The Project Gutenberg EBook of Hamlet, by William Shakespeare

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Hamlet

Author: William Shakespeare

Release Date: April 16, 2005 [EBook #15632]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HAMLET ***




Produced by Tapio Riikonen






HAMLET

Kirj.

William Shakespeare


Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1879.



Näytelmän henkilöt:

CLAUDIUS, Tanskan kuningas.
HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika.
HORATIO, Hamletin ystävä.
POLONIUS, ylimmäinen kamariherra.
LAERTES, hänen poikansa.
VOLTIMAND,     |
CORNELIUS,     |
ROSENCRANZ,    |  Hoviherroja.
GYLDENSTERN,   |
OSRICK,        |
Aatelismies.   |
Pappi.
MARCELLO,   |  Sotaherroja.
BERNARDO    |
FRANSISCO, sotamies.
REINHOLD, Poloniuksen palvelija.
Sotaväen päällikkö.
Englannin lähettiläitä.
Hamletin isän haamu.
FORTINBRAS, Norjan prinssi.
Näyttelijöitä.
Kaksi haudankaivajaa.
GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti.
OPHELIA, Poloniuksen tytär.
Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä,
lähettiläitä ja seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Tanska.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Helsingörissä. Terassi linnan edustalla.
    (Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)

BERNARDO.
Ken siellä?

FRANSISCO.
Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?

BERNARDO.
Eläköön kuningas!

FRANSISCO.
                  Bernardo?

BERNARDO.
                            Sama mies.

FRANSISCO.
Tulette tunnokkaasti määräaikaan.

BERNARDO.
Kakstoista kello on; käy maata sinä.

FRANSISCO.
Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä,
Ja mieltä kourii.

BERNARDO.
                  Onko kaikki ollut
Rauhaista?

FRANSISCO.
           On; ei hiiren hiiskausta.

BERNARDO.
Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini
Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,
Niin sanokaatte, että kiirehtivät.

FRANSISCO.
He tulevat jo, luulen. -- Seis! ken siellä?

    (Horatio ja Marcello tulevat.)

HORATIO.
Maan ystäviä.

MARCELLO.
              Tanskan vasalleita.

FRANSISCO.
Jumalan haltuun!

MARCELLO.
                 Hyväst', oiva poika!
Ken vahtivuoross' on?

FRANSISCO.
                      Bernardon vuoro.
Jumalan haltuun!
                 (Menee.)

MARCELLO.
Hoi! Bernardo!

BERNARDO.
               Mitä?
Horatioko?

HORATIO.
           Samaa sorttia.

BERNARDO.
Horatio, terve! Terve, Marcello!

MARCELLO.
Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?

BERNARDO.
En mitään ole minä nähnyt.

MARCELLO.
Horatio sen mielenhoureeks väittää,
Eik' usko sitä, vaikka kahdesti
Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;
Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen
Kanssamme valvomaan, niin että, taas
Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme
Sais vahvistaa ja sitä puhutella.

HORATIO.
Pah, joutavia!

BERNARDO.
               Istukaahan hetki;
Ahdistan vielä kerran korvianne,
Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,
Min kahten' yönä näimme.

HORATIO.
                         Istukaamme
Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.

BERNARDO.
Menneenä yönä,
Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,
Valaisi retkellään sen taivaankulman,
Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä
Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi -- --

MARCELLO.
Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!

    (Haamu ilmestyy.)

BERNARDO.
Kuningas-vainaan muoto aivan.

MARCELLO.
                              Sinä,
Lukenut mies, Horatio, puhu sille.

BERNARDO.
Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?

HORATIO.
Niin on; -- mun valtaa hämmästys ja kauhu.

BERNARDO.
Puhetta vartoo se.

MARCELLO.
                   Horatio, puhu!

HORATIO.
Ken olet sa, jok' anastat yön vallan
Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan
Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?
Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!

MARCELLO.
Se vihoissaan on.

BERNARDO.
                  Kah, se astuu pois!

HORATIO.
Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!

    (Haamu katoaa.)

MARCELLO.
Se katosi, ei vastata se tahdo.

BERNARDO.
Horatio, mitä? Kalvas oletten
Ja vapisette; eikö muuta tuo
Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?

HORATIO.
En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
Jos sit' ei selvään takais omat silmät.

MARCELLO.
Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?

HORATIO.
Kuin sinä itsesi.
Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
Se kummallista on.

MARCELLO.
Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan
Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.

HORATIO.
Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
Mut ylipäin sen ennustavan luulen
Murrosta suurta valtakunnassamme.

MARCELLO.
Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,
Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon
Yöt kaiket alamaista kiusataan?
Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään
Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?
Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä
Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,
Mi syynä, että tuskalloinen kiire
Yön tekee päivän apukumppaniksi?
Ken siihen vastaa?

HORATIO.
                   Minä. Ainakin
On huhu tämä: viime kuninkaamme,
Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,
Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,
Kopean vallanhimon yllykkeestä,
Sotahan vaati; uljas Hamletimme
-- Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi --
Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn
Ja lain ja heraldiikan vahvistaman
Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,
Menetti voittajalle kaikki maansa.
Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut
Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,
Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,
Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon
Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa
Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,
Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,
On sieltä, täältä, Norjan rantamailta
Kokoillut maattomia huimapäitä,
Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,
Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,
-- Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, --
Kuin miekka kädessä ja väkivoimin
Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,
Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,
Pääperustus on meidän varustuksiin,
Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen
Ja hälinän ja homman alkujuuri.

BERNARDO.
Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai
Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin
Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,
Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.

HORATIO.
Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.
Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,
Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan
Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;
Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,
Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,[1]
Tuo kostea, Neptunin vallan perus,
Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.
Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet --
Ikäänkuin sallimuksen airuina
Ja johdantona siihen, mitä seuraa --
Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä
On meidän maallemme ja kansallemme. --
Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!

    (Haamu palajaa.)

Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. --
Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,
Niin puhu!
Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,
Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,
Niin puhu!
Jos tiedossas on maasi kohtalo,
Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,
Niin puhu!
Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet
Eläissäs ryöstetyitä aarteita
Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.)
Niin puhu! Seis ja puhu! -- Marcello,
Sit' estä.

MARCELLO.
Iskenko ma pertuskalla?

HORATIO.
Tee se, jos ei se jää.

BERNARDO.
                       Se tääll' on.

HORATIO.
                                     Täällä!

    (Haamu katoaa.)

MARCELLO.
Se poissa on!
Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi
Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;
Se on, kuin ilma, haavoittumaton,
Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.

BERNARDO.
Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.

HORATIO.
Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee
Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,
Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,
Kimeellä, rämäkällä kurkullaan
Herättää päivän jumalan; sen ääni
Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa
Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget
Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen
Tää seikka vahvistaa.

MARCELLO.
                      Se katosi,
Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,
Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin
Tuloa Vapahtajan vietetään,
Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.
Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,
Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,
Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,
Niin armias ja pyhä on se aika.

HORATIO.
Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.
Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,
Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.
Nyt matkahan; ja -- se mun neuvoni --
Nuorelle Hamletille kertokaamme
Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,
Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.
Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,
Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?

MARCELLO.
Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä
Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.

                         (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Sama seutu. Juhlahuone.

    (Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand,
    Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS.
Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta
On muisto veres ja siis meidän pitäis
Suruissa huokailla, ja valtakunnan
Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,
Niin sentään järki voittanut on luonnon.
Ett' älyllä me häntä murhehdimme,
Samalla muistellen myös itseämme.
Olemme senvuoks entis-kälymme,
Nykyisen meidän kuningattaremme,
Tään uljaan vallan kruununperijän,
Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, --
Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,
Hääitkulla ja peijaisriemulla,
Ja tasan ilot, murheet punniten, --
Vihille vienyt, estämättä kuullen
Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'
On tähän taipunehet. Kiitos siitä!
Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, --
Halveksuin arvoamme, taikka luullen,
Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta
Valtamme liitteistään on höltynyt, --
Perustuin tähän voiton unelmaan,
Hyväksi nähnyt meiltä kiristää
Lähetin kautta takaisin ne maat,
Jotk' isäns' uljahalle veljellemme
Lain mukaan kadotti. -- Sen verran siitä.
Nyt itseemme ja tähän istuntoon!
On laita tämä: tässä kirjoittanna
Olemme Fortinbrasin sedälle, --
Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut
On veljenpojan vehkeistä, -- ett' esteen
Hän panis niille, vallankin kun pestaus
Ja väen-otto, kulungit ja kaikki
Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme
Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,
Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;
Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa
Isompaa valtaa emme anna teille,
Kuin myöntää nämä selvät pykälät.
Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!

CORNELIUS.
Nyt, kuten aina, sitä osotamme.

KUNINGAS.
Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!

    (Voltimand ja Cornelius menevät.)

Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?
Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?
Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan
Älykäst' anomusta. Mitä voisit
Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?
Ei pää niin sydämmelle heimoa,
Suun palvelijaks käsi ei niin altis
Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.
Laertes, mitä tahdot?

LAERTES.
                      Kuninkaani,
Suotuista lupaa Ranskaan palata,
Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin
Valani tuomaan kruunauksessanne.
Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,
Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,
Odottain armollista lupaa teiltä.

KUNINGAS.
Suostuuko isäsi! Polonius, sano.

POLONIUS.
Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla
Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin
Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;
Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.

KUNINGAS.
Käy onnees kiinni; vallassas on aika,
Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. --
Nyt Hamlet lankoni ja poikani. --

HAMLET (Syrjään.)
Parempi lankoa, poikaa huonompi.

KUNINGAS.
Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?

HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.

KUNINGATAR.
Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,
Ja ilosilmin kuninkaasen katso.
Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'
Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, --
Se jokapäiväistä, -- sen hauta vie,
Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.

HAMLET.
Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.

KUNINGATAR.
Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?

HAMLET.
Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.
Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,
Ei musta, juhlallinen muotipuku,
Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,
Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,
Eik' alas maahan luotu katsanto,
Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot
Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,
Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;
Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.
Ja surun ulkokorua vaan nää.

KUNINGAS.
Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,
Ett' isällesi murhe-veron maksat.
Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,
Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen
On lapsen velvollisuus jonkun aikaa
Surua kantaa; mutta lakkaamatta
Noin valittaa on miehuutonta huolta
Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.
Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,
Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä
Ja tyhmää, kuritonta järkeä;
Mi täytymyst' on ja niin yleistä
Kuin tavallisin seikka aistillemme,
Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
Se kumoo järjen, jonka vanha lause
On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
Mua pidä; maailma sen tietäköön,
Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
Ja rakkautt' en osoita ma sulle
Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
Niin on se aivan toivoamme vastaan;
Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.

KUNINGATAR.
Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet:
Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.

HAMLET.
Kaikessa teitä, rouva, tottelen.

KUNINGAS.
Kas sepä armas, kaunis vastaus.
Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. -- Tulkaa, rouva.
Hamletin jalo, vapaa suostumus
Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
Tykistöt kertovat on taivahalle,
Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.

    (Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius
    ja Laertes menevät.)

HAMLET.
Oi, että tämä tiukan tiukka liha
Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Tään mailman kaikki toimi minust' on!
Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
Kaks kuukautta vaan kuollut! -- ei, ei kahta;
Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
Mut pois se aatos! -- Heikkous, vaimo, nimes!
Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,
Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,
Nioben lailla itkein; -- hän, niin hän, --
Voi suas! elukkakin järjetön
Ois surrut kauemmin, -- setäni vaimo.
Isäni veljen, jok' on isääni
Min minä Herkuleeseen. -- Kuukaus vaan!
Ennenkuin valekyyneleitten suola
Veristä silmää punaamasta herkes,
Hän miehen otti! -- Kiirett' inhoittavaa,
Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!
Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.
Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.

    (Horatio, Bernardo ja Marcello tulevat.)

HORATIO.
Oi, terve, herra prinssi!

HAMLET.
Hupaista nähdä teidät terveinä;
Horatio, -- niin totta kuin ma elän!

HORATIO.
Niin herra, köyhä palvelijanne aina.

HAMLET.
Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.
Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? --
Marcello?

MARCELLO.
          Prinssi hyvä. --

HAMLET.
Hupaista nähdä teitä. -- Hyvää iltaa! --
Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?

HORATIO.
Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.

HAMLET.
Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:
Niin et sä kiusata voi korviani,
Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan
Nyt todistat: sa laiskuri et ole.
Vaan mitä teet sa Helsingörissä?
Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.

HORATIO.
Isänne hautajaisiin tänne tulin.

HAMLET.
Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;
Emoni häihin varmaankin sa tulit.

HORATIO.
Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.

HAMLET.
Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset
Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. -- Tiedäs,
Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen
Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. --
Isäni, -- luulen näkeväni isäni.

HORATIO.
Miss', armas prinssi?

HAMLET.
                      Hengessään, Horatio.

HORATIO.
Näin hänet kerran; uljas kuningas.

HAMLET.
Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,
En milloinkaan näe hänen vertaistansa.

HORATIO.
Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.

HAMLET.
Kenenkä näit?

HORATIO.
              Isänne, kuninkaan.

HAMLET.
Isäni, kuninkaan!

HORATIO.
Hillitkää hetkeks hämmästystänne,
Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille,
Nää herrat tässä todistajiks ottain,
Sen ihmeen.

HAMLET.
            Herran tähden, anna kuulla.

HORATIO.
Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat,
Marcello ja Bernardo, vartiollaan,
Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan,
Isänne kaltahisen haamun nähneet,
Mi, päästä jalkaan täydess' asussa,
Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan
Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän
Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi
Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä;
Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin,
Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle
He pelon arkuudella kuiskasivat,
Ja kolmantena yönä läksin myötä.
Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan
Kuin muodon suhteen, totta joka sana,
Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi
Ei niin tuon kaltainen.

HAMLET.
                        Se missä nähtiin?

MARCELLO.
Terassilla, miss' oltiin vahdissa.

HAMLET.
Ja puhuittenko sille?

HORATIO.
                      Puhuin, mutta
Ei vastausta; kerran toki, luulen,
Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen,
Kuin oisi aikonut hän puhua,
Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi,
Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan
Ja näkyvistä katos.

HAMLET.
                    Sangen kummaa!

HORATIO.
Se totta on, niin totta kuin ma elin;
Velvollisuudeksemme katsoimme
Siit' antaa teille tiedon.

HAMLET.
                           Toden totta,
Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat.
Ja tekö vahdiss' ensi yönä?

MARCELLO ja BERNARDO.
                            Me.

HAMLET.
Aseissa, kuin?

MARCELLO ja BERNARDO.
               Aseissa.

HAMLET.
                        Päästä jalkaan?

MARCELLO ja BERNARDO.
Kiireestä kantapäähän.

HAMLET.
                       Kasvoj' ette
Siis nähneet?

HORATIO.
              Näimme: silmikko ol' auki.

HAMLET.
No, näyttikö hän tuimalta?

HORATIO.
Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.

HAMLET.
Punainenko vai kalvas?

HORATIO.
                       Kalvas aivan.

HAMLET.
Ja silmät teihin luodut?

HORATIO.
                         Lakkaamatta.

HAMLET.
Siell' oisin olla tahtonut.

HORATIO.
                            Se varmaan
Ois teitä hirvittänyt.

HAMLET.
                       Luultavasti,
Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?

HORATIO.
Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.

MARCELLO ja BERNARDO.
Kauemmin, kauemmin.

HORATIO.
                    Ei sillä kertaa,
Kun minä näin sen.

HAMLET.
                   Parta harmaa? niinkö?

HORATIO.
Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan
Hopean-harmaa.

HAMLET.
               Vahtiin tulen yöksi;
Kenties se taasen tulee.

HORATIO.
                         Tulee varmaan.

HAMLET.
Jos hahmoss' armaan isäni se tulee,
Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna
Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä,
Jos tähän saakka näyn peittää voitte,
Siit' olkaa hiiskumatta vastakin.
Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä,
Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa;
Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun!
Terassill' ennen kahtatoista teidät
Siis kohtaan.

KAIKKI.
              Teidän palvelijanne.

HAMLET.
Ei, ystäväni niinkuin minä teidän.
Hyvästi!

    (Horatio, Marcello ja Bernardo menevät.)

         Aseiss' isänikö haamu!
Ei oikein laita; konnuutt' aavistan.
Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi!
Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa,
Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.

                               (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Huone Poloniuksen talossa.
    (Laertes ja Ophelia tulevat.)

LAERTES.
Kaluni laivall' ovat; hyvästi!
Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii,
Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.

OPHELIA.
Sit' epäiletkö?

LAERTES.
                Mitä Hamletiin
Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee,
Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku,
Keväinen kukka, varhainen, mut hento,
Suloinen, mutta pian haihtuvainen,
Vaan tuoksua ja hetken huvitusta,
Ei muuta.

OPHELIA.
          Eikö muuta?

LAERTES.
                      Ei, ei muuta.
Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis
Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,
Edistyy sielun sekä hengen voimat
Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,
Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa
Likainen vilppi; mutta varo, hällä
Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,
Sill' itse hän on säätyns' alamainen;
Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse
Valita; sillä valtakunnan etu
Ja onni riippuu hänen naimisestaan,
Ja senvuoks hänen valintansa määrää
Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.
Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,
Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,
Kuin säätynsä ja asemansa mukaan
Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,
Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.
Siis varo, mikä tahra kunnialles,
Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,
Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees
Avaisit hillittömän himon saaliiks.
Ophelia, kallis sisko, varo tuota;
Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,
Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.
Sive'in impi on jo tuhlaavainen,
Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.
Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;
Syö usein mato kevään kukkaset,
Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;
Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'
On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.
Siis varo! Pelko luotettavin suoja
Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.

OPHELIA.
Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni
Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole
Kuin inha pappi, joka muille näyttää
Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,
Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla
Himojen kukkastietä itse kulkee,
Hyläten omat neuvons'.

LAERTES.
                       Älä pelkää.
Liiaksi viivyn; -- mutta tuossa isä!
    (Polonius tulee.)
Kahdesti siunatull' on kahden onni,
Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.

POLONIUS.
Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan!
Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;
Sua varrotaan. Tuoss', -- ota siunaus!
    (Laskee kätensä Laerteen pään pilalle.)
Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:
Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon
Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.
Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;
Jos hyväks koitellun saat ystävän,
Sydämmees sido hänet vaskiköysin;
Mut kättäs älä hiestaa liittymällä
Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.
Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,
Niin laita, että riitamies sua karttaa.
Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;
Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.
Pukusi komea, jos varas sietää,
Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,
Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,
Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'
On, erittäinkin tässä, hieno aisti.
Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,
Sill' usein laina ystävän vie myötään,
Ja veloist' aisti talouden tylstyy.
Mut etenkin: äl' itseäsi petä,
Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,
Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!
Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!

LAERTES.
Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!

POLONIUS.
Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.

LAERTES.
Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin
Mun sanani.

OPHELIA.
            Ne muistohoni olen
Ma sulkenut; sun hallussas on avain.

LAERTES.
Hyvästi!

    (Menee.)

POLONIUS.
Ophelia, hän mitä sanoi sulle?

OPHELIA.
Luvalla lausuin, sanan Hamletista.

POLONIUS.
Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,
Ett' aivan usein nykyaikaan luonas
Hän viettää joutohetkiään, ja sinä
Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.
Jos niin on, -- niinkuin mulle, varoitukseks,
On kerrottu, -- niin sen ma sulle sanon,
Ett' itseäs et käsitä niin selvään,
Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.
Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.

OPHELIA.
Usean rakkauden merkin mulle
Hän suonut ompi.

POLONIUS.
                 Rakkauden! Jopa!
Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö
Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.
Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?

OPHELIA.
En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.

POLONIUS.
No kuule: aattele, ett' olet hupsu.
Kun rahaks merkit luulet, vaikk' ei ole
Ne täyttä kultaa. Tarkkaan tekos merki,
Tai muuten -- jott'en pureksis näin kauan
Tuot' yhtä sanaa -- tietää merkit pahaa.

OPHELIA.
Isäni, lempens ilmoitti hän mulle
Siivolla tavalla.

POLONIUS.
Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! --

OPHELIA.
Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä,
Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.

POLONIUS.
Niin, teiren satimia. Tiedän, että,
Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein
Visummin käytä neitseen-arvoas,
Ja seuraas katso paremmaks, kuin että
Ain' altis käskyst' olet. Hamletista
Sen verran usko, että on hän nuori,
Ja suuremp' ala hällä liikkua
Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia,
Äl' usko hänen valojaan, ne pettää,
Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa,
Vaan saastaisia himoja ne puoltaa,
Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin,
Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan:
Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa
Täst' edes halveksia, ettäs sitä
Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat.
Se muista, varo itses; tule tiehes.

OPHELIA.
Ma teille, isä, olen kuuliainen.

                      (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Terassi.
    (Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)

HAMLET.
Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.

HORATIO.
On kirpeä ja julma pakkanen.

HAMLET.
Mit' ompi kello?

HORATIO.
                 Lähes kaksitoista.

MARCELLO.
Ei, lyönyt on se.

HORATIO.
                  Onko? Sit' en kuullut.
Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin
On tapa kummituksen ilmestyä.

    (Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)

Mut mitä tämä tietää?

HAMLET.
Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,
Ja peuhaa telmivissä tansseissa;
Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,
Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,
Ett' on hän miesi juomaan.

HORATIO.
                           Tuoko tapa?

HAMLET.
On, ihan oikein. -- Mutta minusta
-- Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä
Oloissa kasvanut -- on tätä tapaa
Jalompi rikkoa kuin seurata.
Nuo huimaisevat humut meille tuottaa
Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:
Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;
Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,
Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin
Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.
Niin yksityisenkin käy usein, että
Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä
On synnynnäinen, -- johon hän on syytön,
Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto --
Ja liiallista veren taipumusta
Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,
Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa
Hyvien tapain muodon: -- että, sanon,
Se, joll' on ykskin vamman merkki, -- joko
Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,
Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde
Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,
Niin tää yks vika kaikki turmeleepi
Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa
Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen
Likaansa aivan.

    (Haamu tulee.)

HORATIO.
                Katsokaa! se tulee.

HAMLET.
Avuksi enkelit ja taivaan armot!
Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?
Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?
Sun aikees armaatko vai ilkeät?
Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.
Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,
Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!
Mua älä sorra epätietoon; sano,
Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,
Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,
Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,
Loi raskaat, marmoriset leukans' auki
Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,
Kuun välkkehessä kummittelet, tehden
Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,
Väristen aatoksia hautelemme,
Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.
Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?

    (Haamu viittaa Hamletille.)

HORATIO.
Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois
Hän teille yksin jotain ilmoittaa.

MARCELLO.
Kas, kuinka lempeällä katsannolla
Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;
Vaan älkää menkö.

HORATIO.
                  Älkää, Herran tähden!

HAMLET.
Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.

HORATIO.
Oi, älkää, prinssi!

HAMLET.
                    Mitä peljättävää?
En neulan hintaa hengelleni pane;
Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,
Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?
Hän viittaa yhä: -- minä seuraan häntä.

HORATIO.
Mut virran luo jos viettelis hän teitä,
Tai huipulle tuon huiman kallion,
Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,
Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,
Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks
Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.
Se paikka hullun houreit' ilmankin
Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas
Niin monen syllän päästä mereen katsoo
Ja allaan pauhaavan sen kuulee.

HAMLET.
Hän viittaa yhä: -- mene, minä seuraan.

MARCELLO.
Te ette mennä saa.

HAMLET.
                   Pois kätenne!

HORATIO.
Mut älkää menkö.

HAMLET.
                 Kohtaloni kutsuu,
Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
Kuin Numidian jalopeuran jänne. --

    (Haamu viittaa.)

Hän yhä viittaa. -- Päästäkää mua, herrat. --

    (Irrottaa itsensä heistä.)

Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää
Mua nyt; -- pois! sanon. -- Mene, minä seuraan.

    (Haamu ja Hamlet menevät.)

HORATIO.
Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.

MARCELLO.
Jäljessä! Totella hänt' emme saa.

HORATIO.
Niin, seuratkaamme. -- Miten päättyy tämä?

MARCELLO.
Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.

HORATIO.
Sit' ohjatkohon Luoja!

MARCELLO.
                       Seuratkaamme!

                          (Menevät.)


Viides kohtaus.

    Syrjäinen paikka terassilla.
    (Haamu ja Hamlet tulevat.)

HAMLET.
Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.

HAAMU.
Mua kuule.

HAMLET.
           Kuulen.

HAAMU.
                   Kohta koittaa hetki,
Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin
Palata täytyy mun.

HAMLET.
                   Sua, henki parka!

HAAMU.
Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule,
Mit' ilmoitan.

HAMLET.
               Mun tulee kuulla; puhu.

HAAMU.
Ja kostaa myös, kun kuullut olet.

HAMLET.
                                  Mitä?

HAAMU.
Min' olen isäs henki,
Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,
Ja päivät paastoomahan valkeassa,
Siks kunnes elämäni inhat synnit
Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa
Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,
Tarinan kertoisin, min lientein sana
Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,
Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,
Hajoittais sykkyräiset suortuvat
Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais
Kuin hurjan piikkisian harjakset.
Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset
Saa korvat tietää. -- Kuule, Hamlet, kuule,
Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, --

HAMLET.
Oi, Herra taivaan!

HAAMU.
Murhansa julma, luonnoton sa kosta.

HAMLET.
Murhansa?

HAAMU.
Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,
Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.

HAMLET.
Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,
Kuin hartaus ja rakkauden aatos,
Ma kostoon syöstä saan.

HAAMU.
                        Sa suostut, huomaan.
Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,
Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,
Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,
Käy huhu, että maatessani käärme
Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa
Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'
On petetty; mut, jalo nuorukainen,
Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,
Nyt kantaa kruunua.

HAMLET.
                    Oi, aavistusta!
Mun setäni.

HAAMU.
            Se sukurutsa, haurelias peto,
Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,
(Kirottu äly tuo ja taito, joilla
Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni --
Tuon tekopuhtaan -- riettaan himon helmaan.
Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!
Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,
Ett' aina vihkivalan kanssa kulki
Se käsityksin; ja noin aleta
Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa
Mun suhteeni on vaivainen!
Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,
Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,
Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,
Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,
Ja vainun saapi haaskasta.
Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.
Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla
Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs
Mun turvattoman päälle, pullossa
Kirotun villikaalin mehua,
Ja valoi korvieni soliin tuota
Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen
Niin vihollinen vaikutus on, että
Se, nopeaan kuin elohopea,
Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,
Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,
Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää
Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;
Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,
Pahoille, ilke'ille ruville
Sileä, puhdas ihoni.
Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti
Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi
Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista
Ja rippiä ja voitelua vailla,
Ja valmistumatonna tilille
Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla.
O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa!
Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota,
Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla
Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin.
Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi
Vain älä tahraa, äidillesi älä
Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon,
Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä
Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi!
Jo kiiltomato huoment' ennustaa,
Sen valo tehoton jo vaalistuupi.
Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!

    (Katoaa.)

HAMLET.
Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä?
Kutsunko hornan myös? Hyi! -- Kestä, sydän!
Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks,
Mun ruumiini! -- "Mua muista!" Henki raukka,
Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy
Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan!
Pois muistokirjastani pyyhin kaikki
Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat,
Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet,
Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi,
Ja sinun käskys yksinään ma suljen
Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä
Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta!
Voi sua, viheliäinen nainen!
Sua, konna, naurusuu ja häijy konna!
Esille kirja! -- Muistoon täytyy panna,
Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa,
Ja sentään olla konna; tiedän varmaan,
Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.

    (Kirjoittaa.)

Siin' olet, setä! -- Toimeen! Tunnussana
Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista."
Sen olen vannonut.

HORATIO (Ulkoa.)
Hoi, prinssi!

MARCELLO (Ulkoa.)
              Prinssi, hoi!

HORATIO (Ulkoa.)
                            Hänt' auta, Luoja!

MARCELLO (Ulkoa.)
Niin tapahtukoon!

HORATIO (Ulkoa.)
                  Hoi, heleijaa, prinssi!

HAMLET.
Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule![2]

    (Horatio ja Marcello tulevat.)

MARCELLO.
Kuin voitte, prinssi?

HORATIO.
                      Mitä kuuluu, prinssi?

HAMLET.
Oi, ihmeellistä!

HORATIO.
                 Kertokaa, ma pyydän.

HAMLET.
En, te sen ilmoitatte.

HORATIO.
                       Jumal' auta,
En minä.

MARCELLO.
        Min' en myös.

HAMLET.
                      Mit' arvelette?
Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? --
Vait' olla lupaatten?

HORATIO ja MARCELLO.
                      Nimessä taivaan!

HAMLET.
Ei ole konnaa koko Tanskan maassa,
Jok' ei ois aika lurjus.

HORATIO.
Ei tarvis hengen nousta haudastaan
Sit' ilmoittamaan.

HAMLET.
                   Oikein, aivan oikein.
Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että
Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, --
Näet haluja ja töitä jokaisella
On tavallansa, -- minä, halpa raukka,
Käyn rukoilemaan.

HORATIO.
Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.

HAMLET.
Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun,
Sydämmest' aivan.

HORATIO.
                  Ei, ei pahaa mitään.

HAMLET.
Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio,
Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee,
Niin on se kunnon henki, sen voin taata.
Halunne tietää, mitä välillämme
On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot,
Nimessä veljeyden, ystävyyden
Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.

HORATIO.
Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.

HAMLET.
Älkäätte koskaan kertoko, min näitte
Tän' yönä.

HORATIO ja MARCELLO.
           Emme.

HAMLET.
                 Hyvä, vannokaa.

HORATIO.
Nimessä kunniani, min' en kerro.

MARCELLO.
En, kunniani nimessä, myös minä.

HAMLET.
Tuon miekan kautta!

MARCELLO.
                    Me jo vannoimme.

HAMLET.
Tuon miekan kautta, sanon.

HAAMU (Maan alta.)
                           Vannokaa!

HAMLET.
Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika?
Kas niin, -- te kuulette sen kellarista, --
Nyt vannokaatte.

HORATIO.
                 Vala lukekaa.

HAMLET.
Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte,
Tuon miekan kautta vannokaatte.

HAAMU (Maan alta.)
                                Vannokaa!

HAMLET.
Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. --
He, tänne, hyvät herrat,
Ja käsi miekalleni taas: ett'ette
Te koskaan kerro, mitä kuulitten,
Tuon miekan kautta vannokaatte.

HAAMU (Maan alta.)
                                Vannokaa!

HAMLET.
Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.
Sep' oiva vallinluoja! -- Vielä kerran.

HORATIO.
Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!

HAMLET.
No, sano tervetulleeks outo vieras!
Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,
Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.
Mut tulkaa. -- Vannokaa, ett'ette koskaan,
Niin totta kuin teit' armo auttakoon,
Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, --
Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks
Ruveta hupsun tapaiseksi, -- että,
Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan
Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,
Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,
Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; -- tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; --
Tai: "Jos tohtis vaan"; -- tai: "On niitä, jotka tietää"; --
Tai moisill' umpilauseill' ilmaise
Minusta mitään tietävänne: -- että
Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo
Hädässä auttakoon, se vannokaa!

HAAMU (Maan alta.)
                                Vannokaa!

HAMLET.
Pois rauhaan, henki häiritty! -- Nyt, herrat,
Sulimmat jäähyväiset teille lausun,
Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille
Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,
Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;
Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.
Sijoiltaan aika mennyt on; -- voi, että
Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!
Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.




TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone Poloniuksen asunnossa.
    (Polonius ja Reinhold tulevat.)

POLONIUS.
Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.

REINHOLD.
Kyll', armollinen herra.

POLONIUS.
Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold,
Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit
Vähäisen käytöstään.

REINHOLD.
                     Sit' aioinkin.

POLONIUS.
No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt,
Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa,
Ja keitä, mistä, kuinka elävät,
Ja millä, kenen seurassa, ja miten.
Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että
On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi
Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet
Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:
"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä
Ja, osaks, hänet"; -- ymmärrätkö, Reinhold?

REINHOLD.
Kyll', aivan hyvin.

POLONIUS.
                    "Osaks hänet, mutta",
Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän
Se, joksi luulen, on hän sangen hurja,
Sen ja sen tapainen"; -- voit valhetella
Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään,
Mi loukkais kunniata, muista se;
Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä,
Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden
Tovereiks yleisesti tunnetut.

REINHOLD.
Kuin kortinlyönti?

POLONIUS.
                   Niin, tai juominen,
Miekkailu, kiroominen, riidanhimo,
Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.

REINHOLD.
Se loukkais kunniata, hyvä herra.

POLONIUS.
Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.
Mut älä lisää, hälle häpeäksi,
Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan,
Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks,
Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa,
Tulisen mielen ilmi leimahdusta,
Ja veren hillittömän irstaisuutta,
Jot' ei voi kenkään välttää.

REINHOLD.
                             Mutta, herra,-- --

POLONIUS.
Miks tätä käskenkö?

REINHOLD.
                    Niin, sitä tietää
Ma tahtoisin.

POLONIUS.
              Niin, tuumani on tämä,
Ja, luullakseni, varma on se juoni:
Nuo turhat virheet poikaani sa heität
Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan.
Huomaahan:
Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit,
Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt
On näihin vikoihin, niin varmaankin hän
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", --
Sen mukaan, miten sen maan tapa on,
Tai arvo muuten vaatii.

REINHOLD.
                        Hyvä, hyvä.

POLONIUS.
Ja sitten tekee näin hän, -- näin hän, -- Mitä
Olinkaan sanoa? -- Hiis olkoon, jotain
Sanoa piti mun; -- ma mihin jäinkään?

REINHOLD.
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai: "ystävä" tai niin, tai: "hyvä herra".

POLONIUS.
Lopettaa tähän tapaan, -- niin, niin aivan:
Näin päättää hän: -- "sen verran tunnen; hänet
Ma eilen näin, tai jolloinkulloin toiste;
Sen ja sen kanssa; ja, kuin sanoitten,
Löi milloin korttia hän, milloin juopui,
Ja milloin tappeli hän pallisilla."
Tai näinkin: "milloin kulki huonoon paikkaan",
-- Se on, näet, porttolaan, -- tai jotain muuta. --
Ja katsos nyt:
Totuuden touta näin käy valheen syöttiin;
Ja näin me viisaat älyniekat voimme
Salaisten juonten sekä mutkain kautta
Ja kiertoteisin tulla itse tielle.
Tään opin, neuvon mukaan poikaani
Nyt tiedustele. Käsitäthän, mitä?

REINHOLD.
Käsitän.

POLONIUS.
          Herra kanssas! Hyvästi!

REINHOLD.
Mut, hyvä herra --

POLONIUS.
                 Hänen halujansa
Omistas arvaa.

REINHOLD.
                Kyllä.

POLONIUS.
                       Katso, että
Hän soitantoaan harjoittaapi.

REINHOLD.
                              Kyllä.

POLONIUS.
Hyvästi!

    (Reinhold menee.)
    (Ophelia tulee.)

         No, Ophelia? mitä nyt?

OPHELIA.
Voi isäni, ma säikähdin niin kovin.

POLONIUS.
No mistä, Herran nimessä?

OPHELIA.
Kun huoneessani ompelin, niin astui
Eteeni Hamlet, jakku aivan auki,
Hatutta päin ja sukat likaisina
Ja sitehittä nilkoiss' asti roikkuin,
Kuin vaate kalvas, kalisevin polvin,
Ja katsanto niin kurjan surkea,
Kuin ois hän helvetistä maalle syösty
Kauheita kertomahan.

POLONIUS.
                     Hourupäissään
Kai rakkaudesta?

OPHELIA.
                 En tiedä, isä,
Mut pahoin pelkään.

POLONIUS.
                    Mitä sanoi hän?

OPHELIA.
Hän tarttui kouristaen ranteeseni,
Siit' astui taappäin käsivarren matkan,
Ja, toinen käsi silmäin yli näin,
Hän kasvojani tarkkaan katsoi, niinkuin
Niit' olis piirtää aikonut. Näin seisoi
Hän kauan. Vihdoin, kättäni hän puisti
Ja nyökyttäin näin kolme kertaa päätään,
Niin haikeasti huokasi ja syvään,
Kuin olis ruumis rusentunut aivan
Ja henki lähtenyt. Mun sitten päästi,
Ja, pää yl' olan taappäin kääntyneenä,
Tien näkemättään löytävän hän näytti:
Ovelien silmäins' avutta hän astui
Ja loi ne minuun, kunnes katosi.

POLONIUS.
Käy, seuraa mua; kuningasta etsin.
Tää oikein rakkauden hourett' on,
Jok' omaan vimmapäisyyteensä sortuu,
Ja hurjiin töihin tahdon vie niin hyvin
Kuin moni muukin himo taivaan alta,
Mi luontoamme vaivaa. Häntä säälin. --
Ehk' olit tyly hälle viime-aikaan?

OPHELIA.
En, isäni; vaan käskystänne kirjeet
Pois lähetin ja pääsyn hältä kielsin.

POLONIUS.
Hän siit' on hulluks tullut. Kadun, ett'en
Älynnyt paremmin hänt' urkkia;
Sen leikinteoks luulin vaan ja aikeeks
Sua turmella. Tuo hiiden epäluulo!
Yht' omituista meille vanhuksille
On liioiteltu, turha luulotus
Kuin nuorisolle miettimisen puute.
Nyt kuninkahan luo: tään hälle kerron;
Enemmän kiusaa tuottais salaaminen
Kuin vihaa lemmen ilmiantaminen.
Tule.

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Huone linnassa.

    (Kuningas, kuningatar, Rosencrantz, Gyldenstern
    ja seuralaisia tulee.)

KUNINGAS.
No terve, Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ei harras halu yksin nähdä teitä,
Apunne tarvekin se meitä vaatii
Näin jouduttamaan teitä. Tuttu teille
Hamletin muutos on; sen siksi sanon
Kun ennellään ei ole sisänäinen
Eik' ulkonainen ihminen. Mi lienee,
Pait isän kuolemata, vienyt hältä
Näin kaiken itsetuntemuksen, sit' en
Voi aavistaakaan. Pyydän teitä, herrat,
Kosk' ootte hänen kanssaan kasvaneet,
Ja yhdenikäiset ja luonteisetkin,
Ett' tänne hoviin suvaitsette jäädä
Vähäksi aikaa, häntä seurassanne
Huveihin viehtämään, ja urkkimahan
Sen verran, kuin vaan tilaisuus sen sallii,
Häll' onko joku tuntematon vaiva,
Jot' auttaa voisi, jos sen saisi tietää.

KUNINGATAR.
Hän usein teistä puhuu, hyvät herrat:
Ja, varma olen, kaht' ei ole toista
Hänelle rakkaampaa. Jos suvaitsette
Sen ystävyyden työn nyt meille tehdä,
Ett' ajan jonkun täällä vietätten,
Apuna edistäen toiveitamme,
Niin käyntinne niin teille palkitsemme,
Kuin tulee kiitollisen kuninkaan.

ROSENCRANZ.
Teill', armolliset majesteetit, on
Rajaton valta suurta tahtoanne
Enemmän käskyn muodoss' ilmoittaa
Kuin pyynnön.

GYLDENSTERN.
              Kumpaistakin tottelemme,
Ja, kaikin voimin alttihina teille,
Me tarjoamme nöyräst' apuamme
Ja käskyä vaan odotamme.

KUNINGAS.
                         Kiitos,
Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!

KUNINGATAR.
                                  Kiitos,
Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ja, pyydän, poikani luo heti käykää,
Tuon muuttunehen raukan. -- Joku teistä
Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.

GYLDENSTERN.
Jumala suokoon käyntimme ja työmme
Hänelle iloksi ja avuks.

KUNINGATAR.
                         Amen!

    (Rosencrantz, Gyldenstern ja muutamia seuralaisia lähtee.)
    (Polonius tulee.)

POLONIUS.
Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast'
On tervehinä palannehet.

KUNINGAS.
                         Aina
Sin' olet hyväin sanomien tuoja.

POLONIUS.
Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani,
Kuin sieluni on tehtäväni pyhä
Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan.
Nyt luulen, -- aivoni jos yhtä tarkan
Saa vainun sukkeluuden jäljistä
Kuin ennen, -- luulen, sanon, keksineeni
Hamletin hulluutehen tosi syyn.

KUNINGAS.
Se kerro, sitä kuulla haluan.

POLONIUS.
Mut lähettiläät ensin; sitten tulee
Pitojen päällisruoaks uutiseni.

KUNINGAS.
Heit' itse pyydä sisään tulemaan. --
    (Polonius menee.)
Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä
Poikamme epävointiin syyn ja juuren.

KUNINGATAR.
Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo
Ja meidän liian kiire naimisemme.

KUNINGAS.
Siit' otan selvän.

    (Polonius palajaa, Voltimand ja Cornelius mukana.)

                   Terve, ystäväni!
No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?

VOLTIMAND. Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön,
Kuningas oiti pani estämään
Veljensä-pojan pestaukset, jotka
Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan,
Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että
Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään,
Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta
Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti
Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi,
Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin
Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan
Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin.
Iloiten tuosta vanhus hälle antoi
Eläkkeeks kolmetuhat kruunua
Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan
Ne soturit, jotk' oli pestannut;
Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty,
    (Antaen hänelle paperin.)
Ett' armost' antaisitte tämän joukon
Vapaasti käydä halki maittenne,
Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan,
Kuin säätää kirja tää.

KUNINGAS.
                       Se mieleen meille;
Lukea tahdomme sen aikanansa,
Asiat' aatella ja vastata.
Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne!
Levolle menkää. Illaks tervetulleet
Pitoihin tänne!

    (Voltimand ja Cornelius menevät.)

POLONIUS.
                Nyt se toimi päättyi.
Mun herrani ja armollinen rouva,
Selvittää tässä, mit' on majesteetti
Ja mitä velvollisuus on, ja miksi
Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa,
Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista.
Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu
Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta,
Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu:
Ma sanon hullu; sillä mitä muuta
On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet,
Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu.
Mut olkoon.

KUNINGATAR.
            Mutkat pois ja asiaan.

POLONIUS.
En käytä, rouva, mutkia, sen vannon.
Hän hullu on, se totta; totta, että
Se paha on, ja paha, että totta.
Hupainen sananväänne; mutta pois se!
En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme,
Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että
Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla
Puutteellisella muutoksell' on syynsä.
Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös.
Nyt aatelkaa:
On tytär mulla, -- on, kosk' on hän mun --
Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle,
Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.

"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle
Ophelialle."

Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön
sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. -- Niin:

"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.

KUNINGATAR.
Tuon onko Hamletilta saanut häh?

POLONIUS.
Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. --
(Lukee.)

    "Epäile tähden paloa
    Ja kirkkaan päivän valoa;
    Totuutta valheeks luule,
    Mut lempeäni kuule.

Oi, kallis Ophelia! Minulta sujuu huonosti tuo runomitta. Mulla ei
ole taitoa huokauksiani mitata; vaan että sua suuresti lemmin, sinä
sydämmeni lemmitty, usko se. Jää hyvästi.

Ijäti sinun omasi, armahin neito, niin kauan kuin tämä ruumis elää.

                                                   Hamlet."

Tään tyttäreni näytti, niinkuin piti,
Ja lisäks hänen kosintansa, miten
Se kävi, ajan, paikan, tavan, kaikki
Hän uskoi mulle.

KUNINGAS.
                 Mitä? Tyttö siihen
Suostuiko?

POLONIUS.
           Mitä minust' aattelette?

KUNINGAS.
Ett' oletten te jalo, kunnon mies.

POLONIUS.
Sen näytän. Mitä luulisitte, jos
Tuon lemmenkiihkon vauhdiss' oisin nähnyt,
-- Sen huomasinkin, tietkää, ennenkuin
Sen tyttö kertoi, -- mitä luulisitte,
Te, armas kuningas ja kuningatar,
Jos kirjalaukkuna tai lompakkona
Ma oisin heille ollut; viihdytellyt
Vaan sydäntäni, mykkänä ja vaiti,
Ja jouten heidän tointaan katsellut?
Mit aattelisitte? Ei, suoran lausuin
Ja neuvoin nuorta neitostani näin:
"On Hamlet prinssi sulle liian suuri,
Ei käy se laatuun"; sitten häntä käskin,
Ett' erillään hän prinssin seurast' oisi
Ja lahjat kieltäis pois ja sanantuojat.
Näin tein, ja neuvot hyväkseen hän käytti.
Mut Hamlet, hyljättynä, -- lyhyesti, --
Tul' ensin synkäks, sitten syömättömäks,
Ja sitten unettomaks, sitten heikoks,
Ja sitten löyhäks, ja niin askelittain
Hulluksi noin ja vimmapäiseks, joka
Surettaa meitä kaikkia.

KUNINGAS.
                        Ja tuonko
Syyks luuletten?

KUNINGATAR.
                 Voi olla, siltä näyttää.

POLONIUS.
Niin onko käynyt milloinkaan, ma kysyn,
Ett' olen varmaan sanonut: "niin on",
Ja toisin ollut on?

KUNINGAS.
                    Ei, tietääkseni.

POLONIUS (osoittaen päätään ja kaulaansa).
Tuo tuosta eroittakaa, jos on toisin.
Ja jäljen kun vaan löydän, kyllä keksin,
Miss' salattun' on totuus, vaikka ois se
Maan uumenissa.

KUNINGAS.
                Mitä tulis tehdä?

POLONIUS.
Kuin tiedätten, hän usein tuntikaudet
Käy täällä käytävässä.

KUNINGATAR.
                       Se on totta.

POLONIUS.
Ophelian silloin hänen luokseen päästän;
Me seinäverhon taakse kätkeymme
Ja tarkkaamme. Jos Hamlet hänt' ei lemmi
Eik' ole järjiltään siis senvuoks mennyt,
Niin virkamiehenä en pyydä olla,
Vaan auran kurkeen tartun.

KUNINGAS.
                           Tehdään se.

KUNINGATAR.
Mut, kas, kuin synkkänä hän käy ja lukee,
Tuo raukka, tuolla.

POLONIUS.
                    Pois, ma pyydän, menkää.
Het' isken häneen kiinni; -- saanko luvan?

    (Kuningas, kuningatar ja seuralaiset menevät.)
    (Hamlet tulee lukien.)

POLONIUS.
Kuin voitte, hyvä Hamlet prinssi?

HAMLET.
Hyvin, Jumalan kiitoa.

POLONIUS.
Tunnetteko minua, hyvä prinssi?

HAMLET.
Erinomaisen hyvin. Olette kalakauppias.[3]

POLONIUS.
En suinkaan, hyvä prinssi.

HAMLET.
Sitten soisin, että olisitte niin kunniallinen mies.

POLONIUS.
Kunniallinen, niinkö, prinssi?

HAMLET.
Niin, hyvä herra. Kunniallinen mies, tähän maailman aikaan, on yksi
ulosvalittu kymmenestä tuhannesta.

POLONIUS.
Aivan totta, hyvä prinssi.

HAMLET.
Sillä jos aurinko siittää matoja kuolleessa koirassa ja, jumalana,
haaskaa suutelee.[4] -- Onko teillä tytärtä?

POLONIUS.
On, hyvä prinssi.

HAMLET.
Älkää päästäkö häntä aurinkoon: Jumalan lahjat ovat siunausta; mutta
mitä, jos tyttärenne tulisi siunattuun tilaan. -- Varokaa, ystävä.

POLONIUS.
Mitä tuolla tarkoitatte? -- (Syrjään.) Aina vaan tytärtäni! -- kuitenkaan
ei hän alussa tuntenut minua; sanoi minua kalakauppiaaksi. Pitkälle
mennyttä, pitkälle! Ja tosin minäkin nuoruudessani kärsin äärettömiä
tuskia rakkauden takia, melkeinpä tuollaisia. Jos taas häntä
puhuttelisin. -- Mitä luette, prinssi hyvä?

HAMLET.
Sanoja, sanoja, sanoja.

POLONIUS.
Mistä asiasta on puhe, prinssi hyvä?

HAMLET.
Kenen välillä?

POLONIUS.
Tarkoitan, mistä asiasta kirjassa on puhe?

HAMLET.
Parjauksista, herraseni. Tämä ilkkuva konna[5] tässä väittää, että
vanhoilla miehillä on harmaa parta, että heidän kasvonsa ovat
ryppyiset, että heidän silmistänsä tippuu sitkeätä rukaa ja pihkaa,
ja että heillä on ylenmääräinen älyn puute ja sitä paitse sangen heikot
lanteet. Vaikka nyt lujasti ja vakavasti kaiken tämän todeksi uskon, en
kuitenkaan katso soveliaaksi, että sitä näin kirjaan pannaan: sillä te
itse, herraseni, tulisitte yhtä vanhaksi kuin minä, jos voisitte ravun
lailla käydä takaperin.

POLONIUS (syrjään).
Vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä. -- Ettekö tahdo
lähteä pois täältä ilmanhengestä, hyvä prinssi!

HAMLET.
Hautaaniko?

POLONIUS.
Tosiaankin, siellä on ilmanhengestä poissa. -- (Syrjään.) Kuinka sattuvia
joskus hänen vastauksensa ovat! -- onnen lahja, joka usein hulluudelle
sattuu, ja jota ei terve järki niin helposti keksi. Jätän hänet nyt, ja
mietin keinoa, miten saada hänet ja tyttäreni yhtymään. -- (Ääneen.)
Kunnioitettu prinssi, otan nöyrimmät jäähyväiset.

HAMLET.
Ette, herraseni, voi mitään minulta ottaa, jota suuremmalla
mielihyvällä antaisin, paitse henkeäni, paitse henkeäni.

POLONIUS.
Hyvästi, prinssi hyvä!

HAMLET.
Noita ikäviä vanhoja narreja!

    (Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

POLONIUS.
Etsitte Hamlet prinssiä; tuoss' on hän.

ROSENCRANZ (Poloniukselle).
Jumalan rauha teille, herra.

    (Polonius menee)

GYLDENSTERN.
Kunnioitettava prinssi!

ROSENCRANZ.
Rakkahin prinssi!

HAMLET.
Hyvät kunnon ystäväni! Kuinka voit sinä, Gyldenstern? Ah, Rosencrantz!
Hyvät veikot, kuinka voitte?

ROSENCRANZ.
Niinkuin keskinkertaiset maan lapset ainakin.

GYLDENSTERN.
Siinä onnelliset, ett'emme ole ylen-onnelliset. Emme ole ihan
Onnettaren myssyn nyplänä.

HAMLET.
Ettekä hänen kenkäinsä anturoina?

ROSENCRANZ.
Emme kumpaakaan.

HAMLET.
Tyyssijanne on siis hänen uumiensa kohdalla, tai hänen suosionsa
keskipisteessä?

GYLDENSTERN.
Niin tosiaankin, me olemme hänen uskotuitaan.

HAMLET.
Salaisissa asioissa kaiketi? Aivan oikein: hän on portto. -- Mitä uutta?

ROSENCRANZ.
Ei muuta, prinssi hyvä, kuin että maailma on tullut rehelliseksi.

HAMLET.
Siis on tuomiopäivä tulossa; mutta uutisenne ei ole totta. Suokaa minun
lähemmin tiedustella: mitä pahaa, hyvät ystävät, olette Onnettarelle
tehneet, että hän teidät tänne vankilaan lähetti?

GYLDENSTERN.
Vankilaan?

HAMLET.
Tanskanmaa on vankila.

ROSENCRANZ.
Siis myöskin koko maailma.

HAMLET.
Niin, ja oiva onkin, jossa on monta komeroa, karsinaa ja soppea, ja
joista Tanska on pahimpia.

ROSENCRANZ.
Me emme sitä luule, prinssi hyvä.

HAMLET.
No, teistä se ei siis ole vankila; sillä mitään ei ole itsessään hyvää
tai pahaa, meidän luulomme vaan sen siksi tekee. Minusta se on vankila.

ROSENCRANZ.
Siihen on kunnianhimonne syynä; se on liian ahdas hengellenne.

HAMLET.
Hyvä Jumala! Voisin olla pähkinänkuoreen suljettuna ja pitää itseäni
äärettömäin avaruuksien valtiaana, jos ei vaan noita pahoja unia olisi
olemassa.

GYLDENSTERN.
Jotka unet, toden totta, ovat kunnianhimoa; sillä kunnianhimon tosi
olemus on pelkkää unen varjoa.

HAMLET.
Unethan itse ovat pelkkää varjoa.

ROSENCRANZ.
Epäilemättä, ja kunnianhimo on minusta niin leijuvaa ja löyhää laatua,
että se vaan on varjon varjoa.

HAMLET.
Siis ovat kerjäläisemme tosi-olentoja ja hallitsijamme ja pöyhistelevät
sankarimme kerjäläisten varjoja. Eikö lähdetä hoviin? Sillä minä en,
totta vieköön, osaa järjellä keskustella.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Olemme valmiit teitä palvelemaan.

HAMLET.
Ei mitään sellaista: en tahdo teitä asettaa muiden palvelijaini
rinnalle; sillä, puhuakseni teille kunnian miehenä, minulla on
hirvittävä saattoseura. Mutta, pysyäksemme ystävyyden sileällä
tiellä, mitä teette Helsingörissä?

ROSENCRANZ.
Tulimme, prinssi hyvä, teitä tervehtimään; ei muuta asiata.

HAMLET.
Minä kerjäläis-parka olen köyhä kiitoksistakin. Kiitän teitä kuitenkin,
vaikka hyvät ystävät, kiitokseni, totta totisesti, eivät ole puolen
penninkään arvoiset. Eikö teitä ole käsketty tänne? Tuletteko
omasta halusta? Onko käyntinne vapaaehtoinen? Kas niin? Vastatkaa
rehellisesti; no niin! Sanokaa!

GYLDENSTERN.
Mitä meidän pitää sanoa, prinssi hyvä?

HAMLET.
No jotakin, mutta tarkoitukseen sopivata. Teitä on tänne käsketty;
jotakin tunnustuksen tapaista on teidän katseessanne, jota peittämään
viattomuutenne ei ole tarpeeksi kavala. Minä tiedän, että hyvä kuningas
ja kuningatar ovat teitä käskeneet.

ROSENCRANZ.
Missä tarkoituksessa, prinssi hyvä?

HAMLET.
Se on teidän sanottava. Mutta suokaa minun rukoilla teitä
kumppanuutemme oikeuksien, nuoruutemme yksimielisyyden, uskollisen
ystävyydenliiton ja kaiken vieläkin kallihimman nimessä, jolla parempi
puhuja voisi teitä kehoittaa; sanokaa suoraan ja vilpittömästi:
onko teitä tänne käsketty vai eikö?

ROSENCRANZ.
Gyldenstern. Mitä sanotte?

HAMLET.
Kas niin, nyt olen jäljillä. -- Jos mua rakastatte, älkää mitään
peittäkö.

GYLDENSTERN.
Prinssi hyvä, meitä on käsketty.

HAMLET.
Sanon teille, minkä tähden; näin minun ennakkotietoni tekee teidän
ilmoituksenne liikanaiseksi, ja vait'olo-lupauksenne kuninkaalle ja
kuningattarelle ei horju hiuskarvaakaan. Olen vähässä ajassa -- syytä en
tiedä -- kadottanut kaiken iloisuuteni, heittänyt sikseen tavalliset
harjoitukseni; ja niin alakuloinen on todellakin mielentilani, että
maa, tämä oiva rakennus, näyttää minusta alastomalta vuorenniemeltä;
tuo juhlallinen kunniateltta, ilma, nähkääs, tuo ihana, kaareileva
taivaankansi, tuo majesteetillinen, kultavalkeilla kirjailtu katto ei
minusta ole muuta kuin joukko saastaisia, myrkyllisiä höyryjä. Mikä
mestariteos ihminen on! kuinka ylevä järjeltään! kuinka ääretön
taidoltaan! kuinka elävä ja ihmeteltävä muodoltaan ja liikunnoiltaan!
toimissaan kuinka enkelin näköinen! ajatuksissaan kuinka Jumalan
kaltainen! maailman kaunistus! olentojen alkukuva! Ja kuitenkin, mitä
on tuo tomun ydin? Miehet ei minua huvita, ei, eikä naiset liioin,
vaikka hymynne näyttää, että sitä luulette.

ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, minulla ei mitään sellaista mielessä ollut.

HAMLET.
Miksi sitten nauroitte, kun sanoin, ett'ei miehet minua huvita?

ROSENCRANZ.
Ajattelin, prinssi hyvä, että, jos miehet teitä ei huvita, laihan
muonan teiltä varmaan näyttelijät saavat: me tapasimme heidät tiellä,
he ovat tulossa tänne tarjoamaan teille palvelustaan.

HAMLET.
Se, joka kuninkaana näyttelee, on tervetullut; hänen majesteettinsa on
saapa veronsa minulta; matkustava ritari käyttäköön miekkaansa ja
kilpeänsä; rakastajan ei tarvitse ilmaiseen huokailla; leikinlaskija
näytelköön osansa rauhassa loppuun; ilveilijä naurattakoon niitä,
joiden sydänkalvoa kutkuttaa, ja rakastajatar purkakoon vapaasti
sydämmensä, vaikka runomitta siitä hiukan sotkeutuisikin. Mitä
näyttelijöitä ne ovat?

ROSENCRANZ.
Samoja, jotka teitä niin suuresti ennen huvittivat, murhenäyttelijät
kaupungista.

HAMLET.
Mistä syystä he kuljeksivat! Pysyväinen olopaikka olisi heille parempi
sekä maineen että tulojen puolesta.

ROSENCRANZ.
Luulen, että tuo keskeytys on seurauksena hiljan tapahtuneista
muutoksista.[6]

HAMLET.
Onko heillä vielä sama arvo kuin minun kaupungissa ollessani? Onko
heillä yhtä paljon ihailijoita?

ROSENCRANZ.
Ei suinkaan ole.

HAMLET.
Mikä siihen syynä? Rupeavatko ruostumaan?

ROSENCRANZ.
Ei, heidän harrastuksensa käy vanhaa tottunuttaan. Mutta, prinssi hyvä,
siellä on sarjallinen lapsia, pieniä keltanokkia, jotka kirkuvat
kimakammin kuin puhetapa vaatisi ja saavat palkkioksi armottomia
käsientaputuksia. He nyt ovat yleisön mieleen ja morkkaavat niin
noita halpoja teattereita, -- joksi he niitä nimittävät, -- että moni
miekallinen mies pelkää hanhenkynää ja tuskin uskaltaa niihin mennä.

HAMLET.
Mitä? Lapsiako? Ken heitä elättää? Millä he palkataan! Eivätkö
he kauemmin tointansa jatka kuin lauluääni kestää? Eivätkö he
vastaisuudessa sano, jos itse kypsyisivät halvoiksi näyttelijöiksi, --
niinkuin hyvin luultava on, jos ei heidän apukeinonsa sen parempia
ole, -- että heidän kirjailijansa ovat tehneet heille vääryyttä,
kun ovat panneet heidät omaa tulevaisuuttaan panettelemaan?

ROSENCRANZ.
Todellakin, paljon on ollut tekemistä molemmin puolin; ja kansa ei
pidä syntinä kiihoittaa heitä riitaan. Joku aika takaperin ei maksettu
näytelmästä penniäkään, jos ei runoilija ja näyttelijä siinä toista
puoluetta kolhaissut.

HAMLET.
Onko se mahdollista?

GYLDENSTERN.
Oi, siinä on paljon aivoja haaskattu.

HAMLET.
Vievätkö pojat voiton?

ROSENCRANZ.
Vievät niinkin, prinssi hyvä; Herkuleen taakkoineen lisäksi.[7]

HAMLET.
Se ei ole kummaa, sillä setäni on kuninkaana Tanskassa; ja ne samat,
jotka, isäni eläessä, irmastelivat häntä, maksavat nyt kaksikymmentä,
neljäkymmentä, viisikymmentä, jopa satakin kultakolikkoa hänen
pienoiskuvastaan. Tuhat-tulimmaista! siinä on jotakin yliluonnollista,
jos vaan järkeisoppi saisi siitä selvän.

    (Torvien toitotuksia näyttämön ulkopuolella.)

GYLDENSTERN.
Tuossa tulevat näyttelijät.

HAMLET.
Hyvät herrat, terve tultuanne Helsingöriin! Kätenne! Kas niin!
Ulkonaiset temput ja juhlamenot ovat tervehtiessä välttämättömät.
Suokaa minun tällä lailla tervehtiä teitä, jotta käytökseni
näyttelijöitä kohtaan -- jonka, tietäkää se, pitää ulkonaisesti näyttää
kauniilta -- ei olisi enemmän kohteliaan näköistä kuin teitä kohtaan.
Terve tultuanne! Mutta isä-setäni ja äiti-tätini ovat väärässä.

GYLDENSTERN.
Minkä suhteen, prinssi hyvä?

HAMLET.
Minä olen hullu vaan luodepohjan aikana; kun tuuli on etelässä, voin
erottaa haukan haikarasta.

    (Polonius palajaa.)

POLONIUS.
Oloista onnea, hyvät herrat!

HAMLET.
Kuulkaa, Gyldenstern; -- ja te myös; -- kummallekin korvalle kuulija:
tuo suuri imulapsi, jonka tuossa näette, ei ole vielä päässyt
kapalostaan.

ROSENCRANZ.
Hän on ehkä siihen toistamiseen joutunut, sillä vanhain ihmisten
sanotaan tulevan lapsiksi uudestaan.

HAMLET.
Ennustan, että hän tulee minulle kertomaan näyttelijöistä; huomatkaa! --
Aivan oikein, herraseni:[8] maanantai-aamuna, ihan niin.

POLONIUS.
Hyvä herra, minä tiedän uutisia.

HAMLET.
Hyvä herra, minä tiedän uutisia. Kun Roscius oli näyttelijänä
Roomassa, --

POLONIUS.
Näyttelijät ovat tulleet, prinssi hyvä.

HAMLET.
Lorua!

POLONIUS.
Kunniani sanalla. --

HAMLET.
"Ja kukin tuli aasillaan". --

POLONIUS.
Parhaimpia näyttelijöitä maailmassa, olkoon kysymyksessä murhenäytelmä,
huvinäytelmä, paimennäytelmä, historiallinen näytelmä, paimen-ilveilys,
historiallinen paimennäytelmä, historiallinen murhenäytelmä tai
historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jakaumaton toiminta tai
rajoittumaton runous; Seneca ei ole liian vaikea eikä Plautus liian
helppo. Kirjoitettuja osia toimittamaan sekä omasta päästään
laskettelemaan ovat he ainoat laatuansa.

HAMLET.
"Oi, Jephta, tuomar' Israelin", mik' aarre sulla oli!

POLONIUS.
Mikä aarre oli hällä, prinssi hyvä?

HAMLET.
No niin:

    "Ei muuta kuin kaunis tytär vaan,
    Jota lempi hän kaikella innollaan."

POLONIUS (Syrjään).
Aina vaan tytärtäni!

HAMLET.
Enkö ole oikeassa, vanha Jephta?

POLONIUS.
Jos minua Jephtaksi sanotte, niin on minulla tytär, jota lemmin
kaikella innolla.

HAMLET.
Ei, se ei seuraa.

POLONIUS.
Mitä sitten seuraa, prinssi hyvä?

HAMLET.
Niin:

    "Se tiedoss' on
    Vaan kohtalon,"

ja sitten, kuten tiedätte:

    "Se kävi niin,
    Kuin arveltiin;" --

joululaulun ensimmäinen värsy selvittää asian lähemmin;
sillä kas, tuossa tulevat hauskuttajani.

    (Neljä tai viisi näyttelijää tulee.)

Terve tultuanne, hyvät herrat; terve tultuanne, kaikki! -- Hupaista nähdä
sinut terveenä: -- terve tultuanne, hyvät ystävät! -- Kah, sinä vanha
ystävä! Oi, kuinka kasvosi ovat karvoittuneet siitä, kun viimeksi sinut
näin: tuletko tänne Tanskaan minulle partaasi päristelemään? -- O, armas
neitoni ja haltijani![9] Olette, totta maarin, neitsykäiseni, sitten
kun teidät viimeksi näin, lähestynyt taivasta kokonaisen kengänkoron
mitan. Suokoon Jumala, ett'ei äänenne olisi, kelpaamattoman kultarahan
lailla, kimeyttänsä kadottanut. Olette kaikki tervetulleet, hyvät
herrat. Tahdomme, niinkuin Ranskan haukkamiehet, äkkipäätä hyökätä
kaikkeen, mitä näemme: heti joku puhe. Kas niin! antakaa meille näyte
taidostanne; niin, innokas puhe!

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Mikä puhe, herra prinssi?

HAMLET.
Kuulin sinun kerran lausuvan minulle puheen, mutta sitä ei näyttämöllä
esitetty koskaan tai, jos niin tapahtui, korkeintaan kerran, sillä
kappale, muistaakseni, ei miellyttänyt[10] suurta yleisöä: se oli
niinkuin rahvaalle sammenmäti. Mutta minun mielestäni ja muiden, jotka
tämmöisiä asioita ymmärtävät paljon paremmin kuin minä, oli se
erinomainen kappale, toimintaan katsoen hyvin järjestetty ja yhtä
suurella maltilla kuin taidolla tehty. Muistan jonkun sanoneen, ett'ei
ollut värsyissä tarpeeksi kirpelyyttä tekemään sisällystä maukkaaksi,
eikä mitään repäisevää esitystavassa, joka olisi tekijän intohimoa
ilmoittanut, vaan hän sanoi sen olevan vilpitöntä laatua, yhtä raitista
kuin suloista, ja paljon, paljon enemmän kaunista kuin kaunistettua.
Yksi puhe siinä erittäin minua miellytti: se oli Aeneaan kertomus
Didolle, vallankin se kohta, jossa hän puhuu Priamon murhasta. Jos se
vielä on muistossanne, niin aloittakaa tästä säkeestä: -- annas olla,
annas olla: --

"Tuo julma Pyrrho, jalopeuran lailla",
-- ei, niin se ei ole; -- Pyrrholla se alkaa: --
"Tuo julma Pyrrho, -- jonka asu, musta
Kuin hänen hankkeensa, on kuin se yö,
Jona hän lymyi tuohon turman hepoon, --
Nyt tahrinunna hirmu-heraldiikall'
On synkän muotonsa; hän pääst' on jalkaan
Punainen aivan, julmaks kaunistettu
Isien, äitein, tytärten ja poikain
Verillä, jotka kuivaa kadun paahde,
Kamalan, synkän loiston luoden tuohon
Kirottuun murhaan. Raivost' innostuen
Ja kuumuudesta ja noin peitettynä
Hurmeella hyytyneellä, silmät hehkuin
Kuin kekäleet, tuo pirullinen Pyrrho
Nyt vanhaa, kunnon Priamota etsii", --
Niin, jatkakaa te.

POLONIUS.
Saakeli soikoon, oivasti lausuttu; hyvällä painolla ja kelpo aistilla.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Ja tapaa hänet, kun hän kreikkalaisiin
Raukeena hyökkää; ukon vanha miekka,
Kavaltain kättä, jääpi mihin putoo,
Ja käskyä ei kuule. Heikompaansa
Nyt Pyrrho riehuin karkaa, kaukaa tähtää;
Mut julman miekan suhinasta kaatuu
Jo vanhus hermoton. Sen iskun tuntee
Eloton Ilium; hehkuvaisen päänsä
Se maahan laskee hirmu-ryskinälla,
Mi Pyrrhon korvat hurmaa: katso! miekka,
Mi kunnon Priamon lumipäätä kohti
Jo iski, ilmaan tarttuvan nyt näyttää;
Kuin hirmupatsas Pyrrho siinä seisoo
Ja, horjuin tahdon välillä ja teon,
Ei mitään tee.
Mut niinkuin usein myrskyn edellä
Hiljaista laivaass' on, ei liiku pilvet.
Ei puhu tuulet, maa on vait kuin hauta,
Kun äkist' ukon-ilma jyrinällä
Repäisee pilvet halki: niin myös Pyrrhon
Herättää kosto taineesta taas toimiin.
Vasara Kyklopin ei iskenyt
Ikuiseks tehtyyn Marsin rautapaitaan
Niin armottomasti, kuin Priamoon
Nyt Pyrrhon hurmehinen miekka iski.
Hyi! Onnetar, sa portto! Jumalat,
Neuvoihin tulkaa, valta hältä viekää;
Pyörästään kehät, puolat särkekää
Ja vierittäkää kappa taivaast' alas
Syvimpään helvettiin!"

POLONIUS.
Se on liian pitkä.

HAMLET.
Se annetaan parranajajan käsiin samassa kuin teidän partanne. -- Jatka,
ole hyvä, -- hänelle pitää olla hullutuksia ja rivoja juttuja, muuten hän
nukkuu. -- Jatka, joudu Hekubaan.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Oi, surkeutta!
Kas, kuinka homsuisena kuningatar" --

HAMLET.
Homsuinen kuningatar?

POLONIUS.
Se on hyvä; homsuinen kuningatar on hyvä.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Nyt avojaloin juoksee, liekkejä
Uhaten kyyneleillään; riepu päässä,
Miss' äsken virve hehkui; hamehena
Lakana, pelon kiirehissä saatu,
Mi heikot, tuskain syömät lanteet peittää.
Ken tuon ois nähnyt, myrkkykielin tehnyt
Ois valtarikost' Onnetarta vastaan.
Jos hänet itse jumalat ois nähneet,
Kun ilkkuvan hän Pyrrhon näki paloiks
Repivän hänen puolisonsa ruumiin,
Niin, -- jos heit' onni kuolevaisten koskee, --
Ois vaimon huikaiseva koston-huuto
Palavat taivaan silmät kastellut
Ja herättänyt säälin jumalissa."

POLONIUS.
Kas vain, eikö hänen kasvonsa muutu ja silmät vety! -- Minä pyydän,
lopeta.

HAMLET.
Se käy hyvin; ensi tilassa saat loput minulle lausua. -- Hyvä herra,
toimittakaa näyttelijöille kelpo hoito. Kuulettenko, käskekää, että
heitä pidetään hyvin, sillä he ovat aikakauden yhteenveto, sen lyhyt
kronikka. Kuoltuanne olisi huono hautakirjoitus teille parempi kuin
eläissänne paha maine heidän luonaan.

POLONIUS.
Hyvä prinssi, tahdon heitä kohdella heidän ansionsa mukaan.

HAMLET.
Tuhat tulimmaista, mies, paljon paremmin! Jos jokaista kohdeltaisiin
ansion mukaan, kuka silloin selkäsaunasta pääsisi? Kohdelkaa heitä
heidän arvonsa ja maineensa mukaan; jota vähemmän he ansaitsevat, sitä
suuremman ansion te saatte hyvyydestänne. -- Viekää heidät sisään.

POLONIUS.
Tulkaa, hyvät herrat.

HAMLET.
Seuratkaa häntä, hyvät ystävät. Huomenna näytellään näytelmä. --

    (Polonius menee, näyttelijät mukana, paitse ensimmäinen.)

Kuulkaa, vanha ystävä, osaatteko näytellä Gonzagon murhaa?

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Osaamme, prinssi hyvä.

HAMLET.
Huomen-illalla pitää sitä näyteltämän. Voitte kai, hätätilassa, oppia
kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisen puheen, jonka minä aion kirjoittaa
ja sovittaa kappaleeseen, voittehan?

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Voin, prinssi hyvä.

HAMLET.
Hyvä; seuratkaa tuota herraa ja varokaa, ett'ette pilkkaa häntä. --
(Ensimmäinen näyttelijä menee.) Hyvät ystävät, (Rosencrantzille ja
Gyldensternille.) hyvästi iltaan asti; terve tultuanne Helsingöriin!

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Armollinen prinssi! --

HAMLET.
Jumalan haltuun! --

    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

                  Nyt ma olen yksin.
Oi, konnaa minua ja halpaa orjaa!
Tuo näyttelijä, eikö kummaa, pelkkään
Haaveesen, intohimon unikuvaan
Niin kuvituksens' saattoi kiinnittää,
Ett' aivan kalvaiks tunne kasvot muutti,
Toi vedet silmiin, muotoon hämmästyksen,
Masenti äänen, kaikki hengenvoimat
Sovitti aineen mukaan; ja tuon kaiken
Vaan tyhjän vuoks! Hekuban vuoks! Mit' oli
Hekuba hälle tai hän Hekuballe,
Ett' itkis häntä? Mitäpä, jos hällä
Ne syyt ja vihjat vimmaan ois kuin mulla?
Upottais näyttämön hän kyyneleillään,
Kauhuillaan kaikkein korvat särkis, hulluks
Sais syyllisen ja hurmais viattoman,
Peloittais tietämättömän ja veisi
Näön ja kuulon voimat ihmisiltä.
Mut minä,
Haluton, veltto konna, tässä houraan,
Kuin haaveksija tylsänä, ja sanaa,
En sanaa hiisku hyväks kuninkaan,
Jolt' omaisuus ja kallis henki häijyst'
On ryöstetty. Ma pelkuriko olen?
Ken konnaks mua sanoo? kalloon iskee?
Partaani nytkii, silmiini sen sylkee?
Nenääni näppii? valheen kurkkuuni
Ain' asti keuhkoon paiskaa? Ken sen tekee?
Haa!
Hiis olkoon! niellä saan sen. Oikein! Mulla
On kyyhkyn maksa, sappi multa puuttuu,
Mi karvaaks tekis sorron; muuten aikaa
Tuon orjan haaskall' öisin syöttänyt
Kaikk' ilman korpit. Rietas verikoira!
Kavala, häijy, julma, irstas konna!
Oi, kostoa!
Mua aasia! Mik' uljuus, että minä,
Tuon murhatun, tuon armaan isän poika,
Jot' ajaa kostoon helvetit ja taivaat,
Kuin portto sanoiks sydäntäni puran
Ja kiroan ja noidun, niinkuin homsu,
Kuin kyökkipiika!
Hyi! Työhön, aivot! Kuullut olen, että,
Kun syynalaiset näkee näytelmän,
Tuo kuvaamisen tenhovoima heihin
Niin koskee, että heti rikoksensa
He tunnustavat; murha, vaikk'ei ääntä
Sill' ole, puhuu ihmeellistä kieltä.
Isäni murhan kaltahista jotain
Nyt näyttelijäin pitää näytellä
Mun sedälleni; katsettaan ma tarkkaan,
Sydäntä järkytän: jos säikähtää hän,
Niin tiedän tieni. Haamu, jonka näin,
Voi olla piru: piru pukeutua
Voi sorjaan muotoon; niin, ja ehkä käyttää
Hän synkkää mieltäni ja heikkouttani, --
Kosk' omans' ovat moiset luonteet hälle,
Minulle turmioksi. Paremman
Perusteen tahdon: näytelmällä tiedän
Kuninkaan omantunnon ansaan viedä.

                          (Menee.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone linnassa.

    (Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia,
    Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS.
Ja ettekö te minkään juonen kautta
Syyt' urkkia voi tuohon sekasortoon,
Mi hurjaks, vaaralliseks raivoks yltyin
Elämän rauhan hältä raatelee?

ROSENCRANZ.
Hän myöntää hämmennystä tuntevansa,
Mut syyt' ei lainkaan tahdo sanoa.

GYLDENSTERN.
Eik' ollut helppo häntä tutkistella;
Hän tekohullun viekkaudella pakoon
Vaan luiskahti, kun taudin tosikantaa
Me tiedustimme.

KUNINGAS.
                Hyvin kohteliko
Hän teitä?

ROSENCRANZ.
           Täyden ylimyksen lailla..

GYLDENSTERN.
Mut paljon pakoittaa hän koitti mieltään.

ROSENCRANZ.
Hän säästäin kyseli, mut kysymyksiin
Auliisti aivan vastas.

KUNINGATAR.
                       Koitittenko
Esittää hälle jotain huvitusta?

ROSENCRANZ.
Niin, jalo rouva, sattumalta tiellä
Näyttelijöitä tapasimme; hälle
Sen kerroimme, ja jonkun ilon näytti
Se hälle tuottavan. He hoviss' ovat,
Ja, niinkuin luulen, käsky heili' on näyttää
Tän' iltana jo hälle.

POLONIUS.
                      Aivan oikein;
Ja näytäntöön mun kauttani hän kutsuu
Molemmat teidän majesteettinne.

KUNINGAS.
Halusta aivan; sangen hauskaa mulle,
Ett' on hän sillä päällä. Hyvät herrat,
Hänt' yhä vietelkää ja kiihoitelkaa
Huveihin moisiin.

ROSENCRANZ.
                  Kyllä, majesteetti.

    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

KUNINGAS.
Sinäkin, rakas Gertrud, jätä meidät.
Me salaa laitoimme, ett' tänne Hamlet
Nyt tulee ja, kuin sattumalta, täällä
Ophelian kohtaa, -- Minä ja Polonius, --
Vakoojat lailliset, -- niin asetumme,
Ett', itse näkymättä, kaikki näemme
Ja päättää voimme heidän yhdynnästään
Ja siitä, miten Hamlet käyttäytyy,
Tuo lemmentuskako se häntä vaivaa
Vai mikä.

KUNINGATAR.
          Olen kuuliainen. Mutta
Mit', Ophelia, sinuun tulee, toivon,
Ett' ihanuutes on se armas aihe,
Mi Hamletia hurmaa; toivon myöskin,
Ett' avus hänet järjilleen taas saattaa,
Molempain kunniaks.

OPHELIA.
                    Sit' itse toivon.

    (Kuningatar menee.)

POLONIUS.
Kävele tääll', Ophelia! -- Nyt piiloon,
Jos suvaitsette. -- (Ophelialle.)
                  Lue tuota kirjaa;
Sen varjoll' yksin-olosi sä peität. --
Siit' usein soimataan, -- ja liian usein
Se nähdään, -- että hurskaall' olennolla
Ja hartahalla muodoll' itse pirun
Makeaks teemme.

KUNINGAS.
                Liiaksikin totta!
Se puhe tuimast' omaantuntoon sattui!
Ruseella kaunistettu porton poski
Ei, keinoon katsoin, häijymp' ole kuin
Makeitten sanain suhteen minun työni.
Voi, taakkaa raskasta!

POLONIUS.
Hän tulee; piiloon, herra kuningas.

    (Kuningas ja Polonius poistuvat.)
    (Hamlet tulee.)

HAMLET.
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? -- Kuolla, -- nukkua,
Ei muuta; -- luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, -- se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: --
Nukkua! kenties uneksia? -- siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastolt' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkais elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, --
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, -- niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?
Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,
Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon
Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,
Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet
Uraltaan luistavat tuost' arvelusta
Ja teon nimen kadottavat. -- Vaiti!
Ihana Ophelia! -- Nainen, sulje
Rukouksiisi rikokseni kaikki.

OPHELIA.
Kuin voitte, prinssi, monest' ajasta?

HAMLET.
Nöyrästi kiitän; hyvin, hyvin, hyvin.

OPHELIA.
Sain muistoja ma teiltä, prinssi hyvä,
Jotk' aikeess' olin aikaa teille jättää;
Ne ottakaa, ma pyydän.

HAMLET.
                       En, en suinkaan;
En koskaan teille mitään antanut.

OPHELIA.
Kyll' annoitte, sen hyvin muistanette,
Ja lisäks sanoilla niin viehkeill', että
Niist' arvo lahjan karttui; pois ne viekää,
On tuoksu niistä mennyt; rikkaat lahjat,
Jalolle luontehelle köyhiks muuttuu,
Kun rakkautta antajalta puuttuu.
Kas, tuossa, hyvä prinssi.

HAMLET.
Ha, ha, oletteko siveä?

OPHELIA.
Prinssi!

HAMLET.
Oletteko kaunis?

OPHELIA.
Mitä tarkoitatte, prinssi?

HAMLET.
Jos olette siveä ja kaunis, niin älkää salliko siveytenne seurustella
kauneutenne kanssa.

OPHELIA.
Voiko, prinssi hyvä, kauneudella olla parempaa seuraa kuin siveys?

HAMLET.
Voi hyvinkin, sillä kauneuden voima voi pikemmin tehdä siveyden
parittajaksi, kuin siveyden valta voi tehdä kauneuden kuvakseen. Tuo
kuului muinoin hiukan oudolta, mutta nykyaika näyttää sen todeksi.
Minä rakastin teitä muinoin.

OPHELIA.
Niin tosiaan, prinssi hyvä, mun saitte sitä uskomaan.

HAMLET.
Teidän ei olisi pitänyt uskoa minua; hyviä tapoja ei saa niin
istutetuksi vanhaan varteemme, ett'ei tuosta jäisi makua. En
rakastanut teitä.

OPHELIA.
Sitä enemmän petyin.

HAMLET.
Mene luostariin sinä. Miksi syntisiä sinä ilmoille saattaisit? Itse
minä olen jokseenkin siveä; kuitenkin voisin itseäni syyttää töistä
semmoisista, jotta paras olisi, ett'ei äitini olisi minua synnyttänyt.
Olen hyvin ylpeä, kostonhalukas, kunnianhimoinen; enemmän on rikoksia
viittaustani odottamassa kuin minulla ajatuksia niitä keksimään,
kuvausvoimaa niitä muodostamaan tai aikaa niitä toimeen panemaan.
Miksi tällaiset veijarit kuin minä maan ja taivaan välillä matelevat?
Me olemme aika konnia kaikki; älä ketään meistä usko. Mene luostariin!
Missä on isänne?

OPHELIA.
Kotona, prinssi hyvä.

HAMLET.
Sulkekaa ovet hänen jälkeensä, ettei hän muualla kuin talossaan hupsuna
liiku. Hyvästi!

OPHELIA.
Oi, auttakaa häntä, armahat jumalat!

HAMLET.
Jos naimisiin menet, niin annan sinulle myötäjäisiksi tämän kirouksen:
ollos niin puhdas kuin lumi, niin kirkas kuin jää, et kuitenkaan vältä
parjausta. Mene luostariin, mene! Hyvästi. Tai jos kaikin mokomin
naimisiin tahdot mennä, niin ota hupsu; sillä järkimiehet tietävät
liian hyvin, mitä hirviöitä heistä teette. Mene luostariin, mene ja
heti! Hyvästi!

OPHELIA.
Oi, taivahan vallat, saattakaa hänet entiselleen!

HAMLET.
Tunnen myöskin maalaustaitonne, aivan hyvin. Jumala on teille kasvot
luonut, ja itse teette itsellenne toiset. Te keikutte, te sipsutatte,
te sopotatte, puhutte herjanimillä Jumalan luoduista, ja
keimailemistanne luulottelette viattomuudeksi. Niin, niin; minä olen
siitä kylläni saanut; se on minut hulluksi tehnyt. Emme, sanon
minä, enää lainkaan naimisia kaipaa: ne, jotka jo naineet ovat,
jääkööt eloon, kaikki paitse yksi; loput olkoot mitä ovat. Mene
luostariin, mene!

    (Menee.)

OPHELIA.
Mik' oiva henki tuossa pirstaleina!
Hovikon silmä, viisaan kieli, urhon kalpa,
Tään kauniin vallan kukoistus ja toive,
Tapojen peili, taidon esikuva,
Ihanteen ihanne, ja kaikk' on mennyt!
Ja minä, naisist' onnettomin, kurjin,
Jok' imin noiden lemmenvalain mettä,
Näen, kuin tuo valtava ja jalo järki
Rämisten soi kuin soinnuttomat kellot;
Näen, kuinka hulluus raataa kukkean
Nuoruuden kauniin muodon. Voi mua vaan,
Mit' olen nähnyt ja nyt nähdä saan!

    (Kuningas ja Polonius palajavat.)

KUNINGAS.
Vai lempi! Ei, se häll' ei mieless' ole;
Ja puhe, vaikka hiukan muodotonta,
Ei hulluudelta tunnu. Häll' on jotain,
Jot' alakuloisuudessaan hän hautoo;
Ja sikiö, näin siitetty, ma pelkään,
Voi tulla turmioks. Sit' estääkseni
Tään reippaan panen päätöksen nyt toimeen:
Koht' Englantiin hän menköön vaatimaan
Sen veron, jot' on laiminlyöty maksaa.
Kentiesi meri-ilma, vieraat maat
Ja vaihtelevat esineet vois poistaa
Tuon sydänt' ahdistavan, oudon aiheen,
Jot' aivoissaan hän hautelee, näin tullen
Vieraaksi itselleen. Mit' arvelette?

POLONIUS.
Se hyvää tekee; mutta luulen sentään,
Ett' alkuna ja syynä noihin tuskiin
Hylätty lempi on. -- No, Ophelia!
Sanoja prinssin älä turhaan kerro;
Kuulimme kaikki. -- Tehkää tahtonne;
Mut antakaa, jos hyväks näette, äidin
Näytelmän jälkeen kahden kesken hältä
Nuo huolet urkkia ja peittämättä
Käsiksi käydä; minä, jos sen suotte,
Asetun tuota kuulemaan. Jos äiti
Ei selvää saa, niin lähettäkää hänet
Pois Englantiin, tai pankaa lukon taakse,
Min parhaaks näette.

KUNINGAS.
                     Sen ma teen. Ei saa
Vapaina hullut prinssit vaeltaa.

                      (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Sali linnassa.
    (Hamlet ja muutamia näyttelijöitä tulee.)

HAMLET.
Lausukaa olkaa niin hyvä, tämä puhe, niinkuin minä sen teille lausuin,
sujuvalla kielellä; mutta jos sitä kangerratte, niinkuin moni meidän
näyttelijöistä, niin kuulisin yhtä hyvin palovartijan värsyjäni
huutavan. Älkää myöskään ilmaa liiaksi käsillänne hosuko, näin,
tällä tavalla; vaan tehkää kaikki siivosti; sillä itse intohimonkin
virrassa, hyrskyssä ja, niin sanoakseni, pyörteessä pitää teidän
osottaa ja noudattaa kohtuutta, joka tekee sen miellyttäväksi. Oi,
sydäntäni vihlaisee, kun kuulen tuollaisen kömpelön, paksutukkaisen
kolhon repivän himonsa kappaleiksi, ihanpa ryysyiksi, halkaistakseen
alhaison korvia, joka, suurimmaksi osaksi, ei muuta ymmärrä kuin
hullutuksia ja melua. Sellaiselle suurisuiselle pöyhkärille soisin
kelpo löylytyksen; hän on hirviötä hirveämpi. Sellaista välttäkää,
ma pyydän.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Siitä olkaa varma, prinssi.

HAMLET.
Mutta älkää liian laimeakaan olko, vaan ottakaa oma ymmärryksenne
johtajaksi. Sovittakaa sanat toimintaan ja toiminta sanoihin, tarkasti
vaarinottaen, ett'ette poikkea luonnollisesta kohtuudesta; sillä kaikki
sellainen liioitteleminen on vastoin näytelmän tarkoitusta, jonka
tehtävänä aluin on ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta
luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma
kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.
Jos tätä nyt liioitellaan tai laimeasti esitellään, niin saattaa tuo
kyllä oppimattomissa herättää naurua, mutta järki-ihmistä se vaan
suututtaa; ja yhden ainoan järkimiehen moitteen pitää teille olla
suurempiarvoinen kuin huoneen täysi noita toisia. Oi, niitä on
näyttelijöitä, joiden itse olen nähnyt näyttelevän, -- ja kuullut muiden
heitä kiittävän, oikein ylistämällä, -- joilla, pilkkaamatta puhuen, ei
ollut kristityn puhetapaa eikä kristityn eikä pakanan eikä ihmisen
käyntiä, vaan jotka rehentelivät ja ärjyivät niin, että luulin jonkun
luonnon oppipojan ihmisiä tehneen, ja hutiloimalla lisäksi; niin
inhottavasti he ihmisyyttä osottelivat.

ENS. NÄYTTELIJÄ.
Toivon, että meillä tuo on jokseenkin poistettu.

HAMLET.
Oi, poistakaa se kokonaan. Ja älkää salliko niiden, jotka narreina
näyttelevät, puhua enemmän, kuin mitä heidän osaansa kuuluu; sillä
heidän joukossaan on sellaisia, jotka itse nauravat saadakseen joukon
tyhmiä katselijoita myöskin nauramaan, vaikka, samaan aikaan, joku
tärkeä kohta kappaleessa olisi huomioon otettava. Tuo on hävytöntä ja
osottaa aivan surkuteltavaa kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin
tekee. Menkää, laittakaa itsenne valmiiksi.

    (Näyttelijät menevät.)
    (Polonius, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

No, herraseni, tahtooko kuningas kuulla tätä kyhäystä.

POLONIUS.
Tahtoo, ja kuningatar myös, ja heti nyt.

HAMLET.
Käskekää näyttelijöitä joutumaan.
    (Polonius menee.)
Ehkä tekin molemmat tahtoisitte heitä jouduttaa.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Kyllä, herra prinssi.

    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)

HAMLET.
Horatio! Hoi!

    (Horatio tulee.)

HORATIO.
Täss' olen, altis palvelukseenne.

HAMLET.
Horatio, sin' olet kelpo mies,
Sun vertaistas en ole löynnyt toista.

HORATIO.
Oi, prinssi hyvä, --

HAMLET.
                   Min' en imartele;
Mit' ylennystä toivoisin ma sulta,
Jonk' ainoa on tulo hilpeytesi.
Mill' elannon ja vaatteet vaivoin hankit?
Miks köyhää mairisin? Ei, nuoleskelkoon
Makea kieli tyhmää koreutta,
Ja norjiks käykööt polven saranat,
Miss' auttaa kumarrus. Siit' aikain, kuules,
Kun kallis sieluni sai ehdonvallan
Ja arvostaa voi ihmisiä, määräs
Sun omakseen se; sillä näytät siltä,
Kuin, kaiken puutteessa, et mitään puuttuis,
Ja onnen suosiot ja kompat vastaan
Samalla mielell' otat. Autuaita
Ne, joiden pää ja sydän niin on yhtä,
Ett'eivät, onnen pillinä, sit' ääntä
Soi, jota soitetaan. Mies anna mulle,
Jok' ei oo himon orja, hänet suljen
Sydämmeni sydänkotaan, niinkuin sinut,
Sydämmen' sydämmeen. -- Jo kyllin tätä. --
Illalla kuninkaalle näytellään;
Yks kohta näytelmässä muistuttaa
Mit' isäni kuolemasta kerroin sulle;
Kun tulee tämä kohta, pyydän että
Kaikella sielus tarmolla sa tarkkaat
Mun setääni. Jos tuossa kohdass' ei
Salattu rikos loukostansa lähde,
Niin on se henki hornan, minkä näimme,
Ja minun mielikuvani niin mustat
Kuin tuonen sepän ahjo. Tarkoin tarkkaa;
Minäkin häneen naulaan silmäni,
Yhdessä sitten huomioitamme
Me vertaamme.

HORATIO.
              Hyv' on. Jos näyteltäissä
Hän varkain peittää vähääkään ja pakoon
Näin luikahtaa, niin varkauden maksan.

HAMLET.
Jo tullaan. Hupsuks ruveta taas täytyy.
Valitse paikka.

    (Tanskalainen marssi. Torven toitotuksia.)

    (Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia, Rosencrantz,
    Gyldenstern ynnä muita tulee.)

KUNINGAS.
Kuinka voi Hamlet serkkumme?

HAMLET.
Oivasti, todellakin; kameleontin pöydässä herkuttelen: syön ilmaa,
lupauksilla lihotettua. Niin ette voi salvokukkoja syöttää.

KUNINGAS.
Se vastaus ei kuulu minuun, Hamlet; nuo sanat eivät ole minun.

HAMLET.
Eikä minunkaan enää. -- (Poloniukselle.) Hyvä herra, näyttelittehän
kerran yliopistossa, niinhän?

POLONIUS.
Niin, prinssi hyvä; ja hyvänä näyttelijänä minua pidettiinkin.

HAMLET.
Ja kenen osaa te toimititte?

POLONIUS.
Julius Caesarin osaa; sain surmani Capitoliossa;
Bruto minut tappoi.

HAMLET.
Ruton työtä tappaa tuollaista kapitoljusta. --
Ovatko näyttelijät valmiit?

POLONIUS.
Ovat, prinssi hyvä; odottavat vaan käskyänne.

KUNINGATAR.
Tule tänne, hyvä Hamlet, minun luokseni istumaan.

HAMLET.
Ei, äiti hyvä, tämä rauta vetää enemmän.

POLONIUS (Kuninkaalle).
Hoo! huomasitteko sitä?

HAMLET.
Saanko maata helmassanne, neiti?

    (Istuutuu Ophelian jalkain juureen.)

OPHELIA.
Ette, prinssi.

HAMLET.
Pää helmassanne, tarkoitan?

OPHELIA.
Saatte, prinssi.

HAMLET.
Ajattelitteko minun tarkoittaneen sopimattomia?

OPHELIA.
En ajatellut mitään.

HAMLET.
Ihana ajatus maata tyttösen jalkain juuressa.

OPHELIA.
Mitä, prinssi?

HAMLET.
Ei mitään.

OPHELIA.
Olette hupainen, prinssi hyvä.

HAMLET.
Ken? Minäkö?

OPHELIA.
Niin, prinssi hyvä.

HAMLET.
Herrainen aika, vallan verraton leikinlaskija! Mitä muuta ihminen voisi
kuin olla hupainen? Sillä katsokaas, kuinka iloiselta äitini näyttää,
eikä ole kahta tuntia siitä, kun isäni kuoli.

OPHELIA.
On, prinssi hyvä, siitä on kaksi kertaa kaksi kuukautta.

HAMLET.
Niinkö paljon? No, piru sitten enää mustissa käyköön; minä tahdon
sopuliturkin. Oi, taivahan vallat! Kaksi kuukautta jo kuolleena, eikä
vielä unohtunut! Sittenhän voi toivoa, että suuren miehen muisto elää
puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja, maarin, hänen rakentaa
täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin keppihevosta, jonka
hautakirjoituksena on:

    Ah, voi! ah, voi!
    Jo keppihepo unohtui![11]

(Torven toitotuksia. Elenäytelmä.)

[Muudan kuningas ja muudan kuningatar astuvat esiin, sangen
rakastuneina; kuningatar syleilee kuningasta ja tämä kuningatarta.
Kuningatar laskee polvilleen ja näyttää vakuuttavan kuninkaalle
jotakin. Tämä nostaa hänet maasta ja nojaa päätään hänen olkaansa;
laskeutuu sitten levolle kukkaslavalle; kuningatar, huomattuaan hänen
nukkuvan, lähtee pois. Heti senjälkeen tulee sisään mies, ottaa kruunun
kuninkaan päästä, suutelee sitä, valaa myrkkyä kuninkaan korvaan ja
lähtee pois. Kuningatar palajaa, huomaa kuninkaan kuolleeksi ja tekee
epätoivoisia liikkeitä. Myrkyttäjä, kaksi tai kolme mykkää henkilöä
muassaan, tulee takaisin ja näyttää vaikeroivan kuningattaren kanssa.
Kuollut ruumis kannetaan pois. Myrkyttäjä kosii kuningatarta lahjoilla;
tämä näyttää alussa vastahakoiselta, mutta suostuu vihdoin hänen
rakkauteensa.]

    (Poistuvat.)

OPHELIA.
Mitä tämä tietää, prinssi hyvä?

HAMLET.
Oh, se on ilkeätä salakuiskutusta; se tietää pahaa.

OPHELIA.
Kenties selittää tämä kuva kappaleen sisällyksen?

    (Proloogi astuu esiin.)

HAMLET.
Sen saamme tuolta mieheltä tietää: näyttelijät eivät voi mitään salata;
he kertovat kaikki.

OPHELIA.
Kertooko hän meille tämän kuvan merkityksen?

HAMLET.
Kyllä, tai jonkin toisen kuvan, jonka te hänelle näytätte. Jos te
ette häpeä kuvia näyttää, niin ei hänkään häpeä kertoa teille niiden
merkitystä.

OPHELIA.
Olette ilkeä, oikein ilkeä. Tahdon näytelmätä katsella.

PROLOGI.
Me näytelmän ja itsemme
Nyt suosioonne suljemme
Ja kärsimystä toivomme.

    (Poistuu.)

HAMLET.
Oliko se proloogi vai mielilause sormuksessa?

OPHELIA.
Se lyhyt oli.

HAMLET.
Kuin vaimon rakkaus.

    (Näytelmän kuningas ja kuningatar tulevat.)

NÄYT. KUNINGAS.
Jo kolmekymment' aurinkoa nyt
Maan, vetten ympäri on kierrellyt;
Kakstoista kertaa kolmikymmenin
Kuu loistoaan on luonut ilmoihin
Siit' aikain, kun me liiton vannoimme
Ja lemmen toisillemme annoimme.

NÄYT. KUNINGATAR.
Ja saman verran aurinko ja kuu
Saa kiertää, ennenkuin se lakastuu.
Mut voi! sa olet sairas, katkeruus
Sun valloittaa, ja poiss' on iloisuus.
Se mua surettaa; mut tuosta vainen
Sa ällös huolestu; näet, yhdenlainen
Kuin vaimon lempi sen on pelkokin:
Ei kumpaakaan, tai liiaks kumpaakin.
Mun lempeni sa tunnet: yhtä suuri
Kuin lempeni on pelkonikin juuri.
Vähästä suuri rakkaus pelvon saa;
Suur' pelko suurta rakkautt' osottaa.

NÄYT. KUNINGAS.
Mun pian täytyy sinut, armas, jättää;
Mua vanhuus vaivaa, elinvoimat pettää.
Sa tänne ihanaan jäät maailmaan,
Jäät arvohon ja loistoon, ehkä vaan
Saat toisen miehen, yhtä rakkaan --

NÄYT. KUNINGATAR.
                                  Vait!
Sen petokseksi sanois tunnon lait.
Kirottu ma, jos huolen toisellen:
Se vaimo tappoi miehens' entisen.

HAMLET (Syrjään).
Marunata, marunata!

NÄYT. KUNINGATAR.
Ei lempi, mutta voitonpyyntö lie
Se syy, jok' uuteen naimisehen vie.
Ma toiste puolisoni murhaisin,
Jos toisen suutelohon nukkuisin.

NÄYT. KUNINGAS.
Ma uskon, että mieles lausuit nyt;
Mut moni sanansa on pettänyt.
On päätös muiston orja, syntyään
Se kiivas on, mut veltto kestämään.
Niin raakilakin pysyy oksassaan,
Mut putoo itsestään, kun kypsyy vaan.
On aivan tarpeen, että unhotamme
Me itsellemme maksaa velkojamme;
Päätökseen, jonka himon kiihko tuottaa,
Ei, himon sammuttua, auta luottaa;
Ja liika kiihko riemun niinkuin vaivan
Hävittää näiden vaikutukset aivan.
Miss' ilo suurin, haikein tuska siellä;
Käy riemu huolen, huoli riemun tiellä.
Katoopi maailma; mik' ihme siis,
Jos lempi onnen kanssa muuttelis?
Se pulma on, jot' yhä tutkaisemme:
Onnenko lempi tuo vai onni lemmen.
Kun suuret sortuu, ystävää ne puuttuu;
Kun köyhä nousee, vihat lemmeks muuttuu.
Näin lempi aina seuraa onnen teitä:
Sill' ystäviä, ken ei kaipaa heitä;
Ken hädäss' ystävätään koettaa,
Hän siitä heti vihamiehen saa.
Näin tahtomme ja sallimuksen tie
Useinkin vastakkaiseen suuntaan vie;
Ja mietteet tyhjään raukee; aatokset
On vallassamme, mut ei päätökset.
Nyt mietit, ett'et toiste kuolla vois,
Se miete miehes kanssa kuolee pois.

NÄYT. KUNINGATAR.
Pimetköön taivas! horna auetkoon!
Ja elämäni rauha rauetkoon!
Epäilys uskon, toivon sijaan tulkoon!
Ja vangin leipä nautintoni olkoon!
Mit' ilon-raatelevaa tuskaa liekään,
Se multa riemuni ja onnen viekään!
Ikuinen vaiva mua seuratkaan,
Jos vaimoks tulen leskest' uudestaan!

HAMLET.
Entä, jos hän rikkoisi valansa?

NÄYT. KUNINGAS.
Se tuima vala! Jätä minut nyt:
Miel' on niin raskas, aatos väsynyt;
Nukahtaa koitan.

    (Nukkuu.)

NÄYT. KUNINGATAR.
                 Rauhaan pääsi paina;
Meist' onnettomuus kaukan' olkoon aina!

    (Menee.)

HAMLET.
Rouva hyvä, kuinka miellyttää teitä näytelmä?

KUNINGATAR.
Tuo nainen vakuutti mielestäni liiaksi.

HAMLET.
Mitä vielä! Hän kyllä pysyy sanassaan.

KUNINGAS.
Tunnetko sisällyksen? Eikö siinä ole mitään loukkaavata?

HAMLET.
Ei, ei lainkaan; he laskevat leikkiä vaan, myrkyttävät leikillään;
ei loukkaavata vähääkään.

KUNINGAS.
Mikä on näytelmän nimi?

HAMLET.
Hiirenloukku. Niin miksikö? Kuvaannollisesti. Tämä näytelmä kuvaa
Wienissä tapahtunutta murhaa. Gonzago on herttuan nimi; hänen vaimonsa
Baptista. Saatte kohta nähdä; se on peijakkaanmoinen kappale. Vaan mitä
siitä? Teidän majesteettiinne ja meihin, joilla on puhdas omatunto,
meihin se ei koske. Potkikoot satulan lyöttämät konit, meidän säkämme
on eheä.

    (Lucianus tulee.)

Tuo on eräs Lucianus, kuninkaan veljenpoika.

OPHELIA.
Te olette oiva koorus,[12] prinssi hyvä.

HAMLET.
Voisin olla tulkkina[13] teille ja armahallenne, jos vaan saisin
nähdä nukkien hyppivän.

OPHELIA.
Olette kärkevä, prinssi, oikein kärkevä.

HAMLET.
Saisittepa huokailla, jos tahtoisitte kärkeni typistää.

OPHELIA.
Hullua hullumpaa vaan.

HAMLET.
Semmoisiksihan miehet tahdotte. -- Toimeen, murhaaja! Hiiteen nuo kirotut
kasvojen väänteet! Toimeen! Kas niin: -- käheä korppi huutaa kostoa.

LUCIANUS.
Käs' altis, myrkky tuima, hanke musta;
Sopiva aik', ei kuulu hiiskausta.
Nyt murhaneste, kalman myrkkykeitto,
Min kolmin kerroin noitui hiiden neito,
Kirottu taikamehus tuohon luo
Ja surmaa heti terve henki tuo!

    (Valaa myrkkyä makaajan korvaan.)

HAMLET.
Hän myrkyttää hänet puistossa saadakseen itse vallan. Hänen nimensä on
Gonzago. Kertomus on olemassa, ja hyvällä Italian kielellä. Kohta
saatte nähdä, kuinka murhaaja saavuttaa Gonzagon lesken rakkauden.

OPHELIA.
Kuningas nousee.

HAMLET.
Mitä! väärääkö palomerkkiä pelästyen?

KUNINGATAR.
Kuinka voitte, puolisoni?

POLONIUS.
Lopettakaa näytteleminen.

KUNINGAS.
Tuokaa valkeata! -- Pois täältä!

KAIKKI. Valkeita, valkeita, valkeita!

    (Kaikki lähtevät paitse Hamlet ja Horatio.)

HAMLET.

    Ammuttu hirvi parahtaa,
    Kedolla hyppii vapaa;
    Yks valvoo, toinen nukahtaa,
    Se maailman on tapaa.

Eiköhän tämä puhe, Horatio, ja sulkatöyhtö hatussa, -- jos muu onni
menisikin turkosen tietä, -- sekä pari tupsukukkasta avosuisissa kengissä
auttaisi minua saamaan paikkaa näyttelijäjoukossa, mitä?

HORATIO.
Puolesta osuudesta.

HAMLET.
Ei, kokonaisen tahdon.

    Oi, Damon armas, muista vaan,
    Sun viime kuninkaasi
    Ol' itse Zeus; nyt valtiaan'
    On pelkkä, pelkkä -- tiuku.

HORATIO.
Miksi loppusoinnun jätitte?[14]

HAMLET.
Oi, Horatio hyvä! Panen vetoa tuhat puntaa haamun sanain totuudesta.
Huomasitko?

HORATIO.
Aivan hyvin, herra prinssi.

HAMLET.
Kun tuli puheeksi myrkytys, --

HORATIO.
Silmäsin häntä tarkasti.

HAMLET.
Ah, haa! -- Soittoa! Huiluja!
Jos kuningas ei näytelmätä kiitä,
Niin luulen, että -- hän ei pidä siitä.
Soittoa, soittoa!

    (Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

GYLDENSTERN.
Hyvä prinssi, suvaitkaa minun lausua pari sanaa.

HAMLET.
Vaikka kokonainen tarina.

GYLDENSTERN.
Kuningas, prinssi hyvä, --

HAMLET.
No niin, mitä hänestä?

GYLDENSTERN.
On huoneisiinsa siirtynyt, sangen pahoinvoipana.

HAMLET.
Juomisestako?

GYLDENSTERN.
Ei, prinssi, pikemmin sappitaudista.

HAMLET.
Suurempaa älyä osottaisitte, jos veisitte lääkärille sen sanoman;
sillä jos minä hänelle huolluketta määräisin, niin rupeisi ehkä
hänen sappensa vaan enemmän kuohumaan.

GYLDENSTERN.
Hyvä prinssi, saattakaa puheenne hiukan järjestykseen ja älkää noin
hurjasti karatko pois asiastani.

HAMLET.
Olen masea, herraseni; -- puhukaa.

GYLDENSTERN.
Kuningatar, äitinne, on suurimmassa sieluntuskassa ja lähetti
minut luoksenne.

HAMLET.
Terve tultuanne!

GYLDENSTERN.
Ei, prinssi hyvä, tuo kohteliaisuus ei ole oikeata lajia. Jos
suvaitsette antaa minulle järkevän vastauksen, niin tahdon toimittaa
äitinne käskyn; jos ette, niin suokaa anteeksi, että lähden ja katson
toimeni päättyneeksi.

HAMLET.
Hyvä herra, minä en voi.

GYLDENSTERN.
Mitä, prinssi hyvä?

HAMLET.
Antaa järkevätä vastausta: järkeni on sairas. Mutta sellaisen
vastauksen, kuin antaa voin, saatte käskeä, hyvä herra, tai oikeammin
äitini, kuten sanoitte. Siis ei muuta kuin asiaan. Äitini, sanoitte, --

ROSENCRANZ.
Niin, hän sanoo näin: teidän käytöksenne on vaikuttanut hänessä
hämmästystä ja kummastusta.

HAMLET.
Oi, ihmeellistä poikaa, joka niin saattaa hämmästyttää äitiään! --
Mutta eikö seuraa mitään jälkilausetta tuon äidillisen kummastuksen
kantapäillä? Sanokaa.

ROSENCRANZ.
Hän haluaa puhutella teitä kamarissa, ennenkuin menee levolle.

HAMLET.
Me tottelemme, vaikka olisi hän kymmenkertaisesti äitimme. Onko
teillä vielä muuta asiata?

ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, te piditte muinoin minusta.

HAMLET.
Ja pidän vieläkin, näiden näppien ja tiirakkain nimessä.[15]

ROSENCRANZ.
Prinssi hyvä, mikä on syynä alakuloisuuteenne? Te tosiaankin haittaatte
omaa vapauttanne, jos ystäviltä salaatte huolenne.

HAMLET.
Minä kaipaan ylennystä.

ROSENCRANZ.
Miten se on mahdollista, koska kuningas itse on teidät määrännyt
Tanskan vallan perilliseksi.

HAMLET.
Niin, hyvä herra, mutta "ennenkuin suo sulaa", -- se sananlasku on
jotenkin kulunut.

    (Näyttelijöitä tulee huilut mukana.)

O, huiluja! Yksi minulle! -- (Gyldensternille.) Tulkaapa syrjään hiukan.
Miksi noin käytte ympärilläni ja nuuskitte, ikäänkuin tahtoisitte minua
ansaan ajaa?

GYLDENSTERN.
Oi, prinssi hyvä, jos on intoni liian rohkea, niin on ystävyyteni
liian säädytön.

HAMLET.
Tuota en oikein ymmärrä. Olkaa hyvä, soittakaa tätä huilua.

GYLDENSTERN.
Prinssi hyvä, en taida.

HAMLET.
Tehkää niin hyvin.

GYLDENSTERN.
Toden totta, minä en taida.

HAMLET.
Minä pyydän teitä.

GYLDENSTERN.
En osaa siinä yhtäkään temppua, prinssi hyvä.

HAMLET.
Se on yhtä helppoa kuin valhetteleminen. Hallitkaa noita äänireikiä
sormilla ja peukalolla, puhaltakaa suullanne siihen henkeä, ja se
puhuu mitä suloisinta sävelkieltä. Katsokaas, tuossa on läpäkkeet.

GYLDENSTERN.
Mutta minä en kykene saamaan niistä irti vähääkään sointua; minulla ei
ole sitä taitoa.

HAMLET.
No, nähkääs nyt, kuinka katalana raukkana minua pidätte. Tahdoitte
minua soittaa; olitte tuntevinanne äänireikäni; tahdoitte minulta
temmata syvimmän salaisuuteni; tahdoitte koetella ääniäni matalimmasta
korkeimpaan; ja paljon sointua, suloisin ääni on tuossa pienessä
soittokalussa, ettekä kuitenkaan saa sitä soimaan. Tuhat tulimmaista!
Luulettenko, että minua on helpompi soittaa kuin huilua? Sanokaa minua
miksi soittokaluksi tahdotte, soinnuttomaksi kyllä minut saatte, mutta
soittaa ette minua voi. --

    (Polonius tulee.)

Jumal' antakoon hyvää päivää.

POLONIUS.
Prinssi hyvä, kuningatar haluaa puhutella teitä, ja nyt heti.

HAMLET.
Näettenkö tuota pilveä tuolla? Se on melkein kamelin muotoinen.

POLONIUS.
Niin maarin, kamelin näköinen todellakin.

HAMLET.
Minusta se on kuin kärppä.

POLONIUS.
Sen on selkä kuin kärpän.

HAMLET.
Tai niinkuin valaskalan.

POLONIUS.
Ihan niinkuin valaskalan.

HAMLET.
Nyt tulen äitini luokse, heti paikalla. -- He ilveilevät kanssani,
jotta luontoni on katketa. -- Tulen heti paikalla.

POLONIUS.
Sen hänelle sanon.

    (Menee.)

HAMLET.
"Heti paikalla" on helposti sanottu. -- Jättäkää minut, hyvät ystävät.

    (Rosencrantz, Gyldenstern, Horatio, y.m. lähtevät.)

Nyt yöst' on aika kummitusten; haudat
Nyt haukottaa, ja myrkkyns' itse horna
Luo maailman. Nyt voisin juoda kuumaa verta
Ja tehdä hirmutöitä, joita päivä
Kavahtain katsois. Vait! Nyt äidin luo.
Oi sydän, muista luontos! Neeron mieltä
Poveeni lujaan älä koskaan päästä.
Julm' olla tahdon, mut en luonnoton;
Ma tikareita haastan, vaan en käytä.
Näin mielen, kielen teeskennellä täytyy.
Jos sanoin häntä herjaankin, et saa
Teolla, sielu, niitä vahvistaa.

                       (Menee.)


Kolmas kohtaus.

    Huone linnassa.
    (Kuningas, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS.
En kärsi häntä; turvass' emme ole,
Jos raivota noin saa hän. Valmiit olkaa:
Ma joutuun teille valtakirjat laitan,
Ja Englantihin saatte hänet viedä.
Ylevät tehtävämme eivät kestä
Niin suurta vaaraa, kuin hän hulluuksillaan
Jok' aika uhkaa meille.

GYLDENSTERN.
                        Valmiit ollaan.
Se vallan pyhä on ja hurskas huoli
Niin monen, monen turvaa ajatella,
Jonk' elo, elämä on kuninkaassa.

ROSENCRANZ.
Jo yksityinen velkapää on luotaan,
Henkensä kaikin asehin ja voimin,
Vahingot torjumaan; sit' enemmän
Se henki, jonka onnesta niin monen
Elämä riippuu. Kuninkaass' ei kuole
Hän yksin; vaan kuin pyörre vie hän myötään
Mit' osuu tielleen. Hän on suuri pyörä,
Korkeimman vuoren huippuun kiinnitetty,
Jonk' äärettömiin kehrävarsiin tuhat
Pient' esinettä liittyy. Se kun sortuu,
Niin samaan häviöhön pienin lisä
Ja liite syöksyy. Kuningas kun oihkaa,
Niin samassa myös valtakunta voihkaa.

KUNINGAS.
Ma pyydän, joutuun valmistukaa matkaan;
Tuo vaara täytyy kahlettaa, se liian
Vapaana liikkuu.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
                 Teemme joutua.

    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
    (Polonius tulee.)

POLONIUS.
Nyt, kuninkaani, äidin luo hän lähtee.
Ma seinäverhon taa käyn piiloon; sinne
Voin kaikki kuulla. Takaan, että äiti
Hänt' oikein sättii: ja, kuin lausuitten, --
Viisaasti lausuttu, -- on tarpeen, että
Puhetta kuulemass' on joku muukin
Pait äiti, sillä puolta-pitäväiset
On äidit luonteeltansa. Herran haltuun!
Ennenkuin levolle te käytte, palaan
Ja tiedon saatan.

KUNINGAS.
                  Kiitos, hyvä herra.

    (Polonius menee.)

Tekoni irstas, taivaaseen se löyhkää:
Kirous ensimmäinen, veljenmurha.
Rasittaa sitä! -- Rukoilla en taida,
Vaikk' yhtä kiivas halu on kuin tahto:
Tuimempi rikos tuiman kumoo aikeen;
Ja niinkuin mies, joll' ompi kaksi tointa,
Ma epäilen, mist' alkaisin, ja laimin
Lyön kummankin. Jos kirottu tää käsi
Ois paksuudeltaan veljen veriss', eikö
Sadetta armon taivaassa, mi huuhtois
Sen lumipuhtaaks? Mitä muut' on armo
Kuin synnin paljastus? Ja mitä muuta
Rukous kuin tuo kaksinainen voima
Lankeemust' estää sekä langenneelle
Tarita anteeks-antamus? Siis ylös
Luon silmän'! Rikos tehty on. Mut voi!
Millaiset rukoukset sopii mulle?
Suo ilkimurha anteeksi -- Se ei kelpaa,
Kosk' omanain on murhan saalis yhä,
Kuningatar ja valtani ja kruunu.
Armonko sais, ken pysyy synneissään?
Tall' inhall' ijällä voi rikollisen
Kullattu käsi syrjään työntää lain,
Ja väärälläkin saaliill' oikeutta
Saa usein ostaa. Niin tuoll' ylhääll' ei!
Siell' ei käy juonet, totuudessaan siellä
Työt näkyy; synneistämme meidän täytyy
Suun sisään itse antaa todistus.
Ja sitten? Mitä jääpi? Koita, mitä
Vois katumus. Mit' ei se voisi? Mutta
Se mitä voi, kun katua ei taida?
Voi, kurjaa tilaa! mieltä kalman-mustaa!
Voi, paulottua sielua, mi vapaaks
Yrittää, mutta takertuu vaan yhä!
Avuksi, enkelit! Nyt toimeen! Nöyriks,
Te jäykät polvet! Sydän raudan-kova,
Käy pehmeäks kuin rintalapsen suonet!
Kaikk' ehkä muuttuu hyväks.

    (Menee syrjään ja laskee polvilleen.)
    (Hamlet tulee.)

HAMLET.
Nyt käy se päinsä, nyt hän rukoilee;
Nyt työhön! -- Ja näin taivaaseen pääsee.
Ja kostanut ma olenko? Kuin onkaan:
Isäni murhas konna, ja nyt minä,
Isäni ainoo poika, saman konnan
Lähetän taivaaseen?
Ei, palkkaa ois se, vaan ei kostoa.
Hekuman helmaan isäni hän tappoi,
Kun synti täydess' oli heilimässään,
Ja kuin lie tilin laita, tiesi Herra,
Mut, ihmissuhteiden ja järjen mukaan,
On laita huono. Kostanutko olen,
Jos tuon nyt murhaan kesken katumustaan,
Kun puhdas sieluns' on ja valmis lähtöön?
Ei!
Seis, miekka! Kolkompata tilaa vartoo,
Kun päissään on hän, nukkuu taikka raivoo
Tai rutsaisessa vuotehessaan telmää
Tai kiroo, mässää taikka muuta tekee,
Jost' autuus kaukan' on, -- hänt' iske silloin,
Ett' ilmaan lentää kantapäät, ja sielu
Kirotun mustaks käy kuin helvetti,
Jonk' oma on se. Äiti kiirehtää;
Se lääke sairaat päiväs pidentää.

    (Menee.)
    (Kuningas nousee ja astuu esiin.)

KUNINGAS.
Sanani nousee, mieli maassa pysyy;
Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy.

                            (Menee.)


Neljäs kohtaus.

    Huone linnassa.
    (Kuningatar ja Polonius tulevat.)

POLONIUS.
Hän heti tulee. Kovaa hälle pankaa;
Sanokaa, että kärsittäväks ilveens'
On liian raakaa, että varjehena
Hänestä tulen tuiman ehkäisitte.
Ma vaikenen ja piiloon käyn. Mut pyydän,
Hänt' älkää armahtako.

HAMLET (Ulkoa).
Äiti, äiti, äiti!

KUNINGATAR.
Sen takaan; minust' olkaa huoletonna.
Pois piiloon, hän jo tulee.

    (Polonius kätkeytyy seinäverhon taakse.)
    (Hamlet tulee.)

HAMLET.
No, äiti, mikä asiana?

KUNINGATAR.
Isääsi, Hamlet, kovin loukkasit.

HAMLET.
Isääni, äiti, kovin loukkasitte.

KUNINGATAR.
Hamlet! Se vastaus on löyhän kielen.

HAMLET.
Ja kysymys se oli herjan kielen.

KUNINGATAR.
Mit' aiot, Hamlet?

HAMLET.
                   Mikä asiana?

KUNINGATAR.
Mua etkö tunne?

HAMLET.
                Kyllä: kuningatar
Olette, puolisonne veljen vaimo;
Ja -- voi mua, voi! -- olette äitini.

KUNINGATAR.
Odota, kyllä muut sun järkiin saavat.

HAMLET.
Tulkaatte, istukaa; ei paikast' ulos,
Ei, ennenkuin ma näytän teille peilin,
Joss' oman sisimpänne nähdä saatte.

KUNINGATAR.
Mit' aiot? Ethän murhata mua aio?
Apua!

POLONIUS (Seinäverhon takaa).
      Hoi, apua!

HAMLET.
                 Mitä! rotta?

    (Paljastaa miekkansa.)

Se kuolee! punta vetoa, se kuolee!

    (Iskee miekkansa seinäverhon läpi.)

POLONIUS (Seinäverhon takaa).
Murhattu olen!

    (Kaatuu ja kuolee.)

KUNINGATAR.
               Voi mua! Mitä teit?

HAMLET.
En totta tiedä. Kuningas se onko?

KUNINGATAR.
Oi, mikä verinen ja hurja teko!

HAMLET.
Verinen teko; melkein yhtä kurjaa
Kuin tappaa kuningas ja sitten -- niin --
Sen veljen kanssa mennä naimisiin.

KUNINGATAR.
Kuin tappaa kuningas!

HAMLET.
                      Niin sanat kuului.

    (Nostaa seinäverhon ja vetää esiin Poloniuksen.)

Sa kurja, kärkäs narri, hyvää yötä!
Sun luulin herraksesi. Tyydy osaas;
Sa näet, ett' ompi liika hoppu vaaraks. --
Pois kätten puserrus! Vait! Istukaa!
Ma sydäntänne puserran, niin, totta,
Jos tunkea sen läpi voi ja sit' ei
Kirottu tottumus niin paaduttanut,
Ett' on se kova tunteille kuin kivi.

KUNINGATAR.
Oi, mitä tein, ett' uskallat mua kohtaan
Noin hurjaa kieltä käyttää?

HAMLET.
                            Teitte työn,
Mi kainouden hävyn, sulon tahraa;
Sanoopi kunnon petturiksi; kukan
Vie puhtaan lemmen kirkkaalt' otsalta
Ja siihen paiseen luo; häävalan tekee
Kuin korttivalan vääräks; oi, työn moisen,
Mi naimaliiton ruumiista vie sielun
Ja tekee armaan uskonnon vaan tyhjäks
Sanojen tulvaks. Taivaan kasvot hehkuu,
Ja luja, vankka maakin murheissansa.
Kuin lähetessä tuomion, on tuosta
Sairaalla mielellä.

KUNINGATAR.
                    Voi! mikä työ
Noin jylisee ja hankkeissaan jo pauhaa?

HAMLET.
Kas tuonne, tuota taulua ja tuota:
Ne kahden veljeksen on muotokuvat.
Kas, mikä sulo noissa kasvoiss' asuu:
Apollon kutrit, Jupiterin otsa,
Ja katse uljas, uhkaava kuin Marsin,
Ja ryhti Hermeen, kun hän alas astuu
Vuorille, joita taivas suutelee;
Siin' yhdistys ja muoto, johon kaikki
Jumalat sinettins' on painaneet,
Vakuuttain maailmalle: tuoss' on mies!
Se puolisonne oli. Vaan, kas tätä:
Tää puolisonne on; kuin nokitähkä,
Mi polttaa veljensä. Teill' onko silmät?
Tuon kauniin vuoren ahot voitte jättää
Ja mennä tuohon nevaan rypemään!
Haa! onko silmät teillä? Rakkaudeks
Sit' älkää sanoko. Ei, veren kiihko
Tuoll' ijällä jo talttuu, lannistuu
Ja järkeen mukaantuu. Mut mikä järki
Vie tuosta tuohon? Aistit teill' on, muuten
Himoja teill' ei ois; mut aistit varmaan
On halvatut. Noin hulluuskaan ei pettyis,
Ja niin ei vimman orjaks joudu järki,
Ett'ei jää älyä sen verran, että
Nuo erottaisi. Mikä paha henki
Noin sokkosille teit' on vietellyt?
Ei silmä tuntoa, tunto silmää vailla,
Ei korva silmää, kättä vailla, haisto
Muist aisteist' erillään, ei, tosi aistin
Sairaskaan jäännös noin ei hairahtuisi.
Oi, häpy, miss' on punas? Hornan liekki,
Jos eukon luissa riehut noin, tee puhdas
Nuoruuden into vahaksi, jok' omaan
Tuleensa sulaa; hävyst' älä puhu,
Jos kuuma veri virvoketta etsii,
Kosk' yhtä kiivaast' itse jääkin palaa,
Ja järki himojen on parittaja.

KUNINGATAR.
Vait, vaiti Hamlet! Sydämmeni pohjaan
Sa käännät silmäni, ja siellä näen
Niin mustaa, syvään juurtunutta tahraa,
Jok' ikänään ei lähde.

HAMLET.
                       Ei, vaan vaivu
Hikisen vuoteen innoittavaan saastaan,
Himoissas haudu, suutele ja telmää
Liassa haureuden, --

KUNINGATAR.
                   Taukoo, Hamlet!
Sun sanas viiltää korvia kuin veitsi.
Vait, Hamlet!

HAMLET.
              Murhaaja ja konna; orja,
Ei sadannesta kymmeneksestä
Mies-vainaastanne; kuninkuuden narri;
Herruuden, vallan taskuvaras, joka
Varasti kalliin kruunun hyllyltä
Ja taskuunsa sen pisti.

KUNINGATAR.
                        Vaiti, vaiti!

HAMLET.
Räsyistä tehty riepu-kuningas.
    (Haamu tulee.)
Avuksi, taivaan vallat! Suojelkaa
Mua suvillanne! -- Mitä, jalo haamu? --

KUNINGATAR.
Voi, hän on hullu!

HAMLET.
Tulitko nuhtelemaan laiskaa poikaa,
Jok', intoa ja aikaa tuhlaten,
Löi laimin julman käskys täyttämisen?
Oi, haasta?

HAAMU.
            Älä unhota! Nyt tulin
Vaan teroittamaan tylsää aikomustas.
Mut, katso! kauhistus sun äitis valtaa;
Hänt' auta hänen sieluntuskissaan;
Näet, luulon voima heikoissa on suurin.
Hänelle haasta.

HAMLET.
                Kuinka voitte, äiti?

KUNINGATAR.
Voi! Kuinka sinä voit?
Sa silmäs pelkkään tyhjään kiinnität
Ja puhuttelet ruumiitonta ilmaa;
Hulluuden valo tuikkaa silmistäs;
Kuin häikäst' unelias sotajoukko
Levoltaan tukkas karkaa, pystyyn nousee,
Kuin henki hiuksiss' oisi. Armas poika,
Tuliseen tuskaas kylmää malttamusta
Sa vihmo. Mitä katsot?

HAMLET.
                       Häntä, häntä!
Kas, kuinka kalvaana hän tuijottaa!
Oi, hänen muotons', asiansa saisi
Kivunkin tunnon! -- Älä katso minuun!
Näkösi surkea voi tyhjäks tehdä
Mun tuiman työni, voi sen luonteen muuttaa,
Ja vettä veren sijast' ehkä vuotaa.

KUNINGATAR.
Sa kelle puhut?

HAMLET.
                Ettekö te näe?

KUNINGATAR.
En mitään; kaikki, mitä on, näen kyllä.

HAMLET.
Ja mitään ette kuule?

KUNINGATAR.
                      En, vaan meidät.

HAMLET.
Oi, katsokaa! Kas, kuinka pois hän hiipii!
Isäni ihka eläväinen muoto!
Kas, tuolla käy hän, juur' nyt, ovest' ulos!

    (Haamu katoaa.)

KUNINGATAR.
Tuo vaan on sairaan aivos sikiö;
Ja olemattomia esineitä
On hulluus aina valmis luomaan.

HAMLET.
                                Hulluus!
Mun suoneni soi raittiisti kuin teidän
Ja tahdin mukaan tykkii. Mitä lausuin
Ei hulluutt' ole. Koitelkaa mua: kaikki
Sanasta sanaan kerron; sit' ei koskaan
Tee hulluus. Herran tähden, sydänt' älkää
Hivelkö sillä voiteell', että tässä
Vaan hulluus puhuu eikä oma rikos;
Se haavan peitteeks vaan luo hienon kalvon,
Mut alla häijy märkä myrkkyänsä
Levittää salaa. Tunnustakaa synti,
Katukaa vanha, välttäkäätte uutta,
Ja rikkaruohoon älkää lantaa panko,
Ett'ei se höysty. Anteeks hyveeni!
Näin lihavaan ja hengettömään aikaan
Saa itse hyve synnilt' anteeks pyytää,
Kumartaa lisäksi ja karttaa lupaa
Saadakseen sille hyvää tehdä.

KUNINGATAR.
                              Hamlet,
Oi, sydämmeni kahtia sa leikkaat!

HAMLET.
Pois huonomp' osa viskattu, niin säilyy
Sen puhtaampana toinen. Hyvää yötä!
Setäni vuoteest' olkaa poissa; hyve
Jos teiltä puuttuu, teeskennelkää. Tapa,
Tuo hirviö, mi kaiken tunnon nielee,
On usein perkele, mut siinä enkel',
Ett' oivatkin ja jalot työt saa siltä
Pukimen, verhon, joka hyvin istuu.
Tän' yönä himo hillitkää, se toisen
Hillinnän tekee hiukan helpommaksi
Ja sitä helpommaks taas seuraavan:
Näet, tapa luonnon sinetin voi muuttaa,
Pirunkin voittaa, ihmevoimall' ajaa
Sen ulos. Vielä kerran hyvää yötä!
Kun siunaust' itse kaipaatten, niin kerjään
Ma siunausta teiltä. -- Tuota kadun; (Osottaen Poloniusta.)
Mut niin kai Luoja päätti rangaistakseen
Mua hänen kauttaan ja mun kauttain häntä,
Mua aseenaan ja vitsanansa käyttäin.
Ma huolta pidän hänestä ja vastaan
Myös kuolemastaan. Vielä hyvää yötä!
Mun rakkaudesta täytyy julma olla;
Paha ol' alku, pahempaa voi tulla. --
Sananen vielä, äiti.

KUNINGATAR.
                     Mitä tehdä?

HAMLET.
Ei millään lailla sitä, mitä pyysin.
Teit' antakaa tuon tursaan kuninkaan
Taas viekoitella, poskeen titittää,
Nimittää hiirekseen ja, riettain muiskuin
Ja sormens' irstaat kaulahanne kietoin,
Teilt' ilmi houkutella, ett'en todest'
Olekaan hullu, mut vaan kavaltelen.
Hyv' oisi, jos hän sais sen tietää. Kenpä
Noin kaunis, kaino, viisas kuningatar
Pöllöltä, rupikonnalt', yököltä
Noin tärkeitä vois salata? niin, ken vaan?
Ei, vastoin älyä ja salausta,
Avatkaa vasu huoneen harjalla,
Pois linnut päästäkää, kuin marakatti
Vasuhun koetteeksi itse käykää
Ja pudotessa niskat taittakaa.

KUNINGATAR.
Jos sanat henkeä, henki elämätä,
Niin, usko pois, ei elämätä mulla
Sun sanojasi ulos hengittää.

HAMLET.
Ma viedään Englantiin, sen tiedättenhän?

KUNINGATAR.
Ah! sen ma unhotin. Niin päätös on.

HAMLET.
Lukitut kirjeet on; ja kumppanini,
Nuo molemmat, joit' uskon niinkuin kyitä,
Työn toimittavat, luovat tien ja vievät
Mun konnuuteen. No, menköön! Sepä sutkaus,
Jos miinaajan veis oma ruutins' ilmaan!
Kovalta ottaa, jos en kaiva vaaksaa
Ma syvemmälle heidän ruutisuontaan
Ja paiskaa heitä kuuhun. Ihanaa,
Kun yhdess' ottelee kaks kavalaa! --
Tuo miesi mulle kiireen antaa;
Vien lähihuoneesen sen ihravatsan.
Hyvästi, äiti! -- Salaneuvos tää
Nyt hiljaa, vait on, aivan sanatonna,
Se vanha narri, lörpäkkö ja konna.
Nyt matkaan, hyvä herra; teistä tahdon
Ma joutuun päästä. -- Hyvää yötä, äiti!

    (Menevät eri haaralle: Hamlet laahaten perässään Poloniusta.)




NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Huone linnassa.
    (Kuningas, kuningatar, Rosencrantz
    ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS.
Nuo syvät huokaukset mielt' ei vailla;
Syy ilmaiskaa, se täytyy meidän tietää.
Miss' ompi poikanne?

KUNINGATAR.
Hetkeksi meidät yksin jättäkää. --
    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Voi, puolisoni, mitä näin tän' yönä!

KUNINGAS.
No, mitä, Gertrud? Kuink' on Hamletin?

KUNINGATAR.
Hän riehuu niinkuin meri ja kuin myrsky,
Kun vallast' ottelee ne. Verhon takaa
Kun ääntä kuuli, veti raivopäissään
Hän maalle miekkansa, huus: "rotta! rotta!"
Ja hulluutensa vimmassa näin tappoi
Tuon vanhan kelpo miehen.

KUNINGAS.
                          Julma teko!
Siell' olless' olis meidän samoin käynyt.
Vapaana kaikkia hän vaarall' uhkaa,
Teit' itseänne, meitä, joka miestä.
Voi! ken nyt vastaa tuosta verityöstä?
Syyn saamme me, me, jonka oisi tullut
Sitoa, vangita ja seurast' estää
Tuo hullu mies. Mut rakkautemme oli
Niin suur', ett'emme nähneet mitä piti,
Vaan, niinkuin pahantaudin saastuttama,
Salaten sitä, sen vaan annoimme
Kuluttaa elon ydintä. Miss' on hän?

KUNINGATAR.
Pois murhatun hän ruumista nyt raastaa;
Näin hulluutensa, niinkuin kultajyvä
Halvemman malmisuonen keskellä,
Viel' loistaa puhtaana: hän itkee työtään.

KUNINGAS.
Oi, Gertrud, lähtekäämme!
Ennenkuin päivä kukkuloita kultaa.
Hän laivall' on; tuot' ilkityötä täytyy
Älyn ja vallan koko voimalla
Nyt peitellä ja puoltaa. -- Gyldenstern!
    (Rosencrantz ja Gyldenstern palajavat.)
Ystävät, muita avuks ottakaa.
Polonion Hamlet raivopäissään tappoi
Ja huoneest' äidin hänet raastoi pois.
Hänt' etsikää ja mielistelkää häntä
Ja linnankirkkoon ruumis tuokaa. Joutuun!
    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Tule, Gertrud; viisahimmat ystävämme
Kokohon kutsumme ja ilmoitamme
Mit' aiomme nyt tehdä me ja mitä
Pahinta tehty on. Näin, kenties, parjaus, --
Min myrkylliset nuolet viuhuin lentää
Maan halki tarkalleen kuin kuula pilkkaan, --
Ei koske meidän nimeemme, mut puree
Vaan ruumiitonta ilmaa. Tulkaatten;
Levoton mielen' on ja riitainen.

                      (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Toinen huone linnassa.
    (Hamlet tulee.)

HAMLET.
Hyvässä korjussa.

ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN (Ulkoa).
Hamlet! Prinssi Hamlet!

HAMLET.
Mikä melu? Ken Hamletia huutaa?
Kah! tuossa he tulevat.

    (Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)

ROSENCRANZ.
Mihinkä ruumiin veitte, prinssi hyvä?

HAMLET.
Maan multaan, jonka sukua se on.

ROSENCRANZ.
Miss' on se, sanokaa, ett' ottaisimme
Ja veisimme sen kirkkoon.

HAMLET.
                          Älkää luulko.

ROSENCRANZ.
Mitä?

HAMLET.
Että voin teidän salaisuutenne peittää enkä omaani. Ja lisäksi,
imusienen kysymykseen mitä tulee kuninkaan pojan vastata?

ROSENCRANZ.
Pidättekö minua imusienenä, prinssi?

HAMLET.
Pidän, hyvä herra; joka imee itseensä kuninkaan silmänluonnit,
suosiot ja käskyt. Mutta sellaiset palvelijat ovatkin parhaana
apuna kuninkaalle. Hän pitää heitä poskensa sopessa kuin apina;
pureskelee ensin, sitten nielee. Kun hän tarvitsee mitä itseenne
olette imenyt, niin hän vaan pusertaa teitä, ja te, imusieni,
olette taas kuiva.

ROSENCRANZ.
En ymmärrä teitä, prinssi.

HAMLET.
Se minua ilahuttaa: viisaan puhe nukahtaa hupsun korvaan.

ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, teidän pitää sanoa, missä ruumis on, ja seurata
meitä kuninkaan luo.

HAMLET.
Ruumis on kuninkaan luona, mutta kuningas ei ole ruumiin luona.
Kuningas on kappale --

GYLDENSTERN.
Kappale!

HAMLET.
Tyhjää. Viekää minut hänen luokseen. Hiiri, hiiri, piiloon, kaikki
hiirtä etsimään!

      (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Toinen huone linnassa.
    (Kuningas tulee seuralaisineen.)

KUNINGAS.
Hänt' olen lähettänyt noutamaan
Ja ruumist' etsimään. Kuin vaarallista
On antaa irroillaan sen miehen käydä!
Lain kovuutt' emme sentään käyttää tohdi,
Kosk' on hän lempilaps tuon hurjan rahvaan,
Jot' ymmärrys ei johdata, vaan näkö,
Ja joka punnitsee vaan rangaistusta,
Ei itse syytä. Kaunistukseks täytyy
Tuon äkillisen lähdön näyttää aikaa
Jo hankitulta. Vaaralliseen tautiin
Vaan vaaralliset apukeinot auttaa,
Jos mikään auttaa. --
    (Rosencrantz tulee.)
Mitä? Kuink' on käynyt?

ROSENCRANZ.
Me emme saa hänt' ilmoittamaan, mihin
Hän kätkenyt on ruumiin.

KUNINGAS.
                         Missä on hän?

ROSENCRANZ.
Tuoll' ulkona; hän vartioittun' oottaa
Vaan käskyänne.

KUNINGAS.
                Tuokaa hänet tänne.

ROSENCRANZ.
Hoi, Gyldenstern! Saata prinssi sisään.

    (Hamlet ja Gyldenstern tulevat.)

KUNINGAS.
No, Hamlet, missä on Polonius?

HAMLET.
Illallisella.

KUNINGAS.
Illallisella! Missä?

HAMLET.
Ei syömässä, vaan syötävänä. Kokous valtioviisaita matoja on paraikaa
hänen parissaan. Se mato, se on sentään, mitä ruokaan tulee, keisarien
keisari. Me lihotamme kaikkia muita elukoita itse lihotaksemme, mutta
itseämme lihotamme madoille. Lihava kuningas ja laiha kerjäläinen ovat
vaan eri ruokia: kaksi ruokalajia, mutta yhdellä pöydällä; siinä sen
virren loppu.

KUNINGAS.
Ah, voi! Ah, voi!

HAMLET.
Joku voipi onkia sillä madolla, joka kuningasta on syönyt, ja syödä
sitä kalaa, joka sen madon on niellyt.

KUNINGAS.
Mitä tarkoitat sillä?

HAMLET.
En muuta kuin osotan, miten kuningas saattaa tehdä juhlamatkan
kerjäläisen suolien kautta.

KUNINGAS.
Missä on Polonius?

HAMLET.
Taivaassa; lähettäkää sinne katsomaan. Jos käskyläisenne ei löydä häntä
sieltä, niin etsikää itse häntä toisesta paikasta. Mutta, totta puhuen,
jos ette tämän kuun kuluessa häntä löydä, niin saatte hänestä vainun,
kun portaita astutte käytävään.

KUNINGAS (Muutamille seuralaisille).
Menkää, etsikää häntä sieltä.

HAMLET.
Hän kyllä odottaa, kunnes tulette.

    (Seuralaisia menee.)

KUNINGAS.
Sun tekos, Hamlet, sekä oma turvas, --
Jok' yhtä kallis meille on kuin raskas
Se työ, min teit, -- sua vaatii täältä oiti
Pois lähtemään. Siis hankkiudu matkaan;
On laiva valmis, tuuli myötäinen,
Sun seuras vartoo, kaikk' on suunnattuna
Englantiin.

HAMLET.
           Englantiin?

KUNINGAS.
                       Niin, Hamlet.

HAMLET.
                                     Hyvä.

KUNINGAS.
Niin on, jos mieleni sä tuntisit.

HAMLET.
Näen kerubin, joka näkee sen. -- Pois Englantiin! -- Hyvästi, rakas äiti!

KUNINGAS.
Armas isäsi, Hamlet.

HAMLET.
Äitini: isä ja äiti ovat mies ja vaimo, mies ja vaimo ovat yksi liha;
siis, äitini. Nyt Englantiin!

    (Menee.)

KUNINGAS.
Jäljessä! Vietelkää hänt' oiti laivaan;
Mut joutuun; pois tän' yönä hänet tahdon.
Pian! Valmiina ja sinetiss' on kaikki,
Mik' asiata koskee. Joutukaa!
    (Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Englanti, jos mua ystävänäs pidät, --
Jot' ylivoimani voi näyttää sulle,
Kosk' arpes, Tanskan miekkain lyömät, viel' on
Verisen tuorehet ja veros vielä
Vapaasti maksat, -- joutavaks äl' arvaa
Sun esivaltas käskyä, jok' anoo
Tän kirjeen kautta, ettäs viipymättä
Hamletin murhaat. Tee se, Englanti!
Kuin hivutauti vertani hän imee;
Sa voit mun parantaa. Siks kun sen teet,
Ei rauhoita mua taivaan ihanteet.

                         (Menee.)


Neljäs kohtaus.

    Tasanko Tanskassa.
    (Fortinbras, eräs kapteeni ja sotamiehiä tulee marssien.)

FORTINBRAS.
Kapteeni, tervehtikää kuningasta
Ja sanokaa, ett' Tanskan maiden kautta
Luvatun marssiluvan Fortinbras
Nyt vaatii. Tiedätte, miss' yhdytään.
Jos meistä jotain mielii hän, niin olen
Ma velvollinen itse luonaan käymään;
Se hälle ilmoittakaa.

KAPTEENI.
                      Kyllä, prinssi.

FORTINBRAS.
Eteenpäin vitkaan.

    (Fortinbras sotamiehineen menee.)
    (Hamlet, Rosencrantz, Gyldenstern y.m. tulevat.)

HAMLET.
                   Hyvä herra, kenen
Nuo sotajoukot on?

KAPTEENI.
                   Ne Norjast' ovat.

HAMLET.
Ja matka?

KAPTEENI.
          Puolaa vastaan.

HAMLET.
                          Ken on päämies?

KAPTEENI.
Fortinbras, vanhan Norjan veljenpoika.

HAMLET.
Ja tarkoittaako matka koko Puolaa
Vai jotain rajamaata vaan?

KAPTEENI.
Puhuen totta, mitään lisäämättä.
Niin käymme valloittamaan pientä maata,
Jok' etua ei muuta suo kuin nimen.
En viittä, viittä kultarahaa vuokraks
Siit' antais; eikä Puola eikä Norja
Sais veromaana siitä enempää.

HAMLET.
No, sitten sit' ei puolustakaan Puola.

KAPTEENI.
Ei vaan: se on jo varustanut paikan.

HAMLET.
Kakstuhat miestä, satatuhat puntaa
Ei riitä tuohon olkikorsi-riitaan.
Se on se vaurauden ja rauhan paise,
Mi sisäss' yltyy, vaikka kuolon syytä
Ei päältäpäin voi nähdä. -- Kiitos, herra.

KAPTEENI.
Jumalan haltuun!

    (Menee.)

ROSENCRANZ.
                 Tuletteko, prinssi!

HAMLET.
Edellä menkää; heti teitä seuraan.
    (Rosencrantz, Gyldenstern y.m menevät.)
Näin kaikki mua syyttää, yllyttäin mua
Hidasta kostoon! Mit' on ihminen,
Jos korkein toivons' on ja pyrintönsä
Makuu ja syönti? Eläin, eikä muuta.
Hän, ken loi laajan järkemme, jok' eteen
Ja taakse näkee, Hän ei luonut tuota
Jumalankaltaist' älyn voimaa jouten
Vain lahoomaan. Se kurjaa tylsyytt' olkoon
Tai arkaa epäilystä, joka liiaks
Asiat' arvelee, -- joss' arvelussa
On aina kolme osaa pelkuruutta
Ja viisautt' yks osa vaan, -- en tiedä,
Miks elän vielä sekä lausun yhä:
"Se tehdä täytyy!" vaikka tekoon mulla
On syy ja tahto, voima sekä keinot.
Es'kuvat, avarat kuin maa mua kutsuu:
Tuoss' suuri, mahtava on sotajoukko,
Sit' ohjaa nuorekas ja hento prinssi,
Jonk' uljas, kunnian innostama henki
Salatun kohtalonkin pilkaks kääntää,
Elonsa katoovaisen alttiiks antain
Onnelle, vaaroille ja kuolemalle
Vain munankuoren vuoks. Se toden suuri,
Ken suuren aiheen vuoks vaan liikkuu, mutta
Syyn korrestakin riitaan saa, kun vaarass'
On kunnia. Ja tässä seison minä; --
Ei äidin häväistys, ei isän murha,
Ei järjen, veren vaatimukset mua
Saa liikkeelle! Näen häpeällä, kuinka
Kakskymment' tuhat miestä kuoloon astuu
Ja hautaan käy kuin vuoteelleen vain houreen
Ja turhan maineen vuoks, maatilkan vuoksi,
Mi sotatantereeks ei heille riitä,
Ei edes kuollehille hautamaaksi! --
Täst' aikain, aatos, veritöitä vaan
Sa mieti, tai sua ylenkatsotaan!

                        (Menee.)


Viides kohtaus.

    Helsingör. Huone linnassa.
    (Kuningatar ja Horatio tulevat.)

KUNINGATAR.
En tahdo hänen kanssaan puhua.

HORATIO.
Hän sitä vaatii; järjiltään on varmaan.
Oi, sääli raukkaa!

KUNINGATAR.
                   Mitä tahtoo hän?

HORATIO.
Isästään paljon puhuu; viekkaaks sanoo
Maailmaa; huokaa, rintojansa lyö;
Vihasta kortta polkee; puolin lausein
Ja sekavasti haastaa; tyhjää puheens'
On vain, mut kuulija sen katkelmista
Luo päätöksensä, mieltä niistä etsii,
Sovittaa sanat omiin aatteisiinsa,
Ja nyökkäys, liike, silmän-isku häneen
Sen luulon tuo, ett' ajatust' on niissä,
Ei tiedä mitä, mutta kovin pahaa.
Siis paras hänt' on puhutella, muuten
Vois häijymielisiin hän vihaa kylvää.

KUNINGATAR.
Hän sisään tulkoon siis. -- (Horatio menee.)
Mun sairas mieleni, -- niin synnin ain' on, --
Jo turhassakin näkee tuhon vainon;
Niin arka syyllinen on luulossaan,
Ett' itse ansaan käypi peloissaan.

    (Horatio palajaa Ophelian kanssa.)

OPHELIA.
Miss' on se kaunis Tanskan kuningatar?

KUNINGATAR.
Kuin voit sa, Ophelia?

OPHELIA (laulaa).

    Kuin tunnen muiden joukosta
    Ma sinun armahas?
    On sauva hällä, varvikkaat
    Ja hattu suipukas.

KUNINGATAR.
Laps armas, miksi tuota laulua?

OPHELIA.
Niinkö vain? Ei, kuulkaa, ma pyydän.
(Laulaa.)

    Oi, impi, kylm' on kultasi,
    On kylmä, tunnoton;
    Pään päällä turve vihanta,
    Jaloilla paasi on.
    Oh, hoo!

KUNINGATAR.
Mut, Ophelia, --

OPHELIA.
               Minä pyydän, kuulkaa.
(Laulaa.) Ja liinat lumivalkoiset --

    (Kuningas tulee.)

KUNINGATAR.
Oi, puolisoni, katsokaa!

OPHELIA. (laulaa).

    Ne peittyi kukkasiin,
    Jotk' itkusilmin hautahan
    Kanss' armaan laskettiin.

KUNINGAS.
Kuinka voitte, armas neiti?

OPHELIA.
Hyvin, kost' Jumala! Sanotaan, että huuhkain oli leipojan tytär.[16]
Hyvä Jumala! Tiedämme, mitä olemme, mutta emme tiedä, miksi tulemme.
Jumala siunatkoon ruokanne!

KUNINGAS.
Isäänsä murehtii hän.

OPHELIA.
Minä pyydän, älkäämme siitä puhuko. Vaan kun teiltä kysytään mitä se
tietää, niin vastatkaa näin:

(Laulaa.)

    On tänään pyhä Valentin,
    Ja amull' aikaiseen
    On impi alla ikkunas,
    Sua pyytää sulhokseen.
    Ja poika nousee, pukeuu,
    Ov' aukee, sisään nyt
    Käy impi, mutta impenä
    Hän sielt' ei lähtenyt.

KUNINGAS.
Armas Ophelia!

OPHELIA.
Toden totta, en vannoa tahdo, mutta loppu siitä tulla pitää:

(Laulaa.)

    Kies'auta! Neitsyt, varjele!
    Mua voi! Hyi, häpeää!
    Ne pojat ottaa, kun he voi,
    Syy siitä heille jää.
    Kun, -- lausui impi, -- mun viettelit,
    Mun vannoit naivasi.
    "Sen oisinkin, jos itse et
    Ois tullut viereeni."

KUNINGAS.
Kuin kauan on hän tuossa tilass' ollut?

OPHELIA.
Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu; malttakaamme vaan. Mutta en voi
muuta kuin itkeä, kun ajattelen, että he maan kylmään poveen hänet
laskivat. Sen ma kerron veljelleni, ja nyt kiitän teitä hyvästä
neuvosta. Vaununi tänne! Hyvää yötä, naiset! Hyvää yötä, naiset
ihanaiset! Hyvää yötä, hyvä