The Project Gutenberg EBook of Kuuluisia naisia 1, by Ellen Fries This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Kuuluisia naisia 1 Maria Teresia - Johanna d'Arc Author: Ellen Fries Release Date: June 15, 2005 [EBook #16072] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUULUISIA NAISIA 1 *** Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders. KUULUISIA NAISIA. Kirjoittanut fil. toht. Ellen Fries. Suomennos. Ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1901. Maria Teresia. Vuonna 1740 lokakuun 20 p:nä nukkui keisari Kaarlo VI, vanhan kuuluisan Habsburgin suvun viimeinen miespuolinen jäsen, kuoleman uneen. Keisari oli ainoastaan viidenkymmenen viiden vuoden vanha, hänellä oli ollut hyvä terveys ja hän oli viettänyt säännöllistä elämää, jotenka kuolema tuli odottamatta ja herätti yleistä hämmästystä. Itävallan sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet olivat siksi epävarmat, että hallitsijan muutos helposti saattoi aikaansaada arveluttavia selkkauksia, ja se vaara oli tarjona, että niin monen eri kansakunnan muodostama valtakunta hajoaisi Habsburgin suvun sammuessa miespuolelta. Tätä tapausta välttääkseen oli Kaarlo VI jo huhtikuussa v. 1713 julkaissut n. k. *pragmatisen sanktionin*, joka valtakunnan perustuslakina osaksi vahvisti keisarikunnan jakamattomuuden, osaksi oikeutti perinnöllisyyden siirtymisen naispuolelle miehisen sammuttua, jolloin perintöoikeus ensi kädessä oli joutuva keisarin omille, toisessa hänen veli vainajansa keisari Josefin tyttärille. Sen nojalla oli keisarin ulkopolitiikka, hänen ainoan poikansa kuoltua 1716, yksinomaan tähdännyt hänen vanhimman tyttärensä Maria Teresian perintöoikeuden turvaamista, eikä hän ollut pelännyt uhrauksia tätä päämaalia saavuttaakseen. Euroopan vallat olivatkin tunnustaneet pragmatisen sanktionin, mutta varovaisen valtiomiehen olisi pitänyt käsittää, että nämä vallat tunnustaisivat Maria Teresian perintöoikeuden ainoastaan niin kauvan, kuin pakko vaati tahi heidän oma etunsa sen salli. Pysyväisesti turvatakseen pragmatisen sanktionin olisi Kaarlo VI:nnen pitänyt seurata sotapäällikkönsä Savoyin Eugenin viisasta neuvoa, järjestää vankka puolustuslaitos. Mutta sen sijaan oli tämä kokonaan laiminlyöty, ja viimeinen Turkin sota oli vielä puolestaan heikontanut valtakunnan sotavoimia. Monet kenraalit olivat siitä pitäen vankeudessa, sotajoukko ei ollut läheskään täysilukuinen ja oli hajallaan laajassa valtakunnassa, se oli puutteellisesti varustettu, ja linnoitukset olivat rappeutuneet. Ei ollut mahdollista kiireisesti pestata joukkoja, sillä rahasto, jota ei oltu ajanmukaisesti hoidettu, oli tyhjä, vaikka kansa huokasi raskaan ja epätasaisen verokuorman alla. Tyytymättömyys olikin yleinen alemmissa kansankerroksissa, ja mitä aatelistoon tuli, oli se masentunut tahi välinpitämätön valtakunnan kohtalosta. Pelättiinpä Unkarin nousevan kapinaankin. Neuvoskunnassa istui epäröiviä ja saamattomia seitsenkymmenvuotiaita. Yleinen mielipide arveli, että riitojen välttämiseksi oli yhtä hyvä ottaa hallitsijaksi baijerilainen kuuriprinssi kuin habsburgilainen arkkiherttuatar. Valtiopursi oli siis puutteellinen ja vaarojen ympäröimä, kun sen peräsimeen tarttui kaksikymmentäneljä-vuotias kokematon nainen. Mutta Maria Teresia käsitti asemansa hankaluudet, ja eräs sen aikuinen arvostelija lausuu, että jos olisi ollut valittava maailman kaikkien naisten parista, olisi pitänyt valita juuri hänet. Maria Teresia oli harvinaisen lahjakas: terävä arvostelukyky, hyvä muisti ja taito lausua mielipiteensä selvästi ja varmasti. Tähän liittyi vielä hurskas usko Jumalaan, syvä lain- ja oikeudentunto, voimakas, vallitseva tahto, luja luottamus vaatimustensa oikeudenmukaisuuteen, lämmin halu ylläpitää sukunsa kunniaa ja tehdä alamaisensa onnellisiksi. Maria Teresia oli yhtä rikaslahjainen sydämen kuin ymmärryksen puolesta. Hän oli todellinen persoonallisuus. Hänen ulkomuotonsakin oli omiaan herättämään mieltymystä. Hän oli kookas, käynti keveä, kaunis vartalo, tumman siniset silmät, vaaleat hiukset, miellyttävä suu ja häikäisevän valkeat hampaat. Nuoren kuningattaren taipumukset hallitustoimiin olivat kuitenkin vielä koettelematta. Hän oli kyllin viisas valittaen tunnustamaan sen ja huolimatta vallanhimoisesta luonteestaan alistumaan kokeneiden miesten johdettavaksi, kunnes hän tunsi voimiensa ja taitonsa kasvaneen vastaamaan niitä tärkeitä toimia, jotka oli uskottu hänen käsiinsä. On omituista, ettei hänen isänsä, joka oli uhrannut niin paljon turvatakseen hänelle kruunun, ollut häntä kasvattanut kykeneväksi sitä kruunua kantamaan. Muissa suhteissa ei hänen kasvatustaan nähtävästi oltu laiminlyöty, joskohta hänen lapsuutensa on meille jotenkin tuntematon. Tiedetään ainoastaan että hän valtaistuimelle noustessaan puhui ja kirjoitti saksaa ja ranskaa hyvin, ja että hän myöskin taisi latinaa, espanjankieltä ja itaaliankieltä. Mutta jos Kaarlo keisari oli laiminlyönyt kasvattaa tytärtään hallitsijaksi, oli hän sitävastoin varhain ajatellut puolison hankkimista hänelle tueksi. Hän oli suunnannut ajatuksensa Lothringin sukuun ja siellä Frans Stefaniin, suuren sotapäällikön Lothringin Kaarlon jälkeläiseen, joka päällikkö oli taistellut keisarin isän lippujen alla. Jo v. 1723 saapui Frans Stefan Wieniin kasvatettavaksi itävaltalaisten prinssien tavoin. Maria Teresia, joka oli syntynyt 13 p. toukok. 1717, oli siis silloin vain kuuden vuoden vanha. Lothringilainen prinssi oli iloinen, avomielinen ja vilkas viisitoistavuotias poika. Vasta 1729, isänsä kuoltua palasi Frans Stefan Lothringiin. Pian sen jälkeen ilmaantui kaikenlaisia esteitä aijotulle avioliitolle, jota suuri puolue Itävallassa ei koskaan ollut hyväksynyt. Espanjalaisia tahi baijerilaisia prinssejä pidettiin sopivampina. Mutta keisari tahtoi vävykseen Frans Stefanin eikä ketään muuta. Vuonna 1732 tuli Frans Stefan uudelleen Wieniin. Maria Teresia oli silloin täysikasvuinen, ja hänen ja herttuan välillä syntyi tosi tunne. »Arkkiherttuattaren voimakkaasta luonteesta huolimatta», kirjoittaa Englannin lähettiläs, »ovat hänen tunteensa hellät Lothringin herttuaa kohtaan. Yöllä näkee hän hänestä unta, ja päivällä puhuu hän hovineitsyensä kanssa ainoastaan herttuasta, joten on luultavaa, ettei hän koskaan tule unohtamaan sitä miestä, jonka hän luulee olevan syntymästä hänelle määrätyn.» Kuitenkin näytti lähinnä seuraavaan aikaan siltä, kuin heidän tiensä eroaisivat. Ranska vaati nimittäin, hyväksyäkseen pragmatisen sanktionin, että herttua luopuisi valtakunnastaan, kun saisi korvaukseksi Toskanan sitä hallitsevan Medici-suvun sammuttua. Keisari Kaarlo VI näki parhaaksi puoltaa Ranskan vaatimusta. Frans Stefan epäröi. Hän oli kiintynyt perittyyn maahansa, mutta: »joko Lothringi tahi arkkiherttuatar», kuului kova vaali. Tarkan harkinnan jälkeen valitsi Frans Stefan arkkiherttuattaren, ja ainoa helpotus, mikä hänelle suotiin, oli se, että vaikea luopuminen lykättiin tapahtuvaksi häitten jälkeen, jotka vietettiin helmik. 12 p:nä 1736. Seuraavana vuonna sai Frans Stefan Toskanan suurherttuakunnan haltuunsa ja oleskeli siellä jonkun aikaa nuoren puolisonsa kanssa. Keisari Kaarlo VI aikoi nähtävästi ajan tullen toimittaa vävynsä Rooman kuninkaaksi vahvistaakseen siten hänen ja tyttärensä asemaa Saksassa, mutta hän tahtoi ensin odottaa tyttärenpojan syntymistä. Hänelle ei kuitenkaan suotu sitä iloa, sillä Maria Teresian kolme vanhinta lasta olivat tyttöjä. Kun siis kova isku kohtasi, keisarin kuolema, oli Frans Stefan vain muukalainen Itävallassa ja sai semmoisena osakseen epäluuloa. Hänellä oli kuitenkin puolisoonsa verraten suurta kokemusta valtioasioissa, häneltä ei puuttunut ymmärrystä ja hänen olentonsa oli miellyttävä, joten hän vieraasta sukuperästään huolimatta saattoi olla kuningattarelle tukena hänen vaarallisessa asemassaan. Maria Teresia ei hukannut hetkeäkään pyrkiessään oikeuksiensa saavuttamiseen. Samana päivänä, jona hänen isänsä kuoli, puhutteli hän neuvoskuntaa, tosin kyyneleitä vuodattaen, mutta vapaasti ja hyvin. Hän antoi heti nimittää itseään Unkarin ja Böhmin kuningattareksi sekä Itävallan arkkiherttuattareksi, ja esiintyi heti sillä vallalla, joka hänelle semmoisena tuli. Kaikki hallitsijanmuutoksessa välttämättömät muodollisuudet toimitettiin nopeudella, johon siihen aikaan ei oltu totuttu, kaikkein vähiten Itävallassa. Päättäväisyydellään herätti hän rohkeutta neuvosherroissaan. Harmaapäiset valtiomiehet ottivat hänet kuitenkin vastaan jonkunmoisella säälivällä itsetietoisuudella, ja hän puolestaan tunsi itsensä aluksi liian kokemattomaksi ollakseen myöntymättä heidän mielipiteisiinsä ja toivomuksiinsa. Ainoastaan _yhdessä_ kohden uskalsi hän heitä kohtaan osoittaa kunnioitusta herättävää lujuutta, nimittäin, kun hänen perintöoikeutensa tuli kysymykseen. Ja juuri tässä kohden tarvittiin sillä hetkellä lujuutta. Maria Teresia, jolla nähtävästi oli suuret ajatukset puolisonsa kyvystä, koetti heti hallitukseen ryhdyttyään toimittaa hänelle apuhallitsijan arvon. Maria Teresia toivoi myöskin siten helpommin saavansa puolisonsa valituksi Rooman keisariksi. Mutta tätä hanketta kohtasi kova vastustus sekä omassa maassa että sen ulkopuolella. Oltiin sitä mieltä, että se oli ristiriidassa pragmatisen sanktionin kanssa, että sitä oli mahdoton toteuttaa Unkarissa ja että suhde moneen ulkovaltaan sen kautta kävisi entistä kireämmäksi. Maria Teresia ei kuitenkaan taipunut vastustuksen vuoksi luopumaan päätöksestään ja hänen onnistuikin valituttaa Frans Stefan apuhallitsijaksi. Tässä tilaisuudessa selitti Maria Teresia julkisesti, ettei hän siten suinkaan luopunut oikeuksistaan, vaan ainoastaan luovutti osan hallitustoimista puolisolleen. Harvoin on riidelty niin paljon asiasta, jolla tuli olemaan niin vähän käytännöllistä merkitystä. Frans Stefanin vaikutusvalta hallitusasioihin väheni sen mukaan, kuin kuningatar alkoi huomata oman kykynsä niiden päättämiseen, ja ainoastaan taloudellisten asiain johto jäi pysyväisesti puolison haltuun. Frans Stefan vetäytyi mielellään pois. Hänen monien hyvien ominaisuuksiensa ohessa huomaa hänessä jonkinmoista velttoutta, joka vuosien kuluessa lisääntyi. Ensi viikkoina isänsä kuoleman jälkeen onnistui Maria Teresian monien toimenpiteiden kautta voittaa kansan suosio Wienissä ja sen ympäristöllä. Ken vain tahtoi, sai tulla hänen puheilleen ja kaikille oli hän ystävällinen ja hyvä. Kun hän maaliskuulla 1741 sai pojan ja perillisen, joutui hän yhä enemmän kansan suosioon. Ennen pitkää oli hänen onnistunut karkoittaa sekä ylhäisten että alhaisten epäluulo ja synnyttää se rakkaus, jota hän sitten neljäkymmenvuotisen hallituskautensa aikana osasi vireillä pitää. Hän tulikin tarvitsemaan alamaistensa luottamusta ja uskollisuutta enemmän kuin moni muu uusi hallitsija, voidakseen poistaa vanhoja epäkohtia ja varsinkin voidakseen kestää ne tuhannet vaikeudet, jotka piakkoin hänen valtaistuintaan piirittivät. Valtiollinen taivas synkkeni synkkenemistään, valtiopursi ruskahteli joka liitoksestaan, ja ainoastaan levollinen perämies, jonka usko oli luja, taisi kaikkia rohkaista ja ohjata purren onnellisesti uhkaavien hyrskyjen halki. Maria Teresian suhde ulkovaltoihin vaati tietysti ensi sijassa hänen huomiotaan, kun valta-istuimelle nousemisen tärkeimmät muodollisuudet oli suoritettu. Tunnustaisiko Eurooppa pragmatisen sanktionin, toisin sanoen hänen perintöoikeutensa? Se oli suuri kysymys. Baijeri ei sitä tunnustanut, se kävi heti selville, vaan puolusti omia etuoikeuksiaan erään keisari Ferdinand I:sen vanhan testamentin nojalla. Sen lähettiläs Wienissä, kreivi Perusa, esitteli salaisessa neuvoskunnassa herransa vaatimukset. Mutta hän sai omin silmin monen läsnäollessa nähdä testamentin ja lukea, että siinä sanottiin Baijerin perintöoikeuden astuvan voimaan vasta silloin, kun Habsburgin suvun kaikki _lailliset_ perilliset olivat kuolleet, eikä siis miespuoliset, kuten hän oli väittänyt. Tästä huolimatta syntyi kynäsota Baijerin kanssa. Englanti, Italia, Alankomaat, Venäjä, Saksi tunnustivat vähitellen Maria Teresian perintöoikeuden. Preussin uudelta kuninkaalta Fredrik II:selta tuli Maria Teresialle ystävällinen kirjoitus, jossa kuningas yksityisesti tunnusti hänen perintöoikeutensa. Hänelle kerrottiin siinä myöskin ettei hänellä ollut odotettavissa mitään hyvää Espanjalta ja Ranskalta. Edellinen valta osottikin heti rehellisesti vihollisen kantansa, sanoi vaativansa koko keisarikuntaa, vaikka oikeastaan vain levoton kuningatar Elisabet halusi maata nuorimmalle pojalleen. Ranska viivytteli selitystään. Siellä hallitseva yhdeksänkymmenvuotias kardinali Fleury kirjoitti ystävällisen kirjeen. Hän olisi todella tahtonut säilyttää rauhan politiikkaa, jota hän aina oli kannattanut, mutta hänen valtansa oli heikkonemassa, ja oli olemassa mahtava sotapuolue, jota johti marsalkka Belleisle, ja sen mielestä tuli käyttää hyväkseen Itävallan satunnaista heikkoutta ja paloitella vanha vihollinen. Kun Belleisle sitten lähetettiin Saksaan ja hän esiintyi ylvästellen Saksan säätyjen edessä Frankfurt am Mainissa, rupesi Itävallan hovi aavistamaan, mitä sillä siltä taholta oli odotettavissa, ja katui hetkeäkään uskoneensa Ranskan rauhan ajatuksia. Mutta Maria Teresiaa odotti paljoa suurempi pettymys kuin Ranskan vihollisuus. Wieniin saapui tieto, että Fredrik II ilman sodanjulistusta oli tunkeutunut puolustusväkeä vailla olevaan Schlesiaan joulukuulla 1740, että hän siellä oli levittänyt kirjelmää, joka käski kansaa pysymään pelotta, koska muka hän ja Unkarin kuningatar jo olivat hyvissä väleissä ja neuvottelivat keskenään. Tämä sanoma teki Maria Teresian rehelliseen luonteeseen haihtumattoman vaikutuksen. Hän oli luottanut Fredrikin ystävyyden vakuutuksiin, ja hän oli luullut Fredrikin olevan kiitollisuuden velassa siitä avusta, jota hän perintöprinssinä oli saanut Wienistä riidellessään isänsä kanssa. Mutta nyt Fredrik miehitti hänen turvattoman maakuntansa ja yllytti Euroopan vallat sotaan. Hänen lähettiläänsä Wienissä, Gotter, esiintyi mitä suurimmalla julkeudella ja rohkeni pyytää Schlesiaa korvaukseksi siitä, että Fredrik kannattaisi Maria Teresian perintöoikeutta. Tämä ei aluksi tahtonut edes nähdä lähettilästä, mutta hänen täytyi vihdoin neuvotella. Hänen neuvosherransa arvelivat, ettei voinut maksaa kyllin suurta hintaa Fredrikin arvokkaasta ystävyydestä. Ainoastaan v. Bartenstein oli sitä mieltä, ettei Maria Teresia saisi näyttää heikkoutta. Tämä mies oli alhaista sukua ja oli oikeastaan vain salaneuvoston pöytäkirjuri. Koska hän oli ollut Frans Stefanin vastustajia, oli hän otaksunut menettävänsä asemansa hallitsijanmuutoksen tapahtuessa, mutta sen sijaan hänen onnistuikin edellä kaikkia muita voittaa kuningattaren täydellinen luottamus suuren työkykynsä, syvällisten historian tietojensa ja valtiotaitonsa vuoksi sekä sillä, että hän koetti kehoittaa kuningatarta itsetoimintaan, jota vastoin muut virkamiehet varsin selvään osoittivat tahtovansa johtaa häntä. Maria Teresia muisteli aina kiitollisuudella tätä puolta v. Bartensteinin luonteessa. Hänen lujuutensa Fredrik II:sen vaatimuksiin nähden oli täysin sopusoinnussa Maria Teresian oman ylpeän, habsburgilaisen näkökannan kanssa. Viimeiseen asti oli perittyä maa-alaa puolustettava. Maria Teresia pysyi päätöksessään olla luovuttamatta Schlesiaa. Mahdollisesti olisi hän suostunut luopumaan Alankomaista, mutta ainoastaan eräillä rajoittavilla ehdoilla. Mutta Fredrik olikin vain odottanut Maria Teresian kieltävää vastausta lähestyäkseen Ranskaa. Toukokuulla 1741 solmittiin sitä paitsi liitto Nymphenburgissa Ranskan, Espanjan ja Baijerin kesken, vaikkakin Maria Teresia oli osoittanut suurta myötätuntoisuutta viimemainittua valtaa kohtaan. Hän oli personallisesti neuvotellut Baijerin prinssin Kaarlo Albertin anopin kanssa ja oli luvannut prinssille Alankomaat ja osia Italiasta, mutta kaikki myönnytykset olivat turhat. Englannin lähettiläs Wienissä, Robertson, koetti taivuttaa Maria Teresiaa rauhantekoon Preussin kanssa, mutta kuningatar ei tahtonut kuunnella hänen ehdotustaan. Hän epäili Fredrik II:sta siksi paljon ja arveli, että jos hän tänään pyysi Schlesiaa, voisi hän huomenna pyytää myöskin Böhmiä. Frans Stefankaan ei uskaltanut kosketella sitä kieltä. Sotaa siis ei voinut välttää. Fredrikin esimerkkiä noudattaen tarttuivat pian Baijeri ja Ranskakin aseisiin. Ranskalais-baijerilainen sotajoukko Kaarlo Albertin johtamana hyökkäsi Passauhun heinäkuun 21 p:nä 1741 ja valloitti myöskin Linzin. Maria Teresian asema oli nyt sellainen, että hän oli mielestään pakoitettu tarjoamaan Fredrikille osaa Schlesiasta, mutta Fredrik hylkäsi tarjoumuksen ja yhtyi Nymphenburgin liittoon syyskuulla 1741. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Muutamia vapaajoukkoja oli järjestetty ja kaikkiin mahdollisiin puolustusvarustuksiin ryhdytty. Saksalaisilta alueilta ei kuitenkaan voinut toivoa paljoa apua, elleivät unkarilaisetkin suostuneet osaa ottamaan. Eräs unkarilainen isänmaanystävä ja uskollinen habsburgilainen, Johan Palffy, kehoitti unkarilaisia ryhtymään toimeen, mutta arveltiin että todellista apua ei kyetty toimittamaan ilman valtiopäiväin kannatusta, vaikka samalla pelättiin niiden usein hyvinkin myrskyisiä istunnoita. Toukokuun 18 p:nä 1741 oli avattu valtiopäivät Pressburgissa, ja Maria Teresia oli matkustanut sinne voidakseen personallisesti vaikuttaa säätyjen päätökseen. Hän koetti parhaansa mukaan heti saavuttaa unkarilaisten mieltymystä. Heidän rakkautensa vaakunaan ja kansallisväreihin oli yleisesti tunnettu, jonka vuoksi laiva, joka kuletti Maria Teresiaa pitkin Tonavaa, ja myöskin laivaväki, oli puettu punaiseen, vihreään ja valkoiseen. Hän nousi maalle rajalla, johon tilaisuutta varten oli pystytetty teltta, 1/2 tunnin matkan päässä Pressburgista. Piispat kalliisti koristetuissa vaunuissaan, ylimykset ratsain loistavissa puvuissaan olivat häntä vastassa, ja iltapäivällä kesäk. 20:tenä kulki Maria Teresia juhlasaatossa Unkarin pääkaupunkiin. Unkarilaisessa puvussa, sinisiä ja keltaisia kukkia valkealla pohjalla, ajoi hän riemuitsevan kansanjoukon keskellä avonaisissa roomalaisissa voittovaunuissa. Jo seuraavana päivänä jätti hän säädyille kuninkaallisen esityksensä. Hän lopetti latinalaisen puheensa toivomuksella, että hänestä tulisi unkarilaisille hallitsijan ohella todellinen äiti. Mutta hänen ehdotuksensa ei lainkaan miellyttänyt unkarilaisia. He olivat jo ennen hänen tuloaan määränneet vaatimuksensa. Muun muassa tahtoivat he, että aateliston täydellinen veronvapaus vahvistettaisiin, ettei Unkaria hallittaisi niinkuin muita maita, varakuninkaan virka ei koskaan jäisi avoimeksi, kaikki unkarilaiset virat annettaisiin unkarilaisille ja Sibenbürgiä pidettäisiin unkarilaisena maakuntana y. m. määräyksiä, joista useimmat olivat vanhoja riitakysymyksiä. Maria Teresia nimitti heti uskollisen Palffyn varakuninkaaksi, mutta ei myöntynyt mielellään muissa kohdin. Kiihko ja levottomuudet unkarilaisilla valtiopäivillä olivat aina arvelluttavat ja tällä kertaa oli asian laita tavallista pahempi. Meteli muistutti puolalaisia valtiopäiviä. Etenkin unkarilainen alahuone n. k. Ständertafel, jonka muodosti vähäaateli, oli hyvin hillitön. Ylähuone oli taipuvampi mukautumaan Maria Teresian toivomuksiin. Sen jäsenet joutuivat lähemmin tekemisiin kuningattaren kanssa, ja hän taisi monenlaisten suosionosoitusten kautta voittaa heidät puolelleen. Pidettiin viisaimpana lykätä useat riitakohdat ratkaistaviksi kruunauksen jälkeen, joka vietettiin kesäk. 25 p:nä, kun pitkien neuvottelujen jälkeen oli sovittu valan muodosta. Kruunaus oli sunnuntaipäivänä, paljon väkeä oli liikkeellä, suuret joukot aatelisia valtakunnan kaikista osista, koreita pukuja, kultaa, hopeaa, koruompeluja, kaikki se häikäisevä väriloisto, jota unkarilaiset rakastavat. Kuningatar ajoi avonaisissa vaunuissa, jalokivien peittämässä puvussa. Hän oli kalpea, näytti ensin pahastuneelta ja levottomalta, mutta nähdessään riemuitsevan kansan muuttuivat hänen kasvonsa jälleen ystävällisiksi ja samalla kunnioitusta herättäviksi, jommoinen oli hänen ulkomuotonsa. Juhlallisuudet toimitettiin Martinkirkossa. Unkarin kirkon päämies, kunnianarvoinen vanhus, kehoitti nuorta kuningatarta hallitsemaan hyvin ja antoi hänen suudella ristiä. Kuningatar lankesi polvilleen, vannoi selvällä äänellä hallitsevansa maata lakien mukaan ja ylläpitävänsä oikeutta. Kun hänet juhlallisesti oli voideltu, puettiin hänen ylleen pyhän Stefanin viitta ja hänen miekkansa kiinnitettiin kuningattaren vyötäisille. Kun se oli tehty, veti hän miekan tupesta ja teki kolminkertaisen ristinmerkin riemuitsevan seurakunnan ylitse. Sitten sai hän kruunun, valtikan ja omenan, ja istuen valtaistuimella otti hän vastaan uskollisuuden valan ja häntä nimitettiin »pyhäksi apostoliseksi majesteetiksi». Kaikkialla kaikui huuto: »vivat domina et rex noster»[1]. [1] »Eläköön hallitsijattaremme ja kuninkaamme.» Kuninkaallisessa puvussaan kulki Maria Teresia Fransiskanikirkkoon, jossa hän vanhan tavan mukaan löi pyhän Stefaninritareja; sieltä hän läksi armeliaiden veljesten kirkolle, jonka edustalle oli tehty lava ja puettu se Unkarin väreihin, ja siltä vannoi kuningatar kansalle valansa. Sitten virtasi väki n. k. kuninkaankummulle Tonavan rannalla[1]. Kuningatar astui sen juurella vaunuista ja nousi kalliisti koristetun hevosen selkään. Hän ajoi täyttä laukkaa kumpua ylös ja heilutti siellä neljälle ilmansuunnalle pyhän Stefanin miekkaa merkiksi, että hän puolustaisi ja laajentaisi Unkarin valtaa. [1] Ihmiskäsin tehty ja hävitetty 1873. Kaikki juhlamenot oli toimitettu. Loistava kulkue palasi linnaan, jossa suuri juhla päätti kruunajaiset. Ihastus nuoreen kuningattareen oli kohoamassa. Hän oli uskollisesti seurannut vanhoja unkarilaisia tapoja, ja hän oli toimittanut ne kaikki miehen voimalla ja naisen suloudella. Maria Teresialle ei tämä päivä ollut pelkkää päivänpaistetta. Häntä vaivasi se, ettei hänen puolisonsa saanut ottaa osaa juhlallisuuksiin. Häntä varten ei ollut sijaa juhlamenoissa, ja hän sai ainoastaan syrjäkaduilta nähdä puolisonsa juhlakulkueen. Vasta juhlan aikana linnassa esiintyi hän kuningattaren rinnalla. Maria Teresialla olikin syytä olla liiaksi luottamatta joukkojen eläköönhuutoihin. Sen osoittivat seuraavien päiväin valtiopäivätoimitukset. Tingittiin hänen kruunauslahjaansa, ja se hallinto- ja veronmaksuehdotus, joka esitettiin elok. 30 p:nä 1741, ei vastannut kuningattaren toiveita, joskohta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin useimmissa kohdin hyväksyä se. Sitä suurempi syy oli kuningattarella olla suututtamatta tätä levotonta kansaa, kun hän oli aikeessa antaa aseet unkarilaisten käsiin ja kutsua heidät puolustamaan hänen perintöoikeuksiaan. Kaikki hänen saksalaiset neuvonantajansa kehoittivat häntä luopumaan tuumasta, joka heidän mielestään oli hyvin vaarallinen. Mutta kuningatar tunsi ritarillisen ja tunteellisen piirteen unkarilaisten luonteessa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Neuvoteltuaan eräitten ylimysten kanssa ja saavutettuaan heidän täydellisen suostumuksensa, kutsui hän valtiopäiväin jäsenet luokseen linnaan syysk. 11 p:nä. Surupuvussa, kruunu päässä, puhui hän unkarilaisille, selitti lyhyin piirtein huolestuttavan asemansa ja lausui, että hän kaikkien hylkäämänä oli paennut uskollisten ja vanhastaan uljaiksi tunnettujen unkarilaisten luo. »Me pyydämme säätyjä», lisäsi hän, »tässä suuressa vaarassa, joka uhkaa omaa itseämme, lapsiamme, kruunua ja valtakuntaa, antamaan meille viipymättä todellista apua. Minkä me voimme, sen teemme, palauttaaksemme Unkarin ja sen kansan entisen onnellisen tilan ja sen nimen loiston. Uskolliset säädyt tulevat tuntemaan armollisen suosiomme vaikutuksen»[1]. [1] Maria Teresiaa kuvataan tavallisesti pitäen pientä poikaansa käsivarrella, kun hän puhuu unkarilaisille, mutta on todistettu ettei hän ollut läsnä. Puheen loppupuolella joutui Maria Teresia syvän liikutuksen valtaan, mutta hän voitti sen pian ja näytti »loukkaantuneelta viattomuudelta» tyynellä arvokkaisuudella kuunnellessaan arkkipiispan puhetta, jossa tämä lupasi kuningattarelle maan voimat. Maria Teresia oli oikein käsittänyt unkarilaisten tunteellisen luonteen. Mieltyneenä koko hänen esiintymistapaansa valtasi heidät syvä ihastus. He unohtivat hetkeksi kaikki valituksensa ja etuoikeuskiistansa, ja sali kaikui heidän innokkaista, eläköönhuudoistaan ja lupauksistaan uhrata veri ja henki kuningattaren puolesta[1]. Se seikka että Maria Teresian saksalaiset neuvonantajat olivat vastustaneet hänen käytöstään, lisäsi vielä unkarilaisten ihastusta kuningattareen, samalla kuin he katkerasti soimasivat saksalaisia. Nämä puolestaan eivät voineet salata suuttumustaan, ja he arvelivat, »että kuningatar yhtä hyvin olisi voinut luottaa piruun kuin unkarilaisiin». [1] »Vitam nostram et sanguinem consecramus», kaikui joka taholta. Syysk. 13 p:nä määräsivät valtiopäivät, että 30,000 miestä oli kutsuttava kokoon. Maria Teresia käytti myöskin suotuisaa mielialaa saadakseen puolisolleen apuhallitsijan arvon. Hän sai sen kuitenkin oikeastaan vain nimeksi. Moraalinen vaikutus tästä Maria Teresian esiintymisestä on arvosteltava hyvin suureksi. Saksalaiset maat huomasivat, ettei puolustussodan taakka painanut ainoastaan heitä, ulkovallat näkivät, ettei voinut ottaa lukuun Unkarin kapinaa, ja kaikille sekä ystäville että vihollisille selvisi, että joskohta Maria Teresia olikin nainen, oli hänessä päättäväisyyttä ja voimaa, jota ainoastaan harvoin tapaa miehessä. Aineellinen etu sitävastoin ei tullut olemaan niin suuriarvoinen, kuin oli toivottu. Suuriherttuan hallitsija-arvo täällä kuten Itävallassakin oli merkitystä vailla ja juuri Maria Teresian itsensä asiaan puuttumisen vuoksi, hänen joka oli ollut niin innokas häntä valituttamaan. Mitä noihin luvattuihin 30,000 mieheen tuli, ei niitä saatu likimailleenkaan kaikkia kokoon, ja sitä paitsi osottautuivat unkarilaiset joukot kovin vaikeiksi pitää kurissa, joten heidän apunsa sodassa tuli olemaan jotenkin mitätön. Valtiopäiväin loppuajat olivat yhtä myrskyiset kuin alkukin. Kun kuningatar kiitollisuudesta hyväksyi unkarilaisten 70 artikkelia, katuivat he, etteivät olleet pyytäneet enempää. Nyt seurasi kiivaita otteluja. He tahtoivat kumota päätöksen. Mutta kuningatar oli tyyni ja luja. Hän taisi hillitä puolueet. Yksimielisyys palasi, ja 29 p:nä lokak. 1741 päätti kuningatar itse nämä omituiset valtiopäivät. Tätä seuraava aika oli synkkä. Baijerin kuuriruhtinas hovinensa oleskeli Linzissa, Prag sortui, kuuriruhtinasta kunnioitettiin Böhmin kuninkaana ja pelättiin Wienin puolesta. Maria Teresia pysyi näiden koettelemusten aikana maltillisena. Frans Stefan matkusti sotajoukon luo. Maria Teresiaa suretti syvästi, ettei hän terveydentilansa[1] vuoksi itse voinut armeijaansa johtaa. Kirjeitten kautta kehoittaa hän kenraalejaan rohkeuteen ja kestäväisyyteen. He älkööt säästäkö joukkoja eikä maalaisväestöä. »Te sanotte», kirjoittaa hän, »että olen julma. Se on totta. Mutta tiedän myöskin, että kykenen satakertaisesti hyvittämään kaiken sen julmuuden, jota nyt sallin Teidän harjoittaa maani puolustukseksi, ja olen sen tekevä. Mutta nyt suljen sydämeni säälin tunteilta. -- -- Surkuttelen kaikkien Teidän kohtaloa, jotka syöksen onnettomuuteen. -- Se on kenties suurin suruni, mutta olette aina löytävä minussa ainakin kiitollisen sydämen.» [1] Hänelle syntyi tytär toukokuussa 1742. Ei se ole uudenaikainen ihmisystävä, joka täten puhuu. Se on ylpeän Habsburgin suvun ylpeä jälkeläinen. Huomaa kuitenkin lämminsydämisen personallisuuden kovien sanojen takana, mutta valtiollista terävänäköisyyttä ei hämmentänyt mikään, hänen asemassaan sopimaton, tunteellinen herkkämielisyys. Vaihtelevista sotatapahtumista ja valtiollisista selkkauksista puhumme lyhyesti. Muistutamme ainoastaan että lokakuulla 1741, kun Saksi hiljakkoin oli liittynyt Maria Teresian vihollisiin ja Englannin kuningas Yrjö II peläten kadottavansa kuuriruhtinaskuntansa Hannoverin oli solminut puoluettomuusliiton Ranskan kanssa, näki Maria Teresia parhaaksi tehdä aselevon Klein-Schnellendorfissa vaarallisimman vastustajansa Fredrik II:sen kanssa ja tässä aselevossa tunnustaa hänen valloittaneensa Schlesian. Hänen _oikeuttansa_ Schlesian omistamiseen ei kuningatar silloin eikä myöhemminkään tunnustanut, ja hyvillä perusteilla, sillä niistä viisastelevista todisteista, jotka Fredrik II antoi lakimiestensä sommitella, todistaakseen perintöoikeuttaan vanhaan itävaltalaiseen Schlesiaan puuttui kokonaan todellinen pätevyys. Hänen oikeuttaan Schlesiaan kuvaa paraiten hänen oma lausuntonsa preussiläiselle ministerille Wienissä: »Jos voimme jotakin saavuttaa rehellisyydellä, niin olemme rehelliset; jos sitävastoin pettäminen on välttämätön, niin olkaamme sitten pettureita.» Niin menetteli Fredrik II. Jo keväällä 1742 rikkoi hän aselevon, ja hänen voittonsa Czaslaussa vei Maria Teresialta viimeisen toivon valloittaa takaisin Schlesia, ja hänen täytyi tehdä Fredrikin kanssa rauha Breslaussa kesäkuulla 1742, jossa Itävalta muodollisesti luovutti Preussille koko ylä- ja ala-Schlesian sekä Glatzin kreivikunnan ja sai pitää ainoastaan Teschenin ruhtinaskunnan ja pari läheistä piirikuntaa ylä-Schlesiaa. Maria Teresialla oli ollut kovat päivät Pressburgin linnassa ennenkuin rauhanpäätös tapahtui. Baijerin Kaarlo Albert oli valittu Saksan keisariksi tammikuulla 1742. Neljännestätoista vuosisadasta alkaen olivat keisarinkruunua kantaneet ainoastaan habsburgilaiset ja oli melkein näyttänyt siltä kuin olisi se perinnöllisesti kuulunut tälle suvulle ja itävaltalaisille maille. Naista ei voinut valita keisariksi, mutta Maria Teresian hartain toivo niinkuin hänen isänsä tuumien tarkoitus oli se, että hänen puolisonsa saisi tämän arvon. Se näytti nyt mahdottomuudelta. Valonvilahdus Maria Teresian tukalassa asemassa oli, että samaan aikaan kuin keisarinvaali tapahtui näytti Englanti aikovan luopua puoluettomuuspolitiikastaan. Englanti ei voinut toimetonna katsella Itävallan paloittelua. Ranskan ja Espanjan valta olisi siinä tapauksessa käynyt Euroopan tasapainolle vaaralliseksi. Viimeksi mainitun vallan kanssa kävi Englanti sitäpaitsi jo jonkun aikaa kestänyttä siirtomaasotaa. Tämä antoi lisäaihetta Englannille, rauhaa rakastavan ministeri Walpolen erottua tammikuulla 1742, suorastaan sekaantumaan mannermaan sotaan. Armeijanosasto lähetettiin saksalaiseen armeijaan. Vielä suurempiarvoinen oli Englannin raha-avustus, sillä Maria Teresian raha-asiat olivat mitä surkuteltavimmassa tilassa. Englannin apu ja aselepo Fredrik II:sen kanssa saivat v. 1743 voiton kallistumaan Maria Teresian puoleen. Böhmi valloitettiin uudelleen, jopa valloitettiin Baijerikin; äskettäin valitun keisarin, joka juuri aikoi viettää kruunajaisiaan, täytyi paeta, ja kun brittiläis-saksalainen sotajoukko oli saavuttanut voiton Dettingenin tappelussa lähellä Aschaffenburgia, ajettiin ranskalaiset kokonaan Reinin taa. Itävalta ja Englanti saivat myöskin kaksi uutta liittolaista, Sardinian ja Saksin, Alankomaat lupasivat lähettää apujoukkoja. Maria Teresia ei ollut koskaan vastoinkäymisissä kadottanut uskoa asiansa oikeudenmukaisuuteen, ja tämä usko oli ylläpitänyt ja vahvistanut hänen ja hänen palvelijainsa voimia. Myötäkäymisessä pysyi hän tyynenä ja arvokkaana, väheksymättä silti niitä vaaroja, jotka vielä olivat voitettavina. Näinä vuosina oli hän kalliista hinnasta saanut tutustua eurooppalaisen politiikan petollisuuteen sekä valtakuntansa moniin sisällisiin puutteisiin. Hän oli väsymätön työssään, ei säästänyt koskaan itseään ja taisi siten monesti itse oikaista ja rohkaista. Hänen uskottunaan sisähallinnossa oli yhä edelleen Bartenstein, ulkopolitiikassa alkoi esiintyä kreivi v. Kaunitz, jonka samalla varma ja notkea tapa hoitaa valtioviisautta kysyviä asioita herätti Maria Teresian mieltymystä. Kenraalit ja valtiomiehet toimivat aina yksissä neuvoin kuningattaren kanssa, jonka hallitsijaluonne yhä selvemmin esiintyi, samassa määrin kuin hän perehtyi yleisten asiain hoitoon. Mutta vaikka Maria Teresia käsittikin kaikki ne vaikeudet, jotka vielä olivat jälellä, voi hän nyt kuitenkin laskea vilkkaan luonteensa valloilleen. Vuoden 1743:n kuluessa ei hänen hovinsa enää ollut hiljainen ja synkkä, vaan siellä pidettiin komeita juhlia, etenkin karuselleja, jota huvitusta kuningatar erityisesti rakasti. Turvatakseen omistusoikeutensa Böhmiin antoi hän suurella juhlallisuudella kruunata itsensä Pragissa ja ymmärsi sielläkin voittaa kaikensäätyisten alamaistensa suosion miellyttävällä käytöksellään. Fredrik II ei voinut tyhjin toimin katsella Maria Teresian kasvavaa valtaa. Hän pelkäsi menettävänsä Schlesian ja rikkoi lokakuussa 1743 Breslaun rauhan. Taaskin huolten ja levottomuuden aika. Sota raivosi vaihtelevalla onnella eri osissa Eurooppaa. V. 1745 tapahtui kuitenkin seikka, joka painoi vaa'an Maria Teresian eduksi. Keisari Kaarlo VII kuoli. Hänen poikansa tahtoi ainoastaan saada Itävallalta perintömaansa Baijerin, ja suostui tekemään erityissovinnon Füssenissä 1745 Fredrik II teki nyt rauhan Dresdenissä. Yleinen mielipide Saksassa arveli, että Maria Teresian puoliso oli valittava keisariksi, ja kuuriruhtinaat valitsivatkin hänet syyskuussa 1745. Fredrik II suostui siihen kuitenkin vain sillä ehdolla, että hänen omistusoikeutensa Schlesiaan vieläkin vahvistettaisiin. Wienin hovi päätti, että vastavalittu keisari viipymättä kruunattaisiin, huolimatta rahanpuutteesta ja vaikka kruunajaismenot arvioitiin moneksi miljoonaksi. Frans Stefan ja itävaltalaiset ministerit pitivät erittäin tärkeänä, että Maria Teresia seuraisi puolisoaan kruunauskaupunkiin Frankfurt am Mainiin, koska he tarkalleen tunsivat hänen miellyttävän olentonsa vaikutusvallan. Hän suostui siihen huolimatta satunnaisesta heikosta terveydestään, mutta hän kieltäytyi lujasti, huolimatta kaikista rukouksista, kruunauttamasta itseään keisarinnaksi. Hän tahtoi olla hallitseva kuningatar, keisarinnana ei hän olisi mitään, koko hänen kruunauksensa olisi narripeliä -- hän oli sanalla sanoen järkähtämätön. Sitävastoin tahtoi hän olla juhlallisuuksissa läsnä ja vaati tarkalleen kaikkea sitä kunnioitusta, jota hallitsevan majesteetin oli oikeus vaatia. Kun puhuttiin siitä, missä keisari juhlatoimituksen jälkeen hänet tapaisi, vastasi hän: »Niin kaukana kuin mahdollista, ilman että se vaivaa häntä liiaksi.» Wienin hovin otaksumiset olivat oikeat. Matka Frankfurt am Mainiin oli voittoretki Maria Teresialle ja vahvisti hänen asemansa Saksassa. Riemuhuudoista hänen vaunujensa ympärillä ei tullut loppua, ja ne, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, eivät kyllin voineet kiitellä hänen arvokasta ystävällisyyttään. Kaikki tiesivät kertoa, kuinka luonteasti hän oli ottanut hansikkaan kädestään ja aivan porvarillisesti ja tuottavasti paiskannut kättä vastakruunatulle keisarille kruunaustoimituksen jälkeen. Kun hän kerran oli myöhästynyt vastaanotosta, pyysi hän tullessaan kaikilta läsnäolijoilta anteeksi. Semmoista ei vielä koskaan oltu kuultu habsburgilaisesta! Mutta Ranska ja Espanja jatkoivat sotatoimiaan. Alankomaissa ja Italiassa raivosi sota vielä kiivaasti. Saksin marsalkan sotapäällikkötaito hankki joksikuksi aikaa voiton Ranskan aseille. Ranskan varat olivat jo kuitenkin vähissä, ja monituisten neuvottelujen jälkeen tehtiin vihdoin tunnettu Aachenin rauha 1748, jonka kautta Maria Teresian perintöoikeus tunnustettiin, mutta hänen täytyi luopua Schlesiasta, Parmasta ja Piacenzasta -- kehno voitto liittolaisille, jotka kerran olivat luulleet voivansa riistää häneltä koko habsburgilaisen perinnön. * * * * * Aachenin rauhaa tehtäessä oli Maria Teresia yli 31:den vuoden vanha. Hän oli ollut naimisissa kaksitoista vuotta ja hänellä oli ollut kymmenen lasta, kolme poikaa ja seitsemän tytärtä. Tosin oli hän käynyt lihavaksi, mutta hän oli kuitenkin yhtä miellyttävä, ja vielä 1755, kun hänellä vieläkin oli ollut viisi lasta, kutsuu preussiläinen ministeri Wienissä häntä kauniiksi, vaikkei hänestä muuten voi sanoa, että hän imartelisi kuningatarta. Hän kehuu myöskin kuningattaren kohteliasta seurustelutapaa. »Keisarinna», jatkaa hän, »puhuu hyvin ja käyttää miellyttävää puhetapaa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, kuin kuulisi hän mielellään omaa puhettaan. Päästäkseen hänen puheilleen täytyy kääntyä palveluksessa olevan hovinaisen puoleen. Harvoin kieltäytyy keisarinna vastaanottamasta. Kärsivällisyydellä ja hyvyydellä kuuntelee hän mitä hänelle on sanottavaa, ja hän ottaa itse vastaan armonanomukset, jotka hänelle lähetetään. Vastaanottopäivänsä käyttää keisarinna suurimmaksi osaksi vastaanottoihin. Kaupungissa tapahtuvat ne yleisen kokoushuoneen kulmassa, maalla hänen ollessaan kävelyllään.» Maria Teresia oli jo silloin ruvennut käyttämään niitä tapoja, joita hän sitten noudatti läpi koko elämänsä. Talvella nousi hän kl. 6, kesällä kl. 4, harvoin 5. Jumalanpalvelusaikaa lukuunottamatta kului koko aamu työssä. Kl. 1 söi keisarinna päivällistä, useimmiten yksin, ja lepäsi sitten tunnin tahi kaksi. Sitten työskenteli hän jälleen seitsemän paikoille, jolloin hän ryhtyi korttipeliin. Se oli hänen lempihuvituksensa, mutta kuitenkaan ei hän siihen uhrannut kuin puolitoista tuntia. Sen jälkeen nautti hän kevyen illallisen ja meni aikaisin levolle. Huvitukset voivat kuitenkin keskeyttää tämän työteliään päiväjärjestyksen, mutta ne olivat aina poikkeuksia ja harvenivat, kuta vanhemmaksi keisarinna kävi. Olemme maininneet karusellin häntä huvittaneen. Hän oli suuri hevosystävä ja reipas ratsastaja. Nopeilla ratsuretkillään Wienin ja huvilinnojen välillä oli hänen usein tapana yllättää matkan varrella asuvia ystäviänsä ja käydä heillä suurustamassa. Silloin oli hän iloinen ja luonteva käytökseltään, mutta kunnioitustakin herättävä, kun niin tarvittiin. Metsästysretkiin otti hän harvoin osaa, ja silloin vain keisarille mieliksi, joka oli innokas metsästäjä. Naamiohuvit, joissa hän esiintyi sinisessä dominossa, häntä huvittivat. Hän piti myöskin paljon soitannosta ja oli itse nuoruudessaan soittanut useita soittokoneita. Lapsille pantiin toimeen tanssiaisia ja erityisiä pieniä huvinäytelmiä. Maria Teresia oleskeli mieluimmin Wienissä tahi Schönbrunn'in linnassa, jonka hän rakennutti uudestaan ja kaunisti. Pitempiä huviretkiä tehtiin harvoin. Silloin tällöin vaellettiin johonkin pyhään paikkaan tahi vierailtiin Böhmin ja Mährin leireissä. Velvollisuuksiaan vaimona ja äitinä ei Maria Teresia laiminlyönyt. Hänen kuudestatoista lapsestaan tuli kymmenen täysi-ikäiseksi. Hän kirjoitti omakätisesti sääntöjä, jotka tarkoittivat heidän kasvatustaan, ja valvoi itse, että näitä sääntöjä noudatettiin. Hän ei kuitenkaan siten voinut välttää useata vanhaa itävaltalaista hovitapaa, jotka eivät voineet vaikuttaa edullisesti lasten kehitykseen. Maria Teresia osoitti puolisoaan kohtaan hellintä rakkautta, mutta vaati myöskin häneltä samaa. Harvoin tavannee onnellisempaa avioliittoa niin korkeasäätyisten kesken. Toisinaan ilmestyi kuitenkin pilviä aviotaivaalle. Keisari nimittäin erittäin suosi naisseuraa. Kun hän yhä enemmän vetäytyi pois hallitustoimista, jäi hänelle paljon joutoaikaa, ja sen hän mielellään kulutti jutellen sisarensa tahi ylihovimestarinna Fuchs'in tahi muutamien muiden hovin naisten kanssa. Kaunis kreivinna Auersperg herätti jonkun aikaa Maria Teresian mustasukkaiset tunteet täyteen eloon. Hänen epäluulonsa oli kuitenkin perusteeton, ja puolisoitten hyvä sopu palasi. Se oli kenties onneksi keisarille, sillä Maria Teresia oli leppymätön, kun oli kysymys siveellisistä hairahduksista, eikä hän voinut olla osoittamatta siveettömiä henkilöitä kohtaan suoranaista halveksumista. Itse ei hän ollut vähintäkään keikaileva, ei huolehtinut ulkomuodostaan ja hoitipa huonostikin pukuaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavan sukupuolensa heikkouksista, mutta välistä puhkesi ikäänkuin valitus siitä, että hän oli syntynyt naiseksi. Maria Teresia oli suuri kuningatar, mutta kenties olisivat hänen ominaisuutensa luoneet vielä suuremman kuninkaan. Hän olisi silloin voinut kantaa aseita oikeuksiaan puolustaessaan ja hän olisi silloin myöskin saanut toisen kasvatuksen, joka heti olisi tehnyt hänet kykeneväksi käyttämään suurta teräväjärkisyyttään ja lämmintä sydäntään maansa parhaaksi. Mutta Kaarlo VI olisi, kuten eräs englantilainen historioitsija lausuu, »järkyttänyt taivaan ja maan vakuuttaakseen tyttärensä perintöoikeuden suuriin kuningaskuntiin, ja samalla oli hän tehnyt voitavansa saadakseen hänet kykenemättömäksi hallitsemaan näitä alueita». Kenties olisi toisenlaisen kasvatuksen kautta voitu väittää niitä virheitä, jotka näin ollen kieltämättä haittaavat hänen hallitustaan, nimittäin jonkunlainen yksipuolinen ulkokultaisuus, ymmärtämätön kovuus useita väärinkäytöksiä tukahuttaessa ja intohimoinen niin hyvin viha kuin ihailukin. Maria Teresian onnistui kuitenkin älyllään ja työkyvyllään suureksi osaksi korvata se, minkä kasvatus oli laiminlyönyt. Kullakin ministerillä oli oma viikonpäivänsä, jona hän esitti kuningattarelle asiansa. Kuningatar luki itse lähettiläittensä tiedonannot ja muiden virkamiesten kertomukset, niiden joukossa ahkeran v. Bartensteinin laajat muistiinpanot. Ei tauti eikä huvitukset häntä siitä estäneet. Hän kirjoitti omakätisesti muistutuksia kaikesta tärkeämmästä, jota hänelle esitettiin, sekä ne päätökset, joita hänen virkamiestensä tuli seurata. Nämä muistutukset ennen kaikkea todistavat Maria Teresian suurta personallista osanottoa niihin merkillisiin toimenpiteisiin, jotka tapaa hänen hallituskaudellaan. Ne todistavat myöskin, että hän oli lahjakas, oikeudentuntoinen, velvollisuutensa käsittävä ja hurskas. Hän sanoi aina ensimmäiseksi rukoilevansa Jumalalta kykyä oikein toimittamaan tärkeää tehtäväänsä. Perintöjärjestyssota oli saanut Maria Teresian huomaamaan, että semmoisten saaliinhimoisten naapurien ympäröimänä ei Itävaltaa mitenkään voisi pitää koossa ilman vahvaa sotajoukkoa, mutta sitä ei voinut hankkia rahatta, eikä kylläksi rahaa milloinkaan voisi toimittaa kumoomatta aateliston veronvapautta, muuttamatta hallintoa ja parantamatta aatelittomain säätyjen ehtoja. Kaiken tämän piti vahvan kuninkaanvallan panna toimeen, joka samalla muodostaisi vahvan keskushallituksen, ja se pitäisi koossa valtakunnan eri osat. Maria Teresia on omakätisessä kirjoituksessa esittänyt, mitenkä hänen esi-isänsä heikkoudesta aatelia ja virkamiehiä kohtaan olivat vahingoittaneet omaansa ja koko maan voimaa, ja hän viittaa samalla siihen tiehen, jota kulkemalla hän aikoi vahvistaa kuninkaan valtaa. Hän tosin epäröi rikkoa säätyjen etuoikeuksia, jotka hän oli vannonut säilyttävänsä, mutta hän pelasti omantuntonsa sillä, että hänen valansa ainoastaan oli koskenut heidän »oikeudella saamiaan oikeuksia», ja niihin ei hänen mielestään mitenkään voinut lukea niitä oikeuksia, joita he hänen edeltäjiensä heikkoudesta olivat saaneet. Vanhan itävaltalaisen feodaliyksinvallan muodostaminen uudenaikaiseksi valtioksi, vahvan kuninkaanvallan ja voimakkaan keskushallituksen avulla, kuvaa lyhyin piirtein Maria Teresian sisäpolitiikkaa. Hänen hallituskautensa oli siis käänne Itävallan kehityksessä. Siellä kuten muuallakin oli rajaton yksinvalta välttämätön porras suurempaan vapauteen ja lailliseen yhdenvertaisuuteen. Maria Teresia koetti jo Dresdenin rauhanteon jälkeen oppia tuntemaan maansa asetukset ja varat. Hän käytti apunaan v. Bartensteiniä sekä kamarikirjuri Koch'ia, joka oli hiljainen, rehellinen mies, eikä vehkeillyt, mutta ennen kaikkea käytti hän v. Haugewitz'iä. Tämä oli synnyltään saksilainen, hiukan narrimainen, mutta uuttera ja varustettu erinomaisella käytännöllisellä liikemiesälyllä. Maria Teresian suuriin ominaisuuksiin kuului se, että hän tiesi käyttää ja löytää kelvollisia virkamiehiä ja usein katsomatta sukuperää, vaikka hänen tässä suhteen oli mahdoton kokonaan hylätä ikivanhat ennakkoluulot. Haugewitz toimitti sen merkillisen veronjärjestelyehdotuksen, jonka säädyt pitkän vastustuksen jälkeen, etenkin ala-Itävallan maakuntien puolelta, lopulta hyväksyivät. Ehdotuksen yksityiskohdat täytyy tässä jättää sikseen. On ainoastaan mainittava että se melkoisesti paransi Itävallan tuloja ja puolustuslaitosta, etupäässä sen kautta että _aateliston veronvapaus poistettiin_, joka tapahtui Ranskassa vasta suuressa vallankumouksessa ja Preussissä meidän päivinämme, ja että verot olivat maksettavat rahassa. Sen sijaan vapautettiin alamaiset muista tilapäisistä ulosteoista paitsi majoituksista. Maria Teresian käytös näissä kysymyksissä oli omiaan hankkimaan niille voiton: hän oli samalla kohtuullinen ja luja. Virkamiehiltään vaati hän kannatusta, ja eräs hänen uskotuistaan, kreivi Harrach, joka vastusti ehdotusta, joutui auttamattomasti epäsuosioon. Täten saaduilla rahoilla uudistettiin itävaltalainen puolustuslaitos ja vanhat väärinkäytöt poistettiin siitä. Maria Teresia itse seurasi aina harrastuksella sotajoukkoaan ja kävi usein leireissä ja kasarmeissa. Sitten parannettiin ja järjestettiin rahavarainhallinto yksityiskohtia myöten, ja siinä Maria Teresia käytti hyväkseen puolisonsa kokemusta näissä asioissa. Myöskin maitten hallinnossa tapahtui erittäin huomattavia muutoksia. Periaate oli se, että samalla kun koetettiin yhdistää eri maiden hallinnot mikäli suinkin, koetettiin erottaa hallinnon eri haarat, jotka sitä ennen olivat jotenkin mielivaltaisesti yhdistetyt. Siten oli ollut olemassa böhmiläinen ja itävaltalainen kanslia, ja böhmiläinen kansleri oli ollut melkein yksinvaltias. Tämä kaikki muutettiin. Oikeusasiat annettiin erityisen viraston haltuun. Vuosina 1753--66 työskentelivät useat toimikunnat yhteisen sivilioikeuden toimittamiseksi kaikille saksalaisille maakunnille. N. k. _Codex Theresianus_ oli tämän työn tulos kuten kaksi vuotta myöhemmin ilmestyvä rikoslakikin[1]. Mutta jokapäiväistäkin lainkäyttöä valvottiin tarkemmin kuin siihen asti. Erottamalla yksityisissä maakunnissa lainkäytön hallinnosta voitiin paremmin pitää huolta oikeuden noudattamisesta. [1] Constitutio Criminalis Theresiana. Kaikenlaiset kuokkavieraat ja tyhjäntoimittajat olivat tietysti tyytymättömät siihen suurempaan järjestykseen, joka kaikkialla pantiin toimeen, ja Maria Teresiakin sai osansa siitä kiittämättömyydestä, joka seuraa parannusten kintereillä, niiden kaikkien kiittämättömyydestä, joilla oli ollut hyötyä epäjärjestyksestä. »Minä en ole mitään huomaavinani», kirjoittaa Maria Teresia myöhemmin itse tästä, »toivossa että viisaammat vähitellen tunnustaisivat kaiken tapahtuneen vain isänmaan hyväksi, siis vain heidän itsensä hyväksi. En antanut vanhastaan tutun hälinän pettää itseäni, en myöskään luopunut aikeestani panna toimeen sitä, mihin Jumalan avulla olin ryhtynyt, sillä olin varmasti vakuutettu sen oikeudenmukaisuudesta ja välttämättömyydestä.» Keisarinna sekaantui kirkollisiinkin asioihin, vaikka ei aina menestyksellä. Olemme jo maininneet että hän oli hartaasti uskonnollinen. Hän oli lisäksi uskollinen katolisen kirkon tytär ja noudatti nöyrästi sen tapoja ja sääntöjä. Tämä hänen kirkollisuutensa ei kuitenkaan estänyt häntä puoltamasta valtion oikeuksia kirkkoon nähden. Hän ei sallinut pappien sekaantua maallisiin asioihin, ja hänen suhteensa paavinistuimeen oli valtiollisista syistä usein kireä. Papiston kuten aatelistonkin täytyi luopua monesta etuoikeudesta, ja hengellisten itsensä ottamia oikeuksia vastustettiin ankarasti. Samaten oli keisarinna kaiken taikauskon vihollinen. Noitatutkinnot poistettiin, ja 24 kirkollista juhlapäivää poistettiin ediktillä v:lta 1754, vaikka taikauskoinen kansa sitä vastusti. Hän koetti myöskin vähentää raakuutta ja siveettömyyttä sääntöjen ja asetusten avulla. Toiselta puolen täytyy myöntää että Maria Teresia oli suvaitsematon muunuskoisia kohtaan. Etenkin on Pragin juutalaisedikti v:lta 1744 saanut huonon maineen. Hän olisi mieluimmin tahtonut karkoittaa heidät kokonaan maastaan, mutta siitä hänen täytyi luopua. Eivät protestantitkaan saavuttaneet tosi vapautta hänen aikanaan, ja luullaan keisarinnan rippi-isän Pittermannin olleen siihen syypään. Uskonvapausaate, joka juuri tähän aikaan syntyi, ja jota Maria Teresian vihollinen Fredrik II niin innokkaasti kannatti, ei koskaan miellyttänyt häntä, joka pysyi lujana uskossaan ja vanhassa lauseparressa: yksi valtio, yksi kirkko. Jättäkäämme kuitenkin tämä hänen hallituksensa varjopuoli ja puhukaamme hänen suhteestaan opetukseen. Hänellä on siinä kohden suuret ansionsa. Korkeamman opetuksen järjesti hän etupäässä kelvollisten virkamiesten kasvattamista varten. Mitään varsinaista tieteellistä harrastusta ei hänellä koskaan ollut. Siksi oli hän liian käytännöllinen. Mutta sitä vastoin hän suuresti kunnioitti kaikkea tietoa, josta suorastaan oli hyötyä elämässä, ja hän auttoi innokkaasti henkilääkäriään Gerhard van Swieten'iä, joka järjesti uudestaan Wienin yliopiston, ja joka toi sen lääkeopilliseen tiedekuntaan kukoistusajan. Maria Teresia lahjoitti rahoja uutta yliopistorakennusta varten, jonka hän itse vihki 1756. Hänen toimestaan perustettiin akatemia itämaisten kielten tutkimista varten. Hänen luomiaan on myös se aateliskoulu, joka hänestä sai nimen Theresianum, ja jota hän anteliaasti avusti lahjoituksilla. Myöskin alkeiskoulut olivat hänen huolenpitonsa esineitä. Hän ei suinkaan sokeasti ihaillut jesuiittain opetustapaa ja eräässä ediktissä v:lta 1752 vastustaa hän useaa väärinkäyttöä, niiden joukossa kaikkea järjetöntä ulkolukua. Hän aikoi myöskin perustaa realikouluja, mutta häntä neuvottiin aikeestaan luopumaan. Hänen kansansivistysharrastuksensa on hänen historiansa kauneimpia lehtiä. Hänen harrastuksensa perusteena ei ollut ainoastaan yleinen ihmisrakkaus, vaan vaikuttivat siihen valtiollisetkin syyt. Koska tämä huolenpito kuuluu hänen loppuhallitukseensa, saamme tilaisuutta palata siihen. Maria Teresia ei niin täydellisesti ihaillut ranskalaista sivistystä kuin useimmat hänen aikalaisensa. Päinvastoin rakasti hän lämpimästi kieltänsä ja suosi sen kirjallisuutta. Onpa sanottu että hän tahtoi perustaa saksalaisen akatemiankin ranskalaisen mallin mukaan, mutta sillä seikalla ei ole todellista perää. Hän ei ollut akatemiain ystävä ja vastusti ehdottomasti tiedeakatemian perustamista. Kenties oli siihen syynä hänen jyrkkä vastenmielisyytensä kaikkiin korulauseisiin, joita sen ajan oppineet seurat usein suosivat. Sitä vastoin antoi hän perustaa valtioarkiston 1749, vieläkin olemassa oleva Reichs und Geheime-Archiv Wienissä. Sitä ennen olivat historialliset asiapaperit olleet hajallaan. Alkuperäinen Westfalin rauhankongressin pöytäkirja oli esim. myyty lumppukaupassa Wienissä. Bartensteinistä tuli arkiston johtaja. Maria Teresia valvoi, kuten jo huomautettiin, _kaikkien_ itävaltalaisten maitten parasta. Hän työskenteli väsymättä yhdistääkseen valtakunnan hajanaiset osat keskushallintoa vahvistamalla, ja hän ymmärsi tehdä oman personallisuutensa täksi todelliseksi yhtenäisyydeksi. Sekä Wienin asukkaat että kansa Posin ja Scheldenin rannoilla tahi Karpatein ja Erzgebirgen rinteillä olivat sitä mieltä, että oli onni totella Maria Teresian lempeää valtikkaa, joskin sieltä täältä toisinaan kuului tyytymättömiä ääniä. _Unkari_ oli aina keisarinnan erityisen huolenpidon esineenä. Tämä maa muodosti 1/3:n koko Itävallasta sekä asukaslukunsa että pinta-alansa puolesta, mutta siitä huolimatta tuotti se ainoastaan 1/10:n valtiorahaston tuloista. Paitsi sitä vallitsi siellä enemmän aatelisia etuoikeuksia ja keskiaikaisia laitoksia kuin useimmissa muissa maissa. Ei kukaan halunnut hartaammin kuin Maria Teresia parantaa näitä epäkohtia, mutta Unkarissa oli hänen valtansa, kuten jo olemme nähneet, tarkasti rajoitettu. Ne surulliset kokemukset, jotka hänellä oli 1741:n valtiopäiviltä uudistuivat vielä suuremmassa määrässä valtiopäivillä 1751 ja 1764. Maria Teresia oli itse läsnä, hän teki parhaansa personallisesti voittaakseen ulkonaisille huomionosoituksille alttiit unkarilaiset, hän perusti heille erityisen ritarikunnan, St Stefanin ritarikunnan, hän matkusti ympäri maata, rakennutti linnan Pestiin j. n. e., mutta kaikista näistä yrityksistä ei ollut sanottavasti hyötyä. Unkarilaiset vakuuttivat mitä nöyrimmin sanoin uskollisuutensa, he lisäsivät jossakin määrin verojaan, mutta eivät tahtoneet luopua ainoastakaan etuoikeudesta, vaan jättivät sen sijaan 1764 kokonaista 227 valituskohtaa. Heidän kuningattarensa vetosi turhaan heidän myötätuntoisuuteensa köyhää väestöä kohtaan. Vuonna 1765 onnistui Maria Teresian kuitenkin valtiopäiväin myötävaikutuksetta saattaa voimaan verojärjestelmän, jolla oli suuri merkitys. Hän toimi varsin viisaasti, kun ei äkkiä pannut toimeen kaikkia niitä parannuksia, jotka hän huomasi välttämättömiksi. Hänen poikansa Josefin hallitus on parhaana todisteena siitä. Hän poisti väkivaltaisesti aateliston etuoikeudet ja toimitti useita hyödyllisiä muutoksia, mutta sillä seurauksella että vanha viha habsburgeihin heräsi uuteen eloon, ja koko maa nousi kapinaan. Maria Teresia taasen ei käynyt pitemmälle parannuksissaan, kuin rauhan ylläpitäminen salli. Samaa maltillista viisautta noudatti Maria Teresia _Alankomaissakin_ (Belgiassa), jonka väestö myöskin piti tarkkaa huolta vanhoista oikeuksistaan. Tämä maa oli saanut kärsiä paljon itävaltalaisen perintösodan aikana, ja Maria Teresia, joka koetti parantaa sen monia haavoja, huomasi pian että paras tapa oli jättää maakunta rauhaan ja ainoastaan suojella sitä hollantilaisten ja ranskalaisten väkivallalta. _Italiassa_ onnistui hänen sitä vastoin saada aikaan monta parannusta. Täällä kuten tavallisesti tiesi Maria Teresia saada palvelukseensa kelpo virkamiehiä. Uusi maakuntahallitus pantiin toimeen, inkvisitioni poistettiin, ja italialaiset maakunnat kukoistivat hänen aikanaan. Myöskin _ulkopolitiikkaa_ piti Maria Teresia tarkasti silmällä. Niin epävarmat kuin valtiolliset olot 1700-luvulla olivatkin, ja niin kokonaisuutta vailla kuin itävaltalainen yksinvalta oli, vaadittiin sen päämieheltä suurta valtiollista tarkkuutta ohjaamaan kulkunsa kaikkien vaarojen läpi ja säilyttämään sitä suurvallanasemaa, jota perintösota oli järkyttänyt, mutta jonka Aachenin rauha jälleen onnellisesti oli vahvistanut. Tämän rauhanpäätöksen jälkeen neuvoteltiin ahkerasti siitä, mitä politiikkaa Itävallan tulisi seurata. Kaikkien yhteinen mielipide oli, että Preussi oli Itävallan vaarallisin vastustaja, kaikkien mielestä Venäjä oli luonnollinen, mutta epäluotettava liittolainen. Suhteesta Ranskaan oltiin sitävastoin eri mieltä. Keisarista tämä maa oli Itävallan perivihollinen ja sen uskottomuus viime sodassa näytti hänestä todistavan sitä, mitä tältä vallalta aina voitiin odottaa. Vastoin tätä ehdotti nuori ministeri Kaunitz, joka oli herättänyt huomiota Aachenin rauhankokouksessa, että Itävallan pitäisi koettaa voittaa Ranska puolelleen, sillä ainoastaan se valta voisi auttaa Itävaltaa valloittamaan Schlesia takaisin. Keisarinna, jonka hallussa oli päätösvalta, taipui Kaunitzin puolelle. Tämä lähetettiin Parisiin ministeriksi 1750, ja Itävalta koetti sen jälkeen lähestyä Ranskaa. Tämän vallan uskottomuuden voi Maria Teresia valtiollisesta viisaudesta antaa anteeksi, mutta Schlesian menettämistä ei hän arvellut voivansa eikä saavansa unohtaa. Kuitenkin puhui hän suoraan, kun hän ranskalaiselle lähettiläälle Wienissä lausui: »En tarkoita, etten surisi Schlesian menettämistä. En myöskään sano, etten aikoisi sitä anastaa takaisin, jos aikojen kuluessa suotuisa tilaisuus tarjoutuisi. Mutta toistan Teille vielä, että nykyhetkenä en sitä ollenkaan ajattele.» Vuosikausia olikin kestävä ennenkuin Itävallan onnistui voittaa Ranskan luottamus ja suurta valtiollista viisautta vaadittiin, jottei epäluulo ennenaikojaan heräisi. Vuosisatoja kestäneen eripuraisuuden jälkeen oli ranskalais-itävaltalainen liitto uskaliaimpia ja huomiotaherättävimpiä valtiollisia näytelmiä, mitä eurooppalainen valtiotaito koskaan on esittänyt. Siihen päämaaliin pyrki Maria Teresia ja se saavutettiin, vaikka vasta toukokuulla 1756. Kaunitz oli silloin jo aikoja sitten jättänyt Parisin. Jo 1753 kutsuttiin hän takaisin Wieniin ja nimitettiin valtiokansleriksi eli kuten nykyään sanottaisiin ulkoasiainministeriksi. Ulfeldt, kuuluisan Leonora Kristina Ulfeldtin pojanpoika, jolla ennen oli ollut tämä virka, sai hoviviran, ja Bartensteinille, jolla myöskin oli ollut vaikutusvaltaa ulkopolitiikkaan, annettiin ylhäinen virka, joka hänet kuitenkin erotti hänen entisestä toiminta-alastaan. Antonius Wenzel Kaunitzista tuli siitä ajasta alkaen Maria Teresian vaikutusvaltaisin virkamies, ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi vuosi vuodelta. Keisarinnalla oli suuri luottamus häneen, ja siinä kohdin kuten muissakin osottaa hän ihmistuntemistaan, sillä Kaunitz oli erinomainen mies. Terävä pää, nerokas itsenäisyys, laajat tiedot ja suuri työkyky. Mutta hänessä oli monta vikaakin, joita Maria Teresia muuten ei sietänyt. Hän oli naurettavan tarkka vaatteistaan ja ulkonaisesta esiintymisestään, hän oli ylen arka terveydestään, tavoiltaan kevytmielinen ja lopuksi hän ihaili liiaksi Voltairiä, jottei olisi syytä epäillä hänen oikeauskoisuuttaan. Sitäpaitsi oli hän luonteeltaan vallanhimoinen ja käskevä. Mutta Maria Teresialla oli harvinainen kyky antaa anteeksi vikoja, kun hän käsitti ansiot. Hän alkoi senvuoksi kysellä häneltä neuvoja sisäasioissakin. Valtiokanslerin ja keisarinnan välillä syntyi sellainen yhteistyö, sellainen yhtenäisyys päätöksissä ja toimeenpanossa, että historia voi näyttää ainoastaan harvoja samantapaisia esimerkkejä. Heidän kesken solmittiin mitä jaloin ystävyysside, ja Kaunitz ihaili ja kunnioitti Maria Teresiaa yhtä suuresti, kuin Maria Teresia häntä. Mutta se, joka ei aina näyttänyt tyynesti kestävän Kaunitzin kasvavaa valtaa, oli keisari. Etenkin näyttää hän paheksuneen ranskalaisystävällistä politiikkaa, johon Kaunitz oli neuvonut Maria Teresiaa. Kerrotaanpa kiivaasta väittelystäkin valtiokanslerin ja muuten niin tyynen keisarin kesken. Keisari ei kuitenkaan voinut olla kauvan sopimatta ja lausui piakkoin katuvansa ajattelemattomasti lausuttuja sanojaan. Versailles'in sopimus 1756 Ranskan ja Itävallan kesken sisälsi sen, että Ranska hankkisi Schlesian Itävallalle, joka korvaukseksi antaisi osan Alankomaista Ranskalle. Sopimuksen tekoa olivat etupäässä vaikeuttaneet ne seikat, että Ranska tahtoi suunnata liiton Englantia vastaan, ja Itävalta Preussia vastaan, Ranska tahtoi Alankomaat kokonaan, Itävalta tahtoi antaa osan Espanjan kruununperijälle Don Filipille. Kaunitzin tahdonlujuus voitti kuitenkin kaikki vastukset ja hänen onnistui saada mielipiteitään puolustamaan kuuluisa markisinna Pompadour. Onpa väitetty että Maria Teresia olisi alentunut kirjoittamaan kohteliaan kirjeen tälle kuninkaalliselle rakastajattarelle, mutta tämä väite on kokonaan väärä. Semmoinen teko olisi sotinut keisarinnan luonnetta vastaan. Maria Teresia sanoi, ettei hän koskaan niin iloisella mielellä ollut allekirjoittanut sopimusta, kuin tätä yllämainittua Ranskan kanssa, ja kuitenkin saattoi hän tuskin olettaakaan ettei siitä olisi seurauksena suuri sota. Mutta hän luuli, että tästä sodasta olisi Itävallalle hyötyä, ja hänellä oli suuria voitonvarmoja toiveita. Yleisesti tunnettua on etteivät ne toteutuneet. Vuodesta 1756 vuoteen 1763 raivosi n. s. seitsenvuotinen sota, jossa Itävalta, Saksi, Ranska ja Venäjä ja lopulta Ruotsi olivat toisella puolen, Englanti ja Preussi toisella. Fredrik II alkoi itse sodan, kun hän huomasi, ettei sitä voinut välttää. Hänen rohkeutensa, hänen neronsa tässä taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan herätti hänen vastustajissaankin ihailua. Maria Teresialle oli kova koetus nähdä vuosikausien valtioviisaiden ja sotaisten ponnistusten menevän tyhjiin näissä taisteluissa. Hänellä ei ollut sotapäällikköä, joka sotaisessa nerossa olisi vetänyt Fredrik II:lle vertoja. Varmaankin oli hänestä, ylpeästä itsevaltijattaresta katkeraa tuntea vihatun vastustajan edessä voimansa ja valtansa rajoitetuksi. Hän turvautui Kaunitzin apuun, jonka näinä levottomina vuosina täytyi antautua sota-asioihinkin. Keisarinnan ja keisarin huomio oli kiintynyt etupäässä sodan rahalliseen puoleen. Ei ollut niinkään helppoa hankkia rahoja ja Itävallan valtiovelka nousi sodan loputtua 300 miljoonaan guldeniin. Sodan eri tapahtumia emme tässä rupea selittämään. Kuten tietty petti Venäjä Itävallan, Ranskan voimat väsähtyivät, ja kun Fredrik II oli valloittanut Schweidnitzin, kadotti Maria Teresia kokonaan toivon valloittaa takaisin Schlesia, »Itävallan helmi», ja hänen täytyi tehdä Hubertsburgin rauha 1763, jossa Preussin valloitukset vahvistettiin ja tunnustettiin samalla Preussin suurvalta-asema Saksassa. Rauhanteko oli Maria Teresialle nöyryyttävä. Olisi voinut odottaa, että Kaunitz olisi saanut maksaa tämän nöyryytyksen, hän kun oli ehdottanut poliitista suunnitelmaa, jonka järkeväisyyttä oli syytä epäillä. Mutta niin ei ollut asian laita. Kaunitz oli entistä suuremmassa suosiossa. Sen tapaista pikkumaisuutta ei Maria Teresiassa ollut, ja hän käsitti täysin, että suuren valtiomiehen neroa tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan ennen parantamaan kaikkia niitä halkeamia, jotka onneton sota oli tuottanut yhteiskuntarakennukseen. Maria Teresia toimi yhtä innokkaasti maansa hyväksi rauhan jälkeen kuin sodankin aikana, eikä ulkopolitiikassakaan tapahtunut muutoksia lähinnä seuraavana aikana. Kenties saattaa kuitenkin jo silloin huomata jonkunlaista epäröimistä päätösten tekemisessä ja taipumusta jättää tärkeitä asioita ruhtinas Kaunitzin päätettäviksi. Tämä muutos Maria Teresiassa esiintyy selvin piirtein vasta erään tapauksen jälkeen, joka muodostaa käänteen hänen hallituksessaan, ja joka samalla järkähytti koko hänen olentoansa sen perusteita myöden. Sen surun jälkeen, joka häntä silloin kohtasi, ei hänestä enää koskaan tullut sitä, mikä hän oli ollut. Syynä siihen että lahjakkaasta naisesta niin harvoin tulee todellinen henkinen nero on vähemmin se, että hänen henkiset ominaisuutensa ovat _liian heikot_ elämän taistelussa kuin se, että hänen tunteensa ovat _liian voimakkaat_. Maria Teresiankin suurenmoinen henki on todisteena tästä väitteestä. * * * * * Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin Innsbruckissa Maria Teresian lähinnä vanhimman pojan arkkiherttua Leopoldin ja espanjalaisen prinsessan Luisan vihkiäisiä. Nämä juhlallisuudet keskeytyivät, kun keisari Frans äkkiä sai halvauksen ja kuoli vanhimman poikansa arkkiherttua Josefin käsiin. Tämä tapahtui elokuun 18 p:nä 1765. Maria Teresia oli tuskasta murtunut. Hän tahtoi luopua hallituksesta, oli välinpitämätön kaikesta. Ainoastaan Josefin ja Kaunitzin yhteiset ponnistukset saivat hänet jäämään paikalleen, mutta Josef nimitettiin apuhallitsijaksi, ja alussa jäivät kaikki toimet hänen huostaansa. Maria Teresia ei mielestään voinut toimittaa kyllin suuria ulkonaisia surun merkkejä. Teatterit suljettiin, syvin surupuku otettiin käytäntöön, messuja ja hartaushetkiä käskettiin pitää. Keisarinna kielsi hovinaisia ihomaaliakin käyttämästä. Tämä herätti suurta paheksumista aikana, jona ihomaali kuului toalettiin. Kauniin ruhtinatar Auerspergin sanotaan loukkaantuneena huudahtaneen: »Onko mahdollista, että omat kasvonpiirteetkään eivät enää ole vallassamme? Ja kuitenkin olen ne saanut Jumalalta, eikä valtiolta.» Näytti aluksi siltä kuin keisarinna olisi menettänyt työhalun ja kaiken maan ja valtakunnan harrastuksen. Hän oli sanonut aina pelkäävänsä epäröimistä. Nyt oli se pelko käynyt toteen ja hän näyttäytyi heikoksi ja epävarmaksi päätöksiä tehdessään. Olisipa melkein taipuvainen luulemaan, että Frans Stefan oli ollut hänen neuvonantajansa valtioasioissa, ellei tietäisi päinvastaista. Suuressa surussaan näytti hän melkein sitä itsekin uskoneen, ja hän soimaamistaan soimasi itseään siitä, ettei hän ollut puolisolleen ollut siinä määrin kaikki, kuin hänen olisi tullut olla. Mutta nämä soimaukset olivat ainoastaan surusta kiihtyneen mielikuvituksen luomat. Olemme jo maininneet että heidän avioliittonsa pääpiirteissään oli onnellisimpia, mitä voi ajatella. Maria Teresian etevämmyys oli tosin hänestä tehnyt hallitsevan, mutta hän rakasti ja ihaili puolisoaan. Vuosien kuluessa kävi keisari yhä myöntyvämmäksi ja hallitustoimille välinpitämättömämmäksi. Seitsenvuotisen sodankin huolestuttavana aikana saattoi hän kuluttaa aikansa tieteellisillä diletanttitoimilla ja mielihuvituksellaan metsästyksellä uhraamatta tuntiakaan hallitusasioihin. Hän vetäytyi yhä enemmän pois hovistakin. Hän ei tainnut koskaan esiintyä niin arvokkaasti, kuin keisarin tuli, jonka vuoksi häneen useinkaan ei pantu huomiota. Kerrotaanpa muun muassa että hän eräänä iltana hovijuhlassa istuutui kauvas alhaalle saliin. Muutamat naiset läheisyydessä nousivat paikoiltaan. »Ei, jääkää kaikella muotoa istumaan», sanoi keisari, »istun vain tässä odottamassa hovin poislähtöä. Hovilla tarkoitan», lisäsi hän hyvänsävyisesti, »puolisoani ja lapsiani». Aika kuitenkin osittain parantaa syvimmätkin surut. Maria Teresiakin tyyntyi, ja kaikki alkoi taas vähitellen kulkea entistä uraa. Työkyky ja harrastukset palasivat. Kuitenkaan ei hänestä koskaan tullut entistänsä. Hän totteli neuvonantajiaan, etupäässä Kaunitzia, toisinaan enemmän kuin tahtoikaan. Hänessä oli tunnollisuuden päättämättömyyttä, joka kenties oli luontaista, mutta jonka hän sitä ennen oli voittanut voimakkaalla tahdollaan. Mutta jos hänen tahtonsa olikin heikontunut, oli se kuitenkin vielä siksi luja, että sen jyrkästi erotti hänen apuhallitsijansa tahdosta. Maria Teresian vanhin poika, Josef, tuli isän kuoltua keisariksi. Hän oli harvinaisen lahjakas, eikä jalompaa miestä koskaan liene nähty valtaistuimella. Hän oli äidiltään perinyt rakkauden maahan ja kansaan, hänen halunsa parantaa alamaisten asemaa, hänen teräväjärkisyytensä ja hänen muistinsa. Sitä paitsi oli hän varhaisimmasta lapsuudesta saanut oppia kaikkea, mitä prinssi tulevaan kutsumukseensa tarvitsi. Maria Teresia oli siksi paljon kärsinyt omasta oppimattomuudestaan, että hän koetti hankkia perilliselleen kaikkea mahdollista opetusta. Josef oli sitä paitsi isältään saanut hyvän taloudellisen ymmärryksen ja hän taisi säästää, jota Maria Teresia ei lainkaan voinut, hyvästä tahdostaan huolimatta. Mutta Josef rakasti rahaa ainoastaan maansa tähden, ja kun hänen isänsä oli tehnyt hänet pääperillisekseen, lahjoitti hän anteliaasti koko perintönsä, 22 miljoonaa guldenia, itävaltalaiselle valtiolle, parantaakseen jossain määrin sen huonoja raha-asioita. Valistusfilosofian opetukset olivat tunkeutuneet vanhaan habsburgilaiseenkin hoviin ja nuoresta Josefista oli tullut niiden innokas puolustaja. Nämä valistusopetukset ovat suuri edistys, mutta niiden heikkoutena on jonkunmoinen nuorekas pintapuolisuus ja historiallisen käsityksen puute. Sen todistavat selvästi Josefin uudistuspuuhat. Terävänäköisyydellään huomasi hän heti puutteet, ja hänen vilkas älynsä keksi heti ehdotuksen niiden parantamiseksi. Mutta siinä kohdin otti hän harvoin lukuun ne lukemattomat pikkuvaikeudet, joista ainoastaan harkinnalla ja varovaisuudella vähitellen voidaan selvitä. Maria Teresialle olivat hänen poikansa uudet aatteet osittain vieraat, osittain hän niitä kannatti, mutta kaikkia uudistuksia toimeenpantaessa vaati hän varovaista menettelytapaa. Mutta tämä suuri valtiomieshyve puuttui Josefilta. Maria Teresia oli etupäässä _käytännöllinen_, Josef taasen oli kuten uusi aikansa etupäässä _tietopuolinen_. Josefilta puuttui myöskin toinen hänen äitinsä suurista ominaisuuksista. Maria Teresia voi nimittäin halukkaasti kuunnella jotain mielipidettä ja sitä tarkalleen tuumia, vaikka se oli hänen omalle taipumukselleen vastainen. Siitä oli se terveellinen seuraus, että jokainen antoi hänelle sen neuvon, jota piti hyödyllisimpänä, eikä sitä, jonka hän luuli keisarinnaa miellyttävän. Josef sitä vastoin kuunteli mieluimmin itseään ja niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin hän, vaikka hänen äitinsä jo aikaisin huomautti häntä tästä virheestä -- tavallisimmasta virheestä, sillä todella voikin sanoa, että Maria Teresian vapaus ennakkoluuloista tässä kohdin on kiitosta ansaitseva, harvinainen hyve. Josefin itsekylläisyyteen liittyi myöskin kiusallinen, ivallinen olotapa ja kiitollisuuden puute. Näistä virheistä Maria Teresia syyttää poikaansa. »Olkoon sinulla mitä luonnonlahjoja tahansa, se ei kuitenkaan ole mahdollista, että kokemus ja muisto menneisyydestä ja nykyisyydestä niin ovat sinun hallussasi, että voit tehdä kaikki itse.... On jo aika lakata löytämästä nautintoa tuosta sanansaivartamisesta, noista sukkelista puheparsista, jotka ainoastaan tarkoittavat toisten nöyryyttämistä ja tulemista naurunalaisiksi, sillä senkautta sinä karkoitat kaikki kunnon ihmiset ja toimit ikäänkuin ihmiskuntaa ei ansaitsi kunnioittaa ja rakastaa.» Etempänä samassa kirjeessä sanoo hän, että poika on henkinen keikailija, joka keikailee sukkeluudellaan, aivankuin hänen sisarensa Elisabet kauneudellaan. Maria Teresia voi lausua pojalleen totuuden. Se ei kuitenkaan estänyt Josefia olemasta hänelle rakkaampi kaikkia muita hänen lapsiansa. Hän ei voinut elää ilman Josefia, ja hän ei toivonut mitään niin hartaasti kuin tehdä Josefille mieliksi. Hänen hellyytensä palkittiin. Josef II ei koskaan laannut rakastamasta ja ihailemasta äitiään. Ja kuitenkin oli heidän yhteishallituksensa kumpaisellekin alituisena eripuraisuuden ja surun lähteenä. Se käy jo selville Josefin luonteesta. Hän edusti kaikkea uutta, halusi muutoksia, Maria Teresialla taas oli luonnollista, käytännöllistä viisautta, ja siihen yhtyi lisääntyvän ijän haluttomuus muutoksiin. Josef oli radikaali, Maria Teresia konservatiivi. Kirkollisissa asioissa huomaamme Josefin olevan suvaitsevaisuuden korkeammalla kannalla. Maria Teresia oli ylipäänsä suvaitsematon, mutta hänellä oli erityisissä tapauksissa vapaamielinen katsantokanta, eikä hän vastustanut jesuittien karkoittamista 1773. Kuitenkin hän ensin tarkkaan punnitsi asiaa ja päätti omin päin, että heidän suuri omaisuutensa käytettäisiin perusrahastoksi koulua varten. Samoin hän vastoin yliopiston tahtoa sai aikaan sen, että protestantteja saisi arvoittaa samojen ehtojen mukaan kuin katolilaisia. Kuten poikansa, harrasti hänkin kansan opetusta. Saganin rovasti, Johan Felbiger, kutsuttiin 1774 Wieniin järjestämään itävaltalaista kansakoululaitosta. Maria Teresia näytti itse esimerkkiä perustamalla tiluksilleen kansakouluja, joissa hän kävi rohkaisten opettajia ja oppilaita. Kaunotaiteellista aistia, lukuunottamatta musikaalista, ei Maria Teresialla oikeastaan ollut, mutta musikilla oli hänen aikanansa kultakautensa. Gluck, Haydn, Mozart esittävät hänelle sävellyksiään. Muut kaunotaiteet kukoistivat kuitenkin seurauksena koko siitä suuremmasta henkisestä eloisuudesta, joka hänen hallituksensa aikana ja suureksi osaksi hänen persoonallisen osanottonsa kautta, virtaili läpi itävaltalaisen valtion. Kaunitz sitävastoin suosi kaikkia kaunotaiteita, ja oikeastaan hänen huolenpitonsa kautta perustettiin 1773 taideakatemia Wieniin. Tapojen parannuksesta piti keisarinna edelleenkin suurta huolta. Hän menetteli monen mielestä joskus epäviisaalla innolla. Hän sekaantui usein yksityisten olosuhteisiin ja pakoitti naimisiin ihmisiä, joilla ei siihen ollut halua. Vieläpä hän lienee perustanut n. k. siveellisyys-toimikunnan, jonka toiminta kuitenkin on hämärä ja jonka olemassa-oloakin on epäilty. Myöskin annettiin asetuksia kaupan ja elinkeinojen edistämiseksi, joskohta ne olivat yhtä puutteellisia kuin kaikki sentapaiset asetukset siihen aikaan. Sitävastoin vastusti Maria Teresia virastojen perinpohjaista uudistamista, jota Josef halusi. Ainoastaan muutamia pienempiä muutoksia tehtiin. Uusi valtioneuvosto oli Kaunitzin ehdotuksen mukaan sitä ennen perustettu. Meitä ihmetyttää enemmän se, että Maria Teresia niin vastahakoisesti myöntyi parannuttamaan yllämainittua rikoslakia siihen suuntaan, että kidutus ja muut julmat rangaistukset poistettaisiin. Hänen poikansa mielipide ja oma hyväsydämmisyytensä saivat kuitenkin viimein voiton hänen tässä kohdin ennakkoluulojen pimentämästä ymmärryksestään. Hänet pakoitettiin vastoin tahtoansa säätämään vero juoma-aineksista, joka vero käänsi monen alamaisen sydämen Maria Teresiasta hänen viime vuosinaan. Maria Teresia oli vähitellen _lakkauttanut maaorjuuden_ ja päivätyöpakon saksalaisista maakunnista muiden uudistusten rinnalla. Suuri kurjuus, joka vallitsi seitsenvuotisen sodan ajoilta _Böhmissä_, kehoitti häntä kiiruhtamaan erään päätöksen toimeenpanemista, jonka päätöksen hän oli tehnyt jo aikoja sitten, nimittäin panna siellä toimeen samat muutokset. Mutta kumma kyllä onnistui hänen neuvonantajiensa tehdä kokemattomasta Josefista keisarinnan päätöksen vastustajan. Maria Teresian täytyi luopua aikeestaan, vaikka se häneen syvästi koski. Hän ei enää ollut kyllin voimakas panemaan toimeen päätöstä vastoin sekä pojan että neuvonantajien tahtoa. Hän kirjoittaa siitä pojalleen Ferdinandille 13 p:nä helmik. 1771: »Böhmin asiat tuottavat minulle paljon surua ja erittäinkin senvuoksi, että keisari ja minä emme ole yksimieliset keinoista, joita tulisi käyttää. Noita ihmisraukkoja sorretaan ja itsevaltaisuus, josta he kärsivät, on tunnettu ja todistaa sitä, että toiset periaatteet ovat otettavat käytäntöön. Aijoin juuri panna ne toimeen, kun äkkiä böhmiläiset tilanomistajat, joihin, sivumennen sanottuna, kaikki ministerit kuuluvat, saattoivat keisarin jälleen epäilemään. Milloin milläkin verukkeella tiesivät he siirtää koko toimen kahta vuotta edemmäksi.» Keisarinnasta oli vaikeaa tukahuttaa väkivallalla talonpoikain kapina, joka hänen mielestään oli oikeutettu, ja se teki hänen viimeisen hallitusaikansa synkäksi. Josefin osalla oli erittäin hovikunta ja sotalaitos, mutta Maria Teresia ei voinut olla näihinkin asioihin sekaantumatta ja toimimatta useinkin vastoin Josefin tahtoa. Tämä oli säästäväinen ruhtinas, itsellään hänellä ei ollut suuria vaatimuksia ja hän tahtoi tuoda hoviin samat yksinkertaiset tavat, kuin hänen omansa olivat. Maria Teresia ei pitänyt näistä muutoksista, ja kun Josef säästäväisyyden innossa rupesi vähentämään palkkoja ja erityisiä palkkioita, oli hän Maria Teresian mielestä kiittämätön vanhoja palvelijoita kohtaan. Josefin toimenpiteet olivat viisaat, sillä Maria Teresia oli usein ollut palkitessaan ymmärtämättömän antelias. Sotajoukkoon uhrasi Josef sitävastoin suuria summia. Huomattavia muutoksia tehtiin toimeliaan Lascyn johdolla. Maria Teresaan mielestä poika liian paljon piti huolta sotajoukosta muiden alamaisten kustannuksella. Kaunis piirre keisarinnassa oli se, että hän tahtoi perustaa kouluja sotilaillekin. Hän oli jo hallituksensa aikana suuresti edistänyt upseerien sivistystä. Hänen aikansa ei kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka tärkeä on sivistynyt sotajoukko, ja hänen ehdotuksensa hylättiin. Vielä kireämpään suhteeseen joutuivat äiti ja poika _ulkopolitiikan_ johdosta. Ruhtinas Kaunitz oli keisarinnalle ehdottanut lähenemistä Preussiin. Maria Teresia ei voinut vapautua vihastaan Fredrik II:sta kohtaan. Ja hän koetti viimeiseen asti estää Preussin kuninkaan ja keisari Josefin yhtymistä. Se tapahtui kuitenkin hänen tahdostaan huolimatta Neisessä 1769 ja uudistettiin seuraavana vuonna. Suuri valtiollinen kysymys koski silloin Puolan kuningaskuntaa. Oli selvää, että Venäjän kunnianhimoinen yksinvaltias, Katarina II, pyrki tämänkin maan vallitsijaksi. Itävalta ja Preussi eivät tainneet välinpitämättömin silmin katsella Venäjän aikeita. Heidän velvollisuutensa olisi ollut tukea Puolan horjuvaa valtaistuinta, mutta Fredrik II keksi toisen keinon kumota Katarinan suunnitelmat, nimittäin _Puolan jakamisen_ sen kolmen naapurin kesken, Venäjän, Preussin ja Itävallan. Kun Maria Teresia ensin sai näistä ehdotuksista vihiä, kieltäytyi hän lujasti niihin osaa ottamasta. Hänen ympäristönsä oli samaa mieltä kuin hän. Toivottiin saatavan Turkista, Ranskasta, Englannista apua Venäjää vastaan. Tultiin kuitenkin huomaamaan, että nämä vallat eivät voineet tahi eivät tahtoneet antaa apuaan. Turkki oli kauvan käsittänyt, mikä vaara Venäjältä uhkasi, ja oli nähnyt parhaaksi kannattaa Puolaa, jossa Venäjä harjoitti suurta vaikutusvaltaansa. Vuonna 1768 julisti siis Turkki Venäjälle sodan. Mutta tämä sota oli Venäjälle yhtämittainen voittosarja. Sekä Preussi että Itävalta tulivat toden teolla levottomiksi peläten venäläisen jättiläisen saavan varmaa jalansijaa Balkanniemellä, josta olisi vaaraa sekä eurooppalaiselle tasapainolle että näiden molempien valtain kehitykselle. Silloin esitti Fredrik II ehdotuksensa Puolan jaosta. Aivan uusi ei tämä ehdotus ollut. Jo Ruotsin kuningas Kaarlo X oli, kuten tietty, sitä ajatellut. Kunnianhimoinen Saksin kuuriruhtinatar Maria Antonia, oli 1763 esittänyt samantapaisen ehdotuksen Maria Teresialle, joka kuitenkin oli vastannut jyrkkään kieltävästi semmoiseen toimenpiteeseen. Nyt ehdotti Fredrik II, että Venäjä luopuisi valloituksistaan Turkissa saaden korvaukseksi osan Puolaa. Katarina II suostui heti ehdotukseen, ja Preussi ja Venäjä tekivät liiton helmikuulla 1772. Sulttaani oli tosin tarttunut aseisiin Puolaa kannattaakseen, mutta hänen tappionsa oli muuttanut aseman, ja nyt hän näki Puolan jaossa pelastuksensa. Itävalta oli sopimuksen kautta yhdistetty Turkkiin ja oli tälle vallalle luvannut edullisen rauhan. Kuinka olisi se voinut täyttää tämän sopimuksen muuten kuin liittymällä Fredrik II:sen jakoehdotukseen? Eivätkä Itävalta ja Turkki voineet toivoa, että Englanti niiden tähden jättäisi siirtomaapolitiikkansa, tahi että Ranska rappeutuneine raha-asioineen ryhtyisi sotaan niiden hyväksi. Tästä huolimatta epäröi Itävalta politiikassaan. Jos olisi voitu saada Schlesia takaisin antamalla Preussille osa Puolasta, mutta muu olisi jäänyt koskematta, olisi mieluummin suostuttu. Vähitellen asettuivat sekä Josef että Kaunitz kuitenkin Fredrik II:sen jakoehdotuksen puolelle. Ainoastaan Maria Teresia kieltäytyi. Häntä ahdistettiin moitteilla. Mikä olisi seuraus Itävallan kiellosta? Että Preussi ja Venäjä kahden jakaisivat saaliin. Eihän toki Itävalta yksin voinut tarttua aseisiin Puolan itsenäisyyden puolustukseksi! Hän taipui, mutta jakoehdotuksen suunnitelmaan on hän kirjoittanut seuraavat merkilliset sanat: »Minä suostun, koska niin monet suuret ja viisaat miehet sen tahtovat, mutta kuoltuani nähdään, mikä tulee olemaan seurauksena tästä kaiken tähän asti pyhänä ja oikeana pidetyn loukkaamisesta.» Kuvaavaa hänen kannalleen on myös se, mitä hän kirjeessä 17 p:ltä syysk. 1772 uskoo pojalleen Ferdinandille. Hän lausuu »että tämä onneton jako on maksanut hänelle 10 vuotta hänen elämäänsä. Saatpa nähdä», jatkaa hän, »tämän asian koko onnettoman kulun. Kuinka kauvan olenkaan koettanut sitä vastustaa! Ainoastaan turkkilaisten vastoinkäymiset, jotka seurasivat toisiaan isku iskulta, mahdottomuus saada apua Ranskalta ja Englannilta, todennäköisyys saada yksin käydä sotaa sekä Venäjää että Preussia vastaan, kurjuus, nälänhätä ja hävittävät taudit maissani pakoittivat minut myöntymään tähän onnettomaan ehdotukseen, joka luo varjonsa yli koko hallitukseni. Jumala suokoon, ettei minua toisessa maailmassa asetettaisi edesvastuuseen tästä teosta! Tunnustan sinulle, etten näe missään loppua tälle asialle, niin se painaa sydäntäni, seuraa minua ja katkeroittaa muutenkin synkät päiväni. Minun täytyy jo heretä siitä puhumasta, jotten joutuisi liian suuren levottomuuden ja surumielisyyden valtaan.» Itävalta sai tässä Puolan jaossa Galizian, jossa oli 2 1/2 miljoonaa asukasta. Josef oli erittäin tyytyväinen, matkusti katsomaan uutta valtakuntaansa ja teki lukuisia suunnitelmia, joita hänen äitinsä ei hyväksynyt. Hän tahtoi muun muassa vaihtaa Alankomaat Baijeriin, ja se olisi hänelle kenties onnistunut, ellei Fredrik II olisi ruvennut sitä vastustamaan ja antanut sotajoukkonsa hyökätä Böhmiin. Maria Teresia, joka ei tahtonut nähdä toista veristä sotaa, sai poikansa luopumaan aikeistaan ja tekemään rauhansopimuksen Teschenissä 1779. Maria Teresia oli sitä ennen saanut kestää monta kovaa hetkeä. Itävallan sotajoukko ei voinut, kaikista parannusponnistuksista huolimatta, kilpailla Preussin sotajoukon kanssa ja Maria Teresia oli kylliksi kärsinyt niistä monista tappioista, jotka hänen sotajoukkonsa oli saanut kestää seitsenvuotisen sodan aikana. Kirje hänen pojalleen Leopoldille 12 p.ltä maalisk. 1778 kuvaa selvästi sitä levottomuutta, joka hänessä vallitsi. »Aika on kallis», kirjoittaa hän, »ei mikään muu valta voi antaa meille bona officia'nsa. Venäjän ja Ranskan pitäisi se tehdä, mutta ne ovat molemmat omiin asioihinsa kiintyneet ja enemmän preussiläiset kuin itävaltalaiset. Niitä ei voi siitä soimata, sillä heidän asemassaan ajattelisimme me samoin. Olenpa valmis halventamaan nimeäni ja suostumaan heikkouden tekoon pelastaakseni valtakunnan. Ainoastaan tämä ajatus minua tukee asemassani, mutta kun miekka kerran on paljastettu, on syytä pelätä ettei sitä pian jälleen tuppeen pistetä. -- Olen täällä yksinäni, voinpa sanoa ilman neuvonantajia, koska keisari (Josef II) jo muutamia vuosia on alituisesti matkustellut.» -- -- Teschenin rauha oli voitto Maria Teresian sovinnolliselle ja varovaiselle politiikalle. Josef kävi Katarina II:sen luona ja teki monta muutakin matkaa, joka suinkaan ei Maria Teresiaa miellyttänyt, sillä hänen mielestään Josef olisi paremmin hyödyttänyt maataan pysymällä kotona. Mutta nuorekas keisari tahtoi hankkia itselleen kokemusta ja myöskin valtiollisia ystäviä. Kaikesta tästä käy selville, että yhteishallinto tuotti äidille ja pojalle suuria ristiriitaisuuksia, Josef pyysi pari kertaa päästä hallituksesta, jossa hän mielestään oli liiallinen henkilö. Niin hän esim. jo 1769 kirjoitti äidilleen kiivauden hetkenä: »En ole mitään, enkä valtio-asioissa edes ajatteleva olento, minun vain tulee kannattaa kaikkia Teidän toimenpiteitänne ja mukautua kaikessa tahtoonne.» Kirjeissään veljelleen Leopoldille, joka isän kuoleman jälkeen oli tullut Toscanan suurherttuaksi, lausuu hän peittelemättä katkeruutensa siitä, että keisarinna on niin haluton kaikkiin muutoksiin ja että hän yksin tahtoo määrätä kaikki. Maria Teresiakin kärsi näistä ristiriitaisuuksista ja tahtoi usein vetäytyä pois. Mutta samalla arveli hän velvollisuudekseen jäädä paikalleen. Hän oli huolissaan poikansa uhkarohkeista yrityksistä ja näki tulevaisuuden pimeänä. Maria Teresian _perhe-elämässä_ oli näinä vuosina suru ja ilo vaihdellut. Kuudestatoista lapsestaan oli hän kadottanut neljä pienenä, tytär, Johanna, kuoli 1762, toinen, Josefa, vuonna 1768, jolloin hänen oli solmittava avioliitto Neapelin kuninkaan kanssa; muut elivät häntä kauvemmin. Itse onnellisena avioliitossaan hän aina innokkaasti harrasti avioliittojen perustamista, eikä mikään ole luonnollisempaa kuin että kaikki hänen lapsensakin tässä suhteessa olivat hänen huolenpitonsa esineinä. Kruununperijä meni jo 1760 avioliittoon _Parman Isabellan_ kanssa. Tämä prinsessa tuli kuin auringonsäde Wienin hoviin seitsenvuotisen sodan viimeisenä synkkänä vuonna. Harvoin lienee luonto niin anteliaasti jakanut lahjojaan ihmisolennolle. Hän oli kaunis, miellyttävä, lahjakas, tunteellinen ja harvinaisen teräväpäinen. Hänestä tuli koko hovin lemmikki, keisari ja keisarinna koettivat kilvan voittaa hänen suosiotaan, hänen puolisonsa jumaloi häntä. Näytti siltä kuin olisi hän piakkoin voinut hallita koko hovia, koko valtakuntaa. Kuinka monta itsenäistä ajatusta ja tunnetta liikkuikaan tässä nuoressa naisessa! Vielä tänä päivänä, lukiessa niitä harvoja hänen kirjoituksiaan, jotka ovat säilyneet, hämmästyy sitä terävänäköisyyttä, omintakeisuutta ja asiaintuntemista, jommoista harvoin tapaa niin nuorella ja kokemattomalla henkilöllä. Mutta tässä rikaslahjaisuudessa löytyi tumma kohta, päähänpisto. Isabella toivoi kuolemaa, oli elämään väsynyt, tunsi itsensä hyödyttömäksi tässä maailmassa. Kolme vuotta naimisen jälkeen luuli hän kuoleman tulevan, sen hän uskoi kälylleen Marialle, jota kohtaan hän tunsi haaveilevaa ihailua. Ja kolmannella vuodella kuolema tulikin. Isabella jätti jälkeensä suuren tyhjyyden. Josef ei koskaan lakannut häntä suremasta ja kaikista muista naisista oli hän välinpitämätön. Aluksi oli hän lohduttamaton. Isabellalle oli hän uskonut kaikki tuumat, joita hän hautoi levottomassa mielessään. Hänen ainoana tyydytyksenään oli lukea uudelleen hänen kirjeitään ja muistiinpanojaan. Niissä löysi hän yhtä lämpimää valtion menestyksen harrastusta, kuin hän itse tunsi, ja sitäpaitsi ihmisrakkautta ja ymmärrystä, jota hän ei voinut laata ihailemasta. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, mitä hän oli kadottanut. Hän ei kuitenkaan saanut antautua surunsa valtaan, sillä piakkoin hänet valittiin Rooman kuninkaaksi, joten hänelle varattiin oikeus tulla keisariksi isänsä jälkeen. Häntä kohdeltiin kaikkialla matkallaan Frankfurt am Mainiin mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella, mutta se ei voinut häntä rauhoittaa. Hän ei voinut karkoittaa vaimonsa kuvaa mielestään. »Te tiedätte, mitkä tunteet minussa vallitsevat», kirjoitti hän äidilleen. »Te voitte käsittää tilani ja surkutella onnetonta poikaanne, jonka ainoa lohdutus on Teidän osanottonne.» Maria Teresia etsi hänelle uutta morsianta. Hän nai Baijerin Josefan 1768. Tämä prinsessa ei ollut kaunis eikä lahjakas, mutta voitti kaikkien suosion hyväsydämmisyydellään. Josef kadotti samana vuonna ainoan lapsensa Isabellan kanssa, tytön, jota hän yksin hoiti sairasvuoteella. Josefa kuoli 1775 isoonrokkoon, johon Isabellakin oli kuollut, ja keisari jäi sitten leskeksi, vaikka äiti olisi toivonut hänen menevän vielä kolmannen kerran avioliittoon. Hän näyttää liittyneen vielä lähemmin äitiinsä, tämän elämän loppuaikoina. Valtiollisissa asioissa oli äidillä oma mielipiteensä, mutta kaikessa muussa alistui hän poikansa tahdon alle. »Erimielisyyden sattuessa meidän molempien kesken, saa hän aina tahtonsa perille», sanoi keisarinna, »parin tunnin kuluttua olen epätoivoissani siitä, että olen saattanut hänet levottomaksi.» Maria Teresian toinen poika, kunnon Leopold, tuli Toscanan suuriruhtinaaksi. Kolmas poika, Ferdinand, tuli 1771 Lombardian kenraalikuvernööriksi. Lähtiessään sai hän äidiltänsä lavean virkaohjeen, ja Maria Teresian kirjeissä hänelle on yltäkyllin viisaita neuvoja sekä hänen yksityistä että julkista elämäänsä varten. Myöskin hän saa neuvon, ett'ei hän ympäristössään suosisi ainoastaan niitä, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Kerran kirjoitti hän: »minä näen ainoastaan polvistuvia ja vähempiarvoisia ihmisiä ympärilläsi, mutta sinulla ei ole kokemusta eikä tarpeeksi kärsivällisyyttä.» Sekä Leopold että Ferdinand olivat naimisissa, ja Maria Teresia oli mitä hellin anoppi ja oli ahkerassa kirjevaihdossa miniöidensä kanssa. Nuorin pojista, Maximilian, vähemmän lahjakas mies, rupesi hengelliseen säätyyn. Kaikki Maria Teresian tyttäret olivat kuuluisat kauneudestaan. Varsinaista perinpohjaista sivistystä he eivät olleet saaneet. Vanhin, Marianne, oli vähimmin kaunis, mutta lahjakkain. Hän oli sitäpaitsi hyvin kivuloinen, joten Maria Teresia tyytyi nimittämään hänet suuren luostarin abbedissaksi Pragiin. Toinen järjestyksessä, hänen lempityttärensä Maria, tuli oman mielensä mukaan naimisiin Saksin prinssin Albertin kanssa, joka nimitettiin Unkarin maaherraksi. Näytti siltä kuin Maria Teresian olisi ollut vaikea erota tästä tyttärestään. Hän lausui myöskin, että Maria oli ainoa hänen tyttäristään, jonka onnesta avioliitossa hän voi olla varma. Kolmea muuta tytärtään piti Maria Teresia itse politiikan uhrina. Maria eli Maria Kristina, joksi häntä myöskin joskus kutsuttiin, ei kuitenkaan ollut saanut saksilaista prinssiään ilman vastustusta. Keisari Frans nimittäin ei eläessään tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, vaan tahtoi, että hän menisi naimisiin erään sardinialaisen prinssin kanssa, joka oli hänen oman sisarensa poika. Keisarinnan mielestä hänellä oli oikeus toteuttaa tahtonsa valtiollisissa asioissa vastoin puolisoansa, mutta kun oli kysymys yksityisistä asioista katsoi hän velvollisuudekseen totella keisaria. Sen hän tekikin, kun keisari joskus, kuten tässä tapauksessa, puhui lujuudella. Mutta kun hän näki nuorten rakkauden, ei hän voinut olla toimetonna, ja hän oli liian viisas diplomaatti ollakseen onnistumatta sardinialaisen naimisen lykkäämisessä, sen vanhan diplomaattisen säännön mukaan, että joka voittaa aikaa, voittaa kaikki. Ja hän voitti, vaikka tavalla, jota hän vähimmin aavisti. Keisarin kuolema teki sardinialaisen naimisen tyhjäksi. Marraskuussa 1765 nimitettiin Saksin Albert Unkarin maaherraksi, ja huhtikuussa 1766 vihittiin hän arkkiherttuattaren kanssa, joka äidiltään sai mitä rikkaimmat myötäjäiset. Lähtiessään Pressburgiin sai hänkin huomattavan ohjeen, jossa Maria Teresia esiintoi elämänkäsityksensä. Hän neuvoo tytärtään alistumaan miehensä tahdon alle, sillä avioliiton onni, jatkaa hän, riippuu molemminpuolisesta lähestymisestä täydellä luottamuksella. Siihen tulisi tyttären ennen kaikkea pyrkiä. Hänen täytyy varoa ulkonaisesti liian kiivaasti näyttämästä rakkauttaan, sillä intohimoinen rakkaus haihtuu pian. Täytyy kunnioittaa toisiansa, olla uskollisia tosiystäviä, silloin omistaa salaisuuden olla onnellinen avioliitossaan ja voi yhdessä kantaa ne koetukset, jotka elämä aina tuo muassaan. Säädyllisyys vaatetuksessa, järjestys kodissa, hyödyllisissä toimissa askaroiminen, jos kaikki tämä otetaan huomioon, on vaimo miehellensä mieliksi, ja mies viihtyy silloin paraiten hänen luonansa. Maria Teresia varoittaa tytärtänsä ylpeydestä, pyytää häntä seurustelemaan ystävällisesti kaikkien kanssa, niin alhaisten kuin ylhäistenkin, elämään yksinkertaisesti, mutta olemaan vierasvarainen, koettamaan voittaa unkarilaiset oppimalla heidän kielensä ja kunnioittamalla heidän tapojansa. Maria Teresia kävi usein tyttärensä luona. Unkarilaisten politillisissa asioissa kääntyi hän kuitenkin aina vävynsä puoleen. Hän ei semmoisissa tapauksissa luottanut tyttärensä tietoihin. Sitävastoin luotti hän vävyynsä, ja Maria Teresia ei tehnyt häntä maaherraksi ainoastaan saadakseen pitää tytärtään läheisyydessään. Hän teki sen myöskin voittaakseen unkarilaiset. Juuri tähän aikaan Maria Teresia pani toimeen yllämainitun veroitus- eli urbariaalijärjestelmänsä, joksi sitä tavallisesti kutsuttiin. Maaseutuväestö, jonka vanha veroitusjärjestelmä oli saattanut epätoivoon, tuli lähetystöissä jalkaisin Wieniin pyytämään apua, samaan aikaan kuin unkarilaisen aateliston edustajat rukoilivat kuningattarelta, että he saisivat väkivallalla kukistaa kapinalliset talonpojat. Aseteltiin tutkintolautakunta, joka työskenteli virkeästi ja sai aikaan sen että verotaakkaa kevennettiin järjestämällä veronmaksu tarkoituksen mukaisesti. Mutta kun tämä tapahtui valtiopäiviä kuulustamatta, vaadittiin suurta varovaisuutta, ja Maria Teresia pitikin sentähden tarkkaa huolta siitä, että nuori hovi Pressburgissa teki hyvän vaikutuksen. Hän ei millään muotoa tahtonut loukata unkarilaista aatelistoa, jolle hän oli kiitollisuuden velassa, ja jota kiitollisuutta hän ei milloinkaan unhottanut. Maria Teresia sanoi tosin itse, että hän usein tunsi olevansa ensi sijassa äiti, sitten hallitsijatar, mutta sitä ei voi päättää tytärten avioliitoista, sillä niissä politiikalla oli suuri sija. Itävalta tahtoi lähestyä Espanjaa ja espanjalais-sukuisia italialaisia valtioita. Sentähden oli prinsessa Josefa jo kaksitoista vuotiaana 1763 luvattu Neapelin kuninkaalle Ferdinandille, vaikka tämän kevytmielisen luonteen Maria Teresia kyllä tunsi. Kirjoittipa hän vielä tämän johdosta eräälle ystävättärelle seuraavat omituiset rivit: »Minä pidän Josefaa politiikan uhrina. Jos hän vaan täyttää velvollisuutensa Jumalaa ja puolisoaan kohtaan ja pitää huolta sielunsa pelastuksesta, niin olen minä tyytyväinen, vaikkapa hän tuntisikin itsensä onnettomaksi.» Josefa kuoli 1768, kuten on mainittu. Neapelin kuningas sai silloin valita joko Amelien tahi Karolinan. Hän valitsi vastoin Maria Teresian tahtoa nuoremman, Karolinan, joka oli lahjakas prinsessa, sukkela ja vilkas. Maria Teresia piti häntä eniten itsensä kaltaisena ja oli häneen suuresti kiintynyt. Siinä äidillisessä kirjelmässä, jonka hän sai lähtiessään, saa hän pontevan varoituksen olla sekaantumatta hallitukseen. Maria Teresia luotti kuitenkin enemmän hänen kykyynsä kuin sisarien. Hän kirjoittaa tästä: »Elä sekoitu yleisiin asioihin useammin, kuin kuningas tahtoo, ja kuin voit olla hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin kukaan muu. Se on hyvin arka asia. Toinen äiti kehoittaisi ehkä sinua koettamaan päästä osalliseksi hallitukseen, mutta minä tunnen liian hyvin sekä sen painon että sen vaikeudet tahtoakseni johtaa sinua siihen suuntaan. Jos voit, niin on sinun velvollisuutesi palvella lähimmäistäsi ja olla hänelle hyödyksi. Saakoot kaikki sinun luonasi lievitystä huolissaan sen kautta, että kuuntelet valituksia ja lohdutat, mutta ei mitään saa tapahtua ilman kuninkaan hyväksymistä ja tyytymistä. Jos hän tahtoisi tehdä sinut osalliseksi hallituksesta ja ilmoittaa sinulle toimenpiteitään, puhua kanssasi, kuunnella neuvojasi, niin elä koskaan kerskaile siitä, anna hänelle kaikki kunnia maailman silmissä ja ole tyytyväinen hänen sydämmeensä ja hänen luottamukseensa, ainoat hyvät, jotka todella ovat verrattomat.» -- Maria Teresia kehoittaa myöskin tytärtään yksinkertaisuuteen, vaiteliaisuuteen ja varovaisuuteen, tutustumaan italialaisten luonteeseen ja tapoihin, välttämään suosikkeja ja ennen kaikkea ottamaan huomioon uskonnon sääntöjä. Näissä viimeksi mainituissa neuvoissa on paljon liioittelua siihen nähden, että Maria Teresialla oli taipumusta panna enemmän arvoa monien ulkonaisten katolilaisten menojen seuraamiseen kuin syvempään kristilliseen luonteeseen. Tämän hänen taipumuksensa saa luultavasti käsittää vastukkeeksi sille kirkkoa vihaavalle suunnalle, joka juuri tähän aikaan levisi Voltairin kotimaasta. -- Että Neapelin kuningatar Karolina ei ollut sellaisen äidin arvoinen tytär, lienee kaikille tunnettua. Maria Teresia ei kuitenkaan elänyt kylläksi kauan nähdäkseen seurauksia siitä, että viisitoistavuotias, vilkas, lämminsydämminen neito yksin, vaikkapa hyvillä aikomuksilla ja hyvillä neuvoilla, vietiin tavoiltaan turmeltuneeseen Neapelin hoviin. Maria Teresian elinaikana oli kuitenkin aina hyvä suhde hänen ja Karolinan välillä, mutta niin ei ollut asian laita Amelien kanssa, joka joutui naimisiin Parman herttuan kanssa. Maria Teresian neuvot tälle tyttärelle osoittavat, ett'ei Amelie koskaan ollut osoittanut mitään korkeampia harrastuksia, mutta että äiti piti häntä kilttinä ja myöntyväisenä. Hän oli levoton ainoastaan siitä, kuinka hän voisi miellyttää viittä vuotta nuorempaa prinssiä, joka oli saanut erinomaisen kasvatuksen. Pianpa kuitenkin tuli näkyviin että kuusitoistavuotiasta Parman herttuaa, huolimatta siitä vaivasta, jota oli käytetty hänen kasvatukseensa, oikeastaan huvitti ainoastaan kastanjojen paistaminen tahi juominen talonpoikien pidoissa, ja että hän antoi puolisonsa pitää huolta hallitusasioista. Siitä tosin ei olisi ollut niin paljon sanomista, jos Amelie olisi pystynyt tähän tehtävään, mutta hän oli tuhlaavainen, ylpeä ja ymmärtämätön; myöntyväisyys, jota hän oli osoittanut Wienissä, oli hävinnyt. Espanjan hallitus valitti hänen tapaansa syrjäyttää herttuaa. Maria Teresia koetti parantaa asemaa, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että äidin ja tyttären väli täydellisesti rikkoontui. Maria Teresian nuorin tytär, Maria Antoinette joutui jo 1765, kymmenen vuoden vanhana kihloihin Ranskan Dauphinin, sittemmin Ludvig XVI:nen kanssa. Hän sai ranskalaisen opettajan, ja joka vuosi lähetettiin tietoja hänen kehityksestään Ranskan hoviin. Hänkin sai runsaan osan äitinsä helliä neuvoja ja varoituksia, hänkin, kuten useimmat Maria Teresian tyttäristä, enemmän lahjakas kuin hänellä oli korkeampia harrastuksia, oli ylpeä ja käskevä, kaunis ja miellyttävä, hänkin aivan nuorena heitettiin kevytmieliseen hoviin onnellisesta perhe-elämästä. Maria Teresia olisi tahtonut, että eräs vanhempi tytär, Elisabet, olisi seurannut nuorinta Ranskaan tullakseen vanhan Ludvig XV:nen kuningattareksi. Hän olisi tämän avioliiton kautta saanut tuen nuorelle Maria Antoinettille huonomaineisessa Ranskan hovissa, mutta Ludvig XV ei ollut halukas heittämään kevytmielistä elintapaansa, ja kun isorokko oli hävittänyt Elisabetin kauneuden, ei enään ollut tätä naimahanketta ajatteleminenkaan. Iso-rokko[1], joka oli vienyt yllämainitun prinsessa Josefan ja Josefin molemmat puolisot, ahdisti myöskin keisarinnaa vuonna 1775. Ei koskaan näkynyt selvemmin, kuinka rakastettu hän oli, kuin näinä levottomuuden päivinä, jolloin puoli Wieniä virtasi linnaan saamaan tietoja hänen terveydentilastaan. Vanhat kenraalit käyskentelivät kyynelsilmin, hänen neuvonantajansa vääntelivät käsiänsä levottomuudesta, ja keisari Josefia ei voitu silmänräpäykseksikään saada väistymään äitinsä sairasvuoteen äärestä. [1] Maria Teresia pani sitten lääkärien vastustuksista huolimatta englantilaiseen tapaan käytäntöön rokotuksen keisarillisessa huoneessa, jota esimerkkiä useat sitten seurasivat. Hän pelastui, ja vielä hän oli viisi vuotta valtion peräsintä hoitamassa. Voimat olivat kuitenkin tuntuvasti vähenneet, ja hän vanhentui nopeasti seuraavina vuosina. Häntä rupesi vaivaamaan hengen ahdistus ja ainoastaan vaivaloisesti hän taisi kulkea portaita ylös. Maria Teresia ei ollut koskaan pitänyt huolta terveydestään ja käytti vastahakoisesti lääkkeitä. Hän oli aina nukkunut akkunat avoimina ja kesti hovin kauhuksi pahinta vetoa. Enenevästä kivuloisuudestaan huolimatta ei hän tahtonut muuttaa elintapojaan. Syksyllä 1780 ilmestyi pahanlainen yskä. Keisarinna pyysi lääkäriä suoraan sanomaan totuuden. Hän ei pelkäisi kuolemaa. Hänelle sanottiin, että hänen terveydentilansa antoi aihetta pelkoon. Levollisella arvokkaisuudella valmistautui hän viimeistä hetkeä varten. Yksityisasiansa järjesti hän pienimpiä yksityiskohtia myöten[1]. Yleiset asiat jätti hän Josefille, joka kuitenkaan viimeiseen asti ei tahtonut uskoa, että äidin tila olisi hengenvaarallinen. Hän pysyttelikin ylhäällä, vaikka hän oli heikko ja häntä vaivasivat kovat tukehtumiskohtaukset. Hän kokosi ne lapsistansa ympärilleen, joiden oli mahdollista tulla Wieniin, puhui ja varoitti heitä. Josefin kanssa puhui hän kauan ja usein yksin. Kun Josef eräänä iltana ainoastaan vaivalla voi hallita ääntänsä, sanoi hän: »Tuo ääni ei ole minun korviani varten, se voi saada minut luopumaan päätöksestäni olla levollinen kuolemassa.» Keisarinna nautti ehtoollisen ja sai viimeisen voitelun. Vielä 28 päivänä marraskuuta istui hän ylhäällä, lastensa ja ystäviensä ympäröimänä. Puhelu sujui kankeasti. Pitkät hetket äänettömyyttä. »Elkää uskoko», sanoi keisarinna vihdoin, »että minun tunteeni teitä kohtaan on muuttunut näinä kahtena viime vuorokautena, ja ett'en rakasta teitä niinkuin ennen, mutta minä olen antanut teidät Jumalalle ja kaikki, joka on minulle kalleinta ja jota minun on vaikea jättää. Sentähden katselen rauhallisesti teitä kaikkia.» Hänellä oli monta vaikeata tukehtumiskohtausta, ja luuli olevan lähellä kuolemaa. »Tuleeko vielä vaikeampaa?» kysyi hän. [1] Testamentissaan määräsi hän melkoisen summan koulurahastoa varten. Illemmalla ei hän tahtonut totella lastensa kehoitusta, kun nämä pyysivät häntä nukkumaan. »Te tahdotte minua nukkumaan, samalla kuin minä joka hetki odotan kutsumusta tuomarini eteen. Minä pelkään nukkumista, sillä minä en tahdo tulla yllätetyksi, minä tahdon avoimin silmin nähdä kuoleman tulevan.» Kului kuitenkin vielä vuorokausi, jonka aikana keisarinna monta tuntia täydessä tajussa istuen patjojen nojassa, osasi puhua lastensa kanssa. 29 päivän illalla meni hän vaivalla nojatuolista vuoteeseen, johon hän voimatonna vaipui. Yritettiin asettaa hänet paremmin ylös. Josef kysyi, lepäsikö hän huonosti. Maria Teresia myönsi, mutta sanoi lepäävänsä kyllin hyvästi kuollaksensa. Muutama kiivas hengenveto, ja mahtava keisarinna oli kuollut. * * * * * Tajunnan nopeus, syvä ihmistuntemus, taito mukautua olosuhteisiin, käytännöllinen järki, kas siinä omaisuuksia, jotka muodostavat kelvollisen hallitsijan tai valtiomiehen. Kaikki nämä ominaisuudet ovat enemmän kuin kerran olleet naisilla, jotka sallimus on asettanut johtamaan kansojen kohtaloja. Muinaisuuden hämärässä näkyy Artemisia ja Zenobia, Pohjoismaiden historia kertoo unionikuningattaresta, Margaretasta, Ranskan Kastilian Blanchesta, Beaujeun Annasta ja Albretin Johannasta, Espanja voi esiintuoda jalon Isabellan, Englanti ylpeän neitsytkuningattaren Elisabetin, ja Venäjä itsevaltiaan Katarina II:sen. Maria Teresia on eturivissä näiden suurten hallitsijattarien joukossa. Ei kukaan heistä voita häntä luonteen puhtaudessa ja voimassa. Johanna d'Arc. Hastingsin taistelu 1066 ja se että Normandian herttua oli valloittanut Englannin, oli syynä sotaan, joka pitempine tahi lyhempine väli-aikoineen kesti vuosisatoja Ranskan ja Englannin välillä. Se sai alkunsa läänityskiistoista, sitten tulivat valta-istuin riidat, ja vihdoin sai sota kansallisen luonteen. Siitä riippui toisen kansan olemassaolo tahi olemattomuus. Aseita käytettiin erilaisella menestyksellä. Vaaka painui milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta, voimaa ja kuntoa oli vaihdellen kumpaisellakin puolella. Ranskalla oli sodan alkuaikana menestystä, mutta Valoisin suvun mukana alkavat sen onnettomuudet. Kuninkaat olivat heikkoja, valtakunta pirstottu mahtavien lääniherrojen kesken, aatelisto jakautunut vihamielisiin puolueihin, ja maa köyhdytetty niiden pitkällisten riitojen kautta, joita oli ollut sen rajojen sisäpuolella. Troyesin sopimus 21 päivänä toukokuuta 1420 osoittaa Ranskan suurinta nöyrtymystilaa. Sopimus tehtiin Englannin kuninkaan Henrik V:nen, Ranskan kuningattaren Bayerin Isabellan, joka oli ollut hallitsijattarena mielipuolen Kaarlo VI:nen aikana, sekä Burgundin herttuan Filip hyvän kesken. Tämän sopimuksen mukaan tulisi Englannin kuningas Henrik V ja hänen jälkeläisensä hallitsemaan Ranskaa. Kaarlo VI saisi kuolemaansa asti olla valta-istuimella, mutta itse asiassa oli valta Henrik V:llä. Tosin Troyesin sovinto tarkoitti ainoastaan personaaliunioonia, mutta huomioon ottaen Englannin voiman ja Ranskan heikkouden, sisälsi se kuitenkin suuren vaaran Ranskan itsenäisyydelle. Englantilaiset omistivat melkoisen osan maata, ja heidän pöyhkeä käytöksensä osotti paraiten, että he pitivät itseään sen varsinaisina herroina. Ranskalaiset pakoitettiin hyväksymään sopimus. Useat maan ensimmäisistä miehistä, parlamentti ja Parisin yliopisto eivät tienneet muuta neuvoa kuin allekirjoittaa se. Sekä Bayerin Isabella että Filip hyvä, joiden velvollisuus olisi ollut katsoa Ranskan etua, olivat kokonaan antaneet persoonallisten ja itsekkäiden vaikutinten johtaa itseään. Oli kuitenkin olemassa puolue, joka uskalsi asettua englantilaisten vaatimuksia vastaan, mutta tämä puolue ei nauttinut mitään arvoa. Se oli ranskalainen, ja se seikka olikin sen ainoana ansiona. Sen luonnollisena keskuspisteenä oli Kaarle VI:n poika, Kaarle, joka Troyesin sopimuksen kautta oli kadottanut vaatimuksensa Ranskan valtaistuimeen. Hän oli hyvin nuori mies, höllä tavoiltaan, ilman viisautta ja voimaa, ympäristönsä leikkipallo. Häntä epäiltiin sen ohessa osalliseksi Burgundin Juhana Pelottoman murhaan, joka oli tapahtunut edellisenä vuotena Montereaussa, herättäen maassa tavatonta huomiota. »Dauphin» ympäröi itsensä n. k. Armagnacin puolueen jäsenillä, joka puolue kiskomisillaan ja julmuuksillaan useiden vuosien kuluessa oli tehnyt itsensä vihatuksi, ja sen keskustana ei ollut ketään voimakasta henkilöä, joka oli kyennyt ottamaan käsiinsä Ranskan horjuvan asian. Henrik V katsoikin vastustajainsa kukistamisen vallan helpoksi asiaksi. Kuolema katkaisi kuitenkin hänen tuumansa. Kuusi viikkoa hänen jälkeensä päätti Kaarle VI onnettoman elämänsä. Marrask. 12 p:nä 1422 laskettiin Ranskan kuninkaan ruumis S:t Denisin hautaholviin, ja valtiokuuluttaja huudahti kuninkaallisella haudalla: »Suokoon Jumala onnellista elämää Henrik VI:lle, Jumalan armosta Ranskan ja Englannin kuninkaalle, meidän hallitsijallemme ja herrallemme.» Samaan aikaan nostivat muutamat ritarit pienessä kaupungissa Berryssä Ranskan valtiolipun liehumaan, huutaen: »Eläköön kuningas Kaarle, seitsemäs mainitulta nimeltä, Jumalan armosta Ranskan kuningas.» S:t Denisissä julistettu Ranskan hallitsija, Henrik VI, oli tosin vain kymmenen kuukauden ikäinen lapsi, mutta hänen sivullaan seisoi hänen setänsä, Bedfordin herttua, tarmokas ja kyvykäs mies, joka oli lujasti päättänyt tukea veljenpoikansa vaatimuksia. Englannin hallituksen etunenään asetti hän nuoremman veljensä, Gloucesterin herttuan, ja päätti itse omistautua kokonaan Ranskan asioille. Nuorella kuninkaalla oli huostassaan miltei koko maa Loiren pohjoispuolella ja sen lisäksi vielä Guyenne mainitun joen eteläpuolella. Vastakuninkaalla, Kaarle VII:llä, oli hallussaan vain eteläiset maakunnat. Hänellä oli neuvostonsa, parlamenttinsa ja yliopistonsa Poitiersissä. Itse muutteli hän hoviaan linnasta linnaan ja ympäröi itsensä epäilyttävillä, keskenään riitaisilla ritareilla. Hänen sotajoukkonsa muodostivat pääasiallisesti skotlantilaiset ja lombardialaiset, joiden täytyi elää ympäristön väestön kustannuksella ja jotka sen johdosta vetivät sekä omille että Kaarlen niskoille yleistä vihaa. Kaarle kärsikin tappioita useissa tappeluissa ja, mikä pahempi, näytti hän vastaanottavan vastoinkäymisensä jotenkin rauhallisesti sekä tyytyvän hetken tarjoamiin huvituksiin. Bedford ei kuitenkaan voinut heti käyttää hyväkseen niitä etuja, jotka hänen vastustajansa huolettomuus hänelle tarjosi, sillä Burgundin herttua oli alussa hänen vastustajanaan. Hänen onnistui kuitenkin vähitellen saada tämä mahtava liittolainen lepytetyksi, liittolainen, jonka avutta englantilaiset eivät koskaan olisi päässeet herroiksi Ranskassa. Olot Englannissa vaativat myöskin Bedfordin huomiota. Vasta 1428 olivat hänen kätensä taaskin vapaina, niin että hän voi ryhtyä voimakkaasti lopettamaan sotaa Ranskassa. Ratkaiseva isku oli kohdistettava _Orléansia_ vastaan, jonka kautta tie kulki Berryyn, Bourbonnaisiin ja Poitouhin. Jos vain tämä kaupunki joutuisi englantilaisten huostaan, silloin olisi Kaarle VII ainoastaan Dauphinen ja Languedocin kuninkaana ja hänen valtaansa voitaisiin pitää täysin murrettuna. Lokak. 12 p:nä 1428 saapuivat englantilaiset lujasti linnoitetun Orléansin kaupungin edustalle. He alkoivat heti rakentaa hyökkäyslaitoksia ja järjestäytyä varsinaiseen piiritykseen. Kaupungin asukkaat olivat kuitenkin lujasti päättäneet puolustautua viimeiseen saakka. Linnoitusväkenä oli alussa vain noin 500 miestä, mutta kun apujoukot olivat tulleet kaupunkiin, nousi koko sotavoima 7,000 mieheen. Naapurikaupungit lähettivät sen ohessa elatustarpeitä ja ampuma-varoja. Porvaristo jakautui 34 komppaniaan ja otti huostaansa palveluksen 34 linnoitustornissa, jotka sijaitsivat kaupunkia ympäröivillä lujilla muureilla. Hyökkäyksiin ottivat jopa naisetkin osaa. Orléansilla oli sen lisäksi vielä erinomainen tykistö, jollaista vihollisilla taas ei ollut. »Maitre Jean» pitkine tykkeineen teki suuria aukkoja englantilaisten riveihin. Yksinpä heidän ylipäällikkönsäkin, lordi Salisbury, sai surmansa tykinluodista, jonka erään koulupojan kerrotaan ampuneen, osaksi vallattomuudesta. Näin jatkui piiritystä neljä kuukautta. Sillä välin olivat englantilaiset vallanneet käsiinsä kaikki tiet ja sillat, sulkeneet ne ja rakentaneet lujia puuvarustuksia. Oli ilmeistä että heidän tarkotuksenaan oli keskeyttää kaiken viennin kaupunkiin ja pakottaa sen siten antautumaan. Tehtiin koe Orléansin auttamiseksi elintarpeilla, mutta se ei onnistunut. Useat kaupungin huomatuimmista sotilaista pitivät sen jälkeen puolustautumisen mahdottomana ja poistuivat kaupungista. Myöskin kansleri ja useat ylhäiset hengenmiehet jättivät kaupungin. Asukasten asema kävi yhä epätoivoisemmaksi. He tekivät kokeen voittaakseen puolelleen Burgundin herttuan, mutta tämä osottautui yleensä uskolliseksi Englannille, vaikka hän samalla piti silmällä myöskin omia etujaan. Turhaan odottivat he apua »le roi de Bourges'ilta», kuten Kaarle VII:tä pilkallisesti kutsuttiin. Tämä tuntui välinpitämättömämmältä kuin koskaan ennen. Useat ylhäiset miehet, jotka aikaisemmin olivat häneen yhtyneet, alkoivat horjua uskollisuudessaan. Englanti näytti olevan saavuttamaisillaan päämääränsä: Ranskan kukistamisen. Mutta pelastus ei ollut tuleva suurien puolelta. Säätyjä puolue-edut kiinnittivät niin heidän mieliään, etteivät he voineet yhtyä toimimaan maan pelastamiseksi. Se oli varsinainen kansa, joka alkoi huomata, mikä nöyryytys uhkasi Ranskaa. Yhteys vierasmaalaisten kanssa ja ne kärsimykset, joita Ranskan kansan täytyi näiden kautta joka päivä kestää, kehittivät maaseudulla isänmaanrakkauden tunnetta, samoin kaupungeissakin. Ennen oli oltu porvareita yhdessä kaupungissa, jäseniä yhdessä maalaiskunnassa tai yhden lääninherran palvelijoita, eikä mitään enempää, nyt sitä vastoin tunsivat asukkaat maan eri osissa englantilaisten edessä, että he kaikki olivat ranskalaisia. Ritarilaitos oli luonteeltaan kokonaan kosmopoliittinen. Feodalismi oli hajottanut kansat ja tuhonnut isänmaanrakkauden. Sen aika oli nyt lopussa, yhteiskunta oli uudestaluovan liikkeen alaisena. Oli huomattavissa pyrintö yhtymään valtiollisesti ja lujan kuningasvallan halu. Isänmaanrakkaus, tämä tunne, joka tuli näyttelemään niin tärkeää osaa uudenaikaisessa Europassa, alkoi puhjeta esille väestön sydämessä, pienten paikallisten harrastuksien täytyi väistyä kokonaisuuden, isänmaan, vaatimuksille. Meidän tarvitsee vain johtaa mieleemme Engelbrektin kapinan Ruotsissa, osottaaksemme, että samanlaisia, samojen syiden aiheuttamia ilmiöitä näyttäytyi eri tahoilla. Koko maassa vallitsi suuri kurjuus. Pitkällinen sotakanta oli köyhdyttänyt väestön, jolta usein puuttuivat välttämättömimmätkin tarpeet. Pienten lasten nähtiin juoksentelevan ympäriinsä ja huutavan, että he olivat kuolemaisillaan nälkään, ja vanhat olivat kadottaneet työnhalun, eivätkä jaksaneet enempää. Taudit riehuivat, ja kaikki kirkkotarhat olivat täpösen täysinä. Metsät olivat ryövärien pesäpaikkoina, ja sudet kokoutuivat suurissa laumoissa kaikkialla, uskaltaen tunkeutua jopa Parisin kaduillekin. Mitkään viranomaiset eivät voineet suorittaa tehtäviään, herrat tekivät kaikenlaatuisia väkivaltaisuuksia, ja maanviljelijät pitivät parempana ryhtyä sotapalvelukseen tai elää ryöstöistä kuin koettaa kylvää ja viljellä peltojaan. Joku syy oli kaikkeen tähän hätään. Ja syitä oli epäilemättä useampiakin. Mutta kansa näki vain yhden: englantilaiset. Näiden vahingoittaminen, karkottaminen, tuhoaminen, saada oma kuningas, päästä uudestaan vapaiksi ranskalaisiksi, se oli suuren enemmistön tietoisena tai tiedottomana toivomuksena. Vaadittiin kuitenkin henkilö, joka voi ottaa ajaakseen näiden onnettomien asiaa, koota pirstoutuneet voimat ja johtaa ne haluttuun päämäärään. Mutta on tunnettu ja tunnustettu historiallinen totuus, että kun suurta miestä tarvitaan suuren aatteen toteuttamiseksi, ilmestyy sellainen aina. Tällä kertaa ei kuitenkaan esiintynyt mikään suuri mies, vaan köyhä talonpoikaistyttö Jeanne d'Arcissa muuttui rakkaus ranskalaiseen isänmaahan ikäänkuin henkilöksi, ja hänestä tuli Ranskan pelastaja. * * * * * Jeanne d'Arc syntyi tammik. 6 p:nä 1412 pienessä Domremyn kylässä, Champagnen ja Lothringenin rajalla. Hänen vanhempansa olivat Jacques d'Arc ja Isabelle Romée. He omistivat pienen tuvan ja maakaistaleen sekä elättivät itseään rehellisellä työllä. Lapsia oli viisi, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Jeanne oli vanhempi tytöistä. Hän kasvoi vanhempiensa luona ja oppi kaikki, mitä köyhän maatyömiehen tytär tarvitsee oppia. Hän ompeli ja kehräsi äitinsä rinnalla myöhäiseen yöhön saakka ja auttoi tätä sen ohessa taloustoimissa. Välistä avusti hän myöskin isäänsä navetassa tai pellolla, välistä vartioi hän yhteisellä niittymaalla kyläkunnan karjaa. Aina oli hän ahkera, huolellinen ja siveä. Lämmin, syvä usko Jumalaan valaisi ja ilahdutti tätä yksitoikkoista jokapäiväiselämää. Kodin puutarha oli aivan kirkon ääressä. Jeannen oli niin helppo päästä sinne vapaina hetkinään ja vaipua pyhäin kuvien edessä hiljaiseen rukoukseen. Kun kello soi auringon laskiessa, lankesi hän aina polvilleen ja kiitti kuluneesta päivästä. Joskus unohti vanha lukkari soittaa iltarukoukseen. Silloin oli Jeannen tapana nuhdella häntä ja luvata hänelle hyviä leivoksia, jos hän vain muistaisi soittaa, sillä kellot näyttivät hänestä taivaallisilta ääniltä, jotka kutsuivat häntä rukoukseen. Lauvantaisin seurasi hän kylän muita nuoria tyttöjä erääseen pieneen läheiseen kylän kappeliin, jossa he sytyttivät vahakynttilänsä Jumalan äidin kunniaksi ja rukoilivat. Jeanne oli kaikkien yhdenikäistensä suosiossa. Tosin pidettiin häntä joskus hieman liiaksi hiljaisena ja liian ankarana hartaudessaan, mutta hän oli samalla kaunis ja reipas tyttö, hyväntahtoinen ja avulias. Epäystävällistä sanaa ei koskaan päässyt hänen huuliltaan. Kun nuoriso kokoutui tanssimaan suuren, salaperäisen pyökkipuun ympärille Bois-Chenussa, oli Jeanne mukana; iloisena ja huvitettuna kuten muutkin. Pieni kylä ei ollut jäänyt koskemattomaksi sodan tuhoilta. Kun se sijaitsi rajalla, oli se ollut sekä burgundilaisten että englantilaisten hyökkäyksien alaisena. Etenkin vihasi kylän väestö englantilaisten liittolaisia, burgundeja, niin kuin vain rajaseutulaiset voivat vihata toisiaan. Kylä kuului Vancouleursiin, joka oli kuninkaallinen alue, mutta ei ollut miksikään eduksi kuulua suorastaan kuninkaan alle, kun kuninkaan nimenä oli Kaarle VI tai Kaarle VII. Heidän talonpoikansa olivat huonommin kuin muut turvattuina väkivallalta ja he olivat vihollisten sekä kaikenlaisten kiskomisten alaisina. Domremyn onnettomat asukkaat olivat kuitenkin herralleen uskollisia. »Bourgesin kuninkaan» surullinen tila herätti heissä sääliä, ja hänen vikansa eivät saavuttaneet heidän korviaan. Näissä kuninkaan välittömissä alamaisissa oli rakkaus ranskalaiseen isänmaahan kehittynyt enemmän kuin missään muissa. He eivät vain tunteneet olevansa läänitysherran vasalleja, he olivat ranskalaisia. Kuningasvalta -- se oli isänmaa. Väestö seudulla olikin jo aikoja sitten tehnyt itsensä huomatuksi urhoollisuudellaan ja itseuhrautuvaisuudellaan sodassa, jota parhaillaan käytiin. Jo varhain sai Jeanne näin ollen kuulla puhuttavan ruhtinasraukasta, jonka hänen äitinsä oli hylännyt ja jolta oli riistetty suurin osa perinnöstään kauhistavien englantilaisten kautta, ja lukemattomia kertomuksia näiden väkivaltaisuuksista sekä julmuuksista oli liikkeessä. Myöskin läheltä käsin sai hän nähdä sodan kauhuja. Käytiin taisteluja naapurikylien kanssa, hänen veljensä tulivat haavotettuina kotia, vihollinen tunkeutui jopa Domremyynkin ja Jeannen täytyi paeta muutamiksi päiviksi kotoaan. Kaikki nämä kärsimysten, taistelujen ja alennuksen kuvat tekivät häneen syvän vaikutuksen ja yhdistyivät hänen eloisassa mielikuvituksessaan niiden pyhien legendojen, ja tarumaisten kertomusten kanssa, jotka olivat hänen syvän, tuntehikkaan sielunsa ainoana henkisenä ravintona. Moni mietti, mikä kaiken tämän kurjuuden loppuna tulisi olemaan. »Nainen, Baijerin Isabella, on myynyt Ranskan, toinen nainen on sen pelastava», niin kuului ennustus, joka alkoi levitä kansan keskuudessa, milloin ja mistä, se on epävarmaa. Se tuli myöskin Jeanne d'Arcin korviin. Hän ei tosin koskaan kerro, että tämä ennustus teki, häneen mitään syvempää vaikutusta, vaan mainitsee siitä ainoastaan ohimennen. Tiedottomasti lienee se kuitenkin juurtunut lujasti, luonteeseen, joka oli samalla niin rikas mielikuvituksista ja lujatahtoinen kuin Jeannen. Hän lisäsi hartaudenharjoituksiaan kaksin verroin, kidutti itseään ja rukoili saadakseen Jumalalta lohdutusta ja selityksen siitä surusta ja kurjuudesta, joka oli kaikkialla häntä vastassa. Näiden hartaudenharjoitusten kautta terottui hänen mielikuvituksensa äärimäisyyksiin saakka. Samalla säilytti hän kuitenkin rauhallisen, voimakkaan olemuksensa ja selvän, terävän järkensä. Juuri tämä omituinen vastakohta Jeanne d'Arcin luonteessa tekee hänet yhtä huomattavaksi sekä psykoloogisessa että historiallisessa suhteessa. Kertomus Jeanne d'Arcin esiintymisestä ei ole mikään legenda. Se ei ole tullut jälkimaailman tiedoksi kansan suun kautta. Hän on itse kertonut historiansa, rauhallisesti ja selvästi, ja sen ovat sittemmin kirjoittaneet muistiin hänen tuomarinsa. Allaolevaan kertomukseen ovat näin ollen päälähteinä hänen omat sanansa sekä ne lukuisat todistukset, joita annettiin hänen oikeudenkäynnissään. Jeanne sanoo saaneensa kutsumuksensa Jumalalta. Selittipä tämän seikan miten hyvänsä, pysyy kuitenkin kieltämättömänä tosiasiana, että hän uskoi sen, ettei hän tahtonut pettää ketään ja ettei hän koskaan ollut minkään valtiollisen salajuonen työaseena. Jeanne oli eräänä kesäpäivänä -- niin kuuluu kertomus hänen ensimäisestä kutsumuksestaan -- isänsä puutarhassa. Oli keskipäivä. Silloin kuuli hän äkkiä äänen kirkon oikealta puolelta huutavan: »Jeanne, ole kiltti ja hyvä lapsi, käy usein kirkossa»; hän näki myöskin kirkkaan valon ja omituinen tunne valtasi hänet. Jeanne oli silloin 13-vuotias. Sen jälkeen toistuivat nämä ilmestykset ja kävivät muodoltaan määrätymmiksi. Hän oli näkevinään sekä pääenkeli Mikaelin että lempipyhimyksensä Pyhä Margaretan ja Pyhä Katarinan. Ei enää ollut kysymys vain kilttinä tyttönä olemisesta, äänet puhuivat hänelle Ranskan onnettomuuksista, kehottaen häntä lähtemään kuninkaan luo ja antamaan hänelle takaisin hänen valtakuntansa. »Minä olen nähnyt heidät yhtä hyvin kuin näen teidät», sanoi hän tuomareilleen, »ja kun he jättivät minut, itkin minä ja olisin hyvin kernaasti tahtonut, että he olisivat ottaneet minut mukaansa.» Jeanne epäili ja huomautti äänien kehotuksia vastaan, että hän oli vain köyhä tyttö, joka ei osannut ratsastaa, eikä ymmärtänyt sodankäyntiä. Äänet jatkoivat kuitenkin kehotuksiaan ja neuvoivat häntä menemään seigneur Baudricourtin luo Vancouleursiin, joka tulisi viemään hänet kuninkaan luo. Useita vuosia ahdistelivat nämä ilmestykset Jeannea, mutta hän ei siitä huolimatta voinut päättää jättää huomaamatonta kyläänsä ja lähteä suurien tapahtumain pyörteeseen. Hän uskoi salaisuutensa eräälle kaukaiselle sukulaiselle, setä Laxartille, joka kykeni käsittämään hänen tunteensa ja näkynsä. Hän vei hänet vihdoin Baudricourtin luo, mutta tämä teki vain ivaa tytön puheista ja sanoi, että hänen korviaan olisi perinpohjaisesti kuumennettava. Vanhemmat koettivat nyt naittaa pois tytön, mutta tämä ei tahtonut noudattaa heidän toiveitaan, vaan oli lujemmin kuin koskaan päättänyt mennä »Dauphinin» luo, kuten kansa vielä yleensä kutsui Kaarle VII:tä, koska hän ei ollut kruunattu. Huhu Orléansin piirityksestä oli saapunut Vancouleursiin, ja äänet kehottivat entistä innokkaammin Jeannea kiiruhtamaan avuksi onnettomalle kaupungille. Vieläkin kerran kävi hän Baudricourtin luona, mutta ilman parempaa menestystä. Nyt hän ei kuitenkaan enää antanut pelottaa itseään, vaan asettui asumaan erään vaununtekijän luo, käytti osan aikaansa rukouksiin, osan perheenemännän auttamiseen, ja odotteli luottavasti, milloin hänen hetkensä oli tuleva. Linnanherran ympäristössä oli muutamia, jotka olivat taipuvia kuulemaan tytön sanoja. Apu oli tarpeen, ja ihmeelliset kertomukset eivät yleensä kohdanneet mitään epäluuloa sen ajan ihmisten keskuudessa. Jean de Novelonpont, jota tavallisesti kutsuttiin Jean de Metziksi, kävi Jeannen luona eräänä päivänä. «Pieni ystäväni», sanoi hän, »mitä tekemistä sinulla täällä on? Ajetaanko kuningas todellakin pois maasta ja muutummeko me englantilaisiksi?» Jeanne vastasi: »Minä olen tullut tänne kuninkaalliseen kaupunkiin puhuakseni Robert de Baudricourtin kanssa. Hänen tulisi viedä tai antaa viedä minut kuninkaan luo. Mutta hän ei välitä minusta, eikä minun sanoistani. Ja kuitenkin tulee minun ennen puolipaastoa olla kuninkaan luona, vaikka minun tulisi kuluttaa rikki jalkani polviin saakka, sillä ei kukaan maailmassa, eivät kuninkaat ja herttuat, ei skotlantilaisen kuninkaan tytär, eikä kukaan muukaan voi uudestaan perustaa Ranskan kuningaskuntaa, eikä ole mitään pelastusta muutoin kuin minun kauttani. Tosin kehräisin mieluummin äiti raukkani luona, sillä tämä ei ole minun säätyni, mutta minun täytyy lähteä ja suorittaa tämän, sillä Herra tahtoo, että minä sen suoritan.» -- »Kuka on teidän herranne?» kysyi Jean. -- »Se on Jumala», oli yksinkertainen vastaus. Jean de Metz oli vakuutettu, ja hän ei ollut ainoa. Useita tarjoutui seuraamaan tyttöä. Vancouleursin väestö alkoi kääntää häneen huomiota ja tahtoi hankkia hänelle tarpeellisen varustuksen. Baudricourt, jota tekisi mieli kutsua selväajatukselliseksi, viisaaksi mieheksi, mutta jonka viisaus oli kärsivä tappion, kieltäytyi kauan antamasta suostumustaan, mutta lopuksi hän ei enää voinut vastustaa yleistä mielipidettä. Jeanne sai vihdoinkin lähteä matkalle paaston ensimäisenä sunnuntaina (helmik. 13 p:nä 1429). Hän oli puettu jonkinlaiseen varustukseen. Ei nimittäin ollut neuvokasta matkustaa näinä raakoina aikoina naispuvussa. Hänellä oli seurassaan kuusi henkilöä, kaikki miehiä. Syrjäteitä, kautta metsien ja poikki jokien, läpi vihollisten maan ja kaikenlaatuisten vaarojen uhkaamana, matkusti tyttö vähälukuisine seuralaisineen mahdollisimman suurella nopeudella. Hänen rauhallinen innostuksensa, hänen samalla viehkeä ja voimakas käytöksensä herätti niissä raa'oissa miehissä, jotka häntä seurasivat, pyhää kunnioitusta. Vaikkakin yksinäinen nainen, ei häntä kohdannut minkäänlaisia solvauksia. Hänen seuralaisensa vannoivat pyhästi, etteivät he tunteneet edes mitään epäpuhdasta ajatustakaan tämän ihmeellisen naisen edessä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja sulostaan. Sillä Jeanne d'Arc oli kaunis tyttö: vaalea tukka, siniset silmät, hienosti muodostuneet kasvonpiirteet ja samalla sekä voimakas että sulava vartalo. Niin kuvaavat häntä hänen aikalaisensa; mitään luotettavaa kuvaa hänestä ei ole. Maalisk. 6 p:nä saapui Jeanne onnellisesti Chinoniin, jossa kuningas silloin oleksi. Hänen asemansa oli epätoivoisempi kuin koskaan. Minä päivänä hyvänsä voi tieto Orléansin antautumisesta saapua. Kaikki varat olivat lopussa, hänen ystävänsä olivat epätoivoissaan ja alkoivat luopua hänestä. Huhu Jeanne d'Arcista oli kulkenut hänen edellään. Itse hänen matkansakin kautta vihollisten alueen muutamien harvojen seuralaisten kanssa tuntui ihmeelliseltä. Ei kuitenkaan tietty mitä uskoa. Ei hän kai voinut antaa mitään todellista apua, köyhä, kiihkomielinen talonpoikaistyttö muutamine uskollisine ihailijoineen! Oliko kuultava hänen sanojaan? Oliko päästettävä hänet puheille vai ei? Eihän puhelemisesta hänen kanssaan voinut kuitenkaan olla mitään vahinkoa. Kaksi päivää odotettuaan pääsi Jeanne sen vuoksi kuninkaan puheille. Tämä otti päälleen yksinkertaisen puvun koetellakseen häntä, muutamat hovimiehet esiintyivät sen sijaan loistavissa asuissa Jeanne tuli sisään, rauhallisena kuten tavallisesti. Hän oli nyt niin monien vastustusten jälkeen tämän ruhtinaan edessä, josta hän oli uneksinut ja haaveksinut, mutta, läsnäolevien todistajain kertomuksen mukaan, ei hän näyttänyt käyvän yhtään hämilleen hänen läsnäolostaan. Hän teki tavanmukaiset tervehdykset ja kumarrukset kuin olisi hän syntynyt hovissa. Heti tunsi hän kuninkaan. Hän tervehti häntä sanoilla: »Jumala antakoon Teille onnellista elämää, rakas kuningas.» Koetellakseen häntä vieläkin, sanoi kuningas: »Minä en ole kuningas, vaan täällä hän on», viitaten erääseen hovimieheen. »Jumalan nimessä, rakas ruhtinas, Te se olette, eikä kukaan muu», kuului Jeannen tyyni vastaus. Jeanne vietiin erääseen kunnialliseen perheeseen, jossa hän vaatimattomalla, naisellisella olemuksellaan saavutti kaikkien suosion. Hän puhui innostuneesti kutsumuksestaan, osotti ihmeteltävää viisautta vastauksissaan ja ihmetytti kaikkia tottumuksellaan aseiden käyttämisessä; hän oli iloinen ja ystävällinen seurustellessaan ympäristönsä kanssa, yksin ollessaan rukoili hän ja itki. Kuningas oli vielä epäilevällä kannalla. Keskustellessaan kerran yksityisesti Jeannen kanssa tuli hän kuitenkin vakuutetuksi hänen kutsumuksestaan ja päätti kannattaa häntä, kun hän pyysi tulla viedyksi Orléansiin karkottamaan pois englantilaiset. Ei voi varmaan sanoa, mitä sellaisia syitä Jeanne esitti, jotka saivat hänet vakuutetuksi. Jeanne kieltäytyi aina antamasta tässä suhteessa mitään tietoja, huomauttaen, ettei se ollut vain hänen salaisuutenaan. On arvattu, että hän sai kuninkaan vakuutetuksi tämän oikeasta sukuperästä, josta oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja kuninkaan äidin huonojen elintapojen vuoksi. Olipa tämän asian laita kuinka hyvänsä, hänen onnistui lietsoa tähän heikkoon, nautinnonhaluiseen luonteeseen luottamusta ei ainoastaan hänen, vaan myöskin kuninkaan omaan kutsumukseen, ja tämä ei suinkaan ollut vähimmän välttämätöntä, jos mieli tehdä jotakin maan pelastamiseksi. Jeannen asia oli kuitenkin tutkittava. Papeilta kysyttiin neuvoa, ja kuningas päätti viedä hänet Poitiersiin, jossa Rheimsin arkkipiispa ja useat kirkkoruhtinaat tulisivat häntä kuulustelemaan. Sen pahempi puuttuu pöytäkirjoja näistä käsittelyistä. Jeanne vetoaa niihin kuitenkin myöhemmin oikeudenkäynnissään, ja ne on sen ohessa merkinnyt muistiin kaksi silminnäkijää. Hän on näiden oppineiden miesten edessä osottanut samaa tyyntä uskoa korkeaan kutsumukseensa, joka aina ilmeni hänen esiintymisessään. Tehtyään selkoa ilmestyksistään, selitti hän, että kuninkaan tulisi jättää hänelle sotaväkeä Orléansin auttamiseksi. »Jos Jumala tahtoo vapauttaa Ranskan kansan», huomautti eräs jumaluusoppineista, »ei Hän tarvitse mitään sotajoukkoa.» -- »Jumalan nimessä, sotajoukot tulevat taistelemaan, Jumala on antava voiton», vastasi Jeanne. Seguin, muuan oppinut tohtori, on itse kertonut kysyneensä tytöltä, mitä kieltä hänen äänensä puhuivat. »Parempaa kuin teidän», kuului vastaus. Oppinut herra puhui rumaa limousinin murretta. »Uskotteko Jumalaan?» kysyi hän silloin terävästi. -- »Enemmän kuin te.» -- »Jumala ei tahdo, että me uskoisimme teidän sanoihinne, ennen kun annatte merkin, joka todistaa, että teihin tulee luottaa.» -- »Minä en ole tullut Poitiersiin antamaan merkkejä; viekää minut Orléansiin, niin olen näyttävä teille ne merkit, joiden vuoksi minut on kutsuttu. Annettakoon minulle sotaväkeä kuinka pieni luku hyvänsä, ja minä olen lähtevä! Minä olen, Jumalan nimessä, keskeyttävä Orléansin piirityksen, minä olen vievä dauphinin kruunattavaksi Rheimsiin, minä olen kruunauksen jälkeen antava hänelle takaisin Parisin ja minä olen vievä Orléansin herttuan hänen vankeudestaan Englannissa. Ei tarvita niin monta sanaa; ei ole aikaa puhua, vaan tulee toimia!» Kun oppineet herrat, hyvin hämillään hänen sattuvista vastauksistaan, etsivät raamatusta sekä kirkkoisien ja vanhojen kirjailijain teoksista todistuksia hänen ilmestyksistään, kohotti hän katseensa taivaaseen ja sanoi rauhallisesti: »Jumalan kirjoissa on paljoa enemmän kuin kaikissa teidän.» Tämän pitkällisen tutkimuksen tuloksena oli, että kokoutuneet hengenmiehet julistivat, että hänen kutsumuksensa oli Jumalalta, että hänessä oli huomattavissa vain »nöyryyttä, neitsyeellisyyttä, hartautta, rehellisyyttä ja vaatimattomuutta», ettei hänen sanojaan voinut jättää varteen ottamatta sekä että hän viivyttelemättä oli vietävä Orléansiin, avunantosotajoukko mukanaan. Hänen neitsyeelliseen puhtauteensa pantiin suurta painoa, koska yleisenä mielipiteenä oli, ettei piru voinut ilmestyä puhtaalle naiselle. Kuninkaan anoppi ja kaikki ne naiset, jotka olivat seurustelleet Jeannen kanssa, antoivat myöskin mitä parhaita lausuntoja hänen puhtaista tavoistaan, ja tällä seikalla oli suuri vaikutus käsityskantaan hänen kutsumuksestaan. Tämän perinjuurisen tutkimuksen päätyttyä palasi Jeanne Chinoniin. Kuningas olisi tekevä viimeisen ponnistuksen Orléansin auttamiseksi. Jeanne saisi tällöin koettaa voimiaan, ja kaikki olivat kernaasti taipuvaisia tukemaan sellaista yritystä. Aragonian Yolanta, kuninkaan anoppi, hyvä ja kunnollinen nainen, osotti eloisaa harrastusta Jeanneen nähden ja hankki tarvittavat rahavarat. Jeanne sai täydellisen varustuksen, hevosia ja hovisaattueen, johon kuului asemies, paasheja, kappalainen ja kaksi airutta. Keihästä, jonka kuningas hänelle antoi, ei hän tahtonut ottaa vastaan, vaan antoi tuoda toisen eräästä kirkosta, joka oli pyhitetty hänen suojeluspyhimykselleen Pyhä Katarinalle. Suurinta huomiota kiinnitti hän lippuihinsa. Hän tilasi suuremman ja pienemmän sotalipun ja määräsi itse kaikki yksityiskohdat, miten ne olisi maalattava. Suuri lippu, jota Ranskan liljat ja kirjoitus: »Jeesus Maria» koristivat, oli hänelle rakkain ja sitä tahtoi hän aina kantaa taistelussa. Hän antoi sen ohessa kappalaisensa, muiden pappien ja joukon valikoituja