The Project Gutenberg EBook of Unelmiensa uhri, by Marja Salmela This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Unelmiensa uhri Romaani Author: Marja Salmela Release Date: March 17, 2005 [EBook #15395] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIENSA UHRI *** Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders. UNELMIENSA UHRI ROMAANI Marja Salmela Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1902. I. Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi. Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi, mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen kaunista, kirjavaa pajukeppiä. Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan, tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi. Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja pisti täällä iloisesti lauluksi. »Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.» »Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa. »Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!» Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa, Miina?» »Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.» »Oho!» »No, se on totta.» Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita? Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.» »No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki nurkat nuuskimassa!» »Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä talossa paikat pidetään kunnossa -- ainakin niin pitkälle kuin vierasten silmä kantaa.» »Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen rievun padan taakse piiloon. »Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan Miinan lennättämää riepua. »Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain tuttuja olla.» »Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa huolella hoida, ei se omaansakaan.» Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa. »Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.» »Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.» »Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan», uskalsi poikanen tynnörillä huomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt huomautusta kuulevan. Tyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja mairitellen: »Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?» Tyttö hyppäsi iloisesti sisälle maitohuoneeseen. »Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.» »Annat sinä kuitenkin.» »No, jos nyt vähäsen maistaa.» »Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija», tyttö soitteli sormellaan ikkunalasia, »viime talvena kun minä sairastin, kuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi sentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja kaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.» »Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.» »Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.» »Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?» »No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain enimmäkseen rankaisee.» »No, kun maailma on niin paha.» »Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla. Erkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee mieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät», lisäsi hän miettivästi. »Ja Erkillä on kanssa», jatkoi hän iloisemmin. »Tiedätkö Maija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.» »Vai on se jo tuumattu.» »Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä puhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa laittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse tahdot.» »Voi tuota lasta mitä puhuu! Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?» »Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin vaikea saada uskollista palvelusväkeä.» Maija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. »Entä jos ei ruustinna minua laske.» »Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.» »Eipä taida kieltää.» »Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei koskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen. Siitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai jos en ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä antaa minulle.» Eevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa. »No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat jo tohtorin vaunut!» Eevi ryntäsi ikkunaan. »Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!» Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, -- joka seikka vielä suuresti lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan. Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon emäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä: »Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] -- Toinen käsi ojentui tohtorille, toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa. [1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.» Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi. Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa, valkoista otsaansa. Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät. »No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin. Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.» Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään. Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. -- »Päivää! Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt heti!» Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään. Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä. Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo. Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja. Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea, virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen rannan jyrkän kalliorinteen. Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski -- yksi Karjalan monia ja kauniita -- jonka juhlallinen kohina selvästi kuului Soinamon suureen puistoon. Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa. Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti, kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan. Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla! Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti. Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa kodin. Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa perinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki sitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin, sen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti. Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle, toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina. Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun. »Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi. »Pyydetään Heikkiä.» »Kuka on Heikki?» »Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho--ooi!» Eevi huusi niin että kajahteli. Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt »Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin ääni. Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti kirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä mennessä vain vilahtivat. »Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko tulla leikkimään kanssamme?» Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?» »Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun vietävät.» »Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?» »Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen herrasväkien lapsia.» Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!» Eevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä hyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan, joka tuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan. »Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi matkansa keittiötä kohden. Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi hajasäärin ja kysyvänä Erkin edessä. »Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen lukenut täällä kotona.» »Onko se sinusta ikävää?» »On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.» »Oh», Heikki teki keikahduksen kantapäällään. »Siitä minä en välittäisi, kunhan vain saisin lukea.» »Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?» »Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi minua tänne kesäksi.» »Eikö tätisi pane sinua kouluun?» »Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän itsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja, sentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.» Samassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä marjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia. »Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.» Hän asettui juhlallisena koivun juurelle. »Tule viereeni, Erkki!» -- Heikille ojensi hän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa ja ojensi sitten lusikan Heikille. »Syö sinä nyt. Minä en enempää tahdo.» Heikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt heille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa! »Leikitään nyt jotain muuta», ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja pudistaen muruset esiliinastansa. »Tule puutarhaan, Erkki!» »Entä Heikki?» »Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun. »No, vaikka niinkin», ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan kirjansa, kohta kun toiset olivat menneet. Erkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli kukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat viimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa. »Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta» tuumaili Erkki miettivästi. »Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.» »Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me olemme jo niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet tään suuremmiksi.» »Ehkä se menee, kun tulen kouluun.» »Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi ylpeillen: »kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua kovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja lopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän silitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa. »Silloin olen minä ehkä ylioppilas.» »Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?» »Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen. Silloin kuului Maijan ääni. »Lapset hoi, joutukaa!» Hevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä. II. Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita, hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos. Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa, -- tässä uinut, -- tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa, ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin. Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa. -- Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä jokaista, puheli niille ja syötteli leipää. Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti päristäen sieramiaan. »Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.» Se oli kummankin ainoa lohdutus. Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni, tasainen 18-vuotias -- aivan toisenlainen kuin Erkki -- askarteli keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli vielä paljon puhelemista pojallensa. »Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi. Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään. »Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.» Erkki nyykäytti päätään. »Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa, joka ei vain ole pahaa.» Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon koettaa.» Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen, siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua siunatkoon, poikani!» Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, -- ei sitä tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, -- vaan paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä. * * * * * Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio korvatuksi. Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi. Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi. Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi». Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta. Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen tyttökouluun, sen neljännelle luokalle. Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä. Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta. Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa! Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika odottamassa -- -- Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset hassutukset. -- Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta. Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin minun tyttäreni. Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä unelmoi ja haaveili sen helmassa. * * * * * Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin, joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma. Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle -- viimeistä kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa loppuun kurssinsa Helsingissä. Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja luokkatoverinsa Elsan mukaansa. Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja Maijat ovat odottamassa. Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja ummisti silmänsä. Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte -- pyhäpäivien päätyttyä, -- alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa. Jo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat ja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan säästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut ja illallinen onnistuivat! Eevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli Elsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä oikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän vihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta tarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa. Uusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan ympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat, hipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät epäilemättä kauniit. Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan historiasta». »Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!» »Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti hetkeksi katseensa kirjasta. »Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua sieväksi, kun tulee vieraita.» »Ja vielä semmoisia vieraita!» härnäili Elsa. »Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.» »Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo tuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.» »Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.» »Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.» »Voi sinua!» Eevi nauroi. »Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan ihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!» Hän kavahti Elsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti. »No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän henkeni siitä!» He nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat nauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta suoraan peilin eteen. »Katso, tuossa on kultani kuva, katso! -- Mutta kukka rintaan vielä!» Hän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen Elsan rintaan, toisen omaansa. Nyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon tyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan. Ensin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset korvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä puvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman mairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo alkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden huomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että »nyt saavat pojat sydäntään varoa». -- Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen: laihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen postineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies rouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä silkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina. Vieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle, rouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki pian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta. Totilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa kohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia tervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet. »Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla», huomautti nimismies salista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä. Vanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien jouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin sisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä tarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat tarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta. Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä. Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla iloinen ja kohtelias! -- Eeviä oikein kiusasi tuommoinen. Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty. Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla. III. Eevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen siellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse häntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän tiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli edessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa rikas. Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat vaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa. Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä? Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille iloksi luotu. -- Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa. Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen, vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin. Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli ainoa todellinen onni. -- Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen, ystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin, sekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että kadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta, sillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan yht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata. Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita. Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä. Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä, sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä rippikoululupaustansa. Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta, osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi siten ottamatta. Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat. Kyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia kauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan peräytyäkään. Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme. Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen ihmeellistä suloa. Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit.» Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena juhlapäivänänsä. Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli »Ljungblommor». Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.» Sitten heittäytyi hän nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa: »O Herre vi äro de svigtande rön, Dem villorna jaga och böja, Vi äro de gungande vågor i sjön, Dem vindarna sänka och höja, De fladdrande fläktar af tro och af bön, Lätt rörde, men tröge att dröja.» Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon ajateltavaa. Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen. »Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut. Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» -- Sanat juolahtivat Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan. Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää, muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. -- Uusi, musta puku oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät? Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä? Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui. * * * * * Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon tyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja oli huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista, jotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin. Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti sulavin sävelin hänen haaveilujansa. Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi _hän_, tuo valkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä ja sitten, sitten -- -- -- Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla -- -- Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin kanssa puheli hän jos jostakin, -- omasta itsestään kuitenkaan ei mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui äidistänsä. Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla. Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas. Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta rinnastansa. Siitä hän oli varma. Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä _hän_ tunsi. »Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» -- saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss' uurtaa vaaroja --.» »Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan syliin ja nyyhkytti. »Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän -- --.» »Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi polkaisi kiihkeästi jalallaan. »Mutta Eevi, jos oikein lujasti _tahtoo_, luulen kyllä, että voi opp --» Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, -- oppia tyyneksi! Semmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä viihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa, kun ei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin hän oli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä luonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa olot millaiset tahansa. -- Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi hänen tuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli selvä. Ero Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä. »Mutta luuletko», kysyi Elsa, »että todella häntä rakastat? Hän on kaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?» »Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen tulevaisuusunelmiini», vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. »Hän ja Soinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy minun nyt erota.» »Älä itke, Eevi rakas!» Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, »luulen varmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit oikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt työhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.» Mutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja katkerasti. IV. Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa paljon tuttuja. Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret, monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat päähänsä. Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä. Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi rippikoulu, -- jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia. Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen kaiku sen takaisin kantoi. Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat. Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät sakariston ovelle. Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui. Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet nuorelta ensikertalaiselta. Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli. »Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen. Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat, te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille, köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa, mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte: 'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään, kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' -- Yhtykäämme rukoilemaan, että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa palvelemaan hengessä ja totuudessa.» -- -- Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi. Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti ja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa. * * * * * Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut. Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa, kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat. Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä. Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt. Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi kerran saarnannut. Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli vanhuksista kuin ihanin unelma. Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman onnensa uhrata tälle työlle. -- Heikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa. Riisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen luotaan laskien tinalusikan pöydälle. »Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja juomasta!» Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan hän jatkoi: »Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman poikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven saarnastuoliin avata.» Seurasi syvä äänettömyys. »Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.» Oli kuin sumua Heikin silmissä. -- »Nyt», jatkoi hän, »toivon velvollisuuksien ja huolten taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika minun tehdä työtä ja auttaa.» »No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan meillä on mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet elämään herrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen tarvitaan enemmän varoja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.» »Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin aion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä? Niin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla semmoisesta erilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä lupaa sitä leventää.» »Mutta Heikki», vastusti isä, »sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin, tulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen elämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.» »Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa tahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa kuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun. Taitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon, silloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella kultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia hemmotella.» »Ei», sanoi siihen äiti, »ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.» »Niin rakkaus -- sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä pian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.» »Ja Jumalan hengen hallita tahtoa», lisäsi äiti hiljaa. V. Ruustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen pappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli hän menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita järjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka pitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan tavatonta työkykyä ja kelpoisuutta. Kun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä seurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä kaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja. Nöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä miettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista. Mutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi Soinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi. Kotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei välittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka olisivat häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli, nuhteli ja suri, eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus. »Anna hänen olla», pyyteli rovasti, »hän on lapsi vielä. Kyllä ymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.» »Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.» Rovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle silmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja tuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen aamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina kimaltelivat nousevan auringon valossa. -- Hän ymmärsi tytärtään niin hyvin. Mutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan paennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin hän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa ja jäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä. »Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.» »Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on silmätkin!» Vaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. »Kaunis kuin herranenkeli -- -- ja semmoiset silmätkin!» Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi. Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset, vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta? Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi. Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta, kaukana ystävistä, tovereista, ja -- ja -- Erkistä. Taas tuli itku. -- -- Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia, jotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen veroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka -- Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan, taisi kuitenkin vähän miellyttää. Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli, että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan, uusi, sievä esiliina edessään. Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin. Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota, tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset, silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja sairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi, väistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku vieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta jos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi pistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään, ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo. Ruustinna oli hänestä antanut arvostelunsa »vähäpätöinen», ja Eevi oli huulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan ensinkään »intressantti». »Mistäpä häneen hienous olisi tullutkaan», arveli ruustinna, »sydänmaalta on hän kotoisin ja kirjainsa ääressä kasvanut.» »Mutta hyvä ja palvelevainen hän on», huomautti rovasti. »Ja sen minä sanon teille, että on hänessä muutakin kuin arkuutta ja myöntyväisyyttä. Salon lapsessa on tarmoa, siitä olen jo oireita nähnyt.» Rovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli silloin hänestä kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. Hänen puheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin tähdätty ase kuulijain sydämiin ja kävi terävänä miekkana läpi luiden ja ytimien. Ihmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. Hän oli heille kuin huutavan ääni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti kaikille, niin ylhäisille kuin alhaisille. »Enkö ollut oikeassa», sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna myönsi, mutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemmälle. Tämän päivän saarna oli ollut niin »ottavaa», Ei tehnyt ensinkään mieli keskustella. Eevi puolestaan tuskin kuulikaan isänsä huomautusta. Hän oli kokonaan unohtanut kaiken häntä ympäröivän. Hän muisti vain rippikoulu-aikaansa, Hanna-tädin neuvoja ja monta entistä, nyt jo unohtunutta ajatusta. Taas, oli edessä tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja kieltäymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia elämästä. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen välttämättömyys. »Ei kenkään voi palvella kahta Herraa.» Jyrkkänä ja peruuttamattomana esiintyi siinä totuus. Eevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut valitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän ollut tyydytetty ja onnellinen? Hän vavahti. Entä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla ohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? -- Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta singahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja levottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa perään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt, mutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän työtään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen seurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä, kansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin kotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä pitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän lintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä lapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki arkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta, jopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi. Kotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja ruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi. Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle pappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla. Mutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut kävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin. »Meillä taitaa olla sama matka?» »Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.» Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt heidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi: »Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa majassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta rakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien povessa.» -- Eevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin kertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja luonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja raivannut -- isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä -- miten hän Mielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten hän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän olisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi narahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt. »Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!» Eevi loi suuret sinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi kertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä. »Minä käsitän heitä», jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, »ja käsitän teitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja unohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja lapsuuden kodille.» Eevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat nyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta molempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen. »Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu.» »Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan ankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin, katsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista. Jo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista vähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli myönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen. Voimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa olennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein ihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo lähelle päästä. Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi, sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui. »Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan Eevin kirja kädessä puutarhassa. »Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan penkille. »Rakastatteko te runoutta?» »En, sillä minä en sitä tunne.» »Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä. »Tuskin ensinkään.» »Entä muuta kaunokirjallisuutta» -- Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja -- »tunnetteko sitä?» »En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä asioissa.» »Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?» »En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta hyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.» »No, mutta pastori!» Eevi oli ihan kauhuissaan. »Kuinka te voitte puhua noin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.» »En», sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, »etsiköön kukin sitä itse elämästä. -- Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen», jatkoi hän sitten, »katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan tunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä suosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä tahi tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen perehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää. Lienenkö siinä erehtynyt?» Eevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa pulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai veitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä. »Älkää olko niin onneton puolestani», jatkoi hän iloisesti. »Olen minäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa tutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen lukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen, ruotsalaisen miehen tekemä taisi olla -- nimeä en muista -- Kun avasin kirjan, sattui silmäni sanoihin. »Du måste vara ett och detta ena helt. Själf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.» Se oli minun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.» Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta aivan hänen tapaistaan se oli. »Te ihmettelette kenties mieltymystäni», jatkoi pastori tutkivasti katsoen Eeviä silmiin. »Ei, en suinkaan, ajattelin päinvastoin, että tuo pikku pätkä oli teille hyvin kuvaavaa.» »Mutta naiset kaiketi eivät erityisesti suosi semmoista runoutta. He tahtovat sitä, mitä sydämellä tai paremmin sanoen tunteellansa voivat käsittää.» Eevistä tuntui sinä hetkenä pahalta puhe tunteista. Se oli hänestä kuin syytös koko hänen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt käsittämään muuta kuin tunne-elämää ja korkeintaan sen välityksellä vähän muuta. Tämä syytös tuntui hänestä sitä kiusallisemmalta, kun hänen omasta kohdastansa täytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut puolustautua. Samassa muisti hän Elsan. »Minulla on hyvä ystävä», jatkoi hän, »jolle ainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. Hän on niitä naisia, joissa eivät tunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto ovat hänen pääominaisuuksiansa.» »Ja te olette hyvät ystävät», kysyi Heikki omituinen ilon-ilme kasvoillaan. »Niin», myönsi Eevi, »oikein hyvät ystävät. Useinhan me toisissamme rakastamme juuri sitä, mitä itsessämme enin kaipaamme.» »Niin, sanotaanhan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Mutta suuri erilaisuus voi myöskin herättää ristiriitaa.» Heikki oli käynyt miettivän näköiseksi. Eevi taas oli viime sanojaan melkein säpsähtänyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan, alkoi hänestä tuntua pahalta. Mieluista oli siitä syystä, kun vieraitten tulo pappilaan samassa keskeytti puhelun. Pitkät talvipimeät olivat päättyneet, kevät koitti, ja ihmiset alkoivat etsiä virkistystä ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita oikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkisällä tuulella. Mutta Eeviä eivät vieraat huvittaneet. Hän eli omaa, ympäristöstä eroitettua elämäänsä, ja ainoastaan se, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä hänen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella hänen mieltään kiinnittää. -- Vieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja nämä olivat ainoat, joista Eevi välitti. Hän olikin heidän kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut niin herttaisesti heidän kanssaan leikkiä kuin Eevi-täti, ei kukaan niin hellästi hyväillä ja lohduttaa, jos suruja sattui. Eräänä päivänä, kun rovasti herroille näytteli viljelysmaitaan, ja ruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla kahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten kanssa. Hänellä oli päällään uusi, vaalea kesä-puku. Päivä paistoi, ja linnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyivät pehmeät kätöset Eevin kaulaan. Valoa, lämpöä ja kevättä oli kaikkialla, kevättä Eevinkin sydämessä. Leikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten takana. Juostiin sokkoa pakoon ja hypättiin jänönpoikasta. Lasten riemu oli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten keskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa. »Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua vain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, -- noin. -- Nyt ei enää kirvele! Ja nyt täti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.» Hän nosti tyttösen syliinsä, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren kiikun luokse. Tämä kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki koko ajan seurannut leikkiä puutarhassa. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Eevistä ja hänen herttaisesta leikistänsä. Eikä Eevi ainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä nähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia hoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, -- nyt näki hän lisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin. Taisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi? Voisiko semmoinen henkilö olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi ympäristöllensä? Heikki ajatteli omaa itseänsä. Toista olisi kokea tuollaista hellää osanottoa, kuin yksin kestää kaikki taistelut, toista tuntea pehmeän, rakastavan käden suorivan ryppyjä pois otsalta, kun elämän huolet ja ristiriidat niitä sinne toivat. Heikin pää painui käden varaan, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silloin kuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri olallaan, muut lapset perässä. Heikki seurasi heitä silmin, kunnes he olivat näkyvistä kadonneet. Silloin jäi hän liikahtamatta ikkunan ääreen seisomaan. Hän seisoi siinä kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin kohoili. -- Vihdoin pyyhkäisi hän kädellä otsaansa. Hän oli nyt selvillä tunteistansa. VI. Erkki asteli levottomana ja otsa rypyssä edestakaisin kotinsa puutarhassa. Hän oli nyt kookas ja kaunis nuori mies, mutta rintakehä oli sisään painunut, ja hartiat olivat kumarassa kuten kirjatoukan ainakin. »Mitä poikani miettii», kuului samassa tohtorinnan iloinen ääni. »Parhaaseen aikaan tulitkin, äiti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!» Hän tarttui äidin käteen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien pihlajien juurelle. »Kesämatkasiko taas on mielessäsi?» Erkki nyykäytti päätään. »Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan yksinkertainen.» »Eipä niinkään! Ei haluta lähteä maata kiertämään ja laiskanpäiviä pitämään tietämättä ensinkään mihin pyrkii, vaikka jo on tämän ikäinen.» »No, mutta Erkki, älä nyt ole lapsellinen.» Tohtorinna hymyili. »Olet valmiiksi vihitty maisteri, ja siinä on ensi askel. Tähän asti olet pannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistystä. Lähde Suomea kiertämään. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja ihmiselämää. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin päättää mille alalle antautuisit.» Erkki oli hetkisen ääneti. Alakuloisuus, melkeinpä raskasmielisyys kuvastui hänen kauniilla kasvoillansa, kun hän vihdoin jatkoi: »Äiti, sinä tunnet minut ja tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä oikeastaan pelkään lähteä ulos elämään.» Tohtorinna katsoi kysyvästi poikaansa. »Niin, minä pelkään», jatkoi Erkki, »sillä elämänihanne on edessäni suurena ja pyhänä, mutta todellisuus on sen kanssa mitä kauheimmassa ristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen välillä, ei kerrassaan missään. Räikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt parempaa niiden joukosta, jotka mennyttä aikaa ylistävät -- samoin nykyaikaa ihailevien joukosta, yhtä turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat kilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siinä katsota, poljetaanko lähimmäisen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja tämä ihmiskunta, sekö on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekkäisyytensä orja se on, ei muuta.» Hänen äänensä värähteli katkerana. »Mutta, Erkki, sinä et aina ole ajatellut näin. Muistatko miten elämänhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka olit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erilläsi heistä, mutta sitte aloit ymmärtää heitä. Nuoruuden ilo oli elpyä rinnassasi ja --» »Niin, äiti, se _oli_ elpyä, mutta sitä katkerampaa oli pettymys. Toverini ja minä, meidän piti lähteä ulos elämään Suomen ja suurten aatteiden palvelukseen. Meidän piti yhtenä miehenä, käsikädessä astua totuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten kävi? Me astuimme eri teitä kukin oman onnensa hyväksi pyrkimään ja ponnistelemaan. Mikä suurta, mikä totta ja jaloa, sitä piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen hyväksi jotain tehdäkin -- lähinnä omaa etua -- Ja entä se elämänihanne, miten kävi sen? Se oli nähtävästi liian korkealle asetettu. Se oli saatava lähemmä, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa tapauksessa oli se -- unohdettava. Semmoista on elämä, äiti.» Hän vaikeni. »Äiti», lisäsi hän sitten vitkalleen, »minä pelkään lähteä uusia kokemuksia ja uusia pettymyksiä kohden.» Tohtorinna oli hetken ääneti, kuin miettien mitä vastaisi. Sitten sanoi hän hiljaa ja lempeästi: »En luule että sinä tahdot olla ihanteillesi uskoton, olivatpa toiset mitä tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin uskollisuuteen. Eikö niin? Mutta luuletko sillä parantavasi elämää, että ristissäkäsin jäät suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua luostarikammioihin, vai mitä?» Erkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: »Jos todella tahdot lähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis reippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!» »Oh, sinua äiti, millainen olet!» »Niin, niin! Mutta», jatkoi tohtorinna vakavammin, »kaksi neuvoa annan sinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko ihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit. Mutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden valtoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.» Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle. »Lopuksi», lisäsi hän leikillisesti, »toivon sinulle parempaa seuraa kuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain mielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!» »Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin», sanoi Erkki hymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin. Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin tuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon rinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa kaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä. Kun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa miten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi. Yönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella, jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän tuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät häntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän talonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän työhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta toiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset, sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen, luotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa, mutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa, joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen, että jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, -- ei ainoastaan ulkonaisessa, -- vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä, muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä ojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla. Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n kaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä luokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään. Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä erittäin kaunis kesäinen ilta. Hän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan kanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen päänaluseksi. Elokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi. Mäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke, johon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa kotiin. Kesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua. Hän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan läheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat hänet todellisuuteen. Erkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät tulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta ei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen. Hän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas sävel kajahti ilmoille: »Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot ja rannat?» Kahteen kertaan toisti laulaja: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon Ja soinnun kevät tääll' antaa! Oi, Luojan laupeus on loputon Ja rakkaus vailla on rantaa! Kuin taivas sees, meret siniset! Kuin meidät, kalpeat kukkaset, Maa kaunis, vehreä kantaa! Maa laaja vehryt ja vapaa on, Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa, Ja köyhä Suomemme, kullaton, Se suurna, sulona hohtaa; Tääll' laulu ilosta säihkyy niin, Vaan haikeutt' utuista unelmiin Myös kevään kerkeys johtaa.» Sanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä. Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto, semmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä paljon, tuota »haikeutta utuista», jota unelmiin aina »kevään kerkeys johtaa.» -- Entä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen käyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään haihduttaa. -- Alkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen yösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui hänen korvissaan: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll' antaa!» Seuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia kohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin. Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin, vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla. Hän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä kääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita. »Erkki! Mutta sepä jotain!» Ääni oli maisteri Saarion. »Kas vaan, no päivää, Kaarlo!» »Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri Selmer. -- Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme maalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.» Erkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan, joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin, ja niin sitä lähdettiin. Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni tuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut --? »Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.» Kaarlo osotti piiskan varrella metsästä pilkistävää talon nurkkaa. »Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa», huomautti Erkki Auneen kääntyen. »Niin», vastasi hän »ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu, honkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin ystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes kaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet umpeen, seuraten luonnon kehitystä.» »Oletteko haaveilija?» Aune heläytti iloisen naurun. »Onko luonnonihailija aina haaveilija?» »Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.» »Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne vaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan täynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn aihetta. »Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa kehittämään haaveilijoita. Eikö totta?» »No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.» Aune nauroi iloisesti. Samassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. »Tässä alkaa Tähtiniemen tie. Tämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole kaunis, tämä siimekäs koivukujamme?» »Hyvin kaunis», myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen tavattoman kauniita muotoja. »Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla», huomautti Kaarlo. »Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen yhteisvaikutuksesta», lisäsi Aune. »Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen tuloksia?» »Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.» Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi rattailta maahan. Tähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta lukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen, oikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä, vastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli kasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske, kun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi rantakiviä huuhtelivat. Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat korkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi hetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain nautti täysin määrin. Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos puutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä. »Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan lopettaa. Ja Aune jatkoi: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon Ja soinnun kevät tääll' antaa!» Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni! Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne menossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja miksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen? Sehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa. Ihmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se Erkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla surumielisyyttä äärettömän paljon. Ne synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut, valtasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa. »Neiti Saario», sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, »se oli kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.» »Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on sopusointua ennen kaikkea.» »Vai on elämä teistä sopusointuista?» Erkki hymähti katkerasti. »Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.» »Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne, niinkö?» »Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.» Hän hymyili taaskin. »Siltäpä näyttää!» »Maisteri Selmer», Aune katsoi häntä vakavana silmiin, »te olette ivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo niin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja sydäntäsärkeviä, siksi _täytyy_ meidän olla iloiset.» »Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.» »Ei», sanoi Aune vakavasti, »se riippuu siitä millaista ilomme on. Löytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta löytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä päivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä aurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada, mutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse päivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos oikealla tavalla otamme iloista vaaria.» Aunen silmät säteilivät, kun hän loi ne Erkkiin. »Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa ja luottamusta Jumalaan?» »Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.» »Eikö teillä sitten ole», aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä. Hetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti: »Ajatteletteko te sitten toisin?» »Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni uskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta olen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät epäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.» »Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!» Se totinen ilme, joka hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas säteilemään. Läheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa. Katsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain hiljaa: »Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos, jonka voin antaa.» VII. Eevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa, vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin äkkiä oli se käynyt! Hän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja uudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut. Hän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen muutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä kuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin, tunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli luullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan papeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä tunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista, köyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen opin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana kestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut elämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä säilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja -- ja -- -- -- tyttärenä heidän luokseen tulla. Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin vanhempia! Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä selvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus. Missä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli Eevin ainainen ajatus. Heikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta yhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa. Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi Heikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki nämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään, miten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa. Heistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana -- vähän sen jälkeen kun sukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta -- rovastin perheineen palatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on papin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa. Työntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana matkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. -- Eevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä. Sitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat kihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset. He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin. Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt Eevinkin onni. Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen levottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista olisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he yhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen. Olisi sekin hauskaa! Eevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta. Hän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli: »Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.» -- Ja niin hän puhui asiasta. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- »Entä nyt», sanoi rovasti vaimolleen, »sinne meni nyt tyttö typykkämme.» »Minusta se on liian aikaista», sanoi ruustinna päättävästi. »Ja entinen juoksupoika vielä!» »Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?» »Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen, joka tarjoksi tulee.» »Niin, niin», myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia keinutuolillensa, »valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit, muijaseni.» »Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!» »Puhutaan, puhutaan», myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa. Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille osoittaa: »hän on minun, minun, minun!» »Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla yhdessä», valitteli Eevi. »Julaistaan jo!» Ja niin kiihkeä oli hänen pyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi. Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se hämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin? Miksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta sellaista odottanut? Entä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä? Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin onnitteluja pappilaan. Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa puutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden ihanimpia kotionnen kuvia. Näin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä puutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää pitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen taakseen ja kumartui häntä suutelemaan: »Mitä kultani miettii?» »Hui, miten minua säikäytit!» Eevi punastui. »Älä nyt ole vallaton, vaan tule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!» »Häähametta.» »Oh sinua, tyhmeliini!» »Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut puolivillapuvussakin.» »Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. -- Katso, tämä on Maijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina sylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?» »Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?» »Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni, toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän hauskaa! -- Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, -- »ja tästä mennään ruokasaliin.» »No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina, vaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.» »Hökkeliin! Hui sinua!» »Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.» »Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi ja --» »Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!» »Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon pesäpaikaksi, eikö niin?» Heikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki, seurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa. »Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle maailman matkalaiselle», jatkoi hän miettivästi. He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä kätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: »Sinä oma rakas, rakas ystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.» Hän vaikeni. -- »Valoisaksi olet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet», jatkoi hän hiljaa äänen värähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta. Silloin kohotti Heikki päänsä. »Valot ja varjot kai vaihtelevat meidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä pelkää kumpikaan.» Hän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti kesäisen auringon mailleenmennessä. Tästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla, suuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä, joka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä viettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja nämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin. Ristiriitaisuutta lisäsivät vielä ne perin vastaiset vaikutukset, joita Eevi äidiltään ja Heikiltä sai. Alussa eivät tosin äidin mielipiteet mitään vaikuttaneet Eeviin, mutta sitä myöten, kun hän näki äidissä saavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli hän huomanneeksi, mitä oikeutettua ja hyvää saattoi äidinkin ajatuksissa piillä. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut -- varsinkin sen julkaisua -- oli käynyt myöntyväisemmäksi nähdessään, miten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pitäjällä -- etenkin kaikki joilla oli täysi-ikäisiä tyttäriä -- melkein kadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, että Eevi joskus turvautui äitiinsä, kun sattui erimielisyyksiä Heikin ja hänen välillänsä, ei äidin mielestä suinkaan asiaa pahentanut, päinvastoin. Rovasti katseli asiain menoa syrjästä ja arveli mitä arveli, mutta antoi kaikkien olla rauhassa ja pitää huolta omista asioistansa. Ainoastaan kerran -- kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt -- oli hän eräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan. Yksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja peittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se ihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi onnelle tietä valmistaa, varsinkin siellä, missä niin eriluonteiset ja niin eri kasvatuksen saaneet henkilöt kuin Eevi ja Heikki tahtovat toistensa tovereina kulkea läpi elämän. Se sana pitää paikkansa avio-elämässäkin, että joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, ja päinvastoin. Ainoastaan se, jolla on päämääränä _tehdä_ onnelliseksi, voi itse _tulla_ onnelliseksi. Mutta siellä, missä todella löytyy rakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyväksi, siellä on onni myöskin taattu. Eevi itki isän näitä puhuessa, ja syvästi liikutettuna puristi Heikki tulevan appensa kättä. Tämä oli vakavin hetki heidän kihlauksensa jälkeen. Heidän täytyi kysyä itseltään, oliko heillä todella sitä rakkautta, joka on valmis kieltämään itsensä ja uhrautumaan toisen hyväksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heillä edellytykset tulla onnellisiksi? Heikki puolestaan oli kohta selvillä siitä. Tulipa onni tai onnettomuus, hän oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun hän kosi. Nyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä. Eevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin rakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän tunsi, miten tukeva oli se käsi, joka häntä kannatti, miten luotettava se sydän, joka hänelle sykki, ja hän työnsi luotaan kaikki kysymykset ja epäilykset varmana siitä, ettei hän voisi elää, ei tulla toimeen ilman Heikkiä ja hänen rakkauttaan. Mitä Eevi tänä hetkenä tunsi, se tuli monet kerrat vielä kovan koetuksen alaiseksi. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itselleen, olisi hänen täytynyt myöntää, että hänen rakkautensa tuskin välttävästi kesti koetukset. Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että sanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän perustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä, joka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. Hän, jota kaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, hän oli valinnut Eevin sydämensä ystäväksi ja oli kantava hänet läpi elämän voimakkailla, tukevilla käsivarsillaan. -- -- Mutta tuli toisenlaisiakin hetkiä, ja ne täyttivät Eevin mielen tuskallisella kauhulla. Kun Heikistä pitäjällä puhuttiin pahaa, jota myöskin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta sattui hän kuulemaan vähemmänkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi ruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siitä, että Eevi, joka kyllä olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin mitättömään mieheen -- pappiin talonpoikaissukua -- silloin suuttui Eevi ja sanoi Heikkiä tuhat kertaa paremmaksi äidin koko aatelista sukua. Mutta jälkensä jätti tapaus kuitenkin. Vielä paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, minkä Eevi Elsalta sai. Eevi ei tiennyt kerrassaan mitä tehdä, niin onneton oli hän siitä. Sen sijaan, että Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi kirjeessään hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksiä ja vastaväitteitä jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eikö se ollut erehdystä kaikki? Pitäisikö Eevi Heikistä yhtä paljon, jos kaikki häntä moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen itsessään mitään onnea ollut, ei ensinkään, vaikka moni lapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein määrä rakkautta saattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen vähänkin tingittiin, oli se -- naiselle ainakin -- ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle. Eevi joutui tästä aivan ymmälle. Voi sitä Elsaa, minkälainen oli! Aina järkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan. Eevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje oli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan kuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa. Kaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä, sillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen kaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi lempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä, miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua, sillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta. »Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan Eevin viereen. »Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään. »Mistäpä minä. Näytä pois!» »Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.» »Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?» »Mitenkäs muutoin?» »Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille -- kuinka sinä voit! Tiedäthän», lisäsi hän lempeämmin, »etten voi saarnata toisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan itsensäkieltämistä.» »Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme komeaksi tee.» »Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie koko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen. _Minä_ en koskaan voi sitä sallia.» »Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani käsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja niinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta sinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.» »Eevi, kuinka sinä voit» -- hän katkaisi puheensa -- »en ilolla koskaan, mutta velvollisuudesta.» »Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?» »Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.» Eevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki oven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan kauheaa! Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen, ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin erehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti? Semmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive, aina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä kihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas epäsointuista ja ristiriitaa täynnä. Mitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi? Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty. Eeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä häneltä vaatia. Eevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta. Mutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään? Hän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan omantunnon sitä vaatiessa. Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli! Mutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen ihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa totteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla hänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän kaidalla tiellä kulkemaan. Mutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä? Saisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen kenties jo kadottamaisillaan? Häntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta pitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se hänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko ja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä voimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä täysin onnelliset. Eevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen tyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän huomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa tapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja hänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan halailemaan. »Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!» Vanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. »Voi hyvänen aika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!» Vanhus hymyili ja niiaili minkä ehti. »Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla, semmoisen sydämenruusun kun on saanut -- ja entä teillä sitten, hyvä neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin levottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan matkaansa. »Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa. Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena, ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa kauniin toteutumisen. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa. »Anna anteeksi, Heikki rakas!» »Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas. »Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa. »Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi tinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa taakseen katsoa.» »Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista sitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan minusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.» Eevin pää painui alas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan. Heikki veti Eevin polvellensa. »Älä sano niin, ethän? Jumala huolii kaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun kerran saan sitä tehdä. -- Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi, kestää!» Hän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten sydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan. * * * * * Eeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen liikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä, jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja rauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli tulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä, melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele puuttuivat vielä. Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. »Elsa!» Eevi kavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan. »Älä itke», varoitteli äiti, »silmäsi tulevat punaisiksi.» »Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!» Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen. »Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin kiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa. Ovi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan. »Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi. Tunnen suuren kykenemättömyyteni.» »Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?» »Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.» »Autathan minua sitten?» »Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui. VIII. Eevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen kotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi päivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun ja uudenvuoden välillä. Kohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin. Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli usein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin rinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut, tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat nyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas, hyvinkin raskas. Turkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla. Kyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun hän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään kuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa talvi-iltaa -- Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten silmiä. Eeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain? Oliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren sydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus -- tuntuuko se ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? -- Vilusta värähtää silloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset katoavat. Eevi painautui lähemmä Heikkiä. »Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa. Minua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun rinnallasi?» »Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä olen niin köyhä antaja.» Eevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne uudelleen virtaamaan. »Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen hyväksi.» »Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.» Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini. Tuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen valinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan vaatia lujuutta häneltä itseltään.» Eevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut sanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin tulevaisuus. »Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?» »Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt. Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana minulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo tunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus voitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei se tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta autathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille esikuvaksi ja minulle tueksi.» Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä lämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle. Tuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti esiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin aallot aavalla merellä. Puoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat suojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä sisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili kahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin. »Hyvänen aika, nyt ne tulevat.» Hän hyppäsi ulos. Pastori auttoi nuoren rouvansa reestä. »Maija, rakas vanha Maija!» Eevi kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori vieressä. »Heikki, rakas Heikki, sinäkö» -- -- Eevi loi kiitollisuutta säteilevän silmäyksen mieheensä. »Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi», sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa käteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi »terve tuloa» pikku emännälle. * * * * * Herttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo kesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan seutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas eronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat olleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja vanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota! »Telle est la vie, un long adieu»,[1] kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja niissä sanoissa värähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet. [1] »Sellainen on elämä, pitkä hyvästijättö.» Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen kotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli revittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä lie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus. Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen oli takapiha, navetta ja sikolätti. Oli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille. Kyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli ympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita oli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri sika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä porsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko ravisteli rikkaläjää. Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla. »Anna tänne kätesi.» Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija tavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut. »Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet», vaikeroi Eevi heittäytyen keittiössä olevalle penkille. »Niin», sanoi Maija tyynesti, »kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy asua kanojen ja porsaiden parissa.» Mutta kun Eevi samassa purskahti itkuun, säikähti Maija. »Hyvänen aika, rouva kulta, ei sitä niin saa itkeä, pannaan vaikka peittoon se pihanpuoleinen ikkuna.» Eevi yhä vaan itki. »Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se», ehdotteli Maija. Mutta ei sekään näkynyt Eeviä ilahduttavan. Hän yhä vain nyyhkytti aivan sydäntäsärkevästi. Silloin pujahti Maija portaille, missä pastori valvoi kuormain purkamista. »Kuulkaa», Maija nykäisi nutun liepeestä, »rouva pani niin pahakseen ne tään talon elävät, ettei nyt muuta voi kuin itkeä. Jos pastori toimittaisi sisään sen hänen pappansa antaman uuden keikkatuolin, niin siihen ehkä ikävä asettuisi. Minä pyörähdän tupaan kahvipannua lainaamaan, että saan vähän vahviketta keittää.» Ja menossa oli jo Maija. Ensimäistä surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yhtä surkeita. Olot eivät ensinkään näyttäneet paranevan, päinvastoin. Eeville kävi yhä vaikeammaksi voittaa raskasmielisyyttään. Hänen terveytensä oli heikontunut, ja olot paikkakunnalla kävivät hänelle yhä enemmän sietämättömiksi. Lehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettelöistään. Sivistyneitä oli siellä tuskin nimeksikään, sillä ne harvat säätyläiset, joita siellä oli, olivat ainakin yhtä sivistymättömiä kuin muutkin pitäjäläiset. Asutus oli harvaa ja köyhyys suuri. Varakkaita -- ja ahneita -- talollisia oli tosin muutamia, mutta nämä joivat kilpaa pitäjän »herrojen» kanssa, sillävälin kun muu kansa elää raahusti köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Huonolla kannalla olivat kaikki pyrinnöt pitäjässä, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelmää. Kun Heikki vähitellen pääsi olojen perille, ei hän seurakuntaa säästänyt. Yhä ankarampana kaikui hänen äänensä saarnastuolista, ja yhä useampi sai papiltansa yksityisiä nuhteita. Ankaruus herätti vastustusta ja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten kävi Heikin ja hänen seurakuntalaistensa väli kireäksi. Ennen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai hän vastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei hän kuitenkaan paljon siitä huolinut. Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden valtoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti hänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt, päivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se hänelle kävi. Miksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eivät ihmiset hänen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja katkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja hänen elämänsä. Olisihan Heikki voinut puhua vaimoväelle, joka aina mielellänsä Jumalan sanaa kuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin velvollisuus käydä kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pitäjän mahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelijöiksi. Mikä siitä nyt oli seurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja hän itse, hän, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken onnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi puolisoksi. -- Ei ollut täällä isää, ei äitiä, ei ystävää ainoatakaan, ei edes kotipuolen kaunis luonto häntä täällä ympäröinyt. Lakeat maat ja kivikkorinteet olivat hänen nykyiset näköalansa. Kyyneleet nousivat hänelle silmiin, kun hän niitä katseli. Hän oli kuin vieras vieraalla maalla. Mutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli hyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli pieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat hilpeästi rannoille. -- Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä. Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän juhlahetkenä muisteli. Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon takapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi. Kyllä sen ikävä vielä asettuu.» Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse ei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä suruun. Sitä ei Eevi unohtanut. Oli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa ompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja ajatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken mielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut. Olikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta todellisuus oli hänestä niin synkän synkkä. Hän otti kirjeen käteensä ja luki: »Oi Elsa, mitä onkaan elämä? Yhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa, sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö heillä ole oikeuttakin siihen. Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä? Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden orjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi, eikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut surmaavat. -- Koko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä niinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä toiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin suruissaan värähtelee.» Eevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän tunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen. Eivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua. Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta märkänä astui sisään. »Päivää, Eevi!» »Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?» »Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.» »Missäpä niiltä suojassa olisi?» »Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!» »Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.» Heikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli, sitten purskahti hän itkuun. »No, mutta, Eevi!» Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi leikillisesti hänen käteensä. »Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.» »Eikä sinun ivailla.» Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä itseään. »Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.» »Anna anteeksi», Heikin ääni oli kylmä. Hän ei enää jaksanut tehdä sitä ystävällisemmäksi. Hän oli jo niin monen monet kerrat ollut ystävällinen, varoittava, lohduttava tahi leikkisä. Kaikki oli turhaa. Nyt ei hän enää jaksanut. »Eihän sitä voi pyytää anteeksi, että puuttuu hienotuntoisuutta toista käsittämään.» Heikki lensi punaiseksi. »Ei ainakaan puutu tahtoa siihen», sanoi hän hetkisen kuluttua. »Onhan se jo jaloa!» Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja heittäytyi vuoteelle itkemään. Heikki istui hetkisen eteensä tuijottaen, nousi sitten, pyyhkäisi tapansa mukaan kädellä otsaansa ja asettui työhön. Illemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki vielä työtä tehden. Hetkiseksi keskeytti hän kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti esille kirjeen. Hän luki uudelleen sen viime sanat: »Teitä saattaisi vaikka käräjiin vaatia hävittömästä kunnianloukkauksestanne, mutta olkoon nyt sillä, että itsellenne ja muille ilmoitan, miten häpeämättömän rohkea te olette.» Heikki huokasi. Tämä oli seuraus hänen saarnoistansa. Hän lähensi kirjettä kynttilän liekkiin. »Tämä ei saa Eevin nähtäväksi tulla. Säästyköön häneltä ainakin se suru.» Kun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista. Kynä kulki kuin itsestään. Sana toisensa jälkeen syntyi paperille, lause liittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis. Ei kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli hänen ankarat nuhdesanansa, aavistanut, että hänen niitä kirjoittaessaan polttava tuska oli asunut hänen omassa povessansa, ja että se tuska oli saanut hänet vielä entistä ankarammin tuomitsemaan kaikkea syntiä ja heikkoutta. Kuulijat näkivät hänessä ainoastaan ankaran, jyrkän ja tunteettoman papin. IX. Lunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan taakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti. Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa torkutti. »Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?» »Vielähän sinne on noin tunnin matka.» Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt. Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit, sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa. Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä, avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan, jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli haudattu. Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut. Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta, joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä. Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa, mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen sanoja oli seurannut. -- Pian hän sen taas oli näkevä. Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta. Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. -- Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja pian olisi illallinenkin häntä odottamassa. Miten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. -- Aune seisoi hetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän äkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa säikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa. Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien varjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän yläpuolella riippui äidin kuva. Tullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan eteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa lapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? --