi hän voida liikkua. Maata huonolla ruualla ... ja
kitua engelskantaudissakin.

Sellainen kelvoton äiti! Minkämoisia ihmiset saattavatkaan olla. Mutta
aina ne ... naiset!




IV


Jaloissa ja kyttyrässä on kipu siinä hiukan asettunut. Ja sikäli kuin se
sattuu, suuntautuvat yksinäisen ajatukset jälleen yleisempiin asioihin.

Uunissa tihruaa tuli pienissä risuissa, joita Sakris keräsi aikaisemmin
syksyllä metsästä ... milloin sairaudeltaan jaksoi. Kunnan metsästä...
Niinhän kaikkien varattomien on nyt melkein pakko tehdä. Halot ovat
kalliita: sekin sodan tulos ... porvarillisen katsomuksen tulos!

Risuja täytyy säästää, lämmittää savupelti puolittain kiinni, ja niinpä
suitsee savua kamariin, mustaten uunin otsikkoa ja kokoontuen
kattoonkin. Mutta onko Sakris tähän syypää? Kyllä hän tahtoisi olla
siisti ... ja hän on siisti! Asuntonsa soisi Sakris kauniiksi kuin
nukkekaappi!

Mutta puut kallistuvat yhä. Metsien omistajat tahtovat itselleen
satakertaisia voittoja. Tietysti. Jopa tuhatkertaisia! Tietysti!
Syyttävät rahtikustannuksia ja työpalkkoja. Mutta kohottavat voittonsa
sadat kerrat korkeammiksi kuin palkkojen ja rahtien nousu. Minne köyhä
väki joutuu, jos sattuu tulemaan kylmä talvi?

Ei, näin ei voi jatkua. Mahtavien täytyy oppia tyytymään pienempiin
voittoihin...

Täytyy!

Millä tavalla täytyy? Siitä tuntuu Sakris olevan epätietoinen. Hän
huokaisee ... ja katselee ajatuksissaan kattoon. Keinutuolinsa on hän
kuljettanut uunin eteen ... ja istuu nyt siinä jalat allaan,
käännettyinä jollakin tavoin suppuun kuin räpylät.

Hanabölen töllissä oli toki halkoja. Puita ei estetty kuljettamasta
kartanon metsästä. Mutta nykyään alkavat kai metsätkin olla tyhjät.
Metsien omistajat kuljettaneet kaikki ulkomaille.

Hanabölessä tarkeni ainakin sängyssä ... ilman housujakin... Tarkeni
suuri lapsiparvi: syntyihän näet Sakrista vanhemman veljen ja häntä
nuoremman sisaren jälkeen vielä kaksi lasta. Sellaista se on, lapsia
tehdään ... eikä jakseta niitä hyvin elättää...

Ja naiset sitä tahtovat ... järjettömät ja intohimossaan sokeutuvat.

Eikö olisi parempi, jos niitä olisi vähemmän..? Ja vähät vaalittaisiin
oikein. Ei unohdettaisi jotakuta sairasta kitumaan töllin nurkassa,
kuten Sakris unohdettiin. Ja puutteeseenpa ne nuoremmat sisaruksetkin
varmaan kuolivat. Pieninä. Yhden heistä muistaa Sakris aina kuolleena:
keltaisena, sinisenä, käpertyneenä ... kuin mitäkin lihaa ...
haudattavaksi tehtyä lihaa.

Mutta papit ja opettajat ... porvarit ... eivät sallisi neuvoa
ihmisille, ettei saisi olla lapsia enempää kuin jaksaa hoitaa. Se on
muka pahaa ... sosialismia. Ja sosialisteja, jotka sen tietävät, ei
suvaita... Sillä yhteiskunta tarvitsee paljon lapsia: sotamiehiä,
tykinruokaa...

Köyhyytensä vuoksi oli Sakriksen isä sidottu orjuuteensa kartanossa
taikka ahertelemaan kylissä päiväläisenä. Harvoin häntä näkyi kotona.
Kumma mies, posket puutteesta huolimatta punersivat..! Ei tietänyt
mitään siitä, että maailmassa saattaisi olla parempaakin. Niin tyytyi ja
eli. Ja niin kuoli. Oli marraskuu ... syksy kuin nytkin ... pimeä ja
märkä ilta. Johonkin Hanabölen taloon oli kuultu huutoa vainiolta,
vuoren juurelta. Oli menty katsomaan, siellä makasi isä ... tulossa
oikotietä kotiin. Oli kulkiessaan pudonnut kalliolta, ja jalka poikki!
Siitä ei enää tointunut... Makasi ensin kuukausia sängyssä. Ei ollut
lääkkeitä ... ja mitäpä niistä? Lääkärithän ainoastaan myrkyttävät
kansaa, saadakseen rahaa rohdoilla, joilla tehdään ihmiset yhä
kipeämmiksi. Sen totuuden oli Sakris kuullut siltä mieheltä, joka täällä
Krokelbyssä aikoinaan piti esitelmiä ja jolta Sakriskin viimein oppi
syömään kasviksia... Niin, isä ei päässyt liikkeelle ... ja siihen väsyi
muutenkin. Kädet sylissä hän aina istui, pää riipuksissa ... kuulematta
edes, mitä hänelle juteltiin.

Isään kuului koskeneen se, että Sakriksen vanhin veli siihen aikaan
lähti pois kotoa. Teki mieli muualle köyhyydestä. Ja naimisiin hänen
tietysti piti alkaa päästä! Jokin tyttö, nainen, houkutteli hänet
hylkäämään isänsä. Veli meni Helsinkiin.

Siskokin karkasi sinne sitten palvelukseen ... ja lopulta Amerikkaan:
hänestä ei ole koskaan mitään kuulunut.

Sillä välin oli Sakris joutunut räätälinoppiin. Isä eli vielä kotona ...
äidin kanssa. Lieneekö äiti isästä välittänyt yhtään? Sakris kävi
kuitenkin tylsyvää isäänsä joskus katsomassa ... ja muistaa kerran
vieneensä hänelle rahaakin, sen verran mitä sai mestariltaan. Vei juuri
vähää ennen isän kuolemaa ... ja siitä teostaan on Sakris aina iloinen.

Kun isä kuoli, muutti äiti toiseen kuntaan. Ei käynyt Sakrista
katsomassa ... eikä Sakriskaan välittänyt hänestä.

Ei silloin. Eikä myöhemminkään. Sakris muistaa äitiään ainoastaan
milloin hänen kyttyräänsä ja selkärankaansa oikein särkee ja vaivaiset
jalat luopuvat hänen altaan. Silloin hän muistaa ... kelvotonta naista,
joka teki hänet tällaiseksi.

Ainoa velikään ei tuntunut haluavan tietää Sakriksesta mitään ... vaikka
kuului olevan Helsingissä hyvissä ansioissa. Tietysti veljen vaimo vaati
miestään pysymään Sakriksesta erossa!

Mutta ellei äiti olisi kadonnut vieraihin kuntiin, niin olisi Sakriksen
ehkä täytynyt häntä elätellä, antaa hänelle kaikki rahansa, mitä hän
maalaisräätälin opissa ansaitsi! Eikä hän olisi siinä tapauksessa ehkä
päässyt Hanabölestä sittenkään, kun oli jo melkein valmis kisälli ...
tuon ilkeän räätälin kynsistä, joka häntä pieksikin. Nyt hän pääsi.
Maailma veti sentään häntä puoleensa ... lupasi antaa hänen nähdä omin
silmin kaikkea sellaista, mistä hän oli oppipoikana itsekseen ja
yksinään lukenut. Oli lukenut kaikkea ... mitä käsiinsä sai. Työväen
lehtiä ja kalentereita ... ja muitakin kirjoja. Siihen oli tilaisuutta,
vaikka mestari olikin ahnas. Oli aikaa ruokalomilla ... ja pyhäisin, kun
muut pojat löivät maantiellä kiekkoa ... tai alkoivat kulkea naisten
aitoissa. Sensijaan Sakris: opiskeli! Piti saada kaikesta selvää.

Nyt hänellä on hyllyllä yhtä ja toista ... Krapotkinia ... ja viimeksi
tuo Nietseske-kirja, jonka hän osti menneenä syksynä Helsingissä ...
silakkamarkkinain aikaan.

Olisivatpa muutkin ihmiset niinkin oppineita kuin hän..! Silloin voisi
maailman varmaan jollakin tavalla järjestää.

Opettaa pitäisi heitä ... neuvoa ystävällisesti ... ja vetää heidän
paheellisuutensa esille! Silloin ... maailma...




V


Siinäpä on Sakris lämmitellyt itselleen puuroa. Pienoinen hiillos
lähettää häneen heikkoa, suloista hohdettaan. Sitten hän aterioi ...
suoraan emalisesta kattilasta, jonka hän asettaa jalkainsa väliseen
kuopperoon, keinutuoliin, sanomalehden päälle ... Helsingin
työväenlehdistä jyrkemmän: sitä lainailee hän joskus naapureilta, koska
hänellä ei ole nykyään rahaa tilata omaa lehteä...

Kahvikupista juo hän vettä vaatimattomien palainsa painimeksi.

Ei hän paljoa tarvitse. Elää kyllä näinkin... Jos hän saisi aina
tällaistakin ... jos eivät viimeiset ansiorahat, pienellä
räätälöimisellä saadut, ihan loppuisi, niin...

Kunpa kaikki ihmiset olisivat ruoka-asioissa yhtä tyytyväisiä kuin hän!
Ja muissakin ... itsekkäissä asioissa ... huolehtiessaan omasta
mukavuudestaan. Silloin ei olisi rikkaudentavoittelua... Silloin eivät
ne pirut tai pahathenget, jotka viettelevät ihmisen sielua rahalla,
saavuttaisi kannatusta ... kun ei kukaan tahtoisi kultaa! Ei olisi
rahaakaan! Ja kun rahaa ei olisi, niin ei koottaisi kapitaaleja ...
eivätkä valtakunnat joutuisi sotiin, joihin kapitaalinhimoiset niitä
viettelevät...

Tyytyväisyys ... sepä sentään jotain olisi!

Olisipa Sakriksella nyt vielä kahvijauhoja, joista voisi keittää
itselleen iltakahvin..!

Mutta: pahaa on oikeastaan kahvikin ... myrkkyä ruumiille... Niin sanoi
se vegetaaritohtori, joka piti täällä niitä esitelmiä. Myöskin kahvista
pitäisi päästä! Mutta ihminen on niin huono. Ikään kuin pahahenki
hänessä piilee ... jossakin syvällä... Jokin sellainen, joka tahtoo
kahvia ... vaikka kahvi on pahaa... Se piilee kuin perisynti, kuten
kristityt sitä nimittäisivät.

Perisynti?

Synti?

Syntiä ei ole mikään ... mutta vahingollinen on syntiä!

Sakriksen terveydelle on kahvi kyllä vahingollista.

Ja kuitenkin miettii Sakris nyt, että hänen täytyisi huomenna kavuta
ylempiin kerroksiin lainaamaan tuttaviltaan vähäsen kahvia.

Uunin edessä alkaa raukaista. Vaatimaton ravintokin väsyttää kivulloista
ja itseään melkein ruuattomuudella kiusannutta miestä.

Onko viimeisten viikkojen paasto häntä auttanut?

Se olisi auttanut ... niin Sakris uskoo... Olisi auttanut, jos hän olisi
saanut maata vielä jonkin aikaa lisää rauhassa. Mutta sitten täytyi
ruveta etsimään työtä.

Kipu ruumiista on sisällä ja uunin ääressä melkein hälventynyt...

Liian varhaista lienee mennä vielä nukkumaankin ... vaikkapa ulkona
onkin jo pimeä.

Ikävystyen ja ikävöiden katselee Sakris vetisen harmailla silmillään,
joiden alla kiertävät tummat vaot, milloin kattoon, milloin seinille ...
milloin uunin vieressä olevalle makuulavalle ... ja tuuheat, punertavat
kulmakarvat rypistyvät mietteissään ja tuskastuneina. Vernissalla
voidellussa lautakatossa ei ole mitään muuta näkemistä kuin hämähäkin
verkkoja nurkkauksissa. Eikä niissä verkoissa pörise nyt edes
kärpästä... Kylmyys lopetti taistelun mustan hämähäkin ja kärpäsen
välillä ... taistelun, jossa iso ja väkevä syö huonompansa ... imee sen
verta. Kummallista! Eikö Luontokaan, joka on niin kaunis ... kesällä,
auringonpaisteessa ... eikö Luontokaan ole viaton? Uskovaiset sanovat,
että ihmisen synti on luonnon turmellut... Pappien uskottelua! He
saarnaavat synnistä ... väittävät synniksi sitä, että köyhä ehkä rupeaa
pyytämään itselleen sellaista, mitä rikkaammilla on ... ja papeilla
itsellään varsinkin. Köyhät uskovat ... ja silloin saavat papit ja
rikkaat pitää rikkautensa ja mukavuutensa... Papit tukevat kapitaalia
... ja kapitaali tekee sotia. Risti kädessä kulkevat papit armeijain
riveissä ... yllyttämässä kansaa tappoon ... riistämään toiselta
kansalta rahaa oman kansansa rikkaiden kukkaroon. Se ei ole muka
syntiä... Papitko ... ja lukemattomat heidänlaisensa ihmiset ...
lienevät pilanneet Luonnonkin ... niin että hämähäkki imee kärpästä?
Siitä pitäisi saada selvyys!

Mitähän Nietseske-kirja tästä sanoisi?

Pitäisi ... lukea se kirja viimein kokonaan. Sen tekijän nimi on Sara
Husta... Naiselliselta ja naurettavalta tuntuva nimi ... niin
naurettavalta, ettei Sakris ole sitä maininnut tutuilleenkaan, vaikka
onkin itse kirjaa heille kiittänyt ja kehottanut heitä sitä lukemaan.
Sara Husta? Hm! Mutta ainakaan kristillinen ei se teos ole... Sakris ei
tunne minkäänlaista kristillisyyden tarvetta. Ei ole ollut kristitty
siitä saakka, kun hän alkoi lukea noita räätälimestarinsa lehtiä, joista
näki, minkämoiseksi Kristuksen oppi on tehty. Mutta mistä puhuu Sara
Husta, joka on varmasti mies, koskapa hän moittii naisia? Mies, vaikka
paneekin puheensa naisen suuhun ... kai pilkallaan: ivan allekin voi
kätkeä kitkeriä ja ankaria totuuksia.

Niin, mistä puhuu Sara Husta?

Vakavista asioista... Kaikenlaisesta...

Hartaasti oli Sakris käynyt kiinni tähän isoon kirjaan ... koska
lehdissä oli kehuttu sen epäkristillisyyttä. Sakris osti sen ... ja
leikkasi vaaleiden kansien suojaksi lisäkannet sanomalehdestä. Nyt ne
kansipaperit ovat aivan kellastuneet ja kuluneetkin.

Mutta ehkäpä eivät Sakriksen silmät ole enää yhtä terävät kuin
nuorempana, vai mistä se johtunee: aina, kun hän ottaa Nietseske-kirjan
tutkiakseen ja etsii siitä totuuksia, on hänen melkoisen vaikeaa seurata
noita syvämielisiä ajatuksia ... silmät vain tahtovat mennä umpeen...
Mutta jotakin hän on siitä jo oppinutkin... Sakriksen mielestä se olisi
ei ainoastaan luettava, vaan osattava ulkoa, kannesta kanteen ... niin
kuin katkismus, jota äiti pakotti hänet pienenä lukemaan: lapsen
aivoille vielä vaikeampaa kuin tämä kirja aikuiselle. Jos ei
räätälimestarilla olisi ollut työväen lehtiä, niin tuskin olisi Sakris
koskaan oppinut oikein lukemaan ... niin hän luulee.

Tuolla on Sara Hustan Nietseske-kirja, pienellä hyllyllä makuulavan
päässä ... kalenterien, unikirjan ja hänen muiden kirjojensa joukossa.
Sakris: hän rakastaa kirjoja ... kuten työväki yleensä ... ja halveksii
talonpoikia, jotka eivät seuraa tällaisia vakavia asioita. Kuinkahan
monella tilallisella siellä Hanabölessä on muita kirjoja kuin
hartauskirjat? Sellaisia pöhköjä ovat maanjussit ... peltojaan vain
ajattelevat, ja suurista asioista pysyvät tietämättöminä ja takapajulla
kuin pässit!

Rupeaisikohan tässä lukemaan Nietseskeä ... vai soittamaan?

Kirjahyllyllä on myöskin Sakriksen harmonikka. Sen helat
houkuttelevat... Ja sen kureiden nurkat ovat kaunistetut punaisella
sahviaanilla... Suuri, kaksirivinen harmonikka...

Rupeaisi soittelemaan: vetäytyisi sänkyyn, peitoksi sovitetun säkin ja
päällystakin alle, jossa pakotus seljästä ja sääristä asettuu. Siinä
kyljellään vetelisi alakuloisia tunnelmia... Ja miettisi itsekseen.

Vai ajelisiko illan kuluksi partansa? Se on jälleen kovin törkeällä
sängellä... Ja kampaisi hiukan tukkaansa ... jo valmiiksi huomiselle
työnhakumatkalle ... niin että hän näyttäisi siistiltä. Näyttäisi
komealta!

Kukkelman rupeaakin ajamaan partaansa. Huolellisesti ja tarkoin hän sen
tekee. Siisti tuleekin ... ylähuuli ja leuka ihan puhtaaksi. Siinä menee
aikaa, vettä kuumentaessa, veistä teroittaessa, leukaa sutiessa.

Sitten hän kampailee tukkansakin, hartioille asti ulottuvan tukkansa,
tuon pienen kuvastimen edessä, joka riippuu Romeon ja Julian kuvan alla.
Ihastuneesti katselee hän itseään. Ja ajattelee siinä:

Olisipa tässä ... toverina ... nainen. Hilsu... Tai vaikkapa vaimo..!

Mutta naiset nyt ovat kaikki sellaisia ... sen hän on kokenut!

Kun hän löytäisi yhden ainoankin oikean naisen! Kunnollisen ... ja
siistin... Ja nuoren!

Kesken kampaamistaan katselee Sakris tauluaan ... siniseen leninkiin
puettua Juliaa. Ja punaiseen samettiin puettua Romeota... Julia kuultaa
suloisena lamppupaperin varjosta...

Sellainen nainen jos Sakriksella olisi..! Nuori ja hento ... vetreä...
Vieno kuin ruusunkukka! Viaton ja koskematon.

Muista on hän saanut tarpeekseen.

On hänellä naisia ollut! Kukaan ei arvaa, kuinka paljon hänellä
oikeastaan niitä onkaan ollut. Semmoinen hän on: veitikka!

Häneen rakastuvat aivan kaikki naiset ... jos hän tahtoo! Tahto: sitä
vaatii ihmiseltä Sara Hustankin kirja. Yli tavallisen ihmisen tahdon
kulkevaa tahtoa!

Jotkut nauravat, harmissaan, kun hän puhuu entisistä
rakkausseikkailuistaan. He eivät tiedä, mikä Sakris sellaisissa saattaa
olla..! Voimakas hän on, hirmuinen ja suloinen... Suloinen: sillä hän
antaa toiselle sydämensä ... ja antaa kaikki ... jokaisen penninsä! Asia
on hänelle syvä ja vakava; siksi hän lumoaa.

Naiset ovat rakastuneet häneen ... eräät karanneet hänen kimppuunsa kuin
pedot ... vieneet häneltä sielun ja ruumiin.

Pelkkiä ämmiä eivät hänen hilsunsa suinkaan ole olleet ... kuten
kivimies Bergman, täällä vinnitötterössä asuva, kerran väitti. On
hänellä ollut nuoria ja kauniitakin. Kaikki tytöt hänet ottaisivat ...
jos hän huolisi ... kaikista.

Mitä tulee siihen saunaemäntään, kurttuiseen ja likaiseenkin, joka hänet
vietteli, räätälinsällin... Sekin ämmä! Sakris oli kaivannut naista,
puhdasta ja uskollista... Kaivannut vakavasti ... koskapa hän ei siellä
Hanabölessä tahtonut kävellä öillä aitoissa niin kuin toiset pojat ...
raakamaiset... No niin, mitä siihen saunaemäntään tulee ... rumaan ...
niin Sakrista ei hän sentään saanut aivan ryöstetyksi ... vaikkapa
tahtoikin häntä välttämättä kanssaan naimisiin. Tahtoi, Sakriksen
sulouden ja hänen rahojensa tähden. Rahaa ne entisetkin ovat halunneet
... jossakin määrin kaikki. Jospa hän löytäisi kerran sellaisen, jolle
raha ei kelpaisi ollenkaan! Joka pitäisi hänestä itsestään ... ei hänen
tukkansa vuoksi eikä hänen silmiensä ... eikä yhtään rahan vuoksi, vaan
ennen kaikkea hänen sielunsa tähden! Sellaisen, joka uhraisi hänelle
aivan kaikkensa! Sille hänkin ... uhraisi.

Saunaämmän lumoista hän pääsi pian, kun huomasi, että nainen tyrkytteli
muillekin rakkauttaan. Oli jo saanut osansa Sakriksesta: niin vähäinen
hänelle riitti ... ei tahtonut sielua ... eikä paljon muuta kuin rahaa.
Se olikin Sakriksen viimeinen erehdys sitä lajia. Ja siinä hän oli
ainoastaan oppinut, kuinka naisia on käsiteltävä. Turhaanpa hän ei ollut
uhrannut ämmälle itseään ... ja antanut hänen sivellä kaunista
tukkaansa.

Se tukka sitten!

Mistä hän oli tällaisen tukkakuosin saanut?

Sehän oli juuri sillä puhujalla ja vegetaarilla, joka piti Krokelbyssä
esitelmiä ... ja paransi sairaita ihmeen avulla. Ihmeen, totisesti:
kuhnimisella ja paastoamisella. Huokeaa on siten parantua ... eivätkä
lääkkeet maksa juuri mitään... Kaunis ja jumalallinen mies se oli;
salaperäiset hänen taitonsa. Miksi hänellä oli pitkä tukka ... niin kuin
Simsonilla aikoinaan? Simsonin tukassa piili salainen voima ... niin
suuri, että hän kaatoi kokonaiset kirkot. Tuolla punertavalla ja
terveellä tiedemiehellä oli sellainen Simsonin tukka.

Hänet nähtyään Sakris Kukkelman alkoi kasvattaa itselleen pitkää tukkaa,
koska saunaemäntä sanoi, että se tekisi hänen selkänsä vammankin melkein
näkymättömäksi... Ja niin sanoivat ne tytötkin, jotka myöhemmin hänen
tukkaansa ihailivat.

Mutta jospa he eivät riippuisi ainoastaan hänen tukassaan! Jospa he
riippuisivat kiinni hänen sanoissaankin ... ottaisivat oppia häneltä ...
eivätkä ainoastaan töllistellen ihailisi hänen tukkaansa! Silloin tulisi
tyttöjen kanssa seurustelusta muutakin kuin pelkkää hauskuutta... Kuka
tiesi, vaikkapa avioliitto. Kyllä Sakris heilistään tai vaimostaan
pitäisi huolen ... jos saisi oikean tytön.

Tytöt tulivat hänen luokseen... Tai tulevat vieläkin... Rientävät
parvessa, katselevat häntä ihailevin silmin, ja nauttivat kahvista, jota
hän heille keittää ... tai keitti. Ja nauttivat hänen soitostaan ja
laulustaan: hän näet osaa tavattoman joukon kuplettilauluja. Niitä hän
oppi aikoinaan täällä Työväenyhdistyksen talolla... Ja harmonikkaa hän
soittaa paremmin kuin kukaan muu: harva saisi siitä lähtemään niin
pehmeitä ja sulavia ääniä kuin hän ... ehkä ainoastaan venäläiset
sotamiehet, jotka nykyään on ajettu Suomesta pois. Nuo iloiset ja
hyväsydämiset sirkkuset, heillä ei ollut oikeastaan muuta vikaa kuin
että olivat sotamiehinä pilatut kasarmeissa: veivät mielellään naisia ja
tyttöjä. Sakrikselta eivät vieneet enää ... sitten kun parhaimmat tytöt
tutustuivat häneen. Niille tarjosi hän kahvia ... vehnäsen kanssa ... ja
tarjosi appelsiineja. Siihen aikaan sai vielä ostaa appelsiineja.

Mutta lopultakaan: hän ei välitä tytöistä. Eikä mistä hyvänsä naisista.
Miksi ei? Milloin olisi tullut vakava aika puhua jonkun kanssa heistä,
minkämoisen avioliiton pitäisi olla ... omantunnonavioliittoa ja
sellaista ... niin eivät naiset tietysti ymmärtäneet. Nauroivat ...
pärskyivät. Jättivät kaiken sikseen ... juuri kaikkein parhainta
lähestyttäessä. Yksi erehtyi menemään sotamiehen kanssa. Tietysti
sellaiset miehet, joilla on kiiltävät napit ja koreat olkalaput ja jotka
osaavat murhata ... tietysti he ovat mieleisiä naisista! Nainen on
verenhimoinen. Ja ahnas pintakorealle ... kuin harakka.

Sotamiehen kanssa oli Sakriksen tytöistä mennyt yksi ... vaikka oli
oikeastaan ihastunut Sakrikseen, hänen sanoihinsa, soittoonsa ja
lauluunsa.

Muut tytöistä ... millaisia he olivat? Toiset kaksi, joille rampa oli
lainannut rahaakin, kastelivat lähtiessään hänen kukkiaan suolavedellä,
niin että ne kuolivat. Piruko naisia joskus näin riivaa? Ainoastaan
kupletteja ja soittoa he tahtovat ... sitten hätääntyvät ... lentävät
matkaansa, eivät malta odottaa. Siksi he hylkäävät rakkautensa.

Oman rakkautensa: sillä näkeehän Sakris jokaisen tytön ja naisen
silmistä, että niissä palaa häntä kohtaan rakkauden tuli.

No, kaksi tyttöä Sakriksella kyllä oli ihan ominaan. Tupakkatehtaan
tyttöjä Helsingistä. Mutta toiseen heistä Sakris lopulta kyllästyi: se
tuli tuhlaavaiseksi. Ja toinen oli oikein ruma ... niin ettei rampa
voinut käydä hänen kanssaan kahviloissakaan. Ja sekin puhui rakkautensa
ohella vielä rahoista ... joten Sakris jätti hänetkin.

Todella uhrautuvaisia hän tahtoo, ei ahneita. Ja tahtoo valita samalla
kauniin ja nuoren.

Hän on naisten hurmaaja.

Onpa hänellä ollut muutaman rautatieläisen vaimokin täältä Krokelbystä.
Mies oli jättänyt naisraukan: lähtenyt töihin jonnekin kauas, josta ei
ilmoittanut vaimolleen mitään eikä lähettänyt rahaa hänelle ja
lapsilleen. Vaimo joutui suureen puutteeseen. Ja lopulta hän keksi,
missä on sydän ja mistä lähtee apu! Sakrikselta! Sakris antoi kohta
hänelle kukkaronsa tyhjäksi. Se nainen vasta oli kaunis! Ja sille oli
Sakris näyttänyt, mikä mies hän ... mitä varten hänellä on pitkä
tukkansa... Simsonin salaperäinen tukka. Kuinka heillä oli ollut
hauskaa. Mutta sitten tuli mies takaisin kotiin ... eikä tuo raaka
vaimonsa hylkääjä hävennyt uhkailla Sakrista. Oli kuullut asiasta:
Krokelby oli alkanut siitä juoruta. Niin, kylä oli saanut vihiä ehkäpä
vaimon omankin varomattomuuden tähden: itse ei Sakris asiasta hiiskunut
mitään; ainoastaan harvoille, kenties Bergmanille ja eräille toisille.
Mutta vaimo oli ollut Sakrikseen niin rakastunut, että tahtoi hänellä
kerskua!

Nyt ei rampa tohtinut kuukauteen liikkua kuin sellaisilla paikoilla,
missä voi saada ihmisiltä apua. Ja sitten olikin kateellinen mies vienyt
eukkonsa Krokelbystä pois... Sakris ei tiedä, minne pari muutti.

Ja kaikkein viimeisenä asui Sakriksen luona vielä eräs ... melkein
tyttö. Kelvottomat miehet olivat hänet vietelleet. Sakris oli suostunut
päästämään poloisen luokseen ... itse oli tyttö tullut, niin jalossa
maineessa oli Sakris naisten piirissä. Sakris antoi kauniin tytön asua
kamarissaan. Ja naimisiin menostakin puhui Sakris jo hänelle. Naimisiin
... tai mikä tietää mihin! Naimiskauppahan ei merkitse ajattelevalle
ihmiselle sitä eikä tätä. Pelkkä muoto se on... Ei, Sakris tarkoitti
vain sitä, että he olisivat elelleet yhdessä aina ... eroamatta. Mutta
silloin tämä tyttö, kehittynein, mitä Sakris oli naisissa nähnyt, ei
tahtonut suostua. Miksi ei? Sanoi pelkäävänsä, että Sakris olisi
herennyt silloin häntä rakastamasta ... jos he sillä tavoin
lupautuisivat toisilleen. Ja sitten lähti tyttö pois Sakriksen luota ...
lähti kaipuusta itkien, ei tahtonut enää palata. Halusi sillä tavalla
säilyttää rakkautensa muiston kauniina. Onnellinen muistoissaan oli tuo
onneton tyttö. Muutti rakkautensa tallettaakseen toiseen kaupunkiin.
Omituisia ovat naiset!

Tämä oli Sakriksen ihmeellisin rakkaus.

Eikä Sakriksella ... sitten muita naisia ole ollutkaan... Mutta niiden
joukossa oli ainoastaan yksi varsin vanha.




VI


Nyt on takkuiset suortuvat selvitetty ja puhdistettu. Ne laskeutuvat
vaaleina aaltoina Sakriksen hartioille. Hän liikuskelee kamarissaan,
kävelee ... horjahtelee, löytää tasapainonsa... Hypistelee jotakin
kosteudesta ruostunutta rautanaulaa, jonka huomaa seinässä... Kuuntelee
ääniä: naisten riitelyä ... ovet paukahtelevat jossakin huvilan toisessa
päässä ... ja tuo yksi pienokainen itkee alituiseen.

Menisikö hän kivimies Bergmanin tai peltiseppä Savolaisen murjuun?

Aivoissa tuntuu yhä vaativan ajattelemaan ... ja puhumaan...

Ikävä on näin ... ilman naista.

Ja puhua pitäisi maailman tapahtumista. Nyt kun hän on ollut yksinään
sisällä viikkokausia, ainoastaan viimeisinä päivinä liikuskellut...

Sakris on väsynyt tämän päivän kävelystä ja kontimisesta. Ei jaksaisi
kavuta enää jyrkkiä sisäportaita; niissä kompastuukin helposti
pimeässä...

Ja huomenna täytyy lähteä hyvissä ajoin etsimään itselleen työtä.

Keinutuoliinsa hän jälleen kapuaa, käsillään itseään ylös auttaen. Istuu
siinä, nyökkii... Niin menee hetki...

Sitten soluttautuu hän yhtäkkiä vatsalleen ja laskeutuu lattialle. Ottaa
harmonikkansa ... josta purkautuu säriseviä ja vapisevia ääniä, kun
hänen rystysensä sattuvat kosketusnappeihin. Harmonikka sylissä kiipeää
Sakris sitten sänkyynsä eli makuulavalleen, tarttuen kynsillään kiinni
lavan seinänpuoliseen reunaan ja nostaen ylös ensin toisen jalkateränsä
ja sitten toisen. Arat ovat sääret ... kovin jäykät. Hän peittäytyy
vuoteeseen ... ja soittopeli sylissä alkaa hän soitella jotakin
alakuloista ... mitään laulua tavoittelematta ... verkalleen vain
harmonikan kureita edestakaisin vedellen.

Huone on koko lailla lämmennyt...

Parta on ajettu... Ja tukka on kaunis.

Pitäisi ... pitäisipä olla jälleen ... nainen.

Odottakootpas, kun kyttyräkin hartioilta häviää..! Ja hän on notkea ja
nuori: silloin tempaisee hän itselleen kaikkein pulskimman naisen!

Jumalan kiitos, että kyttyrä saattaa parantua...

Jumalanko kiitos? Hm ... kiitos Luonnolle ... tai ihmisille.

Eräät sanovat, että Kukkelman on tullut viimeisten vuosien kuluessa
huonommaksi ... koskapa hänen on täytynyt syksyisin ja talvisin ruveta
kontimaan. Mutta ihmiset ovat erehdyksessä! Itse sairas parhaiten
itsensä tuntee...

Kiitos sille pitkätukkaiselle miehelle, sille vegetaarille ...
teosofille! Häneltä Sakris sai valonvilkahduksen pimeyteensä.

Siitä on jo monta vuotta, kun hän näki täällä tuon tiedemiehen. Mutta ei
ollut ensin uskonut hänen aatteisiinsa niin varmasti, että olisi alkanut
noudattaa ainakaan kaikkia hänen neuvojaan.

Nyt hän niihin uskoo ... kokemuksesta. On ruvennut näinä viime aikoina
uskomaan ... kaikkiin.

Niin: se mies oli sanonut, että lääkärit myrkyttävät sairaita
ruumiillisesti ... ja sielullisestikin. Eivätkä osaa heitä kumminkaan
yhtään auttaa.

Sakris tietää itsestään, etteivät he osaa: turhaan oli hän aikoinaan,
kisällinä, etsinyt heiltä apua kyttyränsä tähden. Jotkut antoivat
lääkkeitä; ne eivät tehonneet ... vaan olivat huumausaineita, jotka
kasasivat yhä uutta myrkkyä Sakriksen ruumiiseen. Taikka pitivät he
tarpeellisena, että Sakris olisi lähtenyt kesällä kylpylaitoksiin
itseään hoitamaan. Tosiaan ... onpas sekin neuvoja apu! Mutta toiset
tunnustivat suoraan, etteivät he mahda mitään hänen kyttyrälleen eivätkä
jaloilleen ... ja ottivat rahat siitä tiedosta, että hänen vaivansa on
auttamaton.

Mutta tämä mies sen sijaan, tämä pitkätukkainen: hänellä oli keino ja
tieto! Kuinka hän varoitti, neuvoi jokaista ihmiseksi luotua olentoa
karttamaan lihaa: sanattomien, neljällä jalalla juoksevien taikka
kahdella siivellä lentävien veljiemme veristä lihaa. Ja kielsi
käyttämästä väkijuomia ja tupakkaa.

Tämä mies, tämä Kristuksen näköinen ... jumalallinen niin kuin hän,
sillä olihan Kristus oikeastaan maailman ensimmäinen sosialisti ... tämä
tiedemies, joka tunsi jonkinlaiset itämaiden viisaudet, hän kielsi
syömästä eläinten lihaa; sellaisesta tulee ihmiselle kosto ja kirous,
syyttömien veren vuodattamisesta ... murhasta! Ja ennen kaikkea oli
lakattava työntämästä ruumiiseensa väkeviä ja nikotiinia. Vielä oli
istuttava vyötäröitä myöten vedessä... Niin kaikki taudit paraneisivat
... muhkut ja pahkat katoaisivat sellaisilta, joilla niitä oli... Ja
uudet hampaatkin kasvaisivat niiden suuhun, joilta lääkärit ja väkevät
juomat ja ruuat olivat ne repineet pois.

Esitelmä ja ohjeet maksoivat ainoastaan viisikymmentä penniä.
Työväenyhdistyksen talo oli tulvilleen asti täynnä väkeä.

Ja niin paljon Sakris jo silloin uskoi tähän pitkätukkaiseen mieheen,
että hylkäsi heti viinan ja tupakoimisen ... ja alkoi kasvattaa
itselleen pitkää tukkaa.

Ennen ... Hanabölestä tänne Krokelbyhyn tultuaan ... oli hän tupakoinut
... ja ryypännytkin. Työväen tansseissa hän silloin esiintyi soittajana;
no, soittajalle tarjottiin joskus väkijuomia... Ja sitten hän itsekin
niitä osti. Teki mieli maistella ... teki kiivaasti ... katsellessa
tanssia. Ja välistä hankki hän punssia ja viiniä kestitäkseen niillä
morsiamiaan.

Olipa hän, silloin kehittymätön raukka, muutaman kerran maistanut
suutarinlakkaakin...

Mutta tämän miehen opetuksen johdosta jätti hän nyt ne ilkeät paheet
iäksi pois.

Oltuaan pari vuotta tupakoimatta ja viinoja maistamatta ja tuntiessaan
siten tulleensa terveemmäksi, hylkäsi hän lopulta lihankin. Sitten söi
hän paitsi voileipää ja maitoa kernaimmin riisipuuroa ja rusinasoppaa
... ja milloin teki mieli jotain vaihtelevaa, osti omenoita ja namusia:
silloin olivat ne hyvät ajat ... sodan alkuvuosina; palkat nousivat niin
että tuntui, ja tavaraa oli ostaa. Puljonki oli hänestä kuitenkin
parhainta, mutta lihaa sen liemessä ei hän kärsinyt nähdä. Se
kasvisruokien käytäntöön ottaminen auttoi häntä yhäti ... ja kahta
kiivaammin uskoi hän tuohon mieheen. Iljettävältä alkoi Sakriksesta
maistua kavalasti tai julkeasti tapettujen sikain ja porsaiden ja
härkien liha. Jos hän milloin ... alussa ... hairahtui niitä syömään,
antoi hän ne kohta ylön. Kala ja puljonki ja rusinasoppa ja riisipuuro,
siinä oikeat ruuat... Silakoita täytyi vielä välistä syödä: ihminen ei
näet voi yhtäkkiä tottua niin suuriin muutoksiin, sillä hänen
puhdistumiseensa menee yhtä monta ajastaikaa kuin hän on itseään
turmellutkin. Mutta kun ne vuodet kestää, syntyy ihminen uudestaan:
nuorena, terveenä, entistäkin kauniimpana... Ensin vammat tällaisesta
parantumisesta suorastaan pahentuvat.

Senkö tähden lienevätkin Sakriksen jalat ja kyttyrä viime vuosina
tuntuneet kipeämmiltä kuin ennen muinoin..?

Mutta jos hän jaksaa pysyä uskollisena, saa hän ihanan palkinnon! Se
horjumaton tieto on hänessä yhäti vahvistunut... Sitä ei voi kaataa
mikään! Se istuu nyt väkevänä hänen veressään; hän on siitä ylpeä kuin
ainakin ylemmyydestään..! Puhukoon Bergman mitä tahtoo ... saastaisten
aineiden välttämisellä Sakris uskoo tulevansa terveeksi. Ja paastolla.

Tämän paaston ... tai melkeinpä syömättömyyden ... keksi Kukkelman itse;
hän ajoi teosofin ja kuhnetohtorin opin hiukan pitemmälle.

Jo aikaisemmin oli hän vähentänyt ruokiensa määrää ja laatua kasviksien
syömisessä: kaupoista kun hävisivät riisiryynit, rusinat ja kaikki ...
hävisivät gulashien ja rikkaiden maalaisrusthollarien varastoihin. Nyt
tuskin näkee enää edes omenoita ... ja missä näkee, ovat ne kunnottoman
kalliita. Perunat ja porkkanat ovat nykyään ainoaa oikeaa ruokaa...

Ruokiaan vähentämään ramman siis täytyi tottua. Ja, niin kuin sanottu,
koska hän ei tässä syksyllä eräällä viikolla saanut mistään työtä ja
koska hänen päässään oli virinnyt ajatus, että paraneminen kävisi
kenties nopeammin, jos koettaisi olla melkeinpä syömättä, niin rupesi
hän varta vasten sillä tavoin paastoamaan: loikomaan päivät päästänsä
vuoteessa ja nauttimaan pelkkää perunapuuroa. Rahaa oli hänellä toki
vuokraan ja puuroaineihin ... ja vähän kahviinkin.

Tällainen parantelu ... tuntui hyvältä. Kyttyränsä katoamista ja
jalkojensa nopeaa oikenemista hän odotti. Ja oli iloinenkin tuloksesta:
sillä kun hän katsoi illoin mustana kiiluvaan ikkunaan, josta hän näki
itsensä kokonaan, luuli hän kyttyränsä pienentyneen.

Ja Sakris on varma, että kyttyrä olisi perunapuurolla ja kermattomalla
kahvilla kokonaan kadonnut, jos hän olisi saanut jatkaa sellaista
menettelyä esimerkiksi kaksitoista kuukautta yhtä mittaa. Mutta minkäs
mahtoi: rahat loppuivat ... ja nyt täytyy työhön maksujen ja ruuankin
vuoksi.

Niin, pienentynyt ja kadonnut olisi hänen seljästään tuo lihasäkki,
johon on kerääntynyt myrkkyä ... eläinten lihaa: kidutetun luomakunnan
kostoa... Päässyt kerääntymään, kun tiehyet seljästä keuhkoihin ja
vatsaan menivät häneltä tukkoon ... selkäytimen katketessa.

Kesken terveydenhoitoa täytyy rasittaa itseään työllä.

Sellainen on tämä nykyinen yhteiskunta: ei ole sairaaloita, joissa voisi
parannella itseään niin kuin tahtoo... Paastota, jos tahtoo. Siellä
annettaisiin ainoastaan lämpö ja valo ja jotain sellaista ravintoa,
minkä sairas tietää itselleen parhaaksi. Köyhäintalo kyllä on ... mutta
makaapas siellä! Ja lihaa siellä syötettäisiin ... sanovat syötettävän
valmiiksi mädännyttäkin.

Olisipa vallankumous Suomessa onnistunut ... niin miksi hän ei olisi
saanut sellaistakin hoitoa? Kansa on hyvä, kansa on suvaitsevainen. Niin
sanoo Krapotkin, joka on ... ruhtinas! Jos kansan tahto ja Sakriksenkin
toivomukset olisivat päässeet kuuluville, niin... Mutta niiden ei
annettu päästä...

Kukkelman ajattelee nyt kukistettua vallankumousta. Synkkä varjo lankeaa
hänen sieluunsa...

Vapaussodaksi porvarilliset sitä vallankumousta sanovat. Mistä se on
vapauttanut esimerkiksi hänet?

Se muisto tekee ramman hänen selkärankansa taittumisen jälkeen enemmän
levottomaksi, ahdistuneeksi ja tuskalliseksi kuin mikään muu.

Työväellä oli ohjelmana, että sotienkin piti maailmasta loppua...

Mutta nyt ovat yhä vallalla porvarilliset ... joiden elämänkatsomus
tahtoo sotaa, voittoja.

Siksi tuntuu niin kuin säteilevä aurinko olisi Sakrikselta laskenut ...
eikä lupaisi maailmaan enää koskaan nousta. Tulevan, ihanan ajan
aurinko..! Oikeuden, järjen ja hyvyyden aurinko ... kunnon rahvaan
rauhallisten halujen pohjalle perustettu yhteiskunta!

Nykyinen aika on kuin syksyinen päivä, sumuinen ja raskas. Lyhyt päivä,
joka ei silti tahdo milloinkaan loppua, vaan raottaa tuokioksi silmiään,
ilottomana, yksitoikkoisena; se tuokio on kovin pitkä.

Mitään ei tapahdu ... ei mitään uutta, riemullista ... ei vapahdusta!

Eikö niiden ihmisten yhteiskuntaa, jotka tekevät maailmassa työtä
toisten palkollisina ja toisten hyväksi ... eikö pelkän päiväansionsa
varassa elävien tehtaalaisten ja mäkitupalaisten ... ja muiden
sellaisten ... valtiota koskaan synny?

Sen pitäisi syntyä! Pitäisi ... sillä silloin voittaisi maailmassa kelpo
ihmisten tahto... Ja katoaisi vääryys... Ja gulashaaminen ... ja rahojen
palveleminen, tuo kristillisten valtakuntien epäjumaluus ... minkä
hedelmänä viimeinen maailmansota kasvoi.

Se sota, melkein pelkästään porvarien tahtoma, oppineitten ja
sivistyneitten järjestämä vääryys, se on sosialisteille moraalinen
loukkaus, jota ei helpolla anneta anteeksi eikä unohdeta. Niinpä se
saattaa Sakriksenkin sydämen yhä kuohumaan. Eivätkö sosialistit ole aina
vastustaneet sotaa?

Lehdet sanovat, etteivät hekään ... Saksassa ja Ranskassa... Mutta
ainakin bolshevikit sitä vastustavat!

No, nuo Venäjän bolshevikit: he sotivat Suomessa porvareita vastaan.
Aseilla ... mikä on Sakriksesta inhottavaa! Kummallinen sotku. Mutta he
eivät muuta voineet ... kun porvarit eivät suostuneet ilman väkivaltaa
päästämään uuden ajan aurinkoa pilvistä ... luopumaan eläimellisestä
katsomuksestaan ... sellaisesta, että pitäisi valloittaa, pitäisi
hankkia valtakunnille uusia maita. Mitä varten? Jotta eräät harvat
saisivat kultaa ... tuota kaikkein pahimpien paholaisten keksimää ...
enemmistön hiestä ja verestä tehtyä. Kitkeränä hedelmänä paisuu
isänmaa-sanasta vieraiden kansojen sortoa...

Muutettaisiinpa armeijat hyödyllisiksi ihmisiksi... taottaisiin miekat
vantaiksi, kiväärit kuokiksi ja kirveiksi..!

Itse kansathan eivät koskaan toisten kansojen kimppuun karkaisi ...
eivät himoitseisi toisten omaisuutta!

Sellainen mallimaa piti Suomesta tulla.

Mutta vallankumous kukistettiin ... tuo mahtava ja peljättävä kuin
kevätkesän ensimmäinen ukkonen! Vallankumoukselliset ammuttiin ... ne
työläiset, jotka ajavat korkeimpien ihanteiden asiaa. Mitä? Olisivatko
he myöskin rosvonneet, murhanneet ja kiduttaneet vankeja? Niin
viholliset väittävät. Hm ... eipäs yksikään työväen oma lehti ole
sellaista kertonut...

Ammuttiin aatteenkannattajat ... tutkimatta: sen näki Sakris itse täällä
Krokelbyssä, kun saksalaiset tulivat.

Venäläiset toverit, jotka tahtovat hävittää sodan, ajettiin pois
maasta...

Tyydyttiin taas kulkemaan kansojen entisiä harhapolkuja.

Sotaväki perustettiin Suomeenkin ... tappamaan ... ja houkuttelemaan
kiiltävillä napeillaan naisia.

Iloista oli täällä ryssien aikana. Verotkin Venäjän vallitessa paljon
pienemmät kuin nyt...

Krokelbyn Työväenyhdistyksen talolla kävi solttuja tanssimassa... Heiltä
sai sokeria ostaa melkeinpä ilmaiseksi.

Nyt sokeri maksaa... Eikä ole iloa enää...! Silloin oli iloa ja leikkiä
ja hulinaa. Oikein tuli halu pelurillekin soittaa... Ja vuoroin hän
soitti sotamiesten kanssa, jotka osasivat hanurinvetelyn ... milteipä
yhtä hyvin kuin hän.

Vapaussota vei viimeisetkin sokerit ja riisiryynit ... ja kaikki.
Appelsiineja näki Sakris viimeksi eräällä tilallisella Hanabölessä: ison
vadillisen pöydällä ... niin kuin perunoita.

Noille tilallisille, manttaaliporhoille, kantaa sekatyöläinen Kukkelman
pahimmin kaunaa. Tehtaitten työväki ja muut sellaiset, joilla ei ole
omaa maata, mistä saada elatuksensa, joutuivat puutteeseen maailmansodan
pitkittyessä. Mutta silloin juuri tilalliset heitä oikein nylkivät ...
eivät suostuneet jakamaan ruokaansa tarvitseville edes rahasta... Ei, he
keräsivät itselleen viljaa niin ettei aittoihinkaan mahtunut! Antoivat
kassojensa mieluummin mädätä kuin niitä jakoivat: sellaisia ovat
maalaispässit! Samalla matkalla, jolloin Sakris näki Hanabölessä
appelsiineja pöydällä, höyrysi sillä pöydällä toinen vati kukkurallaan
sokeroitua riisipuuroa ... pahimman sokeripulan aikana. Kyllä
tilallisilla ja maalaisilla olisi ollut antaa, jos he olisivat tahtoneet
lähimmäisilleen antaa. Ja venäläiset olisivat osanneet maalaisilta ottaa
... mutta heidät karkotettiin!

Väittävät, että sotamiehet varastelivat. Mutta, haha, eikö sillä, joka
on opetettu tappamaan oikein äkseeraamalla, pitäisi olla oikeus
varastaakin? Onhan varkaus tappamisen rinnalla pieni synti.

Niin sen piti mennä.

Ja niin ihanasti se alkoi! Tuskin Suomen työväen johtajat, jotka olivat
vieneet joukkonsa moneen voittoon, kutsuivat sitä viimeiseen taisteluun,
niin melkein kaikki olivat ilolla valmiit ... leivän ja aatteiden
puolesta. Suomen kansa oli luova uuden yhteiskunnan, missä ei sodittaisi
... missä ei tehtailijoilla, kauppiailla ja tilallisilla olisi
sananvaltaa. Muutkin kansat löisivät sitten kätensä suomalaisen käteen
... ja koko maailma uudistuisi. Oli semmoista ennenkin tapahtunut ...
oli jossakin hävitetty vallankumouksella yläluokka, ja siitä oli
koitunut lopulta pelkkää hyvää.

Hartaalla innolla Sakris ompeli siihen aikaan nappeja sosialistisen
armeijan housuihin... Ja sitten, kun Krokelbyn puusepät vietiin
rintamalle, ryhtyi hän naulaamaan kokoon sairaslavoja. Niin, hän ompeli
ja naulaili ... niin kauan kuin sai vähänkin maksua työstään. Lopulta
hylkäsi neulat ja naulat, kun ei mitään enää maksettu ... tekeytyi
sairaaksi ... ja olikin nälästä heikko. Uskoi kuitenkin uuteen aikaan
kuten muutkin työväestä. Uskoi ... ja kesti kuin hekin. Kun porvarit
pienensivät sokeriannosta, niin jo akat jonossa kirkuivat. Mutta nyt,
kansan oman hallituksen hoitaessa sapuska-asioita, jonotettiin vaiti ja
kärsivällisesti, vaikka ei saatu leipääkään edes sen vertaa kuin ennen.
Kansa osasi uhrautua ... se on hyväntahtoista ja siivoa... Uhrautua
omien sotilaittensa puolesta... Ja kuitenkin ... kuitenkin aatteelliset
voitettiin ... hienompi luokka oli taitavampi näissä asioissa ... joita
ihmisen ei pitäisi koskaan oppiakaan, nimittäin sota-asioita. Ja
saksmannit tulivat Krokelbyhyn. Kauhua kylvivät, surua kasvattivat.
Kukkelman itse näki, kuinka saksalaiset lapioillaan löivät pään halki
eräältä hänen tuttaviaan, joka oli joutunut heidän vangikseen.
Saksalaiset oli kasvatettu pedoiksi sotamiehinä. Mitä tuokin uhri oli
tehnyt? Seisonut kuukauden päivät joka vuorokausi kaksi vuoroa peräkkäin
vahdissa ... seisonut seitsemän tuntia kerrallaan Vanhankaupungin
portilla. Suojeluskunta, joukko nuoria poikiakin, kuljetti hänet
saksalaisten tapettavaksi. Samoin surmattiin kymmeniä Krokelbyn
työläisiä ... jotka eivät olleet tehneet pahaa: olivat ainoastaan
hankkineet ympäryspitäjistä muonaa, ahnailta tilallisilta ... lehmiä ja
sianporsaita, joita itse porvaritkin täällä söivät. Tuomion paikka oli
Työväentalon vieressä, jossa Sakris oli veistellyt sairaslavoja. Hän,
rampa, könttyröi ulos Työväentalolta ja hiipi kiireesti kotiinsa ...
mutta raskaammin jaloin kuin jos hänellä olisi ollut kannettavana kahta
vertaa suurempi kyttyrä... Ja hän vapisi kauhusta, huokaili lavallaan
nääntyäkseen, ei nukkunut moneen vuorokauteen ... ei edes koettanut
hakea itselleen syömistä. Kuularuiskut ratisivat yhtämittaa. Tulipatsaat
näkyivät Söörnääsistä ... siellä työläiset hautautuivat raunioihin.

Ja koko maassa höyrysi veri ... nälkäisten ... tai uuteen päivään
uskoneitten veri...

Kirpeä kostonhimokin kipenöitsee yhä Sakriksen sydämessä.

Vallankumouksen johtajat pakenivat Venäjälle.

He ... tekivät oikein! Vetäytyivät uusiin asemiin ... kootakseen siellä
uudestaan suomalaisten sosialistien ja venäläisten apuvoimien joukot ...
ja tuodakseen Suomeen säteilevää aatteen voittoa. Ja kostoa
kelvottomille.

Sakris on odottanut, eikö aurinko jo idästä nouse.

Oli kevät joku viikko suuren tappion jälkeen... Lämmin aurinko
paistoi... Sakris puhui kalpeana niille tuttavilleen, jotka säästyivät
kuolemasta, jopa eräille porvareillekin, että kuukauden kuluttua ovat
asiat toisin: silloin venäläiset tulevat.

Niin, hän tiesi sen, tunsi sen!

Mutta niitä ei tullut.

Eikä ole vieläkään Venäjältä tullut mitään. Joka toinen kuukausi, joka
kolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut
tuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole
sittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika ... joka hävittäisi
maailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on
riemuinnut, juhlinut. Viettänyt voittojuhlan toisensa jälkeen...
Kymmeniä, satoja juhlia, yhtä mittaa... Juhlia valkein lipuin, joissa on
sininen risti. Hurrannut ... ja juonut myrkyllistä viiniä ... ja itse
tuhlaten juhlissa antanut vankiensa kuolla kurjissa vankiloissa.

Sakriksen velikin kuului kuolleen vankilasta päästyään; itse ei Sakris
ollut tavannut veljeään sen jälkeen kun he erosivat toisistaan
Hanabölessä. Veljen vaimohan ei rammasta välittänyt ... eikä velikään.
Mitäpä siis myöskään Sakris? Joskus vain Sakris uteliaasti ajatteli,
että hänellä oli jossakin veli ... Kotkaan muuttanut. Eräs kotkalainen
kertoi nyt hänen kuolleen.

Se kotkalainen oli itsekin muuttunut vankilassa niin, ettei Sakris häntä
ensin enää tuntenut; hänen ihonsakin oli nälästä kuin mitäkin valkeaa
suomusta.

Veli oli kuollut, kun sai ihmisten ilmoille päästyään hyppysellisen
oikeaa ruokaa.

Nyt ... sankaripatsaita toisensa jälkeen..! Häpeällisen veljesvainon
kunniaksi.

Mutta Sakris odottaa vielä! On odottanut jaksoittain pari vuotta...

Niin, niin, Sakriksen on aprikoitava. Soitellessaankin hän sitä tekee
... soitellessaan alakuloisesti ... ja kuitenkin jonkinmoista marssia.

Odotus on pitkä.

Viimeiset keväätkin ovat hänestä olleet valottomia kuin pitkä ja
sumuinen talvi...

Joskaan ei maailmalla, niin olisipa edes hänellä itsellään jotain!
Olisipa hänellä nainen ... uhrautuva ja suloinen...

Harmonikan kurinaa kuuluu pitkin iltaa huvilan pohjakerroksesta,
Sammakon mörskästä. Ulkona on pimeää ... on alkanut sataa: kauan
kestänyt sumu on tihentynyt, muuttunut vedeksi. Vesikourut soittavat
yksitoikkoisesti.

Sakris kellottaa makuulavalla syrjällään, jalat puolittain koukussa
allaan. Harmonikan toinen pää kulkee edestakaisin hänen litteällä
rinnallaan. Lampun ruusunpunainen paperi luo lohdullista valoa. Käheällä
ja katkeilevalla äänellä hyräilee hän siinä uuden kansalaulun villejä
sanoja, joiden sävel on kaunis:

      Oi teitä vankilan kurjat ja raukat,
      muistakaa meitä ... ja armaitanne,
      ettei mun kärsivä sydämeni halkeis ...
      keskellä kukkivan nuoruuteni...

Sakris ei paljoa ymmärrä. Mutta hän ... uskoo!




VII


Niin menee syksy ja talvi Sakrikselta ... milloin haeskellessa työtä ...
ja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka
pieniä remontteja huviloissa.

Vapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet,
niissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran
Sakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö
hän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja
luhistuvia portaita. Miksipä ei!

Näin tuli räätälistä myöskin kirvesmies ... ja sitä ammattia hän on
jatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan
norjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on
hänen käsiinsä kasvanut voimaa.

Yhäti aprikoidessa maailmaakin menee Sakrikselta talvi, miettiessä
suunnattoman sekavasti ja epämääräisesti ... alkeellisin aivoin, jotka
eivät ole saaneet koulutusta. Mutta into ratkaista asiat on suuri...
Arvoitukset sen laatuiset, etteivät oppineimmatkaan usko pääsevänsä
selville niiden syistä ja seurauksista, ne eivät viatonta miettijää
pelota. Enemmän tietävä alistuu neuvottomuuteensa ... mutta Sakris,
kuten monet muutkin rahvaanlapset, ei vaikeuksien laajuutta aavista; hän
uskoo unelmiensa toteuttamiseen ... niin kuin toisetkin yksinkertaiset
uskovat, yksinkertaiset, joissa nykyään palaa vielä vihakin: he
kärsivät, ilkkuvat, rakastavat kiivaasti ... ja uhrautuvatkin joskus, ja
haaveissaan aina.

Ja sen uskon voimalla saattaa maailma muuttua helposti ... ainakin
pahemmaksi.

Mutta: ennen kaikkea, näinä pimeinä syksyiltoina ja hämärinä
talvipäivinä ikävöi kääpiö itselleen ... naista... Ulkona vartioi ja
saartaa pimeys ja sumu ja vesisade... Joskus hiukan lunta.

Nyt oikein pakkanen ... tähdet alkavat kiilua; huomenna jälleen suoja,
joka sulattaa lumet lätäköiksi. Sellaista on talvi tavallisesti tällä
seudulla.

Ja jos tulee tiukka talvi, sulkee se varattomat asumuksiinsa niin paljon
kuin mahdollista: puut maksavat.

Ikäviä ovat päivät lyhyinäkin. Aurinko raottaa myöhään aamulla silmiään
... ja sulkee ne jälleen ... aikaiseen tulee pimeys. Sähköt ja
öljylamput kylässä sytytetään ... kalseat ja kylmät sähköt, käryävät
lamput.

Ihmiset aukaisevat silmänsä miltei yhtä lyhyeksi aikaa kuin päiväkin...
Tekevät jäykästi työnsä... Odottavat jotain... Ehkä odottavat kevättä ja
kesää.

Mutta täällä Krokelbyssä ovat he mielestään onnellisempia kuin
etäisempien kylien asukkaat, koska täällä on tilaisuus, jos pennosia
riittää, käydä pääkaupungissa etsimässä vaihtelua ... rikkaammat
teatterissa, elävissäkuvissa ... köyhemmät elävissäkuvissa ja
kahviloissa. Jääpä silti tarpeeksi puhteita jäljelle kokouksiin ja
seuroihin, jos kuka on yhteishyvää harrastava.

Ja siinä välillä miehet ryyppivät ... ja hiukan naisetkin ... Virosta
salakuljetettua, raivonmyrkyllistä pirtua taikka Suomessa salakeitettyä
viinaa, petroolilta ja jos jonkinlaiselta tuoksahtelevaa. Mutta toiset,
jotka eivät tällaista elämäntapaa rakasta, ovat siitä vimmoissaan; niin,
he uskovat, Suomen kansan yleiseen, fanaattiseen tapaan, jaksavansa
pakottaa väkivaltaisilla keinoilla lähimmäisensä viisaiksi ja
onnellisiksi... Kun sitten on juotu, pujahdetaan sänkyihin nukkumaan ...
taikka tyhmemmät jatkavat riemua tappelulla. Kylän tölleissä tai
tienhaaroissa nyt melutaan. Kas, tuolla teiskaa ryhmä miehiä,
ympärillään naisväen siunaileva, jopa yllyttävä kehä. Meteli muuttuu
otteluksi ... ottelu rähisevästä sanattomaksi, läähättäväksi. Nyt
isketään täydellä voimalla... Veitsi välkähtää ... kasvot valuvat verta.
Joku kaatuu: tuossa hän makaa ... ääntä päästämättä ... ruumiina. Tulee
kylän poliisi... Murhamies kiinni.

Se mies saattaa olla aivan selvä: ei ole maistanut pisaraakaan pirtua.
Mistä syystä hän tappoi? Väittää tappaneensa ... muuten vain ... ilman
syytä. Sanoi lähteneensä kotoaan aikomuksella tappaa sen, joka ensiksi
vastaan tulee. Ja niin hän teki.

Kaksitoista vuotta kuristushuonetta.

Sumua, kylmyyttäkin ... sadetta, harmautta.

Odottamatta lähenee sumu tuolta saariston takaa ... sankkana kuin seinä,
jota vastaan hievahtamattomat koivut, kerkkälatvaiset petäjät ja
luuhottavat kuuset kuultavat hämärinä varjokuvina. Mustilta ja kosteilta
näyttävät huvilat ... toiset nostaen itsepäisesti ja komeilua
yrittelevinä harmaata ilmaa kohti oikullisen muotoisia tahi muodottomia
päätyjään... Sellaista sumua on päivä, puolitoista ... jopa viikon. Nyt
se muuttuu sateeksi, katot romisevat ja pitävät yksitoikkoista
ropinaa... Varattomien laipiot tiputtavat permannoille vettä. Ikkunoihin
oksiaan tunkevat koristepuut, männyt, koivut ja syreenit, sohisevat
raskaasti...

Mutta joskus hyökkää mereltä myrsky... Sumu ja vesisade on loppunut...
Katoilla käy nyt ryske ... nurkissa vonkuu ... ja koteihinsa pujahtaneet
ihmiset ajattelevat, että merimies-raukoilla on kova leikki: parempi on
sittenkin elellä täällä omassa kylässä, painautua talvi-iltoina omiin
pesiinsä nukkumaan.

Sitten riputtelee räntää. Riekaleisina, valkeina pilkkuina kuultavat
katot ja kalliot metsien välistä.

Ja sitten tulee taas ehkä pakkasta ja lunta.

Nyt esille lasten ja huvia hakevien aikuisten sukset ... jos lumi kestää
eikä sula sohjoksi.

Kuluu muutamia viikkoja. Aletaan entistä kiihkeämmin odottaa kevättä.

Kaiken talvea Sammakko on köntinyt käsillään. Siellä ja täällä nähdään
hänet köntimässä, joskus ilveilevä lapsiliuta mukana. Kävelemisestä ei
nyt puhettakaan, sellaiset ovat hänen jalkansa. Ei, lionneet rukkaset
kädessä hän konttaa kalliopolkuja, viiputtaen tukkansa pellavaisia
suortuvia milloin savivellissä, milloin lumessa: ne eivät pysy aina
takin napitetun kauluksen alla, jonne hän ne tunkee ... niinkuin
venäläinen pappi hiuksensa, milloin ei ole pakko esiintyä
juhlallisimmassa asussa.

Tänään liikkuu Sakris halkoja hakkaamassa... Tänään taasen on hän käynyt
tekemässä jossakin huvilassa pienen kattilahyllyn taikka pari
kalalautaa.

Sellaisina iltoina, jolloin tulee sietämätön puhelemisen ja
maailmanparantamisen halu, kiipeää rampa tuttaviensa ja naapuriensa
luokse. Esimerkiksi kivimies Bergmanin murjuun ullakolle. Siellä on
illalla lämmin, jopa kuuma ... sillä kivimiehellä hehkuu uuninsa edessä
malminen kamiini, jonka kahdella reiällä ruuat keitetään... Yöllä se
huone jäähtyy ... tuuli tunkee sisään hataroista seinistä, pullistuvien,
repaleisten ja sadevedestä mustuneiden seinäpaperien alta. Bergmanin
eukko tai rouva on tuikea ... mutta keittääpä hän vieraalle kuitenkin
kahvia ... etenkin jos Sakris kiihtyy kovasti moittimaan yhteiskuntaa.
Itse Bergman hymyilee ... raapaisee silloin tällöin päätänsä, jos asiat
ovat hänestä oikein tukalat ... mutta yleensä naurahtaa epäuskoisesti,
ja sotkee viimein jutun: alkaa kuulustella Sakriksen
rakkausseikkailuita. Silloin Sakris heti kertomaan niistä...

Elleivät Bergmanit ole kotona, pujahtaa rampa peltiseppä Savolaisen
luokse, missä myöskin kivimies Bergman ja useita muita työläisiä joskus
käy. Savolaisella on väljemmät tilat kuin muilla... Keskikerroksessa.
Hänellä on kaksi huonetta, melkoisen siistejäkin ... eikä lapsia enempää
kuin neljä. Sakris ei oikein pidä lapsista, ne huutavat, ne sekautuvat
aikuisten juttuihin ... taikka häiritsevät itkullaan niin ettei toinen
saa ääntänsä kuuluville. Varsinkin lauantaina ja pyhäiltoina on
Savolaisen luona naapureita. Ja vielä enemmän isännän ja rouvan syntymä-
tai nimipäivinä...

Savolainen kuuluu nykyään ruvenneen gulashaamaan ... ahnehtimaan ja
rikastumaan.

Tavallisesti ei hän tarjoa muuta kuin kahvia, mutta erikoisina
juhlapäivinä on pöytä komeana. Siinä on rinkeli, ja kahdenlaista sokeria
... ja oikeinpa kukkia. Eräillä vieraista on korkeat kaulukset
kaulassa... Eräillä tulipunaiset kaulanauhat ... sillä maltillista
työväkeä, reiluihin sosiaalidemokraatteihin lukeutuvia, ei täällä käy:
heitä onkin vähän, ja erillään muista he elävät ... jotkut ovat eronneet
työväenyhdistyksistäkin. Heitä katsellaan siis karsain silmin.

Ei myöskään hartausseuralaisilla täällä ole tekemistä ... niillä kylän
kansalaisilla, jotka kuuluvat hihhuleihin taikka joko Helluntaiseuraan
tai Helluntainystäviin. Näillä kirkosta eronneilla ja omaa, pyhempää
oppiaan hapuilevilla on jälleen toiset tapansa viettää iltojaan: he
kuuntelevat jossakin huvilassa puheenpitäjää ... odottelevat
tuhatvuotista valtakuntaansa ... ja maailmanloppua, joka tuo sen
valtakunnan ja josta he yksinään pelastuvat kunnialla, valituita kun
ovat... Ja omaan uskoonsa ja aprikoimisiinsa sulkeutuen he varaavat
itselleen muonaa maailmanlopun tuokioiksi ... joita ei tulekaan ... ja
elävät muuten melkeinpä niin kuin muutkin, tavallisinä heikkoina,
itsekkäinä ihmisinä.

Ei, peltiseppä Savolaisen kekkereissä ei tapaa niitä, joita Savolainen
sanoo uskon-narreiksi. Täällä istutaan punaiset nauhat kaulassa ... tai
muutamalla valkea, pieni rusettikin ... jalassa kiiltävät kengät. Päät
punoittavat ... sillä kahvinkeitosta kuumentunut keittiö ja
vierasjoukosta lämminnyt sali hikoiluttavat.

Siinä sitä istutaan: juhlallisina ja niskat jäykkinä... Katsellaan uutta
piironkia ... sen isoa peiliä ja paperikukkia. Savolaisen tyttöset ovat
vaaleissa leningeissä, hajalle kammatuin hapsin. Muut lapset leikkivät,
tappelevat tai kuuntelevat suu auki isojen juttuja.

Kovin arkoja ollaan arvoasteista, jos seurassa on ketä pomo- tai
mestarimiehiä. Peltiseppä Savolainen, vaikka hän tekee työtä toisen
verstaassa, on tietysti mestari. Samoin nuori poika, joka harjoittelee
mekaanisessa pajassa, on monttööri. Lämmittäjä on konemestari. Hänen
vaimonsa ei ole paljas rouva, vaan konemestarinrouva ... jos tässä
tilaisuudessa on läsnä joku, ken voi kehua olevansa hänen tuttavansa:
muuten hän on tavallinen akka. Tittelit ovat varsin korkeassa arvossa
... kunhan ne vain eivät ole arkkitehtien, insinöörien ja sen sellaisten
titteleitä ... siis herrojen.

Sakrista ei suinkaan pilkata edessäpäin, ei varsinkaan, kun hän alkaa
puhua yhteiskunnasta. Ja hän kyllä puhuu. Laususkelee muutamia lauseita
Nietseske-kirjastaan. Sitten hänen nenänsä alkaa punoittaa. Sellainen ja
sellainen pitäisi järjestys olla. Tylyjä on oltu työväelle kapinan
aikana. Naiset huokailevat. Peltiseppämestari Savolainen on kaikkein
ilkein ja pistelevin yhteiskuntaa vastaan ... ja samalla hän inttää
Sakristakin vastaan. Sakris naputtelee rystysillään pöydänreunaan ... ja
puhuu, puhuu... Kunnes joku sosiaalidemokraatteihin lukeutuvampi arvelee
alakuloisesti, ettei sellainen köyhien vallankumous kuin Suomessa
yritetty kuitenkaan mahtaisi onnistua. Yksinkertaisten ihmisten yritys!
Ainoastaan verot yhä suurenisivat. Sitten ollaan tuokio vaiti.
Huokaillaan. Ja Sakris, syntyisin ruotsalainen, virkkaa sotkuisella
suomenkielellään, mutta arvokkaasti:

-- Jaa ... niin ... jaa ... ei liene tuhannesvuosivaltakunta vielä
mahtanut olla tullut. Ei vielä... Mutta...

Pikku juhlien jälkeen arki. Raskas talvi.

Vuoroin valkeat, vuoroin mustina ammottavat pellot, joiden tunkioilla
varikset lentelevät ja raakkuvat suunnattomina laumoina. Vuoroin usvia
ja sateita...

Ja sitten ... kevääntyy.

Myöskin Sakris alkaa ikään kuin kummastellen huomata, että päivät
pitenevät...

Valo ei enää ole samea ja raukea ... vaan taivas hohtaa heikosti
sinertävänä ... aivan kuin jokin vanha taivas, viime vuodesta tuttu...

Kun Sakris aamuisin hoippuilee työhön tai työtä etsimään, saattaa ilma
olla pilvinen... Mutta jo visertelevät tiaiset aamun aikaisessa
hämärässä vilkkaasti ... kilkattavalla äänellä...

Yöthän ne pysyvät vielä kylminä; mutta päivällä lämpiää, aurinko
säteilee joskus täydeltä terältä...

Valtatietä pitkin valuvat päivän sulattamat lumet ruskeina ja kiiltävinä
puroina ... kerääntyvät lampareiksi ... jotka ikään kuin tuntuvat
lämpimiltä.

Ehtoolla tiet jälleen kovenevat ... ja on parempi loikkia, milloin
tarvitsee.

Illan viileys on kuivaa ja lauhkeaa ... siinä liikkuu omituisia,
mieleisiä tuntuja.

Ja Sakris huomaa, että äänet kylässä rupeavat ikään kuin soimaan, niin
heleästi ne kaikuvat. Kas koirien haukuntaakin! Se oli talvella niin
kumea, nyt telmähtelevä, levoton.

Vaaleassa iltahämärässä näyttävät Krokelbyn ikkunoista tuikkavat tulet
kirkkaammilta... Jopa tuolta etäältäkin Vallilasta asti, pääkaupungin
laidoilta, ne tuikkivat kuin tähdet ... sävähtelevät kirkkaasti.

Eikä ilmassa ole usvaa.

Sakris on menossa työväen osuuskauppaan... Entistä virkummalla silmällä
vilkuu hän siellä puotineiteihin.

Kun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa
tienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi
käsivarsiaan korkeuteen ... niin kuin se ... rukoilisi!

Kylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua.

Hanki on alkanut kantaa.

Onpa nyt poikasia suksimassa pitkin alankoja, tahi laskemassa
kalliotöyryiltä mäkeä suksilla ja kelkoilla taikka särkyneiden suksien
kappaleilla.

Ja kuu kiiltää. Se pukeutuu harsoon, kultaiseen kehään...

Mutta yön tullen vonkuvat kissat ... sekä kotien vaalimat että villeinä
metsissä ja ullakoilla asuvat... Mistä niin paljon kissoja riittääkin?
Niitä kuljeskelee, juoksentelee ja kiipeää kaikkialla... Ne ryntäävät
pinoille ja tähystelevät teille ... kapuavat katoilla ja kulkevat pitkin
räystäitä, joista jääpiikit riippuvat suurina hetaleina.

Sakris menee kotiinsa. Aivan hänen ikkunansa edessä on jono
halkoliitereitä. Niiden takana ja naapurin lankkuaidan välissä kasvaa
väärä ja latvasta typistetty mänty. Sakris lähtee liiteriinsä, hän
säpsähtää... Mitä kuuluikaan... Niin kuin etäistä väkijoukon
hurraamista. Sitten yhtäkkiä huuto ... kuin jotakuta murhattaisiin!

Kissat ne siellä liiterissä! Penteleet! Ne huiskahtavat peljästyneinä
pois. Yksi pysähtyy palstan reunaan ... ja alkaa siellä naukua ... itkee
kuin pieni lapsi. Pahanilkinen lapsi, jolle tehdään kiusaa. Taikka
molisee jotakin kuin humalainen. Kurrittaa, vonkuu. Ja rääkäisee
yhtäkkiä kuin pahahenki ... karkaa toisten kissojen kimppuun. Ja on niin
kuin paholaisten lauma nyt rähiseisi silmittömässä taistelussa.

Ne kissat eivät anna Sakrikselle yöllä unta... Ja päivällä vuokrahuvilan
suuri lapsilauma mekastaa pihalla ... hoihkien äänillä, joita Sakris
sanoo itsekseen metsänelukkain ääniksi. Ei saa ruokalepoaan enää ...
eikä nähdä unia kauniista tytöistä.




VIII


Myöhemmin keväällä, kun kissat jo lepäsivät naamat naarmuisina, korvat
raapimisesta pöhöttyneinä ja kurkut käheinä huvilain portailla ja
aidoilla ... ja lapset kirkuivat yhä kovemmin ... ja koirat juoksivat
kujilla, silmissä ihasteleva ja malttamaton hohde ... myöhemmin
keväällä, kun alastomat koivut saivat punertavan värin ... silloin näki
Sakris Kukkelman merkillisen unen...

Ihmeellisempi se oli kuin hän oli pitkiin aikoihin nähnyt.

Minkälainen uni!

Aurinko oli kaiken päivää paistanut hänen kamariinsa ... ulkorakennusten
yli se pääsi sinne. Edellisenä iltana oli Sakris lukenut "Suomen
Työmiehestä", jonka hän lainasi peltiseppä Savolaiselta, erään
alakerran.

Suorastaan mahdotonta oli enää tutkia Nietseskeäkään... Kamarikin
muuttui jo päivin ihan kuumaksi...

Siinä alakerrassa oli pitkä kuvaus jostakin vallankumouksesta ...
kertomus, joka oli jatkoa ja johon luvattiin jatkoa. Siinä puhuttiin
paitsi Venäjän kuuluisasta Rasputiinista ... häntä ei Sakris oikeastaan
vihaa, vaan ihmettelee hänen taikavoimaansa ... myöskin Venäjän
keisarinnasta ja jostakin toisesta tämän kelvottoman keisarinnan
kaltaisesta hovinaisesta, joka oli ollut aikoinaan Ranskan kuninkaan
hempukkana. Mikä tämän naisen nimi olikaan? Kultaa oli ollut kaikki
hänen ympärillään, maaorjina elävältä kansalta kiskottua kultaa ...
verta. Sakris vimmastui lukiessaan, että kuninkaan, ja tietysti samalla
myöskin tuon hempukan, aamukahvikin oli tullut maksamaan
kaksisataatuhatta markkaa vuodessa! Kahden hengen aamukahvi! Mutta
tietysti oli kymmenet pikentit varastamassa niitä aamukahvirahoja ...
maakuopissa elävien talonpoikien ja työläisten rahoja. Kaunis oli se
nainen ollut... Maidossa kylpenyt... Maidossa!

Ja Sakris lensi valkeaksi suuttumuksesta ... kun se hempukka oli muka
tehnyt mielestään yhteiskunnallista hyötyä rakennuttamalla sellaisen
porsliinitehtaan, jossa valmistettiin ruusuja... Koristuksia ylhäisten
piirongeille ... sellaiset maksoivat tavattomasti kansan varoja ... nuo
naisellisen turhamaisuuden keksinnöt... Mutta sittenpä tulikin toinen
peli..! Vallankumous. Hempukan poikkileikattua päätä kannettiin piikin
kärjessä katuja myöten.

Myöhään luki Sakris... Joku kissa vielä kulki ja vonkui ikkunan alla.

Sitten hän nukahti ... muistamatta edes nousta sammuttamaan sähköä.
Heittelehti lavallaan... Henki sirahteli epätasaisesti ... ja joskus
aukesi hänen leveä suunsa ilkeään nauruun, paljastaen keltaiset hampaat.
Ja hän näki unta.

Kukkelman oli muka oikein komeassa salissa... Hänen ympärillään kaikki
kultaa ... lamput, kukkaruukut ja kahvikupit.

Ja Kukkelmanilla oli toverina siellä oikein nuori ja kaunis ... joka
sitten yhtäkkiä muuttui Venäjän keisarinnaksi ... tahi tuoksi maidossa
kylpeneeksi hempukaksi. Ja heillä oli yhdessä hauskaa. Sakris istui
maassa hänen jalkojensa juuressa ... ja puhui hänelle palavasti ... ja
viisaita asioita. Pikentit kantoivat koko ajan heille kahvia ja omenoita
ja päärynöitä ja appelsiineja ja marjahillolla siveltyjä
vehnäsvoileipiä.

Mutta sitten näki Sakris jotakin merkillistä ja pelottavaa.

Näki oman päänsä irrallaan ruumiista! Arvokkaan ja kauniin, kiharaisen
päänsä: kellertävistä hiuksista hän sen tunsi. Mutta se pää oli leikattu
poikki: kaulasta valui vielä hyytynyttä verta ... valui niin kuin suonet
olisivat kaulasta yhä riippuneet.

Ja kuitenkin: tuo pää oli elävä! Se puhui!

Sakris itse näki oman päänsä ... vaikkei hänellä ollut enää päätä eikä
siis silmiäkään. Hän ihaili kasvojaan ... ei kuvastimesta, vaan omasta
päästään ... katseli komeaa tukkaansa. Oli näkevinään edessään aivan
kuin venäläisen papin ... taikka itse Rasputiinin.

Ja yhtäkkiä hymyili se irti leikattu pää ... naurahti hänelle iloisesti
ja veitikkamaisesti. Sakris näki sinisten silmiensä vilkuttavan hänelle
tuttavallisesti. Kohottaen sormeaan pää sanoi hänelle aivan selvästi:

-- Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee!

Ja vielä sanoi pää uudestaan ne sanat.

Silloin ilmestyi se nainen, joka oli ollut hänen seurassaan ja
rakastanut häntä ... keisarinna taikka se hovihempukka.

Sakris heräsi. Sähkö paloi kalpeana... Kevään ensimmäinen kottarainen
vihelteli ikkunan takana, ulkorakennusten päädyssä, karamellipurkista
tehdyn pönttönsä puikolla.

Mikä uni!

Sakris ajatteli sitä tarkoin ... tällaista henkien ilmoitusta.

Kuta kauemmin hän sitä ajatteli, tunsi hän, että juuri sen näköistä
naista oli hän aina halunnut. Vaaleaverinen ... niin kuin maidossa
kylpenyt...

Ja Sakriksen oma pää, siis hänen omien ajatustensa lähde, oli sanonut
hänelle, kummallisesti erotettuna hänen ruumiistaan ja sillä tavalla
ikään kuin kirkastettuna, sanonut selvästi ja iloisesti:

-- Sinun pitää ottaa se nainen, joka nyt tulee! Päivällä Sakris kulki
kujilla ja katseli, eikö tulisi jotakin naista. Pysähtyi polkujen
varsilla ja kallioilla ... ja tähysteli ympärilleen innokkaasti.

Tällainen merkillinen uni! Milloinkaan hän ei ollut nähnyt moista ...
vaikka hän yleensä näki paljon unia. Ja tosi unia! Että unet joskus
olivat pettäneet, ei hän ajatellutkaan.

Viimein ei Kukkelman enää jaksanut hillitä itseään, vaan päätti
tiedustella asiaa sellaisesta paikasta, jossa se tiedettiin.

Mistä?

Eräänä päivänä jätti hän työnsä kesken jo aamupuolella ... jonkin
sikoläätin ikkunapuitteiden nikkaroimisen. Hän meni osuuskauppaan ...
kiipesi puoleksi konttaamalla ylös korkeita portaita. Tervehti
puotineitejä silmäänsä iskien:

-- Terve, terve, flikuskit.

Mutta nyt hän ei ollut samanlaisilla asioilla kuin ennen ... nimittäin
jauhoja tai kahviksia ostamassa.

Sitä, jonka hän oli nähnyt unessa, ei näissä tytöissä ollut...

Sakris oli tullut tänne ainoastaan hankkiakseen kolme paria kananmunia:
kaksi munaa itselleen ... ja neljä povarirouvalle, joka asui täällä
Krokelbyssä.

Niin, kaikkivaltiaaseen ja vanhurskaaseen Jumalaan ei Kukkelman uskonut
enempää kuin suurin osa niistä muistakaan kansanmiehistä ja naisista,
joita heidän sosialistiset lehtensä ja julkaisunsa ovat ennättäneet
päästää entisistä erehdyksistä ja kasvattaa uuteen elämänkatsomukseen.
Kuinka olisi Sakris voinut uskoa kirkkoon ... ja Jumalaan? Nuo
iankaikkiset papithan ... siunasivat esimerkiksi sotaan lähteviä
sotamiehiä, vastoin sitä käskyä, ettei saa tappaa. Ja keskiaikaisten
kirkkoruhtinaitten tavalla he kantoivat tarkasti veronsa ... eivätkä
eläneet köyhistä köyhimpinä, vaikka Kristus käski luovuttamaan toisen
hameensa lähimmäiselleen, jos kenellä on kaksi hametta... Samapa lienee,
onko kysymyksessä hame taikka palttoo ... tahi muut vaateparsellit ja
omaisuus...

Ei; Sakris uskoi pitkätukkaisiin miehiin ... tautien parantamiseen ilman
lääkärin apua ... ja uniin ja ennustajarouviin.

Uskoivathan povareihin hienommatkin ... sellaiset, jotka uskoivat kyllä
kristinoppiin.

Suorastaan pakko oli uskoa tällaiseen rouvaan. Hän oli ennustanut monta
kertaa ihan totta ... salaperäisellä tavalla. Hänen luonaan käytiin
paljon ... neidit ja rouvat aina Helsingistä asti ... niin tarkkaan
osasi hän tulevat asiat ... sekä menneetkin. Mielellään hänelle
kannettiin paitsi sokeria, kahvia ja kananmunia myöskin rahaa.

Ja siinä määrin oli povari rikastunut, että oli voinut hankkia itselleen
täällä oman huvilan ... tuon punaisen, kaksikerroksisen talon. Työväen
lehdissä hän enimmäkseen ilmoitti. Viimeksi oli Sakris nähnyt
ilmoituksen:

-- Elämällä ei ole raiteita, mutta joka tahtoo löytää raiteille, se
tulkoon Krokelbyhyn, ennustetaan unista ja kananmunista.

Punaiseksi maalattu, valkeilla ikkunanpielillä somistettu huvila on
kalliolla, niin jyrkällä, että Kukkelmanin täytyy turvautua kouraansa
... kömpiessään kevätvettä hiljaa tihkuvan kallion juurelle ja sitten
pihalle ... toisessa kädessä paperipussi ja siinä kananmunat. Pihalla,
jossa ei ole aitaa eikä rajaa ... joka yhtyy ilman muuta lehdettömään
koivikkoon, hän seisahtuu jännityksessä ja odottaen ihmettä.
Ennustaakohan rouva hänelle samaa kuin uni?

Mutta kesken kaiken vilkaisee hän julmasti ympärilleen. Tänne on
kerääntynyt leikkimään ja kirkumaan lapsiparvi, josta muutamat
pilkkaavat häntä ... ja uskaltavat nykäistäkin jo hänen paperipussiaan.
Sakris ärähtää: missään hän ei ole nähnyt näin kelvottomia lapsia... Ja
vielä kerran uhkaavasti taaksepäin käännyttyään pääsee hän pakoon,
huvilan portaille ja eteiseen. Paperiliuskasta tekaistu nimilappu on
ovella. Tässä se rouva asuu.

Sakris pujottautuu hiljaa sisälle.

Noita-akka ei istu suinkaan tulikiven savussa suuren ja mustan padan
ääressä ... taikka lentele luudanvarrella sisään ja ulos uunista.
Sellaiset kertomukset ennustajista ovatkin Sakriksen mielestä joutavaa
satua, keskiajan taikuutta... Kirkko ... se juuri ... uskotteli muinoin
ihmisille tällaisia hullutuksia ... saadakseen pitää heidät itsellään,
veronkantajina. Siksi poltettiin muka noitia rovioilla ... useinkin
naisia, jotka tiesivät paljon salatuimpia asioita kuin papit. Mutta
papit sanoivat, että velhot paransivat ihmisiä paholaisten avulla.
Oikeastaan he tekivät sen ilmassa liitelevien ja kiemurtelevien voimien
avulla, joita ainoastaan harvat vielä nykyäänkään ymmärtävät ... joskin
sellaisia harvoja jo löytyy!

Povari ei istu, vaan loikoo lattialla... Sänky hänellä kyllä on, hyvä
onkin, mutta nyt on kuuma ... tänne kalliolle paistaa aurinko ... ja hän
on suunnattoman lihava. Niin lihava, että Sakris katselee häntä
ällistyneenä ja ihastuneena ... sellaisia rintapieliä ei Sakris ole
nähnyt missään. Jotakin yliluonnollista niissäkin on.

Tällaiselle lihavuudelle on helpotus loikoa viileällä lattialla.

Rouvan hiukset ovat sekaisin ... suortuvat riippuvat tukkuina siellä ja
täällä kasvoilla. Iho ei ole punainen, vaan harmahtava.

Nyt rouva kohottautuu ähkien istumaan ja katsoo Sakrista ihmetellen ja
kysyvästi... Raaviskelee päätänsä ja poveaan ... rinnat ovat kuin
mitkäkin tavattoman suuret kumipallot, jollaisia lapset Helsingissä
Esplanaadilla potkivat. Sitten kysyy rouva Sakriksen asiaa ... eikä
rampa tiedä, kuinka alkaa. Ilmoista Kukkelman ensin puhuu ... ja
nykyisen ajan mutkallisuudestakin. Sakris ei aavista, kuinka oikeastaan
olisi elettävä ... hän kun on yksinäinen mies, ei ole koti kunnossa...
Kyllä hän voisi pitää emännänkin siellä ... ja varmasti hän kyllä
sellaisen vielä saa... Sakris oli viime yönä nähnyt niin merkillisen
unen. Koskaan hän ei ole nähnyt sellaista. Hän sanoo:

-- Ja se oli vissiä unta: minun unet ja förebuudit eivät petkuta
milloinkaan.

Ja Sakris alkaa kertoa untaan, ovenpieleen nojautuen ... verkalleen ja
vakavasti... Kertoo kaikki yksityiskohdat, kursailematta.

Mutta yhtäkkiä keskeyttää Sakris juttelunsa; keskeyttää vuorostaan
ällistyneenä. Sillä rouva, joka ei vielä ole kysellyt häneltä mitään,
mutta on jo päässyt pystyyn, ottaa nenänsä irti! Vetäisee nenänsä
naamasta erilleen. Varmaankin se on tekonenä ... jostakin aineesta
tehty. Ja rouva alkaa puhdistella, itse tuolille asettuen, nenäänsä
käsissään ... nenäliinansa nurkalla, kovin likaisen. Kauheana ammottaa
hänen nenänreikänsä ... niin kuin luurangon.

Sitten sovittelee hirvitystä ja kunnioitusta herättävä ennustaja
tekonenänsä paikoilleen ... ja Sakris aloittaa unensa alusta.

Ihanan ja vielä ihanampaa lupaavan unensa.

Lopulta povari naurahtelee:

-- Vai niin, vai oikein keisarinna! Missä sinä asut? Onko sinulla
kananmunia? No ... annahan tänne. Vai kaulasi katkaistu ... kylläpä oli
merkillinen uni. Näin ihmeellistä unta en ole koskaan kuullut.
Koetellaan ... tutkitaan asia. Tällainen selvittää koko sinun
tulevaisuutesi... Ja sinä tahtoisit yhtä kauniin naisen kuin unessa
näit?

Tietysti Sakris sen ottaisi ... se näytti siistiltä ja hauskalta
naiselta.

Rouva kaivaa esille nuuskarasiansa ... työntää tekonenäänsä nuuskaa...
Ja pärskii. Ja sitten ojentaa hän kätensä ... ja saa Sakrikselta
paperipussin, jossa ne kananmunat ovat. Siitä latoo hän pöydälle kaikki
kuusi munaa. Iloinen hän on. Sakris ei voi sanoa, että oli aikonut
munista kaksi itselleen.

Rouvalla on kamarissaan jonkinlainen verho nurkassa. Hän menee sen
taakse... Sakris ei tiedä, mitä hän siellä toimittaa ... mutta yhden
munan ja ruokailulasin vei hän sinne mukaansa. Hän tuntuu naputtavan
siellä munan rikki ... ja puhelee:

-- Hyvää ... hyvää ... ja valoisaa tulevaisuutta. Ihan huntupää morsian
tuntuu tästä nousevan...

Nyt tuo hän lasin Sakriksen nähtäväksi:

-- Katso itsekin, niin näet, että huntupää morsian tästä nousee.

Vielä nakuttelee ennustaja toisenkin munan rikki verhon takana ... ja
istahtaa sitten pöydän ääreen miettiväisen näköisenä... Aprikoi,
tekisikö hän tällä kertaa oikein sokerikakun, koska sai näin paljon
munia. Sakris odottaa vakavana ja uskoo rouvan ajattelevan hänen untaan.
Sitten rouva sanoo:

-- Sinun pääsi oli siinä unessa Rasputiinin pään näköinen, eikö niin?
Jaa, jaa ... niin. Tosiaan, kun minä nyt sinua katselen, niin sinun
silmissäsi on jotain sellaista ... viehätystä... Ne lumoavat minkä tytön
tahansa!

-- Niin, vastaa Sakris Kukkelman, -- minulla onkin aina oikein vaikea
olla, kun kaikki flikat, jotka minut näkevät, rakastuvat minuun.

Rouva naurahtaa. Sitten hän ennustaa:

-- No ... ennen kuin tämä vuosi on ummessa, joutuu se unessa nähty
kaunotar, viaton ja nuori ... sinun luoksesi, ja on sinuun kovin
ihastunut. Joutuu piankin. Ja jos ei tämä asia mene, niin saat sylkeä
minua vasten silmiä. Siinä se!

Sakris ihastuu. Kysyy kuitenkin:

-- Mutta ... mitä se meenaa, että minulta oli pää poikkastu?

-- Mitäkö? toistaa ennustaja. -- Eikö sitten mieheltä, kaikkein
parhaaltakin, ole ikään kuin oma päänsä poikki, kun häntä mieleinen
nainen ohjailee? Ja sinun oma pääsi neuvoi sinut ottamaan tämän, joka
sinulle tulee ... ja niinpä hän on sinulle mieleinen, ja ota.

Todellakin: Sakris antaisi koko oman itsensä, jos saisi oikean naisen
... sellaisen kuin toivoo.

Ja nyt ennustaja lupaa sen hänelle ... piankin.

Onni täyttää Kukkelmanin sydämen.

Kun hän lähtee povarin luota, katselee hän yhä voitokkaammin ja entistä
innokkaammassa jännityksessä naisia, joita tulee tiellä vastaan. Mutta
ei vielä: likaisia nämä ovat ... ja toiset vanhoja. Eivätkä nuoret ole
läheskään sellaisia kuin se, jota hän... Täytyy odottaa.




IX


Sitten sattui Kukkelmanille vielä toinenkin omituinen tapaus.

Kevät kirkastui ... taivas siinti yhä useammin pilvettömänä,
ilmanrannoilta vaaleana. Tuuli suhisi pehmeästi kuusissa ja koivujen
punertavissa ritvoissa, tuoden mereltä kosteaa ja voimakasta viileyttä.

Peipposet olivat saapuneet; kurjet halkoivat ilmaa riemukkaasti laulaen,
matkallaan pohjoista kohti ... ja kottaraiset visertivät vimmatusti
viiritangoissa... Västäräkkejäkin oli nähty tuolla Vantaan rannoilla,
jonka jäät olivat pauhaten vierineet mereen ja kutsuneet pitkät jonot
helsinkiläisiä ihailemaan kuohuvaa putousta. Auringonpaisteessa
häikäisten kimalteli nyt vihreä joki.

Krokelbyssä moni ajatteli jo pääskysiä.

Kevään edistyessä on Sakris melkoisesti menettänyt aatteellista
kiihkoaan. Siitäkö se johtunee, että aika kuluttaa kaiken ... vaiko
keväästä ja lämmöstä ja valosta?

Olisipa hänellä nyt vielä edes välttävästi töitä ja ansioita, niin
tuskinpa hän muistaisi enää paljoa sitä ahdistusta, mikä on häntä
vuosikausia kiusannut. Mutta töitä ei ole vieläkään juuri ... ei
hänenlaiselleen varsinkaan. Niitä pitää pyytää ja anella.

Silti kevät saattaa hänet unohtamaan puutetta.

Tällä hetkellä etsii hän vimmatusti sitä, minkä omituinen uni ja
ennustajarouva ovat hänelle luvanneet.

On iltapuoli. Sakris kulkee metsässä, jokseenkin etäällä Krokelbystä.
Hän on aamupäivällä viimeistellyt pari työpuseroa, jotka peltiseppä
Savolainen häneltä tilasi. Nyt hän tahtoo ... nähdä naisia. Omassa
kylässä ei ole hänen naistansa.

Tämä tie johtaa toiseen kylään.

Metsätie se on ... erään kartanon talvellinen halko-ja heinänvetotie.
Matala nummi ... siellä kasvaa kuusia ja petäjiä. Havuneulat kiiltävät
ja kuormista maahan varisseet heinänkorret tuoksuvat. Koko metsä
lemahtelee hyvältä.

Joskus tulee matkalla aho, keskellä louhista metsää; siinä on oikein
kuuma. Sitten painuu mutkitteleva, korven läpi kuinka vain eteen sattuu
oikaistu tie jälleen alemmaksi ... puiden varjoon... Tulee suota. Se
huuruaa lämpöä. Polku haipuu ja hukkuu vesilätäkköihin, joista
ainoastaan mättäät pistävät esille.

Eräässä paikassa on kahden ison kiven lomassa porraspuita, talvitien
pohjaksi heitettyjä. Liukkaita porraspuita ... ja pitkältä.

Sakriksen jalat eivät vieläkään ole kehuttavat, vaikka hän jo yleensä
kävelee. Mutta näitä portaita myöten täytyy hänen ryömiskellä.

Kova halu hänellä on päästä eteenpäin.

Ei hänellä ole tuonne kylään mitään oikeaa asiaa; työvehkeitäkään ei näy
hänen vyöllään tai taskuissaan.

Parempaa kuin oman kylän tytöt, pöhköt, jotka nauravat kuin
vähäjärkiset, tahtoo Sakris. Oikean, kauniin ja nuoren ... täydellisen
hän tahtoo!

Sakris muistelee kottaraisia, jotka asuvat hänen ikkunansa edessä...
Kuinka ne räpyttelivät siipiään kuin vimmatut ... ja huusivat ... ja
katselivat silmänsä sokeiksi aurinkoon. Pian ne hyörivät jo pesissään.

Ja kun pääskyset tulevat, niin ne munivat.

Eikä Kukkelmanilla ole vielä tyttöä.

Tuolla kylässä, jonne hän aikoo, saattaa olla tyttöjä.

Ehkäpä ... Sakriksen rakastettu on siellä.

Niin hän konttaa suoportaita myöten. Kiire on.

Silloin, kun Sakris on jo pääsemässä portaiden päähän ... rämähtää
laukaus, hyvin läheltä. Sakris peljästyy, kohottaa päätänsä ... ja hänen
mielessään välkähtää harmikin, että kenties täällä on
suojeluskuntalaisia ... ampumassa: harjoittelemassa tai muuten
kuljeksimassa. Jutellaan, että niiden into on mellastella
työväenyhdistyksen taloilla ... humalaisina.

Krokelbyssä eivät tosin ole vielä mellastaneet ... mutta...

Enempää ei Sakris ehdi ajatella, sillä nyt rämähtää toinen laukaus.
Ramman korvissa vinkuu: hänkö ei tuntisi vallankumouksen ajoilta kuulan
ääntä! Nopeasti painaa Kukkelman kohotetun ja takkuisen päänsä alas ...
ja samassa hyppii eräiden yksinäisten mäntyjen takaa tielle ja Sakrista
kohti valkea koira... Ja sitten tulee pitkänlainen mies.

Miehellä on suojeluskunnan puku. Pyssy kädessä. Koira pysähtyy, katselee
vinkuen isäntäänsä. Vieläpä herra sitä usuttaakin! Mutta koira näyttää
hölmöltä ... se ainoastaan hyppelee herraansa vasten, joka sadattelee ja
lyö pentua pienellä ja sievällä koirapiiskalla. Sitten rientää hän
hehkuvin poskin Kukkelmanin luokse. Sakris kyyröttää yhä vatsallaan
kivien välissä ja katselee häneen säikähtyneesti, epäillen ja
vihoissaan.

-- Kas, mitä peijakasta! huudahtaa herra, ja hänen kasvonsa näyttävät
venyvän pitkiksi.

-- Mikä spektaakli tämä on? puhkeaa myöskin Sakris puhumaan. -- Miksi te
tahdotte ammuta kävelijöitä? Missä teillä on siihen lupa?

-- Anteeksi, se oli erehdys, vastaa herra. -- Minä luulin ... että
täällä oli kettu taikka jänis... Kaikenlaisia peijakkaan erehdyksiä!
Mutta hyvä, ettei paukku osunut.

-- Minä ... kettu tai jänis! vastaa Sakris hiukan kalveten, ja
ärtyisesti pudistelee hän hiuksiaan. Nousee ylös jaloilleen, murisee
jotakin hävyttömistä ihmisistä: ketuksi luullaan häntä ... jänikseksi.
Hän huudahtaa:

-- Eikö teillä ole silmiä? Mutta ... kysymys ei olekaan siitä ... vaan
nykyään ei saa ihmisiä ... sillä tavalla kuin...

-- Anteeksi, pyytää herra jälleen. -- Minä olin opettamassa koiraani.
Antakaa anteeksi ... unohdetaan tämä... Ollaan onnellisia, ettei paukku
osunut. Minä voin korvata teille vahinkonne. Paljonko maksaa?

Niin sanoen työntää pyssymies käden povelleen ja vetää esille paksun
lompakon.

-- Pois kivääri, tiuskahtelee Sakris silloin. -- Jos minä stämmää teitä
lakituvalle, niin... Hahhah ... halu tappaa metsäneläimiä... Opettaa
koirat, pedot, niitä ajamaan! Metsän syyttömiä eläimiä ... vuodattaa
niistä verta... Oletteko te ajatellut tätä? En minä itsestäni niin
välitä, mutta ... viattomat kreatyyrit...

Herra on aivan ihmeissään.

Siinä sitten istahdetaan kiville ... ja herra koettaa sovitella
Sakrista. Sakris pitää hänelle opettavaista esitelmää.

Metsästäjä ei kuitenkaan näytä Kukkelmanista pahansisuiselta... Ei,
päinvastoin hän kuuntelee Sakrista ... ja hymyilee hänelle iloisesti.

-- Mikä te olette? Kuka te olette? kysyy Sakris.

-- Minäkö? vastaa herra. -- Minä olen ... muudan Suomenvaara ...
liikemies. Mitä te tahdotte korvaukseksi? Ja kukas te sitten olette?

-- Minäkö? kysyy puolestaan Kukkelman. -- Minä ... olen byggmestari.

Suomenvaara ällistelee. Tarjoaa kääpiölle viidenkymmenen markan seteliä,
jonka Sakris viimein huoliikin, kauan vastusteltuaan ja selitellen,
ettei tässä rahasta ole kysymys: hän halveksii rahaa ... on kehittynyt
ihminen, sosialistikin. Sitten tarjoaa nuori liikemies Kukkelmanille
sikaria, mutta nyt rampa jälleen puhuu tupakanpolton
vahingollisuudesta... Suomenvaaran nauru kajahtaa hilpeästi.

Suomenvaara polttaa halukkaasti sikariaan.

He istuvat siinä melkoisen aikaa. Koira on asettunut isäntänsä jalkojen
juureen ja pistänyt päänsä hänen polvelleen.

Sitten pitäisi Sakriksen ja nuoren liikemiehen erota. Sakris on noussut
maasta ... katselee ylös herraan ja ojentaa sovinnoksi isoa ja
kovettunutta kouraansa... Virkkaa narahtavalla äänellä:

-- No, terve, terve. Näkemiin saakka. Minä ... lähden vähän tuonne
kylään ... tyttöjä katsomaan.

He jo eroavat; mutta vielä katsoo Suomenvaara taakseen:

-- Mikä se olikaan ... se nimi? Kuk... kuk...

-- Kukkelman, jatkaa Sakris.

Suomenvaara nauraa, ja painuu metsään. Sakris jatkaa tallusteluaan.

Mutta yhtäkkiä rientää herra takaisin ja huutaa:

-- Kuulkaas, älkäähän menkö vielä pois. Tehän ... voisitte tehdä
jotakin... Osaatteko rakentaa... Pykmestari? Hyvä on. Te miellytätte
minua ... niin, ihan totta! Minä olen Suomenvaara ... minä ... meidän
Mikko! Onko teillä nykyään paljon tekemistä? Mitä? Eikö ole. Kuulkaas:
minulla on juuri peijakkaan kiireellinen työ. Se tulisi teille ikään
kuin ... kun sattui tällainen tutustuminen. Minä rakennutan itselleni
koiratarhan. Rahaa on. Tukkeja on. Tuletteko? Kelpaako?

Sakris kuuntelee.

Koiratarhan..?

Mikko Suomenvaaran takissa kiiluvat napit, joissa jokaisessa on
koiranpää. Suojeluskunnan takki se ei ollutkaan. Keltaiset nahkahousut
ovat kiinteät. Ja pohkeet suljetut välkkyviin nahkasääryksiin.

Sakris katselee häntä, istahtaa jälleen kivelle, huokaisee... Ja sanoo
... ettei hänellä tätä nykyä ole oikeastaan kiireitä töitä.
Rakennustöitä hän on paljon tehnyt ... jopa osaisi tehdä
piirustuksiakin. Huviloita hän on remontteerannut ... paljon...

-- Viittätoista koiraa varten, huudahtaa Mikko Suomenvaara. -- Koirien
pitää kaikkien olla erilaisia. Rahaa on... Ja minä olen täällä tulokas;
palstani on tuolla meren rannalla. En tunne paikkakuntalaisia ... eikä
minun kannata hukata aikaa heitä etsimällä. Tulkaa luokseni...
Yritetään.

Sakris sanoi tulevansa aivan pian ... vaikkapa jo huomenna.

-- Ei mitenkään, vastaa Mikko Suomenvaara. -- Minulla on huomenna
pörssissä asioita. Mutta tulkaa ... noin viikon päästä. Sanotaan: tulkaa
ensi maanantaina.

Sakris lupaa. Ja sitten katoaa herra jälleen metsään.

Sakris seisoo tuokion paikallaan ... ja miettii asiaa, josta oli nuoren
liikemiehen kanssa puhunut. Hän oli iloissaan. Pitäisi jatkaa menoa
tuonne kylään, jonne hän oikeastaan oli matkalla. Mutta ehkäpä hän
väsyisi liikaa: hänellä on jo muuta mielessä.

Rahakin olisi tarpeen ... viimeisestä puseroiden ompelemisesta ei paljoa
kertynyt.




X


Jo seuraavana päivänä lähti Sakris Kukkelman tapaamaan Mikko
Suomenvaaraa.

Edellisenä iltana oli hän hyvillään. Työtä hän oli saava. Kenties
kauankin kestävää työtä... Voisi olla yhdellä paikalla ... ei
tarvitseisi hapuilla siellä ja täällä.

Minkälainen sitten olisi koiratarha?

Minkälaiseksi hän sen suunnittelisi?

Suomenvaara ei tuntunut turhia kituuttavan.

Entä millä tavalla tämä herra oli häneen tutustunut? Harmillinen kohtaus
se kyllä oli... Se, että Sakrista luultiin jänikseksi taikka ketuksi.
Mutta mitäpä siitä ... nyt enää! merkillistä vain, että tällä tavoin
tultiin tuttaviksi.

Melkein yhtä merkillistä ... kuin se unikin.

Aikoi ampua häntä ja sitten...

Sakris istui ikkunansa ääressä ja tirkisteli ulos. Keväisenä iltana
hohteli taivaanranta, minkä Sakris sitä liiterirakennusten ylitse näki,
kauniisti punaisena ja kellertävänä. Rakennusten päässä nyyköttävän
petäjän hienot havuset värisivät hiljaa ... ne muodostivat ikään kuin
jonkinlaisia tähtiä: somia, neulassäteillä varustettuja nappuloita...
Luonnon kauniita ja ihmeellisiä muodostelmia. Mutta taivaalla alkoivat
oikeat tähdet lempeästi ja salaperäisesti tuikkaa.

Mitähän tämäkin merkitsi ... että Suomenvaara oli ampunut häntä?

Tähdissä oli kaikki kirjoitettuna.

Ja Sakriksen nainen oli kyllä löytyvä. Sen Sakris tiesi. Sen hän
uskoi...

Siinä katseli Sakris kukkiin puhjennutta Annansilmäänsä. Kummallisella
liikutuksella täytti se hänen mielensä ... sen punertavien kukkalehtien
pinta oli hänestä ikään kuin tyttösen hipiä, nuoren tytön.

Hän kasteli kukkansa ... ja kapusi sitten keinutuoliin ... uneksi siinä,
kunnes tuli hyvin hämärä.

Sitten väänsi hän tulen lamppuun ja tirkisteli kuvatauluaan,
punaposkista Juliaa.

Eipä hän halunnut lähteä tuttaviensa luokse kiivaillakseen nykyistä
yhteiskuntaa vastaan ... hokeakseen kämmenellään pöydänreunaan lyöden
aina yhtä ja samaa, päähän piintyneitä iskulauseita, niin kuin
uskonkappaleita ... milloin pistelevänä ja uhkailevana, milloin taasen
alakuloisena ... sikäli, tuntuiko Venäjän Neuvostovalta edistyvän vaiko
kärsivän tappioita ja vahinkoja. Kuin jokin loittoneva kaiku supisi hän
vielä kuitenkin itsekseen:

-- Niin ... yhdestä vain ei voi koskaan tulla loppua: sosialismista.
Työväkeä on enemmän: sosialisteja. Ja koska se jotain tahtoo, niin
täytyy sen mennä läpi ... ja sosialismi yhä voittaa...

Tänä kauniina kevätiltana Sakris soitteli harmonikkaansa melkein
riemukkaasti. Ja lauleskeli.

Varis nuokkui tuolla tuon petäjän heikossa oksassa, raakkui. Sekin
äänteli toisella tavalla kuin ennen talvella: pehmeämmin...

Sakris nuokkui keinutuolissaan ja lauloi omasta puolestaan:

      Ai, ai, Kerenski,
      turha on sun toivosi:
      Suomi on nyt vapaana
      ryssän vallasta...

Ryssänkö vallasta? Eikö hänen olisi nytkin laulettava värssyn loppu
sillä tavalla kuin tulisimmat punaiset lauloivat kärsimänsä verilöylyn
ja armottoman nälkävankeuden jälkeen:

      Suomi on nyt täynnänsä
      valko-rosvoja?

Eipä ... tällä kertaa...

Aamulla varhain hän tallusteli sinnepäin, missä liikemies Suomenvaara
sanoi huvilansa olevan.

Tallusteli ... jo työpuvussa: sininen työpusero yllä, remmi vyöllä,
talvellinen, tahrautunut lippalakki päässä. Mutta parta oli hänellä
aivan puhtaaksi ajeltu ja tukka riippui kauniisti suittuna hartioilla.

Hänellä oli työkaluja mukana: kirves ja saha.

Puseron rynnästaskusta pisti esille käännettävän metrinmitan pää... Ja
povitaskussa piili iso, vahakantinen muistivihko.

Tuuli puhalteli, niin kuin tällä rantaseudulla melkein aina... Se
tuprutteli Sakriksen pellavaista tukkaa, heilautti sitä joskus hänen
kasvoilleenkin ja lippahatun päälle.

Kukkelman joutui siihen kuusinotkelmaan, jossa oli eilen vähällä tulla
ammutuksi. Kömpi portaat ... ja tallusteli jälleen. Välistä hän
pysähtyi, kääntyi koko ruumiillaan ... katselemaan puiden juurelta
pilkisteleviä sinivuokkoja ... kuuntelemaan, piipittäisivätkö lintuset.
Tänään eivät piipittäneet: oli kylmä päivä.

Metsän takana alanko ... suuria vainioita kalliotöyryjen keskellä ...
lakeita ja autioita. Ja sitten nousi tie mäelle, jonka takana sen herran
piti asuskella.

Mikä lienee tuo harmaa rakennus koivikossa?

Rakennuksessa oli valtavan korkea, keltainen lankkuaita.

Tuli joku työläinen ... ja Sakris kysyi, mikä tämä talo oli. Mies
vastasi:

-- Pelastusarmeijan turvakoti.

Niin, nythän Sakris sen muisti: täälläpäin oli sekin.

Tämä tieto teki hänet ikään kuin iloiseksi ... ja uteliaaksi.

Vielä sai hän kuulla, missä herra Suomenvaara asui: juuri
Pelastusarmeijan talon takana, pienessä huvilassa meren rannalla.

Hetken katseli Sakris turvakotia ... sen hirmuisen korkeaa aitaa ...
niin korkeaa, että yläkerrankin kolkot ikkunat rupesivat pian häneltä
piiloutumaan, kun hän käveli edelleen. Sitä paitsi oli aita varustettu
yläreunasta kaksinkertaisella kehällä teräväokaista piikkilankaa.

Mutta Sakris, hän kapusi pienelle kummulle tien varrelle ... ja siihen
näki hän ainakin yläkerran ikkunat. Olikohan niissä ikkunoissa naisia?
Muka muualle katsellen hän vilkaisi tuon tuostakin ikkunoihin,
huomattaisiinko hänet sieltä ... hänet?

Semmoiset tytöt ovat usein kauniita lapsia.

Ei näkynyt siellä ketään. Sakris lähti edelleen.

Täytyy käydä vielä tuossa mökissä kysymässä, missä Suomenvaara oikein
nyt asui. Ehkä olisi mökissä naisia...

Tuvassa oli ukko ja akka ... makasivat sängyssä aamiaislevolla... Voivat
olla kalakauppiaita, koska täällä haisi niin silakoilta ja silliltä ...
kalojen kuolleilta ruumiilta.

Muija kavahti ylös ... kasvoiltaan kellertävä kuin sillin suolavesi ...
ja nenäkin hänellä oli suippo ja päästä pysty kuin kalalla. Hän katseli
ällistyneenä Sakrista, kääntyi ukkoon päin, joka raotteli silmiään ...
ja siinä purskahti akka kihisevään nauruun. Kysyi vilkkaasti, mitä
tulija tahtoi ... ja purskahti taas nauruun, peitellen kädellä silmiään
ja suutaan. Sakrista alkoi närkästyttää. Mutta asiastaan hän sai toki
selvän. Eukko kääntyi ikkunaan päin ... tyrskyi siinä itsekseen ... ja
osoitti etusormellaan jotain ulkoa näkyvää, sanoi:

-- Tuolla ... tuo iso puu ... sen takana hän asuu tuossa keltaisessa
rakennuksessa.

Myöskin Sakris tirkisteli huopapaperilla paikatusta ruudusta ...
kiitteli lyhyesti neuvosta ja lähti jälleen tallustamaan.

Liikemies Suomenvaaran huvilan hän löysi. Se oli rannalla, maantien
alapuolella, rinteen eteläkupeella. Vanha, keltaiseksi maalattu ...
nurkat ja ikkunanpielet valkeiksi. Jyrkät portaat kohosivat ylös ovelle,
jonka sivuilla seisoi kaksi paksua pylvästä.

Entinen herraskartanon huvipaviljonki ... se oli Mikko Suomenvaaran
asunto toistaiseksi. Täällä hänellä oli palstakin. Sekä rakennuksen että
palstan hankki hän äskettäin eräältä yhtiöltä, joka taasen, takavuosina,
osti koko täkäläisen herraskartanon sen entisiltä omistajilta. Yhtiö oli
myönyt päärakennuksen Pelastusarmeijalle ... ja alkoi lohkoa tilaa
huvilapalstoiksi. Mikko Suomenvaara tempaisi nyt miltei parhaan paikan
koko tilasta: kappaleen kartanon entistä puistoa ... osaksi puutarhaa,
osaksi villiä metsää.

Pitkin rantakaistaletta kasvaa jono valtavan korkeita tervaleppiä; niitä
ylempänä koivuja, lehmuksia, mataloita tammia ... ja kaikenlaista, jota
Sakris ei ymmärrä ja josta Mikko itsekään ei ole viitsinyt ottaa selvää.
Mikko on näet afäärimies; pitää huolen asuntokeinottelusta, ostaa hopea-
ja kultarahoja, kauppaa messinkiromua ja kaikenlaista. Rahaa hänelle
tulee kuin roskaa, eikä hän paljon siitäkään välitä. Hän pitää hauskaa
... ja antaa palttua liian vakaville asioille.

Nyt hän tahtoo koiratarhan... Tahtoo olla hieno, olla koiramies.

Palsta joutui hänelle vasta viime syksystä, joten hän ei ole vielä
ehtinyt pystyttää itselleen komeaa ja kiiltävää huvilaa.

Mutta koiratarhan tahtoo hän kohta: se on hänen päähänpistonsa.

Juuri tuonnoittain, ilmojen lämmitessä, tuli hän tänne Helsingistä.
Asumaan täällä muutamia päiviä kerrallaan. Tänne syrjäiseen rantaan on
hyvä tyhjentää meren saaristosta, tuolta oikealta, saapuvat moottorit,
jotka tuovat pirtua.

Ja Helsinkiin pääsee täältä nopeasti ... läheisessä huvilassa on
puhelin, sillä voi tilata kiitävän auton.

Mikolla on vasta kaksi huonetta... Isompi niistä jo varustettu uljailla
huonekaluilla. Siellä on sohvia, joiden kyljissä ammottavat tyhjät
hyllyt kirjoja varten, välkkyvä peili ja uusi gramofoni. Pienempi kamari
on järjestetty tilapäiseksi keittiöksi, jossa emännöitsee Mikon vanha
täti, sisämaasta äskettäin tänne tuotu, vakava leski.

Viisi vuotta sitten oli Mikko ahkera metsämies... Silloin oli hänellä
talo maaseudulla... Sitten hän sen möi ... antoi rahojen hurrata... Ja
hankki uutta rahaa. Nytkin rakastaa hän metsästystä... Ja koiria. Koirat
ovat hauskoja. Ne ovat mielenkiintoisia... Niiden hoitaminen on jotakin
erikoista.

Miksi ei Mikko voisi kerätä ja hoitaa koiria? Hän on kuullut mainittavan
ihmisistä, jotka keräilevät maailmanmestarien maalauksia, jopa
vähäpätöisempääkin: hankkivat innolla, hurmiolla, haltioitumisella ja
kiihkolla esimerkiksi erilaisia tiukuja. Sellaista tekevät jotkut
hassahtavat englantilaiset lordit. Vieläpä saattavat eräät heistä, jos
eivät muuta lystikästä keksi, koota tulitikkulaatikoita ...
kymmeniätuhansia kappaleita ... satojentuhansien markkojen arvosta,
jokainen laatikko erilainen. Sellaista saavat englantilaiset aikaan!
Hauskaa on rahakkailla... Mutta Mikko on nuori ja elämänhaluinen: hän
tahtoo liikkua ... metsästää..! Tahtoo itselleen koiria.

Nyt loikoo hän vielä eräällä sohvallaan ja nukkuu. Hänen uutimensa ovat
vedetyt kaari-ikkunain eteen.

Vinttikoiranpentu alkoi äsken vinkua hänen sohvansa vieressä matollaan.
Silloin hiipi täti, joka jumaloitsee sisarenpoikaansa, hiljaa sisään ja
houkutteli penikan keittiöön.

Mikko viipyi eilen myöhään jossakin tärkeässä liikemiesten kokouksessa.
Hänen päätänsä särkee. Antaa hänen levätä.

Keittiössä on tädillä jo kahvi valmiina, ja naapurimökin tyttö on tuonut
vastalypsetyn maidonkin.

Täti odottelee, milloin poika heräisi.

Sakris Kukkelman tirkistelee portaiden juuressa ylös paviljonkiin.

Harvoin hän on nähnyt huvilaa moisella paikalla, kuin sokerikeilan
kärjessä.

Hän on kovin väsynyt kävelystä ... ei tekisi mieli ryhtyä heti
kiipeämään noin jyrkkiä portaita.

Ketään ei näy pihalla ja kartiinit ovat alhaalla...

Mutta kumminkin täällä valvotaan, koskapa savutorvesta nousee sauhua.

Olisikohan huvilassa toisetkin portaat kuin nämä korkeat?

Ja saattaapa täällä muutenkin vähän katsella ympärilleen...

Kukkelman jättää työvehkeensä portaitten juureen ja kiertelee verkalleen
rakennusta...

Muita portaita ei ole...

Nyt katselee rampa pengermän reunalta maisemaa ... hän on siinä kuin
mikäkin omituinen kanto, jonka päähän on pistetty tappurakuontalo...
Tuuli viuhtoo hänen pitkää tukkaansa.

Meri on ihan tuossa... Kuivia, viimekesäisiä lehtiä rapisee lähellä
tammessa. Suurissa tervalepissä rannalla on vanhoja urpuja...

Suunnattoman leveät kaislikot saartavat lahtea ... törröttävät niin kuin
kulonurmi maasta.

Sitä lahtea sulkee meren puolelta jono saaria ... toiset karuja,
paljaslakisia ... toisilla kasvaa petäjiä.

Tuolla vasemmalla kuultaa punainen säleaita. Ja sitä ylempänä on vankkaa
petäjämetsää ... niin pitkältä, ettei sen läpi näy enää aitaa.

Sakris Kukkelman kävelee palstalla ... köntii kuin karhu taikka jokin
kummallinen metsänpeikko. Menee alavalle rannalle... Nousee jälleen
ylemmäksi, vedellen käsillään itseään jostakin kallionpykälästä. Sitten
asettuu hän pykälälle istumaan... Alkaa miettiä, mihin paikkaan se
koiratarha olisi rakennettava ... ja minkälainen se olisi tehtävä.
Kuvittelee mielessään koirien elämää ... niiden vaatimuksia.

Välistä kääntää hän verkalleen ruumistaan ja katselee paviljonkiin päin.
Ei näy vieläkään ketään...

Koirien elämä?

Niille kartanoa..?

No ... kyllähän viattomia elukoita olisikin suojeltava...

Ja täytyyhän Sakriksenkin elää.

Sitten hän pääsee selville koiratarhan paikasta: tähän mäntymetsään se
olisi tehtävä! Hän tarkastelee sitä paikkaa ... suunnittelee ja laskee.
Laudoista se hänen olisi mukavin tehdä. Mutta Suomenvaara oli puhunut,
että se rakennettaisiin hirsistä, joita täällä on paljon...

Viimein nousee Sakris portaita ... ja kiipii ylös, jyskyttää ovea.

Mikko Suomenvaaran vanha täti tulee avaamaan. Hän hätkähtää hiukan, kun
näkee Sakriksen. Mutta Sakris katselee häneen ylös viattomin silmin...

Hieman pettynyt on Sakris tästä vanhasta naisesta, jota hän muuten
luulee palvelijattareksi: melkoisesti kumara ja vanha akka!

Täti jälleen luulee Sakrista kerjäläiseksi. Hän kysyy:

-- Mitä te tahdotte? Kuka te olette?

-- Minä olen se byggmestari, joka on tilattu tänne tekemään talo
koirille, vastaa Sakris.

Täti sanoo:

-- Kuka tilannut? Mitä tekemään?

-- Kartano koirille. Se herra, joka täällä asuu, tilasi eilen.

Täti on hämmästynyt. Ja sitten hän muistaa, että Mikko oli joskus
puhunut aikovansa rakentaa itselleen koiratarhan. Mutta ... kuinka on
hänen rakentajansa tuollainen?

Täytyy kuitenkin mennä Mikolta kysymään.

Mutta nythän Mikko vielä nukkuu.

-- Odottakaa, kehoittaa muori Sakrista ja painaa ulko-oven kiinni.
Sakris jää portaille.

Täti menee sisarenpoikansa kamariin ... ja ravistelee varovasti Mikon
valveille, sanoen:

-- Siellä on sellainen mies ... kyttyräselkäinen ... kääpiö ... tahtoisi
puhella. Sanoo sinun kutsuneen hänet tänne tekemään koiratarhaa.

-- Mitä..? Sekö..? Onko se jo täällä? huudahtaa Mikko.

Täti kysyy ihmetellen:

-- Oletko sinä hänet kutsunut?

-- No, suoraan sanoen ... olen, vastaa nuori gulashi. -- Se nyt ... oli
semmoinen hullutus. Tapahtui pieni sotku tuolla metsässä eilen. Mutta
olkoon... Kuinka, joko hän nyt tuli? Sen veitikan piti tulla vasta
viikon kuluttua. Hittoako hän nyt jo!

Täti katselee kummastellen sukulaiseensa ja kysyy:

-- Onko hänet sitten pyydettävä sisään?

-- Antaa tulla vaan, sanoo Mikko. -- Odottakoon keittiössä ... pian
tästä joudun.

Sakris lasketaan keittiöön... Siellä koiranpentu alkaa häntä hurjasti
haukkua: ei asetu vanhan tädin torastakaan. Sakrista rupeaa se räyskytys
jo suututtamaan...

Mutta sitten astuukin Mikko Suomenvaara toisten luo ... yllään pitkä ja
komea aamunuttu ja kädessä koirapiiska. Sitä piiskaa on nyt penikan,
jonka nimi on Heiluvei, totteleminen. Nöyrästi se istahtaa isäntänsä
jalkain väliin.

-- No ... te tulitte jo tänään? huudahtaa Mikko Suomenvaara.

-- Minä tulin, vastaa Sakris. -- Mies ei koskaan petä lupaustaan! Ja
minä olen jo katsellut paikan päälle, johon koirakartano pykätään...
Tuonne kummulle...

-- Niin, mutta ... olihan puhe, että tulisitte vasta viikon kuluttua!

Sakris ällistelee. Hän mutisee jotain sellaista kuin:

-- Jaa, jaa... Mutta minulle ... se passasi juuri nyt. Ja niin kuin
sanottu, minä olen jo katsellut paikan päälle... Ja minä tiedän, millä
tavalla se on timrattava...

Sakris alkaa pitkästi selittää, kuinka koiratarha tehdään.

-- Hyvä, hyvä, vastaa Mikko. -- Mutta se ei käy nyt. Minun täytyy
iltapuolella lähteä kaupunkiin.

Silloin Sakriksen silmät välkähtävät. Hän melkein tiuskahtaa:

-- Niin ... mutta minulla on jo työkalutkin mukana.

Hän lauhtuu vähän ja rohkaisee:

-- Mitäs muuta kuin isketään kirves puihin. Niistä tulee pylväitä ja
pilareita. Ja sitten lautoja väliin... Ja sitten...

Mikkoa huvittaa Sakris. Hän raapaisee korvallistaan ... ja taipuu
lopulta kuitenkin, sanoo:

-- No ... minä olen Mikko! Yritetäänhän sitten. Mennään ulos asiaa
paikan päällä pohtimaan.

He lähtevät ulos ... Sakris, Mikko ja koiranpenikka. Siellä he kävelevät
ja katselevat, harkitsevat suunnitelmaansa. Sakris puolustaa hartaasti
laudoista rakentamista. Hän sanoo:

-- Minä ... jos minä joskus pykätä, niin laudoista minä... Se on helppoa
... siitä tulee hyvä.

Sen kyllä Mikko uskoo, että se on helppoa. Mutta ei: hän tahtoo
varmempaa, hirsistä hän tahtoo.

Viimein Sakriksen täytyy huokaisten taipua.

Eikä Mikko haluaisi rakennuttaa tänne kummullekaan, vaan rannalle.
Syntyy jälleen pieni väittely. Sakris huudahtaa:

-- Minä kyllä, antakaa anteeksi, minä ymmärtä tämä asia! Minä olen
tehnyt tällaisia töitä. Jos pykää rannalle, niin tulee kostea... Ei, ei
tule hyvä! Minä sanon: sillä tavalla ei tule hyvä! Mutta jos timrataan
se ylös tänne, niin...

Mikko alkaa hiukan suuttua. Sitten hän nauraa, ja pysyy päätöksessään:
koiratarha on tehtävä tuonne hänen omaan paikkaansa, kauniille
rannalle...

Siinä väitellään sievoinen aika... Ja huokaisten alistuu Sakris.

Sitten sanoo Mikko aikovansa neuvotella, vaikkapa jo heti tänä iltana,
eräiden koiraklubin jäsenten kanssa piirustuksista. Kukkelman ällistelee
tätä tietoa ... ja kysyy:

-- Kuinka? Mitä varten? Osaan minäkin riitingit... Jos tahdotte, teen
riitingit teille. Minä olen jo tuuminut asiaa...

Mikko naurahtaa ... ja arvelee, että sitä asiaa voidaan nyt oikeastaan
pohtia myöhemminkin. Hän sanoo:

-- No, kunhan nyt ensin kaadatte petäjät ja hommaatte ne rantaan!
Taitaapa sitä siinäkin jo olla tekemistä. Mitä arvelette, saatteko te
puut täältä rantaan?

-- Minäkö? ihmettelee Sakris, ja hänen suunsa menee iloiseen ja leveään
nauruun. Hän vakuuttaa:

-- Se ei ole mikään konsti. Ei työssä niin paljon voimia tarvita, vaan
konstit ne auttaa. Ja minulla on sellaiset konstit, että ... niin kuin
ei mitään vain...

Siis olkoon sekin asia selvä. Mutta vielä kysyy Mikko, milloin
koiratarha tulisi valmiiksi.

Sakris pohtii ja arvelee. Hän lukee päiviä ja puita...

Ja lopultakin on Sakris varma, että kuuden viikon kuluttua voisi koiria
pistää asumaan koirataloon.

Hyvä on sekin Mikosta. Mutta vieläkin yksi seikka: paljonko Kukkelman
tahtoisi urakkasummaa ... tarkalleen niin pitkän ja niin leveän
rakennuksen teosta ... kunnes laitos olisi vesikaton alla?

Sakris asettuu kivelle istumaan ja vetää povitaskustaan suuren
muistikirjansa. Syventyy miettimään ja piirtelemään käyristyneille
paperilehdille lyijykynällä viivoja, koukeroita, kirjaimia, numeroita ja
omia merkkejään...

Sillä välin Mikko opettaa Heiluveitä kävelemään kauniisti rinnallaan.

Viimein lausuu Sakris vakavasti, että niin ja niin monta tuhatta pitäisi
tällaisesta työstä saada. Eikä hän tahdo kiskoa: hän on näet semmoinen
mies, kansanmies. Demokraattikin hän on mielipiteiltään ... sosialisti
... ja enemmänkin...

-- Oho, huudahtaa Mikko Suomenvaara.

Summa on Mikosta liian suuri. Siksi ehdottaa Mikko, että he sopisivat
aluksi ainoastaan puiden kaadosta, veistämisestä ja salvamisesta. Muusta
rakentamisesta ennättäisivät myöhemmin. Mitä Kukkelman nyt tästä
alkutyöstä tahtoisi?

Jälleen Sakris miettii: tekee kirjaansa koukeroita ja laskee. Hänen nyt
esittämäänsä summaan Mikko suostuu.

Työn voisi Kukkelman aloittaa koska tahansa.

Mutta: missä Sakris sitten täällä asuisi ... ja missä hän aterioisi?

Sakris sanoo tyytyvänsä vaikka keittiöön.

Mutta siellähän on Mikon täti!

No, niin ... no ... onhan täällä vielä tuo eteinen. Sakris sanoo
olevansa niin vaatimaton ... hän nukkuisi siellä.

Sekin kelpasi.

Ja mitä syömiseen tulee, tyytyisi Kukkelman vähään ... aivan mihin
hyvänsä. Niin, hän ei huolisikaan esimerkiksi lihaa... Sitä hän inhosi
... oli vegetariaani. Hän ei tahtonut muuta kuin vähän puuroa tai
velliä. Ja ruuasta, jos hän sen täältä saisi, voitaisiin alentaa
urakkasummaa.

Sekin soveltui Mikolle.

Kuten sanottu, Kukkelman saisi aloittaa työnsä milloin huvitti ...
vaikkapa jo tänään.

Ja sitten tuli Mikolle kiire kaupunkiin. Hän lähti.

Sakris oli tyytyväinen, koska oli saanut hiukan vakinaisempaa työtä.

Ja mielessään hän ajatteli, että tyttöjen koti, tuo Pelastusarmeijan
ylläpitämä, oli lähellä tätä huvilapaikkaa.




XI


Samaa päivää jatkuu.

Sakris on saanut kahvinsa ja vellinsä. Vaivaista velliä vain; mutta
minkäpä Mikon maalaistäti voi: liharuuan, jota hän Sakrikselle kantoi,
lykkäsi Sakris päristellen edestään kauemmaksi ... ei hän sitä syönyt.
Oli tämäkin työmies!

Mikko on aikaa sitten mennyt kaupunkiin.

Täti katselee nyt Sakriksen hommia rakennuksen portailta, sillä Sakris
on jo ryhtynyt kaatamaan petäjiä.

Muorilla on vastenmielisyys Kukkelmania kohtaan, vaikkapa hän sääliikin
kyttyräselkää, jonka jalat ovat sellaiset ... ja toinen jalkateräkin
syrjään vääntynyt.

Ensiksi sovittelee Sakris siihen kummulle, mistä rakennuspuut kaadetaan,
taskukellonsa puun kupeeseen. Suuren, mustakuorisen ja harmaaksi
kuluneen kellonsa. Täti tarkastelee häntä: tuopa näyttää olevan tärkeää
hommaa ... niin valikoitsee Sakris mukavaa oksaa. Eikä sellaista oikein
mukavaa tunnu löytyvän, koskapa hän nyt tulee ja pyytää muorilta
rautanaulaa. Sen hän sitten saa ... ja takoo sen petäjän kylkeen, vähän
toista metriä korkealle, kaulansa Kohdalle. Siihen naulaan hän viimein
ripustaa, verkkaan ja huolellisesti, taskukellonsa.

Maalaisemännästä on tällainen menettely ilmeinen ihme... Eipä hän malta
olla kysymättä, pelkääkö Kukkelman kellon menevän rikki? Sakris vastaa
arvokkaasti ja merkitsevästi:

-- Kuinka..? Minä olen jemtti ... aina jemtti mies... Kahdeksantunnin
työpäivä..!

Täti nostaa nenäänsä. Kahdeksantunnin työpäivä on jälleen seikka, jota
hän ei saata ymmärtää ... ei varsinkaan, kun työ on urakka. Täti
ajattelee:

-- Mitähän tästä nyt tulee? Turhaanpa taitaa jälleen Mikko nakella
rahojaan.

Nyt tarttuu Kukkelman kirveeseensä. Alkaa tähystellä ylös puiden
latvoihin ... ja täti tähystelee vuorostaan häneen. Siinä Kukkelman
tähtää ja tirkistää. Ja sitten iskee hän ensimmäistä petäjää... Kirves
näyttää melkein yhtä pitkältä kuin hän itse ... mutta kohosipas sen
kapea ja ohueksi tahkottu terä kuitenkin Sakriksen pään yläpuolelle!
Polvet ovat hänellä koukussa ... niin kuin sellaiset lyhytvartiset
viikatteet, joita tädin kotipuolessa käytetään. Kirves kohosi ... ja
vanhan naisen on säälistään huolimatta pakko nauraa. Yhä kirves kohoaa,
ja poloisen ramman ruumis keikahtaa kirveen painosta lantioita myöten
taaksepäin ... ja sitten se heilahtaa eteen, nytkähtäen vasemmalle ...
ja isku sattuu puuhun, kuuluu iskijän ähkäys. Ähä, lähtipäs lastu...
Ihan tosiaan lähti! Ja vielä erkani toinenkin lastu. Ja kolmas... Ja yhä
singahteli pieniä, kellertäviä lastuja ... verkalleen, yhtäpäätä.

Täti ajattelee:

Kukapa tietää ... ehkäpä tästä jotakin tulee!

Yhä seisoo hän ovella.

Kun petäjä oli hakattu puoliväliin poikki, keskeytti Kukkelman
hakkaamisensa, kääntyi katselemaan voitonriemuisesti tätiin ja äännähti,
suuret ja keltaiset hampaansa paljastaen:

-- Si-so-jaa! Niin se menee! Nyt on jo alku tehty ... ja kun alku on
tehty, niin on kuin kaikki olisi tehty! Mikään muu ei olekaan vaikea ...
kuin alku!

Sitten Kukkelman taas hakkaa. Kauas kuuluu hänen rintansa pihinä ja
ähinä... Petäjiä kaatuu silloin tällöin ... ryminällä ja ryskeellä,
katkoen tuuheain latvainsa tieltä toisten puiden kuivia oksia ...
suhisten, pohahdellen ... ja sitten runkonsa kallioon kumahduttaen.

Täti on sisässä. Hän tähystelee terävin silmin ikkunasta ulos ja sanoo
itsekseen:

-- Saipas tuonkin puun poikki. On sillä sittenkin ... käsivoimia..!

Siinä alkoi Sakris katkoa kaatamiensa mäntyjen oksia ja typistää
latvoja.

Ja sen jälkeen kaatoi hän vielä toisia puita...

Kunnes tuli kello puoli viisi. Sakris oli pitänyt kelloaan tarkasti
silmällä ... ja nyt yhtäkkiä, otti hän kellon taskuunsa, kirveen
kainaloonsa ja alkoi tallustella rakennukseen...

Siellä pyysi hän jälleen saada vellinsä taikka puuronsa... Kiirettä ei
oikeastaan olisi. Mutta hän aikoi vielä tänä iltana käydä Krokelbyssä,
noutamassa joitakin työkaluja, jotka olivat sinne unohtuneet: veistohaka
ja piilu ... ja jos jotakin.

Se olikin Sakriksen totinen aikomus.

Mutta sitä paitsi suunnitteli hän tällä matkalla pistäytyä turvakodin
luona...

Aterialla, muoria vastapäätä istuen, oli hän vakava ja hiljainen. Ja
kovin tyytyväinen: oikein kehuskeli velliä hyväksi.

Mutta tupsu hänen tappuraisia hiuksiaan pyrki syödessä valumaan
lautaselle ja velliin. Se valuikin. Ilkeää sellainen oli tädistä nähdä.
Hm, minkäs Kukkelman sille ... kun hänen olkapäänsä olivat pöytälaudan
tasalla...

Mutta syötyään ei pistänyt käsiään ristiin! Täti ajatteli:

Mokomakin ... jumalaton könttyrä...

Hulluhan se Mikko oli taas ollut!

Sitten Kukkelman lähti... Täti oli hänen poistumisestaan vähän niin kuin
tyytyväinen.

Kukkelman lähti käymään Krokelbyssä.

Nyt seisoi hän Pelastusarmeijan turvakodin luona ... seisoi pitkän
aikaa.

Jonkin vilahduksen hän huomasikin naisista ... mutta enempää ei hän
heitä nähnyt... Oli pettynyt; häntä ei katseltu!

Merkillistä untaan hän ajatteli ... ja ihmetteli, eikö se sattuma, että
hän oli joutunut liikemies Suomenvaaran urakkaan, edistäisi hänen
unensakin toteutumista jollakin tavalla.

Lopulta jatkoi hän hidasta tallusteluaan Krokelbyhyn, joskus
kämmenillään polviinsa nojaillen.

Seuraavana aamuna, melkoisen varhain, tuli hän takaisin Mikon huvilalle.
Mikko ei ollut kotona; lienee taas jonnekin matkustanut...

Sakris tervehti iloisesti ja ystävällisesti tätiä:

-- Terve, terve, täti.

Täti antoi hänelle kahvia. Sakris vilkaisi sitten siinä kelloaan ... ja
alkoi kiiruhtaa työpaikalleen. Pisti kellonsa eiliseen naulaan, puun
kylkeen...

Ja sitten kuului kummulta hakkaamista ja rusketta aina ruokailuun asti.

Täti ei enää istunut, niin kuin eilen, poloisen kanssa samaan pöytään
... kun rammalla oli tuollaiset hampaat ... ja kaikki...

Keskellä ruokailuaan kysyi Sakris maalaismuorilta:

-- Onko täällä kylässä paljon flikkoja?

-- Mitä ... likkoja? toisti maalaismuori, ja ajatte ajatteli:

Tuumiiko tuokin tyttöjä! Sitten hän sanoi verkalleen:

-- Onhan niitä... Tuokin talo tuolla ... turvakoti ... on likkoja
täynnä!

Sakris nauroi leveästi ja sanoi:

-- Niin, mutta ne ovat niin kuin linnut häkissä. Eikö täällä ole muualla
... noissa torpissa?

-- Onhan niitä ... ryssien jätteitä... Kai ne ryssät pattereita
täälläkin rakentelivat, vastasi muori.

Sakrista vastaus ärsytti. Siihen juttelu keskeytyi. Kukkelman palasi
työhönsä.

Määrätuntinsa hän kummulla puuhaili...

Loikoi päivällisen jälkeen hetken vuoteella, jonka täti oli valmistanut
hänelle eteiseen. Mutta syötyään alkoi hän pukeutua. Pyhäisiinsä hän
pukeutui. Sitoi kaulaansa punajuovaisen liinan. Suki tukkansa kuvastimen
edessä keittiössä, jonne hän pyysi päästä... Ajeli tuolilla seisten
tarkoin parran ylähuulestaan ja leuastaan. Ja sanoi lopuksi,
itsepäisesti ja ilkkuvasti, menevänsä nyt katselemaan tyttöjä:
viihtyvänsä erikoisen hyvin naisväen parissa.

Tuonne hän meni vanhaan herraskartanoon päin.

Mutta koska hän ei siellä nytkään nähnyt mitään, lähti hän sieltä
pieneen kylään, joka oli hiukan loitompana: muutamia mustia ja
kyljelleen pyrkiviä tupia ... jäännökset entisen herraskartanon
torpista...

Sakriksen oli koetettava näitäkin töllejä ... niin kuin kalastaja kokee
verkkojaan.

Hiukan ikävältä hänestä tuntui tällä kulmakunnalla... Huvilassakin
ainoastaan tuo vanha ja mustiin puettu täti.

Kunhan se täti ei vain luulisi, että Sakris kaunistaa tällä tavoin
itseään häntä varten? Kunhan ei luulisi...

Kukkelman on saanut tarpeekseen vanhoista...

Ja hänellehän on luvattu nuori ja kaunis.

Nyt on Kukkelman tullut keskelle töllikylän vähiä rakennuksia. Siinä
seisoo hän jollakin pihalla, keväisillä roska- ja lastukasoilla.
Jäykkänä ja juhlallisena ... pyhätamineissaan. Kädet syvälle taskuihin
upotettuina. Katsoo oikealle ... kääntää ruhoaan katsoakseen vasemmalle
... käännähtelee vilkkaasti kuin viiri. Vilkaisee nyt sivulleen ... ja
näkee jostakin töllistä tulevan ulos hameihmisen... Mutta vanha tämäkin
oli.

Mereen aleneva aurinko lämmittää... Tuossa ovat kituvat syreenit jo
nupulla ... ja tuossa torpan nurkalla nousee maan sisästä joitakin
tulipunaisia ... niin kuin punaisia peukaloita. Rabarbereita ne ovat:
niistä valmistetusta ruuasta pitää Sakris kovasti. Muudan hänen entinen
heilansa keitti hänelle niistä usein himoruokaa.

Taas tuli eräästä ovesta ... tyttö! Sakris lähti kulkemaan häntä kohti
... ja huudahti:

-- Tui, tui!

Tyttö katsoi Kukkelmaniin ... tirskahti nauruun... Juoksi sitten
takaisin sisään ... ja palasi portaille tuoden kanssaan vanhahtavan
naisen ja lapsia. Sakris tallusteli lähelle. Lapset nauroivat, ja
pienemmät heistä alkoivat kirkua. Sakrista se kirkuminen harmitti. Mutta
tyttöön hän oli tosiaan hiukan ihastunut, joten hän sanoi:

-- Katsokaa, lapset ... tällaiset kellonketjut... Eivätkö ne ole
lapsista nätit? Kuulkaas, neiti ... minä olen byggmestari. Jos teillä on
mitä remonteerata, niin minä tulen tänä iltana ja remonteeraan.

Ja Sakris nauroi veitikkamaisesti ja iski silmää.

Tyttö ei ensin ymmärtänyt. Mutta Kukkelmanin silmäniskusta aavisteli hän
sitten jotain. Hän pyörähti ympäri ja juoksi sisälle.

Jätti Sakriksen...

Sakris rupesi puhelemaan emännän kanssa ilmoista. Lapset tirskuivat
yhäti ... eräät peitellen kädellään suutansa.

Sakrikselle tuli lähtö töllikylästä, turhin toimin. Huokaillen hän
palasi Suomenvaaran huvilaan.

Koetteli illallisen jälkeen ryhtyä lueskelemaan Nietseskeä, jonka hän
oli viime käynnillä tuonut mukaansa Krokelbystä. Hän heilutti
kämmenellään maalaismuorin edessä sitä kirjaa ... kehui sitä
tarpeelliseksi ja hyväksi: siinä oli viisaita ajatuksia.

Tuokion hän luki portailla. Rupesi nukuttamaan. Sakris meni eteiseen,
ratisevaan telttasänkyynsä.

Ja taasen näki hän unta samasta kauniista naisesta kuin silloin
keväämmällä...

Ja kun hän seuraavana päivänä oksi petäjiä, oli hän yhtäkkiä kuulevinaan
... niin kuin sen naisen ääni olisi huutanut hänen korvaansa ja kutsunut
häntä...

Kukkelman mietti uniaan ... sekä viimeistä että edellistä.

Ja iltahämärässä seisoi hän jälleen turvakodin seinävierellä. Tähtäili
vuoroin eteensä maahan ja vuoroin ylös ikkunoihin, joista alapuoli oli
himmennetty harmaaksi...

Missä olikaan hänen oma heilansa, hemestinsä ... hänen rakkaansa?

Tuleva se oli: sen tiesi Sakris varmasti. Hän tunsi sen rinnassaan,
sielussaan, luissaan ... tunsi sen melkeinpä kuin vatsassaan. Tuleva se
oli! Hän uskoi siihen: hänellä oli siitä sellainen tieto!




XII


Toukokuisten leppien ok