Blog - Whiskypedia - Project Gutenberg HTML
E-Book: - Italiano - English - Francais - Deutsch - Espanol - Portugues - Chinese - Swedish - Dutch
Czech - Esperanto - Finnish - Greek - Russian - Norwegian - Latin - Lithuanian - Icelandic
Letture Creative - Women Writers - Liber Liber - Appunti di Informatica Libera
Libretti d'Opera - Wikipedia for Schools - Non-Wikipedia Simple English
MP3: - Classica - Ambient - Elettronica - Jazz
Musica Creativa - Liber Musica - Jamendo Anthology
The Project Gutenberg EBook of Koti, by Fredrika Bremer
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Koti
eli perhesuruja ja -iloja
Author: Fredrika Bremer
Translator: Alma Suppanen
Release Date: July 19, 2005 [EBook #16333]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTI ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG
Distributed Proofreaders.
«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun taukoamatta haukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja vasemmalle!» lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen pois Jeremy Benthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi.
«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta – nuo oivalliset asiat ovat vähäsen vaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouva Elise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntä hiljaa.
Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven – sehän käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä – niin pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen ja lastenkamarin lävitse; – sehän olisi mainiota!»
Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten pantaisiin?»
«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin kyllin!»
«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä nurkassa istuu!»
»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin edullista saada tähän ovi?»
«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»
«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään, eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnes muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi; silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvat tietysti vanhoilliseen puolueesen!»
«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisesta ja hääräämisestä!»
Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta – emmekö vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettä ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni, ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitään kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitään hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisi helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä on todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin. Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Ja lapset, – eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden, Elise-kulta»...
«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.
Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; mutta hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoret naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä, tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä, joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla. Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen jäykkiin, paljaihin oksiin.
«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti tulijalle, ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?»
«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin ollakaan? Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä! Olen ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista sinuun tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?»
«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin köyhäinhoidosta?»
«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty – siinä on mitä alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!»
«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.»
«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?»
«En, enkä tahdo sitä tietääkään!»
«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa. Herra N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle, niin tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!» «Mitä? N–kö, joka asuu tässä viistoon meitä vastapäätä ja joka vastikään on saanut kotiin lapsensa Kapista? – tuon äidittömän pikku raukan!»
«Hän juuri! Mutta sinun pitää lukea kirjoitus, ellei muun vuoksi, niin saadaksesi parempaa makua kahvillesi. Kas tässä! minä toin sen mukaani. Olen saanut kuulla, että se tänään lähetettäisiin rouvallesi. Niin, niin, onhan niitä siivoja poikia maailmassa. Mutta missä on rouva tänään? Ah, siinäpä hän onkin! Hyvää huomenta Mylady Elise! Miten viehättävä näin huomeneksella! Mutta miten kalpea! Oi, oi, oi! Se ei kelpaa! Turhaanko minä sitten aina sanon ja saarnaan? Liikettä, raitista ilmaa, muuten ei auta mikään apu maailmassa. Mutta ken uskoo saarnaamme? Ei, hyvästi nyt, hyvä herrasväki! Missä on nuuskarasiani? Sanomienko alla? Kirotut lehdet, kaiken ne kätkevätkin. Ei pysy edes nuuskarasiakaan rauhassa. Hyvästi Elise rouva, hyvästi Frank! Ei, mutta katsokaapa miten hän istuu siinä lukemassa herjauksia itsestänsä, ikäänkuin ne eivät ensinkään koskisi häneen. Nyt hän nauraa vielä päälle päätteeksi – maistukoon aamiaisenne, hyvät ystäväni!»
«Maistakaapa sitä meidän kanssamme!» pyysi Elise ystävällisesti. «Meillä on vallan tuoretta kotileipää tarjottavana tänään.»
«Ei, kiitoksia vaan! Minä en pidä tuommoisesta kotitekoisesta. Se ei milloinkaan kelpaa, vaikka sitä aina kehutaan. Kotileipää, kotikaljaa, kotitekoista, kaikkea vielä. Sehän kai kuuluu niin mainiolta! Mutta se ei kelpaa niin mihinkään!»
«Koettakaa kuitenkin eiköhän se kelpaa tänään! Tässä meillä nyt on matami Folette pöydällä. Pitäähän teidän kuitenkin saada häneltä kuppinen.»
»Mitä, he? Mitä lajia? Mikä kirottu matami se on, jonka pitää antaa minulle kuppi? En ole milloinkaan kärsinyt ämmiä, ja jos he liiatenkin kiipeävät kahvipöydälle...»
«Pyöreä kahvipannu tuossa on matami Folette. Ettekö voi sitä kärsiä?»
«Minkätähden sillä on semmoinen nimi? Mitä tyhmyyksiä se on?»
«Sehän on lasten keksintö. Sen niminen kunnon leskirouva, jolle eräänä päivänä tarjosin kahvia, huudahti lempijuomaansa nähdessään: «kun näen kahvipannun, luulen näkeväni Jumalan»! Lapset kuulivat sen, ja sen perästä oli heidän mielestänsä tämä pannu matami Foletten näköinen ja sitä ruvettiinkin siitä hetkestä hänen mukaansa nimittämään. Lapset pitävätkin siitä erittäin, se kun joka pyhäaamu antaa heille kahvia.»
«Minkätähden pitää lasten saada kahvia? Eivätkö he voi ilmankin laihtua? Pitääkö heitäkin polttaa ennen aikojaan? Tuo Petreahan on ilmankin kaitaluinen. Minä en ole milloinkaan pitänyt hänestä ja jos hänestä vielä lisäksi tulee kahvimummo, niin...»
«Mutta hyvä Munter, te ette ole tänään hyvällä tuulella!»
«Hyvälläkö tuulella? Ei, Elise rouva, en ole hyvällä tuulella. Minä en tiedä paljoa tässä maailmassa, josta olisi syytä olla hyvällä tuulella. Kas tuossa, tuolinne on repinyt reiän nuttuni liepeeseen! Onko se kaunista? Sehän on myöskin kotitekoista. Ei, nyt tahdon mennä, jos ovenne – ovatko nekin kotitekoisia – päästävät minun menemään.»
«Etkö tahdo tulla meille takaisin päivälliselle?»
«En, kiitos. Minua on pyydetty muualle, jopa tähän taloon.»
«Hovimarsalkka V–n leskirouvan luokseko?»
«Ei, hitto vieköön! Sitä ämmää en voi kärsiä. Hän ripittää minua alati! Minua ripittää? Minun tekisi mieleni ripittää häntä, minun! Ja hänen siunattu rakkikoiransa sitten, Pyrrhus eli Pirre, mikä lie, senhän tahtoisin tappaa! Ja sitten se rouva on niin laiha! Minä en voi kärsiä laihaa väkeä, kaikista vähemmin laihoja ämmiä!»
«Ettekö? No, tiedättekö mitä huhu kertoo teistä ja vanhasta, köyhästä neiti Raskista?»
«Se inhoittava muija! No mitä pahaa hoetaan minusta ja vanhasta Raskin neidistä?»
«Sitä, että taannoin tapasitte hänet rappusissanne, kun hän oli menemässä yläkertaan huoneesensa ja seisoi siinä huoaten pitkien rappujen vuoksi ja valittaen rintaansa. Pahat ihmiset kertovat teidän silloin mitä kohteliaimmin tarjonneen hänelle käsivartenne ja huolellisesti saattaneen hänet ihan ylös asti ja sanotaanpa ettette jättäneet häntä ennen kuin hänen ovensa edessä sekä että sitten lähetitte hänelle naulan rintasokuria ja...»
«Ja sen ehkä luulitte minun tehneen ainoastaan hänen tähtensä? Ei, kiitoksia; vaan sen tein sentähden, ettei tuo vanha luuranko kaatuisi minun rappusissani ja kuolisi siihen, niin että minun sitten olisi pakko kiivetä hänen inhottavan ruumiinsa ylitse. En minkään muun tähden tässä maailmassa haalinut häntä ylös. Jaha, niin juuri se oli. Minä syön tänään päivällistä neiti Berndesin luona. Hän on kuitenkin ymmärtäväinen ihminen ja hänen pikku Laura neitosensa on sangen suloinen. Kas niin, Herran nimessä, nythän on koko lapsiliuta täällä! Nöyrin palvelijanne Charlotte sisko! Vai niin, pikku neiti Eeva! Hänhän ei pelkää «rumaa ukkoa» hän; – Jumala siunatkoon häntä! Tästä saat karamellin! Entäs tipsukka sitten, hänhän on vallan enkelin kalt... joko hän irvistelee minulle? Silloin pitää minun mennä pois, sillä minä en kärsi lasten itkua. Hyi sentään! Kuuluu sekin kodin suloisuuteen luulen ma; on ehkä kotisäveleitä? Kotileipää, kotitekoista, kotisäveleitä ... huh!»
Assessori läksi käpälämäkeen; laamanni nauroi ja tipsukka vaikeni nähdessään rinkilän, jonka reiästä Henrik veikon kaunis silmä häntä katseli. Lapset kokoontuivat hyppien kahvipöydän ympärille.
«Kas niin, kas niin, pikku enkeliseni, pysykää nyt vähän alallanne. Odota Petreaseni, kärsivällisyys on hyvä mauste. Eevaseni, älä noin hätiköi. Näetkö äidin tekevän sillä tavoin? Katsoppas kuinka äiti tekee.» Niin neuvoi heitä äiti hellästi vanhimman tyttärensä, ymmärtäväisen Louisen auttaessa häntä pitämään huolta toisista lapsista. Isä käveli tyytyväisenä ympäri, taputteli lapsiansa päähän ja veti heitä hiljaa tukasta.
«Minun olisi pitänyt leikata teiltä kaikilta tukka eilen», lausui hän. «Eevallakin on semmoinen tukka, että tuskin sen alta näkee hänen kasvojaan; annappas isälle suukkonen, typykkäni! Huomisaamuna leikkaan sinulta tukan!»
«Ja minulta myöskin, ja minulta myöskin, isä!» huusivat toiset.
«Niin, niin, minä ajan sen teiltä kaikilta!» isä vastasi. Kaikki nauroivat, mutta «tipsukka» kätki peloissaan keltakiharaisen päänsä äidin rinnoille. Isä kohotti sitä hiljaa ja suuteli pienokaistaan ensiksi, sitten äitiä.
«Pane nyt sokuria isän kuppiin», lausui hän; «katsoppas, hän ojentaa sinulle kuppinsa!» Tipsukka hymyili, pani sokuria kuppiin ja matami Folette alkoi iloista kiertomatkaansa.
Jätämme nyt siihen matami Foletten, kotileivän, perheaamiaisen ja aamuauringon ja siirrymme iltalampun ääreen, jonka valossa Elise kirjoittaa:
Cecilialle!
Minun tulee kuvata sinulle pienokaisjoukkoni, joka vastikään, syötyään illallisen on mennyt levolle, matkustanut höyhensaarille. Oi, jospa saisin oikein hyvän kuvan – tarkoitan maalatun kuvan – Henrikistäni, esikoisestani, kesälapsestani, joksi myöskin sanon häntä, sillä hän syntyi Juhannuspäivänä, elämäni ja onneni aamuhetkenä! Mutta ainoastaan Correggion sivellin voisi kuvata noita hurmaavan kauniita, lempeitä sinisilmiä, noita kultakiharoita, tuota sulosuuta, noita täydelleen viattomia, kauniita kasvoja. Hyvyyttä ja iloisuutta ilmenee koko hänen olemuksessansa, hänen eloisuuttansa ilmaisevat hiukan kömpelöillä liikkeillään kädet ja jalat, jotka harvoin pysyvät hiljaa. Yksitoistavuotias poikani on, ikävä kyllä, hänen isänsä sanojen mukaan liiankin vallaton. Mutta vallattomuuden ohessa on hänessä syvämielistä, levotonta tunteellisuutta, joka usein saa minut hänen tulevaisuudestansa huolehtimaan. Jumala suojelkoon lemmikkiäni, kesälastani, ainoata poikaani! Oi, miten häntä rakastan! Ernst varoittaa minua usein puolueellisesta rakkaudesta siihen lapseen. Ja sen vuoksi tahdonkin jättää kuvan N:o 1 ja siirtyä kuvaan
Katsos pikku Viisua, vanhinta tytärtämme, äsken kymmenen vuoden ikään päässyttä. Näet hänessä pienen vakavan, vaaleaverisen tytöntypykän, joka ei ole kaunis, mutta jonka pyöreistä, hauskoista kasvoista toivon vielä voivani karkoittaa niissä piileskelevän juromaisuuden. Hän on tavattoman ahkera, hiljainen ja säännöllinen; hän on kiltti nuoremmille siskoilleen, mutta jonkun verran taipuvainen heitä nuhtelemaan ja erittäin arka vanhimman siskon arvostaan, jonka tähden pienokaiset ovat antaneetkin hänelle nimen «teidän majesteettinne», tahi «oikeusneuvos». Pikku Louise näyttää minusta olevan niitä, jotka hiljaa ja vakavasti sekä sen vuoksi onnellisina vaeltavat tämän elämän läpi.
Sanotaan pikku Eevastani, että hän tulee hyvin äitinsä näköiseksi. Toivon hänestä tulevan uuden minäni oikeana loistokappaleena. Nyt näet hänen olevan pienen pehmoisen, pyöreän olennon, joka pyörii sulavasti sinne tänne leikkien ja nauraen, olevan oikullisen näköisen, ennemmin ruman kuin kauniin, kasvot kauniin lempeän tummansinisen silmäparin valaisemana. Herkkä suruun, herkkä iloon, lämminsydämminen, hyväilevä, konvehtia rakastava, ja iloissaan vieraiden tulosta ja saadessaan kauniita vaatteita, nukkeja ja leikkejä rakastava on pikku Eeva; hän on sisaruksien, palvelijain ja koko kodin lemmikki, veikkonsa paras ystävä ja leikkikumppani.
N:rot 3 ja 4 eivät oikein siedä toisiaan. Leonore raukka on pienenä ollut kovin kivulloinen, ja se seikka – luulen – enemmän kuin luonto on syypää siihen, että hänellä on epätasainen ja kiivas luonne ja että hän vähän kadehtii onnellisempia siskojansa. Tunteen syvyyttä ei häneltä puutu, mutta ymmärrys on hidas ja hänen on tavattoman vaikea oppia, olkoonpa mitä hyvänsä. Ei liikkeiden sulavuuden rahtuakaan, päinvastoin. Hänen hammassadon rumentamasta suustansa kuulee usein tuon hauskan lauseen «anna minun olla rauhassa!» Tuskin hänestä milloinkaan tulee muuta kuin ruma. Mutta hyväksi ja onnelliseksi toivon hänen Jumalan avulla tulevan. «Sinä pikku armas rumattareni!» sanon hänelle välistä hellästi syleillen häntä. Tahdon jo edeltäpäin saada hänen tyytymään kohtaloonsa.
Mimmoiseksi kohtalo on määrännyt Petrean nenän? Se on nykyään hänessä kummallisin kohta. Ellei se olisi niin suuri, niin hän olisi kaunis lapsi. Me toivomme kuitenkin hänen kasvavan niin, että se tulee suhteelliseksi. Hän on eloisa pieni tyttö, taipumusta hänellä on miltei kaikkeen, niin hyvään kuin pahaan; utelias, levoton hän on ylenmäärin ja hänellä on vaarallinen halu päästä huomatuksi ja saavuttaa mieltymystä. Hänen toimeliaisuutensa ilmenee sangen hävittävänä. Hyvä hän on ja antaa yhtä mielellään kuin elääkin. Kun on minkälainen kuje tahansa kysymyksessä, niin hän liittyy mielellään Henrikiin ja Eevaan, milloin he armosta ottavat hänet mukaansa ja kun nuo kolme kuiskailevat yhdessä, niin voipi olla varma siitä, että joku kepponen on tekeillä. Hänessä on jo niin paljon levottomuutta, että minä pelkään hänen elämänsä tulevan rauhattomaksi. Mutta hänen pitää aikaisin oppia kääntymään sen puoleen, joka voi kääntää rauhattomuuden rauhaksi.
Ja nyt tahdon puhua talon lellilapsesta, nuorimmasta, kauniimmasta, niinsanotusta «Tipsukasta», hänestä joka joka päivä valkoisilla kätösillään panee sokurin isän ja äidin kuppeihin, – kahvi ei muuten maistuisi, – hänestä, jonka pientä vuodetta ei vielä ole muutettu hänen vanhempiensa huoneesta, hänestä, joka aina aamusin hiipii heidän vuoteesensa, laskee kultakiharaisen päähyensä isänsä käsivarrelle ja nukkuu siihen uudestaan. Jospa voisit nähdä kaksivuotisen Gabrielleni suurine, vakavine, ruskeine silmineen, hienoine, hieman kalpeine mutta sanomattoman suloisine kasvoineen ja viehättävine suloliikkeineen, niin ihastuisit häneen kuten kaikki muutkin, sinä lellittelisit häntä kuten me kaikki – sitä meidän on vaikea olla tekemättä. Hän on pieni hiljainen lapsi, mutta ihan toisenlainen kuin vanhin sisko. Silmiinpistävänä ominaisuutena hänessä on kauneudenaisti; hänelle on kaikki ruma ja epämiellyttävä tavattoman vastenmielistä ja hän mieltyy erinomaisesti kaikkeen kauniisen. Mitä suloisin ylhäinen kasvojen ja käytöksen ilme ovat syynä siihen, että siskot leikillä sanovat häntä «pikku neidiksi», »pikku prinsessaksi». Henrik on oikein rakastunut pikku siskoonsa, suutelee alinomaa hänen pikku kätösiään, ja kaikesta sydämmestänsä rakastaa Tipsukkakin häntä. Muita hän vähä väliä kohtelee sangen epäsuosiollisesti ja hyvä ystävämme assessori sanoo häntä milloin «pikku armoksi», milloin «pikku epäarmoksi», muuten hänellä on montakin nimeä Gabriellelle. Soisin hänen kerran ansaitsevan nimen »rakastettavan»!
Rauha kaikille pienokaisilleni! Ei ole heistä ainoatakaan, johon ei olisi kätketty oman hyveen ja kunnollisuuden alkua, ja samalla myöskin vaarallisen pahan tavan siementä, joka voipi turmella Jumalan kauniin kylvön. Kunhan meidän, heidän isänsä ja minun, hyvin onnistuisi hoitaa niitä kalliita taivaan suomia vesoja! Mutta ah, lasten kasvatus ei ole mikään helppo asia ja monet lukemani kirjat lasten kasvatuksesta ovat ainoastaan vähäksi hyödyksi, lieneekö syy sitten minussa vai niissä. Ah, usein en tiedä parempaa neuvoa kuin sulkea lapsi syliini ja katkerasti itkeä hänen tähtensä tahi ilosta suudella sitä; ja luulen huomanneeni sen vaikuttavan sangen paljon.
Koetan torua niin vähän kuin mahdollista; tiedän miten helposti sillä tavalla karkoitetaan lapsuuden rohkeamielisyys ja viattomat ilot, ja uskon ylipäänsä että jos vaan lakkaamatta kehitämme hyvyyttä, lämmitämme, elvytämme ja valistamme, niin katoaa vähitellen pahe itsestään.
Minä laulan paljon pienoisilleni; he ovat kasvatetut laulujen kaikuessa. Tahdoin varhain ikäänkuin uittaa heidän sielujansa soitannon sulosoinnuissa. Moni heistä, etenkin esikoiseni ja Eeva, ovatkin oikeita soitonkiihkoilijoita, ja aina illan hämärtäessä he kokoontuvat ympärilleni, jolloin minun täytyy laulaa heille pianon säestyksellä, tahi antaa heidän itsensä laulaa pienet laulunsa säestäessäni heitä pianolla. Henrikkini palkintona on, jos hän on ollut koko päivän oikein tottelevainen, että illalla laulan hänen vuoteensa vieressä kunnes hän nukkuu. Hän sanoo silloin näkevänsä niin kauniita unia. Usein myöskin silloin juttelemme ja minä iloitsen erinomaisesti hänen puhtaasta, vilkkaasta sielustansa. Rakentaessansa tulevaisuuden tuulentupia hän aina sanoo: »Ja kun tulen suureksi ja olen valmistunut virkamieheksi ja minulla on oma taloni, silloin, äiti, pitää sinun muuttaa minun luokseni ja minulla on niin monta palvelijaa sinua palvelemaan ja sinä saat niin, niin paljon kukkia ja kaikkea mitä vaan haluat, että elät juuri kuin kuningatar; mutta iltaisin sinun pitää istua luonani ja laulaa minulle kunnes nukun – teethän sen?» Hänen sitten nukuttuaan tuulentupiin ja lauluihin voin usein pitkät hetket istua siinä hänen vuoteensa ääressä ja sydämmeni vallan paisuu ilosta ja ylpeydestä enkelini tähden. Ernst väittää minun lellittelevän häntä; oi, ehkä teen niin; mutta varmaa on, että vakavasti koetan olla sitä tekemättä. Muuten voin sanoa kaikista pienokaisistani kuten eräs tuttavistani sanoi omistansa: he ovat «parahiksi hyviä», s. o. he eivät ole kyllin hyviä taivasta varten.
Olen yksinäni tänä iltana; Ernst on maaherran luona; tänään on syntymäpäiväni, mutta minä en ole sanonut sitä kenellekään, syystä että mielelläni vietän hiljaisia kestejä omine ajatuksineni.
Miten tällä hetkellä kuluneet vuodet vierivätkään takaisin silmieni eteen; on kuin olisin jälleen lapsuuteni kodissa, hyvässä, iloisessa, armaassa kodissa. On kuin olisin taasen rinnallasi, ainoa, rakas siskoni, kauniissa komeassa niittyjen ja kylien ympäröimässä talossa; me katselisimme seuduille korkeista ikkunista ja iloitsisimme, että aurinko paistaa mataloihin majoihin yhtä herttaisesti kuin suuriin saleihimme; meistä olisi kaikki hyvin.
Elämä hymyili meille silloin, Cecilia, ja niin suruttomasti! Miten me itkimme «les voeux téméraires»[1]ille ja »Feodorille ja Marialle»! Siinä meidän surumme. Elämämme oli laulua, tanssia ja leikkiä iloisten naapurien kanssa; sivistyneempien kanssa me ihailimme soitantoa ja kirjallisuutta. Me luulimme olevamme hurskaita kun rakastimme niitä, jotka rakastivat meitä ja me jakelimme yltäkylläisyydestämme tarvitseville ympärillämme. Ystävyyden kaipuu oli meissä kiihkoisa, ystävyyden hyväksi me aioimme kuolla; mutta rakkaudelle muka olimme kiven kovat. Miten me teimme pilaa rakastajoistamme ja miten meidän oli hauska esiintyä ankarina romaanisankarittarina! Miten me olimme säälimättömät, ja – miten rakastajamme helposti siitä lohtuivat! Niin tuli Ernst Frank meille vieraaksi. Huhu taitavasta ja voimakkaasta miehestä kulki hänen edellään ja käänsi silmämme häneen, sillä miten onkaan, semmoista naiset miehissä rakastavat. Muistatko miten hän kiinnitti puoleensa kaikki ajatuksemme, miten hänen jalo muotonsa, voimakas, varma ryhtinsä, hänen vilpitön ja vakava, mutta aina kohtelias käytöksensä ja puhetapansa ensin miellytti meitä ja sitten valtasi meidät. Olisi voinut sanoa, että hän sekä siveellisesti että ruumiillisesti oli lujalla pohjalla. Hänen syvä surupukunsa, miehekkään tuskan hiljainen ilme, joka välistä näkyi hänen silmissään, oli sekin osaltaan omiansa herättämään huomiotamme. Kuitenkin oli hän sinun mielestäsi liian ankaran näköinen ja minä menetin pian hänen läheisyydessään tavallisen rohkeuteni. Kun hänen tummat, vakavat silmänsä olivat luodut minuun, oli niillä puoleksi lumoava puoleksi masentava voima. Tunsin silloin itseni onnelliseksi, mutta olin kuitenkin samalla tuskaantunut; liikkeeni olivat kankeat, käteni kylmenivät ja tekivät kaikki toimitettavansa päin mäntyyn, enkä minä koskaan ollut puheessani typerämpi kuin silloin kuin huomasin hänen kuuntelevan. Liisa täti kerran antoi minulle seuraavan neuvon: «pikku ystäväni, paina mieleesi mitä nyt sanon sinulle; jos joku mies pitää sinua typeränä, niin se ei hänen mielestänsä mitään haittaa, mutta jos hän luulee sinun pitävän häntä typeränä, – silloin olet ainiaaksi menettänyt hänen suosionsa». Olkoon nyt viimemainitun laita miten tahansa – olin kuullut erään terävän nuoren miehen sanovan sen vaikuttavan itseensä kuin suolan rakeet heitettyinä tuleen – mutta varmaa on, että ensinmainitutkin sanat puhuivat totta, sillä typeryyteni ei ensinkään Ernstin mielestä halventanut minua, ja miten sanomattoman miellyttävä hän olikaan ollessansa lempeä ja ystävällinen! Päivä päivältä suureni hänen valtansa ylitseni; olin ikäänkuin aina hänen valvontansa alaisena! Kun hänen silmänsä säihkyivät ystävällisesti, kävi ikäänkuin kevättuulahdus läpi sydämmeni; kun hänen katseensa synkistyi, vaikenin minäkin ujona ja säikähtyneenä. Minusta tuntui välistä – ja minusta tuntuu vieläkin – että jos hän minuun katsahtaisi ankarasti noilla kirkkailla, eriskummallisen läpitunkevilla silmillään, niin lakkaisi sydämmeni vallan sykkimästä. Enkä kuitenkin ole selvillä rakastinko häntä. Niin, tuskinpa luulen sitä tehneeni. Kun hän oli poissa, hengitin niin vapaasti ja keveästi, mutta hänen henkensä olisin pelastanut omani kaupalla. Monessa asiassa olimme erimielisiä. Hän ei ollut mieltynyt soitantoon, jota minä puolestani kiihkoisasti rakastin, ja luettavasta olimme tykkänään erimieltä. Hän haukotteli lukiessani lempirunojani, jopa välistä nauroikin, ja silloin minä olin vähällä purskahtaa itkuun; minä vuorostani haukottelin hänen hyödyllisille, opettavaisille kirjoilleen, jotka minun mielestäni olivat ikävämmät kuin tohdin tunnustaakaan. Sitä ihannemaailmaa, jossa ajatukseni niin mielellään liikkuivat, sitä hän piti vähäarvoisena ja kouraan tuntuva todellisuus, jota hän elämästä etsi, se ei minua miellyttänyt. Kuitenkin oli montakin kohtaa, joissa sielumme tapasivat toisiansa – etenkin siveellisyyskysymykset – ja silloin oli meillä kummallakin siitä yhtä paljon huvia. Siihen aikaan sinun, Cecilia, täytyi jättää minut; meidän kohtalomme muuttui, mutta sydämmemme pysyivät ennallaan.
Eräänä päivänä oli kodissani paljon vieraita. Iltapäivällä heitin sulka-rengasta Emil serkkuni kanssa, josta niin paljon pidimme ja joka sen niin hyvin ansaitsi. En tiedä miten tapahtui, mutta Ernst vaihtoi paikkaa hänen kanssansa ja joutui vastaheittäjäkseni. Hän näytti tavattoman iloisalta ja minäkin tunsin olevani vapaampi kuin tavallisesti hänen seurassansa. Hän heitti oivallisesti ja varmasti liitelevän renkaan, mutta joka kerran vähän liian kauas taakseni, niin että minun täytyi peräytyä pari askelta saadakseni sen. Niin minut karkoitettiin huomaamattani iloista leikkiä laskien pitkän huonejonon lävitse, kunnes olimme kaukana muusta seurasta ja kahdenkesken. Silloin lopetti Ernst äkkiä leikin ja muuttui vakavaksi. Aavistin pahaa ja olisin mielelläni juossut kauas, kauas pois, mutta olin ikään kuin halvaantunut. Silloin puhutteli Ernst minua niin herttaisesti, niin vakavasti ja sanomattoman hellästi, että hän veti puoleensa sydämmeni ja minä tartuin, vaikka vavisten, hänen ojennettuun käteensä ja melkein tietämättäni suostuin hänen rinnallansa vaeltamaan elon tietä. Olin silloin vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Armaat vanhempani hyväksyivät tyttärensä valinnan ja liiton niin yleisesti arvossa pidetyn ja kunnioitetun miehen kanssa – jonka sitä paitsi arveltiin vielä kerran onnistuvan päästä valtion virkojen korkeimmille kukkuloille, – ja Ernst, jonka luonteenmukaista on kaikessa pyrkiä joutuisasti eteenpäin, sai aikaan sen, että kohta sen perästä vietettiin häämme.
Moni sukulaisistani oli kuitenkin sitä mieltä, että minä tämän liiton kautta vaivuin vähän alemmaksi. Sitä mieltä en minä ollut, – päinvastoin. Minä olin ylhäistä sukua, minulla oli ylhäisiä sukulaisia, olin kasvatettu loistavassa seurapiirissä, ylellisyydessä ja suruttomuudessa ja minulle oli opetettu kaikki pintapuolinen seurustelukyky. Hän oli mies, joka oli itse raivannut elämänsä tien ja rehellisesti ponnistaen voimiansa ja luopuen monesta nautinnosta kohottanut isäinsä kodin sen rappiotilasta sekä turvannut äitinsä ja siskojensa tulevaisuuden. Hän oli itsetietoinen, selväjärkinen ja hyvä mies, – niin, hyvä, sen käsitin yhä selvemmin, mitä syvemmälle pääsin välistä vähäsen katkeran kuoren lävitse tunkeutumaan hänen olemuksensa ytimeen, – tunsin olevani kovin pieni ja mitätön hänen rinnallansa.
Ensimmäisen aviovuoteni elimme vanhempiemme luona, he vaativat sen Ernstiltä ja jos vaan olisin tuntenut olevani vähän enemmän hänen vertaisensa ja ollut varmempi siitä että voin olla hänelle mieliksi, niin ei olisi mitään puuttunut onnestani. Kaikki miltei kantaneet minua käsillään, ja ehkä juuri senvuoksi Ernst esiintyi verraten jäykkänä. Minä olin hellien vanhempieni lellilapsi, olin ajattelematon ja arka, ja olen vieläkin. Sinä aikana Ernstin vaikutuksesta elämän tosi ihanuus ja vakavuus yhä enemmän selveni minulle. Avioliitto ja koti, isänmaa ja maailma niin ikään koittivat silmissäni, ja niiden suhde ja pyhä tärkeys selvisi minulle. Ernst oli opettajanani. Katsahdin ylös häneen rakkaudella, johon sekaantui vähäsen pelkoakin.
Kuinka monta suunnitelmaa niinä kesäpäivinä tehtiinkään, suunnitelmaa, joiden toteutumista haaveellinen mieleni hartaasti toivoi. Niistä oli jalkamatka Ruotsin länsipuolella olevaan maahan yksi Ernstini lempituumia. Hänen äitinsä – jonka muistoksi pikku Petrea on saanut vähän kummallisen nimen – oli norjalainen, ja rakas muisto hänestä oli ikäänkuin kietonut yhteen ne tunturit ja laaksot, joista hän niin paljo oli kertonut pojalleen kuin jostakin ihmeen kauniista satumaailmasta. Ne muistot ovat haavemaailman kaltaisia Ernstin sielussa, niihin hän syventyy halutessaan virkistystä ja virkistyttäessään tulevaisuutensa toiveita. «Ensi vuonna matkustamme!» huudahti Ernst silloin ja me suunnittelimme kartalla matkamme, jopa olin minä jo selvillä mimmoisen puvun teettäisin itselleni kun hänen kumppaninansa kävisin «meren ympäröimässä Norjassa». Ah! minulle tulivat kohta toisenlaiset matkat!
Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti nautin nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli nukkuessaan! Kaiket yöt olisin voinut viettää kumarruksissa hänen kätkyensä ylitse. Niin pitkälle, Cecilia, olin siis päässyt romaanin suhteen, jolla nuoruudessamme ravitsimme sieluamme ja sydäntämme. Mutta koitti toiset ajat. Ensiksi suuri muutos vanhempieni varallisuussuhteessa, joka niin paljon vaikutti meidän oloihimme, sitten minulle monta pientä vaivaa loppumattomiin asti, huolia, sairautta! Olisin menehtynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti, ellei Ernst olisi ollut niin lujaluontoinen. Hänen luonteensa mukaista oli vastustaa virtaa ja hänelle oli tavallaan mieleistä taistella sitä vastaan ja voittaa vastoinkäymiset. Vuosi vuodelta hän otti yhä enemmän työtä niskoillensa ja hänen onnistui vähitellen, mitä suurimmalla ahkeruudella saada talonsa jälleen jotensakin hyvinvoivaksi. Ja miten äärettömän hyvästi, miten hellästi hän tuki minua niinä hetkinä, jolloin ilman häntä tunsin itseni kovin onnettomaksi! Miten monta yötä hän onkaan valvonut minun tähteni, miten usein hän onkaan sylissään tuudittanut uneen itkevää lastansa! Ja jokainen lapsi, joka tuli lisäämään hänen työtänsä, hänen huolenpitoansa, otettiin aina iloisesti vastaan Jumalan armolahjana, ja sen tulo oli kodille juhla. Kuinka paljon onkaan hänen voimansa ja luottamuksensa vahvistanut minun voimiani! Kun pikku Gabrielle syntyi, olin aivan kuolemaisillani ja luja uskoni on, että ilman Ernstin hoitoa olisi hauta minut korjannut monien pienokaisteni luota. Siinä suuren heikkouden tilassa, joka sitten seurasi ja jota kesti monta kuukautta, kosketti jalkani ani harvoin lattiata, sillä Ernst kantoi minut minne vaan halusin. Hän oli vallan uupumaton ja hyvyyttä ja kärsivällisyyttä hän osoitti loppumatta sairaalle puolisolleen. Enkö sitten terveenä pyhittäisi elämääni hänelle? Ah, kyllä! senhän tahdon, sen tahdon. Jospa vaan kykyni olisi yhtä vahva kuin tahtoni! Tiedäpäs Cecilia mikä usein tuottaa minulle huolia: en ole mikään hyvä säästäjä eikä minulla ole taipumusta niihin huolenpitoihin, joista kodin varallisuus niin paljon riippuu, enkä niitä muistakaan. Etenkin on huoli jokapäiväisestä ruuasta minulle vastenmielinen; minulla on itselläni huono ruokahalu ja minusta tuntuu raskaalta iltasin mennä levolle ja aamulla herätä ajatukset kohdistuneina ruokiin. Kaikki tuo vaikuttaa sen, että miehelläni ei ole sitä kodin mukavuutta, jota hänellä oikeastaan olisi syytä vaatia. Tähän asti on kivulloisuuteni, lastenhoito ynnä varattomuutemme olleet minulle hyväksyttävänä puolustuksena; nyt ne eivät enää kelpaa, kun olen terve jälleen ja suurempi varallisuuskin sallii enemmän apulaisia talossamme. Niin koetankin vakavasti täyttää tehtäväni; mutta voi! – miten hauskaa on, kun pikku Louise kasvaa niin suureksi, että voin laskea osan taloustaakasta hänen hartioilleen! Kuvittelen lasteni kantavan sen erityisen viehkeästi.
Täytän tänään kolmekymmentäkaksi vuotta ja minusta tuntuu kuin astuisin uuteen elämän jaksoon; nuoruuteni on takanani; astun nyt keski-ikään ja tunnen sangen hyvin mitä sillä ja miehelläni on oikeus vaatia minulta. Syntyköön minussa uusi ja voimakkaampi ihminen! Jumala auttakoon minua ja osoittakoon Ernst lempeyttä horjuvalle puolisolleen! Ernstillä pitäisi olla vilkkaampi vaimo. Hermoheikkouteni tekee minut ärtyiseksi ja vaikuttaa, että tunnen itseni helposti häirityksi. Hänen toimekas luonteensa häiritsee minua usein vallan tavattomasti. Minä voin esim. joutua vallan tuskalliseksi nähdessäni hänen terävästi katselevan seinään tahi jotakin muuta esinettä; kuvittelen mielessäni silloin heti oven siitä aukenevan, tahi jonkun muun muutoksen tapahtuvan ja minä olen niin kovasti levon tarpeessa.
Kodissamme tapahtuu kohta muutos, josta olen vähäsen levoton. Meille tulee pienokaistemme kotiopettajaksi eräs filosofian kandidaatti Jakob Jacobi. Kesäaikana hänen tulee ottaa huostaansa huimapää poikani ja opettaa hänen sisarillensa kirjoitusta, piirustusta ja laskentoa; syksyllä hänen pitää viedä esikoiseni äidin kodista suureen kasvatuslaitokseen. Minä pelkään tätä uutta perheenjäsentä; hänestä voi tulla pahakin rauhanhäiritsijä, ellei hän ole sopiva. Kuitenkin, jos hän on hyvä ja kunnollinen, niin hän on minun puolestani sydämmellisesti tervetullut, avuksi etenkin ikävässä kirjoituksen opetuksessa ijankaikkisine: «Henrik istu hiljaa!» – «Pidä kunnolla kynää, Viisuseni!» – «Katso kaavakirjaan Leonore!» – «Muista pilkut ja viivat, Eeva!» – «Petreaseni, älä tuhri kirjaimiasi nenälläsi!» Sitä paitsi alkaa esikoiseni piankin halveksia latinan kieliopin taitamattomuuttani ja Ernstiä pahoittaa yhä enemmän hänen vallattomuutensa. Hän rupeaa lukemaan Jacobin johdolla maaherra Stjernhökin pojan Niilo Gabrielin kanssa, joka on erittäin vakava ja harvinaisen hyvä poika, jonka toivon suuresti voivan vaikuttaa hyvää Henrikkiini.
Kandidaatin on mieheni ystävä, kunnon piispa B. lämpimästi suosittanut meille. Ja kuitenkin kuuluvat hänen urhotyönsä yliopistossa olevan kaikkea muuta paitsi kiitettävää laatua. Hän on saanut periä sievän summan kolmelta vanhalta tädiltä, jotka olivat hänen kasvattaneet ja myöskin hyvin lellitelleet, mutta hyväluuloisuutensa kautta hän on lyhyessä ajassa hävittänyt kaikki. Ylipäänsä hän on ollut käytökseltään huikentelevainen. Piispa B. ei sitä salaa, mutta sanoo pitävänsä paljon hänestä, kiittää hänen hyvää sydäntänsä, hänen mainiota opettaja-kykyänsä ja pyytää meitä kohtelemaan häntä niin kuin omaa poikaamme konsanaan. Saapi sitten nähdä ansaitseeko hän niin sydämmellistä kohtelua. Minä kyllä tunnustan äidin rakkauden hänen suhteensa vielä kokonaan uinailevan.
Se vieras ei minua kuitenkaan niin pelota kuin toinen vierailu, joka kohta uhkaa minua. Olet kyllä kuullut puhuttavan everstinrouva S:stä, ihanasta Emiliestä, mieheni «entisestä lemmitystä»; siksi häntä sanon pieneksi kostoksi kaikesta siitä levottomuudesta, jonka hänen oivalliset ominaisuutensa – jotka käyvät vallan päinvastaiseen suuntaan kuin minun – ovat saattaneet minulle. Hän on jo monta vuotta ollut leskenä, on kauan elänyt ulkomailla ja aikoo nyt kotimaahan palatessaan käydä luonamme. Ernst on aina ollut hänen ystävänsä, vaikka kerran saikin häneltä rukkaset. Se on jalo ominaisuus Ernstilläni – eikä suinkaan harvinainen hänen sukupuolessansa – ettei kielto saattanut häntä kylmäksi rukkasten antajaa kohtaan. Päinvastoin hän aina lausuu ilmi mieltymyksensä Emiliehen, eikä ole lopettanut kirjeenvaihtoansa hänen kanssansa; eikä minulla, joka saan lukea kaikki heidän kirjeensä, ole syytä sanoa muuta kuin tunnustaa hänen olevan harvinaisen älykkään ja terävän naisen. Mutta siitä huolimatta olisin mieluummin ollut lähemmin tutustumatta häneen, sillä minusta mieheni «entisellä lemmityllä» tuntuu piilevän jotakin kylmää sydämmessä ja pelkään, ettei omani milloinkaan lämpene häntä kohtaan. Kello lyö kymmenen. Vasta kello 12 aikana Ernstini palaa. Jätän sinut nyt Cecilia ryht.... ilmaisenko sinulle salaisuuteni? Tiedäthän että suurin huvini ennen aina oli jonkun hyvän romaanin lukeminen; mutta sen huvin olen saanut jättää vallan sikseen, sillä jos kerran olen saanut mieltäkiinnittävän romaanin käsiini, on minun kovin vaikea jättää sitä ennen kuin olen joutunut sen viimeiseen sivuun; mutta se ei sovi minulle; ja kun rouva Staëlin Corinnan vuoksi kaksi päivällistä, iso pesu ja sen seitsemän pikku tointa menivät männikköön ja kotirauhani oli joutua haaksirikkoon, päätin jättää kaiken romaaninlukemisen sikseen, ainakin toistaiseksi. Mutta niin suuri on minulla jonkunlaisen kirjallisen nautinnon tarve, että, kun en enää lue romaaneja, olen ruvennut – itse semmoista kirjoittamaan. Niin, Cecilia! Nuoruuden taipumukset eivät jätä minua keskellä jokapäiväisen elämän toimia ja proosallisia huolenpitoja; ja samat kukat, jotka elämäni aamuhetkinä tuoksuivat niin ihanasti, ne pyrkivät muistissani uudestaan kukkimaan ja kiertymään virkistäväksi seppeleeksi vanhenevaan päähäni. Iloiset päivät, jotka vietin kanssasi, ajatusten vaihto, hauskat kepposet, – sillä siltä ne tuntuvat minusta nyt, enemmän kuin silloin, – jotka saivat nuoruutemme niin ihanaksi, niin iloiseksi ja reippaaksi, ne minä tahdon kuvata paperille, ennenkuin ne vuosien kuluessa haihtuvat muististani. Se työskentely huvittaa ja vahvistaa minua ja kun väsymyksestä ja ikävästä rasittuneena saan päiväni iltaan ja heikkohermoisuudesta hammastani rupeaa pakottamaan, niin ei mikään sitä niin haihduta kuin pienen romaanini kirjoittaminen. Juuri tänä iltana se vaivaa minua tavallista enemmän, niin että tahdon käyttää vaaratonta rauhoitusainettani. Ei kuitenkaan Ernst saa nähdä minun valvovan, olen luvannut hänelle sen. Hyvää yötä, Cecilia kulta!»
Tahdomme pistää tähän pienen kuvailun kirjoittajasta, Henrikin, Louisen, Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen äidistä.
Hän ei ollut kaunotar, mutta luonto oli antanut hänelle jalon vartalon, joka vieläkin oli hieno ja hoikka kuin nuoren immen. Kasvonpiirteet olivat säännöttömät, mutta suu sievä ja suloinen, huulet kauniit, vaalean punaiset, hipiä valkoinen ja vaaleansiniset silmät lempeät ja ystävälliset. Hän oli erittäin suloliikkeinen, hänen kätensä olivat kauniit – joka naisille on tärkeätä – eikä hän niitä turhaan näytellyt, ja se seikka kaunistaa naista vielä enemmän. Hän pukeutui aistikkaasti, melkein aina vaaleaan, joka ynnä heikko ruusun tuoksu, jota hän rakasti ja aina käytti, saattoi hänen olemukseensa jotakin viehkeätä ja miellyttävää. Häntä miltei voisi verrata kuutamoon. Hän liikkui hiljaa ja hänen äänensä oli sointuvan suloinen, mikä Shakespearen mukaan on naisten oivallinen ominaisuus. Tahtoisimme nähdä hänet levähtämässä pehmeällä sohvalla, kukkiaan hoitamassa tahi hyväilemässä lastaan, mutta tuskin voisimme kuvailla häntä häärimässä suuressa taloudessa toimineen ja palvelijoineen ja lisäksi monen lapsen kasvattajana. Ja kuitenkin oli rakkaus ja velvollisuuden tunto saattanut hänet toimimaan uralla, joka oli hänen luonteensa taipumuksille vallan vastakkainen; mutta aikaa myöten oli monikin niistä huolenpidoista tullut hänelle todellakin rakkaaksi. Kaikki, joka koski lapsia, koski läheisesti hänen sydäntänsä; kodissa vallitsi järjestys, rauha ja sulous. Liinavaatekaapin sisällys oli hänelle kallis; lumivalkea pöytäliina riemastutti hänen sydäntänsä. Harmaita liinavaatteita, pölyä ja kärpäsiä hän vihasi – niin paljon kuin hän voi vihata. Ja nyt edelleen kertomuksessamme.
Jätimme äsken Elisen käsikirjoituksensa luo, se kiinnittikin hänen huomionsa siihen määrin, että hän ei kuullut kellon lyövän kahtatoista. Hän vallan säikähti kuullessaan miehensä tulevan. Helppo olisi Elisen ollut heittää käsikirjoitus laatikkoon ja ruveta riisumaan; hän olikin vähällä tehdä niin, mutta malttoi äkkiä mielensä. «En ole vielä milloinkaan salannut tekojani Ernstiltä» – ajatteli hän – «enkä aio ruveta sitä tänään tekemään», ja hän istui liikkumatta kirjoittamassa, kunnes hänen puolisonsa astui huoneesen.
«Mitä? vieläkö valveilla ja kirjoittamassa?» lausui hän tyytymättömän näköisenä. «Niinkö pidät lupauksiasi, Elise?»
«Suo anteeksi Ernst! Minä vallan unohduin tähän.»
»Ja mistä syystä? Mitä sinä kirjoitat? Ei, annapas minun katsoa! Mitä! luulenpa sen olevan romaanin! Mitä hyötyä siitä on?»
«Hyötyäkö? Ah! se huvittaa minua.»
«Huvituksillakin pitää olla järkeä ja tarkoitusta eikä minua ensinkään huvita, että sinä valvot yöt ja turmelet silmäsi kurjan romaanin tähden. Olisipa meillä nyt takassa valkea, niin polttaisin koko lorun!»
«Paljoa parempi olisi, jos menisit maata ja kiltisti lukisit iltarukouksesi, kuin toimittaisit semmoisen rovion. Oliko sinulla hauskaa maaherran luona?»
«Tahdot sotkea asian! Katso minuun, Elise; olet kalpea, valtasuonesi tykyttää! Lukea iltarukoukseniko? Minun tekisi mieleni lukea sinulle lakia, minun juuri. Onko järjellistä ja ymmärtäväistä valvoa noin, tulla kalpeaksi ja uupuneen näköiseksi sen vuoksi, että kirjoitat jotakin, joka ei kelpaa mihinkään? Oikeinpa suutun, että voit olla niin hupakko ja lapsellinen. Mitä hyödyttää matkustaa kylpylaitoksiin, kysyä neuvoa lääkäreiltä idästä ja lännestä, puuhata ja ahkeroida terveyden säilyttämiseksi tai takaisin voittamiseksi, kun teet kaiken voitavasi turmellaksesi sen!»
«Ernst, älä ole noin totinen! Älä katsele minuun noin ankarasti tänä iltana, Ernst; ei tänä iltana!»
«Niin», lausui laamanni äkkiä leppyneenä, «siitä syystä että tänä päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten synnyit maailmaan, luulet itselläsi olevan oikeuden olla oikein lapsellinen.»
«Anna sen sitten mennä lapsellisuuden laskuun!» lausui hymyillen Elise, vaikka kyynel kimelsi silmänurkassa.
«Anna mennä, anna mennä! Niin kyllä luulen, kaiken pitää mennä umpimähkään, kunnes menee päin mäntyyn! Minun tekisi mieleni sitoa tukkuun kaiken maailman romaanit ja romaaninkirjoittajat ja sitten hävittää ne. Ennen ei maailma tule järkeväksi etkä sinäkään. Muuten on hyvä, että tapasin sinut hereillä, sillä muuten olisin herättänyt sinut, ainoastaan näyttääkseni sinulle, ettet voi salata minulta mitään, et edes sitä, kuinka vanhaksi tulet. Tästä saat nyt rangaistuksen häijystä salaamisaikeestasi.»
«Ah! Walter Scottin romaanit! Ja vieläpä korupainoksena! Kiitos! Kiitos, hyvä, paras Ernst kulta! Mutta sinäpä oivallinen lainsäätäjä, sinä! Yllytät siihen mitä juuri moitit.»
»Lupaa minulle ainoastaan olla yöllä lukematta tahi kirjoittamatta romaaneja! Muistele miten monelle terveytesi on kallis. Luuletko minun niin suuttuneen, ellet olisi minulle niin rakas? Etkö sitä käsitä? Parin vuoden perästä, Elise, kun lapset ovat kasvaneet suuremmiksi ja sinä olet vahvistunut, huvitellaan kesällä oikein runsain määrin ja tehdään tuo ennen aiottu Norjan matka. Sinun pitää saada hengittää raitista tunturi-ilmaa, nähdä ihanat laaksot ja meri – se tekee sinulle enemmän hyvää kuin kaiken maailman kylpymatkat! Mutta tule nyt, mennään katsomaan lapsia; emmehän me herätä heitä; minulla on sitä paitsi vapaaherrattaren antamia konvehteja kunkin päänaluselle pantavaksi. Tuossa on sinulle renettiomena!»
Puolisot menivät lastenkamariin, jossa vanha, uskollinen suomalainen palvelija Pirkko makasi lohikäärmeen tavoin vartioiden aarteitaan. Lapset nukkuivat kuin – lapset. Laamanni silitti pojan kaunista kähäräpäätä ja kutakin pientä tyttöstään hän suuteli rusoposkelle. Sitten vanhemmat menivät jälleen huoneesensa. Elise meni nukkumaan; hänen miehensä istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta siten että samalla oli hänelle valonvarjostimena. Hänen kynänsä hiljainen rapiseminen ikäänkuin tuuditti Eliseä uneen; kellon lyödessä kaksi hän heräsi ja silloin hänen miehensä vielä kirjoitti. Harvat soivat itselleen niin vähän lepoa kuin Ernst Frank.
Oli hämärä. Lapset leikkivät salissa «käydä ja kääntyä» ja juoksivat iloisesti joka nurkassa, kun äkkiä portin eteen seisattuvat kyytikärrit vaikuttivat iloiseen lapsijoukkoon kuin kylmä vesisuihku mehiläisparveen. Lapsiparven emo, pieni viisas Louise, asettui kiireesti ikkunaan ja hänen ympärillään kurkoitti neljä muuta pientä päätä, läähättäen, hikisinä, uteliaina ja sysien toisiansa syrjään innoissaan saada nähdä tulijaa. Eräs herra hyppäsi keveästi kärryistä, lapset eivät voineet nähdä oliko hän vanha vai nuori, mutta he näkivät laamannin kiireesti astuvan ulos portista, puristavan tulijan kättä ja vievän hänet sisälle. Pienenlainen, kapea matka-arkku kannettiin sitten sisään. Silloin läksi parvi uudestaan lentoon ja laskeutui äidin luokse kaikin äänilajein kuiskauksesta kovaan huutoon ilmoittamaan hänelle «kotiopettajan» nyt varmaankin saapuneen. Elise, jolla oli vieraita, rauhoitti lapset sanoen: «niin, niin» ja «vai niin» ja katsellen heihin ystävällisin, hillitsevin katsein. Viisu malttoi pian mielensä ja näkyi huomaavan unohtaneensa arvokkaisuutensa; hän istahti kuten isot ainakin hiljaa ja sävyisesti vanhojen läheisyyteen. Toiset lapset sykertyivät nurkkaan kuiskailemaan ja tuumiskelemaan, ja Petrean nenän nähtiin usein uteliaasti tirkistävän esiin pienestä joukosta.
Laamanni oli lähettänyt sanan rouvalleen odotetun vieraan tulosta ja tiedon että tämä tulee heti tervehtimään talon emäntää, kun vaan ensin on muuttanut vaatteita. Toinen lähetti tuli heti sen perästä pyytämään käherrysrautaa kandidaatille.
«Tuopa siunatun pitkä pukeutuminen!» arveli Elise monta kertaa sinä runsaana tunnin odotusaikana ja tunnustaa täytyy, että hänenkin nenänsä yhtä kertaa useammin kääntyi samaan suuntaan kuin Petreankin.
Vihdoin kuului kahden herran astuntaa salin lattialla ja vierashuoneen ovesta astui sisään hauskan ja iloisen näköinen, noin kahdenkymmenen ikäinen nuori mies, jonka sopusuhtaiseen pyylevähköön vartaloon liittyi sievän muotoinen säärivarsi ja sirokenkäinen jalka, ja jonka tukka oli käherretty ihan viimeisen muodin mukaan. Siinä oli kandidaatti. Hän silmäili ensin jalkaansa, sitten talon emäntää ja lähestyi häntä sulavan varmasti, näyttäen siinä erittäin valkoisen hammasrivin. Eau de Portugal hajuveden tuoksua levisi huoneesen. Laamanni, joka seurasi häntä ja jonka yksinkertainen käytös ja ryhti oli uuden vieraan esiintymistavan suurena vastakohtana, esitti: «kandidaatti Jacobi!» Lausuttiin muutamia epäselviä kohteliaisuuksia ja sitten painettiin puuta. Lapset tulivat esille tervehtimään. Henrik katseli iloisesti ja tuttavallisesti tulevaa opettajaansa; Viisu kumarsi hyvin juhlallisesti ja astui pitkän askeleen taaksepäin, kun kandidaatti enemmittä mutkitta aikoi suudella häntä. Petrea pani nenänsä pystyyn ja katseli häntä uteliaasti ja nenäkkään näköisenä. Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja järjesteli kiharoitansa.
«Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee peilistä kuvaansa kuin välittää heistä. Tuo komea koruneula on väärennetyistä jalokivistä. Hän nauraa näyttääksensä meille valkoiset hampaansa. Oikea keikari! Ehkä narrikin! Nyt hän taasen katselee peiliin!»
Elisen katse etsi miehensä silmiä, mutta ne näkyivät häntä karttavan. Niissä ilmeni vähäsen tyytymättömyyttä ja epätietoisuutta. Kandidaatti ei sitä vastoin ollut ensinkään hämillään, vaan istui vapaasti nojatuolissa ja tarkasteli tutkivaisesti kolmea naista, jotka silminnähtävästi olivat perheen vieraita. Vanhin heistä, joka ahkeraan kutoi sukkaa, oli ijältään vähän viidennellä kymmenennellä ja näytti olevan erittäin tyyni, selvä ja hyväluontoinen. Laamanni Frank keskusteli paljon hänen kanssansa. Molemmat toiset eivät näyttäneet vielä ehtineen kahteenkymmenenteen ikävuoteensa. Kandidaatti oppi heissä tuntemaan neiti Evelina Berndesin ja hänen kasvattityttärensä Kaarinan ja Lauran. Lauralla oli aina joku lapsista polvellaan, ja kandidaatti katseli häntä ahkeraan ja mielihyvällä. Sievoisen näyn muodostikin Laura pieni kaunis Gabrielle polvellaan, edellinen koristaen jälkimäistä kukilla, rannerenkailla, kaula vitjoilla ja muulla, millä itse oli koristettu. Keskustelu muuttui pian yleiseksi ja erittäin sujuvaksi. Se oli kandidaatin ansio, hän kun kertoi niin sujuvasti ja hauskasti muutamista yliopiston mainioista opettajista, josta hän juuri oli tullut. Elisen mainitessa erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi laukku kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat tekijällä olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen muotokuvan alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta kandidaatti itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan pöydän ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin tahtovan huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että kandidaatti oli heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän jäykän arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä kukkia, ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä.
«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus.
Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin.
Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa kovasti elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä keitettyä kanaa syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä rintakoukkua arpoisivat naisen ruusupensaan luona, jolloin hän – jos onni olisi hänen puolellaan – korvaukseksi piirustaisi kandidaatille taulun, joka kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus vallan hävettävän ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään siskolleen. Äiti vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka punastui ja näkyi hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli, mutta toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin hyväluontoinen iloisesti suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti väittämään, että asian piti mennä menojaan. Hän mittasi silminnähtävän tarkasti sormen-sijan pituuden ja kun hän oli «lukenut kolmeen», piti vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen asettavan niin että itse voittaisi. Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi kun jäikin Petrealle, joka vallan huudahti ilosta. Illallisen jälkeen vanhemmat kovasti vastustivat vedon maksamista, mutta kandidaatti piti puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti, että – asia jäi sikseen ja Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai omanaan viedä pois ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai sitäpaitsi äidillisen varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen ilonsa maljaan. Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia kohtaan erittäin miellyttänyt vanhempia.
«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin täytyy vieroittaa häntä.»
«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa myöten saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise kulta, ole sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee olevansa meillä kuin kotonaan.»
Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia.
«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea.
«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää täydellisempi!»
«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan.
«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi? Ruusu on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun! Oli kerran...»
Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi keskenään Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti Petrean saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta vähintäkään ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli kyllin jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla puoliyöhön asti.
«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen, nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti repivän kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen, varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi», hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä suurinta innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa niin paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei sitä milloinkaan puutu.»
Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä:
«Armollinen rouva, teidän täytyy vast’edes antaa keittäjälle kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla vähemmällä toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri, juo koko pienen kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt semmoista kahvinsärpijää!»
Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä, silmät säkenöiden Pirkko valitti:
«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia – niin, se on jok’ikisenä aamuna tyhjä?»
«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle maistuu!» vastasi Elise välttäen ja rauhoittavasti.
«No, Herra varjelkoon! Nyt on hän vielä lisäksi sokurihiiri!» valitti vanha Pirkko parin päivän kuluttua. «Hän varmaankin panee vähintään parikymmentä murua kuppiin, muutenhan hän ei niin pian saisi sokuriastiaa tyhjäksi. Minun täytyy taasen, armollinen rouva, pyytää sokuriarkun avaimet, täyttääkseni jälleen sokuriastian. Jumala antakoon kaiken riittää!»
Pirkon oli lupa sanoa paljon, sillä hän oli jo vanha siinä talossa, hän oli hoitanut Eliseä lapsena ja rakkaudesta häneen seurannut häntä hänen jättäessään isän kodin, ja sitä paitsi hän oli lapsille verraton hoitaja; mutta kun noita valituksia alituisesti uudistui, niin Elise viimein sanoi hänelle vakavasti:
«Pirkko hyvä, anna hänen syödä ja juoda mielensä mukaan, moittimatta sitä. Käyttäköön hän päivässä vaikka koko naulan kahvia ja sokuria, jos hän – kuten toivon – on lapsille hyvä ystävä ja opettaja!»
Sangen nyrpeänä vanha Pirkko poistui mumisten itsekseen:
«No, no, kyllä vanha Pirkko voi olla vaitikin, niin, sen hän voi; no, no ... saammepa nähdä mihin kaikki tämä päättyy ... sokuria ja vehnästä hän kyllä osaa syödä..., mutta suolainen silakka ei kelpaa!.... No, no!»
Sillä aikaa vietti kandidaatti päivänsä huoletta ja aavistamatta mitä pilviä kokoontui hänen päällensä ja tietämättä mitään kahvinsärpijän, vasikan, korpunpureksijan ja sokurihiiren nimityksistä: ja päivä päivältä huomattiin yhä selvemmin miten Elisen toivomukset toteutuivat. Kandidaatti osoittihe yhä enemmän rakastettavaksi ja lahjakkaaksi opettajaksi. Lapset kiintyivät pian läheisesti häneen. He tottelivat ja kunnioittivat häntä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä väliaikoina tekemästä hänelle jos jommoisiakin viattomia kepposia. Petrea etenkin siinä osoitti erinomaista kekseliäisyyttä ja kandidaatti oli liian hyväsydämminen ja liiaksi huvitettukin niistä kieltäytyäksensä olemasta heidän kekseliäisyytensä pilkkatauluna.
Perheen aikaihmiset söivät aamiaisensa kello 11 ja silloin oli pienokaisilla mainio tilaisuus kepposten keksintään ja niiden harjoittamiseen. Kandidaatti piti paljon munista ja kun hän luuli löytävänsä niitä pullean ruokaliinansa alta sekä kiireesti pisti kätensä sinne, oli siellä usein lankakeriä, palloja tahi muuta vaikeasti sulavaa. Silloin kuului tavallisesti ovesta iloista naurua, ja lapsiryhmä, jota hän teeskennellen suuttumusta, pommitteli tekomunilla, vetäytyi joutuisasti piiloon riemusta huutaen, Usein, kun hän vanhan ruotsalaisen tavan mukaan, otti ruokaryypyn, hän sai viinan asemasta suunsa täyteen kirkasta vettä ja kylläpä pienet raittiuden ystävät silloin aina pysyttelivät kyllin lähellä nauttiaksensa aikaansaamastaan pettymyksestä, mutta kyllin kaukana saadakseen niskaansa sitä vesisuihkua, joka lasin pohjasta lensi heitä kohti, ja silloin vasta oli ilo ylimmillään. Ihmetellä täytyy miten usein noita hämmästyttämisiä tapahtui ja miten usein kandidaatti niistä hämmästyi. Mutta hän eli liian paljo mietteissään (filosofiankandidaatin mietteitä, muka!) ollaksensa varoillaan pienten vekkulien kepposilta. Eräänä päivänä...
– sivumennen tahdomme mainita, että vaikka kandidaatti ulkonaisesti kävikin sangen huolellisesti puettuna, oli hänen vaatevarastonsa itse asiassa sangen huonossa kunnossa. – Eipä siis kummaa jos kandidaatin hattu, ulkopuolelta hyvästi harjattuna ja siivottuna, oli varustettu sangen risaisella vuorilla.
Eräänä päivänä oli kandidaatti asettanut hattunsa pöydälle vierashuoneen nurkkaan, ja hänen vilkkaasti jutellessaan sohvan luona, kokoontuivat Henrik, Eva ja Petrea sangen arveluttavan salaperäisinä vapauden vertauskuvan ympäri. Ei kukaan heitä kuitenkaan huomannut, mutta kun kandidaatti mennessään eteisen oven luona aikoi panna hatun päähänsä, syntyikin sen sisässä oikea vallankumous; joukko tinasotamiehiä, kiviä, tikkuja ja herra tiesi mitä kaikkia tulla romahti äkkiä hänen päällensä; niin, jopa pienoinen nokipoika putosi nenäkkäästi ihan ratsastamaan hänen nenällensä, eikä mitään voi verrata lasten tavattomaan riemuun, kun he näkivät miten kandidaatti hämmästyi, miten hän oli hullunkurisen näköinen ja pudisti päätään heidän epäkohteliaalle tempulleen. Eipä siis kummaa että lapset hellästi rakastivat opettajaansa.
Mutta pikku Viisu, joka yhä enemmän rupesi lukemaan itseään «isojen» joukkoon, ja oli ani harvoin mukana salaliitoissa kandidaattia vastaan, pudisti päätään sisarustensa kujeille. Hän haki viheriäisiä silkkitilkkuja kätköistänsä (Viisu oli kuin syntynyt kokoilijaksi), otti salaa kandidaatin hatun, äiti hiukkasen auttoi, ja siten Viisukin puolestansa salaa iloitsi, salavihkaa nauroi nähdessänsä kandidaatin hämmästystä huomatessaan hatussa ihka uuden vuorin.
«Pikku Viisumme on oikein kunnon pikku tyttö!» lausui laamanni tyytyväisesti rouvalleen, joka uskoi hänelle Viisun salajuonen. Isä ja äiti sanoivat häntä usein «meidän pikku kunnon Viisuksi».
Tuskin oli kolmea viikkoa kulunut kandidaatin tulosta Frankin perheesen, kun Elisen teki mieli antaa hänelle uusi arvonimi, nimittäin «mestariväittäjän». Kandidaatti alkoi todellakin näyttää erityistä väittelytaitoa, alkaen ihmisen vapaasta tahdosta munien keittämissääntöihin, jopa niiden syömiseen asti. Elise kirjoitti siitä Cecilia siskolleen seuraavasti:
«Mutta niin kohtelias ja miellyttävä kuin kandidaatti enimmiten onkin, yhtä ikävä ja itsepäinen hän välistä on keskusteluissa, ja kun ei kenkään meidän talossamme voi vetää vertoja hänelle viisastelemisissa, niin on vaara lähellä että hän pian luulee olevansa joku metafyysillinen nero, jota en ensinkään luule hänen olevan, etenkin kun hänen taitonsa enemmän ilmenee repimisessä kuin pystyttämisessä, sotkemisessa kuin selvittämisessä. Ernst ei suosi metafyysillisiä hiusten halkaisemia, ja kun kandidaatti rupeaa saattamaan selvimmät ja varmimmat («mikä on selvää ja varmaa?» kysyisi kandidaatti) asiat epäilyksenalaisiksi, tulee hän maltittomaksi, kohottaa olkapäitänsä, menee kirjoituspöytänsä ääreen ja jättää minun jatkamaan taistelua, johon en kuolemaksenikaan voi olla ryhtymättä. Mutta hetkisen siinä urheasti puolustauduttuani kandidaatti vallan masentaa minut oppineilla termeillä ja lauseilla; minä silloin pakenen ja jätän hänen voittajana sotatantereelle, oikeana maitre du champs de bataillena. Hän luulee silloin saaneensa minut vakuutetuksi, jota hänen ei kuitenkaan ole onnistunut, ja ellei onni hanki minulle liittolaista, niin tulee hän kerrassaan liian itserakkaaksi. Kaikissa tapauksissa olen sangen utelias kuulemaan sitä järjestelmää, jonka hän on luvannut rakentaa minulle tänä iltana ja jonka mukaan kaikki tässä maailmassa tulee hyväksi ja johdonmukaiseksi. Semmoiset aineet ovat aina miellyttäneet minua ja muistuttavat sitä aikaa jolloin me molemmat, sinä Cecilia ja minä, kahden perhosen tapaan lensimme ympäri, kiikkuen kukkien terillä ja kerroimme sulosia mielikuvituksia elämän ja oleiden alkuperästä. Minä puolestani olen sittemmin ne unohtanut. Ajatteles, ehkä nuoruutemme mytologia uudistuu kandidaatin järjestelmässä.»
Siinä lapsilauman tulo keskeytti Elisen työn.
«Saammeko lainata Gabriellen? Äiti, saammeko lainata Gabriellen?» kysyivät he rukoillen.
«Gabrielle, tahdotko tulla leikkimään meidän kanssamme? Kyllä, tahdothan!»
Petrea näytti houkuttimeksi pienen piparkakkusydämmen ja se vaikutti niin tehokkaasti «Tipsukan» sydämmeen, että hän heti suostui lainautumaan siskojen käytettäväksi.
«Enkelini, mutta teidän pitää tarkasti varoa ettette häntä loukkaa!» sanoi äiti, «Louiseseni ota sinä hänet hoitoosi ja katso, ettei mitään pahaa hänelle tapahdu.»
«Kyllä, kyllä», vakuutti Louise juhlallisen näköisenä. Riemuitseva lapsijoukko vei pois lainatun aarteensa ja heti oli leikki täydessä vauhdissa.
Elise tarttui työhönsä ja kandidaatti istahti arvokkaasti hänen eteensä tutustuttaaksensa häntä järjestelmänsä ongelmiin. Hän oli jo pari kertaa ryäissyt ja avasi juuri suunsa lausuaksensa sananparren, kun kimakka haukunta ja samassa huuto «kaikkein nöyrin palvelijanne!» kuului ovelta ja siinä kumarsi ryhdikkään arvokkaasti eräs henkilö, pieni koira käsivarrella, ja hänen kunniaksensa tahdomme tässä alottaa uuden luvun.
Missäpä ei ole ylimystä «la haute volèeta»? Yli taivaan sotajoukkojen lentelevät Kerubim ja Serafim ja maan kanatarhojen yli nostavat hanhet siipensä korkealle yli muun pienen siipikarjan. Semmoinen on maailmanjärjestys. Hovimarsalkanrouva Gunilla W. kuului kieltämättä oivan pienen X kaupungin korkeimpaan «haute volèe’hen», jossa olemme tutustuneet laamanni Frankin perheesen. Hän oli maaherra Stjernhökin sisar ja asui saman talon ensi kerroksessa, jossa Frankin perheellä oli toinen ja Evelina Berndesillä alin. Hovimarsalkanrouva oli elänyt nuoruutensa ajan hovissa ja siellä viettänyt monta päivää hovisääntöjen sielua rasittavassa pakossa ja monta yötä ompelemassa niitä pukuja, joiden oli määrä maailmalta salata kuinka köyhä Gunilla neiti oli, milloinkaan valittamatta päivän tahi yön raskautta, pakkoa tahi köyhyyttä. Syynä siihen oli se, että hänessä epäkauniin kuoren alla piili luja ja nöyrä sielu. Eräällä vanhalla tädillä oli tapana saarnata hänelle: «syö, niin lihot, jos lihot tulet sieväksi, jos olet sievä niin joudut naimisiin»! Neiti Gunilla ei milloinkaan syönyt paljon eikä koskaan palaakaan tavallista enempää sen neuvon jälkeen; hän ei lihonut eikä kaunistunut, mutta hänen oivallisen luonteensa vuoksi kaikki häntä rakastivat, etenkin eräs nuori, rikas kamariherra, joka puolestansa hyvien ominaisuuksiensa ja kelpo sydämmensä tähden voitti hänen rakkautensa ja niin tuli neiti Gunilla rouvaksi. Hänen tuttava- ja ystäväpiirissään häntä tavallisesti sanottiin «Gunilla rouvaksi», jota nimitystä mekin puolestamme rohkenemme käyttää.
Jonkun aikaa häittensä jälkeen joutui hänen puolisonsa erään vilustumisen johdosta erittäin kivuloiseksi. Kolmekymmentä vuotta eli Gunilla rouva erillään maailman pauhinasta uskollisena ja hellänä sairaanhoitajana, ja minkä kärsi, minkä kesti, sen hän kesti kuten ennenkin hiljaisuudessa. Moneen vuoteen hänen miehensä ei sietänyt valoa, silloin hän oppi kutomaan sukkaa pimeässä. Siten hän kutoi suuren sohvamaton vierashuoneesensa. «Siihen mattoon» – sanoi hän kerran sattumalta puhuessansa itsestänsä – »olen kutonut monta kyyneltä.» Eräänä niistä monista eri taudin kohdista, joita ilmaantui taudissa, oli että sairas muka oli putoamaisillaan pohjattomaan, ammottavaan syvyyteen. Ainoastaan pitäessään vaimoaan kädestä hän tunsi olevansa turvassa. Niin istui vaimo puolisonsa vuoteen ääressä kuukausi kuukaudelta. Viimein aukeni hauta ja potilas vaipui siihen rauhassa, uskoen saavuttavansa vastaisen autuuden rannan, kiittäen puolisoansa siitä ilosta, jota oli saanut nauttia maailman sairaalassa. Kun puoliso oli poissa, oli Gunilla rouva mielestään vallan hyödytön maailmassa, samallainen kuin vanha almanakka, mutta nytkin kohosi hänen sielunsa kuorman alta ja hän järjesti elämänsä tyynesti ja varmasti. Aikaa myöten hän muuttui iloisemmaksi ja luonnon antama luonteen omituisuus, joka oli häiritsemättä saanut kehittyä yksinäisyydessä, esiintyi virkeänä tuulahduksena seuraelämässä, johon hän palasi, ensiksi päätöksen mukaan ja sitten seuran puutteesta. «Herra ohjaa kaikki parhain päin!» Se lause oli ja pysyi hänen sielunsa lujana ankkuripohjana. Mutta se ei yksistään tuonut rauhaa hänen sielulleen eikä yksistään lempeyttä, joka sai hänen äänensä väreilemään siten luoden todellista suloutta hänen vanhoille rumanlaisille kasvoillensa. Siihen oli vielä muutakin syynä. Samaten kuin mailleen menevä aurinko säteillään suo maisemalle kauneimman värityksen, samaten valaisee rakastetun pyhä muisto jälkeen jääneen olemuksen. Gunilla rouvalla oli semmoinen muisto elämän sulostuttajana. Hän ei itse sitä ymmärtänyt, mutta kuoltua haihtui puolison pitkien kärsimysten kuva yhä enemmän ja sijaan astui hänen kärsimysten ja kärsivällisyyden jalostuttama haamunsa yhä kirkkaammassa valossa. Se säteili hänen sieluunsa ja hänen sielunsa seestyi siitä. Harvoin hän mainitsi miehensä nimeä, mutta milloin hän sen teki silloin levisi ikäänkuin kevään tuulahdus hänen kasvoillensa ja hänen äänensä värähti. Hän kokoili ympärilleen sivistyneitä ihmisiä, joiden onnea hän tahtoi enentää, ja missä puolisoilla vasta perustetussa kodissa oli vaikea toimeentulo ja tulevaisuuden huolia, missä köyhä nuorukainen oli avun tarpeessa ja velkaantumisen vaarassa, siellä oli Gunilla rouva heti esillä auttajana, vaikka enimmiten piillen toisten takana. Oli hänelläkin vikansa, jotka saamme nähdä vastedes. Piirrämme tähän pikimmältään hänen kuvansa luonnollisessa koossa, oikein ins lebensgrösse. Ikä viiden ja kuudenkymmen välillä; vartalo pitkä, jäykkä, sopusuhteinen, eikä liian laiha – asessori Munteriin verraten, voisi häntä sanoa lihavaksi, – kasvot kellertävän kalpeat; nenä leukaa lähentelevä, suu sisäänpäin painunut, silmät harmaat ja pienet, otsa puhdas, sievien harmaiden kiharain saartama, kädet vieläkin kauniit, peukalo ja etusormen pää pitelivät tavallisesti hyppysellistä nuuskaa, miellyttävän matkan päässä nenästä, sillaikaa kuin hovimarsalkan rouva itse, nojaten kyynäspäällään sohvaan tahi nojatuolin käsinojaan, piti pieniä esitelmiä tahi jakeli neuvojaan, sillä yksi hänen pieniä heikkouksiansa oli, että hän luuli tietävänsä kaikki. Pitkän erakkoelämänsä aikana hän oli tottunut ihan laiminlyömään pukunsa siisteyden ja hänen oli sittemmin vaikea päästä siitä huolimattomuudesta. Sentähden hänen silkkipukunsa, joista reikä pilkisti esiin kyynäspäistä, ja kauluksensa olivatkin parsitut sekä pitsimyssyn nauhat nuuskapilkkuiset, oikeana surunaiheena kauneutta rakastavalle Eliselle. Mutta kaikesta tuosta huolimatta oli Gunilla rouvalla ylevyyttä, joka herätti kunnioitusta ja hän muodosti arvonsa, rikkautensa ja ylhäisyytensä kautta «la haute volée«, ja hänellä oli huolimatta risaisista puvuista ja nuuskaisista nauhoista sangen paljon vaikutusvaltaa kaupungin seurapiireissä. Hän oli vähäisen sukua Elisen kanssa, piti hänestä hyvin paljon ja opetti hänelle vähä väliä lastenkasvatusta. Hovimarsalkanrouvalla ei ollut milloinkaan ollut lapsia, jonka kaiken tähden muutamat väittivät Elisen kumartelevan «la haute voléelle«, etenkin postimestarin rouva Bask ja tukkukauppiaan rouva Suur lukivat sen hänelle suureksi viaksi. Gunilla rouvan äänessä, olemuksessa ja liikkeissä oli jotakin sangen vaikuttavaa. Hän kumarsi säännönmukaisesti ja syvään ja me palaamme nyt hänen Elisen vierashuoneesen tulemiseensa. Elise nousi kiireesti ja esitteli hänelle Jacobin. Jacobi vallan huudahti iloisesta hämmästyksestä, lähestyi vilkkaasti hovimarsalkanrouvaa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, lausuen olevansa onnellinen saadessaan jälleen nähdä häntä.
Hovimarsalkanrouva siristi pieniä harmaita silmiään ja huudahti «No, kas vaan! Oh, hyvänen aika! No, sehän oli hauskaa! He, he, he, he!«
«Kuinka?» kysyi Elise kummastuneena. «Herra Jacobi tunnetteko.... Täti, tunnetteko herra Jakobin?»
Kandidaatti näkyi aikovan selittää tuttavuutensa, mutta hiukkasen punastuen ja rypistäen kulmiaan Gunilla rouva ehkäisi kaikki selitykset sanoen äkkiä: «olemme ennen asuneet samassa talossa», ja pyysi että he vaan jatkaisivat hänen keskeyttämäänsä keskustelua «joka näytti niin tärkeältä», vielä lisäten «ellen häiritse», ja tutkivasti luoden katseensa Eliseen ja kandidaattiin.
«Ette suinkaan!»
Kandidaatti tarvitsi vaan pienoisen viittauksen joutuaksensa suinpäin takaisin järjestelmäänsä. Hovimarsalkanrouva otti laukustaan tukun vanhoja kultanauhoja ja rupesi purkamaan niitä. Kandidaatti rykäisi ja oli valmis aloittamaan.
«Jokainen ole«, alkoi kandidaatti, «on perusjuureltaan ja alkuaineeltaan yksinkertainen yksilöllisyys, sielu .... sanalla sanoen monaadi.»
«Mi... mikä?» kysyi hovimarsalkanrouva katsahtaen ylös.
«Monaadi eli yksinkertainen yksilöllisyys», jatkoi kandidaatti. «Monaadeille on yhteistä alkuaineen samanlaisuus, mutta kuitenkin ne ovat oleellisesti sangen erilaiset ominaisuutensa, suuruutensa ja voimansa puolesta. On olemassa kansamonaadeja, ihmismonaadeja, eläinmonaadeja, kasvimonaadeja, sanalla sanoen monaadit täyttävät maailman ja muodostavat maailman....»
«Mutta hyväinen aika, minä en ymmärrä kaikesta tästä sanaakaan!» huudahti hovimarsalkanrouva tyytymättömänä. «Mitä on tuo kaikki? Mitä ovat monaadit ... täyttävät maailman? En minä näe mitään monaadeja!»
«Näettehän kuitenkin minut, teidän armonne! ja te itse, olettehan tekin monaadi.»
«Olenko minä monaadi?»
«Tietysti, teidän armonne, yhtä hyvin kuin jokainen elävä luontokappale...»
«Mutta minä sanon teille, ystäväiseni, etten ole mikään monaadi enkä luontokappale, vaan ihminen, tosin syntinen ihminen, mutta jonka Herramme kuitenkin on luonut kuvaksensa ja samanlaiseksi kuin hän itsekin.»
«Tietysti, tietysti! Minä oletankin päämonaadin, josta kaikki muut monaadit johtuvat.»
«Mitä kuulenkaan? Onko Herra Jumalakin monaadi?»
«Häntä voi kuvata semmoiseksi – säilyttääksemme yksilöllisyyden nimeltäänkin. Oletan muuten että monaadit ovat alusta asti varustetut itsenäisellä voimalla, jonka mukaan ne suvaitsevat muuttua ruumiillisiksi olennoiksi, s. o. ruveta ruumiilliseksi, elää, vaikuttaa jopa kuollakin s. o. muuttaa asunnosta eli ruumiista toiseen pää- eli ylimonaadiin suoranaisetta vaikutuksetta. Monaadit ovat alituisesti liikkeellä, ne vaeltavat lakkaamatta, ryhmittyvät ja järjestyvät kunkin ominaisen voiman ja laadun mukaan. Jos katselemme maailmaa siltä kannalta, niin se asettuu mitä selvimmin ja oivallisimmin silmiemme eteen. Kaikissa elämän oloissa näemme ylimonaadin kokoavan ympärilleen välikappaleina ja jäseninä kaikki vähäpätöisemmät monaadit. Siten muodostuvat kansat, valtiot, tieteet, taiteet, niin luopi jokainen ihminen maailmansa ja vallitsee sitä kukin voimansa mukaan. Sillä ei vapaa tahto, kuten ihminen tavallisesti uskoo, vaan hänessä asuva monaadi se se määrää mitä hän osaa, miksi hän on tuleva ja....»
«Sitä minä en usko», keskeytti hovimarsalkanrouva jyrkästi, «sillä jos sieluni eli monaadini tahi miksi sitä tahtonette nimittää, olisi johtanut minua mielensä mukaan, niin se olisi houkutellut minua sangen paljoon pahaan; ja jos Herra ei olisi kurittanut sitä ja armostaan kohoittanut sitä hyvään niin – olkaa hyvä, jättäkää puuvillatuppuni rauhaan – niin olisi nomaadisieluni joutunut harhatielle, tietäkää se.»
«Mutta Jumala varjelkoon minua, teidän armonne! enhän minä kiellä, päinvastoin, minähän juuri oletan ylimonaadin vaikutusta ja että juuri sen vaikutus teidän monaadiinne saa aikaan sen että...»
«Ja minä», keskeytti hovimarsalkanrouva kiivaasti, «minä väitän, ettemme toimita mitään kunnollista jos te perustatte nomaadihallituksen Herramme hallituksen sijaan. Mitä hyötyä on minulla teidän nomaadeistanne?«
«Monaadeista!» oikaisi kandidaatti.
«Jos teidän monaadinne», jatkoi hovimarsalkanrouva kiihkoisasti, »ovat vaikka kuinkakin liikkeellä ja vaikka ryhmittyisivät kuinka sievästi, mitä ne auttavat minua hädän ja kiusauksen hetkinä? Paljon viisaammin ja paremmin on jos sanon ja uskon, että Herra ohjaaja vallitsee meitä viisautensa ja armonsa mukaan kuin jos uskoisin nomaadijoukon...«
«Monaadeja, monaadeja!» huusi kandidaatti.
«Monaadeja tahi nomaadeja!« vastasi siihen Gunilla rouva tiuskien, «sehän voipi olla juuri samaa! Antakaa puuvillojeni olla, minä tarvitsen ne itse. Olkoot teidän nomaadinne kuinkakin mainiot ja mahtavat, hallitkoot ne, eläkööt ja kuolkoot mielensä mukaan, ei maailma tule niistä rahtuistakaan kunnollisemmaksi eikä sen menoa ole yhtään hauskempi katsella. Ja minkä tähden siinä sitten käy niin pahasti? Niin, juuri sen tähden, että te, hyvät herraseni, kaikki uskotte olevanne tuommoisia mahtavia monaadeja ja luotatte niin lujasti omaan voimaanne ettekä tahdo tietää että jok’ainoa teistä on vaivainen syntinen, jonka pitäisi rukoilla Herraa hallitsemaan nomaadisieluraukkojanne, niin että ne siitä hiukkasen viisastuisivat. Mutta juuri tuommoisia nomaadiaatteita on meidän kiittäminen kaikesta kumouksenhalusta, kaikista kapinoista ja särjetyistä ikkunoista. Jos olisitte hiukkasen vähemmän nomaadeja ja rahtusenkaan enemmän järkeviä ihmisiä niin elettäisiin paremmassa rauhassa tässä maailmassa!»
Kandidaatti oli vallan ällistynyt. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut semmoista todistelemista. Hän katsoa töllisteli hovimarsalkanrouvaa suu ammollaan ja kun sitten Pyrrhus hallitsijattarensa vihan ärsyttämänä haukkuen hypähti pöydälle tavoitellen kandidaatin nenää, niin ei Elise enää voinut pidättää iloisuutta, joka oli ikäänkuin kokoontunut häneen kiistan kestäessä; kandidaatti teki hänelle siinä seuraa, mutta vapaaherratar oli vieläkin tuimannäköinen. Sitten jatkoi kandidaatti rohkeasti:
»Mutta varjelkoon minua! Teidän armonne, ette suvaitse ensinkään käsittää minua! Mehän puhumme vaan eräästä maailman katsantotavasta, joka voisi tyydyttävästi selittää sen ilmiöitä. Monadologia oikein ymmärrettynä ei ensinkään vastusta kristinuskon käsitteitä, sen heti tahdon todistaa. Objektiivinen ilmestys osoittaa meille juuri subjektiivis-objektiivisen ja objektiivis-subjektiivisen, joka...«
»Ah! Lorua!» sanoi hovimarsalkanrouva keikauttaen niskaansa. «Kyllä minä tiedän minkä tiedän. Nomaadit kyllä saavat mielellään olla minulta rauhassa, mutta minä sanon ihmistä ihmiseksi, ja kissaa sanon kissaksi ja kukkoa kukoksi, ja Herra Jumala on minusta Jumala eikä mikään nomaadi!»
«Monaadi, monaadi!» huusi kandidaatti naurunsekaisen epätoivoisesti. «Ja mitä siihen nimitykseen tulee, niin tottapahan filosofia kuten kaikki muutkin tieteet saanevat käyttää erityisiä sanoja niillä määritelläksensä erityisiä käsitteitä!»
Jo vähän aikaa oli näkynyt sangen epäiltäviä liikkeitä salin ja vierashuoneen välisessä ovessa: nyt ne lähestyivät. Lapsijoukko oli tulossa kandidaatin takana ja he viittasivat sieltä rukoilevasti äidille, ettei hän suinkaan olisi mitään huomaavinaan. Petrea ja Eeva siinä varpaillaan lähestyivät etunenässä kantaen yhdessä suurta lyijyllä täytettyä viisinaulaista ompelutyynyä. Kandidaatti sattui silloin seisoalleen ja hänen juuri innokkaasti koettaessaan puolustaa filosofian oikeuksia sukelsi lyijytyyny äkkiarvaamatta hänen toiseen frakintaskuunsa. Kandidaatti äkkiä keikahti taaksepäin ja frakki vetäytyi vallan vinoon. Hänen suupielensäkin näkyivät kovasti värisevän ja hieman sammaltaen hän jatkoi todisteluaan. Pienet veitikat olivat odottaneet hyvästi suunnitellun miinansa saavan aikaan kelpo räjähdyksen ja peräytyivät sen vuoksi joutuisasti, mutta kummallista! Kandidaatti seisoi siinä ihan rauhallisena eikä näyttänyt ensinkään huomaavan mitä tapahtui hänen frakkinsa liepeissä. Sitä vastoin hän osoitti erinomaista naurunhalua, niin että hän kiireesti rupesi kertomaan pienen kaskun, joka soi hänelle tilaisuutta tyydyttämään sitä. Ja lieneekö hovimarsalkanrouvan nomaadit tahi oventakainen nomaadijoukko, joka juuri oli ahdistellut hänen taskujaan, saattanut hänet pois järjestelmästänsä, varmaa vaan on ettei hän kertaakaan – sinä iltana – enää ryhtynyt siihen, vaan näkyi erittäin halukkaasti tahtovan huvittaa Gunilla rouvaa, joka myöskin onnistui, ja niin lempeä ja kohtelias oli kandidaatti hänelle että Elise jo rupesi arvelemaan eiköhän kuitenkin vanhan rouvan todistelemistapa ollut paras ja onnistunein.
Lapset väijyksissä tarkastelivat kaikkia kandidaatin liikkeitä. »Kun hän rupeaa kävelemään – silloin hän kyllä tuntee lyijytyynyn! Hän menee tuomaan kirjan! Nyt hän tulee! oh!« Kandidaatin piti todellakin tuoda kirja huoneestansa ja oikein stooalaisen tyynesti, frakki kurjan vinossa hän astui ällistyneen lapsiliudan keskitse ulos eteisen ovesta.
Hänen palatessansa oli frakki suorana; lyijypalanen oli silminnähtävästi poissa. Lasten hämmästys nousi korkeimmilleen eikä arveluista ollut loppua tulla. Viisu arveli olevan reiän kandidaatin frakintaskussa ja tyynyn sen lävitse pudonneen rappusiin. Pikku Petrea, joka oli kepposen alkuunpanija, oli sangen huolissaan lyijypatjasen kohtalosta.
Ei hetkeksikään juolahtanut viatonten lapsikultain mieleen, että kandidaatti osaisi niin teeskennellä että muuttaisi itselleen aiotun hämmästyksen hämmästykseksi heille.
«Miten ja milloin te tutustuitte hovimarsalkanrouva V:hn?« kysyi Elise rouvan lähdettyä.
Kandidaatti vastasi: «Pari vuotta sitten lukiessani ***ssa, vuokrasin pienen ullakkokamarin samasta talosta, jossa hovimarsalkanrouva silloin asui. Kun olin erittäin vähissä varoissa, tuotin päivälliseni ruokapaikasta, josta saatiin halvimmasta hinnasta; mutta se oli sitten myöskin niin huonoa, että tavallisesti jäi miltei maistamatta ja minun oli pakko kävelemällä raittiissa ilmassa haihduttaa nälkääni. Siten olin elänyt jonkun ajan ja sillä aikaa laihtunut melkoisesti, kun hovimarsalkanrouva V., jota en ensinkään tuntenut, taloutensa hoitajan kautta ehdotti minulle toimittavansa ruokani samasta hinnasta kuin mitä ruokapaikkaan maksoin. Kummastuneena ja sangen tyytyväisenä minä kiitin ja suostuin tarjoukseen. Pian huomasin, että hovimarsalkanrouva sillä tavalla tahtoi tulla näkymättömäksi hyväntekijäkseni, niin ettei minun tarvitsisi kiittää häntä siitä; ja siitä päivästä alkaen elin ihan ylellisesti. Hänen hyväntahtoinen huolenpitonsa ei loppunut siihen. Erittäin kylmänä talvena, jolloin kävin kaduilla ohuessa takissa, lähetettiin minulle äkkiarvaamatta lämmin turkki; – mistä? siitä en pitkään aikaan saanut vihiä; mutta viimein johtivat jäljet sattumalta – vapaaherrattareen. Mutta sainko kiittää häntä kaikesta siitä? En! Hän vallan suuttui ja tiuski kovasti, tahtoessani ilmaista kiitollisuuden tunnetta, joka silloin paloi sydämmessäni, ja jota aina vastedeskin tunnen hänen hyvyytensä vuoksi.»
Kandidaatille nousi kyyneleet silmiin ja Elisen ja hänen puolisonsa silmät säihkyivät ilosta kuullessaan Jacobin kertomusta.
«Siinä on«, sanoi laamanni, «uusi todistus siitä jalouden runsaudesta, jota on olemassa, vaikka pintapuolisesti katsahtaessa voisi epäillä. Paha tavallisesti esiintyy pauhinalla; sen vuoksi se kaikuukin niin monelta taholta, sen vuoksi sitä ovatkin sanomalehdet täynnänsä ja sitä kaikuu seuraelämässä, mutta hyvyys vaeltaa mieluimmin – kuten päivänpaiste – hiljaa läpi maailman.«
Pieni «ottelu» – siksi nimitti Gunilla rouva pientä kiistaa – joka oli syntynyt hänen ja kandidaatin välillä monaadeista ja nomaadeista, ei näkynyt olleen epämieluisa kummallekaan, vaan päinvastoin näytti herättävän heissä halun saada enemmän samaa laatua; ja kun Elise, joka ei mielellään istunut iltasin kahden kesken kandidaatin kanssa, usein pyysi Gunilla rouvaa juomaan teetä heidän kanssansa, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin vanha rouva ja kandidaatti olivat täydessä väittelyn touhussa. Jos sitten assessori sattui joukkoon, niin syntyi siitä vallan kauhea mellakka. Kandidaatti huusi ja hyppi välistä ikäänkuin vallan poissa suunniltaan, mutta toisten huudot estivät hänen ääntänsä kuulumasta, sillä hänellä ei ollut yhtään äänivaroja, ja vaikka hovimarsalkan rouva ja assessori aina keskenään olivat erimielisiä, niin he liittyivät yhteen Jacobia vastaan vaikka hän usein oli oikeassa ja sitä paitse kärsi tappionsa mitä herttaisimmalla mielellä. Kentiesi hän kuitenkin viimein – niin hän ainakin itse väitti – olisi menettänyt sekä äänensä että rohkeutensa epätasaisessa taistelussa, ellei hän äkkiä olisi kadonnut taistelukentältä. Kandidaatti vallan hävisi pienestä iltaseurasta. «Missäpä kandidaattimme piileskelee?» kysyi Gunilla rouva välistä, «tahtoisin mielelläni tietää lieneekö hänen monaadinsa eli nomaadinsa ryöstäneet ja vieneet hänen nomaadien maahan. He, he, he, he!»
Kandidaattimme oli niitä henkilöitä, jotka helposti saavat koko joukon keveitä ystäviä. Hänen iloinen, sopuisa luonteensa, hänen taipumuksensa ja mainio seurustelutaitonsa saattoivat hänet suosituksi mielivieraaksi etenkin pienenlaisissa seuroissa. Niin hän oli täällä kuin ennen yliopistossakin joutunut huononlaiseen iloisten veitikoiden seuraan, jossa huviteltiin jos jollain tavoin ja jossa kandidaatin seurusteluavuille ja iloisuudelle annettiin mitä suurinta arvoa. Kandidaatti joutui, osaksi hyväluontoisuudesta, osaksi kevytmielisyydestä mukaan muutamiin kujeihin, jotka parin klubin jäsenen vaikutuksesta muuttuivat yhä sopimattomammiksi; ja kandidaattimme tuli ennenkuin aavistikaan keskelle huvin humua, joka vaikutti hänen raha-asioihinsa sangen epäterveellisesti, saattoi hänet myöhään yöllä kotiin ja myöhään aamulla ylös, jota paitsi hänen päätään pakotti ja hän oli haluton kaikkeen työhön.
Ei ollut hyvistä ystävistä puutetta, jotka pian kertoivat laamannille kaikki hurjuudet. Hän suuttui, Elise tuli oikein surulliseksi; hän oli alkanut vilpittömästi pitää Jacobista ja toivoi paljo hyvää hänen suhteestaan lapsiin.
«Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä!» murisi laamanni. «Siitä minä, hitto vieköön, pian teen lopun. Kauniita juttuja, totta tosiaan! Minä kyllä sanon hänelle, minä, että ellei hän ... mutta, kultaseni, olet sinäkin syynä siihen. Olisit huomaavaisempi häntä kohtaan, olet niin jäykkä ja vieras hänelle! Ja mitä kotihuvia hänellä on täällä iltasin? Nuo alituiset kiistat hovimarsalkanrouvan ja Munterin kanssa eivät voine niinkään huvittaa häntä, etenkin kun he aina huutavat niin, ettei hänen äänensä ensinkään tule kuuluviin. Tuhat kertaa parempi olisi sille nuorelle miehelle, jos antaisit hänen lukea sinulle ääneen – vaikkapa romaaneja tahi mikä vaan sinua haluttaa! – Kehittäisit hänen soitannollista taipumustansa – sehän huvittaisi sinua itseäsikin – ja lomahetkinä puhuisit hänen kanssansa järkevistä asioista, sen sijaan että kiistelet asioista, joita et itse eikä hänkään käsitä. Jos olisit alusta pitäen tehnyt sillä tavoin, niin hänestä ei varmaankaan olisi tullut semmoista juopottelijaa kuin hän nyt on. Nyt tässä täytyy pitää nuhdesaarnoja, jotta hyvät tavat säilyisi talossa. Minä en kärsi semmoista elämää. Ja huomispäivänä hän saa kuulla minulta sen! Kyllä minä läksytän herran niin, että hän sen muistaa toistaiseksi!»
«Oi!» rukoili Elise, «älä ole liian ankara, Ernst? Jacobi on luonteeltaan hyvä, jos puhut hänen kanssansa ystävällisesti ja vakavasti, niin, olen varma siitä, se vaikuttaa paraiten.»
Laamanni ei vastannut mitään, käveli vaan sangen huonolla tuulella puhisten edes takaisin lattialla.
«Haluatteko uutisia naapuristanne herjauskynäilijästä?» huudahti assessori Munter tuimannäköisenä astuessaan sisään. «Hän on sairas, kuolemansairas, hän sairastaa ankarata keuhkotautia; hän ei koskaan enää kirjoita häväistyskirjoituksia!»
«Kuka hoitaa hänen pikku tyttöään?» kysyi Elise. «Minä näen hänen välistä villikissan tavoin juoksevan portissa ja kadulla.»
«Niin, hänellähän on mainio hoito!» ärjyi assessori. «Siellä on eräs ihminen talossa – ihmiseksi sitä sanotaan, vaikka häntä pitäisi sanoa elukaksi tahi mieluummin piruksi – joka muka hoitaa sairaan taloutta, mutta varastaa häneltä ja turmelee hänen lapsensa. Mitäpä tästä sanotte: hän ja hänen kaksi pitkää poikaretkalettansa huvittelevat peloittelemalla tytöntynkkää pukeutuen jos joksikin hirviöksi ja kummittelevat hänelle hämärässä. Ei olisi kummaa jos lapsi semmoisesta joutuisi mielenvikaan.»
«Ne konnat!» huudahti laamanni hehkuen vihasta ja inhosta. «Oi Jumalani miten paljon on tapainturmelusta ja rikoksia, joihin lain koura ei milloinkaan voi ulettua! Ja isä, lapsen isä, kärsiikö hän että hänen lastansa niin pidellään?»
«Hän on tykkänään sen matami hirviön vallassa. Sitä paitsi hän on nykyään vuoteen omana ja tuskin tietää mitä talossa tapahtuu.»
«Ja jos hän kuolee – onko silloin ketään, joka ottaisi tytön omakseen? Onko hänellä yhtään sukulaista, yhtään ystävää?»
«Ei ketään maailmassa! Minä olen tarkasti tiedustellut sitä asiaa. Metsän lintunen on paremmassa turvassa kuin se lapsi. Sitä paitsi siellä vallitsee köyhyys ja vähät varatkin kyllä tuo hoitajapeto hävittää.»
«Mitä on tehtävä?» kysäsi laamanni oikein tuskastuneena. «Tiedätkö sinä Munter mitään neuvoa siihen?»
«En mitään tätä nykyä. Nyt täytyy kaiken mennä menojaan. En neuvo kenenkään nyt sekaantumaan siihen, sillä sairas on matamin vallassa, jonka taasen perkele villitsee, ja tytön tahtoo isä koko päivän pitää luonaan ja antaa hänen harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta. Mutta semmoista helvettiä ei voi kestää kauan. Ehkä hän jo kuukauden perästä on kuollut ja se – joka huomaa kaatuvan varpusen, armahtaa varmaankin orpoa lapsiraukkaa! Nyt ei kukaan voi pelastaa häntä noiden hirviöiden kynsistä. Hyvää yötä nyt! Minun täytyi käydä kertomassa tätä teille, syystä että sydäntäni kirveli ja kun minulla nyt kerran on tuo mainio taipumus sälyttää kuorma toisten niskoille helpoittaakseni omaani. Hyvästi!»
Laamanni oli sinä iltana sangen häiriytynyt. Äsken kuulemansa kertomus vaivasi hänen mieltänsä. »On ollut sallimuksen oikku, että herra N–n ja minun tieni niin usein ovat kohdanneet toisiaan. Hän on todellakin taitava mies, mutta hän on huono siveelliseltä kannalta katsoen. Sen vuoksi olenkin parissa tilaisuudessa vastustanut hänen pyrintöjään virkauralla ja siten hänen onneansa. Luonnollista on, että hänestä tuli vihamieheni, vaikken minä ole siitä välittänyt. Mutta nyt minä tahtoisin ... oi miten kurjana hän makaa siinä, onneton! Ja lapsi, poloinen lapsiraukka! Ström! onko kandidaatti kotona? Eikö? Ja kello käy jo yhtätoista! Hitto vieköön! Huomenna hän saa kuulla, mistä hän on kotoisin!»
Kun laamanni seuraavana aamuna veti ylös rullauutimen, paistoi aurinko mahtavana, säteilevänä, äänetönnä huoneesen ja valaisi sen häikäisevän kirkkaaksi. Sen säteet ikäänkuin tunkeutuivat suoraan laamannin sydämmeen.
«Elise kulta!» sanoi hän vaimonsa herättyä, «minulla on tänään paljon työtä. – Ehkä on parasta, että sinä puhut Jacobin kanssa ja varoitat häntä. Naiset vaikuttavat usein paremmin semmoisissa tapauksissa miehiin kuin miehet. Sitä paitsi – mitä voi taivuttaa, sitä ei saa taittaa, ja – sanalla sanoen, minä luulen sinun toimittavan sen asian paraiten. Tänään on niin kaunis ilma! Etkö voisi mennä kävelyretkelle lasten kanssa. Ja matkalla sinulla olisi mainio tilaisuus pitää nuhdesaarnasi. Ellei se auta niin ryhdyn minä ... mutta minä mielelläni olisin suuttumatta häneen. On kyllä muutenkin asioita mihin suuttua!»
Laamanni ei ollut ainoa, jota aurinko sinä aamuna houkutteli kävelyretkelle Kandidaatti oli muutamana päivänä aikaisemmin luvannut lapsille jonakin oikein kauniina päivänä viedä heitä erääseen hakaan, jossa kasvoi paljon pähkinäpuita ja niistä voisi poimia pähkinöitä oikein kosolta. Lapset muistavat erinomaisen hyvästi semmoiset lupaukset ja pienien Frankien mielestä ei voinut olla kauniimpaa eikä sopivampaa päivää semmoista retkeä varten kuin juuri alkanut päivä, ja kun he huomasivat että kandidaatti ja vanhemmat olivat samaa mielipidettä, oli ilo ylimmillään. Pirkko ei voinut ensinkään hillitä Eevaa ja Petreaa; hänen pukiessaan heitä he hyppivät hänen käsissänsä.
He lähtivät heti päivällisen jälestä ja Henrik ja Viisu kävelivät ensi rivissä, toisessa kulkivat Eeva ja Leonore Petrea keskellään, kullakin pieni vasu tahi rove käsivarrella ja siinä kaakkupalanen evääksi. Lapsijoukon jälestä tuli äiti ja hänen vieressänsä kandidaatti vetäen pieniä vaunuja, joissa Gabrielle istui totisesti katsellen ympärilleen kauneilla ruskeilla silmillään.
«Pikku Afrika», – siksi sanoivat lapset pientä mustasilmäistä Kapista tullutta naapuriaan – seisoi kotinsa portilla, pienten Frankien sipsuttaessa ohitse. Petrea rupesi kiireesti juoksemaan, hänet kun valtasi vastustamaton halu tutustua pikku Afrikaan, ja hän tarjosi tälle niiaten kaakkupalasen vasustansa. Pikku villi sieppasi ahneesti kaakun, näytti valkoisia hampaitansa ja livisti portista pihalle piiloon; mutta Elise otti Petreaa kädestä ja piti sitä omassansa vähäsen tyynnyttääkseen hänen riemahtelevia elinvoimiaan.
Päästyään kaupungin ulkopuolelle saivat lapset juosta aivan vapaasti ja he käyttäytyivät silloin yhtä kömpelösti kuin pienet vasikat ensi kerran päästyään vihannalle niitylle. Tunnustaa täytyy, että pikku Viisukin rupesi vallattomaksi ja hyppeli ojan yli juuri leveimmältä kohdalta, ja taputteli käsiään ja huutamalla pelotteli laiskoja variksia. Kuitenkin hän pian hylkäsi semmoiset ilon ilmaukset tyytyen järkevämpään huviin, ja missä vaan jäykkäniskainen kärsämäkukka kasvoi läheisyydessä, tahi punarintainen orjantappuramarja loisti metsän reunasta, ne hän heti huolellisesti poimi ja säilytti esiliinassaan talon tarpeeksi. Henrik juoksi aika ajoin vaunujen luokse suutelemaan «tipsukkaa» ja antamaan hänelle pienimmät kukat, mitkä vaan löysi. Petrea vähän väliä heitti kuperkeikan, mutta nousi aina yhtä sukkelaan ja jatkoi uljaasti hyppyjään ja juoksuaan. Kandidaatti, hänkin eloninnossaan rupesi laulamaan, johon lapset pian yhtyivät kukin äänensä mukaan marssien laulun tahdissa. Elise nautti kauniista ilmasta ja yleisestä ilosta eikä tahtonut eikä hennonnut häiritä sitä ikävillä nuhteilla. Ne lykättiin toistaiseksi.
«Ei, mutta katsokaa! katsokaa tänne, katsokaa tänne, siskot, Henrik, katsokaa tänne!» pikku Petrea huudahti, huitoen käsillään ja vallan haltioissaan ihastuksesta pistäen nenäänsä korkean komean ristikkoportin rakoihin, josta voi nähdä puistoon, jonka puut ja pensaat olivat vanhanaikuisesti leikatut ja joka muutenkin oli jos jollakin lailla koristettu. Kohta monta pientä päätä uteliaasti kurkisti ristikon lomista. Lapset luulivat vallan näkevänsä paratiisin. Pian näkyi siinä kandidaattikin, tosin ei Kerubimina estävä miekka kädessä, vaan hyvänä enkelinä, avaamassa paratiisin porttia ihastuneille lapsille. Sen äkkiarvaamattoman ilon olivat Elise ja kandidaatti hankkineet heille pyytämällä lupaa leskikreivitär S:ltä saada matkallaan pähkinähakaan kulkea hänen puistonsa kautta.
Sielläpä vasta oli ihmettelemisen ja kysymyksen aihetta. Elise ja kandidaatti eivät joutaneet vastaamaan kaikkiin kyselyihin. Milloin lasten sydäntä liikutti pieni, kömpelö lemmenjumala, joka itki kuivuneen suihkulähteen reunalla. –
«Minkä tähden hän itkee?»
«Arvatenkin vedenpuutteen tähden!» vastasi kandidaatti hymyillen. Milloin kiinalainen temppeli lumosi heidän katseensa ja sen sisässä he luulivat kaiken maailman aarteiden piilevän, mutta siellä olikin vaan – muutamia kanoja; milloin heitä kummastuttivat pyramiidin muotoisiksi leikatut puut – he eivät milloinkaan olleet nähneet mitään niin kaunista, niin ihmeellistä! Mutta ihmeellisin heitä vielä odotti. Saavuttiin erääseen puiston pimeään osaan. Synkkämielisiä, katkonaisia, mutta samalla sointuvia ääniä kuului ikäänkuin alituisen hiljaisen vedenloiskeen säestäminä. Lapset astuivat verkemmin ja painautuivat lähekkäimmäksi toisiansa kiihkeästi odottaen ja hiukan pelokkaan uteliaina. Vedenloiskeen ääni kuului yhä lähemmältä. Kuusikko oli tiheää ja synkkää heidän ympärillään. Mutta vihdoin se aukeni oikealle päin ja tuuheiden puiden ja vihannoivien kasvien ympäröimänä näkyi siinä luolan aukko, jonka taustasta näkyi suuri, valkoinen patsas, kuvaten ihmistä, jolla oli vanha partainen pää, kumara selkä ja pukinjalka. Hän puhalsi huilua ja todellakin olisi voinut luulla noiden kummallisten äänten lähtevän siitä. Pienet suihkut pulppusivat siellä täällä esiin kallioseinästä yhtyen valkopatsaan jalkojen juuressa olevaan säiliöön, josta hän haaveksien näkyi katselevan kuvaansa ja päänsä päällä olevaa köynnöskasvien koristamaa kivikattoa.
«Metsänjumala Pan se on», selitti kandidaatti; mutta hänen muita kertomuksiansa ja muinaiskreikkalaisten uskosta tuohon luonnonhaltiaan ei kukaan malttanut kuunnella paitsi pikku Viisu, joka pudisti pientä viisasta päätään siitä että kreikkalaiset voivat olla niin epäviisaat ja uskoa «tuommoiseen jumalaan», ja Elise, joka muinais-ajasta etsi sitä uskoa luonnon jumaluuden elämään, joka meidänkin aikanamme on olemassa vaikka todellisempana ja – kuten luulemme – jalommassa merkityksessä. Näky oli vaikuttanut valtavasti kaikkiin katselijoihin, niin suuriin kuin pieniin, mutta pikku Petrean aivoihin se vaikutti hurmaavasti, miltei huumaavasti. Metsänjumala soittoineen, puoleksi inhimillisine puoleksi eläimellisine muotoineen, vaikka olikin ainoastaan kipsistä, oli hänen mielikuvituksessaan elävä olento, yhtä todellinen kuin ihmeellinen, ja pysyi semmoisena, selittipä kandidaatti sitä sitten vaikka kuinka epäselvän mielikuvituksen luomukseksi, jolla ei ollut eloa eikä todellisuutta. Hän ei voinut nähdä, ei ajatella muuta kuin metsänjumalaa; uuden ihmemaailman aavistus koitti suloisen värisyttävästi hänen pikku sielussaan.
Sill’aikaa vei kandidaatti Elisen polkua myöten, joka kiemurteli leppien ja koivujen välitse kalliolle, jonka sisässä oli tuo ihmeluola. Siellä ylhäällä oli päivänpaisteista ja iloista ja pienellä viheriäisellä kummulla loisti marja- ja hedelmäkorit mitä houkuttelevimmin auringon valossa. Kandidaatti – joka niin mielellään aina ilahutti ja huvitti muita – oli hankkinut Eliselle ja lapsille tämän äkkiarvaamattoman ilon. Ja tuskin oli milloinkaan odottamaton ilo ollut tervetulleempi ja hauskempi. Lasten huvitteleminen on sitäpaitsi mitä kiitollisin asia maailmassa, ja äidin suosion saa aina kaupantekiäisiksi.
Vihannalle rinteelle ruusupensaiden, Elisen lempikukkien, suojaan kandidaatti levitti viittansa istuinpaikaksi hänelle ja tipsukalle, joka nostettiin alas vaunuistaan; häneltä riisuttiin vihreä silkkihattu, niin että kultakutrit vallan loistivat auringonpaisteessa. Kandidaatti valitsi hänelle ja äidille muutamia kauniita hedelmiä, istahti sitten ruohoon Gabriellen viereen, jutteli hänen kanssansa, ajoi ruusunoksalla pois hyttyset Elisen käsistä ja tipsukan päästä toisten lasten muutaman askeleen päässä hypellessä ja nauttiessa vapaudestaan ja karviaismarjoista lapsuuden koko suurella voimalla. Puut suhisivat länsituulen hengähdyksestä ja tuohon hiljaiseen suhinaan sekaantuivat metsänjumalan soinnukkaat huokaukset ja veden salaperäinen lirinä. Hetki oli ihana ja vaikutti suloisesti Elisen sieluun. Aurinko, ruusujen, tuoksu, metsän, veden ja haltian soitto, kaunis maisema heidän ympärillänsä ja onnelliset lapset herättivät äkkiä hänen rinnassansa tuon sydämmen kevään, jolloin kaikki tunteet, kaikki ajatukset ovat ihanien kukkien kaltaiset ja jolloin elämä tuntuu niin kevyeltä, niin suloiselta. Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan, joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan ennen ollut huomannut Jacobin silmissä. Elise älysi nyt olevan sopivan hetken lausua varoittavat sanansa; hän tunsi nyt voivansa puhua hänelle avomielisesti ja hellästi sisaren tavoin ja tiesi myöskin totuuden kaikuvan hänen huuliltansa loukkaamatta ja pahoittamatta. Mutta tuskin hän oli päässyt alkuunkaan ja saanut lausutuksi ensimmäiset sanat hellällä vaikka vähäsen vapisevalla äänellä ennenkuin lapsijoukon levottomat liikkeet hänet keskeyttivät; he etsivät jotakin pensaiden välistä, juoksivat puiden taakse ja nimi: «Petrea! Petrea!» kaikui kysyväisesti ja kehoittavasti sisarusten huulilta. Levottomasti äiti katsahti ympärillensä ja kandidaatti hypähti ylös katsomaan mikä oli hätänä. Oli ihan tavallista että Petrea välistä vähäsen erosi muista lapsista ja kulki omissa mietteissään: sen vuoksi he eivät erittäin huomanneet sitä, että hän ei alusta ollut mukana hedelmäkestissä. Elisen ja kandidaatin valtasi heidän omat ajatuksensa. Sisarukset arvelivat: «kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui oikeaksi tuskaksi.
Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa. Ikäänkuin metsänjumalan ja sen soiton lumoamana oli tyttö palannut luolaan ollessaan puolimatkassa vuorenhuipulle. Luolan ihmemaailma hurmasi hänet ja äkkiä hänet valtasi vastustamaton halu kertoa isälleen ja Pirkolle nähneensä – metsänjumalan. Päätös ja teko ovat yhtä vielä enemmän lapsella kuin naisella. Olla sisaruksista ensimmäinen joka kertoisi isälle tärkeän uutisen: «isä minä olen nähnyt metsänjumalan!» oli kiusaus, joka Petrean kunnianhimon ja kertomahalun oli liian vaikea kestää. Hän oli kuullut puhuttavan, että aikomus oli levähtää tuolla ylhäällä ja Petrea, jolla oli yhtä heikko paikantunto kuin vahva mielikuvitus, ei hetkeäkään epäillyt ehtivänsä kotiin ja sieltä takaisin ennenkuin hänen poissaolonsa huomattaisiin. Muuten, totta puhuen hän sangen vähän mietti sitä asiaa; sykkivin sydämmin, huulillaan sanat: «Ah, isä, me olemme nähneet metsänjumalan» hän läksi juoksemaan mikäli jaloista pääsi tietä myöten, joka oli kotitielle vallan vastakkainen ja samalla vei hänet kauemmaksi luolasta. Petrea ei vielä tietänyt olevan monta tietä maailmassa. Pian hänen täytyi seisahtaa levähtämään. Oli erittäin kaunista hänen ympärillään; suloisia tuoksuja levisi kukista, linnut livertelivät, taivas oli sininen ja täällä missä ei yksikään rakkaudenjumala eikä kiinalaisten temppeli hurmannut hänen mieltänsä, hävisi Paninkin kuva hetkeksi hänen sielustansa ja sen sijaan astui ajatus eli oikeammin tunne, pyhä ja ihana, jommoisen äiti aikaisin oli herättänyt lasten sieluissa. Petrea huomasi olevansa yksin, mutta samassa hän huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut yksin; ilman suloudessa, luonnon ihanuudessa hän tunsi hyvän Hengen läsnäoloa, sen hengen, jota äiti oli opettanut häntä sanomaan Isäksi. Ja tuntiessansa Hänen hyvyyttänsä ja hoitoansa, joka ei milloinkaan ollut hänelle niin selvää kuin sinä hetkenä, täytti Petrean sydämmen niin suloinen tunne, että se oli vallan sulaa rakkauteen ja autuaallisuuteen. Hän vaipui alas ruohostoon ja luuli jo olevansa matkalla taivaasen. Mutta oi! tie sinne ei ole mikään helppo; ja tuommoiset ihanat taivaanaavistukset ne viipyvät vaan niin lyhyen ajan niin pienissä kuin suurissakin ihmissieluissa. Pieni tien poikki hyppivä oravanpoikanen se nyt riisti Petrean alas matkaltaan taivaasen. Heti oli Petrea sitä takaa-ajamassa. Semmoisen otuksen kiinnisaaminen ja kotiintuominen, sepä vasta on ihmeellinen teon huippu. «Mitähän siskot sanonevat! Mitähän koko kaupunki sanonee! Ehkä se vielä tulee sanomalehteen! Ehkä kuningaskin vielä saa sen tietää!» Petrea joutui ihan pois suunniltansa innostuksesta ja kunnianhimosta ja ajoi oravaa takaa kantojen ja pensaiden ympäri. Hän repi rikki hameensa, loukkasi käsiään ja jalkojaan, joutavaa! hän ei sitä tuntenut, etenkin kun hän – oi suurinta onnea! – kaatui, mutta samassa piti vapisevissa käsissään oravanpoikasta. Petrea vallan ääneen kirkasi ilosta ja huusi äitiään ja siskojaan, jotka – eivät voineet kuulla häntä. «Oi sinä pikku sydänkäpynen!» jatkoi Petrea ja tahtoi suudella pientä vankiaan. «Sydänkäpy» silloin purasi Petrean leukaa, niin että hän rupesi huutamaan kummastuksesta ja tuskasta, mutta ei kuitenkaan laskenut oravanpoikasta, vaikka veri tihkui sen puremasta haavasta. Jälleen Petrea juoksi eteenpäin, kovasti ihmetellen, ettei suurta ristikkoporttia jo näkynyt, josta hän tiesi täytyvänsä mennä päästäkseen kotiin. Ihmetellen juostessansa ja pidellessään levotonta vankiaan hän näki erään herran lähestyvän. Ei juolahtanut Petrealle mieleenkään, että hän voisi olla muu kuin hänen isänsä ja vallan haltioissaan ilosta hän huudahti: «isä, isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» Sangen kummastuneena «isän» nimityksestä katsahti nuori herra ylös lukemastaan kirjasta, katseli Petreaa, hymyili ja vastasi: «Ei pikku tyttöseni, hän on mennyt tuonnepäin», osoittaen tietä josta Petrea oli tullut. «Ei, ei, hän ei olekaan se!» huudahti Petrea pelokkaasti ja kääntyi joutuisasti takaisin, äkkiä aavistaen olevansa väärällä tolalla. Hän hylkäsi kotiinmenotuumansa ja tahtoi nyt vaan jälleen etsiä heitä, jotka hän niin ajattelemattomasti oli jättänyt. Hän juoksi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta se haarautui kahteen ja hän valitsi väärän tien, tuli jylhään seutuun ja huomasi nyt vallan eksyneensä tietämättä enää minne joutui. Hän heittäytyi epätoivoissaan ruohoon ja puhkesi itkemään. Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Petrea pyyhkäsi silmiänsä leninkiinsä (nenäliinansa hän oli pudottanut) ja katsahtaessaan ylös hän huomasi muutamia mainioita vaapukoita, jotka kasvoivat lähellä olevan kallioseinän rakoloissa.
Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen kauniin hedelmän. Marjaterttu kädessään hän tahtoi langeta äidin jalkain juureen ja rukoilla: «anna minulle anteeksi!» Niin ajatteli Petrea koettaessaan kynsin hampain taittaa vaapukanoksia, ja uutta rohkeutta ja voimaa syntyi hänen rintaansa. Ja – jos hän kiipesi vähäsen korkeammalle – eiköhän silloin pääsisi selville missä hän oli, näkisi äidin, isän, sisarukset, koko maailman? Tietysti! Sepä oiva aate! Vaapukkakimppu toisessa kädessä hän pääsi toisen avulla ylöspäin! Mutta oi! Liukkaalla paikalla lipesi toinen jalka, sitten toinen; vasen käsi ei jaksanut kannattaa ruumiin painoa, oikea ei tahtonut uhrata vaapukkakimppua. Hetkisen tuskaa ja voimainponnistusta ja – Petrea kieri kalliota alas risu- ja nokkoskasaan, johon – toistaiseksi tahdomme jättää hänet ja palata Elisen luokse.
Ei voi selittää mikä tuska valtasi äidin hänen toista tuntia kandidaatin ja Henrikin seurassa etsittyään ja huudettuaan Petreaa häntä löytämättä.
Viisu hoiti muita lapsia Panin luolan läheisyydessä. Puistossa oli useita lammikoita. Mahdollista oli että hän olisi pudonnut johonkin niistä. Se ajatus kauhistutti Eliseä ja pelko palata kotiin miehensä luokse yksi lapsi vähemmin kuin mennessä – yksi miehensä lemmikeistä kuolleena hänen huolimattomuutensa tähden – syöksi kuolontuskan hänen sydämmeensä. Mieluummin hän tahtoi kuolla! Kalman kalpeana hän lakkaamatta kulki etsien aika ajoin melkein tuskasta maahan vaipumaisillaan. Turhaan kandidaatti häntä rukoili pysymään paikoillaan ja luottamaan häneen, joka kyllä vielä löytäisi Petrean – turhaan! Elise ei häntä kuunnellut, levähtämättä hän etsi lastaan. Kandidaatti ei tahtonut kauaksi aikaa jättää häntä yksiksen, vaan palasi usein hänen luoksensa sillä välin kuin Henrik huusi ja tähysteli puiston toisella puolella.
Vasta heidän kaksi tuntia turhaan etsittyään kadonnutta, samassa kuin kandidaatti uudestaan oli tullut epätoivoisen äidin luokse, sattuivat he yhtaikaa katsahtamaan samaan esineesen. Siinähän oli – Petrea! Hän makasi risukasassa kallion juurella; veripilkkuja näkyi kasvoissa ja vaatteissa ja kauhea kaulakoristus kimelsi auringonpaisteessa hänen kaulassansa. Keltaisenkirjava käärme oli kiertynyt hänelle kaulaan. Petrea makasi liikkumatonna ja näytti nukkuvan. Heikko kauhistuksen huuto kuului äidin suusta. Hän tahtoi syöstä esiin, mutta kandidaatti sen esti.
«Jumalan tähden!» hän rukoili kalpeana ja kiihkeänä, «pysykää hiljaa! ehkei vielä ole mitään tapahtunut, mutta se on kyykäärme, metsiemme myrkyllisin käärme! Varomaton kosketus ja sekä te että lapsenne olette hukassa! Ei, te ette saa, teillä ei ole oikeutta! henkenne on liian kallis – – minun sitä vastoin ... luvatkaa minulle pysyvänne hiljaa ja.....
Elise oli vallan pois suunniltansa. «Pois, pois!» sanoi hän koettaen heikoilla käsillään sysätä kandidaatin syrjään. Hän tahtoi astua eteenpäin, mutta jalat eivät häntä enää kannattaneet. Hän horjui ja vaipui maahan.
Samassa silmänräpäyksessä oli Jacobi Petrean luona, ja yhtä rohkeasti kuin taitavastikin hän tarttui käärmeen niskaan ja nakkasi sen kauas pois. Siitä kosketuksesta Petrea heräsi, ojentelihe, avasi siniset silmänsä ja lausui katsellen ympärilleen:
«Oi ... oi ... isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!»
«Jumala siunatkoon sinua metsänjumaloinesi!» huudahti kandidaatti iloissaan siitä selvästä elon ja terveyden merkistä, sulki lapsen syliinsä ja kantoi äidin luokse. Mutta äiti ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Hän makasi maassa pyörtyneenä. Vasta Henrikin suutelot ja kyyneleet herättivät hänet eloon. Kauan aikaa hän tuskastuneesti ja sekavasti katseli ympärilleen.
«Onko hän kuollut?» kuiskasi hän.
«Ei, ei, hän elää ja on vahingoittumaton!» huudahti Jacobi ollen polvillaan Elisen vieressä, ja polvillaan hänen vieressään oli pikku Petreakin, vaapukkaterttu kädessään ääneen nyyhkien.
«Anna anteeksi! oi äiti, anna anteeksi!»
Nyt vasta kaikki selveni äidille; hän nousi kiireesti ja sanomattomasta ilosta kirkaisten hän sulki pelastetun lapsen syliinsä. «Jumalan kiitos!» huudahti hän sitten kohottaen kätensä taivasta kohti. Äänettä hän ojensi sen Jacobille, katsellen häntä kyyneleisin silmin, mutta se katse ilmaisi kiitollisuutta, jommoista ei sanoin voida selittää.
«Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» lausui Jacobikin syvästi liikutettuna painaen Elisen käsiä huulillensa ja vasten rintaansa. Hänkin tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.
Kiireesti he sitten poistuivat kyykäärmeen vaaralliselta alalta, kun ensin Jacobi ja Henrik olivat luopuneet arvattavasti turhasta tuumastaan etsiä ja tappaa myrkyllinen, vaikka viaton elävä.
Panin luolan päällä istui pikku Viisu koettaen lohduttaa siskojaan ja itki katkerasti heidän kanssansa siskoa, jota he eivät milloinkaan enää luulleet saavansa nähdä. Sitä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi tuli ilo kun saivat nähdä hänen lähestyvän kandidaatin käsivarrella. Ja pian heidän hyväilevät kätensä kiertyivät hänelle kaulaan saatuansa äidiltä kuulla miten hän oli pelastanut heidän siskonsa hengenvaarasta. Petreaa he katselivat kummastellen ja uteliaasti, hänelle kuin heidän mielestään oli tapahtunut jotakin ennen vallan kuulumatonta. Petrea puolestansa vuodatti niin katkeria kyyneleitä ajattelemattomuutensa ja äidille ja sisaruksille saattamansa surun tähden, että Elisen jo täytyi lohduttaa ja rohkaista hänen mieltänsä. Putoamisestansa risukasaan Petrea ei tietänyt kertoa muuta kuin että hänen päätään huimasi, eikä hän voinut nousta, vaan nukkui siihen ja näki unta metsänjumalasta.
Sillä välin oli jo tullut myöhä eikä enää voitu ajatellakaan pähkinänpoimintaa. Niin äidin kuin Petreankin tähden oli pakko rientää kotiin. Toiset lapset arvattavasti olisivat paljon enemmän surreet onnistumatonta huviretkeä, ellei heillä olisi ollut vallan kiusallinen vastustamaton halu saada kotona kertoa päivän ihmeellisistä tapauksista. Kotimatkaa kohtasi uudet vastukset; Petrea, joka oli ylen väsynyt ja oli sitäpaitsi pudotessansa loukannut itseään melkoisesti, ei voinut astua; päätettiin sen vuoksi vetää häntä pienissä vaunuissa ja kandidaatti puolestaan kantaisi Gabriellea. Mutta kun tipsukka huomasi ettei kandidaatilla ollutkaan hansikkaita kädessä ei hän sallinut hänen kantaa eipä edes koskeakaan itseensä, vaan päästi mitä surkeimpia hätähuutoja, kun Jacobi nauraen nosti »pikku mummon«, joksi hän häntä sanoi, käsivarrelleen, vähääkään välittämättä pienokaisen vastustuksista. Mitä äidin ja kandidaatin sanat eivät voineet, sen vaikuttivat viimein Henrik veikon kuperkeikat ja hyväilyt. Tipsukkaa ne huvittivat; kyyneleet kuivivat puolitiessä poskien pieniin kuoppiin, joita siihen houkutteli mitä suloisin nauru. Petrea – joka suru- ja katumuskohtauksen ohimentyä rupesi pitämään itseään ja seikkailujaan erittäin intressanttina – istui vaunuissa hyvin olevinaan sisarusten ympäröimänä, jotka eivät voineet kylliksi kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan; kilvan he koettivat lykätä pientä ajopeliä. Ja kandidaatti, hän veti Petreaa tuota vilkasta lörpöttelijää, hän kantoi tipsukkaa, joka pian nukkui nojaten hänen olkapäähänsä, hän lauloi kauniita lauluja ja kertoi pieniä juttuja huvittaaksensa Elisea, joka kauan vielä oli vallan kalpea uhanneen vaaran ja kestämänsä hädän johdosta.
Vihdoin saavuttiin kotiin; siellä kaikki kilvan koettivat kertoa päivän tapahtumia; Pirkko vuodatti kyyneleitä «pikku enkelimäisen Petrea neitisensä» tähden ja laamanni syleili sydämmellisesti Jacobia. Kun Petrean mustelmat ja naarmut olivat pestyt Riian-palsamilla, käski äiti vielä lisäksi lohduttaaksensa lapsia epäonnistuneesta pähkinänpoiminnasta paistaa illalliseksi pannukakkuja ja vispilöidä kiisseliä kermasta ja vaapukkahillosta. Lapset tanssivat ilosta pöydän ympärillä ja Petrea, joka onnettomuuksiensa tähden sai siitä veljenosan, arveli taivaassa varmasti aina syötävän semmoista kiisseliä ja ehdotti sille nimeksi «taivaanmanna». Se ehdotus hyväksyttiin yleisesti ja «taivaanmanna» tuli siitä päivästä tutuksi ja suosituksi jälkiruuaksi Frankilassa.
Isän sylissä itki Petrea vielä katkeria kyyneleitä sen lempeän nuhteen johdosta, jonka isä hänelle lausui, ja nukkui sitten makeasti hänen syliinsä.
Ja kandidaatille aiottu nuhdesaarna?
«Jääkää kotiin täksi illaksi!» lausui Elise hänelle katsoen häneen ystävällisesti ja rukoilevasti.
Kandidaatti jäi.
«Jääkää kotiin illaksi» pyysi Elise seuraavana päivänä ja sitten edelleen monta päivää. Kandidaatti jäi. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt Elisen olevan niin ystävällisen, jopa oikein herttaisen häntä kohtaan, eikä milloinkaan niin huomaavaisen kuin nyt; ja tämmöinen huomaavaisuus ja ystävällisyys naisen puolelta, naisen, joka tavallisissa oloissa on kohtelias ja välinpitämätön miehiä kohtaan, hiveli kandidaatin turhamaisuutta samalla kuin se osasi hänen hellään sydämmeensä. Pian hävisi kaikki «nuhdesaarnojen» ja moitteen syyt, sillä kandidaatti hylkäsi kerrassaan juomaveikkonsa ja heidän seuransa. Ei kukaan puhunut moittivammin heistä kuin kandidaatti. Hän oli niin innokkaasti samaa mieltä Elisen kanssa, että juominkien vaahtoava haihtuva samppanja on ainoastaan hetken hurmaus, joka jättää jälkeensä tyhjyyttä ja velttoutta. »Kerran, jopa parikin», arveli kandidaatti «voivat semmoiset juomingit olla vahingoittamatta jopa virkistäviäkin; mutta yhä uudistuen – oh herran tähden! ne vaikuttavat sangen epäedullisesti, jopa epäsiveellisesti!» Ja pikku Viisu, joka kuuli kaiken tämän, arveli sen olevan sangen viisaasti puhutun. Eipä kukaan nyt näkynyt paremmin viihtyvän kotona kuin kandidaatti. Kotona viihtyy niin hyvin, arveli kandidaatti kun elämä on säännöllistä ja »on niin todellisen terveellistä ja raitista elämää» niissä toimissa ja viattomissa huveissa, jotka muodostavat kodin hiljaisen elämän.
Mutta sillä välin ilmestyi kandidaatin terveesen elämään kipeäkin kohta. Kiitollisuus oli ensiksi lämmittänyt Elisen sydämmen Jacobin hyväksi, mutta sitten edellinen rupesi siksi paljon pitämään hänestä hänen herttaisuutensa tähden, niin että hän huomasi miehensä toiveiden hänen käytöksensä suhteen olevan erinomaisen helpot täyttää ja pian hänen seurustelunsa Jacobin kanssa sulostutti hänen oman elämänsäkin. He olivat monessakin asiassa yksimieliset etenkin soitosta ja kirjallisuudesta, jota kumpikin rakasti ja kandidaatin nuorekas into tuotti jalompaa eloa ja viehätystä heidän yhteisille huvituksilleen. Keskustelut menettivät kaiken kiistan muodon ja olivat miellyttävänä ja kehittävänä ajatustenvaihtona. Kandidaatti ei lainkaan tahtonut olla oikeassa; häntä päinvastoin tavallaan ilahdutti, kun hän voi olla Eliselle myöntyväinen. Jacobi tunsi kirjat paremmin kuin Elise, viimemainittu tunsi paremmin elämän – kirjojen äidin – kuin hän ja kulki sen vuoksi hänen vieressään kuin vanhempi, ohjaava ystävä. Kandidaatti tunsi olevansa onnellinen viehättävän rouvan vaikutuksen ja lempeän ohjauksen alaisena ja kiintyi häneen yhä enemmän. Mutta niin vieno ja suloinen oli tuo suhde, että hän ei ensinkään aavistanut sen vaaroja. Häntä miellytti kun Elise kohteli häntä kuin lasta ainakin ja laski sen vuoksi luonnoltaan lapsekkaan mielensä aivan valloilleen. Elisen lempeät nuhteet olivat jonkinlaisena nautintona hänen sydämmellensä; hänen teki mielensä hairahtua ainoastaan ansaitaksensa niitä; hän olisi tahtonut niitä kuunnellessaan suudella Elisen hametta, tahi valkoista kaunista kätöstä ja hänestä oli tuskallisen suloista, kun hän ei kuitenkaan tohtinut sitä tehdä. Kun Elise lähestyi ja hän kuuli hänen keveät askeleensa, kun hän tunsi ruusuntuoksun, joka aina seurasi häntä, lämpeni hänen sydämmensä sanomattomasti, ja mikä eniten kiinnitti Jacobia Eliseen oli viimemainitun kärsimykset. Kun hermotaudit tahi taloudelliset huolet lannistivat Elisen mielen, kun hän kärsivällisesti kesti miehensä usein tylyä käytöstä, silloin kandidaatin sydän vallan suli hellyydestä, ja hän teki kaiken voitavansa huvittaaksensa ja virkistääksensä häntä; hänen pienimmätkin toiveensa hän koetti täyttää ennenkuin ne olivat lausututkaan. Elise ei voinut olla semmoiselle aivan tunnoton ja ehkä hänen turhamaisuuttansakin kutkutteli, kun hän näki nuoren miehen olevan vallassansa, kenties hän vapaaehtoisesti tekeytyi sokeaksi tunteidensa laadusta, voidakseen olla häiritsemättä suhdetta, joka sulostutti hänen elämänsä. «Hän rakastaa lapsia ja heidän äitiänsä» lausui hän itseksensä. «Hän on heidän ja minun ystäväni. Olkoon aina niin!» Ja varmaa on, etteivät lapset milloinkaan olleet tottelevaisemmat, oppivaisemmat eivätkä onnellisemmat kuin Jacobin osoittaessa yhä onnistuneempaa taitoa heitä opettaessaan ja ohjatessaan.
Kova kohtalo, joka nostaa vaarallisia, kuohuvia hyrskyjä lähellä sitä rantaa, jonne laiva pyrkii, ja joka häiritsevästi tunkeutuu ystävysten ja puolisoiden väliin rikkoen heidän välinsä juuri kun se on ainiaaksi vakaumaisillaan, sama kohtalo soi sen, että Jacobi yhä enemmän tuossa kodissa kehitti ja näytti hyviä puoliaan samaan aikaan kuin laamanni samassa määrin näytteli epämiellyttäviä. Laamanni Frank oli niitä ihmisiä, joka oli sitä paremmalla ja iloisemmalla tuulella mitä enemmän työtä ja puuhaa hänellä oli. Ja juuri siihen aikaan oli pysähdys tapahtunut eräässä läänin edistyspyrinnössä, joka oli yksi laamannin lempiaatteita ja johon oli syynä joukko pieniä esteitä, joita hän kyllä mielellään olisi tahtonut hajoittaa, mutta ei voinut. Sen vuoksi hän olikin erittäin huonolla tuulella. Hän oli kodissaan usein erittäin vaativainen ja ärtyisä, etenkin rouvansa kanssa ja joutui sen kautta hyvinkin huonoon valoon hyvänluontoisen ja iloisen Jacobin rinnalla. Laamanni tunsi sen itse, oli siitä närkästynyt itseensä ja närkästynyt vaimoonsakin, joka yhä vähemmän näytti välittävän hänen torahtelemisistansa, vaan ahkeraan huvittelihe laulamalla Jacobin kanssa. Ja nuo lauluharjoitukset, joita laamanni itse oli ehdottanut, ne alkoivat hänestä jo voittaa kodissa liian suurta alaa. Jopa hänen mielestänsä riidat ja toratkin olivat miellyttävämmät kuulla. Muuten hän oli juuri sillä miellyttävällä tuulella, jonka vallitessa kaikki on harmillista, jopa sekin, joka yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttua suloksi ja sopusoinnuksi.
Toinen keino, innokkaasti ehdotettu lukeminen muuttui nyt laamannin toiseksi kiusanhengeksi. Juuri siihen aikaan hän olisi tahtonut vähän enemmän rouvansa seuraa, olisi toivonut hänen vähän enemmän ottavan osaa hänen puuhiinsa ja vastoinkäymisiinsä. Mutta kun hän tuli seurusteluhuoneesen, niin siellä luettiin ääneen – ellei soitettu – ja kun hänen tultuaan lukeminen keskeytettiin, niin hän huomasi selvään läsnäolijoissa jonkinlaista neuvottomuutta eikä puhelukaan tahtonut luistaa. Kun, laamanni silloin kehoittaen lausui: «jatkakaa, jatkakaa!» ja sitten jatkettiin, niin hän ei ollut ensinkään tyytyväinen, meni omalle puolelleen tahi kulki tuulispään tavoin edestakaisin lattialla.
Juuri samainen kohtalo, josta äsken mainitsimme, sovitti niin, että eräänä iltana astuessaan edestakaisin huonon tuulen vallassa laamanni sai pienen kirjelipun. Sen nähdessään hän huudahti iloisesta hämmästyksestä. Luettuaan sen hän lausui vilkkaasti:
«Kah, sepä hauskaa! Elise, everstinrouva S., Emelie on täällä! Hän on saapunut tänä iltana. Minun täytyy heti rientää hänen luoksensa; Elise kulta, etkö tule mukaan? Sehän olisi kohteliasta!»
«Ei, ei, nyt on jo niin myöhä!... ja luulenpa satavankin! Etkö voi mennä yksin tänä iltana?... Huomenna aamupuolella minä...»
«No, hyvä on!» lausui laamanni keskeyttäen ja vähäsen nyrpeissään kiellosta, ja riensi pois.
Hän palasi vasta myöhemmällä käynnistänsä ja oli erittäin hilpeällä mielellä.
«Hän on tavattoman miellyttävä nainen!» lausui hän. «Elise kulta, sinua varmaankin erittäin huvittaisi häneen lähemmin tutustuminen!»
«Oi, sitä tuskin luulen!» arveli Elise itsekseen.
«Hän puhuu tähän kaupunkiin muuttamisesta», jatkoi laamanni, «ja minä toivon voivamme taivuttaa hänen tekemään niin!»
«Oi, sitä minä en tahdo toivoa!» ajatteli Elise.
«Tehkäämme kaikki voitavamme saattaaksemme hänen olonsa täällä niin miellyttäväksi kuin mahdollista. Olen pyytänyt häntä huomiseksi päivälliselle...»
«Huomiseksi?» huudahti Elise puoleksi pelästyneenä.
«Niin, huomiseksi!» lausui laamanni hieman mahtipontisesti. «Minä kerroin hänelle, että sinulla on aikomus huomenna aamupuolella käydä häntä tervehtimässä; mutta hän tahtoo välttämättä ensiksi käydä sinun luonasi. Huomisesta päivällisestä ei sinun tarvitse huolehtia; Emelie ei odota mitään erinomaista tilapäisistä päivällispidoista, – voivathan ne kuitenkin olla yhtä hyvät kuin muutkin, jos tahdomme nähdä vähänkään vaivaa niiden tähden. Soisin Emelien usein käyvän meillä ihan yksinkertaisesti.»
Sydän täynnä selittämättömiä ja sangen vastenmielisiä tunteita meni Elise levolle sinä iltana, miettien mitä ruokia voisi saada huomispäivän päivälliseksi ja näki sitten unta, että hänen miehensä «entinen lemmitty» lemmen liekeillä sytytti koko talon ilmituleen ja saattoi perheen kodittomaksi.
Te perheenemännät, jotka tiedätte mitä paisti merkitsee, jotka tunnette mitä vaikeuksia välistä kasaantuu etenkin tilapäisissä pidoissa, jotka tiedätte, että vaikka kuinka tahtoisitte koettaa kekseliäisyyttänne – kekseliäisyyttä tarvitaan jokaiseen äkkipäiseen tekoon – niin ette kuitenkaan aina voi toimittaa kananpoikasia tahi pyitä täyttämään tärkeätä vatia ennen jälkiruokaa; te perheenemännät, jotka ruokamietteissä ja -tuskissa olette viettäneet monta pitkää aamupuolta rohkenematta rukoilla Jumalalta apua, vaikka tahtoisittekin, te kyllä otatte osaa Elisen hätään, kun hän tärkeänä päivällispitopäivänä näki kellon lähestyvän kahtatoista voimatta vieläkään keksiä mitään paistia. Voisi huomauttaa, että tilapäisiin päivällisiin ei tarvita paistia. Me myönnämme sen yleensä, mutta kiellämme sen näiksi pidoiksi, joiden järjestelyä me todistukseksi helposti voisimme luetella, ellemme luulisi meitä muutenkin uskottavan. Sitäpaitsi laamanni oli erittäin suuri paistin ja ylipäänsä kaikkien liharuokien ystävä, joka seikka vielä tarkemmin selittää Elisen tukalan tilan. Päälle päätteeksi hänellä sinä päivänä oli palvelijain puute ja laamanni oli lisäksi omille asioillensa lähettänyt miespalvelijansa, joka tavattomissa tilaisuuksissa aina oli Elisen paras apulainen. Keittäjä oli kauhean sekavapäinen; lapset olivat kuohuksissa, Eeva ja Leonora olivat riidelleet, Petrea leikannut reiän uuteen pukuunsa, Henrik rikkoi karahvin ja kuusi lasia ja tipsukka huusi ja itki ihan syyttä. Kello kävi kahtatoista eikä paistia vaan saatu tulelle. Elise oli melkein epätoivoissaan paistin, keittäjän, päivällisen, lasten ja koko maailman tähden, kun ovi aukeni, kimakka, iloinen «nöyrin palvelijanne!» kuului aukosta ja hovimarsalkanrouva – enkeliltä hän Elisen mielestä näytti – astui huoneesen mitä herttaisimmin hymyillen ja otti suunnattomasta käsilaukusta kananpoikasen toisensa perästä, laski ne pöydälle niiaten joka kerran katsahtaessaan Eliseen. Sitten hän nauroi sydämmellisesti. Ihastuneena syleili Elise ensin vanhaa rouvaa ja sitten kananpoikasia, jotka hän kiireesti vei keittiöön; kohta hän palasi ja kertoi sekä huolensa että kiitollisuutensa ystävälleen hädässä. Tämä osaaottavasti, vähän liikutettuna ja ystävällisesti neuvoi:
»No, no, sepä nyt. Hyvänen aika pikku ystäväni, ei pidä olla niin pahoillaan. Semmoinen kyllä menee ohitse; kaiketikin se menee ohitse! Kuulepas; minä opetan pienokaiselle jotakin: milloin hätä suurin, silloin apu lähinnä. Jaha, muista se. Niin, minä näin ne kananpoikaset eräällä kuormalla astuessani torin halki ja kun tiesin miten asiain laita oli täällä, niin riensin ostamaan ne ja pistämään viittani alle; ja sitten astuin niin joutuisaan että vallan hengästyin kiireessäni. He, he, he, he! Kas niin, nyt menen tieheni, sillä pitäähän pikku rouvan pukeutua ja minun myöskin! Hyvästi nyt Liisaseni. Joutukoon päivällinen ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!»
Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa.
Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla. Sitäpaitsi tuskallinen hajamielisyys vaivasi häntä. «Kunhan vaan kananpoikaset ehtisivät oikein paistua» oli pääsemättömänä ajatuksena hänen sielussansa, ja se ikäänkuin takertui kiinni paaviin, P. Pietarin kirkkoon, Torvaldseniin, Pastaan ja kaikkeen mistä keskusteltiin. Päivällisaika tuli, mutta päivällinen viipyi. Laamanniin, joka vaati muilta samanlaista kiusallista säännöllisyyttä kuin hän itse aina osoitti, tuli jo «päivälliskuume», joksi Elise sitä nimitti ja hän silmäili maltittomasti milloin ruokasalin ovea, milloin rouvaansa, jonka tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Elise koetti näyttää tyyneltä ja kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan. Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä hetkenä jotenkin seuraavan tapainen:
«Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! – – – (oi miten ruoka viipyy sietämättömästi!) Sehän mahtoi olla erinomaisesti mieltä kiinnittävää! (Soisin Ernstin syttyvän ilmi tuleen «entisen lemmittynsä» edessä, jotta unohtaisi koko päivällisen.) Vai niin! No sepä oli kummallista. (Tottapahan, Herran nimeen, kananpoikaset nyt jo lienevät paistuneet.) Espanja raukka! (No, Jumalan kiitos, vihdoin viimeinkin ruokaa! Jospa nyt vaan kananpoikaset olisi....»)
Ja nyt sananen päivällisistä! Päivällinen! sana, jota kuullen kaikki kasvot kirkastuvat, kaikki mielet hilpenevät! Elise rupesi juuri ihailemaan everstinrouvan seurustelutaitoa, joka niin vilkkaasti johti puhelua ja toivoi sen kääntävän huomion pois onnistumattomista ruokalajeista. Laamanni oli kohtelias ja miellyttävä isäntä ja päivällinen oli ylipäänsä hänen mielihetkiään, jolloin hän olisi tahtonut jakaa muillekin hyvää ruokahaluaan, hilpeyttänsä ja hyvää ruokaansa. Nimittäin jos se oli hyvää! Muussa tapauksessa kyllä mielikin siitä muuttui. Elise huomasi aterian kestäessä muutaman pilvenhattaran synkistyttävän hänen otsaansa. Mutta hän näytti itsekin tahtovan haihduttaa ne, ja kaikki kävi jotenkin hyvin, kunnes kananpoikaset tuotiin pöytään. Kun laamanni (joka mielellään tahtoi seurata vanhaa tapaa) ryhtyi niiden leikkaamiseen, niin ne silminnähtävästi näyttivät tahtovan vastustaa hänen yritystään. Eliseen hän pöydän yli tähtäsi katseen, joka rouvan sydämmeen tuntui vallan puukoniskulta. Ensimmäisen tuskan haihduttua Elise vähäsen närkästyi tuon nuhtelevan katseen liiasta ankaruudesta ja koetti karaista mieltänsä kestämään onnettomuutta, johon ei ensinkään ollut syypää. Hän tuli äkkiä erittäin vilkkaaksi ja puheliaaksi eikä kertaakaan katsahtanut mieheensä, joka istui siinä ääneti ja tuiman näköisenä «leikkuuveitsi paistissa, otsa hiessä». Mutta hän hengitti syvään helpoituksesta, kun päivällinen vihdoin oli päättynyt. Hän halusi saada sanoa puolisolleen lepyttävän sanan, mutta laamanni oli kuuro ja sokea muille paitsi everstinrouvalle. Vilkas mieltäkiinnittävä keskustelu syntyi heidän välillään, joka erittäin olisi huvittanut Eliseä. Hänen olisikin ollut aivan helppo ottaa siihen osaa, ellei hänen mieltänsä olisi ruvennut yhä enemmän painostamaan, kun hän luuli huomaavansa puolisonsa käytöksessä häntä kohtaan jotakin kylmää ja halveksivaa. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi. Kaikki kokoontuivat loistavan Emelien ympärille. Lapsetkin olivat ikäänkuin lumotut. Henrik tarjosi hänelle kauniin kukan, jonka oli houkutellut itselleen Louiselta. Petrea oli vallan innostunut isänsä «entiseen lemmittyyn», istahti jakkaralle hänen jalkainsa juureen ja suuteli häntä kädelle milloin suinkin sai siihen tilaisuutta. Everstinrouva miltei yksinomaan kääntyi entisen ihailijansa puoleen antaen kauniiden silmiensä ja hurmaavan hymynsä säteiden uudestaan lumota häntä.
«Tämäpä hauskaa!» ajatteli Elise pakottaen esille pyrkivän kyyneleen painumaan takaisin, «mutta minä koetan olla hyvällä päällä!»
Kandidaatti huomasi tuon surun ilmeen, äkkiä hän erosi everstinrouvan taikapiiristä, johon hänkin oli joutunut muiden kera, istahti tipsukka polvellaan Elisen läheisyyteen ja rupesi kertomaan satua, joka oli aiottu miellyttämään sekä lasta että äitiä. Pian hänellä oli kaikki pienokaiset ympärillään; Petreakin hylkäsi uuden «lemmittynsä» kuullakseen kandidaatin kummallista kertomusta; jopa se Eliseäkin niin miellytti, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Sitäpä juuri kandidaatti oli tarkoittanutkin, mutta laamanni ei siitä pitänyt. Hän lähestyi heitä silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mikä niin veti hänen rouvansa huomion puoleensa ja lausui sitten puoliääneen rouvalleen:
«Minä en käsitä, miten sinua tuommoiset mahdottomuudet voivat huvittaa. En myöskään tiedä mitä hyötyä on tuommoisen syöttämisestä lapsille!»
Vihdoin nousi everstinrouva ja lausui hyvästiä jättäessänsä Eliselle vallan tulvinaan kohteliaisuuksia ja korulauseita, joihin Elisen täytyi vastata parhaan taitonsa mukaan. Laamanni, joka oli luvannut näyttää everstinrouvalle erään kaupungin mainioista laitoksista, seurasi häntä. Muut vieraat läksivät sitten vähän ajan kuluttua. Vanhemmat lapset seurasivat kandidaattia kouluhuoneesen piirustustunnille; nuoremmat saivat luvan leikkiä. Petrea pyysi «lainata» Gabriellen, joka ei voinut vastustaa, nähdessään piparikakun, vaan tuli ja sai palkakseen siitä pienen murusen. Elise meni omaan huoneesensa.
Elise raukka! Hän ei tohtinut sinä hetkenä tarkastaa sydäntänsä; hänen täytyi saada olla ajattelematta, hänen täytyi kerrassaan saada unohtaa itseänsä ja ne häiritsevät kokemukset, jotka sinä päivänä olivat kasaantuneet rikkomaan hänen sielunsa rauhaa. Hänellä sattui olemaan tunti joutoaikaa, tunti häiritsemätöntä rauhaa, ja hän kiiruhti käsikirjoituksensa luokse, työskennelläksensä aatemaailmassa, jonka kynä hänen mielensä mukaan loihtisi esiin, unohtaaksensa maailman pikkumaisuutta, sanalla sanoen: jalomman todellisuuden hyväksi unohtaaksensa halvemman. Tuskan tunne, jota elämän pienet vastukset hänelle tuottivat, puhkesi mitä ihanimmin ilmi hänen kuvatessansa olemuksen suloisuutta ynnä sopusointuisaa elämää, jota hän kaikesta sydämmestänsä rakasti. Hän kirjoitti kirjoittamistansa innostunein sanoin ja sydän oli lämmin, silmät kyyneleiset, elämä selkeni ja hetket vierivät. Tunti kului, vielä puolikin lisäksi. Laamannin teeaika tuli. Hän tahtoi mielellään siihen aikaan kotiin palatessaan tavata puolisoansa arkihuoneessa teepöydän luona lasten ympäröimänä. Elise erittäin harvoin laiminlöi siellä olonsa, ja nyt herätti hänet äkkiä kellon seitsemänlyönti kirjoitus-innostansa. Hän pani pois kynän ja aikoi nousta, kun samassa laamanni astui sisään.
Kova tyytymättömyyden ilme levisi hänen kasvoillensa nähdessänsä rouvansa kirjoittaneen. Hän astui Elisen luo ja lausui tylysti: «annoit meille huonon päivällisen tänään, Elise; – mutta kun romaaninkirjoittaminen niin vie aikaasi, niin ei suinkaan ole kummallista että laiminlyöt perhevelvollisuutesi. Mutta niistä sinä varmaankin välität yhtä vähän kuin minun toivomusteni noudattamisesta.»
Elisen olisi ollut helppo puolustautua ja saada kaikki likimain hyväksi jälleen, mutta laamannin ankara ääni ja tylyn ivallinen kasvojen ilme loukkasivat syvästi hänen arkaa mieltänsä. Vähän ylpeästi ja närkästyneenä hän vastasi: «sinun pitää olla kärsivällinen, Ernst; en ole tottunut niin perin juurin luopumaan kaikista viattomista nautinnoista! Kasvatukseni, entinen asemani eivät valmistaneet minua siihen.»
Tämä vastaus koski laamanniin kuin miekan pisto. Entistä tylymmin ja kovemmin hän vastasi: «sinun olisi pitänyt miettiä sitä asiaa ennen kuin lupauduit omakseni, ennen kuin alennuit näin halpaan ja vaivaloiseen elämään. Nyt on liika myöhäistä. Nyt tahdon...» Hän vaikeni äkkiä, sillä hän tunsi myrskyn nousevan sisässänsä, myrskyn, jonka puhkeamista hän itsekin pelkäsi. Hän astui ovelle, avasi sen ja lausui rauhallisemmin, mutta jääkylmällä äänellä tylysti katsoen Eliseen: «tahdoin sanoa sinulle, että olen ostanut pääsylippuja huomispäivän soittajaisiin, jos sinua haluttaa tulla mukaan. Toivoin löytäväni sinut teepöydän äärestä, mutta huomaan, ettet sitä ole vielä ajatellutkaan, – tuolla sisällä on autiota ja kolkkoa ikäänkuin rutto olisi käynyt talossa, – ei, älä vaivaa itseäsi, minä juon teeni klubissa.» Laamanni paiskasi oven kiinni ja meni.
Elise istahti – hän ei todellakaan jaksanut seisoa – ja kätki kasvonsa vapiseviin käsiinsä.
«Hyvä Jumala. Näinkö pitkälle siis on päästy? Ernst, Ernst! Mimmoisia sanoja, mimmoinen katse! Ja minä poloinen, mitä olenkaan sanonut!»
Semmoisia katkonaisia epäselviä ajatuksia liikkui Elisen mielessä ja kyynelet valuivat alas pitkin hänen poskiansa.
«Sanoja, sanoja, sanoja!» sanoo Hamlet halveksivasti. Mutta Jumala varjelkoon meitä sanojen hävittävästä voimasta! On olemassa sanoja, jotka erottavat sydämmiä enemmän kuin terävät miekat, on sanoja, joiden kärkien pisto tuntuu sydämmessä koko elämän ajan.
Elise itki kauan ja katkerasti, koko hänen sielunsa oli ikäänkuin kapinassa.
Kovan koettelemuksen hetkinä lähestyvät taistelevaa ihmistä niin pahat kuin hyvätkin ajatukset. Ne ympäröivät Elisen ja puhuttelivat häntä seuraavasti.
«Muista kieltäymyksiäsi, muista omia ansioitasi. Muista kaikkia kärsimiäsi pieniä vääryyksiä, muista mitä katkeria hetkiä puolisosi tylyys on tuottanut sinulle. Minkä tähden sinun pitäisi nöyrästi ryömiä tomussa? Ei, nouse poljettu, nouse! nouse loukattu puoliso! Muista omaa arvoasi, oikeuksiasi. Älä anna sortaa itseäsi. Osoita luonteen lujuutta! Maksa samalla mitalla omat kärsimyksesi. Osaat sinäkin kiusata, rangaista. Karkaise hermosi ja muutu tylyksi sinäkin! Käytä voimaasi ja nauti koston suloisuutta.»
«Muistele puutteitasi muistele vikojasi. Muistele kaikkea kärsivällisyyttä, kaikkea saamaasi hyvyyttä ja hellyyttä. Muistele monia suloisia hetkiä. Muistele puolisosi ansioita, hänen kauniita, jaloja ominaisuuksiansa. Muistele myöskin elämää, miten lyhyt se on, kuinka paljon katkeruutta se välttämättömästi tuo mukanaan, kuinka sitä paljon voi välttää tahi helposti tehdä tyhjäksi ja muistele rakkauden kaikkea kohottavaa voimaa. Pelkää itsekkäisyyden kahleita. Vapaudu niistä uudella lemmenuhrilla ja puhdista kodin taivas. Taivaanrannalta nouseva pilvenhattara voipi kasvaa tuhoavaksi ukkospilveksi, mutta se voipi myös jäljettömiin häipyä ilmaan. Puhalla, oi, puhalla se hajalleen rakkauden mahtavalla hengellä!»
Pitkän elämän onni riippuu usein siitä kummanko puoleen noista näkymättömistä neuvonantajista ihminen kallistaa korvansa; siitä riippuu avataanko ihmisille täällä maan päällä taivaan vai helvetin portit. Elise kuunteli hyviä neuvonantajia. Hän puheli kauan aikaa niiden kanssa, ja mitä enemmän puhtaita muistoja hän antoi niiden johtaa mieleensä, sitä kirkkaammaksi muuttui hänen sielunsa. Rakkauden tuli syttyi hänessä ja sen valosta hän monin puolin selvään älysi niiden vaikutuksen. Hän älysi nyt mitä hänen tuli tehdä romaanillaan; hänen sydämmensä vallan lämpeni niiden selviämisestä. Hän älysi myöskin, että se oli oleva hänen viimeisensä, ja ettei hänen miehensä enää milloinkaan semmoisesta syystä tarvinnut kaivata häntä teepöydässä eikä milloinkaan enää mennä juomaan teetänsä klubiin.
Mutta Ernstin piti vielä kerran sopia hänen romaaninsa, – tuon pahantekijän kanssa. Ja Elise aikoi pitää everstinrouvalle päivälliset, jotka haihduttaisivat tilapäisten päivällisten kaikki onnettomuudet ja – – –, ja «kunhan vaan Ernst pian tulisi kotiin! Minä koetan haihduttaa hänen tyytymättömyytensä, minä teen hänen mielensä jälleen hyväksi».
Oli lasten kylpypäivä, ja sanoma, että kylpy oli valmis, keskeytti Elisen yksinäisyyden. Hän käski Pirkon alottamaan pesemisen ja ehdittyään vähän rauhoittua ja ruusuvedellä hautoa pois kyynelten jäljet hän meni itse alas kylpyhuoneesen.
«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa, jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, – liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa, alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa, tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas, puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan.
Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»! Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä, «tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä.
Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet.
«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja silitteli häntä poskille.
«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä.
«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli mennyt.
Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa, kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset, itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen tarvis lausua sana – sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa:
«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä sinua kohtaan«!
»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten rintaansa, «ja» – – hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät! Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose» Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta». Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä sitä Eliselle.
«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan siihen heti»!
»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille. Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan. Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä illallista meidän seurassamme».
«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni erittäin tyytyväisenä.
«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi kandidaattia ollut ja jospa ei jossia olisi ollut, niin olisi kaikki ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä
Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä.
Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje ilmaisi hänen mielenlaatunsa.
«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän! Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut. Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen salavihkaa ja näin siinä edessäni – haamun entisestä itsestäni. Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan, mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada nojata päätäni häneen, – mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli minun olevan huonolla tuulella; – ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää. Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia – oikein ne minua peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata olevansa rakastettu.
– – – – – – – – – – – – – – –
Jokaisella likemmällä yhteydellä, jokaisella uudella lähemmällä tuttavuudella on vaaransa ja kiusauksensa; suloisin ja jaloinkin suhde voi kallistua vaarallisille puolille. Oi, kuinka se on autettava? Kuinka voi vapauttaa hajoittamatta? Kuinka «poistaa myrkkyä tylsistyttämättä kärkeä?» Oi, Cecilia, tällä hetkellä olisi minulle ystävä tarpeen, tarvitsisin sinut, jotta voisin tulla luoksesi saamaan valoa ja voimaa voittaakseni oman heikkouteni, vastustaakseni levottomuutta herättäviä asianhaaroja. Olen tyytymätön itseeni. Olen tyytymätön ... oi, hän, hän yksin voisi vielä tehdä kaikki hyväksi jos vaan tahtoisi!
– – – – – – – – – – – – – – –
Oi Cecilia! Tämä on synkkä hetki elämässäni Ennustaako se päivää tahi – yötä? Katseeni on himmeä; – en enää näe vaellettavaani tietä. Kuitenkin ... menen sen luokse, joka voipi sanoa: «Tulkoon valkeus».
– – – – – – – – – – – – – – –
Ilta tuli, kynttilät sytytettiin ja vieraat saapuivat. Oli suuremmoinen itsensä kieltäytyvä herttaisuus Elisen käytöksessä sinä iltana. Hän oli miltei sydämmellisen ystävällinen everstinrouvaa kohtaan, piti huolta kaikkien mukavuudesta, soitti pianoa lasten tanssiin ja oli ainoastaan palvellaksensa muita. Kaunis Emelie sitä vastoin ajatteli ainoastaan itseänsä, oli entistä vilkkaampi ja loistavampi ja kokosi kuten tavallisesti kaikki herrat ympärillensä. Keskustelu siinä ryhmässä oli sangen vilkas. Siinä oli hypätty valtiotaidosta kirjallisuuteen ja viimein pysähdytty hetkeksi teaatteriin, kun Emelie yhtä vilkkaasti kuin sattuvasti kuvaili Scribe-Melesvillen näytelmätehdasta. «Muuten», lausui hän, «on viisasta ja älykästä että näyttämöllä aina esirippu laskee, kun ovat ehtineet viedä sankarin ja sankarittaren vihille. Romaanikin tekee niin, sekin viisaasti; jos siinä mentäisiin pitemmälle, niin ei kukaan jaksaisi sitä lukea.»
«Kuinka niin?» kysyi laamanni muuttuen äkkiä vakavaksi.
«Sentähden», vastasi Emelie, «että tuon kultaisen hetken tuolla puolla sammuvat elämän turhat toiveet ja sen todellisuus astuu esille koko painossaan ja alastomuudessaan. Katselkaa nuorta paria heidän yhdistymisensä aamuhetkenä. Miten lämmin on rakkaus, miten se täyttää ja kaunistaa kaikki, miten se hehkuu, miten se puhuu katsein, sanoin ja viehättävin toimin, miten koko elämä sen loisteessa muuttuu runoudeksi. «Sinä, sinä!» on nuorikoiden ainoana ajatuksena. Mutta tarkastakaa samaa avioparia muutamaa vuotta myöhemmin! Minä, minä, ja minun mukavuuteni! semmoinen ääni on silloin kellossa. Ihailevasta, kaikki antavasta rakastajasta on tullut vaativa aviomies, joka vaatii palvelemista ja kuuliaisuutta. Ja hellästä kaikkiuhraavasta morsiamesta on tullut kömpelön lihava perheenemäntä, jonka mielipuheena on taloudenvaivat, retusyltty ja kelvottomat piiat. Ja mimmoiset asiat ovat nyt joutohetkien keskusteluaineina. No, hyvänen aika, ystäväiseni, joko voi taas on lopussa? Annoinhan taannoin rahaa voin ostoon. Sinun tulee pitää huolta siitä, että keittäjä menettelee säästäväisemmin voin kanssa! Minä en kärsi semmoista tuhlausta talossani! Tahdotko vielä jotakin?
«Kyllä, ystäväni! Minä ja lapset tarvitsemme uudet päällysvaatteet. Pikku Paavon nuttu on vallan kulunut ja pikku Pekka on kasvanut niin, että hänen nuttunsa on liian ahdas. Ei minunkaan turkkini voi kestää ijankaiken.»
«Sitten kiittäkööt onneansa, jos ei synny ikävää, mitätöntä riitaa tuommoisista mieltä ylentävistä ilmoituksista ja jos ainoastaan viattomat haukotukset kodin sopivassa rauhassa täyttävät sen paikan, josta suutelot ovat paenneet. Kotikivut, ärtyisyys ja muut vaikeudet nakertavat avioelämän onnea samoin kuin mato syöpi kukkaa, ne synnyttävät mielenkatkeruutta, tylyyttä ja vaikka puolisot kuolemaansa asti säännöllisesti puhuttelevat toisiansa kultaseksensa, niin ajattelevat he useasti salaa «sinä ikävä olento». Tuo on muuten perin luonnollista ja avioliitto siinä vaan seuraa kaiken maallisen olemassaolon ikuisia luonnonlakeja. Kaikki elämän muodot kätkevät sisässänsä hajoamista ja mätänemistä ja myrkyllinen Loviatar jyrsii maailmanpuunkin juuria.»
Muutamat kuulijoista, niiden joukossa kandidaatti, nauroivat ääneen everstinrouvan kuvauksille. Mutta laamanni ei kertaakaan vetänyt suutaan hymyyn, vaan vastasi everstinrouvan lopetettua niin vakavasti, että iva vallan katosi rouvan huulilta.
«Jos niin olisi, Emelie, niin olisi elämä ala-arvoinen loistokohdissaankin. Oikein nimitettynä voisi sitä sanoa harhatoiveeksi. Mutta semmoinen se ei ole ja te olette kuvailleet avioliittoa halvimmassa eikä jaloimmassa muodossaan. En kiellä että vaikeuksia silläkin alalla kohtaa, kuten elämässä kaikkialla; mutta minä olen varma, että ne pitää ja voidaan voittaa ja että se tapahtuukin milloin puolisot tuovat mukanaan kotiinsa oikean mielialan. Ja silloin – tulkoon puutteita, huolia, häiritseviä ja katkeriakin hetkiä, ne kyllä kestetään; rakkauden ja uskollisuuden siteet ne lujentuvat niiden vaikutuksesta ja niistä välittämättä. Olette puhuneet hajoamisesta ja kuolemasta, Emelie, elämän murhenäytelmän loppuna. Olette unohtanut – ylösnousemisen, uudistumisen – josta muinais-skandinaavilainen Vala laulaa. Avioelämässä, kuten kaikessa elämässä on semmoista – niin jatkuvaa ylösnousemista, se kun on perustettu ijankaikkisuutta varten. Ja jokainen ohimennyt vaara, jokainen kärsitty tuska muuttuu silloin siunaukseksi kodille, puolisoille, jotka vaan ovat syventyneet toisiinsa ja hellemmin yhdistyneet.»
Laamanni oli puhunut tavattoman lämpimästi, jopa vähän liikutetuin mielin; hänen eloisa katseensa etsi ja kohtasikin Eliseä. Elise oli huomaamatta lähestynyt keskustelevia; tuskan kalvamana hän oli kuunnellut Emelien katkeraa ivaa – hän tunsi siinä olevan osaksi tottakin. Mutta laamannin puheesta hän huomasi tämän tuntevan totuuden sen oikeassa muodossa, hänen sydämmensä sykki vapaammin ja voimakkaammin; ja äkkiä hänen sielunsa ikäänkuin selveni. Pää pystyssä hellin ja luottavaisin katsein hän katseli häntä unohtaen itsensä, ahneesti kuunnellen joka sanaa hänen huuliltansa. Sinä hetkenä heidän katseensa kohtasivat toisensa. Se katse ilmaisi paljon. Ilon puna kohosi Elisen kasvoille, ja hän tuli siitä kauniimmaksi. Lempeä iloisuus, joka nyt äkkiä häntä elähytti sekä hänen kaunis vartalonsa, suloliikkeensä ja hänen puhdas otsansa tekivät hänet kaunista everstinrouvaa paljoa viehättävämmäksi. Laamannin katseet seurasivat häntä usein hänen herttaisesti ja kohteliaasti puhellessaan vieraiden kanssa, tahi kun hän, Gabrielle käsivarrella otti osaa lasten tanssiin, johon Evelinan kasvattityttäret soittivat nelikätisesti.
Äkkiä laamanni tunsi olevansa jotenkin kylmä «entisen lemmittynsä» vieressä, eikä häntä juuri lämmittänyt terävä ääni, jolla kaunis rouva kielsi pientä hyväilevää Petreaa niin «tunkeilemasta». «Pikku Louisemme vielä aikaa myöten oppii tanssimaan sangen sievästi!» huomautti laamanni rouvalleen, mielihyvällä katsellessaan tyttärensä pieniä tanssin vaatimia kumarruksia ja käännähdyksiä kahdentoistavuotiaan Gabriel Stjernhökin juhlallisen vakavasti ja ritarillisen kohteliaasti häntä tanssittaessa ja lomissa hänen kanssaan keskustellessa.
Sillaikaa selitteli hovimarsalkanrouva everstinrouvalle ranskalaisten luonteita ja tapoja; everstinrouva, jonka kasvoihin aviokysymyksen perästä oli ilmennyt jonkinlainen katkera piirre, osoitti tuimanlaisesti parempia tietojaan asiasta, vaan häntä ojensi mahtipontisesti edellinen, joka – ei milloinkaan ollut käynyt Ranskassa.
Kandidaatti katseli taukoamatta hurmaantunein silmin Eliseä, joka näytti sinä iltana vallan lumonneen hänet.
«Hyh häpeä sille, joka ottaa kaikki konvehdit itselleen!» nuhteli Louise erästä pientä Stjernhökiä, palleroista vakavaa poikaa, joka yhtä stooalaisen tyynesti piti hyvänään nuhteet kuin konvehditkin. Viisu katsahti häneen kovin moittivasti ja ylenkatseellisesti ja antoi omasta konvehtiosastaan eräälle pienelle tytölle, joka valitti jääneensä vallan ilman.
Illallinen oli valmis. Emelie, jonka silmistä näkyi tavattoman säkenöivä loiste, näytti kaikin mokomin tahtovan saavuttaa takaisin sitä mieltymystä, jonka aavisti olevansa kadottamaisillaan ja hänen sukkela ja vilkas keskustelunsa vaikutti vallan sähkön tavoin seuraan. Jacobi oli tavattoman iloisella tuulella ja joi toisen lasin viiniä toisensa perästä, jutteli ja nauroi kovin ääneen sekä loi vähä väliä Eliseen katseita, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänen tunteitaan. Ne katseet eivät olleet ensimmäiset laatuaan, joita everstinrouvan tarkka silmä oli huomaunut.
«Tuo nuori mies tuossa», lausui hän hiljaa laamannille katsellen Jacobia, «näyttää olevan sangen sivistynyt – hän on todellakin erittäin miellyttävä ja lahjakas, – onko hän läheistäkin sukua Eliselle?»
«Ei!» laamanni vastasi katsahtaen häneen vähäsen kummastuneena, «mutta hän on jo kolme kuukautta ollut perheemme jäsenenä.»
«Vai niin!» everstinrouva sanoi merkitsevästi ja totisesti, «minä luulin ... mutta yleensä» lisäsi hän silminnähtävän huolimattomasti, – «on Elise todellakin niin ystävällinen ja herttainen, että mahtaa olla vaikea sille, joka aina on hänen seurassansa, olla häntä lempimättä».
Laamanni tunsi käärmeen piston, ja lausui, luoden kauniisen naapuriinsa katseen, jossa välähti jaloa paheksimista: «Te olette oikeassa, Emelie! Enkä minä tunne ainoatakaan naista, joka paremmin ansaitsisi kunnioitusta ja rakkautta kuin hän!»
Everstinrouva puri huultansa ja kalpeni, mutta enemmän hän olisi kalvennut, jos olisi ymmärtänyt sitä tunnetta, jonka sanoillaan oli herättänyt entisen ihailijansa rinnassa. Laamanni inhosi kaikkea siveellistä halpamaisuutta ja missä semmoista ilmeni, siellä eivät mikään neron- eikä luonnonlahjat voineet niitä peitellä. Hän ymmärsi Emelien tarkoituksen ja halveksi häntä siitä; hän muuttui sinä hetkenä rumaksi hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänen rauhaansa häiritty. Hän katseli Jacobia ja huomasi hänen katseitansa ja tunteitansa; hän katseli Eliseä ja huomasi hänessä levottomuutta, huomasi hänen karttavan miehensä katsetta.
Kauhea, tukehuttava tunne puristi hänen sydäntänsä. Salataksensa tunteitansa hän muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, mutta hänen sanoissansa oli jotakin vihamielistä ja jyrkän ivallista, joiden kärkeä kuitenkin yleinen hilpeys esti useimpia huomaamasta. Assessori Munter ei ollut milloinkaan ennen ollut niin hyvällä tuulella, niin hauskan hävytön ihmisille ja koko maailmalle. Hovimarsalkanrouva ja hän huusivat vallan hurjistuneina toisillensa. Täydessä taistelun touhussa noustiin pöydästä ja palattiin vierashuoneesen.
«Soittoa! Taivaan tähden, soittoa» huudahti assessori epätoivoisesti, ja everstinrouva ynnä Elise riensivät pianon luokse. Oli suloista huutavien, karkeiden äänien jälkeen saada kuulla Blanginin soinnukkaita notturnoja, Italian sinitaivaan loihtimia säveleitä, jotka saattavat sielun aavistamaan sen kesäöitä, kukkaketoja, rakkautta, laulua ja kaikkea sanomatonta viehätystä. ”Un eterna constanza in amor!” olivat laulun monta kertaa toistetut loppusanat.
»Un eterna constanza in amor»! toisti kandidaatti hiljaa ja innokkaasti kädet kiihkeästi puristettuina sydämmelle seuratessaan Eliseä ikkunan luokse, jonne tämä meni taittamaan ruusun, jonka tahtoi lahjoittaa everstinrouvalle; Elisen käden koskettaessa ruusua, kosketti Jacobin huulet hänen kättänsä.
Emelie lauloi vielä laulun, joka elävästi kiinnitti seuran huomion. Mutta laamanni seisoi ääneti ja kolkkona. Sinä iltana lausutut sanat olivat herättäneet hänen uinahtaneen huomionsa ja katsahtaessaan Eliseen ja Jacobiin hän tunsi lattian horjuvan allansa. Hän huomasi mitä tapahtui ikkunan luona ja hän hengitti syvään. Myrsky kohosi hänen rinnassaan. Kääntäessänsä pois katseensa kohtasi hänet katse, joka tutkivasti, läpitunkevasti oli luotu häneen. Se oli assessorin. Semmoinen silmäys joltakin muulta sinä hetkenä olisi ollut vallan myrkkyä laamannin mielentilalle, mutta Jeremias Munterin vaikutti päinvastoin. Nähtyään hänen kohta sen perästä kirjoittavan jotakin pienelle paperipalaselle laamanni meni hänen luoksensa ja luki hänen olkansa takaa seuraavat sanat:
«Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et malkaa omassasi.»
«Onko tuo minulle aiottu»? kysyi laamanni matalalla liikutetulla äänellä.
«On!» kuului vastaus samaan tapaan.
Laamanni otti kirjoitetun paperin ja kätki sen povellensa.
Hän muuttui hiljaiseksi ja kalpeaksi ja alkoi tarkasti tutkia itseänsä.
Seura teki lähtöä. Laamanni oli luvannut saattaa everstinrouvan kotiin, mutta seisoi nyt mykkänä ja kylmänä kuin jääpylväs «entisen lemmittynsä» vieressä, joka iloisesti laski leikkiä muutaman herran kanssa sillaikaa kuin palvelija veti hänelle päällyskengät jalkaan. Hovimarsalkanrouva ja asessori riitelivät viimeiseen asti. Sillä välin meni Elise äkkiä Jacobin luokse, joka seisoi vähän syrjässä ja sanoi hänelle puoliääneen: «minä tahdon puhutella teitä ja odotan vierashuoneessa, kun kaikki ovat lähteneet!» Jacobi kumarsi; polttava kuumuus hehkui hänen poskipäissänsä. Laamanni loi läpitunkevan silmäyksen sinnepäin ja siveli kädellään kalpeita kasvojaan.
«Minä mielelläni», huusi Gunilla rouva terävästi ja lyhyen, «minä mielelläni näen luonani tuttaviani ja minulle on mieleen, jos he tahtovat nähdä minut. Herra Jumalani, vaikkeivät aina olekaan niin hauskoja. Hyvänen aika, pitäähän olla kärsivällisyyttä toisiansa kohtaan tässä maailmassa! eihän aina saa yksinomaan vaatia muilta kaikkea. Jumala varjelkoon. Täytyyhän minun tyytyä ihmisiin ja maailmaan semmoisenaan kun Herramme on sen luonut. En pidä siitä että aina moititaan ja sadatellaan ja nauraa virnistellään ja irvistellään kaikelle huutaen: ’minä en huoli siitä! ja minä en huoli siitä!’ ja, ’minä en tahdo sitä semmoisena!’ ja ’se on hullua’ ja ’se on sietämätöntä’, ja ’se on ikävä’, ja ’se on tyhmää’. Juuri kuin minä yksin olisin siedettävä ja hauska ja sukkela! Ei, parempaa komentoa, olen oppinut. Minulla ei suinkaan ole nerokkaisuutta, oppia ja avuja niin kuin pitää olla nykyaikana, mutta minä olen oppinut mukautumaan oleviin oloihin.»
Yhtaikaa tuon ripityksen kanssa ja koettaen saada ääntänsä kuulumaan huusi assessori: «Ja onko teillä rahtustakaan huvitusta tuosta siunatusta seuraelämästänne? Ei, sitä teillä ei ole! Mitä on seuraelämä muuta kuin pyrkimystä olla mukana maailmassa, huomataksensa sen sietämättömäksi; toivomusta tulla pyydetyksi pitoihin! loukkautumista ja pahaa mieltä, ellei pyydetä, ja jos pyydetään, valitusta ikävästä ja sitten valituksensa todeksi näyttämistä. Niin annetaan kutsut suurelle joukolle ja toivotetaan heidät sitten hiiden kattilaan, – ja kaikki tuo ahkeroiminen vaan sen vuoksi, että tulisi köyhemmäksi, tyytymättömämmäksi, sairaloisemmaksi, sanalla sanoen voittaakseen perin väärän jalansijan onnellisuuden suhteen.... Kas niin, Herran nimeen! Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Kun naiset alkavat sanoa toisilleen hyvästi, niin he eivät milloinkaan osaa lopettaa!»
«Ei ole totuuden rahtustakaan siinä mitä sanotte!» kuului hovimarsalkanrouvan viimeiset iloisesti nauraen lausutut jäähyväiset assessorille, samassa kuin hän kandidaatin saattamana läksi ulos ovesta. Laamanni oli juuri ennen mennyt. Elise jäi yksin ja meni vierashuoneesen.
Äkkiä hän kuuli takanansa askeleita. Ajatellen: «Jacobi»! hän kääntyi ja näki edessänsä – puolisonsa. Laamannin kasvot osoittivat semmoista kiihkoa ja liikutusta, että Elise siitä vallan pelästyi. Kiihkeästi laamanni kiersi kätensä hänen ympärilleen ja näytti vallan tahtovan lävistää hänet katseellaan.
«Ernst – Ernst rauhoitu!» kuiskasi Elise syvästi liikutettuna hänen sieluntilastansa, jonka syyn hän kyllä aavisti. Laamanni otti hänen kätensä ja laski sen otsallensa. Se oli kylmän hikinen. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.
Menkäämme kandidaatin luokse.
Viini, rakkaus ja kiihkeä odotus olivat niin kiihoittaneet nuoren miehen mielikuvituksen, että hän tuskin tiesi mitä teki, kävelikö vaiko lensi ja monta kertaa hän astuessaan rappusia alas oli vähällä kaataa hovimarsalkanrouvan, joka hyvänluontoisesti, mutta vähän kummastuksissaan huudahti:
«Hyvänen aika! Varjelkoon meitä! En käsitä kuinka minä astun tahi te astutte tänään! Minun mielestäni me alinomaa ... kas niin, nyt käy taasen päin mäntyyn!... Ei, kiitoksia, nenäni tahdon säilyttää, vaikka se onkin vinossa. Luulenpa astuvani vakavammin yksin; minä pidän kiinni käsipuista...»
«Tuhat kertaa anteeksi!» huudahti kandidaatti, painaen Gunilla rouvan käsivartta lujemmin omaansa. «Kaikki on minun vikani. Mutta nyt kyllä mennään vakavasti ja oivallisesti. Olin äsken vähäsen päästä pyörällä!»
«Päästäkö pyörällä? Varjelkoon, semmoista tulee varoa niin sydämmen kuin ymmärryksen puolesta; semmoista pitää varoa; muuten voipi käydä vielä hullummin kuin – – – nyt taasen alkaa meille käydä. He, he, he, he! Mutta kuulkaa ystäväni» – lausui Gunilla rouva äkkiä totisesti – «minä opetan hänelle jotakin, ja se on että...»
«Armollisin armonne, antakaa anteeksi!» keskeytti kandidaatti, «mutta minä luulen – – – minä olen pahan voipa; minä ... katsokaa nyt olemme perillä! antakaa anteeksi!» Ja kandidaatti syöksi takaisin ylös rappusia.
Frankin eteisessä hän vähäisen hengähti. Salaperäinen keskustelu Elisen kanssa ja sen yhteydessä olevat toiveet täyttivät hänen sielunsa sekä ilolla että levottomuudella. Hän ei kyennyt selvään miettimään asiaa ja astui sykkivin sydämmin huoneesen, jossa Elise odotti häntä.
Nähdessään hänet edessänsä niin valkoisena ja ihanana lampun lumoavassa valossa, hän vallan hurmautui ja aikoi heittäytyä hänen jalkojensa juureen, mutta Elise peräytyi kiireesti ja arvokkaasti lausuen hänelle vapisevalla mutta vakavalla äänellä:
«Jacobi, kuulkaa minua!»
«Kuunnellako teitä!» huudahti Jacobi kiihkoisasti, «oi, jospa ikuisesti saisin kuunnella teitä! oi, jospa...!»
«Hiljaa!» keskeytti häntä Elise ankaruudella, joka oli hänelle tavatonta. «Ei sanaakaan enää siihen suuntaan, tahi keskustelumme on loppunut ja me ainiaaksi eroomme!»
«Jumalani!» huudahti Jacobi, «mikä on...»
«Rukoilen teitä, kuulkaa minua!» jatkoi Elise. «Jacobi, sanokaa minulle – olenko antanut teille aihetta halveksimaan itseäni?»
Jacobi säpsähti. «Millainen kysymys?!» sanoi hän, sammaltaen ja kalveten.
«Ja kuitenkin», jatkoi Elise liikutettuna, «minun täytyy kysyä! Tän’iltainen käytöksenne on antanut minulle syytä siihen? Voitteko uskoa, Jacobi, että minä, puoliso, monen lapsen äiti, voin hyväksyä niitä tunteita, joita te tänä iltana niin ajattelemattomasti ja peittelemättä olette ilmaisseet? Voitteko uskoa, että minä siitä tuntisin muuta kuin mitä suurinta mielipahaa ja surua? Niin, Jacobi, minä pelkään teidän kovasti erehtyneen, – ja jos itse jollakin varomattomalla käytöksellä olen antanut aihetta siihen, niin – antakoon Jumala minulle sen anteeksi! Te olette rangaissut minua siitä, rangaissut minua siitä ystävyydestä, jota olen tuntenut teitä kohtaan ja jota olen osoittanut teille – ja jos nyt rikon suhteen, jonka olisin toivonut elämääni sulostuttamaan, niin on syy teidän. Vielä kerran samanlaisia katseita ja sanoja kuin tänä iltana ja minun on pakko erottaa teidät kodistani!»
Häpeän ja suuttumuksen puna sävähti Jacobin poskille. «Tosiaankaan, tosiaankaan!» lausui hän, «en ole ansainnut semmoista ankaruutta!»
«Oi, tutkikaa itseänne, Jacobi, ja te tuomitsette itseänne ankarammin kuin minä. Te sanotte rakastavanne minua, Jacobi, ettekö pelkää kevytmielisesti häiritä rauhaani ja onneani. Ehkä nyt jo myrkylliset kielet ovat minua panettelemassa. Olen tänä iltana nähnyt katseita itseeni ja teihin luotavan, katseita, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä; ja puolisoni sielussa on herännyt tunteita ja aatteita, joita ei milloinkaan olisi pitänyt saattaa eloon. Te olette häirinnyt sen kodin rauhaa, jossa teidät on vastaanotettu ystävyydellä ja luottamuksella. Mutta minä tiedän», jatkoi Elise lempeämmin, «te ette ole tarkoittanut pahaa. Ei mikään paha tarkoitus ole ohjannut tekojanne; ainoastaan ajattelemattomuus on houkutellut teitä kevytmielisesti leikittelemään pyhimpien suhteiden kanssa. Te ette vielä ole vakavasti muistellut elämäänne, velvollisuuksianne ja asemaanne tässä perheessä.»
Jacobi nojasi päätään käteensä, syvä liikutus valtasi hänen sielunsa.
«Ja vakavuus!» – jatkoi Elise lämpimästi ja sydämmellisesti – «vakavuus! Ei se ole miehen arvoista! Jacobi! Lapseni pelastaja! Nuori ystäväni! En olisi voinut puhua teille näin ellen uskoisi teitä paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, ellen toivoisi saavani teistä ainaista ystävää, ystävää itselleni ja Ernstilleni; oi Jacobi, kuulkaa rukoukseni. Te olette joutunut ihmisten pariin, jotka tahtovat olla ystäviänne. Antakaa heidän rakastaa teitä, antakaa heidän kunnioittaa teitä, älkääkä muuttako suruksi sitä sydämmellistä hyväntahtoisuutta kuin me olemme kumpikin tunteneet teitä kohtaan. Karkoittakaa, voittakaa, riistäkää ainiaaksi sydämmestänne tuo mieletön tunne, jonka tänä hetkenä luulette asuvan sydämmessänne minua kohtaan, rakastakaa minua sisarenanne, äitinänne – niin», – jatkoi Elise puoleksi säpsähtäen lausumastaan sanasta, mutta aavistaen – «ehkä vielä kerran sanotte minua äidiksi. Ja jos tahdotte osoittaa minulle rakkautta ja uskollisuutta, niinkuin olette sen minulle sanonut, niin otan tarjouksenne vastaan, Jacobi, – pojalleni. Oi Jacobi! Jos tahdotte ansaita siunaukseni, ikuisen kiitollisuuteni, niin olkaa poikani, Henrikin uskollinen ystävä ja hyvä opettaja. Nuorison opettajalahjanne eivät ole tavallista laatua, teillä on hyvä sydän ja ymmärryksenne kykenee mitä jaloimpaan sivistykseen, tie on teille avoinna pyrkiäksenne kaikkeen, joka tekee ihmisen kunnioitettavaksi ja rakastettavaksi – oi, älkää kääntykö siitä pois, Jacobi, – kääntykää vakavasti sitä vaeltamaan.»
«Älkää sanoko enää mitään!» huudahti Jacobi. «Oi, minä näen sen kaiken! Elise, enkeli, antakaa minulle anteeksi! Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kerran ansaitakseni kunnioitustanne, ystävyyttänne. Te olette tunkenut sydämmeeni, te olette muuttanut sen, – minä aion muuttua paremmaksi ihmiseksi. Mutta sanokaa, että annatte minulle anteeksi, että vielä voitte, että vielä tahdotte olla ystäväni!»
Jacobi oli liikutuksen vallassa heittäytynyt polvilleen; Elisekin oli syvästi liikutettu; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, kun hän ojensi Jacobille kätensä ja kumartui hänen ylitsensä sydämmensä pohjasta lausuen sanat: «ystävänne, ystävänne ainiaaksi!»
Hiljaa säihkyvin silmin kohosivat molemmat, mutta ehdoton vavistus puistutti kumpaakin kun he näkivät – laamannin seisovan huoneessa. Hän oli kalpea ja ankarannäköinen.
Jacobi nousi ja astui päättävästi hänen luoksensa. «Laamanni Frank!» sanoi hän lujasti mutta samalla nöyrästi, «tässä näette edessänne...»
«Vaiti Jacobi!» keskeytti Elise äkkiä, «teidän ei tarvitse punastua polvistumistanne eikä tässä tarvita mitään selitystä. Eikö niin Ernst?» jatkoi hän viattomuuden koko rohkeudella, «ethän sinä tarvitse mitään selitystä? Uskothan minua kun sanon että Jacobi nyt paremmin kuin koskaan ennen ansaitsee ystävyyttäsi. Liitto on rakennettu meidän kolmen kesken ja luottaen Jumalaan uskon, ettei mikään myrkyllinen kieli voi sitä hajoittaa. Uskothan minua, Ernst?»
Laamanni ojensi hänelle kätensä vastaten ainoastaan «uskon! Ellen sitä tekisi, niin...» hän teki kauheksivan liikkeen. Hän oli hetkisen äänettä, katseli vaimoaan ja lausui sitten rauhallisemmin: «Minulla on sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvää yötä, herra Jacobi.»
Jacobi kumarsi, astui muutaman askeleen, mutta palasi jälleen: «Laamanni Frank», lausui hän äänellä, joka ilmaisi hänen liikutetut tunteensa, «antakaa minulle kätenne! minä tahdon ansaita ystävyytenne.» Ojennettua kättä puristettiin lujasti ja voimakkaasti ja Jacobi poistui kiireesti.
«Elise, tule tänne!» lausui laamanni kiihkeästi, talutti rouvansa sohvalle ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen – «puhu minulle! Sano, onko jollakin tavoin käytökseni viime aikoina vieroittanut sydämmesi minusta?»
Elise oli vaiti ja painoi päänsä miehensä rintaa vasten.
«Oi, Ernst!» lausui hän viimein tuskaisesti huoaten, «en ole minäkään ollut tyytyväinen itseeni. Mutta oi!» – jatkoi hän vilkkaammin – «kun näin nojaan sinuun, kun kuulen sydämmesi sykintää ja tunnen ja tiedän miten on laita sen sisässä, oi Ernst, silloin tunnen miten sinua rakastan ja miten luotan sinuun. Silloin moitin itseäni, että olen ollut niin heikko, niin kiittämätön, niin arka, silloin ... oi Ernst, rakasta minua! Katsele minua aina niinkuin nyt! Silloin elämä selvenee minulle, silloin saan voimia voittamaan kaikki, jopa oman heikkoutenikin. Silloin tunnen, että ainoastaan pilvi, utukuva, vaan ei mikään todellisuus ole astunut välillemme. Ja nyt, nythän se jo on poissa! Nyt voisin avata sinulle sydämmeni sisimmän sopukan, kertoa sinulle kaikki heikkouteni...»
«Vaiti, vaiti siitä nyt!« lausui laamanni kirkkaasti ja hellästi katsellen häntä ja laski kätensä Elisen suulle, »Minussa on ollut enemmän vikaa kuin sinussa, mutta minä olen herännyt. Älä itke, Elise! Anna minun suudella pois kyynelesi. Eikö sinusta tunnu niinkuin minusta että kaikki vielä muuttuu hyväksi? Emmekö usko ijankaikkista armoa ja emmekö luota toisiimme? Antakaamme toisillemme anteeksi, unohtakaamme kaikki ja vallitkoon rauha välillämme. Vastaisuudessa, kun tämän ajan hairahdus on haihtunut mielestämme, voimme puhua siitä ja kummastella, että se on voinut tunkeutua välillemme. Nythän on välimme selvä, näemmehän nyt kumpikin mitä tietä meidän on vaeltaminen? Vikamme ovat meille varoittajina. Minkä tähden elämme maailmassa ellei jalostuaksemme? Katso minuun Elise! Onko kaikki unohtunut? Voitko olla rauhassa minun suhteeni?»
«Voin ja olen huoletta. Ei ole enää pilven varjoakaan välillämme?»
«Niin olemme yhtä! Jumalan nimeen, vaeltakaamme siis yhtenä elämän läpi! Mitä hän on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten, ei sattumusten eikä minkään maailmassa erottaa!«
Yö tuli, mutta puolisoiden rinnassa oli valkeus.
Riidan vaossa kasvaa tavallisesti ohdakkeita ja orjantappuroita, mutta voipi siinä myöskin kasvaa viljaa taivaan latoja varten.
Tultuansa huoneesensa löysi Jacobi kirjeen pöydältä sänkynsä vieressä. Hän tunsi laamannin käsialan ja avasi sen kiireesti. Sangen suurenarvoinen pankinseteli putosi siitä ja kirjeestä luki Jacobi seuraavat sanat:
»Olette joutunut velkaan Jacobi, semmoisille henkilöille, joiden kanssa soisin teidän, itsenne tähden, olevan niin vähän tekemisissä kuin suinkin. Tätä seuraa joku määrä varoja, jotka voinevat tyydyttää kohtuullisia vaatimuksia. Ottakaa ne vastaan isälliseltä ystävältänne, jonka harras toivo on pysyä yhä semmoisena ja joka ilolla käyttää täten tilaisuutta osoittaaksensa kiitollisuuttaan lastensa ystävälle ja opettajalle. Lapseni hengen pelastajalle jään sittenkin ainiaaksi velkaa; mutta – jos tahdotte jotakin, Jacobi, jos tarvitsette, haluatte mitä, niin – älkää silloin kääntykö muiden puoleen kuin
ystävänne
E. Frankin.»
«Hän! hänkin!» huudahti Jacobi syvästi liikutettuna luettuaan kirjeen. «Oi miten he ovat hyvät, jalot ja rakastettavat!... Ja minä?... Mutta minä tahdon saavuttaa heidän kunnioituksensa! Tästä päivästä olen uusi ihminen!»
Hän painoi kirjeen vasten rintaansa, katseli sitä ääneti ja päätti vakavasti jalostua kirkasta tähtitaivasta varten.
Elämällä on ponnahdus- ja kukoistushetkensä, mieleenjohdatuksen kirkkaat hetket, jolloin ihmistaiteilija (elämän luoja) aavistaa ja lausuu mitä on puhtainta, kauneinta ja jumalallista. Jos kaikki tässä elämässä olisi siten valmista, olisi uhri tehty, työ valmis ja voitto semmoisena hetkenä saavutettu, silloin ei olisi elämä vaikeata. Mutta vaikeaa on pitkien vuosien kuluessa pitää vireillä mielijohteen sytyttämää puhdasta liekkiä, myrskyn pauhatessa ja hetkien vihmasateen yhä tihkuessa hiljaa ja yksitoikkoisesti samankaltaisten öiden ja päivien yhtäläisesti vaihtuessa. Siihen tarvitaan korkeudesta voimaa, alituista mielikuvituksen lähteiden pulppuamista niin suurille kuin pienille, kaikelle maailman työväelle. Ernstin ja Elisen onni oli että älysivät ja osasivat käyttää sitä hyväksensä. Sentähden heidän yhä paremmin onnistui voittaa luonnonvikaansa, sentähden he yhä enemmän lähestyivät toisiansa, pienin askelin, jotka ovat niin huomaamattomat, mutta kuitenkin niin suloisesti ja lujasti kietovat yhteen ihmissydämmet ja -elämän, niin että ne voisi yhteisellä nimellä sanoa: huomaavaisuudeksi toistensa mielipiteitä kohtaan, ja mieltymykseksi toistensa mielitekoihin.
Tämän uudestaan syntyneen hellyyden, tämän vahvistetun, puhtaan rakkauden kautta sai Elisekin käytöksen varmuutta Jacobin suhteen. Ei ainoakaan heikkous voittanut hänen sydäntänsä, ei silloinkaan kun hän näki tuskan kuvastuvan nuorukaisen kasvoissa; hän pysyi lujana silloinkin, kun kuuli Jacobin terveyden kärsivän ja pyysi ainoastaan miestänsä määräämään hänen ja Henrikin lähtöpäivän aikaisemmaksi. Se oli laamanninkin tahdon mukaista. Hyvänä enkelinä, samalla lujana ja lempeänä Ernst siinä seisoi puolisonsa rinnalla – ei siis ihmettä, että Elise hänen tukemana voittoisasti kulki velvollisuuden tietä! Ei myöskään ollut kummaa kun nähtiin laamannin levollinen käytös ja aviopuolisoiden hellä väli, että kavala panettelu, jota jo oli alkanut kuulua heistä, pian häipyi ja kuoli samaten kuin liekki sammuu hapen puutteesta.
Laamannin «entisestä lemmitystä», jota Elise niin pelkäsi, voimme kertoa, että hän niin loukkautui ja vilustui siitä jäisestä kylmyydestä, jota hän yhä enemmän huomasi entisen ihailijansa käytöksessä, että hän äkkiä läksi kaupungista ja luopui aikomuksestansa muuttaa sinne. «Siellä oli liian yksitoikkoista ja typerää!» sanoi hän haukotellen laamannille, joka puolestaan neuvoi häntä palaamaan Ranskaan tahi Italiaan. «On toden totta pohjoisen kotimaamme laita semmoinen», lisäsi hän, «että meidän etupäässä täytyy ammentaa omista varoistamme, kodeistamme ja sydämmistämme kaikki sen mikä voipi antaa elämällemme intoa ja nautintoa.»
«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä lemmitystään.
Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä. Elise seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa.
Lapset kasvoivat kuin parsa kesäkuussa ja heidän isänsä siitä iloitsi. «Viisu vielä kasvaa kaikkien meidän ohitsemme!» ennusti hän usein ja Eevan soittaessa «Marlbrough s’en va’t en guerre», heräsi hänen soitannollisuutensa ja hänen isänsä sanoi: «Miten tyttönen nyt jo soittaa tunteellisesti! Eikö niin Elise?» Illat, jolloin perheen kaikki jäsenet kokoontuivat yhteen seuraan, muuttuivat yhä keveämmiksi ja hauskemmiksi. Usein leikittiin ja tanssittiinkin.
Lapset! Kuinka tavatonta eloisuutta ja millaista huolta he tuottavatkaan kodille. Todellakaan eivät kaikki heidän aikaansaamansa puuhat rusoita yhtä kirkkaasti kuin heidän poskensa. Elise sai usein kokea sen pienokaisistansa, jotka olivat monastikin kaikkea muuta paitsi «hyviä». «Älä tee muille mitä et tahdo heidän tekevän sinulle! Pitää ajatella vähän sitä mitä tekee! Maltti on hyvä mauste! Ethän näe isän eikä äidin niin tekevän! Katso minua! Tee niinkuin minä!» Nuo pysyväiset lauseet, joita on käytetty kaikkina aikoina aina siitä asti kuin «Aatami kynti ja Eeva kehräsi» aina näihin päiviin asti yhä kulumatta, ne elävät vielä maailman loppuun asti, samaten kuin vakuutukset lapsille heitä rangaistaessa tahi kun he saavat läksynsä takaisin: «Sehän on omaksi paraaksesi; sinä vielä kerran kiität minua siitä»; ja kun lapset harvoin, tuskin milloinkaan ovat ottaneet uskoaksensa tuota yleistä, patriarkallista kotiruokaa, jota jaettiin tässä, niinkuin muissakin kunniallisissa kodeissa, niin eivät neuvot aina vaikuttaneet toivottuun suuntaan. Kenties Elise välistä oli liiaksikin levoton lastensa yhä uudistuvien vikojen tähden. Kenties hän piti vanhempien tosirakkauden näkymätöntä, kirkasta ja mahtavaa vaikutusta pieniin ihmisvesoihin liian vähäpätöisenä. Totta on että hän useinkin oli huolissaan heidän tähtensä, ja tytärten kehitys ja tulevaisuus saattoi hänen sielulleen monta levotonta tuskanhetkeä.
Eräänä päivänä kun huolet tavallista enemmän häntä painoivat, tunsi Elise tarvitsevansa saada keskustella asiasta kokeneen naisystävän kanssa.
«Ernst!» hän lausui laamannille tämän juuri aikoessa mennä ulos, «minä pistäydyn hetkeksi Eveliinan luokse, mutta olen kyllä silloin kotona kun palaat.»
«Älä välitä siitä, kultaseni; viivy sinä vaan niin kauvan kuin tahdot, minä kyllä tulen etsimään sinua. Anna minulle kätesi niin menemme yhdessä ja minä oikein näen minne joudut ja mistä saan etsiä sinua.»
Elisen saapuessa Eveliinan luokse juoksi Pyrrhus haukkuen ja häntäänsä heiluttaen häntä vastaan. Gunilla rouva oli siellä ja kilpaili emännän kanssa ystäväänsä tervetulleeksi toivottaessaan.
«No, hyväinen aika, tämäpä hauskaa!» huudahti Gunilla rouva sydämmellisesti syleillen Eliseä. «No, kuinka pikku rouva jaksaa? Vähän kalpea, vähän apeamielinen ja alakuloinen, luulemma? Kaikessa salaisuudessa voin kertoa, että kohta saamme mitä oivallisinta kahvia, ja se on juuri omiaan tekemään pikku Elisen mielen iloisemmaksi.»
Evelina tarttui Elisen käteen ja katsoi hellästi ja osaaottavasti häntä levollisilla älykkäillä silmillään. Pyrrhus sysäsi kuonollaan hänen jalkaansa herättääksensä hänkin huomiota ja istahti sitten takajaloilleen ja vinkui osoittaaksensa osanottavaisuuttansa. Elise nauroi ja hyväili vuoroin pientä elukkaa.
Eveliinan katseesen, joka ystävällisesti ilmaisi: «Mitenkä nyt on asiain laita?» vastasi Elise:
«Oi antakaa minun istua täällä ja jutella hetkinen kanssanne, niin muuttuu kaikki jälleen hyväksi. Täällä on niin rauhallista ja suloista. En tiedä miten menetellet, Evelina, mutta minun mielestäni ilma sinun huoneessasi on kirkkaampi kuin muualla; kun tulen sinun luoksesi, tuntuu ikäänkuin tulisin rauhan temppeliin.»
«Niin minustakin!» lisäsi Gunilla rouva sydämmellisesti.
Evelina hymyili kiitollisesti. «Niin, Jumalan kiitos, täällä on rauhaa!» sanoi hän vettynein silmin.
«Ja pikku rouvan luona kait ihmisvesaset nostavat pölyä sekä huoneesen että mieleenkin? Eikö niin?» kysyi Gunilla rouva veitikkamaisesti. «No, no», lisäsi hän lohduttaen, «kaikella on aikansa ja kaikki pölykin laskee aikanaan. Kärsivällisyyttä vaan!»
«Niin, niin, opettakaa minulle kärsivällisyyttä, täti!» lausui Elise. «Minä tulin juuri tänne oppiakseni vähän viisautta. Minä tarvitsen sitä niin paljon. Mutta missä ovat tyttäresi tänään, Evelina?»
«Poissa, erään ystävän luona pienissä kekkereissä, joista he jo kauan ovat iloinneet. Ja minä puolestani odotan sitten heidän kertomuksistansa saavani niistä runsaan osani.»
«Oi, opeta minulle, Evelina, miten saisin tyttäreni niin säädyllisiksi, niin hyviksi ja onnellisiksi kuin sinun Kaarinasi ja Laurasi. Tunnustan että juuri tytärteni sivistys minua usein huolestuttaa ja juuri tänään tavallista enemmän on painanut sydäntäni. Epäilen kasvattamis-, sivistyttämis- ja kehittämistaitoani.»
«Oi sivistystä, sivistystä!» huudahti Gunilla rouva äkeissään. «Alinomaa nykyään huudetaan sivistystä; eihän nykyään saa milloinkaan kuulla muusta kuin sivistyksestä, sivistyksestä. En minä milloinkaan nuoruudessani kuullut puhuttavan ja huudettavan sivistyksestä ja, Jumalan kiitos, tulihan meistä sittenkin ihmisiä. Tunnustan, että kun ensin ruvettiin pitämään puheita sivistyksestä, niin se oli jos mikään jonninjoutavaa. Niin, se oli minun mielipiteeni. Mutta nyt alan jo tottua siihen, sillä kun keskisääty le tiers ètat kohosi ja rupesi pitämään niin suurta melua ja luulotteli olevansa jotakin erinomaista sivistyksensä vuoksi, on koko maailma ruvennut huutamaan sivistäkää, sivistäkää. Niin, jopa nykyään huudetaan sitäkin, että pitää toimittaa sivistystä palvelijoille! Rukoilen Jumalaa vapauttamaan itseni elämästä siihen aikaan kuin piiat tulevat sivistyneiksi. Sillä silloin varmaankin minä saisin palvella heitä eivätkä he minua. Niin, niin! Siihen suuntaan kaikki menee suurin askelin, sen vakuutan teille. Nyt he jo lukevat Fritiofin satua ja Aksel ja Valpuria, ja pianpa saamme kuulla heidän puhuvan «naisesta» ja »miehestä» ja «miehistä» ja «naisista» sekä luuloittelevan itsensä heikoiksi «köynnöksiksi», jotka kuihtuvat ellei näitä «tueta», ja «uhreiksi, orjiksi», ynnä paljon muuta sangen liikuttavaa. Siten heistä tulee vallan, kelpaamattomia lattiain tahi patain pesijöitä. Niin, silloinpa täällä on kaunista kaikkine sivistyksineen! Sepä on hulluutta tuo sivistyskiihko! Sehän on kauheata! Se on suorastaan kaiken perikato!» Mitä kauemmin Gunilla rouva puhui siitä aineesta, sitä enemmän hän kiivastui.
Elisen ja Evelinan täytyi herttaisesti nauraa ja he selittivät, että kun he kuuluivat «le tiers ètat’iin» niin oli heidän velvollisuutensa puolustaa sivistystä, niin, jopa piikainkin sivistystä.
«Äh!» sanoi hovimarsalkanrouva maltittomasti, «te saatatte sivistyksinenne kaikki niin monimutkaiseksi ja sekaiseksi ja lasten päähän te sullotte niin paljon tietoja, etteivät he kaikkena elinaikanaan ehdi selvittää sitä sivistysvyyhteä. Minun nuoruudessani opittiin «kieltä», joksi ranskankieltä silloin sanottiin – kylliksi voidaksemme ruotsintaa jonkun lauselman, piirustusta siksi hyvin, että voimme omin neuvoin piirustaa mallia, ja soittoa voidaksemme tarpeen tullessa soittaa tanssikappaleita; ei opittu niinkuin nyt lörpöttelemään kaiken maailman asioita, mutta opittiin ajattelemaan, ja jos ei osattukaan niin paljon viisautta ja sukkeluuksia kuin nykyään, niin kukin toki osasi hoitaa omaansa ja jättää maailma «rauhaan».
«Mutta, hyvä ja armollinen rouva», intti Evelina, «sivistyksen – oikeassa karvassaan – jommoista nykyään tahdotaan, tarkoituksena juuri on opettaa meitä arvostelemaan maailmaa niin kuin itseämme, niin että paremmin käsittäisimme kutsumuksemme ja antaisimme arvoa muiden tiedoille, sekä tulisimme kunnollisiksi kansalaisiksi ja olisimme oloihimme tyytyväiset.»
«Niin, niin!» vastusti Gunilla rouva, «tuo kaikki voipi kyllä olla hyvä, mutta...» mutta nyt tuotiin kahvi sisälle rinkilöineen piparkakkuineen, ja se teki huomattavan käänteen keskusteluun, jonka luonne sen kautta muuttui iloisemmaksi. Gunilla rouva antoi Eliselle leikillisen vakavasti monta hyvää neuvoa lastenkasvatuksessa. Hän haetti ja suositteli erästä hyvin vanhaa «orbis pictus» nimistä kirjaa, jota hän itse oli nuorena lukenut ja joka alkoi: «tule tänne nuorukainen! opi viisautta minulta!» Siitä näki selvästi kuinka sielu oli «muodostettu ja minkä näköinen se oli». Sielu oli nimittäin pannukakun näköinen, pyöreä ja litteä, kaikki viisi aistia säntilleen numeroituna. Gunilla rouva vakuutti Eliselle, että tuon kuvan katsominen varmaankin suuressa määrin «kehittäisi ja sivistyttäisi» hänen lastensa sieluja. Gunilla rouva ehdotti vielä, että Elise käyttäisi samaa kasvatustapaa, jota niin onnellisesti oli käytetty hänen isällensä ja tämän veljelle koulua käydessään. Silloin kammattiin poikien tukka joka lauantai tiheällä kammalla, annettiin heille selkäsauna ja luoti englanninsuoloja mieheen; siten karkoitettiin heistä paholainen. Lisäksi oli päivälliseksi leipää ja keitettyä olutta, jossa oli kokkare, ja sitä ruokaa sanottiin «grammatikaksi». Siitä piti poikien saada voimia tulevan viikon opinnonponnistuksiin.
Jutun herättämän naurun aikana saapui laamanni ja hän ilostui hauskasta mielialasta. Hyvillään hän katseli rouvaansa ja istahti tyytyväisesti hänen viereensä haluten viettää hauskan hetken naisten seurassa. Gunilla rouva alkoi heti selitellä hänelle orbis pietuksessa kuvattua sielua, ja Elise pyysi häntä uudestaan kertomaan poikain puhdistuksesta. Laamanni nauroi sydämmensä pohjasta kummallekin ja ohjasi koko ajaksi keskustelun kasvatuksen kivikkomaalle. Yleisesti myönnettiin sääntöjen ja opetustapojen puute, jonka tähden kasvatus ei voinutkaan antaa toivottuja hedelmiä.
Evelina piti kasvattajan omaa sivistystä erittäin tärkeänä. Hän väitti että mikäli opettajassa itsessään on hyvyyttä, viisautta ja kunnollisuutta, sikäli hänen onnistuu kasvattaa lapsetkin samallaisiksi.
Kaikki läsnäolevat poikkeuksetta myönsivät vilkkaasti hänen sanansa tosiksi ja Elise tunsi vallan virkistyneensä ja vahvistuneensa niistä sanoista, jotka ihan selvästi olivat hänelle ikäänkuin tienviittana suureen päämäärään pyrkiessään. Elise suuntasi sitten äkkiä puheen Evelinan omaan elämään ja kehitykseen. Tunnettu oli että hän oli raivannut itselleen vähemmän tavallisen ja sangen itsenäisen tien elämän läpi, ja Elisen teki hartaasti mieli kuulla millä tavalla hän oli saavuttanut sen käsitteiden selvyyden ja raittiin tyyneyden, joka kuvastui koko hänen olemuksestansa. Evelina punastui ja tahtoi ohjata puheen itsestänsä – josta hän kaikista vähimmin puhui, arvatenkin siitä syystä, että hän tahtoi huomaamatta kulkea elämänsä läpi, – mutta kun laamanni niin vakavan herttaisesti yhtyi Elisen ja vapaaherrattaren pyyntöön, että Evelina kertoisi heille jotakin elämästänsä, niin hän suostui ystävällisesti ja huomautti ainoastaan, ettei siinä ollut mitään merkillistä. Hetkisen mietittyään hän aloitti etupäässä puhuen Eliselle, ja Gunilla rouva ahkeraan säesti hänen sanojaan omilla huomautuksillaan. Me kirjoitamme tähän hänen kertomuksensa ja nimitämme sen
«Oletko milloinkaan kaunista soittoa kuullessasi tuntenut harrasta halua, sanomatonta ikävöimistä saada omassa sielussasi ja omassa elämässäsi kokea sopusointua, semmoista kuin kuulet sävelissä, niin olet oivaltanut mikä on ollut sieluni tuska ja – pelastus. Olin vielä pieni lapsi, kun ensi kerran tuo ikävöiminen minut valtasi, minun sitä ymmärtämättä. Oli pienet soittajaiset kotonani vanhempieni luona. Siellä oli koossa neljä etevää taiteilijaa, jotka soittivat harppua, pianota, torvea ja klarinettia. Kun eräässä kohdassa säveleet yhtyivät sanomattoman suloiseksi mutta samalla iloiseksi sopusoinnuksi, joutui lapsensieluni niin kummallisesti haltioihinsa, ja niin alakuloiseksi, että purskahdin itkuun. Oi, niiden kyynelten sisällyksen opin sittemmin niin hyvin tuntemaan, niitä on monta ja paljon katkerampia sittemmin vuotanut elämäni kirjavalle kankaalle.
Miksihän vertaisin nuoruuden elämääni. Se on samanlainen kuin niin moni muukin perhe-elämä – epäselvä, epämääräinen, sanalla sanoen samea. Naisen nuoruudenelämä on pilvisen syystaivaan kaltainen harmaine, muodottomine pilvimöhkäleineen, siinä on epämääräisiä ominaisuuksia, muodottomia varjoja ja epäselviä valokohtia, jotka niin tuntuvassa määrässä erottavat tuhertajan työn oikean mestarin teoksesta.
Kotiperheeni kuului keskisäätyyn ja me olimme erittäin tyytyväiset että kuuluimme siihen; ja kun elimme koroillamme emmekä olleet mistään valtion virkamiesluokasta, sanoimme itseämme itsetietoisesti – herrasväeksi. Me kohtelimme yhteiskunnan «la haute voléeta» melkein ylhäisen välinpitämättömästi s. o. sanoin, välistä käytöksellämmekin, mutta kaikessa hiljaisuudessa meidän ylpeyttämme erittäin kutkutti kaikki mikä niistä yläilmoista koski meitä ja salainen toivo tulla korotetuksi aatelissäätyyn hämärteli silloin tällöin perheessämme – niiden tärkeiden palvelusten vuoksi, joita isäni voisi tehdä isänmaan hyväksi, jos joutuisi aatelissäätyyn – ja nuorten «mamsselien» sydämmissä kyti harras halu kutsuttaa «ryökynöiksi». Sen pitemmälle nuo toiveet eivät kuitenkaan ikinä päässeet.
Perheen tyttärille opetettiin, että tämän maailman komeus ja loiste oli ainoastaan turhuutta, ettei mikään muu paitsi siveys ja kunnollisuus ollut ponnistamisen ja ahkeroimisen arvoista. Kuitenkin sattui niin, että heidän vilkkaimmat mielihalunsa ja ahkeroimisensa, heidän sydämmensä elävimmät toiveensa kuitenkin kohdistuivat rikkauteen, ylhäisyyteen ja kaikenlaiseen maalliseen onneen. Tyttärille opetettiin, että Jumalan tahtoa on yksistään toteltava; kuitenkin heitä kaikessa ohjasi ihmispelko. Heille opetettiin että kauneus oli tyhjää ja mitätöntä, kuitenkin he usein kodissaankin saivat tuskastuneina kokea, etteivät olleet kaunottaria. Heille opetettiin tieteen alkeita ja kaunotaidettakin, mutta kun ei tietysti ollut tarkoitus tehdä heistä oppineita naisia, tahi taiteilijoita eikä heidän sen vuoksi sopinut oppia mitään kunnollisesti, niin kävi siten, että he monessa kohden vaativat itselleen oppineen nimeä omaamatta mitään sen ytimestä, vahvistavasta voimasta ja puhtaista kunnioitusta ansaitsevista totuuksista. Ennen kaikkea he oppivat yhä enemmän aikojen kuluessa pitämään avioliittoa ainoana elämän päämääränä ja sen johdosta (ei kuitenkaan selvästi sanomalla, mutta salaperäisestä, selittämättömästä vaikutuksesta) myöskin miesten suosiota suurimpana onnenaan, samalla kuin he kielsivät, että niin ajattelivat.
Meitä oli kolme sisarusta. Lapsina meitä opetettiin paljon rakastamaan toisiamme, mutta kasvattajiemme puolueellisuuden tähden sekä kiitosten ja moitteiden, palkintojen ja rangaistusten vuoksi, jotka saattoivat itsessään vähäpätöset asiat liian tärkeiksi, syntyi jo varhain kateutta ja katkeruutta meidän sisarusten kesken. Vanhemman siskoni ja minun sanottiin paljon rakastavan toisiamme, jopa kerrottiin ettemme voisi elää ilman toisiamme; meitä mainittiin hellien siskojen esikuvaksi, ja vähitellen me uskoimme sen todeksi, kun alinomaa saimme kuulla niin vakuutettavan. Meitä verrattiin kotimme parihevosiin ja ikäänkuin harjoittamalla totuimme joka päivä päivällisen jälkeen istumaan sohvaan isäukkomme kummallekin puolelle, jolloin hän meitä hyväili ja nimitti parihevosiksensa. Todellisuudessa emme suinkaan vetäneet samaa köyttä. Sisareni oli lahjakkaampi kuin minä ja saavutti paremmin ihmisten suosiota. En ole milloinkaan ketään niin kadehtinut kuin häntä, kunnes myöhempinä aikoina ja muuttuneissa oloissa opin vilpittömästi häntä rakastamaan ja iloitsemaan hänen etuoikeuksistaan.
Emme olleet kovin rikkaita ja katselimme sen vuoksi filosofisen säälivästi niitä, jotka olivat meitä rikkaampia ja elivät ylellisemmin, omistivat kauniimmat ajopelit ja pukeutuivat komeammin kuin me. «Semmoista hulluutta! Semmoista surkeata turhamaisuutta!» sanoimme. «Ihmisraukat, joilla ei ole sen enempää ymmärrystä!» Me emme aavistaneetkaan, että filosofiamme oli vähän sukua kettu repolaiselle ja pihlajanmarjoille.
Jos siten ylenkatsoimme mahtavien paremmuutta, niin vähäksyimme vielä enemmän kansan huvituksia. (Meidänhän piti olla kylliksi itsellemme. Niinpä niin!) Ja jos joku näytelmäkappale oli voittanut yleisön suosion ja sitä ahkeraan käytiin katsomassa, niin pidimme kunnianamme että voimme välinpitämättömästi sanoa: emme ole sitä «vielä nähneet». Ja kun kansanhuvit houkuttelivat yleisön Eagaan tahi Eläintarhaan, niin oli varma, että meidän vaunumme – jos ne olivat liikkeellä – suuntasivat matkansa Sabbatsbergiin tahi johonkin toiseen, sillä kertaa autioon paikkaan. Ja me kiitimme filosofiaamme. Kuitenkaan emme milloinkaan sydämmissämme iloinneet siitä.
Tyttäret joutuivat seuraelämään. Vanhempien toivo oli, että heitä ihailtaisiin ja tanssitettaisiin; tyttäret toivoivat sitä yhtä hartaasti, mutta – he eivät olleet kaunottaria, ja he olivat sangen vaatimattomasti puetut. Vanhempien luona kävi vähänlaisesti vieraita ja – tyttäret saivat istua tanssiaisissa ja jäivät illallispidoissa miltei huomaamatta. Kuitenkin elää retostettiin sillä tavoin vuosi vuodelta muiden mukana.
Tyttäret pääsivät pian «kypsyneesen ikään». Vanhemmat toivoivat silminnähtävästi heidän joutuvan naimisiin. Tyttäret toivoivat samaa, joka oli luonnollista, etenkin sen tähden, etteivät he olleet onnellisia kodissaan. Ja tunnustaa täytyy, että he itse sangen vähän puolestansa sulostuttivat kotielämäänsä. He olivat oikulliset, vaativaiset ja tyytymättömät. Ei kukaan heistä ollut oikein selvillä siitä, mitä heidän tuli tehdä tahi mitä he itse tahtoivat. He haparoivat ikäänkuin sumussa.
On varsin tavallista kuulla naimattomien naisten sanovan, että he tyytyvät asemaansa ja etteivät he halua mennä naimisiin. Siinä on enemmän totuutta kuin yleensä luullaan, varsinkin kun nuoruuden vilkkaat tunteet ovat hieman asettuneet. Sen olen minä kokenut, ja huomannut sen kaikkialla missä nainen tavalla tahi toisella on hankkinut itselleen itsenäisen vaikutusalan, tahi hauskassa kodissa nauttinut sitä vapautta, sitä elämän puhdasta onnea, jota tosi ystävyys ja sivistys tuottavat.
Tuttavistani eräs nuori neiti joutui, kuten syystä sanottiin «suurenmoisiin naimisiin», vaikka rakkaudella siinä oli pieni osa. Joku onnitteli häntä lämpimästi hänen menestyksensä johdosta, ja siihen tämä vastasi hyvin tyynesti: «niin, niin, voihan olla hyvä päästä omillensa». Naurettiin tuolle jotenkin niukalle arvostelulle siitä, mitä yleisesti sanottiin suureksi onneksi. Mutta hänen yksinkertaiset sanansa sisälsivät kuitenkin paljon yleisesti tunnustettua totuutta. Tuota «omillensa pääsemistä» niin julkisessa elämässä kuin omassa vaikutuspiirissään jokainen ihminen juuri välttämättömästi tarvitsee voidaksensa kehittää omaa luonnettansa, saavuttaa omintakeisuutta, ja herättää omaa ynnä muiden kunnioitusta. Nunnallakin on oma kammionsa, jossa voipi rauhassa valmistautua sitä taivasta varten, joka hänelle yksistään on oleva oikeana kotina; mutta vapaassa yhdyselämässä ei naimattomalla naisella välistä ole edes luostarikammion suuruistakaan nurkkaa, jota voisi sanoa omaksensa, ja hän vaeltaa pilvenhattaran tavoin elämän läpi, saavuttamatta mistään lujaa jalansijaa. Siitä syntyy usein nuo avioliitot – nuo oikeat hädän lapset – joihin ei milloinkaan olisi pitänyt ryhtyä, tahi tuo harras ikävöiminen haudan hiljaiseen kammioon, joka täyttää niin monen mielen.
Mutta sen ei tarvitse eikä se saakaan olla niin; semmoinen tulee yhä harvinaisemmaksi meidän aikoinamme, jolloin yhteiskunta yhä monipuolisemmin sivistyy, jolloin, tarkastellessa suurta leivänkannikkaa etsivää ihmisjoukkoa ja lukuisia turvattomia, hyljätyitä lapsia, joita on kaikkialla maailmassa, liian yksipuolinen käsitys naisen tarkoituksesta yhä enemmän häviää ja vapaammat vaikutusalat hänelle aukenevat.
Mutta palaan omaan kertomukseeni myötä- ja vastoinkäymisistäni. Vielä täytyy minun kertoa siitä eräs puoli. Kun joku nuorista naistuttavistamme meni naimisiin jonkun kanssa, joka oli häntä köyhempi tahi ehkä häntä alhaisempi, oli hän meidän mielestämme erittäin ymmärtäväinen ja kunnioitusta herättävä. Mutta jos meihin nähden samoissa oloissa oleva mies halusi saada meidän vertaistemme kodista puolison, niin me pidimme sitä armosta sangen uskaliaana ja kohtelimme tuota uskalikkoa sen mukaan. Me tavoittelimme salaa rikkaampia ja ylhäisempiä miehiä, jotka taasen vuorostansa tähystelivät meitä ylhäisempiä ja rikkaampia. Tuota tavoittelemista käyttivät yleisesti suuren maailman herrat ja naiset, vaikka se, joka olisi ollut kyllin viaton tunnustaakseen sitä, olisi joutunut perin huonoihin kirjoihin niin tavoittelevien kuin tavoittelemattomien luona.
Sillaikaa minä kehityin ihmiseksi, ja elinvoimaisena heräsin tuntemaan valhe-elämäni, käsittämään noita lamauttavia ristiriitoja joiden vallassa elin, ja silloin heräsi minussa mitä kiihkein halu vapautua niiden sorrosta. En ollut vielä oikein selvillä siitä, minne ja mitä levoton sieluni todellakin halusi, mutta usein, katsellessani jaloja taideteoksia, tuntui sieluni hämärä arvoitus vähän selvenevän. Kun katselin muinaista Vestan neitsyen kuvapatsasta, joka seisoi niin tyynenä, vakavana ja kuitenkin niin lempeän näköisenä, niin rauhallisena, puhtaana ja itseensä sulkeutuneena, silloin aavistin hänessä hehkuneen sen elämän, jota minä niin itsestäni kuin ympäristöstänikin kaipasin ja etsin; – ja minä vuodatin surun ja kaipauksen kyyneleitä.
Kauan nuo kotoni kierot olosuhteet, joita kaikkia en ole tässä maininnutkaan, minua rasittivat, kun minun oli pakko elää niiden alaisina omassa kodissani. Niiden vaikutuksesta jouduin vanhetessani semmoiseen suhteesen maailmaan, joka oli erittäin vaarallista minun kaltaiselleni luonteelle.
Olemme kuulleet kerrottavan Husgafvel perheen tyttäristä, jotka vanhentuivat haukotellen rukkinsa ja kangaspuittensa ääressä. Mutta mieluummin he vanhentuivat siten, tuhat kertaa mieluummin sallivat tukkansa harmaantua rohdintukon ja takan ääressä kuin tekokukkia kiharoissaan olisivat vanhentuneet tanssisalin penkeillä tahi illallispitojen humussa, väkinäisesti hymyillen maailmalle, joka ei enää hymyillyt heille. Niin kävi minunkin.
On lempeitä, vaatimattomia olentoja, jotka nöyrästi taipuen oloihin, joita eivät voi murtaa, nurisematta vuosi vuodelta liikkuvat seuraelämän piireissä tuntematta muuta tarvista kunhan vaan saavat siellä täyttää jonkun paikan, kaunistaa tahi rumentaa jotakin seinää. Rauha olkoon noille kärsivällisille seuraelämän uhreille! On myöskin olemassa hilpeitä, raittiita, aina nuorekkaita luonteita, jotka vanhuudessaankin ja kaikissa elämän eri aloissa levittävät iloa ja eloa seuroihin, joissa liikkuvat. He ovat omiansa seuraelämään ja ovat sen siunauksena. On monta – ja hyvä on että niin on – monta eri ihmisluonnetta. Minun luonteeni ei ollut iloinen, sukkela eikä myöskään kärsivällinen ja vaatimaton. Senvuoksi rupesin inhoamaan seuraelämää, joka yhä enemmän synnytti minussa kammottavaa ikävyyttä; mutta kodissa tuntemani tyytymättömyys ja ikävä pakottivat minun kuitenkin ottamaan osaa siihen. Minä olin työntekijä, jonka piti salata työintonsa ja kaivaa leiviskänsä maahan. Niin vaativat tottumuksen ja säädyllisyyden lait siinä seurapiirissä, johon kuuluin.
Kukkanen suo tuoksuansa ihmiselle nautinnoksi ja elättää hyönteisen mehullansa; kastepisara suo elinvoimaa lehtiselle, jolle se putoaa. Minä olin niissä oloissa, joissa olin siihen asti elänyt, mitättömämpi kuin kukkanen, hyödyttömämpi kuin kastepisara, minä, terve ihminen, jolla oli kuolematon sielu! Mutta ajoissa heräsin tajuamaan tilaani. Sanoin «ajoissa», sillä kyllä tulee aika, jolloin se olisi ollut liian myöhäistä. Koittaa aika, jolloin monien, pitkien vuosien painostamana ihmissielu ikäänkuin vaipuu maahan ja ihmiseltä loppuu voimat kohota siitä loasta, johon hän on vaipunut.
Tunsin halpenevani; tunsin selvästi miten viettäessäni tuota toimetonta, elotonta elämää päivä päivältä uusia rikkaruohoja iti sieluni kesantopellolla. Uteliaisuus, juorunhalu, pahuus ja panettelunhalu ynnä enenevä luonteen epätasaisuus alkoivat täyttää sieluni, ja luonto oli kylvänyt siihen liiaksi paljon vaikuttamisvoimaa, että se kaikessa viattomuudessaan olisi välinpitämättömästi puolinukuksissa siten viettänyt päivänsä loppuun. Ah! kun elää ilman tarkoitusperää, kun ikäänkuin seisoo käytännöllisen elämän ulkopuolella, joka suo tointa ja voimaa sisälliselle ihmiselle, kun ei mikään jalo pyrkimys, ei mikään suloinen ystävyys, ei mikään jokapäiväisen elämän viehätys vaikuta – ainakaan yksityisseikkoihin katsoen – elämän iloa, silloin levottomuus taukoamatta riehuu ihmissydämmessä turmellen terveyden, hyvän mielen, hyvyyden, jopa omantunnon rauhankin ja loihtii esiin kaikki hornan aaveet. Samalla tavalla syöpi ruoste teräslevyä ja muuttaa sen kirkkaan pinnan täyteen sekavia kuvioita.
Luin kerran eräästä kirjasta seuraavat monipuolisen aattelijan Steffensin lausumat sanat: «Kellä ei ole mitään tointa, johon voisi antautua uskollisella innolla, ken ei rakasta sitä tointa niinkuin itseään ja kaikkia ihmisiä, hän ei ole löytänyt sitä vakavaa pohjaa, jonka perustuksella kristinusko kantaa hedelmiä. Semmoinen toimi muodostuu rauhantemppeliksi, johon Vapahtaja vaivanhetkenä vuodattaa siunauksensa; semmoinen toimi yhdistää meitä kaikkiin muihin ihmisiin, niin että voimme ottaa osaa heidän tunteihinsa, ja silloin kaikki työmme voipi tulla hyödyksi heidän eduillensa; se opettaa meitä oikein punnitsemaan omaa typeryyttämme ja muiden arvoa ja se on oikean kristillisyyden todellinen, hiljainen, hedelmää kantava perustus.»
Ne sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Valo syttyi sieluuni ja minä älysin nyt mitä tahdoin, mitä minun tuli tehdä. Tarkkaan punnittuani kaikki, puhuttelin vanhempiani ja avasin heille sydämmeni. He kummastuivat, vastustivat ja pyysivät minua tarkemmin miettimään päätöstäni. Olin edeltäpäin arvannut sen, mutta kun lujasti ja nöyrästi uudistin pyyntöni, kummastelin heidän hyvyyttään.
Rakastin paljon lapsia ja tuumani oli perustaa oma pieni koti ja ryhtyä työhön tahi hankkia itselleni toimi, joka vähitellen tekisi minulle mahdolliseksi ottaa luokseni lapsen tahi pari kasvattaakseni ja elättääkseni heitä sekä pitääkseni huolta heistä kuten omistani. Tiesin kyllä että minulta puuttui montakin niistä avuista, joita hyvällä lastenkasvattajalla tulee olla. Mutta toivoin toimeliaisuuden virkistävän kylvyn tavoin uudestaan synnyttävän minut. Hyvän tahtoni ja rakkauteni luulin auttavan itseäni, niin että voisin olla lapsilleni hyvänä ohjaajana. Ja kun minusta ei voinut tulla puolisoa, piti minun kuitenkin saada tuntea äidinonnea ja siunausta.»
«Mutta miksikä et voinut? Miksikä et tahtonut?» keskeytti Elise innokkaasti.
Evelina hymyili vastatessaan: «kylläpä huomaa sinulla olleen varan valita ihailijoittesi joukosta; sinä et voi kuvitellakaan semmoista mahdollisuutta, ettei olisi edes valitsemisen varaa. Mutta niin oli kuitenkin minun laitani. Niin, älä näytä niin kummastuneelta, älä katso minuun ikäänkuin olisin kavaltaja! – tosiasia on kuitenkin, Elise kulta, ettei minulla milloinkaan ollut tilaisuutta antaa kosijalle myöntävää eikä kieltävää vastausta. Sisarteni laita, jotka olivat sievemmät ja miellyttävämmät, oli toisin.
Mutta minä palaan siihen hetkeen, jolloin katkaisin kotisiteeni ja suuntasin elämäni toiselle tolalle. En kuitenkaan tehnyt sitä väkisin enkä epäsovussa, vaan niiden siunaamana, jotka olivat minulle elämän antaneet, ja siitä lahjasta silloin ensi kerran siunasin heitä.
Liikutettuina sieluni tilasta ja hartaasta aikomuksestani päättivät vanhempani – Jumala palkitkoon heitä! – pyytämään oman kodin perustamiseen käyttää saman rahasumman, jonka olivat määränneet myötäjäisikseni, jos olisin joutunut naimisiin; niin heille ynnä siskoilleni oli todellinen huvi sovittaa kaikki minulle mitä parhaimmin ja hauskimmin, ja jättäessäni lapsuuteni kodin ikävästä vilpittömästi itkin. Kuitenkin olin siksi selvillä luonteestani ja mielentilastani, etten tarvinnut epäillä tekojani.
Eräänä huhtikuun päivänä siis – täytin silloin juuri kolmekymmentä vuotta – muutin omaisteni saattamana uuteen, pieneen, sievään kotiini. Kaksi pientä orpotyttöä, jotka eivät olleet aivan varattomia, seurasi minua pienoiseen pesääni. He tulivat minun lapsikseni, minä heidän äidiksensä.
En milloinkaan unohda sitä aamua, jona ensi kerran heräsin omassa kodissani. Luulen vieläkin näkeväni miten päivä valkeni huoneessa, miten kaikki esineet vähitellen esiintyivät mielestäni tavattoman selvästi. Läheisestä kirkosta kuului aamuveisun suloisen vakavat säveleet, jotka taivuttavat sielun sopusointuisen rauhalliseksi. Nousin aikaisin, olihan minulla koti ja lapsia, joiden hyväksi ahkeroida. Ilon- ja juhlantunne täytti sieluni; suloinen liikutus valtasi minut kuin virkistävä kevättuulahdus. Ulkonakin hengitti kevät. Näin lumen sulavan räystäistä ja putoavan kiiltävinä pisaroina; en milloinkaan ennen ollut huomannut niiden valopisteen olevan niin häikäisevän kirkkaan. Näin varpusten istuvan savupiippujen reunalla ja viserrellen tervehtivän aamuaurinkoa. Näin ihmisten hauskassa hommassa hoitavan askareitansa, näin maitomuijan ajavan talosta taloon, ja minusta hän oli iloisempi kuin kukaan muu maitomuija ja maito entistä valkoisempaa ja voimakkaampaa. Minusta tuntui kuin katselisin maailmaa ensi kerran. Mielestäni olin itsekin toisenlainen katsellessani kuvaani peilistä; silmäni olivat muka tulleet suuremmiksi, koko olentoni kauniimmaksi ja arvokkaamman näköiseksi. Viereisessä huoneessa heräsivät lapset, nuo pienet kuolemattomat olennot, joita minun oli ohjaaminen ijankaikkiseen elämään. Niin, se aamu oli ihana! Siinä sarasti maailma, oma sisällinen maailmani ja minä sain arvoa omissakin silmissäni.
Tuo toimelias, rauhallinen elämä sopi minulle täydelleen. Siitä hetkestä muuttui mieleni yhä sopusointuisammaksi ja onnellisemmaksi. Päivä oli usein vaivaloinen, mutta sitä suloisempi oli illan rauha ja hyödyllisesti vietetyn päivän muisto vaikutti lohduttavasti sieluuni. Lapset kyllä tuottivat minulle huolia ja vaivaa, mutta saattoivat myöskin eloa sydämmeen ja elämään. Myötä- ja vastoinkäymisessä tulivat he minulle yhä rakkaammiksi ja kalliimmiksi. En usko omien lasten olevan äidilleen rakkaampia kuin Kaarinani ja Laurani olivat minulle. Uusissa oloissa muutuin myöskin vanhemmilleni nöyremmäksi tyttäreksi ja entistä hellemmäksi siskoksi ja minä voin siitä lähtein paljon paremmin ilahuttaa vanhempiani heidän vanhuutensa päivinä, kuin jos olisin jäänyt toimettomaksi liikahenkilöksi heidän luokseen. Silloin vasta osasin oikein käyttää hyväkseni kasvatustani ja tietojani. Aina ollessani toimessa ja varma elämäntarkoitus mielessä haihtui vähitellen turhamaisuus ja epätotuus sielustani. Ja saavuttamani tiedot, tunnustamani totuus muuttuivat hedelmää kantaviksi sydämmessä ja teoissa, sen perästä kuin niin sanoakseni olin juurtunut elämään.»
Evelina vaikeni. Kaikki olivat mielenkiinnolla kuunnelleet hänen kertomustansa, vaan ei kukaan niin hartaasti kuin laamanni. Uusi ala elämästä oli auennut hänen eteensä ja hänen miehekkäät kasvonsa osoittivat mitä todellisinta osanottoa. Häntä vaivasi tuommoisen ahtaan maailman kuvaus, niin painostavana ja epäselvänä. Ja heti hänen ajatuksensa olivat täydessä työssä avatakseen sillä alalla ovet ja ikkunat, ja vapauttaaksensa tuon sorretun, epävapaan elämän.
«Niin, niin!» sanoi Gunilla rouva huoahtaen, «kyllä on jokaisella raskas taakkansa kannettavana elämän taipaleella. Mutta jos vaellamme kurituksessa ja Herran nuhteessa, niin saapi kyllä jokainen aikanansa palkkansa. Herramme kyllä auttaa meitä kaikkia!» Ja Gunilla rouva veti suuren hyppysellisen nuuskaa sieramiinsa.
«Älä unohda Orbis Pictusta!» hän huudahti Eliselle kun tämä meni kotiin miehensä kanssa. «Älä unohda antaa vekarain sivistyä katselemalla sielun muotoa! He, he, he, he!»
Päivä lähestyi iltaansa. Ernst ja Elise istuivat vierashuoneensa ikkunassa; hellä mielipiteitten vaihto, johon kumpikin innokkaasti otti osaa, oli lähentänyt puolisot toisiinsa ja saattanut heille elämänrauhan. Nyt he hetkeksi vaikenivat; mutta aavistus, joka sointuisen sulosäveleen kaltaisina väreili heidän mielessänsä ennustaen heille yhä suurempaa onnea, saattoi heidän silmänsä säihkymään. Sillä aikaa alkoi hämärä levittää vaippaansa kaikkialle; hiljainen sade huuhtoi ikkunanruutuja. Salista kuului kandidaatin sointuva ääni, kun hän kertoi lapsille satuja, joita vähä väliä lasten kysymykset ja huudahdukset keskeyttivät. Kotirauhan tunne valtasi perheenisän sydämmen; hän otti hellästi vaimonsa käden omiinsa ja katsahti iloisesti hänen lempeihin kasvoihinsa, ja he leikillisesti tuumivat kodissa tehtäviä pieniä muutoksia. Kesken kaikkea levisi pilvi laamannin kasvoille ja kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.
«Mikä sinun on, Ernst», kysyi hänen puolisonsa hellän levottomasti pyyhkäisten ne pois kädellään.
«Ei mitään muuta», vastasi laamanni, «kuin että me mielestäni olemme niin onnelliset; minä näen sinut siinä, kuulen lasteni iloiset äänet tuolta ja silloin minun täytyy muistella lapsiraukkaa, joka turmeltuu tuossa kurjassa kodissa kadun toisella puolella.»
«Niin!» huokasi Elise, «Jumala auttakoon kaikkia onnettomia pienokaisia maan päällä.»
Ehdottomasti katsahtivat molemmat puheenalaisen kodin ikkunaan. Jokin liikkui ikkunassa; nainen astui ikkunalaudalle; tumma lapsenpää kurkisti esiin hänen jaloissansa, mutta potkaistiin tieltä ja suuri valkoinen lakana putosi äkkiä eteen, peittäen kaikki mikä oli sisäpuolella.
«Hän on kuollut!» huudahtivat puolisot yhtaikaa ja katsahtivat toisiinsa.
Laamanni lähetti sinne heti kuulustelemaan miten asianlaita oli. Lähetti kertoi palattuaan herra N:n kuolleen pari tuntia sitten.
Kynttilä sytytettiin lakanan sisäpuolella ja siellä näkyi askaroitavan ahkeraan. Laamanni astuskeli silminnähtävästi liikutettuna edestakaisin lattialla. «Lapsi raukka! Pikku tyttö raukka! Mitäpä hänestä tullee? Lapsi raukka!» lausui hän kerta toisensa perästä. Elise luki miehensä sielusta hänen ajatuksensa. Jo kauan aikaa hän oli, huomattuaan hänen sydämmensä toivomuksen, totuttautunut ajattelemaan seikkaa, jonka lausuminen nyt kumminkin näytti olevan vaikeata. Viimein hän tukahuttaen huokauksen lausui:
«Ernst! pata, joka kiehuu kuutta pienoista suuta varten, ehkä voipi kiehua seitsemällekin!»
«Luuletko!» huudahti laamanni iloisesti säihkyvin silmin. Hän syleili hellästi vaimoaan, istahti hänen viereensä ja kysyi: «Mutta oletko koetellut voimiasi! Sinun osaksesi tulee raskain osa tästä perheenlisäyksestä. Kuitenkin, jos luulet itselläsi olevan uskallusta siihen – niin täyttäisit sydämmeni hartaan toiveen!»
«Ernst, voimani ovat vähäiset», vastasi Elise pusertaen rikki kyyneleen, «eikä kukaan tunne sitä paremmin kuin sinä; mutta tahtoni kyllä on harras; – minä koetan parastani, – ja sinä tuet minua!»
«Niin! koettakaamme molemmat!» huudahti laamanni iloisesti nousten seisoalleen. «Kiitos Elise! Kiitos kultaseni!» hän jatkoi hellästi suudellen häntä kädelle, «menenkö heti noutamaan tänne lapsen? Mutta ehkä hän pelkää seurata minua!»
«Tulenko mukaasi hänen luoksensa?»
«Sinäkö! Mutta tuleehan jo pimeä ja sataa!»
«Voimmehan ottaa sateenvarjon. Sitäpaitsi panen sadetakin ylleni ja olen heti valmis!»
Elise meni panemaan yllensä ja laamanni auttoi hänen päällensä sadetakin ja päällyskengät hänen jalkaansa ja piti huolta hänestä jos jollakin hellällä tavalla. Elisen ja Pirkon järjestettyä yhtä ja toista läksivät puolisot kotoa lasten äärettömän uteliaina ja kummastuneina kokoontuessa heitä katselemaan.
Kuljettuaan sateessa ja tuulessa kadun poikki ja hapuiltuaan pimeitä rappusia ylös, saapuivat puolisot viimein herra N:n ovelle. Se oli raollaan, heikko sammumaisillaan oleva tuli näkyi sisältä, heittäen epämääräistä valonheijastusta huoneessa oleviin esineihin. Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt huoneessa, joka oli niin autio, että olisi luullut siinä rosvojen käyneen ryöstämässä. Hylättynä makasi vainaja vuoteellaan eikä sen vieressä näkynyt mitään semmoista, joka olisi helpoittanut kuolevan viimeistä kamppausta. Vaate peitti vainajan kasvot. Laamanni astui ruumiin luokse, kohotti vaatetta, katseli ääneti hetkisen vainajan kangistuneita piirteitä, koetteli valtasuonta ja peitti jälleen hiljaa kasvot. Kääntyessään Elisen puoleen oli tämä sangen kalpea.
«Missä on lapsi?» kysyi Elise hätäisesti. He katselivat tarkastellen ympärillensä. Musta ihmisen muotoinen varjo näkyi liikahtavan nurkassa. Siellä oli pikku orpo; hän istui siinä yölinnun tavoin painautuneena seinää kohti. Elise lähestyi ja tahtoi ottaa lapsen syliinsä, kun äkkiä pieni käsivarsi kohosi tähdäten hurjan lyönnin Eliseen. Elise peräytyi säikähtyneenä; mutta heti sen perästä hän lähestyi uudestaan hellästi puhutellen villiä lasta. Tämä nosti jälleen uhkaavasti käsivartensa, mutta voimakkaat miehen kädet tarttuivat äkkiä niihin ja luja, vakava katse kohtasi häntä niin, että hän vapisi sen vaikutuksesta, tunsi itsensä voitetuksi ja alistui voimallisemman valtaan. Laamanni nosti hänet ylös ja asetti hänet polvellensa. Lapsen koko ruumis värisi.
«Älä pelkää meitä!» lausui Elise hyväillen; «me olemme sinun hyvät ystäväsi. Tahdotko seurata meitä kotiin pikku lasteni luokse tänä iltana, niin saat maitoa ja vehnästä heidän kanssansa ja saat sitten nukkua pienessä sängyssä, jossa on ruusunpunainen peite.»
Valkoinen maito, ruusunpunainen peite ja Elisen lempeä ääni ja käytös näkyivät vaikuttavan rauhoittavasti lapseen.
«Kyllä minä tulisin mukanasi», hän vastasi, «mutta mitä isä sanoo herättyään?»
«Hän kyllä on tyytyväinen!» vakuutti Elise käärien lapsen lämpöiseen saaliin.
Samassa kuului heikkoa melua rappusista. Pikku Saara huudahti hiljaa ja rupesi uudestaan värisemään. Herra N:n taloudenhoitaja astui sisään kahden nuoren pojan seuraamana; laamanni ilmoitti hänelle päätöksensä pitää huolta Saarasta ynnä hänen isänsä jättämästä omaisuudesta. Viimeisiä sanoja kuullessansa rupesi muija äänekkäästi kiroilemaan ja meluamaan, niin että laamannin oli pakko rangaistuksen uhalla häntä vaientaa. Hän lähetti sitten toisen pojista hakemaan talon isäntää ja sovittuaan hänen kanssansa varokeinoista vainajan mahdollisen jälkeensä jättämän omaisuuden säilyttämiseksi, hän nosti pikku Saaran käsivarrelleen, kääri hänet hyvästi päällysnuttuunsa ja läksi vaimonsa kanssa pois.
Sillaikaa vallitsi pikku Frankien joukossa mitä suurin uteliaisuus. Elise oli mennessään kertonut heille ehkä palatessaan tuovansa heille pienen sisaren. Eikä voi kuvailla minkä mullistuksen ne sanat saivat aikaan lapsijoukossa ja mitkä arvelut ja aavistukset sen johdosta pyörivät lasten päässä. Kandidaatti ei voinut vastata heidän kysymyksiinsä eikä tyydyttää heidän uteliaisuuttansa, mutta tyynnyttääksensä joukon kiihkeätä mielentilaa hän antoi lasten hyppiä harakkata huoneiden lävitse asettuen itse «harakkaparven» etunenään. Oikea harakkaparvi ei olisi joutuisemmin kiiruhtanut lentoon kuin äsken mainittu lapsijoukko, kun salin ovi aukeni ja laamanni rouvineen astui sisään. Petrea näytti äärettömän uteliaalta, kun laamanni avasi väljän päällysviittansa ja hiljaa laski siitä alas jotakin, jota Petrea aluksi kauhistui ja luuli nokikolariksi, mutta joka lähemmin tarkastellessa olikin kovin hento ja laiha yhdeksänvuotias mustatukkainen, tummaihoinen ja tavattoman suuri- ja mustasilmäinen tyttönen, joka melkein ällistyneenä hänen ympärilleen kokoontuneita uhkaavasti katseli valkoisia liinaharjaisia pienokaisia.
«Tuossa teille on uusi sisko!» lausui isä lähennellen lapsia toisiinsa. «Saara! siinä ovat siskosi! Rakastakaa toisianne ja olkaa kiltit yhdessä!»
Lapset katselivat kummastuneina toinen toisiansa; mutta Henrik ja Louise tarttuivat suojelevasti pienen vieraan tulokkaan käteen ja kohta kaikki kilvan sanoivat häntä tervetulleeksi.
Lasten illallispöytä katettiin. Sytytettiin lisää kynttilöitä. Seura oli erittäin hilpeällä mielellä. Uhrattiin tervetuliaisantimia vastatulleelle. Louise toi kaksi toista vuotta vanhaa konvehtipalasta ynnä pienen rasian, jossa niitä saattoi edelleen säilyttää.
Henrik lahjoitti Saaralle punaisen vaskitorven sekä opetti häntä uutterasti puhaltamaan sitä.
Eeva lahjoitti nukkensa, Josefinen, jolla oli uusi punainen harsopuku.
Leonore sytytti punavihreän vaharullansa tummasilmäisen Saaran eteen.
Petrea ... ah! Petreakin tahtoi niin sydämmestänsä antaa jotakin. Hän etsi kaikki kätkönsä; mutta oi; niissä oli ainoastaan rikkinäisten lelujen tähteitä. Tässä kädetön nukki, tuossa jalkapuoli pöytä, tässä kaksi sokuriporsaan puoliskoa, tuossa päätön ja hännätön koira! Kaikki Petrean lelut olivat omistajansa monenmoisten kokeiden vaikutuksesta joutuneet katoavaisuuden alaisiksi, jopa piparkakkusydänkin, jota hän tavallisesti näytteli Gabriellelle houkutellaksensa hänet luoksensa, oli juuri samana päivänä ahneuden onnettomana hetkenä luiskahtanut alas Petrean kurkusta. Petrealla ei toden totta ollut mitään, joka olisi voinut käydä kunnollisesta lahjasta Hän käsitti sen itse huoaten; hänen sydäntänsä kirveli, ja jo rupesivat kyyneleet vierimään pitkin hänen nenäänsä, kun äkkinäinen mieleenjuolahdus häntä lohdutti. Nainen ruusupensaan luona! Se aarre hänellä vielä oli; se riippui vielä vahingoittumatonna lasin takana kehyksissä sinisestä nauhasolmusta hänen sänkynsä yläpuolella. Ainoastaan silmänräpäyksen Petrea epäröitsi; tuossa tuokiossa hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja irroittanut taulun seinästä. Sitten hän riensi säihkyvin silmin, hehkuvin poskin toisten luokse lahjoittamaan kalleimman tavaransa ja juhlallisesti selittämään, että Saara on nyt ruusupensaan luona polvistuvan naisen omistaja.
«Pikku Afrikka», näytti sangen vähän välittävän pienten europpalaisten uhreista. Hän kyllä otti ne vastaan, mutta pani ne heti syrjään sen enempää niihin katsomatta, ja se seikka antoi Louiselle aihetta tarjoutumaan niiden säilyttäjäksi.
Kesken kaikkia noita pikku tapahtumia astui assessori sisään ja katseli urkkivasti ympärillensä, näytti valkoisia hampaitansa ja mumisi itsekseen: «niin, aivan oikein. Tiesinhän minä sen!» «No», lausui hän sitten ääneen ja toruen sydämmellisesti pudisti ystäviensä käsiä, «huomaanpa teillä mielestänne olevan liian vähän omia kakaroita talossa, koska vielä haalitte tänne muidenkin. Kuinka monta aiotte vielä koota tänne? Tuleeko huomenna taas uusi? Ettekö tulleet toimeen ennen kuin saitte tyttöjä ummelleen puolitusinaa? Ja mitä tässä vielä tullee? Kohta ei pääse kulkemaankaan tässä talossa vaan vesain tähden? Voipi luulla teillä olevan niin paljo kultaa ja rikkauksia liikaa, että teidän välttämättömästi täytyy mättää niitä muillekin. No onnea vaan! Lykkyä tykö!»
Laamanni ja hänen rouvansa vaan hymyilivät vastaukseksi ystävänsä torumiselle ja pyysivät häntä jäämään heille illalliselle. Mutta aikaa hän ei sanonut itsellään olevan, vaan läksi pois ensin poimittuaan suuria päärynöitä taskuistaan ja pantuaan ne ruokaliinojen alle lasten lautasille. Kullakin liinalla oli oma merkkinsä ja Saaran ruokaliinaan oli solmittu kullankarvainen nauha. Päärynän alta hänen lautaseltaan löydettiin suurenarvoinen seteliraha. Se oli assessorin lahja orvolle, mutta ei antaja milloinkaan tunnustanut sitä antimeksensa. Se oli hänen tapansa.
Kun äiti otti Saaraa kädestä viedäksensä hänet nukkumaan, oli Petrea sanomattomasti iloissaan nähdessään Saaran kaikista lahjoistansa ottavan mukaansa ainoastaan ruusupensaan luona olevan naisen, jota hän näkyi mielihyvällä katselevan. Hauskassa makuuhuoneessa valtasi Saaran kova suru. Harvinaisen runsaat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi ääneen isäänsä. Elise piti häntä hiljaa sylissänsä ja antoi hänen itkeä loppuun. Hiljaa hän riisui hänet sitten ja kantaessansa uupuneen lapsen vuoteelle oli hänellä ilo tuntea miten Saara hellästi kiersi kätensä hänen kaulaansa. Petrean antama taulu ripustettiin Saaran vuoteen ylle. Lumivalkealla tilalla vaan «pikku Afrikka» ei voinut saada lepoa eikä rauhaa. Hänen tummat silmänsä katselivat urkkivina ympäri huonetta ja kädet puristivat suonenvedontapaisesti Elisen valkeata leninkiä: «Älä mene pois!» lapsi kuiskasi, «he tulevat muuten minua tappamaan!» Silloin otti Elise lapsen kätöset omiinsa ja saneli hänelle yksinkertaisen, hurskaan lapsenrukouksen, saman kuin oli opettanut omillekin pienokaisillensa. Saara toisti sanat, ja vaikka hän tekikin sen niin koneentapaisesti, hän rauhoittui siitä kuitenkin vähäsen; mutta kun hän vielä vähä väliä kovasti vavahteli ja yhä edelleen piti kiinni Elisen puvusta, istahti Elise hiljaa hänen viereensä. Toiset pienokaiset huusivat hänelle: «äiti, laula meille laulu kyyhkysestä! Oi, laula se!» Ja äiti lauloi suloisella hiljaisella äänellään pienen laulun, jonka itse oli sepittänyt lapsillensa.
Tuoll’ istuu oksalla kyyhkynen
niin puhtoinen,
rukoukset hän kuulee lapsoisen
lailla Kristuksen.
Valkosiivet hän riemuin kohottaa,
ylös käy hänen tie,
rukoukset lasten kun ilmoille saa,
isän luo hän ne vie.
Luo lasten hän palajaa jällehen
ja mukanaan
isän siunauksen hän ylhäisen
tuo lapsille maan.
Siis lapset pienoiset rukoilkaa vaan,
kyllä varmasti
valkokyyhky taivahan oksaltaan
heitä kuulevi.
Laulun kestäessä laskihe rauhan kyyhkynen lapsen sieluun. Ystävällisiä kuvia leijaili Saaran mielikuvitelmissa. Nainen ruusupensaan luona ja Elise muuttuivat samoiksi henkilöiksi, ruusut tuoksuivat suloisesti ja pitkien mustien ripsien yhä enemmän lähestyessä poskia tuntui Saarasta kuin valkoinen, suloisesti laulava lintu hyväillen ja rauhoittaen olisi levittänyt siipensä hänen ylitsensä. Vähitellen aukeni pikkuinen käsi ja laski irti leningin, itkettyneet silmät sulkeutuivat ja levon rauha levitti vaippansa orvon yli.
Elise nousi hiljaa ja meni toisten lasten vuoteitten luokse. Laulu «Kyyhky oksalla» oli nukuttanut heidätkin, ja painettuaan äidin suudelman kunkin poskelle ja puhuttuaan Pirkolle vastatulleesta ja saatuaan lapsirakkaalta kunnon eukolta vakuuttavat lupaukset heidän hyvästä hoidostaan, riensi Elise puolisonsa luokse.
Innokkaasti laamanni kuunteli mitä Elise kertoi Saarasta. Tämä uusi perheenjäsen, tämä huolien lisä näytti ikäänkuin laajentaneen ja elvyttäneen hänen sieluansa. Hänen silmänsä säihkyivät hellästä liikutuksesta, kun hän keskusteli Elisen kanssa lasten tulevaisuudesta. Evelinan kertomus, joka vielä oli hänellä ja Elisellä tuoreessa muistissa, näkyi vaikuttaneen häneen, kiihoittaneen häntä kodillensa ja lapsillensa luomaan ihan toisen elämänkuvan.
«Meidän ei tule kasvattaa lapsiamme oman itsemme vaan heidän itsensä tähden!» hän lausui lämpimästi. «Heidän onneaan meidän tulee etsiä. Me kyllä vielä keksimme mikä on niin yhdelle kuin toisellekin lapselle hyödyksi; koettakaamme vaan voittaa ja säilyttää heidän täydellinen luottamuksensa. Ja jos luonteeni karkeus ja kovuus vieroittaisi heidät minusta, niin auta sinä minua, Elise; anna heidän salaiset huolensa ja toiveensa saapua tietooni kauttasi.»
«Niin, minnekä muuten menisin?» vastasi Elise hellästi. «Sinä olet tukeni, paras voimani tässä elämässä. Miten heikko olisinkaan ilman sinua.»
«Ja ilman sinua, Elise, olisi voimani muuttunut kovuudeksi. Luonto antoi minulle vallanhimoisen mielen. Minulla on ollut ja on vieläkin paljon vaivaa sen kukistamisessa. Mutta Jumalan avulla se vielä onnistuu. Eliseni! Koettakaamme tulla yhä paremmiksi! Lasten tähden, saattaaksemme heidät onnellisiksi, koettakaamme jalostuttaa itseämme!»
«Niin, sitä tahtokaamme Ernst! Saattakoon kodinrauha aikaiseen rauhanhengen kotiutumaan heidän rintaansa.»
«Me kyllä teemme heidät onnellisiksi!» jatkoi isä yhä lämpimämmin. «Jumalan avulla ei kukaan ole heistä vaeltava epäonnistuneena tahi sielunsa puolesta raajarikkoisena elämänsä läpi. Pikku tyttöseni! Teistä ei saa, tulla kypsymättömiä ihmisiä! Eivät mitkään harhatoiveet saa soaista teidän silmiänne elämän tosi rikkauden suhteen. Te ette milloinkaan saa isota jaloutta, jota en voi teille hankkia. Ah! onhan elämä kyllin rikas, ruokkiaksensa kaikkia taivaan lintuja, eikä kenenkään tarvitse olla osattomana tässä maailmassa. Te, viattomat olennot, ette saa jäädä ilman voimaa ja elämäniloa; teidän pitää saada tuntea tosi elämää, joka suo siunausta joka päivälle, tarkoitusta jokaiselle toimelle, se on tuottava teille rauhaa ja omintakeisuutta surussa ja ilossa, elämässä ja kuolemassa!»
Kuunnellessansa niitä sanoja Elise tunsi ikäänkuin raittiin tuulahduksen täyttävän sielunsa. Ei mikään enää tuntunut hänestä vaikealta. Keveiksi muuttuivat, kaikki elämän vaikeudet ihanan tarkoitusperän tähden. Ja ajatellessaan sitä miehekästä, palavaa sydäntä, joka niin lämpimästi sykki hänen ja lasten hyväksi, tunsi Elise ylpeästi iloiten, että hän voi katsoa ylös mieheensä ja samalla hän tunsi jalon nöyryyden tunteen ikäänkuin hiipien täyttävän sydämmensä. Hän kumartui, ja suuteli miehensä kättä hellästi.
Laamanni ei pitänyt siitä, sillä tosi miehekkäänä ja voimakkaana miehenä hän kuten muutkin hänen kaltaisensa mieluummin itse ihaili naista kuin – ainakin ulkonaisesti – oli heidän ihailtavanaan. Sen tähden hän hieman tyytymättömästi veti pois kätensä.
«Minkä tähden en saa suudella kättäsi», Elise kysyi, «jos se minua huvittaa?»
«Sen tähden että se ei minua huvita, etkä saa toiste tehdä niin!»
«No no, ukkoseni, ei sinun tarvitse niin ankarasti kieltää sitä minulta. Ehkei se milloinkaan enää minua huvitakaan.»
«Sitä parempi!»
«Ehkei. Mutta menkäämme nyt levolle.»
«Hyvästi, oi lapsuuteni koti! Hyvästi seinät, te ensimmäisten kyynelteni ja hymyilyni todistajat, te kuin näitte askeleeni ja harha-askeleeni elämän liukkaalla tiellä, te jotka olitte läsnä kun ensi kertaa sain maistella kauralientä sekä opetella aakkosia. Hyvästi sinä nurkka, johon minut niin monasti pantiin seisomaan, kun läksyt eivät tahtoneet luistaa ja sinä kärpänen ja leppäkerttu, te elävät, kiittämättömimmät kaikista, joita koetin kesyttää. Hyvästi te lattiat, jotka minua kannatitte leikkiessäni ja riidellessäni rakkaiden siskojeni kanssa, te seinäpaperit, joita olen repinyt rikki etsiessäni luultuja aarteita takaanne, te todistajat taisteluihini karahvien ja lasien kanssa, olleiden taistelujen todistajat, te kaikenlaisten urotöitteni näkijät – jätän teidät hellästi hyvästi ja lähden toisaalle uusiin seikkailuihin.»
Petrea Frank se näin puhui, suuremmoisilla liikkeillä surullisen lystillisesti jättäen sen kodin hyvästi, josta juuri koko perhe oli muuttamassa.
Oli sateinen päivä huhtikuun keskipaikoilla. Musta silkkiviitta, jota sanottiin «hovisaarnaajaksi» (Frankin koko perheen yhteisesti käyttämä) ja suuri punainen sateenvarjo «perhekatto» (sekin yhteinen) näkyivät sinä päivänä alinomaa kulkevan edestakaisin X kaupungin kaduilla. Kaupungin asukkaat voivat jotakuinkin arvata niiden tarkoituksen nähdessään pitkän vaaleatukkaisen, sinisilmäisen palvelustytön ja tummaverisen, toimekkaan miespalvelijan niiden alla kantavan rasioita, vasuja, kääröjä y. m. Hämärän lähestyessä nähtiin assessori Munterin pitkä, laiha vartalo kannattamassa perhekattoa Petrea Frankin seurassa. Petrealla näkyi olevan jotakin viittansa alla, hän nauroi ja jutteli ja molemmat näyttivät olevan sangen tyytyväiset toisiinsa. Ikävä kyllä ei tuota tyytyväisyyttä kestänyt kauan. Kodin rappusissa Petrea sattui astumaan kenkänsä nauhaan, kompastui, kaatui, ja suuri konvehtipussi tuli silloin näkyviin hovisaarnaajan suojasta ja mantelirenkaita, karamelleja ynnä sokurihyyteisiä hedelmiä alkoi kieriä kaikkialle minkä ennätti. Kesken tapahtuman aikaansaamaa säikähdystä ja sekasortoa oli Petrean sangen vaikea olla ääneen nauramatta nähdessään assessorin ällistymisen ja hyppyjä, joilla koetti estää konvehtejä kiireen kaupassa kierimästä rappusia alas katuojaan. Siinä assessorin antimet juhlan kunniaksi menivät menojaan.
«Niin, ellei noita naisia olisi olemassa, niin voisi toimittaa jotakin tässä maailmassa. Mutta kun päästää heitä auttamaan niin silloin käy kaikki päin mäntyyn. ’Antakaa vain minun tehdä, antakaa minun toimittaa!’ sanovat. Ja niin he auttavat ja toimittavat että ... onko milloinkaan nähty niin kurjaa? Kompastua ja kaatua kenkänsä nauhaan. Mutta naisilla ei milloinkaan ole järjestystä missään. Ja semmoiset saavat hallita valtakuntiakin! Hallita valtakuntia!!! Minä en vaadi heiltä muuta, kuin että hallitsisivat jalkojansa ja sitoisivat kunnollisesti kenkänsä nauhat. Mutta kuningattaresta alkaen apumuijaan ei ole ainoatakaan naista, joka osaisi sitoa kenkänsä nauhoja niin että solmu kestäisi.»
Se oli Jeremias Munterin letkaus naisille, kun hän astui huoneesen ja katsoi kuinka paljon oli pelastunut konvehdeista tuossa suuressa haaksirikossa. Petrean pahoittelemiset ja anteeksipyynnöt eivät ottaneet onnistuaksensa haihduttamaan ukon vihaa. Tosi kyllä, että onneton naurunhalu oli vallannut Petrean ja saattoi katumuksen ja todellisen mielipahan sangen epäiltäväksi. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun Eeva saapui ja rukoili liikuttavasti assessorilta: «Kas niin, setä kulta! Petrea raukka on niin pahoillaan ja hän on sitäpaitsi sangen pahasti loukannut polvensa!» lausui assessori melkoisen muuttuneella äänellä:
«Vai niin, onko hän? Niin, miksipä pitääkin olla niin kömpelö, että kompastuu ja lipeää niin että...»
«Konvehtejahan aina voipi saada sijaan!»
«Voipiko? Kasvaako niitä puissa? Häh? Pitääkö tuhlata rahojansa konvehteihin nähdäksensä niiden vierivän pitkin katua? Kaunista säästäväisyyttä! Totta tosiaan!»
«Lausukaa Petrealle ystävällinen sana!»
«Ystävällinenkö sana? Minä sanon hänelle, että olkoon hyvä oppikoon toiste sitomaan kenkänsä nauhat. No! Nyt lähden ostamaan lisää konvehteja. Mutta ainoastaan sinun tähtesi pikku Eeva neitiseni. Niin, niin, sanon! Nyt tahdon mennä; minä kyllä osaan tanssia mukana, kun... Mutta miten sataa! Lainaa minulle perhekatto! Voisinhan tarvita tuon viitankin; tuo se sievästi tänne. No, mitä siinä on töllistelemistä? Häh? Ettäkö väki minua katselee? Kernaasti minusta, jos heitä vaan huvittaa. Antakaa heidän nauraa minulle, en minä siitä pahennu. Terveys ja mukavuus ennen kaikkea ja toinen vaate voipi olla yhtä hyvä kuin toinenkin!»
Nauraen heittivät nuoret tytöt assessorin hartioille hovisaarnaajan, joka ei yltänyt hänelle polviinkaan ja siten ukko läksi pitkin askelin.
Perhe muutti sinä päivänä uuteen taloon. Laamanni Frank oli lunastanut sen ynnä pienen puutarhan omaksi ja rouvansa elinajaksi ja kaksi vuotta oli siinä nyt puuhattu, muurattu ja uudistettu ja muutoksia tehty; suljettu muutamia ovia, avattu toisia, kunnes hän oli saanut kaikki tahtonsa mukaiseksi mukavaksi ja tarkoitustaan vastaavaksi. Hänen rouvansa oli luottaen jättänyt kaikki hänen määrättäväksensä, iloisena siitä että pääsi – joka kuitenkin vaivoin onnistui – kuulemasta muurarein ja puuseppien melua, ryömimästä lastuissa, telineiden alla, muurisavikaukaloiden välitse y. m. Seinäpaperit ynnä muut koristukset oli laamanni sitä vastoin jättänyt hänen ja tytärten valittaviksi.
Nyt hän astui niin tyytyväisenä rouvansa rinnalla toisesta kerroksesta toiseen, toisesta huoneesta toiseen iloiten mukavasta, tilavasta ja hauskasta «pesästä», mutta kuitenkin melkein eninten Elisen suuresta tyytyväisyydestä hänen toimiinsa. Tällä kertaa rouva ei päässytkään tarkastamatta koko taloa kellareista alkaen aina vinnille, mankeloimishuoneesen ja halkoliitereihin saakka.
Emme huoli väsyttää lukijaa koko sillä matkalla, vaan tutustutamme hänet ainoastaan muutamiin perheen kokoontumishuoneihin. Astukaamme siis ainoastaan salin ja pienemmän vierashuoneen lävitse; ne olivat kauniit ja ihan tavalliset huoneet; mutta se huone, jonka laamanni erityisellä rakkaudella ja huolenpidolla oli sisustanut, joka oli aiottu perheen kokoontumispaikaksi ja joka ansaitsee tarkempaa tutustumista, oli niin sanottu kirjasto. Se oli pitkulainen hyvin valoisa huone, jonka kolme ikkunaa olivat suurelle torille päin. Louise siitä erittäin iloitsi; – «voihan toripäivinä ikkunoista nähdä mitä siellä oli kaupan taloutta varten»; – vastapäätä oli kirkko, ynnä kaunis tuuhea hautausmaa, ja se näköala oli Elisen mielestä erittäin kaunis. Huoneen vastakkainen seinä oli tykkänään kirjahyllyjen peittämä, joka hylly muodosti eri osaston sisältäen eri maiden kirjallisuutta. Välipaikkoihin muodostetuissa komeroissa oli yksinkertaisilla, mutta aistikkailla pylväillä etevien miesten pystykuvia, semmoisten, jotka tekojensa kautta olivat saavuttaneet mainetta, ja laamanni huomautti heidän seisovan siinä, ei sen tähden että he erottaisivat vaan sen tähden että he yhdistivät maailman kansat. Laamannin kirjasto oli todellakin valittu; sen kokoominen oli ollut yksi hänen elämänsä nautintoja ja vieläkin sen lisääminen tuotti hänelle iloa. Nyt se oli ensi kerran järjestettynä yhteen paikkaan, ja hän iloitsi siitä aarteesta sekä kehoitti tyttäriään vapaasti käyttämään sitä hyväksensä sillä nimenomaisella ehdolla että: «asettaisivat joka kirjan takaisin oikealle paikalleen». Louise nimitettiin heti kirjastonhoitajaksi ja Petrea hänen apulaisekseen. Äiti ja tyttäret erittäin iloitsivat siitä huoneesta ja neuvottelivat miten kukin valitsisi sijansa, minne asetettaisiin ompelupöydät, kukkapöytä, lintuhäkki ja muut kalut, ja katso, kaikelle oli erinomaisen sopiva paikka. Huoneen toisella lyhyellä seinällä oli viheriä sohva ja sieltä hallitsisi äiti valtakuntaansa, vastaiselle seinälle sopi piano, harppu – Saaran lempisoitin – ja kitara, jota Eeva näppäytteli laulaen: «mamma mia»!
Hauska, odottamaton näky kohtasi Elisen silmää, kun laamanni pienen paperioven kautta kirjastosta vei hänet pienenlaiseen kamariin – jonka ikkunat olivat samanne päin kuin kirjastonkin – joka oli yksinomaan määrätty hänen omaksensa. Liikutettuna äiti siinä huomasi huonekalujen aistikkaan päällyksen tytärtensä työksi. Hänen kirjoituspöytänsä oli ikkunan luona; pari kaunista taulua ja muutama oikea posliininen ryhmäkuva kaunisti huonetta; Elise huomasi kiitollisella ilolla kaikki pienet mielitekonsa ja toiveensa tässä täytetyiksi puolisonsa ja lastensa toimesta.
Toinen pieni paperiovi huoneen toisella puolella vei Elisen makuuhuoneesen ja laamanni huomautti miten hiljaa ovet aukenivat ja miten helposti hän voi sulkeuntua huoneesensa kummalta puolen tahansa, milloin tahtoi olla ihan rauhassa ja yksiksensä.
Tämän huoneen jälkeen ei mikään Eliseä enemmän ilahuttanut kuin kylpylaitos, jonka laamanni oli laittanut erittäin mukavaksi ja miellyttäväksi. Ja hän väänteli innostuneesti kiiltäviä hanoja näyttääksensä miten «tuosta tulee lämmintä vettä ja tuosta kylmää – ei tuostahan tulee kylmää ja tästä lämmintä». – Tämän laitoksen mukavuus tekisi lauantai-juhlan, jota siinä talossa pidettiin tavallaan yhtä pyhänä kuin sunnuntaita, kahtavertaa miellyttävämmäksi. Viereisessä huoneessa, joka oli määrätty pukeutumishuoneeksi kylvön jälkeen, oli vanhalla, puhtaalla Pirkolla pysyvä tyyssijansa. Siinä tuli hänen ynnä suuren liinakaapin hiljalleen vanhentua yhdessä; siinä naksutteli hänen kellonsa, siinä kehräsi hänen kissansa, siellä kukkivat hänen kurjenpolvensa ja palsamiininsa, raamattu ja virsikirja välillänsä.
Tytärten kolme valoisata, hauskaa huonetta oli yläkerrassa ja ne olivat somasti vaikka yksinkertaisesti sisustetut.
«Täällä he viihtyvät hyvin!» lausui isä loistavin silmin katsellen ympärilleen. «Etkö sinäkin luule niin, Elise? Saattakaamme koti heille niin miellyttäväksi, ett’eivät halua siitä luopua, paitsi tärkeistä ja pätevistä syistä. Ei mikään kodin rauhattomuus ja tyytymättömyys sen oloihin saa karkoittaa heitä lapsuutensa kodista. Täällähän he voivat viihtyä ja olla rauhassa ja itsekseen milloin haluavat. Se on siunattu asia, semmoisia miettimis-ja rauhoittumishetkiä tarvitsee jokainen ihminen, nuoret tytöt yhtä hyvin kuin muutkin.»
Äiti myönsi sen sydämmensä pohjasta.
Mutta äiti oli kuitenkin vähän hajamielinen, sillä hänellä oli tärkeätä sanottavaa vanhimmalle tyttärelleen, ja kun Louise samassa tuli sisään, syntyi heidän välillään vilkas neuvottelu, josta laamanni kuuli seuraavat sanat:
«...ja pannukakkuja lopuksi! Ja, tyttöseni, pidä huolta siitä, että kuusi tulee jauhokkaaksi ja tukevaksi, jonkalaisesta tiedät Henrikin pitävän.»
«Emmekö voisi laittaa kermavaahtoa vaapukkahillon kera pannukakkujen kanssa?»
«Varsin hyvin! Jacobi varmaan panee hyvinkin paljon arvoa siihen!»
Louise punastui hieman ja laamanni pyysi nauraen, että saataisiin maallisempaakin ruokaa illalliseksi kuin «taivaan mannaa», ja sitä luvattiinkin.
Alhaalla salissa pudisteli assessori äkeissään perhekattoa.
«Kurjin katto koko kristikunnassa!... Ei suojele sateelta eikä tuulelta!... Ja painava kuin Noan arkki! ja...» Mutta siinä pudistellessaan ja toruessaan hän kuuli ulkoa melua, huutoa, tervetulotoivotuksia jos jonkinmoisilla äänillä. Silloin hän heitti hovisaarnaajan hujanhajan perhekatolle ja riensi pitkin askelin harpaten ulos eteiseen pudistamaan kättä talon pojan ja ystävän kanssa, jotka juuri palasivat yliopistosta.
Surkutteluja ja tervetulohuutoja kaikui sekaisin.
«Miten olette märät, kalpeat ja viluiset!»
«Ah, meilläpä on ollut mitä mainioin sadepuuska!» lausui Henrik puistutellen ja sivulta päin vilaisten Jacobiin, joka siinä märissä vaatteissaan näytti sangen nolatulta ja aristelevalta. «Tämmöinen ilma on juuri omiaan minulle! Sateesta ja tuulesta muuttuu niin – en tiedä oikein mimmoiseksi. Tiedätkö sinä, mon cher?»
«Mäsäksi, vallan mäsäksi!» vastasi Jacobi väristen ja surkeasti, «miksi muuksi voipi tulla, aivan rikki täristävillä, mitä kurjimmilla rattailla tuulessa ja rankkasateessa, niin että vallan sulaa. Uh, uh, u-u-uh!»
Henrik nauroi sydämmellisesti kurjannäköiselle matkakumppanillensa ja lausui:
«Oh, minun mielestäni tämmöinen ilma on omiansa karaisemaan ihmistä. Ylpeä, mieltä ylentävä tunne valtaa sielun istuessa siinä pää pystyssä, tyynenä, elementtien riehuessa, etenkin kun siitä korkeudestansa katselee muita kuolonalaisia, jotka väristen rientävät eteenpäin sateenvarjojen suojassa. Silloin ihminen istuu kyytikärryillänsä kuin valtaistuimella; – niin, jopa hieman kuvittelee olevansa filosofi. Tästä johtuu eräs seikka mieleeni. Luulin näkeväni kulkiessamme kaupungin lävitse erään filosofin astua tepastelevan puettuna naisen kaapuun. Mutta kuinka nyt kaikki voitte rakkaat siskokullat? Miten pitkä aika siitä kuin viimeksi teidät näin!» Ja hän pudisti hellästi heidän käsiään kylmillä, märillä käsillään.
Tämä kohtaus, joka tapahtui iltahämärässä, keskeytyi äkkiä siten, että neitoset vakavasti kehoittivat tulijoita menemään huoneihinsa muuttamaan vaatteita. Jacobia ei tosiaankaan tarvinnut kiirehtää, ja Louisen mielestä Henrikin filosofia oli sillä hetkellä huononlaisesti harkittu. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että loimoava takkavalkea lämmitti herrain huonetta heidän astuessaan sisään.
Sillaikaa kokoontuivat naiset kirjastoon; kynttilät sytytettiin, pöydät järjestettiin, laamanni auttoi kaikkia ja oli erittäin tyytyväinen, kun hänen apuaan tarvittiin kaikkea järjestettäessä. Assessori katseli ihastuneena miten Eeva asetti hänen tuomansa konvehdit pienille lautasille. Petrea ei saanut niitä edes katsellakaan, vielä vähemmin koskea niihin.
«No, hyvänen aika, tyttökullat, miten täällä on hauskaa!» huudahti laamanni ihastuneena, nähdessään kirjastonsa siinä asussa kuin se tavallisissa oloissa oli oleva. «Istutko hyvin tuossa sohvassa, Elise? Saanko tuoda sinulle jakkaran jalkojesi alle? Ei, ystäväni, jää paikoillesi! Minkähän tähden sitten olisi miehiä olemassa?»
Kandidaatti, nykyään (totta kai) maisteri Jacobi ei enää näyttänyt samalta mieheltä kuin äsken matkapuvussa, kun hän tuntia myöhemmin sievästi muuttuneena astui sisään nuoren ystävänsä seurassa naisten luokse. Hänkin vallan loisti tyytyväisyydestä katsellessa sitä iloista näkyä, joka sieltä kohtasi hänen silmiänsä.
Tarkasteltiin sitten lähemmin toinen toisiansa. Henrikin huomattiin melkoisesti laihtuneen ja käyneen kalpeammaksi. Henrikin mielestä se oli hänen ahkeruutensa tunnustus. Jacobikin tahtoi että hänen ahkeruutensa tunnustettaisiin, mutta tunnustus kiellettiin häneltä yksimielisesti hänen kukoistavaisuutensa tähden. Hän kyllä vakuutti päivettymisen sen syyksi; mutta se ei auttanut. Salaa itseksensä Louise arveli Jacobin melkoisesti muuttuneen, tulleen miehekkäämmäksi, yksinkertaisemmaksi ja voimakkaammaksi käytökseltään; hän oli muuttunut vähän enemmän hänen isänsä kaltaiseksi. Louise piti vielä isäänsä miehen esikuvana ja ihanteena.
Pikku Gabrielle punastui korviansa myöten ja puoleksi piiloutui äitinsä taakse, kun velimies puhutteli häntä seuraavaan tapaan:
«Kaikkein armollisin prinsessa Turandotte! Kuinka, teidän korkeutenne, jaksatte? Onko teidän ylhäisyydellänne joku arvoitus tarjona, jolla saattaisitte kurjan ymmärryksemme ymmälle?»
Pieni «korkeutensa» näytti olevan sangen hämillään ja tahtoi vetää pois pientä kätöstä, jota velimies hellästi suutelemistaan suuteli. Gabrielle vallan ujosteli pitkää ylioppilasta.
Henrik puhutteli erikseen jokaista siskoansa, mutta «pikku Afrikan» kanssa keskustelu supistui jotenkin lyhyeksi ja kylmäksi. Sitten hän pysähtyi äitinsä viereen, piteli häntä kädestä ja otti osaa yleiseen vilkkaasen keskusteluun.
Eeva tarjosi konvehtia.
«Mutta mikä nyt on hätänä?» huudahti äkkiä Henrik. «Minkä tähden siskot kaikki hylkäävät meidät ja siirtyvät tuohon neuvottelemaan, vakavannäköisinä kuin oikeusneuvokset? Onko isänmaa vaarassa? Enkö minä pääse mukaan isänmaata pelastamaan? Kunhan vaan ensin saisimme syödä illallisemme rauhassa!» jatkoi hän itsekseen samalla tavalla kuin teaatterissakin puhutaan syrjään.
Niin, juuri illallisesta olikin kysymys. Se se juuri olikin vaarassa, pannukakut eivät ottaneet onnistuaksensa. Jacobi ja Henrik tarjoutuivat auttamaan asian, eikä Louise voinut estää heitä ryntäämästä alas keittiöön, nuorten neitosten suureksi huviksi ja keittäjän hullunkuriseksi epätoivoksi, ei mikään pidättää heitä naurettavasti ryhtymästä keittäjän virkaan, kunnes Louisen viimein vakavasti täytyi lopettaa kujeet, nauru ja palaneiden pannukakkujen tuleen kieriminen ja itse ottaa toimi tehtäväkseen. Uusi tahdaspanos tehtiin hänen johdollansa; hän tarttui itse pannukakkulastaan ja katso! nyt pannukakut onnistuivat mainiosti. Jacobi pyysi saada yhden niistä hänen omasta kädestään työnsä palkaksi, saikin sen armosta ja nielasi kuuman lahjansa niin suurella ihastuksella, että se varmaankin olisi pahanpäiväisesti polttanut hänen sisustaansa, ellei (jota me puolestamme pidämme todennäköisenä) toisenlainen kuumuus, eräs hyvin tuttu henkinen tuli, olisi ollut aineelliselle kuumuudelle tehokkaana vastapainona, siten tehden edellisen vaarattomaksi. Emmeköhän tässä varsin viattomasti ole seoittaneet homeopaattista annosta? Kun semmoisesta ei milloinkaan koidu rasvaista ravintoa, niin lähdemme keittiöstä siirtyäksemme perheen mukana illallispöytään, jossa äidin herkulliset vaaleankellertävät ja Henrikin jauhokkaat pannukakut huomattiin moitteettomiksi ja taivaanmannaakin nautittiin mitä suurimmalla ruokahalulla.
Sen perästä juotiin matkamiesten malja ja laulettiin pieni iloinen Petrean sepittämä laulu. Isä oikein iloitsi Petreastansa, joka innostuneena kaikin voimin lauloi mukana, vaikkei yhtä sulavalla äänellä kuin muut. Se ei kuitenkaan yhtään loukannut isän epäsoitannollista korvaa.
«Hän huutaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä!» lausui hän tyytyväisenä puolisolleen, joka puolestansa ei ollut yhtä tyytyväinen Petrean soitannollisiin lahjoihin.
Vaikka kullakin omalla tahollansa oli ollut työläs ja uuvuttava päivä, alkoivat kuitenkin nuoret heti illallisen jälkeen ikäänkuin luonnonlain vaatimuksesta liikkua tanssin tahdissa.
Jacobi tanssi Saaran kanssa vallan hurmaantuneena hänen kauneudestansa.
«Meidän pienestä, kunnon Viisustamme» oli sukeutunut vähän tanakanlainen, vaikka somavartaloinen kahdeksantoistavuotias, vaaleaverinen neitonen, joka erosi toisista tanssissa kauniiden askeltensa, suloliikkeittensä ja ehkä vähäsen liiallisen vakavuutensa kautta. Ehkä kuitenkin katseltiin mieluimmin Eevaa, sillä hän nautti todellakin sydämmensä pohjasta tanssin viehätyksestä. Gabrielle lensi kultaiset kiharat liehuen keveästi kuin perhonen ympäri salia. Mutta kenpä ei olisi sinä iltana ollut innokkaasti tanssimassa? Se muuttui – suurimmaksi osaksi esikoisen elämänhalun kautta – oikeaksi kiihkoksi. Jopa assessori johti Eevan parina kaikkein kummastukseksi mitä mutkallisimpaan polskaan ihan tanssisankarin tottuneella taidolla.
Vasta puoliyön aikana lakattiin tanssimasta. Mutta ennen kuin erottiin, pyysi laamanni Elisen kehoituksesta puolisonsa laulamaan pienen tutun laulun: «Ensi ilta uudessa kodissa». Hän lauloi sen yksinkertaisella henkevällä tavallaan ja siinä ilmenevän ilon- ja rauhantunne elähytti kaikki läsnäolijat. Laamanninkin vakavat silmät säihkyivät suloisesta liikutuksesta. Lempeys ikäänkuin kirkasti perheen, siten kaunistaen kaikkien kasvot. Sillä laululle kuten auringolle on annettu voima levittää kirkastavaa valoansa kaikille luoduille ja suoda niille ainakin hetkellistä kauneutta. Samalla tavalla «kehrääjämummo» ja «ukko tien reunalla» pääsivät laulun kautta kauneuden valtakuntaan, samoin kuin he evankeliumin kautta pääsevät osallisiksi taivaan autuuteen.
«Hyvää yötä» toivottaessa suostuttiin kokoontumaan puutarhaan seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen, katsomaan mitä siitä oli tehtävä.
Isä seurasi tyttäriään heidän huoneesensa. Hän halusi vielä kerran nähdä «mimmoista heidän oli». Ja hän kyseli siellä kerta toisensa perästä:
«Oletteko tyytyväiset, tyttöseni, onko kaikki teille mieleen? Jos tahdotte jotakin toisin, jos haluatte mitään, niin puhukaa suunne puhtaiksi!»
Kun tyttäret silloin kiitollisina ja hellästi ympäröivät häntä ilmoittaen tyytyväisyyttänsä, niin ei ollut koko maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin laamanni Frank.
Äiti puolestansa oli vienyt «esikoisensa» mukanaan pieneen erikoiskamariinsa. Eiväthän he vielä olleet saaneet vaihtaa ainoatakaan sanaa kahden kesken. Kuinka paljon hän nyt kyseli pojaltaan kaikenlaista häntä koskevaa, niin suurta kuin mitätöntäkin, ja miten mielellään ja avomielisesti poika avasi hänelle sydämmensä! Sitten he puhuivat perheen asioista, uuden talon ostosta, velasta, johon sen takia oli jouduttu ja keinoista millä vähitellen saisi sen suoritetuksi, «suuren säästäväisyyden» tarpeellisuudesta kaikessa. Ja sitten he puhuivat talon tyttäristä.
«Louise on oivallinen!» lausui Henrik, «mutta hänen hipiänsä on tullut vähäsen harmahtavaksi. Eikö hänen pitäisi käyttää jotakin sopivaa pesuvettä? Hän kyllä olisi paljon kauniimpi, jos iho olisi terveemmän näköinen. Ja sitten hän muistuttaa vähäsen tuomiokirkkoa. Tänä iltana, kun Jacobi lausui hänelle pienen kohteliaisuuden, niin olisit vaan nähnyt sitä juhlallista katsetta! Tiedätkö, äiti, minä luulen siskojeni istuvan liiaksi. Semmoisesta tulee tuomiokirkoksi. Meidän täytyy hankkia heille, enemmän liikettä, jotakin iloista liikettä ja huvitusta. Ja Eeva! Miten hän on tullut sieväksi, ja miten hän näyttää hyvältä ja iloiselta. Oikeinpa tuntuu ilolta katsella häntä, voin oikein rakastua häneen! Mutta mitä kummaa on tehtävä Petrean nenälle? Sehän kasvaa niin suureksi ja pitkäksi, etten tiedä sille mitään pysäyttämiskeinoa! Se on kuitenkin vahinko, sillä hän on niin erinomaisen lystikäs ja hyvänluontoinen. Ja Leonore! Miten hän on sairaannäköinen ja välistä ikäänkuin pahoillaan. Meidän täytyy koettaa saada häntä iloisemmaksi!»
«Niin, koettakaamme. Kunhan hän tulee vallan terveeksi jälleen, niin se kyllä käy päinsä. No, entä pikku Gabrielle-tipsukka, mitä hänestä sanot?»
«Oh, hänhän on hurmaavan suloinen, etenkin milloin hänessä näkyy tuo ylhäinen piirre, on hän mitä suloisin pikku olento!»
«Ja Saara?»
«Niin – hän on kaunis – hyvin kaunis, luulemma, ja kuitenkin hänessä on – ainakin minun mielestäni – jotakin rumaa. Hän ei ole ensinkään siskojeni kaltainen; hänessä on jotakin kylmää, melkeinpä vastenmielistä.»
«Niin», lausui äiti huoaten, «hänessä on välistä jotakin kummallista, etenkin nyt viime aikoina. Minä pelkään erään henkilön saaneen liian suuren ja epäedullisen vaikutusvallan häneen. Mutta Saara on runsaslahjainen ja todellakin miellyttävä nuori nainen, josta voisi tulla paljonkin hyvää, jos ... jos... Hän meitä kyllä välistä huolettaa, sillä me pidämme hänestä kuin omista lapsistamme. Vallan tavaton taipumus hänellä on soitantoon; – saathan kohta kuulla! Niin, hänessä on paljon oivallista ja rakastettavaa. Saat nähdä sen nyt, kun viivyt luonamme kauemman aikaa.»
«Niin, Jumalan kiitos! toivottavasti saan nyt olla muutaman kuukauden rauhassa kotonani.»
Puhe kääntyi sitten pojan tulevaisuuteen. Laamanni toivoi Henrikin antautuvan vuoriopin alalle; Henrik olikin jo ruvennut sitä lukemaan, mutta oli samalla ruvennut tuntemaan yhä innokkaampaa halua erääsen toiseen suuntaan, joka jo oli saanut mielet perheessä kuohuksiin. Äiti pyysi vaan «esikoistansa» tarkkaan ja vakavasti tutkimaan itseään, ennenkuin hylkäisi uran, jota isä suositteli ja jonka Henrik yksissä neuvoin hänen kanssansa oli valinnut. Kaikki se, minkä nuorukaisen sydän katsoo ihanimmaksi, puhdas innostus hyveen ja isänmaan hyväksi, palava halu elää niiden eteen, sen kaiken omisti hänen sydämmensä mitä runsaimmassa määrin. Mutta oman toimeentulon tuumaan liittyi myöskin ajatus yhteisestä hyödystä ja oman onnensa hän aina katsoo likeisesti perheensä onneen yhdistetyksi. Ne ajatukset ja tunteet hän paljasti sinä tuttavallisena, ihanana hetkenä peittelemättä ja avomielisesti äidilleen, onnelliselle äidilleen, jonka sydän sykki ilosta ja rohkeimmista toiveista «esikoisensa», «sydänkäpysensä», «kesälapsensa» hyväksi.
«Ja kun olen raivannut itselleni uran», jatkoi Henrik, iloisesti suudellen äitiään kädelle, «ja saanut oman kodin, silloin, äiti, pitää sinun tulla luokseni ja jäädä luokseni, eikö niin?»
«Ja mitäpä isäsi siitä sanoisi?» kysyi äiti yhtä iloisesti.
«Oh, onhan hänellä kaikki siskoni hoitamassa hänen talouttansa, ja...»
«Aiotteko istua täällä koko yön valvomassa?» kuului ääni ovesta kysyvän.
Laamanni seisoi siinä.
Äiti ja poika säpsähtivät ikäänkuin heidät olisi saatu verekseltään kiinni jostakin salajuonesta. Se ilmoitettiin kuitenkin heti laamannille, joka selitti siitä syntyvän niin kauhean käräjäjutun, että oli parasta olla siitä milloinkaan puhumatta.
Äiti ja poika nauroivat sekä toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta kun Henrik nosti äitinsä käden huulilleen, joutui hän vallan haltioihinsa:
«Hyvänen aika, miten valkoinen se on! Ja miten pieni sormi! Ei, miten on mahdollista tuommoinen pienoinen sormi!»
Ja naurettavalla hartaudella hän suuteli kauniin käden sakarisormea.
«Huomaanpa että minun on pakko ryöstää sinut, saadakseni sinut mukaani!» lausui laamanni iloisesti, nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet pois.
Mutta äidin ajatukset olivat yhä esikoisensa, kauniin, lahjakkaan poikansa luona. Palavasti hän rukoili «täyttymistä» kaikkien rauhallisesti nukkuessa ensi yötänsä uudessa kodissa.
Miten mahtoi tuntua perheen hyvältä seuraavana aamuna kokoontua mainion aamiaispöydän ympäri kauniisen, tilavaan ruokasaliin! Mutta vähät siitä, olivatko sali ja aamiainen mainiot ja oliko siinä tämän maailman ylellisyyttä, jos ydin siitä olisi puuttunut, ellei olisi ollut hartaita mieliä ja ystävällisiä katseita luomassa saliin valoa ja saattamassa aamiaista maukkaaksi! Mutta ei mitään puuttunut Frankilasta sinä aamuna, ei edes aurinko! Se kurkisti ystävällisesti sisään valaisemaan herttaista näytelmää.
Henrik piti puheen matami Folettelle, osoittaen hänelle kunnioitusta ja rakkautta sekä iloansa nähdessään hänen säilyneen yhtä pulleana.
Louise kaatoi Eevan avustamana kuppeihin kahvia ja teetä, levitti voita paahdetulle leivälle y. m. ja piti tarkkaa huolta siitä, että jokainen sai mitä mieluimmin tahtoi. Sokuririnkelikori asetettiin vähä väliä Jacobin lähelle.
«Miten tämä on suloista!» huudahti Henrik hykettäen käsiään ja ilosilmin katsellen isää, äitiä ja siskoja; «tämähän on kuin paratiisissa! Mitä käskette, teidän majesteettinne? Nöyrin palvelijanne! Kahvia jos saan valita! Oiva matami Folette!»
«Syötyämme,» lausui äiti, «on minulla jotakin teille arvuutettavaa.»
«Jotakin arvuutettavaa! Mitä se lienee? Ah, sano heti, äiti kulta, mikä on arvoituksen nimenä?»
«Naiminen!»
«Naiminenko?! Sangen hauska uutinen! En saa palaakaan enää niellyksi ennenkuin perinpohjin tiedän uutisen! Jacobi, kunnon veikko! Riittääkö minullekin jokunen noista rinkilöistä? Naiminenko? Tunnenko minä asianomaiset?»
«Varsin hyvin.»
«Eihän se vaan liene kunnon setä Munter? Minusta hän on näyttänyt ikäänkuin vähäsen kummalliselta ja helläsydämmiseltä.»
«Ei, ei! Hän ei varmaankaan aio naida.»
«Hänhän on jo niin kauhean vanha!» huudahti Eeva.
«Vanhako?!» kysyi laamanni. «Hän on luullakseni hiukkasen viidennelläkymmenellä. Niin kauhean vanhaksi et siis toki saa häntä, Eevaseni. Mutta tosi kyllä, hän on aina ollut vanhannäköinen.»
«Arvatkaa paremmin!» kehoitti äiti.
«Minä tiedän sen, minä tiedän!» huudahti Petrea punastuen.
»Se on Laura, Evelina-tädin Laura!»
«Ah, nyt selkenee asia minullekin!» huudahti Henrik, «ja sulhanen on majuri Arvi G***! Eikö niin?»
«Niin juuri! Laura pääsee hyviin naimisiin. Majuri G*** on sangen sivistynyt ja kunnon mies ja vielä sen lisäksi varakaskin. Hän lienee pyytänyt Evelinaa Kaarinan kanssa muuttamaan kauniille tilallensa Akselholmaan ja pitämään hänen ja Lauran kotia omanaan. Eevaseni, tarjoa liikkiötä Henrikille. Mitä tahdot Gabrielle enkelini? Lisääkö korppua? Sinäpä olet oikein hyvä! Leonore, etkö tahdo voileipää, lapseni? Etkö!»
«No, toivonpa,» huudahti Henrik, «että meidät kutsutaan häihin. Evelina-täti, joka on niin ymmärtäväinen, ymmärtänee toki pyytää meitä. Armollisin Viisu-sisko, ovatko nämä korput – sangen ravitsevat ja kunnioitettavat korput – ovatko ne leivotut ennen vedenpaisumista vai sen jälkeen?»
«Jälkeen», vastasi Louise vähän loukkaantuneena, mutta kuitenkin hymyillen.
«Kumarrun maahan asti, ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi. (Ääneen syrjään: mutta kyllä niissä kuitenkin on arkin tahi muun kaappilaitoksen makua). Mutta mitä ihmettä, Petreaseni, minkälainen aamiainen sinulla on? Sisko kulta! Tuommoinen ruuan ja juoman ylellisyys ei ensinkään käy päinsä. Rukoilen sinua, älä syö niin paljon, sillä siitä sairastut!»
Petrea, jolla oli kummalliset päähänpistot eli «puuskat», niinkuin Louise niitä nimitti, oli joku aika sitten saanut päähänsä aamiaiseksi syödä ainoastaan palasen leipää ja juoda lasillisen vettä? Sen kohtuullisuuden johdosta Henrik nyt laski leikkiä ja Petrea vastasi hänelle samaan suuntaan. Louise puolestaan katsoi asiaa surkeammalta kannalta ja sanoi sen – kuten monen muunkin Petrean päähänpiston – olevan hieman sukua hulluudelle. Ja hulluus! sehän oli Louisesta kauhein kaikesta kauheasta; Louisesta, joka oli niin järkevä!
«Nyt ette todellakaan saa jutella kauemmin!» huudahti laamanni, nähdessään että suut liikkuivat ainoastaan puhellen, «sillä minun täytyy poistua ja olisin kuitenkin niin mielelläni sitä ennen mennyt kanssanne puutarhaan!«
Kaikki nousivat pöydästä ja he läksivät puutarhaan paitsi Leonore, joka ei ollut oikein terve ja «tipsukka», jota ei laskettu ulos kun oli märkää.
Puutarha oli kummallisen näköinen, eikä siinä kaikki suinkaan ollut niin kuin luonnon mukaan olla piti. Sillä vaikka se oli vallan viljelemätön ja huhtikuun lumi peitti maan ja sen ainoan koristuksen, muutaman matalan hedelmäpuun oksat, niin riippui niissä kuitenkin – vallan vastoin luonnonlakeja – runsain määrin hedelmiä. Mitä kauneimmat renettiomenat ja appelsiinit riippuivat oksista ja loistivat päivänpaisteessa. Nytpä kuului huudahtuksia jos jonkinlaisia ja vaikka sekä Jacobi että Henrik vakuuttivat, etteivät voineet selittää semmoista luonnotonta luonnonilmiötä, niin he eivät kuitenkaan voineet muista torjua epäluuloa, että he olivat osallisina tuohon loitsimiseen, vaikka kyllä koettivat näyttää syyttömyytensä toteen. Kuitenkin oltiin siinä suhteessa yksimieliset, että hyvät hengettäret eivätkä pahat siinä olivat pitäneet peliänsä, ja hedelmät poimittiin pelotta ja pantiin koreihin. Hengettäriä ylistettiin sekä suorasanaisesti että runomitalla, eikä milloinkaan ennen ole vietetty hauskempaa hedelmänkorjuuta. Laamannin oli vaikea saada kuulijaa ehdotellessaan tuohon syreenikujaa, tuohon hyötymansikkamaita, lehti- ja huvimajaa. Kovin häntä harmitti tilan puute. »Jospa saisi tuon puretuksi!» hän lausui keppinsä ponnella koputtaen korkeata punaista lauta-aitaa, joka toisella puolella oli puutarhan rajana. »Katsos tähän, Elise! Kurkistapas tästä raosta; näetkö tuon mainion tontin tuossa, joka yltää joelle asti. Aatteles, mikä mainio huvipaikka siitä tulisi, jos se viljeltäisiin ja siihen puita istutettaisiin! Siitähän syntyisi oikea aarre kaupungille, joka nykyään on läheisen kunnollisen kävelypaikan puutteessa. Ja nyt se on tuossa autiona ja käyttämättömänä, siinä kun ei käy muita kuin muutamia lehmiä laitumella, ainoastaan sen vuoksi, että sen omistaja ei älyä käyttää sitä hyväksensä ja sen vuoksi, ettei kunnon kaupunkimme »isillä» ole kyllin päättäväisyyttä, yhteishenkeä – public spirit’iä – että voisivat määrätä siihen varoja ja lunastaa sen yhteiseksi hyödyksi. Jospa olisin kyllin varakas ostaakseni sen – niin pianpa se tulisi toisennäköiseksi ja siinä kulkisi ihmisiä eikä elukoita, ja tämän aidan kaadattaisin heti ja yhdistäisin tämän puutarhan suurempaan alaan. Siitäpä vasta tulisi istutusmaa!»
»Eikö tähän sopisi mehiläispesiä erittäin hyvin? Onhan tämä aita juuri auringon puolella»; ehdotti »kunnon Viisumme».
»Siinä olet todellakin oikeassa, Louise!» huudahti isä iloisesti. »Sehän oli oivallinen tuuma. Tässä on tosiaankin mainio paikka mehiläispesille. Jo huomispäivänä aion kuulustella mistä semmoisia on saatavana. Pari kolme meidän ainakin pitäisi onnistua saada ja niin pian kuin mahdollista, että mehiläiset pääsisivät imemään hunajaa heti omenan- ja kirsikankukkien puhjetessa. Sitten me yhdessä menemme katselemaan, miten mehiläiset tekevät työtä, opimme niiltä viisautta ja katselemme miten ne kokoovat meille hunajaa. Siitä tulee oikein hauska! Eikö sinunkin mielestäsi, Elise?»
Elise iloitsi puutarhasta ja mehiläisistä. Ilolla hän niitä hoitaisi. Puutarharuusuja hän istuttaisi sinne niin aikaisin kuin mahdollista. Taimilavoja olisi myöskin sinne saatava. Eeva aikoi todenperään antautua puutarhuriksi.
Sillä kertaa oli kuitenkin retiisien ja ruusujen tuleva kasvupaikka jätettävä sikseen, sillä siellä oli vielä erittäin märkää ja ikävää. Gabriellen silmät suurenivat, kun hän näki miten paljo hedelmiä oli puutarhasta poimittu. Mutta »pikku prinsessa Turandotten» mielestä ei arvoitus kuitenkaan ollut niin vaikea ja selittämätön kuin Henrik tahtoi hänelle uskotella.
Aamupuoli kului uutta kotia järjestäessä ja kuntoon pannessa. Saara yksin ei ottanut siihen osaa. Hänellä oli soittotunti; eräs etevä, nuori taiteilija nimeltä Schwartz näet opetti häntä soittamaan harppua ja Saara viipyi koko aamupäivän soittimensa luona, jota hän intohimoisesti rakasti. Petrea oli sillä aikaa luvannut toimittaa hänen kamarineitsyensä virkaa ja asettaa hänen tavaransa ja vaatteensa paikoilleen. Henrik oli kovin iloinen siskojen huoneessa ja katsellessaan tahi ottaessansa osaa heidän järjestämispuuhiinsa hän nauroi niin, että oli vähällä tulla kipeäksi. Heidän tilkkumyttynsä, vanhat hattunsa, päällysnuttunsa, leninkinsä y. m., jotka muka olivat niin tärkeät, olivat kummallisena vastakohtana hänen ylioppilasmaailmallensa, jossa tilkku, jopa nuppineulakin oli harvinainen. Ja vakavuus, millä siskot pitelivät niitä kaikkia sekä pilapuheet ja leikillisyys, jotka höystivät tuota vakavuutta, olivat Henrikin mielestä vallan hullunkurisen naurettavia. Ei mikään huvittanut häntä enemmän kuin Louise tavaroineen sekä se kunnioitus, jota hän puoleksi leikillä, puoleksi todella vaati niille. Mutta jyrkästi kieltäytyi Henrik tunnustamasta itseään hänen sukulaisekseen, jos vaan kerrankin näkisi hänet käärittynä erääsen vaaleanvihreään saaliin, joka oli saanut nimekseen «pinaatti», tahi haljakan harmaasen hameesen, jota sanottiin «kauraliemeksi». Ei kellään sisarista ollut niin paljon tavaroita kuin Louisella, eikä kukaan pidellyt niitä paremmin, sillä Louisella oli suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota tahtoisimme nimittää «kokoomistaipumukseksi». Hänen rasiansa ja myttynsä aivankuin pullistuivat hyllyillä, mihin niitä aseteltiin ja kierivät vähä väliä alas hänen päällensä. Louise sanoi Henrikiä siihen syypääksi ja tosi on, että tämän silmistä pilkisti esiin veitikka, kun hän auttoi häntä uudestaan asettamaan ne paikoilleen. Omassa perheessään oli Louise tunnettu rakkaudestaan kaikkeen vanhaan, ja mitä kuluneemmaksi leninki muuttui, sitä «ylhäisemmän näköinen» se oli ja mitä useamman kerran saali oli pesty, sitä «kashemiren» näköisemmäksi se tuli. Tämä mieltymys vanhaan ulottui välistä leivoksiin, rinkilöihin, jälkiruokiin j. n. e., jonka johdosta, kun joku ikänsä puolesta epämääräinen ruoka oli nautittavana, Henrik usein sai tilaisuuden kysyä, oliko se valmistettu «vedenpaisumuksen edellä vai jälestä». Lisättäköön tähän vielä pari piirrettä, niin tiedämme selvästi mimmoinen Louise oli.
Puhdas oli hänen sydämmensä ja tahtonsa, ja hän oli totuuttarakastava ja ankaransiveellinen, vaikka melkein liian nuhteleva ja välistä liian vähän sääliväinen hairahtuneita lähimmäisiänsä kohtaan. Hänellä oli paljon isänsä ymmärrystä ja älyä, mutta suhteellisesti paljoa vähemmän hänen tietojansa ja kokemustansa; ja tuon kaiken tähden hän kahdeksantoista vuotiaana luulikin olevansa oikea ihmistuntija. Hänen sielussaan vallitsi tyyni arvokkaisuus, joka kuvastui koko hänen ulkomuodostansa; olematta yhtään kaunis hän kuitenkin miellytti kaikkia ja herätti varmaa luottamusta, sillä tyyni katseensa ilmaisi niin paljon ymmärrystä ja koko hänen olemuksensa selvyyttä ja arvokkaisuutta. Jonkinmoinen leikillisyyden piirre vaikutti sen, että juhlallinen kasvojen ilme ja arvokas katse hänen sinisilmistään välistä voi sulautua herttaiseen nauruun, ja nauraessa Louise tavattomasti muistutti miellyttävää äitiään, jonka kauniin suun ja valkoiset hampaat hän oli saanut periä. Uuttera hän oli kuin muurahainen ja erittäin auttavainen todella apua tarvitseville, mutta tuskin armahtavaisempi kuin La Fontainen muurahainen ajattelemattomia heinäsirkkoja ja heikäläisiä kohtaan. Louisella oli kolme mielitekoa, melkeinpä intohimoa, (vaikkei hän milloinkaan myöntänyt olevansa intoilija) ensimmäinen oli koruompelu, toinen saarnojen lukeminen ja kolmas pasiansin pano etenkin postiljoonin. Neljäskin alkoi jo jonkun aikaa sitte liittyä edellisten kumppaniksi, ja se oli kotilääkintä, mainioiden kotilääkkeiden keksiminen ja määrääminen; niin, jopa hän oli itse keittänyt yhdeksästä karvaasta yrtistä erään nesteen, joka, niinkuin Henrik vakuutti, oli erinomaisen tehokas lähettämään ihmisiä toiseen maailmaan. Louisea tuo ei ensinkään häirinnyt; yleensä häntä ei juuri mikään häirinnyt. Tosin hän piti «vanhurskautta» suuressa arvossa ja koetti myöskin pyrkiä siihen, mutta sen jälkeen hän piti paljon korkeasta arvosta ja rikkaudesta, jotka hänen mielestänsä oikeuden mukaan kuuluivat hänelle. Hänellä oli vielä se mainio ominaisuus, ettei hän milloinkaan ryhtynyt mihinkään, jota hän ei osannut hyvästi toimittaa, mutta samalla hän erinomaisen lujasti luotti omaan taitoonsa, ja samaa mieltä oli muukin perhe, vaikka he välistä koettivat sitä hieman masentaa. Kaikissa tapauksissa oli Louise monessa kohdin perheen neuvonantaja ja turva ja oikea taloudenhoitajanero. Vanhemmat sanoivat jonkinmoisella tyytyväisyydellä (isä salaisella ylpeydellä) puhuessaan hänestä «vanhin tyttäremme». Siskot taasen vähäsen veitikkamaisesti «vanhin siskomme», välistä ainoastaan «vanhin meistä». Ja «vanhin meistä» osasikin mainiosti pitää huolta arvostansa ijän ja esikoisuutensa puolesta. Sitäpaitsi hänellä oli suuret ajatukset «naisen arvosta». Louisella oli albumi, johon kaikki hänen ystävänsä kirjoittivat omia ja muiden aatteita. Oli oikein ihmeellistä miten paljon hyviä neuvoja se kirja sisälsi.
Pelkäämme lukijan jo hieman väsyneen kuullessaan aina toistettavan nimiä Saara, Louise, Eeva, Leonore, Petrea, Gabrielle ja olemme vähäsen pahoillamme siitä, sillä meidän täytyy taasen nähdä heitä tässä, koko sarja, emmekä voi Louisen yhteydessä olla esittämättä vielä kerran Saaraa, Eevaa, Leonorea, Petreaa, Gabriellea. Mutta vaihteen vuoksi ositelkaamme heidät vähän sikin sokin. Astu siis esiin
Kaikki olemme vähäsen sukua kaaokselle; mutta Petrea oli paljon. Hetkellinen selvyys ja pitkä ajatusten sekasorto vaihtelivat hänessä. Louise ja Petrea olivat äärettömän erilaiset. Jos Louise tarvitsi kuusi hyllyä, jopa enemmänkin tavaroitansa varten, niin tarvitsi Petrea tuskin puoltakaan koko vaatevarastoansa varten. Se oli näet aina niin «niukka ja laiha», että oli oikein «surkeata» arveli Louise, joka usein auttavaisesti otti osaa sen uudistamisessa. Petrea repi rikki, hukkasi ja lahjoitti pois ihan erotuksetta ja oli siskosarjassa tunnettu huonojen raha-asioittensa tähden. Petrealla ei ollut ensinkään «kokoomistaipumusta». Sitävastoin hänellä todellakin oli – vaikka Louise ei tahtonut sitä myöntää – jonkinmoinen taideaisti. Aina hän puuhasi jotakin teosta, joko soitannollista, rakennustaiteellista tahi runollista. Mutta kaikki hänen teoksensa olivat suurimmaksi osaksi – saisi melkein sanoa – sekasotkua. Kahdentoista vuotiaana Petrea kirjoitti ensimmäisen romaaninsa: Annette ja Belis lempivät toisiansa, heidän lempensä sai kärsiä monta vastoinkäymistä; kuitenkin he lopulta saivat toisensa, asettuivat asumaan viehättävään ruusupensaiden ympäröimään mökkiin ja saivat ensimmäisenä vuotena kahdeksan lasta, jota todellakin voi sanoa lupaavaksi aluksi. Seuraavana vuonna hän aloitti murhenäytelmän, jolle aikoi panna nimeksi «Kustaa Adolf ja Ebba Brahe», ja joka alkoi seuraavilla erään Delagardie-nimisen henkilön lausumilla sanoilla:
«Germanian rannoilta palasi
hän rantoja rakkaita katsomaan,
pois sodan vaaroista halasi
hän nähdäksensä isänmaan.
Banér! Mi murheesi, kun kyyneleesi vuotaa?
Enk’s ystäväs lie, vaiko hulluna toivon ma suotta!»
Lieneekö syy ollut siinä, ettei minkään paperin leveys riittänyt säkeitten yhä lisääntyvälle pituudelle, tahi lieneekö joku estänyt kappaleenjatkumista, varmaa vaan on, että siihen se pian jäi. Ei toinenkaan leikilliseen suuntaan kirjoitettu runo, joka oli aiottu kilpailemaan rouva Lenngrenin viehättävän runottaren kanssa, joutunut alkusäkeitä pitemmäksi. Se alkoi seuraavasti:
«Oli kreivin linna Elfvakolastie,
ja oli Ruotsissa se linna;
Stjernebergen tytär ainut Melanie
kukoisti siellä yksin kaunihinna.»
Paraikaa Petrea sepitti runoa, jonka nimi suurilla kirjaimilla kirjoitettuna oli «Maailman Luominen». «Maailman Luomisen» alku oli
«Kaaos.Pimeys synkkä varjoihinsa kätki |
Sen valon kipinän välähdettyä pysähtyi «Maailman Luominen» sen tuomion alaisena, ettei Petrea sitä milloinkaan vapauttaisi kaaoksestansa. Petrealla oli ylipäänsä suuri taipumus ryhtyä suuriin yrityksiin, ja aina epäonnistua. Epäonnistuminen koski häneen joka kerta syvästi ja katkerasti, mutta kukistamaton rohkeus pulppusi lähteensuonen tavoin aina hänessä, kohotti hänet epäonnistumisen masennuksista ja kehoitti häntä uudestaan koettamaan onneansa. Veri nousi hänelle päähän ja kuohui siinä puoliaatoksina, mielikuvituksina ja haaveiluina; hänen sielunsa ja luonteensa olivat täynnä levottomuutta. Milloin hän oli rajattoman iloinen ja vallaton, milloin taas ihan syyttä yhtä rajattomasti onneton! Petrea raukalla ei ollut minkäänlaista arvokkaisuutta. Rumasti hän astui, rumasti hän seisoi, rumasti hän kumarsi, rumasti hän istui, rumasti hän pukeutui ja saattoi sen kautta usein pahaa mieltä äidilleen, joka oli hyvin herkkä kaikelle semmoiselle. Ja se tuotti Petrealle suurta tuskaa, hän kun oli niin lämminsydämminen ja suorastaan jumaloitsi äitiään. Saaraakin Petrea syvästi rakasti ja ihaili, mutta hänen hellyyden ilmaisutapansa olivat enimmäkseen niin kömpelöt, että ne useimmiten tuntuivat rakkauden esineestä pikemmin vastenmielisiltä kuin miellyttäviltä. Tieto siitä katkeroitti osaksi Petrean elämää, mutta se johti häntä vähitellen semmoiseen rakkauteen, joka ei punnitse käytöksen arvokkaisuutta ja joka ei milloinkaan jää herättämättä vastakaikua. Välistä Petrea selvään tajusi olemuksensa kaaoksen, mutta välistä hän myöskin aavisti kaiken vielä kerran tasautuvan ja itse silloin kehittyvänsä tavallisuutta ylemmäksi. Silloin hänen oli tapana puoliksi leikillä puoliksi totta tarkoittaen lausua siskoille: «Saatte nähdä että kyllä minä vielä kohoan!» Mimmoiseksi tuo kohoaminen muodostuisi, sitä ei kukaan käsittänyt, Petrea itse vähimmin. Hän loi silmänsä moneen ihanneaurinkoon ja milloin toinen, milloin toinen veti hänet puoleensa. Louise halveksi sangen suuresti Petrean ennustuksia, mutta pikku Gabrielle uskoi niihin. Häntä sitäpaitsi siskon kaikki vehkeet erinomaisesti huvittivat, ja Petrea uhrasi hänelle kaikki kauneimmat kultapaperitemppelinsä, omatekoiset taulunsa kuvattuine paimenneitoineen ja alttareineen ja tyyneessä vedessä uiskentelevat autuudensaarensa, jonka lahdelmiin purjehtivat pienoiset pähkinänkuoriset silkkipurjeiset laivat tuoden lastineen sokusuurimoita. Niitä saaria muodostaessaan ja niihin istuttaessaan kummallisia kukkia ja koreita hedelmäpuita, oli Petrea sydämmessään ensikertaa aavistanut autuutta. Petrean ulkomuodon voi sanoa kuvastavan hänen sielunsa tilaa, sillä se oli sangen vaihteleva. Oli silläkin «puuskansa», täälläkin välistä valonvälkähdys tunkeutui kaaoksen lävitse. Kun hipiä oli epäkirkas, nenä punoittava ja paisunut, hän oli oikein ruma, mutta vilpoisempina hetkinä ja punan rajoittuessa yksistään poskiin hän voi olla oikein sieväkin. Ja väliin välähti – ruminakin hetkinä – hänen silmistänsä katse, hänen kasvoistansa ilme, joka saattoi Henrikin huudahtamaan: «No kummaa! Onhan Petrea kauniskin!»
Sekasortoisessa sielussa on väittelemishalu synnynnäinen. Se on eri luonteiden ristiriitaisuus. Ei ollut ainoatakaan ainetta, josta ei Petrealla ollut omat arvelunsa, eikä mitään, josta hän ei olisi tahtonut päästä selville; senvuoksi hän keskusteli ja väitteli kenen kanssa vaan sattui seuraan, selvitteli eli oikeammin sotki politiikkaa, kirjallisuutta, ihmisen vapaata tahtoa, taidetta ja Jumala tiesi mitä kaikkea; äidin lempeälle, hiljaiselle sielulle se oli hyvin vastenmielistä ja se saattoi Petrean muun säädyttömyyden ohella – etenkin palvelemisintonsa tähden – usein naurunalaiseksi, joka muka on niin suuri vika maailmassa, mutta joka enkelien tuomioistuimen edessä merkitsee niin sanomattoman vähän tahi ei mitään.
Huolimatta äidin syleilystä ja sanoista «sinä pikku armas, sinä pikku runotar kulta!» oli Leonore kuitenkin vähitellen tuskaantuneena huomannut olevansa ruman ja kaikkea viehättäväisyyttä ja miellyttäviä avuja vailla. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka vähän hänellä oli kykyä viehättää ja miellyttää muita; hän huomasi varsin hyvin miten perheen ystävät ja tuttavat syrjäyttivät hänet toisten, parempiosaisten siskojen hyväksi. Se, ynnä kivuloisuutensa, tyytymättömyys olemukseensa katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ynseäksi ihmisille. Hän oli taipuvainen ottamaan kaikki raskaalta ja vaivaloiselta kannalta. Hän joutui hyvin helposti kiistaan siskojen kanssa ja kiivas luontonsa johti hänet riitoihin, jotka usein olivat hyvinkin katkerat. Senvuoksi Leonore tunsi olevansa hyvin onneton. Mutta ei! Ei kukaan kärsi turhaan, vaikka välistä siltä näyttääkin. Tuska on kuin aura, joka muokkaa viljelyskuntoon sielun pellon. Sen jälkeen ylhäällä asuva kylvää taivaallista siementä syviin vakoihin. Leonoren sielussakin se jo oli itämässä, vaikkapa vielä mullan peitossa. Hän ei itse sitä aavistanut, mutta hänen elämänkokemuksensa ynnä kodin henki olivat jo herättäneet kauneuden hänen sielussansa eloon. Hän muuttui syvämieliseksi ja tuntehikkaaksi ja vikojensa tunteminen vaikutti hänessä suurta vaatimattomuutta ja puhdasta nöyryyttä, avuja, joita ei mikään voita yksityisessä elämässä. Jos satut semmoisen henkilön läheisyyteen, niin tuntuu sinusta kuin siirtyisit auringon paahteesta vilvoittavaan siimekseen; suloinen, virkistävä tunne leviää sieluusi, joka silloin ikäänkuin rauhoittuu ja lepää.
Siihen aikaan kuin Leonore tässä esiintyy eteemme hän oli juuri parantunut punarokosta; mutta taudin seurauksena oli alituinen ja vaikea päänkipu, joka pakoitti hänet miltei lakkaamatta pysymään huoneessansa. Vaikka vanhemmat ja siskot usein kävivät häntä siellä katsomassa, siitä tuskin oli mitään iloa, sillä Leonore ei vielä osannut lempeydellä ja sydämmellisellä ystävällisyydellä saattaa hauskuutta ja viihtymistä ympärilleen! Mutta Leonore raukka! Kun näen sinun istuvan kivistävä pääsi kätesi nojassa, vaipuneena suruisiin mietteihin, tuntuu minusta kuin tahtoisin painaa pääsi rintaani vasten ja lohduttaen kuiskata sinulle ennustuksen, – kuitenkin jääköön se toistaiseksi! Jätämme sinut nyt ja palaamme toiste hiljaiseen kamariisi. Ja sinä kodin ilo ja koristus, astu esiin kaunis
«Ruusumme, kaunottaremme», niin sanottiin Eevaa kotona. Eevalla on monta vertaistansa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään pahaa. Hän on viehättävää lajia. He ovat niin suloiset katsella nuo kukoistavat nuoret impyet, hymyhuulineen ja hyvyyttä ynnä elämäniloa säihkyvine ihanine silmineen. Kaikki suovat heille hyvää ja hyvää hekin puolestansa toivottavat kaikille. Kaikki elämän hyvyys vuotaa heille ikäänkuin itsestään. Heillä on elämässä myötätuuli. Niin oli Eevallakin. Hänen heikkoutensakin, miellyttämishalunsa, joka helposti yltyi liian suureksi ja oli vaarallinen hänelle itselleen, esiintyi hänen kodissaan ja tuttaviensa seurassa ainoastaan suloutena, joka saattoi kaikkien jos mahdollista vielä enemmän rakastamaan häntä. Eeva, vaikkei ollutkaan mikään varsinainen kaunotar, oli kuitenkin kukoistavan kaunis. Hänen silmänsä eivät olleet erittäin suuret, mutta erinomaisen kaunismuotoiset, väri tummansininen, ripset pitkät ja mustat ja katse kaino, mutta samalla elävä ja herttainen. Silkinhieno, kastanjanruskea tukka aaltoili kohtalaisen leveän kreikkalaismuotoisen otsan yllä. Hipiä oli valkoinen, hieno ja kirkas, suu ynnä hampaat moitteettoman kauniit. Senlisäksi oli Eevalla äitinsä kaunis vartalo ja keveät, sulavat liikkeet. Mainio terveys, kadehdittava hyväluontoisuus, luonnoltaan sopusuhtainen sielu vaikutti koko hänen olemukseensa rauhoittavasti. Mitä ikinä Eeva teki, niin sen hän teki hyvin ja miellyttävästi, mitä ikinä hän puki yllensä, se häntä sievisti ja hänen kodissansa oli tapana sanoa että: «pankoon Eeva vaikka mustan kissan päähänsä, niin sekin häntä pukee».
Louise ja Eva olivat ymmärryksensä ja taitojensa puolesta, jonkinmoisen toveruuden takia niin kotona kuin kylässä tähän asti olleet «les inséparables», eroittamattomat. Mutta vähitellen alkoi Eeva, kuitenkaan eroamatta Louisesta, vähitellen ikäänkuin salaisen voiman pakoittamana lähestyä Leonorea. Louise kaikkine tavaroineen oli ihan yllin kyllin itsellensä, ja Leonore oli niin yksinään, niin suruinen! Eevan hellä sydän kääntyi osanottavasti hänen puoleensa.
Mutta näyttää siltä, että Gabrielle hiukkasen olisi loukkaantunut, kun hänet on niin syrjäytetty, ja meidän täytyy kiireesti ryhtyä kuvailemaan
«Pikku neidillemme» ei ollut mieleen, että hänet niin kauaksi unohdettiin. Gabrielle oli todellakin hemmoiteltu lellilapsi ja hän toimitti usein kotona «la pluie et le beau temps» – sadekuuron ja kauniin sään –. Häntä oli suojeltava kylmältä, tuulelta, sateelta ja kaikelta ikävältä. Arka ja lellitelty hän oli; oli nirso ruualle ja häntä kiitettiin ja ylistettiin ikäänkuin hän olisi toimittanut jotakin erinomaisen kauniisti, milloin hän oli armosta suvainnut nauttia päivälliseksi kupillisen lihalientä tai kananpoikasen siiven. Itse hän vielä on kuin kananpoikanen emän siipien suojassa; kuitenkin hän välistä hiipi sieltä esiin koettamaan omia siipiään. Silloin hän on suloinen ja lystikäs, sepittää arvoituksia etenkin äidin ja Petrean arvattaviksi. Häntä pahoittaa suuresti, jos häntä kohdellaan kuin lasta, eikä hänelle mitään sen pahempaa voi tapahtua, kuin että vanhemmat siskot sanovat: «mene ulos hetkiseksi pikku Gabrielle!» voidakseen sitten uskoa toisillensa tärkeät salaisuutensa tahi lukea yhdessä jotakin liikuttavaa rakkausromaania. Paljon hän pitää jumaloimisesta ja lellittelemisestä, ja assessori on joutunut kokonaan hänen epäsuosioonsa, hän kun sanoo häntä «neiti juonikkaaksi» sekä keksii hänelle muitakin, yhtä epäkauniita nimiä. Oppiminen ja opettaminen ei ole hänen mieleistänsä. Hän rakastaa jonkunmoista «dolce far nienteä» ja hänen heikon terveytensä vuoksi se hänelle suodaankin. Tanssiin hän riemulla ottaa osaa ja tanssissa hän on hurmaava. Petrean vastakohtana häntä kauhistuttaa kaikki suuret yritykset ja erotukseksi Louisesta häntä vakavasti peloittaa kaikki saarnat, olkoot ne sitten painetuita tahi suusanallisia. Auringossa, lämpöisissä tuulahduksissa, kukissa ja etenkin rakkaissa ja rakastettavissa ihmisissä ilmenee hänestä jumalanpalvelukseen kehoittava Luojan laupeus. Hänellä on kummallinen kuoleman pelko eikä hän tahdo kuulla siitä puhuttavan, eikä yleensä mistään synkästä ja surullisesta. Ja onneksi Gabriellelle on hellässä vanhempainrakkaudessa sangen paljon yhtäläisyyttä juhannusauringon kanssa, joka valaisee yöt ja päivät.
Kääntyessämme kultakiharaisesta Gabriellesta Saaran puoleen – «tuon Afrikan», joksi asessori häntä nimitti, – siirrymme ikäänkuin päivänvalosta yön pimeyteen, sillä Saara oli kotona ikäänkuin kaunis, mutta salaperäinen arvoitus, kuin tähtikirkas talviyö, samalla viehättävä ja synkkä. Meille hän kuitenkin on selvä, sillä meillä, on hänen sielunsa avaimet ja me voimme tarkastella sitä seuraavista kirjoitelmista, jotka ovat otetut
Luimme ääneen Macbethia eilen illalla, kaikki kauhistuivat lady Macbethia. Minä olin vaiti, sillä minua hän miellytti. Siinä naisessa oli tarmoa!
Elämä? Mitä on eläminen? Kun myrsky kulkee läpi avaruuksien vahvoilla, vapailla siivillään, laulaa se minulle laulun, jolla on vastakaikua omassa sielussani. Kun ukkonen jyrisee ja sen tulet välähtävät, silloin aavistan mikä on elämä, voima. Mutta tämä sävyisä jokapäiväisyys – pienet ansiot, pienet virheet, pienet surut, pienet ilot ja pienet pyrkimykset – se kuristaa, se puristaa henkeni. Oi! sinä valtava liekki, joka yön yksinäisyydessä minua kalvat, mitä tahdot? On silmänräpäyksiä, jolloin valaiset, mutta ijankaikkisuuksia, jolloin minua kidutat ja poltat.
He viihtyvät hyvästi tässä ahtaassa piirissä. Heitä miellyttävät tuhannet pienet asiat; he jaksavat nähdä vaivaa hankkiaksensa toinen toisellensa pieniä nautinnoita. Se on hyvä heille! Minut veistettiin toisenlaisesta puusta. Minkätähden pitää minun totella? Minkätähden pitää minun hillitä luonnettani ja tahtoani ollakseni muille mieliksi? Miksi? Oi, vapaus, vapaus!
Olen saanut Volneyn «rauniot» S:ltä. Minä kätken sen näiltä hurskailta, turhanaroilta ihmisiltä; mutta yöllä, ensi yönä kun he ovat ummistaneet silmänsä uneen, aion valvoa ja lukea sitä. Vaskipiirros sen alussa miellyttää minua kummallisesti. Laivanhylky siinä näkyy myrskyisten laineiden heittelemänä; kuu katoaa mustien pilvien taakse; rannalla temppelin raunioiden keskellä istuu mahomettilainen – kaunis synkännäköinen olento katsellen, ulapalle. Minä katselen sinne myöskin; miellyttävä väristys valtaa minut. Parempi, ihanampi on suurenmoinen raunio, kuin pieni, tyhjä onni!
Minä pidän siitä kirjasta. Se puhuu suoraan mitä kauan on kytenyt minussa. Se valaisee kirkkaasti himmeät, hämärät aavistukseni. Ah! Mimmoinen päivä valkeneekaan minulle! Häikäisevä valo, joka karkoittaa kaikki epäselvät turhat toivot, – mutta silmäni ovat kylliksi vahvat kestämään sitä. Katketkoon ennakkoluulojen verkko, reväistäköön rikki soveliaisuuden kurjat siteet, kaatukoot vangitsevat tukeet! Oma voimani riittäköön minulle!
Minkätähden minut luotiin naiseksi? Jos olisin mies, olisivat elämä ja teko helpot ja selvät! Naisena täytyy minun taipua voidakseni vapautua. Kurja vallanalaisuus! Kurja naisen kohtalo!
En rakasta S:ää, mutta hän vaikuttaa minuun. Minua miellyttää hänen katseensa synkkä voima, huolimaton, luja tahto, joka ei taivu muiden kuin minun tahdostani. Ja kun hän pitää harppua käsissään, kun hän mahtavalla voimalla pakoittaa sitä ilmaisemaan kaikki mitä sydän on uneksinut ja toivonut ja vieläkin uneksii, silloin hän soittelee sydämmeni kieliä, silloin tunnustan hänet mestarikseni.
Mutta hallita minua, sitä hän ei milloinkaan voi. Siksi hänen henkensä ei ole kyllin mahtava. Hänestä ei milloinkaan voi tulla muuta kuin keino, jonka avulla pääsen tarkoitukseni perille. En aiokaan pettää häntä siinä suhteessa. Olen liian ylpeä teeskennelläkseni. Kyllä tiedän ketä voisin lempiä. Tunnen kyllä sen miehen, joka voisi olla minulle tarkoitukseni päämääränä.
Luonto ei aikonut minua tähän ahtaasen piiriin tälle maailman kapealle polulle. S. osoittaa minulle toisen tien, joka houkuttelee mieltäni. Tunnen olevani luotu sitä varten.
Olen tarkastellut kuvaani peilistä. Se, samaten kuin ihmisten katseetkin ilmoittavat minulle, että olen kaunotar. Vartaloni on luja ja uhkea, se sopii kasvojeni ilmeelle. En voi epäillä sitä, mitä S. vakuuttaa. Ulkomuotoni ynnä luonnonlahjani ja taitoni takaavat minulle loistavan tulevaisuuden.
Mitä hyödyttävät kaikki turhat toiveet – pois kaikki harhaluulot! – minä olen korkeammalla kannalla kuin kaikki nuo ympärilläni, jotka kuitenkin muka ovat oikeutetut mestaroimaan vikojani. He ehkä salaisesti ylvästelevät minuun nähden, siksi että ovat laupeudesta ottaneet minut luoksensa. Armeliaisuudesta otettu heidän omaksi lapseksensa! Nöyrryyttävä ajatus!
Ja kuitenkin ovat he hyvät minulle, oikein hellät kuin enkelit. Soisin heidän olevan sitä vähemmän.
Toisen kerran elämässäni olen nähnyt samanlaista kummallista unta. Olin olevinani huoneessani, näin suurten mustien pilvien syöksyvän esiin taivaalla pääni päällä taivaanrantaa kohti ja ilmassa kuului hirvittävää jyrinää.
«Pelastaudu, Saara!» kuului siskojeni äänet, «tule meidän kanssamme!» Mutta minä tunsin kaikissa jäsenissäni tuota kummallista raukeutta, jota aina unia nähdessä tuntuu juuri kun tahtoo rientäen liikkua. Myrsky tempasi huoneeni ikkunat auki ja kova uteliaisuus pakoitti minua katselemaan ulos. Aurinko oli vastapäätä, kelmeänä, vetisenä, säteetönnä, mutta ilma näytti kaikkialla palavan; tulen liekit kiemurtelivat kaikkialla. Edessäni seisoi korkea haapa, sen lehdet kahisivat vavisten ja tulenkipunoita sinkoili siitä kaikkianne. Sen oksalla istui suuri musta lintu. Se katseli minua tulisilla silmillään ja lauloi elottomasti ja kumeasti myrskyn vinkuessa ja liekkien sähistessä yltympäri. Kuulin kasvatusäitini ja siskojeni pelonalaisesti huutavan minua yhä kauempaa; mutta minä kumarruin ulos ikkunasta kuuntelemaan mitä tuo musta lintu lauloi minulle niin kummallisella äänellä. En ollenkaan enään pelännyt. Silloin heräsin; mutta se uni minua miellyttää.
Tuo musta lintu laulaa minulle valveillakin ollessani. Kasvatusäitini on itkenyt tänään minun tähteni. Se pahoittaa minua, mutta – parasta on että menen. He eivät rakasta minua täällä, he eivät voi sitä tehdä. He eivät tarvitse minua, enkä minäkään enää heitä. Parasta on että eroamme.
Niin Saara. Jos vielä vilaukselta silmäilemme Henrikin, Saaran, Louisen, Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen vanhempia, niin tapaamme heidät jotensakin entisellään, paitsi että Elise tykkänään näkyi olevan voimakkaampi ja terveempi kuin ennen. Laamannin voimakkaihin kasvoihin oli ilmestynyt enemmän ryppyjä, mutta olivat ne myöskin tulleet lempeämmän näköiseksi. Erään pienen, mutta anteeksi annettavan heikkouden huomattiin voittavan hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli vallan ihastunut tyttäriinsä. Jumala siunatkoon hellää isää!
Nyt on vielä kerrottava kuinka Frankin perhe koetti kotiutua uuteen kotiinsa. Henrikin ja Jacobin tultua kotiin muodostui kotielämä siellä huomattavan iloiseksi. Henrik toteutti innokkaasti päätöstänsä iloisella tavalla jaloitella siskojansa ja Jacobi oli siinä kaikin voimin hänen apunansa. Tehtiin pitkiä jalkamatkoja, mutta Henrikin suureksi mielipahaksi onnistui heidän aniharvoin saada Louise mukaansa sillä tavalla jaloittelemaan, (jota hän Henrikin mielestä kuitenkin niin erinomaisen hyvin olisi tarvinnut). Louisella oli aina «niin kauhean paljon tekemistä kotona». Saara ei välittänyt muusta kuin harpustansa ja laulustansa, Leonore ei ollut terve ja Gabriellelle oli enimmäkseen joko liian viileätä tai likaista, milloin kävi liian kova tuuli, milloin hän taasen ei ollut kävelytuulella. Eeva sitä vastoin oli aina «tuulella» ja Petrea aina valmis lähtemään mimmoisellekin retkelle tahansa. Henrikkiä silloin erittäin ilahutti, kun sai tarjota kätensä siskoillensa, etenkin milloin he olivat hienosti ja aistikkaasti puettuina. Klo 7 illalla kokoontuivat kaikki perheen jäsenet kirjastoon, jonne teepöytä oli katettu ja jonka ääressä Louise toimitti emännän virkaa. Semmoiset illat olivat erittäin hauskat, etenkin silloin, kun perhe oli yksikseen. Teenjuonnin ja illallisen välillä soitettiin, juteltiin tahi luettiin ääneen. Illallisen jälkeen nuoret enimmäkseen tanssivat ja siinä Louise «jaloitteli» erittäin sulavasti. Välistä he näyttelivät kuva-arvoituksia tahi leikkivät. Henrik ja Petrea keksivät aina uusia ja hupaisia kujeita. Laamannin suurin ilo oli nähdä kaikki lapsensa ympärillään, etenkin illoin, ja onnellisina. Hänen työhuoneensa oli kirjaston vieressä, ja sen ovi oli aina iltasin avoinna, ja joko hän kirjoitti tahi luki siellä, niin hän kuitenkin täydellisesti tiesi mitä seurassa tapahtui. Väliin hän tuli heidän pariinsa, puuttui puheesen tahi otti osaa leikkeihin; välistä hän istahti vihreään sohvaan Elisen viereen katselemaan tanssia ja iloitsi tyttäriensä onnesta, jopa oli mukana tanssimassakin kun tyttöset oikein innokkaasti pyysivät häntä tulemaan mukaan.
Jacobi oli nuorten mielestä tullut vähän hajamieliseksi ja välistä vähän kummalliseksikin; hän huokasi usein ja häntä näytti enemmän haluttavan keskustelu naisten kanssa kuin arvoitukset ja muut iloiset kujeet. Henrik ja Petrea olivat keskenään selvillä siitä, että noiden huokauksien ja tuon hajamielisyyden syynä oli joku «esine»; mutta kaukaan aikaan, s. o. kolmeen tahi neljään päivään he eivät voineet keksiä mikä tahi kuka tuo esine oli.
«Eihän se voi olla äiti», lausui Petrea, «sillä onhan hän naimisissa oleva rouva ja sitäpaitsi vanhempi, vaikka hän kyllä on sivistyneempi kuin kukaan meistä ja vaikka maisteri Jacobi niin mielellään puhelee hänen kanssaan, äiti kohtelee häntä juuri kuin hän olisi hänen oma poikansa. Tiedäppäs Henrik, minä luulin Saaran olevan esineen. Jacobi katselee häntä niin kauheasti. Tai ehkä se onkin Eeva, sillä hän on aina niin iloinen hänen seurassansa, ja minä kuulin hänen eilen sanovan Munter sedälle, että Eeva on tavattoman miellyttävä. Mutta eikö ole vähäsen sopimatonta, jos hän noin vaan syrjäyttää «vanhimman meistä»?»
Henrikkiä kovasti huvitti Petrean arvelut ja epätietoisuus. Itsellään hänellä kyllä oli omat arvelunsa «esineestä». Ja vähitellen alkoi myöskin selvempi aavistus vallata Petrean, se että oikea esine kuitenkin mahtoi olla «vanhin siskomme». Sen arvelun mukaan, joka kiireesti levisi siskojen kesken, sanottiin Louisea leikillä sen jälkeen «esineeksi». «Esine» itse näytti sangen vähän huomaavan niitä arveluita, joiden esineeksi hän oli joutunut. Hän siihen aikaan juuri oli panemassa kangasta kuteille ja oli Henrikin kauhuksi päättänyt kudonta-aikana käyttää «kauraliemen» loppuun. Louise oikein kiihkoisen mielellään aina tahtoi kuluttaa loppuun vanhoja vaatteitaan –, ja kun kangas oli vaikea panna kuteille, luoda ja saada kuntoon, oli «tuomiokirkkokatseet» yhtä päätä nähtävissä, joka kaikki puvun lisäksi vaikutti sen, että Louise oli sangen vähän ihastuttava. Mutta asia pysyi ennallaan, Jacobi katseli paljon Saaraa, laski leikkiä Eevan kanssa ja jäi istumaan Louisen viereen, ikäänkuin viihtyisi ainoastaan hänen luonaan. Turhaan Petrea nosti hänelle kaikenlaisia kiistakysymyksiä saadakseen hänen ottelun aikana vähäsen unohtamaan «esineen». Jacobia ne eivät huvittaneet ja selvään huomasi maisterin olevan paljoa vähemmän mieltyneen kiistoihin kuin muinoin kandidaatin, ja hän vaan nauroi, kun vapaaherratar joskus rupesi puhumaan «Monaadeista ja Nomaadeista». Jacobilla oli siihen aikaan lempiaine, josta hän aina puhui, ja se oli «Hänen Ylhäisyytensä O***»! Hän ei voinut kylliksi ylistää «Hänen Ylhäisyytensä» erinomaisen jaloa luonnetta, hyvyyttä, älykkäisyyttä, kunnioitusta herättävää ryhtiä ja ylevää ulkomuotoa, monta kertaa hän yhä uudestaan kuvaili hänen leveätä jalomuotoista otsaansa, läpitunkevaa katsettaan ja hänen kauniita ylimyskäsiään. Jacobi oli pari vuotta ollut «Hänen Ylhäisyytensä» sihteerinä ja oli saanut lupaan isäntänsä puoltolauseita, kun tulevaisuudessa oli viransaanti kysymyksessä.
Sitäpaitsi oli «Hänen Ylhäisyytensä» osoittanut Jacobille paljon hyvyyttä, hankkinut hänelle tilaisuutta laajentaa tietojansa, ottanut hänet mukaansa ulkomaille, itse opettanut hänelle ranskankieltä, sanalla sanoen «Hänen Ylhäisyytensä O***» oli mitä erinomaisin ylhäisyys, oikea ylimmän ylhäisyyden perikuva; Jacobi rakasti häntä kaikesta sydämmestänsä, kertoi pieniä kaskuja «Hänen Ylhäisyytensä» O***:sta ja pieniä pilajuttuja, joita oli kuullut «Hänen Ylhäisyytensä» O***:lta j. n. e.
Louise enemmän kuin kukaan muu perheen jäsenistä oli huvitettu kuuntelemaan muiden puheita ja senvuoksi hän enemmän kuin muut saikin kuulla «Hänen Ylhäisyydestänsä»; mutta ei ainoastansa hänestä, sillä Jacobilla oli aina jotakin kerrottavaa Louiselle, aina jotakin hänen kanssansa neuvoteltavaa. Ja jos Louise vaan joutui kankaaltansa, niin voi Jacobi ihan varmasti saada häneltä osakseen mitä sydämmellisintä osanottoa ja paraita neuvoja niin moraalisissa asioissa kuin taloudellisissa toimissa, vaatteiden, tulevaisuudentuumien y. m. suhteen. Jacobi puolestaan myöskin antoi Louiselle hyviä neuvoja – joita kuitenkin hyvin harvoin noudatettiin – postiljoonipasianssia asetellessa, piirusti hänelle koruompelukaavoja ja luki ääneen, kuitenkin mieluummin romaaneja kuin saarnoja.
Mutta kauan hän ei saanut istua rauhassa «esineensä» ääressä. Sillä pian asettui sen toiselle sivulle eräs henkilö, jota, syystä että hänen suurin merkillisyytensä oli kaupungin lähellä oleva suuri maatila, tahdomme nimittää ainoastaan Tilanomistajaksi.
Tilanomistaja näytti tahtovan siirryttää kandidaatin – nimittäkäämme häntä edelleenkin niin, sillä olemmehan kuitenkin tässä matoisessa maailmassa jollakin tavoin kandidaatin tapaiset – siltä paikalta, jonka tämä näkyi tahtovan pidättää itsellensä. Tilanomistaja omisti, paitsi suurta maatilaansa sangen rotevan ruumiin, pulleat, terveennäköiset posket, suuret harmaat silmät, merkilliset elottomuudestansa, pienen punahuulisen suun, joka mieluummin pureskeli kuin puheli, ja vetäytyi tyhjänpäiväiseen naurunhohotukseen. Hän rupesi ahdistelemaan «Louise serkkua» – hän oli nimittäin kaukaista sukua laamannille – kaikenlaisilla puheilla, joita tahdomme yhdistää nimellä
«Pidättekö, Louise serkku kalasta, esim. lahnasta?» kysyi tilanomistaja eräänä iltana istahtaessansa Louisen viereen, joka ahkerasti värilangoilla ompeli maisemaa. Katsahtamatta ylös tämä vastasi perin tyynesti:
«Ky-yllä! Lahna on hyvin hyvä kala!»
«Ah, punaisen viinikastikkeen kanssa vallan mainio; Tilallani Östanvikissa on mainiot kalavedet. Siellä on suuria lahnanjölliä! Kalastan niitä itse.»
«Ken on tuo suuri kala?» kysyi Jacobi Henrikiltä tyytymättömästi nyrpistäen nenäänsä. «Ja mitä häneen kuuluu pitääkö Louise siskosi lahnasta?»
«Siksi, että hänen muka silloin pitäisi pitää niiden kalastajastakin, mon cher? Sangen arvokas ja vankka poika, tuo serkkuni Östanvikin Tuure. Neuvon sinua hieroutumaan hänen tuttavuuteensa. Vai niin, Gabrielleseni, vai niin, teidän korkeutenne, «mikäkö se on, joka?... Niin, mikä se on? Se arvoitus minulta varmaankin vie kaiken järjen. Äiti kulta tule tuhmalle pojallesi avuksi!»
«Ei, ei! Äiti tietää sen jo! Äiti et saa sanoa!» huudahti Gabrielle peloissaan.
«Minkä kuninkaan te, maisteri, pidätte suurimmassa arvossa kaikista kuninkaistamme?» kyseli toistamiseen Petrea, jolla sinä iltana oli jonkinmoinen kyselynpuuska.
«Kaarle kolmannentoista!» vastasi kandidaatti kuunnellen mitä Louise vastasi tilanomistajan kysymykseen.
«Pidättekö, Louise serkku, lintupaistista?» kysyi tilanomistaja.
«Kyllä vallan! Etenkin pikkulinnuista», vastasi Louise.
«No, sehän oli hauskaa!» lausui tilanomistaja. «Maatilallani Östanvikissa on erittäin paljon pikkulintuja. Lähden usein ulos pyssyni kanssa ja ammun niitä itse päivällisekseni. Piff paff! Kaksi laukausta ja heti on koko vati täynnä.»
Petrea, jolta ei kukaan kysynyt: «serkku, pidätkö lintupaistista», ja joka tahtoi houkutella kandidaatin huomiota puoleensa välittämättä hänen hajamielisyydestänsä, kysyi uudestaan: «luuletteko maisteri ihmisten ennen vedenpaisumusta olleen paljoa pahempia kuin nykyisten?»
«Oh, paljon, paljon parempia!» vastasi kandidaatti.
«Louise serkku, pidättekö jänispaistista?» kysyi tilanomistaja.
«Maisteri, pidättekö jänispaistista?» kuiskasi Petrea veitikkamaisesti Jacobille.
«Hyvä, Petrea!» kuiskasi veikko hänelle.
«Pidättekö, Louise serkku kylmistä ruuista?» kysyi tilanomistaja Louiselta taluttaessansa hänet illallispöytään.
«Pidätkö tilanomistajista?» kuiskasi Henrik Louiselle heidän palatessansa ruokasalista.
Louise vastasi – juuri samalla tavalla kuin tuomiokirkkokin olisi vastannut; hän näytti hyvin totiselta ja oli vaiti.
Petrea oli illallisen jälkeen ihan valloillaan eikä jättänyt ketään rauhaan, joka mahdollisesti osasi vastata hänen kysymyksiinsä. «Onko järki kylliksi ihmiselle? Mikä on siveyden peruste? Mikä on ilmestyksen oikea tarkoitus? Minkätähden on valtiossa kaikki aina niin nurin? Minkätähden on olemassa köyhiä ja rikkaita» y. m.
«Petrea kulta!» sanoi Louise, «mihin hyödyttää tuommoinen kyseleminen?»
Oli oikea kysymysilta. Eivät ne edes loppuneet, kun erottiin levolle menemään.
«Eikö sinun mielestäsi, Elise», sanoi laamanni rouvalleen heidän jäätyään kahdenkesken, «meidän pikku Petreamme tule oikein vastenmieliseksi alituisilla kysymyksillään ja keskusteluillaan. Hän ei jätä ketään rauhaan ja hän on välistä tuiki levoton ja häärivä. Hän vielä tekee itsensä naurunalaiseksi, jos hän jatkaa samalla tavalla.»
«Niin, jos hän jatkaa. Mutta minä luulen hänen muuttuvan. Olen jonkun aikaa paljon tarkastellut Petreaa, ja tiedäppäs, minä luulen siinä nuoressa tytössä piilevän jotakin tavatonta.»
«Niin, niin, tavallinen hän ei suinkaan ole. Tuo elävyys ja nuo alituiset pidot ja kujeet, joita hän panee toimeen...»
«Niin, eivätkö ne juuri osoita selvää taipumusta taiteeseen? Ja entä hänen suuri tiedonhalunsa! Joka aamu hän nousee kello kolmen ja neljän välillä kirjoittamaan, lukemaan tahi kirjoittelemaan teoksiansa. Se ei todellakaan ole tavallista! Ja entä tuo haparoiminen, tuo kyselyn ja väittelyn into – eiköhän se liene jonkunlaista henkistä nälkää? Oi, semmoista isoomista, jota niin moni nainen henkisen ravinnon puutteesta saa kärsiä koko elinaikansa! Semmoisesta sielun tyhjyydestä syntyy levottomuutta, ikävöimistä ja lukemattomia vikoja!»
«Taidat olla oikeassa, Elise», lausui laamanni, »eikä minkäänmoinen elämä ole surkuteltavampaa, ei ainakaan vanhemmaksi päästyä. Mutta Petreamme kohtalo ei saa tulla semmoiseksi. Se pitää meidän estää. Minkä sinä luulet hänelle nyt olevan hyödyksi?»
«Minä luulen vakavan lukujen jatkamisen auttavan häntä saamaan sieluunsa järjestystä. Hän on jätetty liian paljon oman onnensa nojaan hajanaisine luonnonlahjoineen, intoineen ja tietojensa lisäämishaluineen. Minä puolestani olen itse liian taitamaton johtamaan ja opettamaan häntä; sinulla ei ole siihen aikaa! Hänellä ei ole täällä ketään, joka oikealla tavalla voisi ottaa hänen epäselvän sielunsa johtoonsa. Minua hän välistä oikein säälittää, sillä hänen siskonsa eivät ensinkään käsitä tuota hänen sisällistä työtänsä ja minä tunnustan sen itseänikin välistä tuskastuttavan. Soisin voivani paremmin olla hänelle siinä apuna. Petrea tarvitsee pohjaa, jolla seisoisi, eikä hänellä semmoista ole. Hänen ajatuksensa ovat ilman perustusta. Siitä on tuo haparoiminen syntynyt; hän on juurettoman kukan kaltainen, jota ajelehtivat tuulet ja meren aallot.»
«Hän kyllä vielä kerran juurtuu, hän kyllä löytää perustuksensa, niin totta kuin sitä on maailmassa olemassa!» vakuutti laamanni vakavasti ja säihkyvin silmin, lyöden niin lujaa kädellään lakikirjaan, että se romahti lattiaan. «Ajatelkaamme tätä, miettikäämme siihen apua, Elise», hän jatkoi. «Petrea on vielä liian nuori, voidaksemme arvostella hänen taipumuksiansa. Mutta jos hänellä on taipumusta lukuihin, niin ei hänen tarvitse isota, niin kauan kuin minä elän ja voin hankkia leipää omaisilleni. Tunnethan ystäväni, kunnon piispa B–n! Ehkä voimme aluksi uskoa Petreamme hänen johtoonsa, noin vuoden tahi parin kuluttua ... onhan hän vielä lapsi vaan. Mutta emmekö sinun mielestäsi voisi sopia Jacobin kanssa ja pyytää häntä vähäsen lukemaan ja keskustelemaan hänen kanssansa... Mutta, kuinka on Jacobin laita? Luulenpa hänen virittävän koukkujaan Louiselle?»
«Niinpä niin! Eipä ole niin ilmankaan. Ja serkkumme sitten, Östanvikin Tuure, etkö ole huomannut?»
«Kyllä luulin huomaavani jotakin tänä iltana. Mitä hiton tyhmiä kysymyksiä hän siinä lateli? «Pidättekö, serkku siitä?» ja «pidättekö, serkku, siitä?» Minä puolestani en ensinkään pidä siitä, minä. Eihän Louise ole täysikasvuinenkaan vielä ja jo tullaan kysymään häneltä: pidättekö, serkku? No, tuohan ei voi mitään merkitä, ainakin se olisi minusta parasta. Vahinko kuitenkin, ettei Tuure serkkumme ole vähän ihmismäisempi, sillä hän omistaa niin kauniin, suuren tilan, ja vielä niin lähellä meitä!»
«Niin vahinko! Sillä semmoisenaan minä varmasti uskon, että Louisen on mahdoton pitää hänestä.»
«Ethän toki luulle hänen rakastavan Jacobia.»
«Totta puhuen, luulen minä siinä olevan vähän perää.»
«No, se olisi sangen ikävää ja epäviisasta. Minä kyllä rakastan Jacobia, mutta eihän hänellä ole mitään eikä hän vielä olekaan mitään!»
«Mutta, ystäväni, hän voi saada ja hänestä voipi tulla. Minä tunnustan, Ernst kulta, että luulen hänen paraiten kaikista tuttavistamme sopivan Louiselle mieheksi, ja minä puolestani sanoisin häntä mielelläni pojakseni.»
«Sanoisitko, Elise? No, silloinhan minäkin saanen valmistua tekemään samoin. Sinulla on ollut suurin vaiva ja enin työ lasten kasvattamisessa, siis sinulla tulee olla enemmän sananvaltaakin heidän asioissansa.»
«Ernst, miten sinä olet hyvä!»
«Sano kohtuullinen, Elise; en enemmän kuin kohtuullinen. Sitäpaitsi luulen, että mielipiteemme ja ajatuksemme hyvinkin vähän eroavat. Minä myönnän, että Louise minusta on suuri aarre, enkä tunne ketään, jolle oikein sydämmestäni soisin hänet. Mutta jos Jacobi voittaa hänen sydämmensä, niin tunnen, etten henno vastustaa heidän liittoansa, vaikka se minua huolestuttaisi hänen epävarman tulevaisuutensa tähden. Minä todellakin rakastan Jacobia, meidän on häntä suuresti kiittäminen Henrikin suhteen. Hänen oivallinen sydämmensä, rehellisyytensä ja hyvät ominaisuutensa kyllä tekevät hänestä yhtä hyvän kansalaisen kuin aviopuolison ja perheenisän, ja muutenkin hän on siivompia ihmisiä, joiden kanssa saa kaiket päivät oleskella. Mutta, Jumala varjelkoon! puhunhan juuri kuin toivoisin tuota naimiskauppaa, jota en suinkaan tee. Tahtoisin mieluimmin pitää tyttäreni kotona niin kauan kuin he viihtyvät ja elävät onnellisina luonani. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet suuriksi, niin ei voi enää olla heistä varma. Hiiteen kaikki kosijat ja kysyjät! Täällähän voisimme elää kuin taivaassa kaikki yhdessä, saatuamme kaikki näin hyvästi kuntoon. Muutamia pieniä parannuksia vielä voisi tehdä, mutta ehtiihän ne vielä kun joutuu. Olen ajatellut, että tähän voisimme helposti saada vaatesuojan lisää. Katsoppas tälle puolelle muuriin, eikö sinunkin mielestäsi olisi mukavaa, että tuosta avauttaisimme ... hyvänen aika! joko nukut, kultaseni?»
Siihen aikaan rupesivat talon tyttäret paljon näkemään unia tulipaloista, eikä puuttunut unien selityksiä, viittauksia, pieniä pilantekoja ja salaisia kuiskauksia sisarusten kesken. Ei kukaan nähnyt elävämpiä unia kuin Petrea, eikä kukaan niitä ahkerammin selittänyt. Gabrielle, joka viattomuudessansa ei nähnyt mitään unia, ihmetteli mitä merkitsivät kaikki nuo kummalliset puheet tulipaloista, eikä hän paljoa saanut siitä urkituksikaan, sillä aina kun hän tahtoi olla mukana salaisuuksia selvitellessä, sanottiin hänelle: «mene vähäisen pois Gabrielleni».
Eräänä iltana istuivat Saara, Louise, Eeva ja Petrea yhdessä pienen pöydän ympärillä keskustellen jostakin, muka erittäin tärkeästä asiasta. Gabrielle tuli silloin sinne ja tahtoi saada pienen paikan itselleen ja kirjalleen, mutta se oli mahdotonta; ei ollut ensinkään tilaa pienokaiselle, tipsukalle. Melkein samassa tulivat, Henrik ja Jacobi alas yläkerrasta. He etsivät heti itselleen paikkaa nuorten neitosten parista ja katso, pöydän luona oli mainiosti tilaa heille kummallekin. Gabrielle pisti silloin esiin pienen pääkkösensä Louisen ja Petrean väliltä ja pyysi siskojen selittämään seuraavan arvoituksen:
«Mikä on se paikka, johon hyvästi kuusi sopii istumaan, mutta jossa ei ole sijaa viidelle?»
Siskot nauroivat. Louise suuteli pientä älykästä saarnaajaa ja Petrea nousi pöydästä jättäen siskot, herrat ja Henrikin kanssa aloittamansa valtiollisen keskustelun ja istahti syrjään Gabriellen kanssa sekä rupesi kertomaan hänelle «Thiodolfin matkoista», jotka enemmän kuin mitkään muut olivat «pikku neidon» lempikertomuksia.
«Mutta asiasta toiseen!» huudahti Henrik, «eikö juuri ylihuomenna ole nuo häät, joihin meidän omien laskujemme mukaan pitäisi olla kutsutut? Evelina tädillä on todellakin paljon vähemmän älyä kuin luulin, kun hän ei ole...»
«Evelina täti on nyt tässä, jos mahdollista puolustamassa älyänsä», kuului ystävällinen ääni, ja Evelina täti seisoi kaikkien kummastukseksi ja iloksi keskellä huonetta.
Tervehdittyään ja kyseltyään kaikkien vointia toimitti Evelina silminnähtävällä mielihyvällä sydämmellisesti kutsun – ei häihin niinkuin Henrik oli odottanut, mutta tuliaispitoihin. Lauran vihkiäiset pidettäisiin ihan hiljakseen kotona hänen kasvatusäitinsä luona ainoastaan muutamien sukulaisten läsnäollessa. Mutta sulhasen äiti, noita iloisia ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka melkoisesti uhraavat maailmalle, mutta joita maailma kuitenkin niin vähän kiittää, jotka mikäli mahdollista tahtovat huvittaa ja kestittää kaikkia ja joita ihmiset kiitollisuuden osoitteeksi mielellään vähäsen panettelevat, pyylevä, herttainen sotaneuvoksenrouva tahtoi välttämättä jollakin sydämmellisellä ja hauskalla tavalla viettää ainoan rakkaan poikansa naimista ja antaa koko seudun tuntea vähän sitä iloa, joka täytti äidin sydämmen. Kahdeksan päivää piti tuliaiskestien kestää ja Akselholman suurten siipirakennusten huoneet olivat kaikki valmiina ottamaan vastaan seudun ylhäisöä. Sulhasen ja morsiamen oli määrä kummankin puolestaan pyytää sinne ystäviään ja tuttaviaan, ja morsiamen ynnä hänen tulevan anoppinsa puolesta, jolta viimemainitulta Evelinalla oli mukanaan kirjallinen kutsu, oli Evelina nyt tullut pyytämään Frankin perheen – koko perheen, Jacobi siihen luettuna – kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan.
Nimenomaan pyydettiin kaikkien tytärten tulemaan mukaan. Oli luotettu jokaisen yksityisen apuun. Petrea, jolla oli näyttelijän taipumusta, toivottiin mukaan näytelmäkappaleesen, toiset tarvittiin pukutansseihin ja kuvaelmiin; Gabrielle tarvittiin enkeliksi ja tietysti toivottiin kaikkien siinä samalla voivan huvitella hyvästi. Pyydettiin ja toivottiin että Frankin perhe tulisi Akselholmaan koko ajaksi, jopa kauemmaksikin – siellä oli heille kaikki valmiina. He osaltaan olivat suureksi hauskuudeksi muille ja rouva toivoo voivansa tehdä siellä olon hauskaksi kaikille vieraillensa.
Ei Fox, Pitt, Thiers, Lafitte, Platen, Anckarsvärd eikä kukaan maailman kaunopuhujista ollut koskaan pitänyt puheita, joita olisi otettu vastaan sydämmellisemmin ja suuremmalla riemastuksella kuin tätä Evelina tädin pientä sanomaa.
Henrik lankesi polvilleen oivallisen kaunopuheisen tädin eteen. Eeva taputteli käsiään ja syleili häntä. Petrea huudahti riemastuksen puuskasta ja kaatoi hypähtäessänsä pystyyn ompelupöydän Louisen syliin. Jacobikin hypähti, vapautti Louisen ompelupöydästä ja pyysi hänet ensimmäisten tanssiaisten ensimmäiseen anglääsiin.
Laamannin puolestansa täytyi jäädä kotiin siitä ilosta, mutta hän iloitsi sydämmestänsä, että hänen lapsensa saivat huvitella. «Työtä»! Laamanni Frankilla oli harvoin aikaa muuhun kuin työhön. Kuitenkin aikoi hän asettaa niin, että hän ainakin voi saattaa omaisiansa Akselholmaan, mutta hänen piti palata jo seuraavana päivänä. Elise esteli ottamasta mukaan useampaa kuin kaksi, korkeintaan kolme tyttäristään, mutta Evelina pyysi häntä ottamaan kaikki; siihen yhtyi laamannikin, joka mielellään soi kaikkien saavan huvitella. «Ehk’ei», hän lausui, «heille milloinkaan enää satu semmoista huvittelemisen tilaisuutta!» Ja harvinaista on todellakin, että rukoillaan äitiä ottamaan mukaansa kaikki kuusi tytärtänsä. Eläkööt semmoiset neuvoksenrouvat! Mutta tunnustaa täytyy, että Frankin perheen tyttäret olivat yleisesti rakastetut ystävällisyytensä ja herttaisuutensa vuoksi, puhumattakaan muista hyvistä ominaisuuksista. Elisen täytyi luvata ottaa heidät kaikki mukaansa, Saaran, Louisen, Eevan, Leon ... ei! sepä tosi, Leonore ei voinut tulla mukaan. Leonore raukan täytyi jäädä kotiin kivuloisuutensa vuoksi ja kohta sekä Eva että Petrea kilvan tahtoivat jäädä kotiin hänen luoksensa. Leonore selitti tylysti ja välinpitämättömästi, ettei kenenkään tarvinnut jäädä hänen tähtensä; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän tahtoi mieluimmin olla ihan yksin; kaikki sisaret saisivat kyllä hänen puolestansa lähteä! Hän kyllä voi elää ilmankin heitä. Leonore raukka oli taudin vaikutuksesta ikäänkuin nurin käännetty ja pysyi aina itseksensä; hän kätki kauniimman luonteensa pahan tuulen nostamiin pilviin ja ne jäähdyttivät sen lämmön ja ystävällisyyden, jonka toiset tahtoivat osoittaa hänelle.
Nyt joutui nuoriso toimeliaaksi. Sillä paljon oli ostettavaa, ommeltavaa ja järjestettävää, jotta tyttäret voisivat kunnialla ja sievästi esiytyä hääjuhlissa. Nytpä tuli pukujen, kukkien, nauhojen, kaulakoristeiden, hansikkain y. m. tarkastuksia! Siinä neuvoteltiin ja mietittiin mitä uutta oli ostettavaa; siinä laskettiin kuinka paljon kukin tavara maksaa, jotta armaan isäukon pyytämättä antamat rahat riittäisivät. Louise oli kaikille vallan verraton siinä pulassa. Hän tiesi neuvoa kaikkeen. Louise oli yleensä vallan väsymätön puodeissa kävijä ja pelkäämätön tinkijä. Hän ei milloinkaan empinyt revittämään alas kaikki puodin vaatetukset milloin tahtoi kyynärän verran vaatetta ja hän kävi vaikkapa kahdessatoista paikassa saadakseen nauhanpätkän helpommasta tahi parempaa lajia, sillä Louise pani suuren arvon tavaran «paremmuuteen». Louise olikin kuulu niin omasta kuin koko perheen mielestä taidostaan tehdä «onnistuneita kopsauksia», joka merkitsi samaa kuin tehdä hyvät kaupat eli saada joku tavara tavattoman helposta. Mutta siitä huolimatta kunnioitettiin Louisea suuresti kaupungin kauppapuodeissa ja häntä palveltiin ahkerasti ja kunnioittavasti, kun sitävastoin pikku Petrea, joka ei milloinkaan tinkinyt ja aina osti mitä ensiksi hänen eteensä työnnettiin, – nimittäin jos hän kävi yksin puodeissa – ei ensinkään saanut kohteliaisuutta osakseen, vaan aina sai sekä huonoa että kallista tavaraa. Tosi on, että Petreaa niin vähän kuin mahdollista näkyi puodeissa, kun sitävastoin Louise, jolla oli työläs kunniavirka olla kaikkien ystäviensä ja tuttaviensa ostajana, tunsi puotien varastot melkein yhtä hyvin kuin omien kaappiensa sisällyksen.
Sovittiin että suurissa tanssiaisissa samana päivänä kuin perhe saapui Akselholmaan Saaran, Louisen ja Eevan piti esiintyä samanlaisissa puvuissa, valkoisissa musliinileningeissä, ja niiden koristuksena vaaleanpunaiset vyöt liehuvine nauhasolmuineen, ja kiharoissa samanvärisiä ruusuja. Petrea oli innoissaan siitä tuumasta eikä ensinkään epäillyt, että heitä sanottaisiin kolmeksi sulottareksi; itse puolestansa hän olisi mielellään suonut, että häntä olisi sanottu Venukseksi, mutta sitä ei, ikävä kyllä, sopinut toivoakaan. Hän tutki kasvojansa kaikista peileistä – olisivat ne olleet sievät, arveli hän, jos vaan voisi saada tuon nenän vähän toisenlaiseksi! Jotakin vaaleansinistä piti Petrean saada tanssiaispuvukseen. Pikku neiti oli ihastunut ruusunpunaiseen harsoleninkiin, jonka äiti ompeli hänelle. Kaikki olivat innostunein mielin pukupuuhassa.
Sataa vihmoi ulkona ja salaisella kauhulla näki Jacobi Louisen «hovisaarnaajan» koristamana – joka päinvastoin rumensi häntä tavattomasti – olevan valmiin lähtemään perhekaton suojassa Eevan seurassa ulos «onnistuneille kopsauksille». Saaralla oli soittotuntinsa Schwartzin kanssa, mutta hän oli luvannut Petrealle iltapuolella lähteä yhdessä hänkin «onnistuneille kopsauksille».
«No, Henrik! Luulenpa että meidänkin pitäisi, mennä hyviä kauppoja tekemään», lausui Jacobi nuorelle ystävälleen, «minä tarvitsen uudet hansikkaat ja...»
«Ja ehkä voisimme tavata siskot puodeissa», lisäsi Henrik veitikkamaisesti.
«Niinpä juuri», myönsi Jacobi nauraen. «Mutta Henrik, etkö voisi kieltää siskoasi käyttämästä tuota kauheata mustaa kaapua! Minä vakuutan, ettei hän sievä ensinkään ole ... niin hän ei todellakaan ole sievä siinä.»
«Etkö luule minun vakuuttaneen sitä hänelle! Minä olen saarnannut «hovisaarnaajaa» vastaan, niin että sen pitäisi jo aikoja sitten olla pannaan julistettu. Minä olen selittänyt, etten tahdo astua «hovisaarnaajan» rinnalla, mutta ei mikään auta. Se on niin päässyt armollisen vanhimpamme armoihin, että usko minua veikkoseni – me saamme kyllä kärsiä sitä kaiken elinaikamme. Ja mitäpä siitä sanot? Minä luulen melkein, että serkkumme, Östanvikin Tuure, pitää siitä.»
«No, siitä möhkäleestä varsin helposti huomaa, että hänellä on kurjan huono maku, oikea hottentotti-maku!»
«Siinä suhteessako, että hän rakastaa Louisea?»
«Hm!»
Päivällisaikana palasivat kauppaatekevät neitoset kotiin kauppaatekevien herrojen seurassa, jotka hyvin rauhallisesti astuivat «hovisaarnaajan» rinnalla. Louise oli voitonriemuinen. Ei hän milloinkaan ennen ollut tehnyt onnistuneempia kopsauksia.
«Katsokaa siskot tätä musliinia yhdestä pankkoriksistä kyynärältä! Eikö sillä ole hurmaava väri? Minä tingin kaksitoista killinkiä. Ja näetkö näitä nauhoja, joita viimein sain kahdestakymmenestäneljästä killingistä kyynärän, – he pyysivät kolmeakymmentä, – eivätkö ne ole kauniita? Eivätkö ne sovi oivallisesti? Eikö se ollut hyvä kauppa? Oletteko ennen nähneet tahi kuulleet sen vertaista? Jos, Saara, käyt samoissa paikoissa kuin minä, niin saat kaikkea samasta hinnasta. Minä sovin siitä kolmessa eri paikassa, Bergvallin ja Åströmin puodeissa sekä kukista rouva Florean luona.»
Saara kiitti, mutta sanoi muuttaneensa mielipidettä. Hän ei tahtonut samanlaista pukua kuin Louise ja Eeva, vaan toista, josta – josta hän piti enemmän.
Sisaret kummastelivat ja pahoittelivat Saaran mielen muutosta; Louise oikein siitä loukkaantui. «Olimmehan jo niin varmasti sopineet asiasta! Kuinka nyt kävisi kolmen sulottaren?»
Saara vastasi, että ken hyvänsä tulkoon kolmanneksi. Hänellä puolestaan ei ollut sitä kunniaa.
Sisarten mielestä Saara oli sangen epäsuloinen.
Eeva juoksi Leonoren luokse näyttämään ostoksiaan.
«Katsoppas tätä ruusua, Leonore! Eikö se ole suloinen? Ihan kuin ihka elävä! Ja katsoppas näitä nauhoja...»
«Niin ... niin...» sanoi Leonore alakuloisesti, synkästi katsellen Eevan koristuksia, mutta äkkiä hän sysäsi ne niin kiivaasti luotansa, että ne putosivat lattialle, ja purskahti itkuun. Eeva vallan ällistyi; kirja oli pudonnut hänen kauniille ruusullensa ja musertanut sen. Silmänräpäyksen vuotivat Eevan kyyneleet ruusulle, mutta sitten siskon päälle.
«Minkätähden teit niin, Leonore? Oi, sinä varmaankin olet kovin sairas! Tahi oletko suuttunut minuun?»
«En, Eeva, en! Anna minulle anteeksi ja – – jätä minut!»
«Minkätähden? Oi, älä itke, älä ole pahoillasi! Minä olin ajattelematon, kun tulin ja ... mutta minä viisi koko kemuista, minä en lähdekään; minä jään kotiin sinun luoksesi; sano ainoastaan että pidät minusta ja että soisit minun jäävän. Sano vaan, sano!»
«Ei, ei!» vastusti Leonore kiivaasti kääntyen pois hellästä lohduttajasta, «en minä tahdo sitä! Te vaan kiusaatte minua puhumalla kotiinjäämisestänne. Ette saa jäädä minun tähteni! Minä kyllä tiedän olevani semmoinen, ettei kukaan sitä mielellään tekisi. Minähän en ole hyvä enkä iloinen. Mene sinä iloisten seuraan, Eeva, ja ole heidän parissansa. Jätä minut; anna minun olla rauhassa; siinä kaikki mitä pyydän.»
Itkien, runneltu ruusu kädessään läksi Eeva pois.
Saara oli iltapuolella mennessään kaupungille Petrean kanssa erittäin katkeramielinen. Hän meni muka ainoastaan Petrean tähden; itse puolestaan hän varsin hyvin olisi voinut jäädä kotiin. Hän ei aikonut ostaa mitään, eihän hänellä ollut millä ostaa. Hän ei aikonut tulla mukaan kemuihin, hänellä ei olisi siellä hauskaa. Ei mikään maailmassa ollut hauskaa, kun ei milloinkaan saanut mitään «mielensä mukaiseksi».
Petrea oli aivan ällistynyt tuosta äkkinäisestä muutoksesta ja koetti kaikin tavoin päästä selville sen syistä.
«Mutta minkä tähden», hän kysyi kyynelsilmin, «minkä tähden et tahdo olla meidän kanssamme?»
«Sen tähden, etten tahdo olla mukana», vastasi Saara kiivaasti, «kun en voi esiintyä kunniakseni ja omalla tavallani. En tahdo häipyä tavallisten ja keskinkertaisten joukkoon. Minä tahdon olla erinomainen ja muista eroava. Luonteeni on semmoinen. Niukasti en voi enkä tahdo elää, en kerrassaan. Ennemmin olla elämättä.»
«Oi!» huudahti Petrea nyt vasta käsittäen mikä Saaraa vaivasi. Hänen silmänsä vallan säihkyivät ilosta sanoessansa: «oi, eikö muuta! Saara kulta, tässä; ota kaikki mitä minulla on! Ota, rukoilen sinua! Etkö luule minua ilahuttavan tuhat kertaa enemmän nähdä sinut komeana ja iloisena, kuin jos pukisin ylleni maailman koreimmat vaatteet! Ota, armas Saara kulta! Rukoilen sinua polvillani, ota! Katsos, silloinhan riittää, voithan silloin ostaa mitä haluat ja olla tyytyväinen ja tulla kanssamme; – muutoin ei ole koko kemuista mihinkään!»
«Ah, Petrea! Ja entä sinä?»
«Oi, minä laitan kuntoon vanhan harsoleninkini; katsos, minä pidätän vaan itselleni vähäisen rahoja sen nauhoja varten. Sillä tavalla se kyllä kelpaa ja samapa se minkä näköinen minä olen. Ole sinä vaan tyytyväinen, Saara, ja tee niin kuin pyydän.»
«Mutta voinko? En, Petrea, se koskee minuun! Sekin vähä on sinun kaikkesi!... Eikä se sittenkään riitä...!»
«Oi, kyllä, anna sen riittää, anna. Voimmehan käydä Louisen neuvomissa puodeissa, joista saa kaikkea helpolla. En voi milloinkaan iloita, ellet ota vastaan tarjoustani. Kas niin, nyt olet oma, rakas Saara kultani! Kiitos, kiitos! Oi, nyt tuntuu sydän oikein keveältä. Nyt pääsen tuosta ikävästä pukuhuolesta. Se on mielestäni oikein suuri voitto.»
Lintu oksalla ei ole keveämpimielinen kuin Petrea käydessänsä Saaran seurassa ostoksilla. Saara sitävastoin ei ollut niin iloinen kuin hän, mutta sen sijaan ystävällisempi Petrealle kuin milloinkaan ennen. Petrean nauhojenoston kävi niin, että astuessaan piparkakkumyymälän ohi hän näki pienen nokipojan halukkaasti katselevan muutamia purppuranpunaisia omenia. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan osti ne ja lahjoitti pojalle ja tunsi saaneensa runsaan palkinnon nähdessänsä pojan iloisesti hymyilevän ja hänen hampaittensa loistavan kun hän hautasi ne mehevään hedelmään. Petreankin suu siinä vettyi ja sitten hän vielä näki kojussa niin kauniita päärynöitä – äidin lempihedelmiä – ja niin mainioita appelsiinejä – nehän vasta ilahuttaisivat Leonorea! – Seuraus oli, että Petrean laukku täyttyi hedelmillä, ja nauhat – ne jäivät rahan puutteessa ostamatta. «Mutta onhan Louisella niin paljon vanhoja nauhoja!» ajatteli Petrea lohduttaen sillä itseään, «hän kyllä lainaa minulle niitä.» Petrea ajatteli samalla tavalla kuin kaikki muutkin huonot säästäjät.
Saaran ja Petrean palattua ostoksiltaan, huomasi Louise piankin, että Saaran ostokset olivat nousseet paljon yli hänen varojensa ja että ne sitä paitsi vielä olivat semmoista lajia, jota Louise syystä kyllä sanoi sopimattomaksi Saaran kaltaiselle nuorelle neidolle. Hän katseli sanaakaan virkkamatta valkoista silkkivaatetta, sinistä utuharsoa tunikkaa varten ja hiusten koristeeksi hankittuja kauniita keltaruusuja ja valkoisia astereita y. m. kaunista, jota kaikkea Saara vähän turhamaisuudensekaisella ylpeydellä levitti nähtäväksi.
«Mitä sinä olet ostanut, Petrea?» kysyi Louise, «näytäppäs sinäkin ostoksesi!»
Petrea vastasi punastuen ettei hän – «vielä ollut ostanut mitään.»
Myöhemmällä tuli Petrea Louisen luokse ja pyysi vähän ujostellen saada lainata häneltä muutamia silkkinauhoja.
«Petreaseni», vastasi Louise tyytymättömänä, «minä tarvitsen itse nauhani, ja olethan sinä yhtä hyvin kuin me kaikki muutkin saanut rahaa ostaaksesi mitä tarvitset.»
Petrea oli vaiti ja nieli kyyneleitään.
«En luullut, Louise», lausui Saara kiivaasti, «sinua niin itaraksi, että kieltäisit Petrealta muutamia vanhoja nauhanpätkiä, joita, niinkuin varmasti tiedän, et itse tarvitse.»
«Ja minä, Saara», vastasi Louise samalla äänellä, «en luullut sinun voivan niin hyväksesi käyttää Petrean anteliaisuutta ja rakkautta, että riistäisit häneltä pienen osansa tyydyttääksesi omaa turhamaisuuttasi. Minun mielestäni se sitäpaitsi on sangen moitittavaa, kun sen kautta syntyy menoja, jotka nousevat vanhempiemme varoja suuremmiksi.»
«Saara ei ole minulta mitään pyytänyt!» huusi Petrea innokkaasti. «Minä sen tahdoin niin, minähän pakoitin hänen ottamaan...»
«Sitäpaitsi», jatkoi Louise ankarasti ja vakavasti, «saan sanoa, ettei Saaran valitsema puku näytä minusta soveliaalta eikä siveältä. Olen melkein varma siitä että Schwartz se tässä on viekoitellut sinua hylkäämään ensimmäisen ehdotuksemme, joka oli niin hyvä ja hauska; ja minä sanon sinulle, Saara kulta, etten sinun sijassasi sallisi semmoisen ihmisen niin suuresti vaikuttavan itseeni; eikä tämä ole ainoa kohta, jossa sinä minun mielestäni hänen seurassansa et ole semmoinen kuin sinun pitäisi ja kuin sinunkaltaisen naisen arvolle sopii ja niinkuin soisin minun siskoni olevan. Olen sangen pahoillani, että minun täytyy se sanoa.»
«Oh, sinä olet todellakin liian hyvä!» vastasi Saara pilkanhymy huulillaan ylpeästi keikauttaen niskaansa taaksepäin; «mutta älä sure suotta, Louise, sillä minä vakuutan sangen vähän välittäväni siitä, mikä on sinulle mieleen, mikä ei.»
«Sitä pahempi, Saara, jos niin vähän välität niistä, jotka ovat todellisia ystäviäsi. Sitäpaitsi minä en ole ainoa, joka en hyväksy suhdettasi Schwartziin; Eevakin...»
«Niin, Saara!» keskeytti Eeva punastuen, «minä tunnustan, ettet minun mielestäni ole häntä kohtaan ensinkään semmoinen kuin sopii...»
«Siskot!» huudahti Saara kiivaasti ja ylpeästi «te ette osaa arvostella mikä minulle sopii, mikä ei. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta mestaroida käytöstäni enkä minä aio kärsiä että...»
«Minun mielipiteeni on», huusi Petrea kiihkeästi, «että kun äiti ei mitään sano Saaralle, niin ei ole kellään muullakaan oikeutta...»
«Vaiti, Petrea kulta! Sinä olet ymmärtämätön ja sokea Saaran...»
Tuona kiistan ja eripuraisuuden hetkenä, kun kaikki sisaret tahtoivat puhua yhtaikaa kiivauden ja moitteen kieltä, kuului syvä ja valittava huokaus, joka sai kaikki kerrassaan vaikenemaan ja heti katsahtamaan pienelle työkamarin ovelle. Äiti seisoi siinä kädet puserrettuina rintaa vasten, kalpeana, kasvoissa surullinen ilme, joka omantunnon vaivan tavoin tunkeusi tytärten sydämmiin. Kun kaikki vaikenivat, niin hän astui hitaasti heidän luoksensa ja lausui liikutetulla äänellä:
«Tyttö kullat! Minkä tähden, oi, minkä tähden tämmöistä riitaa? Ei! Ei mitään selityksiä nyt: Syy on, vääryys on jommallakummalla puolella, ehkä on syy useammankin teistä. Mutta miksi tuommoista katkeruutta, tuota rajatonta katkeruutta ja vihamielisyyttä? Oi! te ette tiedä mitä teette. Ette käsitä mimmoisen helvetin sisaret voivat luoda toisilleen semmoisen mielialan vallitessa; ette käsitä miten kauhean pahoja tapoja tuommoinen kiukku ja katkeruus voivat kylvää heidän välilleen, miten sisarukset sen kautta voivat muuttua toistensa kiduttajiksi ja katkeroittaa toistensa elämän. Ja kuitenkin voisi kaikki olla toisin! Siskoista voipi toinen olla toisensa hyvä enkeli ja koti taivaan kaltainen. Olen nähnyt monenlaisia perheitä; suurempaa eroitusta ei löydy maan päällä! Oi! muistakaa että joka päivä, joka hetki te kehitätte omaa tulevaisuuttanne! Muistakaa että jotka sulostutatte ja kaunistatte tahi katkeroitatte toinen toisenne ämäleä sen mukaan kuin nyt käyttäydytte. Lapsi kultani! muistakaa että vallassanne on saatatteko vanhempanne, kotinne ja itsenne hyvin onnellisiksi vai kovin onnettomiksi!»
Tyttäret vaikenivat sen syvän tunteellisuuden vaikutuksesta, joka kajasti äidin sanoista, hänen kalpeista kasvoistaan ja kyyneleisistä silmistänsä. He tunsivat syvästi hänen sanojensa totuuden. Ääneen itkien juoksi Petrea ulos, Saara läksi hiljaa hänen perässänsä. Eeva hiipi hyväillen äidin luokse, mutta Louise sanoi:
«Minä en ole tehnyt muuta kuin sanonut Saaralle totuuden. Ei ole minun syyni, jos totuus ei häntä miellytä.»
«Oi, Louise!» äiti vastasi, «niin sanotaan aina maailmassa, ja kuitenkin vallitsee niin paljon eripuraisuutta ja vihaa heidän välillänsä, jotka sanovat niin. Sokea luottamus omaan erehtymättömyyteensä, kovat, vaativaiset nuhteet ne ne ärryttävät mielen ja saattavat totuudenkin hedelmää kantamattomiksi. Totuus itsessään on niin puhdas ja ihana, minkätähden siis tarvitsee verhota se väärään pukuun? Minä tiedän, että sinä kyllä harrastat ainoastaan sitä mikä on oikeata ja hyvää, tyttöseni; ken oikein pyrkii hyvän perille, hän valitsee myöskin keinot päästäkseen pyrintöjensä perille.»
«Pitääkö minun sitten teeskennellä? Pitääkö minun salata ajatuksiani ja vaieta nähdessäni semmoista joka on väärin. Voihan se olla maailman viisautta, mutta kristillisesti oikein se ei ainakaan ole.»
»Muutu mieleltäsi kristityksi, lapseni, niin keksit helposti keinon menetelläksesi oikein oikeudenmukaisella ja tehokkaalla tavalla. Oikein puhdas, oikein harras mieli ei milloinkaan loukkaa toista, ei edes vähäpätöisissäkään asioissa. Ei tarvitse vaieta, kun on velvollisuus lausua mielipiteensä, mutta...»
«C’est le ton, qui fait la chaoson! Sävel se laulun muodostaa! Eikö niin? He, he, he, he!» keskeytti äkisti hovimarsalkanrouva, joka huomaamatta oli tullut sisään nuhteiden aikana ja siten lopetti ne. Melkein samassa tuli assessorikin ja Gunilla rouva ja hän joutuivat heti keskusteluun, vaikkeivät kuten tavallisesti riitaan. Gunilla rouva valitti hänelle pulaansa Pyrhuksesta; hän oli oikein huolissansa pienestä elukasta, jolla jo jonkun aikaa oli ollut jalka kipeänä ja joka alati sitä nuoleskeli; mutta sittenkin, ja vaikka kyllä oli koetettu sille lääkkeitäkin, se ennemmin paheni kuin parani. Gunilla rouva ei tietänyt mitä tehdä pienelle lemmikillensä. Assessori tarjoutui ystävällisesti hoitamaan sitä kotonaan. Hän sanoi onnistuneensa paremmin parantaessansa koiria kuin ihmisiä, ja sitäpaitsi olivat koirat paljon hauskemmat ja siivommat potilaat. Gunilla rouva kiitti ja oli erinomaisen mielissään tarjouksesta. Seuraavana aamuna hän lupasi lähettää Pyrhuksen assessorille.
Kokoonnuttiin teelle ja hovimarsalkanrouva huomasi pian, että jokin asia oli perheessä nurin. Hän lausui Eliselle: «Kuuleppas Eliseseni! Minä tiedän, että kohta tulee juhlia, pitoja ja tanssiaisia tuolla – chose! samapa se, mikä sen nimi lieneekään. Ja kaikkien näiden nuorten pitää myöskin olla mukana loistamassa muka! Jos nyt olette pulassa puvuista ja kustannuksista; jos minä vaan voin olla apuna, niin ilmoita suoraan. Herra Jumala, sen kyllä jokainen ymmärtää; – nuoret neitoset! – Tarvitaan nauhasolmu siellä, toinen täällä, tarvitaan milloin yhtä, milloin toista, hyvänen aika! Sehän on vallan luonnollista. Tuon kaiken tunnen minä perin pohjin. No, sanoppas nyt...»
Elise kiitti sydämmestänsä Gunilla rouvaa, mutta ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen ystävällistä tarjoustansa. Tytärten piti ajoissa oppia asettamaan suu säkkiä myöten.
Gunilla rouva vastasi: «Niin, niin! Mutta minä opetan sinulle ystävä kulta, ettei ole poikkeuksetonta sääntöä; ja jos tarvitaan jotakin pientä niin – muistakaa minua.»
Gunilla rouva oli muuten erinomaisen hyväluontoinen sinä päivänä, ihan kuin se, joka tietää tehneensä lähimmäisensä onnelliseksi. Assessorin oli mahdotonta saada häntä riitaantumaan kanssansa. Rouva iloitsi maalle muutosta, jonka piti kohta tapahtua, keväästä ja vihannoivasta luonnosta. Assessori ei ensinkään iloinnut. Semmoisesta kauheasta keväästä ei ollut iloitsemisen syytä. Ihan mahdotonta oli muka elää semmoisessa ilmanalassa, ja varmaan olikin Jumalan tahto, ettei enää elettäisikään, koska hän toimitti semmoisia keväitä. Voiko ehkä istuttaa perunoita jäähän? Kuinka muuten saataisiin perunoita sinä vuonna? Ja ellei saada perunoita, niin kuollaan nälkään, joka silloin ehkä onkin elon lorun paras loppu.
Gunilla rouva puolestaan ei ollut niin millänsäkään semmoisesta kohtalosta. Hän kyllä tahtoi mielellään elää. Jumala kyllä pitäisi huolen siitä, että saataisiin perunoita. Sydämmellisen osanottavaisesti hän katseli nuorten levottomia ja huolestuneita kasvoja.
«Pikku Eevaseni, kun tulet niin vanhaksi kuin minä», hän lausui, hellästi taputtaen hänen valkoista niskaansa, «niin et muista enää mitään siitä, joka nyt on niin huolestuttavaa.»
«Ah, jospa jo olisin kuudenkymmenen vuotias!» huudahti Eeva hymyillen vaikka kyyneleet kimelsi silmässä.
«Ehdit siihen, ehdit vielä siihen! he, he, he!» lohdutti Gunilla rouva. «Hyvänen aika, sinne pääsee pikemmin kuin luuleekaan. Mutta ole nyt iloinen ja hyvällä mielellä? Huvittele hyvästi tuolla – chose, mikä sen nimi olikaan? Ja tule sitten kertomaan minulle mimmoista siellä oli. Tee se hyvästi, niin saan minäkin osani sen komeudesta, vaikken pääse mukaan. Syynä siihen on tuo kadehdittu kuudenkymmenen ikä, Eevaseni. He, he, he, he!»
Aurinko laski selkeästi ja loistavan kauniina. Gunilla rouva astui ikkunan luokse ja niiasi auringolle, joka myöskin tervehdykseksi lähetti häntä valaisemaan kimeltävän säteen kirkkopuiston puiden välitse.
«Näyttääpä siltä kuin saisimme kauniin ilman huomiseksikin!» lausui Gunilla rouva itsekseen, hymyili lempeästi ja näytti onnelliselta.
Nuoruus ja vanhuus asetetaan vastakkain kuvaamaan elonpäivän iloa ja surua. Mutta eikö ole päivän jokaisella tunnilla oma ikänsä, oma nuoruutensa, oma, uusi, viehättävä elämänsä, jos vaan oikein koetetaan mukaantua sen luonteesen? Kyllä vanhus, joka on koonnut puhtaita muistoja elämänsä iltakumppaniksi, on useimmiten nuoria onnellisempi, jotka sydän levottomasti sykkien seisovat matkansa alkupaikassa. Eivät mitkään intohimot samenna kahvikuppia, ei mikään levoton pyrkimys häiritse hämärän hauskaa juttuamista; kaikki elämän pienet mukavuudet käytetään huolellisesti hyväkseen ja luottavaisemmin kuin milloinkaan heitetään kaikki huolenpito Herralle. Vanhukset ovat oppineet tuntemaan hänet.
«On varmaankin liian paljon karvaita manteleita tässä mantelimaidossa! Se ei ole minusta ensinkään makeata tänään», lausui Elise laskien pois lasinsa ja huokasi – vaikkei mantelimaidolle.
«Ole iloinen meille, äiti kulta», kuiskasi Eeva hellästi äidillensä; «me olemme kaikki jälleen hyvät.» Äiti näki sen hänen kauniisti säteilevistä silmistänsä, luki sen Louisen lempeästä katseesta kun tämä kääntyi pöydästä, jossa istui auttamassa Saaraa tunikan ompeluksessa, katselemaan äitiä. Elise nyykäytti iloisesti heille päätään ja joi heidän terveydekseen mantelimaitonsa loppuun, joka nyt äkkiä näkyi muuttuneen ihan makeaksi; niin tyytyväiseltä näytti äiti pannessansa pois lasinsa.
«Maammoseni!» lausui Gabrielle, «meidän täytyy luultavasti pitää vähäsen huolta Petrea raukan puvusta. Muuten hän ei varmaankaan tule näyttökuntoiseksi.»
Mutta Louise otti mitään virkkamatta Petrean vanhan harsoleningin, valvoi yli puolen yön ja uudisti sen omilla nauhoillaan ja pitseillään, niin että se tuli entistänsä sievemmäksi. Petrea siitä hyvästä suuteli hänen toimeliaita käsiään. Eeva ... salaamme hänen hommansa myöhemmäksi. Mutta tunnetko, – kyllä – kyllä sinä tunnet – ne haltiat, jotka sielujen asunnossa loihtivat esiin kevään, saavat kukat puhkeamaan ja ilman suloiseksi ja puhtaaksi, tunnethan sinä ne, nuo pienet, keveät, hiljaiset, vaatimattomat, melkein näkymättömät, mutta kuitenkin niin mahtavat olennot, sanalla sanoen – ystävällisyyden hengettäret maan päällä!
Heidän elämöityään omalla tavallaan Frankin perheessä, emme enää tiedä mitään olevan estämässä sen jäseniä lähtemästä huviretkellensä; mutta olihan siinä sentään vielä tosiaankin
Se oli suuri, kuten monta kertaa jo on mainittu ja lisäksi vähäsen paksunlainen. Petrealla oli suuri halu muodostaa sitä vähän toisenlaiseksi, etenkin tuleviin juhliin.
«Mitä olet tehnyt nenällesi? Mikä nenääsi vaivaa? Kuinka on nenäsi laita?» kaikui monesta suusta Petreaa vastaan, kun hän lähtöpäivän edellisenä aamuna tuli aamiaiselle.
Puoleksi nauraen, puoleksi itkien Petrea kertoi mitä viatonta keinoa hän oli yöllä käyttänyt muuttaaksensa sen muotoa, mutta tuloksena oli vaan tulipunainen viiva ja nenän melkoinen paisuminen.
Äiti rupesi heti hautomaan sitä kauraliemellä. «Älä itke tyttöseni», äiti lausui lohduttaen, «nenäsi vaan siitä rupeaa enemmän punottamaan.»
«Oi!» Petrea huudahti, «kyllä minä kuitenkin olen kovin onneton, kun olen saanut tuommoisen nenän! Mitä semmoisella tekeekään tässä maailmassa? Pitäisi mennä luostariin!»
«Parempi on», lausui äiti, «tehdä niin kuin eräs tuttavistani, jolla oli kovin suuri nenä, niin, vielä suurempi kuin sinulla.»
«No, kuinka hän teki?»
«Hän saattoi itsensä niin rakastetuksi, että ihmiset pitivät hänen nenästänsäkin. Hänen ystävänsä väittivät, ettei mikään ollut heille rakkaampaa kuin nähdä hänen nenänsä esiintyvän ovessa, eivätkä he mistään hinnasta olisi tahtoneet olla sitä näkemättä.»
Petrea nauroi ja lausui vallan rohkaistuna: «Oi, jos minunkin nenästäni niin pidettäisiin, niin minäkin leppyisin.»
«Sinun pitää koettaa kasvaa semmoiseksi!» vastasi lempeä, hyvä äiti leikillisesti mutta tarkoittavasti.
Kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä lähtöpäivän aamuna. Assessori lähetti Eevalle suuren kauniin kukkakimpun, jonka tämä heti tasasi siskojensa kanssa. Laamannilla oli «toimeliaisuuden puuska»; hän asetti itse rouvansa ja tyttärensä vaatteet matka-arkkuun, sekä väitti, ettei kukaan osannut tehdä sitä paremmin kuin hän ja ettei kukaan voinut saada enempää vaatteita mahtumaan kuin hän. Jälkimmäiseen väitteesen myönnyttiin kernaasti, mutta sullomisen kelvollisuuteen nähden oli kyllä vastaväitteitä tarjona. Naiset väittivät hänen «rytistävän» heidän leninkejänsä. Laamanni vakuutti, ettei «siitä ollut pelkoa» ja että kaikki kyllä oli «hyvästi pantu»; hän seisoi siinä paidanhihasillaan, innostuneena ja hikisenä matka-arkku toisella puolella, liinavaatteet toisella, torui hiukkasen jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänelle tuotiin, mutta huusi heti jälleen: «Tytöt, onko teillä vielä, täällä on sijaa vielä enemmälle. Tuokaa tänne vaan! Kas niin! Tuo tuossa, ja tuo ja tuo ja ... no hitto vieköön! eikö teidän vaatteistanne milloinkaan loppua tule? Annappas tänne tyttöseni! Anna olla, typykkäiseni; kyllä minä asetan ne hyvästi! Mitä lajia? Rytistynytkö? No, voihan sen rytistää sileäksi jälleen! Eikös ole silitysrautoja olemassa? Eikö niitä voi käyttää? Kuinka? Kas niin tyttöseni! Vieläkö teillä on lisää? Tänne mahtuu vieläkin.»
Piti lähteä kohta päivällisen jälkeen, jotta hyvissä ajoin ehdittäisiin illaksi tanssiaisiin Akselholmaan, joka oli kahden peninkulman päässä. Jo ennen päivällistä olivat kaikki matka-arkut täynnä ja mielet iloiset, etenkin laamannin, joka oli niin tyytyväinen aamutyöhönsä, että melkein tartutti sitä hyvää mieltään niihinkin, jotka eivät ennen olleet siihen oikein tyytyväisiä. Petrea söi ainoastaan ohuen vaahtokermalla täytetyn lehikäisen päivälliseksi, ollaksensa sitä keveämpi illan tanssissa.
«Kaikin mokomin, ystäväni», pyysi laamanni, «olkaa valmiina ummelleen kello puoli neljä; silloin tulevat vaunut. Älkää antako meidän odottaa teitä!»
Ummelleen kello puoli neljä kävi laamanni huutamassa rouvansa ja tyttäriensä ovien takana: «Äiti! – tytöt! Jo on aika lähteä! Kello on lyönyt puoli neljä! Vaunut ovat rappusten edessä!»
«Heti! kohta»! kuului vastaus kaikilta tahoilta. Laamannia epäilytti. Hän tiesi kokemuksesta mitä tuo «heti» merkitsi. Säännöllisyyden kuume jo kuohui hänen suonissansa ja pitkin askelin hän astui edestakaisin salissa puhuen itseksensä: «on vallan kauheata, etteivät he milloinkaan voi olla ajoissa valmiit! Mutta minä en aijo suuttua. Vaikka he kiusaavatkin minua, niin en aijo turmella heidän huviansa. Mutta pitkämielisyyttä siihen tarvitaan; jopa enemmän kuin Jobilla oli.»
Siinä muristessaan hän kuuli puolisonsa äänen kirjastosta vakavasti lausuvan: «tulkaa nyt tytöt! Herran tähden älkää antako isän odottaa. Tiedättehän kuinka se häntä kiusaa...!»
«Mutta eihän hän sanonut mitään toispäivänäkään», kuului Petrean ääni, «ja silloin hän kuitenkin sai niin kauan odottaa meitä. Minä en tiedä, minne olen pannut hansikkaani!»
«Juuri sen vuoksi ei pidä antaa hänen odottaa meitä minuuttiakaan tänään!» vastasi äiti, «eikä milloinkaan toistekaan, jos minä vaan voin sitä estää. Jos ette nyt ole valmiit, niin lähden luotanne.» Äiti riensi pois, kaikki tyttäret iloisesti hyppien hänen perässänsä. Laamanni huomasi tyytyväisenä, että rakkaudella on tehokkaampi voima kuin pelonalaisuudella. Kohta istuivat kaikki vaunuissa. Annetaan niiden vieriä eteenpäin ja menkäämme katsomaan
Leonore istui yksiksensä. Hän nojasi pakottavaa päätään käsiinsä. Hän oli hillinnyt tunteitansa voidaksensa ystävällisesti vastata äidin ja siskojen jäähyväis-suudelmiin; hän oli nähnyt, miten he olivat koettaneet salata ilonsa, etenkin oli puoleksi salattu veitikkamainen iloisuus äidin ja Eevan silmissä koskenut häneen kipeästi. Hän oli kuullut heidän iloiset äänensä rappusissa ja sitten vaunujen vierinnän. Nyt olivat he poissa, nyt oli kaikki niin hiljaista ja yksinäistä ja nyt vierivät suuret kyynelkarpalot alas Leonoren poskia myöten. Hän tunsi olevansa niin hyljätty, niin luonnon lapsipuoli, niin yksinään maailmassa. Silloin aukeni ovi hiljaa, hymyilevät kasvot kurkistivat sisälle, keveä, viehättävä olento juoksi hänen luoksensa, suuteli häntä, nauroi ja katseli veitikkamaisen hellästi hänen kummastuneihin kasvoihinsa.
«Eeva!» huudahti Leonore, tuskin uskoen silmiänsä. «Eeva, sinäkö se olet? Kuinka?... Mistä sinä tulet? Etkö olekaan lähtenyt toisten kanssa?»
«En, kuten näet! Minä olen täällä ja aijon jäädä tänne», vastasi Eeva iloisesti, syleili siskoaan ja näytti onnelliselta.
«Mutta miksi? Mitä tämä merkitsee?»
«Se merkitsee, että minä mieluummin olen sinun luonasi kuin muualla. Minä annan viisi Akselholmalle ja kaikelle sen komeudelle!»
«Oi, miksi olet tehnyt niin? Sitä en minä olisi suonut.»
«Katsos, minä tiesin sen; ja juuri sen vuoksi pukeuduin matkavaatteihini kuten muutkin ja jätin sinun hyvästi heidän mukanansa. Tahdoin pettää sinut, katsos. Oletko suutuksissasi minuun siitä? Nyt täytyy sinun kuitenkin tyytyä minuun! Sillä nyt et enää voi päästä minusta. Katseles minua nyt vähän iloisemmin Leonore!»
«Sitä en voi, Eeva, sillä sinä olet riistänyt itseltäsi suuren huvin minun tähteni ja minä tiedän sen sinun mielestäsi olevan ikävää. Minä tunnen, etten ole ensinkään hauska enkä iloinen ja ettet voi pitää minusta ja ettei sinulla ole minusta mitään huvia; sentähden minua ei ollenkaan ilahuta sinun uhrautumisesi. Sinä sovit paraiten iloisten ja onnellisten pariin; oi, jospa olisit lähtenyt toisten kanssa.»
«Älä puhu noin, ellet tahdo nähdä minun itkevän! Oi, sinä et tiedä miten pelkkä tuuma jättää kaikki nuo juhlallisuudet ja jäädä tänne sinun luoksesi on tuntunut minusta hyvältä monta päivää. Ja minä jäin kotiin juuri sen tähden, että rakastan sinua, Leonore; niin, siksi että minusta tuntuu kuin voisin pitää sinusta enemmän kuin muista, – niin pudista sinä vaan päätäsi! – Asia on sittenkin semmoinen. Semmoiselle ei voi mitään, siskoseni.»
«Oi! minkä tähden sinä pitäisit minusta? Minussahan on niin vähän rakastettavaa. Eihän kukaan muukaan minua rakasta, enhän minä ole kenellekään iloksi. Minä joutaisin hyvästi kuolemaan. Oi! usein minusta tuntuu niin hyvältä jos saisin kuolla!»
«Kuinka sinä voit puhua niin, Leonore? Se on kovin väärin. Tahtoisitko saattaa isälle ja äidille semmoista suurta surua?»
«Oi, sinä ja siskot, te kyllä pian minut unohtaisitte. Äiti ei pidä minusta niinkuin hän pitää teistä toisista; ei isäkään. Ottil R. sanoi minulle pari päivää sitten, että yleisesti kerrottiin, ettei isä eikä äiti minusta välittäisi.»
«Hyi! silloin oli Ottil paha ja puhui valhetta. Minä olen varma siitä, että vanhempamme rakastavat meitä kaikkia yhtä paljon. Oletko koskaan huomannut eroitusta heidän käytöksessään meitä kohtaan?»
«Sitä he eivät ehdoin tahdoin tee! Siksi he ovat liian hyvät ja täydelliset. Mutta etkö luule minun huomaavan erilaista ilmettä isän silmissä, kun hän katselee minua tahi Louisea ja sinua? Etkö luule minun tuntevan miten kylmä, miten pakollinen on välistä se yksi suudelma, jonka äiti minulle antaa niiden kahden, kolmen jopa useammankin rinnalla, jotka sinä ja Gabrielle saatte? Mutta en minä valita puutteellisuutta; minä käsitän varsin hyvin, ettei asian laita voi olla toisin. Luonto on tehnyt minut niin vastenmieliseksi, että on mahdotonta rakastaa minua. Oi, onnellinen on se, joka on sievän ja miellyttävän näköinen! Hän saavuttaa ihmisten suosion missä vaan näyttäytyy. Hänelle on helppo olla suloinen ja rakastettava. Mutta vaikeata, kovin vaikeata se on semmoiselle, joka on niin kauneuden lapsipuoli kuin minä olen...»
«Mutta Leonore kulta, minä vakuutan, että nyt arvostelet itseäsi väärin! Vartalosi esimerkiksi on oikein pulska; ja silmäsi – niissä on jotakin niin hienoa, samalla kertaa lempeätä ja vakavata. Tukkasi on silkintapaista ja kauniin ruskean väristä; se kaunistaisi sinua enemmän jos se olisi vähän huolellisemmin järjestetty; – mutta odota! kunhan ensin paranet, niin minä otan tukkasi hoitooni ja silloin saat nähdä...»
«Ja suuni ulettuu korviin asti, ja nenäni on niin litteä ja pitkä – kuinka ne parannat?»
«Suusiko? No niin, onhan se vähäsen liian suuri, mutta hampaasi ovat tasaiset – ja voivat varmaankin muuttua hyvin valkoisiksi, vähän paremmalla hoidolla. Ja nenäsi – – annappas minun nähdä! – niin, jos se olisi vähäsen kaareva, niin se olisi sangen hyvä sekin. Ja näytäppäs! Luulenpa todellakin sen rupeavan kohoamaan! Niin todellakin! näen selvästi pienen kaaren alkua. Ja tiedäppäs: kun se on kasvanut ja sinä olet tullut terveemmäksi ja tietysti ihosi on muuttunut selkeämmäksi, niin luulen sinun olevan oikein kauniin.»
«Oi, sitä en milloinkaan voi uskoa!» lausui Leonore huoaten samalla kuin toivon hymy kirkasti hänen kasvojansa.
«Ja vaikket tulisikaan hyvin kauniiksi, niin voit varmaankin tulla erinomaisen miellyttävän näköiseksi. Sinussa on todellakin jotakin erityistä, – ja minä kuulin juuri pari päivää sitten isän huomauttavan äidille siitä.»
«Sanoiko hän todellakin niin?» Leonoren kasvot kirkastuivat yhä enemmän.
«Sanoi kyllä! Oi Leonore, mikä on kauneus? Kauneuskin kerran tulee rumaksi ja kätketään mustaan maan poveen ja muuttuu mullaksi; ja kukoistuksessaankin ollessaan se ei kuitenkaan riitä tekemään meitä rakastetuiksi ja onnellisiksi. Oikeata arvoa sillä ei ole.»
Ei milloinkaan kauniimmat huulet olleet alentaneet kauneuden voimaa. Leonore katseli Eevaa ja huokasi. Eeva jatkoi:
«Ei Leonore! Älä välitä kauneudesta äläkä halua kauniiksi. Voihan se välistä kyllä olla hauskaa, mutta tarpeellista se ei suinkaan ole, jotta voisi tulla rakastetuksi ja onnelliseksi. Olen varma siitä, että vaikket tulisi hituistakaan kauniimmaksi, niin voisit sittenkin, jos vaan tahtoisit, omalla tavallasi tulla yhtä rakastetuksi kuin maailman kaunein nainen.»
«Oi! jospa vaan omaiseni minua rakastaisivat! Kuinka jumalallista olisi olla rakastettuna omassa kodissansa!»
«Mutta senhän voit ja sinua vielä kyllä rakastetaan, Leonore kulta, jos vaan itse tahdot! Oi, jospa aina olisit semmoinen kuin olet välistä! Ja sinä oletkin semmoinen yhä useammin ja minä pidän sinusta yhä enemmän ja rakastan sinua niin paljon.»
«Oi Eevaseni!» vastasi Leonore syvästi liikutettuna, hiljaa nojaten siskoonsa, «minä olen hyvin vähän ansainnut tätä sinulta. Mutta minä tulen toisenlaiseksi tämän jälkeen. Minä tulen semmoiseksi kuin sinä tahdot minut, minä koetan tulla hyväksi ja rakastettavaksi.»
«Ja silloin sinä tulet niin kauniiksi ja rakastetuksi ja niin onnelliseksi, että on oikein iloista nähdä. Mutta nyt sinun pitää tulla Louisen ja minun huoneeseni. Siellä jokin sinua odottaa ja sinä tarvitset ilmanvaihdostakin. Tule, tule!»
«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan.
«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla. Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän –.»
Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian hyvät!»
«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot. Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja! Tämä on hurmaavaa!»
Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa miten käy
Ei ole jokaisissa tanssiaisissa yhtä kadehdittavan keveää eikä kursailematonta käytöstä kuin eräissä, jotka toimitti kunnon ... pingin porvaristo. Siellä nähtiin leipurinrouvan ja sokurileipurinrouvan tanssivan valssia yhdessä, mutta päinvastaiseen suuntaan, ja siihen sanoivat toiset: «ei se tee mitään, kunhan se vaan menee!» Ei, semmoista viatonta iloa tavataan sangen harvoin, vähimmin «Innocencissa», jonka itsekin voin todistaa. Siellä kuten muuallakin suurissa tanssiaisissa tekee soveliaisuuden eli convenancin salakarinen saaristo liikkumisen mahdottomaksi ilman tuhansia syitä, säädyllisyyksiä, arveluttavaisuuksia, nuhteettomuuksia ja mitä kaikkia syyksiä, -suuksia ja -muuksia, jotka yhteenlaskettuina muodostavat melkoisen määrän vaikeuksia. Akselholman suuret tanssiaiset eivät nekään olleet vaatimattomat, ja sen vuoksi niissä oli huomattava jäykkyyttä ja vaikeuksia. Eräs niistä oli se, että nuoret herrat pitivät itseänsä liian vanhoina tahi – jonakin muuna tanssiaksensa, ja seurauksena siitä oli, että moni tanssinhaluisista nuorista neitosista jäi tanssittamatta, kun he herrojen uhkaavien kakkuloiden takia eivät rohjenneet tanssia toistensa kanssa. Kuitenkin näyttää kaikki hyvin iloiselta. Suuri tanssisali on komeasti valaistu ja lukuisa seura on sinne kokoontunut. Odotetaan juuri tanssin alkamista. Herrat seisovat suurena joukkona keskellä lattiata ja sieltä he suoraan tahi kaarissa hajoavat neitosten piiriin. Kuten kukkaset penkeissään istuvat useimmat heistä huoneen seinämiä pitkin olevilla penkeillä, siveinä ja ujoina; toiset jotka tietävät olevansa keveät kuin keijukaiset, liitelevät perhosten tavoin edes takaisin huoneessa. Kaikki ovat iloisen näköiset, kaikki juttelevat niin vilkkaasti keskenään kuin molemminpuolinen hyväntahtoisuus, kauneus ja tieto siitä, että siten voidaan esiintyä miellyttävämmässä muodossa, ynnä odotettu huvi suinkin sallivat. Soitto alkaa, nuoret sydämmet sykkivät levottomasti, on tanssiin pyynnin aika ja herrat sysivät vähä väliä palvelijoita, jotka yhä vaan tarjoilevat nuorten neitosten halveksimaa teetä. Täällä nähdään nuorten neitosten muutamien herrojen ympäröiminä tutkivan viuhkan norsunluuhun kirjoitettuja tanssilupauksia. He vilkkaasti kieltävät kiihkeiltä pyytäjiltä kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen jopa kahdennentoistakin tanssin, mutta suosiollisesti he lupaavat kolmannentoista tanssin, josta luultavasti ei tule mitään. Sillä aikaa toiset ihan heidän lähellänsä äänettä ja hätyyttämättä odottavat ensimäistä tanssiin pyyntöä voidaksensa siihen mielihyvin kiitollisesti suostua. «Hätyytettyjen» ja pyydettyjen joukossa näemme Saaran ja Louisenkin. Heidän kanssaan kilpailevat kolme Aftonstjernan neitiä: Isabella, Stella ja Aurora, jotka alituiseen pysytteleivät kreivitär Solenstrålen nojatuolin läheisyydessä salin perällä suuren pystypeilin edessä. Rauhassa odottelevien joukosta löydämme Petrean, joka kuitenkin sinä iltana, tukka koristettuna skotlantilaisilla helmillä ja viattomuuden ja hyvyyden ilme nuorissa kasvoissa, oli tavallista sievempi. Hänen sydämmensä sykki sanomattomasta halusta tulla pyydetyksi tanssiin hänkin. «Oi», hän huokasi nähdessään kahden erittäin komeannäköisen herran – veljesten B. – tähystellen nenälasin lävitse astuvan neitosten rivin editse. Heidän silmäyksensä sattuivat hetkiseksi Petreaan, sitten kuiskasi toinen jotakin naapurillensa, kumpikin hymyili ja astui ohitse. Petrean valtasi nöyryytyksen tunne. Hän ei tiennyt miksi. «Nyt», Petrea toivoi nähdessänsä luutnantti S–n kiireesti lähestyvän. Mutta luutnantti S. pyysikin neiti T–n. Petrea jäi istumaan. Soitettiin hauskaa anglees-tanssia. Petrean jalat liikkuivat tanssihalusta soiton mukaan. «Oi!» hän ajatteli, «jos minä olisin mies, niin pyytäisin Petrean!» Angleesi vieri Petrean nenän ohitse.
«Missä on Eeva?» kysyi Jeremias Munter kiivaasti ja tyytymättömällä äänellä Louiselta angleesin ja valssin väliajalla.
«Hän jäi kotiin Leonoren luokse. Hän tahtoi välttämättömästi.»
«Niin tyhmästi! Minkä tähden sitten tulinkaan tänne?»
«Niin, sitä minä en todellakaan voi sanoa!» vastasi Louise hymyillen.
«Ettekö?» tiuski assessori, «no sitten minä sen teille sanon, Louise sisko. Niin, minä tulin tänne vartavasten katsomaan Eevan tanssia; juuri sen tähden tulin, sen tähden enkä minkään muun. Mitä typeriä juonia oli antaa hänen jäädä kotiin? Te muut olisitte kaikki tyyni saaneet jäädä kotiin ennemmin kuin Eeva. Te itse, siskoseni niihin luettuna. Tuo Petreakin! Mitä hänellä on täällä tekemistä. Hän on aina ollut minulle loukkauskivenä, mutta nyt en enää kärsi häntä ollenkaan, kun hänellä ei ollut järkeä jäädä kotiin Eevan sijasta; ja tuo pieni oikkupussi, joka tuossa tanssii aikamiesten kanssa ikäänkuin olisi jo oikea ihminen! Eikö hän olisi voinut saada sokuripalaa ja jäädä kotiin, sen sijaan että nyt ajelehtii täällä? Te olette ikävät ja tuhmat kaikki tyyni ja tämmöiset juhlapidot ovat kauheinta mitä tunnen!»
Nauraen tuolle mielenpurkaukselle liiteli Louise, pois valssissa Jacobin kanssa ja kreivitär Solenstråle – tanssiaisten aurinko – lausui heidän liidellessänsä hänen nojatuolinsa ohitse: «charmant, charmant!».
Tämän keveäliikkeisen sopusuhtaisen parin edellä kierteli toinen pari varsin hillittömästi, vetäen puoleensa kaikkien katseet; Saara ja intohimoinen Schwartz ne siinä tanssivat. Saaran todellakin hurmaava kauneus, hänen pukunsa, ylpeä ryhtinsä ja säihkyvät silmänsä herättivät kummastusta ja ihailua, ja kaikkialla missä hän liiteli ohitse kuului katselijain huulilta «ah!» joka ilmaisi heidän ihailunsa tunteita. Katsellessansa häntä Petrea vallan unohti vielä istuvansa. Petrea ei mielestänsä ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin hurmaavaa kuin oli Saara valssin pyörteissä. Mutta kreivitär Solenstråle nojatuolissansa ei sanonut sanaakaan siitä parista; jopa luulivat muut huomaavansa moittivan piirteen hänen suupielissänsä. Aftonstjernat liitelivät eteenpäin sangen arvokkaasti.
Valssin loputtua tuli Elise Saaran luokse; «tyttö kultani!» hän lausui ystävällisesti mutta vakavasti, «sinä et saa tanssia sillä tavalla. Rintasi ei siedä sitä. Miten sinun on lämmin. Oikeinhan hehkut!»
«Sehän on minun ilmanalaani!» vastasi Saara hymyillen; «siitä minä voin mainiosti!».
«Istu seuraavan tanssin aikana, minä pyydän sinua! On todellakin vaarallista noin kuumeta.»
«Ensi tanssinko? Mahdotonta! Minä olen luvannut sen eversti H...lle.»
«Älä ainakaan tanssi seuraavaa valssia, ja jos tahdot olla minulle mieleen, niin älä ainakaan tanssi sitä Schwartzin kanssa. Hän tanssii niin hurjasti eikä semmoinen ole terveellistä; sitä paitsi se ei ole sopivaa eikä kaunistakaan.»
«Juuri hänen kanssansa minä mielelläni tanssin valssia!» vastasi Saara uhkamielisesti ja ylpeästi mennessään pois. Loukattuna ja tyytymättömänä palasi äiti paikalleen.
Kreivitär Solenstråle kiitteli Eliselle hänen lapsiansa. «He ovat todellakin tanssiaisten koristuksena», hän sanoi, «charmant». Ja nuori poika, niin sivistynyt nuorimies, niin kaunis ja «comme il faut». Charmant! Mainiot tanssiaiset, vallan charmant’it.»
Isabella Aftonstjerna loi suloisia silmäyksiä kauniisen Henrikiin.
«Mitä hassutusta onkaan tuo tanssi!» torui asessori Munter väsyneen ja ärtyneen näköisenä istahtaessansa Eveliinan viereen. «Ei, katsokaapa kuinka he hytkyvät, hyppivät ja rasittavat itseään, ikäänkuin eivät vähemmällä laihtuisi! No sinä taivaan taatto! Miten se näyttää vaivaloiselta ja miten se on rumaa. Mahtaako se huvittaa heitä? Muutamille se näyttää olevan päivätyö, toiset taas hyppivät vimmastuneina ja osa taas ikään kuin ilvehtii. Ei, minä menen tieheni, sillä tästä tulen ihan hulluksi ja synkkämieliseksi, jos kauemmin katselen tätä erityisen suurta hulluutta.»
«Te ette ajattele niin, jos Eeva Frank olisi mukana tanssimassa!» vastasi Evelina tarkoittavasti hymyillen.
«Eeva!» vastasi asessori ja lempeä ilme levisi hänen kasvoillensa ja hänen silmänsä säihkyivät. «Eeva!, no, sen uskon. Nähdä hänen tanssivan on sama kuin nähdä sopusointuisuus ihka elävänä. Ah! minun mieltäni virkistää jo hänen pelkkä näkemisensä, hänen käyntinsä ja pienin liikkeensä; ja kun vielä tiedän, ettei tämä sointuisuus, tämä kauneus ole teeskentelyä eikä ulkonaista, vaan sielun tosi kuvastus!... Minä voin oikein hyvin hänen läheisyydessänsä ja minulle nousee oikein halu kiittää häntä herättämästänsä tunteesta. Hän on todellakin hyväntekijäni! Minä vakuutan teille, että se tunne oikein lepyttää minua ihmisiä kohtaan ja saattaa minun tyytymään kohtalooni. En voi selittää kuinka suloista se on, kun muuten alinomaa täytyy ärtyä ja suuttua noihin «niinsanottuihin Herramme taideteoksiin.»
«Mutta hyvä ystäväni, minkätähden teette niin? Enimmät ihmiset ovat kuitenkin...»
«Ah! Älkää nyt olko mikään ange de clemence, pitkämielisyyden enkeli, voidaksenne esiintyä jalompana kuin minä, sillä silloin täytyy minun olla harmissani teistäkin! Ja te olette kuitenkin yksi niitä, joita paraiten siedän. Minkäkötähden minun täytyy olla harmissani? Tyhmä kysymys! Minkä vuoksi ovat ihmiset tyhmät ja ikävät ja vieläpä pöyhkeilevät typeryydestänsä? Ja minkätähden olen itse tuommoinen ärri purri, pahempi kuin kukaan muu, ja miksi olen saanut kaksi häijyä silmää, huomatakseni niillä ainoastaan kaikki maailman vaillinaisuudet ja nurinpuolisuudet. Minun laitani voipi olla tuommoinen. Kun juolahtaa mieleen noin vaan ilman järjestystä ja kristillisiä tapoja tulla tupsahtaa maailmaan, kun ei kätkyensä ääressä näe isää eikä äitiä, ei kuule, ei näe eikä opi rahtuakaan semmoista, joka olisi rahtusenkaan opettavaista, niin ei ole alottanut elämäänsä varsin hauskasti. Ja kun sitten vielä on saanut nimen Munter![2] Oi taivaan taatto, Munter! Jos minua olisi sanottu Blaniukseksi tahi Skarniukseksi, tahi Brummeriukseksi tahi Grubleriukseksi tahi Rabarberiukseksi, niin olisi siinä kuitenkin ollut jotakin perää; mutta Munter! Sanokaa, eikö semmoisesta todellaki voi tulla synkkämieliseksi ja ärtyiseksi koko ijäksensä? Ja kun sitten vielä syntyy maailmaan nuhaisena, jota aina jatkuu, niin ettei voi katsoa taivasta kohti aivastamatta, onko se teidän mielestänne hauskaa ja mieltä ylentävää? No, entä sitten! Käytyäni sitten koulun läpi, nieltyäni kirjain pölyä, ja suoritettuani anatomian kurssin, niin että olen päässyt niin pitkälle, että oikein vihaan tointani ja olen rakastunut kauneuteen, niin luonnon kuin taiteen, sittenkin pitäisi minun kiittää onneani, jos voin ansaita leipäni alinomaan katselemalla ja hoitelemalla kaiken maailman rumuutta ja kurjuutta ja joka päivä käsitellä keltatautia, punatautia ja keuhkotautia! Sentähden en voikaan milloinkaan olla muuta kuin ärtyisä henkilö. Niin, ellei olisi kedon liljoja ja taivaan tähtösiä ja niiden yli joku, jonka – täytyy olla suuremmoinen! – ja ellei olisi ihmislasten joukossa tuota ihmisruusua Eevaa, ihanaa, suloista Eevaa! niin...» Asessori vaikeni, kyyneleitä nousi hänelle silmiin, mutta niiden ilme muuttui äkkiä, kun hän näki kokonaista viisi neitosta – tanssittiin «vapaata valintaa» – ja niiden joukossa nuo kolme lumoavaa neitosta Aftonstjerna veitikkamaisesti tanssiaskelin lähestyvän itseänsä. Hän loi heihin mitä tylyimmän katseen, nousi kiireesti ja juoksi tiehensä.
Saara tanssi toisen valssin Schwartzin kanssa ja vielä hurjemmin kuin ensimmäisen. Elise kääntyi pois, kovasti paheksuen, mutta Petrean sydän sykki salaisesti halusta saada tanssia niin hurjasti, ja hän seurasi heidän liikkeitään säihkyvin silmin. «Oi!» ajatteli hän, «jospa saisi lentää elämän läpi ilon hurmaavassa huumeessa!»
Se oli jo illan kuudes tanssi. Petrea istui yhä. Hän tunsi nenänsä punettuvan ja paisuvan. «Kas niin!» hän arveli, «hyvästi kaikki tanssin toiveet! Nyt tulen rumaksi, eikä kukaan edes välitä katsellakaan minua.» Samassa hän huomasi äidin katselevan häntä hieman nuhtelevasti. Petrea tunsi siitä ikäänkuin piston sydämmessänsä, mutta silloin nousikin samainen sydän vastustamaan semmoisia masentavia tunteita, jotka olivat hänet valtaamaisillaan. «Tämä on ikävää», hän ajatteli, «mutta eihän sitä voi auttaa, enkä minä ole syynä siihen. Tottapa tämäkin loppuu joskus. Ja kun ei kukaan tahdo huvitella minua, niin olkoon menneeksi! minä tahdon itse huvitella.»
Tuskin oli Petrea päättänyt niin, ennenkuin hän tunsi itsensä vallan virkistyneeksi siitä, ja riippumattomuuden ja vapauden tunteen lähde rupesi kuohumaan hänen mielessänsä. Hän tunsi kykenevänsä vaikkapa ottamaan alas kynttiläkruunut katosta, jopa hän tekisi sen, ennemmin kuin istuisi ihan hiljaa katselemassa miten muut elämänhaluiset nuoret hyppivät tanssin säveleiden mukaan. Eräs vanha herra nousi samassa teekuppi kädessä penkiltä vastapäätä Petreaa. Palvelusinnon «puuska» valtasi Petrean, hän syöksi auttamaan vanhusta asettamaan pois kuppinsa. Tämä peräytyi hämillään ja piti kieltävästi kiinni kupista, jonka Petrea tahtoi ottaa häneltä mitä kohteliaammin lausuen: «Saanko minä!» Herra hieman kumarsi, Petrea vähäsen niiasi heidän taistellessaan kupista, kunnes kursailematon ohi tanssiva pari tuuppasi kursailevaa paria, jolloin läikähdys ilmaisi Petrealle, ettei teekuppi ollutkaan – kuten hän arveli – tyhjä. Hämillään ja säikähdyksissään hän laski irti teekupin ja jätti vanhan herran teensä jäännöksen kanssa etsimään rauhallisempaa paikkaa. Itse hän joutui – hän tuskin itsekään tiesi miten – kiireesti istumaan erään vanhanpuoleisen rouvan viereen, joka näytti hyvin lempeältä ja ystävällisesti auttoi Petreaa pyyhkimään pois teeveden läikät. Petrea jo tunsi olevansa ikäänkuin vanha tuttava tälle oivalliselle vanhahkolle rouvalle, kysyi häneltä mitä hän arveli Svedenborgista ja rupesi selvittelemään hänelle omia mielipiteitään henkien manaamisesta, aaveista j. n. e. Rouva töllisteli Petreaa, luullen häntä vähän mielenvikaiseksi ja riensi muuanne istumaan. Hänen jättämällensä paikalle istahti raskaasti eräs lihava keski-ikäinen sotaherra huoahtaen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: «Ho ho, Jumalan kiitos! tässähän saan istua rauhassa!» Mutta ei! Hän ei ollut istunut siinä neljää minuuttia, ennenkuin Petrea häntä ahdisti, kehoittaen häntä ilmoittamaan valtiolliset mielipiteensä ja yhtymään Petrean kanssa toivomaan pikaista sotaa Venäjää vastaan. Everstiluutnantti Uh*** oli vähän välinpitämätön Petrean sotaisille tuumille, mutta tunsi arvattavasti kuitenkin asemansa vähän kiusalliseksi, sillä puhisten pari kertaa puh huh! hän nousi ja jätti Petrean yksin sotaisine ajatuksineen. Petreakin nousi suuremman yksimielisyyden ja mieltymyksen tarpeessa.
«Herran tähden. Petrea kulta, pysy paikallasi!» kuiskasi hänelle Louise, joka tapasi hänet seikkailemassa. Petrea oli nyt huomannut erään nuoren neidin, jolla oli yhtä vähän tanssionnea kuin hänelläkin, mutta joka silminnähtävästi osasi paljoa huonommin kantaa vastoinkäymisensä ja näytti olevan ihan valmis itkemään ikävästä ja odotuksesta. Petrean luonteenmukaista oli jakaa muille kaikkia mitä hänellä itsellään oli, usein unohtaen että se oli hyvinkin vastenmielistä muille. Nyt hän tunsi omaavansa jommoisenkin määrän rohkeutta ja tahtoi senvuoksi jakaa siitä vähäsen kovan onnensa kumppanille. Sentähden hän istahti tämän viereen. «En tunne täällä ketään, ja minulla on niin kauhean ikävä!» kuului avomielinen sydämmenpurkaus, jonka Petrea sai siinä kuulla, ja se tunki suoraan hänen säälivään sydämmeensä. Petrea luetteli onnettomalle nuorelle neidolle kaikki tuttavansa seurassa ja ryhtyi sitten, poistaaksensa vallitsevan mielen painon, rakentamaan tuulentupia kertoen suuremmoisista tulevaisuudentuumistaan. Hän koetti taivuttaa uutta tuttavaansa kunniasanallansa lupautumaan yhdessä hänen kanssansa panemaan toimeen seuranäytäntöjä, jotka osaltaan paljon vaikuttaisivat seuraelämän hauskuuteen. Sitten he vielä yhdessä perustaisivat opiston, missä opetettaisiin nuoria naisia laupeudensisariksi ja sitten he tekisivät pyhäinvaellusmatkan Jerusalemiin, vielä he yhdessä kirjoittaisivat romaaneja ja seuraavana päivänä eli oikeammin yönä he nousisivat ummelleen kello puoli kaksi ja kiipeisivät yhdessä korkealle vuorelle katselemaan auringonnousua. Petrea lopetti sen ja monet muutkin ehdotuksensa esittämällä veljenmaljan uudelle tuttavallensa. Mutta oi! Ei Petrean rohkea mieli, eivätkä suuremmoiset tuumat, ei seurateaatteri eikä pyhiinvaellusmatkakaan Jerusalemiin, eikä edes sinutteluesitys voineet elähyttää istuvaa nyreännäköistä nuorta neitosta. Petrea huomasi selvästi, että tanssiinpyyntö vaikuttaisi paremmin kuin kaikki hänen ehdotuksensa ja syvästi huoahtaen siitä, ettei hän ollut mies eikä siis voinut suoda hänelle sitä iloa, hän nousi ja jätti siihen turhan vaivansa esineen. Hänen katseensa etsivät uutta esinettä ja sattuivat kreivitär Solenstråleen. Kreivitär vallan hurmasi Petrean, jonka äkkiä valtasi mitä kiihkein halu tutustua häneen, tulla huomatuksi, sanalla sanoen jollakin tavalla lähestyä tanssiaisten aurinkoa. Petreasta tuntui kuin hän saisi hänestä itsekin jonkinmoista loistetta. Mutta millä tavoin se voisi tapahtua? Jos kreivitär pudottaisi nenäliinansa tahi viuhkansa, silloinhan hän voisi syöstä esiin, ottaa sen ylös ja jättää sen takaisin lausuen jonkun runomittaisen kohteliaisuuden (Petrea näet jo edeltäkäsin sepitti sen, ja siinä oli mainittu jotakin auringosta). Varmaankin se sangen paljon ja iloisesti kummastuttaisi kreivitärtä ja olisi edelleen tutustumisen aiheena, ja kenties ... mutta oi! hän ei pudottanut nenäliinaansa eikä viuhkaansa, eikä Petrealle näkynyt koituvan minkäänlaista tilaisuutta koreilla runollansa. Kuitenkin salainen voima veti hänet yhä lähemmäksi ja lähemmäksi salin kuningatarta, samalla tavoin kuin kiertotähdet pyrkivät aurinkoa kohti. Aftonstjernat seisoivat tuikkien hänen ympärillänsä; taivuttaen valkoisia, helmillä koristettuja niskojansa kuullaksensa hänen leikillisiä huomautuksiansa. Sillä välin he hymyillen vastailivat kohteliaiden ja komeiden herrojen mielistelyihin ja tanssiin pyyntöihin. Se oli komeata ja kaunista, ja Petrea huokasi halusta päästä «la haute voléen» seuraan. Samassa tuli Jacobi hengästyneenä, riensi hänen luoksensa ja pyysi häntä seuraavaan katrilliin. Iloisena kiitti Petrea, mutta sävähtäen tulipunaiseksi liikutuksesta saadessaan jakaa onneansa hän lausui heti sen perästä:
«Saanko vastaanottaa pyyntönne toisen hyväksi. Tehkää minulle ilo ja pyytäkää tuo nuori neiti, joka istuu tuolla ikkunan luona – meidän, vasemmalla puolellamme...»
«Mutta minkä tähden? Miksi ette tahdo...»
«Minä rukoilen teiltä sitä! Minua huvittaisi enemmän nähdä hänen tanssivan kuin itse tanssia.»
Jacobi vielä pari kertaa ystävällisesti uudisti pyyntönsä, mutta teki sitten niin kuin Petrea pyysi.
Petrean sydän oikein suloisesti lämpeni, kun hän näki minkä vaikutuksen pyyntö teki hänen uuteen ystäväänsä. Mutta kohtalo ja kandidaatti näkyivät päättäneen, että Petrean piti tanssia katrilli ja niin he yhdessä esittelivät hänelle loistavapukuisen nuoren upseerin, joka komeili tummilla silmillään ja mustalla tukallaan, tummilla, tuuheilla viiksillään ja uljaalla koollaan sekä näytti hyvin tuimalta. Petrealla ei ollut mitään syytä eikä hän tohtinutkaan kieltäytyä tanssista. Mielestänsä hän ei milloinkaan olisi voinut saada kunniallisempaa korvausta istumisestansa ja hän huomasi sitten parin minuutin kuluttua seisovansa ihan kreivitär Solenstrålen nojatuolin vieressä, tanssimassa samaa katrillia kuin «illan tähdet» Aftonstjernat, kandidaatti vastatanssijana. Petrea tunsi aivan kohoavansa ja olisi tuntenut itsensä oikein autuaalliseksi, ellei hänen levoton henkensä olisi lakkaamatta yllyttänyt hänen haluaan päästä tuon ihanan, komean rouvan huomion alaiseksi, etenkin nyt kun hän seisoi häntä niin lähellä. Hänen leningilleen tai jalalleen polkeminen olisi kyllä ollut läheinen keino, josta olisi saanut aihetta moniin kauneihin anteeksipyyntöihin, mutta se ei itse asiassa olisi ollut kohteliasta eikä kaunista, vaan olisi osoittanut kömpelyyttä. Jos hän jostakin syystä olisi kaatunut hänen jalkojensa juureen, ja siten hänen nostamana saanut kiittää häntä sievällä runolla, jossa puhuttiin auringosta, niin olisi se tosin ollut parempi, mutta – nyt oli Petrean vuoro tanssia. Oliko Petrea niin istumisesta hermostunut (jos semmoista sanaa sopii käyttää), ettei hän voinut oikein hallita jäseniään, tahi oliko se tarmon puutteesta niukan päivällisen vaikutuksesta, tahi oliko siihen syynä hänen tavallinen hajamielisyytensä – varmaa vaan on, että ensi luovittelussa hän erehdyksestä meni vastatanssijansa vasemmalle puolelle ja tuli siten suoraa häntä kohti; Jacobi syrjäytyi, mutta Petrea oli ehtinyt korjata erehdyksensä, ja kun kandidaatti jälleen siirtyi vasemmalle, niin oli Petrea jo siellä, ja siinä hypellessä hän niin hautasi nenänsä Jacobin liiveihin ja takertui hänen jalkoihinsa, että kun Jacobi vallan epätoivoisesti koetti päästä hänen ohitsensa, he molemmat kaatuivat lattialle kesken katrillia. Kyynelsilmin noustessansa Petrea huomasi edessänsä molemmat nuoret veljekset B***, jotka silmälaseinsa lävitse häntä tähystelivät ja olivat vallan pakahtumaisillaan nauruun. Salainen vilkaisu vakuutti Petrealle, että äitinsä ei ollut häntä nähnyt, ja toinen, että kreivitär Solenstråle nyt oli hänet huomannut ja hymyili viuhkansa takaa. Edellinen varmuus tyynnytti hänen mieltänsä jälkimäisen suhteen ja hän vakuutti hartaasti sydämmestänsä pahoillaan olevalle Jacobille, ettei hän ollut loukannut itseänsä, ettei se tehnyt mitään ja ettei kandidaatti ollut siihen syypää j. n. e., loi sitten tyynen katseen yhä vielä nauraviin herroihin ja tanssi rohkeasti paikalleen. Mutta hänen tanssittajansa käytös ja äkkiä muuttunut esiintyminen vaikutti kummallisesti Petreaan. Vakavalla katseella hän näet pakoitti veljekset B*** vaikenemaan sopimattomasta naurustaan ja rupesi nyt puheliaaksi, kohteliaaksi ja iloiseksi, hän joka siihen asti oli ollut niin harvapuheinen ja ainoastaan «niin» ja «ei» sanoilla vastannut Petrean kaikkiin puheyrityksiin. Hän koetti kaikilla tavoin haihduttaa Petreasta ikävän sattuman muiston, menipä niinkin pitkälle, että pyysi häntä kumppanikseen illallisen jälkeen tanssittavaan angleesiin. Petrea älysi hänen hyväntahtoisuutensa, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen sydämmensä sykki ilosta siitä, että hän voi katrillin loputtua juosta äitinsä luokse kertomaan: «Äiti, minut on pyydetty tanssimaan angleesia illallisen jälkeen! Mutta pikku «kaaos» ei milloinkaan saanut säilyttää samaa tunnetta eikä ajatusta rauhassa. Heti syöksi siihen niin monta muuta aatosta, että ensimäinen vallan haihtui. Niin tapahtui nytkin. Petrean ensi tunnelma nuoren luutnantti Y–n ystävällisyydestä oli: «Miten hän on hyvä!» Toinen oli: «Ehkä hän pikkusen minusta pitää!» Ja siinä tuokiossa syöksi hänen päähänsä tulvanaan hakkailemis- ja kosimiskuvitteluja ja ne saivat Petrean aivot vallan ymmälle. Sillä eihän hän tahtonut joutua naimisiin, eihän toki! Mutta olisipa kuitenkin hurmaavaa saada kosija ja joutua «esineeksi» kuten Saara ja Louise. Ehkä oli nuori luutnantti Y*** läheistä sukua kreivitär Solenstrålen kanssa, ja «kreivitär Solenstrålen veljenpoika kosii Petrea Frankia» – voi taivaan taatto miten kauniilta se kuuluisi! Mikä ylennys! Voihan vähempikin päätä huimata. Petrean elinvoimat vallan kuohuivat yli äyräittensä niistä mielikuvitteluista ja äkkiä hän muuttui oikeaksi koketiksi, joka jos jollakin tavalla koetti pauloihinsa kietoa esineensä, ja siinä oli, sillä kertaa valkoisella kätösellä – joka oli vilkkaassa liikkeessä – käsien kauneuskin kun on oikullinen, hyvinkin tärkeä osa. Petrean pakinoiminen ja ilahteleva vilkkaus saattoi usein äidin lornettinsa lävitse levottomasti tähystelemään sinnepäin, äiti oli näet vähäsen lyhytnäköinen ja sitäpaitsi Louise loi Petreaan katseita, jotka varmaankin olisivat vaikuttaneet jäähdytysjauheen tavoin, ellei Petrea olisi ollut liian huumaantunut niitä huomataksensa. Läheisyydessä istuvien huomion ja hymyilyt käsitti Petrea hyväksymiseksi, mutta erehtyi siinä, sillä heitä vaan huvitti tuo pieni mielistelevä, sangen vaaraton pikku neitonen. Luutnantti Y**tä kuitenkin todella huvitti Petrean vilkkaus, hän jatkoi katrillin loputtua keskustelua ja saattoi hänet erääsen sivuhuoneesen, joka seikka yhä vahvisti Petrean luuloa, että hän oli muka valloittanut hänen sydämmensä. Samassa huoneessa lauloi Isabella Aftonstjerna harpun säestämänä pienen ranskalaisen romanssin, jonka kaikki värssyt loppuivat sanoihin:
«Hommage à la plus belle,
Honneur au plus vaillant.»[3]
Maailma hurmasi Petrean; laulu siirsi hänet ritarikauden ihanaan aikaan. Luutnantti Y** oli hänestä ritarillisuuden esikuva ja vastapäätä oleva peili näytti hänelle hänen omat kasvonsa ja nenänsä niin edullisessa valossa, että hän, nähdessään siitä ilosta säihkyvät silmänsä, piti itseänsä melkeinpä kaunottarena. Kaunis ruusupensas kukki ikkunassa; Petrea taittoi ruusun ja antoi sen luutnantti Y**lle lausuen:
«Honneur au plus vaillant!»
Petreasta tuo sattui erittäin sukkelasti ja parhaasen aikaan ja hän odotti salaa, että hänen ritarinsa laskisi hänen jalkainsa juureen myrtinoksan, jota hän leikkien piteli ja siihen lisäisi sangen sopivasti:
«Hommage à la plus belle!»
«Kiitän nöyrimmästi!» lausui luutnantti Y**, onnettomuutta ennustavalla välinpitämättömyydellä ottaen ruusun; mutta kohtalo pelasti Petrean turhaan odottamasta sitä kohteliaisuutta, jonka hän oli määrännyt itselleen, sillä äkkiä syntyi levotonta liikettä tanssisalissa ja kuului huutoa: «hän pyörtyy!... Herra Jumala!... Saara!...»
Myrtinoksa, ritari, valloitus, kaikki hävisi äkkiä kerrassaan Petrean mielestä ja huudahtaen pelosta hän syöksi luutnantti Y**n ohitse tanssisaliin, samassa kuin Saara pyörtyneenä kannettiin sieltä pois. Kiivas tanssi oli pyörryttänyt Saaran. Mutta kun hänet oli kannettu hiljaiseen viileään huoneesen, ja häntä kostutettu kylmällä vedellä ja hajuvedellä, niin hän pian virkosi ja valitti ainoastaan päänkivistystä. Sitä kipua Saara hyvin usein sairasti, joten se oli hyvin tavallista ja lakkasi aina pian, jos hän vaan sai siihen eräitä lääkkeitä.
«Rohtoni!» hän pyysi heikolla äänellä.
«Missä, missä ne ovat?» kysyi Petrea valmiina juoksemaan vaikka Kiinaan asti.
«Pienessä lippaassa. Meidän huoneessamme!»
Nuolen nopeudella riensi Petrea pihan yli itäiseen siipirakennukseen. Hän etsi huoneesta, jonne heidän tavaransa olivat tuotu. Mutta lipasta siellä ei ollut. Varmaankin se oli jäänyt vaunuihin. Missä olivat vaunut. Ne olivat vaunuliiterissä lukon takana. Mistä saada avain? Suurta vaivaa sai Petrea nähdä ennenkuin hän pääsi sinne ja ennenkuin hän lyhty kädessä oli etsinyt vaunujen joka komeron ja löytänyt hakemansa lippaan. Mutta suuri oli hänen ilonsakin, kun hän hengästyneenä ja riemuiten, tärkeä rohtopullo kädessänsä riensi Saaran luokse. Palkinnoksi Petrea sai ylen tärkeän toimen: tiputtaa siitä 60 tippaa Saaralle. Mutta tuskin oli Saara nielaissut niitä, ennenkuin hän kiivaasti huudahti: «Sinä tapat minut, Petrea! olet antanut minulle myrkkyä; ihan varmaan Louisen nestettä!» Niin olikin. Petrea oli ottanut väärän pullon. Suuri hämmästys!
«Sinä olet aina niin kömpelö, Petrea!» huudahti Saara suuttuneena; «sinä kyllä voisit kuten sadun aasi musertaa ystäväsi pään karkoittaessasi siitä kärpäsen!»
Nuo olivat kovia sanoja Petrea raukalle, joka jo oli vähällä juosta pois korjaamaan erehdystänsä.
Erehdyksen tuottama mielipaha nosti hänelle kyyneleet silmiin ja ajoi veren päähän. Hänen nenänsä rupesi kovin vuotamaan.
Louise, kovin nyreissään Saaran tylyydestä Petreaa kohtaan ja vähän siitäkin, että hän oli sanonut hänen rohtonestettänsä «myrkyksi» loi häneen arvokkaan ja moittivan katseen ja rupesi mitä hellimmin hoitamaan itkevää, verta vuotavaa siskoaan. Vihan väkijuomako vai Louisen nestekö haihdutti Saaran päänkivistyksen – Louise uskoi viimeistä ihan varmasti – varmaa vaan oli, että Saara äkkiä parani, nousi ja palasi seuraan lausumatta ainoatakaan lohdutuksen sanaa Petrealle. Petrea ei voinut mennä illalliselle ja Louise jäi hellästi hänen luoksensa. Heille tuotiin ruokaa sinne. Evelina täti, Laura ja Kaarina, jopa sotaneuvoksenrouvakin kävi tuomassa heille kaikenlaisia herkkuja. Heidän ystävällisyydestänsä Petrea pian tyyntyi ja virkistyi. Pitihän hänen tanssia angleesi illallisen perästä «le plus vaillantin» kanssa, niinkuin hän sanoi luutnantti Y**tä, joka oli tykkänään valloittanut Petrean tosin aivan varustamattoman sydämmen.
Angleessi oli jo alkanut, kun siskot yhdessä astuivat saliin. Kandidaatti tuli heille innokkaasti ja levottomasti vastaan. Hän oli pyytänyt Louisen siihen tanssiin ja seisoi kohta hänen rinnallaan tiheässä rivissä. Petrea odotti «le plus vaillantin» syöksevän hänen luoksensa ja tarttuvan hänen käteensä, mutta katsahtaessaan tanssisalissa ympärilleen hän näki hänet – ei syöksevän hänen luoksensa, vaan – tanssivan Saaran kanssa – Saaran, joka oli entistään kauniimpi ja häikäisevän loistava. Petrean uskottomalle ritarilleen lahjoittama ruusu ja hänen toivomansa myrtinoksa olivat nyt Saaran rinnassa. «Le plus vaillantin» silmät olivat lakkaamatta luodut «la plus belleen», sillä siksi sanottiin kohta Saaraa yksimielisesti. Aftonstjernojen loiste himmeni yön kuluessa heidän tanssista kuumennuttuaan, mutta Saaran tähti loisti sitä kirkkaammin. Hänet esitettiin kreivitär Solenstrålelle, joka kiitteli häntä ylenpalttisesti sekä sanoi hänen olevan «la reine du bal!» – tanssiaisten kuningattaren – josta Aftonstjernat tulivat hyvin nyrpeiksi.
«Saakeli soikoon! miten hän on kaunis!» huudahti vanha herra, joka aikaisemmin oli taistellut Petrean kanssa teekupistansa, ja joka nyt huomaamattaan polki häntä jalalle tunkiessaan etemmäksi paremmin nähdäksensä «la reine du balin».
Hyljättynä, nöyryytettynä, hiljaa ja poljettuna vetäytyi Petrea takaisin toiseen huoneesen. Illan tapahtumat virtailivat takaisin hänen sieluunsa ja näyttäytyivät hänelle sangen muuttuneessa valossa. Peili, joka vähän aikaisemmin oli mielistellyt häntä luulolla, että häntä voisi sanoa «la plus belleksi» näytti nyt hänelle punaisen paisuneen möhkäleen ja se möhkäle oli – hänen kasvonsa. Petrea muisteli käytöstänsä luutnantti Y**n seurassa ja oli nyt mielestänsä mitä naurettavin ja onnettomin ihmisistä. Hän oli sinä hetkenä ihan kyllästynyt itseensä. Ellei pienet pidot olisi olleet hankkeessa, mieluinen hämmästys, jota Petrea jo kauan oli valmistellut Saaralle ja joka parin päivän perästä tulisi ilmi, niin... Mutta nyt juolahti se hänen mieleensä ja oli, kuin auringonpaiste synkkien pilvien lomitse olisi valaissut Petrean sielussa vallitsevan yön. Ja tieto että voi ilahuttaa sitä, joka sinä iltana oli tehnyt hänelle niin pahaa, saattoi hänen mielensä lempeäksi ja tyytyväiseksi.
Illallisen jälkeen avattiin tanssisalin viereisen salin ulkoparvekkeen ovet, jotta huoneet, jotka tulien ja ihmisjoukkojen vaikutuksesta olivat käyneet rasittavan lämpimiksi, vähäsen vilvakoituivat. Kaksi henkilöä – herra ja nainen – astui ulos parvekkeelle. Naisella oli kevyt, valkoinen huivi heitettynä hartioille; tähdet valaisivat tummaa tukkaa; tähtein tavoin säteilivät mustat silmät, jotka tulisesti katselivat vapaasen avaruuteen.
Kevätyön puolihämärä oli verhonnut luonnon harmaalla salaperäisellä tenhohunnullansa, puolittain peittäen, puolittain ilmaisten kauneutta, jommoista aavistus ja salaperäisyys vaan enensivät. Suurta, mieltäylentävää aavistusta elämän suloudesta lauloi tuulahdus, joka hiljaa suhisten liikkui puiden latvoissa, tuikki tähdissä ja verkalleen eteni avaruuteen.
«Oi! elämä, elämä!» huudahti nainen levittäen kätensä kohti avaruutta ikäänkuin tahtoen sitä syleillä.
«Tenhotar!» vastasi mies tarttuen hänen käteensä, «elämäni on sinun!»
Nainen ei vetänyt pois kättään, mutta katseli häntä ylpeästi ja vastasi: «viekää minut pois elämän vapaasen hyörinään ja käteni on oleva teidän! Mutta muistakaa, vapaa tahdon olla, vapaa kuin tuulenhenki, joka nyt suutelee otsaanne ja huojuttaa puiden latvoja tuolla kaukana! Vapautta, valtaa, kunniaa minä rakastan! Viekää minut siihen, auttakaa minua saavuttamaan sitä ja kiitollisuuteni kyllä vakuuttaa teille rakkauteni, kiinnittää minut teihin lujemmilla siteillä kuin tuo ennakkoluulojen muoto, johon tahdon alistua ainoastaan heidän tähtensä, jotka muuten itkisivät minua ja joita en tahdo surettaa enemmän kuin mitä on välttämätöntä. Vapaus on oleva liittomme perustus ja tunnussana.»
«Ihana nainen!» vastasi mies, «joka olet kohonnut yli heikkouden teeskentelyn, kohonnut yli ennakkoluulojen hämäryyden. Minä ihailen ja tottelen sinua! Ainoastaan semmoisen naisen tahtoon voi minun tahtoni alistua! Kaunis oppilaani, olet mestarini! No niin, yhdistäköön sitten meidät papin sanat! Minun käteni vie sinut sille loistavalle valtaistuimelle, minkä kauneutesi ja nerosi ansaitsevat. Tahdon ainoastaan kohottaa sinut sinne, sitten vaipuakseni jalkojesi juureen, alamaisimpana orjanasi.»
Mies polvistui hänen eteensä. Nainen kumartui hänen puoleensa ja kosketti huulillaan keveästi hänen otsaansa. Mies kiersi kätensä hänen vyötäisillensä pitäen häntä siten tuokion kumarruksissa. Ylvästelevä pilkkahymy leikki naisen sitä huomaamatta hänen huulillaan.
«Anna minun mennä, Herman! Joku tulee!» pyysi nainen. Hän ei heti totellut ja kun nainen väkisin kohotti ylpeätä päätänsä, säihkyivät mustat silmät vihasta.
He menivät sisään, toinen pari astui parvekkeelle.
Mies. «Odota, anna minun paremmin kääriä viittani ympärillesi. Tuuli on viileä!»
Nainen. «Oi! miten suloiselta tuntuu, kun se niin lämpimästi kääriytyy ympärillemme. Näetkös miten seisomme tässä taivaan ja maan välillä erillämme koko muusta maailmasta?»
Mies. «Sitä en näe, näen vaan kauniin maailmani sylissäni. Sinä olet minun omani, Laura! Laura, sano minulle oletko onnellinen?»
Nainen. «Oh, en!»
Mies. «Kuinka?»
Nainen. «Ah! en, en ole onnellinen, sillä olen vallan autuaallinen! Minusta tuntuu siltä kuin en milloinkaan voisi ansaita tämmöistä autuutta, en voi käsittää, että se todellakin on tullut osakseni! Oi, Arvid, saan elää sinun kanssasi, äitini, siskoni, kaiken sen ympäröimänä mitä enimmin rakastan. Oi, kun saan ainiaan, ainiaan olla omasi!»
Mies. «Sano ikuisesti, Laurani! Liittomme kestää koko elämämme ja vielä haudan tuollakin puolen. Täällä kuten taivaassakin, koko ijankaikkisuudessa olen sinun ja sinä minun!»
Nainen. «Hiljaa, Arvid! kuulen äitini äänen, hän kutsuu minua. Menkäämme hänen luoksensa.»
He menevät sisään, uusi pari astuu parvekkeelle.
Mies. «Pidättekö, Louise serkku, iltailmasta? Louise serkku, olette vähän romantillinen, luulemma. Pidättekö, Louise serkku, tähdistä? Minäkin rakastan tähtiä! Muistan runoilijan sanat:
... «vaiti kuin Egyptin papit,
käyvät...»
Katsokaa, Louise serkku, tuolle puolen, länteen päin, siellä on Östanvik. Jos, Louise serkku, olisitte huvitettu käväisemisestä siellä, niin minä pyytäisin saada viedä teidät sinne uusissa landoovaunuissaoi. Louise serkku, luulen varmasti, että pitäisitte Östanvikista. Persikat kukkivat paraikaa kasvihuoneissa; se on oikein kaunista katsella.»
Syvä huokaus kuuluu.
Nainen. «Ken huokaa noin?»
Eräs ääni. «Eräs, joka on köyhä ja ensi kertaa kadehtii rikasta.»
Mies. «Vai rikasta? rikas, hyvänen aika, rikas en juuri ole. Mutta tulen toimeen, Jumalan kiitos! tulen toimeen! Voin kunniallisesti elättää itseni ja perheeni; kylvän 200 tynnyriä viljaa, ja mitä arvelee Louise serkku ... mutta missä on Louise serkkuni?»
Ääni. «Hänestä varmaankin tuntui tuulevan kylmästi Östanvikin puolelta.»
Herrat astuvat samassa sisään, kun eräs nainen astuu ulos parvekkeelle.
Hän on yksin. Illan pettymykset painavat hänen sydäntänsä ja ne tuntuvat olevan sitä nöyryyttävämmät, kun ovat halpaa laatua. Pari kuumaa kyyneltä vierii kiireesti ja ääneti hänen poskiltansa. Illan tuuli suutelee ne lempeästi. Hän katsahtaa taivasta kohti; ei milloinkaan se ole näyttänyt hänestä niin korkealta ja suuremmoiselta. Hänen sielunsa kohoaa, kohoaa katsetta korkeammaksi, tunkeutuu ihmissydänten mahtavan tutkijan luokse ja Hän antaa hänen aavistaa, että sydän rakkautensa kautta kerran vielä unohtaa maailman kaikki vastoinkäymiset tahi alistuu niihin.
Päivät kuluivat iloisesti Akselholman yhtämittaisissa huvituksissa. Petrea kirjoitti kotona olevalle siskollensa pitkiä kirjeitä, niin suorasanaisia kuin runomittaisiakin ja kertoi kaikki mitä siellä tapahtui. Omat vastoinkäymisensä – ne lisääntyivät päivä päivältä – hän kertoi niin hullunkurisella tavalla, että se, mikä ennen oli ollut hänelle kiusana, nyt tuli ilonaiheeksi sekä hänelle että hänen perheellensä. Isältänsä hän eräänä päivänä sai pienen kirjeen, johon oli kirjoitettu seuraavasti:
«Hyvä lapseni.
Kirjeesi, tyttö kultaseni, huvittavat minua ja siskojasi kaikesta sydämmestä; minua, ei yksistään niissä olevien hauskojen kertomusten tähden, vaan etenkin sen tavan vuoksi, jolla käsität sen mikä ei ole hauskaa. Pysy semmoisena, lapseni ja – sydämmeni iloitsee sitä ajatellessani – sinä olet edistyvä viisauden ja onnellisuuden tiellä. Silloin sinä ilolla tunnustat todeksi siunatun tosiasian, jota kaikkialla historiassa vakuutetaan, ettei ole mitään pahaa, jota ei voi tehdä hyvän välikappaleeksi. Niin voivat omat vikammekin olla meille kohottimena pyrkiessämme eteenpäin parannuksen tiellä. Sano sydämmelliset terveiseni siskoillesi heidän ja
sinun
hellältä isältäsi.
Petrea suuteli näitä rivejä vuodattaen kiitollisuuden kyyneleitä. Hän kantoi ne monta päivää povessansa, hän säilytti ne läpi koko elinaikansa kalleina ohjeina voidaksensa onnellisesti kestää elämän monensuuntaiset tuulahdukset.
Louiselle tyrkytettiin hyvin usein leikillä Tuure serkkua ja Tuure serkulle tarjottiin Louise serkkua. Tuure serkulle oli Louise serkun tarjoominen hyvin mieleistä, hänestä oli mieleistä kuulla että Östanvik oli emännän tarpeessa ja että hän itse tarvitsi hienon rouvan, että Louise Frank oli yksi paikkakunnan ymmärtäväisimpiä ja sivistyneimpiä neitoja ja sitä paitsi «niin kunnioitetusta perheestä»! Tilanomistaja jo puoleksi otti vastaan onnentoivotuksia kihlauksensa johdosta. Mitä hänen mielitiettynsä arveli asiasta oli vaikeampi tietää. Louise oli tosin aina kohtelias «Tuure serkulle», mutta tuo samainen kohteliaisuus ilmaisi kuitenkin ennemmin välinpitämättömyyttä kuin ystävällisyyttä, ja monen mielestä hän kummastuttavan, väsymättömästi aina kieltäytyi suostumasta Tuure serkun yhtä väsymättömään pyyntöön ajaa Östanviikin uusissa landoovaunuissa «minun raudikkoni» vetämänä, joita kaikkia neljää ajetaan yksillä ohjaksilla. Moni väitti hienon, herttaisen Jacobin olevan paljoa lähempänä Louisen sydäntä kuin rikkaan tilanomistajan. Mutta Jacobiakin Louise kohteli niin tasaisesti, niin tyynesti ja mutkattomasti, ettei kukaan tullut siitä hullua viisaammaksi. Kaikki eivät tietäneet yhtä hyvin kuin me, että Louisen mielestä oli naisen arvolle kuuluva osoittautua niin täydellisesti välinpitämättömäksi miesten kohteliaisuuksille tai lemmenkuiskeille, doux propos’illa, kunnes he ovat kokonaan puhuneet asiansa ja ilmoittaneet tunteensa. Louise halveksi mielistelemishalua siihen määrin, että hän pelkäsi kaikkea, joka siihen vähäkään vivahti. Louisen nuoret ystävät laskivat leikkiä hänen ankarista mielipiteistään ja ennustivat hänen jäävän vanhaksi piiaksi.
«Ja vaikkapa jäisinkin!» vastasi Louise tyynesti.
Eräänä päivänä kerrottiin hänelle erään herran lausuneen: «minä en nouse seisomaan nuoren neidon edessä, joka ei ole vähäsen veikistelevä.»
Hyvin arvokkaasti Louise vastasi: «Hän istukoon!»
Louisen mielipiteet «naisen arvosta», hänen vakavat ja varmat periaatteensa ynnä hänen tapansa ilmaista niitä huvittivat hänen nuoria ystäviänsä, samalla kun ne herättivät heissä todellista kunnioitusta häntä kohtaan, ja olivat monen väittelyn ja keskustelun aiheena. Niissä Louise aina pelkäämättä, vaikkei aina liiallisuuksiin menemättä, puolusti oikeutta. Nämä väittelyt, jotka alkoivat leikillä, päättyivät kuitenkin toisin.
Eräs nuori, hieman keikaileva rouva loukkautui eräänä päivänä siitä ankaruudesta, jolla Louise tuomitsi sukupuolensa mielistelyhalua, etenkin naimisissa olevien, ja lausui ajattelemattomasti ja kostonhaluisesti sanan, joka herätti Louisessa sekä kummastusta että vihaa. Sitä seurasi selvitys ja sen seurauksena oli täydellinen epäsopu Louisen ja nuoren rouvan välillä; sitä paitsi Louisen mielentila muuttui kokonaan, jota hän kyllä, vaikka turhaan koetti salata. Hän oli ollut siellä olon ensi päivinä tavattoman iloinen ja vilkas, nyt hän muuttui hiljaiseksi, miettiväiseksi ja usein hajamieliseksikin, ja moni luuli huomaavansa, ettei hän enää ollut yhtä ystävällinen kandidaatille kuin siihen asti, vaan vähän enemmän kuunteli tilanomistajan kysymyksiä, vaikka yhä vieläkin kieltäytyi käväsemästä Östanvikissä!
Äsken mainitun selvityksen tahi oikeammin välin-sotkemisen jälkeisen päivän iltana oli Elise parvekkeella vilkkaasti keskustellen Jacobin kanssa. «Ja jos», lausui Jacobi, «jos koetan voittaa hänen sydämmensä – – ei, sanokaa minulle, katselevatko hänen vanhempansa, katsooko hänen äitinsä sitä suopein silmin? Oi, lausukaa peittelemättä mielipiteenne tästä asiasta! Elämäni onni riippuu siitä!»
«Suostumukseni ja siunaukseni teillä on Jacobi!» vastasi Elise; «sanon teille mitä olen lausunut miehellenikin, että mielelläni sanoisin teitä – pojakseni!»
«Oi!» huudahti Jacobi syvän liikutuksen valtaamana langeten polvilleen ja suudellen Elisen kättä. «Oi, todistakoon koko elämäni kiitollisuuttani ja rakkauttani...!»
Samassa silmänräpäyksessä Louise lähestyi parvekkeen ovea etsien äitiään; hän näki Jacobin liikkeen, kuuli hänen sanansa. Äkkiä hän peräytyi ikäänkuin käärmeen puremana.
Siitä hetkestä oli suuri muutos hänessä varsin huomattava. Hiljaa, salaperäisenä ja kovin kalpeana hän liikkui kuten unissakävijä Akselholman iloisissa, hilpeissä seuroissa, ja mielellään hän suostui levottoman äitinsä ehdotukseen, että he lyhentäisivät siellä oloaikansa. Jacobi, joka oli yhtä kummastunut kuin pahoillaankin Louisen äkkiarvaamattomasta tylyydestä häntä kohtaan, alkoi jo luulla paikkaa loihdituksi ja halusi hartaammin kuin kukaan muu päästä pois.
Minkätähden oli Jacobilla ja Henrikillä niin paljon neuvottelemista keskenään ennen lähtöä Akselholmasta, jopa aikaisemminkin siellä olon aikana? Petrea oli kauhean utelias, mutta ei voinut päästä salaisuuden perille. Joku salajuoni se näytti olevan, ja se koski perhettä, se oli varmaa se.
Henrikillä ja hänen ystävällään oli kauan ollut mielessä pienet perhepidot, ja nyt oli otollinen tilaisuus yhdistää siihen pieni äkkiarvaamaton ilo. Sievänlaisen ja hyvän ravintolan Akselholman ja kaupungin välillä piti tulla tapahtumapaikaksi. Siellä oli määrä kotimatkalla seisahtua sen tekosyyn nojalla, että toinen vaunuista oli joutunut hieman epäkuntoon ja tarvitsi pientä korjausta; kehoitettaisiin naisia astumaan sisään, jossa kaikki oli ennakolta valmistettu. Molemmat ystävykset olivat paljon iloinneet tästä pienestä juonesta. Hankkiakseen Louiselle hänen lempiherkkuaan – jäätelöä – oli Jacobi nähnyt sangen suurta vaivaa ja sitäpaitsi tyhjentänyt jo ennestäänkin laihan kukkaronsa. Matkalla Akselholmaan olivat perheenjäsenet jakautuneet siten, että Louise ynnä Petrea istuivat pienissä niin sanotuissa medevivaunuissa – laamannin omissa ajopeleissä – joita Jacobi ajoi, Henrikin vieressä. Äiti oli toisten tytärtensä kanssa vuokratuissa umpivaunuissa; laamanni oli itse heillä ajajana; Paluumatkalla noudatettiin samaa järjestystä sillä erotuksella vaan, että Jacobin piti ajaa suuria vaunuja ja Henrikin pieniä. Ei äiti eivätkä nuoret herratkaan tahtoneet uskoa ohjaksia «vähemmän varmoihin käsiin» kuten he itse asianmukaisesti ja vaatimattomasti ilmoittivat, kun tie oli kovin mäkistä ja sitäpaitsi sateiden runtelema. Kuitenkin juonitteli Jacobi niin, että hän sai vastoin sopimusta nuorten neitosten ja Henrik äitinsä ajopelin ohjattavakseen. Mutta vähänpä kandidaatilla oli siitä iloa, sillä «esine» ei ollut enää samanlainen kuin menomatkalla. Silloin hän oli tavallista iloisempi, nautti sydämmensä pohjasta leivosten liverryksistä, vainioiden vihannuudesta, lehmien ja mökkien katselemisesta ja kaikesta mikä vaan silmiin sattui sekä huomautti niistä Jacobille, joka yhtä päätä oli kääntyneenä vaunuihin päin – Henrik varoitti häntä vakavasti tykkänään kangistumasta semmoiseen takaperoiseen asentoon – ja silloin he sinisilmillänsä hellästi katselivat toinen toistansa. Nyt oli kaikki toisin. «Esine» ei huomannut ympärillään olevia esineitä. Hän istui nojautuen taaksepäin, harso silmillä, ja tuomiokirkkoakin paljon totisempana, sillä se toki puhuu torninsa kielillä, mutta Louisen kieli oli vallan mykkä, eikä Petreankaan kieli, joka yhtämittaa läpätti, voinut sitä elähyttää. Jacobin katse etsi turhaan Louisen katsetta. Hän karttoi sitä ja kandidaatti siitä vallan tuskaantui.
Kärsittyään vaunujen pahaa tärisemistä he pääsivät onnellisesti ravintolaan; ei! ei kuitenkaan ihan onnellisesti, sillä jokin kohta umpivaunujen pyöristä oli vähäsen vioittunut. Se «ei ollut vaarallista, ei suinkaan!» mutta se oli välttämättä korjattava ennenkuin voitiin jatkaa matkaa. Henrik pyysi äitiänsä ja siskojansa sillä aikaa menemään ravintolaan, jonka isäntä ja emäntä samassa näkyivät portissa ja kumartaen ja niiaten pyysivät matkustavaisia astumaan sisälle. Isäntä tuli itse avaamaan vaununovet. Elise ällistyi ja huudahti kummastuksesta; – olihan isäntä laamannin ihka elävä kuva! Ja emäntä – mitä suloisin pikku ravintolan emäntä – olihan hän ihkasen elävänä hänen tyttärensä Eeva. Kaikki matkustavat tyttäret hämmästyivät myöskin, huudahtivat ihmetellen ja sanoivat isännän ja emännän tuntevansa isäksensä ja siskoksensa. Mutta ei isäntä eikä emäntä semmoisesta joutuneet hämille; he tiesivät varsin hyvin ketkä he olivat ja tiesivät myöskin käyttäytyä niinkuin heidän asemaansa sopi. He saattoivat vieraat kohteliaasti ja pyytäen anteeksi paikan yksinkertaisuutta, pariin suureen kauniisen huoneesen, ja siellä ryhtyi isäntä uutterasti järjestyspuuhiin vähä väliä huutaen viinuria ja naispalvelijaa. Vihdoin saapui viinuri, sininen esiliina edessänsä. Uusi hämmästys! Olihan hän kandidaatin elävä muotokuva! Sitten tuli neitsyt. Uusi kummasteleminen! Kauniimpaa tyttöä ja enemmän Henrikin näköistä tuskin voisi ajatellakaan. Mutta kömpelösti hän käyttäytyi ja oli alinomaa kompastua milloin mihinkin. Isäntä nuhteli häntä vakavasti kömpelyydestänsä ja torui viinuria, josta molemmat rupesivat itkemään – siltä ainakin näytti – ja ajoi heidät ovelle käskien heidän heti paikalla tuomaan virvokkeita. Isäntä, muuttuen iloiselle tuulelle ja kohteliaaksi, avasi omakätisesti pari samppanjapulloa, kaatoi laseihin ja kilisteli vieraiden kanssa. Heidän siinä mitä hilpeimmällä tuulella virkistettyään itseään kaikenlaisilla herkuilla ilmoittautui eräs, joka sanoi olevansa «Noan pojanpoika» ja pyysi saada näyttää kaikenlaisia harvinaisia eläviä ynnä muita «schene rariteten», jotka ennen muinoin olivat olleet arkissa mukana. «Noan pojanpoika» kutsuttiin sisään ja ovesta näkyivät kasvot, jotka suurta harmaata partaa lukuunottamatta ihmeellisesti olivat Jeremias Munterin näköiset. Toiseen huoneesen oli sijoitettu hänen eläin- ja taidekokoelmansa. Seura siirtyi sinne, ja siellä näytettiin monta kummallisen näköistä eläintä ja suuri joukko taideteoksia y. m. esityksiä, joiden selvitykseksi «Noan pojanpoika» piti joka esineesen sopivia puheita, jotka olivat yhtä lystikkäät ja purevat (ihan yhdenvertaisia on kuitenkin mahdotonta) kuin Jafetin, tuossa kummallisessa ja hullunkurisessa «Noan arkki» nimisessä kirjassa. Noan kaksi muutakin pojanpoikaa, jotka eivät ensinkään olleet perheen tuttavien näköisiä, olivat tuota kaikkea näytellessä avulliset ja näytäntö loppui siihen, että «Noan pojanpoika» lahjoitti jokaiselle pienen muiston «arkin» sisällyksestä, ja se tapahtui niin säädyllisesti, että jokainen sai juuri semmoista, mikä häntä erittäin miellytti. Louise sai sitä paitsi erään merkillisen saarnan, jonka ukko Noa aikoinaan oli lukenut ensimmäisenä sunnuntaina arkissa ollessaan. Mutta kansilehdellä oli runo, joka silminnähtävästi oli paljoa myöhemmältä ajalta. Louise ei kuitenkaan heti lukenut sitä, vaan kätki sen sävähtäen vallan punaiseksi. Kekkerit kokonaisuudessaan olisivat olleet yhtä hauskat kuin iloisetkin, jos «esine» – yksi pitojen tärkeimmistä syistä – olisi voinut vähänkin niistä nauttia. Vaikka Louise todellakin koetti hillitä itseänsä näyttääksensä iloiselta ja ottaaksensa osaa muiden iloon, hän muuttui hetki hetkeltä yhä alakuloisemmaksi; ja kun viimein jäätelöt tarjottiin, kun valeviinuri, hellyydestä säteilevin silmin kehoitti häntä ottamaan vaniljajäätelöä, niin hän voi sitä ainoastaan maistella ja laski sen sitten pöydälle, läksi kiireesti ulos ja purskahti hermostuneesen itkuun. Tämä oli Louisessa jotakin niin tavatonta, että syntyi yleinen säikähdys. Isäntä, emäntä, piika, viinuri, Noan pojanpoika, kaikki kokonaan ällistyivät ja unohtivat osansa näyttelemisen, ja kaikki pitojen mielikuvitus ja todellisuus oli lopussa. Tosin Louise rauhoittui hetken perästä, pyysi anteeksi ja sanoi syyksi «rinnanahdistusta»; tosin koettivat Elise ja Eeva ja etenkin Petrea Jacobin ja Henrikin tähden leikinlaskulla houkutella esiin entistä iloisuutta, mutta sepä ei tahtonut palata eikä mikään enää tahtonut onnistua. Kaikki, etenkin Jacobi, olivat allapäin ja niin ruvettiin puhumaan kotimatkasta. Silloin kuului kovaa kavioiden kapsetta ja melua ravintolan ulkopuolelta ja näkyviin tulivat komeat landoovaunut neljän tulisen raudikon vetämänä sekä seisahtuivat rappusten eteen. Tilanomistaja se oli, joka tietämättä Frankin perheen muutetusta lähtöajasta Akselholmasta, nyt aikoi sinne takaisin lyhyen poissaolon jälkeen; hän seisahtui ravintolaan ainoastaan puhalluttamaan vähäsen hevosiaan ja itse puolestansa juomaan lasillisen kuuluisaa olutta. Siellä odottamatta tapaamansa seura vaikutti muutoksen hänen ensi aikoessaan. Hän päätti sen sijaan seurata perhettä kaupunkiin ja pyysi innokkaasti «tätiä» ja «serkkuja» ajamaan hänen landoossaan. He «varmaankin mieltyisivät siihen», se kulki niin erinomaisen tasaisesti, se oli niin «mukava», siinä voi varsin hyvin nukkua, jopa huonoimmillakin teillä j. n. e. Elise, jota vuokravaunujen säälimätön tärinä oli kovasti vaivannut, oli taipuisa suostumaan pyyntöön, ja kun samassa rupesi satamaan ja laamanni puolestansa sen vuoksi mieluummin ajoi vaunuissa kuin kieseissä, joissa oli tullut sinne Eevan kanssa, niin sovittiin piankin asiasta. Elisen parin tyttärensä kanssa piti matkustaa landoossa, joka muutettiin umpivaunuiksi; laamannin ynnä muun seuran piti jakautua toisiin vaunuihin. Kun piti astuttaman vaunuihin, oli Jacobi ajanut omat pienet vaununsa vallan tilanomistajan komeiden ajopelien viereen. Tilanomistaja katsoi monta kertaa nyrpein silmin olivatko pienet vaunut millään tavalla liiallisella läheisyydellään saastuttaneet hänen upeita vaunujaan. Jacobin sydän sykki rajusti kun Louise astui ulos rappusille. Tilanomistaja seisoi niiden vieressä ojentaen hänelle kättään, Jacobi toisella puolella, tarjoten omansa viedäksensä hänet entiselle paikallensa. Louise näytti raukealta ja astui hitaasti eteenpäin. Silmänräpäyksen hän näytti epäröivän, mutta sitten hän, silmät maahan luotuina ojensi kätensä tilanomistajalle, joka voitonriemuisasti nosti hänet vaunuihin äitinsä viereen ja astui itse sinne jälestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä landoo pyöri pois tanssivien raudikkojen vetämänä. Jacobi laski käden sydämmellensä, tukehuttava tunne riisti häneltä hengityksen ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, kun hän katseli poisvieriviä vaunuja. Tuskallisista mietteistänsä herätti hänet Petrean ääni, joka leikillisesti ilmoitti hänen saavan «kadehdittavan toimen» ajaa häntä ynnä assessoria medevivaunuissa. Ääneti istui Jacobi entiselle paikalleen; hänen sydämmensä oli täynnä levottomuutta ja tahallaan hän jättäytyi niin kauas toisten jälkeen, ettei hänen tarvinnut nähdä vähintäkään vilausta tilanomistajan vaunuista.
Tuskin olivat medevivaunut uudestaan alkaneet rakentaa tuttavuutta maantien kuoppien kanssa, ennenkuin kovasta sysäyksestä toinen etupyörä meni pirstaleiksi ja kandidaatti, assessori ja Petrea hujan hajan tekivät aimo kuperkeikan lokaan. Mutta kiireesti kaikki kolme olivat jaloillaan jälleen. Petrea nauroi; assessori torui ja kiroili. Jacobi, nähtyään kaikki elävät olennot eheinä ja vahingoittumattomina, otti vahingon tyyneltä kannalta sekä mietti vain miten se olisi autettavissa. Lyhyen neuvottelun perästä rankkasateessa päätettiin, että Jacobi jäisi vaunujen luokse, kunnes saataisiin väkeä, joka voisi olla hänelle apuna; Petrean ynnä assessorin oli määrä jalkaisin jatkaa matkaansa kaupunkiin ja sieltä heti lähettää Jacobille apumiehiä. Eräs työmies, joka samassa tuli astuen, lupasi heti lähettää apua ja Petrea sekä assessori Munter, joka ei ollut ensinkään hauskalla tuulella, alkoivat kävelyään sateessa ja liassa. Mutta sen kestäessä tuli Petrea yhä iloisemmaksi ja onnellisemmaksi. Ensiksi oli hänelle tapahtunut seikkailu; toiseksi hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt ulkona semmoisessa ilmassa; kolmanneksi hän tunsi mielensä niin keveäksi ja vapaaksi kuin vaan harvoin; sillä kun hänen mielestänsä kohtalo itse oli saattanut hänen vaatteensa kelpaamattomiksi – kohtalo, jonka voimaa ei kukaan inhimillinen olento voi vastustaa – niin hän mielin määrin asteli vesilätäköissä, tunsi riemulla sateen kastelevan vaatteensa läpimäriksi ja näki sen huuhtovan pois värin hatusta ja saalista; hän nosti nenänsä korkealle voidaksensa oikein nauttia mainiosta sateesta. Petrea siinä kohden oli samaa mieltä kuin veljensä ja hieman ylvästellen hän mielestänsä myöskin oli vähän Diogeneen tapainen; ja kun Petrealla oli hyvin paljon taipumuksia äärimmäiseen liioitteluun, niin hän hyvin mielellään olisi ollut Diogenes, kun hän ei voinut – ja sen hän itse käsitti – olla Aleksander. Sinä hetkenä hän todellakin tunsi, että elääkseen onnellisena, hän tarvitsisi hyvin vähän ulkonaisia mukavuuksia. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja rikkaaksi olevissa oloissansa; häntä sinuttelivat sadepisarat, tuuli, pensaat ja ruoho, jopa koko luonto; täällä hänen ei tarvinnut peljätä pettymyksiä ja nöyryytyksiä, jotka usein häntä kohtasivat seuraelämässä, – jos harakat hänelle nauroivat, niin hän nauroi niille takaisin. «Eläköön vapaus!» Kaikista niistä tunteista tuli Petrea niin hillittömän vallattomalle tuulelle, että hän siten tartutti onnettomuuden kumppaniinsakin – onnen, niinkuin sana kuului Petrean sanakirjassa. Mutta silloin tuli kauhea tuulispää, jonka seuraamat karkeat rakeet rupesivat sinuttelemaan Petrean nenää tavalla, joka saattoi hänet ällistymään jopa vähäsen pahastumaankin. Assessori katseli etsien ympärilleen, eikö mistään löytyisi turvapaikkaa, ja ihastuksissaan siitä, että hän oli vähällä hävitä teille tietymättömille tuulen kulettamana, Petrea häntä seurasi kapeaa polkua metsään, josta sakea savupatsas myrskyn ajamana tuprusi heitä vastaan, ikäänkuin ilmoittaakseen, että he sieltä, jostakin vieraanvaraisesta mökistä saisivat turvapaikan myrskyn raivoa vastaan. Heidän kulkiessaan sitä etsimässä oli Petrean mielikuvitus vielä enemmän valloillaan kuin riehuva myrsky; se näytti hänelle rosvolinnoja, viisaita erakoita, kätketyitä aarteita y. m. m. komeutta, johon tuo savu häntä muka oli johtamassa. Mutta oi! ne olivat kaikki savun rakentamia tuulentupia, sillä savu nousikin vaan mustasta sysihaudasta, ja sen pohjaan kätkettyihin aarteihin ei Petrealla ollut vähintäkään halua lähemmin tutustua. Pieni suippokattoinen miilumaja oli sysihaudan läheisyydessä. Assessori avasi sen lukitsemattoman oven. Ei erakkoa eikä rosvoa asustanut siellä; maja oli tyhjä, mutta tiivis ja puhdas ja erittäin halukkaasti assessori käytti sitä hyväkseen ja istahti sen ainoalle penkille. Petrea huokasi. Mikä kurja muutos hänen komeille tuulentuvillensa! Maisema majan edessä ei vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta näkyi sitä enemmän kiinnittävän assessorin. Oltiin tiheässä metsässä; siellä oli jylhää yksinäisyyttä, mutta luonto oli yleviä tunteita herättävä. Majan edusta kyllä oli raivattu, mutta yltympäri oli ryhmittäin kuusia ja honkia, jotka eivät taipuneet vaikka myrsky riehui niiden latvoissa. Muutamat kyllä olivat kaatuneet, mutta ijän kaatamina; ruohoa ja kukkia kasvoi maassa, jonka nuo metsän vanhukset olivat kaatuessaan repineet irti mahtavilla juurillaan. Erotettuina muista muodosti kaksi puuta eri ryhmän; ne olivat kaksi korkeata petäjää. Toinen oli kuivunut ja näytti lahoavan juuresta, mutta toinen, nuori ja vihanta ja vahva oli niin kietonut oksansa sen ympäri, että se kuitenkin sen varalla pysyi pystyssä, kuivuneet oksat käsivarsien tavoin kiertyneinä vihreiden ympäri; niin se seisoi toisen helmassa kaatumatta, vaikka myrsky sitä ravisteli. Nuori puu tuki ja suojeli vanhaa. Assessorin eloisat katseet olivat kauan luotuina molempiin puihin; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hänelle ominainen, surumielinen hymy näkyi hänen huulillansa ja lempeät tunteet näkyivät täyttävän hänen sielunsa. Hän kertoi Petrealle eräästä muinaisesta kansasta, joka asusti korvessa, hän kertoi Essealaisten puhtaasta yhteiskunnasta (kristikunnan aamuvartiosta) ja hänen sanansa kuuluivat näin:
«Pyhitystarve pakoitti miehiä ja naisia pois suurten kaupunkien hyörinästä ja he läksivät korpeen, voidaksensa häiritsemättä viettää puhdasta ja täydellistä elämää. Siellä he rakensivat itselleen majoja, muodostivat yhteiskunnan, jossa oli lakina jumalanpelko ja työ. Siellä ei nautittu maallista hyvää nautinnon tähden, vaan ainoastaan jalompaan, korkeampaan elämään pyrkimisen keinona. Puhtautta he etsivät, niin sielun kuin ruumiin; tyyneys ja vakavuus olivat heidän olemuksensa tuntomerkkinä. Auringon noustessa he kokoontuivat rukoilemaan ja lauluilla ylistämään korkeinta olentoa. Seitsemäntoista tuntia vuorokaudesta oli määrätty työhön, lukuihin ja mietteihin. Vähäset olivat heidän tarpeensa; sen vuoksi olikin heidän helppo elää. Heidän keskustelunsa olivat jalot ja koskivat heidän lahkonsa syvämielistä oppia. He uskoivat ijankaikkiseen Jumalaan, jonka olemus oli valoa ja puhtautta; häntä he koettivat lähestyä puhtain sydämmin ja puhtailla töillä, karttamalla maailman himoja, nöyrästi miettimällä ja koettaen käsittää viisaan luojan tekoja. He uskoivat saavuttavansa rauhanasunnon elämän erämaanvaelluksen tuolla puolla, jossa leikkien lirisivät kirkkaat lähteet ja suhisivat vienot tuuloset, jossa oli kevään ja rauhan koti; – sinne he toivoivat elämän päättyessä pääsevänsä rauhansatamaan.»
Ei ole ihmiselämässä valonsäteiden puutetta. Monenmoisiin suuntiin ne tunkeutuvat sen sumuisen ilmapiirin lävitse taittuen siinä. Mutta ihminen ei joka hetkenä ole niiden vaikutukselle yhtä altis. Assessorin sanat vaikuttivat sinä hetkenä selittämättömästi Petrean sydämmeen. Hänet valtasi sanomattoman suloinen tunne ja hän vuodatti kyyneleitä kuullessansa kerrottavan semmoisesta elämästä ja pyhyyden ja eheyden pyrkimisestä. Hän luuli siinä tuntevansa oman kutsumuksensa, oman elämänsä uran, sen tien, jolla kaikki maailman pikkumaisuudet, kaikki turhamaisuus ja epäselvyys haihtuisi hänen sielustansa, sen tien, jota vaeltaessansa hän saavuttaisi rauhan ja valon. Sitä ajatellessansa, tahi oikeammin niiden tunteiden vallitessa hänen sydämmessänsä, hän kyynelissään katseli Jeremiasta, joka istui siinä kasvoilla tunteellinen ilme, ja tähysteli kauniilla, suurilla silmillään miettiväisesti metsäistä luontoa. Äkkiä ei Petrea hänessä enää nähnyt assessori Munterin, vaan viisaan jalosydämmisen oppineen erakon. Hän halusi langeta hänen jalkainsa juureen ja anoa hänen siunaustansa, hän tahtoi ehdotella hänelle, että hän ainiaaksi jäisi asumaan hänen kanssansa tämän majan yksinäisyyteen; hän, erakko, opettaisi hänelle viisautta ja Petrea puolestansa hoitelisi häntä tyttären, palvelijan tavoin ja nousisi rukoilemaan hänen kanssansa auringon noustessa sekä eläisi kaikessa niinkuin essealaiset. Niin he kuolisivat maailmalle ja eläisivät ainoastaan taivasta varten. Liikutettujen tunteidensa ja jonkinlaisen sanomattoman toivomuksen vallassa antautui Petrea hetken huumaukseen ja melkein kyyneleiden tukahuttamana vaipui Jeremiaan syliin ja lausui sammaltaen epäselvät toivomuksensa.
Kunnon assessori ei olisi sen enempää ällistynyt jos myllynkivi olisi pudonnut kaulaansa. Hän oli ajatuksiinsa vaipuneena vallan unohtanut, että Petreaa oli olemassakaan, kun tämä niin äkkiarvaamattomalla tavalla muistutti häntä läsnäolostansa. Hän oli kuitenkin mies helposti oivaltamaan nuoren tytön liikutuksen ja tarkoituksen, ja sen vuoksi näkyikin hänen silmissään vakava katse, vaikka mitä hyväluontoisin iva leikki suupielissä, kun hän koetti rauhoittaa Petrean yli äyräittensä kuohuvia tunteita. Sitten hän kauniisti puhui siitä mikä rauhoittaa ja pyhittää elämän, asukoon ihminen erämaan matalassa majassa tahi ihmishyörinässä, puhui sanoja, joita Petrea ei milloinkaan unohtanut ja jotka usein aikojen kuluttua kirkkaiden valonsäteiden tavoin tunkivat hänen sielunsa kaaoksen lävitse.
Sillä aikaa oli rajuilma tauonnut ja assessori hankkiutui paluumatkalle, sillä Petrea ei sitä ajatellut, vaan olisi hyvin mielellään suonut olevansa pakoitettu yötelemään synkässä metsässä. Kuitenkin hymyili hänelle ajatus saada kotona kertoa seikkailujaan, jotka ennenkuin he olivat ehtineet metsästä vielä lisääntyivät, sillä kohtalo soi hänelle onnen assessorin avulla auttaa jaloilleen erään vanhan mummon, joka oli kaatunut risukimppunsa alle, sekä saada kantaa sanotun kimpun mummon kotiin ja siellä tehdä hänelle tulta. Vielä lisäksi hän oli tilaisuudessa vapauttamaan kaksi varpusta, jotka muuan poika oli saanut kiinni, ja viimeksi hän sai vapauttaa itse assessorin eräästä orjantappurapensaasta, joka väkisin näkyi tahtovan pitää häntä vankina, niin että ukko itse jo siitä kovasti suuttui. Petrean kädet tulivat verisiksi vapautuspuuhasta, mutta sitä iloisemmaksi hän siitä itse tuli.
Heidän metsästä päästyänsä oli sade tykkänään tauonnut. Tuuli oli tyyntynyt ja päivän laskiessa kirkastunut taivas levitti maisemaan omituisen kaunista valoa; silloin kirkastui Jeremias Munterinkin muoto ja hän kuunteli pikku lintusten viserrystä sekä sanoi: «tämä on kaunista!» ja hän katseli ruohonkorsissa kimelteleviä kastepisaroita, näki taivaan niistä kuvastavan, hymyili ja sanoi: «tuohan on puhdasta!» Vastaan tuleville pienille lapsille Petrea antoi kaikki herkkusäästönsä Akselholman pidoista, olisipa mielellään antanut vaatteitansakin, ellei olisi pelännyt äitiä ja Louisea. Petrea olisi uljuudessansa toivonut matkaa pitemmäksi kuin se sillä kertaa tuli hänen osaksensa. Hän saapui kotiin mielestänsä liian aikaisin, mutta samaa mieltä ei ollut assessori eivätkä myöskään ennen kotiin saapuneet, jotka jo olivat alkaneet tulla sangen levottomiksi pitkästä viipymisestä. Kuitenkin olivat assessori ja Petrea tulleet sangen hyviksi ystäviksi vaelluksellansa. Petreaa kiitettiin urhollisuudestansa ja innoissansa Henrik saneli:
Kun Ksenofon, niin ylös moni ei voi koittaa
ei seppelt’ oppineen ja sankarin voi moni voittaa.
Ja kaikki nauroivat.
«Kylä hyvä, koti paras!» lausui Elise sydämmensä pohjasta, päästyään jälleen kotiinsa ja puolisonsa luokse. Nuoret eivät sitä myöskään kieltäneet palattuaan hauskaan arkielämäänsä. Muistot ja kertomukset viime päivien tapahtumista olivat samalla omiansa elvyttämään kotirauhan tunnetta. Toivottiin Louisen nyt muuttuvan entiselleen, tulevan iloiseksi jälleen ja tyytyvän rauhalliseen kotitoimeensa. Mutta Louise pysyi yhä muuttuneena. Kalvava kipu näytti riuduttavan häntä, hän laihtui silminnähtävästi; hänen hilpeä mielensä oli kadonnut ja usein olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Turhaan kyselivät vanhemmat ja siskot hellän levottomina syytä hänen tilaansa; hän ei tahtonut ilmoittaa sitä kenellekään. Hän ei voinut kieltää tuskan juurien olevan sydämmessä, mutta oli lujasti päättänyt salata ne kaikilta. Jacobikin rupesi jo kalpenemaan, sillä hän suri syvästi Louisen muuttunutta mielialaa, ja hänen käytöksensä etenkin häntä kohtaan johdatti hänelle mieleen, että ehkä oli tietämättänsä loukannut häntä tahi oli jollakin tavalla syypää hänen tyytymättömyyteensä; Hän ei ollut milloinkaan selvemmin kuin nyt tuntenut kuinka suuresti hän piti Louisea arvossa ja sydämmestänsä häntä rakasti. Tuo kireä viili ynnä Jacobin yritykset saada heidän keskinäinen suhteensa ystävällisemmäksi sai aikaan monta pientä kohtausta, joista tässä kerromme muutamia.
Louise istuu ikkunan luona kehykseen pingoitettua koruompelua ommellen. Jacobi istahtaa vastapäätä häntä.
Jacobi (huokaillen). Oi, Louise neiti!
Louise katselee paimentyttöön, on ääneti ja jatkaa ompeluaan.
Jacobi. Sitte jonkun ajan on minun mielestäni kaikki niin ikävätä ja raskasta.
Louise vaikenee ja ompelee.
Jacobi. Ja te voisitte niin helposti vaikuttaa, että maailma tuntuisi toisenlaiselta! Oi! Louise neiti! hyvä sana vaan, ystävällinen katse!... eikö teillä ole ainoatakaan ystävällistä katsetta sille, joka mielellään antaisi kaikki nähdäksensä teidät onnellisena? (Syrjään). Hän punastuu, hän näyttää liikutetulta, hän avaa suunsa; ah! mitä hän sanoo minulle.
Louise. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, – kymmenen pistosta nenään. Kaava on vähäsen epäselvä.
Jacobi. Te ette tahdo kuunnella minua, ette käsitä minua. Te leikitte tuskani kanssa! Oi Louise!
Louise. Minä tarvitsen vähäsen enemmän lankaa, olen unohtanut sen ylös huoneeseni.
Hän menee.
Perhe on kokoontunut kirjastoon; tee on vastikään juotu. Louise asettaa Petrean ja Gabrielien innokkaista pyynnöistä pienelle pöydälle korttia ennustaaksensa siskoilleen heidän kohtaloansa. Kandidaatti istahtaa hänen viereensä ja näkyi päättävän ruveta iloiseksi. Mutta «esine» näyttää enemmän tuomiokirkon näköiseltä kuin konsanaan. Tilanomistaja astuu sisään, kumartaa, turistaa nenäänsä ja suutelee «armollista tätiä» kädelle.
Tilanomistaja. Kovin kylmää tänä iltana! Pelkäänpä että tulee halla yöllä.
Elise. On oikein ikävä kevät! Olemme vastikään lukeneet todellakin surkean kertomuksen pohjoisten maakuntien nälänhädästä. Tosiaankin surkuteltavat ovat nuo katovuodet!
Tilanomistaja. Niin, niin! nälänhätä tuolla pohjoisessa. Ei, puhukaamme jostakin muusta, tuo on niin ikävää. Olen peitättänyt herneeni oljilla. Panetteko Louise serkku mielellänne pasianssia? Minustakin se on hyvin hauskaa. Se on niin tyynnyttävää. Tilallani Östanvikissä on minulla pienen pienet pasianssikortit! – – ihan varmaan, Louise serkku, pitäisitte niistä paljon!
Tilanomistaja istahtaa «esineen» toiselle puolelle. Kandidaattia rupeaa kummallisesti puistattamaan.
Louise. Tämä ei ole mikään pasianssi, vaan pieni loitsu, minkä avulla saa tietää tulevan kohtalonsa. Povaanko Tuure serkullekin?
Tilanomistaja. Oi, kyllä! Povatkaa minulle vähäsen; mutta ei mitään ikävätä. Kun kuulen jotakin ikävää illalla, niin näen aina yöllä pahoja unia. Povatkaa minulle kauniisti pieni vaimo; – vaimo, sievä ja rakastettava kuin Louise serkku.
Kandidaatti luoden tilanomistajaan silmäyksen, jouduttaaksensa häntä siten kiireen kaupalla takaisin Östanvikiin. – En tiedä rakastaako Louise neiti imartelua.
Tilanomistaja (joka ei ole näkevinään kuulevinaan kilpakosiatansa). Pidättekö, Louise serkku sinisestä?
Louise. Sinisestäkö? Sininen on sangen kaunis väri. Mutta minusta on viheriäinen ehkä kauniimpi.
Tilanomistaja. No, sepä oikein hauskaa. Sehän sopiikin erinomaisen hyvin. Östanvikissä on vierashuoneen huonekaluston päällys sinistä – kaunista vaaleansinistä silkkiä. Mutta makuukammarissa on viheriäistä merinoa. Luulen varmaankin, Louise serkku, teidän...
Kandidaatti rykäsee ikäänkuin olisi läkähtyä – ja juoksee ulos. Louise katselee hänen jälkeensä, huokaa ja näkee sitten kortista niin paljon onnettomuuksia Tuure serkulle, että tämä vallan säikähtyy. «Herneet hallanpanemia»! – «tulipalo vierashuoneessa» – ja viimeksi – «rukkaset». Tilanomistaja selittää kuitenkin nauraen, ettei hän aiokaan ottaa vastaan semmoisia. Sisaret hymyilevät ja kuiskailevat keskenään.
Perhe on koolla illallisen perästä. Assessori kysäsee:
Mikä on katkerin tuska?
Jacobi. Rakkaus, joka ei saa vastarakkautta.
Petrea. Kun ei tiedä miten käyttäytyä.
Eeva. Kun on tehnyt jollekin jota rakastaa auttamattoman pahanteon.
Äiti. Minä olen samaa mieltä Eevan kanssa. Minun mielestäni ei mikään voi olla raskaampaa.
Louise. Kyllä, on vielä jotakin tuskallisempaa, nimittäin kun menettää uskonsa ja luottamuksensa niihin joita rakastaa, kun ei enää voi täydellisesti kunnioittaa ... kun epäilee...
Louisen huulet vapisevat eivätkä voi lausua sanottavaansa loppuun; hän kalpenee, nousee äkisti ja rientää ulos. Yleinen hämmästys.
Isä. Mikä Louisea vaivaa? Elise, meidän täytyy ottaa selvää siitä mikä hänen on. Hänen pitää sanoa se. En voi kauemmin nähdä häntä semmoisena ja minä menen paikalla puhumaan hänen kanssansa, ellet sinä mieluummin itse tahdo sitä tehdä. Mutta et saa jättää häntä ennenkuin hän on puhunut suunsa puhtaaksi. Kauheinta mitä tiedän ovat salaisuudet ja hermokohtaukset.
Äiti. Minä menen heti hänen luoksensa. Minua aavistuttaa... Ernst kulta! Jos viivyn kauemman aikaa, niin anna toisten mennä nukkumaan. Silloin tapaan sinutkin yksin.
Menee.
Äiti ja Tytär.
Tytär makaa polvillaan kasvot käsien nojassa. Äiti menee hiljaa hänen luoksensa ja sulkee hänet syliinsä.
Äiti. Louise! Lapsi kultani! Mikä sinun on? Tämmöisenä en ole milloinkaan nähnyt sinua. Sinun tulee tunnustaa mikä painaa sydäntäsi, sinun täytyy!
Louise. En voi sitä tehdä, en saata.
Äiti. Sinun pitää ja sinä voit tehdä sen. Tahdotko tehdä meidät kaikki onnettomiksi jatkamalla niin kuin tähän asti? Oi, Louise! älä anna väärän häpeän, väärän hienotuntoisuuden tässä kohden eksyttää itseäsi. Sano minulle rikotko kalliin lupauksen, pyhän velvollisuuden ilmoittamalla minulle mikä mieltäsi painaa?
Louise. Ei mitään lupausta, ei mitään pyhää velvollisuutta ja kuitenkin ... kuitenkin...
Äiti. No, Herran nimessä, puhu, puhu lapseni! Varmaankin joku perusteeton epäluulo on syypää sinun muuttumiseesi viime aikoina. Ne sanat, joilla jätit meidät tänä iltana .... mitä ne merkitsivät? Sinä itket! Louise pyydän, rukoilen sinua, jos rakastat minua niin älä salaa enää mitään minulta. Ken niistä joita rakastat on se, johon et enää voi uskoa, jota et enää kunnioita? Vastaa minulle! Äitisikö se on?
Louise. Äitini, äitini! Oi, kun noin katselet minua niin tuntuu tuskalliselta, mutta kuitenkin turvalliselta! Oi, Jumalani! Voihan kaikki olla erehdystä, kurjaa panettelua ja minä... No niin, kuule sitten salaisuus, joka on kalvanut sydäntäni ja jota olen pitänyt velvollisuutenani salata. Mutta anna anteeksi, äitini, jos tuotan sinulle tuskaa! Anna minulle anteeksi jos sanani häiritsevät rauhaasi; anna minulle anteeksi jos epäillessäni ja heikkoudessani olen tuominnut sinua väärin; anna minulle anteeksi ja poista ne tuskat, jotka myrkyttävät elämääni. Oi, katsos äitini, minun ja siskojeni ylpeys oli, että tiesimme sinut niin tahrattomaksi, niin puhtaaksi kuin enkelin! Minä ylpeilin siitä, että olit semmoinen ja että sinä olit minun äitini!... Ja nyt...
Äiti. Ja nyt, Louise?
Louise. Ja nyt on minulle kuiskattu että ... oi, minä en voi lausua niitä sanoja!
Äiti. Lausu ne! Minä pyydän, minä vaadin sinua lausumaan ne. Me seisomme molemmat Jumalan tuomion edessä.
Louise. On tahdottu uskotella minulle ettei – äitinikään ollut moitteeton; että hän ja...
Äiti. Jatka, Louise.
Louise. Että hän ja Jacobi ovat lempineet toinen toistansa; että pahat kielet ovat olleet oikeassa moittiessaan heitä ja että vieläkin... Minä halveksin sitä panettelua; minä halveksin sen kertojaa. Minä koetin karkoittaa ajatukset rikoksellisina sielustani. Silloin tapahtui eräänä päivänä, että etsiessäni sinua, äiti, näin Jacobin polvillaan sinun edessäsi ja kuulin hänen puhuvan rakkaudestansa!... Nyt tiedät kaikki, äiti.
Äiti. Ja mitä sinä tuosta kaikesta arvelet?
Louise. Oh, en tiedä mitä uskoa. Mutta siitä hetkestä on sieluni rauha kadonnut ja minä olen uskonut ettei se milloinkaan enää sinne palaisi, ettei epäilykseni milloinkaan haihtuisi, kun en luullut voivani ilmaista niitä kellekään.
Äiti. Anna rauhan palata sydämmeesi, lapseni! Hyvä Jumala! miten onneton olisinkaan tällä hetkellä, ellei omatuntoni olisi puhdas! Mutta, Jumalan kiitos, lapseni, äidilläsi ei ole semmoista rikosta kaduttavana ja Jacobi ansaitsee kaiken kunnioituksesi ja rakkautesi. Tahdon yksinkertaisesti kertoa sinulle totuuden, sen, joka on tehnyt sinut niin levottomaksi. Kerran – silloin kuin Jacobi ensi kertaa tuli taloomme – heräsi hänen nuoressa, kokemattomassa sydämmessänsä lämpimämmät tunteet minua kohtaan – tunteet, jotka osaksi herättivät vastakaikua minun sydämmessäni. Mutta, lapseni, ei sinun pidä tuomita minua tunteesta, jonka isäsi on lempeästi antanut anteeksi. Siunattuna hetkenä me avasimme toisillemme sydämmemme ja hänen rakkautensa, hänen voimansa ja lempeytensä antoivat minulle voimaa voittamaan heikkouteni. Jacobikin, huomautettuna hairahduksestansa, rupesi sitä vastustamaan ja voitti tunteensa. Me erosimme silloin ja molemminpuolinen toivomuksemme oli, ettemme tapaisi toisiamme muutamaan vuoteen. Kuitenkin olimme jättäneet Henrikin hänen huostaansa ja Jacobi tuli hänelle luotettavaksi ystäväksi ja opettajaksi. Kun kolme vuotta myöhemmin jälleen tapasin Jacobin, ojensin hänelle sisaren tavoin käteni ja hän – niin tyttökultani, erehdyn suuresti jos hän ei jo silloin ruvennut rakastamaan minua – – – äitinään. Mutta se, joka silloin sai alkunsa, on sittemmin toteutunut; – poikanani sinä näit hänen polvistuvan eteeni kiittämään minua siitä, että hyväksyin hänen rakkautensa tyttäreeni, Louiseeni – joka puolestansa on siitä manannut esiin aaveen peloittamaan häntä itseään ja meitä kaikkia.
Äiti lopetti puheensa leikillisen tyynesti, joka tapa ehkä enemmän kuin selityksen yksinkertaisuus täytti onnellisella luottamuksella tyttären sydämmen. Hän painoi kätensä vasten rintaansa ja katseli kiitollisesti taivasta kohti.
«Jos epäilyksen rahtunenkaan vielä kytee sydämmessäsi, lapseni», jatkoi äiti, «niin puhu asiasta isäsi kanssa, puhu Jacobin kanssa; he todistavat sanani. Mutta minä huomaan, ettei sinun tarvitse sitä tehdä. Lapseni, rauha on palannut sydämmeesi!»
«Niin, Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» huudahti Louise vaipuen polvilleen äidin eteen, syleili häntä ja suutelemistansa suuteli hänen käsiään ja vaatteitaan. «Oi, että jälleen saan katsahtaa ylös sinuun, äitini! Voitko antaa minulle anteeksi, että olen ollut niin kurjan heikko ja herkkäluuloinen? En milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni sitä anteeksi!»
Louise oli vallan pois suunniltaan; koko hänen ruumiinsa vapisi eikä hän milloinkaan ennen ollut osoittanut semmoista mielenliikutusta. Äidin täytyi käyttää lääkkeitä sekä sielulle että ruumiille – helliä sanoja ja rauhoittavia tippoja – tyynnyttääksensä hänen liikutettua mieltään.
Äiti pakoitti hänen menemään levolle ja istahti sitten hänen vuoteensa viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi haihduttaaksensa äskeisen kohtauksen vaikutuksia, hienosti tutkia hänen mieltänsä kandidaatin ja tilanomistajan suhteen kosijoina. Mutta Louisen valtasi sillä hetkellä ainoastaan yksi ajatus: epäilyksensä onnellinen päättyminen ja kiitollisuus siitä. Nähdessään hänen vähäsen rauhoittuneen äiti lausui syleillen häntä:
«Nuku nyt hyvästi tyttökultani! Minun täytyy jättää sinut erään tähden, joka tuskastuneena odottaa minua, nimittäin isäsi. Hän on ollut kovin levoton tähtesi, mutta minä voin rauhoittaa häntä suoraan kertomalla kaikki mitä täällä olemme puhuneet. Muuten pitää minun lisätä, ettet ole sanonut mitään, joka voisi tehdä meidät levottomiksi. Että minua on paneteltu ja että jotkut minua vieläkin panettelevat, se on hänelle yhtä tuttua kuin minullekin. Hän on auttanut minua kantamaan sitä tyynesti. Hän on niin tosiylevä, niin kunnon mies. Oi Louise, suuri siunaus on, kun miehen ja vaimon, vanhempien ja lasten välillä vallitsee täydellinen luottamus! On niin ihanaa ja suloista rakkaudessa uskoa toisilleen kaikki!»
Puutarhassa. On aamu. Leivoset livertelevät, narsissit tuoksuvat, tuomenlehdet suhisevat aamutuulosen henkäyksistä, kirsikankukkaset aukenevat mehiläisille, jotka suristen lentävät niiden helmaan. Aurinko paistaa kaikille lapsillensa. Louise kävelee keskikäytävällä ukko Noan saarna kädessään, mutta hänen silmänsä ovat luodut kirjassa olevaan kohtaan, «jolla ei ole vähintäkään tekemistä ukko Noan kanssa». Kandidaatti lähestyy vastaiselta taholta synkännäköisenä, musta orvokki kädessään.
Astuskelevat, tulevat vastatusten ja tervehtivät ääneti.
Jacobi. Saanko puhutella teitä hetkisen? En aio pitkäksi aikaa häiritä.
Louise nyökkää ääneti ja punastuu.
Jacobi. Lähden täältä tunnin perästä, mutta minun täytyy pyytää teitä vastaamaan erääsen kysymykseen ennenkuin – jätän teidät hyvästi.
Louise. Matkustatteko? Minne? Miksi?
Jacobi. Minnekö – on minulle yhdentekevää kunhan vaan pääsen täältä pois! Minkä vuoksi? Siksi etten kestä yhä jatkuvaa tylyyttä erään henkilön puolelta, joka – joka on minulle niin kallis, jonka luulin ennen tunteneen ystävyyttä minua kohtaan. Viimeisenä neljänätoista päivänä olette kohdellut minua tavalla, joka on katkeroittanut elämäni. Ja minkätähden olette niin tehnyt? Olenko ollut siksi onneton, että olen loukannut teitä, tahi herättänyt tyytymättömyyttänne? Mutta miksi kieltäydytte minulle selittämästä sitä? Onko oikein tuomita ketään kuulematta? Ja päällepäätteeksi ystävää, lapsuuden aikaista ystävää! Onko oikein – antakaa anteeksi Louise – onko kristillistä olla niin kova, niin järkähtämätön! – Eikö ole ainoatakaan lempeyden ja sovinnollisuuden sanaa niissä saarnoissa, joita niin mielellänne luette?
Jacobin puhe ilmasi kiivautta, melkein ankaraa vakavuutta, jommoista harvoin huomattiin hänen lempeässä, iloisessa olemuksessaan. Syvästi liikutettuna Louise vastasi hänelle:
«Olen ollut kovin väärässä ja olen kohdellut teitä kovin väärin. Mutta minut oli eksytetty – vastedes ehkä voin sanoa teille millä tavoin. Eilisillasta saakka tiedän kuinka minua on petetty, kuinka olin pettynyt; – nyt, Jumalan kiitos! nyt tiedän, ettei tästä ole moitittava ketään muuta paitsi minua itseäni. Minussa on paljon, paljon moitittavaa itsessäni, myöskin salaperäisyydestäni omaisiani ja teitä kohtaan! Antakaa minulle anteeksi, hyvä Jacobi», hän jatkoi melkein nöyrästi ojentaen hänelle kätensä, «antakaa anteeksi! Minä olen tehnyt teille pahaa» – Louise ei enää pidättänyt kyyneleitänsä – «mutta uskokaa minua, kun sanon ettei minunkaan ole ollut hyvä olla!»
«Kiitos Louise, kiitos!» huudahti Jacobi tarttuen hänen käteensä suudellen sitä ja painaen sen rintaansa vasten. «Oi, miten tuo hyvyys tekee minut onnelliseksi! Nyt voin jälleen hengittää! Nyt voin nöyremmällä mielellä jättää teidät!»
«Minkä tähden teidän pitää matkustaa pois?» kysyi Louise puoleksi pahoilla mielin.
«Sen tähden», vastasi Jacobi, «etten tahdo nähdä sitä kihlausta, joka täällä kyllä piakkoin tapahtuu ja siksi että viime viikkojen tapahtumain johdosta olen vakuutettu siitä, ettette sydämmessänne kanna minkäänlaisia helliä tunteita minua kohtaan!»
«Jos niin olisi», vastasi Louise samalla äänellä kuin ennen, «niin en olisi ollut niin kauan pahoillani!»
«Mitä?» huudahti Jacobi iloisesti, «oi, Louise, mitä sanoja! Mitä uskaliaita toiveita ne voisivatkaan herättää minussa! Saanko ilmaista ne teille, saanko sanoa mitä välistä olen ajatellut ja luullut ja mitä nytkin ajattelen?»
Louise vaikeni ja Jacobi jatkoi:
«Olen luullut, että halpa, varaton Jacobi voisi tarjota teille paremman kohtalon kuin Östanvikin rikas naapurinne; olen toivonut että lempeni, koko elämäni uskollinen rakkaus voisi tehdä teidät onnelliseksi; että pienikin määrä maallista hyvyyttä olisi teille kylliksi, kun sitä tarjoaa mies, joka syvästi tuntee arvonne eikä pyydä mitään parempaa kuin jalostua teidän kauttanne. Oi, jospa tämä armas käsi tahtoisi johtaa minut läpi elämän, miten selkeäksi se silloin tulisikaan minulle! En silloin pelkäisi sen vastoinkäymisiä enkä kiusauksia! Miten koettaisinkaan olla kiitollinen semmoisesta kaitselmuksen laupeudesta? Oi, Louise! niin olen ajatellut, toivonut ja uneksinut! Oi, sano! olivatko ne unta vaan? Eivätkö unennäköni voi muuttua todellisuudeksi?»
Louise ei vetänyt pois kättänsä, katsoi vaan puhujaan erinomaisen lempeästi.
«Yksi ainoa sananen vaan!» rukoili Jacobi, «yksi sananen vaan! Saanko sanoa teitä omakseni, Louise? Louise – minun?»
«Puhutelkaa vanhempiani!» vastasi Louise punastuen kääntäen päänsä toisaalle.
«Minun Louiseni!» huudahti Jacobi sulkien hänet syliinsä hurmaantuneena hellyydestä ja rakkaudesta; mutta Louise lykkäsi hänet hiljaa luotansa lausuen:
«Muistakaa vanhempiani! Ilman heidän suostumustansa en lupaa mitään. Heidän vastauksensa on minun määrääjäni.»
«Rientäkäämme yhdessä heidän luoksensa, Louiseni, anomaan heidän siunaustansa!»
«Menkää yksinänne, Jacobi!» sanoi Louise, «en ole nyt oikein tyyni, enkä kyllin vahva – odotan teitä tänne takaisin!»
Tällä viidennellä kohtauksella on mielestämme tämä pieni näytelmä onnellisesti päättynyt emmekä siis koske sen enempää sen luonnolliseen kehitykseen.
Lemmen siivillä lentäessään Louisen vanhempien luokse törmäsi kandidaatti porttikäytävässä kovasti erästä henkilöä vastaan, joka tuli rientäen vastaiselta taholta. Molemmat yhteentörmääjät säikähtyivät ja peräytyivät pari askelta ja kandidaatti ja tilanhaltija tuijottivat kummastuneina toisiinsa.
«Anteeksi!» lausui kandidaatti pyrkien ohitse. Mutta tilanhaltija pidätti häntä ja kysyi innokkaasti ja itsetyytyväisesti hymyillen:
«Kuulkaa ystäväiseni! Voitteko sanoa minulle onko Louise serkkuni puutarhassa? Tulen juuri hänen vanhempiensa luota ja tahtoisin nyt puhutella häntä. Voisitteko ilmoittaa minulle missä hän on?»
«E-en tiedä!» huudahti kandidaatti irtautuen hänestä ja riensi salainen pelko sydämmessä ylös Louisen vanhempien luokse.
Sillaikaa oli tilanomistaja vilahdukselta nähnyt «Louise serkun» puutarhassa ja riensi hänen luoksensa.
Ei ollut mitään uppo-outoa Louiselle, kun kaikkien valmistuskysymysten perästä: «pidättekö Louise serkku kalasta? pidättekö, serkku, linnusta?» y. m. tilanomistaja ryhtyi pääkysymykseen: «pidättekö, Louise serkku, minusta?» Tosin vähän enemmän kautta rantain se kuului; mutta vastaus oli kunnioituksen ja ystävyyden verhoon puettu vakava «en!»
Kandidaatti puolestansa puhui täyden sydämmensä kieltä tunnustaessansa Louisen vanhemmille rakkautensa ja toiveensa. Tosin Jacobilla ei silloin vielä ollut virkaa puhumattakaan omaisuudesta, mutta hänellä oli paljon toiveita ja keskellä niitä oli aurinkona ja tukena hänen ylhäisyytensä O***! Laamanni ei luottanut semmoiseen tukeen, Elise ei rakastanut pitkää kihlausaikaa, mutta kumpikin rakasti Jacobia, kumpikin tahtoi ennen muuta lapsellensa tosi onnea ja menestystä. Ja niin tapahtui, että monen neuvottelun perästä, kuin Louisea ensin oli tutkittu ja vanhemmat olivat huomanneet hänen todellakin toivovan samaa kuin Jacobikin – huomanneet, että Louise luuli tulevansa onnelliseksi hänen kanssansa. Jacobi sai heidän juhlallisen suostumuksensa kihlaukseensa, hänen ensin kuitenkin mitä innokkaimmin vastustettuaan kihlauksen lykkäämisehdotuksia. Siten oli hän kihloissa Louisensa kanssa saman päivän iltapuolella, jolloin aamuaurinko oli ollut heidän välinsä selvityksen todistajana. Jacobi oli sanomattoman onnellinen; Louise tyyni mutta lempeä. Henrikin mielestä «hänen majesteettinsa oli melkein liian armollisen näköinen». Ehkä hänen miettiväisyytensä johtui siitäkin, että hän jo mietti Jacobin liinavaatteiden lisäämistä ja kuntoonsaattamista; hän jo mielessään pani kuteille hienon palttinakankaan. Louise oli todellakin kernaasti suostunut kihlaukseen Jacobin kanssa, etupäässä – kuten hän tunnusti Eeva siskolleen – voidakseen paremmin hoitaa hänen asioitansa. Hyvä lukijani, ja jos olet kandidaatti, hyvä kandidaattini, suo anteeksi vanhimmalle siskollemme, että hän noin vähän «armosta» antoi suostumuksen. Me voimme vakuuttaa, että kandidaatti ei siitä pahene. Niin Jacobi ainakin itse näkyi uskovan, ja hänen ilonsa, hänen hellyytensä näkyi olevan vallan omansa karkoittamaan tuomiokirkkomaisuuden Louisen käytöksestä. Tämä seikka ynnä sisarusten vilpitön ilo Louisen kihlauksesta Jacobin kanssa, josta näkyi miten hellästi he häntä rakastivat, silittivät rypyt laamannin otsasta ja saattoivat Elisen sydämmen sykkimään suloisimmasta mielihyvästä. Etenkin Henrik lausui ääneen ja vilkkaasti ilonsa siitä, että hän sai rakastetun ystävänsä ja opettajansa langoksensa, oikeaksi veljeksensä.
«Ja kuuleppas nyt lankoseni!» hän lausui arvokkaasti vilkaisten Louiseen, «ota vaari isännyydestäsi, veikkoseni, äläkä laske akkavaltaa taloosi. Kun nait kuningattaren, niin tulet kuninkaaksi, ymmärräthän! ja sinun pitää olla arka majesteetinarvostasi. Ja kun muijasi on tuomiokirkon näköinen, niin ole sinä kuin viimeinen tuomio ja jyrise sen mukaan!... sinä naurat! Sinun ei todellakaan pidä ottaa veljellisiä neuvojani noin kevyeltä kannalta, vaan paina ne mieleesi, ja... Mutta hyvät ystävät, eikö meidän pitäisi saada pienoinen booli? Eikö pitäisi, äitiseni? Tottahan. Minulla on kunnia itse seoittaa se. Eikö meidän pitäisi juoda heidän majesteettiensa maljat. Boolin minä seoitan kuin .... sokuria ja pomeransia. Boolia! Boolia!»
Niin sanoen Henrik kädet ojennettuina ryntäsi salin ovelle, se aukeni samassa ja Henrik syleili hovimarsalkanrouvaa.
«No hyvänen aika! No totta tosiaan!» huudahti tämä, «no hyväinen aika! No he, he, he, he! Mitä täällä on tapahtunut? Eihän hän toki, ystäväiseni, luullut saavansa eukkoa syliinsä! He, he, he, he!»
Kunnioittavasti ja herttaisesti pyysi Henrik anteeksi; kertoi innostuksensa syyn ja vastakihlatut esiteltiin Gunilla rouvalle. Gunilla rouva ensin vähäsen ällistyi ja tuli sitten liikutetuksi. Kyynelsilmin hän ensiksi syleili Eliseä, sitten Louisea ja Jacobiakin. «Jumala siunatkoon teitä!» hän lausui hellästi ja sydämmellisesti. Sitten hän kalpeana ja ääneti istahti sohvaan ja hänen omat surulliset muistonsa näyttivät puhuvan hänelle siitä suruisasta raskaasta päivästä, joka usein seuraa kihlauksen valoisata aamua. Siinäkö oli syy, vai voiko hän muuten pahoin, mutta hän tuli yhä kalpeammaksi. Gabrielle juoksi tuomaan hänelle lasillisen vettä ja törmäsi avatessansa oven äkkiarvaamatta yhteen assessorin kanssa, joka samassa astui sisään. Hiljaa huudahtaen hän pelastui odottamattomasta yhteentörmäyksestä. Assessori katsahti hyvin kummastuneena häneen ja aikoi juuri antaa hänelle jonkun uuden nimen, mutta oli samassa kaikkien nuorten ympäröimänä.
«Kas niin, kas niin!» hän lausui, «mikä nyt on hätänä? Minkätähden ahdistatte minua noin? Enkö saa olla rauhassa? En tahdo tanssia, Henrik herraseni! Älä huuda puhki korviani, Petrea neiti! Mitä kummia? Kihloissa? Mitä? Kuka? «Meidän vanhin siskomme!» Herranen aika, antakaa minun istahtaa ja pistää vähäsen nuuskaa! «Vanhimpamme kihloissa; – sehän on kauheata!.... Ui, ui!.... Sehän on liiankin kamalaa! Ui, ui, ui! Huh!.... se oli oikein ilettävää! Hu ... u... u... uh!»
Assessori puhki ja tuhri nuuskaa hyvän aikaa ja perhe, joka tunsi hänen tapansa, nauroi herttaisesti, paitse Louise, joka punastui ja oli vähällä pahastua hänen päivittelemisestänsä, etenkin «ilettävä» sanasta. Vihdoin pisti assessori nuuskarasiansa taskuunsa, nousi ja lausui:
«Täytyy kai mukaantua siihen, joka ei enää ole autettavissa. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Ja kun on kirjoitettu, että tämän siunatun, parantumattoman ihmis-suvun pitää lisääntymän, niin – Herran nimessä olkoon onneksi! Onnea ja siunausta, rakkaat ihmislapset!» Ja sitten hän sydämmellisesti pudisti Jacobin ja Louisen käsiä ja Louise vastasi hänen kädenpuristukseensa vaikkei ollutkaan tyytyväinen hänen onnentoivotuksensa muotoon.
«En kuuna päivänä», lausui Henrik «ole kuullut niin surkeita, onnentoivotuksia. Hovimarsalkanrouva ja setä varmaankin ovat alakuloisella tuulella tänään. Mutta nyt ukko istahtaa hänen viereensä ja silloin on meillä toivo pian nähdä heidän panevan vireille pienen, kunnon riidan.»
Mutta ei! Ei riitaa syntynytkään sinä iltana assessorin ja Gunilla rouvan välillä. Assessorilla oli uutinen kerrottavana hänelle ja sen sanat olivat vähällä takertua ukolla kurkkuun ja nostivat kyyneleet vanhalle rouvalle silmiin. «Pyrrhus oli kuollut!»
«Se oli aivan virkeä eilen», kertoi assessori, «ja nuoleskeli kättäni kun jätin sen yöksi. Tänään se halukkaasti joi aamukahvinsa ja paneutui sen perästä maata tyynyllensä; – kävin sitä katsomassa ennen kuin läksin ulos. Kun tulin kotiin päivällisille ja juuri iloitsin siitä, että saisin syödä yhdessä pikku kumppanini kanssa, se makasikin kuolleena tyynyllänsä!» Paljon ja kauan Gunilla rouva ja assessori puhuivat pienestä yhteisestä suosikistansa, ja tulivat siten varsin hyviksi ystäviksi.
Jeremias Munter oli muuten sinä iltana tavallista moittivammalla tuulella. Synkästi hän katseli vastakihlatuita.
«Niin», hän lausui ikäänkuin itsekseen, – «jospa vaan voisi luottaa itseensä, jospa vaan tarkasti tuntisi itsensä, niin voisi myöskin syystä toivoa tekevänsä toisen onnelliseksi ja itse samalla tulla onnelliseksi hänen kanssansa!»
«Sen verranhan toki jokainen tuntenee itseänsä, että voipi olla varma siitä, ennenkuin vapaaehtoisesti yhdistää kohtalonsa toiseen!» lausui Louise sangen lujalla luottamuksella.
«Sen verran, sen verran!» toisti assessori kiivaasti. «Mitä vielä! Ken tietää sen verran? Ette ainakaan te, siskoseni, sen voin teille vakuuttaa. Oi!» hän jatkoi sitten katkeran alakuloisesti, «ihminen voi kauheasti pettää itseänsä elämässä. Onko olemassa ketään, joka – jos hän vaan tuntee itsensä – ei ole tarvinnut katua ystävällensä, rakkaudellensa, paremmalle tiedollensa osoittamaansa uskottomuutta. Oman voiton pyynti, ihmisen kurja itsekkäisyys! Missä on se soppi, jonne ne eivät hiivi? Kurja, pieni minä, eikö se aina tunkeudu esiin? Eikö itsekkäät syrjäajatukset, sivutarkoitukset, muka hyvätteot...?»
«Ettekö sitten tunne ainoatakaan hyvettä, mitään puhdasta jaloutta ja kuntoa, jota voisitte ihailla?» kysyi Henrik, «eikö historia näytä meille...»
«Historiako?» huusi asessori, «älä puhu siitä, älä vetoa siihen! Ei, jos minä voisin uskoa johonkin hyveesen niin se olisi semmoiseen, josta historia ei mitään tiedä, josta se ei voi saada selvää. Se piilee ainoastaan niissä, joilla ei ole ollut mitään osaa näyteltävänä elämän näyttämöllä ja jotka eivät siis ole saaneet vastaanottaa kätten taputuksia. Heissä mahdollisesti voipi olla jotakin täysin puhdasta, täysin kaunista ja pyhää. Oi! tahdon uskoa sen, vaikka – en löydä sitä itsestäni! Olen tutkinut oman sieluni enkä voi löytää sieltä mitään – puhdasta. Mutta voihan sitä olla muissa; tahdon ainakin uskoa sen. Sydämmeni voi heltyä ajatellessani, että täydellisen puhdasta ja epäitsekästä hyvettä voisi olla olemassa. Herra jumala, miten ihmeen ihanaa! Ja olkoon tämä sielu missä hyvänsä maailmassa, palatsissa tahi mökissä, puettuna kultavaatteesen tai ryysyihin, mies tahi vaimo, joka vältellen maailman ylistystä ja peläten oman sydämmensä kattelevia ääniä rehellisesti täyttää velvollisuutensa, olkoot ne vaikka kuinka raskaat ja huomiota herättämättömät tahansa, joka huomaamattomassa sopukassansa tekee työtä ja rukoilee, sitä henkilöä minä ihailen ja rakastan, asetan korkealle yli kaiken maailman Cesarien ja Ciceroiden.»
Laamanni oli sitä kuullessansa hypähtänyt ylös ja lähestynyt keskustelevia. Hän laski hiljaa kätensä puolisonsa olalle, hän katseli lapsiansa; hänen silmänsä säihkyivät.
«Aikamme» – jatkoi Jeremias Munter hänelle tavattomalla innostuksella – «meidän aikakautemme tuskin käsittää paljoa tämmöisestä suuruudesta. Se kiittää julkisesti itseänsä ja ansaitsee juuri sen tähden niin vähän kiitosta. Kaikki ihmiset tahtovat olla erinomaisia ja mainioita, tahi ainakin näyttää siltä. Jokainen astuu esiin ja huutaa ääneen: «Minä, minä!» Ei nainenkaan enää älyä huomaamattoman tilansa jaloutta; hänkin tahtoo toitottaa maailman kuuluviin «minäänsä!» Tuskin kukaan enää tahtoo sydämmestänsä lausua sinä. Ja kuitenkin – siinä sinässä, jonka tähden ihminen unohtaa itsekkään minänsä, siinä on hänen puhtain ja paras onnensa. Tosin voi näyttää suurelta, tosin voi olla hurmaavaa – vaikka silmänräpäykseksikin vaan – saada nimensä kaiken maailman kuuluviin; mutta kun muinaisina aikoina miljoonat ihmiset miljoonien perästä yhtyivät rakentamaan temppeliä Korkeimmalle olennolle ja sitten vaipuivat unhotuksiin, nimetönnä antaaksensa Hänen nimensä, Hänen kunniansa näkyä – tottahan se oli suurempaa, tottapa siinä oli ihmisystävällisyyttä!»
«Te puhutte kuin itse kuningas Salomo, setä Munter!» huudahti Petrea ihastuksissaan. «Teidän pitäisi todellakin ruveta kirjailijaksi, teidän pitäisi kirjoittaa kirja...»
«Kirjoittaako? Minkä tähden? Antaakseni yllykettä ihmisen kurjalle turhamaisuudelle? Kirjoittaako – sitä vielä!»
«Jokaisella ajalla on oma temppelinrakentamistapansa!» huomautti Henrik silmissään kaunis ilme.
«Ei!» jatkoi assessori silminnähtävällä inholla. «Ei, en tahdo kirjoittaa, mutta minä tahtoisin – elää! Olen välistä uneksinut, että voisin elää!...» Hän vaikeni; eriskummallinen liikutus kuvastui hänen kasvoissaan, hän nousi, tarttui kirjaan ja katsoi siihen, sitä lukematta. Hetken perästä hän hiipi hiljaa ulos.
Perheenjäsenet keskustelivat sinä iltana erittäin vilkkaasti ja tuon leikillisen vakavuuden tuloksena oli, että he yhdessä vetäisivät kortensa temppelirakennukseen, siinä merkityksessä kuin assessori oli sitä kuvannut ja ylistellyt, kukin omilla aseillaan ja voimiensa mukaan.
Laamanni astui edestakaisin huoneessa, otti harvoin osaa keskusteluun, kuunteli vaan ja hymyili usein hyväksyen. Näytti siltä kuin Jeremias Munterin sanat olisivat herättäneet hänessä jonkinlaisen alakuloisen mielialan. Muutamia lämpimiä sanoja hän lausui ystävänsä ylistykseksi.
«Puhtaampaa ihmissielua ei ole!» hän sanoi, «ja hän on sen kautta vaikuttanut sangen paljon hyvää minuun. Moni ihminen harrastaa hyvää ja tekee sitä myöskin, mutta harvalla on siihen määrin puhdas luonto, täydellisesti jalo tarkoitusperä kuin hänellä!...»
«Oi! jospa voisi saattaa häntä vähän onnellisemmaksi, vähän tyytyväisemmäksi elämään!» lausui Eeva.
«Ehkä ottaisit sinä sen tehtävän?» kuiskasi hänelle Petrea veitikkamaisesti.
Suudelma, melkein liian kuuluva, käänsi nyt kaikkien katseet kandidaattiin ja Louiseen, joka siitä uhkarohkeasta teosta loi häneen sangen epäarmollisen ja ankaran katseen. Henrik vakuutti kandidaatin siitä vallan masentuneen.
Erottuaan illalla – kandidaatti pyysi ja sai – «armosta» pienen suukkosen anteeksiannon ja sovinnon merkiksi tuon suuren jälkeen – etsivät yhteisen keskustelun tarpeesta Elise ja Louise toinen toisensa, ja äidin yksityisessä huoneessa alkoi seuraava keskustelu:
«Tyttökultani!» sanoi äiti, «mistä tuli noin äkkiä Jacobin kosiminen? En milloinkaan olisi voinut luulla sen niin pian tapahtuvan. Olen vieläkin vallan ällistynyt siitä, että nyt olet kihloissa!»
«Niin olen minäkin!» vastasi Louise, «tuskin itsekään käsitän, että niin on käynyt. Jacobi tuli aamulla vastaani puutarhassa. Hän oli suruissansa, oli pahoillansa ja tahtoi matkustaa pois, siksi että hän luuli minun kohta menevän kihloihin Tuure serkun kanssa. Silloin pyysin häneltä anteeksi entistä tylyyttäni ja annoin hänen huomata miten laitani oli. Siiloin hän puhui minulle tunteistansa ja toiveistansa niin kauniisti ja erinomaisen hellästi, ja silloin – niin, en oikein tiedä miten kävi, mutta hän sanoi minua Louiseksensa, ja minä pyysin häntä menemään puhumaan vanhempieni kanssa!»
«Ja samaan aikaan lähettivät vanhempasi tyttärellensä toisen kosijan saamaan häneltä joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen. Tuure serkku raukka! Hän näkyi niin varmasti toivovan myöntävää. Mutta tiedätkö, Louise, että todellakin viime aikoina olen luullut Östanvikin ja sen komeuksien hiukan houkutelleen sinua! Ja nyt – etkö todellakaan kadu ja kaipaa sitä runsautta ja maallista menestystä, jotka olet täten hylännyt?»
«Kaipaanko? En, en nyt enää! Ja kuitenkin valehtelisin jos kieltäisin sen olleen minulle kiusauksena. Mutta juuri sentähden en milloinkaan tahtonut nähdä Östanvikiä, kun tiesin miten väärin olisi ollut antaa sen vaikuttaa päätökseeni, kun en milloinkaan voisi pitää Tuure serkun kaltaisesta ihmisestä ja kun sitäpaitsi olen pitänyt niin paljo Jacobista jo monta vuotta. Kerran oli kuitenkin kiusaus hyvin lähellä. Se oli silloin kun kiikuin Tuure serkun pehmeissä landoovaunuissa matkalla tänne Akselholmasta. Silloin minä ajattelin, että olisi hauska olla semmoisten vaunujen omistajana ja kulkea noin mukavasti ja komeasti elämänsä loppuun asti. Mutta sinä hetkenä olin onneton; elämä oli kadottanut parhaan arvonsa – usko niihin joita enimmin rakastin oli myrkytetty, – oh! minussa riehui niin kauheita epäilyksiä kaikkeen maailman hyveesen ja silloin minusta hetkisen tuntui kuin olisi parasta nukkua koko elämänsä ja siihen soveltui erinomaisesti landoovaunujen pehmeä huojuminen. Mutta nyt – oi! nyt on, Jumalan kiitos, tuo raskas unennäkö kadonnut; nyt on elämä minulle jälleen selvä ja minä näen kuljettavani tien. Nyt en välitä landoovaunuista enemmän kuin työntökärryistä. Niin, vaikka koko elämäni tulisi ahkeroivaksi työpäiväksi, niin kiitän siitä kuitenkin hartaasti Jumalaa. Työskenteleminen niiden hyväksi, joita innokkaasti kunnioittaa ja rakastaa, on iloa, enkä minä pyydä mitään muuta kuin vastedes saada toimia ja elää vanhempieni, sisaruksieni ja sen hyväksi, joka tänään on Jumalan edessä tullut puolisokseni!»
«Jumala kyllä siunaa sinua, hyvä, puhdassydämminen tyttöseni!» lausui äiti syleillen häntä ja ilon ja rakkauden kyyneleet vuotivat sinä iltana.
Varhain seuraavana aamuna lähetettiin Eevalle kaunis kimppu ihania sammalruusuja, joiden välistä pilkisti esiin kirje. Eeva avasi sen ja luki seuraavaa:
«Olen uneksinut että voisin elää, – elää täydellisempää ja kauniimpaa elämää kuin mikään romaani milloinkaan on osannut kuvailla. Pikku Eeva neitoseni, jota niin usein olen kantanut sylissäni, – hyvä nuori immyt, jota tahtoisin koko elämäni kantaa sylissäni, sinun täytyy kuulla mitä olen uneksinut, mitä vieläkin välistä uneksin!
Minä uneksin olevani kallio, rosoinen, ruma ja hedelmätön. Mutta sydän sykki kallion sisässä, vangittu sydän. Se sykki itsensä veriseksi vankilansa muuria vastaan, sillä se ikävöi ulos auringonpaisteesen, mutta ei jaksanut murtaa kahleitansa. Se itki kallion kovuutta, itki sitä, että kallio on hänen elämänsä vankilana. Silloin tuli nuori immyt, valkea, hellä enkeli tuli astuen metsästä ja laski kalliolle lämpöisen, liljanvalkoisen kätösensä ja kosketti sitä puhtailla huulillansa kuiskaten vapauttavan loitsusanan. Silloin aukeni kivikuori ja sydän, tuo vangittu sydänraukka näki päivän valon! Nuori tyttönen meni sisään sydämmenkammioon ja sanoi sitä kodiksensa. Silloin kasvoi äkkiä tuosta autuaasta sydämmestä ihania ruusuja, jotka tuoksuivat vapauttajalle ja sydämmen kammio paisui hänelle korkeaksi temppeliksi; sen paljaat seinät koristautuivat hänelle tuoreilla lehtilöillä ja jalokivet säihkyivät auringonsäteissä niiden lomitse. Minä heräsin autuudentunteesta, joka oli liian suuri tässä elämässä kannettavaksi, minä heräsin, oi! poissa olivat ruusut, poissa ihana, immyt, mutta minä olin niinkuin ennenkin jäykkä, ruma, iloton kallio. Mutta, nuori neitonen! katso, ei ole milloinkaan sitten se ajatus jättänyt minua, että ne ruusut, jotka näin unissani olisivat kätkettyinä minussa, että ne vielä voisivat kukkia, voisivat ilahuttaa ja tehdä onnelliseksi; minusta tuntuu että tämä ahdas, nureksiva rinta voisi laajeta hellästä koskettelusta, että sieltä löytyisi jalokiviä, jotka kirkkaasti säteilisivät sille, joka houkuttelisi ne päivän valoon... Nuori, hellä neitonen! Tahdotko, tohditko koettaa? Etkö tahdo laskea lämpöistä kätöstäsi kalliolle. Etkö tahdo lempeästi hengittää siihen. Oi! todellakin, todellakin se pehmenisi sinun käsissäsi, se kasvattaisi sinulle ruusuja, se muodostuisi sinulle temppeliksi, missä kiitosvirret kaikuisivat, se olisi täynnä rakkautta!...
Minä tiedän olevani vanha, ennenaikainen vanhus; tiedän olevani ruma, ikävä, vastenmielinen, ehkä naurettavakin, mutta – en luule luonnon tahtoneen minua semmoiseksi. Olen vaeltanut elämäni niin sanomattoman yksin. Ei isä, ei äiti eivätkä sisarukset ole seuranneet minua elon tiellä; ei auringonpaiste ole valaissut lapsuuttani eikä nuoruuttani; taistellen vaikeuksien kanssa vaelsin yksin elämäni tietä. Kerran turvauduin ystävään – hän työnsi minut pois – niin kasvoi kallio sydämmeni ympäri, niin muuttui olemukseni kovaksi, rumaksi ja rosoiseksi. Pitääkö se aina jäädä semmoiseksi? Eikö minun elämäni milloinkaan puhkea kukoistukseen maan päällä? Eikö mikään tuulahdus taivaasta loihdi ruusujani eloon?
Pelkäätkö ärtyisää luontoani? Oi, sinä et ole huomannut miten ainoa katse vaan, sana huuliltasi karkoittaa kaikki pilvet otsaltani. Ei senvuoksi että olet kaunis, vaan sentähden että olet puhdas ja hyvä. Tahdotko opettaa minuakin hyväksi? Sinulta mielelläni oppisin. Sinulta tahtoisin oppia rakastamaan ihmisiä ja nähdä maailmassa enemmän hyvää kuin tähän asti olen nähnyt. Sinulle tahtoisin elää, vaikk’en maailmalle. Olkoon maailma minusta mitään tietämättä ennenkuin risti haudallani kertoo: «tässä lepää...»
Oi, suloista on elää salassa maailman myrkyttäviltä katseilta, myrkyttäviltä, olkoot ne sitten moittivia tahi kiittäviä; suloista on pysyä sen huomiosta saastumatonna! Mutta vielä ihanampaa on kuitenkin olla yhden lempimänä, omistaa lempeä ja rehellinen ystävä, joka on oma puoliso! Suloista on saada hänen puhtaasta sielustansa tarkastaa omaansa kuin kirkkaasta peilistä, nähdä siitä jokainen oman sielunsa pilkku ja siten puhdistautua suuren koetuksen päivää varten!
Mutta puhunhan minä vaan itsestäni ja onnestani! Oi, minua itsekästä, minua pahaa itsekästä olentoa! Voinko saattaa sinutkin onnelliseksi, Eeva? Eikö ole uhkarohkeata minun pyytää... Oi, Eeva, rakastan sinua sanomattomasti! Lasken itsekkään minäni sinun käteesi; – tee sille mitä tahdot! Se on kuitenkin aina oleva
Sinun!»
Tämä kirje teki Eevan surulliseksi ja levottomaksi. Hän olisi niin mielellään tahtonut sanoa «tahdon» ja saattaa ihmisen, niin hyvän ihmisen onnelliseksi, mutta niin monta ääntä hänen sielussansa huusi «ei!»
Hän kysyi vanhemmiltansa ja siskoiltansa neuvoa. «Hän on niin hyvä, niin oivallinen!» hän sanoi, «ah, jospa voisin oikein rakastaa häntä! Mutta sitä en voi. Ja sitten hän on kovin vanha! Eikä minulla ole ensinkään halua mennä naimisiin; minä olen niin onnellinen kodissani!»
«Älä sitten jätä sitä!» huusivat vanhemmat ja siskot yksimielisesti. Isän, oikein pisti vihaksi tuo kosinta; äidinkin mielestä oli vallan mahdotonta, että hänen kukoistavasta Eevastansa ja Jeremias Munterista tulisi pari. Ei ainoakaan ääni puhunut assessorin puolesta paitsi pikku Petrean ja salainen huokaus Eevan omassa sydämmessä. Kaikkein neuvottelujen seurauksena oli seuraava vastaus, jonka Eeva kyynelsilmin kirjoitti kosijalleen:
«Paras, hellä ystäväni!
Oi, älkää suuttuko minuun, mutta minä en voi tulla teille siksi kuin haluatte. En varmaan milloinkaan mene naimisiin; olen siksi liian onnellinen kodissani. Oi, varmaankin se on itsekästä, pelkään mä, mutta en voi sille mitään. Antakaa minulle anteeksi! Pidän teistä kuitenkin niin paljon ja sydämmellisesti enkä milloinkaan rauhoitu, ellette vast’edes kuten tähänkin asti rakasta
pikku Eevaanne.»
Oli ilta kun Eevalle lähetettiin kaunis ja kallisarvoinen ompelulipas ynnä seuraavat rivit:
«Niin, niin! Voin kyllä arvata että rosoinen kallio oli vastenmielinen. Hän ei tahtonut uskaltaa laskea hienoista kätöstänsä siihen, pikku Eva neiti; hän ei välittänyt hengittää lämpöisesti ruusuraukoilleni. Jääkööt ne siis hautaansa. Nyt matkustan pois enkä näe häntä jälleen ehkä vuosikausiin. Mutta tulimmaista; koska hän antaa minulle rukkaset, niin saa hän itse lippaan sijaan! Ostin sen – morsiamelleni, Eevalleni! Nyt pitää Eevan kuitenkin saaman se ja käyttää sitä minun tähteni. Hän voi lähettää sen takaisin kun lakkaan olemasta hänen
uskollinen ja harras ystävänsä.»
«Eihän hän vaan katune?» kysyi laamanni levottomasti puolisoltaan, kun näki Eevan katkerasti itkevän ompelulipas sylissään. «Mutta ei auta! Hänkö menisi naimisiin, ja vieläpä Munterin kanssa?! Eevahan on vasta lapsi. Mutta niin on tässä maailmassa; kun on saanut tyttärensä jotenkuten kasvatetuiksi ja säädyllisiksi: kun juuri alkaa saada oikein iloa heistä, silloin pitää antaa heidät luotansa ja antaa heidän matkustaa vaikka Kiinaan, jos kosija on kiinalainen. Se on sietämätöntä! En soisi pahimmalle vihamiehellenikään semmoista ristiä kuin naimaikäiset tyttäret ovat. Eikö tuossa Schwartzkin rupea asettelemaan koukkujaan Saaralle? Herra Jumala vieläkö nyt joudumme tekemisiin uuden kosijan kanssa?»
Laamanni oli tietämättänsä lausunut toden sanan. Schwartz oli todellakin virittänyt yhä ahtaampia ansoja Saaran ympäri, ja tahtoessaan muka olla vapaana hänen vallastansa muuttui Saara päivä päivältä yhä levottomammaksi ja arkaluontoisemmaksi. Äiti oli levoton hänen suhteestansa Schwartziin eikä enää tahtonut jättää heitä kahdenkesken soittotunneilla, ja tuo vahtiminen ärrytti Saaran ylpeyttä. Saamansa vakavat vaikka lempeät varotukset hän otti vastaan kovin maltittomasti ja halveksivasti. Ainoastaan laamannille Saara ei näyttänyt olemuksensa synkkää puolta; hänen katseensa ja läsnäolonsa näytti tavallaan hallitsevan häntä; ehkä myöskin juuri hän koko perheestä rakastikin häntä enemmän kuin kukaan muu, Petreaa lukuunottamatta.
Eräänä iltana istui Saara ääneti kirjaston ikkunassa, nojaten kauniin päänsä käteensä. Petrea istui jakkaralla hänen jalkainsa juuressa; hänkin oli vaiti, mutta katseli välistä Saaraa hellästi Ja levottomasti. Ajatuksiinsa vaipuneena melkeinpä synkästi katsahti Saarakin välistä häneen. «Petrea», hän äkkiä lausui, «mitäpä sanoisit jos kohta odottamatta läksisin luotasi suureen maailmaan enkä milloinkaan enää palaisi?»
«Mitäkö minä sanoisin?» vastasi Petrea purskahtaen itkuun, «ah, minä en sanoisi sanaakaan, vaan paneutuisin kuolemaan surusta!»
«Rakastatko todellakin minua niin paljon, Petrea?»
«Rakastanko sinua? Oi Saara! jos matkustat pois, niin ota minut mukaasi, piiaksi, kamarineitsyeksi! Kaikki tahtoisin tehdä hyväksesi.»
«Petrea kulta! Rakasta Saaraa, mutta älä seuraa häntä!» kuiskasi Saara kiertäen käsivartensa Petrean kaulaan ja suudellen hänen itkusilmiään.
«Minun mielestäni on kauhean raukasevaa tänä iltana!» lausui Henrik nyrpeästi. «Eihän tässä saa pientäkään seuraa koolle, ei rahtuistakaan soittoa eikä laulua, ei keskustelun alkuakaan! Tuntuu ilmassa kuin olisi maanjäristys tulossa. Luulenpa tuon siunatun Afrikan valmistaman meille rajuilmaa. Petrea itkee kuin Trollbättan. Jo tuossa astuvat ihmiset parittain, istahtavat nurkkiin, supattavat ja kuiskailevat ja suutelevat hurskaista vanhemmistani alkaen ymmärtämättömiin siskoihini asti! Kuningas ja kuningatar istahtavat umpimähkään minne sattuu niin elävien olennoiden kuin muidenkin esineiden päälle. Olivatpa he tottamaar istahtamaisillaan päälleni tuolle sohvalle. Mutta minä toimitin «tout d’un coup», yhdellä iskulla täydellisen mullistuksen!... Kihloissa olevat ihmiset ovat kauhean ikävät! Eivätkö ole Gabrielle? He eivät näe eivätkä kuule, enkä minä luule heidän osaavan puhuakaan, paitsi keskenään.»
Myöhään yöhön paloi tuli Saaran huoneessa. Hänen päiväkirjansa piti hänet kauan valveilla. Hän kirjoitti siihen hätäisesti epävakavalla kädellä:
«Siis huomenna! Huomenna on kaikki lausuttu ja minä – sidottu.»
»Minä tiedän että se vaikuttaa tuskin mitään, mutta kuitenkin sitä pelkään. Oi, sinua ennakkoluulojen ja muodollisuuden voimaa!»
«Kyllä tiedän ketä voisin rakastaa!... Hänen silmissänsä on puhtautta, voimakasta puhtautta, joka voittaa minut. Mutta millä silmillä hän katselisi minua jos näkisi...?»
«Minun täytyy mennä! Sitäpaitsi minulla ei ole valitsemisen varaa! S. on saanut minut verkkoihinsa – häneltä lainaamani kulta sitoo minut – toistaiseksi! Sillä minä en tahdo että he siitä tietäisivät – ja halveksisivat minua. Minä tiedän että he uhraisivat kaiken omaisuutensa vapauttaaksensa minut; mutta minä en tahdo olla niin halpa!»
«Ja mitäpä minä puhun vapauttamisesta? Siihenhän minä juuri menenkin; – vapauden ja kunnian elämään! Vaan lyhyen hetkisen minä kumarrun ikeen alle, ainoastaan voidakseni sitä ylpeämmin kohota. Ei ole nyt aikaa vapisemiseen ja epäröimiseen; pois kaikki kyyneleet! Ja sinä Volney! vahva, uljas ajattelija, auta minua! Opeta minulle, jos kaikki muu horjuu, rauhallisesti lepäämään omassa voimassani!»
Saara vaihtoi nyt kynän kirjaan ja sydänyö tuli ennenkuin hän sen sulki ja nousi tyynenä ja kylmänä ja meni etsimään unen lepoa.
Maanjäristys, josta Henrik oli puhunut, tuli todellakin seuraavana päivänä. Sen ensimmäinen aihe oli kirje laamannille Schwartzilta, joka siinä pyysi Saaraa omaksensa. Hän lausui siinä, että hänen ainoa omaisuutensa oli taiteensa, mutta sanoi myöskin olevansa varma siitä, ettei hänen vaimonsa tarvitsisi kärsiä mitään puutetta. Hän aikoi nyt lähteä kiertämään ympäri Europpaa konserttimatkalle ja hänen toivomuksensa oli saada mukaansa Saara, jonka suostumuksesta ja rakkaudesta hän sanoi olevansa varma. Laamanni kyllä hyväksyi miehissä jonkinmoista itseensäluottamista, mutta Schwartzin kirje hengähti semmoista vallatonta varmuutta ja taiteilija-itserakkautta, että laamannia oikein inhotti. Sitäpaitsi häntä loukkasi vaatelias tapa, jolla Schwartz puhui hänestä, jota laamanni rakasti kuin omaa tytärtänsä ja jo pelkkä ajatus, että hänet yhdistettäisiin Schwartzin kaltaiseen mieheen
tuntui hänestä inhottavalta. Hän oli melkein varma siitä, että Saara ei rakastanut Schwartzia ja hän odotti malttamattomasti saadaksensa kieltää hänen vaatimuksensa sekä samalla sulkea häneltä talonsa oven.
Elise oli täydellisesti samaa mieltä kuin miehensäkin, mutta ei ollut yhtä varma kuin hän Saaran tunteista. Saara kutsuttiin vanhempien luokse. Laamanni antoi hänelle Schwartzin kirjeen ja odotti levottomasti hänen lausuntoansa siitä. Saara kalpeni silmänräpäykseksi siitä vakavasta, läpitunkeavasta katseesta, jonka laamanni loi häneen, mutta selitti suostuvansa Schwartzin tarjoukseen. Kummastusta ja suuttumusta kuvastui laamannin kasvoille. Hetkisen vaitolon jälkeen lausui äiti:
«Oi Saara! Oletko miettinyt tätä? Onko Schwartz sinun mielestäsi mies, joka olisi omansa saattamaan vaimonsa onnelliseksi?»
«Minut», vastasi Saara, «minut hän voi tehdä onnelliseksi toiveitteni mukaan.»
«Et milloinkaan – et milloinkaan voi hänen kanssansa saavuttaa kodin onnea!»
«Hän rakastaa minua ja voi tuottaa minulle autuutta, jommoista en täällä saa maistaa. Aikaisin kadotin isän ja äidin ja siinä kodissa, joka armeliaisuudesta avautui minulle, kaikki yhä enemmän kylmenevät minulle!»
«Oi, älä usko sitä, Saara! Mutta, jos niin olisikin – eikö sinussakin ole vähän syytä siihen? Tahdotko todellakin panna kahta rikkaa ristiin tullaksesi rakastetuksi; tahdotko millään tavalla tukehuttaa ja vastustaa sitä, joka tekee sinut vähemmän rakastettavaksi?»
«Jos minua ei rakasteta vikoineni, niin voin olla ilman muiden rakkautta. Luonto lahjoitti minulle intoisat tunteet ja taipumukset: en voi hillitä niitä.»
«Et tahdo, Saara!»
«En voi, ja olkoonpa niin! en tahdo alistua siihen kukistamiseen ja kesyttämiseen, joka on tehty naisen kohtaloksi. Minkätähden niin tekisin? Minussa on voimia kylliksi raivatakseni oman tieni; tahdon elää raitista, riippumatonta elämää: valoisata taiteilijan elämää tahdon elää vapaana kotielämän kahleista ja pikkumaisesta säälistä. Vapaa tahdon olla kaikesta nykyisestä vartioimisesta, epäluuloista, vakoilemisista, vapaa muiden tyytymättömyydestä ja moitteista, jotka nyt seuraavat askeleitani aina ollen kintereilläni. Tämä kohtelu, äitini, se on, joka on jouduttanut päätökseni.»
Kovin liikutettuna Saaran äänestä ja sanoista vastasi äiti vapisevalla äänellä:
«Jos olen rikkonut sinua vastaan, Saara – ja voinhan olla rikkonut, niin tiedän sen, etten ole toiminut oikullisesti enkä hellyyden puutteesta sinua kohtaan... Olen neuvonut ja varoittanut paraimman vakuutukseni mukaan. Olen hartaasti katsonut ja tahtonut parastasi. Kerran sen paremmin vielä käsität kuin nyt[4]; ehkä vielä huomaat, että olisi ollut hyvä jos olisit nöyremmin kallistanut korvaasi äidillisille neuvoilleni; ... ehkä vielä kadutkin, että moitteilla ja katkeruudella palkitset sitä rakkautta, jota olen tuntenut ja yhä vieläkin tunnen sinua kohtaan!»
«Anna minun mennä!» lausui Saara lempeämmällä äänellä – «me emme sovi elämään yhdessä! Minä katkeroitan elämäsi, äitini, etkä sinä – et tee, ehket voi tehdä minun eloani onnelliseksi. Anna minun mennä sen kanssa, joka tahtoo ja voi avata luonteeni voimalle, lahjoilleni vapaamman vaikutusalan, kuin muutoin tulisi osakseni.»
«Oi Saara! luuletko sillä tavalla voittavasi paremman onnen kuin kodin piirissä, uskollisien ystävien hellyydessä, onnellinen kotielämä voi sinulle antaa...?»
«Oletko sitten itse niin onnellinen, äitini?» keskeytti hänet Saara ivallisesti hymyillen ja läpitunkevasti katsellen äitiä, «tässä piirissä ja kotielämässä, jota niin ylistät, toistaen mitä jo on sanottu maailman alusta asti? Nuo alituiset askareet, joissa olet kuluttanut parhaat päiväsi, nuo pikkumaiset jokapäiväiset huolenpidot, jotka eivät ensinkään sovellu luonteellesi – ovatko ne niin suloiset, niin onnea tuottavat? Eikö sinun ole täytynyt hylätä monta kaunista mielitekoa ja taipumusta, niinkuin kirjallisuuden viljeleminen ja soitanto, elämän kaikki kauniimpi puoli elääksesi, antautuaksesi tuohon kätkettyyn ja unohdettuun, ja siinä silkkiäismadon tavoin kehrätäksesi omaa hautaasi siitä langasta, jonka toiset saavat keriä? Oman tahtosi alistat alati toisen tahdolle, viattomat nautintosi uhraat joka päivä miehesi tahi muiden nautintojen hyväksi; – tekevätkö kaikki nuo uhraukset sinun onnelliseksi, äitini?»
Laamanni nousi kiivaasti, mittasi pari kertaa lattian ja seisahtui viimein Saaran eteen, nojaten selkäänsä uuniin ja kuunteli tarkasti vaimonsa vastausta.
«Kyllä, Saara, minä olen onnellinen!» hän vastasi tavattoman varmasti, «kyllä, minä olen onnellinen! Jos olen uhrannut mitään, niin olen myöskin runsaasti palkittu; ja jos on hetkiä, jolloin olen tuntenut kaipausta, niin on ollut sen sijaan ja verrattomasti paljon enemmän, joina olen tuntenut voittaneeni paljon. Sillä minä olen voittanut. Olen tullut – paremmaksi sen puolison kautta, jonka Jumala on minulle antanut, lasteni kautta, velvollisuuksieni kautta, siitä myötä- ja vastoinkäymisestä, jota olen saanut kokea puolisoni rinnalla; niin Saara, ennen kaikkea hänen kauttansa, hänen rakkautensa, hänen kunnollisuutensa kautta olen jalostunut ja tunnen itseni päivä päivältä onnellisemmaksi. Rakkaus, Saara, rakkaus muuttaa uhraukset nautinnoksi, tekee kieltäymykset suloisiksi! Minä kiitän Jumalaa kohtalostani ja soisin vaan ansaitsevani sen paremmin!»
«Olkoon niin!» vastasi Saara ylpeästi; «kullakin on oma piirinsä. Mutta kotkan lujalle luonteelle ei sovellu kyyhkysen tyhjä onni!»
«Saara!» huudahti laamanni kovin tyytymättömällä äänellä.
Voimatta enää hillitä liikutustansa äiti läksi äkkiä ulos huoneesta painaen nenäliinansa silmillensä.
«Häpeä toki Saara, tuo ylvästeleminen menee tosiaankin liian pitkälle!» lausui laamanni ankaran vakavasti ja katseli häntä moittivasti.
Saara vapisi sen katseen vaikutuksesta niinkuin kerran ennenkin. Eräs lapsuuden muisto heräsi hänessä; hän loi katseensa maahan ja polttava puna peitti hänen kasvonsa.
«Olet unohtanut mikä on sopivaa!» jatkoi laamanni tyynemmin, «ja lapsellisessa uhkarohkeudessasi näyttänyt kuinka kaukana olet oivallisuudesta ja arvosta, jota et käsitä ja jota et milloinkaan tuommoisena saavuta. Oma arvostelukykysi vielä kovasti moittii sinua äskeisestä kohtauksesta ja johdattaa – sen pitää johdattaa sinut äitisi jalkain juureen! Nyt tahdon ainoastaan, että kuulet ymmärryksesi ääntä ja mietit mitä aijot tehdä. Kuinka on mahdollista, ettet huomaa omaa johdonmukaisuuden puutettasi? Intoilet kotielämää vastaan ja avioelämän velvollisuuksia vastaan samalla kuin itsepintaisesti tahdot alistua niihin, vieläpä miehen kanssa, joka varmaan tekee avioelämän siteet todellisiksi kahleiksi!»
«Hän ei vangitse minua niillä!» vastasi Saara, «hän on luvannut, vannonut minulle sen. Minä en ole hänelle vaimona alamainen, minä esiinnyn taiteilijana hänen rinnallansa siinä ihanassa ja kunniakkaassa maailmassa, jonka hän avaa minulle.»
«Loruja! Hulluutta! Mielettömyyttä! Kuinka sinä voit olla niin houkkamainen että uskot semmoisia luulotteluja? Yhteiskunta antaa miehellesi vallan ylitsesi, eikä hän jätä sitä väärinkäyttämättä, sen voin sinulle vakuuttaa, mikäli tunnen hänen luonteensa ja mikäli nyt opin tuntemaan sinun luonteesi. Eikä kukaan nainen pääse rankaisematta semmoisesta suhteesta, etenkin asiain näin ollen. Saara! sinä et rakasta sitä miestä, jonka omaksi tahdot; – mahdotonta on että voisit häntä rakastaa! Ei mikään tosi kunnioitus, ei mikään puhdas rakkaus yhdistä sinua häneen!»
«Hän rakastaa minua!» vastasi Saara vapisevin huulin; – «minä ihailen hänen taiteilijaneroansa, hänen voimaansa; – hän tahtoo viedä minut ulos riippumattomuuteen ja kunniaan! Ei ole syy minun, että naisen osa maailmassa on tullut niin ahtaaksi, niin kurjaksi, että hänen täytyy antautua kahlehdittavaksi voidaksensa päästä vapaaksi.»
«Siis ainoastaan keino? Mitä pyhintä on maailmassa se on siis vaan keino, ja mihin? Halpaan epämääräisen onnen etsintään, jota sanot kunniaksi, vapaudeksi. Onneton, petetty Saara! Kuinka olet niin eksytetty, niin hairahtunut oikealta tieltä? Onko mahdollista että yhtä heikon ja pintapuolisen kuin vaateliaan ajattelijan kirjoittama kurja kirja olisi niin voinut viekoitella sinut harhateille.» Ja laamanni veti Volneyn «Rauniot» taskustaan ja heitti sen pöydälle.
Saara säpsähti ja punastui.
«Ah» hän lausui, «jälleen minua ympäröivän vakoilemisen tuloksia!»
«Ei mitään semmoista!» laamanni vastasi tyynesti.. «Käväsin tänään huoneessasi; olit unohtanut kirjan pöydällesi, minä otin sen puhuakseni sitten kanssasi siitä ja estääkseni Petrean nuoret silmät johdotta eksymästä sen harhasokkeloihin.»
«Ajateltakoon kirjan vaikutuksesta miten tahansa», vastasi Saara, «minun mielestäni «heikko» nimitys kaikista vähimmin sopii sen kirjoittajalle.»
«Kun olet seurannut hänen neuvojansa, Saara, kun olet sen laivanhylyn kaltainen, jota laineiden siinä kerrotaan ajelehtivan, silloin voit arvostella perämiehen voimaa ja tietoja. Kypsyneempi, johdonmukaisempi ajatuskyky opettaa sinulle kuinka vähän hän tuntee elämän kulkuväylää, sen syvyyttä, sen kareja ja oikeata kompassia.»
«Ah!» vastasi Saara, «nuo myrskyt, nuo vaarat, jopa itse haaksirikkokin tuntuu minusta paremmalta kuin tyyni, tuuleton vesi, joka muodostaa kodin kiitetyn sataman. Puhut haavekuvista, isäni! Oi! sano minulle eikö kotielämän kiitetty onni ole ennen muuta haavekuva? Kun sali on siivottu, niin ei kukaan näe harjaa eikä pölypyyhettä, jotka siellä vähää ennen hallitsivat, ei näy pölyhiukkeita, jotka äsken miljoonittain täyttivät huoneen, ja sen tähden kukin mielellään unohtaa, että ne ovat siellä olleetkaan. Niin on kodin ja perhe-elämänkin laita. Itsepintaisesti tahdotaan nähdä ainoastaan niiden kauniit puolet ja ollaan muistelematta vähemmän kauniit, suorastaan oikeinpa rumia puolia, joita siellä on olemassa.»
Puoleksi hymyillen Saaran vertaukselle laamanni vastasi: «kaikki riippuu siitä, mitkä puolet saavat voiton kodissa. Jos on useammin siivotonta kuin siivottua, ilma useammin pölyinen kuin puhdas ja raitis, niin asukoon siellä piru itse vaan en minä. Tiedän kyllä, että on kotia maailmassa, jotka ovat pölyisiä helvettejä, mutta siitä syyttäkööt asukkaat itseänsä. He yksin määräävät kodin onnenmittarin kaikki asteet alkaen siitä, jolloin kotia täydellä syyllä voi sanoa helvetin eteiseksi siihen asti, jolloin se epätäydellisyydestänsä ja pölypyyhkeiden vallasta huolimatta voi ansaita taivaan-esikartanon nimen. Ja mistä, Saara, mistä sinä maan päältä voit löytää olemista, joka olisi vapaa maallisesta tomusta? Se, mistä valitat ei ole muuta kuin maallinen kuori, joka ympäröi kaiken elävän niin miehen kuin naisenkin; mullassa pitää kasvinkin kasvaa, kotelossa juuri pitää toukan kehittyä perhoseksi. Voitko todellakin olla niin sokea, että sinulta jää huomaamatta korkeampi ja jalompi elämä, joka ei milloinkaan missään kauniimmin kehity kuin rauhallisessa kodissa. Voitko epäillä että juuri perheen ja ystävien piirissä ihminen paraiten ja täydellisimmin elää ihmisenä, se on maallisen ja taivaallisen valtakunnan jäsenenä. Voitko kieltää ettei naisen toiminta olisi suuri ja jalo yksityisessä elämässä, olkoon hän naitu tai naimaton, jos hän vaan etsii – –.»
«Oi! tuo yksityinen piiri on minulle liian ahdas. Tarvitsen laajemman voidakseni hengittää vapaasti ja esteettömästi.»
«Puhtaassa rakkaudessa, ystävyydessä, hyvää tekeväisyydessä on suuri ja vapaa hengitysala – ijankaikkisuuden tuulahdukset pitävät sen raittiina. Henkisen kehityksen kautta – ja korkeimman kehityksen voi saavuttaa yksityiselämässäkin, aukenee kokonainen maailma ihmissilmälle ja loppumattomia rikkauksia tarjoutuu siten hänen sielullensa, – enemmän, oi! paljon, paljon enemmän kuin hän voi omistaa.»
«Mutta taiteilija? Taiteilijaa ei koti voi muodostaa! Maailman teatterissa tulee hänen koettaa voimiansa. Onko hänen kutsumuksensa ainoastaan harhakuva, isäni? Ja nuo mainiot henkilöt, jotka luonnonlahjoillaan tuottavat maailmalle mitä suurinta nautintoa, joihin suuri yleisö katsahtaa ihaillen ja kunnioittaen, joiden ympärille kaikki mikä on ihanata, suurta ja jaloa kokoutuu – ovatko he – houkkioita, sokeita onnenonkijoita? Oi! mikä kohtalo onkaan ihanampi kuin heidän? Oi isäni! Olen nuori, sydämmeni sykkii ikävöiden vapaampaa, ihanampaa elämää! Älä vaadi minua pakoittamaan luontoani, älä vaadi minua tukehuttamaan voimiani, kauniimpia taipumuksiani piiriin, joka minua ei ensinkään miellytä!»
«En suinkaan kiellä taiteilijan kutsumusta», lausui laamanni, «enkä hänen vaikutusalansa arvoa; parhaassa merkityksessänsä se on yhtä jalo kuin mikä muu hyvänsä; mutta sekö puhdas taipumus, tuo jalo tarkoitusko se sinua elähyttää? Saara! – tutki sydäntäsi! Ylpeys ja itsekäs kunnianhimo ne sinua kehoittavat, kahdeksantoista ikävuottasi ja kauniit luonnon lahjasi ne saattavat sinun halveksimaan nykyistä kohtaloasi, ne saattavat sinua vähäksymään kotiasi ja sen suomaa tilaisuutta jaloon ja itsenäiseen kehitykseen. Suuri hairahdus se tässä houkuttelee sinut tekoon, joka on moitittava Jumalan ja ihmisten silmissä ja joka saattaa sinut sokeasti jättämään näkemättä haluamasi elämän varjopuolet. Ne eivät kuitenkaan missään ole mustempia; onnen vaihtelut eivät missään ole niin suuret eivätkä halvempien sattumuksien alaisia. Sattumus voi riistää sinulta kauneutesi, äänesi ja niiden kanssa maailman suosion, johon olit perustanut onnesi. Sitäpaitsi et aina pysy yhdeksäntoista vuotiaana, Saara! Kolmenkymmenenvuotiaana on loistosi jo mennyttä ja silloin – mitä olet koonnut sen elämän varalle, joka vielä on jälellä? Olet ahminut lyhyen aikaa, sitten kärsiäksesi nälkää. Sillä niin totta kuin tässä seison joudut haaksirikkoon tuolla ylpeällä ja turhamaisella mielellä juuri sen miehen kautta, jonka olet puolisoksesi valinnut. Liian myöhään silloin kurjuudessasi katuvaisesti ikävöitset sitä hyvettä ja todellista elämää, jota olit niin väärin käsittänyt!»
Isän sanat Saaraa liikuttivat. Hän vaikeni.
«Ja miten toisin kaikki voisi olla!» jatkoi laamanni lämpimästi. «Kuinka kauniisti, kuinka siunausta tuottavasti, voisivatkaan elämäsi ja luonnonlahjasi kehittyä. Saara! Olen rakastanut ja rakastan sinua kuin omaa tytärtäni; etkö tahdo kuunnella minua kuin omaa isääsi? Vastaa minulle! Oletko tässä kodissa kaivannut mitään, jota kohtuuden mukaan olisit voinut pyytää? Onko huolenpito kasvatuksestasi ja kehityksestäsi laiminlyöty mikäli se on meistä riippunut?»
«Ei!» vastasi Saara huoaten, «kaikki ovat olleet hyviä, hyvin hyviä minulle.»
«No niin!» huudahti laamanni yhä lämpimämmin ja hellemmin, «luota sitten äitiisi ja minuun, ettet vastedeskään saa syytä valituksiin. En ole varaton ja minulla on eteviä tuttavuuksia; en aio säästää varoja kehittääkseni lahjojasi, ja jos taiteilijakutsumuksesi on todellinen, niin ei sinun – niin pian kuin olet siksi valmistunut – myöskään tarvitse salata sitä yleisöltä, joka osaa taidettasi nauttia ja pitää sitä arvossa. Mutta – jää minun hoitooni! Älä lähde kypsymättömänä ja periaatteiltasi epäselvänä maailmaan, joka yhä enemmän eksyttää sinua. Älä mene, voittaaksesi näennäistä vapautta, miehelle, joka on sivistyksessä sinua ala-arvoisempi, miehelle, jota et rakasta ja jota et voi kunnioittaa siveellisenä ihmisenä. – Tutki sydäntäsi ja huomaa sen hairahtumista niin kauan kuin vielä on aikaa – ennenkuin oma hulluutesi sinut musertaa. Älä pakene helliä, sinusta huoltapitäviä ystäviä, älä pakene isän kodistasi sokeassa tyytymättömyydessä ikävyyksien tähden, joiden poistaminen ehkä on kokonaan sinun vallassasi! Saara, lapseni, minä en ottanut sinua kotiini lähettääkseni sinua sitten turmioon ja onnettomuuteen. Odota! Mieti! Saara, minä pyydän, minä rukoilen, älä tee itseäsi onnettomaksi! Kun vein sinut pois isäsi kuolinvuoteen luota, suljin sinut syliini suojellakseni sinua kolealta syystuulelta, – vielä kerran kierrän käsivarteni ympärillesi suojellakseni sinua sylissäni vielä vaarallisemmilta tuulilta. Saara! lapseni, älä pakene tätä kotia!...»
Saara vapisi; hän oli kovin liikutettu; selittämättömin tuntein hän nojasi päätään laamanniin, joka piti hänet lujasti suljettuna syliinsä. Vaikeata on sanoa pahat vai hyvätkö enkelit voittivat Saaran, kun hän hetkisen perästä kovan sisällisen taistelun jälkeen sysäsi luotansa rukoilevan isän ja kääntäen kasvonsa pois hänestä lausui:
«On turhaa! minä olen päättänyt, minä menen Schwartzille puolisoksi, menen sinne, mihin kohtaloni minua kutsuu!»
Laamanni hypähti ylös, polki jalkaa ja kalpeni vihasta. «Sinä paatunut!» hän huudahti säihkyvin silmin, «kun rukoukset eikä rakkaus vaikuta sinuun mitään, niin pitää sinun kuulla toisenlaista puhetta. Minulla on holhoojan valta sinuun ja sen nojalla minä kiellän tämän epäpyhän avioliiton, kiellän sinua lähtemästä talostani! Sinä kuulet mitä sanon ja tottelet!»
Saara nousi. Kalpeana ja uhkamielisenä hän katseli laamannia suurilla silmillään; tämä samaten tahdon voiman ja vakavuuden ilme kasvoissaan. He näyttivät molemmat koettavan katseillaan tunkeutua toistensa sisimpään ja kummankin tahto mitteli voimiaan äänettömässä taistelussa. Äkkiä kiersi Saara hurjasti kätensä kasvatusisänsä kaulaan, suutelo poltti hänen huuliansa; seuraavassa silmänräpäyksessä Saara riensi pois huoneesta.
Elise istui yksityishuoneessansa. Hän itki vielä katkeria kyyneleitä. Oli hämärä. Äkkiä hän tunsi jonkun syleilevän polviansa ja vaatteitaan ja itkien suutelevan käsiään. Hän etsi ja haparoi syleilijää, mutta se oli kadonnut.
«Saara! Saara! missä olet?» huusi äiti pelokkaasti.
Petrea tuli samassa alas huoneestansa ja aikoi juuri mennä vierashuoneesen, kun joku tuli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä, painoi huulensa hänen otsaansa ja kuiskasi: «unohda minut! – Saara!»
«Saara! minne menet?» huudahti Petrea säikähtyneenä ja juoksi hänen jälkeensä eteiseen.
«Missä on Saara?» kysyi laamanni kiihkeästi yläkerrassa tyttäriensä huoneessa, «missä on Saara?» hän kysyi alhaalla kirjastossa.
«Oi!» huudahti Petrea, joka nyt syöksyi sisään kyyneltulvan vallassa, «hän läksi äsken ulos, ulos kadulle; ... hän melkein juoksi ... hän kielsi minun seuraamasta itseänsä; oi, hän ei varmaankaan milloinkaan enää palaa!»
»Peijakas!» sanoi laamanni, riensi huoneesta, otti hattunsa ja meni ulos. Ulkona kadulla hän näki naisen, joka ainoastaan kevyt saali päässä ja hartioilla riensi pois, ja huolimatta hämärästä hän luuli hänet tuntevansa Saaraksi. Hän riensi hänen perässänsä. Nainen katsahti taaksensa ja – pakeni. Varmana asiastansa laamanni ajoi häntä takaa ja oli saavuttamaisillansa hänet, kun Saara äkkiä poikkesi erääsen taloon. Siinä oli Schwartzin asunto. Laamanni seurasi häntä salaman nopeudella, seurasi häntä rappuja ylös ja oli juuri saamaisillansa hänet käsiinsä, kun hän katosi eräästä ovesta. Kun samainen ovi melkein samassa silmänräpäyksessä aukeni laamannin vetäisystä, niin hän näki Saaran – Saaran Schwartzin sylissä. Molemmat syleilivät toisiaan silminnähtävästi valmiina vastustamaan häntä.
Laamanni seisoi hetkisen hiljaa luoden heihin katseen, joka ilmaisi suuttumusta, ylenkatsetta ja tuskaa. Hän katseli kalpeata, hengästynyttä Saaraa ja peitti sitten tuokioksi kädellään silmänsä. Sitten hän näkyi tointuvan. Isän koko tyynellä ja kunnioitusta herättävällä vallalla hän lausui tarttuen Saaran käteen: «nyt seuraat minua kotiin. Sunnuntaina sinut kuulutetaan!» Saara seurasi häntä; pää alaspainuneena hän astui isänsä taluttamana. Vaihtamatta sanaakaan he saapuivat kotiin.
Kotona syntyi levottomuutta ja surua. Mutta vaikka kaikki olivatkin tyytymättömät Saaraan ja hänen avioliittoonsa, niin ei ollut ainoatakaan perheenjäsentä, joka ei olisi ollut ahkerassa työssä saadakseen hänen myötäjäisensä valmiiksi. Louise, joka enimmän kaikista moitti häntä, ahkeroitsi eniten. Saara ei ollut huomaavinaan, miten kaikki puuhasivat hänen hyväksensä, vaan vietti aikansa yksiksensä omassa huoneessaan tahi harppunsa ääressä. Seurustelu perheen jäsenten kanssa näkyi häntä tuskastuttavan. Petrean hellyyden osoituksia, valituksia ja kyyneleitä hän kuunteli välinpitämättömästi ja tylysti.
Saaran ilottomat häät olivat ohitse ja hetki oli tullut, jolloin hänen piti jättää koti ja perhe, joka niin rakkaasti oli ottanut hänet omaksensa, ja joka nyt mitä hellimmin piti huolta kaikista hänen tarpeistansa uusissa elämänsuhteissansa. Eronhetkenä suli jääkuori, joka siihen asti oli ympäröinyt hänen olemuksensa; hillittömästi itkien hän vaipui kasvatusvanhempiensa jalkain juureen. Syvästi liikutettuna ja surullisena nosti hänet siitä laamanni.
«Olet saanut kaikki tahtosi mukaan, Saara!» hän lausui lujalla ja surullisella äänellä. «Tullos onnelliseksi. Yhden ainoan kehoituksen annan sinulle mukaan matkallesi. Älä unohda sitä! Se on viimeiseni sinulle. Jos huomaat pettyneesi niissä toiveissa, jotka nyt elähyttävät sinua; – jos tulet onnettomaksi; – onnettomaksi tahi rikokselliseksi, muista silloin ... muista ... muista, Saara, että sinulla täällä on isä ja äiti ja sisaruksia, joiden syli aina on avoinna sinulle, muista että sinulla täällä on perhe ja koti!»
Hän vaikeni, vei hänet muutaman askeleen syrjään tarttui hänen käteensä ja painoi siihen setelin. «Ota tämä», hän lausui hellästi, «pieneksi avuksi hädän ja huolten hetkinä. Ei! Et saa kieltää sitä kasvatusisältäsi! Ota se hänen rakkautensa tähden, – sinä vielä kerran tarvitset sen!»
Ainoastaan vaivoin laamanni oli voinut pysyä lujana; nyt hän sulki Saaran hellästi syliinsä, suuteli häntä suulle ja otsalle ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä. Itkien äiti ja siskot ympäröivät hänet. Silloin aukeni ovi ja Schwartz astui sisään.
«Vaunut odottavat!» hän lausui synkästi katsellen surevaa ryhmää. Saara kiskasihe irti häntä syleilevistä käsistä ja syöksyi huoneesta. Pari sekuntia sen perästä vierivät vaunut pois.
«Hän on hukassa!» lausui laamanni katkeran surun vallassa puolisolleen, «minä tunnen sen, hän on hukassa. Hänen kuolemansa ei olisi ollut minulle niin katkera kuin tämä avioliitto!» Monta päivää hän oli synkkämielinen ja surullinen.
Hirmumyrskyn tavoin oli äsken kerrotut tapahtumat riehuneet Frankin kodissa. Sen lakattua selkeni taivas uudelleen, niin, voipi melkein sanoa, että iloisempi rauhallisuus astui sijaan. Ei ollut ainoatakaan perheenjäsentä, joka ei hyvää toivottaen muistellut Saaraa, mutta jokainen, paitsi laamanni ja Petrea, tunsi salaista helpoitusta hänen poistumisestansa. Niin häiritsevästi vaikuttaa kodissa levoton ja vaativainen mieli, niin se voi hävittää mitä kauneimpien luonnonlahjojen siunauksen. Laamanni kaipasi yhtä tytärtään rakkaasta piiristään, kaipasi kaunista, runsaslahjaista tyttöä eikä voinut ilman katkeraa levottomuutta ajatella hänen tulevaisuuttansa. Petrea itki nuorekkaan ihailunsa ja jumaloimisensa esinettä, mutta rauhoittui rakennellessansa mitä romantillisimpia suunnitelmia heidän jälleennäkemiseensä, ja aina niin että Petrea siinä esiintyi Saaran suojelusenkelinä, joko kuningattarena jollakin autiolla saarella, hänen eteensä vertaan vuodattavana soturina tahi valepukuun puettuna irroittamassa hänen kahleitansa vankilan syvyydessä ja panemassa niitä omiin käsiinsä; sanalla sanoen jos jonkinlaisella muulla paitsi mahdollisella tavalla.
Vähän aikaa lähtönsä jälkeen Saara kirjoitti. Hän mainitsi kiitollisuudella entisyyttänsä, puhui vilkkaasti ja parasta toivoen tulevaisuudesta; jonkinmoinen mielenmaltti, vakavuus ja levollisuus kuvastui hänen kirjeestänsä levittäen hyväätekevää rauhaa perheesen, joka huolehti hänen kohtaloansa. Elise oli aina taipuisa toivomaan parasta ja nuoret ovat luonnollisesti optimisteja. Laamanni ei lausunut mitään, joka voisi häiritä perheen toiveita. Louise yksin pudisti huoaten päätään.
Monien huvitusten perästä, jotka olivat anastaneet perheeltä aikaa, näyttivät kaikki haluavan saada rauhassa nauttia hiljaista kotielämää toistensa seurassa. Kotiaskareet, nuo kodikkaan, säännöllisen elämän yksinkertaiset mutta hauskat työt sujuivat Louisen johdolla sulavasti ja sukkelaan. Ei puuttunut perheestä iloisia hetkiä, kaikenlaisia auringonpilkahduksia, miellyttäviä keskusteluja. Laamannin tilaamat aikakauskirjat pitivät kodin »au courant» ajan kysymysten tasalla, tuottivat kehittymismahdollisuutta ja ajattelemisen ja keskusteluaihetta nuorille. Laamanni hyvin mielellään kuunteli heidän ajatustenvaihtoansa, mutta sekaantui harvoin siihen paitsi lausuakseen joskus jonkun johtavan ja neuvovan sanan.
«Minun mielestäni elämä nyt luistaa hyvästi!» hän eräänä päivänä iloisena lausui vaimolleen. «Lapset elävät terveinä kodissa ja valmistuvat elämää varten. Niin, jos he vaan avaavat silmänsä ja korvansa, niin he saavat kyllin aihetta käyttääkseen niitä; he silloin kyllä ihmettelevät elämän rikkautta. Hyvä on kun koti voi tuottaa heidän ajatuskyvyllensä ravintoa samaten kuin heidän sydämmellensä ja ruumiillensa. Oikein iloitsen uudesta kodistamme! Jokaisella maalla, jokaisella ilmanalalla on omat etunsa samoin kuin omat puutteensa ja taloudellinen elämä pitää ymmärtäväisesti asettaa niiden mukaan, jos mielitään käyttää sitä hyödyksensä. Maamme, joka pakoittaa meitä elämään niin paljon kodissamme, kehoittaa meitä juuri siksi keskittämään sen samalla vakavaksi ja toisiamme rakastavaksi elämäksi, ja siihen tarvitaan ennen kaikkea hauska koti, jossa sekä ruumis että sielu voivat viihtyä ja kehittyä. Jumalan kiitos, minun mielestäni meillä on kaikki niin hyvin ja oivallisesti ja vielä paremmaksi toivon aikaa myöten saavamme sen. Ja lapset näyttävät onnellisilta! Gabrielle varttuu ja voimistuu nykyään päivä päivältä ja Louise menee kohta kaikkien meidän ohitsemme!»
Tulevaisuuden tuumat olivat nuoren väen hyvin suurena mieliaineena. Eeva ja Leonore rakensivat yhdessä kaikki tuulentupansa. Hellä rakkaus oli herännyt eloon molempien välillä heidän yhdessä olonsa jälkeen, sillaikaa kuin toiset olivat Akselholmassa. Voipi melkein sanoa että sinä iltana, jonka he yhdessä viettivät pitäen rypäle- ja romaanikemujansa, puhkesi heidän rinnassaan kauan itäneen rakkaudensiemenen sirkkalehdet päivänvaloon. Heidän tuulentupansa eivät olleetkaan tavallisia romaanihaaveita, heillä oli perusteena proosallinen mutta kaunis aije vastaisuudessa itsenäisesti ansaita elatuksensa, – sillä aikaisin olivat vanhemmat suunnanneet tytärtensä mielihalun sinnepäin – ja sen nojalla he rakensivat komeita laitoksia osaksi ystävyydelle osaksi inhimillisyyden hyväksi, sillä nuoret neitoset ovat aina suuria ihmisystäviä.
Jacobilla oli myöskin hyvin paljon tulevaisuudentoiveita itseänsä ja vaimoansa varten, ja Louisella monta keinoa niiden toteuttamiseksi. Samoin he paljon kiistelivät suuteloista. Louise tahtoi säätää lain, jonka mukaan korkeintaan kolme päivässä olisi luvallista ja Jacobi pani siihen vastalauseensa niin sanoilla kuin teoilla, jolloin Gabrielle aina kiireesti juoksi karkuun sekä loukkaantuneena että häpeissään.
Petrea luki englannin kieltä hänen kanssaan, toimitti pieniä pitoja hänelle ja koko perheelle, itki Saaraa joka ilta ja mietti joka aamu «Maailman luomista», sillä aikaa kuin hänen hyvät vanhempansa yhä tarkkaavaisemmin pitivät huolta hänen kehityksestänsä.
Ei kellekään kuitenkaan nykyinen perheentila tuottanut niin suurta nautintoa kuin Henrikille. Saatuaan toimeen siskoilleen kaikellaista «hauskaa jaloittelemista» ja «iloittelemista» hän antautui tykkänään lempiaineittensa, historian ja filosofian tutkimiseen; usein hän kaiket päivät kuljeskeli kirjoinensa lähiseutuvilla, mutta aina hän säännöllisesti kello seitsemän iltasella yhtyi perhepiiriin ja oli silloin tavallisesti iloisin iloisten joukossa.
«Me elämme hyvin onnellisesti nykyään, ainakin minun mielestäni!» hän lausui eräänä iltana tuttavallisesti jutellen äitinsä kanssa, «enkä minä puolestani ole milloinkaan niin nauttinut elämän suloutta kuin nyt. Tunnen, että nyt lukuni todellakin edistyvät ja luulen itsestäni vielä jotakin tulevan. Ja kun olen päivän tehnyt työtä, hedelmää kantavaa työtä, ja sitten illalla tulen sinun luoksesi, äitini, ja siskojeni luokse sekä huomaan kaikki täällä niin herttaiseksi, valoisaksi ja iloiseksi, – silloin minun mielestäni on hauska elää, silloin tunnen itseni niin onnelliseksi ja toivon melkein, että elämä aina pysyisi tämmöisenä!»
«Niin, niin!» vastasi äiti. «Jospa vaan aina saisimme pitää sinut kotona, Henrikkini! Mutta minä tiedän, ettei se käy päinsä. Kohta sinä jälleen matkustat luotamme ja kun kerran valmistut, silloin saat oman kodin ja...»
«Ja silloin, äitini, tulet sinä kotiin minun luokseni!» Se oli ja pysyi Henrikin lempituumana; ja äiti sitä aina mielellään kuunteli.
Pari pientä runoa, jotka Henrik siihen aikaan kirjoitti ja jotka näyttivät osoittavan hyvin suuria runollisia lahjoja, ilahutti suuresti hänen äitiänsä ja siskojansa sekä herätti iloista huomiota perheen ystävien kesken. Laamanni yksin niistä synkistyi.
«Te lellittelette hänet pilalle!» hän eräänä päivänä nuhdellen lausui tyytymättömästi rouvalleen ja tyttärilleen, «jos hänelle uskottelette hänen olevan jotakin erinomaista ennenkuin hän on mitään. Minä tunnustan että hänen runollisuutensa on minulle erittäin vastenmielistä. Kun on mies niin pitää osata tehdä jotakin kunnollisempaa tässä maailmassa kuin huokailla ja laulaa tämän ja vastaisen elämän vaiheista. Jospa hänestä tulisi toinen Thorild tahi jonkun toisen kelpo runoilijamme kaltainen!... mutta siitä en ainakaan minä näe rahtuakaan. Ja tuommoinen runojen töhriminen, tuommoinen kirjallinen joutilaisuus, joka viepi nuoret ihmiset joka päivä oleskelemaan pilvien yläpuolella tahi painaa heidät maan mustaan multaan, niin etteivät he pilviltä ja mullalta voi älytä tosi elämän hyviä, siunattuja antimia – soisin että hitto sen kaiken veisi! Suunta, johon Henrik nykyään kallistuu, oikein surettaa minua. Olin niin iloinnut siitä, että hänestä tulisi kelpo vuorimies, että hän olisi avullinen parantamaan vuoriviljelystämme, perkkaisi metsämme, virtamme, Ruotsin parhaat rikkauden lähteet. Se olisi terävälle päälle sopiva tehtävä. Ja sen sijaan hän on painanut päänsä vinoon, istuu siinä kynä kädessä ja huokailee aamusta ja haamusta, hempeästä ja lempeästä! Se on minulle tuiki vastenmielistä. Toivoisin Stjernhökin pian tulevan tänne! Siinäpä miestä! Hänestä kerran tulee jotakin kelvollista ja kunnollista. Soisin hänen pian tulevan! Ehkä hän voisi vaikuttaa Henrikkiin ja saada hänet luopumaan tuosta runonsepustuksesta, joka ehkä onkin vaan paljasta ylvästelemistä.»
Elise ja tyttäret olivat vaiti. Jo kauan aikaa oli Elisellä ollut periaatteena vaieta kun laamanni murisi. Mutta monasti – milloin tarvis vaati – hän otti murisemisaineen myöhemmin hetkeksi puheeksi, milloin laamanni oli rauhallisella mielellä ja keskusteli silloin tyynesti hänen kanssansa asiasta ja oli aina huomannut sen keinon tehokkaaksi. Hän teki niin sinäkin iltana ja lausui miehellensä:
«Ernst! Oikein minua pahoittaa, että olet niin tyytymätön Henrikin runolliseen taipumukseen. Oi, minua se on ilahuttanut, juuri sentähden että luulen sen todelliseksi, ja olen sitä mieltä että hän voipi sillä hyödyttää saman verran kuin muullakin ja yhtä hyvin kuin ken hyvänsä muukin. Mutta en milloinkaan tahtoisi kehoittaa häntä semmoiseen, joka on sinulle niin vastenmielistä.»
«Eliseseni!» vastasi laamanni lempeästi, «menettele siinä vakuutuksesi ja omantuntosi mukaan. On hyvin mahdollista, että olet siinä asiassa oikeassa ja minä väärässä. Rukoilen sinulta ainoastaan, että pidät itseäsi silmällä, niin ettei rakkautesi «esikoiseesi» houkuttele pitämään keskinkertaista oivallisena ja hänen pieniä kokeitaan mestariteoksina. Tulkoon Henrik, jos hän siihen kykenee, mainioksi runoilijaksi tahi kirjailijaksi, mutta älköön hän nyt uskoko olevansa mitään ja olkoon hän ennen kaikkea uskomatta, että hän voisi tulla mainioksi ammattimieheksi valmistautumatta siihen ja tekemättä perinpohjaista ja uutterata työtä ja olematta ensin ajatteleva ihminen. Jos hänestä tulee semmoinen, niin lupaan, sinulle iloita pojastani olkoon hänen tehtävänsä sitten raivata ajatuksia tahi louhia kalliota. Mutta juuri sen tähden varottakoon arvostelemasta liian hyviksi noita runokukkasia. Jos hänen turhamaisuutensa takertuu niihin, niin hän ei milloinkaan vakavasti etsi kunniaa muualta.»
«Ernst, sinä olet oikeassa!» sanoi Elise sydämmellisen vakuutuksen herttaisuudella.
Henrikkin ikävöi hartaasti Stjernhökin tuloa. Hän tahtoi näyttää hänelle runojansa, halusi keskustella hänen kanssansa uusista historiallisista ja filosofisista tiedoistansa, halusi sanalla sanoen, että Stjernhök panisi arvoa hänen tiedoillensa, sillä tämän voimakkaalla ja lujalla luonteella oli aina ollut mahtava vetovoima Henrikin lempeään, lämpimään sieluun. Jo poikavuosista asti oli Stjernhökin kunnioitus ja ystävyys ollut Henrikin ahkeroimisen päämaalina ja hartaimpana toiveena, vaikkei se siihen asti vielä ollut toteutunut. Stjernhök oli siihen asti aina kohdellut Henrikiä välinpitämättömän kohteliaasti, vaan ei milloinkaan toverina eikä ystävänä.
Stjernhök tuli. Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik.
Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi. Kaikki hänessä oli rotevaa, lujaa ja voimakasta; hänen kasvonsa olivat eloisat olematta kauniit, ja hänen kirkkaassa, päättävässä katseessaan tuikki tähtönen, semmoinen jonka kaitselmus välistä ennustavasti asettaa sen silmään, jonka elontietä onneatuottavat tähdet valaisevat.
Parin päivän kuluttua Stjernhökin saapumisesta muuttui Henrik sangen paljon. Hän oli ääneti ja alakuloisuuden pilvi peitti hänen kasvonsa. Stjernhök kohteli häntä kuin tavallisesti, hän ei ollut tyly hänelle, mutta ei myöskään ottanut juuri huomataksensa häntä. Hän ahkeraan teki kemiallisia kokeita ja näytteli niitä naisille ja Jacobille tahi iltasin jopa alkuyöhön saakka mainioiden kaukoputkien lävitse antoi heidän ihailla tähtitaivaan ihmeitä. Eräs noista tuikkivista taivaankappaleista, jota nuori tiedemies ahkeraan tutki, sai sittemmin Frankin perheessä nimen: «Stjernhökin tähti». Kaikki kokoontuivat taitavan, mieltä jännittävän nuoren miehen ympäri. Laamannia huvitti erinomaisesti keskustella hänen kanssansa ja hän lausui monta kertaa omaisillensa ilonsa hänestä ja mitä toiveita isänmaalla vielä voi olla tästä pojastaan. Nuori vuorioppilas oli senkin kautta laamannin suosiossa, että hänen tavattomiin tietoihinsa yhdistyi tavallista enemmän vaatimattomuutta käytöksessään vanhempia, kokeneempia miehiä kohtaan.
«Katsos Henrik!» huudahti laamanni eräänä päivänä keskusteltuaan Stjernhökin kanssa, «katsos, sitä minä sanoisin runoudeksi, oikeaksi runoudeksi. Hillitä virrat ja pakoittaa niiden hurjan juoksun tuottamaan hauskuutta ja rikkautta, harventaa rantametsät, levittää viljelystä, muokata peltoja, rakentaa ihmisasuntoja ja antaa uutteran työn ja iloisten äänten elähyttää autiot seudut! Katsos, sitä voipi sanoa ihanaksi teoksi!»
Henrik oli vaiti. Mutta «pikku neiti» esitti hienosti: «Ja nuo asumukset – miten niiden asukkaat ovat tyytyväiset, kun saavat hauskan kirjan lukeaksensa tai kauniin laulun laulaaksensa! Muuten heidän elämänsä tulisi, sangen kuivaksi huolimatta kaikista koskista!»
Laamanni hymyili, suuteli tyttöstänsä ja hänen silmiinsä kohosivat ihastuksesta kyyneleet.
Henrik oli sillaikaa mennyt toiseen huoneesen ja istahtanut ikkunan luokse, jonne äiti häntä seurasi. «Kuinka on minun Henrikini laita?» hän kysyi hellästi, hiljaa vetästen pois käden, joka peitti hänen silmänsä. Ne olivat täynnä kyyneleitä. «Rakas, armas poikani!» huudahti äiti ja hänenkin silmänsä rupesivat kyyneltymään. Hiljaa hän kiersi kätensä hänen ympärillensä.
«Katsos», alkoi äiti lohduttaen, «ei sinun tarvitse välittää siitä, että isäsi välistä puhuu vähäsen yksipuolisesti. Tiedäthän kuitenkin kuinka sanomattoman hyvä ja oikeudentuntoinen hän on ja että hän kyllä vielä tyytyy sinuun, kunhan hän ensin tulee vakuutetuksi, että kutsumuksesi on oikea. Nyt hän pelkää sinun jäävän keskinkertaisten joukkoon. Hän kyllä vielä tulee tyytyväiseksi, kun kerran itse raivaamallasi tiellä saatat hänelle kunniaa!»
«Oi», lausui Henrik, «jospa vaan tietäisin onko minulla oma tieni, oma kutsumukseni! Mutta Stjernhökin tultua ja sen jälkeen kuin olen puhunut hänen kanssansa on kaikki niin muuttunut minussa, niin sisällisesti kuin ulkonaisesti. En enää ymmärrä itseäni. Stjernhök on huomauttanut minulle kuinka vähän tiesin siitä, minkä luulin tietäväni, ja mimmoista töherrystä työni oli. Käsitän sen nyt varsin hyvin ja – ja se surettaa minua. Miten Stjernhök on vahva ja voimakas! Soisin olevani hänen kaltaisensa. Mutta se on mahdotonta. Hänen rinnallansa vaivun niin pieneksi, että vallan häviän. Ja kuitenkin... Oi, kun olen yksin kirjoineni taikka ulkona luonnonhelmassa missä puut, kalliot, vesi, tuuli minua ympäröivät, silloin herää minussa ajatuksia ja tunteita, sanomattomia, suloisia; silloin puhuvat minussa sanat ja lauseet, jotka syvästi miellyttävät minua. Silloin on kaikki hyvin ja inhimillisyyden suuruus minua niin lähellä, silloin aavistan sopusointua kaikessa, Jumalan läsnäoloa kaikkialla ja silloin sanat tunkeutuvat huulilleni tulkitsemaan kaiken sen autuuden jonka tunnen. Semmoisina hetkinä tunnen itsessäni piilevän jotakin suurta ja minusta tuntuu, kuin lauluni kajahtaisi kaikkien sydämmissä. Niin, tunnen sitä välistä – mutta nähdessäni Stjernhökin on kaikki kadonnut, silloin tunnen olevani halpa ja köyhä ja olen valmis pitämään itseäni haaveilijana tahi houkkiona.»
«Poikakultani, pidät kykyäsi liian ala-arvoisena», lausui äiti. «Sinun lahjasi ja Stjernhökin ovat perin erilaiset, mutta jos sinä niinkuin hän vakavasti ja voimakkaasti käytät leiviskäsi, niin tulee se kyllä aikaa myöten hedelmääkantavaksi. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Henrik, että hartain toivoni on ollut ja on vieläkin, että joku lapsistani tulisi eteväksi kirjailijaksi. Kirjallisuus on tuottanut minulle suurimmat nautintoni, eikä minulta nuorempana puuttunut taipumuksia sen viljelemiseen. Sinussa olen nähnyt oman taipumukseni uudestaan puhkeavan kukkaan runsaammassa määrin, oma kukoistusaikani on siihen kulunut, poikani, toivoessani sitä sinulta. Oi, jospa eläisin sinä päivänä, jona näkisin sinut isänmaasi kunniottamana, näkisin isäsi ylpeilevän pojastansa, ja itse saisin lämmittää sydäntäni nerosi ja työsi tuotteilla, ... oi, silloin joutaisin ilolla kuolemaan.»
Innostuksen tuli leimahti Henrikin silmissä ja levisi punana hänen poskillensa, kun hän syleillen äitiään sanoi: «Ei, sinun tulee elää, äitini! elää, poikasi kunniottamana. Hän lupaa tuottaa sinulle iloa!»
Auringonsäde valaisi huoneen ja kiilsi Henrikin kiharoissa, jotka siitä kimelsivät kuin kulta. Äiti näki sen, luki siitä äänettömän ennustuksen ja toivehikas hymy levisi hänen kasvoillensa.
Petrea luki «Zauberringiä». Hänen oli oikeastaan määrä lukea sitä ääneen perheelle iltaisin, ja se melkoisesti olisi poistanut sen vahingollisen tenhovoiman, mutta hän lueskeli sitä salaa yksinään öisin ja se veti hänet eksyttävään tenhopiiriinsä. Hän ei muistellut eikä uneksinut muusta kuin ihmeellisistä tapahtumista, ihmeenihanista naisista ja urhollisista sankareista. Aina hän itse muka oli yksi niistä, ihailtuna tahi ihailevana, milloin taistellen ristiinnaulitun kuva kädessä peikkoja ja lohikäärmeitä vastaan, milloin haaveksien kuljeskellen kuutamossa liljojen seassa rouva Minnetrostin linnassa. Oli ikäänkuin Petrean sielun sekasortoinen hämmennys tästä olisi saanut eloa ja muotoa, ja kaksinkertaisella voimalla kietoi hänet mielikuvituksen lumomaailma verkkoihinsa, samaten kuin se ennen muinoin metsänjumalan haamussa oli hurmannut hänen lapsensielunsa ja saattanut harhatielle. Niin tapahtui nytkin, sillä samalla aikaa kuin Petrea yöt päivät eleli haavemaailmassa, jossa hän kiihkoon asti kuvitteli ihania, ihmeellisiä tapahtumia, joissa hänellä itsellään aina oli sangen suuri osa, hän jokapäiväisessä elämässä näytteli melkoisen kurjaa osaa. Pää, jossa niin monta ihanata näkyä, niin paljon suurenmoisia tuumia pyöriskeli, oli tavallisesti tappuratukon kaltainen; hän ei huomannut reikiä eikä likapilkkuja vaatteistaan, ei «koinsyömiä sukkiaan eikä läntistyneitä kenkiään», hän unohti kaikki pienet arkitehtävänsä ja hukkasi tahi pudotti kaikki mitä käsissään kantoi. Lisäksi hän vielä intoisasti rakasti kuorimantelia, (Louise sanoi sitä «puuskaksi, joka oli sekä kallis että ratiseva») ja joka «puuska» ei milloinkaan ollut niin kiihkeä kun Zauberringin vaikutusaikana. Alituinen ratina ja ritinä, joka kuului sieltä minne Petrea tuli ynnä lattialla olevat kuoret, joiden päälle alituiseen astuttiin tahi jotka jäivät ikkunista ja pöydiltä riippumaan hihoihin, oli kaikkea muuta paitsi hauskaa. Kun Petrea tuosta sai kuulla hyvin ansaittuja nuhteita ja huomautuksia, niin hän oli kuin pilvistä pudonnut tahi oikeammin hän putosi taivaastaan tähän matoiseen maailmaan (joka silloin oli hänestä risu- ja nokkoskasan arvoinen); mielellään hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään, jos sillä olisi voinut ostaa yhden ainoan vuoden Zauberringin ihanuutta, ja sen mukana kauneutta, lumousvoimaa, valtaa y. m., joita Petrealla ei ollut muulloin kuin – unelmissansa. Petrean elämä oli riuhtomista ihannemaailman ja tosielämän välillä, joita hän ei kumpaakaan tuntenut todellisuudessa ja jotka molemmat eivät voineet sopia keskenään sielussansa. Kyynelvirrat juoksivat niiden väliseen aukkoon sitä täyttämättä ja saattamatta hänen silmiänsä kirkkaammiksi, ja hän itse syytti vuorotellen olevia oloja ja itseään kärsimyksistänsä.
Sinä aikana Jacobi oman hyvän sydämmensä ja vanhempien kehoituksesta rupesi vakavasti ohjaamaan Petreaa. Hän antoi hänelle tekemistä, joka jännitti hänen ajatuskykyänsä ja sai sen kautta hänen tunteittensa ja mielikuvituksensa kuohut hiukan tyyntymään. Tuo oli Petrealle sanomattoman terveellistä ja olisi ollut vieläkin suuremmassa määrin, ellei opettaja olisi tullut hänelle liian... Mutta älkäämme ilmaisko tulevien vuosien salaisuuksia.
Eräänä päivänä laamanni sai Tukholmasta suuren kirjeen, jonka hän sanaakaan virkkamatta asetti rouvansa eteen. Se oli korkeammasta paikasta ja sisälsi kiittävää ja imartelevaa kiitosta laamanni Frankin ansioista, jotka hallitus jo aikoja sitten oli huomannut, ja laamanni Frank sai nyt kutsumuksen kuninkaan korkeimman tuomioistuimen jäseneksi.
Lopetettuaan lukemisen katseli Elise kysyvästi miestänsä, joka puolestaan tarkasteli häntä.
«Mitä arvelet, Ernst?» hän lausui tutkivasti ja levottomasti silmäillen miestään.
Laamanni rupesi tapansa mukaan, milloin jokin asia liikutti häntä, kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. «En voi olla välinpitämätön», hän lausui, «minua liikuttaa tämä todistus kuninkaani luottamuksesta. Olen kauan miettinyt tätä seikkaa, – tiedäthän ettei tarjous ole minulle, niinkään odottamaton – mutta minä tunnen, käsitän, ettei minun pitäisi jättää nykyistä vaikutusalaani. Kykyni sopii siihen, tiedän olevani täällä hyödyllinen ja maaherran luottamus suo minulle vapauden vaikuttaa kykyni ja taitoni mukaan. Vaikka hän saisikin enkä minä kunnian siitä, mitä hyvää läänissä toimitetaan – Herran nimessä olkoon niin! Tiedän kuitenkin että hyvää ja hyödyllistä todellakin toimitetaan. Mutta paljon tehtäviä on alulla, paljon, sanomattoman paljon on vielä jäljellä! En voi jättää tekoa puolinaiseksi, en saata enkä tahdo! Ei, valmiiksi täytyy saada työnsä; muu ei kelpaa. Ja tiedän että täällä, että minä ... mutta puhunhan ainoastaan itsestäni! Sano minulle, Elise, mitä tahdot, mitä sinä haluat?»
«Jääkäämme tänne!» sanoi Elise ojentaen kätensä miehelleen, joka istahti hänen viereensä. «Minä tiedän, Ernst, ettei sinulla ole mitään iloa korkeammasta arvosta