The Project Gutenberg EBook of Kuningas Lear, by William Shakespeare This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Kuningas Lear Author: William Shakespeare Translator: Paavo Cajander Release Date: August 8, 2005 [EBook #16490] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGAS LEAR *** Produced by Tapio Riikonen KUNINGAS LEAR Kirj. William Shakespeare Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1883. Näytelmän henkilöt: LEAR, Britannian kuningas. RANSKAN KUNINGAS. BURGUNDIN HERTTUA. CORNWALLIN HERTTUA. ALBANIAN HERTTUA. KENTIN KREIVI. EDGAR, Glosterin poika. EDMUND, Glosterin äpäräpoika. CURAN, hoviherra. OSWALD, Gonerilin hovimestari. Eräs vanhus, Glosterin vuokramies. Lääkäri. Narri. Sotaherra, Edmundin palveluksessa. Ritari, Cordelian seuruetta. Airut. Cornwallin palvelijoita. GONERIL, | REGAN, | Learin tyttäret. CORDELIA, | Ritareita Learin palveluksessa, sotaherroja, sanansaattajia, sotamiehiä ja seuralaisia. Tapahtumapaikka: Britannia. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Juhlasali kuningas Learin hovilinnassa. (Kent, Gloster ja Edmund tulevat.) KENTIN KREIVI. Luulin kuninkaan enemmän suosivan Albanian kuin Cornwallin herttuata. GLOSTER. Siitähän meistä aina näytti; mutta nyt, valtakunnan jakajaisissa, ei tule ilmi, kumpaa herttuata hän suuremmassa arvossa pitää, sillä osuudet ovat niin tasan mitatut, ett'ei turhan tarkinkaan tietäisi, minkä osan valita. KENTIN KREIVI. Eikö tämä ole poikanne, mylord? GLOSTER. Onhan tuon kasvatus ollut minun huolenani; olen niin usein punastunut tunnustaakseni häntä, että jo olen siinä kohden häpyni kadottanut. KENTIN KREIVI. En käsitä teitä. GLOSTER. Mutta tuon pojan äiti hän käsitti mun hän; ja siitäkös hän paisui, ja sai kuin saikin pojan kehtoonsa ennen kuin vuoteesensa puolison. Hoksaatteko virheen? KENTIN KREIVI. En saata toivoa tekemättömäksi virhettä, jonka seuraus on noin muhkea. GLOSTER. On minulla toinenkin poika, laillisella tiellä saatu ja vuotta vanhempi tätä, vaan joka ei kuitenkaan ole rakkaampi mulle. Sillä vaikka tämä veitikka tuli hiukan röyhkeästi mailmaan, ennen kuin käskettiinkään, oli kuitenkin hänen äitinsä kaunis. Hauska huvi oli häntä tehdä, ja äpäräpoika on kuin onkin lapseksi omistettava. -- Tunnetko, Edmund, tätä ylimystä? EDMUND. En, jalo herra. GLOSTER. Jalo herra Kent: muistele häntä tästä lähin kelpo ystävänäni. EDMUND. Nöyrin palvelijanne, herra kreivi. KENTIN KREIVI. Oikein mun täytyy teitä rakastaa, ja pyydän saada lähemmin tutustua teihin. EDMUND. Koetan parastani sitä ansaitakseni. GLOSTER. Hän on yhdeksän vuotta ollut ulkomailla ja lähtee kohta jälleen. -- Kuningas tulee. (Torventoitauksia kuuluu.) (Lear, Cornwall, Albania, Goneril, Regan, Cordelia ja seuralaisia tulee.) LEAR. Burgundian ja Ranskan prinssit, Gloster, Sisähän tuokaa. GLOSTER. Kyllä, kuninkaani. (Gloster ja Edmund lähtevät.) LEAR. Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi. Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon Panemme valtamme, lujasti päättäin Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet Nuorempain harteille, ja taakatoinna Madella hautaa kohti. -- Cornwall, poikan', Ja te, Albania, poikan' yhtä rakas, Vakava tuumamme on tällä hetkell' Ilmaista tytärtemme myötäjäiset. Näin vastaisia riitoj' estääksemme. Burgundian ja Ranskan prinssit suuret, Nuorimman tyttäremme kilpa-yljät, Tääll' ovat kauan lemmen pyyteill' olleet Vaan vastint' odottain. -- No, tyttäreni, (Kun pois nyt luovutamme hallituksen, Maan-omistuksemme ja valtatoimet) -- Sanokaa, ken teist' enin meitä lempii? Ett' anti runsain tulis osaks sille, Joll' ansio on suurin. -- Goneril, Esikko, puhu ensin. GONERIL. Isä, rakkaamp' Olette mulle kuin voin kielin virkkaa, Näköä, ilmaa, vapautt' armahampi, Kalliimpi kultaa, aarteit', arvokkaampi Kuin elo, armo, terveys, soreus, maine, Rakkaampi kuin isä koskaan lapselleen on. Sanoiksi kiel' on köyhä, henki heikko; Niin teitä lemmin, ett'ei rajaa, määrää. CORDELIA (syrjään). Cordelia, entä sä? Vait vaan ja lemmi. LEAR. Maan kaiken tuon, tuost' aikain tuohon viivaan, Sen vehmasmetsät, arot, kalavirrat Ja laajat niittymaat nyt annan sulle Sun ja Albanian heimon iki-omaks. No entä toinen tytär, armas Regan, Cornwallin vaimo? Puhu. REGAN. Yhtä maata Ja yhden-arvoinen kuin siskon' olen. Mun uskollinen sydämeni tuntee, Ett' tyynni lausunut mun lempen' on hän; Mut jäljess' on hän sentään: minä vannon Vihollisikseni muut ilot kaikki, Joit' aistimiston laaja piiri tarjoo, Ja kalliin kuninkaani lempi ainoo Autuuten' on. CORDELIA (syrjään). Kuink' on Cordelia köyhä! Ei niinkään sentään: lempeni, sen tiedän, On rikkahampi kuin mun kieleni. LEAR. Ikuiseks perinnöks jää sun ja lastes Tuo kauniin vallan laaja kolmannes, Somuudelt', alalt', arvolt' yhtä hyvä Kuin minkä Goneril sai. -- No, isäs riemu, Et huonoin, vaikka nuorin, jonka lemmest' Osuuttaan kiistää Burgundian maito Ja Ranskan viinit, mitä sanot, osan Runsaamman voittaakses kuin siskos? Puhu. CORDELIA. En mitään, kuninkaani. LEAR. Et mitään? CORDELIA. En mitään. LEAR. Tyhjästä tyhjä tulee; vielä kerran. CORDELIA. Min' onneton en sydäntäni nostaa Voi huulilleni; niin ma teitä lemmin Kuin tulee mun, en päälle enkä vaille. LEAR. Cordelia! Kuinka? Sanas hiukan muuta, Menetät muuten onnes. CORDELIA. Isä hyvä, Teilt' elon, hoidon, lemmen sain, ja teille, Niin kuin mun tulee, hellyytenne maksan: Rakastan, kuulen, kunnioitan teitä. Miks siskot otti miestä, jos teit' yksin He lempivät? Jos minut joskus naidaan, Se mies, jok' ottaa valani, saa puoliks Vaan sydämen, ja lemmen, uskon puoliks. En koskaan, niinkuin siskot, ota miestä, Jott' isällen saan kaiken lempen' antaa. LEAR. Sydämen kieltäkö on tuo? CORDELIA. On, isä. LEAR. Niin nuori ja niin tunnotonko? CORDELIA. Niin nuori, isä, ja niin suora. LEAR. No, suoruutes siis myötäjäises olkoon. Kautt' aurinkoisen pyhän sädeloiston, Hekaten salaisuuksien ja yön, Ja kaikkein tähtein tenhovoiman kautta, Joist' elämämme syttyy sekä sammuu, Pois tässä kiellän kaiken isänlemmen, Verellisyyden, heimolaisuuden, Ja sydämelleni ja mulle vieraaks Jäät ijäks päiviks. Raaka skyyttalainen, Tai tuo, jok' omat sikiönsä ahmii Ahnaasen nälkäänsä, on sydämellen' Yht' armas, hellä, läheinen kuin sinä, Muinoinen tyttäreni. KENTIN KREIVI. Kuninkaani, -- LEAR. Vait, Kent! Älä louhikäärmeen ja sen raivon Välihin astu. Hän se mulle rakkain, Ja vanhuuteni turvaks häntä toivoin. -- Pois silmistäni, pois! -- Niin totta hauta Leponi olkoon, kuin täss' isän helman Häneltä kiellän! -- Ranskan prinssi tänne! -- Ken siellä hiiskuu? -- Burgundia tänne! -- Albania, Cornwall, kahden myötäjäisiin Lisätkää kolmannenkin. Naittakoon Hänt' uhka, jota suoruudeks hän sanoo. Ma teille yhteisesti valtan' uskon Ja herruuden ja kaikki majesteetin Etuudet laajat -- Joka toinen kuukaus -- Pidättäin sata ratsast' itsellemme, Joit' elätätte te, -- me asetumme Kummankin luokse vuoroin. Meille jääpi Kuninkaan nimi vaan ja kaikki arvot, Mut valta, tulot, kaikki toimet muuten Jää teille, rakkaat pojat. Vakuudeksi Tuo kruunu jakakaatte. KENTIN KREIVI. Jalo Lear, Jot' aina kuninkaana kunnioitan, Isänä lemmin, herranani seuraan, Ja rukouksiini turvanani suljen, -- LEAR. Vireissä jousi on: pois nuolen tieltä! KENTIN KREIVI. Sen anna lentää, vaikka sydämeeni Sen väkä tunkis. Törkeä Kent olkoon, Kun Lear on hullu -- Mitä teet sa, vanhus? Luuletko sinä, että velvollisuus Puhua pelkää, vaikka imarruksiin Taipuukin mahti? Hupsuks kun käy vallat, Suoruuteen kunnia on velkapää. Pelasta arvos, malta mieles, hiili Tuo julma hoppus. Hengelläni vastaan, Vähimmin ett'ei nuorimpas sua lemmi: Ei sydän tyhjä sen, jonk' ään' on heikko Ontolta soimaan. LEAR. Vait, Kent, henkes tähden! KENTIN KREIVI. Vaan laina henken' ain' on ollut, altis Vihollisilles; sit' en koskaan pelkäis Menettää turvakses. LEAR. Pois silmistäni! KENTIN KREIVI. Paremmin katso, Lear; mun aina olla Suo silmämääränäs. LEAR. No, kautt' Apollon, -- KENTIN KREIVI. No, kautt' Apollon, kuningas, sa turhaan Jumaliis vannot. LEAR. Katala! sa orja! (Laskee kätensä miekan kahvaan.) ALBANIAN HERTTUA JA CORNWALL. Kuningas hyvä, heretkäätte! KENTIN KREIVI. Mene Ja tapa lääkäris ja kuppatautiis Sen palkka tuhlaa. Peräytä lahjas; Niin kauan muuten kuin saan kurkust' ääntä. Ma huudan: väärin teit. LEAR. Mua kuule, petturi! Vasallivalas nimessä mua kuule! Kun koitit meitä sanarikkoon saattaa (Mi meist' on kaukana), ja uhkamielin Kun tuomion ja vallan väliin tunget (Jot' arvomme ja luontomme ei siedä), Voimamme näytämme nyt, -- ota palkkas: Viis päivää sulle suomme hankkiakses Maailman vastuksia vastaan turvaa, Ja kuudennella käännä vallallemme Vihattu selkäs. Kymmenennellä Jos pakolainen ruumiis maassa nähdään, Niin surmas saat. Pois! Jupiterin kautta, Sanaamme emme pyörrätä. KENTIN KREIVI. Hyvästi, Lear! Jos tuolla olet päällä, Vapaus vieraiss' on, maanpako täällä. -- (Cordelialle.) Sua, tyttö, suojelkoot sua vallat taivaan, Mit' oikein mietit, lausuit suoraan aivan. (Reganille ja Gonerilille.) Puheenne suuret töissä ilmi tulkoon, Ja runsas lemmensanain sato olkoon. -- Hyväiset Kent suo teille, ruhtinaat; Sen vanhaa mielt' ei muuta uudet maat. (Lähtee.) (Torventoitauksia. Gloster palajaa, seurassaan Ranska ja Burgund ja seuralaisia.) GLOSTER. Tass' ovat, herra, Ranska ja Burgund. LEAR. Burgundin prinssi, käännyn ensin teihin. Te kositte tuon kuninkahan kanssa Mun tytärtäni. Mitä myötäjäisiks Vähintäin vaaditten, vai luovuttenko Te pyyteistänne? BURGUND. Jalo majesteetti, En enempää kuin myönsitten, ja ette Vähempää suinkaan anna. LEAR. Jalo Burgund, Häll' oli kallihina kalliin arvo; Nyt laskenut on hinta. Tuossa on hän: Tuo pikku koru-olento jos osaks Tai kokonaan, ei kapioina muuta Kuin isän viha, miellyttää voi teitä, Hän tuoss' on, viekää. BURGUND. Vastata en taida. LEAR. Puutteineen kaikkineen tuo suvun hyljyn, Vihamme lapsen, vieraaks vannomamme, Myöt'-antimina kirous, tahdottenko Sen ottaa vaiko jättää? BURGUND. Anteeks; moisill' Ehdoill' on vaali turha. LEAR. Jättäkää siis. Sen vallan nimeen, joka loi mun, kaikki Toin teille ilmi. -- (Ranskan kuninkaalle.) Suuri kuningas. Niin lempeänne halvata en tahtois, Ett' teille tarjoisin mit' itse vihaan. Mielenne kääntäkää siis arvokkaampiin Kuin kurjaan tuohon, jota luonto melkein Omistaa häpee. RANSKA. Sangen kummaa tämä: Hän, jok' ol' äsken silmäteränne, Kehunne helmi, vanhuutenne sulo, Parahin, kallein, hän yht'äkkiäkö Niin julman teki työn, ett' auki ratkee Noin monet lemmen poimut. Rikos varmasti Niin luonnotont' on, että hirmuks käy se, Tai äsken lausumanne rakkaus Epäiltävä on. Tuon jos hänest' uskon, Niin uskon mit' ei järkikään sais toteen Pait ihmeen kautta. CORDELIA. Pyydän toki, isä, (Jos syyn' on ett'en liukkain, viekkain kielin Voi mieliks puhua: mit' aion, teen ma, Ennenkuin puhun) tietyks tehkää ett'ei Häpeän pilkku, murha tai muu tahra, Ei kunniaton työ, ei rietas teko Vihaanne, epäsuosioonne syynä, Vaan juur' sen puute, jok' on rikkauteni: Mairiva silmä sekä kieli moinen, Jot' ilokseni mull' ei ole, vaikk' on Sen vajaus multa rakkautenne vienyt. LEAR. Parempi ett'et olis syntynytkään, Kuin ett'et paremmin mua miellytä. RANSKA. Vai niin! ei muuta? Luonnon hitaisuutta, Jok' usein jättää mainimatta työn, Mink' aikoo tehdä. -- Burgund, mikä mieli On teillä nyt? Ei rakkautt' ole rakkaus. Jos sill' on sivuhankkeita, jotk' etääll' On määrästänsä. Tahdotteko hänet? Hän jo on morsiuslahja. BURGUND. Suuri Lear, Se osuus antakaa, mink' ehdotitte, Niin tässä Cordelian käteen tartun Burgundin herttuattarena. LEAR. En mitään: sen jo vannoin; siinä pysyn. BURGUND. Ma surkuttelen, että isän kato Toi miehen kadon teille. CORDELIA. Rauhaan jääkää! Kosk' on vaan rikkauksihin hän rakas. En vaimoks mene hälle. RANSKA. Oi, Cordelia, Ihanin impi, köyhän' olet rikkain, Lasteena kallein, hyljättynä rakkain, Sun ja sun avus tässä valloitan; Lie laillist' ottaa minkä hylkää muut. Oi, taivaan ihme! Ylenkatseen jää Minussa lemmen leimun sytyttää. -- Osaton tyttäres, tuo mulle suotu, Nyt kauniin Ranskan haltijaks on luotu. Nevainen Burgund kaikin ruhtinoineen Mult' armast' aarrettan' ei ostaa voine. -- Nuo jätä lemmettömät rauha-miellä: Min täällä menetät, sen voitat siellä. LEAR. Vie hänet? hän on sun. Me moista emme Tytärtä tunne, Älköön etehemme Hän koskaan tulko. -- Pois, äl' ole tiellän'! Sult' armon, lemmen, siunauksen kiellän. -- Tulkaatte, jalo Burgund. (Torventoitauksia. Lear, Burgund, Cornwall, Albania, Gloster seuralaisineen lähtevät.) RANSKA. Hyvästi heitä siskos. CORDELIA. Isämme hemmut, vesisilmin teidät Cordelia jättää. Hyvin teidät tunnen, Ja siskona ma vikojanne suoraan Nimittää kammon. Isää lempikäätte. Tunnettuun hellyyteenne hänet suljen. Mut ah! jos armon hältä vielä saisin, Paremman turvan hälle valmistaisin. Hyvästi kumpikin. REGAN. Me tehtävämme tiedämme. GONERIL. Sa koita Vaan miestäs miellyttää, jok' otti sun Kuin onnen almun. Niskuruuteen taivut, Siis kuoppaan omaan kaivamaasi vaivut. CORDELIA. Viel' aika vilpin lymyt paljastaapi, Ja piillyt rikos pilkan palkaks saapi. No, onneks vaan! RANSKA. Cordelia armas, tule! (Ranskan kuningas ja Cordelia lähtevät.) GONERIL. Sisko, mulla on sulle paljonkin puhuttavaa asiasta, joka likeltä koskee meitä kumpaakin. Luulen, että isä aikoo tänä iltana täältä lähteä. REGAN. Niin varmaankin, ja teille; sitten seuraavassa kuussa meille. GONERIL. Sinä näet, kuinka täynnä oikkuja vanhus on; havaintomme ei ole siinä kohden vähäinen ollut. Hän suosi aina enimmin sisartamme; ja se älyttömyys, jolla hän nyt hänet luotaan sysäsi, on varsin hämmästyttävä. REGAN. Se on vanhuuden heikkoutta; vaikk'ei hänellä juuri koskaan ole täyttä selkoa itsestään ollut. GONERIL. Parhaan voimansa aikanakin oli hän jo liiaksi tuittupäinen; ja tällä ijällä saamme hänessä suvaita, ei noita syvään juurtuneita luonteen vikoja yksinään, vaan lisäksi vielä tuota hillitöntä itsepintaisuutta, jota heikko ja ärtyisä vanhuus vaikuttaa. REGAN. Tuollaisia oikun puuskia, kuin tuo Kentin maanpakoon ajaminen, saamme mekin vielä häneltä odottaa. GONERIL. Jäähyväismenot Ranskan kuninkaan ja hänen välillänsä eivät vielä ole lopussa. Sisko hyvä, pitäkäämme yhtä me. Jos isämme tuollaisella luonteella säilyttää arvonsa, niin on tämä viimeinen vallan luovutus meille vaan pahennukseksi. REGAN. Miettikäämme tarkemmin tuota. GONERIL. Pitää takoa, kun rauta on kuumaa. (Lähtevät.) Toinen kohtaus. Sali Glosterin linnassa. (Edmund tulee, kädessä kirje.) EDMUND. Sa luonto, jumalattareni! Sinun Lakias palvelen. Miks olen minä Tapojen kiroissa ja sallin että Mun kansain pyhä kammo paljaaks riistää, Jos veli kaks- tai neljätoist' on kuuta Mua vanhempi? Miks äpärä? miks laiton? Vaikk' yhtä vankka mull' on ruumiin luonto, Miel' yhtä uljas, yhtä jalo muoto Kuin siivon rouvan vesoilla? Miks meihin Äpärän tahra? äpärän ja hyljyn? Me, jotka luonnon hurjan salanautteiss' Enemmän väkeä ja tulta saamme Kuin vanhass', ikävässä vihkivuoteess', Unessa puoleks, puoleks valvehella Kuluupi koko narrilauman tekoon. -- Haa, laillinen sa Edgar! maas vien minä: Isämme samoin suosii jalkalasta Kuin laillistakin. Laillist': oiva sana! Niin, laillinen, jos tämä kirje tepsii Ja päin käy tuumat, äpäräinen Edmund Pois sysää laillisen. -- Ma kasvan, kostun: Jumalat, avuks nouskaa äpärille! (Gloster tulee.) GLOSTER. Kent maanpaossa! Vihass' eris Ranska! Kuningas tiessään! luovuttanut vallan! Ja tullut elätiks! Ja tämä kaikki Yht'äkkiä! -- No, Edmund, mitä uutta? EDMUND (salaten kirjettä). Anteeksi, teidän armonne, ei mitään. GLOSTER. Miksi niin kiirein koetit tuota kirjettä salata? EDMUND. En tiedä mitään uutta, mylord. GLOSTER. Mitä paperia sinä luit? EDMUND. En mitään, mylord. GLOSTER. Vai et mitään? Miks sitte niin peloissasi sitä taskuus kätkit? Ei tyhjän ole tarvis noin pilleillä. Tuo tänne se; joutuun! Jos se ei mitään ole, niin enhän silloin silmälaseja kaipaa. EDMUND. Ma pyydän, suokaa anteeksi; se on kirje veljeltäni, jota en vielä ole loppuun lukenut; vaan siitä, minkä lukenut olen, huomaan ett'ei se ole aiottu teidän silmäiltäväksenne. GLOSTER. Kirje tänne, kuuletko! EDMUND. Väärin teen, joko sen annan tai pidän. Sisältö on, minun ymmärtääkseni, moitittavaa. GLOSTER. Anna tänne se, anna! EDMUND. Veljeni puolustukseksi toivon, että hän on sen kirjoittanut vaan tutkiakseen ja koetellakseen minun kuntoani. GLOSTER (lukee). "Tuo valtioviisas keksintö, tuo vanhusten kunnioittaminen tekee meille katkeraksi elämämme parhaat hetket; pidättää meiltä omaisuutemme, kunnes vanhuutemme tähden sitä emme enää voi nauttia. Minusta alkaa kurjalta, tyhmältä orjuudelta tuntua tuo vanhuuden hirmuvaltainen sorto, joka ei senvuoksi hallitse, että sillä on voimaa, vaan sentähden, että sitä kärsitään. Tule luokseni, niin saamme enemmän tästä puhua. Jos isämme suvaitsisi nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, niin saisit sinä puolet hänen tuloistansa iki-omakses, ja suuresti sinua rakastaisi veljesi Edgar." -- Hm! -- Kapinata! -- "Nukkua siks, kunnes minä hänet herättäisin, -- saisit puolet hänen tuloistansa iki-omakses!" -- Poikani Edgar! Oliko hänellä kättä tuota kirjoittamaan? sydäntä ja päätä sitä hautomaan? -- Milloin sait tämän? Ken sen toi? EDMUND. Sitä ei kukaan tuonut; siinäpä se mutka. Sen löysin huoneeseni ikkunasta heitettynä. GLOSTER. Tunnetko käsi-alan veljesi omaksi? EDMUND. Jos sisältö olis hyvä, niin tahtoisin vannoa, että se on hänen; mutta nyt tahtoisin mieluummin luulla, että niin ei ole laita. GLOSTER. Se on hänen. EDMUND. Se on hänen, mylord; mutta toivon, että sisältö on vieras hänen sydämellensä. GLOSTER. Onko hän koskaan ennen mieltäsi tässä asiassa urkkinut? EDMUND. Ei koskaan, mylord; mutta olen kuullut hänen arvelevan, että kun pojat tulevat täyteen ikään ja isät vanhoiksi, isän pitäisi olla pojan holhottina ja pojan hoitaman hänen omaisuuttaan. GLOSTER. Oi, konnaa, konnaa! -- Aivan sama ajatus kuin kirjeessä! -- Kirottua konnaa! Luonnotonta, inhoittavaa, petomaista konnaa! Petomaista pahempi! -- Mene, etsi hänet joutuun; vankeuteen hänet panen. -- Hirmuista konnaa! -- Missä hän on? EDMUND. En tiedä varmaan, mylord. Jos suvaitsette hillitä vihaanne, kunnes saatatte veljestäni lypsää parempia todistuksia hänen hankkeistaan, niin olisi se tie varmempi; sillä jos väkivaltaisesti menettelette häntä kohtaan, väärin ymmärtäen hänen aikeitansa, niin saapi siitä oma kunnianne suuren loven, ja murratte perinjuurin hänen lapsenmielensä. Uskallan hengelläni vastata siitä, että hän on tuon kirjoittanut ilman mitään pahempaa aikomusta, koetellaksensa vaan minun rakkauttani teidän ylhäisyyttänne kohtaan. GLOSTER. Niinkö luulet? EDMUND. Jos suvaitsette, teidän ylhäisyytenne, niin vien teidät paikkaan semmoiseen, jossa saatatte kuulla meidän keskustelumme asiasta ja omilla korvillanne saada vakuuttavan todistuksen, ja kaiken tämän, pitemmättä viivytyksettä, jo tänä iltana. GLOSTER. Hän ei saata olla semmoinen hirviö. EDMUND. Eikä toden totta olekaan. GLOSTER. Isäänsä kohtaan, joka niin hellästi ja sydämellisesti häntä rakastaa. -- Taivas ja maa! -- Etsi hänet, Edmund; urki minulle hänen sydämensä salaisuudet; toimita asia oman ymmärryksesi mukaan. Tekisin itseni keppikerjäläiseksi, varman vakuutuksen saadakseni. EDMUND. Etsin hänet heti paikalla, joudutan hanketta kaikin mahdollisin keinoin ja ilmoitan teille kaikki. GLOSTER. Nuo viimeiset pimennykset auringossa ja kuussa eivät ennusta meille hyvää. Selittäkööt niitä luonnontieteet tavalla tai toisella, luonnolle itselleen on kuitenkin vitsaukseksi niiden vaikuttamat seuraukset. Rakkaus kylmennyt, ystävyys rauennut, veljekset riidassa; kaupungeissa kapinoita; maalla eripuraisuutta; kavaluutta hoveissa; ja side isän ja pojan välillä katkennut. Tuossa poika-lurjuksessani toteutuu ennustus: siinä on poika isäänsä vastassa. Kuningas poikkee luonnon järjestyksestä: siinä isä lastansa vastassa. Me olemme nähneet aikamme parhaat puolet: juonet, petokset, kavaluudet ja kaikki hävittävät mullistukset seuraavat meitä, rauhaa suomatta, hautaamme asti. -- Ota selko siitä konnasta, Edmund; siitä et mitään vahinkoa saa; tee se vaan huolella. -- Ja tuo jalo, vilpitön Kent maanpakolaisena! Rehellisyys hänen rikoksensa! -- Kummallista! (Lähtee.) EDMUND. Niin verrattoman narrimainen on tämä maailma, että, kun tulemme sairaiksi onnesta (useinkin oman ahnaan nauttimisemme takia), niin syytämme onnettomuuksistamme aurinkoa, kuuta ja tähtiä; ikäänkuin olisimme konnia välttämättömyydestä, narreja taivaallisesta pakoituksesta, veijareja, varkaita ja kavaltajia tähtien vallitsevasta ylivoimasta, juoppoja, valehtelijoita ja avionrikkojia pakollisesta alttiudesta taivaankappalten vaikutukselle, ja kaikinpuolin pahoja Jumalten toimesta. Ihana tekosyy huorimukselle laskea pukkimaisuutensa tähden viaksi. Isäni sekaantui äitiini louhikäärmeen hännän alla, ja syntymiseni tapahtui Otavan alla; josta siis seuraa, että olen törkeä ja rietas. -- Pois se! Minä olisin siksi tullut mikä olen, vaikka neitseellisin tähti taivaalla olisi kaihtien äpäröittämistäni katsellut. Edgar -- (Edgar tulee.) Hih, siinä hän on käsillä niinkuin loppukiekkaus vanhanaikuisessa ilveilyksessä. Minun osani on konnamainen alakuloisuus, ja huokailen niinkuin hullu Tom. -- O! tätä äänirikkoa nuo pimennykset tiesivät. F, G, A, B. EDGAR. No, veli Edmund, mitä tärkeätä miettimistä sinulla on? EDMUND. Aattelen, veli hyvä, erästä ennustusta, jota näinä päivinä olen lukenut siitä, mikä näiden pimennyksien on seurauksena. EDGAR. Välitätkö sinä tuollaisista? EDMUND. Vakuutan, että sen kirjoittajan ennustukset käyvät surkealla tavalla toteen: luonnottomuutta lapsen ja vanhemman välillä; surmaa, kallista aikaa, vanhan ystävyyden rikkumista; epäsopua yhteiskunnassa, uhkauksia ja kirouksia kuningasta ja aatelia kohtaan, perätöntä epäluuloa, ystävien maanpakoon syöksemistä, sotajoukkojen hajoamista, avioeroa ja tiesi mitä kaikkea. EDGAR. Milloin sinä olet tähtitaikuriksi ruvennut? EDMUND. No, mitä siitä! Milloin näit isäni viimeksi? EDGAR. Eilen illalla. EDMUND. Puhelitko hänen kanssaan? EDGAR. Puhelin, kokonaista kaksi tiimaa. EDMUND. Erositteko sovussa? Etkö huomannut hänessä mitään nurjamielisyyttä, sanoissa tai käytöksessä? EDGAR. En vähintäkään. EDMUND. Ajattele, millä olet häntä mahdollisesti loukannut, ja pyydän sinua, karta häntä hiukan aikaa, kunnes on jäähtynyt hänen tulinen vihansa, joka tällä hetkellä niin hänessä raivoo, että tuskin sitä voisi lauhduttaa väkivaltakaan sinua kohtaan. EDGAR. Joku konna on minua panetellut. EDMUND. Sitä minäkin varon. Pyydän sua, käytä yhtämittaista malttia, kunnes hänen kiihkeä raivonsa hiltyy, ja niinkuin sanon, piile minun huoneessani, jossa toimitan niin, että kuulet kreivin haastelun. Mene nyt; tuossa on avain. Jos ulkona liikut, pidä asetta. EDGAR. Mitä, veli? Asettako? EDMUND. Niin, veljeni, omaa parastasi sulle neuvon. Rehellinen mies en tahdo olla, jos aikeet heill' on sinua kohtaan hyvät. Mitä olen nähnyt ja kuullut, olen kertonut sinulle, mutta lienteästi vaan, en sinnepäinkään niin hirveänä, kuin se todella on. Mene, ole hyvä. EDGAR. Saanko piankin sinusta kuulla? EDMUND. Luota minuun tässä asiassa. (Edgar lähtee) Isä herkkäuskoinen, ja veli jalo, Niin pahuudesta kaukana, ett' tuskin Sit' uskookaan; sen tyhmän rehellisyys Petostan' auttaa! -- Nään jo, miten käy. -- Kun synnyll' en saa maata, juonta koitan, Ja kaikk' on hyvää, mistä hyödyn voitan. (Lähtee.) Kolmas kohtaus. Huone Albanian herttuan linnassa. (Goneril ja hänen hovimestarinsa Oswald tulevat.) GONERIL. Löikö isäni minun palvelijaani siitä syystä, että tämä hänen narriansa nuhteli? OSWALD. Löi, rouva. GONERIL. Öin, päivin hän mua loukkaa; joka tiima Hän tekee tyhmän töitä, milloin mitä, Ja hämmentääpi kaikki: sit' en kärsi. Ritarit julkeiks käy, hän itse morkkaa Sen joutavista. -- Kun hän tulee jahdist', En puheilleen käy; sanokaa mua sairaaks. Hänt' entist' enemmän jos laiminlyötte. Niin teette hyvin; syyn siit' otan minä. OSWALD. Nyt, rouva, tulee hän: jo hänet kuulen. (Torventoitaus kuulun ulkoa.) GONERIL. Vitkailkaa toimissanne mielin määrin, Te ja nuo muut; sen seikan puheeks soisin. Jos suuttuu hän, niin menköön siskon luokse, Jok' yht' on mieltä, tiedän sen, kuin minä, Ja silmilleen ei laske. Hupsu ukko, Kun yhä tahtoo valtaa käyttää, jonka Jo antoi pois! Niin, totta vie, laps jälleen On houkko vanhus: sille täytyy käyttää Kuritusta, kun hyvyys turhaks näyttää. Sanani muistakaatte. OSWALD. Kyllä, rouva. GONERIL. Ja ritareihin luokaa valju katse; Viis siitä! Muillenkin se tiedoks tehkää. Syyt' etsin purkaa sappeni, ja saankin. Nyt oiti siskolleni kirjoitan, Ett' tekee hän kuin minä. -- Ruoka pöytään. (Lähtevät.) Neljäs kohtaus. Sama paikka. (Kent tulee valepuvussa) KENTIN KREIVI. Jos äänen' yhtä oudoks muuttaa voisin, Niin hyvä aikeen' ehkä saavuttaisi Sen tarkoituksen, jonka vuoksi näin ma Pilasin muotoni. -- Niin, pakolainen Kent, Kiroojatasi palvella jos voit sä, (Oi, jos niiks tulis!) niin sun rakas herras Ei näkis vaivojas sun säästävän. (Jahtitorvet soivat. Lear, ritareita ja seuralaisia tulee.) LEAR. En hetkeäkään tässä päivällistä odota; mene ja laita se valmiiksi. (Yksi seuralaisista menee.) No, ken olet sinä? KENTIN KREIVI. Muudan mies, herra hyvä. LEAR. Mikä on toimesi? Mitä meistä tahdot? KENTIN KREIVI. Toimenani on olla se miltä näytän; uskollisesti palvella sitä, joka minuun luottamuksensa panee; rakastaa sitä, ken on rehellinen; olla sen seurassa, joka on älykäs ja puhuu vähän; varoa Jumalan tuomiota; tapella, jos on tarvis, ja olla kalaa syömättä. LEAR. Ken olet sinä? KENTIN KREIVI. Peräti kunnon mies ja yhtä köyhä kuin kuningaskin. LEAR. Jos olet yhtä köyhä alamaisena, kuin hän on kuninkaana, niin olet köyhä tarpeeksi. Mitä tahdot? KENTIN KREIVI. Palvelusta. LEAR. Ketä tahdot palvella? KENTIN KREIVI. Teitä. LEAR. Tunnetko minua, mies? KENTIN KREIVI. En, herra; mutta teidän on käytöksessänne jotakin, joka vaatii herran nimeä. LEAR. Mitä sitte? KENTIN KREIVI. Ylevyyttä. LEAR. Millaista palvelusta osaat tehdä? KENTIN KREIVI. Osaan kätkeä uskotun salaisuuden, ratsastaa, juosta, huonosti jutella sukkelan jutun ja tyhmästi toimittaa selvän käskyn: mihin tavalliset ihmiset kelpaavat, siihen minäkin olen sopiva, ja parasta minussa on ahkeruus. LEAR. Kuinka vanha olet? KENTIN KREIVI. En niin nuori, herra hyvä, että naiseen mieltyisin hänen laulunsa vuoksi, enkä niin vanha, että tyhjästä häneen rakastuisin: harteillani on vuosia jo kahdeksan viidettä. LEAR. Seuraa minua; sinun pitää minua palvella. Jos syötyämme miellytät minua yhtä paljon, niin emme ihan äkkiä eroa. -- Ruokaa, hoi! ruokaa! -- Missä on poikani? narrini? -- Mene kutsumaan narriani tänne. (Yksi seuralaisista menee.) (Oswald tulee) Te siellä, kuulkaa! Miss' on tyttäreni? OSWALD. Suokaa anteeksi -- (Lähtee.) LEAR. Mitä sanoo se mies? Kutsu takaisin se tolvana. (Yksi ritareista lähtee.) Missä on narrini? hoi! -- Luulen että koko maailma nukkuu. (Ritari palajaa.) No, mihin se äpärä jäi? RITARI. Hän sanoo, mylord, että tyttärenne ei voi hyvin. LEAR. Miks ei se orja tullut takaisin luokseni, kun häntä kutsuin? RITARI. Hän vastasi mulle törkeästi, ett'ei tahtonut. LEAR. Ei tahtonut! RITARI. En tiedä, mylord, mikä on syynä; mutta minun mielestäni ei teidän ylhäisyydellenne osoiteta samaa syvää kunnioitusta kuin ennen; ystävällisyys näyttää olevan suuresti vähenemään päin, ei yksin palvelusväessä, vaan herttuassa itsessäänkin ja tyttäressänne. LEAR. Haa! niinkö luulet? RITARI. Minä pyydän, suokaa anteeksi, mylord, jos erehdyn; sillä uskollisena miehenä en voi olla vaiti, kun luulen teidän ylhäisyytenne vääryyttä kärsivän. LEAR. Sinä vaan johdatat mieleeni omat havaintoni. Olen viime aikoina huomannut mitä veltointa huolimattomuutta, mutta olen siitä enemmän syyttänyt omaa arkaa epäluuloani, kuin luullut sen lähteneeksi tosi-aikeesta ja ehdollisesta epäystävällisyydestä. Tahdon siitä tarkemman selvän ottaa. -- Vaan missä on narrini? En ole kahteen päivään häntä nähnyt. RITARI. Siitä saakka kuin nuori neiti Ranskaan lähti, on narri aivan menehtynyt surusta. LEAR. Ei siitä sen enempää; olen kyllä sen huomannut. -- Mene sinä ja sano tyttärelleni, että tahdon häntä puhutella. (Yksi seuralaisista menee.) -- Ja sinä, kutsu tänne narrini. (Toinen seuralaisista menee.) (Oswald palajaa.) Haa! tekö, hyvä herraseni! tulkaa likemmäksi. Ken olen minä, mitä? OSWALD. Myladyn isä. LEAR. Myladyn isä! Mylordin konna! Sinä kirottu äpärä! sinä orja! sinä rakki! OSWALD. En ole yhtäkään niistä, mylord; suokaa anteeksi. LEAR. Isketkö silmää kanssani, sinä lurjus? (Lyö häntä.) OSWALD. Lyödä en anna itseäni, mylord. KENTIN KREIVI. Etkä jalkojakaan aitasi, sinä hävytön jalkapallon potkija. (Lyö jalat pois hänen aitansa.) LEAR. Kiitos, ystävä: virkasi teet, ja minä sinusta pidän. KENTIN KREIVI. Kas niin, veli pyhä, nouse nyt ja korjaa luusi. Minä opetan sinua tietämään eroitusta, minä. Pois, tiehesi! Jos vielä tahdot varttasi mitata, senkin roisto, niin jää; muuten pois! pois matkaan! Oletko järjilläsi, mies? Kas noin! (Ajaa hänet ulos.) LEAR. Kas niin, sinä kunnon poikani, kiitoksia! Tuossa on pestisi. (Antaa Kentille rahaa.) (Narri tulee.) NARRI. Annas kun minäkin hänet pestaan: -- tuossa on tiukulakkini. LEAR. Sinäkö, kiltti poikani! Kuinka voit sinä? NARRI. Kas niin, ystäväni, parasta olis, että ottaisit lakkini. KENTIN KREIVI. Miksi niin? NARRI. Miksi? Siksi että pidät semmoisen puolta, joka on epäsuosioon joutunut. Jos et osaa hymyillä siihen suuntaan, minne tuuli käy, niin saat pian nenäsi tukkoon. Tuoss', ota lakkini. Näetkös, tuo mies on maanpakoon ajanut kaksi tyttäristänsä ja antanut kolmannelle siunauksensa vastoin tahtoansa: jos häntä seuraat, niin pitää sulla välttämättömästi olla minun lakkini. -- No, mitä kuuluu, setä? Jospa olis mulla kaksi lakkia ja kaksi tytärtä. LEAR. No, mitä niillä, poikaseni? NARRI. Jos antaisin heille kaikki tavarani, niin jäisihän lakit itselleni. Tuossa on minun; kerjää sinä samanlainen tyttäriltäsi. LEAR. Varo sinä -- tuota ruoskaa tuossa! NARRI. Totuus on koira, joka koppiinsa karkoitetaan. Se ajetaan ruoskalla ulos, kun rakki-ryökynä saa pesän loisteessa istua ja lemuta. LEAR. Katkera marja minulle tuo! NARRI. Ystävä, kuules, minä opetan sulle pienen runon. LEAR. Tee se. NARRI. Huomaa nyt, setä: -- Ole muut', älä muotoa vain, Ajatustas' äl' ilmoita ain', Tavaras pane tallentain, Ja kulje ratsastain, Koe, ennenkuin uskot lain: Varovasti noppaa lyö, Tytöt, viinat hiiteen myö, Kotonas ole aina yö, Se leivillen näet lyö Enemmän kuin kaikki työ. KENTIN KREIVI. Tyhjää lorua! NARRI. Niinkuin palkattoman juttuherran puhe; tyhjän siitä saankin. -- Etkö voisi tyhjää käyttää hyväksesi, setä? LEAR. He, en, poikaseni: ei tyhjästä tytyä. NARRI (Kentille). Ole hyvä, sano hänelle, että juuri niin suuret ovat tulot hänen maastaan; hän ei usko narria. LEAR. Katkera narri! NARRI. Tiedätkö, poikani, mikä on eroitus katkeran ja makean narrin välillä? LEAR. En, poikaseni, sano se mulle. NARRI. Se herra, ken sun sai Maas antamahan pois, Sen täss' on paikka, tai Siell' olla myöskin vois. Nyt narrin katkeran Ja makean sa näät; Min' olen tässä yks, Ja toiseks itse jäät. LEAR. Sanotko mua narriksi, veitikka? NARRI. Kaikki muut nimityksesi olet antanut pois; tämän sait syntymässäsi. KENTIN KREIVI. Tuo, mylord, ei ollut niin perin narrimaista. NARRI. Ei maarin ollutkaan. Lordit ja muut suuret herrat eivät sitä hyvin silmin katso. Jos olis mulla yksin-oikeus ammattiini, niin tahtoisivat hekin siitä osansa; ja naiset samoin: eivät soisi minun olla yksin narrina, vaan kaappaisivat hekin siitä paloja. -- Setä, anna minulle muna, niin saat siitä kaksi koppaa. LEAR. Mitä, kaksi koppaa? NARRI. Niin, näet sä, kun olen munan lyönyt keskeltä poikki ja syönyt sisuksen, niin sinä saat munan tyhjät kopat. Kun sinä kultakoppaisen kruunusi keskeltä halkaisit ja annoit pois molemmat puoliskot, niin veit silloin oman aasisi selässäs tunkion yli. Vähän oli sulla älyä pääkopassasi, kun noin annoit pois kultakoppasi. Jos nyt puhun narrin lailla, niin anna sille ruoskaa, joka sen ensin keksii. (Laulaa:) Tää huono vuos on narrillen, Kun viisaat hupsakoivat, Ja päästään älyn heittäen, Vaan narrej' apinoivat. LEAR. Mistä olet tuon laulurikkauden saanut? NARRI. Siitä hetkestä, setä, jolloin sinä teit tyttäresi äidikses; sillä kun heille vitsan panit käteen ja itse laskit alas housusi, niin (Laulaa:) He äkki-ilost' itkemään, Ma laulan surumiellä, Kuninkaan sokkona kun nään Ja käyvän narrin tiellä. Setä hyvä, ota kouluttaja, joka opettaisi narriasi valehtelemaan: tahtoisin mielelläni oppia valehtelemaan. LEAR. Jos valehtelet, vesa, niin saat ruoskaa. NARRI. Ihmettelen, miten te olette sukua, sinä ja sun tyttäresi: he tarjoovat mulle ruoskaa, jos puhun totta; sinä tarjoat mulle ruoskaa, jos valehtelen; ja välistä minua ruoskitaan senvuoksi, että olen vaiti. Mikä hyvänsä olisin mieluummin kuin narri, enkä kuitenkaan tahtoisi olla sinun sijassasi, setä. Sinä olet älysi pätkinyt molemmista päistä etkä mitään jättänyt keskelle. Tuossa tulee yksi liuska. (Goneril tulee.) LEAR. No, tytär? miksi otsassas tuo laskos? Sa olet taannoisin niin karsaaks käynyt. NARRI. Silloin olit kiltti poika, kun ei sun tarvinnut hänen karsaudestaan huolia; nyt sinä olet paljas nolla ilman numerotta; minä olen parempi kuin sinä: minä olen narri, sinä et ole mitään. (Gonerilille.) Kyllä, kyllä minä suuni pidän; muotonne sitä käskee, vaikk'ette mitään sano. Hm, hm, Jok' antaa leivän pois kädestään, Saa nuoleskella kynsiään. Tuossa on tyhjä lisko. (Osoittaen Learia.) GONERIL. Ei yksistään tuo kaikkivoipa narri, Vaan muukin rietas joukkionne kiistaa Ja toraa täällä yhä, tyrskähtäin Irstaasen räyhinään, jot' en voi kestää. Ma luulin että, kun sen ilmoittaisin, Teilt' avun varman saisin; vaan nyt varon Puheistanne ja töistänne, ett' itse Sit' yllytätte suostumuksellanne Ja puolustatte. Jos niin on, niin kyllä Palkkansa rikos saa, ei keinot puutu; -- Ja tämä, tehtyn' yhteishyvän tähden, Vois lopun saada, joka teitä loukkais Ja häpeän tois meille, jos ei pakko Sanoisi sitä viisaaks menetykseks. NARRI. Sillä, niinkuin tiedät, setä: Niin kauan kerttu se käen elättää, Kuin päänsä hän pojalleen menettää. Ja kynttilä sammui ja pimeään me jäimme. LEAR. Sinäkö tyttäreni? GONERIL. Voisitte käyttää täyttä järkeänne, Jot' arvaan teissä löytyvän, ja heittää Nuo houreet pois, jotk' ovat viime aikaan Tosi-olentonne aivan muuttaneet. NARRI. Niinkö ei aasi huomaisi, milloin rattaat vetävät hevosta! -- Hei Jaana, sua lemmin! LEAR. Ken täällä tuntee mun? Tää Lear ei ole. Lear näinkö käy? näin puhuu? Missä silmät? Sen mieli heikko on, tai horroksissa Sen aistit. -- Valveill' olenko? En suinkaan. -- Ken sanoa voi mulle, ken ma olen? NARRI. Learin kuvajainen. LEAR. Tahtoisin tietää sen; sillä kuninkuudestani, tiedostani ja älystäni päättäin voisin tulla siihen petolliseen luuloon, että mulla on tyttäriä. NARRI. Jotka tahtovat sinusta tehdä kuuliaisen isän. LEAR. Nimenne, kaunis daami? GONERIL. Hyvä herra, Tuo ihmetys se liiaks muistuttaapi Muist' uusist' ilveistänne. Pyydän teitä, Käsittäkää mua oikein: arvokas te Ja vanha oletten, myös viisas olkaa. Tääll' ompi teillä sata ratsumiestä, Rietasta, hurjaa renttukansaa, joka Hovimme tahraa tavoillaan ja krouviks Sen tekee; haureus sen ja juopumus Pikemmin nais- tai viinapaikaks leimaa Kuin siivoks linnaks. Häpykin jo huutaa Apua joutuun. Tehkää siis sen mieliks, Jok' itse muuten ottaa, mitä pyytää: Vähentäkäätte hiukan joukkoanne, Ja mikä jää, moist' olkoon kansaa, joka Ikäänne soveltuu ja teidät tuntee Ja itsensä. LEAR. Pirut ja helvetit! -- Hevoset valmiiks! Kokoon seurueeni! -- Äpärä kelvoton, min' en sua häiri; Mull' yks on tytär vielä. GONERIL. Väkeäni Te pieksette, ja irstas joukkionne Se paremmiltaan vaatii palvelusta. (Albanian herttua tulee.) LEAR. Voi sitä, joka liian myöhään killuu! (Albanialle.) Te täällä? Tääkö tahtonne? vai mitä? -- Hevoset valmiiks! Kiittämättömyys, Sa marmor-sydäminen perkele, Sa merihirviötä julmemp' olet, Kun lapsess' ilmestyt sä! ALBANIAN HERTTUA. Malttukaatte. LEAR (Gonerilille.) Kirottu korpikotka, valhettelet! Väkeni valiot' on, kelpo kansaa, Mi pienimmätkin tehtävänsä tuntee, Ja huolell' ankaralla säilyttääpi Nimensä arvon. -- Vika pienen pieni, Kuink' inhalt' oi, Cordeliassa näytit! Kuin kipukone luontoni sa väänsit Sijoiltaan, rinnast' imit kaiken lemmen Ja sijaan sapen toit. Oi, Lear, Lear, Lear! (Lyö otsaansa.) Ovea lyö, jok' ulos järkes päästi Ja sisään hulluuden! -- Pois, väki menkää! ALBANIAN HERTTUA. Viaton olen; mielenliikuntoonne En syytä tiedä. LEAR. Voi niin olla. -- Kuule, Oi luonto! kuule, jumalatar kallis! Peräytä päätökses, jos oli aikees Tuo mato hedelmälliseksi saattaa! Tee hänen kohtuns' sikiöttömaksi! Pois siitysneuvot kuivaa! Älköön koskaan Häväisty ruumiins' synnyttäkö lasta Hänelle kunniaks! Vaan siittää hänen Jos täytyy, vihan laps luo, suo sen elää Inhaksi, luonnottomaks tuskaks hälle! Se hänen nuoreen otsaans' uurteet syököön, Ja poskiin purkoon itkun virranjuovat, Kaikk' äidin työt ja vaivat palkitkoon se Ivalla, lasteella, ett' tuta sais hän, Kuin katkerampi käärmeenkielen haavaa On kiittämätön laps. -- Pois, pois! (Lähtee.) ALBANIAN HERTTUA. Ikuiset jumalat! mit' ompi tämä? GONERIL. Ei maksa vaivaa tiedustella syitä, Vaan antaa hänen hourehensa mennä Löyhyyden viemää tietä. (Lear palajaa) LEAR. Kuin? Miestä viisikymment' yhtä haavaa? Kahdessa viikossa? ALBANIAN HERTTUA. Mit' ompi tämä? LEAR. Saat kuulla. -- Elo ja surma! (Gonerilille.) Häpeen että Noin järkyttää sa miehuuttani saatat, Ett' itku kuuma vastoin tahtoani Sun tähtes vuotaa. Rutto sinut vieköön! Kuolettavaiset isän kiron haavat Luus, lihas syökööt! -- Vanha houkko silmä, Jos tätä vielä itket, pois sun revin Ja heitto-vesines sun kostukkeeksi Savehen viskaan. -- Onko näiks siis tullut? No, olkoon vaan! Yks tytär mull' on vielä, Jok' on, sen takaan, lempeä ja hellä; Kun tekos kuulee hän, niin kynsillänsä Hän suden-naamas nylkee. Saatpa nähdä, Ett' otan jälleen hahmon, jonka luulit Mun heittäneen jo ijäks; saat, sen vannon. (Lear, Kent ja seuralaiset lähtevät.) GONERIL. Tuon huomasitteko? ALBANIAN HERTTUA. Niin suuresti kuin teitä rakastankin, Noin puoltomielinen en olla voi -- GONERIL. Rauhoittukaa, ma pyydän. -- Oswald, hoi! -- (Narrille.) Sa konna, et vaan narri, herraas seuraa. NARRI. Setä Lear! setä Lear! varro ja ota mukaasi narri. Ketun kun sais permehen, Ja tytär tuommoinen, Ne sopis hirtehen, Ja nuoraks päähinen; Ja narri se jälkehen. (Lähtee.) GONERIL. Häll' älykkäät on tuumat. -- Sata miestä! Varovaa, viisast' antaa hänen pitää Aseissa sata miestä! Näin jos saa hän Mink' oikun, unen, houreen, kiusan, harmin, Hän hulluntöissään noiden voimaan luottaa Ja hengestämme määrää. -- Oswald! ALBANIAN HERTTUA. Liiaks' Sa pelkäät. GONERIL. Parempi kuin luottaa liiaks. Ma ennen estän pelkoa, kuin itse Pelosta estyn. Niin, tuon miehen tunnen. Mit' on hän lausunut, teen siskon tiedoks. Jos häntä ruokkii hän ja sataa miestä, Kun älyttömäks näytin sen, -- (Oswald tulee.) No, Oswald! Kirjoititko jo siskolleni kirjeen? OSWALD. Kirjoitin, rouva. GONERIL. Nyt seuraa hanki vaan, ja ratsun selkään. Selitä pelon aiheet kaikki hälle Ja lisää omastakin päästäs syitä, Jotk' oikein tepsii. Lähde nyt, ja joutuun Takaisin riennä. (Oswald lähtee.) Ei, ei, puolisoni, Tuot' äitelää ja lauhaa käytöstänne En juuri laita, mutta -- suokaa anteeks -- Teiss' enemmän saa moitett' älyn puute Kuin kiitosta tuo haittaavainen hellyys. ALBANIAN HERTTUA. Kuin kauas näkös kannattaa, en tiedä, -- Mut hyvä aina korjaamist' ei siedä. GONERIL. Ei, mutta -- ALBANIAN HERTTUA. Niin, niin, mutta -- loppu. (Lähtevät.) Viides kohtaus. Sama paikka. (Lear, Kent ja narri tulevat.) LEAR. Vie edeltäpäin Glosteriin tämä kirje. Siitä, mitä tiedät, älä tyttärelleni kerro rahtuakaan muuta, kuin mitä hän itse kirjeen johdosta kysyy. Jos et hyvin riennä, olen minä siellä ennen sinua. KENTIN KREIVI. En silmiäni ummista, ennenkuin olen kirjeenne perille vienyt. (Lähtee.) NARRI. Jos olisi aivot kantapäissä, eikö ne silloin piankin voisi paleltua? LEAR. Voisi kyllä. NARRI. No, ole iloinen sitten sinä: sinun järkesi ei kaipaa tallukoita. LEAR. Ha, ha, ha! NARRI. Saatpas nähdä, että toinen tyttäresi kohtelee sinua kauniisti; sillä vaikka hän on tämän kaltainen niin kuin raakila omenan kaltainen, niin tiedän ma sentään mitä tiedän. LEAR. No, mitä sitten tiedät, poikaseni? NARRI. Hän maistuu tälle niin kuin raakila raakilalle. Tiedäthän, miksi nenä on keskellä naamaa? LEAR. En. NARRI. Siksi että on silmä kummallakin puolen nenää, niin että voisi nähdä sitä, mitä ei voi haistaa. LEAR. Ma väärin hälle tein. -- NARRI. Voitko sanoa, miten simpukka tekee kuortaan? LEAR. En. NARRI. En minäkään; mutta minä voin sanoa, miksi koteloisella on kota. LEAR. Miksi? NARRI. Siksi että saisi päänsä siihen kätkeä eikä antaa sitä pois tyttärilleen ja jättää omat sarvensa kotelotta. LEAR. Unohtaa tahdon luontoni. -- Niin hellä isä! -- Ovatko hevoset valmiit? NARRI. Aasisi ovat niitä noutamassa. Syy, minkätähden seitsentähtösiä on seitsemän, on kelpo syy. LEAR. Koska niitä ei ole kahdeksan. NARRI. Niin, aivan niin! Sinusta tulisi hyvä narri. LEAR. Takaisin väkivallallako ottaa! -- Riittämättömyys, sa hirviö! NARRI. Jos sinä, setä, olisit minun narrini, niin saisit selkääsi siitä, että olet ennen aikojasi tullut vanhaksi. LEAR. Kuinka niin? NARRI. Sinun ei olisi pitänyt vanhentua, ennenkuin olit viisastunut. LEAR. Älä hulluks tee mua, hyvä Jumal', älä! Älyän' auta: hulluks en ma tahtoisi -- (Ritari tuke.) No, ovatko jo hevoseni valmiit? RITARI. Ovat, mylord. LEAR. Tule, poika. NARRI. Se, joka impenä nyt mulle lähteiss' ilkkuu, Ei immeks jää, jos vaan viel' osuu nuoli pilkkuun. (Lähtevät.) TOINEN NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Kreivi Glosterin linnan piha. (Edmund ja Curan tulevat eri haaroilta.) EDMUND. Terveeksi, Curan! CURAN. Samaa teille, herra. Olen ollut isänne luona ilmoittamassa hänelle, että Cornwallin herttua ja Regan, hänen herttuattarensa, ovat tänne tulossa tänä iltana. EDMUND. Mikä nyt on? CURAN. En tiedä minä. Oletten kai kuullut päivän uutisia? Tarkoitan mitä huhutaan, sillä vielä se on pelkkää korva-kuiskutusta. EDMUND. Minäkö? En. Sano, mitä se on? CURAN. Ettekö ole kuullut, että sota nähtävästi on tulossa Cornwallin ja Albanian herttuain välillä? EDMUND. En sanaakaan. CURAN. No, saatte vielä kuulla. Hyvästi! (Lähtee.) EDMUND. Tän' yönä herttua täällä? Hyvä! Oivaa! Tuo väkisinkin hankettani auttaa. On isä pannut vahdit veljeäni Kiinn' ottamaan; yks pulma vielä purkaa Mun täytyy. Avuks, rohkeus ja onni! -- Sananen, veikko! Tule alas, veikko! (Edgar tulee.) Sua isä väijyy. -- Pois, pois pakene! Hän tiedon lymypaikastas on saanut. Hyv' etu sull' on yöstä. -- Pahaa lietkö Cornwallin herttuasta lausunut? Hän tänne tulee, lentäin, nyt tän' yönä, Ja Regan myötä. Puoltanut hänt' olet Ehk' Albanian herttuata vastaan? Tuumipa vaan. EDGAR. En, totta, sanallakaan. EDMUND. Jo kuulen isän tulevan. -- Suo anteeks, Näöksi miekkailla mun täytyy kanssas. Vetäise! Pidä puoltas nyt, mut hyvin. -- Antaudu! -- Isän luo käy! -- Tulta, hoi! -- Pakene! -- Tulta! tulta! -- Hyvästi! (Edgar lähtee.) Pisara verta uskottaa, ett' ollut On leikki tuima: (Viiltää haavan käsivarteensa.) juopon olen nähnyt Ratokseen pahempaakin tehneen. -- Isä! Seis! isä, seis! Mua eikö kenkään auta? (Gloster tulee ja palvelijoita soihdut kädessä.) GLOSTER. No, Edmund, miss' on konna? EDMUND. Tässä seisoi Hän pimeässä tuima miekka maalla, Kiroja jupisi ja kuuta loihti Suotuisaks auttajakseen, -- GLOSTER. Mut miss' oo, hän? EDMUND. Kah! verta vuodan. GLOSTER. Edmund, miss' on konna? EDMUND. Hän tuonne juoksi. Kun ei millään voinut -- GLOSTER. Jälessä! -- Joutuun! -- (Palvelija lähtee.) -- Kun ei voinut -- mitä? EDMUND. Mua houkutella teitä murhaamaan; -- Vaan kun ma kerroin, kuinka koston herra Kaikk' iskee nuolens' isänmurhaajaan; Kun näytin, kuinka monet vahvat siteet Isäänsä lapsen kiinnittää; -- niin vihdoin, Kun huomas hän, ett' tuota julmaa hankett' Inholla vastustin, niin raivoissansa Ja miekka paljaana hän äkkipäätä Minuhun karkas ja mua käteen iski. Mut nähdessään, kuin rohkealla miellä Asiat' yllyin selvää puoltamaan, Hän pakoon riensi. GLOSTER. Paetkoon hän kauas: Pian tässä maassa kiinni siepataan hän, Ja silloin -- pää pois! -- Tänään tulee herttua, Päämieheni ja jalo suosijani; Ma hänen nimessään teen tiedoks, että Se kiitokseni saa, ken hänet löytää Ja murhaajan sen kurjan kaakkiin saattaa, Vaan surman se, ken hänet kätkee. EDMUND. Kun kielsin häntä hankkeestaan ja näin, Kuink' oli kiihkoinen hän, sadatellen Sen ilmi antaa uhkasin. Hän vastas: "Sa maaton lehtolapsi sa luuletkos, Jos esiin astun minä, että sulla Avuja, kuntoa ja luottamust' on Puheesi todeks saamaan? Ei, jos kiellän, -- Ja teenkin sen, teen, vaikka esiin toisit Käs'alanikin, -- kaikki käännän työkses Ja vehkeikses ja pirun-juonnikses. Ja jos et maailmaa tee pöllöks aivan, Niin luulee se, ett' etu surmastani Se valtava on kiihoitin ja syy, Miks sitä etsit." GLOSTER. Konnaa paatunutta! Käs'alan kieltää! -- Min' en isä hälle. (Torventoitauksia kuuluu.) Haa! herttua! -- Miks tulee hän, en tiedä. Satamat suljen, pois ei pääse konna; Se täytyy herttuan myöntää. Kuvansakin Lähetän kaikkialle valtakuntaan, Ett' tulis tunnetuks hän; ja mun maani Perilliseks ma sinut tehdä koitan, Sa vilpitön ja luonnollinen lapsi. (Cornwall ja Regan seuralaisineen tulevat.) CORNWALLIN HERTTUA. No, jalo ystävä! Kun tulin tänne -- Juur' ihan nyt -- niin kuului kummaa uutta. REGAN. Jos totta on se, syyllist' ei voi kyllin Kovasti rangaista. Kuin voitte, kreivi? GLOSTER. Murennut on, murennut vanhan sydän. REGAN. Isäni ristilapsko teitä väijyy? Edgarko, jolle isän' antoi nimen? GLOSTER. Oi, häpeä sen peittää tahtois, rouva. REGAN. Oliko hän sen irstaan joukon seuraa, Jok' isälläni palvelee? GLOSTER. En tiedä. Oi, kurjaa, kurjaa liiaks! EDMUND. Oli, rouva, Hän oli sitä joukkiota. REGAN. Ei ihme siis, jos häll' on häijyt eljet. He tuohon murhaan hänt' on vietelleet Saadakseen vanhan varat tuhlatakseen. Tän' iltana ma juuri siskoltani Sain tiedon heistä, varoituksen' että, Jos asumaan mun talooni he tulee, Min' en jää sinne. CORNWALLIN HERTTUA. Enkä minä, Regan. -- Isällennepä, Edmund, lapsen työn Te, kuulin, teitte. EDMUND. Mun se tuli tehdä. GLOSTER. Hän veljen juonet paljasti ja, nähkääs, Tuon haavan sai, kun häntä kiinni koitti. CORNWALLIN HERTTUA. Hänt' ajetaanko takaa? GLOSTER. Ajetaan CORNWALLIN HERTTUA. Jos kiinni saadaan hän, ei tarvis hältä Pelätä pahaa. Hankkeisinne voitte Valtaani käyttää mielin määrin. -- Edmund, Te, jonka kuntoisuus ja nöyryys täss' on Niin oivaks nähty, meidän mieheks tulkaa; Noin taatut henkilöt on tarpeen meille; Koht' anastamme teidät. EDMUND. Taattu olen, Jos mikään. GLOSTER. Hänen puolestaan ma kiitän. CORNWALLIN HERTTUA. Te ette tiedä, miksi tulimme, -- REGAN. Näin pahaan aikaan, pilkkomustass' yössä. Asiat tärkit meill' on, jalo Gloster, Ja niiss' on tarvis teidän neuvojanne. Kirjoittanut on isä, ja myös sisko, Riidoista, joihin sopivaks en nähnyt Kotona vastata. Tääll' odottaapi Kummankin airut. Vanha ystävämme, Keventäkäätte mieltänne ja suokaa Haluttu neuvo meille asiassa Niin kiireess' aivan. GLOSTER. Nöyrin palvelijanne. Erittäin tervetulleet, hyvät vieraat. (Lähtevät.) Toinen kohtaus. Glosterin linnan edusta. (Kent ja Oswald tulevat eri haaroilta.) OSWALD. Hyvää huomenta, ystävä; oletko tämän talon väkeä? KENTIN KREIVI. Olen. OSWALD. Mihin saamme hevosemme panna? KENTIN KREIVI. Liejuun. OSWALD. Hyvä mies, sano se, jos rakastat minua. KENTIN KREIVI. En rakasta sinua. OSWALD. Se ei minua koske. KENTIN KREIVI. Jos saisin sinut Lipsburgin lammastarhaan, niin kyllä näyttäisin että koskee. OSWALD. Miksi mua näin kohtelet? En tunne sua. KENTIN KREIVI. Sinut, mies, tunnen niinä. OSWALD. Ken olen sitten? KENTIN KREIVI. Konna, lurjus, lautasen nuoleskelija, halpa, röyhkeä, tyhmä, ryysyinen, ruokoton ryökäle, kolme mekkoa yllä, sata puntaa taskussa ja karkeat sukat jalassa; maitomaksainen riitapukari, peiliin mielistynyt huorimus, hätähoppuinen, teikaileva narri; raukka, jolla ei ole muuta omaa kuin arkku; mies, joka pelkästä palveluksen himosta voisit tulla parittajaksi, etkä ole mitään muuta kuin konnan, kerjäläisen, pelkurin ja parittajan sekasotkua, halvan tuliporton poika ja perillinen, jota pieksen, niin että suu väärässä parut, jos kiellät pienintäkään rahtua arvonimistäsi. OSWALD. Mikä hirviö sinä olet, kun noin haukut ihmistä, jota et tunne ja joka ei sinua tunne! KENTIN KREIVI. Mikä pölkkypää pukki sinä olet, kun kiellät tuntevasi minut! Vaikka kaksi päivää sitten löin kintut altasi ja pieksin sua kuninkaan nähden. Vedä miekkasi, lurjus! Sillä vaikka on yö, paistaa kuitenkin kuu; ja kyllä minä kuu-kupusi pehmitän. (Paljastaa miekkansa.) Miekkasi maalle, sinä halpa, kirottu parturin apuri, no! OSWALD. Pois! minulla ei ole mitään sun kanssasi tekemistä. KENTIN KREIVI. Miekkasi maalle, lurjus! Sinä kuljetat kuningasta solvaavia kirjeitä ja pidät turhuuden, tuon ilvenuken, puolta kuninkaallista isää vastaan. Miekkasi maalle, konna, muuten survon reitesi liivaksi; -- maalle miekkas, lurjus! Asentoon! OSWALD. Apua! hoi! Murhaa! Apua! KENTIN KREIVI. Pidä puoltasi, orja! Seis, lurjus, seis! Pidä puoltasi, sinä siloinen orja! (Lyö häntä.) OSWALD. Apua! hoi! Murhaa! murhaa! (Edmund tulee) EDMUND. No, mitä? Mitä koskee asia? KENTIN KREIVI. Teitä, maitoparta, jos suvaitsette; tulkaa vaan, kyllä minä teitä opetan; kas niin, nuori herra! (Cornwall, Regan, Gloster ja palvelijoita tulee) GLOSTER. Aseita! Miekkoja! Mist' ompi riita? CORNWALLIN HERTTUA. Asettukaa, jos henki teille rakas! Ken lyö, on surman oma. Mistä riita? REGAN. Kuninkahan ja siskon airuet. CORNWALLIN HERTTUA. Mist' ompi teillä riita? Puhukaa! OSWALD. Oi hyvä herra, hengittää voin tuskin. KENTIN KREIVI. Ei ihme, koska olet niin miehuuttasi vaivannut. Sinä raukka pelkuri, luonto ei sua luomaksensa myönnä; räätäli sun on tehnyt. CORNWALLIN HERTTUA. Lystikäs veitikka! Räätälikö ihmisen tekijä? KENTIN KREIVI. Niin kyllä, räätäli; ei kivenhakkaaja eikä maalari olisi saattanut tehdä noin huonoa työtä, vaikk' ei olis ollut kauemmin kuin kaksi tuntia opissa. CORNWALLIN HERTTUA. Vaan mistä syntyi riita, sanokaatte? OSWALD. Tuo vanha sissi, jonka hengen säästin Partansa harmaan vuoksi -- KENTIN KREIVI. Sinä kirottu Z! sinä hyödytön kirjain! -- Jos suvaitsette, herra, niin survon tuon karkean konnan muurisaveksi ja tuhrin sillä makin seinät. -- Vai säästit harmaan partani, sinä västäräkki! CORNWALLIN HERTTUA. Suus kiinni, mies! Hävytön, tiedä, kelle arvo tulee. KENTIN KREIVI. Sen tiedän, mutta harmilla on etuus. CORNWALLIN HERTTUA. Mist' olet harmissas? KENTIN KREIVI. Ett' orja moinen, Mi kunniast' ei pidä, pitää miekkaa. Nuo halvat mierut syö kuin hiiret poikki Ne pyhät siteet, jotka heltyäkseen On liian lujassa; jokaista oikkaa Hyväilevät, mi herran mieleen pistää, Tulehen rasvaa, lunta jäähän luovat, Epäävät, myöntävät, kuin viirikukot Herrainsa tuulen mukaan heilahdellen, Osaten vaan kuin koirat hännäss' olla. -- Virnaisen virma-naamas syököön rutto! Nauratko mulle, niinkuin narri oisin? Sa hanhi, Sarumin jos kedoll' oisit, Kaakottain Camelottiin saisit juosta. CORNWALLIN HERTTUA. Mit', oletko sa hullu, vanhus? GLOSTER. Mist' alkoi riita? sano. KENTIN KREIVI. Ei mitkään vastakohdat toisiansa Niin inhoa, kuin minä tuota konnaa. CORNWALLIN HERTTUA. Miks on hän konna? Mitä on hän tehnyt? KENTIN KREIVI. Näkönsä vastenmielinen on mulle. CORNWALLIN HERTTUA. Siis minunkin kenties, ja tuon ja tämän? KENTIN KREIVI. Mun virkani on, herra, olla suora: Parempia ma kasvoj' olen nähnyt Kuin yhdenkään nään hartioilla tässä. CORNWALLIN HERTTUA. Tuo niit' on, jotka, kun on suoruudesta Heit' ylistetty, raakaa julkeutta Tavoittelevat, teeskennellen muuksi Kuin ovat. Hän, hän ei voi imarrella! Hän kunnon mies on, -- totuuden hän lausuu; Hyv' on, jos kärsit sen; mut suora on hän. Tuon konnan-lajin tunnen: suoruudellaan Petosta, luihuutt' enemmän he peittää, Kuin sata nöyrää, tyhmää liehakkoa, Jotk' ylen tarkoin tehtävänsä täyttää. -- KENTIN KREIVI. Totuuden nimessä ja vakaast' aivan, Ylevän katsantonne hurmatessa, Mi lumoaa kuin kirkas sädekehä, Jok' otsaa Phoibon ympäröi. -- CORNWALLIN HERTTUA. Mik' aikees? KENTIN KREIVI. Muuttaa puheenparteni, jota niin kovin paheksitte. Tiedän, hyvä herra, ett'en ole imartelija; se, joka teitä suorin sanoin petti, ei ollut suora konna; ja semmoinen en minä puolestani tahtoisi olla, vaikkapa epäsuosionnekin minua siihen kehoittaisi. CORNWALLIN HERTTUA. Sa millä häntä loukkaisit? OSWALD. En millään. Kuningas, hänen herransa, mua tuonoin Suvaitsi lyödä erheissään, mut tämä Tul' esiin, miellytteli ukon vihaa, Mun selin maahan paiskas, pilkkas, herjas, Ja työstään pöyhkeili kuin mikä urho; Ja saipa kuninkaalta kiitoksenkin, Kun päälle torjumattoman näin karkas. Ja kiihkeissään tuost' urhotyöstään, taas hän Mua tässä miekall' uhkas. KENTIN KREIVI. Moisten konnain Ja pelkurien rinnall' itse Ajax On pelkkä narri. CORNWALLIN HERTTUA. Tänne jalkapuu! Opetan sua, vanha juro, kunnon hölppä. KENTIN KREIVI. Lien liian vanha oppimaan. Ei panna Mua jalkapuuhun, kuninkahan miestä, Jonk' asioissa kuljen. Osoitatte Vähäisen kunniaa ja liiaks uhkaa Kuninkaan arvolle ja persoonalle, Jos airuen te jalkapuuhun lyötte. CORNWALLIN HERTTUA. Hoi, jalkapuu! Siin' istut puolipäivään, Sen vannon kunnian ja hengen kautta. REGAN. Puol'päiväänkö? Ei, iltaan; vielä yönkin. KENTIN KREIVI. Isänne koiralle ei sopis teidän Näin tehdä. REGAN. Hänen konnalleen mun sopii. CORNWALLIN HERTTUA. Tuo mies on samaa karvaa, jota meille Kuvaili siskos. -- Tänne jalkapuu! (Jalkapuu tuodaan.) GLOSTER. Sit' älkää tehkö, herttua, ma pyydän. Suur' häll' on syy, ja kuningas hänt' ehkä Siit' oikaisee. Noin halpaa rangaistusta Hylyille, roistoille vaan käytetään Näpistelystä ja muust' ilkityöstä. Kuningas varmaan pahastuu, jos hälle Osoitetaan niin vähän kunniaa, Ett' airut vangitaan. CORNWALLIN HERTTUA. Sen vastaan minä. REGAN. Viel' enemmän se siskoani loukkaa, Jos hänen miestään haukutaan ja piestään, Kun toimensa hän täyttää. -- Jalat kiinni! -- (Kent pannaan jalkapuuhun.) Pois, puolisoni, tulkaa. (Kaikki lähtevät paitse Gloster ja Kent.) GLOSTER. Ystävä, Sua säälin; mut se herttuan on tahto, Ja hänt' ei muuttaa voi, ei hillitä, Sen tiedät. Puolestas ma puhun. KENTIN KREIVI. Älkää. Väsynyt matkast' olen, valvonnasta; Ma nukun hetken, sitten vihellän. On kelpo miehen onni selin joskus. Siis, hyvää huomenta. GLOSTER. Nyt herttua, väärin teit; tää pahaks pannaan. (Lähtee.) KENTIN KREIVI. Kuningas hyvä, todeks saat sa näyttää Tuon vanhan lauseen: ojast' allikkoon. Lähesty sä, tän halvan mailman lamppu, Ett' armiaassa valossas tuon kirjeen Lukea voin. -- Muut ei kuin kurjat enää Näe ihmeitä. -- Cordelialt' on se varmaan; Hän halvast' olostani kaikeks onneks On tiedon saanut. -- "Kurjuudesta tästä Tilaisuutt' etsii" -- "kaikki hyväks kääntää." -- Väsynyt silmä, valvonut ja raskas, Etuas käytä, ett'et näkis tätä Häpeän paikkaa. -- Onnetar, hyv' yötä! Hymyile vielä kerran, pyöräs käännä! Kolmas kohtaus. Nummi. (Edgar tulee) EDGAR. Mua pannaan julistettavan ma kuulin; Ajoa pakoon pääsin suotuisaan Puun onttoon. Ei niin satamata auki, Ei paikkaa, joss' ei ihmeen tarkat vahdit Mua väijy. Nyt kun pakoon vielä pääsen, Pelastan itseni, ja päätän ottaa Halvimman, katalimman muodon, millä Ikänä kurjuus, ihmisyyden pilkaks, Elukkaa matkii. Likaan tuhrin kasvot, Lanteille hurstin kierrän, vanukkeille Sykerrän hiukseni, ja alastonna Näin pilvien ja myrskyn vainot kohtaan. Mull' esimerkkinä ja mallina Tän seudun hullut on, jotk' ulisten Käs'varsiin paljaisin ja turtiin lyövät Okaita, nauloja ja oksanpäitä, Ja hirmun nostain käyvät kaikki töllit, Kurjimmat kylät, paimenkojut, myllyt. Kiroilla kauheilla tai rukouksilla Pakoittain sääliin. -- Turlygood parka! Tom parka! Se jotakin on, -- Edgar ei niin mitään. (Lähtee.) Neljäs kohtaus. Glosterin linnan edusta. Kent jalkapuussa. (Lear, narri ja muuan ritari tulevat.) LEAR. On kummaa kotoa noin mennä eikä Takaisin laittaa airuttani. RITARI. Kuulin, Ett'ei viel' eilen aikeiss' ollut matka. KENTIN KREIVI. O, terve, jalo herra! LEAR. Mitä? Ratoks Häpäisetkö noin itseäs? KENTIN KREIVI. En, herra. NARRI. Ha, ha! Kah, tuolla on paksut sukkanauhat. Hevosia sidotaan kiinni päästä, koiria ja karhuja niskasta, marakatteja kupeesta, mutta ihmisiä jaloista; jos ihminen on liian kipakka jaloiltaan, niin saa hän puiset sukat. LEAR. Ken noin on erehtynyt asemastas, Ett' on sun tähän pannut? KENTIN KREIVI. Mies ja vaimo: Poikanne sekä tyttärenne. LEAR. Ei. KENTIN KREIVI. On. LEAR. Ei, sanon minä. KENTIN KREIVI. On, sanon minä. LEAR. Ei, sitä ei he voineet, KENTIN KREIVI. Mut sen he teit. LEAR. Ei, kautta Jupiterin! KENTIN KREIVI. Teit, kautta Junon! LEAR. Sit' ei vois, ei tahtois, Sit' ei he tohtis: murhaa pahemp' on Noin julki-pilkaks tehdä arvoisuutta. Selitä lyhyeen ja tarkoin, miten Tuon ansaitsit ja miks sua, airuttamme, Noin kohdellaan. KENTIN KREIVI. Mylord, kun kotiin heille Kirjeenne vein, ja ennen kuin viel' ehdin Sijalta nousta, johon nöyryydessä Ma polvistuin, tul' airut, puolin hengin, Hiestä höyryvänä, läähötellen Goneril-emännältään terveisiä, Ja lomaa suomatt' antoi kirjeen, joka Het' auaistiin. Sen luettua oiti Kokoillaan huovit, ratsahille käydään, Mua seuraamahan käsketään ja vastint' Odottamahan; kylmän saan ma katseen. Tääll' airuen nyt näin tuon toisen, joka Myrkytti multa tervetuliaiset, (Sen saman miehen, joka teitä taannoin Niin julkeasti loukkas), minuss' oli Miest' enemmän kuin mieltä, miekan vedin, Parullaan väen herätti se raukka. Tuon synnin poikanne ja tyttärenne Katsoivat moista pilkkaa ansainneeksi. NARRI. Ei ole talvi vielä mennyt, koska metsähanhet tuota suuntaa lentävät. Jos ryysyt isän yll' on, Hänt' oma laps ei nää; Mut kultia jos kyll' on, Niin kyll' on kiltti tää. On aika portto onni tuo: Ei mitään köyhällen se suo. Mutta kuitenkin sua tyttäresi sen verran huolittavat, kuin suinkin vuodessa siedät. LEAR. Oi, kuinka sydämeen tuo vainos nousee! Pois sinä! kapuava vaiva, alas! Sun sijas alhaall' on. -- Miss' on se tytär? KENTIN KREIVI. Sisällä kreivin luona. LEAR. Tänne jääkää; (Menee.) Mua älkää seuratko. RITARI. Muut' etkö tehnyt, Kuin mitä äsken tässä kerroit? KENTIN KREIVI. En. -- Miks tulee kuningas niin pienin joukoin? NARRI. Jos olisit siitä kysymyksestä jalkapuuhun joutunut, olisi se ollut hyvin ansaittua. KENTIN KREIVI. Miksi niin, narri? NARRI. Sinä olisit pantava muurahaisen kouluun oppiaksesi, ett'ei talvella tehdä työtä. Ne, jotka nokkaansa seuraavat, kulkevat silmät auki, paitsi sokeat; eikä ole yhtä nokkaa kahdessakymmenessä, joka ei haisevata haistaisi. Hellitä, kun suuri pyörä alas mäkeä vierii, muuten taitat niskasi, jos muassa seuraat; vaan kun suuri pyörä ylös mäkeä kulkee, hinkaa silloin perässä. Jos viisas mies sulle paremman neuvon antaa, niin anna mulle takaisin omani; en soisi, että muut kuin konnat sitä noudattaisivat, kun narri sen antaa. Se, ken vaan muodoks palvelee Ja katsoo hyötyhyn, Kun sade kohtaa, pakenee, Sun jättää myrskyhyn. Ma jään, ei lähde narri tää; Te, viisaat, juoskaa pois; Näin narriks, konnat, pyrkikää: Ei konnaks narrist' ois. KENTIN KREIVI. Missä tuon olet oppinut, narri? NARRI. En jalkapuussa, narri. (Lear palajaa Glosterin seurassa.) LEAR. Mua puheilleen ei? Sairaat? Väsyneet? Yön kaiken matkall' olleet? Pelkkää juonta! Parempi vastaus hanki. GLOSTER. Armas herra, Tiedätten, kuink' on herttuan luonne kiivas, Kuin luja häll' on, taipumaton mieli. LEAR. Haa! Kosto, rutto, surma, tuho tulkoon! Kiivasko? Kuinka? Gloster, Gloster, tahdon Cornwallia vaimoinensa puhutella. GLOSTER. Sanonut sen ma olen heille, herra. LEAR. Sanonut sen! Mua ymmärrätkö, mies? GLOSTER. Kyll' ymmärrän. LEAR. Kuningas Cornwallia Tavata tahtoo; tytärt' isä hellä Tavata tahtoo, kuulemista vaatii. Sanoitko senkin? Vereni, henkeni! -- Kiivasko? Herttua kiivas? -- Sano hälle, että -- Ei, vielä ei: -- kenties hän ei voi hyvin. Lyö sairas laimin paljon, mihin terve On velkapää. Me emme ole vapaat, Kun luonto, sorrettuna, vaatii sielun Osakkaaks ruumiin tuskiin. Malttaa tahdon; Vihoissan' olen omaan tuimuuteeni, Kun raihnaan, oikullisen sairaan luulin Terveeksi mieheks. -- Hitto, surma olkoon! Miks istuu tämä tässä? Näyttää että Tuo herttuan ja tyttäreni muutto Vaan kavaluutt' on. Irti mieheni! Käy, herttualle vaimoineen tee tiedoks, Ett' oiti heitä puhutella tahdon; Heit' ulos käske mua kuulemaan, Tai muuten heidän oveansa jyskin, Siks että kuuluu: "Nuku kuolon unta!" GLOSTER. Välinne kaiken hyväks soisin. (Lähtee.) LEAR. Voi mua! Sydämeni, se kuinka nousee! -- alas! NARRI. Huuda, setä, sille niinkuin kokki ankeriaisille, kun ne elävinä piirakkaan pisti. Hän näet noputti niitä tikulla pääkalloon, huutaen: "alas, te veitikat, alas!" Hänen veljensä se oli, joka pelkästä hyväntahtoisuudesta voiteli voilla hevosensa heinät. (Cornwall, Regan, Gloster ja palvelijoita tulee) LEAR. Huomenta teille! CORNWALLIN HERTTUA. Terve, jalo herra! (Kent päästetään jalkapuusta.) REGAN. Iloista nähdä teidän korkeuttanne. LEAR. Sen uskon, Regan, sinusta; syyn tiedän, Miks uskon sen: iloinen jos et oisi, Eroni äitis haudast' ottaisin ma, Siks ett' aviorikkojan se kätkee. -- (Kentille.) Oletko vapaa? Siitä toiste. -- Huono Sun siskos, rakas Regan, on. Oi, Regan, Hän kiittämättömyyden kalvavan Kuin korppikotkan kytkenyt on tuohon. -- (Osoittaa sydäntänsä.) Puhua tuskin voin ma -- sin' et usko, Kuin valtaa hänet turmelus -- oi, Regan! REGAN. Ma pyydän, malttukaatte. Toivon että Vähemmän tehtävästänsä hän poikkee, Kuin arvostella voitte te. LEAR. Haa! Mitä? REGAN. En luule, että velvollisuuttansa Vähääkään laiminlyö hän. Jos hän ehkä Väkenne hurjuutt' esti, oli hällä Niin hyvä syy ja tarkoitus niin oiva, Ett' ei hän suinkaan nuhteit' ansaitse. LEAR. Kirottu hän! REGAN. Olette, herra, vanha; Ja valtarajans' äärimmällä partaall' On luonto teissä. Johdoks teille tarpeen On äly, joka huomaa kohtanne Paremmin kuin te itse. Siis, ma pyydän, Palatkaa siskon luo ja vääryytenne Tunnustakaa. LEAR. Hält' anteeks pyytäisinkö? No katso siis, kuink' isällen se sopii: "Ma myönnän, rakas laps, ett' olen vanha; On puutteess' ukko; polvillani kerjään. (Polvistuu.) Suo mulle ruokaa, vaatetta ja vuode." REGAN. Heretkää, herra; tuo on rumaa pilkkaa. Palatkaa siskon luo. LEAR (nousten). En koskaan, Regan. Vähentänyt hän joukkoni on puoleks; Tylysti katsellut mua; kielellänsä Sydämeen pistänyt kuin käärme. -- Taivaan Kaikk' kostonnuolet iskeköhöt päähän Sen kiittämättömän. Sa, rutto-ilma, Sen nuoret luut tee rammaks! CORNWALLIN HERTTUA. Hyi, hyi, herra! LEAR. Nopea leimaus, ilkkuiset sen silmät Valollas huikaa! Raiskatkaa sen kauneus, Te kuuman päivän sikiöt, suon usmat, Ja lamatkaa sen korskan ylpeys. REGAN. Hyväinen taivas! Samaa mullenkin Kai toivotte, kun paha pää saa vallan. LEAR. En, Regan, sua en sadattele koskaan. Kovuuteen ei sun hellä luontos taivu. Tulinen häll' on katse; sun vaan lientää, Ei lainkaan polta. Sinä multa hauskuutt' Et kadehdi, supista seuruuttani, Pikaista sanaa suo, vie leipää suusta, Ja telje oveas, kun sisään tahdon. Paremmin sinä luonnon siteet tunnet Ja lapsen tehtävät ja mitä muuten Kiitollisuus ja kunnioitus vaatii. Et puolta valtakuntaa unhottanna, Jonk' annoin sulle. REGAN. Asiahan, herra. LEAR. Ken jalkapuuhun löi mun miehen'? (Torventoitaus kuulun.) CORNWALLIN HERTTUA. Torvi? REGAN. Haa! varmaan siskoni; hän kirjoitti Tulevans' oiti. -- (Oswald tulee.) Onko rouvas tullut? LEAR. Tuon orjan pöyhkeys vaivaton on laina Ja herrans' armon oikuista se riippuu. -- Pois silmistäni, konna! CORNWALLIN HERTTUA. Mitä, herra? LEAR. Ken kiinni pani mieheni? Sa, Regan, Siit' et kai tiennyt. -- (Goneril tulee.) Mitä! Taivaan vallat, Oi, jos te vanhaa miestä rakastatte, Jos nöyryytt' armas valtikkanne käskee, Jos itse vanhat oletten, niin merkki Nyt antakaa ja puolelleni tulkaa! -- (Gonerilille.) Sä tätä partaa julkenetko nähdä? -- Oi, Regan, kätellä sa voitko häntä? GONERIL. Miks ei? Mit' olen rikkonut? Ei kaikki Rikosta, jota heikkopäät ja hupsut Siks sanoo. LEAR. Sydän, liiaks olet vahva! Sa vielä kestät! -- Ken on tehnyt tuon? CORNWALLIN HERTTUA. Sen minä tein; hän käytöksestään juur' ei Parempaa ansainnut. LEAR. Te! Tekö? REGAN. Isä, Oletten heikko, myöntäkää se suoraan. Palatkaa siskon luo ja kuukaus täyteen Siell' asukaa ja puolen joukon kanssa, Ja tulkaa sitten meille. Poiss' nyt olen, Eik' ole tarpeeks varojakaan mulla Teit' elättää. LEAR. Tuon luokse palaisinko? Ja puolet seurueestan' eroittaisin? Ei, ennen kaikki suojat kiellän pois Ja vainoon vaadin kaikki ilmain vallat, Toverinani hyypiä ja hukka. -- On kova vieras puute! -- Tuonko luo? Ei, ennen tuittupäisen Ranskan herran, Tuon osattoman kuopukseni yljän, Jaloissa asemiehen muonaa kerjään Katalan hengen piteeks. -- Tuonko luo? Mua ennen käske orjaksi ja juhdaks Herjalle tuolle. (Osoittaa Oswaldia.) GONERIL. Niinkuin suvaitsette. LEAR. Ma pyydän, tytär, älä tee mua hulluks. En, laps, sua häiri; hyvästi! Me emme Näe enää, emme kohtaa toisiamme. Mut vertani, lihaani, lapseni Tok' olet. Et, vaan lihassani tauti, Jok' omakseni tunnustaa mun täytyy; Äkämä, kuisma olet, pöhöpaise Pahassa veressäin. -- Vaan miks sua parjaan! Itsestään kosto tulkoon, min' en käske; En pauannetta iskemähän pyydä; Zeus-tuomarille en sun päälles kanna. Kun aik' on, parannu; jos voit, niin käänny; Mä kyllä maltan: Regan luokseen ottaa Mun ja mun sata miestäni. REGAN. Ei niinkään: En teitä varronnut, ja työläs teit' on Nyt ottaa vastaan. Siskoani kuulkaa. Ken järjin, nähkääs, kiihkoanne katsoo, Havaitsee vanhaks teidät, siis, -- mut hän se Tekonsa tietää. LEAR. Tuoko kiltin kieltä? REGAN. On kylläkin. Viiskymment' asemiestä? Se eikö riitä? Miksi enempää? Miks sitäkään? Te kuluj' ajatelkaa Ja vaaraa: kuinka yhteen taloon sopis Niin paljon kansaa, kahden johdon alla? Se vaikeat' on, milt'ei mahdotonta. GONERIL. Mylord, miks teit' ei hoitamahan kelpais Ne, jotka mua tai häntä palvelevat? REGAN. Niin, miks ei? Jos he teitä laiminlyövät, Niin rangaistaan. Kun tulette te meille (Jo pahaa pelkään), älkää tuoko muuta; Kuin viisikolmatta: en useampaa Suvaitse enkä meillä nähdä tahdo. LEAR. Kaikk' annoin teille. -- REGAN. Niin, ja hyvään aikaan. LEAR. Teist' uskottuni, holhojani tein ma, Ja seurueeksi vaan tuon määrän vaadin, En muuta. Viisikolmattako vaan Saan luokses tuoda? Niinkö sanoit, Regan? REGAN. Sen vielä kerron: enempää ei meille. LEAR. Nuo häijyt velhot vielä kauneilevat! Kun muit' on häijympiä, kiitost' on jo Se, ett'ei ole häijyin. -- (Gonerilille.) Sua seuraan; Kaks viittäkolmatta on viisikymmen, Sun lempes kahta suuremp' on. GONERIL. Miks tarpeen Viiskolmatta tai kymmenen tai viisi Talossa, jossa teillä käskyläistä On kaks sen vertaa? REGAN. Niin, miks tarpeen ykskään? LEAR. Oi, sikseen tarve! Kurjin omistuskin Jo halvan kerjäläisen tekee rikkaaks. Suo luonnollen vaan mit' on luonnon tarvis, Niin elukan on arvoss' ihmishenki. Sin' olet valta-nainen; koreutta Jos lämminkin on puku, no niin, luonto Koreutta tuot' ei kaipaa, joka tuskin Sua lämmittää. Mut tosi tarve -- Taivas, Suo kärsimystä, kärsimyst' on tarvis! Jumalat, köyhä täss' on vanhus, jota Ikä, huolet painaa, kurja kaksin kerroin! Noit' isää vastaan te jos yllytitte, Oi, älkää niin mua hurmatko, ett' tyynnä Tuon kärsin! Jalo viha vimmatkoon mun! Nais-aseet, kyyneltilkat, ei saa ryöttää Sasuja miehen! -- Ei, te hirmuluomat, Ma teille kostan, että koko mailma -- Niin moisen työn teen, -- mit', en tiedä vielä, Mut kauhistuva siit' on koko maa, Luulettenko, ett' itken? En, en itke. -- Täys syy kyll' itkuun on; mut ennen särkyy Tuo sydän sadaks tuhanneksi pirstaks, Kuin itken minä. -- Tulen hulluks, narri! (Lear, Gloster, Kent ja narri lähtevät.) CORNWALLIN HERTTUA. Sisähän mennään: tulossa on myrsky. (Myrsky kuuluu kaukaa.) REGAN. Pien' on tää talo: hyvin tääll' ei suojaa Saa vanhus väkinensä. GONERIL. Oma syynsä; Miks' alallaan ei ollut hän? Nyt saa hän Omasta tyhmyydestään kärsiä. REGAN. Pitäisin mielelläni hänet yksin, Mut' seuralaist' ei yhtä. GONERIL. Samaa minä. Mut miss' on kreivi Gloster? (Gloster palajaa.) CORNWALLIN HERTTUA. Hän seuras vanhusta. Hän tulee tuossa. GLOSTER. Kuningas raivoo aivan. CORNWALLIN HERTTUA. Minne lähtee? GLOSTER. Hän tahtoo ratsastaa: en tiedä, minne. CORNWALLIN HERTTUA. No, matkaan menköön: oma häll' on valta. GONERIL. Hänt' älkää jäämään käskekö, oi, älkää. GLOSTER. Ah! tuloss' on jo yö, ja tuimat tuulet Rajusti pauhaa; peninkulmain mailla On tuskin pensasta. REGAN. O, ykspäisille On heidän oma hankkimansa haitta Opetus paras. Portit sulkekaa! Häll' ompi irstas palvelijajoukko; Se voi hänt' yllyttää: hänt' on niin helppo Nenästä vetää; varuillaan on viisas. CORNWALLIN HERTTUA. Ovenne sulkekaa; yö nyt on julma. Pois myrskystä. On neuvos, Regan, hyvä. (Lähtevät.) KOLMAS NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Nummi. (Myrskyä, ukkosen jyrinää ja leimausta. Kent ja muuan ritari tulevat vastatuksin.) KENTIN KREIVI. Ken täällä, paitse tämä julma myrsky? RITARI. Mies, jonka mieli myrskyn lailla riehuu. KENTIN KREIVI. Ma tunnen teidät! Miss' on kuningas? RITARI. Vihaisten luonnonvoimain kanssa kiistää? Tuult' anoo, että maan se mereen lietsois Tai meren maalle vyörtäis, jotta muuttuis Tai hukkuis kaikki; päästään riistää hapset, Joit' ilman ärjy, silmitön ja hurja, Raivoissaan tuivertaa kuin halpaa kortta; Hän pieness' ihmis-mailmassaan vaan pilkkaa Sateen ja tuulen kilpatemmellystä. Nyt, pennun-syömä karhukin kun piilee, Ja leijona ja ahnas hukka nahkaans' Ei kastele, hän avopäin vaan kirmaa, Kaikk' alttiiks pannen. KENTIN KREIVI. Mut ken häll' on myötä? RITARI. Vaan narri, joka leikiks koittaa kääntää Nuo tuskat haikeat. KENTIN KREIVI. Ma teidät tunnen Ja, luottain tuttavuuteheni, teille Asian tarkin uskon. Riitaisuutt' on Cornwallin ja Albanian kesken, vaikka Sen kasvot peittää kahden puolen vilppi. Heill' on (kuin kaikilla, joit' onni valtaan On nostanut), näet, silmäin-palvelijoita; He Ranskan urkkijoit' on ja he tietää, Mitenkä tääll' on asiat; he nähneet On herttuoiden jupakat ja juonet, Kuin koviss' ohjissa he pitää vanhaa Kuningas-parkaa; ja viel' ilkeämpää, Johonka tää vaan kenties valmistust' on. -- Niin, Ranskasta nyt sotajoukko matkall' On tähän riidan maahan; hyväksensä Hitaisuuttamme käyttäin, on he salaa Satamat parhaat vallanneet, ja kohta He lippuns' auki levittää. -- Nyt, kuulkaa: Jos tohditte niin minuun luottaa, että Doveriin oiti riennätte, niin siellä Te saatte kiitoksen, kun selvän teette, Mi luonnoton ja mielen viepä tuska Herättää kuninkaassa vaikerrusta. Ylimys synnyltä ja säädylt' olen, Ja teidät kun ma luotettavaks tunnen, Tän toimen teille uskon. RITARI. Tuosta voimme Puhua toiste. KENTIN KREIVI. Ei, ei. -- Todisteeksi, Ett olen parempi kuin miltä näytän, Avatkaa tuo; mit' on siin', ottakaa. Jos Cordelian näätte (jot' en lainkaan Epäile), näyttäkää tuo sormus hälle; Hän teille kertoo, ken se ystäv' on, Jot' ette tunne nyt. Huu! mikä myrsky! Nyt kuningasta etsimään. RITARI. Kätenne tänne! Eikö mitään muuta? KENTIN KREIVI. Sananen, mutta kaikkein tärkein: kun, näet, Kuninkaan löydämme -- tää mun on tieni, Tuo teidän, -- se, ken ensin hänet kohtaa, Toiselle ilmoittaa sen huutamalla. (Lähtevät eri haaroille.) Toinen kohtaus. Toinen paikka nummella. Myrskyä edelleen. (Lear Ja narri tulevat) LEAR. Soi, myrsky! Poskes halkaise! Soi! Riehu! Purskutkaa, tuulispäät ja rankkasateet, Siks että uppoo tornit viirillensä! Te rikkivalkeat, kuin aatos nopsat, Leimauksen enteet, joka tammet pirstaa, Kärventäkää mun lumipääni! Sinä, Maan-järkyttäjä pauanne, lyö lattuun Maailman paksu kohtu; luonnon muotit Sä särje, hukkaa kerrassaan kaikk' idut, Joist' ihminen, tuo kiittämätön, syntyy! NARRI. Oi, setä, parempi on kuulla imarruksia hovikaton alla satelevan, kuin seisoa täällä vesisateessa taivasalla. Mene sisään, setä hyvä; ano tyttäriltäsi siunausta! Yö tämmöinen ei sääli viisaita eikä narreja. LEAR. Suin täysin mylvi! Räisky, liekki! Pärsky, sade! Mun lapsian' ei myrskyt, sateet, liekit. Teit' en ma lemmettömiks syytä; teille En lapsen nimeä, en valtaa suonut; Nöyryyttä teilt' en velo: julmaa ivaa Siis tehkää vaan! Tass' olen orjananne, Hylätty, köyhä, heikko, kurja vanhus. Oletten toki halpoj' apureita, Kun, kahteen tytär-hylkyyn liittyneinä, Korkeuden voimat lasketten näin vanhaa Ja harmaapäätä vastaan. O! o! kurjaa! NARRI. Kellä pesä on, mihin päänsä pistää, hänellä on hyvä pääkoppa. Ken pesän tekoon äityy, Kun pää on koppaa vailla, Sen pää ja pesä täityy, -- Käy aivan loisten lailla. Ken varpahansa sijaan Sydämens' asettaa, Valittaa känsää pian, Ja kelpo unt' ei saa. Sillä ei ole sitä sulotarta, joka ei peilin edessä irmastelisi. LEAR. Ei, kärsivä kuin lammas tahdon olla; En sano mitään. (Kent tulee.) KENTIN KREIVI. Ken siellä? NARRI. Hänen armonsa ja känsä; se on: viisas mies ja narri. KENTIN KREIVI. Te täällä, herra? Ne, jotk' yöstä pitää, Ei pidä moisest' yöstä. Taivaan vihat Peloittaa pimeydenkin kulkijat Koloihinsa. Siit' asti kun ma muistan, En ole nähnyt moista liekkimerta, Noin hirmuist' ukkos-ilmaa, enkä moista Sateen ja myrskyn tuskan-ulvontaa. Moist' ihmisluonto säikähtää ja kammoo. LEAR. Jumalat suuret, jotka päämme päällä Noin julmast' elämöitte, etsikää nyt Vihollisenne! Vapise sa, konna, Jot' yhä painaa rankaisematonna Salainen rikos! Verikäsi, piile! Ja sinä, valapatto, sinä, rutsa Ja ulkopyhä! Tärsky pirstaks, herja, Mi hurskaan varjoll' ihmis-surmaa väijyit Syvähän piilleet synnit, peittehenne Reväiskää pois, ja paittaajilta julmilt' Anokaa armoa! Min' olen mies, Jot' enemmän on vastaan rikottu, Kuin rikkonut on itse. KENTIN KREIVI. Oi! päin paljain! Lähellä täss' on mökki, herra hyvä; Se vähän turvaa ilmaa vastaan tarjoo. Levätkää siellä. Tuohon kovaan linnaan -- Kovempi kiveä, jost' on se tehty, Jok' äsken, kun ma teitä kysyin, kielsi Minulta pääsön -- palajan ja kiskon Saidalta säälin. LEAR. Päätän' alkaa pyörtää. -- Tule, poikani. Kuin voit? Sun onko kylmä? Mun kylmä on. -- Miss' on sun olkivuotees? Tavaton taito puutteell' on, kun halvan Se arvokkaaks voi tehdä. Miss' on mökki? Veitikka, narri-parka, vielä mull' on Sydäntä palanen, se sua säälii. NARRI (laulaa.) Kell' ymmärrys vähän heikko on Satehessa ja myrskyssä, hei vaan! -- Saa tyytyä onnen tarjohon, Kun näet sadett' on joka ainoa päivä. LEAR. Niin oikein, poika. -- Mökkiin meitä viekää. (Lear ja Kent lähtevät.) NARRI. Tämä on sopiva yö jäähdyttämään porttoa. -- Lausun pienen ennustuksen, ennenkuin lähden: Kun pappi ei työssään oppia vastaa, Kun maltaans' olvuri liiaks kastaa, Kun herrat räätälin tointa hoitaa, Kun porttoja poltetaan, ei noitaa, Kun kaikki tuomiot oikein käy, Kun velallist' ylimyst' ei näy, Kun kielill' ei asu parjaus Ja markkinoilla ei varkaus, Kun korkuri kultiaan ei peitä, Kun portot teettävi temppeleitä, Niin silloin mahtava Albion Isossa sekasorross' on: On silloin aika -- ken elää, näkee -- Ett' ihminen jaloin käydä käkee. Tämän ennustuksen on Merlin tekevä, sillä minä elän ennen hänen aikaansa. (Lähtee.) Kolmas kohtaus. Huone Glosterin linnassa. (Gloster ja Edmund tulevat.) GLOSTER. Voi, voi! Edmund, minua ei miellytä tuo luonnoton kohtelu. Kun pyysin heiltä lupaa saada osoittaa hänelle sääliäni, niin ottivat he pois multa isännyyden omassa talossani ja käskivät, ikuisen epäsuosion uhalla, ett'en saisi puhua hänen kanssaan, en rukoilla hänen puolestaan, en millään tavalla häntä auttaa. EDMUND. Julman julmaa ja luonnotonta! GLOSTER. Niin, niin, mut vaiti vaan. Eripuraisuutta on herttuain välillä, vieläpä pahempaakin. Sain tänä iltana kirjeen, -- vaarallista on siitä puhua; -- olen kätkenyt sen työkammiooni lukon taa. Kuninkaan kärsimät loukkaukset saavat ankaran koston; sotajoukon osasto on jo maalle astunut; meidän pitää olla kuninkaan puolta. Minä käyn häntä etsimään ja autan häntä salaa; mene sinä ja jatka haastelua herttuan kanssa, ettei hän sääliväisyyttäni huomaa. Jos hän kysyy minua, niin olen sairas ja makuulle mennyt. Vaikka siitä surmanikin sukeaisi, -- jota kyllä jo on uhattu -- niin täytyy kuninkaan, minun vanhan herrani, saada apua. Jotakin ihmeellistä on tekeillä, Edmund; minä pyydän, ole, varuillasi. (Lähtee.) EDMUND. Het' ilmoitettava on herttualle Tuo säälis kielletty ja kirje myöskin. Se ansiokas työ on; minä voitan, Mit' isä hukkaa: ukon tavarat; Kun vanhat kaatuu, nuoret nousevat. (Lähtee.) Neljäs kohtaus. Osa nummea. Mökki lähellä. (Lear, Kent ja narri tulevat.) KENTIN KREIVI. Tass' on se paikka; sisään, herra, käykää; Yö-ilman raakaa hirmuvaltaa luonto Ei kestä. LEAR. Suo mun olla. KENTIN KREIVI. Herra hyvä, Sisähän. LEAR. Sydämenkö murrat multa? KENTIN KREIVI. Omani ennen murran. Sisään käykää. LEAR. Lie liikaa sinust', että raivo myrsky Pintaamme karmii näin: niin sinust' ompi; Mut missä suuremp' istuu kipu, tuntuu Pienempi tuskin. Karhua sa kartat, Mut saavut ärjään meren luo, ja juokset Takaisin karhun kitaan. Ark' on ruumis, Kun miel' on jouten; mielessäni myrsky Vie tunnon kaiken aisteilta, pait yhden, Jok' elää: lapsen kiittämättömyys. On niinkuin repis kättä suu, siit' että Se tarjoo ruokaa. -- Mutta tyynni kostan! En enää itke. -- Jättää minut yöhön Tällaiseen! -- Virtaa, sade! Kyllä kestän. -- Tällaiseen yöhön! Goneril, Regan! -- Hyvän Ja vanhan isänne, jonk' aulis sydän Kaikk' antoi pois. -- Oi, tää tie hulluuteen vie! Ei, sitä kartan: enempää ei siitä! KENTIN KREIVI. Sisähän, herra hyvä! LEAR. Mene itse Ja rauhaas etsi. Mun ei salli myrsky Sureilla, mikä kipeämmin koskee. -- Mut menen sentään. (Narrille.) Ensin sinä, poika! Koditon köyhyys, oi! -- No, mene, mene! Min' ensin rukoilen, ja sitten maata. -- (Narri menee mökkiin.) Alastomat te kurjat raukat, jotka Nyt tylyn myrskyn piestävinä käytte, Kuin suojattomin päin ja nälissänne, Reikäiset ryysyt yllä, turvaa saatte Moist' ilmaa vastaan? Liian vähän olen Tuot' aatellut. Tää lääkettäs on, herruus! Nyt koita, tunne itse, mit' on kurjuus, Ett' antaa sille voisit kyllyydestäs, Pelastain uskon taivaan vanhurskauteen. EDGAR (sisältä). Puolitoista syltä! puolitoista syltä! Tom-raukka! (Narri juoksee mökistä ulos.) NARRI. Älä tule, setä, tänne; täällä on peikko. Apua! apua! KENTIN KREIVI. Kätesi tänne! -- Ken se siellä? NARRI. Peikko, peikko! Hän sanoo, että nimensä on Tom-raukka. KENTIN KREIVI. Ken sinä, joka pahnoiss' yrmit siellä? Käy esiin! (Edgar tulee, tekeytyen hulluksi.) EDGAR. Pois! mua seuraa paholainen! Tuul' orapihlajassa vinkuu kylmä! Huu! mene vuoteeses ja lämmint' etsi. LEAR. Kuin? Annoitko sa kaikki tyttärilles? Ja noinko olet köyhtynyt? EDGAR. Hiukan apua Tom-raukalle, jota paholainen on tulen ja liekin, tulvan ja kurimuksen, soiden ja rapakkojen kautta lennättänyt, pannut veitsiä hänen pieluksensa alle ja nuoria hänen kirkonpenkkiinsä, hiirenmyrkkyä sekoittanut hänen liemiruokaansa, ja niin hänen sydäntänsä paisuttanut, että hän raution ravurin selässä on ratsastanut nelituumaisten siltojen yli ja ajanut omaa varjoansa takaa niinkuin petturia. -- Jumal' armahtakoon sinun järkeäsi! Tomin on kylmä. (Kalistelee hampaitansa.) O, hu, hu, hu, hu, huu! -- Jumala sinua varjelkoon tuuliaispäistä, pahan onnen tähdistä ja tartunnaisista! Tom-raukalle vaivaisen apua, jota paholainen ahdistaa. -- Kah, tuossa hän on nyt, -- ja tuossa, -- ja tuossa, -- ja taasen tuossa, -- ja tuossa. (Myrsky pauhaa edelleen.) LEAR. Kuin? Tuonko tyttäret on aikaan saaneet? -- Kaikk' annoitko? Ei mitään jäänyt sulle? NARRI. Jäi maar hälle lakana, muuten saisimme kaikin tässä hävetä. LEAR. No, kaikki turmat siis, jotk' ilmass' uhkaa Syntisten päitä, syöskööt tyttäriisi! KENTIN KREIVI. Tytärtä häll' ei ole. LEAR. Vaiti, konna! Noin halvaks luonto sortuu ainoastaan Tytärten kiittämättömien kautta. Tapaako tuo, ett' ulos-syöstyt isät Noin vähän omaa lihaans' armahtavat? Älykäs rangaistus! Ja sama liha Nuo pelikaani-nartut toki siitti. EDGAR. Pillicockin vuorella Pillicock istui: -- Heijuu, heijuu, heijuu! NARRI. Tässä kylmässä yössä tulemme kaikki narreiksi ja hupakoiksi. EDGAR. Varo paholaista; ole vanhemmillesi kuuliainen; älä sanaasi syö; älä sadattele; älä lähimmäisesi kihlattua morsianta pyydä; äläkä sydän-pahaistasi turhaan koreuteen kiinnitä. Tomin on vilu. LEAR. Mikä sinä olet ollut? EDGAR. Veikari, ylpeä ja pöyhkä, joka hiuksiani kähertelin, pidin sormikasta lakissa, noudatin armahani mielihimoja ja toimitin hänen kanssaan pimeyden töitä; vannoin yhtä monta valaa kuin sanaa lausuin, ja rikoin ne armahan taivaan silmäin edessä; nukuin hekumat mielessä ja heräsin niitä toimeen panemaan. Rakastin viiniä himokkaasti, noppapeliä innokkaasti, ja mitä naisiin tulee, olin siinä suursulttaania etevämpi; viekassydäminen, herkkäkorvainen, verissä kädet; laiska kuin sika, varastavainen kuin kettu, ahnas kuin susi, hullu kuin koira, saaliinhimoinen kuin leijona. Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien kahinan vietellä sydäntäsi naisväen puoleen. Olkoon jalkasi erillään porttoloista, kätesi hameen reijistä, kynäsi velkakirjoista, ja niskoittele paholaista vastaan. -- Aina vaan tuo kylmä tuuli orapihlajassa vinkuu ja vonkuu. Hih, hei! Dauphin poikani, hei, tiet' antakaa ravurille. (Myrskyä yhä edelleen.) LEAR. Oi, parempi sun olis haudassa, kuin alastomin ruumiin kohdata tätä ilmain raivoa. -- Eikö ihminen ole tuota parempi? Katsokaa tarkoin häntä. Sinä et ole velkaa madolle silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et moskus-kissalle hajuja. -- Haa! kolme meitä tässä on vääristeltyä, sinä olet oikea, sinä. Koristamattomana ihminen on vaan tuollainen köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. -- Pois, te lainakalut, pois! -- Auttakaa; napit auki! (Riistää vaatteet yltänsä.) NARRI. Setä hyvä, malta mieltäsi! Tällaisessa yössä on ilkeä uida. -- Nyt pieni tuli jylhällä nummella olisi niinkuin vanhan huorimuksen sydän: pieni kipinä vaan, koko muu ruumis kylmä. -- Kah, tuossapa liikkuva tuli! EDGAR. Se on paha henki Flibbertigibbet; hän alkaa, kun iltakello soi, ja kulkee ensimmäiseen kukon lauluun; hän tuo silmiin jään ja kaihin, luo karsot ja ristihuulet, ruostuttaa valkean vehnän ja rääkkää elukka-raukkoja maan päällä. Käy Swithold kolmasti tantereen Ja painajan kohtaa joukkoineen: Maan sisään käy, Älä täällä näy, Pois tiehesi, noita, tiehes! KENTIN KREIVI. Kuningas, kuinka voitte? (Gloster tulee, soihtu kädessä.) LEAR. Ken on tuo? KENTIN KREIVI. Ken siellä? Ketä etsitte? GLOSTER. Keit' oletten te? Mikä nimenne? EDGAR. Tom-raukka, jonka ruokana on uivat sammakot, konnat, konnan poikaset, sisiliskot ja vesiliuskat; joka sydännyksissään, kun paha henki raivoo, syöpi sallatikseen lehmän tunkiota, nielee vanhoja rottia ja koiran haaskoja, juopi vihreän kerman seisovista vesilätäköistä; jota piiskalla ajetaan kunnasta kuntaan, pannaan jalkapuuhun, vitsotaan ja vangitaan; jolla kerran oli kolme takkia selkään pantavaa, kuusi paitaa ruumiilleen, hevonen ratsastettavana ja miekka vyöllä, -- Mut rottaa, hiirtä ja moista ruottaa Tom-raukka jo syönyt on seitsemän vuotta. Varokaa tuota tuolla takana! -- Vait, Smulkin, vait, sinä paholainen! GLOSTER. Mylord, parempaa eikö seuraa teillä? EDGAR. Pimeyden ruhtinas on ylimys, Nimeltänsä hän Modo on ja Mahu. GLOSTER. Veremme, lihamme niin huononnut on, Ett' omaa siittäjäänsäkin se vihaa. EDGAR. Tom-raukan on vilu. GLOSTER. Sisälle tulkaa. Rakkaus ei salli Mun noutaa tytärtenne jäykkää mieltä, o; Vaikk' ovet sulkemaan he käskivät Ja jättämään yön julman selkään teidät, Teit' etsiä tok' uskalsin, ja paikkaan Nyt saatan, miss' on lämmintä ja ruokaa. LEAR. Tuon tietoviisaan kanssa ensin haastan: -- Mist' ukkosen on alku? KENTIN KREIVI. Hyvä herra, Tarjoukseen suostukaatte: sisään menkää! LEAR. Sananen tuolle Theben oppineelle! Mik' ompi harrastuksenne? EDGAR. Pirua häätää, tappaa syöpäreitä. LEAR. Sananen teille vielä kahden kesken! KENTIN KREIVI. Mylord, rukoilkaa häntä vielä kerran, Hält' uupuu järki. GLOSTER. Moititko sa tuota? Hengiltä tyttäret ne häntä pyytää. -- Oi, Kent sen arvas, raukka pakolainen! -- Kuningas, sanot, hullustuu. Oi, tuskin Min' olen itse viisas. Poik' oli mulla, Lain-hylky nyt hän on: hän surmaan' etsi Äskettäin juuri. Häntä lemmin, veikko, -- Se murhe mult' on hämmentänyt järjen. Huu! tätä yötä! (Myrskyä edelleen.) Kuningas, ma pyydän, -- LEAR. Ah, anteeks! -- Mukaan, jalo tietoviisas! EDGAR. Tomin on vilu. GLOSTER. Sisähän poika mökkiin: siell' on lämmin. LEAR. Sisähän kaikki. KENTIN KREIVI. Tätä tietä, herra. LEAR. Tuon kanssa. Tietoviisastan' en heitä. KENTIN KREIVI. Oi, herra, suokaa hälle poika mukaan. GLOSTER. No, menköön. KENTIN KREIVI. Tule, poika, seuraa meitä. LEAR. Käy pois, Athenan mies. GLOSTER. Vait, vaiti! hiljaa! EDGAR. Ritar' Roland mustahan torniin sai, Ja hän lausui vaan: -- hyi! hui! ja hai! Tääll' englantilaist' on verta. (Lähtevät.) Viides kohtaus. Huone Glosterin linnassa. (Cornwall ja Edmund tulevat.) CORNWALLIN HERTTUA. Kostaa ma tahdon, ennenkuin hänen talonsa jätän. EDMUND. Kuinka, mylord, mua arvosteltaneen, kun näin panen luonnon alttiiksi kuuliaisuudelleni, -- sitä oikein kauhistuksella aattelen. CORNWALLIN HERTTUA. Nyt huomaan, ett'ei pelkkä pahuus veljeänne ajanut hänen henkeänsä pyytämään, vaan pikemmin oman arvon tunto, jota ukon moitittava halpuus kiihoitti. EDMUND. Voi, kuinka on hirmuinen kohtaloni, kun täytyy minun katua, että oikeutta noudatan! Tässä se kirje on, josta hän puhui ja joka todistaa, että hän on Ranskan etujen salainen liittolainen. Voi sentään, voi! Jos tätä petosta ei olisi olemassa, tai minä en sen ilmisaattaja! CORNWALLIN HERTTUA. Käy kanssani herttuattaren luo. EDMUND. Jos tuon kirjeen sisältö on totta, niin on teillä täysi työ käsissä. CORNWALLIN HERTTUA. Totta tai valhetta, -- sinut on se tehnyt Glosterin kreiviksi. Tiedustele missä isäsi on, että heti saamme hänet vangita. EDMUND (syrjään). Jos tapaan hänet kuningasta lohduttamassa, niin tekee se seikka epäluulon vielä täydellisemmäksi. -- Yhä tahdon pysyä uskollisuuden tiellä, vaikka kuinka haikea olisikin taistelu sen ja vereni välillä. CORNWALLIN HERTTUA. Sinuun panen luottamukseni, ja lempeämpi isä on sinulle minun lempeni oleva. (Lähtevät.) Kuudes kohtaus. Talonpoikaistupa lähellä Glosterin linnaa. (Gloster, Lear, Kent, narri ja Edgar tulevat.) GLOSTER. Täällä on parempi kuin taivas-alla; pitäkää hyvänänne. Mukavuudeksenne teen kaikki mitä voin. En ole poissa kauan. KENTIN KREIVI. Kaikki hänen sielunsa voimat ovat mielen kiihkeydestä rauenneet. -- Jumala teidän hyvyytenne palkitkoon! (Gloster lähtee.) EDGAR. Frateretto kutsuu minua ja kertoo, että Nero on onkimiehenä pimeyden kuljussa. Rukoile, sinä viaton, ja varo paholaista. NARRI. Setä hyvä, sano mulle, onko hullu aatelismies vai aateliton? LEAR. Kuningas, kuningas. NARRI. Ei maarinkaan kuin aateliton, jonka poika on aatelismies; sillä hullu on se aateliton, joka näkee poikansa aatelismiehenä ennen itseänsä. LEAR. Jos tuhat moista tulivartainensa Kihisten syöksis heihin nyt! -- EDGAR. Paholainen puree mua selkään. NARRI. Hullu on se, joka luottaa suden kesyyteen, hevosen terveyteen, pojan rakkauteen ja porton valaan. LEAR. Se tehtäv' on; ma oiti heistä kannan. -- (Edgarille.) Sä, tuomar' oppinut, sa istu tuossa; -- (Narrille.) Sä viisas, tuossa. -- No, te ketun nartut. EDGAR. Kah, kuinka seisoo hän ja mulkoilee! -- Tuletko lakiin silmän kirjaks, hemppu? Joen poikki nyt, Liisuni, käy mua kohti! NARRI. Rako venehess' on, oi, Hän ei lausua voi, Miks ei hän luoksesi tulla tohdi. EDGAR. Paholainen kiusaa Tom-raukkaa yöpiian kielillä. Mörkö Tomin vatsassa mankuu kahta sillinmaitia. Älä raaku, musta enkeli; mulla ei ole ruokaa sulle. KENTIN KREIVI. Kuin voitte? Oi, noin älkää tuijotelko! Levähtää tahdottenko? Täss' on patja. LEAR. Tutkinto ensin! -- Vieraatmiehet tänne! -- (Edgarille.) Mies, lakiviitta yllä, ota paikkas; -- (Narrille.) Ja sinä, hänen virka-apurinsa, Käy viereen lautamieheksi. (Kentille.) Te, juttuherra, tekin istukaa. EDGAR. Nyt oikein tuomitkaamme. Nukutko vai valvotko, paimen, hoi? On lampahat ohrassas; Mut jos sulosuustasi vaan sävel soi, Ei hätää lampaillas. Prr! kissa on harmaa. LEAR. Tutki ensin tuota: se on Goneril. Minä tässä valallani vannon tämän kunnioitetun seuran kuullen, että hän on kuningas-raukalle, isällensä, jalkapotkun antanut. NARRI. Esiin, rouvaseni! Onko nimenne Goneril? LEAR. Sit' ei hän kieltää saata. NARRI. Ah, anteeksi! luulin teidät jakkaraksi. LEAR. Ja tässä toinen, jonka luihut katseet Sydämen laatuun viittaa. -- Estä häntä! Aseita! tulta! -- Lahjottu on oikeus! -- Kavala tuomari, miks hänet päästit? EDGAR. Jumala varjelkoon sun järkeäs! KENTIN KREIVI. Oi surkeaa! -- Miss' on nyt malttinne, Mylord. jost' usein ennen ylpeilitte? EDGAR (syrjään). Niin sääliä hänt' alkaa kyyneleeni, Ett' aivan turmelevat teeskelyn. LEAR. Kah, pikku-koirat myöskin: lukki, rakki Ja syli-tiisti, kaikki mua haukkuu. EDGAR. Annas kun Tom nakkaa päänsä heidän peräänsä. -- Ulos, te luksuttajat! Mustakuonot ja valkeat, Myrkkyiset äkähampahat, Hurtta, villuri, lukki, häkki, Tiisti, narttu, piska, rakki, Luppakorva ja karvahassi, Vingu, vongu ja tiehes tassi! Pääni kun näin minä nakkaan vaan, Pennut ja nartut liesuhun saan. Hi, hi, hi, hi, hei vaan! Mennäänpäs kirkkojuhliin, torikaupoille ja markkinoille. -- Tom-parka, sun sarvesi on kuiva. LEAR. Sitten leikelkööt he Regania ja katsokoot, mitä hän sydämessään hautoo. Onkohan luonnossa jotakin syytä tuohon sydämen kovuuteen? -- (Edgarille.) Teidät, herra, otan minä satamiehistöni jäseneksi; vaan tuosta vaatteenne kuosista en pidä; sanotte kai, että se on persialainen; mutta laittakaa se muutetuksi. KENTIN KREIVI. Levätkää, herra hyvä! LEAR. Hiljaa siellä, hiljaa! Etehen uutimet! Kas niin, kas niin! Illallisen syömme aamulla varhain. Kas niin, kas niin! (Gloster palajan.) GLOSTER. Ystävä, missä kuningas? KENTIN KREIVI. Täällä. Hänt' älkää häiritkö: pois hält' on järki. GLOSTER. Mies hyvä, ota hänet sylihis; Ma vihin surmanhankkeist' olen saanut. Tuoss' ompi kannin: sillä häntä joutuun Doveriin saata; tervetuliaiset Siell' odottaa ja turva. Nosta joutuun! Jos puolta tiimaa nuhjaat, hänen, sinun Ja kaikkein hänen puoltajainsa henk' on Hukassa varmaan. Nosta herraas, nosta! Mua seuraa; hankitut on ruokavarat Ja saatto. KENTIN KREIVI. Luonto raskautettu nukkuu. Tuo lepo virkistää vois sairaat hermos, Jotk' ilman mointa lievitystä vaivoin Paranevat. -- (Narrille.) Pois, kantamahan herraasi? Sin' et saa jälkeen jäädä. GLOSTER. Pois, pois, joutuun! (Kent, Gloster ja narri lähtevät, kantaen pois kuningasta.) EDGAR. Kun suuremmilla saman tuskan näämme, Muistamme tuskin omaa kärsimäämme. On huoli haikein yksin huolta kantaa, Ja ilot, onnet, kaikki alttiiks antaa; Mut kärsimystä paljon huojentaapi, Kun surut, murheet osaveljen saapi. Kuin kevyt, helppo kantamus on vaankin, Kun sama taakka sortaa kuninkaankin! Laps hälle, isä mulle tuskan tuo. -- Tom, aikaas tarkkaa! pois, ja verhos luo, Kun huhu, joka nyt sua tahraa, haihtuu Ja häväistykses kunniaksi vaihtuu. Tapahtukoon tän' yönä, mitä tahtoo, Kun kuningas vaan pelastuu. -- Vait! hiljaa! (Lähtee.) Seitsemäs kohtaus. Huone Glosterin linnassa. (Cornwall, Regan, Goneril, Edmund ja palvelijoita tulee.) CORNWALLIN HERTTUA. Joutuun herranne ja puolisonne luo! Näyttäkää hänelle tämä kirje: Ranskan sotajoukko on maalle noussut. -- Etsikää Gloster-petturia. (Muutamia palvelijoita lähtee.) REGAN. Hirttäkää hänet oiti. GONERIL. Repikää silmät päästä. CORNWALLIN HERTTUA. Mun vihani valtaan hänet jättäkää. -- Edmund, käykää sisarellemme seuralaiseksi; tapaa, miten mun tulee kostaa petolliselle isällenne, ei sovi teidän nähdä. Kehoittakaa herttuaa, jonka luo nyt lähdette, varustaimaan mitä kiiruimmin; me teemme samoin. Nopeat viestit lennättävät tietoja välillämme. Hyvästi, sisar kallis! -- Hyvästi, kreivi Gloster! (Oswald tulee.) No, miss' on kuningas? OSWALD. Pois kreivi Gloster hänet täält' on vienyt. Viis- tai kuusneljätt' omaa hänen miestään Hänt' etsi juur' ja kohtas portin luona. Nuo nyt, ja monta kreivin miestä, matkall' On Doveriin, miss' apuvoimistansa He pöyhkeilevät. CORNWALLIN HERTTUA. Ratsut rouvallenne! GONERIL. Hyvästi, kreivini, ja sinä sisko! (Goneril, Edmund ja Oswald lähtevät.) CORNWALLIN HERTTUA. Hyvästi, Edmund! -- Gloster-konnaa hakuun. Kuin varas köysissä hän tänne tuokaa. -- (Muutamia palvelijoita lähtee.) Vaikk'emme häntä ilman tutkimusta Voi hengilt' ottaa, kiukun mieliks toki Saa valta tehdä työn, jot' ihmiset Voi laittaa, vaan ei estää. -- Petturiko? (Palvelijat palaavat Glosterin kanssa.) REGAN. Juur' hän se kiittämätön kettu! CORNWALLIN HERTTUA. Köysiin Sen kädet ryppyiset! GLOSTER. Mik' aikehenne? Oletten vieraani, se muistakaa; Ei pahuutt', ystäväni. CORNWALLIN HERTTUA. Köysiin, sanon! (Palvelijat köyttävät Glosterin.) REGAN. Lujahan, lujaan! -- Petturi sa kurja! GLOSTER. En, säälimätön rouva, se en ole. CORNWALLIN HERTTUA. Istuimeen tuohon kiinni! -- Näätkös, konna! -- (Regan nyhtää häntä parrasta.) GLOSTER. Te hyvät Jumalat! Oi, ilkityötä, Partaani nyhtää noin! REGAN. Noin valkoinenko, Ja viekas noin! GLOSTER. Nuo karvat, halpa vaimo, Joit' ihostani temmot, henkiin nousee Ja päälles kantaa. Isäntänne olen; Noin rosvon käsin kestittäjän kasvoj' Ei pitäis raadella. Mik' aikehenne? CORNWALLIN HERTTUA. Min kirjeen äsken Ranskasta te saitte? REGAN. Vastatkaa suoraan; tunnemme jo kaikki. CORNWALLIN HERTTUA. Mit' yhteyttä teill' on konnain kanssa. Jotk' äsken astuneet on valtakuntaan? REGAN. Kuningas-hupsun mihin lähetitte? Hä? GLOSTER. Luuloon perustuvan kirjeen sain ma Mieheltä, jok' ei vihollinen ole, -- Vaan puolueeton. CORNWALLIN HERTTUA. Juonta! REGAN. Valhetta! CORNWALLIN HERTTUA. Kuninkaan mihin laitoit? GLOSTER. Doveriin. REGAN. Miks Doverihin? Henkes uhall' eikö -- CORNWALLIN HERTTUA. Miks Doveriin? Siit' ensin selvän tehköön. GLOSTER. Saan paaluun köytettynä hämyyn kestää. REGAN. Miks Doveriin? GLOSTER. Siks ett'en tahtois nähdä Kuin julmat kyntes vanhus-raukan päästä Repisi silmät pois, tai tyly siskos Voidellun lihaan torahampaans' iskis. Tuost' ilmasta, jot' avopäin hän kesti Ja hornan-mustass' yössä, pystyyn noussut Merikin ois ja sammuttanut tähdet. Mut vanhus-raukka taivaast' auttoi satamaan. Tuoss' yössä portillas jos susi ulvois, Sanoisit varmaan: "avaa, portin vahti!" Julminkin silloin suopuis. -- Mut näen vielä, Kuin kosto lennoss' iskee moisiin lapsiin! CORNWALLIN HERTTUA. Sit' et näe koskaan. -- Kiinni tuoliin, miehet! -- Sun silmäs, jalkan' alle survon moiset. GLOSTER. Mua auttakoon, ken vanhaks elää mielii! Oi julmaa! -- Jumalani! REGAN. Toinen puoli Vois toista nauraa; revi toinen myöskin! CORNWALLIN HERTTUA. Nyt näätkö koston? 1 PALVELIJA. Heretkäätte, herra! Teit' olen lapsest' asti palvellut, Mut työtä parempaa en koskaan tehnyt Kuin nyt, kun teitä hillitsen. REGAN. Hä, koira! 1 PALVELIJA. Jos partaa teillä leuass' ois, niin tuosta Nykisin sitä nyt. Mit aiotten te? CORNWALLIN HERTTUA. Mun orjani! (Paljastaa miekkansa ja karkaa hänen päällensä.) 1 PALVELIJA. No, tulkaa, koitellaan, mit' auttaa kiukku. (Paljastaa miekkansa. Cornwall haavoittuu.) REGAN. Minulle miekkas! Uhkaako se moukka? 1 PALVELIJA. Oi, surman sain! -- (Glosterille.) Teill' yks on silmä vielä, Se voi nyt koston nähdä. -- O! (Kuolee.) REGAN. Ei maarin! Sen estän. -- Maalle, säsy kehno! Miss' on Nyt loistos? GLOSTER. Synkkää, toivotonta kaikki! Miss' Edmund on, mun poikani? Oi, Edmund! Puhalla joka luonnon kyven liekiks; Tää julmuus kosta! REGAN. Ulos, viekas konna! Sa häntä kutsut, ken sua vihaa: hän se Petokses ilmi antoi; liian hyvä Hän on sua säälimään. GLOSTER. Oi, mua houkkaa! Siis Edgar syytön! -- Armaat jumalat! Minulle anteeksi ja siunaus hälle! REGAN. Pihalle hänet syöskää! Doverihin Tien haistakoon hän. -- Herrani, kuin voitte! CORNWALLIN HERTTUA. Sain haavan. -- Seuraa mua, vaimo. -- Ulos Sokea konna tuo! Ja tunkiolle Tuo orja tuossa! -- Veri virtaa, Regan; Tää tuli huonoon aikaan. Kätes mulle! (Cornwall lähtee Reganin taluttamana. Palvelijat irroittavat Glosterin ja vievät hänet ulos.) 2 PALVELIJA. En huoli vaikka minkä synnin teen, Jos tuon käy hyvin. 1 PALVELIJA. Kauan jos hän elää Ja luonnollisen lopun vihdoin saapi, Niin käyvät kaikki naiset hirviöiksi. 2 PALVELIJA. Nyt vanhan kreivin jälkeen! Oppaaks hälle Tuo hupsu hankkikaamme: kaikkeen kyllä Se kulkuhullu myöntyy. 1 PALVELIJA. Mene sinä. Mä munanvalkoa ja nöhtää hankin Verisiin silmiin. Avuks hälle, taivas! (Lähtevät eri haaroille.) NELJÄS NÄYTÖS. Ensimmäinen kohtaus. Nummi. (Edgar tulee.) EDGAR. Parempi olla halveksittu tieten Kuin mairitellen salaa halveksittu. Pahinkin, katalinkin onnenheitto Viel' elää toivoss' eikä yhtään pelkää. Parhaimmasta on muutos katkerin, Pahinkin kääntyy nauruks. Terve siis, Sa tyhjä ilma, jota nyt syleilen! Se koito, jonka pahimpaan sä syöksit, Ei ole mitään tuulispäilles velkaa. Ken tuossa? (Gloster tulee, vanhuksen taluttamana.) Isäni? Kuin kerjäläinen? Oi, mailma, mailma, oi suas, mailma! Jos meit' ei kummat vaihtos harmistuttais, Elämä vanhuuttaan ei koskaan muistais. VANHUS. Oi, hyvä herrani, olen arentimiehenä ollut teillä ja isällänne kahdeksankymmentä vuotta umpeen. GLOSTER. Pois! Mene kotiis! Mene, ystäväni! Ei apus lain mua hyödytä, sua kenties Vaan vahingoittaa. VANHUS. Ettehän näe tietä! GLOSTER. Ei tietä mulla, ei siis tarvis nähdä. Ma kompastuin, kun näin. Niin usein harhaan Meit' apukeinot vie, ja ilmi-puute Eduksi usein on. -- Oi, kallis Edgar, Sa eksytetyn isäs vihan uhri, Jos sais sun tuntemalla vielä nähdä, Sanoisin: mull' on silmät taas. VANHUS. Ken siellä? EDGAR (syrjään). Kies'auta! Ken voi sanoa: "nyt on pahin!" Mun pahemp' on kuin koskaan nyt. VANHUS. Tom hupsu. EDGAR (syrjään). Ja pahempaa voi tulla; viel' ei pahin, Kun sanoa me voimme: "tää on pahin." VANHUS. Mies, minne ties? GLOSTER. Se onko kerjäläinen? VANHUS. On hullu hän ja lisäks kerjäläinen. GLOSTER. Älyä häll' on, kun voi kerjätä. Yön menneen myrskyssä näin moisen miehen Ja mietin: mato ihminen on; poikan' Nyt mieleen johtui, vaikka tuskin hälle Miel' oli hyvä; kuulin sitten muuta. Olemme jumalille, mitä sääsket On poika-riehakoille: ratoks meitä He surmaa. EDGAR (syrjään). Mitä tuo on? -- Halpaa tointa Näin surun narrin' olla, itsellensä Ja muille harmiks! -- Herran rauha! GLOSTER. Tuoko Se alaston on mies? VANHUS. Tuo. GLOSTER. Mene sitten. Jos tahdot parin peninkulman päässä Doverin tiellä meitä kohdata, Niin tee se vanhan ystävyyden vuoksi, Ja jotain tuolle raukalle tuo verhoks; Hän nyt mua ohjaa. VANHUS. Hän on hullu! GLOSTER. Ajan Se vitsaust' on, kun sokeit' ohjaa hullut. Tee niin kuin käskin, taikka niin kuin tahdot, Mut mene, ennen kaikkia! VANHUS. Ma hälle: Pukuni parhaan tuon, käy miten käy. (Lähtee.) GLOSTER. Hoi, miesi alaston! EDGAR. Tom-raukan kylm' on. (Syrjään.) En kauemmin ma jaksa teeskennellä. GLOSTER. Käy tänne, poika. EDGAR (syrjään). Kuitenkin mun täytyy. -- Voi, silmä-kultias, kuin veriss' on ne! GLOSTER. Tien tunnetko sa Doveriin? EDGAR. Kyllä, veräjät ja porraspuut, hevostiet ja jalkapolut. Tom-raukka on järjen päästään säikähtänyt. Jumala sua, hyvä ihmislapsi, paholaisesta varjelkoon! Viisi on pahaa henkeä ollut Tom-raukassa yht'aikaa: Obidicut, hekuman henki, Hopheisan, mykkyyden, Mahu, varkauden, Modo, murhan ruhtinas, ja irma-piru Flibbertigibbet, joka sittemmin on hovirouvat ja kamarineitsyet riivannut. Jumal' auttakoon sua, herraseni! GLOSTER. Tuoss' ota kulta tuo, sä, jota taivaan Kaikk' iskut piesseet on: mun kurjuuteni On onneks' sulle. -- Oikein, taivas, oikein! Sa anna hekkuman ja himon orjan, Mi käskys polkee eikä nähdä tahdo, Siks ett'ei tunne, oiti tuta voimas! Näin jaon kautta liikanaisuus poistuis, Ja kaikill' olis kyllin. -- Tunnetko sa Doverin seudun? EDGAR. Tunnen. GLOSTER. Vuori siell' on, Mi korkeata päätään kurkoittain Syvyyteen jyrkkään kauheana katsoo; Sen äärimmälle reunalle mua johda, Niin yltän' annan kalleuden sulle Sun kurjuudelles verhoks. Siitä paikast' En opast' enää kaipaa. EDGAR. Kätes mulle! Tom-raukka kyllä sua opastaa. (Lähtevät.) Toinen kohtaus. Albanian herttuan linnan edustalla. (Goneril ja Edmund tulevat; Oswald toisaalta.) GONERIL. Terveeksi tänne! Kas, kun hurskas miehen' Ei meitä vastass' ole. -- Miss' on herras? OSWALD. Sisällä, mutta muuttuneena aivan. Kun sanoin sotajoukon maalle nousseen, Niin nauroi hän; kun tulonne ma kerroin, Hän vastas: "sitä pahempi"; kun Glosterin Petoksen ilmoitin ja hänen poikans' Uskollisuuden, hupsuks hän mua sätti Ja sanoi, että kaikki nurjaks käänsin. Min luulis loukkaavan, se mieleen hälle, Min mieleiseksi luulis, häntä loukkaa. GONERIL (Edmundille). Etemmäks ette mennä saa. Tuo arka Sydämen pelkuruus se hältä kaiken Vie miehuuden. Ei mikään vääryys häntä Voi intoon nostaa. Toivehenne tiellä Voi käydä toteen. Veljeni luo joutuun Palatkaa, kiiruhtakaa katselmusta, Väkeä johtakaa. Mun täytyy vaihtaa Asetta, antaa miehelleni rukki. Lähetti tuoss' on taattu; kohta saatte, Jos eduksenne jotain uskallatte, Armaalta tiedon. Kantakaatte tuota; Vait! (Antaa hänelle muiston.) Tänne pää! Jos tohtis muisku haastaa, Niin tähtihin se miehuutesi nostais. -- Käsitä mua, elä hyvin! EDMUND. Sun aina kuolemaan! GONERIL. Oi, armain Gloster! (Edmund lähtee.) Mik' ero miehen välillä ja miehen! Sinulla naisen lemmet on; mun ruumiin' Anastaa narri. OSWALD. Kreivi saapuu, rouva! (Albanian herttua tulee.) GONERIL. Ansaitsin ennen kuiskeen toki! ALBANIAN HERTTUA. Goneril, Et tolmaa ansaitse, jot' ilman tupru Puhaltaa silmiis! -- Sisuasi kammon: Olento, joka syntyns' ylenkatsoo, Ei itsellensä vankkaa pohjaa saa; Se oksa, joka emäpuunsa nesteest' Eroittuu pois, se väkisinkin kuivuu Ja joutuu surman välikappaleeksi. GONERIL. Jo riittää! Tyhmä on se saarna! ALBANIAN HERTTUA. Pahalle pahaa äly on ja hyve; Itseensä lika mieltyy vaan. Min teitte? Min teitte, tiikerit te, eikä lapset? Isänne, vanhan, kunnon miehen, jota Pörröinen karhu kunnioittain nuolis, Te teitte hulluks! Julmaa, luonnotonta! Kuink' oiva veljeni voi sitä sietää, Tuo mies, tuo prinssi, jota niin hän suosi? Jos taivas koht' ei ilmi-enkeleitä Tuon julman teon suistajiksi laita, Niin seuraus on: Ett' ihmiset ne syövät toisiansa Kuin meren pedot. GONERIL. Maitomaksa mies, sä! Sun otsas herjan sietää, poskes lyönnin. Sun silmiä ei päässäs eroittaakses Häpeän kunniasta. Näetkös, narri Vaan säälii konnaa, jota rangaistaan Ennenkuin rikkookaan hän. Miss' on rumpus? Jo Ranskan liput säisyn maamme valtaa; Ja, päässä töyhtö, murhaajas sua uhkaa; Vaan sinä, hurskas narri, istut, huokaat: "Voi, miksi tuota?" ALBANIAN HERTTUA. Kuvaas, piru, katso! Ei tekokaunis häijyys paholaista Niin julmaks tee kuin naista. GONERIL. Hupsu hölmö! Mit' uutta? ALBANIAN HERTTUA. Iletys juonikas ja nurja, häpee Noin muotoasi julmentaa! Jos käden Nyt kävis laatuun verta noudattaa, Niin luus ja lihas katkoa ja raataa Sen tekis mieli. -- Mut vaikk' olet piru, Nais-hahmos sua suojaa. GONERIL. Kas vaan, kuink' olet uljas nyt! (Sanansaattaja tulee.) ALBANIAN HERTTUA. Mitä uutta? SANANSAATTAJA. Cornwallin herttua on kuollut, herra. Mieheltään surman sai hän, Glosterin Kun toista silmää puhkas. ALBANIAN HERTTUA. Glosterinko? SANANSAATTAJA. Mies, oma kasvattinsa, sääliin heltyi, Tekoa esteli, ja veti miekan Herraansa vastaan. Tuimistuen häneen Nyt karkas tuo, mies kuollehena kaatui, Mut itsekin hän haavan sai, mi sitten Toi surman. ALBANIAN HERTTUA. Näkyy, että vielä tuomar' On taivahassa, joka joutuin kostaa Rikokset maan. -- Mut, Gloster-parka! hälle Toist' eikö silmää jäänyt? SANANSAATTAJA. Ei, ei yhtä. -- Tuo kirje, rouva kiireen vastuun vaatii: Se siskoltanne on. GONERIL (syrjään). Tuo hyvä laillaan; Mut lesk' on hän, ja Glosterini luonaan; Romahtaa näin voi tuulentuvat kaikki Kirottuun päähäni! Mut tieto tuo se On hyvä sentään. -- Luen sen ja vastaan. (Lähtee.) ALBANIAN HERTTUA. Miss' oli poika, kun he silmät puhkas? SANANSAATTAJA. Hän rouvaa seuras tänne. ALBANIAN HERTTUA. Tääll' ei häntä. SANANSAATTAJA. Ei herra, hänet kohtasin ma tiellä. ALBANIAN HERTTUA. Tietääkö hän tuost' ilkityöstä? SANANSAATTAJA. Tietää: Hän juur' se isäns' ilmaisi ja jätti Tahallaan kodin, että kosto saisi Vapaamman vallan. ALBANIAN HERTTUA. Minä elän, Gloster! Sun lempes kuningasta kohtaan maksan Ja silmäs kostan. -- Tule, ystävä, Ja kerro mulle, mitä muuta tiedät. (Lähtevät.) Kolmas kohtaus. Ranskalaisten leiri lähellä Doveria. (Kent ja muuan ritari tulevat.) KENTIN KREIVI. Miks Ranskan kuningas niin äkkipäätä Kotihin läksi, tiedättekö syyn? RITARI. Jäi joku valtatoimi kesken, jonka Hän vasta täällä muisti ja jok' uhkas Niin suurta vaaraa tuottaa valtiolle, Ett' oli paluu välttämätön hälle. KENTIN KREIVI. Kenenkä päälliköks hän jätti tänne? RITARI. Ranskanmaan marskin, Monsieur le Fer'in. KENTIN KREIVI. Vaikuttiko kirjeenne kuningattaressa mitään näkyväistä murhetta? RITARI. Oi, kyllä; hän sen luki minun nähden, Ja silloin tällöin iso kyynel vieri Poskillen alas. Kuningatar oli Hän tuskan yli, joka kapinoitsi Kuninkaaks hänen ylitsensä päästä. KENTIN KREIVI. Hän heltyi siis! RITARI. Ei raivoon; murhe vainen Ja kärsimys ne kilpas, kumpi häntä Enimmin kaunistais. Oletten nähnyt Sadetta päivänpaisteella; niin hänkin, Mut kaunihimmin, hymyili ja itki. Nuo punahuulten hymyt autuaat Ei näytä tienneen silmäin vierahista, Jotk' erkani kuin timanteista helmet. -- Koriste kallis murhe ois, jos kaikki Noin kaunistais se. KENTIN KREIVI. Eikö haastanut hän? RITARI. Oi, kerran pari raskaast' isän nimen Hän huokas niin kuin painaisi se rintaa; Huus: "Siskot! Siskot! Naisen tahrat! Siskot: Kent! Isä! Siskot! Mitä? Myrskyss'! Yössä! Äl' enää sääliin luota!" -- Silmistään nyt Taivaallisista pyhä sade virtas Upottain valituksen; pois hän riensi Murhettaan yksin kantamahan. KENTIN KREIVI. Tähdet, Niin, tähdet tuolla kohtalomme määrää; Samoista vanhemmist' ei muuten lähtis Noin erilaiset lapset. -- Ette häntä Sen jälkeen puhutellut? RITARI. En. KENTIN KREIVI. Ja ennen Kuninkaan lähtöä vai jälkeen? RITARI. Jälkeen. KENTIN KREIVI. Hyv' on! Poloinen Lear nyt kaupungiss' on; Hän joskus valohetkinänsä muistaa Miks tänne tultiin, mutt' ei tahdo nähdä Tytärtään millään lailla. RITARI. Miks ei, herra? KENTIN KREIVI. Niin häpy hänet valtaa: oma tylyya, Kun kielsi hältä siunauksen ja hänet Työns' onnen valtaan, hänen osans' antain Siskoille, noille koirille: se mieltä Niin kirveltää nyt, että lapsest' estää Tulinen häpy häntä. RITARI. Herra-parkaa! KENTIN KREIVI. Ei herttuoista ole mitään kuultu? RITARI. On kyllä: matkall' on he joukkoinensa. KENTIN KREIVI. Hyv' on! Nyt kuninkahan luo vien teidät, Ja hänet heitän turviinne. Syy tärkki Mun käskee salass' olla vielä hetken. Kun opitten mun tuntemahan, ette Te tätä tuttavuuden lainaa kadu. Ma pyydän, mua seuratkaa. (Lähtevät.) Neljäs kohtaus. Sama paikka. (Cordelia, lääkäri ja sotamiehiä tulee.) CORDELIA. Ah! hän se on! Hän raivoss' äsken nähtiin Kuin meri ärjyvä ja ääneen laulain; Päät' ohdakkeet ja kierrot seppelöivät, Maasapet, katkot, lusteet, polttiaiset, Ja kaikenlainen turha ruuhka, mikä Viljassa versoo. -- Sata miestä etsoon! Hakekoot vuoriseudun kaikki rotkot Ja tänne hänet tuokoot. -- (Sotaherra lähtee.) Ihmis-taito Parantaa voiko särkynehen järjen? Ken avun tuo, saa rikkauteni kaikki. LÄÄKÄRI. Kyll' apukeinoja on, rouva hyvä: Parahin luonnon holhotar on lepo; Se hältä puuttuu, vaan sit' auttaa moni Tehoisa yrtti, jonka voima sulkee Tuskankin silmät. CORDELIA. Siunatut te tenhot, Maan sala-mahdit kaikki, kyyneleistän' Puhjetkaa ilmi! Apu, hoiva tuokaa Tuon vanhus-raukan tuskiin! -- Etsoon joutuun, Ennenkuin hurja raivo hengen viepi, Jok' itseään ei johtaa taida! (Sanansaattaja tulee.) SANANSAATTAJA. Rouva, Britannian joukot matkall' ovat tänne. CORDELIA. Se tietty ennalt' on; olemme valmiit Ja heitä varromme. -- Oi, kallis isä, Sun asiaas ma käyn; ja suuren Ranskan On senvuoks tullut murhettani sääli Ja haikeit' itkujani. Miekkaan meit' ei Pukenut turha himo kunniaan; Ei, lempi, lempi, isän oikeus vaan. Jos pian häntä kuulla sais ja nähdä! (Menevät.) Viides kohtaus. Huone Glosterin linnassa. (Regan ja Oswald tulevat) REGAN. Albanian sotajoukko liikkeell' on siis? OSWALD. On, rouva. REGAN. Onko muassa hän itse? OSWALD. Hän vaivoin mukaan saatiin: sisarenne Parempi sotamies on. REGAN. Ei lord Edmund Herraanne puhutellut kai? OSWALD. Ei, rouva. REGAN. Mit' oli sisareni kirje hälle? OSWALD. En tiedä, rouva. REGAN. Hänt' ajoi täältä tärkit toimet varmaan. Puhaistuin silmin jättää eloon Gloster, Suur' oli tyhmyys: mielet meitä vastaan Hän kääntää, minne saapuu. -- Edmund varmaan, Poloista säälien, on mennyt ukon Pimeät päivät päättämään, ja myöskin Vihollisemme voimaa urkkimaan. OSWALD. Mun täytyy seurata ja kirje viedä. REGAN. Armeija lähtee huomenna; siks jääkää; Tiet epätaatut on. OSWALD. En tohdi, rouva: Emäntän' antoi käskyn ankaran. REGAN. Miks kirjoitti hän Edmundille? Eikö Suusana olis kylläks? Jotain varmaan; Se on -- en tiedä mitä. -- Suosin' sua, Avata jos saan kirjeen. OSWALD. Ennemmin ma -- REGAN. Sun rouvas, tiedän sen, ei miestään lemmi, Se varma on. Kun viimeks oli täällä, Hän lemmen katseit' ihmeen viehkeitä Loi Edmundiin. Sin' olet yhtä juonta. OSWALD. Minäkö, rouva? REGAN. Vakaasti haastan: olet, sen ma tiedän. Siis ota varteen neuvoni: mun miehen' On kuollut; kanssan' yhtä mielt' on Edmund, Ja paremmin hän yljäks sopis mulle Kuin rouvallesi. -- Itse arvaa loppu. Kun hänet kohtaat, anna hälle tuo. Vähääkään jos saa rouvas sulta kuulla, -- Kysyköön järkeään, se neuvo hälle. No niin, hyvästi nyt! Sokean konnan tuon jos ehkä kohtaat, Ken hänet korjaa pois, se arvoon nousee. OSWALD. Jos hänet kohtaisin ma, kyllä nähtäis, Kenenkä olen puolta. REGAN. Hyvästi! (Lähtevät.) Kuudes kohtaus. Doverin seutu. (Gloster tulee ja Edgar talonpojan puvussa.) GLOSTER. No, vuoren huipulle jo eikö tulla? EDGAR. Juur' ylös noustaan; kas, kuin työläst' on se! GLOSTER. Minusta maa on tasa. EDGAR. Julman jyrkkä! Vait! Kuulettenko merta? GLOSTER. Enkä kuule. EDGAR. Muut aistinne on varmaan tylsiks tehnyt Tuo vaiva silmissänne. GLOSTER. Niinpä kyllä. Minusta muuttunut on äänes: puhut Älykkäämmin ja selvemmin kuin äsken. EDGAR. Petytten aivan: muuttunut ma olen Puvulta vaan. GLOSTER. Mut selvempi on haastis. EDGAR. Nyt herra, täss' on paikka. Seis! Kuin julmaa Ja huimaavaa noin syvään luoda katse! Varikset, naakat, jotka tuolla vuoren Kupeilla pyörii, pienet on kuin paarmat; Venkoolin etsijä se puolitiessä Tuoll' aivan riippuu: hirmuist' ammattia! Minusta hän ei suuremp' ole päätäs; Ja kalastajat, tuolla rantaa käyvät, Kuin hiiret on; tuoll' laiva ankkurissa Supistuu venheeksi ja venhe poijuks, Min tuskin huomaa silmä. Tyrskyn pauhu, Somerta tuhansittain tuolla hiertäin, Ei tänne kuulu. -- Kauemmin jos katson, Pimentyy näköni ja pyörtyin tuonne Päistikkaa syöksen. GLOSTER. Paikkaas mua ohjaa. EDGAR. Kätenne mulle. Jyrkän reunaan nyt on Vaan askele. Ma kaikest' alla kuun En tuosta ilmaan hyppäis. GLOSTER. Päästä irti! (Antaa kukkaron.), Tuoss' ompi kallis kivi, joka köyhän Kyll' ottaa kelpaa; jumalat ja keijot Sen sulle siunatkoot! Käy loitommaksi; Hyvästele ja anna kuulla lähtös. EDGAR. Hyvästi sitte, herra! GLOSTER. Mielist' aivan! EDGAR. Näin pilaa lasken toivottoman kanssa, Ett' avun sais hän. GLOSTER. Suuret jumalat! Maailman heitän nyt ja teidän nähden Pois maltill' inhat tuskani ma puistan. Jos suurta, kaikkivoipaa tahtoanne Nureksimatta kantaa niitä voisin, Niin sais tuon kurjan henki-kulun pätkä Itsestään sammua. Jos elää Edgar, Siunatkaa häntä! -- Hyväst', ystäväni! EDGAR. Jo menin; hyvästi! (Gloster hypähtää ja kaatuu pitkäkseen maahan.) Ken tiesi, vaikka Kuvitus hengen aarteen ryöstää voisi, Jos henki itse varkauteen suostuu. Jos olis hän miss' aatteli, niin ei hän Nyt aattelis. -- Elossako vai kuollut? Hoi, herra! -- Kuulettenko? -- Haastakaa! Vois kyllä kuolla tuosta! -- Ei, hän virkoo. -- Ken oletten te? GLOSTER. Pois! Mun anna kuolla. EDGAR. Jos et ois höyhent', ilmaa, lukinkihaa, Noin monta syltä syvähän kun syöksit, Kuin muna pirstan' oisit. -- Vaan sa hengit, Ja painat; veriss' et, vaan raitis: haastat. Mist' alas pystysuoraan laskit, sinne Ei kymmenenkään maston mitta yllä. On ihme ettäs elät. Puhu taasen! GLOSTER. Putosinko vai enkö minä? EDGAR. Aivan Tuolt' ypäleeltä julman kalkkivuoren. Kah, nosta silmäs! Leivo kimakieli Ei kuulu eikä näy niin kaukaa. Katso! GLOSTER. Ah, mull' ei ole silmiä! -- Näin ryöstetäänkö kurjalt' oikeuskin Lopettaa itsensä? Mut hauskaa toki Ol' orjan pettää hirmuvaltiastaan Ja tehdä tyhjiksi sen korskan oikut. EDGAR. Kätenne! -- Nouskaa! -- Noin! -- Kuink' on nyt teidän? Jaloissa tunnett' onko? Seisottenhan! GLOSTER. Kyll', liiaksikin hyvin. EDGAR. Kumman kummaa Mik' olento se tuolla vuoren huipull' Erosi teistä? GLOSTER. Köyhä kerjäläinen. EDGAR. Täält' oli silmät sen' kuin kaksi kuuta, Tuhannen nokkaa päässä sen, ja sarvet Kuin meren hyöky laineiset ja kierot; Varmaankin hiisi. Kiitä, miekkonen, Pelastuksestas valon jumaloita, Jotk' ihmeill' itsellensä arvon hankkii. GLOSTER. Sen uskon nyt. Vast'edes tuskan kärsin, Siks kun se itse huutaa: "nyt jo riittää!" Ja "kuole!" Olennon, jost' äsken puhuit, Ma luulin ihmiseks; hän paholaista Nimitti usein. Hän mun tuonne johti. EDGAR. Tyyn' ole vaan ja kärsi. -- Mut ken tuossa? (Lear tulee metsäkukkasilla kummalliseksi koreiltuna.) Ei koskaan terve järki haltijaansa Noin koristele. LEAR. Ei, he eivät voi mua rahanlyönnistä ahdistaa: minä olen kuningas itse. EDGAR. Oi, näköä sydäntä kalvavaa! LEAR. Luonto voittaa tässä kohden taidon. -- Tuossa on pestirahanne! Tuo mies tuossa pitelee joustaan kuin linnunpelätys. Pingoita, pingoita kyynärä täyteen! Kas, kas! hiiri! Vait! vait! -- Tuo paistujuuston palanen on siihen mainiota. -- Tuossa on rautakintaani; siitä ottelen jättiläisenkin kanssa. -- Tapparat tänne! -- O, hyvin lennät, lintuseni! -- Pilkkaan, pilkkaan! -- Hih. hei! -- Tunnussana! EDGAR. Makea meirami. LEAR. Eteenpäin mars! GLOSTER. Tuon äänen tunnen. LEAR. Haa! Goneril! -- Valkealla parralla! -- He liehakoivat ympärilläni kuin koirat, ja sanoivat parrassani olleen valkeita karvoja, ennenkuin siihen mustia tuli. "Niin" ja "ei" kaikkeen mitä sanoin. -- "Niin" ja "ei" yhtä haavaa ei ole hyvää raamatun oppia. Kun sade mua kerran kasteli ja tuuli kalisutti hampaitani; kun herranvoima ei käskystäni vaiennut; silloin sain heistä selvän ja tulin heidän jäljillensä. Ei, heidän sanoihinsa ei ole luottamista: he sanoivat minun voivan kaikkea. Se on valhe: en voi mitään kuumeelleni. GLOSTER. Tuon äänen laadun hyvin muistan. Onko Se kuningas? LEAR. Kuningas päästä jalkaan: Kun katson, kas, niin vapisevat orjat! Tuo mies mult' armon saa. Mik' oli tekos? Aviorikos? -- Sin' et kuolla saa! Aviorikoksesta kuolla? Ei! Kas hottiset ja pikku kultasääsket Tuoss' aivan edessäni huorii. Kasva, Paritus! Glosteria huorilaps Enemmän lempii kuin mua tyttäreni, Vihityn hurstin alla siitetyt. Hei, irstaus, työhön! Sotureit' on tarvis! Kas tuossa tuota hempukkaa! Näöstä luulis helman lumikylmäks: Pyhyyttä teeskelee hän, päätään puistain, Hekuman nimen kun vaan kuulee. Mut hilleri ja suviin pantu tamma: Himoissaan ei niin hillitön. Alaspäin lanteista he kentaureit' on, Vaikk' yläpuol' on vaimon. Jumalat vyötäisiin vaan hallitsevat, Kaikk' alapuolla perkeleen on omaa: Siell' ompi horna, pimeys, rikki-alhot, Mädätys, palo, haisu, kärvennys, Hyi, hyi, hyi! Pah, pah! Hyvä rohtoherra, Hajua rahtu kuvituksen höysteeksi Kas, tuossa raha! GLOSTER. Oi, suudella mun suokaa tuota kättä! LEAR. Annas kun ensin pyyhin sitä: se tulee ruumiille. GLOSTER. Rikottu luonnon taideteos! Noin raukee Maailma kaikki tyhjään! -- Lienkö tuttu? LEAR. Hyvin kyllä sinun silmäsi muistan. Vilkutko minuun? Tee pahintasi, sokko Cupido; minussa et lempeä nosta. -- Lue tuo vaatimuskirje: tarkkaapa käsialaa. GLOSTER. En näkis, vaikk' ois sanat auringoita. EDGAR. En huhuun luottaa tahtonut; nyt näen sen, Ja sydän multa murtuu. LEAR. Lue! GLOSTER. Kuin? Näillä silmäkuopillako? LEAR. Ahaa! Onko laita semmoinen? Ei silmiä päässä! eikä rahaa kukkarossa? Silmät raskaat ja kukkaro kevyt. Ja kuitenkin näet, miten mailmassa käy. GLOSTER. Sen näen tuntemalla. LEAR. Mitä? Oletko hullu? Voi sitä nähdä, miten mailmassa käy, silmittäkin. Katso korvillasi: katsos, kuinka tuo tuomari tuossa tuota tyhmää varasta sortaa. Korvas auki nyt: paikan muutos ja -- pieni kiekaus! Kuka on nyt tuomari, kuka varas? -- Oletko nähnyt lampurin koiran kerjäläistä haukkuvan? GLOSTER. Kyll' olen, herra. LEAR. Ja se kurja raukka pakeni rakkia! Siinä saatat nähdä vallan ja voiman suuren esikuvan: koiraakin virkatoimissaan totellaan. Pidätä verikättäs, pyövel' lurjus! Miks huoraa vitsot? Suomi omaa selkääs; Himoitset häntä käyttää siihen, josta Nyt häntä ruoskit. Konna hirttää varkaan. Risoista pikkuviat hohtaa; puuhkat Ja kaaput kaikki peittää. Kultaa synti, Lain vankka peitsi siihen pirstaks särkyy; Pue ryysyyn se, sen puhkoo kerin korsi. Ei syntiä tee kenkään, ei, ei kenkään: Lupani heill' on; usko pois se, veikko! Ma kyllä tukin syyttäjältä suun. Lasiset silmät osta, ja kuin muutkin Katalat valtaviisaat, näkevinäs Tok' ole, vaikk'et näe. -- Nyt, nyt, nyt, nyt, Pois saappaat! -- Lujaan, lujemmin, -- kas niin! EDGAR. Mielettömyyttä, mieltä sekaisin! Älyä hulluudessa! LEAR. Itkeä Jos mua tahdot, silmät ota multa. Sun hyvin tunnen: nimesi on Gloster. Rohkaise mieltäs! Itkein tänne tultiin: Jo' ensi hengenvedost' ulvoimme Ja voivotimme. Saarnan pidän; huomaa! GLOSTER. Voi, tuskan päivää, voi! LEAR. Jo syntyissämme Pamimme tuloamme tänne narrein Isolle näyttämölle. -- Kelpo hattu! -- Älykäs sotajuoni huopakenkiin Pukea hevosjoukko! Täytyy koittaa. Vävyihin näin kun sitten varkain karkaan, Niin silloin lyö ja tapa, lyö ja tapa! (Muuan ritari tulee, palvelijoita mukana.) RITARI. Tääll' on hän. Kiinni hänet pankaa! -- Herra, Parahin tyttärenne -- LEAR. Pelastust' eikö? Vangiks? Haa! Voi mua! Täys onnen narri! -- Kohdelkaa mua hyvin; Ma lunnait' annan. Haavureita tuokaa: Sain aivoihini iskun. RITARI. Kaikki saatte. LEAR. Apua eikö? Yksin aivan? Oi, tää voi suolaks ihan miehen muuttaa Ja silmät ruiskukannuiks, joilla syksyn Pölyä kastellahan. RITARI. Hyvä herra, -- LEAR. Jalona kuolen, niinkuin kaunis ylkä. Mik' on? Iloinen olla tahdon. Pois te! Kuningas olen; tietäkää se, herrat. RITARI. Täys kuningas: me teitä palvelemme. LEAR. Onhan sitte vielä elämisen toivoa. Jos mielitte senkin ottaa, niin kyllä juosta saatte. Sa, sa, sa, sa! (Lähtee juoksemaan, palvelijat perässä.) RITARI. Tuollaisna sääli kurjinta on raukkaa; Kuningast' ylenmäärin! -- Tytär sull' on, Mi luonnon siitä kirouksesta päästää, Johonka toiset kaks sen saattaneet on. EDGAR. Terveeksi, herra! RITARI. Kost' jumala! Mitä? EDGAR. Alkaako tappelu jo, tiedättenkö? RITARI. Se tietty on ja varma; sen on kuullut, Kell' ompi korvat kuulla. EDGAR. Suvaitkaatte: Kuin lähellä on toinen sotajoukko? RITARI. Lähellä; lentäin kulkee se; voi kohta Jo olla täällä. EDGAR. Kiitos! Muut' en pyydä. RITARI. Vaikk' eri syistä kuningatar tääll' on, On joukkomme jo tiellä. EDGAR. Kiitos, herra! (Ritari lähtee.) GLOSTER. Mult' ikihyvät luojat, henki viekää, Ett'ei taas paha viettelis mua surmaan, Ennenkuin te sen suvait