The Project Gutenberg EBook of Mugbyn risteys, by Charles Dickens

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Mugbyn risteys

Author: Charles Dickens

Release Date: March 29, 2005 [EBook #15499]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUGBYN RISTEYS ***




Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.









MUGBYN RISTEYS


Charles Dickens


Suomentanut
Suonio


Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1869
nimellä Mugbyn rautatie-haara.
Tämä teos perustuu
Kustannusosakeyhtiö Otavan 1904
julkaisemaan korjattuun painokseen.




SISÄLLYS:

Barbox Veljekset, kirj. Mr. _Charles Dickens_
Barbox Veljekset ja Kumpp., kirj. Mr. _Charles Dickens_
Haararata N:o 1. Ratavahti, kirj. Mr. _Charles Dickens_
Haararata N:o 2. Veturinkuljettaja, kirj. Mr. _Halliday_
Haararata N:o 3. Korvaustalo, kirj. Mr. _Charles Collins_
Haararata N:o 4. Postivaunu, kirj. Miss _Hesba Stretton_
Haararata N:o 5. Koneseppä, kirj. Miss _Amelia Edwards_




Barbox Veljekset.


I.

-- Konduktööri! Mikä paikka tämä on?

-- Mugbyn risteys, herra.

-- Tuulinen paikka!

-- On, niin on tavallisesti, herra.

-- Ja näyttää hyvin synkältä tosiaan!

-- Niin, siltä se enimmiten näyttää, herra.

-- Vieläkö sataa?

-- Niinkuin saavista, herra.

-- Avatkaa ovi. Minä tahdon astua ulos.

-- Pääsette, herra, -- vastasi konduktööri, loistaen sadepisaroista.
Lyhtynsä valossa katsahti hän kellonsa kyyneleisiin kasvoihin: -- kolme
minuuttia aikaa.

-- Enemmän, luullakseni, -- minä jään tänne.

-- Arvelin teillä olleen piletin koko matkaa varten, herra?

-- Niin onkin, vaan minä jätän loput. Nyt tahtoisin kapineeni.

-- Olkaa hyvä; tulkaa tavaravaunulle niitä osoittamaan, herra. Tehkää
hyvin ja katsokaa tarkkaan, herra. Ei hetkeäkään liikaa aikaa.

Konduktööri kiirehti tavaravaunulle, matkustaja perässä. Konduktööri
astui vaunuun, matkustaja katsahti sinne sisälle.

-- Nuot kaksi suurta mustaa kirstua nurkassa, mihin lyhtynne valo
sattui. Ne ovat minun.

-- Mikä nimi niissä on, herra?

-- Barbox Veljekset.

-- Väistykää tieltä, herra, olkaa niin hyvä. Yks. Kaks. Kaikki!

Lamppu heilahti. Viittavalkeat edempänä jo muuttuvat. Vihellys
veturista. Juna poissa.

-- Mugbyn risteys! -- sanoi matkustaja vetäen molemmilla käsillään
villaisen kaulaliinansa kaulansa ympärille. -- Kellon lyötyä kolme
myrskyisenä aamuna! Noin!

Hän puhui itsekseen. Siellä ei ollut ketään muutakaan puhuteltavaa.
Ehkäpä, vaikka siellä olisi joku ollutkin, hän sittenkin olisi mielemmin
puhunut itseksensä. Näin itsekseen puhuen hän puhui miehelle, joka oli
noin viisi vuotta tällä tai tuolla puolen viittäkymmentä, ja joka oli
ennen aikaa harmahtunut niinkuin hoitamatta jäänyt valkea. Tämä mies
näytti aprikoivalta, pään asema ilmaisi miettiväisyyttä ja hän puhui
hillityllä äänellä. Hänestä saattoi huomata, että hän oli paljo
itsekseen ollut.

Hän seisoi pimeällä asemasillalla, eikä kenkään muu, kuin tuuli ja sade
kiinnittänyt huomiotansa häneen. Nämät kaksi valpasta taistelijaa
hyökkäsivät hänen kimppuunsa. -- Hyvä on virkkoi hän. -- Minulle on
yhdentekevää mihin suuntaan kasvoni käännän.

Täten matkustaja Mugbyn risteyksessä tänä myrskyisenä aamuna, kellon
lyötyä kolme, antoi ilman ajella itseänsä.

Eipä siltä, ettei hän olisi voinut seisahtua milloin hyvänsä, sillä
päästyänsä katoksen päähän (se on jokseenkin pitkä Mugbyssä) ja
silmäiltyänsä mustaan yöilmaan, jonka läpi vieläkin mustempi myrskyn
siipi ajoi hurjaa ajoaan, hän käänsi kasvonsa vastatuuleen ja astui yhtä
vankkana eteenpäin kuin äsken myötätuulessakin. Siten matkustaja kulki
vakavin askelin edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Hän ei etsinyt
mitään, ja löysi siis myös mitä etsi.

Tämä Mugbyn risteys on vuorokauden pimeinä tunteina täynnä kummittelevia
varjokuvia. Salaperäiset tavarajunat, jotka ovat peitetyt karkealla
palttinalla, ja jotka hiipivät kolistelematta niinkuin pitkät,
kummituksen tapaiset hautajaissaatot, pakenevat pahalla omallatunnolla
harvassa palavien lamppujen sivuitse, ikäänkuin niiden kuorma nyt olisi
päässyt salaiseen, laittomaan määräpaikkaan. Virstanpituiset
kivihiilijunat seuraavat niitä niinkuin salapoliisi astuen jäljessä heti
kun ne lähtevät liikkeelle, pysähtyen kun nekin pysähtyvät, peräytyen
samassa kuin nekin. Punaista, kuumaa tuhkaa sataa maahan, milloin tätä,
milloin tuota pimeää kujaa myöten, ikäänkuin olisi kohenneltu
kidutustulia. Samalla aikaa vinkumiset ja ohkamiset ja kirisemiset
viiltävät korvia, ikäänkuin kidutuksenalaiset olisivat olleet pahimmassa
tuskassaan. Rautakangista tehdyt häkit täynnä karjaa kulkevat
kalistellen keskitietä, näännyksissä olevat elukat ovat sarvistaan
toisiinsa takistuneet, silmät pelosta liikkumattomiksi jäätyneet, samoin
kuin turvatkin. Ja huulista riippuu alas pitkiä jääkynttilöitä tai mitä
lieneekin sen kaltaista. Ilmassa näkyy nyt umpioutoja kirjoituksia,
joissa punaiset, vihreät ja valkoiset kirjaimet pitävät salaista
vehkeilyään. Maanjäristys rientää ukkosen jylinän ja salaman seuraamana
pikajunan vauhdilla Lontoosen päin. Nytpä taas kaikki on hiljaa, tuuli
ja sade yksin hallitsee, lamput ovat sammutetut, Mugbyn asemahuone
kuolleena, hämärästi häämöittävänä; se on vetänyt viittansa silmien yli,
niinkuin Caesar, kun hän murhattiin.

Ja nyt, kun myöhäinen matkustaja asteli edestakaisin, kulki myös hänen
mielensä sivuitse kummitteleva juna pimeän kautta; se oli hänen elämänsä
juna. Mistä käsin tavoittamattomasta, syvästä rotkosta tai pimeästä
tunnelista se lie ilmaantunutkaan, tässä se nyt teki tuloansa,
kutsumatta ja itseään ennakolta ilmoittamatta, ääneti lähelle hiipien ja
kulkien taas takaisin pimeään. Ensinkin astui ohitse surullinen lapsi,
joka ei koskaan ollut lapsuuden iloja kokenut eikä vanhempiansa
tuntenut; hänen jäljessänsä nuorukainen, jonka mieltä karvasteli nimen
puute; häneen kahlehdittuna mies, jonka parhaat ikävuodet olivat
kuluneet pakollisessa, vastenmielisessä, rasittavassa työssä; hänen
perässänsä petollinen ystävä, taluttaen jäljessänsä naista, jota hän
itse ennen oli rakastanut. Kalisten ja rätisten heitä seurasivat raskaat
huolet, mustat mietteet, kovat, katkerat hukkaan menneet toiveet,
yksitoikkoiset vuodet, pitkä sarja korvaa viiltäviä soraääniä, jommoisia
yksinäinen, onneton elämä synnyttää.

-- Teidänkö, herra?

Matkustaja käänsi silmänsä avaruudesta, jota hän oli tuijotellut. Hän
astui pari askelta taaksepäin kuultuansa äkillisen, kenties jokseenkin
tervetulleen kysymyksen.

-- Vai niin! Ajatukseni olivat muualla. Kyllä. Kyllä. Nämä kaksi kirstua
ovat minun. Olettekos te kantaja?

-- Kantajan palkalla, herra, mutta viraltani _Lamppu_.

Matkustaja näytti hiukan hämmästyneeltä. -- Mikä te sanoitte olevanne?

-- _Lamppu_, herra, -- näyttäen öljyistä riepua kädessään paremmaksi
selitykseksi.

-- Jopa ymmärrän. Onko täällä mitään hotellia tai ravintolaa?

-- Ei juuri tällä paikalla, herra. Ruokala on kyllä, mutta -- _Lamppu_
pudisti hyvin vakavasti ja varoittavasti päätään ikäänkuin lisätäksensä:
-- mutta onnen kauppa teille, ettei se nyt ole auki.

-- Te ette siis voisi sitä suosittaa minulle, näen mä, jos se olisikin
tarjona?

-- Suokaa anteeksi, herra. Jos se olisikin -- --?

-- Auki.

-- Minun ei sovi, yhtiön palkkalaisena lausua mielipidettäni mistään
yhtiön asiasta paitsi öljystä ja lampunsydämistä, -- vastasi _Lamppu_
tuttavallisella äänellä. -- Mutta ihmisenä puhuen, en kehoittaisi isääni
(jos hän uudestaan palaisi eloon) menemään ja koettamaan, kuinka tuossa
ruokalassa matkustajia kohdellaan. Ei, ihmisenä puhuen, en suinkaan
kehoittaisi häntä.

Matkustaja nyykäytti päätään merkiksi, että hän uskoi häntä. Eiköhän
saane yömajaa kaupungissa? Tottahan täällä lienee kaupunki? -- Sillä
matkustajamme, vaikka hän olikin oikea kotikissa verrattuna muihin
matkailijoihin, oli samoin kuin moni muukin kulkenut tämän paikan ohi
höyryn siivillä ja rautavirtaa myöten, mutta hän ei ollut koskaan, niin
sanoaksemme, noussut maihin täällä.

-- On kyllä, on täällä kaupunki, herra. Olkoon, mikä onkin, mutta onpa
sen verta, että saapi yömajan. -- Mutta, -- seuraten matkustajan
silmäystä kapineihinsa -- meillä on nyt ikäänkuin kuollut yön aika
käsissä. Kuollein aika. Tahtoisinpa sanoa sen olevan kuolleimman ja
haudatuimman ajan.

-- Eikö kantajia ole liikkeellä?

-- No, nähkääs, herra, -- vastasi _Lamppu_ taas tuttavallisesti -- he
lähtevät tavallisesti heti kuin kaasu sammutetaan. Niin on asian laita.
Ja he eivät tainneet huomata teitä siitä syystä, että olitte astunut
katoksen toiseen päähän. Mutta noin kahdentoista minutin perästä hän
taitaa olla täällä.

-- Kuka taitaa olla täällä?

-- Kello kolmen ja neljänkymmenenkahden juna, herra. Hän poikkee
syrjäradalle kunnes Lontoosen menevä juna on mennyt, ja sitten hän, --
_Lampun_ kasvot ilmaisivat hiukan toivon sekaista epäilystä, -- tekee
kaikki, mitä vain voi.

-- Epäilen tokko ymmärrän koko asiaa.

-- Epäilen, tokko kukaan sitä ymmärtää, herra. Se on parlamenttijuna,[1]
herra. Ja, nähkääs parlamentti- tai huvijuna enimmäkseen poikkee
syrjäradalle. Mutta jos se voi päästä sivuitse, niin sille vihelletään,
että se saa tulla pääradalle, ja sitten, -- _Lamppu_ taas näytti
mieheltä, joka toivoo parasta, -- se tekee kaikki, mitä se vain voi.

[Footnote 1: Myöhäinen huokeahintainen juna, jonka kulkemisen
parlamentti panee yksityisille yhtiöille ehdoksi antaessaan luvan
rautatierakennuksiin.]

Hän selitti sitten, että ne kantajat, joiden vuoro oli olla läsnä
yllämainitun parlamenttipersoonan saapuessa, epäilemättä tulisivat niin
pian kuin kaasu jälleen olisi sytytetty. Sillä välin, jos ei lamppuöljyn
haju olisi herralle kovin vastenmielinen ja jos herra tahtoisi hänen
pienen huoneensa lämmintä koettaa -- -- Herra, jota juuri aika tavalla
palelti, suostui heti paikalla tarjoukseen.

Rasvainen pikku koppeli se oli, hajun puolesta hyvin samanlainen kuin
kajuutta valaskalalaivassa. Mutta sen ruostuneessa kamiinitakassa paloi
kirkas valkea, ja lattialla seisoi puuteline, joka oli täynnä äsken
puhdistettuja, sytytettyjä lamppuja, valmiina junan vaunuihin
pantaviksi. Se oli loistava näky, ja huoneen lämpimyys näytti usein
houkuttelevan ihmisiä sisään; sen todistivat pumpulisamettisten housujen
monet jäljet penkillä valkean edessä ja monet ympyriäiset
rasvaläiskäykset likeisessä seinässä, joita pumpulisamettiset hartiat
olivat siihen painaneet. Usealle likaiselle hyllylle oli asetettu joukko
lamppuja ja öljykannuja sekä haiseva kasa nenäliinantapaisia riepuja,
jotka olivat koko lamppuperheen yhteistä omaisuutta.

Kun _Barbox Veljekset_ (mainitkaamme matkustajaa sillä nimellä, minkä
hänen kirstuissansa näimme) kävi penkille istumaan ja alkoi valkean
ääressä lämmitellä kintaattomia käsiänsä, niin hänen silmänsä sattuivat
pieneen honkaiseen, musteella kovin tahrattuun kirjoituspöytään, jota
hänen kyynäspäänsä kosketti. Pöydällä oli muutamia palasia karkeaa
paperia sekä ikivanha teräskynä huonossa, roskaisessa tilassa.

Katsahdettuansa paperipalasiin matkustaja ei voinut olla kääntymättä
isännän puoleen. Jotenkin tylysti hän sanoi:

-- Mitä, ettehän vain liene runoniekka, mies?

_Lamppu_ ei suinkaan näyttänyt tavalliselta runoniekalta seisoessaan
siinä ja nöyrästi pyyhkiessään paksua nenäänsä lävitsensä öljyisellä
niistinliinalla. Pikemmin olisi voinut luulla häntä yhdeksi niistä
kappaleista, joita hänen virkansa puolesta tuli hoitaa. Hän oli
laihanläntä mies, noin samanikäinen kuin herra _Barbox Veljekset_; hänen
kasvonpiirteensä olivat eriskummallisella tavalla ylöspäiset ikäänkuin
tukanjuurissa olisi ollut joku ylöspäin vetävä maneettivoima. Hänen
ihonsa oli erittäin kiiltävä ja läpikuultava, luultavasti sen johdosta
että sitä niin usein öljyllä pyyhittiin; ja puoleensa vetävä, lyhyeksi
keritty, harmaan sekainen tukka haristeli pörhössä ikäänkuin sitä taas
vuorossaan olisi vetänyt joku näkymätön maneetti. Pään kiire siis
muistutti hiukan lampunsydäntä.

-- Mutta mitäpä se minua liikuttaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Se
oli tuhmaa puhetta minun puoleltani. Olkaa mitä mielenne tekee.

-- Muutamien ihmisten, -- arveli _Lamppu_, puolustavalla äänellä, --
täytyy välistä olla mitä he eivät soisikaan.

-- Sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse, -- huokasi toinen. --
Minä olen saanut olla kaiken ikäni sinä minä en olisi suonut olevani.

-- Kun minä, -- virkkoi taas _Lamppu_, -- ensiksi aloin sepittää pieniä
lystilaulun tapaisia -- --

_Barbox Veljekset_ katsoi häneen harmistuneena.

-- Sepittää pieniä lystilaulun tapaisia -- ja, mikä vielä vaikeampaa, --
laulaa niitä perästäpäin, sanoi _Lamppu_, -- niin kävi se aivan vastoin
luontoa, sen se tosiaankin teki.

_Lampun_ silmässä kiilsi jotakin, joka ei ollut öljyä. _Barbox
Veljekset_ käänsi pois omat silmänsä hiukan hämmästyneenä, katsoi
valkeaan ja nosti jalkansa kamiinitakan rautaristikon ylimmäiselle
raudalle. -- Miksi te sitte sitä teitte? -- kysäsi hän vähän aikaa vaiti
oltuaan, tosin hiukan jyrkästi, vaan sittenkin entistään lauhkeammalla
äänellä. -- Koskette olisi tahtonut sitä tehdä, niin miksi te sitä
teitte? Missä te niitä lauloitte? Krouveissako?

Tähän _Lamppu_ tokaisi eriskummallisen vastauksen: -- vuoteen ääressä.

Tällä hetkellä, jolloin matkustaja vielä katsoi häneen selitystä
odottaen, liikahti äkkiä Mugbyn asemahuone, tärähti kovasti ja avasi
kaasusilmänsä. -- Hän on tullut asemahuoneesen! -- ilmoitti _Lamppu_
innokkaasti. -- Joskus hän voi tehdä enemmän, välistä vähemmän; mutta
tänä yönä hän on päässyt asemahuoneesen, totta mar!

Pianpa sen jälkeen kaksi mustaa kappaletta, joiden kannessa suurilla
valkoisilla kirjaimilla loisti "_Barbox Veljesten_" nimi, vieri
käsikärryillä eteenpäin autiota katua pitkin. Sen omistaja sai nyt vielä
kadulla väristä kylmässä puolen tuntia, ennenkuin kantomies
kolkuttamalla ravintolan ovea sai herätetyksi ensin koko muun kaupungin
ja viimeiseksi myös ravintolan väen. Ravintolassa taaskin hän sai
hapuilla suljettuna olleen talon ummehtuneessa ilmassa ja vihdoin
pujahtaa tyhjänä seisoneen vuoteen hurstien väliin, joita ikäänkuin
varta vasten, ennen tilan tekoa, oli pidetty kylmässä.




II.


-- Muistatko minua, _nuori Jackson_?

-- Ketä sitten jollen sinua? Sinä olet ensimäinen ihminen, jota
lapsuudestani muistan. Sinä minulle virkoit, että _nuori Jackson_ oli
nimeni. Sinä se minulle sanoit, että jokainen 20:s päivä joulukuuta on
minulle paaston ja katumuksen päivä, jota sanotaan syntymäpäiväksi.
Luullakseni jälkimäinen ilmoitus oli todellisempi kuin edellinen!

-- Ketä minä muistutan, _nuori Jackson_?

-- Sinä muistutat minulle jokapäiväistä, vuoden umpeensa kestävää
hallaa. Sinä olet mieltä kukistava, muuttumaton vaimo, sinun ilmeesi on
tyly, huulesi ovat ohuet ja kasvosi ovat jäykät kuin vahanaamarin. Sinä
olet minusta perkeleen kaltainen; varsinkin kun opetat minulle
uskonasioita, sillä sinun kauttasi minä opin niitä vain inhoamaan.

-- Muistatteko minua, _nuori herra Jackson_? -- näin kuului ääni
toiselta taholta.

-- Hartaimmalla kiitollisuudella, herra. Te olitte se valonsäde, joka
toi elämääni toivoa sekä eteenpäinpyrkivää kunnianhalua. Teidän
luentojanne kuullessani luulin tulevani kelpo lääkäriksi, ja minä
melkein olin onnellinen -- vaikka yhä vielä asuin tuon hirveän
naamarikasvoisen vaimon talossa, ja vaikka yhä vielä söin ja join
äänettömänä, ja pelokkaana, istuessani noita naamarikasvoja vastapäätä,
niinkuin olin tehnyt joka ainoa, ainoa, ainoa päivä koko kouluaikanani
ja niin kauan kuin vain voin muistaa.

-- Miltä minä näytän, _nuori herra Jackson_?

-- Minulle te olette ikäänkuin ylempi olento. Te olette niinkuin Luonto,
joka minulle itsensä ilmaisee. Mielestäni on kuin kuulisin teitä ja kuin
istuisin taas teidän opetuslastenne joukossa, jotka kaikki olivat ääneti
ja saivat innostusta teidän olentonne ja oppinne kautta. Teitä
muistellessani nousevat silmiini ainoat ilokyyneleet, joita niissä
koskaan on ollut.

-- Muistatteko minua, _nuori herra Jackson_? -- nauroi taas uusi ääni
toisesta nurkasta.

-- Liiankin hyvin. Te eräänä päivänä ilmestyitte elämääni niinkuin
kummitus, ja ilmoititte, että sen piti yhtäkkiä ja peräti kääntymän
toiselle uralle. Te neuvoitte minulle tuolin, joka oli oleva minun
vaivaloisena soutu-istuimenani _Barbox Veljesten_ kaleerilaivassa.
(Milloin he olivat eläneet, jos koskaan, sitä en tiedä, heistä ei ollut
mitään muuta jäljellä paitsi nimi, kun minun täytyi ottaa airo käsiini.)
Te neuvoitte minulle, mitä minun piti tehdä ja kuinka paljo palkkaa
saada. Te sanoitte minulle, monen vuoden kuluttua, että minä saisin
allekirjoittaa _Barbox Veljesten_ nimessä; sitten te taas ilmoititte
minulle, että olin otettu sen toiminimen jäseneksi, viimeinpä että
toiminimi _Barbox Veljekset_ oli kokonaan minun omani. Enempää en tiedä
siitä nimestä enkä itsestänikään.

-- Minkäkaltainen olen, _nuori herra Jackson_?

-- Te olette välistä, minun mielestäni, aivan kuin isäni. Te olette
tarpeeksi kylmä ja tarpeeksi tyly, että voisi luulla teidän kasvattaneen
poikanne, tunnustamatta häntä omaksenne. Minä näen laihan vartenne,
ahtaat ruskeat vaatteenne ja sileän tumman peruukkinne. Mutta teilläkin
oli kuolemaanne asti vahanaamari kasvoillanne. Te ette sitä koskaan
hetkeksikään poistanut -- se ei koskaan hetkeksikään pudonnut pois -- ja
minä en tiedä teistä sen enempää.

Tämmöistä vuoropuhelua matkustaja piti itsekseen aamusella ikkunan
edessä, samoin kuin hän edellisenä yönä oli puhunut itsekseen
asemahuoneella. Ja samoin kuin hän silloin pimeässä näytti mieheltä,
joka ennen aikojaan on harmaantunut, aivankuin hoitamatta jäänyt valkea,
-- samoin hän nytkin päivän paisteessa näytti harmaalta, vieläkin
tuhankarvaisemmalta, aivan kuin valkea, jonka auringon loisto on
sammuttanut.

_Barbox Veljesten_ toiminimi oli ollut yhtenä haarana tai
epäsäännöllisenä oksana julkisessa asioitsija- ja vekselitoimituspuussa.
Se oli jo ennen _nuoren Jacksonin_ aikoja saanut maineen ahneudestaan,
ja se maine oli sillä pysynyt ja myös _nuoreen Jacksoniin_ tarttunut.
Samoin kuin hän huomaamattansa oli tullut tuon synkeän huonerähjän
omistajaksi, joka seisoi erään pihan perällä, Lombardikadun varrella, ja
jonka likaisissa ikkunoissa _Barbox Veljesten_ nimikirjoitus monta
pitkää vuotta peitti häneltä taivaan -- samoin hän myös huomaamattansa
muuttui ihmiseksi, jota kaikki epäluulolla katselivat, jota kaikissa
toimituksissa oli tarkoin silmällä pidettävä, jonka sanaan ei pitänyt
koskaan uskoa, jos se ei ollut kirjallisesti annettu ja vieraitten
miesten todistama, ja jonka kanssa jokaisen, kellä oli asiaa, piti olla
hyvin varoillansa. Tämän maineen hän oli aivan syyttömästi saanut. Aivan
kuin alkuperäinen Barbox olisi käynyt pitkäkseen konttorin lattialle,
tuottanut nukkuvan _nuoren Jacksonin_ sinne ja näin vaihtanut hänen
kanssaan sekä sielun että ruumiin. Tämän yleisen epäluulon huomaaminen
-- johon vielä tuli lisäksi se seikka, että ainoa nainen, jota hän
koskaan oli rakastanut, ja ainoa miesystävä joka hänellä koskaan oli
ollut, pettivät hänet (he karkasivat yhdessä ja menivät naimisiin) --
lopetti minkä aikaisempi kasvatus oli aloittanut. Hän lyyhistyi kokoon
Barboxin muodon sisään eikä enää kohottanut päätänsä eikä sydäntänsä.

Mutta viimein hän kuitenkin sai olossaan yhden suuren helpoituksen
aikaan. Hän mursi orjanairon, jolla hän niin kauan oli soutanut, ja
upotti kaleerilaivansa. Ennättääksensä ennen kuin vanha totuttu toimi
ehti hänestä luopua, hän teki aloitteen ja luopui itse toimestansa.
Saatuansa niin paljon kokoon, että hän sillä saattoi elää (kovin paljo
sitä tosin ei ollut), hän hävitti _Barbox Veljesten_ toiminimen
osoitekirjasta sekä talon ikkunoista, ja jätti sen ainoasti molempiin
matkakirstuihinsa jäljelle.

-- Pitäähän ihmisellä matkustaessansa olla joku nimi, jota ihmiset
voivat huomata, -- selitti hän Mugbyn isolle kadulle, ikkunan kautta
puhuessansa, -- ja se nimi ainakin oli todellinen nimi, -- _nuori
Jackson_ sitä vastoin! -- Puhumattakaan siitä, että se on surkea
pilkkanimi vanhalle Jacksonille.

Hän otti hattunsa ja läksi ulos. Hän kerkesi parhaiksi nähdä miehen
pumpulisamettisissa vaatteissa astuvan kadun toista puolta. Tämä kantoi
päivällisevästänsä pienessä mytyssä, joka olisi saattanut olla paljokin
isompi, eikä kukaan sittenkään olisi luullut omistajaa ahmatiksi. Mies
astui pitkin askelin asemahuoneelle päin.

-- Se on _Lamppu_! -- sanoi _Barbox Veljekset_ -- ja totta on -- --

Naurettavaa todellakin, että niin vakava, umpimielinen mies, joka tuskin
kolme päivää oli ollut vapaana alituisesta puuhaelämästään, nyt seisoi
keskellä katua, hieroi leukaansa ja muisteli lystillisiä lauluja!

-- Vuoteen ääressä? -- mutisi _Barbox Veljekset_ äkäisesti. -- Laulaa
niitä vuoteen ääressä? Miksikä vuoteen ääressä, jollei hän laskeudu
humalapäissä vuoteelle? Enpä kummeksisi, jos hän niin tekisi! Mutta mitä
se minuun koskee. Annas nähdä! Mugbyn risteys, Mugbyn risteys!
Minnekähän minä täältä lähden? Samoin kuin viime yönä, epämukavasti
vaunussa maatessani heräsin, pisti päähäni jäädä tänne, samoin voin
nytkin mennä mihin tahansa! Minnekä menisin? Voinhan mennä päivän
valossa katselemaan asemahuonetta. Ei ole mitään kiirettä, ja kukaties
toinen täällä yhtyvistä radoista näyttää minusta hauskemmalta kuin
toinen.

Mutta täälläpä yhtyikin suuri joukko ratoja. Kun matkustaja katseli
niitä risteyksen läheiseltä sillalta, niin näytti siltä kuin yhtiöt
yhdessä olisivat panneet toimeen suuren teollisuusnäyttelyn, ja
asettaneet siellä näytteille rautaa kutovien maahämähäkkien ihmeellisiä
teoksia. Moni näistä radoista kävi niin eriskummallisia teitä, ne
kiertelivät ja kaartelivat niin sikinsokin, ettei silmä voinut niiden
kulkua seuratakaan. Muutamat näkyivät lähtevän liikkeelle siinä vakaassa
päätöksessä, että kulkisivat vähintäin viisisataa peninkulmaa[1] yhteen
jaksoon -- mutta yhtäkkiä ne peräytyivät päätöksestään jonkun mitättömän
esteen vuoksi, tai poikkesivat johonkuhun työpajaan. Toiset, ikäänkuin
humalapäissään, kulkivat vähän matkaa aivan suoraan, mutta sitten
äkkipäätä kääntyivät ympäri ja kiersivät takaisin samalle paikalle.
Toiset olivat ahdinkoon asti täynnä hiilivaunuja, toisilla radoilla oli
vaunuja, jotka olivat lastatut täyteen tynnyreitä, toisilla oli taas
tavaravaunuja; muutamat radat taaskin olivat täpötäynnä pyöränmuotoisia
kappaleita, jotka näyttivät summattomilta rukinrattailta. Toiset taas
olivat kirkkaat ja puhtaat, toiset sitä vastoin ruosteen tai tuhan
tahrassa, ja jätetyt käsikärryjen haltuun, jotka makasivat jouten,
kintut ylöspäin, aivan kuin työmiehet, jotka tekevät lakon. Kukapa voisi
tästä sekaannuksesta löytää alkua ja keskusta ja loppua!

[Footnote 1: Engl. peninkulmaa.]

_Barbox Veljekset_ seisoi hämmästyksissään sillalla, oikealla kädellä
sivellen otsansa ryppyjä, jotka enenivät hänen alas katsellessaan,
ikäänkuin rautatielinjat kuvautuisivat tähän herkkään pintaan. Sitten
kuului kaukaa kellojen kilinää sekä vihellyksiä. Sitten vauvojen
kokoiset ihmispäät tirkistivät, toinen toisensa perästä, vaunuista ulos
ja pujahtivat jälleen takaisin. Sitten nousivat äärettömän suuret puiset
partaveitset pystyyn ja rupesivat ajelemaan taivaan pintaa. Sitten
kiljahtivat useammat veturit useammilta eri haaroilta. Sitten tuli yksiä
kiskoja myöten juna asemahuoneelle. Sitten ilmaantui pitkin toisia
kiskoja kaksi junaa, jotka eivät tulleet sisään, vaan seisahtuivat
ulkopuolelle. Sitten nämät junat ratkesivat useammiksi pienemmiksi
kappaleiksi. Sitten veturit jakoivat kappaleet keskenään ja juoksivat
pois eri haaroille, kukin saaliinensa.

-- En ole tässä vielä selville saanut mihin minun pitäisi ensiksi
lähteä. Mutta eipä kiirettä! Ei ole tarvis tehdä päätöstä tänäpäivänä
eikä huomenna eikä ylihuomennakaan. Mennään kävelemään!

Sattuipa jollakin tavalla (kenties niin olikin aikomus), että kävely
suuntautui asemahuoneen edustalle ja siitä _Lampun_ huoneelle. Mutta
_Lamppu_ ei ollutkaan nyt huoneessansa. Pumpulisamettiin puettu
hartiopari oli tosin par'aikaa sovittelemassa itseään erääsen
seinäkoloon likellä _Lampun_ kamiinitakkaa: muuten oli huone tyhjänä.
Kulkiessaan takaisin asemahuoneen kautta, selveni matkustajalle miksi
huone oli ollut tyhjä. Hän näki _Lampun_ rautatien toisella puolella
hyppäävän vaunulta vaunulle kattoja myöten ja poimivan sytytettyjä
kaimojansa, joita hänen apulaisensa ojenteli hänelle.

-- Hän on työssä. Ei hänellä tänä aamuna liene aikaa sepittää tai laulaa
lystillisiä lauluja, sen voin vakuuttaa!

Matkustaja kulki nyt maaseudulle päin, pysyen aina lähellä yhden suuren
radan laitaa, josta hän saattoi helposti nähdä muitakin ratoja. --
Melkein tekisi mieleni, -- sanoi hän katsellen ympärilleen, -- tässä
paikassa tehdä päätökseni ja sanoa: minä valitsen tämän radan, tai tuon,
tai tuon ja kuljen sitä eteenpäin. Tässä paikassa ne selviävät
sekaannuksestaan ja lähtevät kukin haarallensa.

Nousten avaraa, tasaisesti kohoavaa mäkeä, hän tuli muutamien talojen
eteen. Kun hän siellä taas katsoi ympärillensä, ikäänkuin mies, joka ei
ikänä vielä ole ympärilleen katsellut, niin hän näki kuusi tai kahdeksan
lasta iloisesti hyppien ja huutaen tulevan ulos eräästä talosta, ja
hajoavan kukin tahollensa. Mutta sitä ennen ne kaikki kääntyivät vielä
puutarhan porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosen ihmiskasvoille,
jotka näkyivät ylimmäisestä ikkunasta. Hyvin alhaalla tämä ylimmäinen
ikkuna sentään oli; sillä talossa oli paitsi alakerrosta, vain yksi
huone yläkerroksessa.

Tuossa lasten menettelyssä ei ollut juuri mitään eriskummallisempaa;
mutta se oli merkillistä, että he heittivät muiskuja kasvoille, jotka
olivat painautuneet vaakasuorassa asennossa avonaisen ikkunan lautaa
vasten ja ettei siinä suorastaan näyttänyt olevan mitään muuta kuin vain
kasvot. Matkustaja katsoi vielä kerran ylös ikkunaan. Hän näki taas
ainoastaan iloiset, vaikka kivulloisen näköiset kasvot posken varassa
ikkunalaudalla. Ne olivat hienot, hymyilevät tytön tai vaimon kasvot.
Näitä kasvoja ympäröitsivät pitkät, kauniit, tummat hiukset, joiden
ympäri oli sidottu leuan alatse käyvä sininen nauha.

Matkustaja astui edelleen, kääntyi takaisin, astui jälleen ikkunan
sivuitse ja vilkaisi jälleen ujosti ylös. Kaikki entisellään. Hän
poikkesi mutkikkaalle polulle, joka kohosi mäen kukkulalle, -- toinen
tie kulki mäen juurelle: -- hän katsoi taloja sieltä ylhäältä ja kiersi
pitkän polvekkeen, niin että hän taas tuli maantielle ja tätä myöten
talojen sivuitse. Kasvot lepäsivät yhä vieläkin ikkunalaudalla, mutta ne
eivät enää olleet aivan häntä kohti käännetyt. Näkyipä siinä nyt kaksi
hienoa kättäkin. Ne näyttivät soittelevan jotakin soittokalua, mutta ei
kuitenkaan ainoatakaan säveltä kuulunut hänen korviinsa.

-- Mugbyn risteys taitaa olla eriskummallisin paikka koko Englannissa!
-- virkkoi _Barbox Veljekset_, jatkaen tietänsä mäkeä alaspäin. --
Ensiksi kohtaan täällä rautatiekantajan, joka sepittelee lystillisiä,
vuoteen ääressä laulettavia runoja. Ja toiseksi tapaan täällä kasvot ja
niihin kuuluvat kädet, jotka soittavat soimatonta soittokalua!

Oli ihana, selkeä päivä marraskuun alussa. Ilma oli kirkas ja
virkistävä, ja luonto loisti kauniissa väririkkaudessansa. Melkein
kaikki esineet _Barbox Veljesten_ kartanon pihalla Lombardikadun
varrella Lontoossa olivat väriltään olleet tummat ja synkät. Toisinaan,
kun ilma muualla oli oikein ihana, niin mainitun paikan asukkaat saivat
ilokseen nähdä taivaan pippurin ja suolan värisenä. Mutta tavallisesti
se oli yhtä harmahtava kuin liuskakivi tai nuuska.

Matkustajaa oli tämä kävely niin huvittanut, että hän seuraavana päivänä
tuli uudestaan. Hän joutui talon edustalle vähä aikaisemmin kuin
edellisenä päivänä, ja kuuli lasten yläkerrassa laulavan sekä lyövän
tahtia käsillään.

-- Eipä sieltä nytkään kuulu soittimen ääntä, -- sanoi matkustaja
kuunnellessaan talonnurkkauksesta, -- vaikka sivumennessäni näin sormien
taaskin liikkuvan. Mitä lapset laulavat? Herra Jumala, eiväthän he vain
laula kertomataulua?

Niin he todellakin tekivät, ja tekivätpä sen suurella ilolla. Noilla
ihmeellisillä kasvoilla oli myös ääni, joka johti ja välistä oikaisi
lasten laulua. Sen iloinen sävel oli viehättävä. Laulu viimein lakkasi;
sen jälkeen kuului lasten äänten mutinaa, ja sitten seurasi taas lyhyt
laulu. Matkustaja sai pian selville, että sen aiheena oli par'aikaa
kuluva kuukausi ynnä työt sekä toimet, joita sinä kuukautena oli tehtävä
pelloilla tai kotona. Sitten kuului pienten jalkain kopinaa ja lapset
tulivat jälleen ulos iloisesti huutaen ja hyppien niinkuin edellisenäkin
päivänä. Ja samaten kuin eilenkin kääntyivät jälleen kaikki puutarhan
porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosensa -- epäilemättä noille
ikkunalaudalla lepääville kasvoille, vaikka _Barbox Veljekset_
epämukavasta, syrjäisestä paikastaan talonnurkalta ei nyt voinut nähdä
niitä.

Kun lapset alkoivat hajota, niin hän astui yhtä näistä pienistä
kuljeksijoista vastaan -- päivettynyttä pellavatukkaista poikanulikkaa,
ja sanoi:

-- Tule tänne, poikaseni! Sanopas kenen tuo talo on?

Lapsi nosti päivettyneen käsivartensa silmillensä, ja puoleksi
kainostellen, puoleksi valmistautuen puolustukseen, vastasi
kyynäsvartensa takaa: -- Phoeben!

-- Ja kuka sitten, -- virkkoi taas _Barbox Veljekset_, puolestaan yhtä
ujona kuin tuo lapsikin -- kuka on Phoebe?

Siihen lapsi vastasi: -- Phoebe? Hän on Phoebe!

Pikkuinen, mutta tarkkahuomioinen mies oli tyystin katsellut
puhuttelijaansa ja ikäänkuin ottanut mitan hänen kunnollisuudestaan. Hän
laski nyt puolustukseen kohonneen kätensä alemmaksi ja vastasi ylpeästi,
aivan kuin hänelle olisi selvinnyt, että toinen oli tottumaton
kohteliaasen puhutteluun.

-- Phoebe, -- sanoi hän, -- ei voi olla muu tuin Phoebe. Eikö niin?

-- Ei suinkaan.

-- No, arveli tuosta lapsi, -- mitäs sitten lörpöttelet?

_Barbox Veljekset_ katsoi viisaammaksi muuttaa puheenainetta. -- Mitä te
tuolla teette? Tuolla ylhäällä huoneessa, missä ikkuna on auki. Mitä te
tuolla teette?

-- Toulu, -- sanoi lapsi.

-- Mitä?

-- To-u-lu, -- kertoi lapsi kovemmalla äänellä, venyttäen sanaa suurella
voimalla ja katsellen matkustajaa tuikeasti ikäänkuin olisi arvellut:
mitä apua on siitä, että olet suureksi kasvanut, jos olet semmoinen
pölkkypää ettet ymmärrä mitään?

-- Ahaa, koulu, koulu! sanoi _Barbox Veljekset_. -- Aivan niin, aivan
niin! Ja Phoebe teitä opettaa?

Lapsi nyykäytti päätä.

-- Kiltti poika.

-- Nyt ymmäijät? -- sanoi lapsi.

-- Kyllä, kyllä nyt ymmärrän. Mitä tekisit kahdella pennyllä, jos
antaisin sinulle?

-- Ottan namuja.

Kun vastauksen tarkkuus ja jyrkkyys ei antanut matkustajalle mitään
enempää puheen aihetta, niin hän hyvin nöyrästi veti luvatut rahat
taskusta ja läksi tiehensä.

Mutta nähtyänsä taas nuot kasvot ikkunalaudalla talon sivuitse
kulkiessansa, hän ilmaisi läsnäolonsa liikkeellä, joka ei oikein ollut
pään nyykäystä, eikä kumarrusta, eikä myöskään hatun nostoa, vaan
kainostelevaa liikettä, jossa nämät kaikki kolme yhtyivät tai keskenään
taistelivat. Noiden kasvojen silmiä tämä temppu näkyi huvittavan tai
ilahuttavan, ja huulet sanoivat nöyrästi: -- Hyvää päivää, herra!

-- Minun pitää, näen mä, viipyä joku aika Mugbyn risteyksessä. -- sanoi
_Barbox Veljekset_ aivan toimessaan, katsahdettuansa vielä kerran
ratoihin, jotka huolettomasti kulkivat kukin haarallensa. -- En vielä
saa päätöstäni tehdyksi minkä radan valitsisin. Todenteolla minun pitää
vähä perehtyä tähän risteykseen ennenkuin voin tehdä päätökseni.

Ravintolassa hän ilmoitti siis aikovansa viipyä vielä edelleen. Sitten
hän illalla taas meni risteyspaikalle paremmin tutustuakseen siihen;
samaten hän teki seuraavanakin aamuna, ja samoin taas illalla ja
aamulla. Hän puhutteli väkeä asemahuoneella, antoi katseensa seurata
milloin tätä, milloin tuota rataa, ja hänestä oli huvittavaa vartioida
junien tuloa sekä lähtöä. Ensialussa hän usein pisti päänsä _Lampun_
pieneen koppeliin, vaan tämä ei ollut siellä koskaan tavattavana. Pari
tai kaksikin paria pumpulisamettisia hartioita siellä tavallisesti näkyi
kumarruksissa valkean edessä; välistä noihin hartioihin kuuluvat kädet
pitelivät veistä ynnä leipää ja lihaa. Mutta vastaus kysymykseen: »missä
on _Lamppu_?» oli aina: »toisella puolella rataa,» tahi: »nyt on hänellä
joutoaika.» Väliin hän myös tutustui toiseen _Lamppuun_, mutta se ei
ollut hänen _Lamppunsa_. Matkustaja ei sitäpaitsi enää niin hartaasti
halunnutkaan nähdä _Lamppua_, ettei hän olisi voinut kestää tätä
pettymystä. Eikä hän myöskään niin kokonaan antautunut aloittamaansa
vaikeaan Mugbyn risteyksen tutkimiseen, että hän olisi laiminlyönyt
kävelyään. Päinvastoin hän joka päivä lähti kävelylle ja aina samalle
kävelylle. Mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja sateiseksi, eikä tuo
ikkuna enää ollut kertaakaan auki.




III.


Vihdoin, useampien päivien kuluttua, oli taas ihana, selkeä, virvoittava
syysilma. Oli lauvantaipäivä. Ikkuna oli auki ja lapset olivat menneet.
Se ei matkustajaa kummastuttanut, sillä hän oli maltillisesti odottanut
nurkassansa kunnes lapset olivat menneet.

-- Hyvää päivää! -- tervehti hän noita kasvoja ikkunalaudalla; tällä
kertaa hän nosti hatun kokonaan päästään.

-- Jumal' antakoon, herra!

-- Minä olen iloinen, että teillä taas on kirkas taivas silmien edessä.

-- Kiitoksia, herra. Te olette hyvin hyvä.

-- Te olette kivulloinen, pelkään mä?

-- En ole, herra. Minulla on hyvin hyvä terveys.

-- Mutta, ettekö aina makaa?

-- Kyllä, minä makaan aina, syystä etten voi istua. Mutta en ole
kivulloinen. -- Iloiset silmät näyttivät suuresti nauravan hänen
erehdykselleen.

-- Tahdotteko vaivata itseänne ja tulla sisään, herra? Tästä ikkunasta
on ihana näköala. Ja sitten te huomaisitte, etten ole yhtään kipeä --
koska olette niin hyvä ja panette siihen huomiota.

Tämä oli sanottu hänelle avuksi, kun hän seisoi siinä epäilevänä, mutta
nähtävästi halukkaana, käsi puutarhan portin kammilla. Se auttoikin ja
hän astui sisään.

Huone yläkerrassa oli hyvin puhdas, vaan matala. Sen ainoa asukas makasi
vuoteella, joka oli niin korkea että makaajan kasvot ylettyivät
ikkunalaudan tasalle. Vuodekin oli hyvin puhdas, ja kun tytön
yksinkertainen puku oli vaaleansininen samoin kuin nauha hänen
hiuksissansa, niin näytti siltä kuin hän olisi pilvillä levännyt.
Matkustaja tunsi, että tyttö vaistomaisesti oli huomannut hänen olevan
synkkämielisen, harvapuheisen miehen. Ja että tyttö sen niin helposti
oli huomannut, oli hänelle myös suureksi avuksi. Siitä huolimatta hän
kömpelösti ja väkinäisesti antoi tytölle kättä ja kävi sitten istumaan
tuolille vuoteen viereen.

-- Nyt näen, sanoi hän, yhä hiukan jäykästi puhuen, -- mikä käsityö
teillä on. Ulkoa katsoen luulin teidän soittavan jotakin soittokonetta.

Tyttö nypläsi hyvin kätevästi ja ketterästi pitsejä. Nypläystyyny oli
asetettu hänen rinnallensa ja sormien ketterät liikkeet sekä hypyt
tyynyllä olivat aiheuttaneet erehdyksen.

-- Sepä ihme, -- vastasi tyttö iloisella hymyllä. -- Arvelenpa minäkin
usein työtä tehdessäni, että soitan sitä tai tätä säveltä.

-- Osaatteko soittaa?

Tyttö pudisti päätänsä.

-- Kyllä luullakseni saisin sävelet esille, jos vain minulla olisi
soittokone, jonka voisin yhtä mukavasti asettaa rinnalleni kuin
nypläystyynyni. Mutta varmaan petyn luulossani. Missään tapauksessa en
koskaan saa sitä koettaa.

-- Teillä on kaunis, sointuva ääni. Suokaa anteeksi, minä olen
kuunnellut teidän lauluanne.

-- Lastenko kanssa? -- sanoi tyttö, vähän punastuen. -- Niin kyllä,
laulanhan minä lapsi kultain kanssa, jos sitä lauluksi voi sanoa.

_Barbox Veljekset_ loi silmänsä kahteen pieneen penkkiin huoneessa ja
uskalsi lausua ilmi sen luulon, että tyttö rakasti lapsia ja osasi
opettaa heitä uuden järjestelmän mukaan.

-- Kyllä minä rakastan heitä, -- sanoi tyttö taas päätänsä pudistaen, --
mutta en tiedä mitään opetustaidosta, paitsi että opetan mielelläni ja
että olen iloinen kun lapset oppivat hyvin. Kenties te, kuullessanne
pienten koululaisteni laulelevan läksyjänsä, olitte niin kauas
harhatielle joutunut, että luulitte minua erinomaiseksi opettajaksi?
Kas, sitäpä minä arvelin! Ei, minä olen vain vähän lukenut ja kuullut
tästä opetustavasta. Minusta oli niin somaa ja hauskaa kohdella heitä
iloisina sirkkusina, niinkuin lapset ovat, ja sentähden rupesin
vähäisten voimieni mukaan käyttämään tätä opetuskeinoa. Ei minun
tarvitse sanoakaan kuinka vähäiset minun voimani ovat, herra, -- lisäsi
hän, katsahtaen pieniin penkkeihin sekä ympäri huonettansa.

Tämän puheen aikana olivat tytön sormet lakkaamatta nyplänneet. Koska ne
yhä jatkoivat tätä työtään ja koska puikkojen liikunto ja rätinä
ikäänkuin korvasi puheen, niin _Barbox Veljekset_ käytti tätä väliaikaa
tarkemmin katsellaksensa tyttöä. Hänen mielestään hänen piti olla noin
kolmenkymmenen vuoden vanha. Se, mikä tytön läpikuultavissa kasvoissa ja
suurissa vaaleanruskeissa silmissä viehätti, ei ollutkaan voimaton
tyytymys välttämättömään kohtaloon, vaan päinvastoin niiden pirteä ja
voimallinen iloisuus. Samaten myös tytön kädet, joiden laihuus itsessään
olisi herättänyt sääliä, tekivät työtään iloisella innolla, joten
sääliminen olisi ollut hävyttömyyttä ja anteeksiantamatonta ylpeyttä.

Hän näki tytön kohottavan silmänsä häneen, ja hän käänsi heti katseensa
ulos näköalaa kohti, sanoen: -- Ihanaa, todella!

-- Hyvin ihanaa, herra! Minussa herää toisinaan halu saada istua yhden
ainoankin kerran nähdäkseni miltä tuo näköala pystyssä ollen näyttää.
Mutta joutava haluhan tuo olisi! Ei se voi kenestäkään näyttää
kauniimmalta kuin minusta.

Näin puhuessaan oli tyttö kääntänyt hartaimmalla ihmetyksellä ja
ihastuksella silmänsä näköalaa kohti. Hänen kasvoissaan ei ollut
vähintäkään surun jälkeä.

-- Ja nuot rautatiet, joita pitkin savu- ja höyrypilvet niin joutuisaan
liikkuvat, saattavat sen minulle niin eloisaksi, -- jatkoi tyttö. --
Minä muistelen kuinka paljon on ihmisiä, jotka _voivat_ mennä mihin
tahtovat, toimiinsa tai huvituksiinsa. Savupilvet minulle ilmaisevat,
että he todella kulkevat silmieni edessä, ja siten minulla on heistä
seuraa, jos haluan sitä. Tuossa on myös suuri asemahuone. Mäki sen tosin
peittää näkyvistäni, mutta sittenkin voin usein kuulla, että se on
siellä, ja tiedän sen myöskin aina. Minun mielestäni se tavallansa
yhdistää minut en tiedä kuinka moniin paikkoihin ja asioihin, joita en
ikänä saa nähdä.

Kainostelevasti ajatellen, että se ehkä jo oli hänetkin yhdistänyt
johonkin, jota hän ei ikänä ennen ollut nähnyt, sanoi matkustaja
hämmästyneenä: -- Aivan niin!

-- Ja siis näette, herra, -- jatkoi Phoebe, etten olekaan niin surkea
raukka kuin te luulitte, ja että minun on sangen hyvä elää.

-- Teillä on onnellinen ja iloinen mieli, -- sanoi _Barbox Veljekset_,
ehkä hiukan ajatellen omaa onnetonta luontoansa.

-- Niin, mutta jos tuntisitte isäni, -- vastasi tyttö, -- hänelläpä
vasta on oikein iloinen mieli! Älkää olko millännekään, herra! --
Matkustaja säikähtyi kuullessaan askeleita portaissa, sillä hän pelkäsi,
että häntä pidettäisiin vastuksellisena ja kutsumattomana vieraana. --
Isäni sieltä vain tulee.

Ovi aukeni ja isä seisahtui kynnykselle.

-- Mitä, _Lamppu!_ -- huudahti _Barbox Veljekset_, karaten ylös
tuolilta. -- Kuinka te voitte, _Lamppu_?

Tähän _Lamppu_ vastasi: -- Kah, matkustamaton matkustaja! Kuinka te
voitte, herra!

Ja he löivät kättä _Lampun_ tyttären suureksi ihmeeksi.

-- Olenpa tuon yön jälkeen käynyt teitä katsomassa ainakin puolen
tusinan kertaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- vaan enpä ole
milloinkaan tavannut teitä.

-- Niinpä kuulin, herra, niinpä kuulin, -- vastasi _Lamppu_. --
Sentähden juuri kun teitä niin usein on nähty ilmanaikojanne tuolla
risteyksellä, niin olemmekin meidän kesken ruvenneet nimittämään teitä
matkustamattomaksi matkustajaksi. Ettehän suinkaan panne pahaksenne kun
yht'äkkiä teidät nähtyäni se nimi liukahti suustani?

-- En yhtään. Se on yhtä hyvä nimi kuin mikä muukin. Mutta saanko kysyä
teiltä jotakin täällä nurkassa?

Hän talutti _Lampun_ pois tytön vuoteen vierestä, vetäen häntä
pumpulisamettisen nutun napista.

-- Tämäkö se on se vuoteen vierus, missä te laulelette laulujanne?

_Lamppu_ nyykäytti päätään.

Matkustamaton matkustaja taputti häntä olkapäälle ja he palasivat
jälleen tytön luokse.

-- Todentodella, kultaseni, -- sanoi nyt _Lamppu_, kääntäen silmänsä
vieraasta tyttäreensä, -- minä olen niin kummastuksissani, kun näen
sinun tulleen tutuksi tämän herran kanssa, että minun täytyy (jos herra
ei pane sitä pahaksi) ottaa pikkuinen _kierto_.

_Lamppu_ samassa teolla osoitti mitä tämmöinen _kierto_ merkitsi; hän,
näet, kääri öljyisen niistinliinansa kokoon pallon muotoiseksi ja pyyhki
kasvojaan huolellisesti, aloittaen oikeanpuolisesta korvasta poskea
myöten ylös, otsan yli ja taas toista poskea alas vasempaan korvaan
asti. Tämän tehtyään hän oikein paistoi ja loisti.

-- Näin on minun tapani tehdä, -- selitti hän, -- kun jostakusta syystä
olen kovin liikutettu. Ja, totta puhuen, olen niin kummastuksissani, kun
näen teidän tulleen tutuksi Phoeben kanssa, että -- että, jos ette
pahaksi pane, ottaisin vielä yhden _kierron_ lisään. -- Sen hän myös
teki ja näytti siitä saavan sangen suurta virvoitusta.

Molemmat miehet seisoivat nyt tytön vuoteen ääressä ja tämä nypläsi
pitsejään. -- Teidän tyttärenne on kertonut minulle, -- sanoi _Barbox
Veljekset_, yhä vielä vähän jäykästi ja kainostellen, -- ettei hän
koskaan voi olla istuallaan.

-- Ei, herra, eikä ole milloinkaan ollut. Hänen äidillänsä, nähkääs,
joka kuoli tämän tyttösen ollessa kaksi kuukautta toisella vuodella, oli
välistä sangen pahat kouristukset, ja kun ei hän koskaan ollut kertonut
minulle niistä, niin ei osattu olla varoilla. Sentähden hän kerran, kun
hän sai sellaisen kohtauksen, pudotti lapsen käsistään, ja tämä
tapaturma tapahtui.

-- Se oli oikein pahasti tehty, -- sanoi _Barbox Veljekset_, otsa aivan
rypyssä, -- että hän meni naimisiin virkkaamatta mitään salaisesta
taudistaan.

-- No, herra, -- puolusti _Lamppu_ vainajaa; -- kyllä mekin, Phoebe ja
minä, olemme asiasta puhelleet. Ja, Jumala paratkoon! Onpa meissä
jokaisessa heikkoutemme, kenessä on ruumiin väänteet, kenessä mielen
käänteet, milloin minkälaisetkin, niin että jos ne kaikki pitäisi
naimisiin mennessä tunnustaa, niin naimisesta useimmille ei tulisikaan
mitään.

-- Eiköhän se olisikin kaikkein parasta?

-- Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! -- sanoi Phoebe,
ojentaen isälle kättä.

-- Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! -- sanoi tämä,
taputellen tyttärensä kättä.

-- Te syystä nuhtelette minua, -- kerkesi _Barbox Veljekset_ sanomaan,
punastuen kasvoiltansa, -- ja koska minusta voi ilman muuta aivan
selvästi nähdä että olen hirviö, niin on minun joka tapauksessa aivan
turhaa tunnustaa _tätä_ vikaani. Minä tahtoisin kuulla vielä enemmän
teidän elämästänne. En oikein tiedä, kuinka pyytäisin teitä minulle
siitä kertomaan; sillä minulla on tuommoinen tuhma, jörömäinen luonto ja
ikävä, peloittava tapa. Mutta hyvinpä haluaisin kuulla.

-- Aivan mielelläni, herra, -- vastasi _Lamppu_ iloisesti kumpaisenkin
puolesta. -- Ja ensi aluksi, saadaksenne tietää nimeni -- -- --

-- Malttakaa! -- keskeytti vieras vähän punastuen. -- Mitä tekemistä
nimellä on itse asiaan! _Lamppu_ on kyllin hyvä nimi minulle. Se on
minulle mieleen. Se on selvä ja ytimekäs. Mitäpä minä muusta huolin!

-- Totta kyllä, herra, -- vastasi _Lamppu_, -- tavallisesti ei minua
muulla nimellä mainitakaan asemahuoneella. Mutta minä arvelin, että
koska te olette täällä ainoa ensimäisen luokan matkustaja ja olette
täällä yksityisasioissa, niin te ehkä -- --

Vieras torjui kädellään tuon ajatuksen, ja _Lamppu_ vastasi tähän
luottamuksen osoitukseen uudella _kierrolla_.

-- Teillä on vaivalloinen virka, arvaan minä, -- sanoi _Barbox
Veljekset_, kun _Lamppu_ kiertonsa jälkeen paistoi entistään
rasvaisemmalta.

_Lamppu_ aloitti: -- Eipä juuri liioin -- --, mutta hänen tyttärensä
kiirehti kesken puheen:

-- On kyllä, herra, hänen virkansa on oikein vaivalloinen. Hän tekee
työtä neljätoista, viisitoista, jopa kahdeksantoista tuntia päivässä.
Välistä menee vuorokausi aivan umpeensa.

-- Mutta teillä, Phoebe, -- jatkoi _Barbox Veljekset,_ -- teilläkin on
vaivaa koulusta ja nypläyksestä -- --

-- Huviksenihan minä pidän koulua, -- keskeytti tyttö, aukaisten
silmänsä suureksi, ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen tätä ymmärtänyt.
-- Minä aloitin tuon toimen jo lapsena, sentähden että sillä tavalla
sain muut lapset seuraani, näettekös. _Se_ ei ollut mitään työtä! Minä
teen sitä yhä vieläkin siitä syystä, että sen johdosta saan nähdä lapsia
ympärilläni. _Se_ ei ole työtä! Se on minulle huvia, eikä työtä. Mitä
nypläykseeni tulee -- hänen ahkerat sormensa olivat pysähtyneet,
ikäänkuin hän edelliseen todisteluunsa olisi tarvinnut kaiken iloisen
intonsa; mutta nyt sormet uudestaan kävivät työhön käsiksi, kun hän
rupesi siitä puhumaan. -- Mitä nypläykseeni tulee, niin se käypi aivan
itsestään ajatusten mukana ajatellessani, ja säveleitten mukana kun
hyräilen. Ei _sekään_ ole työtä! Luulittehan te sitä itsekin
soittamiseksi, muistattekos, herra? Ja niin se on minustakin!

-- Kaikki on hänestä musiikkia! -- huudahti _Lamppu_ ihastuksissaan. --
Kaikki on hänestä musiikkia!

-- Isä ainakin on musiikkia! -- sanoi Phoebe, osoittaen riemullisesti
häntä sormellaan. -- Isässä on enemmän musiikkia kuin kokonaisessa
soittokunnassa!

-- No, no, kultaseni! Sinä puhut niinkuin kelpo tytär, aivan niin, mutta
sinä kehut liiaksi isääsi, -- vastasi _Lamppu_ loistavin silmin.

-- Enpä kehukaan liiaksi, herra, en suinkaan. Ei, en millään tavalla.
Jos saisitte kuulla isäni laulavan, niin huomaisitte etten liiaksi kehu.
Mutta te ette voi milloinkaan saada kuulla hänen laulavan, sillä hän ei
laula kellekään muulle paitsi minulle. Kotiin tullessaan hän aina laulaa
minulle, vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Hän lauleli jo minulle kauan
aikaa sitten, kun makasin täällä niinkuin pieni rikkimennyt vauva
raukka. Osasipa hän itsekin sepittää pieniä lauluja, joihin hän sovitti
kaikellaisia pieniä leikkipuheita mitä meillä oli ollut keskenämme.
Tekeepä hän niin nytkin vielä hyvin useasti. Voi, minä puhun teistä,
isä, koska herra sitä on pyytänyt. Hän on runoniekka, herra!

-- En soisi, kultaseni, -- vastusti _Lamppu_, hetkeksi muuttuen
vakavaksi, -- tämän herran saavan semmoista käsitystä sinun isästäsi.
Sillä se näyttäisi siltä, ikäänkuin minä itkumielisenä katselisin tähtiä
ja kysyisin niiltä, mitä ne tekevät. Ja se olisi minun puoleltani sekä
tyhjää ajankulutusta että myös nenäkkäisyyttä, lapsukaiseni.

-- Isäni, -- sanoi taas Phoebe, korjaten puhettansa, -- on aina
iloisella, hyvällä mielellä. Te äsken sanoitte minun luonnettani
onnellisen iloiseksi. Minkä minä sille mahdan.

-- No niin, lapsukaiseni, -- vastasi _Lamppu_ todistavalla tavalla. --
Minkä _minä_ sille mahdan? Ajatelkaa itse, herra. Katsokaa häntä. Hän on
aina sellainen kuin nytkin. Aina työssä, -- vaikka tosin siitä ei lähde
enempää kuin muutamia shillingejä viikossa -- aina tyytyväinen, aina
iloinen, aina valmis ajattelemaan muita, keitä ne sitten lienevätkin.
Äsken sanoin hänen aina olevan sellaisen kuin nytkin. Niin hän onkin,
pienellä poikkeuksella vain, joka kuitenkin on yhdentekevä. Sillä, kun
minulla on joutosunnuntai ja aamukelloja on soitettu, niin hän lukee
minulle rukoukset sekä kiitokset liikuttavimmalla tavalla, ja veisaa
minulle virret -- niin vienolla äänellä, ettette kuulisi mitään jos
seisoisitte ulkona -- ja semmoisilla sävelillä, että ne minusta, totta
tosiaan, tuntuvat tulevan taivaasta ja nousevan taivaasen.

Mikä lieneekin ollut syynä -- ainoastiko se, että nämät sanat
muistuttivat hiljaista pyhäaikaa vai sekö, että ne muistuttivat
Vapahtajan läsnäoloa sairasvuoteitten ääressä -- mutta tytön ahkerat
sormet nyt lakkasivat nypläystyöstään ja kietoutuivat alas kumartuvan
isän kaulaan. Kumpaisetkin, sekä isä että tytär, olivat hyvin
herkkätunteiset, sen vieras helposti näki. Mutta kumpaisetkin toistensa
tähden hillitsivät tunteitaan, eivätkä sallineet niiden puhjeta oikein
näkyviin; ja täydellinen iloisuus, luontainen tai tottumuksella
saavutettu, oli kumpaisenkin alkuperäisenä tai toisena mielenlaatuna.
Hetken kuluttua _Lamppu_ taas uudella _kierrolla_ sai lystilliset
kasvonsa vieläkin paistavammiksi; ja Phoebe katsahti iloisilla
silmillään, joiden ripsillä pieni vesihelmi kiilteli, vuoroin isään,
nypläystyöhön ja vieraasen.

-- Koska isäni on teille sanonut, -- sanoi tyttö iloisesti, -- että minä
tunnen myötätuntoisuutta muiden ihmisten elämää kohtaan, vaikka he eivät
minua tunnekaan -- senhän virkoin teille itsekin -- niin teidän myös
pitää tietää mistä tämä tulee. Se on isäni ansio.

-- Ei, ei suinkaan! -- vastusti tämä.

-- Älkää uskoko häntä, herra. Hänen ansionsa se on kuitenkin. Hän kertoo
minulle kaikesta, mitä tuolla työtä tehdessään näkee. Ette uskoisi,
kuinka paljo kerrottavaa hänelle joka päivä keräytyy. Hän tirkistää
sisään vaunuihin ja kertoilee sitten minulle minkälaiset puvut heillä
oli -- tällä tavoin tunnen kaikki uudet muodit! Hän katsoo vaunuihin
sisään ja kertoilee sitten minulle, minkälaisia kihlattuja pariskuntia
hän näkee ja minkälaisia äsken naineita, jotka ovat häämatkallansa --
tällä tavoin kaikki nekin asiat tunnen! Hän kokoilee minulle
sanomalehtiä sekä kirjoja, jotka sattuvat hänen käsiinsä -- tällä tavoin
minulla on kyllin lukemista! Hän kertoilee minulle sairaista ihmisistä,
jotka menevät ulkomaille koettaakseen parantaa terveyttänsä -- tällä
tavoin senkin asian tunnen! Sanalla sanoen, niinkuin jo aluksi sanoin,
hän kertoilee minulle kaikki minkä vain näkee tai kuulee tuolla työtä
tehdessään, ettekä voi uskoa kuinka paljo hän aina näkee sekä kuulee.

-- Mitä sanomalehtien ja kirjojen kokoilemiseen tulee, kultaseni, --
sanoi _Lamppu_, -- on aivan selvää, ettei se ole minun ansiotani, koska
en niitä itse hanki. Näette, herra, asia on tällainen. Konduktööri, hän
sanoo minulle tällä lailla: _Lamppu_, hoi, missä te olette? Minä olen
tämän sanomalehden säästänyt tyttärellenne. Kuinka hän nyt voi? --
Kantajamies taas sanoo minulle: -- He, otapas, _Lamppu_! Tässä on pari
kirjaa tyttärellesi. Voiko hän yhtä hyvin kuin ennenkin? -- Ja täten
kaikki on kaksin verroin tervetulleempaa, nähkääs, herra. Jos hänellä
olisi tuhat puntaa rahaa arkussa, niin eipä ihmiset näin paljon pitäisi
huolta hänestä. Mutta kun hän on tämmöisenä -- se on, ymmärrättehän,
lisäsi _Lamppu_ jokseenkin kiireesti, -- koska hänellä ei ole tuhatta
puntaa arkussansa -- he pitävät häntä alati mielessä. Ja mitä nuoriin
pariskuntiin tulee, sekä kihlattuihin että jo naimisissa oleviin, niin
onhan luonnollista, että tuon kotiin kaikki mahdolliset tiedot _heistä_,
koska ei meidän tienoilla ole yhtään kummankaan lajista pariskuntaa,
joka ei tulisi itsestään Phoebelle asiatansa kertomaan.

Tyttö nosti riemulla silmänsä vieraasen ja sanoi:

-- Niin, herra, kyllä se on totta. Jos voisin astua ja mennä kirkkoon,
niin en tiedä kuinka monta kertaa olisin saanut olla morsiustyttönä.
Mutta jos sitä olisin voinut tehdä, niin ehkä joku rakastunut tyttö
olisi karsaasti katsonut minuun; näinpä ei mikään tyttö minuun karsaasti
katso. Enkä tyynyni alta löytäisi puoltakaan vertaa niin usein hääkakun
palasia kuin mitä nyt löydän. -- Viimeiset sanat hän lisäsi pienellä
huokauksella ja hymyili isälleen.

Nyt tuli pieni tyttö, isoin koululapsista, ja pianpa _Barbox Veljekset_
näki tämän olevan talossa palvelijan virassa, jota hän nyt oli tullut
toimittamaan, tuoden mukanaan saavin, mihin hän olisi voinut vaikka
hukkua, ynnä luudan, joka oli kolme kertaa hänen pituisensa. Vieras
sentähden nousi ja jätti jäähyväiset, lisäten tulevansa toisten jälleen,
jos Phoebe sallisi.

Hän oli mutissut tulevansa, jos hänen kävelyllään joskus niin sopisi.
Näkyipä se hänelle kävelyllä erinomaisesti sopineen, sillä hän tuli
jälleen yhden ainoan päivän kuluttua.

-- Te taisitte, arvelen ma, luulla etten koskaan enää tulisi takaisin?
-- kysyi hän, lyötyänsä Phoebelle kättä ja käytyänsä vuoteen viereen
istumaan.

-- Miksi niin olisin luullut? -- oli tytön kummeksivainen vastaus.

-- Minä luulin varmaan, ettette uskoisi minua.

-- Luulitteko te varmaan, herra? Onko teitä aina niin vähän uskottu?

-- Kylläpä saatan täydellä todella sen sanoa. Mutta ehkä olen minäkin
puolestani ollut liian epäluuloinen. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Me
viime kerralla puhuimme asemahuoneesta. Toispäiväisestä asti olen siellä
monta tuntia viettänyt.

-- Oletteko te nyt _Lähtevä Matkustaja_? -- kysyi tyttö hymyillen.

-- Epäilemättä _Lähtevä_. Vaan enpä vielä tiedä, _mihin_ lähden. Ette
voi millään tavalla arvata, mitä minä matkustan pakoon. Virkanko sen?
Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon.

Tytön sormet lakkasivat liikkumasta ja hän katsahti vieraasen
epäilevällä kummastuksella.

-- Aivan niin, -- sanoi _Barbox Veljekset_, joka istui tuolillaan hiukan
levottomasti, -- minä matkustan syntymäpäivääni pakoon. Minä olen
mielestäni kirja, jota ei enää voi ymmärtää, koska ensimäiset luvut
siitä ovat revityt pois ja pois viskatut. Lapsuuteni kului ilman
lapsuuden iloja, nuoruuteni ilman nuoruuden suloisia nautintoja, -- mitä
voi toivoa näin kehnolta alulta? -- Vieraan katse osui tytön silmiin,
jotka katselivat häntä vilkahtamatta; siitäpä hänen sydämeensä pujahti
tunne, joka kuiskasi: Onko soveliasta tämän vuoteen vieressä puhua
lapsuuden iloista ja nuoruuden suloisista nautinnoista? Hyi, hyi!

-- Se on tautina minussa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, hilliten itseänsä
ja nähtävällä vaikeudella koetellen niellä alas jotakin, -- että aina,
tästä asiasta puhuessani, joudun harhateille. En tiedä kuinka satuinkaan
siitä puhumaan. Minä toivon sen tulleen siitä, että ennen muinoin kerran
mielettömästi luotin erääsen naiseen, josta seurasi katkera pettymys. En
tiedä. Nyt olen kokonaan harhateillä.

Tytön sormet ryhtyivät jälleen hiljaa ja hitaasti työhön. Katsoessaan
häneen näki vieras, että Phoeben silmät miettiväisesti seurasivat
sormien liikuntoa.

-- Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon, -- jatkoi _Barbox Veljekset_
jälleen, -- sentähden että se aina on ollut minulle synkkä päivä.
Ensimäinen syntymäpäiväni, jona saan olla joutilaana ja vapaana, tulee
nyt viiden, kuuden viikon perästä, ja minä lähdin matkaan jättääkseni
edellisten syntymäpäivieni paikan kauas taakseni ja koettaakseni
musertaa sen päivän olemattomaksi -- taikka kumminkin peittääkseni sen
näkyvistäni sillä, että kasaan uusia kokemuksia ja tunteita sen päälle.

Kun vieras vaikeni, niin tyttö katsahti häneen, ja pudisti vain päätään
osoitukseksi, ettei hän voinut asiaa ensinkään käsittää.

-- Te, joka luonteeltanne olette niin onnellisen iloinen, ette voi tätä
käsittää, -- jatkoi vieras, uudistaen ennen käyttämiänsä sanoja,
ikäänkuin niissä olisi joku puolustava voima. -- Kyllä tiesin, ettette
käsittäisi ja olenkin siitä iloinen. Mutta tällä matkustuksellani, --
jolla aion kuluttaa loput päiviäni, sillä olen luopunut kaikista
vakinaisen kodin mietteistä -- minä, niinkuin te isältänne kuulitte,
pysähdyin tähän risteykseen. Sen monet haarat saattoivat minut kokonaan
hämille mihin täältä eteenpäin menisin. Enkä ole sitä vieläkään
päättänyt, koska yhä epäröin, minkä noista monista teistä valitsisin.
Mitä te luulette minun aikovan tehdä? Kuinka monta haararataa te voitte
tästä ikkunasta nähdä?

Innokkaasti ulos katsoen vastasi tyttö: -- Kuusi.

-- Kuusi, -- sanoi _Barbox Veljekset_, tarkastaen häntä yksitotisella
hymyllä. -- No hyvä! Sitten minä koko suuresta joukosta ensialuksi
valitsen nämät kuusi ja aion vähitellen valita niistä yhden, -- joka
minulle lupaa enimmin hauskuutta -- ja kuljen sitten sitä.

-- Mutta millä keinoin te, herra, saattekaan tietää mikä niistä lupaa
enimmin hauskuutta? -- kysyi tyttö, katsellen jälleen näköalaa iloisiksi
kirkastuneilla silmillään.

-- Niin! -- sanoi _Barbox Veljekset_ ja hymyili taaskin yksitotisesti,
vaikka hänen olikin jo paljo helpompi puhua. -- Aivan niin. Tälläpä
keinoin. Sillä siitä, mistä teidän isänne joka päivä voi kerätä niin
paljon hyvää tarkoitustansa varten, voinen ehkä minäkin jotakin saada
tarkoitusta varten, joka ei ole hyvä eikä paha. Matkustamattoman
matkustajan pitää vielä tarkemmin tutustua Mugbyn risteykseen. Hän aikoo
yhä edelleen käydä sitä katselemassa, kunnes hän kuhunkin näistä
kuudesta rautatiehaarasta saa kiinnitetyksi muiston jostakin, jota hän
sen alkupäässä on nähnyt, kuullut tai muuten onkeensa saanut. Ja sitten
valitsen tieni näiden muistojen mukaan.

Tyttö, joka jatkoi yhä sormillaan työtään, katsahti taas ulos ikkunasta,
ikäänkuin tuo näköala olisi tarjonnut hänelle jotakin uutta, ja hän
nauroi ikäänkuin tämä uusi asia olisi häntä suuresti huvittanut.

-- Mutta minun ei pidä unohtaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- koska
olen asiasta näin paljo puhunut, pyytää teiltä jotakin. Minä tarvitsen
teidänkin apuanne tähän hankkeeseni. Minä tahtoisin kertoa teille, mitä
näen noiden kuuden haararadan alkupäissä, joita te tässä makuultanne
katselette, ja verrata teidän kanssanne näitä muistoja. Saanko? Sanotaan
neljän silmän näkevän enemmän kuin kahden. Minä puolestani sanoisin sen
luultavasti riippuvan itse silmistä. Mutta olenpa aivan varma siitä,
vaikka olemmekin vasta tulleet tutuiksi, että teidän ja teidän isänne
silmät ovat keksineet paljoa parempia asioita, Phoebe, kuin mitä minä
ikänä olisin omilla silmilläni keksinyt.

Tyttö ojensi vieraalle oikean kätensä; hän oli aivan ihastuksissaan
tästä tarjouksesta, ja kiitti hartaasti.

-- Se on hyvä! -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Pitääpä minun, koska olen
asian näin pitkälle puhunut, pyytää teiltä vieläkin jotakin. Tahdotteko
panna silmänne umpeen vähäksi aikaa?

Tyttö teki niin, leikillisesti nauraen tälle kummalliselle pyynnölle.

-- Pitäkää silmät ummessa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, astuen hiljaa
ovelle ja jälleen palaten. -- Luvatkaa, kunnianne kautta, ettette avaa
silmiänne ennen kuin minä käsken.

-- Lupaan, kunniani kautta!

-- Hyvä. Saanko hetkeksi ottaa pois teidän nypläystyynynne?

Yhä nauraen ja kummastuksissaan tyttö otti pois sormensa tyynyltä ja
antoi vieraan sen viedä.

-- Sanokaa. Näittekö eilen höyry- ja savupilvet, jotka tuprusivat täältä
katsoen kuudennella radalla kulkevasta pikajunasta?

-- Jalavapuidenko ja kirkkotorninko takaa?

-- Juuri siinä, -- sanoi _Barbox Veljekset_ luoden silmänsä sinnepäin.

-- Näin. Minä katselin mitenkä ne hajosivat ja katosivat.

-- Näkyikö niissä jotakin tavatonta?

-- Ei! -- vastasi tyttö iloisesti.

-- Se ei ollut mielistelevä vastaus minulle, -- sillä minä olin siinä
junassa. Minä kävin, -- älkää avatko silmiänne, -- tuossa suuressa
tehdaskaupungissa hakemassa tätä teille. Se ei ole puoleksikaan niin
suuri kuin nypläystyyny, ja se lepää keveästi ja huokeasti sen sijalla.
Nämät pienet polkimet ovat ikään kuin pienen pianon polkimia, ja
vasemmalla kädellä te liikutatte paljetta, joka puhaltaa tarpeellisen
ilman sisään. Viekoitelkaa siitä suloisia säveliä, hyvä ystävä! Mutta
nyt -- te saatte avata silmänne -- hyvästi!

Kainostelevaan tapaansa hän painoi oven kiinni jälkeensä ja näki vain
sitä tehdessään, että tyttö ihastuneena puristi lahjan rintaansa vasten.
Tämä näkö ilahdutti vieraan sydäntä ja samassa myös suretti. Sillä jos
Phoeben nuoruus olisi saanut luonnollisella tavalla kukoistaa, niin hän
olisi nyt voinut puristaa rintaansa vasten oman lapsensa ja kuunnella
sen suloista ääntä.




Barbox Veljekset ja Kumpp.


Kiivaasti ja vakavasti _Matkustamaton Matkustaja_ kohta huomispäivästä
alkoi tutkia noiden kuuden rautatien alkupaikkoja. Hänen tutkimustensa
tulokset, sellaisina kuin hän ne kertoi ja Phoebe sittemmin ne kirjoitti
kauniilla käsialalla paperille, ovat kaikki paikallansa mainitut tässä
todenmukaisessa muistojen kirjassa. Mutta kokoilemiseen kului paljoa
enemmän aikaa kuin mitä nyt on kuluva niiden lukemiseen. Ja niinhän
luultavasti on kaikkien luettavien laita, paitsi kun ne ovat tuota
jälkeentuleville polville niin erinomaisen hyödyllistä lajia, jota
verrattomat runoniekat, halveksien arkipäiväistä päänvaivausta,
»viskaavat paperille joinakuina joutohetkinään».

On kuitenkin tunnustettava, ettei _Barbox Veljekset_ yhtään kiirettä
pitänytkään. Hän oli koko sydämellään ryhtynyt hyvään työhönsä ja
sentähden hän sai siitä iloa. Toinen ilo oli hänellä, ja sekin oli
suuri, todellinen ilo, kun hän joskus istui Phoeben luona kuunnellen,
kuinka tämä sai yhä enemmän säveliä soittokoneestansa, sitä myöten kuin
hänen luontaisesti herkkä korvansa ja aistinsa yhä parantelivat
ensimäisiä keksintöjä. Tästä ei ollut vieraalle ainoastaan iloa, vaan
myös ajanviettoa; siten kului monta tuntia viikkojen kuluessa. Siitä
seurasi, että tuo kammottu syntymäpäivä oli jo aivan lähellä ennenkuin
hän sen enempää oli ehtinyt sitä murehtia.

Tämä syntymäpäivän läheneminen oli sitä tärkeämpi sen odottamattoman
seikan vuoksi, että valittavaa tietä koskevissa neuvotteluissa (joihin
herra _Lamppu_ kaikessa kiiltävyydessään jonkun kerran oli ottanut osaa)
ei ollut mitään hyötyä hänen tutkimuksistansa. Sillä vieras oli
mieltynyt toiseen tiehen toisesta, toiseen taas toisesta syystä, eikä
voinut minkään syyn nojalla valita yhtä tietä ennen muita. Viimeistä
neuvottelua pidettäessä oli siis se puoli asiata aivan samalla kannalla
kuin alussakin.

-- Mutta, herra, -- tiesi Phoebe, -- meillähän on vasta viisi
haararataa. Onko kuudes mykkä?

-- Kuudesko? Ah! -- sanoi _Barbox Veljekset_ leukaansa hieroen. -- Se on
se tie, muistattehan, jota kuljin käydessäni teille hakemassa tuota
pientä lahjaa. Se on _sen_ juttu, Phoebe.

-- Ettekö tahtoisi sitä tietä uudestaan kulkea, herra? -- kysyi tyttö
hitaasti.

-- Miks'ei; onpahan se suuri valtatie.

-- Minä soisin, että te sen valitsisitte, -- arveli Phoebe kehoittavalla
hymyllä, -- tuon pienen lahjan tähden, joka aina on oleva minulle niin
rakas. Minä soisin, että te sen valitsisitte, sillä se tie ei voi
minulle koskaan enää olla samanarvoinen kuin muut. Minä soisin, että te
sen valitsisitte muistoksi kaikesta hyvästä, jota minulle olette tehnyt,
muistoksi siitä, että te olette saattanut minut niin paljoa
onnellisemmaksi! Jos lähdette pois luotani sitä tietä myöten, jota
kuljitte tuodaksenne minulle tätä kallista ystävyyden osoitusta, -- näin
sanoen hän soitti vienon sävelen, -- niin minä täältä ikkunasta
katsellessani olen tunteva, että se varmaan johdattaa teidät onneen ja
joskus jälleen tuopi teidät tänne takaisin.

-- Niin teen, hyvä ystäväni, niin teenkin.

_Matkustamaton Matkustaja_ siis viimein läksi matkustamaan, hän meni
suureen tehdaskaupunkiin.

Hän oli viipynyt niin kauan aikaa Mugbyn risteyksellä, että hänen
lähtiessään jo oli joulukuun 18:s päivä. -- Aika olikin, -- arveli hän
itsekseen kun hän kävi vaunuun istumaan, -- että todella läksin!
Ainoasti yksi kirkas päivä on vielä minun ja sen päivän välillä, jota
pakenen. Minä aion huomenna lähteä eteenpäin vuoristoon. Minä lähden
Walesiin.

Hän koetti kuvailla mielessään, kuinka hyvän vaikutuksen nuot uudet
seudut ja tunteet tekisivät häneen, nuo sumuiset vuoret, paisuneet
virrat, sateet, kylmä ilma, jylhä meren ranta ja huonot tiet. Vaan
eivätpä ne kuvastuneet kuitenkaan hänen mielessään niin selvästi kuin
hän olisi suonut. Tuntisiko tyttö parka, vaikka hänellä nyt olikin uusi
huvituskeino, soitto, hiukan enemmän ikävää -- juuri ensi hetkenä vain
-- kuin ennen? Katseliko tyttö näitä samoja höyry- ja savupilviä, joita
hän itsekin näki, istuessaan vaunussa ja muistellessaan ystäväänsä?
Ilmestyiköhän tytön kasvoihin surullinen varjo, kun nämät pilvet vihdoin
katosivat ikkunan näkyvistä? Eikö tyttö, vakuuttaessaan että vieras
hänelle oli tehnyt paljo hyvää, ollut tietämättään parantanut häntä
vanhasta synkkämielisestä tavastansa valittaa kohtaloansa? Eikö tyttö
siten ollut osoittanut hänelle, että jokainen ihminen, jos hän vain
tahtoo, voi olla hyvä parantaja, vaikka ei olisikaan mainio lääkäri?
Nämät ja muut samallaiset ajatukset tunkeutuivat aina matkustajan ja
Walesin matkan väliin. Hänen sydämeensä tunkeutui myös sellainen
tyhjyys, joka jää jäljelle kun tulee eroitetuksi jostakin, johon on
tuntenut mieltymystä tai kun on jättänyt hauskan toimen. Tämä hänelle
aivan outo tunne teki hänet levottomaksi. Mugbystä lähdettyään oli hän
myös jälleen tullut oman itsensä seuraan, joka ei suinkaan nyt tuntunut
entistä hauskemmalta oltuaan äsken niin paljoa hauskemmassa seurassa.

Mutta kas, eipä tuo suuri tehdaskaupunki nyt enää voinutkaan olla
kaukana. Junan ratina ja rätinä, johon yhtyi suuri joukko muita uusia
ääniä, ei voinut ilmoittaa mitään vähempää kuin suurta asemahuonetta. Ei
se ilmoittanutkaan mitään vähempää. Niinkuin ukkosen salamat välähtivät
silmien sivuitse ja heti taas katosivat punatiiliset kartanoryhmät,
korkeat, punatiiliset savupiiput, punatiiliset rautatiesillan kaaret,
tulikielekkeet, savupilvet, kanavalaaksot sekä kivihiilimäet, -- ja
sitten juna ajoi jyristen pysäyspaikan katoksen alle.

Saatettuaan kirstunsa hyvään talteen erääsen ravintolaan, ja määrättyään
ruoka-aikansa, läksi _Barbox Veljekset_ kävelemään liikettä viliseville
kaduille. Ja nyt hän salaisessa sydämessään tunsi, että Mugbyn risteys
oli monien, monenlaisten haarojen yhtymispaikka, sekä näkyvien että
näkymättömien, ja että se oli yhdistänyt hänet lukemattomiin sivuteihin.
Sillä vähän aikaa sitten hän olisi astunut näitä katuja umpisilmin,
omissa mietteissään; mutta nyt hänen silmänsä ja huomionsa kääntyivät
näkemään uutta ulkomaailmaa. Kuinka kaikkien noiden puuhaavien ihmisten
piti elää ja rakastaa ja viimein kuolla. Kuinka ihmeellistä oli muistaa
noita erilaisia silmäin ja kätten harjoituksia, noita hienoja
erilaisuuksia heidän näkö- ja tuntovoimassaan, jotka jakoivat heidät
erilaisiin työmieslajeihin, ja kuinka nämät lajit kuitenkin vaan olivat
yhden kokonaisuuden osia, joka yhdisti heidän monenlaiset taitonsa ja
voimansa, vaikkapa sen tarkoitus olisikin ollut ainoasti jonkun
mitättömän tarve- tai koristuskalun valmiiksi saaminen. Kuinka hauska
oli tietää, että tämä työmiesten keräytyminen yhdeksi joukoksi ja
jokaisen eri taidon antauminen yhden sivistystä edistävän tarkoitusperän
palvelukseen ei suinkaan heitä halventanut, niinkuin muutamat ylpeät
ihmiskunnan päivänkorennot väittävät, vaan synnyttivät heissä oman
ihmisarvon tunnon ja samassa kuitenkin nöyrän viisastumisen halun.
Näkyihän edellinen asia selvästi heidän tarkoin punnitusta käytöksestään
ja puheenlaadustaan, kun hän heiltä jotakin kysyi; ja jälkimäinen asia
taas ilmeni yhtä selvästi seiniin kiinnitetyistä ilmoituksista, joissa
ilmoitettiin heidän rakkaimpia harjoituksiansa ja huvituksiansa. Nämät
arvelut sekä monet muut samanlaiset saattoivat hänen kävelynsä sangen
merkilliseksi. -- Minäkin olen vain pikkuinen jäsen suuressa
kokonaisuudessa, -- alkoi hän arvella; ja ollakseni itselleni sekä
muille hyödyksi, jopa ollakseni onnellinen, minunkin pitää panna osani
yhteiseen varastoon ja ottaa siitä se osa, joka on minulle tuleva.

Vaikka hän oli tullutkin tämänpäiväisen matkansa päähän illan suussa,
käveli hän sitä muistamatta niin pitkälle ja avaralle ympäri kaupunkia,
että lyhtymiehet jo sytyttivät lyhtyjään ja puotien ikkunat alkoivat
loistaa täydessä valossaan. Tästä hän muisti, että hänen piti kääntyä
kotiin päin. Mutta juuri kääntyessänsä hyvin pieni lapsen käsi tarttui
hänen käteensä ja hyvin vieno ääni sanoi:

-- Voi, kuule, minä olen eksyksissä!

Matkustaja katsahti alaspäin ja näki pienen kaunistukkaisen tytön.

-- Niin, -- kertoi tämä, todistaen sanansa nyökäyttämällä yksitotisesti
päätään, -- niin olen tosiaan. Minä olen eksyksissä.

Suuresti hämmästyneenä matkustaja seisahtui, katsahti ympärilleen mistä
apua saisi, vaan ei nähnyt ketään. Alhaalle kumartuen sanoi hän:

-- Missä asut, lapsi?

-- En tiedä, -- oli vastaus, -- minä olen eksyksissä.

-- Mikä on nimesi?

-- Polly.

-- Mutta toinen nimesi?

Vastaus tuli kohta, vaan ei siitä voinut saada selvää.

Mukaillen ääntä, niinkuin se hänen korviinsa kuului, koetti matkustaja
arvata: -- Trivits?

-- Ei, ei! -- sanoi lapsi pudistaen päätään. -- Ei sinnepäinkään!

-- Sanopas uudestaan, pienokaiseni!

Turha vaiva. Nyt se kuului aivan toiselta.

Matkustaja taas arvasi: -- Paddens?

-- Ei, ei! -- sanoi lapsi. -- Ei sinnepäinkään!

-- Vielä kerta, koetellaanpa vielä uudestaan, kultaseni!

Aivan toivoton yritys. Nyt nimi tuli nelitavuiseksi. -- Ei suinkaan se
ole Tappitarver? -- sanoi _Barbox Veljekset_, hieroen pahoilla mielin
otsaansa hatulla.

-- Ei! Ei se niin ole, -- vastasi lapsi huolettomasti.

Kun hän nyt taas koetti saada tuota onnetonta nimeä suustaan, yrittäen
kaikin voimin ääntää selvästi, niin siitä tuli vähintäin kahdeksan
tavua.

-- Taitaapa olla parasta, -- virkkoi _Barbox Veljekset_ toivottomasti
alistuen, -- että me lakkaamme yrittämästä.

-- Mutta minä olen eksyksissä, -- sanoi taas lapsi pistäen kätensä yhä
syvemmälle matkustajan käteen, -- ja sinä pidät huolta minusta, eikö
niin?

Jos joku mies ikänä on ollut kahden vaiheilla, tuntien toiselta puolen
sääliä ja toiselta puolen neuvotonta ällistystä, niin hän siinä tilassa
oli. -- Eksyksissä! -- kertoi hän katsahtaen alas lapseen. -- _Minä_
varmaankin olen eksyksissä, enkä tiedä mihin mennä!

-- Missä _sinä_ asut? -- kysyi lapsi, katsoen levottomasti häntä
silmiin.

-- Tuolla päin, -- vastasi Barbox, osoittaen siihen suuntaan missä hänen
ravintolansa piti olla.

-- Eikö olisi parasta mennä sinne? -- arveli lapsi.

-- Tosiaankin, -- vastasi hän, -- enpä tiedä lieneekö parempaa neuvoa.

Niin he läksivät käymään, käsi kädessä. Matkustaja, astuessaan pienen
kumppalinsa rinnalla, tunsi itsensä kovin kömpelöksi, ikäänkuin hän
äkkiä olisi paisunut pölkkypäiseksi jättiläiseksi. Tyttönen sitä vastoin
piti itseänsä vieläkin suuremmassa arvossa kuin ennen, syystä että hän
oli neuvollaan muka sievästi auttanut toisen pulasta.

-- Saammehan siellä varmaankin päivällistä, kun tulemme perille? --
kysyi taas Polly.

-- Kyllä, -- vastasi toinen, -- minä -- niin, kyllä minä luulen, että
saamme.

-- Syötkö mielelläsi päivällistä? -- jatkoi lapsi tiedusteluaan.

-- Niin, kyllä yleensä, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- kyllä
luullakseni sen teen.

-- Minä syön päivällistä hyvin halukkaasti, -- sanoi Polly. -- Onko
sinulla yhtään veljiä tai sisaria?

-- Ei ole. Onko sinulla?

-- He ovat kuolleet.

-- Ohoh! -- sanoi _Barbox Veljekset_. Tuo typerä mielen ja ruumiin
kömpelyyden tunne painoi häntä niin, ettei hän olisi osannut jatkaa
keskustelua tämän lyhyen vastauksen jälkeen, jollei lapsi aina olisi
ollut valmis puhumaan.

-- Miten, -- kysyi tyttönen taas ja käänsi mielistellen pehmoista
kättänsä hänen kädessään, -- miten aiot huvitella minua päivällisen
perästä?

-- Tosiaankin, Polly, -- huudahti _Barbox Veljekset_ aivan ymmällä, --
sitä en ole vähääkään ajatellut!

-- Sitten minä sen sanon, -- arveli Polly: -- Onko sinulla kortteja
kotona?

-- Paljon, -- sanoi _Barbox Veljekset_ kehuvaisella äänellä.

-- Sepä hyvä. Sitten minä rakennan korttitaloja ja sinä saat katsella.
Mutta ei saa puhaltaa, muista se!

-- Ei suinkaan! -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Ei, ei! Ei saa puhaltaa!
Puhaltaminen ei ole somaa!

Tämä oli hänen mielestään oikein sievästi sanottu ollakseen pölkkypäisen
jättiläisen puhetta, mutta lapsi, joka kohta huomasi vieraan kömpelön
yrityksen mukautua hänen puhetapaansa, hävitti kokonaan _Barboxin_ hyvän
ajatuksen itsestään sanoen sääliväisellä äänellä: -- Oletpa naurettava
mies, sinä!

Tämän huonosti onnistuneen yrityksen perästä _Barbox Veljekset_ oli
mielestään joka hetki paisuvinaan yhä paksummaksi ja raskaammaksi
ruumiiltaan, ja käyvinään yhä huonommaksi älynsä puolesta. Ei mikään
jättiläinen ole milloinkaan nöyrempänä suostunut itsensä voittavan
hulivilin talutettavaksi, kuin vieras nyt antautui Pollyn orjaksi.

-- Osaatko kertoa tarinoita? -- kysyi tyttönen.

Matkustajan täytyi häpeäkseen tunnustaa: -- En osaa.

-- Aika hönttö sitten oletkin, eikö niin? -- sanoi Polly.

Hänen täytyi taas häpeäkseen tunnustaa: -- Olen.

-- Tahdotkos, että opetan sinulle yhden tarinan? Mutta sinun pitää
muistaa se, kuuletko, niin että sitten osaat sen oikein kertoa
jollekulle muulle?

Vieras vakuutti, että hän hyvin mielellänsä tahtoi oppia tarinan, ja
lupasi nöyrästi koettaa sitä muistaa. Ja nyt Polly, vielä kerran
käännettyänsä pikku kättänsä hänen kädessään, merkiksi että oli tulossa
jotakin hauskaa, aloitti pitkän tarinan, jossa jokainen huvittavainen
jakso alkoi sanoilla: »Sitten se» ja »Sitten tuo». Esimerkiksi: »Sitten
se poika», tai: »Sitten tuo haltia», tai: »Sitten tämä piirakka oli
neljä kyynärää ympärimitaten ja puolikolmatta syvä». Tarinan päähauskuus
oli siinä, että haltia rankaisi poikaa siitä, että tämä oli liian ahne
ruoalle. Sillä tarkoituksella haltia paistoi piirakan, josta poika söi,
söi syömistään ja hänen poskensa pullistuivat, pullistuivat
pullistumistaan. Paljon oli sivutapahtumia, mutta huvittavin seikka
lopussa oli se, että piirakka kokonaan tuli syödyksi ja että poika siitä
halkesi. Oli todella hauskaa katsella, kuinka _Barbox Veljekset_
yksitotisena tarkkaan kuunnellen ja kallistaen korvaansa tytön puoleen,
astui kadulla, ja antoi ihmisten mielemmin tyrkätä itseään kuin salli
ainoankaan yksityiskohdan mennä huomaamatta, niin ettei hän myöhemmin
kuulusteltaessa olisi osannut kaikkia.

Tällä tavoin he saapuivat ravintolaan, Siellä hänen piti ruokasalissa
sanoa, ja hän sanoikin sen kyllin kömpelösti: -- Olen löytänyt pienen
tytön!

Koko talon väki keräytyi pientä tyttöä katsomaan. Ei kukaan häntä
tuntenut; ei kukaan saanut selvää hänen nimestään niinkuin hän sitä
äänsi -- paitsi yksi sisätytöistä, joka arveli sen olevan
Konstantinopeli, -- vaan sitä se ei voinut olla.

-- Minä tahdon pienen ystäväni kanssa syödä päivällistä eri huoneessa,
-- sanoi _Barbox Veljekset_ ravintolan isäntäväelle, -- ja kenties
olette niin hyvät ja annatte poliisille tiedon tästä somasta
lapsukaisesta. Epäilemättä tullaan häntä tiedustelemaan, jollei jo liene
käyty. Tule pois, Polly!

Polly seurasi häntä aivan suruttomana ja huolettomana, mutta kun
portaissa astuminen hänestä näytti vaikealta, niin hän antoi vieraan
kantaa itseään ylös. Päivällinen maistui oikein erinomaisen hyvältä ja
hauskaa oli nähdä _Barbox_in kömpelyyttä, kun Polly neuvoi miten liha
oli häntä varten palasiksi leikattava ja liemi lautaselle kaadettava
vakavalla ja anteliaalla kädellä.

-- Ja nyt, -- sanoi Polly, -- sill'aikaa kun olemme päivällisellä, voit
olla kiltti poika ja kertoa tuon jutun minkä minä opetin.

Samalla pelolla millä virkamieheksi pyrkijä käypi tutkintoon, ja todella
hiukan epävarmana oikeasta ajasta milloin piirakan piti jutussa
ilmestyä, samoinkuin myös tämän välttämättömän esineen koosta, _Barbox
Veljekset_ alkoi hiukan vapisevalla äänellä kertoa, mutta hän teki sen
lapsen avulla jotenkin hyvin. Tosin oli huomattavissa laajuuden puute
hänen puhuessaan pojan poskista ja ruokahalusta. Myöskin oli hänen
haltiassaan liiallista kesyyttä, mikä puute oli seurauksena hänen
salaisesta halustaan perustella haltian ilmestymistä. Mutta ylimalkaan,
ja hyväntahtoisen jättiläisen ensimäiseksi, kömpelöksi kokeeksi, se kävi
laatuun.

-- Minä käskin sinun olla kiltti poika ja sinä olitkin kiltti poika,
eikö niin? -- sanoi Polly.

-- Niinpä luulisin, -- vastasi _Barbox Veljekset_.

Hän sanoi tämän niin nöyrästi, että Polly, joka istui hänen oikealla
puolellaan, tuolille päällekkäin pantujen tyynyjen päällä, taputti häntä
tyytyväisyytensä osoitukseksi pari kertaa rasvaisella lusikallaan
poskelle ja lisäksi soi hänelle armollisen suutelon. Vaan kun hän, tätä
viimeksi mainittua palkintoa antaakseen, nousi seisoalle tyynyjen
päälle, niin hän lankesi päin päätimysten vatien sekaan, jonka johdosta
_Barbox_ rientäessään avuksi huudahti: -- Herra Jumalani! Voi! Luulinpa,
että putosit takkavalkeaan, Polly!

-- Aika pelkuri oletkin! -- sanoi Polly, kun hän taas oli asetettu
paikoilleen.

-- Kyllä, minä olen todellakin hyvin hermostunut, -- vastasi _Barbox
Veljekset_. -- Voi! Polly! Älä noin heiluta lusikkaasi, muuten putoat
tuolilta sivullepäin! Älä nauraessasi nosta noin jalkojasi, muuten
kaadut taaksepäin, Polly! Voi, voi! Polly! Polly! -- huusi hän melkein
epätoivoisena, -- meillä on vaaroja joka puolella!

Suojellaksensa Pollya kuperkeikoilta, jotka joka hetki häntä uhkasivat,
ei hän tiennyt muuta neuvoa kuin pyytää häntä päivällisen perästä
istumaan matalalle rahille. -- Jos sinä istut, niin minäkin! -- sanoi
Polly. Rauha kun kaikista on kallein, niin _Barbox Veljekset_ siis käski
passarin työntää pöytä syrjään, tuoda kortteja, kaksi pientä rahia sekä
varjostimen, ja asettaa viimeksimainittu uunin viereen hänen ja Pollyn
ympärille, siten että pieni kamari muodostui ison huoneen sisään.
Hauskaa oli nähdä miten _Barbox Veljekset_ nyt istui rahillaan,
viinipullo edessään, katsellen Pollya, joka onnellisena rakensi
korttitalojansa. _Barbox_ oli aivan sinertävä kasvoiltaan, kun hän
koetteli pitää henkeänsä, etteivät lapsen rakennukset menisi kumoon.

-- Mitä sinä siinä niin tuijottelet? -- sanoi Polly pitäen hetken lomaa.

Pahanteostaan näin tavattuna, hänen täytyi puolustellen myöntää: -- Minä
taisin, pelkään mä, jokseenkin tuikeasti katsella sinua, Polly!

-- Miksi tuijottelet? -- kysyi taas Polly.

-- Enpä osaa, -- mutisi toinen itsekseen, -- sanoa miksi. -- En tiedä,
Polly.

-- Aika pöllö sitten lienetkin, kun teet jotakin, etkä tiedä miksi, eikö
niin? -- arveli Polly.

Tästä moitteesta huolimatta _Barbox Veljekset_ taas rupesi tarkasti
katselemaan lasta, kun tämä kumartui korttitalonsa yli ja hänen tuuheat
kiharansa varjostivat kasvoja. -- Mahdotonta, -- ajatteli matkustaja, --
että olisin ennen nähnyt tämän sievän lapsen. Olisinko ehkä nähnyt sen
unissa? Jossakussa surullisessa unennäössäni?

Mutta hän ei saanut asiasta selvää. Sentähden hän sen heittikin ja
antautui muurarinammattiin, Pollyn päiväläiseksi. Hän rupesi rakentamaan
kolmi-, neli-, jopa viisikerroksisia korttitaloja.

-- Kuule! Kenenkä luulet nyt tulevan? -- kysyi Polly illallisen perästä
hieroen silmiään.

Matkustaja koetti arvata: -- Ehkä passari?

-- Ei, -- sanoi Polly, -- Nukku-Matti se on. Minua alkaa nukuttaa.

Taas uusi hämmästyttävä seikka matkustajalle!

-- Eivät näytä tänä iltana enää tulevan minua hakemaan, -- sanoi Polly.
-- Mitäs sinä luulet?

Ei hänkään sitä luullut. Vielä neljännestunnin kuluttua, kun Nukku-Matti
ei enää ollut tulossa, vaan jo oli tullut, täytyi kutsua tuo
konstantinopelilainen palvelustyttö, joka kernaasti lupasi pitää huolta
siitä, että lapsi saisi maata hyvässä, terveellisessä huoneessa; itsekin
hän lupasi mennä samaan kamariin levolle.

-- Ja olkaa hyvä ja pitäkää tarkka huoli, -- sanoi _Barbox Veljekset_,
jolle taas uusi pelko tuli mieleen, -- ettei lapsi putoa ulos
vuoteestaan. --

Pollysta tämä oli niin erinomaisen naurettavaa, että hän molemmilla
käsillään tarttui matkustajaa kaulaan, joka rahilla istuen poimi
kortteja lattialta. Tyttönen heilutti häntä sinne tänne, painaen
hymykuoppaiset poskensa hänen olkapäätänsä vasten.

-- Oi, voi! minkälainen pelkuri sinä olet. Putoatko sinä vuoteestasi?

-- E-en juuri tavallisesti, Polly.

-- Enpä minäkään!

Polly soi hänelle vielä pari rauhoittavaa halausta, sitten hän pisti
pienen luottavaisen kätösensä konstantinopelilaisen palvelustytön
suureen käteen, ja tepasti pois, lörpötellen ilman vähintäkään pelkoa.

Matkustaja katsoi hänen jälkeensä, käski viedä pois varjostimen ja
asettaa pöydän sekä tuolit paikoilleen, ja katsoi yhä vielä hänen
jälkeensä. Hän käveli puolen tunnin aikaa edes-takaisin huoneessa. --
Hyvin suloinen pikku olento hän on, vaan ei se siitä tule! Hyvin
viehättäväinen pikku ääni hänellä on, vaan ei se siitäkään tule. Tosin
sekin vaikuttaa asiaan, vaan on siinä jotakin muutakin lisäksi. Kuinka
voi olla mahdollista, että tämä lapsi tuntuu minusta niin tutulta? Mitä
hän minulle hämärästi muistutti mieleen, kun kadulla tunsin hänen
kätösensä tarttuvan minuun, ja kun minä katsoessani alas näin hänen
katsovan minuun?

-- Herra Jackson!

Säpsähtäen näitä sanoja, jotka lausuttiin hiljaisella äänellä, hän
kääntyi ja -- näki ovella vastauksen kysymyksiinsä.

-- Voi, herra Jackson, älkää olko kovin kova minulle. Sanokaa minulle
joku kehoituksen sana, minä rukoilen!

-- Te olette Pollyn äiti?

-- Olen.

Niin hän oli. Polly oli ehkä kerran tuleva tämän näköiseksi. Niinkuin
lakastuneista lehdistä voi arvata minkälainen ruusu on ollut; niinkuin
talvisista oksista voi huomata puun kesäisen tuuheuden, samoin Pollykin
kerran voisi muuttua samanlaiseksi, huolista runneltuneeksi,
harmaahiuksiseksi naiseksi. Matkustaja näki edessään sammuneen tulen
tuhkan, tulen, joka aikoinansa oli kirkkaasti paistanut. Tämä oli se
nainen, jota hän oli rakastanut. Tämä oli se nainen, joka häneltä oli
kadonnut. Niin selvänä oli hänen muistinsa tallentanut tämän naisen
kuvan, niin hellällä kädellä oli aika hänen mielessänsä siihen kuvaan
kosketellut, että hän nyt, kun hän näki ajan armottoman käden todelliset
jäljet, samalla kertaa huolestui ja kummastui.

Hän talutti naisen tuolille istumaan ja jäi itse seisomaan, nojaten
selkäänsä uunin kolkkaan, tukien päätään kädellä ja kääntäen silmänsä
poispäin.

-- Näittekö minut kadulla ja neuvoitte minut lapselle? -- kysyi hän.

-- Niin tein.

-- Onko tämä pikku raukkakin petoksessa osallinen?

-- Minä toivon, ettei tässä mitään petosta ole ollut. Minä sanoin
lapselle: Me olemme eksyksissä; minä koettelen omin neuvoin löytää
tietä. Mutta mene sinä tuon herran luo ja sano olevasi eksyksissä.
Myöhemmin tullaan sinua noutamaan. -- Kenties ette muista kuinka nuori
lapsi vielä on?

-- Hän on sangen rohkea.

-- Kenties juuri sentähden, kun hän on niin nuori.

Matkustaja kysyi vähän ajan kuluttua: --Miksi te näin teitte?

-- Voi, herra Jackson, kysyttekö sitä minulta? Siinä toivossa, että
nähdessänne tämän viattoman lapsen, sydämenne leppyisi minua kohtaan.
Eikä ainoasti minua, vaan myös miestäni kohtaan.

Matkustaja kääntyi äkkiä ja astui huoneen toiseen päähän. Hän palasi
sitten taas hitaammin askelin, kävi entisellä tavalla seisomaan ja
virkkoi:

-- Minä arvelin teidän muuttaneen Amerikkaan?

-- Niin teimmekin. Mutta meidän kävi siellä huonosti, ja sentähden
tulimme jälleen pois.

-- Asutteko tässä kaupungissa?

-- Asumme. Minä olen musiikin opettajana täällä. Miehelläni on
kauppakonttorissa työtä.

-- Oletteko -- suokaa anteeksi, että niin kysyn -- köyhät?

-- Meillä on tarpeeksi tuloja. Siinä ei onnettomuutemme ole. Mieheni on
kovin, kovin sairaana; häntä vaivaa pitkällinen tauti. Hän ei koskaan
voi tulla terveeksi -- --

-- Te keskeytitte puheenne. Jos teitte sen siksi, ettette minulta ole
kuullut kehoittavaa sanaa, niin nyt sen sanon. En voi unohtaa menneitä
aikoja, Beatrice.

-- Jumala siunatkoon teitä! -- vastasi nainen, itkuun purskahtaen, ja
ojensi hänelle vapisevan kätensä.

-- Olkaa rauhallinen. En minäkään muuten voi pysyä rauhallisena. Sillä
minua surettaa enemmän kuin voin sanoakaan, kun näen teidän itkevän.
Puhukaa minulle pelotta. Luottakaa minuun!

Nainen peitti kasvonsa harsolla, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi puhua
rauhallisesti. Hänen äänessänsä oli sama sävy kuin Pollylla.

-- Ei mieheni järki ole taudista heikontunut; minä vakuutan teille,
ettei se ole. Mutta kivuloisuutensa vuoksi ja tietäen ettei hän ikänä
voi tulla terveeksi, hän ei voi irtaantua siitä ajatuksesta, joka häntä
alituisesti seuraa. Se häntä painaa, katkeroittaa jokaisen hänen
muutenkin vaivalloisen elämänsä hetken ja lyhentää hänen ikäänsä.

Hänen vaiettuaan matkustaja taas sanoi: -- Puhukaa minulle pelotta.
Luottakaa minuun.

-- Meillä on ollut viisi lasta ennen tätä pikku silmäteräämme; ne
makaavat kaikki haudassa. Mieheni luulee heidän surkastuneen kirouksen
alla ja että se kirous on tämänkin lapsen tappava.

-- Mikä kirous?

-- Meidän kumpaisenkin omaatuntoamme rasittaa tieto siitä suuresta
pahasta, minkä me teille olemme tehneet, enkä tiedä muuta, kuin että
ehkä minäkin, jos olisin yhtä kipeä, tuntisin mielessäni samaa pelkoa
kuin hän. Näin hän yhä puhelee: »Minä luulen, Beatrice, olevani ainoa,
jonka kanssa herra Jackson ikänä on tahtonut ystävyyttä viljellä, vaikka
olenkin paljoa nuorempi häntä. Mitä enemmän hän sai valtaa, sitä
korkeampaan paikkaan hän minutkin kohotti, ja minulle yksistään hän
uskoi omat salaisuutensa. Minä tulin sinun ja hänen väliinsä ja ryöstin
sinut häneltä. Me pidimme asian salassa ja tieto kohtasi häntä aivan
äkkiarvaamatta. Se tuska, jonka se synnytti niin umpimielisessä miehessä
oli varmaan kauhea; viha, joka silloin syttyi, on leppymätön. Näin hänen
kirouksensa on kohdannut meidän pieniä, sieviä kukkasparkojamme, ja ne
surkastuvat.»

-- Ja te, Beatrice, -- kysyi matkustaja, kun vaimo oli lakannut
puhumasta ja molemmat olivat vähän aikaa olleet vaiti, -- mitä te
arvelette?

-- Vielä muutamia viikkoja takaperin pelkäsin minäkin teitä, ja luulin
ettette koskaan, koskaan voisi antaa anteeksi.

-- Vielä muutamia viikkoja sitten? -- kertoi matkustaja. -- Oletteko
näinä viime viikkoina saanut toisen ajatuksen minusta?

-- Olen.

-- Kuinka niin?

-- Olin noutamassa nuotteja eräästä puodista tässä kaupungissa; silloin
te pelästyksekseni astuitte myöskin sisään. Minä vedin harson silmilleni
ja vetäydyin pimeään nurkkaan. Silloin kuulin teidän sanovan, että
tahdoitte ostaa jonkun soittokoneen tytölle, joka ei koskaan voi olla
istualla. Äänenne ja käytöksenne oli niin paljon lauhtunut, te
valitsitte niin suurella innolla, te veitte sen muassanne niin hellällä
huolenpidolla ja ilolla, että näin teidän sydämenne olevan hyvin, hyvin
lempeän. Voi, herra Jackson, herra Jackson, jos olisitte tietänyt kuinka
helpoittava kyynelvirta silloin silmistäni valui.

Soittiko Phoebe tällä hetkellä kaukaisella makuusijallansa? Matkustaja
oli sitä kuulevinansa.

-- Minä tiedustelin sitten puodissa missä te asuitte, vaan he eivät
tietäneet. Kun olin kuullut teidän sanovan, että aioitte mennä takaisin
ensi junassa (vaikka ette kuitenkaan virkkaneet minne), niin minä päätin
samaan aikaan päivästä, niin usein kuin opetustunneiltani joutaisin,
käydä asemalla, että sattuisin teidät jälleen näkemään. Olen käynyt
siellä hyvin usein, vaan en ole nähnyt teitä ennen kuin tänä päivänä. Te
olitte mietteissänne kun kuljitte katua; mutta kasvojenne rauhallinen
ilme rohkaisi minua, niin että lähetin lapseni teidän luoksenne. Ja kun
näin teidän kumartuvan sen puoleen ja puhuvan sille niin lempeästi, niin
rukoilin anteeksi Jumalalta, että olin teille surua tuottanut. Nyt minä
rukoilen teiltä anteeksi itselleni ja myös miehelleni. Minä olin silloin
hyvin nuori, ja mieheni oli myös nuori, ja nuoruuden ajattelemattomassa
rohkeudessa emme oikein ymmärrä mitä teemme niille, jotka jo ovat
enemmän käyneet elämän koulua. Te jalo mies! Te hyvä mies! Joka täten
minut nostatte maasta, ettekä yhtään moiti pahasta, jonka teille tein --
sillä _Barbox_ esti häntä lankeemasta polvilleen ja lohdutti niinkuin
lempeä isä eksynyttä tytärtään, -- kiitos teille, Jumala siunatkoon
teitä, kiitos teille!

Ennenkuin _Barbox_ jälleen rupesi puhumaan, niin hän ensinnä veti
syrjään ikkunaverhot ja katseli hetken aikaa ulos. Sitten hän vaan
kysyi:

-- Nukkuuko Polly?

-- Nukkuu. Tullessani tapasin hänet juuri kun häntä vietiin yläkertaan,
ja minä panin hänet itse vuoteesen.

-- Antakaa hänen olla luonani huomispäivä, Beatrice, ja kirjoittakaa
osoitteenne tälle lehdelle, muistikirjaani. Illalla tuon lapsen kotiin
teidän ja -- hänen isänsä luo.

       *       *       *       *       *

-- Hui, hai! -- huusi Polly seuraavana aamuna, pistäen
hulivilintapaiset, iloiset kasvonsa aamiaisaikana ovesta sisälle. --
Luulinpa että minua eilen illalla jo tultiin noutamaan!

-- Niinhän käytiinkin, Polly, mutta minä pyysin luvan, että saisin pitää
sinut vielä tämän päivää ja vasta illalla viedä sinut kotiin.

-- No, kaikkeapa vielä, -- sanoi Polly. -- Mutta sinä et ole yhtään
lempeä minulle, eikö niin?

Yhtähyvin Pollyn mielestä tämä päätös oli sangen viisas, josta syystä
hän lisäsi: -- Täytyypä sinulle muisku antaa, vaikka et aivan lempeältä
näytä! -- Kun muiskutus oli toimitettu, niin he kävivät hyvin
puheliaalla tuulella aamiaisruokaan käsiksi.

-- Tietysti nyt rupeat huvittamaan minua? -- sanoi Polly.

-- No, sehän on tietty, -- vastasi _Barbox Veljekset_.

Toivonsa iloisessa innossa Polly katsoi välttämättömäksi panna pois
voileipänsä, asettaa toinen lihavista sääristänsä toisen päälle ristiin
ja lyödä pieni, lihava oikea kätensä vasempaa vasten. Tällä tavalla
itsensä valmistettuaan Polly, jonka kasvot nyt olivat kokonaan täynnä
pieniä hymykuoppasia, kysyi imartelevaisella äänellä: -- Mitäpä nyt
ruvetaan tekemään, ukko kulta?

-- Sitähän minä juuri arvelin, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- mutta
pidätkö sinä hevosista, Polly?

-- Pienistä ponihevosista, -- myönsi Polly, -- varsinkin jos niillä on
pitkä häntä. Mutta muut hevoset -- e -- ei -- ei -- ne ovat liian isot,
näetkös.

-- No, -- jatkoi _Barbox Veljekset_, näyttäen yksitotiselta ja
umpimieliseltä, joka sopi tämän neuvottelun tärkeyteen, -- minäpä näin
eilen, Polly, jossakussa talon seinässä kuvattuna kaksi pitkähäntäistä
ponia, jotka olivat kirjavat ylt'ympäri koko ruumiin -- --

-- Ei, ei, ei! -- huusi Polly, haluten innokkaasti kuulla enemmän näistä
huvittavista seikoista. -- Ei suinkaan ne voi olla kirjavia ylt'ympäri
koko ruumiin!

-- Ovatpa niin. Nämät ponit hyppivät vanteitten läpi -- --

-- Ei, ei, ei! -- huusi taas Polly samalla tavalla. -- Eivät suinkaan ne
hyppää vanteitten läpi!

-- Niinpä tekevät kuitenkin. Minä vakuutan, että ne sen tekevät. Ja
syövät piirakoita ja heillä on salvetti leuvan alla -- --

-- Ponitko söisivät piirakoita ja olisiko heillä salvetti leuvan alla!
-- kummasteli Polly. -- Oletpa sinä lorujen juttelija!

-- Aivan totta! -- Ja ne laukaisevat pyssyjä.

Pollyn mielestä ei näyttänyt olevan tarpeellista, että ponit käyttivät
pyssyjä.

-- Ja sitten olen arvellut, -- jatkoi verraton _Barbox_, -- että jos
sinä ja minä menisimme teatteriin, missä näitä poneja saa nähdä, niin se
tekisi ruumiinrakennuksellemme hyvää.

-- Merkitseekö se sitä, että se olisi hauskaa? -- kysyi Polly. -- Sinä
käytät välistä niin pitkiä sanoja!

Pitkien sanojensa selitykseksi toinen vastasi: -- Se merkitsee, että se
olisi hauskaa. Sitä se juuri merkitsee. On siellä vielä paljo muitakin
ihmeitä nähtävänä paitsi poneja, ja me saamme ne nähdä kaikki: herroja
ja rouvia kirjavissa vaatteissa ja norsuja ja leijonia ja tiikereitä.

Polly rupesi katselemaan teekannua, nenä rypyssä, ikäänkuin hän olisi
ollut levoton mieleltänsä. -- Eiväthän ne tietenkään koskaan pääse ulos,
-- huomautti hän, aivan kuin itsestään ymmärrettävää asiaa.

-- Norsutko ja leijonat ja tiikerit? Ei kultaseni!

-- Ei kultaseni! -- sanoi Polly. -- Eikä tietenkään kukaan pelkää, että
ponit ampuisivat ketään kuoliaaksi?

-- Ei millään muotoa!

-- Ei millään muotoa! -- toisti Polly.

-- Ja sitten vielä arvelin, -- jatkoi _Barbox Veljekset_, -- että
voisimme poiketa lelupuotiin valitsemaan nukkea -- --

-- Ei suinkaan täysissä vaatteissa! -- huusi Polly käsiänsä yhteen
taputtaen. -- Ei, ei, ei suinkaan täysissä vaatteissa!

-- Aivan täysissä vaatteissa. Ja vielä lisäksi ostamaan sille taloa ynnä
kaikkia, mitä talouteen kuuluu -- --

Polly kiljahti ja oli vähällä pyörtyä ilosta. -- Oletpa sinä herttainen!
-- huusi hän raukealla äänellä, vaipuen tuolin selkävaraa vasten. --
Tule tänne, että saan sinua halata, taikka minä tulen sinua halaamaan!

Tätä loistavaa ohjelmaa noudatettiin sitten todella niin tarkasti kuin
se olisi ollut laki. Koska oli tärkeätä kaikkein ensiksi ostaa nukke --
muutenhan se neitiparka ei olisi saanut nähdä poneja -- otettiin
lelupuotiretki ensimäiseksi työksi. Polly, seisoessansa tässä
ihmeellisessä tavara-aitassa kumpaisellakin käsivarrellaan nukke, joka
oli yhtä iso kuin hän itse, ja silmien edessä puotipöydällä noin
kaksikymmentä muuta kaunista nukkea, oli tosin semmoisessa valitsemisen
pulassa, ettei hän voinut olla täysin iloinen. Mutta tämä pieni pilvi
hajosi pian. Viehättävä nukke, jonka hän oli useimmin kaikista ottanut
käteensä ja useimmin kaikista hylännyt, ja jonka hän viimein piti, oli
nähtävästi tsherkessiläinen sukuperältänsä; hänen ihana ulkomuotonsa
ilmaisi niin suurta rohkeutta kuin vain voi olla sillä, jonka
puhumiskyky on niin peräti huono. Pukuna oli hänellä taivaansininen
silkkiturkki ja ruusunväriset atlassihousut, ynnä musta samettinen
hattu, jonka kuosin tämä kaunis, pohjoisille rannoillemme tullut vieras
oli luultavasti löytänyt jostakusta Kentin herttuan rouva vainajan
muotokuvasta. _Mellukka_ oli nimi, jonka korkeasukuinen muukalainen oli
tuonut muassaan (Polly niin vakuutti) päivänpaisteisesta, kesäisestä
kotimaastaan. Ja kuinka kalliiksi hänen taloustavaransa _Barboxin_
kukkaron kustannuksella, nousivat, sen voi jo näistäkin molemmista
asioista arvata, kun hänen hopeiset teelusikkansa olivat yhtä isot kuin
kyökkiin kuuluva hiilihanko, ja että hänen taskukellonsa oli paljoa
kookkaampi hänen paistinpannuaan. Neiti Mellukka suvaitsi armollisesti
olla täydesti tyytyväinen siihen, mitä hän teatterissa sai nähdä, ja
niin myös Polly. Sillä ponit todella olivat kirjavat, eivätkä ampuessaan
tappaneet ketään; ja petojen julmuus näkyi olevan paljasta savua -- sitä
ainakin runsaasti tuprueli heidän sisästänsä. Olisipa taas maksanut
vaivaa nähdä kuinka _Barbox Veljekset_, näitä iloja nauttiessaan, oli
antautunut siihen koko sielullaan. Eikä olisi ollut vähemmin hauskaa
nähdä kuinka hän päivällisellä joi maljan neiti Mellukan terveydeksi,
joka jäykkänä (ihanalla tsherkessittarella oli taipumaton selkäranka)
istui tuolilla Pollya vastapäätä, ja kuinka hän sai passarinkin
sopivalla vakavuudella ottamaan osaa tähän sievästi keksittyyn leikkiin.
Lopuksi oli kova puuha, ennenkuin saatiin Mellukka neiti ja kaikki sen
vaatteet ja rikkaudet ajurin vaunuun yhdessä Pollyn kanssa ja viedyksi
kotiin. Mutta siihen aikaan ei Polly jaksanutkaan enää avosilmin
katsella kaikkia noita yhteen kohtaan koottuja kalliita tavaroita; hänen
silmänsä olivat jo kääntyneet pois siihen ihmeelliseen paratiisiin, jona
lapsen uni on. -- Nuku, Polly, nuku, -- sanoi _Barbox Veljekset_, kun
tytön pää vaipui hänen kainaloonsa; -- tästä vuoteestasi et ainakaan
helposti putoa ulos!

Mikä tuo risajava paperiliuska oli, jonka hän otti taskustaan ja
huolellisesti kokoon käärittynä pisti Pollyn hameen povelle, sitä emme
huoli selittää. Hän ei siitä virkkanut mitään, emmekä mekään siitä virka
mitään. He ajoivat pieneen etukaupunkiin, joka oli ison tehdaskaupungin
edustalla, ja pysähtyivät vähäisen talon pihaan. -- Älkää herättäkö
lasta, -- sanoi _Barbox Veljekset_ hiljaa ajurille, -- minä kannan hänet
tällä tavalla sisään.

Pollyn kantajaa vastassa oli Pollyn äiti, joka kynttilä kädessä avasi
oven ja saattoi tulijat alakerran kamariin. Siellä makasi sohvalla
kipeä, taudista aivan laihtunut mies, joka käsillään peitti kasvonsa.

-- Tresham, -- sanoi _Barbox Veljekset_ lempeällä äänellä, minä olen
tuonut teille Pollynne takaisin; hän nukkuu sikeästi. Ojentakaa minulle
kätenne ja sanokaa, että voitte paremmin.

Sairas ojensi oikean kätensä, kumartui käden yli, joka tarttui siihen,
ja suuteli sitä. -- Kiitos, kiitos! Kyllä saatan sanoa voivani hyvin ja
olevani onnellinen.

-- Se on oikein, -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Minun mieleeni johtui,
Tresham -- voitteko siirtyä hiukan, niin että saan vähä sijaa tässä?

Näin sanoen hän kävi sohvalle istumaan ja silitteli lihavaa, omenan
tapaista poskea, joka lepäsi hänen olkapäällään.

-- Minun mieleeni johtui, Tresham (minä alan jo tulla vanhaksi ukoksi,
niinkuin tiedätte, ja vanhoilla ukoilla on toisinaan mielijohteensa),
jättää Polly, koska minä hänet olen löytänyt, teille itsellenne, eikä
kellekään muulle. Tahdotteko ottaa hänet minulta?

Kun isä ojensi käsivartensa ottaaksensa vastaan lapsen, niin molemmat
miehet katsoivat vakavasti toisiansa silmiin.

-- Te rakastatte häntä suuresti, Tresham?

-- Enemmän kuin voin sanoakaan.

-- Jumala siunatkoon häntä. Ei se paljoa merkitse, Polly, -- jatkoi hän,
kääntäen puhuessaan silmänsä lapsen rauhallisiin kasvoihin, -- ei se
paljoa merkitse, jos sokea ja syntinen mies siunaa sitä, joka, niin kuin
tämä pieni lapsi, on häntä itseään niin paljoa parempi. Mutta se
merkitsisi paljon -- paljon hänen armottomalle päälleen ja hänen
syylliselle sielulleen, -- jos hän voisi olla niin paha ja kirota tuota
lasta. Parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. Elä ja kukoista, ihana
lapseni! -- Näin sanoen hän suuteli lasta. -- Elä ja kukoista, ja tule
aikoinasi taas pienten lasten äidiksi, jotka myös ovat Isän kasvojen
edessä seisovien enkelien kaltaiset!

Hän suuteli lasta vielä kerran, antoi hänet lempeästi vanhemmille, ja
läksi pois.

Mutta hän ei lähtenytkään Walesiin. Ei, hän ei koskaan mennyt Walesiin.
Hän meni suoraa päätä taas kävelemään kaupungille ja katseli kansaa sen
työskennellessä ja huvitellessa, siellä ja täällä ja joka paikassa.
Sillä nyt hän oli _Barbox Veljekset ja Kumpp._; hän oli yksinäisen
nimensä osallisuuteen ottanut tuhansia kumppaneita.

Viimein hän palasi hotelliinsa ja seisoi takkavalkean edessä,
virvoittaen itseänsä kuumalla punssilla, jota hän oli käskenyt tuoda
kamiiniuunin reunalle. Hän kuuli kaupungin kellojen lyövän ja omaa
taskukelloaan katsoen hän näki illan jo niin pitkälle kuluneen, että
kello oli kaksitoista. Kun hän pisti kellon takaisin taskuunsa, niin hän
näki oman kuvansa uunipeilistä.

-- Vai niin, jopa nyt on syntymäpäiväsi tullut, -- sanoi hän hymyillen.
-- Näytätpä voivan hyvin. Monta onnellista syntymäpäivää vielä saan
sinulle toivottaa!

Tämmöistä onnentoivotusta hän ei ollut koskaan ennen lausunut itselleen.
-- Totta maar! -- huusi hän. -- Syntymäpäivän pakeneminen on muuttunut
aivan toiselle kannalle! Tämä on Phoebelle selitettävä asia. Paitsi sitä
on tässä nyt kerrottava oikein pitkä juttu siitä tiestä, joka jäi
jututta. Minä en matkusta eteenpäin, vaan takaisin. Minä palaan heti
sillä junalla, jota ystäväni _Lamppu_ nimittää Lontoon pääjunaksi.

Hän meni siis takaisin Mugbyn risteykseen ja asettausi sen läheisyyteen
asumaan. Se oli soveliain asuntopaikka, jos tahtoi tehdä Phoeben elämän
hauskaksi. Se oli soveliain asuntopaikka, jos tahtoi, että Beatrice
opettaisi Phoebeä soittamaan. Se oli soveliain paikka, jos tahtoi
välistä Pollya lainata. Se oli soveliain asuntopaikka, sillä siten
joutui yhteyteen kaikenlaisten hauskojen paikkojen ja ihmisten kanssa.
Sinne hän siis asettui asumaan, ja koska hänen asuntotalonsa seisoi
korkealla paikalla, niin saattoi hänestä lopuksi sanoa, mitä Polly itse
ehkä (kaikella kunnioituksella) olisi sanonut:

      Yks Barbox Ukko mäell' elää siellä,
      Ja jos ei kuollut lie, niin elää yhä vielä.

_Nyt seuraavat ne jutut, joita Matkustamaton Matkustaja, Mugbyn
risteystä tarkoin tutkiessaan, näki, kuuli tai muuten sai onkeensa._




Haararata N:o 1.

Ratavahti.


-- Hoi! Mies tuolla alhaalla!

Ratavahti kuullessaan tämän kutsuvan äänen, seisoi koppelinsa ovella,
kädessään lippu, joka oli kierretty lyhyen kepin ympärille. Paikan
laatuun katsoen olisi luullut, ettei hänellä olisi ollut syytä epäillä,
miltä puolelta ääni tuli. Mutta hän ei katsonut ylös sinne, missä minä
seisoin, melkein hänen päänsä päällä jyrkän kaivanteen reunalla, vaan
kääntyi päinvastoin pois, katsoen pitkin rautatielinjaa. Hän teki sen
tavalla, joka kummastutti minua, vaikka henkenikään uhalla en olisi
voinut sanoa, mitä kummaa siinä oli. Mutta minä muistan, että näin
hänessä jotakin, mikä minua kummastutti, vaikka miehen muoto tuon syvän
juovan pohjassa näkyikin vain pienenä ja hämäränä, ja vaikka minä
seisoin korkealla hänen yläpuolellansa keskellä paahtavan päivän valoa,
niin että minun täytyi kädellä varjostaa silmiäni ennenkuin huomasin
koko miestä.

-- Hoi! Mies tuolla alhaalla!

Hän käänsi katseensa rautatielinjasta, nosti silmänsä ja näki minut
korkealla yläpuolellaan.

-- Onko yhtään polkua, jota myöten voisin päästä alas teidän
puheillenne?

Hän katsoi minuun vastaamatta mitään, ja minä katselin häneen, heti
uudistamatta joutavaa kysymystäni. Samassa tuntui epäselvää tärinää
maassa sekä ilmassa, joka pian muuttui kovaksi tykytykseksi ja
läheneväksi suhinaksi: en voinut olla taaksepäin hyppäämättä, ikäänkuin
tuo voima olisi voinut vetää minua alas. Kun pikajunan savu, joka
ylettyi minuun saakka, oli mennyt sivutseni ja hajaantunut pitkin
seutua, niin minä katsahdin taas alas ja näin miehen jälleen käärivän
kokoon lippua, jota hän junan ohikulkiessa oli heiluttanut.

Nyt uudistin kysymykseni. Hetken kuluttua, hyvin tarkasti minua
katseltuaan, hän osoitti kokoon käärityllä lipullansa paikkaa, joka oli
samalla korkeudella missä minäkin seisoin, mutta pari kolme sataa
askelta edempänä. Huudettuani hänelle: »Hyvä on!» läksin sille paikalle,
ja löysinkin, tarkkaan ympäri katseltuani, epätasaisen, mutkittelevan
polun, jota rupesin astumaan alas.

Kaivanne oli sangen syvä ja tavattoman jyrkkä. Se oli kaivettu
näljäpintaisen vuoren läpi, joka tuli yhä rapaisemmaksi ja märjemmäksi
mitä alemmaksi pääsin. Tästä syystä matkani kesti tarpeeksi kauan, jotta
minulla oli aikaa muistella, kuinka eriskummallisen vastahakoiselta hän
näytti osoittaessaan polkua.

Tultuani niin syvälle alas pitkin mutkikasta polkua, että taas sain
miehen näkyviini, näin hänen seisovan ratakiskojen välissä sillä
radalla, jota myöten juna äsken oli kulkenut. Hän seisoi siinä ja näkyi
odottavan tuloani. Vasemmalla kädellään hän piteli leukaansa ja vasen
kyynäspää oli oikean käden nojassa, joka taas lepäsi ristissä rinnalla.
Hän seisoi siinä niin odottavan ja varovaisen näköisenä, että minä,
kummastuksissani hetkeksi seisahduin.

Jatkoinpa jälleen kulkuani alaspäin ja näin, tultuani radan tasalle ja
lähetessäni miestä, että hän oli mustapintainen, kalvakka mies, jolla
oli musta parta ja jotenkin sakeat kulmakarvat. Hänen vahtipaikkansa oli
yksinäisimpiä, synkimpiä paikkoja mitä ikinä olen nähnyt. Molemmin
puolin vuotavankostea, epätasainen kallioseinä, joka peitti kaikki
näkyvistä paitsi kaistaleen sinistä taivasta. Näköalana pitkinpuolin oli
toisaalla ainoastaan saman suuren vankihuoneen polvitteleva jatko;
toisaalla se vielä pikemmin loppui hämärään punaiseen lyhtyyn ja mustan
tunnelin synkkään kitaan, jonka kömpelö rakenne oli raa'an,
mieltäpainostavan ja kolkon näköinen. Päivä niin harvoin pääsi
paistamaan tähän paikkaan, että siinä tuntui haudantapainen kalman haju;
ja siellä puhalsi niin kylmä viima, että se jääti minut jääkylmäksi,
ikäänkuin olisin jo lähtenyt todellisesta maailmasta.

Ennenkuin mies liikahti, olin minä jo niin likellä häntä, että olisin
voinut häneen käsin koskea. Silloin hän astui askeleen taaksepäin ja
nosti kättänsä, irroittamatta silmiään minusta.

-- Tämä on yksinäinen vahtipaikka, -- sanoin minä, -- ja se veti
huomioni puoleensa seisoessani tuolla ylhäällä. Täällä ei suinkaan,
arvelen ma, käyne ihmisiä tiheään teitä katsomassa. Eikä kävijä
suinkaan, toivoakseni liene teille vastenmielinen? Minäkin olen kaiken
ikäni viettänyt ahtaitten seinien sisäpuolella, ja nyt, viimeinkin
vapaaksi päästyäni katselen uutuuden viehätyksellä näitä suuria
ihmiskäden töitä. -- Jotakin semmoista hänelle puhuin; mutta en varmaan
muista sanojani; sillä paitsi sitä etten juuri ole taitava panemaan
puhetta alkuun, oli tässä miehessäkin jotakin minua hämmästyttävää.

Hän loi sangen eriskummallisen katseen punaista valkeaa kohti, joka
paloi tunnelin suussa, ja katseli sitä tarkkaan ikäänkuin jotakin siitä
olisi puuttunut, ja sitten hän katsahti taas minuun.

-- Tuota valkeaako teidän on hoidettava? Eikö niin?

Hän vastasi hiljaisella äänellä: -- Ettekö te sitä tiedä?

Nähdessäni tuijottelevaiset silmät ja synkät kasvot edessäni minulle
sattui mieleen se hullu ajatus, että hän olisi kummitus eikä mikään
ihminen. Perästäpäin olen mietiskellyt, olisivatko hänen ajatuksensa
olleet tarttuvaiset.

Minäkin nyt astuin askeleen taaksepäin. Mutta niin tehdessäni huomasin
hänen katsannostaan, että hän salaisesti pelkäsi minua. Se ajoi hullun
ajatukseni pakoisalle.

-- Te katselette minua, -- sanoin väkinäisellä hymyllä, -- ikäänkuin
pelkäisitte minua.

-- Olin kahden vaiheella, -- vastasi hän, -- olisinko teidät nähnyt
ennen.

-- Missä?

Hän osoitti punaista valkeaa, jota hän äsken oli katsellut.

-- Tuollako? sanoin.

Pitäen minua tarkasti silmällä hän vastasi tuskin kuuluvalla äänellä: --
Tuolla.

-- Mitä, veikkoseni, tuolla tekisin? Olkoon muuten miten tahansa, mutta
siellä en ole koskaan käynyt, sen voitte vannoa.

-- Niinpä minäkin luulen, -- vastasi hän. -- Olenpa siitä aivan
varmakin.

Hänen käytöksensä tuli vapaammaksi ja samaten myös minun. Hän vastasi
kysymyksiini kernaasti ja valituin sanoin. Minä kysyin oliko hänellä
täällä paljon työtä? Olihan sitä, nimittäin paljon edesvastausta.
Ainoasti tarkkuutta ja valppautta tämä työ vaati; oikein työtä --
käsityötä -- ei sanonut olevan paljon yhtään. Muuttaa merkki, puhdistaa
nuo lyhdyt, välistä vääntää tuota rautakankea, siinä koko hänen työnsä.
Mitäpä noihin moniin pitkiin ja yksitoikkoisiin hetkiin tuli, jotka
näyttivät herättävän minun sääliäni, hän vastasi vain elämänsä
jokapäiväisen toimen saaneen tämmöisen muodon, ja siihen hän oli
tottunut. Hän oli täällä alhaalla itsekseen oppinut vierasta kieltäkin
-- jos voi sanoa oppineensa kielen kun osaa sitä lukea ja on itsekseen
koettanut vaillinaisella tavalla päästä sen ääntämistavan perille. Myös
hän oli luvunlaskua harjoittanut sekä tavallisilla että
kymmenysmurtoluvuilla, olipa hän vähän algebraakin koettanut. Mutta
hänen päänsä oli jo lapsena ollut luvunlaskuun pystymään. -- Täytyikö
hänen, ollessaan vahdissa, aina oleskella tässä ummehtuneessa uomassa,
ja eikö hänellä ollut lupa nousta näiden korkeiden kallioseinäin välistä
päivänpaisteiselle paikalle? -- Sen hän sanoi riippuvan ajasta ja
asianhaaroista. Muutamat asianhaarat vaikuttivat että tätä rautatietä
kuljettiin tiheämmin, toiset taas, että sitä kuljettiin harvemmin; sama
oli myös päivän ja yön eri aikojen vaikutus. Selkeällä ilmalla hän
välistä, kun tilaisuutta oli, kiipesi ylemmäksi, täällä alhaalla
vallitsevan pimennon rajoista ulos. Mutta kun sananlennättimen kello
joka hetki saattoi kutsua häntä ja kun hänen äskenmainituilla retkillä
piti kaksinkertaisella valppaudella odottaa sitä, niin helpoitus oli
vähempi kuin mitä minä saatoin luulla.

Hän vei minut koppeliinsa, missä oli tulisija, tiski ja sen päällä
virallinen päiväkirja, mihin hänen piti kirjoittaa muistiin kaikenlaisia
havaintojaan, ynnä sananlennätinkone, sen kiskot, neulat sekä siihen
kuuluva pieni kello, jonka jo mainitsin. Minä sanoin luulevani, että hän
oli saanut hyvän kasvatuksen, jopa kenties (minä toivoin hänen ei
panevan sitä pahaksi) paremman kasvatuksen, kuin mitä hänen virkansa
vaati. Siihen hän vastasi, että tämmöiset esimerkit kasvatuksesta ja
virasta, jotka eivät sopineet yhteen, eivät olleet harvinaiset missään
paikassa, missä paljon ihmisiä on yhteen kokoontunut. Niinhän on laita
työhuoneissa, poliisiväessä, niinpä myös toivottomain miesten
viimeisessä turvapaikassa, sotajoukossa. Ja niin hän myös tiesi olevan
jokaisen isomman rautatien palvelijakunnassa. Hän oli nuorena (jos minä,
tässä koppelissa istuen, voin sitä uskoa; itse hän ei sitä enää voinut)
opiskellut luonnontieteitä ja käynyt yliopistossa luentoja
kuuntelemassa. Mutta hän oli joutunut harhateille, käyttänyt väärin
aikansa, mennyt alaspäin, eikä ollut kyennyt enää kohoomaan ylös.
Valistus ei sitä kuitenkaan auttanut. Itse hän oli tehnyt tilansa ja
sillä nyt piti maata. Liian myöhäistä oli ruveta muuta tekemään.

Kaiken, minkä tässä olen lyhyesti kertonut, hän sanoi vakavalla äänellä,
luoden synkät silmänsä milloin minuun, milloin valkeaan. Sanan »herra»
hän pisti vähä väliä puheesensa, varsinkin kertoellessaan
nuoruudenajastaan. Hän ikäänkuin tahtoi näyttää minulle, ettei hän
vaatinut mitään suurempaa arvoa, kuin mitä sopi siihen virkaan, missä
hänet nyt näin. Useammat kerrat sananlennättimen kello keskeytti hänen
puheensa; hän otti silloin vastaan sanomia ja lähetti vastaukset. Kerran
hänen piti mennä oven suulle, osoittaa lippuansa sivukulkevalle
höyryjunalle ja sanoa pari sanaa veturinkuljettajalle. Minä näin että
hän toimitti näitä tehtäviänsä suurella tarkkuudella ja valppaudella,
katkaisten puheensa siihen sanaan, mikä juuri suusta tuli, ja pysyen
vaiti kunnes tehtävä oli suoritettu.

Sanalla sanoen minä olisin päättänyt tämän miehen olevan luotettavimpia
virassaan, jollei hän kaksi kertaa, minulle puhuessaan, olisi yhtäkkiä
vaaleten vaiennut, kääntynyt pieneen kelloon päin, joka _ei_ soinut,
avannut ovea (joka pidettiin kiinni siksi ettei terveydelle
vahingollinen kosteus pääsisi sisään) ja katsonut ulos sitä punaista
lyhtyä kohti, joka paloi tunnelin suussa. Kumpaisellakin kerralla oli
hänellä, takaisin tullessaan, tuo eriskummallinen ilme kasvoissansa,
minkä jo olin havainnut, vaikken sitä voinut käsittää nähdessäni hänet
kaukaa.

Kun nousin lähtemään, virkoin hänelle: -- Te olette melkein saattanut
minut siihen uskoon, että olette tyytyväinen tilaanne. -- Minun täytynee
tunnustaa, että koetin täten houkutella häntä tunnustamaan mieltänsä.

-- Luulen todellakin ennen olleeni tyytyväinen -- vastasi hän samalla
hiljaisella äänellä, millä hän ensialussa puhui, mutta mieleni rauha on
nyt häiritty, herra, on häiritty!

Hän olisi mielellään, jos mahdollista, peruuttanut nämät sanansa. Mutta
ne olivat kerran päässeet hänen suustaan, ja minä tartuin niihin
kärkkäästi kiinni.

-- Mistä syystä? Mikä häiritsee teidän mielenne rauhaa?

-- Sitä on sangen vaikea selittää, herra. Siitä on sangen, sangen vaikea
puhua. Jos te joskus tulette tänne toisen kerran, niin koettelen sen
sanoa teille.

-- Minulla on varma aikomus käydä teidän luonanne uudestaan. Sanokaa,
milloin saan tulla?

-- Aikaiseen aamulla pääsen täältä pois, ja huomenna kello kymmenen
illalla olen taas täällä.

-- Minä tulen kello yksitoista.

Hän kiitti ja seurasi minua ulos ovesta. -- Minä näytän valkeaa
lyhtyäni, herra, -- sanoi hän omituisella hiljaisella äänellään, -- kun
olette löytänyt ylös vievän polun. Kun olette löytänyt sen, niin älkää
huutako minulle! Ja ylös päästyänne älkää myöskään huutako minulle!

Hänen sanansa ja käytöksensä vaikuttivat sen, että tämä paikka tuntui
minusta vielä kylmemmältä; vaan en vastannut muuta kuin: -- Hyvä on.

-- Ja huomennakin, kun tulette alas, niin älkää myöskään huutako
minulle! Sallikaa minulle lopuksi vielä yksi kysymys. Mistä syystä te
taannoin huusitte: «Hoi! Mies tuolla alhaalla!»

-- Jumala tiesi -- vastasin tähän. -- Huusinhan jotakin semmoista. --

-- Ette vain jotakin semmoista, herra. Nuo olivat juuri samat sanat.
Minä ne hyvin tunnen.

-- Olkoon että ne olivat samat sanat. Sanoinhan ne tietysti siitä syystä
kun näin teidät tuolla alhaalla.

-- Eikö mistään muusta syystä?

-- Mikä muu syy sitten olisi minulla voinut olla?

-- Eikö teistä tuntunut ikäänkuin ne olisivat jollakin yliluonnollisella
tavalla tulleet teille suuhun?

-- Ei.

Hän toivotti nyt minulle hyvää yötä, ja valaisi lyhdyllään. Minä astuin
kiskoja myöten (jota tehdessäni minusta tuntui ikäänkuin joku höyryjuna
olisi tullut takaapäin), kunnes löysin polun. Sitä oli helpompi nousta
kuin mennä alas, ja minä saavuin aivan eheänä ravintolaani takaisin.

Täyttäen tarkasti lupaukseni astuin ensimäisen askeleni mutkikkaalla
polulla juuri samassa kun kaukaa kuuluvat kellot seuraavana iltana
löivät yhtätoista. Hän odotteli minua alhaalla, valkea lyhtynsä kädessä.
-- En ole huutanut teille, -- sanoin aivan likelle tultuani, -- saanko
nyt puhua? -- Puhukaa vain, herra. -- Hyvää iltaa sitten, ja tässä on
käteni. -- Hyvää iltaa, herra, ja tässä on minun käteni. -- Sen
tehtyämme astuimme molemmat rinnatusten hänen koppelilleen, avasimme
sen, panimme oven kiinni ja kävimme valkean ääreen istumaan.

-- Olenpa nyt tehnyt päätökseni, herra, -- aloitti hän, kumartuen
eteenpäin niin pian kuin olimme istahtaneet, ja puhuen äänellä, joka
tuskin oli kuiskutusta kuuluvampi, -- ettei teidän tarvitse toista
kertaa kysyä, mikä minun mieleni rauhaa häiritsee. Minä pidin teitä
jonakin toisena eilen illalla. Ja se se minun mieleni rauhaa häiritsee.

-- Tuo erehdyskö?

-- Eikä. Tuo toinen, joksi teitä luulin.

-- Kuka se on?

-- En tiedä.

-- Onkos se minun näköiseni?

-- En tiedä. En ole koskaan sen kasvoja saanut nähdä. Vasemmalla kädellä
hän silmiänsä varjoo ja oikealla viittailee. Kovasti viittailee. Tällä
tavalla.

Minä seurasin silmilläni hänen liikkeitänsä, hänen käsivartensa liikkui
niinkuin sen joka kovimman mielenliikutuksen ja tuskan vallassa viittaa:
-- Jumalan tähden pois tieltä!

-- Eräänä kuutamoyönä, -- jatkoi mies, -- istuin tässä, kun yht'äkkiä
kuulin äänen huutavan! Hoi! Mies tuolla alhaalla! Minä kavahdin ylös,
katsoin tuosta ovesta ulos ja näin tuon toisen seisovan punaisen lyhdyn
vieressä tunnelin suussa ja liikuttavan käsivarttaan sillä tavalla kuin
äsken näytin teille. Hänen äänensä oli paljosta huutamisesta käynyt
aivan käheäksi, se huusi: Pidä vaari! Pidä vaari! -- Ja sitten taas:
Hoi! Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! -- Minä otin lyhtyni, väänsin
siihen punaiset lasit ja juoksin tuota haamoa kohti, huutaen: Mikä on
rikki? Mikä on tapahtunut? Missä? -- Se seisoi juuri tunnelin pimeän
aukon vieressä. Minä tulin niin likelle, että minua kummastutti miksi se
yhä vielä varjosti silmiään hihallansa. Minä juoksin aivan sen päälle ja
nostin juuri kättäni siirtääkseni hihan sen silmiltä -- mutta samassa se
olikin kadonnut!

-- Tunnelinko sisään? -- kysyin minä.

-- Ei. Minä juoksin tunneliin noin viiden sadan kyynärän matkan. Sitten
seisahduin ja nostin lampun pääni yläpuolelle, niin että näin numerot
seinässä, jotka ilmoittavat tien pituuden, ja näin veden pisaroittain
hiipivän kosteita seiniä myöten ja tippuvan holvista alas. Minä juoksin
ulos jälleen kiireemmin, kuin olin sisään juossut, sillä tämä paikka
alkoi minua kuolettavasti peloittaa. Minä tarkastin kaikki paikat
punaisen lyhdyn ympärillä oman punaisen lyhtyni avulla. Minä nousin
rautarappusia myöten lyhdyn yläpuolella olevalle kalterille, ja tulin
alas jälleen ja juoksin tänne takaisin. Minä lähetin kummallekin
puolelle sähkösanoman: Varoitushuuto on kuulunut. Onko jotain rikki? --
Kummaltakin puolelta tuli vastaus: »Kaikki hyvin»!

Minusta tuntui ikäänkuin jääkylmä sormi olisi käynyt selkäpiitäni
myöten. Mutta vastustaen sitä yritin vakuuttaa hänelle, että tuo haamu
varmaan vain oli tyhjää mielikuvitelmaa. Minä kerroin hänelle, että
tämmöiset haamut, joiden syntymiseen ovat syypäänä ne hienot hermot,
jotka ovat silmäin näkövoiman välittäjänä, usein tekevät sairaat ihmiset
rauhattomiksi. Ovatpa muutamat sairaat tietäneetkin tämän tuskauttavan
seikan syntyperän ja todistaneet sen kokeilla, joita he ovat itsessään
tehneet. -- Mitä taas tuohon huutoon tulee, jonka olitte kuulevinanne,
niin kuunnelkaapa nyt hetkinen tuulta tässä luonnottomassa laaksossa
meidän hiljaa puhuessamme, ja kuinka kummallisesti se soittaa
sananlennättimen rautalangoissa.

-- Se kaikki voi olla hyvä, -- sanoi hän, kun me olimme jonkun aikaa
istuneet kuuntelemassa. -- ja pitäähän minun jokseenkin tuntea tuulen ja
rautalankain äänet, koska olen täällä yksinäni valvonut niin monta
pitkää talvista yötä. Mutta minä pyytäisin saada lisätä, ettei se vielä
tähän loppunut.

Minä pyysin anteeksi keskeyttämistäni, ja hän jatkoi hitaasti näillä
sanoilla, tarttuen käsivarteeni kiinni:

-- Kuusi tuntia sen jälkeen kuin olin nähnyt tuon näön, tapahtui
yleisesti tunnettu suuri tapaturma tällä rautatiellä, eikä ollut kulunut
kymmentäkään tuntia, niin jo tuotiin kuolleet ja haavoitetut tunnelista
ulos sen paikan yli, missä haamu oli seisonut!

Kolkko väristys kävi ruumiini läpi, vaan minä koettelin kaikin voimin
voittaa sitä. -- Täytyy myöntää, -- että tämä on sangen kummallinen
yhteensattuma, joka ei voinut olla syvään vaikuttamatta mieleenne. Mutta
varmaa on myös, että nähdään kummallisia yhteensattumia yhtenään ja se
on otettava lukuun, kun tämmöinen aine on puheena. Vaikka kyllä se totta
on, -- sen lisäsin, kun näin, että hän juuri tahtoi tuoda esiin tämän
saman muistutuksen minua vastaan, -- etteivät järki-ihmiset paljo pidä
lukua sattumista, tavallisesti arvostellessaan elämän tapauksia.

Hän pyysi taas saada ilmoittaa, ettei se vielä tähänkään loppunut.

Minä taas anoin anteeksi, kun hätäisyydessäni olin keskeyttänyt.

-- Se, -- sanoi hän, tarttuen taas kiinni käsivarteeni ja katsoa
tuijotellen olkapäänsä yli, -- se tapahtui juuri vuosi takaperin. Kului
sitten kuusi, seitsemän kuukautta, ja minä olin jo säikähdyksestäni ja
mielenliikutuksestani tointunut, kun yhtenä aamuna, päivän koittaessa,
seisoin ovella ja luotuani silmäni punaiseen lyhtyyn päin, näin
kummituksen uudestaan. -- Hän vaikeni minuun tuikeasti katsoen.

-- Huusiko se?

-- Ei. Se oli ääneti.

-- Liikuttiko se käsivarttaan?

-- Ei. Se nojautui lyhdyn patsaasen, pitäen molemmat kätensä silmien
edessä. Näin.

Taas seurasin silmilläni hänen liikettänsä. Se oli surua ilmaiseva
liike. Olen haudoilla nähnyt surevia tällä tavoin kuvattavan.

-- Menittekö sen luokse?

-- Minä palasin sisään ja kävin istumaan, osaksi selvittääkseni
ajatuksiani, osaksi siitä syystä, että minua pyörrytti. Kun uudestaan
menin ovelle, niin päivä oli jo valjennut ja kummitus oli poissa.

-- Vaan tapahtuiko sitten taas jotakin? Tapahtuiko jotakin?

Hän koski etusormellaan kahdesti tai kolmasti käsivarteeni, joka kerta
pelokkaana pudistaen päätänsä.

-- Sinä samana päivänä, junan tullessa tunnelista ulos, havaitsin
muutamassa vaunussa, minun puoleisessa ikkunassa, ikäänkuin paljo päitä
ja käsiä olisi sekaisin liikkunut ja jotakin heiluteltu. Kerkesin juuri
viitata veturinkuljettajalle; Seis! Hän päästi kohta höyryn ja pani
jarrun rattaisin, mutta juna kulki kuitenkin vielä sataviisikymmentä
kyynärää tai enemmänkin edemmäksi tästä. Minä juoksin perästä ja kuulin
pitkin matkaa julmia huutoja ja parkumisia. Kaunis, nuori rouva oli
äkkiä kuollut vaunuun; hän tuotiin tänne sisään ja asetettiin lattialle
tuonne meidän välillemme.

Vasten tahtoani työnsin tuolini taaksepäin; sitten katsahdin laudoista,
mihin hän osoitti, taas häneen.

-- Se on totta, herra. Täyttä totta. Aivan niin tapahtui kuin teille
olen kertonut.

En osannut mitään järjellistä sanoa, ja suuni tuntui sangen kuivalta.
Tuuli ja sananlennätinlangat lauloivat samaa juttua surkealla
parkumisellaan.

Hän jatkoi edelleen. -- Nyt, herra, kuulkaa ja arvatkaa missä mielen
rauhattomuudessa olen. Kummitus on uudestaan ilmestynyt, viikko
takaperin. Siitä alkaen on se vähä väliä näkynyt, kadonnut ja jälleen
ilmaantunut.

-- Lyhdynkö vieressä?

-- Hätälyhdyn vieressä.

-- Mitä se siellä on tekevinänsä?

Hän teki uudelleen, jos mahdollista vieläkin suuremmalla kiivaudella ja
tuskalla, tuon eileisen liikkeen, mikä merkitsi: Jumalan tähden, pois
tieltä!

Sitten hän taas jatkoi: -- Se ei suo minulle yhtään lepoa eikä rauhaa.
Se huutaa minulle monta minuuttia yhtä mittaa mitä tuskallisimmalla
äänellä: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! -- Ja yhä se
liikuttaa kättänsä ja soittaa pientä kelloani --

Tähänpä tartuin kiinni. -- Soittiko se kelloanne eilenkin illalla, kun
minä olin täällä ja te menitte ovelle?

-- Kaksi kertaa.

-- No, katsokaapas, -- sanoin nyt, -- kuinka mielenne tyhjiä kuvittelee.
Minun silmäni näkivät kellon ja minun korvani olivat auki sitä
kuullaksensa ja, niin totta kuin olen elävä mies, kello silloin _ei_
soinut. Ei silloin, eikä milloinkaan muulloin, paitsi kuin se aivan
luonnollisella tavalla helähti siitä, että teille asemahuoneelta
lähetettiin sähkösanoma.

Mies pudisti päätään. -- Siinä asiassa en ole koskaan erehtynyt, herra.
Minä eroitan aina selvään milloin ihmiset panevat kelloni soimaan,
milloin kummitus. Kummitus saa kellosta eriskummallisen helähdyksen,
aivan toisellaisen kuin jos sitä muuten soitetaan. Enkä ole sanonutkaan
kellon näkyväisesti liikkuvan. En yhtään kummeksi ettette sitä kuullut.
Mutta _minä_ sen kuulin.

-- Ja oliko kummitus muka näkyvissä, kun te katsoitte ulos?

-- Se oli siellä!

-- Kumpaisellakin kerralla?

Hän vastasi vakaisesti: -- Kumpaisellakin kerralla.

-- Tulisitteko minun kanssani ovelle katsomaan onko se nyt siellä?

Hän puraisi alahuultansa niinkuin se, joka vastahakoisesti suostuu:
mutta hän nousi kuitenkin. Minä avasin oven ja astuin ulos rapulle: hän
pysähtyi oven suuhun. Tuolla näkyi hätälyhty. Tuolla näkyi tunnelin
musta suu. Tuolla näkyivät kaivanteen korkeat, kosteat seinät. Tuolla
näkyivät tähdet niiden yläpuolella.

-- Näettekö sen nyt? -- kysyin minä, uteliaasti tarkastellen hänen
kasvojansa. Hänen silmänsä muljottelivat ja tuijottelivat, vaan eipä
paljo enemmän kenties kuin minunkaan silmäni, kun olin tarkkaan
kohdistanut ne samaan paikkaan.

-- Ei, -- vastasi hän, -- se ei ole siellä.

-- Oikein, -- sanoin minä.

Me palasimme sisään, suljimme oven ja kävimme jälleen istumaan. Minä
juuri mietiskelin millä lailla käyttäisin tätä voittoani, jos se
voitoksi oli sanottava. Mutta samassa hän taas jatkoi keskusteluamme,
pitäen kertomustansa täysin varmana ja olettaen, ettei sen
todenperäisyydestä meidän kesken voinut olla epäilystäkään, niin että
tunsinkin olevani aivan tappiolla.

-- Nyt te, herra, täydesti ymmärtänette, -- sanoi hän, -- että se, mikä
minua niin kauheasti tuskastuttaa, on kysymys: Mitä tuo kummitus taas
tarkoittaa.

Minä vastasin etten tiennyt, tokko ymmärsin sitä aivan täydesti.

-- Mistä se varoittaa? -- jatkoi hän mietiskellen, katsoen valkeaan ja
joskus vain vilkaisten minuun. -- Mikä on hätänä? Missä on vaara? Vaara
uhkaa jossakin rautatiemme varrella. Joku hirveä tapaturma on tapahtuva.
Sitä ei sovi epäillä tällä kolmannella kerralla, sen jälkeen, mitä ennen
on tapahtunut. Mutta se on todellakin hirveää, että se _minua_ noin
ahdistaa. Mitäpä _minä_ voin tehdä?

Hän veti taskustansa nenäliinan ja pyyhki hikihelmet kuumalta
otsaltansa.

-- Jos sähköittäisin joka puolelle: Vaaraa -- niin enhän siihen voi
sanoa mitään syytä, -- jatkoi hän pyyhkien kämmeniänsä. -- Minä saisin
siitä vain nuhteita, eikä siitä olisi kellekään apua. He luulisivat
minut hulluksi. Näin se kävisi; -- Sähköittäisin: Vaaraa! Kavahtakaa! --
Vastaus: Mikä vaara? Missä vaara? -- Minä vastaisin: En tiedä. Vaan
Jumalan tähden kavahtakaa! He ajaisivat minut pois virasta. Mitä muuta
he voisivat tehdä.

Oikein surkeaa oli nähdä hänen mielensä tuskaa. Se oli tarkkatuntoisen
miehen tuskaa, jota painosti yli voimien nousevan käsittämättömän
edesvastuun tuska, vaan josta elämä ja kuolema saattoi riippua.

-- Kun se ensikerran seisoi hätävalkean vieressä, -- jatkoi hän taas,
pyyhkäisten mustat hiuksensa pois otsalta ja hieroen ohimoitansa
käsillään ylös ja alaspäin ikäänkuin kuumetaudin tuskassa, -- miksi se
ei voinut virkkaa minulle, missä tuo tapaturma oli tapahtuva -- jos sen
piti tapahtua? Miksi se ei voinut virkkaa minulle miten sitä voisi
välttää -- jos sitä oli mahdollista välttää? Ja koska se toisella
kerralla peitti kasvonsa, miksi se ei voinut mielemmin sen sijaan
virkkaa minulle: Tuo nuori vaimo kuolee, jos hän tänään ajaa junassa;
pidättäkää häntä kotona! Jos se nuo kaksi kertaa tuli vain
osoittaaksensa, että sen varoituksia on uskottava ja valmistaaksensa
minua siten uskomaan kolmattakin todeksi, miksi se ei nyt ilmoita vaaraa
selvillä sanoilla? Ja miksi se juuri minua varoittaa? Minua, Jumala
paratkoon, mitätöntä vahtia tässä yksinäisessä paikassa! Miksi se ei
mene jonkun luo, jolla on arvoa, niin että hänen sanojansa uskottaisiin,
ja valtaa ryhtyä varokeinoihin?

Nähdessäni hänet tämmöisessä mielen tilassa, arvelin, että olisi parasta
sekä miesparalle itselleen että myös yleisön turvallisuudelle, että
koettaisin rauhoittaa hänen levottomuuttaan, ainoa, minkä tällä hetkellä
saatoin tehtä. Sentähden jätin enempää puhumatta sikseen koko kysymyksen
hänen näkynsä todenperäisyydestä tai olemattomuudesta; minä vakuutin
hänelle vain, että se, joka täyttää velvollisuutensa tunnollisesti,
tekee, mitä häneltä sopii vaatia, ja että hänen piti lohduttaa itseään
sillä tiedolla, että hän teki tehtävänsä, vaikkei hän ymmärtänytkään
noita hämmästyttäviä kummituksia. Tässä kokeessani menestyin paljoa
paremmin kuin yrittäessäni selityksillä saada häntä luopumaan
luulostansa. Hän tuli rauhalliseksi. Hänen virkaansa kuuluvat toimet
vaativat, sitä myöten kuin yö kului, yhä enemmän huomiota häneltä. Kello
kaksi aamusella läksin pois; olin kyllä tarjoutunut jäämään koko yöksi,
mutta hän ei sitä sallinut.

En tiedä, miksi en tunnustaisi, että minä, astuessani polkua ylös monta
monituista kertaa vilkaisin tuohon punaiseen lyhtyyn, ettei tuo punainen
lyhty minua erityisesti miellyttänyt ja että uneni olisi ollut sangen
rauhaton, jos sänkyni olisi sen vieressä seisonut. Eikä minusta myöskään
ollut erittäin mieluista muistella noiden molempien varoitusten
seurauksia, junaonnettomuutta ja nuoren vaimon kuolemaa. En tiedä miksi
sitäkään salaisin.

Mutta enimmin mielessäni mietiskelin, mitä minun pitäisi tehdä, saatuani
tietää miehen salaisuuden? Minä olin omin silmin nähnyt, että mies oli
taitava, valpas, ahkera ja tarkka. Mutta kuinka kauan nämät avut
kestäisivät, kun hänen mielensä oli niin rauhaton? Hänen paikkansa tosin
ei ollut korkea, vaan kuitenkin tärkeä, luotettavaa miestä vaativa, ja
tokko minä, esimerkiksi, olisin junassa aivan levollinen henkeni
puolesta, ja voisin luottaa siihen mahdollisuuteen, että hän edelleenkin
toimittaisi huolellisesti virkansa?

Toiselta puolen taas en voinut päästä irti siitä tunteesta, että
pettäisin häntä jos ilmoittaisin hänen päälliköilleen mitä häneltä olin
kuullut, ennenkuin ensiksi olin puhunut suuni puhtaaksi hänelle
itselleen ja ehdoittanut hänelle keskivälisen keinon. Päätinpä viimein
ehdoittaa, että saattaisin häntä taitavimman lääkärin luo näillä
seuduin. Hänen neuvoansa me kysyisimme; muuten pitäisimme asian
ensialuksi salassa. Muutos hänen vahtiajassaan, sen häneltä olin
kuullut, tapahtuisi seuraavana iltana; hänen piti päästä pois pari
tuntia päivän nousun jälkeen ja tulla takaisin paikalleen kohta päivän
laskettua. Me olimme päättäneet, että silloin taas tulisin hänen
luoksensa.

Seuraava ilta oli hyvin ihana, ja minä läksin jo aikaiseen ulos siitä
nauttimaan. Päivä ei ollut vielä aivan laskenut, poiketessani
peltopolulle, joka kulki pitkin kaivanteen reunaa. -- Kävelenpä, --
sanoin itsekseni, tunnin ajan tätä polkua myöten, puolen tunnin
tuonnepäin, puolen takaisin; sitten on aika mennä ratavahtini luokse.

Ennenkuin läksin edemmäksi, astuin kuitenkin aivan äyräälle ja
katsahdin, mitään ajattelematta, alas samasta paikasta, mistä olin
miehen ensi kerran nähnyt. Enpä voi selittääkään, kuinka sydämeni
säpsähti, kun aivan tunnelin suussa näin miehen haamun, joka varjosti
silmiään vasemmalla kädellään ja liikutteli oikeaa käsivarttaan
ikäänkuin suuressa tuskassa.

Sanomaton kauhistus, joka ensihetkenä oli hyydyttänyt vereni, haihtui
kuitenkin kohta. Sillä minä havaitsin heti tuon haamun olevan elävän
ihmisen ja pienen joukon muita ihmisiä seisovan hänen lähellään, ja
heille hän näytti näyttelevän tätä liikettään. Hätälyhty ei vielä ollut
sytytetty. Sen patsaasen oli rakennettu pikkuinen, matala majantapainen
seipäistä sekä tervakankaasta. Se ei näyttänyt suuremmalta kuin vuode.

En voinut karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, ettei kaikki ollut
niinkuin piti olla. Minä pelkäsin hirveän tapaturman tapahtuneen, ja
soimasin itseäni, sillä olinhan tavallaan siihen syypää kun olin
jättänyt miehen sinne yksikseen, enkä ollut lähettänyt ketään häntä
vartioimaan tai oikaisemaan hänen tekojansa. Niin nopeasti kuin saatoin
juoksin siis mutkikasta polkua myöten alas.

-- Mikä on tapahtunut? -- kysyin miehiltä.

-- Vahtimies on saanut surmansa tänä aamuna, herra.

-- Ei suinkaan se mies, jonka tuo koppeli on?

-- Se sama, herra.

-- Ei suinkaan se mies, jonka tunnen?

-- Te voitte tuntea hänet, herra, jos olitte tuttu hänen kanssaan, --
sanoi se mies, joka puhui kaikkien puolesta. Juhlallisesti nosti hän
lakkiaan ja siirsi pois tervakankaan kulman. -- Sillä hänen kasvonsa
ovat aivan vääntymättä.

-- Voi, kuinka tämä tapahtui, kuinka tämä tapahtui? -- kysyin kääntyen
miehestä toiseen, kun tervakangas oli jälleen asetettu paikoilleen.

-- Veturi ajoi hänen ylitsensä, herra. Ei kukaan koko Englannissa ollut
taitavampi kuin hän toimessaan; mutta mikä lienee ollut syynä, hän
seisoi liian likellä ulkopuolista rataa. Oli aivan valkea päivä. Hän oli
juuri sammuttanut lyhdyn ja piti lamppua kädessä. Veturin tullessa
tunnelista, hän seisoi selin siihen,