Inserisci i termini di ricerca Invia modulo di ricerca

[Blog] [MP3 Musica] [MP3 Audiobook] [Letture Creative] [Musica Creativa]

[English] [Francais] [Deutsch] [Espanol] [Portugues] [Danish] [Esperanto] [Norwegian]

[Tagalog] [Bulgarian] [Swedish] [Finnish] [Latin] [Greek] [Polish] [Icelandic] [Lithuanian]

[Punch] [Appunti di informatica libera]

classicistranieri.com - The Mirrored Project Gutenberg eBook of Vanhan päiväkirjan lehtiä, by Berta Edelfelt

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Vanhan päiväkirjan lehtiä
       Episodi J. L. Runebergin elämästä

Author: Berta Edelfelt

Commentator: Werner Söderhjelm

Release Date: July 30, 2005 [EBook #16391]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ ***




Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.

EMILIE BJÖRKSTÉN 70-vuotiaana

Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän usein lainatun säkeistön:

Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että »ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea, huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä. Ne jäljet, joita Goethen »flammat», – käyttääksemme tuota Runebergin piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa – jättivät hänen runouteensa, eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla. Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen, ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.

»Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä. Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta, Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa, (»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa, oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa 1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen mielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen, merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV, 1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. – Augusta (Lundahl), älyllä ja taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä – Emilie Björkstén, jonka pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle ylivoimaiseksi.

Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen ’hjärtemutter’inaan – Runebergin käyttämä kuvaava nimitys – ja joka vallitsi koko taloa ja oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla 1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli ’enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut’... Runebergin kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:

Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin, tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset hieman hälisivät siitä» – pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa – mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta – siihen aikaan ne olivat sallittuja ystävien kesken – ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu» hurmaantuminen.

Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen elämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on kosketeltu.

Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä. Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen: eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus. Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta – että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee, muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta valaistusta hänen runouteensa – kuten tapahtui, kun vihdoinkin uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain »hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.

Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.

Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen, leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja erikoisesti Byron – jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään erikoista» – huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti. Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.

Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut. Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa» ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.

Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät, päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.

Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta 1852: »Hän oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: ’Ne ovat erinomaisen kauniita.’ Sitä en olisi sentään voinut uskoa. ’Onko se mahdollista?’ huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat sanansa. ’Kiitos, kiitos’, sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän kysyi, saisiko hän näyttää niitä hänelle [rva R:lle], ja minä suostuin siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. ’Sinun täytyy oikein kirjoittaa paljon’, sanoi hän muun muassa, ’sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.’» Ei liene väärin otaksua, että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan. Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä, kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».

Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma, Sandperlor, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu (Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa. Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851. Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L. Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin runouteen:

mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:

Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.» Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin verroin con amore» – mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen. Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» – täytyy ihmetellä kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa, mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta, diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki kohdistuvat Runebergiin – mutta tällä kertaa ilman että nimeä on asetettu näkyviin!

Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään rakastavaisen äänensävystä – runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.

Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia, jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.

Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä. »Må åren tiden kasta bort – Med den min ungdom, som är skön fast kort; Må åren svalka hjärtats heta flamma» – se ei tee mitään, on kuitenkin jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä muistossa on itse taivas!

Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi olivat hänelle osoitettuja. – Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut julkisuuteen. – Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti, jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin konsanaan uskalsin uneksiakaan. – Hän itse on F[redrikan] kautta lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen puhuvan kirjallisista töistään.

Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 Drottningar-nimisellä vihkosella, joka sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais’hen saakka. Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli »omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle Josefinalle» seuraavin säkein:

Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä suorasanaisia kuvauksia, Några Minnen av e*** (nimimerkki, jota hän käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838) – »Första gången» – näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan – »Sista gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa, ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden haavemieli puhuvat. – Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä Fredrik Pacius – yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita – ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.

Ännu en gång on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo, »Runebergs stuga» – josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa – kohdistuu välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla, kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:

Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, De sista, joka on vahvasti uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.

Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja suhteellisen laajan lukijapiirin – siihen liittyi myöhemmin erityisenä julkaisuna ilmestynyt Minne från Björkudden. Sitävastoin oli hän ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa lastenlehdessä Trollsländan’issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan’issa oli siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo, jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.

Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine» luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä. Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat tunnetuiksi 1946.

On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin. Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä, mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima, joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan, jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne – ja sehän oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi ajatella vievän hänet pisimmälle – olisi hänen ollut mahdotontakin panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt – ja tunteita, joita hän ei ollut tuntenut.

Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.

Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin, vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par’aikaa on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon» ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä itsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu, rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa vuorostaan – tai oikeammin tämän täydentää – syvä, koko hänen olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa, melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus – aletaan sangen pian »hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa – ja ennen kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon, kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva, jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään toisenlaiseksi kuin mitä hän oli.

Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet – sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta – ja eräs ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso. Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa), osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä niinkuin hän tekee – niinkuin yleensä tehdään vain harvoille valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja ajatusten puolesta tuntee läheisikseen – sitä, jolle hän, tuo vakava, kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa viitattuihin tilanteisiin – jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan – osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut, ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että hän on »kuitenkin sanomattomasti rakastanut tuota miestä», niin näkee jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta – päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää, koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.

Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden. Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka säilynyt ystävyys ja lämpö.

Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.

Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun – mistä olen jo huomauttanut – kaikki, mikä esitetään runoilijan sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru, jolla ei ole sielua – sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan yliottein naljailevaa puhetapaa – Runeberg ei kuulunut niihin, jotka ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.

Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä; muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.

Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen. Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat. Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki »Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen seuraelämä» ja Runeberg »hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa – olihan hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia aatteita – täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä vaikuttaa paljon hänen mielialaansa.

Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta talontonttua kohtaan.

Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella – häntä yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla – jonka hän tässä mielentilassa kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen, askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti – vastakohtaisuudellaan – vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen, toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään, pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän – tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie »konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin, välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.

Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä, sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään, kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat. Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä sentimentaalista – sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin vierasta – mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut. Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä, myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista – mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen tietoisuudessaan – tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus – ei ainoastaan vastaväitteet – sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että »Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.

Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella, samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien puolesta».

Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä Runebergin tämänaikaisessa runoudessa?

Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana, jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna – »Otaliga vågor vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183) olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään ’valtameressä’ vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt vahvistavan erittelyn oikeaksi.

Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa. On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut – sangen pitkän ja paikoitellen sangen hauskan – leikillisen kirjoitelman nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen: onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin, s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen aineeseen.

Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman, jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja laulaa:

Ja itsestään hän sanoo:

Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:

Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:

Samaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi »Den ena kyssen», joka hyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:

Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:

Lopuksi on meillä nelisäkeinen »Minnet», kirjoitettu 1847 syksyllä, jolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää, ettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:

Niin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti voi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie Björksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla – myöskin leikillisillä – on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta sen aiheuttaa.

Mikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei heijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi siihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä lyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen persoonallisten elämystensä ulkopuolella.

Tukholmassa, lokakuussa 1922.

      Werner Söderhjelm.

Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa: »Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva hänen ja hän on sinua lukeva kun minua enää ei ole olemassa, – ja Jumala yksin tietää kuinka lähellä tai kaukana se aika on.» Hän oli Johan Ludvig Runeberg. Jo vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä pääsevä haudan lepoon.

Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille, sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet, että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain toivomuksen.

Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan, joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille. Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan – käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella – sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa, miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on meille kallisarvoista ja pyhää.

Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä. Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva, jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule, että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen suuruudenaikamme etevintä miestä.

Helsinki, lokakuussa 1922.

      Berta Edelfelt.

Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa (naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan. Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain, Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri, hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä »sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt yleensä.

Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä, kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota nimitetään keimailuksi.

Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa, että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla, jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.

Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias, jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton. Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen, riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.

Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin – havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois, ei kukaan tietänyt minne.

Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta, niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.

Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä, kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén tammikuussa 1845:

»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä – ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»

Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan – hänen vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen muistonsa – ei Runebergin – puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.

»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset, tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat sävelet. – Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa mukanani!»

Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:

»Nyt on rakkaus – ystävyys – kaikki lopussa! – Minä tahdon itkeä ja kärsiä vaieten – ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani, ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin ’runsaasti punaista ja mustaa’. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä. Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:

»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen vaikutti kai etupäässä mainio musiikki – innokas tanssiminen – elämän elämä – taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin, eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»

Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta »sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:

»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona, joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan. Minä olin – Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan, noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli ’Genie R:n’, joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi verrata ainoastaan – häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä. Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa. Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä – mutta nyt!»

Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue’n »jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen »suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä, naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut. Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä, ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.

Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä, että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä – kaikki tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.

»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani», kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden, metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden, viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on täytynyt etsiä löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten – sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän paljon siitä, miten katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui sielussani.» –

»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että hän ei oikein rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka hän mahtaa olla onnellinen!»

Hän kärsi itse yksinäisyydestään – siitä, että hänen oli niin vaikea omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se on yksinään hän, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma. Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»

Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».

Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva), mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa, kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot – vaan kaiken, mitä hän pyysi.

Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän kirjoittaa siitä itse:

»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi, että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen valoisista ajatuksistaan.»

»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa, jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun, yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa, joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi? Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua – rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel. Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona unohtumattomana syys-iltana, ja hänen – suuteloistaan! Sillä kolme kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä unhota.»

Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.

Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia muistoja.

»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja kaihomielessä, kaikessa on runoutta Hän tuntisi sen, jos hän olisi täällä. Hän, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet minua niin monta kertaa. Oi, nyt – nyt on minulla kerrankin ollut rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä siitä!»

Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni hänen [rouva R:n] luokseen – vieden makeisia heidän sairaalle lapselleen, ja jolloin minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi nähneensä ’näyn’. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»

Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan »Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä, että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».

He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».

»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän; »enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen. Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut, jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että – minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja – – hänelle itselleen! Ah, minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi, mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: ’Naisille eivät ne riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.’ Ei, ei, sillä kun ilo on oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»

Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa, ja sitten taas:

»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan – niin kummallinen minä olen! Oi, mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota runoilija ensin vaati ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»

Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan pitäneet silmällä itseään.

»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei sääli – ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.

»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy – täytyy tunnustaa se.» Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut – hurmaantunut. Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen lämpimille, sydämellisille sanoilleen: ’Vem styrde hit min väg?’ tässä tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»

RUNEBERGIN ENSIMMÄINEN KOTI PORVOOSSA Albert Edelfeltin akvarellin mukaan

Juoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet eivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken sappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen ystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen syyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan oli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa Runebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat toisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa. Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen – kyselivät – arvailivat – näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen ystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi, tanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja »nautti runsain määrin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä tanssiaiset voivat tarjota». Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen harhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen askeltaan – mutta »hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä, ensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa». Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni juuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle, joita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään tuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin aivan muuta onneani varten». Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa, irtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä oivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä mieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä marraskuuta Atterbomia: »Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa – mutta tunteella ei!» Ja sitten: »Taas minä puhelin hänen kanssaan! Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani, ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas ’auringosta, joka oli alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä’. Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä ajattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen sydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä lämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy Jumalan antaa se minulle anteeksi!»

Onnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii rikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä aikoina, ja huudahtaa:

»Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin voinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten tahtonut sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. – Kuinka hauskaa oli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka lähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa teeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani! Olisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan myös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?! Niin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun tulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain kukaan hämmentäkö uskoani!»

Päivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee ainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.

»Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti unohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat suudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa, sittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika näyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?» Tai: »Niin, monta, monta kertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle yhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen sen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan kylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän – enemmän. Ja kuitenkin on hän jo antanut minulle niin äärettömän paljon.»

Hän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on sanonut, kuinka »hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen mielialastaan», kuinka hänen »taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen aurinkonsa ei loistanut». Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:

»Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis! Kirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille poskilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin saatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin vapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien noiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua parin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he kuitenkin sydämestäni.»

Hän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole mitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää itseään. »Minä kuulin ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut huuliinsa, mutta katsoa häneen en uskaltanut.» Ja kun Runeberg sanoo hänelle, että hän kerran haluaa puhua paljon hänen kanssaan, ja kysyy, minä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: »Sitä päivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys: tuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?»

Hän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se lykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä tämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin kun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita vieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin – toiset tulevat mukaan. Hän menee illanviettoon, »pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan askelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee palavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta samppanjasta – mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto kaukana», sillä hän ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana oli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. »Ei ole mitään mahdollisuutta enää – kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen kanssaan niinkuin tahtoisin!» huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle tulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän kauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä »omituisuudesta».

»Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!» kirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. »Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn jokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan. Ja kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän lähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja poistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella? Mahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä kohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä johtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko poloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen onneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin saan puhua hänen kanssaan – ja missähän se tapahtuu?»

Mutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois kuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun kaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa sanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta – voi kovaa kohtaloa! – muitakin vieraita tuli sinne yht’aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa – kalenteri »Necken». ja Nikanderin »Minnen från södern» tuottaman ilon. »Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen kiintynyt voimakkain sitein – tarkoitan sisaruksiani», huokaa hän alistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.

Mutta hän sai nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla, jolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja:

»En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni. Jolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo tulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua. Mutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes sanoa mitään; – Ja sitten – kuinka suloista olikaan tavata hänet tanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä toistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.»

Hän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että runoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: »Vaaleansiniset harsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin puettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. – Mutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta mitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä mitättömin seikkakin», lisää hän kuin puolustellen itseään.

Hänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden huumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, »jolloin hän seisoi ikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli se, joka lauloi ainoastaan minulle».

Emilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta »tuon ainoan» läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös eräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän – enemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo »kaunisääninen» verrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen ihastusta tulvivat sanansa:

»Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista päivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä kokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.»

Sellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti herättänyt.

Emilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää, jonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan aiheesta: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena siitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:

»Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus puolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle luottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen sielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä milloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän tyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja kiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys ja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän aina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka voimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee häntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon tulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla naisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa tulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä niin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän ensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla. Älköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus liian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko avarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus kuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen miehen onnelliseksi.» –

»Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen huoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon naisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen onnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa. Iloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se ajatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava työlle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän toimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea ja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän hellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon lemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän. Yhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista, yhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään rakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen sydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän elämänsä muodostuu sellaiseksi – on rakkaus ja rauha seuraava heitä. Sopusointuisuus ja rajaton luottamus – siinä ennen kaikkea onnellisen avioliiton ehto!»

Kaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan ajatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä, että hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati elämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja lahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia säveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee rehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys ja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu jokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on pelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä, jotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen onni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen tulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman uurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.

Sen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana, että hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat, jotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää valtavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan hänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan jalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.

Hän aloittaa vuoden »niin viileänä ja levollisena». Hän ajattele kaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja hehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas näki »tuon sinisilmäisen», ja kuvittelee menneitä aikoja, »puhtaan rakkauden aikoja», kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman että hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän sisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret varoittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen sieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.

»Jää hyvästi siis, Rbg:ni», kirjoittaa hän, »unelmani, iloni, rakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki on muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka paljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni on kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt monta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine – minä – oli mielenkiintoinen tutkimusaihe! – Minkätähden pitää raukkaa rauhaani niin mitättömän arvoisena; – enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä vastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua – minähän en ole tehnyt hänelle mitään pahaa.» – Ja hän karttaa häntä visusti.

Mutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei enää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:

»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt muutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan kuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet syynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan muuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en voinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat niin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja sanoin: ’Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,’ Ja kuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen ymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.»

»Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia olimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku aika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan minussa. Niin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin sydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa tunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että esiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli niin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin selväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän luuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä, toinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei keksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta rakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja siitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä – sinä! Oi, sinä, joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua ilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään lakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin hänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat kaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin, mutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen kammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden täytyy, niiden täytyy totella.»

»Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme, sekä ’Ruhe’lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään minulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut niinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei ainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi sulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat sanansa olivat kuin lankeava kaste – ja hiljaa elpyivät eloon kalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain pysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin onnellinen, niin onnellinen!»

»Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun muistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa antanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää voisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa onkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen, pyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää hänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi minusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän viekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen vaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle. Annanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa ja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein. Hänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden varmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri tahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!»

Hän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan. Hän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta on Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee itse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.

»Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit lehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta minkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi kertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt teidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua sanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin valoista, niin hauskaa!

»Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me vietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin äärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä iloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni seikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni purkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja sydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin muistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin palauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja muutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken. Otin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen, kun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. – Sitten aioin mennä hänen ohitseen toisten luo, mutta – hän veti minut luokseen, ennenkuin aavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. – Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin Nordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani, irtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän taivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani tunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä, pohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme eri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin kuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei aavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.»

Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä, hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän »risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä olin onnellinen – onnellinen – onnellinen!»

Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla, tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia. Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja rientää poi