The Project Gutenberg EBook of Ennen ja nykyään 1, by Hanna Ongelin This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Ennen ja nykyään 1 Kuvauksia naisen elämästä Author: Hanna Ongelin Release Date: June 4, 2005 [EBook #15988] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ENNEN JA NYKYÄÄN 1 *** Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm. ENNEN JA NYKYÄÄN. KUVAUKSIA NAISEN ELÄMÄSTÄ. Kirjoittanut Hanna Ongelin. Suomennos. I. Ensimmäisen kerran julkaistu 1886. Ennen. Liedellä leimusi nuotio, hohteellaan valaisten kallisarvoiset aseet, koristetut hopealla, kullalla ja jalokivillä, saaliit kaukaisista maista; tuossa ne nyt riippuivat korkean tuvan seinillä välkähdellen valkeaa paisteessa. Perärahilla istui vanha, paljon matkaillut viikinkiuros kertoelemassa talonväelle matkoistaan ja urotöistään vierailla mailla. Rahilla hänen vieressään istui kolme nuorta, uljasta soturia, komeita nuorukaisia. Ne olivat hänen nuorimmat, ainoat elossa olevat poikansa; kolme vanhinta oli näet kaatunut viikinkitaistelussa. -- Niinkuin tulenloiste välähteli seinillä olevista miekoista ja kilvistä, niin säteilivät myös nuorukaisten silmät vanhuksen kertoessa suurista kaukaisista meritaisteluista, joissa hän oli otellut seitsemää tummakiharaista etelänmiestä vastaan ja lyönyt kaikki seitsemän kuoliaaksi laivan kannelle. Ulkona vyörytteli meri ukkosen kaltaisella kuminalla aaltojansa rantaa vastaan, ja syysmyrsky jyskytteli tuimilla iskuillaan tuvan raskasta ovea. Tuuli hohisi savutorvessa, ja valkea liedellä leiskusi. Mutta soturi kohotti äänensä ja sen kaiku voitti meren pauhun ja myrskyn kohinan. Kertomus oli loppunut. Hän löi miekanlappeen tammipöytään ja loi silmäyksen ylistuvan oveen. Hiljaista oli salissa. Vanhan uroon tylyt kasvonjuonteet kävivät tylymmiksi kärsimättömyydestä. Hän nykäistä hivahutti pitkää valkeaa partaansa, ja vihastunut katse välähti hänen silmistään. Ylisten ovi avautui vihdoin, ja korkeavartaloinen neitonen astui kynnykselle. Hän oli komeasti puettu, hopeakoriste kaulalla ja käsivarressa ja kalisarvoinen vyö kultahela-veitsineen vyötäisillä. -- Mitäs tärkeää tehtävää nyt on neitosella, kuin ei joudu enään kuulemaan isän kutsumusta? kysäsi vanhus äänellä niin peljättävällä, että kaikki miehet huoneessa vaalenivat ja vilkaisivat hämmästyksellä neitoon, joka oli rohjennut antaa syytä sellaiseen nuhteesen. Impi astui pää pystyssä, kopein askelin ja rauhallisen näköisenä alas portaista. -- Minä makasin, kuin sinä kutsuit, isä! kuului hänen äänensä, kirkas kuin hopeakilven helähdys. Ja minun täytyi ottaa vaatteet ylleni, ennenkuin astuin ylisiltä. Koska se tapa tuli, että tytär vastaa pitkillä puheilla isän nuhteisin? Kuin isä kysyy, sopiihan tyttären vastata. -- Asa-Thorin nimessä! Sinä olet rohkea sanoissasi. Pidä kielesi ohjissa ja ojenna minulle kukkurainen simasarvi, saadakseni kostuttaa kuivunutta kurkkuani. Neitonen tarttui hopeiseen juomasarveen ja täytti sen reunoja myöten vaahtoavalla simalla suuresta tynnyristä tuvan viereisestä ruoka-aitasta. -- Sinä, Alf! käski talon isäntä ovenviereisellä rahilla istuvaa, nuorta orjaa, jolla oli taistelijan vartalo ja kauniit kasvot. Pane enemmän puita tuleen, että se palaisi vilppaasti, sillä hupaisen sadun tahdon minä kertoa urotyöstä, jonka vertaista ei ole nähty sataan vuoteen. Orja nousi ylös täyttämään herransa käskyä. Impi astui vakavasti, ylevä ja kaunis kuin jumalatar, tuvan lattian poikki, kukkurainen juomasarvi kädessä, Alf astui liedelle päin. Heidän silmäyksensä tapasivat toisiansa. Ruusuhohde välähti, äkkiä kuin linnun siiven varjo, neitosen poskilla. Liekki vilahti orjan silmissä. Hän pani aika puujyskäleen tuleen. Neitsykäinen astui vanhuksen luo ja ojensi hänelle simasarven, joka perheenisän juotua kävi ympäri seuran. -- Nyt tahdon minä jutella teille sadun, viehättävän ja komean kuin Asa-Thorin ottelu jättiläisen kanssa. Brynhild, tytär, sinä voit jäädä seisomaan tänne tupaan ja kuunnella kertomusta, jos sinua haluttaa. -- Enkö minä saa istua rahille veljeini viereen? -- Koska se tapa tuli viikinkimajoihin, että naiset istuvat miesten kanssa vieretysten? Mutta jollet sinä voi seisoa, niin voithan istua rahille, tuonne Alfin viereen. Neitosen posket hehkuivat kuin aurinko myrskysäällä. Hän käänsi isälle selkänsä ja meni pois ylistupaan. Alf nousi ja meni ulos huoneesta. Vanhus kertoi kuunteleville sotureille uljaan tarun, kuinka hän oli taistellut villien merirosvojen kanssa, ottanut heidän laivansa ja aarteensa, polttanut laivat tuhaksi, tehnyt miehet orjiksi ja vienyt aarteet kotiinsa. Kuin taru oli loppunut, sanoi hän nuorimmalle pojista: -- Sinä, Björn! Ota harppuja laula meille kaunis laulu. Björn nousi seisomaan, otti harpun, asettui rahille ja lauloi: Ihanaistahan Salituvass' on Lieden liehuvan Ääress' olla, Mesisarven joss' Impi täyttää. Tok' ihanampaa On valkosiivin Lohikäärmehen Käydä merta Terän kirkkahan Kisahan. Björnin laulaessa nousi Brynhild seisoalleen neitosten majassa avonaisen akkunan ääreen. Myrsky liehutteli hänen hiuksiaan. Sydämmessä paloi tuli, kuumempi kuin liekki tuvan liedellä. Suloinen olisi hänen ollut istua Alfin vieressä, mutta ennen tahtoi hän vaikka tuhannen kertaa kuolla, kuin istua orjan istuimelle. Hänen sydämmensä kiehui. Tulikuumat kyyneleet purkautuivat kiehuvasta lähteestä ja virtasivat pitkin poskia. Hän vilkasi ulos yön pimeyteen. Tuolla alhaalla rannassa seisoi kookas vartalo. Hän tunsi sen hyvin. Orjakaan ei istunut orjainrahilla kuuntelemassa vapaitten miesten urotöitä. Hän seisoi tuolla alhaalla pauhaavan meren rannalla, kohotti kätensä pilviä kohden ja rukoili: -- Korkeat jumalat! Suokaa minullekin joku urotyö! Myrsky oli lakannut raivoamasta, synkkä meri vyöryi, kuohuen kuin säännöllinen juhlavirsi, rantapaasia vasten syysauringon kalpeassa hohteessa. Kaukana näköpiirin rajalla haamoitti valkeat purjeet kuin jättiläislinnun levitetyt siivet, ja pimeää vettä vasten välähteli kuin valkean kimallus. Purjeet näkyivät selvemmin. Välähdykset kävivät kirkkaammiksi. Siellä oli kolme komeaa viikinkilaivaa lähestymässä, ja kultaiset lohikäärmeen päät välkkyivät kuin tuli auringon paisteessa. Laivat laskivat rantaan. Majassaan istui vanha uros perä-rahilla, koko väki ympärillään, ja ylevältä näytti kaunis Brynhild lieden ääressä. Ovi avautui ja tupaan astui nuori sankari, loistavassa asussa, pedon talja hartioilla. Häntä seurasi kaksitoista voimakasta miestä. Siinä oli tuo mainio Helge-sankari, joka oli käynyt kaukaisilla viikinkiretkillä, voittanut monta vihollista, anastanut suuria aarteita ja rakentanut itselleen linnan Englantiin. -- Terve sinulle, mahtava Rolf! tervehti Helge. Satakunta miestä ja suuri joukko lahjoja muassani olen rauhallisessa tarkoituksessa: tullut vierailemaan luoksesi. Vanhus ojensi itsensä. -- Ole tervetullut, Helge Gadmarin poika! Sinä ja sinun väkesi olkaat tervetulleet talooni! Monta härkää pitää teurastettaman, simaa yltäkyllin oleman, ja harpun äänen kaikuman sinun kunniaksesi. Astu esiin, urhea vieraani, ja asetu viereeni! Tytär! ojenna meille kultainen sarvi. Brynhild täytti sarven ja vei sen isälle, joka joi ja ojensi sen vieraalleen. Muukalainen otti juomasarven. Hänen silmänsä loistivat, kuin hän katsahti impeen. -- Sorea neiti! Sinun kunniaksesi tyhjennän sarven, sanoi hän. Uhkeat vieraspidot vietettiin viikinkilinnassa. Tulisoitot paloivat tuvassa. Paistit paistettiin. Simaa ja viiniä oli yltäkyllin. Uljaita urotöitä kertoeltiin, lauluja laulettiin, ja harppua soitettiin. Mutta ylistuvassa istui kaunis Brynhild yksinään, ja kalliolla, kuohuvan meren rannassa, oli nuori orja. Kolme päivää ja kolme yötä kesti pitoja. Kolmantena päivänä, jolloin vieras uros oli valmis lähtemään pois, astui hän perheenisän eteen, sanoen: -- Voimakas Rolf! Suuresti olen minä ihastunut tyttäreesi. Tahdotko antaa hänet minulle vaimoksi? Kauneimman laivoistani kaikkineen, mitä siihen kuuluu, ja sata naulaa hopeaa tarjoon minä sinulle antimeksi neitosesta. Kallisarvoista vaatteusta hän saa pitää, maata purppura- ja silkkipeitoilla ja täyttää sarven huoneessani. Lempeä tahdon minä olla hänelle, niinkuin voimakkaan, tuleekin olla hentoa ja siveää naista kohtaan. Sano, otatko korviisi puhettani? Rolf nousi ylös, sanoen: -- Urhokas Helge! Suurella ilolla kuulen sanasi ja olen täydellisesti tyytyväinen niihin runsaisin lahjoihin, joita sinä tarjoat. Palttinaiset ja karitsan villaiset vaatteet, hopea- ja kultakoristimet, seitsemän täysinäistä arkkua, lahjoitan minä morsiamelle myötäjäisiksi. Tapahtukoon sinulle niinkuin mielesi halajaa! Hän löi miekan lappeella pöytään. Brynhild astui tupaan. -- Tytär! Tämä jalo sankari on valinnut sinut morsiameksensa, ja minä olen antanut sinut hänelle kallisarvoista ja komeaa korvausta vastaan, kuten sopii niin mainehikkaille uroille kuin hän ja minä. Laita itsesi valmiiksi seuraamaan häntä, kuin hän täältä lähtee ja palvellos häntä uskollisella mielellä ja uutterasti kaikkina elinpäivinäsi. Neitosen posket tulivat vaaleaksi kuin lumi. -- Minä en tahdo seurata Helgeä, isä! Minä en rakasta häntä. Vanhus löi miekalla pöytään, niin että huone kajahti ja harpunkielet helähti. -- Asa-Thorin nimessä! Rohkeneeko tytär kieltää, kuin isä on hänet uskonut ja luvannut morsiameksi kuuluisalle sankarille? Vaikene ja tottele vastustamatta minun käskyäni! -- Nuori impi on kaino kuin kyyhkynen, sanoi Helge. Mutta kainous haihtuu myrskytuuleen laivankannella ja kyyhky hiipii uskollisen miessydämen turviin. Hän otti kultaisen renkaan ranteestaan ja asetti sen neitosen käteen, mutta Brynhild kiskaisi sen pois ja sinkahutti lieden hehkuun. Silloin välähtivät Helgen silmät kuin tulenliekki. Hän nosti immen tukevalle käsivarrelleen ja ojensi kätensä vanhukselle ja pojille. -- Terve teille ja hyvästi, jalo isä! ja te, nuoret uroot! Kuin kevättuuli taas puhaltaa, olkaa tervetulleet vieraspitoihin minun linnaani! Uljain askelin morsian käsivarrellaan, vetäytyi hän linnasta, miestensä seurassa. Rannalla, missä laivat olivat valmiina, seisoi Alf-orja. Miekka kädessä astui hän urosta vastaan, kohotti miekan hänen otsaansa kohden ja huusi: -- Naisryöstäjä! Päästä impi vapaaksi sylistäsi! Kuin ei vapaasukuinen isä eikä veljet suojele neitoa muukalaisen väkivallasta, niin orja vetäköön miekan. -- Kuka olet sinä katala raukka, joka uskallat astua, solvausta suu täynnä, mahtavaa sankaria vastaan? ärjyi Helge ja heitti morsiamen miehilleen; ne hillitsivät neitosen, joka taisteli kuin vangittu kotka, temmatakseen itseänsä irti heidän käsistään, ja kaatoivat hänen alukseen. Helge veti miekkansa ja hurjaksi kävi ottelu rannalla hänen ja Alfin kesken. Veri purskahti, ja orja suistui halaistuin otsin mereen, jossa valkoinen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi hänen verestään. -- Purjeet pullistuivat ja laivat kiitivät pois yli ulapan. Myrsky-yö vetäytyi jälleen Pohjanmerelle. Laivankannella seisoi kalpea impi, pitäen jäykin käsin pitkästä, liehuvasta tukastaan kiinni, ja hänen silmänsä paloivat kuin tuhovalkea pimeänä yönä. Meri ärjyi. Myrsky vinkui. Kultakoristeinen lohikäärme nauskui, kiitäen siivet leveellään yli syvyyden. -- Neitosen luo laivankannelle astui voimakas uros. -- Lempeä impi! kuului hänen äänensä. Minun morsiameni olet sinä. Minä olen sinut kunniallisesti pyytänyt ja laillisen korvauksen kautta saanut isältäsi. Tule syliini! Hän ojensi kätensä neitoa kohden, tahtoen syleillä häntä. Mutta tämä pakeni hänen edestään kuin tuulenlöyhäys. Huimassa vauhdissa koetti uros tavoittaa häntä, mutta ei saavuttanut. -- Pian on kyyhky väsyvä, kuin haukka sitä ahdistaa, huusi hän vihoissaan ilkkuvalla äänellä. Mihin tahtoo hän paeta laivankannelta aavalla merellä? Silloin juoksi Brynhild ylös laivan etukeulaan ja osoitti ulos merelle. Tämän nähdessään kauhistui uros. -- Ollos rauhassa! huusi hän, meni ruoriin ja pysyi siellä alallansa. Mutta ryöstetty impi seisoi laivalla ja katseli ulos mustaan yöhön. Hän ajatteli valoisata huonetta, jossa pystyvalkea räiskyi liedellä, ylistupaa, jossa hänen äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta, jonka hänen isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka oli kuollut, hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan silkkiä ja kultaa, ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän ajatteli nuorukaisen halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin puhdas ja kirkas; hän kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi pyhän valan, jonka ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat. Mahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui suuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja harppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros perärahilla, ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa pukimessa. Mutta morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät kuin yö hänen silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen huuliltaan. Kuin pidot olivat lopetetut, valkeat sammutetut, maljat tyhjennetyt, säveleet lakanneet helähtelemästä, ja uroot uneksuivat pehmeillä petojen taljoilla ihanista nummista ja kaukaisista lehdoista, viiniköynnöksineen ja lemuavine kukkineen, vei Helge morsiamensa kauniisen makuukammioon, hyvänhajuisesta puusta tehtyyn vuoteesen, joka oli koristettu hopealla ja kullalla ja peitetty etelämaalaisella purppurapeitteellä. -- Kaunoinen impeni! Täällä saat sinä levätä luonani, sanoi hän. -- En koskaan lepää minä sinun luonasi, kuului neidon vastaus. Et ole sinä minulta kysynyt, rakastanko minä sinua. Väkivallalla olet sinä minut vienyt isäni talosta ja verellä ja murhalla olet sinä minut anastanut, vaan rakkauttani et ole voittanut. -- Mistä murhasta sinä puhut? Eikö isäsi antanut sinua minulle vapaatahtoisesti ja ystävällisellä mielellä, ja eivätkö veljesi tervehtäneet minua rauhalla, niin tullessani kuin lähteissäni? -- Eikö tuossa ole vielä verta ihan tuoretta miekassasi? Katso! Brynhild paljasti Helgen miekan, joka riippui hänen kupeellaan. -- -- Min, kehnoa orjan verta! Huomenna asemieheni kirkastaa miekkani jälleen välkkyväksi. -- Ei koskaan kirkasteta sitä miekkaa enää. Minä kostan sinulle, miehentappaja, orjan hengen, sillä hän oli sydämmelleni rakkaampi kuin isä, veljet, koti ja elämä. Sulhoni olet sinä surmannut, ja sentähden pitää sinun kuolla. Hän kohotti miekan ja työnsi sen Helgen sydämmeen. Verissään kaatui hän morsiusvuoteelle. Brynhild heitti miekan hänen viereensä ja lähti ulos salista, pois merenrannalla olevalle korkealle kalliolle. Meri pauhasi ankarasti. Suurten valkoisten lintujen lailla lenteli vaahto yli aaltojen. Mustien, hajonneitten pilvien lomasta kumotti täysikuu, niin että ne näyttivät hopeapatsaisilta porteilta suuren vuoren onkaloissa. Brynhild lausui: Lempeä Freja, Vaunuissa kulta Verissä et saa Nähdä mua. Nyt Tuonelaan käyn Pilviporteista. Ja sankaryljän Kun surmasin Miekallaan, jossa Veri viaton Ol' nuorukaisen, Ma kostin vaan. Ja kostoll' orjan Ma vapaaks' ostin: Nyt, sankararvon Hän saatuaan, Juo mettä kanssain Jumalissa ja Miekoin soittavi Kanneltaan. Niin lausui Brynhild. Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja syöksyi kallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja aallot soittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla. Nykyään. -- Hm! sanoi kapteeni Ivarsson. Pojan kasvatus tulee kuitenkin aina hyvin kalliiksi. Toivoisin, että minulla olisi vaan kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan. Hän loi ystävällisen isänsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka istui keinutuolissa perähuoneen pimeimmässä nurkassa, mutta nyt nousi ylös ja jätti huoneen hiljaisin askelin. -- Minkätähden Gerda meni ulos? kysyi kapteeni rouvaltaan, joka istui lampun ääressä kutomassa sukkaa. Rouva oli hyvin miellyttävän näköinen, keski-ikäinen ihminen, kasvonpiirteensä olivat hienot, ja hänen ruskeista silmistään loisti mielen eloisuus. -- Vai niin, menikö hän? Rouva katsahti oveen, josta tytär oli hiipinyt. -- Ehkä hän tuli pahoilleen siitä, että minä sanoin poikien kasvatuksen tulevan kovin kalliiksi ja haluavani pitää vaan kaksi tyttöä. Tiedäthän, että Gerda on aina kadehtinut Rudolfia siitä, että hän on poika ja saa opiskella. Mutta kyllä siinä on yhdessäkin, ilman että vielä tyttö olisi yliopistossa. -- Mutta jos tytöllä olisi parempi pää kuin pojalla, niinkuin luulen olevan juuri meidän lasten laidan? --- Hm, jaha! Vaikka niinkin olisi, niin täytyyhän pojan kuitenkin aina saada varsin toisenlaisen kasvatuksen kuin tytön. Hänestä pitää tulla jotain, olkoon hänen päänsä sitte huonompi tahi parempi. Tytöllä sitä vastoin on kotinsa, joka hänestä huolen pitää, tahi myöskin joutuu hän naimisiin ja saa menonsa mieheltään. Hänen ei tarvitse yritellä hankkia itselleen toimintaa yhteiskunnassa. Sentähden on hänen kasvatuksensakin paljoa yksinkertaisempi ja halvempi kuin pojan. Rouva Ivarsson laski kutimensa ja nojautui tuoliin. Hän näytti vaipuvan syviin mietteisin. -- Niin, sitenhän sen laita on, sanoi hän vähäisellä huokauksella. Mutta minkätähden niin on? Sitä minä olen tuumaillut koko elämän ikäni. Katsoppas vaan Gerdaa! Hän on niin lahjakas, ja niin tietohalukas sitten! Jos hän saisi opiskella, niinkuin Rudolf, niin pääsisi hän kauas tieteissä, ja ihan varmaan tulisi hänestä jotain erinomaista. Sen sijaan istuu hän nyt tuolla mietiskelemässä kirjojaan ja lukee välistä koko yöt läpeensä, kuin hänen päivällä on täytynyt auttaa minua käsitöissä ja taloudellisissa askareissa. Minä näen kyllä, että, hän suree, vaikka hän ei tahdo sitä osoittaa. Minun tyttöparkaani! -- Gerda istuu liian paljon huoneilmassa mietiskelemässä, senhän olen sinulle jo ennen sanonut. Hän ei tahdo olla ulkona muitten ihmisten seurassa, eikä hänen tee mieli huvituksiin, niinkuin muun nuorison. Eiköhän mahda tulla viimein kirjatoukka koko tytöstä? Minä juuri haluaisin lähettää hänet suveksi veljeni luokse maalle. Se tulisi häntä virkistämään, kuin hän saa peuhata niitten nuorten kanssa siellä. -- Maikki, hänen serkkunsa, on juuri hänen kanssaan saman ikäinen, ja pojatkin ovat kotona kesällä. Minä kirjoitan ihan varmaan Fredrikille asiasta. Jos Rudolf matkustaa ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, josta juuri on kysymys, -- lääkäri sanoo sen olevan ihan välttämätöntä. -- Ivarsson-ukolta pääsi salainen huokaus, sillä hän ajatteli, että hänen täytyisi kiinnittää talonsa, saadakseen matkarahaa pojalle, -- jos Rudolf matkustaa, niin voit sinä ehkä jonkun aikaa olla ilman Gerdaa täällä kotona. Niin, ja onhan sinulla aina palvelustyttö. -- Jos Fredrik ja Anna-Maria tahtovat ottaa hänet vastaan pariksi viikoksi suvella, niin tulee hänelle varmaankin hauskaksi saada mennä maalle vähäsen virkistäymään. Hän ei saa matkustaa ulkomaille, hän, pienokaisraukka! Minä tiedän kyllä, että se olisi suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, jos hän saisi tulla tuonne suureen maailmaan ja nähdä kaikki sen ihanuudet. Minä olen kuullut sen hänen puheestaan, kuin joku on kertonut ulkomaista tahi kuin hän itse on lukenut kirjoituksia niistä. Mutta, Jumala nähköön, kuin ollaan köyhät, niin täytyy kieltäytyä monesta hyvästä. -- Kiitä onnea, rakas Hanna, ettei molempien lastemme tarvitse hakea terveyttä vierailla mailla, vaan että tyttömme on terve ja rivakka. -- Rudolf-raukka! hauskempi tietysti olisi hänelle, jos hän saisi terveenä ja voimissaan elää ihmisten ilmoilla. Silloin voisi hän saada jotain hyötyä siitä hengen kehitykselleen. -- Tahtoisitko sinä lainata rahoja talon kiinteimistöä vastaan Rudolfin ulkomaan matkan tähden, vaikkei se olisikaan tarpeellinen hänen terveydelleen? -- Ihan varmaan! Se on selvää, -- siinä tapauksessa, jos sellainen matka olisi hyödyllinen hänen kasvatukselleen. Enkö tekisi mitä uhrauksia tahansa lapseni vastaisen menestyksen tähden? Kunnotonhan isä olisin muuten. -- Nyt tulemme taas kasvatuskysymykseen. En voi auttaa, että minun mielestäni tytöt kärsivät suurta vääryyttä. Sillä aikaa kuin vanhemmat ponnistelevat viimeisiin saakka, hankkiakseen pojilleen täydellisen sivistyksen, niin saavat tytöt tyytyä muutamiin vähäpätöisiin tieteen muruihin, olkoon heillä sitte kuinka hyvä pää tahansa. Se on väärin, ja siinä ajatuksessa minä pysyn. -- Sinä olet kummallinen, Hanna! Minä en ymmärrä, hitto vieköön, yhtään mitä sinä tarkoitat nurinallasi ja noilla "tieteenmuruillasi". Olemmeko tosiaankin laiminlyöneet Gerdan kasvatuksen? Eikö hän ole käynyt tyttökoulua alusta loppuun saakka, ja lisäksi kiitoksella ja kunnialla? Sitte on hän päälle päätteeksi saanut tuntia kielissä ja soitannossa ja kaikessa mahdollisessa -- kumminkin -- niin, vähintäin tuhannen markan arvosta. Minä olen kustantanut tyttärelleni hienomman kasvatuksen kuin moni rikkaampi isä tyttärilleen, tahdon sinulle sanoa, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että minä olisin ollut hänestä huolimaton taikka väärin tehnyt kummallekaan lapsistani. Kapteeni nousi, kävi kiivaasti muutamaan kertaan lattian ja seisattui akkunan eteen, katsella tuijottaen ulos pimeälle kadulle. Hetkisen aikaa oli hiljaista. Rouva oli jälleen tarttunut kutimeensa. -- Ei kukaan voi sanoa, että sinä olet väärin tehnyt tyttärellesi, rakas Otto! kävi hän vihdoin tyynesti puheesen. Gerda on todellakin, kuten sanoit, saanut paremman kasvatuksen kuin monen rikkaamman tyttäret, enkä minä puhukkaan erittäin hänestä, mutta minun ajatukseni on, että tyttöjen sivistys ylipäänsä on hyvin niukka poikiin verraten. -- Niukka! Kapteeni kääntyi akkunasta ja lähestyi vaimonsa eteen. -- Niukka! Mitä tahdot sinä sitte minun tekemään? Pitääkö minun hankkia opettaja-joukko antamaan heille tuntia ja työntää heille suuria rahamääriä? Jos minä olisin rikas, voisi se juuri tapahtua, jos se huvittaisi häntä, mutta sinä tiedät, että minun täytyy lainata rahaa Rudolfin ulkomaanmatkaa varten. Mistä minä ottaisin sitte varoja hänen lukutuntiinsa? Ja sitten? Mitä hyötyä siitä sitten olisi? Ottaisiko hän ylioppilastutkinnon, vai mitä? Ja mitä se sitten pyhittäisi? Gerda on, jumalan kiitos, kaunis tyttö. Onni voi olla suotuisa meille, niin että hän pääsee hyviin naimisiin. Mitä hän tekisi sitten ylioppilastutkinnolla? Ei, jos minä olisin rikas, niin lähettäisin hänet johonkin talouskouluun ulkomaille. Se olisi oikeen terveellistä hänelle, sillä hän on liian vähän taloudellinen. -- Sitä et saa sanoa, Otto! Silloin teet Gerdalle väärin. Kuinka hyvä hän on auttaessaan minua kaikella mahdollisella tavalla, sekä käsitöissä että vaatteitten silityksessä ja kaikessa. -- Niin, niin, ymmärretään! Mutta kaiken tuon hän tekee vaan uskollisuudesta sinuun ja huojentaakseen sinun vaivojasi. Hän tekee sitä ilman mitään intoa, sen näkee kyllä selvästi, sillä hänellä ei ole ollenkaan taloudellista luonnetta, mikä kuitenkin on kaikkein tärkein tytölle, -- varsinkin köyhälle tytölle. -- Luuletko sinä sitten, että hän talouskoulussa, vieraalla maalla, innostuisi enemmän talousaskareihin, kuin kotonaan, omaa äitiänsä auttaessaan? -- Niin, arvellaan kyllä, ettei parempaa koulua sillä alalla voisi löytyä, kuin oma koti ja työskenteleminen äidin valvonnan alla, mutta sinä et teekkään täyttä totta hänen ja hänen toimiensa kanssa, vaan sinä huhdot ja työskentelet itse vaan, että hän saisi istua aikasin aamusta myöhään iltaan saakka nenä noissa siunatuissa kirjoissaan. Talouskoulussa saavat sitä vastoin oppilaat luvan määrätyillä tunneilla tehdä kaikki ne askareet, jotka kuuluvat oppijaksoon. Siellä opitaan järjestykseen, ja se ei voi vahingoittaa Gerdaa. -- En minä usko sittenkään, että työintoa voidaan opettaa, jos se puuttuu ihmisen luonnosta. -- Ah, loruja, rakas Hanna! Tyttö on vaan pilaantunut tuosta kirotusta lukemisesta ja mietiskelemisestä, joka kestää päivät ja yöt läpeensä. Hän tarvitsee raikasta ilmaa. Siinä kaikki. Saat nähdä, että kuin hän on oleskellut maalla muutaman viikon ja käynyt maitokamarissa ja karjapihassa Anna-Marian kanssa ja ottaa osaa hänen käytännöllisiin toimiinsa, niin on hän unhoittanut kaikki kirjarepaleensa, vanhat filosofinsa ja mitä sojua se lieneekkään, kuin hän uneksuu koko pitkäisen aikansa, ja tulee kotiin reippaana, talouden hoitoon ihastuneena tyttönä. -- No, sittenhän ei tarvita ollenkaan talouskoulua, naurahti rouva Ivarsson. -- Ei, sitä minä toivon, sillä kuten tiedät, niin minulla ei ole varaa lähettää häntä kauemmaksi pois. Puolisoiden puhe keskeytyi hetkiseksi. Rouva kutoi sukkaa, ja kapteeni käveli edestakaisin. -- Hyvin kummallista on sittenkin, ryhtyi edellinen viimein puheesen, etteivät tytöt voi saada samaa sivistystä kuin pojat, tulla ylioppilaiksi niinkuin hekin ja lukea ja opiskella niin paljon, kuin heillä on siihen halua ja kykyä, koska Herramme on varustanut heidät samalla ymmärryksen lahjalla ja yhtä hyvällä kyvyllä kuin pojatkin. Juuri sitä asiaa olen minä hyvin usein mietiskellyt. Minä tiedän itsestäni, millainen halu minulla oli lukemiseen nuorena, kuinka minä valvoin monta valoisaa kesäyötä lukemalla veljeini kirjoja ja kuinka minä kadehdin niitä, jotka saivat tulla ylioppilaiksi ja valita, minkä tien vaan halusivat. -- Mutta silloin tapasimme toisemme vanhimman sisaresi häissä, ja sinä rakastuit minuun ja tulit pieneksi sieväksi vaimokseni ja silloin sinä heitit koko tieteilemisen siksensä ja sinua huvitti paljon enemmän puuhata kodissasi, huolitella ukkoasi ja kasvattaa lapsiasi, etkä kertaakaan ole sen jälkeen kaipaillut korkeaoppisuutta. Eikö minulla ole oikein, Hannaseni? Kapteeni taputti vaimoansa hartioille ja katsahti hellästi hänen silmiinsä, mutta hänen katseessaan kuvautui samalla suurta itserakkautta ja itseensä tyytyväisyyttä. Tämä vastasi tuohon lemmekkääsen silmäykseen, mutta salaisesti pääsi huokaus hänen rinnastansa. -- Tosin olen ollut onnellinen kanssasi, Otto! paljon onnellisempi kuin ansaitsen, mutta en ole koskaan voinut tukehuttaa haluani enempään tietoon, kuin minulla, paha kyllä, nyt on, ja niinkuin minä ennen surin itseni tähden, suren minä nyt tyttäreni tähden. -- Mitä tahdot sinä sitten, rakas Hanna, ja Gerda ja te kaikki, jotka istutte suremassa onnetonta asemaanne? Tahdotteko te tulla ylioppilaiksi, vai kuinka? Ja mitä sitten? Jos vaimo vaan istuu kiinni kirjoissaan eikä vähintäkään pidä lukua, kuinka askareet ja lapset hoidetaan, kuinka hupaisen sinä tosiaankin luulet miehelle olevan sellaisen kodin? Rouva Ivarsson naurahti surumielisesti. Hänen sydämmessään kaikui kysymys: onko sitten naisen korkein tarkoitus, laiminlyömällä oman henkensä vaatimukset, ainoastaan koettaa hankkia miehelle hupaisuutta? mutta hän ei lausunut sitä suotta ärsyttääksensä tuittupäistä herraansa ja puolisoansa, joka ei kuitenkaan koskaan myöntäisi sen oikeutta. Hän sanoi: -- Mutta minä en ymmärrä, minkätähden nainen ei voi tulla kelvolliseksi perheenäidiksi, vaikka hänellä onkin perinpohjainen sivistys. Eihän tiedot koskaan vahingoksi ole. Miehestä voi tulla kunnon maanviljelijä tahi hän voi ryhtyä mihin käytännölliseen toimeen hyvänsä, vaikka hän onkin oppinut. Se lisää päinvastoin hänen arvoansa. Mutta että naisen täytyy olla taitamattoman, tullaksensa kelvolliseksi perheenemännäksi, se on todellakin hyvin kummallista! -- Kuka sitte sanoo, että hänen pitää oleman taitamattoman? Minä en suinkaan tahdo kieltää tytöltä kelvollista koulusivistystä, sovitettu hänen sukupuolensa mukaan, enkä hienoa kasvatusta, jos hän kuuluu säätyluokkaan, jossa se on tarpeellista. Ja minun mielestäni nais-sivistys on todellakin nykyään niin oivallinen, kuin vaan toivoa sopii. Se ei juuri voi olla parempi. Toisin oli ennen maailmassa. Silloin olivat, naisten tiedot kurjalla kannalla. Moni ylhäisenkään perheen tytär ei saanut edes opetella kirjoittamaan. -- Se oli todellakin surkeata! -- Kyllä niin, mutta siihen aikaan pidettiin se riittävänä naisille. Ja jos joku silloin rupesi puhumaan sellaisesta kasvatuksesta, kuin tytöt nyt saavat, niin olisi se katsottu suurimmaksi tuhmuudeksi, aivan samalla tavalla kuin nykyään, jos on kysymys niiden tieteilemisestä. -- Rakas Hanna! Älä vertaile järkeä ja kiihoittuneita mielikuvituksia, mahdollista ja mahdotonta toisiinsa. Kukin asia erikseen! -- Sinä olet imenyt Gerdan aatteita, vaikka sinun pitäisi ymmärtäväisenä äitinä vastustaman niitä. -- Kelvollinen, perheenemäntä, joka on ollut ylioppilas! Ha, ha, ha! Niin, sitä ihmettä tahtoisin nähdä! -- Miehen laita on vallan toinen. Hän voi olla kuinka oppinut tahansa ja kuitenkin hoitaa velvollisuutensa. Mutta jos nainen, joka on ollut ylioppilas, joutuu naimisiin, niin ylenkatsoo hän kaikki taloudelliset velvollisuudet ja hyödylliset toimitukset. Ne ovat liian yksinkertaisia hänen korkeaoppisuudelleen. Nainen on liian heikko, rakas Hanna! antautuakseen monelle haaralle yhtä haavaa. Sentähden pysyköön hän kutsumuksessaan, älköönkä ruvetko yrittämään mieheksi päästä, sillä ei se kuitenkaan onnistu koskaan. Rouva Ivarsson naurahti. -- Niin tyhmän en luule kenenkään naisen olevan, sanoi hän. Mutta puhuaksemme vakaasti, ajattelen minä, että todellisesti sivistyneen miehen pitäisi olla paljoa onnellisemman naisen rinnalla, joka on samalla sivistysasteella kuin hän itsekin, kuin jos hän sen sijaan olisi yhdistetty alhaisemmalla kannalla olevan henkilön kanssa, joka ei ymmärtäisi häntä eikä voisi vaihettaa ajatuksia hänen kanssansa. -- Sitä ei vaadi kukaan ymmärtäväinen mies vaimoltaan, olkoon hän kuinka sivistynyt tahansa. Hän tietää, että tällä on maailmansa hänessä, ja mies rakastaa ja kunnioittaa häntä yhtä paljon jo siitä syystä, jos hän muutoin on rakastettava ja uskollinen vaimo. -- Ei, rakas eukko! koko tuo naiskysymys, jota minä puolestani sieluni ja sydämeni pohjasta kammoksun, on paljasta mielettömyyttä, joka ensiksi on pöllähtänyt muutamien vanhojen neitosten aivoihin. -- -- -- -- Eipäs niinkään, kyllä niitä on miehiäkin, jotka puolustavat naisen oikeuksia. -- Miehiä, jaa! Uh! Ilvehtijöitä, jotka pilkkaavat naisten herkkäuskoisuutta ja nauravat heidän selkänsä takana. Ei, rakas ystävä! On olemassa ikivanha sääntö, jonka luonto itse on määrännyt ja jota me ihmiset emme voi kumota, se sääntö kuuluu: naisen maailma on kodin maailma. Mitä siihen lisätään, se on pahasta. Kapteenin äänessä oli jonkunlainen iloinen, päättävä mahti, ikäänkuin hän olisi arvellut lausuneensa ratkaisevan tuomion koko jutusta. -- Mutta ne naiset sitten, jotka eivät koskaan joudu naimisiin? -- Niin, se on heidän oma syynsä! Kapteeni pyörähti korollaan. -- Kuinka sinä taidat sanoa niin, Otto! Tiedäthän sinä, että löytyy paljon enempi naisia maailmassa kuin miehiä. -- No entä sitten! He voivat antautua johonkin naiselle, sopivaan toimeen, esim. tulla opettajattariksi, sillä siihen nainen kieltämättä on hyvin sopiva. Ja ylipäänsä on: tähän aikaan koko joukko toimia, kirjoitustöitä virkalaitoksissa, sähkösanoma-palvelusta ja muita sellaisia, jotka ovat avoimet naisille. -- Mutta jotka miehet muutama vuosi sitten pitivät yhtä sopimattomina naisille, kuin he nyt hylkivät heidän pitemmälle edistymistänsä sivistyksen ja itsenäisyyden tiellä, vastasi heleä ääni ovelta, ja nuori Gerda, joka hetkinen sitten oli jättänyt huoneen, astui jälleen sisään, avoin kirje kädessä. Huoneesta lähdettyään oli hän sulkeutunut kammioonsa, kuin hän kuuli isänsä haluavan pitää kaksi tyttöä eikä poikaa ollenkaan, koska se tulisi huokeammaksi; tämä lause oli kohdannut hänen sydäntään kuin polttava pistos. -- Kaksi tyttöä, eikä poikaa ollenkaan! kertoi hän mielikarvaudella itsekseen. Kaksi tyttöä, niin, kolme, neljä, viisi tyttöä eivät maksaisi niin paljon kuin yksi ainoa poika. Mitä tarvitsee tyttö? Mitä maksaa hänen kasvatuksensa? Ei mitään! Poika olkoon minkälainen pölkkypää, minkälainen laiskuri tahansa, tyttö muka ei koskaan lahjakas, niin häneen kuitenkin tupataan tietoja, -- tyttö saa jäädä taitamattomuuteensa. Hän onkin vaan tyttö ja pääasia on että hän oppii "taloutta" tehdäkseen elämän miehellensä hupaiseksi. Minä tunnen isän ja muitten miesten saarnat sillä alalla. Minä osaan ne ulkoa. Neitonen otti kirjan hyllystä, istui pöydän ääreen, väänsi lampun suuremmalle, aukaisi kirjan merkin kohdalta ja oli pian niin vaipunut lukuunsa, että hän näytti unhoittaneen kaiken muun. -- Oi! äännähti hän äkkiä, kohottaen päätänsä, leuka puristettua nyrkkiä vasten. Oi! minkätähden en minä saa juoda tieteen syvästä lähteestä? Minkätähden en saa, kuten Rudolf, kuunnella valistuneitten opettajain ääntä? Jos minä olisin niin onnellinen, en minä tuhlaisi kallista aikaani hänen laillaan turhuuteen. Oi, ei! Minä käyttäisin joka ikisen hetken päivästä ja yön levon lisäksi, ammentaakseni tietoja ja tunkeutuakseni syvälle tieteen salaisuuksiin. Oi, Jumalani! Minkätähden en minäkin saa omistaa kaikkea sitä kaunista ihmeellistä, mitä ihmistutkimus ja ihmisnero on keksinyt ja luonut? kuitenkin, kukas estää minua? Enkö minä voi kotona täällä yksinäisessä kammiossa lukea kaikkia Rudolfin kirjoja läpi? -- Toista kuitenkin on kehittää sieluansa salaisuudessa ikäänkuin synnin teossa, toista taas saada vapaasti omistaa aikansa tieteille, saada käydä oppisaleissa ja hyödyttää maailmaa saavutetuilla tiedoillaan. Tätä onnea nauttii Rudolf ainoastaan sen tähden, että hän on nuorukainen, -- ja kuinka vähän hän siitä välittää! Syvän katkeruuden väreet kävivät hänen nuoruuden voimaa uhkuvilla huulillaan. Neitonen pisti kätensä kiharaan tukkaansa ja hänen vaaleanruskeat, kirkkaat silmänsä tuijottivat kolkosti hänen kalpeista, säännöllisistä kasvoistaan. -- Neiti, viisi penniä! kuului samalla palvelustytön ääni ovelta. Postimies on tuonut neidille kirjeen. -- Minulle? -- Niin, niin, Ruotsista -- hän sanoi. Gerda koetteli kiireissään taskuansa ja ojensi rahan tytölle, joka tuota pikaa toi hänelle kirjeen. Nähtyään päällekirjoituksen kävi hänen otsallaan hieno värähdys. Hän mursi kiireesti sinetin, ja silmäillessään sisällystä muuttui hänen ilonsa miltei tuskalliseksi riemuksi. Iloinen toivon hymy oli hänen huulillaan ja hän kiiruhti vanhempainsa luo, mutta silloin kuuli hän ovelta kapteenin viimeiset sanat ja vastasi niihin: -- Minä olen saanut kirjeen Emma Wallströmiltä! jatkoi hän. Tämä oli ollut Gerdan koulukumppani ja he, ollen kouluajalta uskolliset ystävykset, olivat kirjevaihdossa keskenään vielä sittenkin, kuin hänen vanhempansa, -- isänsä oli ruotsalainen insinööri, -- olivat muuttaneet takaisin Ruotsiin, jossa he asuivat Upsalassa. -- Emma kirjoittaa ottaneensa ylioppilastutkinnon loistavilla arvolauseilla ja alkavansa syksyllä jatkaa opintojansa. Hän on antaunut kasvatustieteen alalle. Hän sanoo, että minä suvella voisin valmistautua tutkintoon ja lupaa lähettää seuraavassa kirjeessä ilmoituksen vaatimuksista. -- Ja jos äiti ja isä suostuvat siihen, niin tulisin syksyllä Upsalaan ja saisin asua Wallströmin luona, kaikkiaan viidestäkymmenestä kruunusta kuukaudessa. Se ei ole mitään kallista, se! Sehän on vaan seitsemänkymmentä markkaa. Sanokaas, eikö se käy päinsä? Gerdan kädet vapisivat niinkuin hänen äänensäkin ankarasta mielenliikutuksesta. Hän oli kalpea. Näkyi koko hänen olennostaan, että nykyinen hetki oli hänestä tärkeä käännekohta hänen elämässään, sillä siitä riippui äärettömän paljon. Äiti katseli häntä hartaalla, surunsekaisella osanotolla. -- No, äiti ja isä! Mitäs te sanotte? -- Minä sanon, vastasi kapteeni, että se on haaveksimista ja hulluutta. Minä en todellakaan tiedä, kuinka sinä, Gerda, ymmärtäväinen tyttö, voit tuoda esiin sellaisia lapsellisuuksia. Sinä olisit valmis jättämään äitisi, joka niin hyvin tarvitsee sinun apuasi, valmis matkustamaan toiseen maahan, kuluttaaksesi aikaasi toimissa, joista sinulla, hitto vieköön, ei ole vähintäkään hyötyä, muuta kuin vaan maksavat isällesi suuret rahat. Tiedäthän rakas lapsi! että minä en ole rikas, vaikka minulla on tämä pieni kaupunginkartano ja eläkerahani. Se ei ole toden totta paljon perheen elättämiseksi, ja voithan myös ymmärtää, että veljesi kasvatus on maksanut kauniit rahat, ja nyt juuri olen minä hänen tähtensä pakoitettu -- -- -- Rouva Ivarssonin viehättävä, rukoileva silmäys keskeytti kapteenin lauseen. Äidin katse oli pyytänyt isältä, ettei hän juuri tällä hetkellä haavoittaisi tyttären sydäntä, mainitsemalla uhrausta, jota taas oltiin valmis tekemään pojan puolesta, vaikka hänen sisareltansa kiellettiin hänen sydämmensä hartain toivo, hänen enimmin oikeutettu vaatimuksensa, kiellettiin hänen hengenvoimainsa ja taipumuksensa kehittyminen. Syvä hiljaisuus vallitsi useita minuuttia. Kapteeni käveli edes takaisin. Rouva kutoi, ajatuksiinsa vaipuneena, sukkaa, silloin tällöin katsahtaen: tyttäreen, joka seisoi pöydän vieressä, kirkkaassa lampun valossa, liikkumattomana kuin kivipatsas, molemmin käsin nojaten pöydän syrjään, rypistynyt kirje kourassa ja hänen katseensa, josta kaikki elo oli äkkiä sammunut, oli toivottoman synkkä ja hänen kasvonsa kalpeat kuin kuolleen. -- Mutta, isä! alkoi hän vihdoin sekavalla äänensoinnulla. Kuinka voit sinä olla niin julma? Olenhan minä sinun lapsesi, niinkuin Rudolfikin ja minä olen maksanut sinulle niin vähän häneen verraten ja tehnyt niin paljon hyötyä kotonani, jota hän ei koskaan ole tehnyt. -- Ethän sinä aio tahtoa, vastasi kapteeni kiivaasti, että hän, joka on mies, auttaisi äitiäsi keittiön liedellä tahi istuisi neulomassa? Hänestä, jos hän saa elää, on vastaedes oleva hyötyä muulla paljon arvokkaammalla tavalla. Kullakin on kutsumuksensa täällä maailmassa, ja naisen kutsumus on uutteruudella ja innolla antautua taloustoimiin. En koskaan, rakas Gerdani! suostu tuohon järjettömään pyyntöösi, en! Siksi pidän minä sinusta todellakin liian paljon ja olen liian varova sinun vastaisesta onnestasi. Muista se! -- No, älkäämme nyt niin suorastaan päättäkö asiata, rakas Otto! kävi rouva Ivarsson lempeästi välittämään. Me emme ole vielä ennättäneet miettiä sitä. -- Miettiä! Mitä tarvitsee asiata miettiä, joka on kerrassaan luonnoton? Siitä tehdään heti päätös, siinä se. -- Minä iloitsin niin sanomattomasti, -- minä toivoin! -- -- -- kuiski Gerda vapisevin huulin, ja kyynelvirta juoksi hillitsemättä hänen poskilleen. Kapteeni katseli häntä jonkun aikaa, lähestyi ja laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi; -- Malta mielesi, tyttöni! Tuohan on vaan lapsellisuutta -- -- -- -- -- Mutta tyttö ei kuullut häntä. Hän väisti hänen koskettamistaan, painoi kirjeen silmiänsä vasten ja jätti huoneen, kovasti nyyhkyttäen. Äidin silmät, jotka katselivat hänen jälkeensä, olivat täynnä kyyneliä. -- Tyttö-raukkani! sanoi hän. Tiedätkös, Otto! Ehkä minullakin äitinä ollen on sanottavana, minun mielestäni et sinä tee oikein Gerdalle. Minä rakastan Rudolfia sanomattomasti, niin, ehkä paljoa enemmän kuin sinä, sillä isän tunne ei voi koskaan helleydessä vertoja vetää äidin tunteille, enkä minä ole aina lukuunottanut hänen vikojaankaan, jota minä välistä olenkin katunut, ja olen sydämellisesti iloinnut kaikista uhrauksista, mitä olemme voineet tehdä hänen hyväkseen, -- mutta Gerdaa minä rakastan yhtä paljon kuin häntä, ja minun mielestäni me emme saa niin suoraa päätä hyljätä hänen ainoaa toivoansa, joka koskee koko hänen elämänsä onnea, koska emme ole kieltäneet Rudolfiltakaan mitään, emme suurta emmekä pientä. Rouva Ivarsson oli puhunut vakavalla mielimurheella ja hän kohotti lujan katseensa kapteeniin, joka lähestyi hänen eteensä ja näytti malttamattomana odottavan loppua hänen lauseestaan. -- Enkö minä ole sinulle sanonut, alkoi hän, että Rudolf tulevaisuudessa on monin kerroin korvaava sen, mitä olemme hänelle tehneet; mutta Gerda -- jos minä nyt myöntyisin hänen naurettaviin oikkuihinsa ja lähettäisin hänet opiskelemaan Upsalaan, -- opiskelemaan Upsalaan! Kuinka voi viisas ihminen puolustaa sellaista mielettömyyttä! -- ja jos minä luovuttaisin useita satoja, niin, ehkäpä tuhansia markkoja hänen päähänsä pöllähtäneitten oikkujen takia, -- mitä saakelin hyötyä, -- en muuta voi sanoa, -- siitä sitten olisi? Mikä hänestä sitten tulisi? Lääkäri vai lakiniekkako, vai pappi, vai mikä? vai mahtaisiko hän tulla kotiin vihittynä viisaustieteen maisterina vai tohtorina ja alkaisiko hän sitte sinun kanssasi puuhata talonaskareissa, vai aikoisiko hän mennä naimisiin ja ripustaisi laakeriseppeleensä ja tohtorihattunsa lastenkamarin seinään, tahi jollei hän joutuisi naimisiin, niin hakisiko hän opettajattareksi, vai kirjuriksi virkalaitoksiin? Ajatteles nyt, mitä hyötyä hänellä on maisterina olemisestaan! -- Ei, rakas eukko! Ajatteles vaan järjen kannalta. -- Voin vakuuttaa sinulle, että minä pidän molemmat lapseni yhtä rakkaana, ja että molempain menestys on hartain toivoni, ja juuri sentähden en voi sallia semmoista, mikä pikemmin olisi heidän onnettomuudekseen kuin onnekseen, Gerda matkustaa suvella veljeni luo ja antaa raittiin maaseutuilman puhaltaa houreet päästään. Ja nyt en tahdo enää kuulla puhuttavan koko Upsalanmatkasta. Hieno punerrus nousi rouva Ivarssonin poskille. -- Jos minun käytettävänäni olisi varoja, sanoi hän, niin saisi Gerda kumminkin matkustaa sinne, ainakin koetteeksi joksikin ajaksi. Mutta, sen pahempi, -- -- -- -- -- Sen pahempi on sinun perintösi, eukkoseni, tässä talossa, joka monta vuotta on antanut suojaa päämme päälle, niin että sinä et voi tuhlata sitä hullutuksiin. -- Talohan pitäisi kumminkin kiinitettämän Rudolfin matkarahoja varten. -- Minun mielestäni pitäisi äidin olla iloinen, että edes jollakin tavalla voidaan hankkia varoja niin tärkeää tarkoitusta varten, kuin lapsensa terveyden parantamiseksi. -- Varmaan minä sen teenkin, mutta sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minäkin, että Rudolfissa itsessä on syy heikkoon terveyteensä; Gerda sitä vastoin on elänyt ahkerana ja hiljaisena kotona. -- Kaunis vertaus! Nuorukaisen elämänlaatu on ja täytyy olla aivan toinen kuin tytön, muuten ei hänestä miestä koskaan tulisi. Mutta se on asia, jota te, naiset, ette koskaan voi, ettekä tahdo, käsittää. Rudolfilla on luonnostaan heikko ruumis. Ja jos hän olisikin ollut vähän varomaton, niin ei sinun mielestäsi ole ollenkaan meidän velvollisuutemme kykymme mukaan koettaa auttaa hänen terveyttänsä ja voimiansa entiselleen? Mutta sinä se käsität asian oikein naisten kannalta. Gerda on, Jumalan kiitos, terve, mutta jos hän vaan olisi sairas ja henki ja terveys vaarassa, niin epäilemättä minä uhraisin viimeisen roponi, mutta hullutuksiin en anna penniäkään. -- Kyllä meillä voisi olla keinoja kuluttaa vähän terveenkin tyttäremme puolesta ja antaa Gerdan ainakin yhden talven olla Ruotsissa. Kuulithan itse, ettei se tulisi kalliiksi ja voisithan ottaa vähän suuremman lainan, kuin kuitenkin talo kiinnitetään, niin että hän saisi vähintäin neljännen osan siitä, mitä tarvitaan Rudolfin laskuun. Tuhannessa markassa olisi kylliksi hänelle talvikuukausiksi Upsalaan. Kuka voi tietää, mitä keinoja tulisi toiseksi vuodeksi. Jos on päiviä, on keinojakin. -- Niin, silloin minä olen jo ehkä kuollut, ja sinä saat itse vallita omaisuuttasi niinkuin halajat, yltyi kapteeni. Kyllä se on sentään taivaan onni teille, naisväki, että me, miehet, olemme peräänkatsomassa sekä teitä, että teidän rahojanne, niin ettette saa tuhlata niitä, niinkuin teitä vaan itse haluttaa. -- Sinä unhotat, rakas Otto! innossasi kaikki ne miehet, jotka ovat hävittäneet vaimonsa ja lastensa ja sisariensa perinnön ja osuuden. -- Niin no! ne ovat huonoja miehiä. Kuka niistä puhuu? Tahi myös ovat he käyttäneet rahat kauppatoimiin ja keinotteluihin, joita eivät naiset ymmärrä ja joitten onnistumattomuus ei ole miesten syy. Minua et sinä voi kuitenkaan moittia mistään sellaisesta. Loput unhotat sinä, eukkoseni! -- ne lukemattomat, vaimot, jotka ovat kurjuuteen miehensä saattaneet. Kapteeni alkoi taas kävellä. -- Tuskin ovat ne niin monilukuisat, kuin ne miehet, jotka ovat toimittaneet vaimonsa ja lapsensa maantielle. Rouva Ivarsson pani hitaasti kutimensa kokoon ja nousi ylös. -- Se on ja jää, jatkoi hän, minun mielipiteekseni, että poika ja tyttö ovat saman arvoiset sekä hengen että ruumiin puolesta. Hän jätti peräkammion ja meni tyttärensä huoneesen. Siellä oli pimeä. -- Gerda, oletko sinä täällä? kysyi hän. Rouva Ivarsson oli vähän hämmästynyt. Mihin oli tyttö joutunut kovassa mielenliikutuksessaan? Mutta silloin havaitsi hän pimeää lasia vasten ihmisvartalon liikkumatonna nojaavan pöytään. Hän lähestyi ja laski hellästi kätensä tytön hartioille. Tämä vavahteli nyyhkytyksistä. -- Gerda, oma lapseni! Malta mielesi! Eihän ole mitään onnettomuutta tapahtunut. Älä ole niin tulinen. Kaikki voi tulla vielä hyväksi. Isälläsi on omat mielipiteensä ja hän on kovin itsepintainen, -- sen minun täytyy sanoa, vaikka hän on sinun isäsi, mutta hän on myös sydämellisen hyvä ja pitää sinut hyvin rakkaana, siitä voit olla varma. -- Hyvä! Rakas! kuiskasi tyttö käheällä äänellä. Ei se ole mikään hyvä isä, eikä se rakasta lastansa, joka polkee sen koko elämän onnen, sen tulevaisuuden, jalkainsa alle. -- Hiljaa, hiljaa, rakkaani! Sinä et tiedä, mitä puhut. Sinä olet niin liikutettu. Ei saa lausua sillä tavalla vanhemmistaan. Gerda vaikeni ja nyyhkytti vielä ankarammin kuin ennen. -- Oma tyttöseni! jatkoi äiti. Minä en tiedä, mitä minä tahtoisin uhrata, jos minulla olisi jotain uhrattavaa, täyttääkseni sinun toiveesi. Jos asia minusta riippuisi, niin ei varmaankaan olisi mitään esteitä pyrintöjesi tiellä. Mutta, näetkös, isä tarkoittaa sinun parastasi omalla tavallaan. Ja ole varma siitä, että hän antaisi sinun seurata taipumustasi, jos hän voisi ajatella, että sinä muuten todellakin tulet onnettomaksi. -- Eikö hän sitä sitte näe? Eikö hän sitä sitte käsitä? Gerda kohotti sitte kiivaasti päätänsä. Täytyisikö minun sitte ampua otsaani, vaiko heittäytyä järveen, että hän saisi silmänsä auki? Hän puhui kiihkeällä innolla kesken nyyhkytystään. -- Rakas lapsi! Sinä teet minun onnettomaksi, tuolla tavalla puhuessasi. -- Niin, äiti! Se ei vahingoita, jos sinä, jos isä, jos te kaikki, saatte maistaa vähän onnettomuutta myös. -- Sinä, äiti! sinä olet myös heikko raukka -- -- Hiljaa, Gerda, hiljaa! Sinähän puhut äidillesi. -- Sinä olet orja, etkä uskalla pitää omaa tahtoasi. Ha! Jos minulla olisi mies, ja hän tahtoisi omavaltaisesti määrätä minun lasteni onnen ja onnettomuuden, silloin hän saisi nähdä, että hänellä on naisen, äidin kanssa tekemistä, eikä minkään nöyrän palvelijattaren. -- Lapsi, lapsi. Mitä tahdot sinä minun tekemään? Minä en voi niin mitään, kuin hän on lausunut järkähtämättömän tahtonsa. -- Ja miksi niin? Eikö ole se vähäinen omaisuus, joka on tässä kodissa, eikö huone, jossa asumme, ole sinulle kuuluvaa? Sinä olet itse sanonut, että se on ostettu sinun perinnölläsi. Tahdotko sinä sitte olla ilman sanan valtaa huoneessasi? Etkö sinä voi sanoa: minä tahdon, ja sen pitää tapahtuman, niinkuin minä tahdon, aivan niinkuin isäkin sanoo? Eikö kaikki ne rahat, jotka ovat tuhlatut Rudolfin kasvatukseen ja huvituksiin, ole juuri olleet sinun omaisuuttasi. Minkätähden et sitte voi uhrata vähäistä osaa siitä tyttäresi kasvatukseen? -- Rakas, lapsukainen! Kuinka voit sinä puhua noin ymmärtämättömästi? Sinä tiedät aivan hyvin, että isä kaikki hallitsee. Eihän minulla, vaimo kuin olen, ole mitään oikeutta päättää siitä vähästä, mikä meillä on. Samoin isä yksin päättää lapsistakin, niinkauan kuin he ovat alaikäiset. -- Kurjaa! huoahti Gerda. Mutta Rudolf, hän on täysi-ikäinen, hän, lisäsi hän kovemmalla äänenpainolla, ja hänen tahdostaan riiputte te siis molemmat. -- Sinä olet äreissäsi, Gerda! Kuitenkin täytyy minun antaa tällä hetkellä sinulle anteeksi. Rouva Ivarsson vaipui muutamaksi minuuttia ajatuksiinsa, käsi tyttären hartioilla. Sanat, että poika muka hallitsisi vanhempia, olivat hänelle katkeraa totuutta. -- Lapsi! sanoi hän viimein, vetäen tytärtä luoksensa. Minä olen tekevä sinun puolestasi kaikki, mikä on minun voimassani, vaikka siitä tulisi riita isäsi kanssa, niin raskaalta kuin se tuntuukin minusta. Minun tähteni ei pidä olla sinulla syytä valituksiin. Ja vaikka en onnistuisikaan saamaan toivomuksiasi täytäntöön, niin älkäämme kuitenkaan menettäkö rohkeutta. Ethän sinä oikeastaan kadota mitään, vaikka sinä vähän odotatkin. Sinä olet vielä hyvin nuori ja omistat koko joukon tietoja ja aina voit enemmän kehittää niitä. Kaikki pojat eivät suorita ylioppilastutkintoa sinun ijälläsi. Minä ajattelin: voihan tulla parempia aikoja. Jos on päiviä, kyllä keinojakin. Isä voi kuolla ja silloin saamme me vapaan vallan! Tämä ajatus lensi nopeasti kuin salama läpi Gerdan sielun. Samassa silmänräpäyksessä karkoitti hän kuitenkin tuon kammottavan tuumansa, ja anteeksiantamuksen huokaus pääsi häneltä huomaamattansa Jumalan puoleen. Tosiaankin saattaa usein ihmismieleen juolahtaa mitä kummallisimpia vihan tunteita paraita ystäviäkin vastaan, mutta se tapahtuu tavallisesti vaan ärtyneessä mielentilassa. Kumpikin on vakuutettu olevansa oikeassa. Kenessä siis vika? Toisessa tai molemmissa. -- Minkätähden sinä istut pimeässä, oma ystäväiseni? kysyi rouva Ivarsson. Sytytä lamppusi, kuivaa kyyneleesi, tyttöni! ja ota kirjasi ja lue. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi. Minä uskon, että isä myöntyy, kuin meillä vaan on kärsivällisyyttä. Gerda totteli. Hän sytytti lamppunsa ja koetti näyttää rauhalliselta, joka kuitenkin oli vaikeaa, sillä itku tahtoi väkisinkin tulla. -- Se on hyvin kummallista, sanoi hän lamppua sytyttäessään, että niin yksinkertainen ja luonnollinen asia kuin lasten halu saada sivistystä voi vaikuttaa taistelua ja riitaa heidän ja vanhempain kesken. Se ei olisi ihmeellistä, jos isä olisi sellainen henkilö, joka yleensä halveksisi ja vastustaisi lastensa hengenviljelystä, kuten monet vanhemmat tekevät, mutta tämähän olisi valmis uhraamaan, en tiedä mitä kaikkia, Rudolfin kasvatukseen. Mutta minä, minä se en ansaitse pienintäkään uhrausta, vaikka minulla on yhtä hyvä pää kuin Rudolfillakin, niin, ehkä parempikin, -- ja tuhannen kertaa suurempi halu tieteisin kuin hänellä, -- ja miksi tämä vääryys? Niin, sentähden, että minä olen -- tyttö. Neitonen puristi huulensa yhteen, ja hänen sydämmensä oli katkeruutta täynnänsä. Äiti katseli häntä surullisesti. -- Ei! sanoi hän itsekseen. Tämä ei käy laatuun. Tästä pitää tulla loppu. Hän pyyhkäsi hiukset tyttärensä otsalta, suuteli häntä poskelle ja jätti huoneen, johon Gerda jäi synkkiin mietteisiinsä kumaraisiin kirjansa yli, kääntämättä siitä lehteäkään. Viimein nosti hän päänsä ripeästi. Hän näytti tehneen jonkun päätöksen. Otti pöytälaatikostaan postipaperi-arkin ja alkoi kirjoittaa kirjettä. Hän ilmoitti ystävättärellensä, Ruotsiin, synkät toiveensa, puhui lujasta aikeestaan, olla rohkeuttaan kadottamatta ja lupasi pian seuraavassa kirjeessä antaa tietoja ystävättärelleen asiain laidasta. Rouva Ivarsson oli sillä aikaa lähtenyt keittiöön, ja kapteeni huoneesensa. Kuin vanhemmat ja tytär pari tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa illallispöydässä, ei kukaan heistä lausunut sanaakaan asiasta, josta tänä ehtoona oli niin kiivaasti keskusteltu. Kaikki näyttivät hyvin vakavilta, eikä kukaan puhunut paljon mitään. -- Rudolfia ei kuulu tulevan kotiin illalliselle tänä ehtoona, sanoi kapteeni. -- Ei, siltä näyttää, tuumasi rouva Ivarsson. Gerda ei maininnut mitään, mutta isä vilkasi häneen äkkiä, melkein arasti, terävällä katseellaan, joka näytti sanoneen: -- Hän on ulkona lukutoimissaan. Heti, kuin ateria oli loppunut, katosi tytär takaisin huoneesensa. Kapteeni oli pistänyt piippuunsa ja istunut keinutuoliin, ja rouva Ivarsson istui lampun ääreen ja alkoi parsia poikansa sukkia. -- Itse nyt näet, alkoi kapteeni, keskeyttäen pitkän äänettömyyden. Itse nyt näet, minkälaiseksi ne houreet tekevät Gerdan. Sen sijaan, että hänen pitäisi olla kotonaan iloisa ja hupainen tyttö, niinkuin muutkin tyttäret, on hän nyreä ja synkkä ja näyttää oikein vihaiselta. Pidätkö sinä sellaisen käytöksen kauniina ja sopivana tyttärelle, iäkkäitä vanhempiansa kohtaan? Rouva Ivarsson ei vastannut heti. Mutta sanoi sitte: -- No, minkä sinä pidät syynä hänen suututtavaan käytökseensä? -- Luonnollisesti ne tyhmät mietteet, jotka hän on saanut päähänsä. -- Mutta olethan sinä, niin paljon kuin mahdollista, koettanut karkoittaa niitä hänen päästään. Mikä on syynä, ettei se ole onnistunut? -- Se, että sinä pidät; yhtä hänen kanssaan ja revit alas, mitä minä rakennan. -- Tahi pikemmin, rakas ukko! rakennan, mitä sinä revit, sillä jollen minä olisi lohduttanut ja kehoittanut häntä kärsivällisyyteen ja toivoon, niin katkeruus ja epätoivo myrkyttäisivät hänen elämänsä. -- Niin, sinä olet jo lapsuudesta saakka pilannut hänet, hellimällä ja suosimalla hänen haaveellisia aatteitaan. Kyllä hyvin uskonkin, että nyt on vaikea saada häntä järjelliseksi. -- Tiedätkös mitä, Otto? Rouva Ivarsson laski pois kutimensa. Minä tahdon sanoa sinulle, että minä olen tehnyt peruuttamattoman päätöksen. Tytön mieltä ei saa katkeroittaa, eikä hänen tulevaisuuttaan pilata sinun itsepäisyytesi tähden. Hän ei ole mihinkään vikaan syypää, ei tahdo mitään huonoa eikä moitittavaa, jota meidän velvollisuutemme olisi kieltää häneltä. Hänen ainoa toivonsa on hankkia tietoja, eikä meillä ole oikeutta estää häntä siitä. Ja sentähden sanon sinulle, että minun tahtoni hänen äitinänsä on se, että hän saa seurata haluansa ja matkustaa Ruotsiin. Minun on vaikeaa, mutta teen sen kuitenkin lapseni tähden, muistuttaa sinua, että tämä pieni omaisuus, joka meillä on, on perintö vanhemmiltani, ja minulla on oikeus ainakin vähäistä osaa käyttää siitä. Enhän minä ole koskaan tehnyt vastaväitöksiä, kuin on ollut kysymys Rudolfin tarpeista. Ja sentähden on se nyt minun vakaa päätökseni, että kuin sinä otat tuon lainan talon kiinnitystä vastaan, niin otetaan se niin suuri, että Gerda saa tuhannen markkaa, muuten -- -- -- -- Muuten? -- Muuten kiellän minä suostumukseni kiinittämiseen, sillä ilman sitä, ei tule koko lainasta mitään, sen sinä tiedät. Kapteeni katsoa tuijotti rouvaansa, kuin mitäkin ihmettä. -- Niin, sepä oli kaunista äidin rakkauden kerskaamista, kuin tahdot tehdä mahdottomaksi poikasi aiotun matkan, jonka sinä tiedät lääkärin sanain mukaan olevan ihan välttämättömän hänelle. Niin, sellaisia ovat naiset! lisäsi hän, halveksivaisesti naurahtaen. -- Sinä erehdyt, Otto! Minä en suinkaan tahdo panna esteitä Rudolfin matkan tielle. Silloinhan olisin varsin luonnoton äiti. Minä tahdoin vaan pakoittaa sinua antamaan vähäisen osan summasta Gerdalle. Minä sanon sinulle, että se on vaan itsepintaisuuttasi, ei mitään muuta, kuin sinä vastustat hänen toivomustaan. Kuinka monet vanhemmat, joilla ei ole suurempaa omaisuutta kuin meillä, kuluttavat suuret rahat tyttäriinsä, antaen heidän harjoitella soitantoa ja maalaustaidetta ulkomailla? Onko se hyödyllisempää, se, kuin antaa tytön perehtyä tieteissä, kuin hänellä kerran on siihen halua ja kykyä. -- Mutta se on tavallista! vastasi kapteeni kiivaasti ja pontevasti. Ja se sopii tytölle, mutta matkustaa yliopistoon ja tulla ylioppilaaksi, se ei sovi hänelle sinä ilmoisena ikänä, sanon minä! Ja minun tyttärestäni ei pidä tulla mikään ihmisten pilkka, enempää kuin muittenkaan. -- Onko se sinun viimeinen sanasi, Otto? -- Niin, se se on! -- Vai niin! No, sitten ei tule mitään talon kiinnittämisestä. -- Vai niin! Kapteeni nousi tuoliltaan ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta. Vielä kauvan, myöhään iltaan, istui rouva Ivarsson yksin lampun valossa sukankutimineen. Välistä vaipui työ hänen polvilleen, ja hän itse joutui syviin, surullisiin ajatuksiin, välistä lakkasi hän kokonaan kutomasta ja kuunteli jotain eteisestä, mutta kuin ei ketään tullut, ryhtyi hän jälleen yksitoikkoiseen tehtäväänsä. Hän odotti poikaansa. Kello löi yksitoista, löi kaksitoista. Yhä vielä istuu äiti yksinään valvomassa. -- Ja pienessä kammiossaan istui tytär kumaraisissaan, ahkerasti kirjoittamassa muistiinpanoja paksuun vihkoon. Synkeys hänen kasvoistaan oli kadonnut. Hieno punerrus peitti hänen kalpeat poskensa, silmänsä loistivat innostuksesta, kynä liikkui kiitävällä nopeudella paperilla. -- Mutta sisällä huoneessaan makasi kapteeni koisaten vuoteella. Vihdoin, kuin kello oli lyönyt puoli yksi, narisi ulko ovi ja joku koperoitsi eteisen lukkoa. Rouva Ivarsson astui ylös, kiiruhti kuulumattomin askelin eteiseen ja aukaisi oven. -- Rudolfiko siellä on? kuiskasi hän. -- Olen niin! vastasi kova, vähän epävarma ääni. Oletko sinä vielä ylhäällä, äiti? Mitä tuhmuutta se on? Onhan minulla avain itselläni. Pitkä haamu astui eteiseen, riisui hitaasti päällysnuttunsa ja heitti sen tuolille, josta se luikui alas lattialle. Rouva Ivarsson pani oven lukkuun, otti takin lattiasta ja ripusti sen vaatenaulaan. Hattu päässä meni poika hänen edellänsä peräkamariin. Rudolf Ivarsson oli pitkä, hoikka, nuori mies, tarkoin muodin mukaan puettu. Hänen hienot, vaaleat kasvonsa, suurine sinisilmineen ja valkeine viksineen, olivat kopean ja itserakkaan, vaikk'eivät tosin ilkeän näköiset, ja hänen nuorukaismuodossaan ilmestyi jonkinlainen sairasmainen velttous, tällä hetkellä enemmän silmiinpistävä kuin tavallisesti, sillä hän näytti olleen, ei oikeastaan juovuksissa, mutta kuitenkin hyvin väsynyt liian paljosta illan-huvituksesta. Hän asetti hattunsa pianon kannelle ja etsi taskustaan nenäliinaa. -- Onko sinulla nenäliinaa, äiti? En voi käsittää, mihin omani on joutunut. Ah! se jäi varmaan palttoon taskuun. Hän lähestyi ovea. -- Ei, odotappa! Älä mene kolistelemaan ovia, sanoi rouva Ivarsson painuneella äänellä. Minä tuon sinulle nenäliinan. Hän meni ja palasi heti jälleen, ja antoi nenäliinan pojalle, joka oli istunut keinutuoliin. -- Missä sinä olet ollut koko illan? kysyi hän, pannen työnsä kokoon. -- Alkaako nyt kuulusteleminen? -- Ei, ei ollenkaan, mutta älä puhu niin kovasti, -- isä makaa. Minä kysyin vaan muuten, kuin sinä lupasit tulla kotiin illalliselle. -- No, entä sitten? Eihän se niin tärkeätä ollut. Minä tulin menneeksi teaatteriin parin ystävän kanssa, ja sitte me olimme illallisella. Ei siinä sen pahempaa. -- Sinun ei pitäisi olla ylhäällä niin myöhään, Rudolf! Sinä tiedät kyllä, ettei se tee sinulle hyvää. -- Oh, ei se ole vaarallista! Se ei tee mitään, joko minä valvon tai makaan, niinkauvan kuin minä olen kotona. Ainoa, mikä minua auttaa, on lämpimämpi ilmanala. Päinvastoin makaan minä puolen yötä saamatta unta ja kieriskelen ja hikoan, kuin minä menen aikasin vuoteelle. Jos minä sitävastoin väsytän itseni oikein perinpohjin ja panen maata vähän myöhempään, niin minä nukun kuin porsas. Thure Jullin, hyvä ystäväni, lääkärin oppilas, mainitsi juuri illalla, että minun pitäisi matkustaa niin pian kuin mahdollista, ja heti suoraa päätä lähteä Siciliaan. Minä tahtoisin juuri tietää, tokko isä on ryhtynyt mihinkään rahapuuhiin? Minun täytyy aamulla puhua hänen kanssaan täydellä todella asiasta. Rudolf haukoitteli oikein sydämmen pohjasta ja nojautui, silmät kiini, keinutuolin selkälautaan. -- Mene nyt maata! Nyt ei kumminkaan ole liian aikainen minun mielestäni. -- Ei! -- Minä tunnen todellakin itseni väsyneeksi. Ajatteles, että huvissakin voi tulla väsyneeksi, niin, vieläpä väsyneemmäksi kuin työssä. Minä olen monta kertaa tehnyt sen havainnon. Rudolf nousi ylös. -- Hyvää yötä, äiti! -- Hyvää yötä, rakas Rudolf! Tulenko minä sytyttämään kynttiläsi? -- Oh, ei se ole tarpeellista! Minä voin kyllä itse löytää sekä kynttilän että tulitikut. Haukotellen lähti Rudolf peräkamarin viereiseen, makuusuojaansa. Rouva Ivarsson katsahti hänen jälkeensä, huoahti, otti lamppunsa ja meni sänkykamariinsa ja laskeutui vihdoinkin levolle vaikka sydämmensä oli surua täynnä. Seuraavana aamuna keskustelivat isä ja poika kauan aikaa kahdenkesken isän makuuhuoneessa, mutta raha-asioista ei kapteeni virkannut mitään vaimolleen, vaikka söivät yhdessä suurusta, Rudolfin lähdettyä kaupunkiin sisarensa seurassa, jonka äiti oli lähettänyt muutamille ostoksille. Matkalla alkoi Rudolf keskustelun, ja sanoi: -- Olethan kuullut vanhemmilta, että minä matkustan ulkomaille? -- Sinä? En, siitä en ole kuullut sanaakaan. -- Niin, ja jotenkin pian. Lääkäri on sanonut sen olevan ihan välttämättömän tarpeellisen minun terveydelleni. Minä matkustan yhtä päätä aina Siciliaan saakka. Oi, miten haluan päästä sinne kauas etelään ja oikein perinpohjin lämmitellä ja nauttia! Siellä tahdon tulla oikein uudeksi ihmiseksi. Gerda oli käynyt tavallista kalpeammaksi veljen puhuessa. Hänen huulensa puristuivat kovasti yhteen, mutta alas painuneet silmäluomet estivät katseen ilmaisemasta, mitä hänen sydämmessään piili. -- No, rakas sisar! Näyttää siltä, kuin ei sinua ollenkaan huvittaisi, että minä saan mennä sinne kauas, virkistämään uupuneita voimiani. Siinä et tekisi sisarellisesti. Minä odotin sen sijaan saavani nähdä sinun sydämmellisesti iloitsevan hyvästä uutisestani. -- Mistä sinä saat rahoja matkallesi? Sehän ei maksa vähää? kysyi vihdoin Gerda, painuneella äänellä. -- Ooja! Tarkoin laskettuna tarvitsen minä tosin pari tuhatta markkaa. Se riippuu ylimalkaan kokonaan siitä, kuinka pitkän ajan minä tulen viipymään siellä. Ja isä on kyllä niin, hyvä että hän hankkii minulle varoja. Ukko lainaa, ymmärrettävästi, sillä eihän hänellä ole puhdasta rahaa enempää kuin muutama sata markkaa, ja ne tarvitsette te täällä kotona. Hän oli myöskin niin hyväntahtoinen, ettei hän mutkitellut eikä epäröinnyt vähintäkään, vaan piti asian ihan luonnollisena, kuin sen kerran lääkäri oli määrännyt. Me puhuimme siitä jo tänä päivänä, ja nyt on päätetty, että minä lähden kumminkin jo neljäntoista päivän kuluessa tahi kesäkuun alussa. -- No, sinä et sano mitään! Sisarukset olivat käyneet oikotietä, läpi puiston, joka oli lähellä heidän kotiansa. Ei ketään ihmistä näkynyt yksinäisillä käytävillä. Gerda seisattui ja katseli veljeä säihkyvin silmin. -- Minä sanon, vastasi hän, että kyytiä sinun pitäisi saaman ja sitte lähetettämän maalle auran kurkeen tahi merille näkemään vaivoja, Se olisi varmaan parempi parannuskeino heikkoon terveyteesi, kuin tuo Sicilianmatka. Kurja raukka sinä olet, Rudolf! Etkö ole oleskellut yliopistossa viisi vuotta, suorittamatta ainoatakaan tutkintoa? Rahamäärät, joita on kulutettu sinuun, olet sinä käyttänyt turhiin, usein kelvottomiinkin, tarkoituksiin ja olet peittänyt heikkojen vanhempiesi silmät kerskauksillasi ja valeillasi. Ja vaikka sinä itse olet turmellut terveytesi, niin otat sinä ihan röyhkeästi vastaan vanhempaisi uhraukset, saadaksesi matkustaa etelään ja tulla jälleen siellä terveeksi, etkä osoita edes kiitollisuutta heidän hyvyydestään. Nyt olen minä ensimmäisen ja viimeisen kerran suoraan sanonut ajatukseni. Rudolf joutui aivan hämilleen, kuin hän oli kuullut Gerdan odottamattomat sanat, eikä ensin saanut kiukultaan sanaa suustaan. -- Sepä oli oikein sisarellista, kaikki tuo! kuului hänen vapiseva äänensä vihdoin, kuin hän oli tointunut. Ja niin kauniisti ja naisekkaasti sitten! -- Minä kiitän nöyrimmästi! Halvin palvelianne, neiti Ivarsson! Hän nosti ilkkuvan; kohteliaasti hattuansa, käänsi Gerdalle selkänsä ja meni hänen luotaan nopein askelin katsomatta edes ympärilleen. Neitonen seisoi muutaman hetkisen liikkumatta, vilkasi vielä veljeänsä vihaisella katseella ja lähti menemään. Parin tunnin kuluttua palasi Gerda kotiin asiansa toimitettua, mutta Rudolfia ei näkynyt koko päivänä talossa. Vasta myöhään yöllä tuli hän kotiin, ja tiuskoi äidilleen, joka taas oli valvonut odottamassa häntä. Hän oli juovuksissa, selitti, "että hän oli tullut siihen ikään, ett'ei hän tarvinnut mitään lapsenhoitajaa, vaikk'ei sitä hänen äitinsä ahtaine "naiskäsitteineen" muka koskaan oppisi tajuamaan, ei, vaikka tulisi sadan vuoden vanhaksi," meni huoneesensa ja paiskasi oven kiini. Seuraavina päivinä oli nuori herra hyvin vähän kotona, sanoi vanhemmillensa syyksi lukutoimensa ja "jäähyväispidot" kumppanien kesken ja karttoi varsinkin päivällisaikaa kotona, ettei hänen tarvitsisi olla sisarensa silmäiltävänä, sillä tämän sanat, vaikka hän alinomaa yrittikin röyhkeällä halveksivaisuudella unhoittaa ne turhanpäiväisinä naisten loruina ja lapsellisena kateutena, kuitenkin vaikuttivat alinomaa hänen pohjalta turmeltumattomassa sydämessään tuskallisen levottomuuden ja nöyryytyksen tunteen. Hän kysäsi ehdottomasti itseltään, eikö hän mahtanut nauttia monin kerroin enemmän kotinsa varoja, kuin hänen ahkera, vaatimaton sisarensa. Mutta tämähän olikin vaan tyttö, ja hän nuorukainen! Eikä hänen kasvatuksensa maksa samaa kuin pojan, ja nuorukaisen elämä onkin järjestetty varsin toisella tavalla kuin tytön, ja sillä on suurimmallakin säästäväisyydellä tarpeita, jotka eivät tule hänelle ollenkaan kysymykseen. Nämät olivat ne viisaat lohdutusperusteet, joilla hän alinomaa hillitsi sydämensä äänen, mikä tuon tuostakin kuiskasi: -- Eiköhän sisaresi mahda sentään olla tavalla tai toisella oikeassa? Päivät vierivät, mutta kapteeni ei lausunut sanaakaan rouvalleen lainasta ja kiinnityksestä. Vanha herra oli ainoastaan, tavattoman vähäpuheinen ja joskus vaimonsa ja tyttärensä läsnäollessa tuli hän lausuneeksi "holhonalaisista miehistä" ja "ankarista naisista," jollaiset lauseet rouva Ivarsson piti heidän viimeisestä vakavasta keskustelustaan johtuneina. Viikko oli siten kulunut. Rouva Ivarsson varusteli kiireesti pojan matkatarpeita. Hän neuloi hänelle koko joukon uusia liinavaatteita, jossa työssä Gerda häntä autteli neulomakoneella. Hän auttoi pesussa, kiilloitti ja silitti vaatteita, kutoi ja parsi sukkia ja tarkasti pojan jotenkin huonosti hoidettua vaatevarastoa, tämä sitä vastoin, kotona käydessään, näytti pitävän kaikkia näitä puuhia niin luonnollisina, etteivät ne edes ansaitsisi sydämellistä kiitoksen sanaa. Vihdoin, toista viikkoa jo kuluttua rouva Ivarssonin viime keskustelusta miehensä kanssa, sanoi hän, kuin tämä istui päivällisen jälkeen keinutuolissa polttaen piippua: -- No, rakas Otto! Kuinka nyt on rahojen laita? Matkustaako Rudolf vai kuinka? -- -- Tietysti hän matkustaa? Kapteeni laski keinutuolin taaksepäin hitaasti ja puhalsi paksun savupilven. -- Entä laina sitten? Koska sinä sen asian toimitat? -- Se on jo toimitettu. Rahat ovat kaapissa tuolla sisällä. Kapteenin ääni oli jotenkin ystävällinen. Siinä oli huomattavana ainoastaan jonkunlaista teeskenneltyä välinpitämättömyyttä. Rouva Ivarsson pudotti hämmästyksestä työnsä ja katseli hetken ajan mieheensä, niinkuin olisi jotakin tahtonut häneltä kysyä, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan hänen katsettansa, vaikka kyllä huomasi. -- Kuinka sait sinä kiinnityksen sitten? -- En minä olekaan lainannut mitään kiinnitystä vastaan. -- Mutta minä en ymmärrä! -- Minä lainasin rahat takuuta vastaan, enkä huolinut koko kiinnityksestä, kuin asia kävi muutenkin päinsä. Kapteeni puhui aina vaan samaan levolliseen tapaansa, ihan välinpitämättömästi, niinkuin olisi keskusteltavana joku jokapäiväinen seikka, joka ainoastaan liikutti häntä eikä olisi ollenkaan sopinut olemaan yhteisenä puheenaineena puolisoitten kesken. Rouva Ivarsson tunsi katkeruudella, että häntä pidettiin järjettömänä olentona, jonka ajatukset ja toiveet eivät muka olleet mistään arvosta. Hän oli hetken vaiti. Viimein sanoi hän: -- Ne ovat, ymmärtääkseni, asioita, joihin minun ei tule mitään. Anna anteeksi uteliaisuuteni, rakas Otto! Hän ryhtyi jälleen työhönsä näennäisesti rauhallisena. Niin katkeralla äänellä ei kapteeni vielä koskaan ollut kuullut vaimonsa puhuvan heidän kuudenkolmatta vuotisen avioliittonsa ajalla. Rouva Ivarssonin sydäntä karvasteli kovasti. Hän istui työhönsä kumartuneena. Niin kauvan kuin heidän avioelämänsä oli vierinyt tyyntä, loivaa uraansa myöten, jossa ei ainoatakaan kiveä löytynyt, oli se näyttänyt sekä hänestä itsestään, että muistakin hyvin onnelliselta, aivan sopusointuiselta. Mutta nyt, kuin vihdoinkin loukkauskivi oli sattunut tielle, ja heidän hiljainen elämänvirtansa syöksyi alas tuntemattomaan syvyyteen, nyt läikkyi väkivaltaisesti sen kirkkaat aallot ja kiehuivat ja kuohuivat niin mustina, kuin ei niistä enää koskaan voisi kuvastua kirkas sinitaivas. Vihdoinkin oli tullut molempain puolisoitten välille kiivas, äkkiarvaamatoin taistelu, joka riisti heidän elämältään hupaisen rauhan, ja saattoi tuon luottavaisen ja uskollisen puolison katkeralla tuskalla huomaamaan, että se sopusointu, joka oli hänen autuutensa, ei ollutkaan kotilieden, "ikuinen tuli", joka palaisi yhtä rauhallisena ja kirkkaana auringonpaisteessa kuin rajuilmassakin, vaan ainoastaan kehno soihtu, joka valaisi niin kauniisti rauhassa, mutta sammui ensimäisessä myrskytuulessa, huomaamaan, että hän ei ollut puoliso, jumalallisen ja järjellisen säädännön mukaan puolisonsa vertainen, vaan että hänen miehensä piti hänen vaan järjettömänä, holhonalaisena olentona, heikkona orjana, jonka ajatus ja toivo olivat vähäarvoiset. Ja kapteeni Ivarssonia olivat kuitenkin niin hyvin hänen vaimonsa kuin koko maailmakin pitäneet aviomiesten mallina. Tuo ilo oli monta vuotta elähyttänyt rouva Ivarssonia, mutta kuin hän nyt niin julmasti luottamuksessaan pettyi, tuntui hänestä kuin joku hänen sydänjuuriinsa kasvanut side olisi ratkennut, ja sydän vuotaisi verta, aivan kuin se tahtoisi kuiviin juosta. Pitkä äänettömyys seurasi. Kapteeni keinui keinumistaan ja poltteli piippuansa omissa mietteissään, ja rouva Ivarsson neuloi melkein koneellisella innolla. Hänenkin ajatuksensa olivat kaukana työstä. Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan vanhan keinutuolin yksitoikkoinen natina. Ei kukaan, joka tällä hetkellä olisi osunut astua tuohon kodikkaasen huoneesen, ijäkkäiden puolisoiden luo, olisi voinut aavistaa, että juuri täällä, tässä huoneessa joku silmänräpäys ennemmin oli lausuttu muutamalla, näennäisesti niin tyynellä ja jokapäiväisellä sanalla, ehkä ikuisiksi ajoiksi kahden sielun ero, jotka enemmän kuin neljänneksen vuosisataa olivat uskollisesti olleet yhdessä. Kapteeni nousi viimein ylös ja meni huoneesensa. Rouva Ivarsson istui työssään, kunnes hämärä esti häntä jatkamasta. Silloin nousi hän ja lähti tyttärensä huoneesen, jossa hän laskeutui vuoteelle, mutta ei nukkunut, vaan oli pitkällään, kädet pään takana, ja katseensa kirkkaissa, ajattelevissa silmissään oli aivankuin hän olisi tarkastellut etäisiä maailman oloja. Äiti lähestyi tytärtänsä, laskeutui polvilleen hänen vuoteensa viereen ja painoi, puhjeten ankaraan nyyhkytykseen, harmaantuneen päänsä lapsen rintaan. -- Äiti! mitä sinulta puuttuu? kysyi Gerda liikutettuna. Mitä on tapahtunut? Useita minuuttia kului ennenkuin äiti ankarassa mielenliikutuksessaan voi vastata kysymykseen. Hän itki elämänsä, sydämensä, pyhintä onnea. -- Lapseni! Lapsi raukkani! Meitä orjaraukkoja! kuiskasi hän viimein ja kertoi tyttären sydämen ääressä, hänen syliinsä suljettuna, sen, jota hän ei, jos hän olisi ollut katolilainen, olisi virkannut ripitystuolillakaan. -- Hän kertoi rakkaudestaan puolisoonsa, luottamuksestaan häneen, monivuotisesta avio-onnestaan, kertoi niistä taisteluista, joita hän oli saanut kokea tyttärensä tulevaisuuden huolesta, tuskallisesta tappiostaan, joka oli rikki reväissyt vanhan rakkauden siteen. Gerda kuunteli äidin kertomusta ja liittyi häneen vielä lujemmin. Pimeä hämärrys esti äidin näkemästä synkeyttä, joka laskeutui kuin syysyö tyttären kasvoille, hänen kirkkaille silmilleen. Vihan syys-sumua itsevaltaisen isän tuomio vaan levitti lapsen lämpimään, raittiisen sydämeen. Gerda vihasi nyt sekä veljeään että isäänsä, vihasi heitä oikein sydämensä pohjasta, vaikka ei hän sitä sanoiksi lausunut. Äiti ja tytär, nämät kaksi maailman silmissä niin onnellista naista, olivat tuossa liittyneinä toistensa sydämeen ja huokailivat etu-luulojen ja miehen itsevaltiuden vääryyttä, he olivat vaan kaksi, meidän vapaan, valistuksen aikakautemme miljooneista orjista. Ei rouva Ivarsson eikä Gerdakaan lausuneet kapteenille enää sanaakaan tyttären Upsalamatkasta. Molemmat naiset täyttivät hiljaa, kuin tavallisesti, tehtävänsä ja kapteeni oli leppeä perheenisä, kuten ennenkin. Mitä hyödyttikään enää mainita tuollaisia vähäpätöisiä perheselkkauksia, joita tapahtuu kaikissa avioliitoissa, mutta jotka eivät mitään merkitse, jos niiden kanssa menettelee ymmärtäväisen miehen tavalla? Hän oli näyttänyt, että hän oli "isäntä talossaan" ja sillä oli loppunut tuo pieni lasten leikki, jolla hänen ymmärtämätön vaimonsa ja haaveellinen tyttärensä olivat huvitelleet itseänsä. Mutta tuo rikkiviisas isäntä talossaan oli liian sokea näkemään kylmää loistetta puolisonsa surullisissa silmissä ja tyttärensä synkkää katsetta. Ja vaikka hän olisi jonkun kerran huomannutkin jotain sellaista, niin ei hän ollut siitä millänsäkään, arveli niiden vaan olevan varjoja, jätteitä noista äsken tapahtuneista eripuraisuuksista, jotka kyllä kirkastuisivat, kuin vaan ei osoittanut niille mitään huomiota. Rudolf lähti kuin lähtikin matkalle. Jäähyväiset olivat sangen hellät äidin ja isän, mutta jotenkin kylmät sisaren puolelta. Toukokuun lopussa sanoi kapteeni eräänä päivänä päivällispöydässä: -- Minä sain tänään kirjeen Fredrikiltä. Hän ja Anna-Maria lähettävät sydämellisiä terveisiä ja sanovat, että Gerda on tuhansin kerroin tervetullut koska hyvänsä, ja mieluummin niin pian kuin mahdollista. -- Näetkös, tyttöseni, jatkoi hän, kääntyen tyttäreen, minä kirjoitin joku aika takaperin Fredrik-sedälle ja pyysin, että sinä saisit mennä sinne muutamaksi viikoksi. Sinä olet työskennellyt niin ahkerasti koko talven sekä käsitöissä että talousaskareissa ja vaivannut itseäsi lukemisella, jota sinä aina ajattelet, että pidän välttämättömänä, että saat vähän levähtää ja nauttia maaseutuilmaa. Sinä oletkin viimeisinä aikoina ruvennut näyttämään kauhean kalpealta. Laita nyt pian itsesi kuntoon! Kuinka isälliseltä, kuinka hyvää tarkoittavilta kuuluivat nämät sanat ja se ääni sitten, jolla ne lausuttiin! -- Kuinka voisin jättää äidin yksin? kysyi Gerda. -- Oi, rakas lapsi! Sitä ei sinun tarvitse huolehtia. Äiti oli niin hyvä ja sanoi jo kauvan sitten, kuin me asiasta keskustelimme, että hän kyllä vähäisen ajan voipi auttaa itse itseään, kuin sinä vaan saat mennä maalle vähän virkistymään. Ja minä tahdon kysyä: kuinka sinä olisit voinut jättää äitiä yksin, kuin sinä tahdoit matkustaa Upsalaan ja viipyä siellä koko vuoden? Gerdan katse tuli tavallista synkemmäksi. -- Silloin en olisi lähtenyt kotoa levähtääkseni ja huvitellakseni, vastasi hän vakavalla äänellä. Kapteeni olisi mielellään vastannut jotain, mutta hän ei löytänyt sanoja, ja oli siis vaiti. -- Minä kirjoitan sitten sedälle, että sinä tulet aivan heti? kysyi hän pöydästä noustua. -- Niin, jos isä niin käskee. -- No! Enhän minä nyt kumminkaan käske, virkkoi vanha herra ärtyneellä äänellä. Minä tarkoitin hyvää esitykselläni, mutta joll'et sinä tahdo lähteä, niin jääköön se. Sinulla on vapaa tahtosi luonnollisesti. Katkera hymy vetäytyi Gerdan huulille. -- Minä mukannun kokonaan isäni tahtoon. Isä tahtoo, että minä lähden, ja siis minä matkustan sinä päivänä kuin isä määrää. -- Päivän saat itse määrätä. -- Miksi niin? Isä on hyvä ja määrää kaikki. Minä mukaannun. Hän kiitti vanhempia ruoasta ja jätti huoneen. Kapteeni katseli hänen jälkeensä. -- Hänelle tekee hyvää päästä pois sisä-ilmasta, mumisi hän, ja meni vastaamaan veljensä kirjeesen. Pappilassa, Gerdan sedän luona, kului kaunis suvisydän-aika hupaisesti. Kirkkoherran molemmat nuoremmat pojat, ylioppilaat, olivat olleet kotona jo kuukauden alusta saakka, ja juhannuksen ajaksi oli myös vanhin poika, maisteri, joka oli sanomalehden toimittaja eräässä suurenlaisessa maaseutukaupungissa, ottanut loma-aikaa kuukaudeksi, saadakseen levähtää kotonansa maalla. Sitä paitsi oli pappilassa kaksi tytärtä, hilpeää ja iloista, punaposkista impeä, jotka muutama vuosi sitten, olivat käyneet tyttökoulua lähimmässä kaupungissa ja jotka, ollen varsin tyytyväiset tietomääräänsä ja elämän asemaansa, eivät ollenkaan havainneet kalpean, vakavan, vähän kankean pääkaupunkilais-serkkunsa synkkämielistä asemaansa nurkumista eivätkä hänen palavaa haluansa korkeampaan vaikutukseen, kuin mitä kodin yksitoikkoiset askareet tarjosivat hänelle. Päin vastoin ylistelivät he serkkuansa onnelliseksi, hän kun sai oleskella pääkaupungissa, ja ottaa osaa sen huvituksiin, ja se tuntui heistä varsin kummalliselta, kuin hän kerran oli sanonut kaipaavansa erään toiveen täyttymystä. Mutta Gerda kantoi surulliset ajatuksensa ja kaipauksensa itsekseen, sillä ensi silmäyksellä havaitsi hän, etteivät hänen; serkkunsa, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, voineet paraimmalla tahdollansakaan käsittää hänen sielunsa elämää. Hän koetti siis kohdella heitä yksinkertaisella ystävyydellä, voidakseen synnyttää heissä vastavaikutusta, ja he tulivatkin, huolimatta heidän vastakkaisista luonteistaan, ennen pitkää rakkaiksi ystäviksi, sillä Gerdan selvä, voimakas luonne, teki syvän vaikutuksen tyttöihin. Kuin hän oli oleskellut pari viikkoa sedän talossa, niin alkoikin raitis ilma ja maan askareet elähyttää hänen mieltänsä. Hän ei ollut enään niin vähäpuheinen, hänen poskensa saivat verevämmän värin; iloinen nuoruuden ääni kaikui yhä useammin hänen huuliltansa, ja hän otti osaa yhä suuremmalla ilolla töihin ja huvituksiin kuin ennen. Jos tuo hyvä kapteeni olisi nyt nähnyt tyttärensä, niin olisi hän varmaan ollut itse tyytyväisyys ja hieronut käsiänsä sekä iloinnut siitä, että hän oli hoksannut lähettää tyttären maalle parantumaan opin houreista. -- Gerda tosin oli pannut matkalaukkuunsa muutamia historiallisia ja viisaustieteellisiä kirjoja, mutta niitä avattiin enää aniharvoin. Ei ollut juuri aikaakaan siihen. Eihän voinut lämpimänä, ihastuttavana suvipäivänä sulkeutua huoneesen kirjan ääreen ja illoilla oltiin niin väsyneitä, ettei mistään lukemisesta voinut tulla puhettakaan. Gerda oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei ollut koskaan ennen elämässään oleskellut vapaana ja joutilaana maalla, nuoruus siis vaati osansa. Juhannusehtooksi oli pari ylioppilasten ystävää läheisestä kaupungista ja pruustinnan sisar, leskirouva tyttärineen, kutsuttu vieraille. Ilta oli hupainen. Tanssittiin kukkaisriu'un ympärillä pihassa. Laulettiin, laverreltiin ja naurettiin. Kuka on tuo solakka, vaaleapukuinen tyttö, joka, nuoruuden ilohymy huulilla ja ruusut poskilla, leijailee tanssin hyörinässä ruohopermannolla, kauniin nuorukaisen käsi vyötäisillä? Voiko se olla Gerda? Kyllä siinä on hänen kasvonpiirteensä, mutta missä synkkä katse hänen säihkyvistä silmistään, missä kolkko varjo hänen hymyileviltä kasvoiltaan? Syysyö oli haihtunut juhannusauringon paisteessa. Ja hänen vieressään oleva kihara-ja vaaleatukkainen, kirkassilmäinen, uljas nuori-herra oli maisteri Leonard Ivarsson, pastorin vanhin poika, sanomalehden toimittaja, Gerdan serkku. Oli laulua, oli naurua, iloa ja tanssia. Kaksi nuoruuden kukkaa, Gerda ja Leonard, kuiskasivat valoisana juhlayönä, tuoksuvien sirenipensasten suojassa toisilleen viehättävän salaisuuden, joka ei kuitenkaan kauan kätkössä pysynyt, sillä ennenkuin nuorukainen myöhempänä kesällä lähti kotoa, vietettiin siellä iloinen juhlallisuus, johon kapteeni Ivarssonkin rouvineen tuli, Gerdan ja Leonardin kihlaus. -- Näetkös nyt, äiti! sanoi kapteeni, ilosta säteilevin silmin. Näetkös nyt, että minulla oli oikein! Tämä oli jotain parempaa kuin Upsalanmatka, uskon minä! Nyt joutuu Gerda oikeaan asemaansa. Myöskin rouva Ivarsson iloitsi ja toivoi, että hänen tyttärensä rakkauden autuudessa ja onnellisessa avioliitossa saisi täyden korvauksen pettyneestä halustansa päästä osalliseksi tieteen aarteisin; mutta hän muisti samalla kuinka suuresti hän oli rakastanut omaa miestänsä, millä iloisilla toiveilla hän hänen kanssaan oli käynyt vihkituolille ja kuusikolmatta vuotta elänyt onnellisena hänen rinnallaan, ja kuitenkin oli tämä onni ollut vaan hairaus, halpamainen orjuus, sillä hänen puolisonsa ei ollut koskaan oikeastaan pitänyt häntä henkisenä vertaisenaan, ei koskaan myöntänyt hänelle samaa ihmisarvoa kuin itselleen. Sen olikin hän ihan selvään nähnyt ja tuntenut tuona kauheana, unhottumattomana hetkenä, jolloin hänen sydämensä pyhä side katkesi ja jolloin hänen onnensa tähti putosi taivaalta. Ajatteles, jos Gerda saisi kestää saman julman koetuksen avioliitossaan! Kuitenkin Leonardilla oli laajempi sivistysmäärä kuin vanhalla kapteenilla, ja hän kuului nuorempaan sukupolveen. Hän näytti niin ylevämieliseltä ja innokkaalta kaikissa asioissa. Ehkä ymmärsi hän paremmin, kuin tuo vanhus, totuuden ajan pyrinnöissä naisenoikeuksien saavuttamiseksi. Hellä äiti koetti masentaa surettavia kysymyksiä, iloisilla toiveilla. Kuitenkin hiipi se ajatus usein esiin, että ehkä olisi ollut parempi, jos Gerda olisi saanut uhrata elämänsä tieteille. Häät piti pidettämän jouluna. Nuorella Leonardilla oli tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin turvattu toimeentulo sanomalehden toimittajana, ja hän kiiruhti nyt pientä kotiansa asettamaan kuntoon, mutta menetteli siinä tarpeettoman tuhlaavaisesti, josta hänen morsiamellaan ja vanhemmillaan ei ollut aavistustakaan ja velkaantui jo varustaessaan kotinsa niin muhkeaan sisustukseen kuin mahdollista. Morsiantaan näytti hän jumaloivan. Melkein joka päivä sai tämä häneltä pitkät kirjeet, joissa purkautui hehkuvassa runomuodossa rakkauden kaipuuta ja rakkaudentoiveita ja suuria ajatuksia elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Gerda oli onnellinen. Voimakas ja kiihkeä, kuten kaikki hänen tunteensakin, oli hänen rakkautensakin, ja hänen luottamuksensa rakastettunsa hengenjalouteen ja uskollisuuteen oli luja kuin kallio. Hän tosin oli kuullut äitinsä surullisen elämäkerran, mutta että hän omassa avioliitossaan voisi tulla samaan kohtaloon, se ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Ääretöin eroitushan oli hänen isänsä, tuon vanhan, pintapuolisesti sivistyneen, ahdasmielisen entisen soturin ja nuoren, runsaslahjaisen ja perinpohjin sivistyneen, korkea-aatteellisen sulhon, kannan välillä, ja tämä eroitus oli takauksena siitä, ettei hänen koskaan olisi pakko tulla osalliseksi äidin tuskastuttavaan kokemukseen. Miten onnellinen olikaan tyttönen, tuossa kuin hän, salavihkainen hymy huulilla ja tajuamatoin loiste ennen niin synkissä silmissä, paljoa kiihkeämmällä innolla, kuin mitä hän koskaan ennen oli osoittanut tieteissä, nyt työskenteli antimiensa valmistuksessa! Leonardin ihastuttavat kirjeet olivat hänelle tuhansin kerroin kalliimmat, tuhansin kartoin opettavammat kuin kaikki ne paksut, yksitoikkoiset kirjat, vanhat historioitsijat ja viisaustieteilijät, jotka nyt saivat olla kokonaan hyljättyinä kirjakaapissa. Kuinka paljon ihanampi oli hänen oman sydämensä tarina kuin kertomukset kaikista maailman historian sankaritöistä, ja todellista viisautta, niin, avainta viisauden salaiseen kaikkein pyhimpään, sitä ei löytynyt noiden vanhojen filosofien kuivissa kirjoituksissa, vaan rakastavan nuorukaisen kirkkaissa silmissä. Syysyön sumut, kuten jo mainitsimme, olivat hälvenneet kesäauringon säteistä. Viha isää ja veljeä vastaan oli kadonnut Gerdan riemuisasta sydämestä, kuin inhoittava, mieletön harhaluulo. Tarjosihan elämä autuuden, nautinnon paljoa runsaamman kuin kaikkien tiedon aarteitten omistaminen voisi lahjoittaa. Miksi vihastuisi hän sitte isäänsä, joka oli kieltänyt häneltä vähempiarvoisen, kuin hän kerran oli voittanut kalliimman? Ehkä se olikin korkeamman voiman sallimus, että hän kielsi hänen matkustamasta Upsalaan, sillä jos se olisi tapahtunut, niin hän ehkä ei koskaan olisi kohdannut Leonardia. Hän rukoili Jumalalta anteeksi pahat tunteet, joita hänessä oli ollut isää kohtaan, ja lupasi kahdenkertaisella uskollisuudella sovittaa nurjamielisyytensä. Entäs Rudolf? Niin, tosin oli hän veltto, mutta olihan hän hänen oma, ainoa veljensä, ja oli aina ollut hyvä ja ystävällinen häntä kohtaan. Eikö hän ollut silloinkin ihan julma, kuin hän suuttui siitä, että tämä sai matkustaa ulkomaille, etsimään parannusta heikolle terveydelleen! Sydämensä uhkuvassa helleydessä ja onnessa kirjoitti hän lämpimän, melkein tuskallisen hellän kirjeen veljelle, joka sattumalta oli pohjois-Italiassa, koska lääkärit kielsivät hänen juuri pahimpana suvikuumana menemästä etelämmäksi. Hän tosin ei saanut mitään vastausta tähän kirjeesen, vaan ainoastaan sivumennen terveisiä ja kiitoksen ystävällisestä kirjoituksestaan eräässä Rudolfin kirjeessä isälleen. Ja Ivarsson ukko taas, kuin hän näki tyttärensä muuttuneen hilpeän käytöksen, ja tuli tietämään hänen katuvaisen mielihartautensa, vaikkei se sanoissakaan ilmaantunut, käveli huoneessaan, voittoriemusta tyytyväisenä ja hänen katseensa ja hymynsä näyttivät alinomaa sanovan: -- Katsos, kuinka oikein minulla oli! Mutta meillä miehillähän on aina oikein. Emmekä me ole pahoja, joskin me, naisten omaksi hyödyksi, ohjaamme heitä heidän haaveellisissa hullutuksissaan, emmekä anna heidän menetellä oman mielensä jälkeen, sillä muutenhan jouduttaisiin suorastaan hukkaan. Vähää ennen joulua vietettiin Gerdan häät. Rudolf ei tullut, kuten vanhemmat ja sisar toivoivat, kotiin juhlapäiväksi, vaan kirjoitti ainoastaan muutamia ystävällisiä onnentoivotus-riviä Gerdalle ja isälle kirjeen, jossa ilmoitti, että lääkärit olivat kehoittaneet häntä viipymään yli talven Italiassa, jonka tähden hän sydämellisesti pyysi "hyvää isäänsä" lähettämään hänelle vähäisen rahalisän -- noin kaksi tuhatta markkaa. Ukko Ivarsson närkästyi vähän tähän kirjeesen. Hän oli toivonut saavansa nähdä jälleen poikansa terveenä ja reippaana ja päälle päätteeksi oli hän jo talon kiinnitystä vastaan ottanut tyttären myötäjäisiä varten lainan, kaksinkertaisesti niin suuren, kuin olisi ollut tarpeeksi hänen Upsalanmatkalleen, -- mutta nythän olikin kysymyksessä myötäjäiset! Eikö jokainen oikein ajatteleva isä mielellään tekisi uhrausta sellaista tarkoitusta varten? Ukko närkästyi, kuten sanottu, Rudolfin kirjeesen, mutta mitäs oli muuta tehtävänä, kuin suostua lääkärien määräykseen ja lähettää rahat pojalle. Gerdan häitä aiottiin viettää hyvinkin komealla tavalla. Ivarssonin perhe kuin oli sangen säästäväisesti elänyt, vierasvaraisesti ottanut vastaan tuttavia, harvoin pitänyt mitään suuremmoisia pitoja, niin pidettiin kohtuullisena viettää ainoan tyttären häät niin loistavasti kuin mahdollista. Mutta kuin Rudolfia ei ollut kotiin odotettavana, kuten toivottiin, juhlahetkeksi, niin piti kapteeni sopimattomana panna toimeen mitään suurempia pitoja. Rouva Ivarsson oli heti valmis suostumaan tähän mielipiteesen, koska hän oli aivan kyllästynyt noihin ulkonaisiin huvituksiin, sitten kuin sisällinen ilo hänessä oli sammunut, ja Gerda, jonka vakaa luonne ei edes hänen morsiusilossaan muuttunut, oli kokonaan tyytyväinen siihen, että tuo aiottu komea juhlallisuus vaihdettaisiin yksinkertaisiin päivällishäihin. Onnellisuudestaan ja ensimäisen rakkautensa ihastuksesta säteilevänä kävi Gerda yksinkertaisessa villapukimessaan, myrttiseppele tummakutrisessa päässään ja häilyvä huntu ympärillään, rakkaansa rinnalla vihkituolille ja vannoi lupauksensa, täydellisesti vakuutettuna tulevaisuutensa jaloimmasta onnesta. Mukana äitinsä hartaat siunaukset ja isän sydämelliset onnentoivotukset, seurasi Gerda puolisoaan heidän uuteen kotiinsa, jonka kallisarvoinen sisustus suuresti hämmästytti häntä ja siellä äskennaineet viettivät häiriintymättömässä autuudessaan vuoden, jonka lopulla nuori rouva lahjoitti puolisolleen pojan, ja pienokaisen kastejuhlassa oli Gerdalla ilo vieraana tervehtää vanhempiansa ja veljeään, joka sillä aikaa oli tullut kotiin ja esiintyi sisarelleen komeana, pitkäpartaisena maailman miehenä, mutta kasvonsa olivat vielä veltomman ja kalpeamman näköiset, kuin kotoa lähteissään. Oleskeleminen eteläisessä ilmanalassa ja ulkomaan lääkärien määräykset näyttivät olleen tehottomat hänen kivulloisuuteensa. Hän oleskeli nyt koko talven joutilaana kotona. Viimein sanoi hän, ettei hän huonon terveytensä tähden saattanut jatkaa opintojaan ja että hän mieluimmin tahtoisi ruveta maata viljelemään. Hän uneksui saavansa vuokrata suurenlaisen maatilan ja sen toivon hän aina lausui vanhempainsa kanssa keskustellessaan. Vihdoin keväällä ilmaantuikin hänelle tilaisuus siihen. Muutamia penikulmia pääkaupungista oli nimittäin talo vuokrattavana. Ivarsson ukko lähti asianomaisen luo poikansa puolesta. Nuorta Ivarssonia pidettiin sievänä ja rehellisenä nuorukaisena. Häntä säälittiin heikon terveytensä takia, koska se pakoitti hänen lopettamaan opintonsa. Tiedettiin, että hänen isällään oli vähäinen omaisuus, niin ett'ei tarvittu pelätä mitään tappiota. Jos poika joutuisi pulaan, niin isä kyllä auttaisi häntä. Ivarsson-ukkoa pidettiin kerrassaan kunnollisena ja luotettavana miehenä. Rudolf sai siis vuokran kohtuullisilla ehdoilla. Isä ja hänen vanha ystävänsä, varakas ylhäinen virkamies, rupesivat takausmiehiksi. -- "Veljesi on nyt päättänyt ruveta maanviljelijäksi," kirjoitti kapteeni tyttärelleen. "Ja tätä päätöstä pidän minä varsin viisaana. Hänen, paha kyllä, ylen heikko terveytensä, huononisi huononemistaan liiallisesta lukemisesta, ja kuin hän vihdoin olisi valmis käymään virkamiehen tielle, voisi se kentiesi olla kokonaan murtunut. Raitis elämä ja vapaampi toiminta maalla vahvistaisivat sen sijaan, siitä olen vakuutettu, hänen voimiaan ja tekisivät hänestä pian oikeen reippaan miehen." Rudolf muutti vuokratilalleen ja alkoi tutkia maanviljelys-kirjallisuutta, sillä käytännölliseen maanviljelemiseen oli hän luonnollisesti täydellisesti perehtymätöin, eikä hänessä tähän toimeen suinkaan ollut mitään todellista, vaan ainoastaan luuloteltua intoa. Nuoresta Rudolfista, joka oli luonnostaan vähälahjainen henkisessä suhteessa, vaikka ei alkuansa mikään sielunvammainen, olisi voinut tulla vakaan kasvatuksen kautta lujamielinen ja ahkera mies, mutta nyt, hemmoittelevan kohtelun kautta, mikä oli tullut lapsuudesta asti hänen osakseen, oli hänestä tullut veltto laiskuri; hänen tylsä sielunsa, jossa ihmisluonnon rikkaruohot vapaasti olivat saaneet kehittyä, ei voinut innostua mihinkään maailmassa. Koko nuoruuden innostus, se tahdon voima ja itsetunnon ylevyys, jotka mahdollisesti olisivat voineet kehittyä tässä puutteellisessa hengessä, olivat nyt kokonaan sammuneet tuossa, yleisen tavan mukaan tuomitaksemme, hyväsydämisessä, kunniallisessa ja oivallisessa miehessä. Rudolf alkoi tehdä suuremmoisia muutoksia ja parannuksia tiluksen hoitamisessa, eroitti vanhoja kelvollisia palvelijoita ja koetti kaikkiin saada uusmuotisen järjestyksen, mikä tosin olisi voinut olla sangen hyödyllistä ymmärtäväisemmän ja kokeneemman henkilön johdossa. Muutoksista oli luonnollisena seurauksena ainoastaan suuret rahakulungit, paljoa suuremmat, kuin mitä talo tuotti. Se olikin kaikin puolin liian pieni, voidakseen kestää nuoren vuokraajamme äkkipikaisia, suuriaikeisia parannuksia, ja sitä paitsi tämä ensimmäinen vuokravuosi antoi säännöttömän hoidon takia niukemman sadon kuin koskaan ennen vanhain haltijain aikana. Kuin jotkut vanhemmat pitäjän maanviljelijät huomauttivat Rudolfia tästä, vastasi hän vaan pöyhkeästi, että täytyyhän sellaisena ensimäisenä uudistusvuotena antaakkin tulon mennä hukkaan ja saada näennäinen tappio, mutta tämä muka olisi välttämättömyys, jota vanhan ajan maanviljelijät eivät voisi käsittää, ja seuraukset ajanmukaisista parannuksista ilmestyisivät monenkertaisena voittona tulevaisuudessa. Nuori Rudolf teki vaan velkaa, voidakseen ajanmukaiset parannuksensa panna täytäntöön. Hänen isänsä, jonka varallisuus oli koko joukon suurempi kuin se rahasumma, mitä hän oli takuussa, rupesi taas takaamaan näitä velkoja ja kehoitti veljensä, provastin, tulemaan toiseksi takausmieheksi, sillä entinen takuumies ei myöntynyt ollenkaan enää tulemaan, kuin häneltä sitä ystävällisesti kysyttiin. Nuori Rudolf-herra koetti pysyä kelpo miehen maineessa. Hän seurusteli ahkeraan pitäjän nuorten rikasten kartanon herrain kanssa, joitten joukossa oli pari hänen ylioppilas-kumppanejaan, matkusteli usein kaupunkiin, pani toimeen metsästysseurueita, piti komeita juoksijahevosia, jotka maksoivat kauniit rahat, ensiksikin ostaa ja sitten vielä ruokkia talliin kauroilla, häntä ylimalkaan suosittiin ja ylisteltiin vierasvaraiseksi isännäksi, hupaiseksi seuraveljeksi, "peijakkaan kohteliaaksi" pojaksi, oikein reima mieheksi. Vuokran maksuaika joutui myöskin käsille. Isä Ivarsson sai vieraaksi poikansa, joka keskusteli hänen kanssaan kahdenkesken. Siitä oli seurauksena se, että kapteeni jälkeen puolenpäivän, sitten kuin Rudolf oli lähtenyt kaupunkiin, ilmaisi vaimolleen, että oli välttämätöintä ottaa uusi: laina talon kiinnitystä vastaan, johon tämä tyynesti suostuikin. Kapteeni sai rahat. Ensimmäisen vuoden vuokra maksettiin. Kaikki oli selvillä, ja Rudolf sanoi tyytyväisenä vanhemmilleen: -- Tämä ensimäinen vuosi on ollut vähän tukalanlainen, Mutta sehän on luonnollista. Talossa oli niin kirotun paljon uudestaan järjestämistä, nykyajan järjellisimpien vaatimusten mukaan. Mutta tulevana vuonna, toivoakseni, ei minun tarvitse luottaa isän apuun, vaan päinvastoin, jollei aavistamattomat vastukset ehkäise laskujani, maksan tämän velan isälle. -- Rudolfista tulee kyllä kelpo mies maanviljelyksessään. Kuulitkos, että hän jo seuraavana vuonna aikoo maksaa, mitä minä nyt luovutin hänen puolestaan? sanoi kapteeni tyytyväisyydestä muhoillen rouvalleen, kuin poika oli poistunut. -- Hyvin paljon rahaa on häneltä kumminkin mennyt tänä vuonna, arveli rouva Ivarsson. Jos hän tarvitsee joka vuosi yhtä paljon maanviljelykseensä, niin ei siitä pitäisi tulla suuria velansuorituksia. -- No sinä nyt puhut kuin naiset ainakin! Mitä sinä ymmärrät sellaisista asioista? Minun mielestäni ei pitäisi puhuman asioista, joita ei käsitä, mumisi kapteeni. Toisena vuonna kävi samoin kuin edellisenäkin. Rudolf eli suurellaisesti ja jatkoi parannuspuuhiaan, joiden täyttämisen hän jätti erään nuoren, ruotsalaisen voudin rajattomaan mielivaltaan, sillä hän itse oli antautunut yksinomaisesti seuraelämän huvituksiin. Kun kapteeni kerran moitti häntä tällä tavalla käyttäymästä, vastasi hän: -- Rakas isä! Minä olen aivan rauhassa, saatuani tämän miehen taloon. On paljon parempi, että minä jätän koko hoidon miehelle, joka on perehtynyt maanviljelyyn, kuin että minä itse hutiloitsisin toimissa, jotka kuitenkin ovat enimmäkseen minulle vieraat. Ja Nilsson on erittäin taitava mies alallaan. Minulla onkin rajatoin luottamus hänen ehdoituksiinsa, ja jos niitten toimeenpano maksaakin vähän alussa, niin onpa voitto sitä suurempi. Hän on esimerkiksi laskenut, että suuri suonviljely, jota kaikki ihmiset pitävät vaikeana ja niin hiton kalliina, että se kolmessa vuodessa korvaisi kaikki, mitä se nyt kuluttaa. Hän on sen numeroilla todistanut. -- Niinpä niin! arveli kapteeni, kyllähän se on hyvä, kuin vaan kaikki käy onnellisesti. Toinen suurenlainen yritys, johon vouti neuvoi isäntäänsä, oli se, että ostettaisiin puutavaraa. Oli juuri se aika, jolloin metsän hakkaaminen oli täydessä vauhdissaan. Tämä oli ehdoitus, joka enemmän kuin mikään muu miellytti toimeliasta Rudolfia. Hän tulisi ainoalla tenho-iskulla uppo rikkaaksi. Isä varoitti häntä kiirehtimästä siinä yrityksessä, tahi ryhtymästä siihen suuressa mitassa, koska voi aavistaa, että turmiota tuottava seisaus ennemmin tai myöhemmin tulisi puutavarain markkinoilla, -- saman varoituksen sai Rudolf ylipäänsä muiltakin tahoilta, -- mutta hän nauroi vaan ja sanoi, että vanhat olivat tottuneet maailman alusta epäilemään nuorten yrityksiä, ja että ihmiskunta, jos se aina olisi kuullut vanhuuden varovaisia neuvoja, vielä olisi paratiisin aikuisella kannallaan. Mutta sanotaanhan raamatussakin, ett'ei ihminen sielläkään totellut varoittavaa ääntä, vaan tahtoi koettaa onneaan omalla vastuullaan, ilvehti Rudolf. -- Niin, ja sentähden tuli synti myös maailmaan, vastasi rouva Ivarsson. -- Mitä vielä! Vanhoja satuja, joita papit ja profeetat ovat keksineet, peloittaakseen tuhmaa kansaa ja vetääkseen heitä nenästä, mutta niihin ei tartu viisaat ihmiset. Naiset ylimalkaan ovat sellaisia, että he pysyvät tuossa vanhassa taikauskossa ja aina näkevät siinä jonkun korkeamman opettavaisen merkityksen, kuin me miehet sitä vastoin ripeästi käymme elämään ja seuraamme terveen järjen ääntä. Mutta sehän onkin ihan luonnollista ja anteeksi annettavaa. Se seuraa naisen ja miehen erilaisesta luonnosta, erilaisesta kasvatuksesta ja asemasta maailmassa. Kuin hänen piirinsä on paljon rajoitetumpi kuin meidän, ja hän ei ole pakoitettu pitämään elämää todellisena, kuten me, niin on itse selvää, että hän istuu miettimässä haaveksittua maailmaansa, sillä aikaa, kuin me teemme työtä hänen eteensä. Hän on kaunista, mutta samassa heikkoa sukupuolta, sitä ei voi auttaa. -- Mitä sukupuolta te sitten olette, miehet? -- Me olemme voimakasta sukupuolta, selitti Rudolf, ylvästelevä hymy huulilla. Rouva Ivarsson katseli totisesti, melkein sääliväisesti, viisaasen, "voimakkaasen" poikaansa, joka tuossa istui niin mukavasti nojallaan keinutuolissa, pitäen hienoilla käsillään sivupuista ja puhallellen hyvänhajuisia savuja hienosta sikaristaan. Päällänsä oli tummansininen hännystakki, vaalea huivi kaulassa ja jalokivillä koristettu sormus pikkulillissä, eikä hän näyttänyt ensinkään reippaalta maanviljelijältä, vielä vähemmin "voimakkaan" sukupuolen jäseneltä, vaan mitä raukeammalta katukeikarilta. -- Älä sano naisista, että he ovat heikommat astiat, hymyili Ivarsson-ukko sohvan nurkastaan. Tiedäthän, että he alkavat tutkia tieteitä nykyään. -- Niin, samoin kuin Gerda nyt tutkii, ha, ha, ha! Kapteenista tuntui pila äärettömän hauskalta, ja hän nauroi tukehtuakseen, mutta rouva Ivarsson meni sanaa sanomatta hiljaa huoneesta. -- Katsos, "äiti," hän ottaa aina pahakseen, kuin sanankin vaan lausuu naisten opinnoista, sanoi ukko, katsellen rouvansa jälkeen. Hän on niin lapsellinen, että hän aina vielä huolehtii, kuin Gerda ei saanut seurata naurettavaa oikkuansa ja tulla ylioppilaaksi. Kyllä kai, se olisi ollut juuri viisaasti, se! kuin vaan ajattelee, kuinka onnellinen tyttö nyt on avioliitossaan. Hän on saakelin kunnon poika, tuo Leonard! -- Nyt täyttää hän kumminkin kutsumuksensa, tuumasi herra Rudolf. Nainen ylioppilaana, miesten kumppanina yliopistossa, -- ei, se on ja pysyy tapahtumatta, -- hyi, piru vie! Sehän on ihan vastoin naisen luontoa, vastoin sitä viattomuuden ja kainouden pyhyyttä, jonka pitää häntä verhoaman ja jota paitsi hänellä ei ole mitään arvoa, saarnatkoon he mitä tahtovat naisen oikeuksista. -- Juuri niin ajattelin minäkin. Naisen maailma on kodin maailma. -- Luonnollisesti! -- Odotas, isä! sanoi Rudolf, kuin hän vanhempia hyvästijättäessään taputti kapteenia hartioille. Älä parjaa metsäkauppoja. Minä tiedän kyllä, mille kannalle asetun, ja kuin tämä vuosi on kulunut, heitän minä hiiteen koko vuokraukset ja ostan itselleni oman talon. -- Pojassa on kumminkin paljasta neroa, niin hento kuin hän onkin, tuumaili kapteeni, kuin Rudolf oli istunut pieneen, komeaan rekeensä, tarttunut ohjiin ja nyökäisten akkunaan, jossa äiti seisoi, pyörähti ulos portista tulisella hevosellaan. Kuinka täytti herra Rudolf Ivarsson tarkoituksensa ihmisenä ja maanviljelijänä? Miks'ei, oivallisesti! Hän teki parannuksia ja hautasi tuhannen toisensa jälkeen vuokraustiluksen sammalsoihin, joitten viljelyksessä isännöitsijä, joka oli herransa koko käytöksestä päättänyt hänen olevan upporikkaan, kummasteli vaan, ett'ei niin suurellinen ja hieno henkilö, kuin herra Rudolf Ivarsson, hankkinut omaa tilusta, vaan tyytyi vuokrataloon. Kerran, kuin isännöitsijä lausuikin tämän kummastuksensa, vastasi Rudolf: -- Minun aikomukseni onkin ostaa maatilan, mutta minä tahdoin ensiksi vuokratilalla koettaa, onko minulla taipumusta maanviljelykseen ja perehtyä toimeen. Tämä oli isännöitsijästä hyvin viisaasti ajateltu ja puhuttu. Rudolf osti joukon metsäosuuksia ja käytti kymmenittäin päivämiehiä puitten hakkuusen. Metsäpalstain hinnasta annettiin vekseliä. Keväällä alkoi uitto ja samassa kallis oikeuden käynti uittomiesten laittomasta menettelystä. Puutavara saapui vihdoin pääkaupunkiin ja ladottiin lautatarhoihin. Nyt olivat ne saatavat lastatuiksi laivoihin ja myydyiksi ulkomaille. Tämä kävi kuin tanssi "hyvien ystävien" avulla ja välityksellä, mutta he kiskoivat vaivansa palkinnoksi vähintäin puolen voitosta ja viettelivät tuon nuoren, rikkiviisaan toimintamiehen, jonka kerskailevan herkkäuskoisuuden ja sokean ymmärtämättömyyden he kyllin huomasivat, menettämään toisen puolen rohkeisin kauppayrityksinsä, joista he korjasivat koko voiton, kuin sitä vastoin Rudolf jonkinlaisella hämmästyksellä näki äsken niin täydet kätensä tyhjinä. Mutta he taas kokemuksen vakuuttavalla voimalla selittivät hänelle, että sellaiset onnen vaihtelut ovat aivan välttämättömät vähänkin suurenlaisissa yrityksissä, ja ett'ei tarvitse ollenkaan peljästyä, vaan tulisi ainoastaan yhä rohkeammin käydä eteenpäin. Näitä neuvoja Rudolf totteli liiankin mielellään, ollen niinmuodoin pelkäämätöin oppilas korkeammassa asioimiskoulussa. -- Seuraus tästä oli, että nuori maanviljelijä eräänä päivänä keväällä, tosin kyllä pitkän ajan kuluttua vuokranmaksupäivästä, oli isänsä luona ja puhui vakavan ja välinpitämättömän näköisenä laveista toimistaan, ja aivan veljellisellä tuttavuudella, kuten täysi-ikäisen pojan sopii suopean isän kanssa, ilmoitti hän olevansa sattumalta rahapulassa ja kysyi, eikö isä voisi auttaa häntä "pinteestä" tuolla "kirotulla vuokralla." Mitään vaaraa ei voisi ollenkaan tulla kysymykseen. Hänellä oli aivan tilapäinen puute puhtaasta rahasta, joka kyllä pian olisi poistettu, kuin voitto suuresta kauppayrityksestä, joka sattumalta oli niellyt kaiken rahan, lankeisi ulos. Siis, tahtoisiko ukko tehdä hänelle tuon pienen avun, korkoa ja edullista korkoa vastaan, ymmärrettävästi? -- Sinä antaut liian laveisin yrityksiin, rakas Rudolfini! Sen olen minä aina sanonut ja sanon nyt taas, tuumaili Ivarsson-ukko, otsa synkkänä. -- Laveisin yrityksiin! Mitä vielä! Kuinka moni on paljon suuremmissa toimissa ja panevat alttiiksi monin kerroin enemmän kuin minä, ja ovat kuitenkin aivan rauhalliset tulevaisuudestaan. -- Niinpä niin! Ne ovat rikkaat henkilöt. Heillä on varaa kärsiä tappioitakin. -- Rikkaat henkilöt? Niin kyllä! mutta he panevat koko omaisuutensa kaikissa tapauksissa kerrassaan alttiiksi. Juuri heidän suuremmat tulonsa saattavat heidät antaumaan suuriin yrityksiin, jolloin he voisivat yhtä helposti joutua tappioon, kuin minäkin, -- jos välttämätöintä olisi. -- Niin, niin! -- Mutta minä pysyn siinä, mitä sanoin, että sinä nimittäin teit siinä varomattomasti, alottaessasi metsäkaupat ja kaikki muut kalliit yrityksesi ja parannuksesi talossa samalla kertaa. Kuka kiittää sinua siitä, että olet haudannut useita tuhansia markkoja toisten maahan? Rudolf käveli edes takasin huoneessa, vilaisten tuon tuostakin halveksivaisesti, mutta samassa sääliväisesti, vanhaan isään, joka ei ymmärtänyt enää nuoruutta. -- Toisten maahan! Kunniahan on hoitaa "toisten maata" ajanmukaisella ja tunnollisella tavalla! Eikö se merkitse mitään isän mielestä? Ja mitä taas tulee minun muihin yrityksiini, niin silloin on paras kerrassaan ruveta talonpojaksi jollekin kurjalle maatilalle jos pelkurimaisesti pakenee jokaista satunnaista vastusta, niitä vähänkin laajalliset kauppatoimet välttämättömästi tuottavat. Joka ei mitään uskalla, se ei mitään voitakaan. Mutta sitä en voi kieltää, että jos välttämätöntä apua ei ole saatavissa tukalina hetkinä, niin voi koko asema auttamattomasti sortua, ja silloin ollaan hukassa. Rudolf kumarsi päänsä, rypisti kulmakarvansa ja vihelteli hiljoilleen, kädet taskussa astuskellen edes takaisin. -- -- Kuinka suuren summan sinä tarvitsisit nyt sitte? kysyi kapteeni vihdoin. Rudolf pyörähti ympäri ja jäi isän eteen. -- Ennen kaikkia vuokrarahan. Ja sitten pari metsävekseliä, jotka ovat maksettavat muutaman päivän kuluessa, kumpainenkin kolmentuhannen arvoinen, -- siis kaikkiaan kaksitoista tuhatta markkaa. Mitäs tuo summa oikeastaan on? Ei mitään, kuin sen vaan omistaisi! -- Eikö sinulla ole siis ollenkaan puhdasta rahaa itselläsi? -- Kyllä, pari sataa markkaa, mutta se on luonnollisesti sama kuin ei mitään. -- Niin, sen ymmärtää se, joka käyttelee ainoastaan suuria summia, muistutti kapteeni, vähän närkästyneellä ja kärsimättömällä äänellä. Viimeisellä kerralla, kuin olit kaupungissa, jatkoi hän, puhuit sinä suuresta voitosta, jonka sinä olit saanut viimeisestä puukaupasta. Joihin on se rikkaus joutunut, kun sinä nyt taas olet rahan puutteessa? -- Kuinka, lempo vieköön, isä saattaa olla noin yksinkertainen? Isähän tietää, että minä olen suurissa kauppatoimissa ja voi kuitenkin kysyä mihin rahat ovat joutuneet! No, olenhan minä luonnollisesti, kuten jo mainitsin, pannut rahat liikkeesen, sitä paitsi maanviljelystyöt, metsän valmistua ja puitten uitto ja oikeuden käynnit ja kaikki muut pahuukset, jotka aina välttämättömästi seuraavat suurenlaisia kauppatoimia, ovat nielleet melkoisia summia. Rudolf pyörähti koroillaan ja jatkoi astelemistaan. -- Minä ajattelin vaan, ett'ei sinun nyt, kuin maksupäiväsi lähestyi, olisi sopinut tehdä itseäsi tyhjäksi rahasta. Niin paljon ajatusta pitäisi voivan vaatia ymmärtäväiseltä ihmiseltä. Rudolf pysähtyi ihan isän eteen. -- Kuuluu, kunniani kautta, ettei isä ole mikään toimimies! -- Ei! en olekkaan, mutta minusta lapsikin voisi ymmärtää sen järjettömäksi, kuin luovutaan tarpeettomasti rahoista, juuri kuin tiedetään, että tullaan niitä ennen pitkää tarvitsemaan. Rudolf polki hiljaa hermostuneen kärsimättömyydestä hienolla saappaallaan permantoon. -- Jaha! Minä tunnen tuon! Vanhan tavan ijankaikkista laulua! Luopua rahoistaan tarpeettomasti! -- Eikö olisi mielettömyyttä, kysyn puolestani, -- mielettömyyttä, kuin on tilaisuus panna rahansa liikkeesen, joka varmana voittona antaa summan takaisin nelin, -- vieläpä viisin kertaisesti, -- silloin sen sijaan pistää rahat laatikkoon ja säästää niitä pientä hyödytöntä maksua varten, joka lankee useita viikkoja myöhemmin, -- kuin on keinoja muulla tavalla hankkia tämän maksun? -- Sehän olisi suorastaan hullujen tapaista! -- Mutta yhtä mahdotointa, kuin ottaa otava taivaan kannelta, on teidän, vanhojen, päähän saada mahtumaan, että kauppatoimissa välttämättömästi täytyy syrjäyttää pienempi korko suuremman tieltä, jos tahdotaan saada vähänkin suurempaa voittoa ja laventaa asioita. Ei! Teidän periaatteenne on, että pitäisi koko ikänsä istua jossain sopessa ja kätkeä samaan ahtaasen piiriin muutamat rahakolikkonsa, sen sijaan kuin pitäisi olla rohkeutta käyttää niitä hedelmää tuottavaksi siemeneksi. Jos kaikki olisivat seuranneet teidän mielipiteitänne, niin ei ainoakaan ihminen maailmassa olisi saanut kokoon varallisuutta. -- Olis kyllä! Moni vanhain mielipiteitten ihminen on koonnut varallisuuden, ja suurenkin päälle päätteeksi. -- Niin, mutta uskomattomilla, elinajan kestävillä ponnistuksilla! He ovat uhranneet koko aikansa, kaappiakseen kokoon, sanasta sanaan, kaappiakseen kokoon rikkauden, joka nykyajan yksinkertaisella, rohkeammalla ja valistuneemmalla tavalla, kauppayrityksiä harjoittamalla, voidaan hankkia parissa vuodessa, jopa usein yhdessä hetkessä, ainoalla, hyvin lasketulla iskulla. He ovat, käyttääkseni vertausta, leikanneet joka korren erikseen, kuin sitä vastoin nykyään niitetään viikatteella. -- Kuka on sinulle opettanut koko tuon rikkiviisaan toiminta-filosofian? -- Oma, terve järkeni, luonnollisesti. Nehän ovat niin itse tiettyjä ja selviä asioita, että yksinkertaisimmankin pitäisi voiman käsittää niitä. -- Senpä tähden minä käsitänkin ne vallan hyvin, vieläpä paremmin, kuin luuletkaan, rakas Rudolf! -- Ja minä pelkään, että sinun kauppaystäväsi ja hyvät veljesi, jotka houkuttelevat sinua heittämään rahasi heidän suuriin yrityksiinsä, lopuksi vetävät sinua nenästä ja korjaavat sekä omansa että sinun tulosi. -- Minä annan anteeksi sanat, joilla isä solvasi miehiä, joitten kunniaa ja luotettavaisuutta ei ole vähintään epäilemistä, minä kuin pidän sellaiset lauseet suorana seurauksena isän vanhanaikaisista mielipiteistä, mutta minä pyydän saada olla kuulematta vast'edes sellaista puhetta ihmisistä, joita minä pidän ystävinäni. -- Mutta, palataksemme asioihimme, -- onko minulla mitään apua odotettavana isältä, vai eikö? -- -- Sanos minulle, -- mistä tahtoisit sinä minun ottamaan rahoja, niin mielelläni kuin tahtoisinkin auttaa sinua? -- Mistä? Eikö isällä ole tämä talo, joka maksaa vähintäänkin kolmin kerroin tuon tarvittavan summan? Mikä estää ottamasta lainaa talon kiinnitystä vastaan? Olenhan minä lapsi ja perillinen, ja siis minulla on osani myös, toivoakseni. Äläkä koskaan pelkää, että minä aion hävittää isää tahi ketään muutakaan. Jos minä pääsen selville tästä pulasta, niin lunastan, minä velkani ja maksan kuinka suuren koron isä vaan tahtoo vaatia. -- No, no, no! Kuka puhuu koroista lasten ja vanhempain kesken? Mutta, katsos, minulla on velvollisuuksia myös äitiäsi ja sisartasi kohtaan. -- Isä saa olla täydellisesti levollinen ja lisäksi varma siitä, että minä kyllä olisin voinut saada apua ystäviltäni, jos minä olisin sanankin lausunut, mutta minusta on mieluisampaa kääntyä omaisiini. Aivan kuin eteväkin toimimies, ei Rudolf pitänyt tarpeellisena mainita, että hän oli kääntynyt muutaman ystävänsä puoleen, saadakseen tuon "mitättömän summan," mutta saanut sen sijaan tyytyä vaan erittäin ystävälliseen kieltoon, tietysti sillä selvällä syyllä, että ystävät, kuten hän itsekin, osuivat olemaan ihan satunnaisessa, mutta kuitenkin "kirotussa rahapulassa." -- Niin, niin! tuumasi Ivarsson-ukko. Kyllähän se on parasta, kääntyä sukulaisiinsa, kuin sattuu olemaan ahtaalla. -- Ja sinä voit ymmärtää, että minä autan sinua aivan mielelläni, kuin se vaan on minun vallassani ja joll'eivät toiset, joista minä olen edesvastuussa, kärsi mitään vahinkoa. Isä ja poika jatkoivat vielä hetken aikaa ystävällistä keskusteluaan, jossa jälkimäisen onnistui kumota edellisen kaikki arvelut ja täydellisesti tehdä hänet vakuutetuksi toiveittensa toteutumisesta ja lupauksiensa varmuudesta. Ja samana päivänä, kuin Rudolf oli pois mennyt, esitti kapteeni rouvalleen, että talo kiinnitettäisiin uudestaan. -- Se on ikävää, lopetti hän, mutta mitä ei tekisi lastensa tähden? Rouva Ivarssonin tyyni katse muuttui tuliseksi. -- Niin kyllä! vastasi hän, vähän vapisevalla äänellä. Mutta eikö Gerda sitte ole myöskin sinun lapsesi? Ja miten tylysti kielsit häneltä tuon vähäpätöisen tuhatmarkkaisen, vaikka näit hänen palavan halunsa, hänen surunsa? -- Kas niin! Olemmeko nyt taas noissa entisissä hullutuksissa! Kuin tyttö jo useita vuosia on ollut onnellinen vaimo, niin tulet sinä vielä tuomaan esiin hänen lapsellisuuksiaan, jotka hän itse jo kauan aikaa on unhottanut, siitä voit olla varma, ja minä iloitsen sydämeni pohjasta, että minä ymmärsin oikeaan aikaan tehdä lopun koko hassutuksista. Teidän, naisten, laita on kummallinen, kuinka voitte te höpistä kaikellaista roskaa. Se on, ymmärrettävästi, anteeksi annettava, sillä teillä ei ole mitään tärkeämpää ajateltavana. Mutta sen minä sanon sinulle, Hanna! Nyt en tahdo enää ainoatakaan kertaa kuulla puhuttavan koko tuosta ylioppilas-jutusta, ja tähän se jääköön! Rouva Ivarsson oli tullut kuolon kalpeaksi. Kauan pidätetty, syvä tuska tuli näkyviin täydessä väessään hänen silmistään, jokaisesta kasvonpiirteestä, hänen vapisevista käsistään. -- Koska nyt on viimeinen kerta, kuin tahdot kuulla puhuttavan asiasta, niin tahdon minä myöskin lausua ajatukseni siitä viimeisen kerran, sanoi hän ankarasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. Kapteeni olisi mielellään tavalliseen, suopeaan holhoojan-tapaansa kieltänyt vaimoansa lausumasta mitään enempää asiasta, mutta tämän hiljaiselle olennolle tavatoin mielenliikutus, joka ilmestyi hänen sanoissaan, äänessään ja koko ulkomuodossaan, herätti hänen huomiotansa ja jonkinlaisella hämmästyneellä uteliaisuudella odotti hän äänettömänä ja tuijottavin silmin jatkoa hänen sanoihinsa. -- Missä olen rikkonut häntä vastaan, josta hän voi moittia minua? kysyi hän itsekseen. Jos kukaan on ollut hyvä mies, niin se olen ollut minä! -- Minä en puhu enää mitään Gerdan toivosta päästä Upsalaan, jatkoi rouva Ivarsson. Voihan tapahtua, että niin on hyvä, kuin nyt on. Hän on vapaasta tahdosta itse valinnut kohtalonsa. Mutta ei ollut puhetta mistään naimisesta, kuin sinä kielsit apusi hänen opintoihinsa, muista se! Joll'ei rakkaus Leonardiin ja avioliitto hänen kanssaan olisi lahjoittanut iloa ja onnea hänelle, niin olisi sinun kova itsepintaisuutesi tehnyt hänen onnettomaksi koko elinajakseen. Vanhempaini jättämästä perinnöstä tahdoin ottaa tuon pienen summan; jonka Gerda olisi tarvinnut. Sinusta tuntui luonnollisesti tunnottomalta, kuin minä mainitsin tätä asiaa, mutta eihän se ole sopimattomampaa, jos nainen kerran muistuttaa, mitä hän on tuonut pesään, kuin sekään, että miehet alinomaa kerskaavat pitävänsä vaimosta huolta. Ehkä sinäkin olisit valmis väittämään elättäneesi minua, vaikka kolmas osa perinnöstäni meni nuoruuden velkaisi maksamiseksi? Kapteenin kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Hän käänsi päänsä ja potkasi kärsimättömästi sohvapöydän jalkaan. -- Kiitos, kiitos rakas Hanna! -- Ja kuinka teet sinä nyt, Otto? Sinä kielsit Gerdalta ropoisen siitä, joka oikeuden mukaan kuului hänelle, ja nyt sinä uhraat kaikki varamme Rudolfin hullumaisiin yrityksiin ja teet Gerdan perinnöttömäksi hänen tähtensä. Eikö, omatuntosi nouse sellaista menetystapaa vastustamaan? -- Ja sinä luulet, kävi kapteeni säihkyvin silmin ja vapisevin huulin puheesen, että Rudolf tahtoisi hävittää sisarensa! Te, naiset, ymmärrätte vaan vähän miehen kunniantunnosta. Te voitte uskoa omain poikainne olevan kunniattomia raukkoja sentähden vaan, että te ahtaalta näkökannaltanne ette voi käsittää miehen vaikutusalaa ettekä hänen tarvettaan luoda itselleen muista riippumatoin asema. Yhtä varmaan kuin minä elän tällä hetkellä, yhtä varmaan olen minä vakuutettu siitä, että Rudolf kerran täydellisesti, vieläpä korkoin kanssa, jos niin vaaditaan, on suorittava, mitä meidän nyt täytyy lainata hänelle, voidakseen alkaa tiensä, ja ett'ei sinun eikä Gerdan eikä kenenkään muunkaan tarvitse kärsiä vähintäkään hänen tähtensä. -- Jumala sen suokoon. Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, mistä hän paraimmalla tahdollansakaan mahtaa saada rahoja sen lainan maksamiseen, jonka sinä nyt tahdot hänelle ennakolta antaa, jos hänen ratansa menee edelleenkin alaspäin samoin kuin se on alkanutkin. -- Menee alaspäin! Niin ei ole ajateltavakaan, saada teitä, naisia, näkemään missään asiassa nenänpäätänne kauvemmaksi, eikä ymmärtämään, että suuresta jotakin lähtee. Jos toimimies tarvitsee sattumoilta jonkun rahasumman, niin on hän jo muka häviön tiellä, ja jos nuorukainen viettää vähänkin iloista ja surutointa elämää, lopettaakseen nuoruuden raivoansa ja tullakseen todelliseksi mieheksi, niin huudatte te heti, että hän on langennut, kevytmielinen raukka, kadotettu olento, ei kenenkään kunniallisen naisen rakkauden arvoinen. -- Tytöt eivät tarvitse koskaan tuollaista raivon aikakautta tullakseen ihmisiksi, vaan jos he käyttäytyvät vähänkin varomattomasti, niin ryöstetään heiltä kunnia ja arvo, ja heidän maineensa on koko elämäniäksi tahrattu. -- Minä luulen, että sinä olet hulluna, Hanna! -- Onhan helvetinmoinen eroitus pojan ja tytön välillä. -- -- Niin, tosiaan, "helvetinmoinen" eroitus se näyttää olevan. -- Mitä! -- Niin, ethän sinä vaan tahdo väittää, että pojan tulisi elää tytön lailla? Mitä saakelia, -- en voi paremmin tulla ja sanoa, -- pitäisikö hänestä sitte tulla maitoporsas, nunna, joku kuunpaisteinen kuva! Mutta jos tyttö eläisi nuorukaisen tavalla, niin se ei kävisi laatuun, langennut hän olisi, kuten sanoit. Etkö käsitä sitä? -- En. -- Vai niin! se kunnostaa järkeäsi. -- Minä en käsitä, että se kasvatus, joka on välttämätön ennenkuin nuorukaisesta tulee todellinen mies, että se voi tehdä tytöstä langenneen naisen, enkä myöskään sitä, että se hyve ja puhtaus, jota vaaditaan tytöltä, on turmiollinen nuorukaiselle. Sitä filosofiaa en minä ymmärrä. -- Vai niin! etkö ole lukenut vielä niin paljon korkeaoppisen tyttäresi filosofiallista kirjastoa? Kyllä luulen löytäväsi sen opin myöskin siellä, sillä se on ollut olemassa jo maailman alusta. Kapteeni käveli kiivaasti muutaman kerran edes takaisin lattian. -- Joko nyt loppui jankkaamisesi? sanoi hän, seisahtuen vaimonsa eteen. Tahi jos sinulla on enempää sanottavaa, niin sano se nyt kerrassaan, että sitte tulee rauhakin. -- Kuinkas on kiinnityksen laita? Kaikesta tuosta, mitä sinä nyt latelit, voisi päättää sinun kieltävän, luullakseni! Sinä saat tosin suojella tyttäresi etua, niin ett'ei hän joutuisi maantielle kehnon veljensä kautta. Niinkuin hän nyt muka istuisi polttavassa leivän puutteessa, kuin hänellä on sellainen mies kuin Leonard, joka hänestä huolen pitää! Tahi tahtooko hän varmuuden vuoksi ottaa äidinperintönsä jo hänen vielä eläessään, ettei isä ja veli vaan sitä hävittäisi? Ärtyneen tyrannin solvaavalta ivalta tuntui kapteenin viimeiset sanat. Rouva Ivarssonin silmät täyttyivät katkerilla kyynelillä nähdessään tämän miehen, joka oli ollut hänen sydämelleen kallis, jonka toiveita ja tahtoa hän oli niin iloisesti totellut, jonka luonteen hän oli kuvaillut niin jaloksi koko sen ajan, kuin he olivat yhdessä eläneet aviopuolisoina, nähdessään hänet nyt edessään, halpamaiseen vihaan syttyneenä hänen rehellisistä sanoistaan, ja kuullessaan nuot turhamaiset herjaavat sanat hänen huuliltaan. -- Kiinnitä mitä vaan haluat. Hallitsethan sinä kumminkin kaikki, sanoi hän. Et sinä, eikä kukaan muukaan saa sanoa, että minä olen pannut esteitä poikani tulevan menestyksen tielle. -- Minä sanon nyt kerrassaan sinulle kaikki: älä kysy vast'edes minun suostumustani. Mitä minä merkitsen? Minä olen vaan holhuunalainen, mitään merkitsemätön orja. -- Kerran luulin vielä, että minulla järjellisenä ihmisenä on sananvaltaa minulle kuuluvaan omaisuuteen, ja äitinä uskoin itselläni olevan vallan tehdä jotain tyttäreni hyväksi, ja panemalla jonkun ehdon, ennenkuin suostuin kiinnitykseen, tahdoin hankkia sen kautta Gerdalle tuon vähäisen rahamäärän, minkä hän olisi tarvinnut, mutta silloin sinä järjestit asian, kysymättä minun suostumustani, ett'ei vaan sinun tahtosi olisi riippuvainen niin alhaisesta olennosta kuin vaimosi, ja kuin minä kysyin kuinka asian laita oli, niin sain huolettoman, vaillinaisen vastauksen, aivan kuin minä olisin ollut palvelia ja puheena olisi ollut asia, joka ei ollenkaan minua liikuttanut. Ja kuitenkin riippui siitä lasteni onni ja menestys. -- Sinä hetkenä, Otto! katkesi monivuotinen rakkauden side sydämessäni. Minä en ollut puolisosi, vaan palvelijasi, ja sinä tiedät, että minä olen elänyt siitä päivästä huoneessasi orjana, ja siksi jään. Mitä Jumala on eroittanut, ei ihminen voi yhdistää. Rouva Ivarsson lähti hitain askelin huoneesta, johon hänen puolisonsa jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Lopuksi hän alkoi astella edestakaisin, pää rinnalla ja kädet seljän takana, tupakkapiippu sormissa. Kummallisia sanoja ne olivat, mitä hänen vaimonsa oli lausunut! Hänen, joka aina oli pitänyt heidän avioliittoansa onnellisimpana, sopusointuisimpana ja malliksi sopivimpana, mitä voitiin ajatella! Ja hänkään ei koskaan liene ollut mikään kohtuuton mies. Ei, kunnian ja arvon kautta! Sellainen ei hän koskaan ole ollut. Hän oli rakastanut ja kunnioittanut vaimoansa, kuten tunnollisen miehen tulee ja sopii, ja tämä tosiaan ansaitsikin sen! -- Ja nyt tämä hokee sitä alinomaa, kuinka hän oli vähäisellä laillisella vallallaan, jota luultavasti paremmat miehetkin usein käyttävät vaimoansa vastaan, kohdellut häntä, kuin tämä väänteli ja käänteli asioita, joita ei ymmärtänyt, ja tämä muka oli niin syvältä loukannut häntä, niin syvältä, ettei hän enää siitä hetkestä saakka pitänyt itseään hänen vaimonaan. Se muka sitten oli syynä! Kapteeni seisahtui akkunan eteen. Hänen piippunsa oli kauan sitte sammunut ja hajamielisenä laski hän sen kukka-astiaan. Kauan seisoi hän mietteisiin vaipuneena, ne tulivat aina syvemmiksi ja syvemmiksi. Monenlaisia olivat hänen ajatuksensa, ne kävivät pitkässä rivissä läpi hänen sielunsa. Hänestä tuntui toinen ajatus synnyttävän vastustamattomasti toisen ja lopuksi asettuvan hänen eteensä ja tarkastelevan häntä vakailla katseillaan. Kapteenista tuntui, niinkuin hän ei enää olisikaan perheensä haltija, sillä niin vaikutti häneen vaimonsa odottamatoin puhe. Hän menetti kaiken luottamuksen itseensä. Hänen, joka aina oli ollut niin hellä ja järjellinen aviomies, niin tunnokas isä, hänen täytyi nyt nähdä vaimonsa riistävän häneltä rakkautensa ainoastaan sen tähden, että hän oli menetellyt kuin isäntä talossaan. Vaimo oli siinä tehnyt pahoin. Hänen naisekas itserakkautensa oli loukattu, siinä koko asia. Hänellä väärin oli. Hänhän oli *mies*, pää. Hän oli oikeassa, pannessaan tahtonsa voimaan, huolimatta vaimostaan ja lapsistaan ja käyttäessään kodin varoja. Mutta sanotaan myös, että mies ja vaimo ovat *puolisot*. Kuinka voi toinen sitte olla hallitseva ja toinen hallittava? Eivät he ole puolisot sillä tavalla. Mutta vihkisanoissakin mainitaan, että vaimon pitää miehellensä alamainen oleman. Ja sen pitäisi varmaan olla Jumalan sana. Niin kyllä, mutta silloin eivät he olisikaan puolisot, vakuutti jokin sisällinen ääni. Hehän ovat vaan herra ja palvelija. Mutta eiköhän mainita raamatussa tuosta alamaisuudesta? Kuinka olet sinä nyt niin ihastunut raamatun sanaan, sanoi ääni taas, sinä joka et juuri koskaan ole pitänyt väliä, mitä siellä on? -- Niin kyllä, siten käy meidän, ihmisten! Kuin raamatun sana tuntuu meissä vastaavan itsekkäitä toiveitamme ja mielipiteitämme, silloin me sitä suosimme mielellämme. -- Mutta vaikka jotain sellaista olisikin raamatussa, niin sanoo järki, ett'ei voida olla puolisot, jos toisen tulee hallita, toisen totella. Puolisoittenhan täytyy olla samanarvoiset, vai kuinka? Niin, mutta puolisoita ei olla kuitenkaan. Miehellä on alansa ja vaimolla myös. Ulkonainen, käytännöllinen, päättävä, hallitseva toimi, se on edellisen ala. Taloudellinen, lempeä, rakkaudellinen, hoitava taas on jälkimmäisen asia. Eikö sillä tavalla ole tasapainoa? -- Oi, miten kekseliäs on ihmisten itsekkyys! Eikö se ole etevä asianajaja! -- Kapteeni tunsi itsensä niin rauhalliseksi. Oli aivan kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämmeltään. Hän oli aivan oikeassa ja oli ihan tarkoin käsittänyt asemansa. Hänen vaimolleen ei ollut tapahtunut millään tavalla vääryyttä. Jalompi osa, korkeampi kutsumus olivat hänen. Miksi oli hän sitte tyytymätön? Minkä tähden pitää hän itseänsä halveksittuna? Kapteeni tunsi sydämmensä oikein huojennetuksi ja sielunsa ylennetyksi avioliitto-kysymyksen ratkaisemisesta, jonka hän oli keksinyt. Vaimollehan oli uskottu paljon arvokkaampi tehtävä avioliitossa. No hyvä, muistutti tuo kiusoittava, sisällinen ääni, jos niin on, täytyisihän hänellä olla sama arvo kuin miehelläkin, vieläpä korkeampikin, sillä eihän anneta alemmalle olennolle jalompaa tehtävää. Se sotii kaikkea järkeä vastaan. Ja jos hänellä on korkeampi arvo, jalompi tehtävä, niin ei voida häntä estää päättämästä talon varoista, ja lasten kasvatuksesta. -- Tämä totuus koko uhkaavassa voimassaan selveni kapteenin rehellisessä, puoluettomassa sydämessä, joka kuitenkin tahtoi uinailla perityissä ennakkoluuloissa. Silmänräpäyksessä selveni hänelle monta vuosisataa kestänyt hairaus avioliitossa ja yhteiskunnassa. Ja tälle hairaukselle oli hän uhrannut vaimonsa rakkauden, tyttärensä henkisen kehityksen! -- Kaksi tuntia seisottuaan ikkunassa miettimässä kääntyi hän, meni huoneesensa, sulki oven ja itki katkerasti. Nyt tahdomme katsoa, kuinka on Gerdan laita. Hän oli ollut naimisissa puoli neljättä vuotta. Hänen pikku poikansa oli saanut sisaren, joka nyt oli muutaman kuukauden vanha. -- Olivatko nämät vuodet lahjoittaneet nuorelle vaimolle onnea? Oliko hän nauttinut maallisen autuuden suloa ja tuntenut henkensä ja sydämensä halut ja toiveet tyydytetyiksi tällä nautinnolla? Jälestäpäin saamme nähdä! Hän rakasti jäntevän henkensä koko voimalla ja innolla sitä miestä, joka oli voittanut hänen rakkautensa, sitä miestä, jonka hengessä hän oli toivonut löytävänsä täyden vastineen sielunsa unelmiin ja vastauksen sen tutkiviin kysymyksiin. Tämän miehen omistaminen, jokapäiväinen yhdessä olo hänen kanssaan olivat hänen hurmaava autuutensa, jossa hän huolitteli henkeänsä, koko olentoansa, kuin paratiisin lähteellä. Ja Leonard kohteli nuorta vaimoansa kaikella hellyydellä, mikä voi löytyä eloisassa, kuusikolmatta vuotiaassa miehessä, kohteli jumaloivalla ihastuksella sitä puolisoa, jonka hän oli vapaasta tahdostaan valinnut. Hänen taitonsa, hänen halunsa tieteisiin hämmästyttivät ja ihastuttivat häntä. Gerda oli täydellisesti onnellinen avioliitossaan ensimmäisen vuoden. Toisena vuotena oli asian laita sama, vaikka ensimmäinen autuuden huumaus alkoi haihtua. Leonard oli hellä, iloinen, rakastettava, mutta hän vietti paljon enemmän aikaa ulkona kotoa, kuin edellisenä vuonna. Hän kutsui aina useimmin ja useimmin tuttuja kotiin luoksensa, välistä päivälliselle, välistä illalliselle, jolloin hän oli Gerdasta yhtä erillään, kuin jos hän olisi ollut kotoa poissa. Hän seurusteli alinomaa vieraitten ihmisten kanssa. Milloin oli se tai se ystävä kutsunut hänet luoksensa, milloin hän taas jonkun hengenheimolaisen kanssa sopi erittäin hyvin yhteen mielipiteissä, ja kuin hänen nuori puolisonsa sellaisissa tapauksissa, menemättä levolle, oli istunut valveilla, odottamassa häntä kotiin, lausui hän melkein moittivasti, puoleksi välinpitämättömästi, tyydymättömyytensä tuollaisesta "romantillisesta lapsellisuudesta," kuten hän sanoi, ja kielsi hänen olemasta huolissaan hänen tähtensä, vaikka hän jonkun kerran viipyisikin poissa myöhään yöhön, ja kehoitti häntä vaan rauhallisesti menemään levolle, sillä hän "kadottaisi vaan kauneutensa," sellaisella tarpeettomalla valvomisella. Sellaiset sanat olivat tuskan pisto Gerdan sydämeen. Eikö hän sitte ollut mistään muusta, mistään korkeammasta arvosta puolisolleen, kuin olla vaan kaunis hänen silmissään? Eikö hän ymmärtänyt, että hänen rakkautensa se oli, joka kehoitti hänet luopumaan levosta ja odottamaan häntä kotiin tulevaksi, ett'ei hän arvelisi itseään kohdeltavan välinpitämättömästi, ja ett'ei hänestä tuntuisi koti tyhjältä ja autiolta, kuin kaikki makaavat unen helmassa? Ja minkä tähden hän etsi vieraita ystäviä, heidän kanssansa haastellakseen? Minkä tähden hän puhui aina yhä harvemmin hänen kanssaan aatteista, jotka liikkuivat hänen mielessään, ja kuin Gerda välistä johti keskustelun ajatuksen ja tietojen alalle, minkä tähden hän kuunteli niin välinpitämättömästi hänen puhettaan, vaihtoi keskusteluaineen ja alkoi puhelemaan jokapäiväisistä, arvottomista asioista? Eikö hän ollut kasvanut ollenkaan tämän henkiseksi puolisoksi? Kyllä sentään! hän tunsi olevansa juuri se, mutta Leonard ei huolinut antaa hänen lausua jaloimpia, lämpimämpiä tunteitaan ja ajatuksiaan, ja jos hän jonkun kerran lausuikin, kuunteli tämä, kuten sanottu, hajamielin hänen sanojaan, antaen hänelle joskus ystävällisen lavertelevan vastauksen, joka usein osoitti selvästi, että hän oli väärin käsittänyt vaimonsa ajatukset. Seuraus tästä oli, että Gerda aina enemmän ja enemmän kätki rikkaan henki-elämänsä itseensä. Kirjat, jotka olivat hänen ilonsa ja henkinen ravintonsa vanhempainsa luona ja jotka hän oli tuonut mukanaan uuteen kotiinsa, otettiin jälleen esille kaapistaan, ja nuori vaimo alkoi uudestaan pitkinä yksinäisinä hetkinä, kuin hänen miehensä viipyi ystäväinsä seurassa, etsiä suruissaan virkistysjuomaa runojen ja tietojen lähteestä. Sanotaan, että naisen rakkaus, kuin se valloittaa hänen sydämensä, on hänelle kaikki kaikessa, täyttää kaikki hänen tarpeensa, kaikki hänen toiveensa ja siihen yhtyy kaikki muutkin hänen halunsa ja unelmansa. Me vastaamme, että rakkaus todellakin on korkein ja voimallisin tunne, mikä ihmissydämessä voi olla ja myönnämme, että nainen etupäässä on kutsuttu tämän pyhän tulen vartijaksi, mutta myöskin älyn tuli, yhtä hyvin kuin mikään muukaan jalo sielunvoima, on Jumalan lahja, kallis ja katoamatoin sellaisenaan, jos ei ihminen itse, kuten, paha kyllä, moni onnetoin tekee, koeta haudata sitä elävältään. Joskin rakkaus on ihmishengen korkein elonmerkki, niin ei suinkaan luojan tarkoitus ollut, että muut jalot voimat pitäisi tukahutettaman sen kaikkivoivalla vallalla. -- Ei! kaikkien voimiemme tulee muodostaa sopusointuisan kokonaisuuden, niitten tulee vaikuttaa omaksi kehitykseksemme ja jalostuttamiseksemme, kanssaihmistemme iloksi ja onneksi; ja rakkauden tulee olla henkielämämme sielu, pyhä henki,