Project Gutenberg's Niilo Klimin maanalainen matka, by Ludvig Holberg This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Niilo Klimin maanalainen matka Author: Ludvig Holberg Release Date: November 21, 2005 [EBook #17127] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA *** Produced by Tapio Riikonen NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA Kirj. Ludviikki Holberg Ruotsinkielisen kolmannesta painoksesta suomentanut Arvo Lempiranta Waasan Painoyhtiö, Waasa, 1884. Lukijalle! Kaksi vuosisataa on kulunut siitä, kun Ludviikki Holberg, epäilemättä muuan kahdeksannentoista vuosisadan nerokkaimpia kirjailijoita, näki päivän valon. Ja vielä tänä päivänä ovat useimmat tämän tanskalaisen kirjaniekan kirjallisista tuotteista suomalaiselle yleisölle oudot. Meidän tietääksemme löytyy ainoasti kolme hänen teoksistansa suomen kielelle käännettyinä, nimittäin "Erasmus Montanus", "Jeppe Niilonpoika", ja "Ei ole aikaa", paitsi eräs pienempi, nimittäin "Arapian pulveria". Mutta hänen suurimmat mestariteoksensa, hänen näytelmänsä, mitkä etusijan anastavat, sekä myös hänen kertomukselliset ivateoksensa aikansa virheistä, joihin viimeksi mainittuihin on parhaimpien joukkoon kuuluvina luettava "Niilo Klimin maanalainen matka", ovat tämän saakka olleet täällä vieraat, mitä kyllä on valitettavana tosiseikkana pidettävä. Tämän älyten olemme päättäneet suomalaisessa puvussa tämän teoksen julkaisemisella antaa suomalaiselle kirjallisuudelle arvokkaan lisän ja samalla arvollisesti jnhlittaa 200:n vuotista muistoa siitä miehestä, joka neronsa voimalla on tehnyt vanhuudelle murroksen ja raivannut tien uusille ja vapaamielisille aatteille, ei ainoasti isänmaassansa Tanskassa, vaan kaikissa pohjoisissa maissa, niin, Euroopassa. Tosin on totta että tämä ivalliseen tapaan koottu teos, omintakeisine käsityksineen valtiosta, kirkosta j.n.e., saattaa näyttää ja näyttääkin vanhentuneelta meidän pitkälle edenneessä aikakaudessamme. Pintapuolinen katsoja saattanee, nyt enään pitää sen arvon vähäpätöisenä. Kuitenkin on tämmöinen katsantotapa varsin väärä. Sillä se päämäärä, jonka Holberg on pannut eteensä tässä, niinkuin melkein kaikessa runoilemisessansa, on ruoskimalla aikansa järjettömyyksiä, sen takaperäisiä tapoja ja tottumuksia, sen orjallista nöyrtymistä yleisön tuomiolle, ollut temmata se ennakkoluuloistansa. Hänen "Niilo Klimiänsä", joka käsittelee näitä aineita ja antaa lisän aikansa tuntemiselle, on sentähden pidettävä ensimmäisen luokan kirjallishistoriallisena tuotteena, millä kaikkina aikoina on pysyväinen arvonsa. Me jätämme lukijan itse tehtäväksi tarkemmin määritellä arvostelunsa tästä merkittävästä kirjallisuuden hedelmästä, ja me olemme vakuutetut siitä, että jokainen, jolla on jotakin tarkkanäköisyyttä, epäilemättä keksii tuon syvän vakavuuden ja ylevän siveellisyyden, mikä tämän ivan takana piilee. Ennenkun jätämme tämän suomennoksen lukijan käsiin, tahdomme me kuitenkin ensin antaa seuraavat tärkeimmät elämäkerralliset tiedot tekijän vaihteista rikkaasta elämästä. _Ludviikki Holberg_ syntyi 3:na päivänä Joulukuuta 1684 Bergenin kaupungissa Norjassa. Hänen isänsä, Kristen Nielssen Holberg, oli halvasta rengistä ja sotamiehestä palvellut itsensä everstiluutnantiksi; äidin nimi oli Kaarina Lem, Bergenin pispan, Munthen, tyttären tytär. Ajan tapaan kirjoitettiin nuori Ludviikki, joka oli nuorimpia kahdestatoista sisaruksesta, isänsä rykmenttiin. Tuskin kymmenen vuotiaana oli hän jo orpo; ja kun ei häntä sotatoimi miellyttänyt, pani muuan hänen enonsa, Pederi Lem, joka vanhempain kuoltua oli ottanut pojan huostaansa, hänen kouluun Bergeniin. Luku kävi rivakkaasti ja jo v. 1702 otti hän ylioppilastutkintonsa Kyöpenhaminassa. kuitenkaan hän ei rahojen puutteen tähden saattanut oitis ruveta yliopistossa opintoja harjoittamaan. Hän tutki kuitenkin ahkeruudella ja menestyksellä jumaluusoppia ja uusia kieliä ja saattoi jo v. 1704 korkeimmalla arvosanalla suorittaa papillisen virkatutkinnon. Mutta rahat olivat lopussa; hänen täytyi ottaa kotiopettajantoimen vastaan lehtori Smediltä Bergenissä. Tämä oli paljon kulkenut mies, jonka päiväkirjan tapaan tehtyjä matkakertomuksia Holberg suurimmalla mielihalulla tutkieli. Ja jota enemmän hän luki, sitä suuremmaksi tuli halunsa itse saada katsella maailmaa omaa maatansa ulompana. Hän rupesi sentähden kokoomaan kaikki, mitä hän suinkin voi, saadakseen lähteä ulkomaille ja saatuansa kokoon noin 60 riksiä lähti hän matkalle ja ohjasi kulkuansa Hollantiin. Niinkuin näemme ei hänellä liikoja rahoja tämmöiselle matkalla ollut, eikä tavallinen ihminen olisi uskaltanutkaan näin vähin varoin lähteä matkalle. Mutta Holberg ei ollut niitä jotka toivottomuuteen syöksyivät; hän toivoi ansaitsevansa jotakin, opettamalla vieraita kieliä. Ja lisäksi oli hänellä murtamaton luonto; mitä hän kerran oli päähänsä saanut, se pysyi siellä. Vuoden hän oleskeli Amsterdamissa. Sieltä täytyi hänen lääkärin määräyksestä lähteä kylvyille Aakeniin, johon saapuessaan hänellä oli 6 riksiä taskussaan. Täällä eli hän niin säästäväisesti kuin ylioppilas konsanaan on elänyt, mutta minne mennä 6:lla riksillä ja sairaalla, työhön kykenemättömällä ruumiilla? Hätä hänen silloin pakoitti tekoon, jota hänen tukala tilansa tosin penseyttää, mutta jota siveelliseltä kannalta katsoen ei kuitenkaan saateta puolustaa. Kun rahapulansa oli suurimmillaan, eikä hänellä ollut keinoa vuokransa maksamiseen, koetti hän nimittäin karata pois maksamatta. Hän oli kuitenkin, niinkuin hän itse sanoo, "kepuli tähän työhön", minkätähden isäntä saikin hänen kiinni ja hänen täytyi maksaa joka äyrin. Jalkasin ja sanomattomia hankaluuksia kärsien, sairaana sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta, lähti hän takasin Amsterdamiin. Täällä hän sai rahaa kotomatkaansa ja lähti niin Kristianssandiin; sukulaistensa ja ystäviensä luo Bergeniin hän ei uskaltanut mennä, peljäten joutuvansa heidän pilkkansa esineeksi. Kristianssandissa tuli hän tutuksi erään Trondhjemiläisen ylioppilaan, Kristeni Briksin kanssa, joka vei hänen kaupungin etevimpiin porvarisperheisiin, joiden lapsille hän sai ruveta opettamaan kieliä. Ja hänen maineensa kielen opettajana kasvoi joka päivä ja samaten myös oppilasten luku. Niin oli hän kevääsen v. 1706 taas säästänyt niin paljon rahoja, että hän Briksin kanssa saattoi lähteä Englantiin. Täällä Oksfordin yliopistossa, tutki hän ahkerasti kaksi vuotta, käyttäen lomaa ainoastaan kahdesti jalkasin Lontoossa käydessään. Säästävästi hän kuitenkin sai elää. Välttämättömimpiin menoihinsa sai hän rahaa kielien ja soitannon opettamisella. Hän oli nimittäin jotenkin taitava huilun soittaja, ja otettiin jäseneksi erääsen seuraan nimeltä: "the musical club"; näin saavutti hän kaikkien luottamuksen ja toveriensa ystävyyden. Kesällä v. 1708 tapaamme me jälleen Holbergin Kyöpenhaminassa yksityisenä luennonpitäjänä lukuisalle, vaan ei juuri kiitolliselle kuulijakunnalle. Sillä kyllä kaikki tarkkuudella seurasivat hänen luentojansa, mutta maksun tullessa kysymykseen lähtivät useimmat oppisalista. Sitte lähti hän taas samana vuonna syksyllä Saksanmaalle vieden muassaan erään nuoren ylioppilaan Leipsigiin kasvatettavaksi. Hän kävi myös Hallessa ja palasi alkupuolella v:tta 1709 Kyöpenhaminaan. Nyt loppuivat ajaksi hänen matkailemisensa. Hän sai nimittäin vuodeksi kotiopettajan paikan erään varakkaan Amiraali Gjedden luona, joka hänelle hankki pääsön n.k. "varkin kollegiumiin", missä hän vapaasti sai täyden elannon. Neljä vuotta oleskeli hän täällä ja sillaikaa julkasi hän ensimmäiset teoksensa, jotka koskivat historiallisia aineita; niistä mainittakoon teos Kristiani IV:nnen ja Fredrikki III:nnen hallituksen ajasta, mikä käsikirjoituksena jätettiin hallitsevalle kuninkaalle Fredrikki IV:nnelle, joka niin mielistyi tähän että Holberg v. 1714 nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi ja sai 100:n riksin suuruisen vuotuisen apurahan, joka velvoitti hänen oleskelemaan jossakin ulkomaan protestanttisessa yliopistossa. Holberg lähti mielellänsä matkaan, vaan ei mihinkään protestanttiseen yliopistoon. Hän oli Englannissa mielistynyt historiallisiin tutkimisiinsa ja lähti nyt niitä jatkamaan Pariisiin, jossa hän tällä kertaa viipyi kaksi vuotta kooten kokemuksia, jotka varmaankin keijuivat hänen mielessään Niilo Klimiä kirjoittaessaan. Pariisista hän matkusti Roomaan Lyonin ja Genuan kautta. Täällä olivat varansa jälleen ylen vähissä, niin että hänen usein saattoi nähdä liikuttavan kauhaa padassa yhdellä kädellänsä ja toisella tekevän muistoonpanoja paperille; hän oli melkein kurjassa tilassa. Mutta jos Ludviikkimme tähän saakka olikin saanut kaikellaisia vastuksia kärsiä, eivät ne olleet mitäkään verraten niihin, joita hän, kuten tavallisesti jalkasin kalkeissaan, sai kokea palausmatkallansa Roomasta. Taistellen tauteja ja köyhyyttä vastaan laahasi hän itseänsä Apenniinien ja Alppien poikki Savoyenin kautta Pariisiin, jossa hän turhaan etsi lääkettä kiusaavan vilutautinsa poistamiseksi. Siitä hän kuitenkin pääsi, edelleen kulkeissansa kotiopäin ja poiketessaan Amsterdamiin, missä hän myös sai lainata vähän rahoja ja pääsi taas onnellisesti Hampurin kautta Kyöpenhaminaan v. 1717. Tämä oli hänen viimeinen matkansa, mutta se oli hänelle myös runsaimmat kokemukset antanut. Nyt alkaa hänelle levollisempi elämä täynnä tärkeätä ja merkittävätä vaikutusta tieteen, taiteen ja kirjallisuuden palveluksessa. Kohta kotiotulonsa perästä nimitettiin Holberg metafysiikan eli viisausopin professoriksi. Tämä aine ei ollut ensinkään hänen mieleensä, vaikka sitä tiedettä silloin pidettiin suuressa arvossa. Hän otti sen kuitenkin vastaan mieluummin kuin nälkään kuolemisen. Ja kukapa hänen sijassaan olisi toisin tehnyt! Nyt oli siis Holberg saanut ei ainoasti professorin nimen vaan tulotkin, joten hän pääsi velkojensa maksamisen tilaisuuteen ja sai elää huoletonta elämää. "Ei niin hyvää ettei sitä paha seuraa", sanotaan, ja niin kävi tässäkin. Holbergin virkaveljet tiesivät hyvästi, ettei metafysiikka ollut hänen parhaita puoliansa, jonka tähden häntä kaikkialla kohtasi pilkallisia ja kateellisia katseita. Eivätkä hänen vastustajansa vaijenneet sittekään kun Holberg v. 1718 tuli latinan kielen professoriksi. Tässäkin aineessa pidettiin hänen tietonsa ala-arvoisina. Ja miksi? Siksi että hän kirjoituksissaan mieluummin käytti tanskalaista äidinkieltänsä, kuin tavallisesti käytettyä latinaa; siksi että hän, sydämensä pohjasta rakastaen omaa äidinkieltänsä, oli päättänyt kokonansa omistautua sen viljelemiselle ja kehittämiselle, mutta sitä vastoin latinan kielestä oli usein sanonut, että se, oli kuollut kieli, jota hän oli oppinut ainoasti välttämättömyyden tähden, ei muun vuoksi. Kuitenkaan ei kukaan puolueeton saata moittia hänen tietojansa latinan kielessä, ja varsin varmaa on, että hän sitä tunsi enemmän kuin metafysiikkaa. Ja onpa hän kirjoittanutkin useat teoksensa latinan kielellä. Hänen "epistolansa" Niilo Klimin matka, tavalliset vuosiväitökset Vartin kollegiumissa y.m. teokset ovat kirjoitetut latinaksi. Suurimman kirjallisen vaikutuksensa toimitti Holberg vv. 1718-1728. Tällä ajalla kirjoitti hän ensimmäisen suuren ivallisen teoksensa, Pietari Parsin, ja useimmat huvinäytelmänsä. Pietari Parsissa hän sattuvasti ruoskii aikansa suhteita. Harvat kuitenkin oikein älysivät tämän mestariteoksen päätarkoitusta; sitä, että hän siinä löi iskujansa yleiseen henkilöitä tarkoittamatta; moni luuli Holbergin heitä tarkoittavan ja etsivät kaikin tavoin kostoa hänelle. Kun eivät he voineet muuta tehdä, anoivat he, että pyöveli määrättäisiin tämä teos roviolla polttamaan (Sic!) Fredrikki IV:nnen valistuneen käsityksen kautta tästä teoksesta, ei sen tarvinnut tätä marttyyriutta kuitenkaan kärsiä. Ensimmäiset huvinäytelmänsä kirjoitti Holberg v. 1720. Tähän yritykseen yllytti häntä ennen kaikkia hänen palava rakkautensa isänmaahan, kansaan ja äidinkieleen; nämä hän, oikeana, kunnon kansalaisena, piti pyhimpänä omaisuutenansa. Käsittäen näytelmän suuren merkityksen valistuksen välikappaleena, ei hän saattanut kärsiä sitä, että Talian temppeliportit paiskattiin auki ylhäisille, mutta olivat suljettuina jokaiselle, joka ei osannut - ranskan tai saksan kieltä. Muutamien vaikuttavien henkilöitten auttamana onnistui hänen saada eräälle ranskalaiselle näyttelijälle, jonka nimi oli Montaigue, hankituksi luvan, Kyöpenhaminassa avata teaatterin, jolta ainoasti tanskalaisia näytelmäteoksia piti näyteltämän. Tämä tapahtui v. 1720. seitsemän vuotta eteenpäin teaatteri kannatti itseänsä jotenkin hyvin; varsinkin piti sen näytelmävaroista huolta Holberg, joka "nyt sai halun, muiden kansojen esimerkkiä seuraten, kirjoittaa muutamia komedioita äidinkielellä", ja ennenkuin v. 1722 oli umpeen kulunut, oli viisi ensimmäistä hänen kirjoittamaansa näytelmää jo näytetty. Vuotta myöhemmin oli hänellä valmiina kymmenen uutta näytelmää, joista mainittakoon "Ulysses fraa Ithaka" sekä suomeksi jo käännetyt "Ei ole aikaa" ja "Erasmus Montanus". "Jeppe Niilonpoika" ilmestyi jo ensimmäisten joukossa. Kaikkiansa on Holberg kirjoittanut 32 näytelmää. V. 1727 näyteltiin hänen viimeinen näytelmänsä, "Tanskalaisen komedian hautajaiset". Sitte suljettiin teaatteri, osaksi Kristian V:nnen valtaistuimelle nousemisen, osaksi rahanpuutteen tähden. Kaikkien hänen näytelmiensä pohjassa tavataan syvä pyrkimys aikaa uudesta muodostamaan; kaikessa, mitä hän on kirjoittanut, kaikuu muutoksen, parannuksen, edistyksen sotahuuto. Sitä paitsi ovat hänen näytelmänsä ylein arvollisena lisänsä Tanskan kansan ja sivistyselon tuntemiseen. V. 1730 nimitettiin Holberg historian professoriksi mistä ajasta ruveten hän omistautuu historialliselle kirjallisuudelle. Muutama näytelmä, "Nicolai Climii iter subterraneum" (tämä teos) ilmestyi kuitenkin tällä ajalla. Kuitenkin on luultavata, että viimeksi mainittu on kirjoitettu jo aikoja ennen ilmestymistänsä, joka tapahtui 1741. Holbergin historiallisista teoksista mainittakoon "Tanskan valtakunnan historia" (1732-1735) ja "kirkkohistoria" (1738). Sitä paitsi on hän meille jättänyt "Siveellisiä ajatuksia" (1744) ja "Epistolia" (1748-1754) -- -- Semmoinen oli pääasiallisesti sen miehen elämä ja vaikutus, jonka nerokasta, tietä murtavata työtä isänmaan ja ihmiskunnan palveluksesta ei aikojen aikoina unhoteta. Ludviikki Holberg kuoli 28:na päivänä Tammikuuta v. 1754 aamulla. Kun lääkäri hänelle ilmoitti hänen kuolinhetkensä jo olevan lähellä, vastasi hän levollisesti ja vakaasti: "Onpa hyvä että minä kaiken elämäni ajalla olen kokenut olla hyödyllinen kansalainen isänmaassani; minä sentähden mielelläni kuolen, kun havaitsen etteivät sieluni voimat minua enään auta." * * * * * Mitä suomennokseen tulee, olen siinä vierasten sanojen, varsinkin tieteellisten nimien suhteen noudattanut sitä, että semmoisia sanoja, jotka jo ovat kansaan perehtyneet, olen pysyttänyt alkuperäisinä, mutta harvinaisemmat olen suomeksi kirjoittanut. Teoksesta löytyvät kuvituksen rakentamat nimet ovat, kun niitä ensi kerran mainitaan, painetut latinalaisilla kirjaimilla [tässä merkitty _alaviivoilla_], että lukijan on helpompi siten eroittaa ne todellisista nimistä. -- Tietysti tämmöisen teoksen suomentaminen oikeastansa kysyisi suurempaa kykyä, kuin minulla on tarjona mutta kun suuremmat vaikenivat uskalsin minä siihen ryhtyä, ja olen vakuutettu siitä, että valistunut lukija hyvän tarkoitukseni tähden penseydellä arvostelee tätä yritystäni kun sen nyt jätän suotuisan lukijakunnan käsiin. Vaasassa, Joulukuussa 1884. Arvo Lempiranta NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA ENSIMMÄINEN LUKU. Tekijän matkustus alas maanalaiseen maailmaan. Vuonna 1664 Kyöpenhaminan yliopistossa saatuani "kiitettävän" arvosanan molemmissa tutkinnoissani, filosofiallisessa ja jumaluusopillisessa, päätin matkustaa kotia ja astuin eräälle laivalle jonka matkan määrä oli Bergenin kaupunki Norjassa. Minulla oli loistavat todistukset kummastakin tiedekunnasta, mutta kukkaroni oli tyhjä: tämä muuten kohtalo, mikä oli yhteinen minulla ja norjalaisilla ylioppilailla yleensä, jotka parhaastansa tyhjennetyin kukkaroin palasivat takaisin runotarten temppelistä. Me saimme hyvän tuulen ja muutaman päivän onnistuneen purjehduksen perästä me laskimme ankkurimme Bergenin satamassa. Niinpä olin siis onnellisesti ja hyvin säilyneenä kotona taas. Oppineemmaksi olin kyllä tullut, mutta en juuri rikkaammaksi ja minun täytyi sentähden jonkun ajan kululla turvautua sukulaisten ja ystäväin apuun. Tavallansa minä siis valvoin toimeentuloani kerjäläisenä, olematta kuitenkaan laiska taikka toimeton; sillä, käytännöllisellä tavalla päästäkseni tilaisuuteen vaurastumaan fysiikassa (jota minä parhaiten olin tutkinut), ja urkkimaan maanpallon laatua sekä vuorten sisustaa, harhailin minä näkymättömästi pitkin seudun jokaista loukkoa. Ei ollut ainoatakaan kalliota, oli se kuinka syvää rotkoa, että se olisi pelvoittanut minua sinne ryömimästä, uteliaana kuin olinkin saamaan selvää eikö siellä ollut mitään luonnontutkijan saatavana. Sillä sangen paljon löytyy isänmaassamme, jota emme saa nähdä, taikka kuulla siitä puhuttavankaan, mutta josta kyllä saisimme sekä lukea että kuulla puhuttavan ja vieläpä kuunnella laveoita selityksiäkin, jos tämä kohdattaisiin Ranskassa, Italiassa, Saksassa taikka jossakin muussa ihmeistä rikkaassa maassa, mikä osaa ne sopivasti maailmalle kantaa. Monen muun muassa, joka minusta ihmeelliseltä tuntui, löytyi syvä ja jyrkkä rotko erään vuoren huipusta, jolle vuorelle seudun kansa oli antanut nimen Flöjen. Tästä rotkosta puhkui esille säännöllisiä, eikä suinkaan vastenmielisiä tuulenpuuskia, ikäänkuin se alituisella huokaamisella milloin olisi vetänyt puoleensa milloin taas puhaltanut ulos sisuudestansa ilmaa, mikä asioitten suhta tai varsinkin tuon mainion Abelinin sekä tähtitieteessä ja fysiikassa erinomaisesti perinpohjaisen maisteri Edwardin, joka oli latinakoulussa sijaisrehtorina, ajattelemaan, että tässä oli oppineille jotakin lähemmin tutkittavaa, ja kun he itse, sekä ikänsä että voimattomuutensa puolesta, eivät kyenneet asiaan ryhtymään, koettivat he innostuttaa muita ottamaan selvää rotkon laadusta, varsinkin kun se näytti hengittävän niin kuin elävä olento. Innostuneena, niin omasta halustani kuin näiden miesten kehoituksista, päätin kuin päätinkin astua alas rotkoon, ja kerroin tämän muutamille ystävilleni. Nämä kehoittivat minua kuitenkin luopumaan yrityksestäni, joka heidän mielestään oli sekä mieletön että nurinniskaisesti hurja. Mutta heidän väitteensä eivät saaneet päätöstäni muuttaa; ne eivät hillinneet, vaan päin vastoin yhä kiihoittivat intoani. Himo tehdä luonnontieteellisiä keksinnöitä sai minun uhalla ajattelemaan jokaista vaaraa; ja arvattavasti oli köyhä tilanikin tähän yllykkeenä. Minä olin varaton, ja kärsimättömältä tuntui minusta yhä edelleen elää toisten armoilla, varsinkin kun en havainnut keinoa täällä kotona, kurjuuteen tuomittuna kuin olinkin, saavuttamaan onnea ja kunniaa ellen tehnyt itseäni mainiosti jollakin uhkarohkealla teolla. Minä pysyin siis lujana päätöksestäni, ja varustettuna kaikella, minkä pidin tarpeellisena aivotulle yritykselleni, lähdin kaupungista eräänä torstaiaamuna päivän valjetessa, kirkkaan ja kauniin ilman vallitessa, saattaakseni ehtiä takaisin ennen iltaa. Minä en osannut aavistaakaan että minä, kuni toinen Phaeton Ilmaan leijumahan kävin mittailemaan avaruutta; ja työnnettynä toiseen maailmaan, vasta kymmenen vuotisen harhailemisen perästä olin jälleen näkevä isänmaani ja ystäväni. Tämä tapahtui v. 1665. Minä olin ottanut mukaani neljä miestä kantamaan niitä köysiä ja keksiä, jotka olivat alas kapuamisessa tarpeen. Kun olimme saapuneet vuoren huipulle ja tuon kovan onnen rotkon partaalle, oli ensimmäisenä työnämme syödä suurusta, väsyneinä kuin olimmekin tuosta vaivalloisesta kävelystä. Vasta nyt, ikäänkuin aavistaen tulevata onnettomuutta, rupesi sydämeni vapisemaan. Minä kysyin sentähden miehiltäni oliko kenelläkään heistä halua ensin koettaa onneansa. Mutta kun ei kukaan vastannut tähän, virkistyi jälleen vaipumaisillansa oleva rohkeuteni; minä sidoin köyden vyötäisilleni, ja valmiina matkaan annoin sieluni Jumalan haltuun. Kun nyt olin valmis hinauttamaan itseni alas, annoin miehilleni viimeiset neuvoni siitä, mitä heillä oli vaarin otettavana: että heidän nimittäin piti antaman kyden juosta kunnes he kuulisivat minun huutavan, mutta silloin herkeämän ja, jos minä yhä edelleen huutaisin, kiireesti hinaamaan minun ylös. Minä otin mukaani keksin, osaksi työntääkseni sillä pois eteeni mahdollisesti sattuvia esteitä, osaksi myös saattaakseni helpommin pysyä loitolla rotkon seinämistä. Mutta minä olin tuskin ehtinyt noin kymmenen taikka kaksitoista kyynärää alaspäin kun köysi katkesi. Tämän onnettomuuden käsitin tapahtuneeksi miesten valitushuudoista, jotka kuitenkin pian hälvenivät, kun minä huimaavalla nopeudella töyttäsin alas tyhjyyteen ja ikäänkuin toinen Pluto raivasin itselleni tien kamalan rotkon syvimpään pohjaan, sillä erotuksella kuitenkin että minulla valtikan asemasta oli kädessäni vain keksi. Miten mielensorrossani saatoin havaita olin minä noin viisitoista minuttia alinomaa mukellut alaspäin alituisessa pimeydessä, kun vihdoin rupesin oivaltamaan vienoa päivyttä ja heti jälkeen puhtaan ja kirkkaan taivaan. Tyhmyydessäni, luulin nyt että minä joko ilman takaisin tussahduksesta vastaiseen suuntaan taasen olin palannut takaisin ja että rotko siis henkeishengityksellään taas oli antanut minulle passin maan pinnalle. Mutta minä en tuntenut sitä aurinkoa, jonka näin, enkä taivaan lakea enkä tähtiä, kun kaikki nämä minusta kooltansa tuntuivat pienemmältä kuin maapallolta nähden. Minä luulin sentähden että koko tämä maailman avaruus oli olemassa vaan minun kuvituksessani, huimauksen vaikuttamana, taikka että minä olin kuollut ja nyt olin matkalla autuaitten asuntoihin. Mutta tämän viimeisen arveluni naurettavaisuuden havaitsin minä heti huomattuani keksin kädessäni ja perässäni köyden pätkän liikkumassa, sillä sen verran minä tiesin, ettei paratiisin saavuttamiseen tarvittu keksiä eikä köysiä, ja että taivaan asujamet, eivät suinkaan mielistyneinä tämänlaisiin koristuksiin, pikemmin saattaisivat ruveta ajattelemaan että minä Titaanien tapaan aivoin tehdä rynnäkön taivaan valtakuntaan ja karkoittaa sieltä jumalat pois. Saatuani aikaa lähemmin ajatella asiaa, tulin siihen johtopäätökseen, että minä olin joutunut maanalaiseen avaruuteen, ja että ne olivat oikeassa, jotka olivat arvanneet maan onteloksi ja että maan kuoren pituudessa on olemassa toinen maailma, pienempi kuin meidän, varustettuna pienemmällä auringolla, pienemmillä tähdillä ja kiertotähdillä. Loppupäätös osoitti myös minun tällä kerralla kohdanneeni oikean kohdan. Nopeus, jolla putosin, oli pysynyt samallaisena hyvän hetken, kunnes vihdoin huomasin sen vähenevän sitä enemmän jota lähemmäksi tulin sitä kiertotähteä taikka taivaan kappaletta, mikä ensin oli vetänyt huomioni puoleensa. Tämä kiertotähti rupesi vähitellen näyttämään niin isolta, että minä lopulla, tuon taajan usvakehän lävitse, joka sitä ympäröi, selvästi saatoin erottaa vuoria, laaksoja ja meriä. Linnun tapaan, joka siiviltänsä ilmoja huhtoo, laajalta maiden ja merien poikki, tuhansien vaarallisien uhkien kautta samoten, minäkin maan ja taivaan välillä avaruudessa kiidin. Minä havaitsin nyt, etten minä ainoasta leijunut eteenpäin avaruudessa, vaan että retkeni, joka tähän saakka oli käynyt pystysuoraan suuntaan, nyt oli muuttunut vaakasuoraksi. Tämä havaintoni sai hiukset nousemaan pystyyn päässäni sillä minä rupesin pelkäämään, että muuttuisin joko kiertotähdeksi taikka lähimmän kiertotähden kuuksi ja siten tuomittaisiin ijankaikkiseen kiertämiseen. Mutta kun toisaalta ajattelin, etten sen puolesta saattanut arvollisuuteni puolesta kärsiä mitäkään taitetta, koska taivaankappale taikka semmoisen kuu kyllin riitti vastaamaan nälkääntynytta _filosofian ylioppilasta_, sain siitä taas rohkeutta, varsinkin kun en tuossa puhtaassa ja taivaallisessa ilmassa, jossa liikuin, tuntenut nälkää enkä janoa. Kun kuitenkin muistin että minulla oli taskussani kakku, pisti päähäni koettaa, maistuisiko se minulle nykyisessä tilassani, mutta jo ensimmäistä palaa purressani havaitsin kaiken maallisen ravinnon vastenmieliseksi ja heitin sen sentähden pois peräti hyödyttömänä. Mutta mitäpä tapahtuikaan! Kakku ei ainoasti jäänyt leijumaan ilmassa, vaan -- oi ihmettä! -- rupesi myös säännöllisesti kiertämään minua. Tästä minä nyt opin käsittämään liikuntovoiman luonnollisen lain, jonka mukaan kaikki kappaleet, jotka saatetaan tasapainosuhteesen keskenänsä, saavat kiertävän liikkeen. Äsken olin surkutellut itseäni sallimuksen leikkikaluna, mutta nyt rupesin tuntemaan jotakin uljasta ylpeyttä, havaitessani ettei minusta tullutkaan vähäpätöistä kiertotähteä, vaan että minua oli sivukiertolainen seuraava, ja että minut siis johdannollisesti olisi luettava isoimpain tähtien taikka ensimmäisen luokan kiertotähtien joukkoon. Ja tunnustaakseni nyt heikkouteni: minä pöyhistyin siihen määrään, että jos paikalla olisin kohdannut kaikki pormestarit ja raatimiehet Bergenissä olisin kohdellut heitä ylen huolettomasti ja olisin pitänyt heitä tomuhiukkaisina, jotka eivät tervehdystä ansainneet tai olleet sen arvoisia, että heille olisin keksinäni alentanut. Lähes kolme vuorokautta olin tässä tilassa. Kun nimittäin yhä kiersin lähimpätä kiertotähteä, saatoin minä eroittaa yön ja päivän, seuraamalla maanalaisen auringon nousua ja laskua, mutta vaikka aurinko siinä katosi näkyvistäni ei ollut havaittavana semmoista yötä kuin meillä, minkä syyn vastedes selitän. Mutta parhaillaan tästä herttaisuudesta uneksuessani jumalien läheisyydestä ja nähdessäni itseni uutena taivaankappaleena, jonka lähimmän kiertotähden tähteintutkijat olivat lukevat tähtien lukuun sivukiertolaisinensa; -- kas! silloin läheni kamala siivellinen peto ja rupesi ahdistamaan minua milloin oikealta, milloin vasemmalta puolen, milloin edestä, milloin takaa. Ensin kun sen havaitsin luulin edessäni olevan jonkun noista kahdestatoista maanalaisesta taivaanmerkeistä, ja minä toivoin sen siinä tapauksessa olevan immen, joka kaikista olisi ainoa, mistä saattoi minulle olla apua ja lohdutusta yksinäisyydessäni. Mutta sitä myöden kuin esine minua lähestyi erotin minä hirvittävän ison ja kiukkuisen aarneen. Minä pelästyin siihen määrään että kokonaan unhotin itseni ja uuden taivaallisen arvollisuuteni ja tuskassani otin esille _testimonium academicum_'ini, joka juuri oli taskussani, näyttääkseni päälleni tunkeutuvalle viholliselleni, että olin suorittanut yliopistolliset tutkintoni, että olin ylioppilas, vieläpä _baccalaureus_'kin ja että siis saatoin vastustaa jokaista epäsyyllistä ahdistusta, viittaamalla foorumiin. Mutta ensimmäisen tulistuksen hälvettyä ja tultuani täysille tunnoilleni jälleen, täytyi minun hymyillä tälle tuhmuudelleni. Minä en vielä ollut tullut ihan selville siitä, missä aikeissa tämä aarne minua ahdisti, tekikö se sen ystävänä taikka vihollisena taikka ehkä -- mikä oli luultavinta -- ainoasti uteliaisuudesta saadakseen hyvin katsella minua. Sillä täytyyhän tunnustaa että ihmisruumis, joka pyörii ilmassa pitäen keksiä kädessänsä ja hinaten perässään köydenpätkää ikäänkuin häntänä on sellainen näky, että se saa sieluttoman eläimen ihmettelemään. Tuo harvinainen näky, joka minussa oli nähtävänä, oli, miten sittemmin sain tietää, saanut asujamet kiertämässäni pallossa kaikenlaisille ajatuksille ja arveluille. Filosoofit ja suuretieteilijät pitivät minua pyrstötähtenä otaksuen köyden tähden pyrstöksi. Toiset arvelivat tämän harvinaisen ilmanilmiön ennustavan uhkaavata onnettomuutta: kulkutautia, nälkää taikka jotakin muuta tämänlaista merkittävää kohtausta. Muutamia löytyi, jotka kävivät vielä loitommaksi, piirtäen tarkasti kuvani, jommoisena se heistä etäältä näkyi, joten minä olin sekä kuvattuna, kerrottuna että maalattuna ja vaskeen uurrettuna jo aikoja ennen kuin kiertotähdelle saavuin. Kaikesta tästä sain suureksi huvikseni tiedon, tultuani sinne ja opittuani maanalaisen kielen. Selvitykseksi tahdon mainita että siellä myös esiintyy useita taivaankappaleita, jotka aina ilmestyvät ihan yhtäkkiä ja joita maanalaiset asukkaat sanovat _Skisjikiksi_, s.o. harjollisia, heidän heidän kertomustensa mukaan varustettuina karkeoilla, tulipunaisilla hiuksilla, jotka kasvavat ruumiista kuin harjakset, ja harjalla, joka on pitkän parran kaltainen. Varsin kuin yläpuolisessa maailmassa luettiin nämä siellä ennusihmeitten joukkoon. Mutta palatakseni taas kertomukseeni. Aarne oli nyt päässyt niin lähelle että se ulottui minuun räpyttelevillä siivillänsä ja iski terävällä nokallansa jalkojani eikä siis enään salannut missä aikeessa se minua vainosi. Minun täytyi sentähden koettaa aseella, joka oli tarjonani, pitää tuota taistelunhaluista eläintä loitolla, ja keksini avulla tämä minulle onnistuikin, niin, sainpa sen vielä perääntymäänkin; Mutta kun tuo peto yhtä kaikki vielä jatkoi ahdistustansa, onnistui minun vihdoin kääntää keksini aarneen selkään, varsin siipien väliin, mutta tämän tein semmoisella voimalla etten kyennyt saamaan sitä irti. Haavoittunut eläin päästi pahan parkunan ja töyttäsi päätä pahkain kiertotähteä kohden; ja minä, joka uudesta taivaallisesta arvostani jo olin saanut kylläni, nähtyäni että se varsin kuin muukin suuruus oli vaaroille alttiina, seurasin vastustamatta aarnetta, sen matkalla alaspäin ja siis muuttui kiertävä liikkeeni taas pystysuoraksi. Kauvan ja hyvällä vauhdilla liidettyäni yhä taajenevan ilman lävitse, joka suhisi korvissani, ehdin vihdoin lujalle maalle eläimen kanssa, joka pian sen jälkeen kuoli haavastansa. Oli yö kun saavuin kiertotähdelle, jonka saatoin ymmärtää ainoasti siitä ettei aurinkoa ollut näkyvissä, sillä pimeätä ei ollut, päin vastoin oli vielä niin valoisa, että hyvästi saatoin lukea akatemiallisen todistukseni. Tämä öinen valo tulee taivaanlaesta taikka sisäpuolisesta maan kuoresta, joka saa valonsa keskipisteessä olevasta maanalaisesta auringosta ja luo takaisin tämän valon niinkuin kuu meillä. Tämän asian laita vaikuttaa ettei melkein muuta eroa yön ja päivän välillä ole, kuin ettei aurinko ole yöllä näkyvissä, mikä suhta taas tekee ilman vähän lauheammaksi. TOINEN LUKU. Natsaari-kiertotähdellä. Sittenkun näin siis olin lopettanut ilmaretkeni ja terveenä ja ehjänä joutunut kiertotähdelle (sillä tuo nopeus, jolla aarne aluksi teki matkaa, hiljeni sen mukaan kuin sen voimatkin vähenivät) jäin hetkiseksi liikkumattomaksi, ihmetellen mikä edelleen olisi minua kohtaava päivän noustua. Minä rupesin nyt havaitsemaan, että entiset epätäydellisyyteni muistuttausivat, että minä olin unen ja ravinnon tarpeessa, minkä tähden katkerasti kaduin sitä että ajattelemattomuudessani olin heittänyt kakkuni pois. Uupuneena kuin olinkin monista huolistani, vaivuin vihdoin uneen. Minä olin, miten arvelin, saanut noin parin tunnin kuorsauksen, kun kova ammuminen, joka jo hetkisen oli häirinnyt makeata untani, herätti minut kokonaan. Unesta olisi monta erillaista ja omituista kuvaa haamuillut mielessäni. Minä olin mielestäni jälleen olevinani Norjassa, jossa minä maanmiehilleni kerroin mitä olin kokenut ja nähnyt. Edelleen olin olevinani Faanöön kirkossa, missä olin kuullut lukkari Niilo Undersenin veisaavan ja kiljuvalla äänellänsä tavallisuuden mukaan kiusaavan korviani. Sentähden herätessäni ensin luulinkin tämän miehen karjunnan untani häirinneen. Mutta kun havaitsin härän lähelläni saatoin ymmärtää että tämän mylviminen minun oli herättänyt. Kun nyt hämmästyksessäni katsoin ympärilleni, näin auringon noustessa kaikkialla hedelmällisiä peltoja ja vihertäviä niittyjä. Puitakin näin, mutta -- kuinka kummaa! -- ne eivät olleet liikkumattomia, vaikka oli niin tyyne, ettei höyhenkään hyörähtänyt. Kun tuo karjuva härkä näytti aikovan käydä kimppuuni, katsoin minne pääsisin turvaan, ja kun lähelläni havaitsin puun, pakoitti pelkoni minun yrittämään sen oksien suojaan kiipeämään. Mutta tuskin olin alkanut koettani, kun puu päästi parahduksen, kovan ja kimeän kuin suuttuneen naisen, ja samassa sain niin tukevan korvapuustin, varsin kuin suoralla kädellä, että pääni meni pyörälle ja itse töpsäytin suulleni maahan. Minä olin kuin salaman kohtaamana ja vähältä kuolla huolesta. Ympärilläni kaikkialla kuulin mölinää ja meteliä kuin olisin ollut kauppatorilla taikka pörssissä, yleisön lukuisimmillaan ollessa. Minä avasin silmäni ja näin ympärilläni koko elävän metsän, ja paikka oli nyt täynnä puita ja pensaita, joita hetkistä ennen en tuntenut kuutta taikka seitsemätä enempää. Minä en osaa kertoa kuinka tämä loihtu sai minun hämilleni ja peljästyneeksi. Ensin kuvittelin mielessäni, että näin unta, sitte että aaveet ja pahat henget olivat ruvenneet minua ahdistamaan, ynnä vielä useita muita tuhmuuksia. Mutta minä en saanut aikaa tekemään hyvämielisiä tutkimuksia näiden itsestänsä liikkuvien laitosten tai olentojen luonnosta ja alkuperästä; sillä yksi puista hyökkäsi yhtäkkiä esille, vaivutti alas erään oksistansa, jonka äärimmäisessä latvassa oli kuusi pientä haaraa, varsin kuin sormea, tarttui minuun kiinni ja vei minun pois, huolimatta siitä että minä huusin täyttä kurkkua. Meitä seurasi tuntematon määrä kaikenlaisia ja suuruisia puita, jotka antoivat kuullani ääniä ja äännähdyksiä, tosin selviä ja tavuihin jaettuja, mutta kuitenkin ymmärrettämättömiä minun korvilleni, niin etten minä saattanut käsittää muita sanoja kuin Pikel Emi ja nämä ainoasti sentähden että niitä lakkaamatta kerrottiin. Minä sain sittemmin tietää että ne merkitsivät _harvinaista apinaa_, kun he minun ruumiinrakennukseeni ja pukuuni nähden pitivät minua semmoisena eläimenä, ulkomuodoltani vähän erilainen kuin ne marakatit, joita siinä maassa löytyi. Toiset pitivät minun maankuoren asujamena, jonka aarne oli tuonut tänne alas, mitä kiertotähden aikakirjat kertoivat ennenkin tapahtuneen. Tämän kaiken sain tietää vasta monen kuukauden perästä, sitte kun olin ehtinyt oppia tuon maanalaisen kielen. Hämmästyksessäni ja hetkeisessä pelossani en saattanut pitää ajatuksiani koossa taikka tietää mitä minun piti ajatteleman näistä elävistä, puhuvista puista, taikka mitä tuolla suurella saattojoukolla, joka liikkui eteenpäin vitkallisin, juhlallisin askelin, saattoi olla mielessä. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että tuo huuto ja jupina, joka kaiken matkaa kuului ympärilläni, henki vihaa ja suuttumusta; ja totta onkin että heillä kyllä oli syytä olla kiukuissansa minuun, sillä puu johon minä olin aikonut kavuta, ei ollut vähempi kuin pormestarin rouva lähimmästä kaupungista. Rikostani suurensi tietysti se, että tällä pahasti kohdellulla naisella oli niin etevä sija yhteiskunnassa; kun minulla näytti olevan tarkoituksena kaikkeen nähden solvaista, ei huonompaa vaimoihmistä vaan ylhäisellä arvoasteella olevata naista, mikä oli varsin tavatonta ja hirveätä niin siveässä ja kainossa kansassa. Vihdoin saavuimme kaupunkiin, johon minä vankina vietiin. Mikä erittäin somisti tätä paikkaa oli nuot uhkeat rakennukset, tasasointu kaupungin jaossa ja järjestys, joka vallitsi kaduilla ja toreilla. Huoneukset olivat niin melkoisia ja korkeita, että ne mieluummin olivat tornien kaltaisia. Kaduilla vilisi käveleviä puita ja tullessaan toisiansa vastaan tervehtivät ne toisiansa oksiansa alaspäin painamalla, ja jota useampia oksia he vaivuttivat sitä suuremmaksi katsottiin kunnioituksen osoitus. Niinpä esim. kun samassa tammi astui ulos suuresta rakennuksesta, vetäytyivät muut puut kunnioittavasti sivulle päin painaen alas useimmat oksansa, miten saatoin huomata että puheena oleva tammi oli enemmän arvoinen kuin muut kuolevaiset. Minä huomasin pian että se oli pormestari itse, jonka vaimoa minä muka olin hävyttömästi kohdellut. Minut vietiin nyt saman pormestarin asuntoon, ovi suljettiin ja kankia sovitettiin eteen, joten minä nyt hyvästi saatoin lukea itseni kuritushuone-kokelaitten joukkoon. Tämä pelkoni kävi yhä varmemmaksi, kun kolminkertainen vartio asetettiin ulkopuolelle, kullakin kuusi kirvestä haarain lukumäärän mukaan, sillä haarat olivat käsivarsia ja pienemmät oksat sormia. Nyt oivalsin myös että ylinnä jokaisella puun rungolla oli pää ikäänkuin ihmisellä, ja että rungoilla juurien asemesta oli kaksi reittä, jotka kuitenkin olivat erittäin lyhyet, mistä tuleekin, että tämän kiertotähden asukkaat liikkuvat erittäin vitkallisesti, varsin kuin etanat. Ellen olisi ollut vangittuna, olisi ollut helppo asia juosta heistä pois, sillä se nopeus, jonka minun liikevälikappaleeni saattoivat kehittää, oli verraten heidän kulkukykyynsä kuin lentämistä. Lyhyesti: minä ymmärsin nyt, että nämä puut olivat kiertotähden asukkaita ja että ne lisäksi olivat järjellisiä olentoja; minun täytyi ihmetellä kuinka monenlaatuisia lajia luonto turviksensa synnyttää eläväin olentoin suhteen. Nämä puut eivät milloinkaan kasva niin pitkiksi kuin puut meillä; useimmat tuskin ulottuvat tavallisen ihmisen mittaa korkeammaksi; muutamat, joita sopisi verrata istukkaihin tai pensaihin, olivat vielä pienempiä ja ne otaksuin minä lapsiksi. Mihin vastusten labyrinttiin minä jouduinkaan näiden kummallisuuksien johdosta, minkä määrän huokauksia ne pusersivatkaan rinnastani ja kuinka minä halusinkaan armaasen syntymämaahani! Sillä vaikka nämä puut näyttivät elävänkin yhteiskunnissa, saavankin puhekykyä ja jonkinlaista järkeä, niin että niitä tavallansa saattoi lukea järjellisiksi olennoiksi, epäilin kuitenkin saattoiko niitä verrata ihmiseen, ja varsin varmana pidin itseni siitä ettei oikeutta, hyväntahtoisuutta ja hyviä avuja yleensä heistä löytynyt. Heitettynä sinne tänne tässä ajatusten sekasorrossa, kävin sydämeni syvyyttä myöden liikutetuksi ja valtavat kyyneleet valuivat kasvoilleni. Näin antautuessani murheelle ja itkeissäni kuin nainen, tulivat vartijat huoneesen, kuin pyövelin palvelijat kirveinensä. Kaikki kolme vartijaa astui edelläni kun minut vietiin suureen rakennukseen keskellä toria. Minä kuvittelin mielessäni olevani roomalainen diktaattori, sentähden vähäistä parempi kuin konsuli, sillä kun jälkimmäisen kunniavartiona oli vaan kaksitoista kirvestä, luin minä edelläni kokonaista kahdeksantoista. Oven yläpuolella siinä rakennuksessa, johon minä vietiin, oli puun muodossa kuvattu _Dikeus_, pitäen vaakaa oksissansa. Olento oli nuoren naisen, tarkoilla kasvopiirteillä, kovalla, niin sanoaksemme läpitunkeutuvalla katseella, josta kuvastui silmäys, ei nöyrä eikä uhkaava, vaan kunnioitusta herättävä ja vakava. Minä ymmärsin oitis olevani raastuvalla. Vartijat veivät minun saliin, jonka permanto oli pantu kokoon nelikulmaisista, hienoksi hiotuista marmorilevyistä. Korkeaselkäisessä kullatussa nojatuolissa istui puu varsin kuin tuomari meillä, ja säännöllisessä hyvässä järjestyksessä molemmin puolin häntä kaksitoista neuvosmiestä matalammilla tuoleilla. Esimiehenä eli presidenttinä oli palmupuu, keskikorkuinen, ja erkausi muista neuvosherroista sen kautta että sen lehdet olivat erivärisiä. Molemmin puolin seisoi erikseen neljäkolmatta raatihuoneen vahtimestaria, jokainen varustettuna kuudella kirveellä, mikä näky ei minua erittäin miellyttänyt, kun minun tämän murhaajamäärän paljoudesta ehdottomasti täytyi tulla siihen ajatukseen, että tämä sukukunta oli erittäin verenhimoista. Kun minä astuin sisälle, nousivat tuomarit seisomaan ja koroittivat oksansa korkealle kattoa kohden, minkä juhlallisen tempun perästä he taas istuivat paikoillensa. Minut vietiin nyt syytettyjen sijalle ja asetettiin kahden puun keskelle, joiden rungot olivat lampaan nahoilla päällystetyt. Minä ajattelin heitä asianajajiksi, ja tämä arvelu olikin oikea. Ennenkun he saivat virkata mitään peitettiin presidentin pää muutamilla tummilla hunnuilla. Sitte teki virallinen syyttäjä lyhyesti kanteensa, jonka hän kolmasti kertoi, minkä jälkeen minun lainoppinut apumieheni vastasi yhtä lyhyesti. Näitä virkkauksia seurasi puolen tunnin äänettömyys, minkä jälkeen hunnut otettiin pois presidentiltä, joka nyt nousi seisaalleen, taas ojensi oksansa korkeutta kohden ja arvollisuudella lausui muutaman sanan, jotka minä ymmärsin sisältävän tuomioni, sillä hänen vajettuansa annettiin minulle viittaus poistuman ja vartijat veivät minun entiseen vankeuteeni, jossa minä odotin saavani istua, kunnes minä sopivalla ajalla otettaisiin esille ihmiskunnan huviksi ruoskittavaksi. Sittenkuin olivat jättäneet minut yksin ja ruvettuani muistuttelemaan kaikkea mitä tähän saakka oli tapahtunut, en saattanut muuta kuin hymyillä tämän kansan yksinkertaisuudelle; sillä minusta oli kuin he mieluummin olisivat esiintyneet "komeljanttareina" kuin oikeuden haltijoina, ja kaikki mitä olin nähnyt heidän käytöksestänsä, esikuvistansa, oikeusoloistansa j.n.e. näytti minusta paremmin sopivan komedialle taikka naamiotempuksi kuin vakaaksi ja juhlalliseksi tuomioistuimeksi. Ei! Toistapa on meidän maapallolla, varsinkin Eurooppalaisissa, jotka väitteettä ovat ylhäisimmällä asteella. Mutta jos en saattanutkaan muuta kuin halveksia tuota maanalaista kansaa sen naurettavaisuuden ja vähäkykyisyyden takia, täytyi minun kuitenkin myöntää niiden olevan sieluttomia eläimiä etevämmät; sillä kaupungin kauneus, rakennusten arkkitehdillinen maku ja moni muukin seikka osoitti, etteivät puut suinkaan olleet järkeä vailla ynnä että niillä oli kaikellaista taitoa ja varsinkin konetaitoista kykyä. Mutta siinäpä olikin kaikki minkä sain myöntää heidän kiitokseksensa. Näin itseäni huvitellessani yksinäisyydessäni, tuli huoneesen muuan puu, kädessänsä "näppärin" tapainen kone. Hän paljasti toisen käsivarteni ja iski sen enempätä sanomatta suontani. Laskettuansa minusta sen verran verta kuin hän arveli tarvitsevansa, pani hän siihen erittäin taitavasti siteen; tämän tehtyä tutki hän ylen tarkasti vertani, jonka jälkeen hän poistui äänetönnä mutta nähtävästi vähän hämmästyneenä. Kaikki tämä lisäsi vielä käsitykseni lujuutta tämän kansan tyhmyydestä. Mutta kun olin oppinut puhumaan heidän maanalaista kieltänsä muuttui tämä halveksimiseni ihailuksi. Tuo oikeudenkäyntitapa, jonka ennen olin niin naurettavana pitänyt, selitettiin nimittäin minulle seuraavalla tavalla: ruumiinrakennuksestani luulivat he saavansa otaksua minun olevan olento maapallon kuorelta, ja kun kaikki näytti siltä kuin olisin tahtonut solvaista ylhäistä naista vietiin minä sen johdosta raatihuoneesen. Toinen asianajaja oli katsonut rikosta kovimmalta kannalta ja vaati minulle rangaistusta lain mukaan; toinen ei tosin ollut vaatinut minun syyttömäksi julistamistani, mutta oli arvellut että lainnoudattamista pitäisi viivytettämän kunnes oli saatu tietää kuka ja mistä olin, ja pitikö minua pidettämän järjettömänä luontokappaleena vai järjellisenä olentona. Edelleen sain tietää, että oksien nostaminen ylöspäin oli uskonnollinen teko, joka toimitettiin aina ennen oikeuden istunnon alkamista. Se seikka, että asianajajat olivat verhotut lammasnahoilla, kuvasi sitä, että heillä aina piti silmissänsä oleman tuo sielun puhtaus ja rakkaus totuuteen, jota asianajajan tulee virassansa noudattaa; niinpä ovatkin kaikki asianajajat täällä rehellisiä ja kunnon miehiä, joka osoittaa, että yhteiskunnassa saattaa löytyä rehellisiä ja kunniallisia asianajajia. Laki on täällä niin ankara vilpillisiä asianajajia vastaan, ettei hyvällä mitäkään petosta, tai lainväärentämistä saateta peittää, uskottomuutta tekosyillä suojella, ettei kukaan holvasti, kunnianloukkaaja tai petturi saata rangaistustansa välttää. Heidän vitkaiseen käsityskykyynsä perustuu se seikka, että lauseet kahdesti kerrotaan, ja tämä huono ajatuksenjuoksu onkin tämän kansan tunnusmerkkinä kiertotähden muiden kansain joukossa; sillä ani harvat heistä saattavat käsittää, mitä he läpimiten lukevat tai mitä he vaan kerran kuulevat. Hän, joka oitis oivalsi mistä puhe oli, katsottiin olevan arvostelukykyä vailla, ja semmoinen ylennettiin ani harvoin korkeampiin ja tärkeämpiin virkoihin, koska kokemus usein oli näyttänyt missä vaarassa valtio oli kun sitä johti henkilö, jolla oli vilkas käsitys taikka jonka sopi lukea suurten nerojen joukkoon; kun sitä vastoin raskaammin ajattelevat eli semmoiset, joita ivalla kutsutaan "pöllöpäiksi", usein olivat laittaneet kuntoon ja oikealle uralle, mitä hyväpäiset olivat epäjärjestykseen panneet. -- Kaikki tämä kaikui oudosti korvissani, mutta vakaasti ajateltuani asiaa, en pitänyt sitä niinkään mielettömänä. Mikä ennen kaikkia minua ihmetytti oli kertomus oikeuden presidentistä, sillä hänen virkaansa hoiti nuori vaimo, joka oli syntynyt kaupungissa ja jonka hallitsija oli nimittänyt _Kakiksi_ tai oikeuden presidentiksi. Tässä kansassa ei nimittäin huolita kuullakaan mitäkään puhetta erosta eri sukupuolien välillä, kun on kysymyksessä määrätä viranhaltija, vaan otetaan niihin, tarkan valitsemisen perästä, arvollisin. Päästäkseen tilaisuuteen oikein arvostelemaan kunkin taipumuksia ja sielunvoimia, on hallitsija laittanut lukioita, joiden johtajat eli tirehtöörit kutsutaan _karatteiksi_, mikä oikeastaan merkitsee samaa kuin tutkija eli arvostelija. Heidän tulee tutkia jokaisen taipumuksia ja kelvollisuutta, pitää tarkasti huolta nuorison käytöksestä ja lahjoista, sekä vuosittain laittaa hallitsijalle luettelo niistä, jotka ansaitsevat etukädessä tulla huomioon julkisien virkojen asettamisessa; samaten on heidän asianansa antaa lausunto siitä, missä toimessa kukin kokelaista parhaiten voi olla isänmaan hyötynä. Nämä tiedot saatuansa kirjoituttaa hallitsija kokelaitten nimet erääsen kirjaan, voidaksensa milloin tahansa nähdä, ketkä ansaitsevat tulla huomioon avonaisia virkoja asetettaissa. Mainittu nuori nainen oli neljä vuotta takaperin saanut niin oivat kiitokset karatteilta, että hallitsija niiden johdosta määräsi hänet presidentiksi hänen syntymäkaupunkiinsa. Tätä tapaa antaa kullekin toimensa syntymäseudullansa noudatetaan aina tarkasti Pootualaisten kesken, sillä he otaksuvat ettei kukaan paremmin saata tuntea oloja paikkakunnalla kuin se joka siellä on syntynyt ja kasvatettu. _Palmka_ (se oli tämän nuoren naisen nimi) oli nyt kolme vuotta suurimmalla kiitettäväisyydellä hoitanut virkaansa ja häntä arvosteltiin ymmärtäväisimmäksi puuksi koko kaupungissa, sillä hän oli niin varovainen käsityksissänsä, että hän tuskin luuli jotakin asiata oikein älyävänsä ennenkuin hän oli kuullut sitä kolmasti taikka neljästi kerrottavan, mutta mitä hän kerran oli saanut selvästi mieleensä sen hän käsitti perinpohjin, ja kehitti semmoisella tarkkaälyisyydellä jokaisen sekavankin kysymyksen, että kaikki hänen tuomionsa saivat ennusjumalan vastauksen maineen. Eikä hän ollutkaan koko virka-ajallansa julistanut vielä ainoatakaan tuomiota, jota ei korkein oikeus olisi kiitoksella vahvistanut. -- Sentähden, kun tarkemmin punnitsin tätä järjestelmää, että molemmilla sukupuolilla oli sama tilaisuus tarttumaan julkiseen elämään, minkä ensin olin hyljännyt, ei se nyt näyttänyt minusta niinkään mielettömältä. Minä ajattelin itsekseni: Mitäpä siitä, jos Bergenin pormestarin rouva asettuisi miehensä sijalle tuomiopöydän ääressä? Mitäpä siitä, jos asianajaja Sörenin tytär jolla on sana vallassansa ja sitä paitsi on älykäs tyttö, hoitaisi oikeudenkäymisiä tyhmän isänsä asemesta? Meidän lainhoidantomme ei suinkaan siitä vahinkoa saisi ja luultavaa on ettei oikeudelle niin usein korvapuustia sivallettaisi. Edelleen ajattelin näin: kepeäntekoiset tuomiot, joita ylipäänsä Euroopassa tehdään kyllä, jos niitä huolellisesti tutkittaisiin, laitettaisiin takaisin ankaralla nuhteella epäkypsinä hätikkötöinä. Syy, miksi minulta suonta iskettiin oli tämä: Niinpian kun joku on todistettu syylliseksi jostakin rikoksesta ei häntä tuomita ruoskittavaksi, runneltavaksi eikä mestattavaksi, vaan hänen suontansa isketään siinä tarkoituksessa, että saataisiin selvä siitä johtuuko tehty rikos ilkeydestä taikka huonosta verestä ja epäterveellisistä nesteistä sekä vaikuttaisiko tämmöinen menettely parantumiseen, koska tuomioistuimet täällä alhaalla enemmän tarkoittavat rikollisen parantamista kuin rankaisemista. Kuitenkin on tämä parantamisen tapa samalla myös jonkinlainen rangaistus, kun näin tuomittua suoneniskua aina pidetään häpeällisenä. Jos joku toisen kerran joutuu tämmöisestä erhetyksestä kanteen alaiseksi, tuomitaan hän kansalaisoikeutensa menettäneeksi ja ajetaan maanpakolaisuuteen maankuorelle, jossa kaikki ilman poikkeuksetta otetaan vastaan. Tästä maanpakolaisuudesta vastedes kerron tarkemmin. Syynä siihen miksi se haavuri, joka avasi minun suontani hämmästyi vertani tutkiessaan oli se, että tämän kiertotähden asukkailla veren asemesta on kirkas ja valkeaan vivahtava neste suonissaan, ja jota valkeampata se on sitä enemmän se todistaa puhtaudesta ja viattomuudesta. Kaikesta tästä minä sain hyvän tiedon perehdyttyäni maanalaiseen kieleen, ja minä rupesin sentähden penseämmin tuomitsemaan tätä kansaa, jota siihen asti olin liian ajattelemattomasti halveksinut. Minä käsitin pian, ettei näille puille, joita ensin olin pitänyt tuhmina ja hassuina, inhimillisyys ja säädyllisyys ollut vieraita; ja ettei minun siis tarvinnut peljätä henkeäni, mikä toivoni vielä enemmän vahvistui kun minä huomasin että minulle kahdesti päivässä tuotiin ravintoaineita. Ruokana oli tavallisesti hedelmiä ja kaikellaisia kaaliksia ja juomana oli kirkas, erittäin hyvänmakuinen ja miellyttävä neste. Pormestari, joka yhä edelleen piti minua vangittuna, ilmoitti heti hallitsijalle, joka asui lähellä, että järjellinen eläin, vaikka sangen omituinen ruumiinsa rakennukselta, sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä. Ruhtinasta miellytti asia ja hän käski minulle opettamaan maan kieltä, minkä opittuani minut piti hoviin lähetettämän. Minä sain siis kielenopettajan ja edistyin puolessa vuodessa niin että jotenkin helposti saatoin keskustella asukkaiden kanssa. Ehdittyäni oppia kielen ensimmäiset alkeet saapui toinen käsky hovista, että opetustani piti jatkettaman, että minä pantaisiin kaupungin lukioon että tämän laitoksen karatit eli tutkijat tarkemmin ottaisivat selvän ymmärryslahjoistani ja sitten antaisivat lausunnon missä opin ja tieteen haarassa minusta sopisi parasta toivoa. Kaikkia tätä noudatettiin tarkasti, ja niin kauvan kun minä olin tässä laitoksessa hoidettiin minun sekä ruumiillista että sielullista puoltani, eikä vähintä vaivaa nähty siitä, että minä niin paljon kuin mahdollista tulisin puun kaltaiseksi, jossa tarkoituksessa he ruumiilleni sovittivat keinotekoisia oksia. Isäntäni kanssa juttelin joka ilta lukiosta tultuani kaikellaisista aineista ja jos joistakin kysymyksistä. Todellisella mielihyvällä kuulteli hän kertomustani siitä mitä minulle oli tapahtunut matkallani maanalaisen maailmaan; mutta ennen kaikkia hän ylen määrin hämmästyi ja ihmetteli kun kerroin meidän maastamme ja äärettömästä taivaasta täynnä lukemattomia tähtiä. Kaikkea tätä hän kuulteli halullisella tarkkuudella, mutta tuli vähän hämillensä kun hänelle puhuin puista maan päällä: että niiltä puuttuu sielunelo, oma liikkumisen kyky, ja että ne juurilla ovat aina samalla sijallansa maassa; ja hän loi minulle tulistuneita silmäyksiä kun hänelle vakuutin että me hakkaamme puumme maahan lämmittääksemme niillä huoneemme ja keittääksemme ruokamme. Mutta hänen vihansa ei milloinkaan ollut pitkäikäinen. Ehdittyänsä ajatella asiata muuttui hän vähitellen hyväksi jälleen, ja ojensi silloin viisi oksaansa (useampaa hänellä ei ollutkaan) korkeutta kohden ylistäen luojan viisasta neuvoa, joka tarkoituksilleen on tutkimaton, ja kuulteli sitte jälleen halulla mitä minulla oli edelleen kerrottavana. Hänen rouvansakin, joka tähän asti oli kaihonnut seuraani, kävi sovinnolliseksi ja kaikki hänen epäilyksensä katosivat hänen tultuansa selville asioiden oikeasta laidasta: että minua nimittäin oli vietellyt puun ulkonainen yhtäläisyys semmoisiin, joihin meidän maassa vähintäkään arvelematta saadaan kavuta ylös. Mutta peljäten loukkaavani nuorta ystävyyttämme taikka uudestaan repiväni auki haavoja, jotka juuri vasta olivat parantuneet, en puhunut hänen kanssansa milloinkaan muulloin kun hänen miehensä läsnäollessa ja hänen luvallansa. KOLMAS LUKU. Kertomus Keban kaupungista. Oleskellessani lukiossa kuljetti isäntäni minua pitkin kaupunkia näyttääksensä minulle siellä kaikki näkemistä ansaitsevat paikat. Me astelimme esteettä pitkin ja -- mikä minua enimmän ihmetytti -- saamatta peräämme ensinkään uteliasta rahvasta. Varsin toisin käy meillä, jossa jokaisesta syystä, olkoon se kuinka vähäpätöinen tahansa, kansaa kokoontuu suurissa parvissa uteliaisuuttansa tyydyttämään. Tämän kiertotähden asukkaat eivät nimittäin ole mitään uutispyytäjiä, vaan pysyvät mieluimman siinä mikä on tiettyä ja tunnettua. Kaupungin nimi on _Keba_ ja on toinen järjestyksessä _Pootun_ ruhtinaskunnassa. Asukkaat ovat siihen määrään vapaita ja totisia, että on vähältä luulla heitä pormestariksi joka miestä. Täällä saa vanhuus siivon kodon eikä missäkään harmaita hapsia enemmän kunnioiteta ja arvossa pidetä; ei ainoasti ijäkkäiden käskyä, vaan hänen pienintä viittaustansakin seuraa heti kuuliaisuus ja kohtelias nöyryys. Minä en saattanut estää ihmettelemistäni siitä, että niin siveätä ja hiljaista kansaa saattoivat huvittaa voimaleikit, rattoisuudet ja näytelmät, mitkä kaikki tuntuivat varsin vierailta kansan karkealle vakavuudelle. Isäntäni, joka havaitsi minun ihmettelemiseni, selitti minulle, että tämän ruhtinaskunnan asujamet jakoivat aikansa vakaiden tehtävien ja virkistävien huvien kesken, liittäen: Jupiterin ynnä Saturnon me yhtehen ain' sovitamme. Muiden hyvin aprikoittujen järjestelmäin muassa tässä yhteiskunnassa mainittakoon oikeus, jolla saadaan nauttia viattomia huveja, joiden luullaan virkistävän mieltä, tekevän sen lujaksi kestämään rasittavata työtä, mikä taas vuorostansa haihduttaa kaikki synkät pilvet, surumieliset ajatukset, mitkä ylen usein ovat varsinaisena syynä epäjärjestyksiin, kapinoihin ja kaikellaisiin vahingollisiin yrityksiin. Näistä syistä he, päivän tehtävien loputtua, etsivät virkistystä leikeistä ja huveista, pannen semmoisen arvoisuuden iloonsakin ettei se milloinkaan pahene äreydeksi taikka kevytmielisyydeksi. Minä en kuitenkaan saata kieltää, että minä suuresti suutuin ja sain sappeni paisumaan, havaitessani että disputatioonit eli julkiset väitökset luettiin komedioitten eli huvinäytelmien joukkoon. Erityisillä määrätyillä ajoilla vuodesta pannaan nimittäin toimeen kilpaleikkejä, jolloin palkinnoita jaetaan voittajille. Samoissa tiloissa pannaan nyt myös väittelijät parittain toisiansa vastaan, ikäänkuin nyrkkisillä olijat, ja kaikki tapahtuu jotenkin samalla tavalla kuin meillä kukkoja tai muita taistelunhimoisia eläimiä ärsytetään toistensa kimppuun. Tavallista on että rikkaat ihmiset pitävät väittelijöitä, varsin niinkuin meillä pidetään metsäkoiria, ja että he antavat niiden harjoitella itseänsä väittelytaidossa taikka ajatusjohto-opissa, saavuttaakseen tarpeellista lipokielisyyttä vuotisiin turnauspeleihin. Niinpä oli esim. muuan rikas porvari nimeltä Henoki kolmen vuoden ajalla koonnut melkoisia rikkauksia, enemmän kuin 400 _rikatua_ ainoasti pitämällä väittelijää, josta hänelle enemmän kuin yhden kerran semmoiset henkilöt, jotka näistä kamppausleikeistä olivat itselleen tehneet karttuisan elinkeinon, tarjonneet suunnattomia summia; mutta hän ei vielä ollut halullinen hukkaamaan semmoista aarretta, jonka kautta hänelle vuosittain oli niin suuret tulot. Mainitulla väittelijällä oli hallussaan tavattoman vilpas kieli: hän saattoi repiä alas ja rakentaa ylös jälleen, hän osasi tehdä nelikulman pyöreäksi ja pyöreän nelikulmaksi, hän teki taidokkaita käänteitä, iski ympärillensä sekoittavia johtopäätöksiä ja johdanto-opillisia näppäryyksiä ja oli mies, joka "distinktiooneillansa", "sumtiooneillansa" ja "subsumtiooneillansa" saattoi panna jokaisen vastaväittäjän pään niin pyörälle kuin perästäkin, vieläpä usein sai tämän vaikenemaankin kokonansa. Pari kertaa olin suureksi harmikseni läsnä semmoisessa näytelmässä; sillä minusta oli sekä jumalatonta että kokonansa arvollisuutta vailla heittää näitä pyhiä ja syvintä kunnioitusta ansaitsevia toimia -- meidän yliopistojemme kaunistuksia -- halpojen huvinäytelmäin joukkoon. Ja kun tässä sattui mieleeni että itse, ja vieläpä suurella menestykselläkin, olin kolme kertaa julkisesti väitellyt ja asettanut upean laakeriseppeleen otsalleni, saatoin tuskin hillitä kyyneleitäni. En minä ollut suutuksissani niin paljon itse toimitukseen, kuin siihen tapaan, jolla sitä tehtiin. Käytettiin nimittäin palkattuja yllyttäjiä (heitä nimitettiin _kahalkeiksi_) jotka, huomattuansa taistelijoiden innon laimentuvan, kutittivat heitä kylkeen eräänlaisella aseella, uudestaan virkistääksensä heitä ja saadakseen heidän vaipuneen rohkeutensa taas nousemaan ilmiliekkiin. Paitsi näitä väittelijöitä, joita pilkalla sanottiin _maskabeiksi_ eli kielitaistelijoiksi, oli huvien joukossa myös tappeluja nelijalkaisten niin kesyjen kuin petoeläinten, varsinkin petolintujen välillä. Minä kysyin isännältäni kuinka oli mahdollista että järjellinen kansa saattoi siihen määrään halventaa tämmöisiä jaloja harjoituksia, jotka tarkoittavat järjen teroittamista, totuuden päivän valoon vetämistä ja kaunopuheliaisuuden kyvyn saavuttamista, että niistä tehdään julkisia huvituksia. Hän vastasi, että ennen maailmassa, raakalaisuuden ajanjaksossa, olivat tämmöiset julkiset väittelyt olleet suuressa arvossa, mutta sittekun kokemus oli osoittanut että ne tekivät nuorison itsevaltaiseksi, herättivät kansassa levottomuuksia ja olivat esteenä käytännölliselle tieteelle ja opille, oli nämä kiistat ajettu akatemiasta teaatteriin; ja loppupäätös oli näyttänytkin että levollisuus ja maltillisuus olivat opintoja harjoittavalle nuorisolle tästä tutkimistyössään melkoista puolustettavammat. Vaikken saattanut tietää että tässä vastauksessa oli totuuden-tapaisuus puolta pitämässä, en minä kuitenkaan katsonut itseäni tyydytetyksi. Kaupungissa löytyi akatemia eli yliopisto, jossa kirjallisia opintoja harjoitettiin suurella ahkeruudella ja perinpohjin. Isäntäni vei minun kerran tämän yliopiston juhlasaliin eräänä juhlallisena päivänä, jolloin _mudikki_ eli filosofiian tohtori piti arvoonsa asetettaman. Tämä toimitus tapahtui ilman mitäkään juhlatemppua, paitsi että kandidaatti piti samalla oppineen ja mainion hyvän esitelmän määrätystä fyysillisestä selvitettävästä, minkä jälkeen akatemian johtaja koroitti hänen niiden joukkoon, joilla oli oikeus pitää julkisia esitelmiä. Kun isäntäni minulta kysyi, mitä minä pidin tästä seremoniasta, vastasin minä että se minusta tuntui kuivalta ja hengettömältä verraten meidän tohtorivihkiäisiimme. Minä selitin hänelle, että meidän maisterien ja tohtorien täytyy julkisesti väitellä ennenkuin heitä arvoonsa vihitään. Hän rypisti silloin otsaansa ja kysyi minulta näiden väittelyjen laadusta, missä niitä pidetään ja minkä puolesta ne olivat maanalaisista väittelyistä eroavaiset. Minä vastasin hänelle, että niissä tavallisesti käsiteltiin oppineita ja harvinaisia asioita, varsinkin kaikkea semmoista, joka koski tapoja, kieltä ja pukuja parissa Euroopan vanhemmista kansoista, jotka kauvan aikoja sitte olivat kultuurin, sivistyksen ja valistuksen korkeimmalla kannalla; ja minä vakuutin hänelle että itse olin kirjoittanut kolme ylen oppinutta teosta eli väitöskirjaa näiden kahden kansan pieksuista. Hän purskahti silloin niin kovasti nauramaan, että koko talo kaikui. Hänen rakas puolisonsa, joka oli ihmeissään siitä mitä tämä meteli merkitsi, tuli äkkiä juoksujalkaa huoneesen ja kysyi peräti uteliaana mille ukkonsa niin nauroi. Mutta minä olin liian suutuksissani vastatakseni tähän kysymykseen; sillä saattaahan sitä suuttua kun havaitsee näin tärkeitä ja vakaita asioita ivalla ja halveksimisella kohdeltavan. Kuitenkaan en paremmin suoriutunut emäntänikään edessä, sillä saatuansa päähänsä selville mistä puhe oli, nauroi hän sille yhtä sydämellisesti kuin miehensä. Juttu levisi pian koko kaupunkiin ja minä jouduin alituisen ivan esineeksi. Muun muassa löytyi siellä eräs raatimiehen rouva, joka aina oli valmis nauramaan ja joka tästä jutusta oli vähältä naurusta haljeta; ja kun hän pian tämän jälkeen kuoli kuumeesen, luulivat puut, että tuo hillitön nauru oli vahingoittanut hänen keuhkojansa ja siten saanut kuoleman seuraukseksensa. Tämä oli kuitenkin vaan pelkkää huhua, sillä itse asiassa ei kuolonsyystä oltu sen enempätä selvillä. Muuten hän oli aimo vaimo ja hyvä perheenäiti, sillä hänellä oli kokonansa seitsemän oksaa, mikä oli ylen harvinaista hänen sukupuolessansa. Hän haudattiin yöllä kaupungin ulkopuolella samassa pukimessa, johon hän kuolematilaisuudessa oli puettuna, sillä eräs lainkohta määräsi ettei ketäkään saatu haudata kaupungin sisäpuolella, kun kuolleen ruumiin peljättiin pilaavan ilmaa. Samaten on määrätty ettei ruumiin saattojoukko saa olla suurilukuinen ja ettei ruumista saa koreilla kalliisen ruumisverhotukseen, kun se kaikissa tapauksissa pian joutuisi matojen saaliiksi. Tämä kaikki näytti minusta erittäin perälliseltä. Ruumispuheitakin kyllä pidettiin, mutta niissä yleensä lausutaan vaan kehotuksia siveästi elämään ja muistutuksia kuulijoille heidän omasta kuolevaisuudestansa. Tämmöisissä tiloissa on läsnä _sensoria_, joiden toimena on pitää silmällä ylistetäänkö vai parjataanko vainajata liiaksi. Sentähden ovat puhujat ylen varovaisia kiitoksensa tai moitteensa puolesta, kun liian loitos meneminen tällä uralla tuottaa rangaistusta. Vähäistä tämän jälkeen olin läsnä suurissa hautajaisissa ja kysyin sentähden isännältäni kuolleen arvoasteesta ja sijasta yhteiskunnassa, koska hänen muistoansa tällä tavalla kunnioitettiin. Isäntäni vastasi vainajan olleen talonpojan, joka oli kuollut eräällä matkalla kaupunkiin. Jos tämä maanalainen kansa oli tähän saakka nauranut minulle, niin oli nyt minun vuoroni maksaa heille se takaisin samalla lailla ja ampua samat nuolet, joita he ennen olivat ampuneet Eurooppalaisiin, samalla voimalla takaisin heihin. "Miksi ei siis," huudahdin minä, "härkiä ja sonneja, jotka ovat talonpoikien veljiä ja työkumppania, samaten ylistetä saarnatuolista? Saatetaanhan niiden sanoa jättävän yhtä hyvän aineen hyvään jälkeispuheeseen kuin talonpoikainkin, koska niillä on sama toimi ja vaikutusala." Mutta isäntäni käski minun hillitsemään rattoisuuttani, ja ilmoitti minulle että talonpojat täällä nauttivat suurta kunnioitusta tuosta jalosta toimesta, jolle he ovat antautuneet, ja ettei mitäkään vaikutusta arvostella korkeammaksi kuin juuri maanviljelijän; jonkatähden kaupunkilaiset puhuttelevatkin jokaista taitavaa ja kunnon maanviljelijätä kunnianimellä _isä_ taikka _herra_. Siitä tulee sekin tapa, että kun talonpojat syksyn alkupuolella eli palmukuussa lähestyvät kaupunkia suurella määrällä vaunuja täynnä viljaa, rientävät kaupungin virkamiehet heitä juhlallisesti vastaan ja saattavat heitä kaupunkiin ikäänkuin riemusaatossa soiton ja torvitoitotusten kaikuessa. Kuinka minä hämmästyinkään tätä kuullessani ja muistuttelin mieleeni omia talonpoikiamme, jotka huokailevat kärsimättömässä, tukalassa orjuudessa, ja joiden työtä me halveksimme verraten sitä muihin ansaitsemiskeinoihin vallattomuuden ja turhamaisen loiston palveluksessa. Tämän uskoin jonkun ajan perästä tämän jälkeen isännälleni, vaitiolon ehdolla, sillä minä pelkäsin että maanalaiset kansat muuten saisivat ylen huonon käsityksen ihmiskunnasta. Hän lupasi minulle pitää tämän jutun hampaittensa takana ja vei minut erääsen oppisaliin, jossa oli tapana pitää muistopuheita. Minun täytyy tunnustaa etten ollut milloinkaan ennen kuullut mitään enemmän syvyyteen tunkeutuvata totuutta, jolle kaikki liehakoitsemisen kaukaisin varjokin oli vierasta; puhe kokonaisuudessansa tuntui minusta kelpaavan malliksi, jonka mukaan kaikki tämänlaatuiset puheet olivat pidettävät. Puhuja huomautti ensin edesmenneen hyvistä avuista ja sitte hänen vioistansa ja vaillinaisuuksistansa, joitten viimeksi mainittujen suhteen hän käski kuulijoiden olemaan varoillansa ja karttamaan niitä. Lähdettyämme opintosalista kohtasimme me pahantekijän kolmen vartijan silmällä pitämänä. Hän oli hiljan kärsinyt käsivarsirangaistuksen (siksi kutsuttiin ennenmainittua suonen-iskemistä) ja oli nyt matkalla kaupungin yleiseen hospitaaliin. Kysymykseeni mitä mies oli tehnyt sain vastaukseksi, että hän oli pitänyt esitelmän Jumalan olennosta ja ominaisuuksista, mikä oli siinä maassa kielletty sentähden, että tämmöiset epäkypsät tutkimukset pidetään liian mielettöminä ja julkeina saattaakseen tulla kysymykseenkään terveellä järjellä varustettujen olentoin joukossa. Sentähden on täällä tapana sulkea tämmöiset viisastelevat väittelijät, sittekuin heiltä ensin on aimo tavalla suonta isketty, hullujen huoneesen taikka työlaitokseen, kunnes ovat saaneet järkensä jälleen päähänsä. Minä ajattelin itsekseni: "Oi Jumalani! kuinka täällä kävisikään jumaluusoppineittemme, jotka päivät pitkään kiistelevät Jumalan olemisesta ja omituisuuksista, henkien luonteesta ja muista yhtä ymmärrettämättömistä ja salatuista asioista? Kuinka kävisi viimein tutkijoidemme, jotka, ylpeillen ylenluonnolisista tiedoistaan, pitävät itseänsä kaikkia muita viisaimpina, niin, vieläpä Jumalien vertaisinakin? Pelkäänpä, että he laakeriseppeleitten, tohtorihattujen ja sormuksen asemesta, joilla ihastuneet tiedekunnat heitä meillä koristavat, täällä saisivat vapaan elannon lopuksi elämäänsä hullujen huoneessa taikka työlaitoksessa." Vihdoin valkeni päivä, jolloin minun, varustettuna pääsötodistuksella, yliopistosta, tuli lähteä hoviin. Minä luulin saavani odottaa jotakin varsin harvinaista todistukseni puolesta, sekä osoitetun intoni tähden niin vähässä ajassa oppimaan maanalaisten kieltä, että isäntäni selvän ystävällisyytensä nojalla, ja tutkijoitteni aina ylistetyn oikeudenmukaisuuden perustalla. Minä vapisin ilosta saatuani todistuksen käteeni, ja riensin ottamaan selkoa odotetuista kiitoslauseista, saattaakseni niiden mukaan ruveta kuvitteleimaan sitä onnea, joka oli tuleva osalleni. Mutta kuinka suuttuneeksi ja samalla epätoivon alaiseksi kävinkään, sittekun sen olin lukenut. Sisältö oli seuraava: "Noudattaen Teidän Korkeutenne käskyjä, lähetämme täten Teidän Korkeudellenne puheena olevan eläimen, joka hiljattain tuli tänne toisesta maailmasta ja joka kutsuu itseänsä ihmiseksi. Me olemme kaikella ahkeruudella koettaneet siihen istuttaa kaikkia niitä tietoja, joita meidän koulullamme on tarjottavana, ja huolellisesti koetettuamme tutkia sen ymmärryskykyä, luonnonlahjoja ja luonnetta, olemme havainneet sen erittäin tarkkaoppiseksi ja varustettuna hyvällä käsityskyvyllä, mutta samalla siihen määrään harhasuuntaiseksi oikeudenkäsitteiden suhteen että sitä, katsoen siihen nopeuteen, jolla se itseksensä luo johtopäätöksiä, tuskin saattaa lukea järjelliseksi olennoksi ja vielä vähemmin katsoa kelvolliseksi mihinkään tärkeämpään virkaan. Mutta sitä vastoin, ollen varustettuna paremmilla ja nopeammilla liikkumisen välikappaleilla kuin yksikään tässä maassa, tullee siitä erittäin sopiva hovikurjeeri. Alammaisimmasti Rehek. Joktan. Rapasi. Kilak." Ylen murheillani riensin isäntäni luo ja rukoilin häntä, mitä sydämellisimmästi käyttämään vaikutusmahtiansa _Karatteilta_ hankkiaksensa minulle suotuisamman todistuksen ja näyttämään heille edellisen akatemiallisen todistukseni, jossa minua kiitetään erittäin älykkääksi ja eteväksi ylioppilaaksi. Hän väitti että tämä pääsötodistus saattaa kyllä olla hyvä meidän maailmassamme, jossa ehkä enemmän otetaan huomioon varjo kuin itse ruumis, enemmän katsotaan kuoreen kuin sydämeen, mutta täällä, jossa oli tapana perinpohjin tutkia jokaista asiata, ei se ollut suuresta merkityksestä. Muuten arveli hän minun menetteleväni parhaiten jos kärsivällisyydellä tyytyisin kohtalooni, varsinkin kun ei minun todistustani saatettu muuttaa eikä kumota, kun täällä pidettiin mitä suurimpana rikoksena ylistää jotakuta henkilöä avuista, joita hänellä ei ollut. Kuitenkin, valaaksensa jotakin lieventävätä nestettä haavaani, ja lohduttaaksensa minua suuressa murheessani, huomautti hän minua siitä että kunnia ja korkeus pidettäkööt uuelmana, josta on paras pysyä loitolla; että tämmöinen onni on haihtuva, semmoinen, joka helpolla kiiltää ja synkistyy, sekä epäili eiköhän ylemmällä asteella oleva ole enemmän kateuden nuolien määränä kuin halvemmalla toimiva ynnä muistutti minulle että moni, joka tahtoo yhdistää kunnian ja rikkauden, takoo omaa asettansa johon hän ennen pitkää haavoittuu ja laukeaa silloin kunnian valtaistuimelta ivan ja pilkan häpeälliseen kuiluun. Hän huomautti sitä paitsi, että henkilön, joka oli alemmalla yhteiskunnan asteella, ei tarvinnut semmoista peljätä, ja mitä Karattien lausuntoon tuli, niin osoittausi kaikessa se, että he olivat erittäin tarkkanäköisiä ja kunnon tuomareita, jotka eivät antaneet itseänsä lahjoa taikka uhkauksilla peloittaa askeltakaan totuudesta; minkätähden tässäkään asiassa ei epäluulon haivekaan saattanut heitä kohdata. Ja lopuksi sanoi hän suoraan puhuen suunsa puhtaaksi, että hänkin jo aikoja sitte oli havainnut minun karsaan arvostelukykyni, ja että minun nopea ymmärrykseni ja hyvä muistoni jo aikoja sitte olivat saaneet hänen oitis ajattelemaan, ettei minussa juuri ollut mitäkään suurta tekeillä, ja näiden selvien virheitten johdosta aivoissani en kelvannut hallitsemaan tärkeämpätä virkaa. Sen mukaan mitä olin hänelle Eurooppalaisista kertonut, sanoi hän helposti saattavansa ymmärtää, että minä todella olin syntynyt hullussa maassa ja että tuhmuuden tähti oli syntymääni tervehtänyt. Muuten hän mitä kohteliaimmasti vakuutti minulle ystävällisyyttänsä, ja antoi minulle neuvon viipymättä lähteä matkaan. -- Minä seurasin tämän järkevän miehen neuvoa, sitä mieluummin kun välttämättömyys minun vaati sitä tekemään ja kun sitä paitsi olisi ollut tuhmaa uhkarohkeutta osoittaa tottelemattomuutta ruhtinaan käskylle. Minä lähdin siis matkaan muutamain pikkupoikain seurassa, jotka samoin kuin minäkin olivat lukiosta pääsintodistuksen saaneet, ja nyt, samassa tarkoituksessa kuin minäkin, lähetettiin pääkaupunkiin. Seuraajanamme oli muuan vanhempi Karatti, joka kun hän oli kivulloinen ja nytkin sairasti jostakin vammasta toisessa jalassaan ratsasti sonnimullikalla. Muuten ei ole tavallista nähdä jonkun ajavan taikka ratsastavan, sillä se on oikeus, joka tulee vaan vanhoille, rammoille ja sairaille, ja kuitenkin saattaisivat asujamet täällä, meihin verraten, paljoa mieluummin saada anteeksi sitä, että he ajavat, kun heidän kävelynsä on sekä hankalata että vitkallista. Muistanpa varsin hyvin kuinka tuo maanalainen kansa naurusuin kuulteli minun kertovan meidän kulkuneuvoistamme ja tavoistamme liikkua: hevosistamme, vaunuistamme, kareeteistamme ja ennen kaikkia näistä kantotuoleista, joissa meitä, niihin jamattuina kuten rahtitavara, hinattiin pitkin kaupunkia; ja varsinkin pitivät he naurettavana ettei naapuri saata lähteä toistansa tervehtimään, ellei hän muuta asumaan tuollaiseen vaunu- tai kantotuolikoneesen, jossa pari hurjaa hevoista häntä sitte laahaa pitkin katuja ja kujia. -- Kun nämä ylen järkevät puut, miten jo ennen olen kertonut, liikkuvat niin vitkallisesti, kului matkaan kolme päivää, vaikka Kebasta pääkaupunkiin oli tuskin neljä peninkulmaa kuljettavana, Jos olisin ollut yksin, olisin helposti tehnyt tämän matkan yhdessä päivässä. Kuinka paljon iloitsinkin siitä, että olin parempi kävelijä kuin maanalaiset isäntäni, niin en saattanut olla mielessäni tuntematta syvää mielipahaa ajatellessani, sitä että juuri tämä etuisuuteni tuomitsi minun huomaamattomaan ja halventavaan toimeen. "Toivoisinpa," sanoin sentähden kerran, "olevani yhtä vitkallinen jalkojeni puolesta kuin kansa täällä, koska sen kautta saattaisin välttää tuon orjallisen ja halvan viran, mikä minulle nyt on määrätty." Kun saattajamme eli päällysmiehemme tämän kuuli, sanoi hän: "niin, mutta sinun pitää muistaman, että ellei luonto tavallansa näillä ruumiillisilla etuisuuksilla olisi palkinnut mitä sinussa sielun puolesta on vaillinaista, niin olisimme me kaikki pitäneet sinua hyödyttömänä rasituksena maan päällä, sillä kun sinä niin tavattoman nopeasti käsität asioita näkyy siitä selvään, ettet sinä milloinkaan tunkeudu niiden pohjaan, vaan jäät kuorelle jättäen sydämen koskematta; lisäksi se, jolla on vaan kaksi oksaa, jää epäilemättä meidän jälkeemme käsitöissäkin." Tämän kuultuani, minä mielessäni kohta ylistin sallimusta pitkistä jaloistani koska minut, tämän etuisuuden puutteessa, ehdottomasti olisi siirretty järjettömäin luontokappalten joukkoon. Vaikka meidän retkikuntamme varmaankin oli harvinainen näky _Pootualaisille_ huomasin pitkin matkaa suureksi ihmeekseni heidän olevan niin kiintyneenä siihen työhön, joka heillä oli käsillä, ettei kukaan heittänyt työtänsä taikka edes kääntänyt päätänsä katsellakseen meitä ohitse kulkeissamme. Mutta kun päivä oli loppuun kulunut ja jokainen oli tehtävänsä tehnyt ja velvollisuutensa täyttänyt, etsivät he virkistystä kaikellaisissa leikeissä ja huvituksissa, arvellen tämän, yhtä paljon kuin ruoan ja juomankin, vahvistavan ruumista ja sielua. Näistä ja monista muista syistä oli minulle suurta huvia tästä matkastamme. Seutu oli kaikkialla kaunista, varsin kun pyöröteaatteri, niin ihana, että vaan luonto yksin saattaa semmoista luoda. Missä luonto oli vähänkin itaruutta osoittanut, olivat asukkaat osanneet taiteella korjata puutteen, sillä hallitus on määrännyt palkintoja jaettaviksi parhaiten hoidetusta maanviljelyksestä sekä talojen parantamisesta ja kaunistamisesta, jota vastoin ne, jotka päästävät talonsa ja tiluksensa rappiotilaan, tuomitaan kansalaisoikeutensa menettäneeksi. Me kuljimme monen kauniin kylän ohitse, jotka, ollen sijoitettuina vain vähien matkojen päähän toisistansa näyttivät yhdessä muodostavan ison, yhteen kuuluvan kaupungin. Siitä huolimatta ahdisti meitä tuon tuostakin matkallamme villit marakatit, jotka juoksentelivat ympärillämme ristiin ja rauhaan tiellä, ja alinomaa olivat minun kantapäissäni, jonka ne arvattavasti ruumiinrakennukseni suhden otaksuivat toveriksensa. Minä en saattanut hillitä suuttumustani tästä, varsinkin kun huomasin tämän seikan seuropuitani naurattavan, sillä ruhtinaan käskyn mukaan olin minä matkaani varten puettuna samoihin vaatteisiin, jotka minulla oli kiertotähdelle saapuessani ylläni, ja minulla oli keksini muassani, että ruhtinas saisi käsityksen siitä, minkälaisessa pukimessa meidän maassamme kuljettiin. Keksistä minulle nyt kuitenkin oli apua, kun sillä sain puolustautua marakateilta, jotka parvittain hyökkäsivät kimppuuni; mutta suuria ei sekään auttanut, sillä niiden sijaan, jotka ajoin pois; tuli heti toisia, joten minun alati täytyi olla valmiina puolustukseen. NELJÄS LUKU. Hovi Pootussa. Vihdoinkin saavuimme _Pootuun_, tämän maan pääkaupunkiin, joka on sekä laaja että erittäin soma kaupunki. Rakennukset ovat korkeampia kuin Kebassa, ja kadut ovat leveämpiä ja mukavampia. Ensimmäinen tori jolle saavuimme oli täynnä ostajia ja myyjiä ja ympärillä on runsaasti jos jonkinmoisia kauppapuoteja. Peljästyksekseni havaitsin keskellä toria puun köysi kaulassaan ja ympärillään koko joukon muita puita, jotka katseittensa ja muotonsa puolesta olivat vakaita kuin raatimiehet. Kysymykseeni mitä tämä meno tiesi ja miksi tuo puuparka oli hirtettävä, vaikka kuolemanrangaistukset siinä maassa olivat kielletyt, sain vastaukseksi että mies oli ehdoittanut erään vanhan lakipykälän kumoamista, ympärillä olevat olivat lainoppineita ja neuvosherroja, joiden, niinkuin tapa oli, tuli tutkia tuota uutta lakiehdotusta, ja jos se havaittiin hyvin harkituksi ja yleishyödylliseksi, ei ehdottelijaa ainoasti vapautettaisi vaan hän saisi vielä palkinnonkin; mutta jos se sitä vastoin havaittiin valtiolle vahingolliseksi taikka jos sen havaittiin vähänkin tarkoittavan ehdoittelijan omaa etua, niin hän heti valtiorikollisena hirtettiin. Tästä tulee että ylen harvat uskaltavat antautua semmoiselle uhkakoetukselle kuin voimassa olevan lain komoamisen ehdotus täällä on, ellei asia ole niin selvä ja kirkas ettei tarvitse epäillä sen onnistumista. Tähän määrään saakka pelkäävät maanalaiset muuttaa noudatettavana olevata lainkohtaa, arvellen valtion lujuuden olevan vaarassa samana hetkenä kun sen perustuksia saisi kenen päähän pällähdykset tahansa ruveta hyöräyttämään. "No pentele," ajattelin itsekseni, "kuinkahan täällä kävisikään meidän maapallomme yhteiskunnan parantajien, jotka luuletellen hyödyttävänsä valtiota alinomaa tekevät yhden uuden ehdotuksen toisensa perään, ei niin paljon yleiseksi hyväksi kuin usein heidän omaksi eduksensa." Vihdoin meidät vietiin isompaan rakennukseen, missä kaikki semmoiset otetaan vastaan, jotka ovat lukiosta pääsötodistuksen saaneet ja lähetetään ruhtinaan nähtäviksi. Johdattajamme eli Karattimme käski meidän olemaan valmiina, sillä hän lähti nyt meidän tuloamme ilmoittamaan. Hän oli tuskin ehtinyt jättää meidät, ennenkun korvillemme saapui kovaa huutamista, varsin kuin voittohuutoa ja kohta sen jälkeen kaikui ilmassa kimakoiden torvien ja rämisevien rumpujen ääniä. Uteliaina me riensimme ulos ja näimme puun liikkuvan eteenpäin perässään uhkea saattojoukko ja päässään kukkaisseppele, ja pian me huomasimme hänen samaksi, jonka vähäistä ennen olimme nähneet seisovan torilla köysi kaulassaan. Syynä tähän juhlalliseen saattokulkuun oli se, että tuo lainmuutos, jonka hän henkensä uhalla oli rohjennut ehdoitella oli voittanut myöntymyksen ja että se siis oli otettu noudatettavaksi. Mutta mitä syitä hän oli tuonut esille saadakseen vanhan lainkohdan muutetuksi, sitä en milläkään keinolla saanut tietää, tämän kansan salaperäisyyden takia, joka vaikuttaa, että vähäpätöisinkin mikä on yhteydessä valtion hallituksen ja hallitusasioiden kanssa, aina kokonansa salataan "kansalta". Varsin toisella tavalla menetellään meillä, jossa jonkun hallituksen istunnon jälkeisenä päivänä saadaan kuulla viimeksi tehtyjä päätöksiä tutkittavan, arvosteltavan ja ylipäänsä olevan yhteisenä puheaineena. [Tämä on ainakin _yksi_ kohta, josta me, tekijän luvalla, saatamme otaksua olevamme _Pootualaisia_ etevämmällä kannalla.] Noin tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Karatti takaisin, ja meidät käskettiin nyt häntä seuraamaan, minkä me teimmekin ilosta. Matkalla kohtasimme useoita pikkupuita, jotka kaikkialla juoksennellen tarjosivat kaupaksi jos joitakin kirjoja kaikellaisista ihmeellisistä asioista ja tapauksista. Kaiken tämän sorakalun seassa pisti silmääni pieni kirjanen, jonka nimenä oli: "Uudesta ja epätavallisesta ilmanilmiöstä taikka lentävästä aarneesta, joka menneenä vuonna taivaalla nähtiin." Minä näin ihan ilmeisen itseni vaskipiirroksessa, varsin semmoisena jommoiselta näytin kiitäessäni kiertotähden ympäri keksi kourassani ja siinä hinaten perässäni muutaman sylen mittaista köydenpäätä. Tuskin kyeten pysyä vakaana tämä näky silmissäni, ajattelin minä itsekseni: "Siunatkoon! mikä kamalan kauhea kuva, mikä hirvittävä olento!" Minä ostin tuon kirjasen kolmella kilakalla, mikä vastaa noin 15:tä penniä meillä, hillitsin naurunhaluani ja jatkoin äänetönnä ja hiljaisena matkaani linnalle. Tässä esiintyi enemmän taiteellisuutta, sievyyttä ja somuutta, kuin loistoa ja komeutta. Minä näin ylen harvoja lakejoita eli hovipalvelijoita, sillä ruhtinaat täällä alamaailmassa pitävät parhaiten vaatimattomasta hovielämästä ja kaihoavat kokonansa kaikkea mikä ylellisyyteen vivahtaakaan. Ei täällä tarvitakaan niin monta palvelijaa kuin meidän maailmamme hoveissa, sillä jokainen oksa, joka noilla elävillä puilla on, käy kädestä, joten kaikki käsin toimitetaan, saadaan tehtyä täällä kolme eli neljä kertaa nopeammin kuin meillä. Oli jo päivällispäivät kun saavuimme linnaan, ja kun ruhtinas tahtoi nähdä minun ennenkun hän rupesi aterialle veivät minun heti ruokasaliin. Ruhtinaassa yhdistyy mitä suurimmassa määrässä lempeys ja vakavuus. Hänellä on semmoinen kyky itseänsä hillitsemään ettei mikään suru eikä suuttumus saata liikuttaa tuota levon ja penseyden kuvastusta hänen muodossaan, joka aina on hänen luonteensa tunnusmerkkinä. Kohta sisälle tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä, mikä tekoni näytti läsnäolevia suuresti hämmästyttävän. Ruhtinas kysyi minulta minkä tähden niin tein, ja ilmoitettuani hänelle syyn siihen, käski hän minun nousemaan ylös, sanoen semmoisen kunnioituksen osoituksen tulevan ainoasti Jumalalle, ynnä että hallitsijan suosio saatetaan voittaa ainoasti tottelevaisuudella ja kunnollisuudella. Jälleen noustuani jaloilleni, teki hän minulle, ylen ystävällisen näköisenä, useoita kysymyksiä nimestäni, miten minä olin tullut tänne maanalaiseen maailmaan ja mitä teitä olin kulkenut, missä kotoseutuni oli y.m. Tähän vastasin kotomaani olevan tähän verraten ylen ison, vaikkei luonto ollut sitä niin kauniiksi luonut, nimeni olevan Niilo Klimin ynnä mitä retkeeni tänne tulee, että olin sen tehnyt kautta kauniin ja kirkkaan ilmakehän. Edelleen kysyi hän minulta mitä matkallani oli tapahtunut ynnä tavoista ja laeista maapallollamme. Minä rupesin nyt ylen lämpimästi puhumaan ihmisten hyvistä avuista, ymmärryslahjoista, hienostuneista tavoista ynnä kaikesta muusta mistä ihmissukukunta luulee itsellänsä olevan ylpeilemisen syytä. Mutta hän kuulteli minun tekointoista puhettani ylen kylmänä; ja kun virkoin semmoisista asioista, joiden luulin ennen kaikkia saavuttavan hänen korkeinta ihastustansa, hän vielä haukottelikin. "Uh!" ajattelin mielessäni, "kuinka erilaisia ovatkaan kuolevaiset maun ja mielihalun puolesta!" Mikä _meitä_ suuresti ihastuttaa, herättää vain inhoitusta _heissä_. Mikä varsinkin näytti huonolta kajahtavan hänen ruhtinaallisessa korvissansa oli kertomukseni meidän oikeudenkäyntioloistamme ja kun puhuin asianajajiemme kaunopuheliaisuudesta ja tuomariemme ketteryydestä tuomioiden julistamisessa. Minä aivoin juuri ruveta vielä laveammalta selittämään tätä, kun hän keskeytti minua ruveten puhumaan muista asioista; lopuksi kysyi hän minulta uskonnostamme ja jumalanpalveluksestamme. Minä kerroin lyhyesti kaikki uskonkappaleemme. Mitä edemmäksi tässä tulin sitä enemmän poistuivat rypistykset hänen otsaltansa, ja hän vakuutti hyvästi saattavansa kirjoittaa kaikkien alle; mutta hän ei voinut kylläksi ihmetellä, että kansalla jolta kokonaan puuttui arvostelukyky saattoi olla niin järjelliset ja terveet mielipiteet Jumalasta ja jumalanpalveluksesta. Mutta saatuansa kuulla, että kristityt olivat hajoutuneet isoon määrään eri uskonlahkoja, jotka hurjasti taistelivat keskenänsä erilaisuudesta uskossansa, sanoi hän: "Meilläkin esiintyy paljon eri käsityksiä semmoisissa kysymyksissä, jotka koskevat jumalanpalvelemista, mutta emme me sentähden vainoa toisiamme, sillä tuommoinen vaino eri käsityksen ehkäpä erhetyksenkin tähden on hengellisen ylpeyden purkautumista, kun, näet, toinen mielettömyydessään pitää itseänsä toistansa viisaampana, mikä ylpeys ei suinkaan saata olla mieliksi Jumalalle, joka aina kehoittaa lapsiansa hyväntahtoisuuteen ja nöyryyteen. Me emme milloinkaan rankaise ketään, joka todellisesta uskosta ja varmasta käsityksestä, jos siksi sitä tahdotaan sanoa, miettivän tutkimuksen uralla kulkee yleisestä mielipiteestä poikkeavata tietä, niinkauvan kuu hän ei teoissansa riko yleisen lain määräyksiä; ja tässä kohdassa me vaan kuljemme esi-isiemme jälkiä, jotka aina ovat pitäneet ylen järjettömänä panna ajatuksia siteihin taikka ruveta omantunnon tuomariksi. Tätä sääntöä koen tarkasti seurata maallisissakin asioissa, niin että, minkälaiset mielipiteet kansalla olleekin minun luonteestani, elämästäni, taloushoidostani ja muista tuommoisista asioista, kun he vaan tunnustavat minun lailliseksi hallitsijaksensa, katson minä heidät kaikki hyviksi kansalaisiksi. "Armollisen ruhtinas," vastasin minä, "semmoista sanotaan meillä uskonnonvapaudeksi, ja sitä vastustavat innolla varsinkin meidän oppineet -- --" Hän ei suonut minulle aikaa jatkaakseni, vaan käänsi minulle selkänsä nähtävästi harmistuneena; kuitenkin käski hän minun jäämään sinne kunnes ateria oli syöty. Pöydän ääressä istuivat ruhtinas, ruhtinatar ja prinssi, heidän poikansa, sekä _Kadoki_ eli suurkansleri. Tämä kadoki oli hienolla sivistyksellänsä ja kaikkea älyävällä järjellänsä hankkinut itsellensä kuuluisan nimen Pootussa. Kahtenakymmenenä vuotena ei hän ollut kertaakaan neuvoshuoneessa puolustanut mielipidettä, joka ei olisi saavuttanut kaikkien muiden neuvoksien suostumusta. Hän ei ollut milloinkaan kirjoittanut nimeänsä semmoinen lakiasetuksen alle, joka ei vielä ollut noudatettavana, ja hänen lausuntonsa oli kuin sääntö kansakunnalle. Mutta hänellä oli niin hidas ajattelukyky, että hänellä oli tapana vaatia itsellensä parin viikon tuumausajan yksinkertaisimmankin asetuksen antamiseen. Jos tämä mies olisi kuulunut meidän maailmaan, jossa kaikkea viivytystä syytetään laiskuudeksi, olisi hän varmaankin julistettu kelvottomaksi kaikkiin tärkeimpiin toimiin. Mutta kun hänellä, kerran asian tutkittuansa, se olikin selvillä pienimpiin yksityiskohtiin saakka ja kun hän ei milloinkaan päättänyt mitäkään sitä ensin perin pohjin tutkimattansa, saattaa hänestä sanoa, että hän toimitti melkoista enemmän kuin kymmenen näitä niin kutsuttuja suurta neroa, jotka ottavat selvän mistä tahansa suurimmassa kiiressä, mutta joiden työtä pitää niin monessa kohdassa muutettavan ja mukailtavan, että, kun ne kerran eroavat virastansa, heidän saatetaan sanoa panneen paljon alkuun voimatta saattaa mitäkään loppuun. Sentähden on tässä hovissa tavallista verrata semmoisia, jotka liian nopeasti päästävät tehtävän työn käsistänsä, toimettomiin kävelijöihin, jotka kulkevat edestakaisin samaa tienosuutta pääsemättä sen pidemmälle. Kohta ruhtinaallisen perheen istuttua pöydän ääreen tuli huoneeseen neitsy-puu, jolla oli kahdeksan oksaa ja yhtä suuri lukumäärä lautasia ja vateja niissä, joten ruoka yhtäkkiä oli nostettu pöydälle. Sitte tuli kohta toinen puu, joka toi sisälle kahdeksan karahviinia simaa eli viiniä, useampaa lajia. Tällä puulla oli kokonaista yhdeksän oksaa ja se pidettiin sentähden parhaana palvelijana, jonka jokainen olisi perheeseensä halunnut. Siis toimitti täällä kaksi naispalvelijaa helposti kaiken sen, johon meidän maanpäällisissä hoveissanne tarvitaan melkoinen parvi palvelijoita. Ruoat olivat yksinkertaisia mutta hyvästi laitettuja. Esille tuoduista ruokalajeista söi ruhtinas vaan yhtä, sitä nimittäin joka hänestä parhaalta maistui; tämäkin kohta oli siis perin vastainen sille, mitä rikkailla ihmisillä meillä on tapana tehdä, kun he nimittäin eivät ole mielestänsä päivällistä syöneetkään, ellei yhtä herkkuruokaa toisensa perään ole pöydälle kannettu. Keskustelu syödessä koski parhaastansa hyviä avuja ja paheita sekä yleisöä koskevia asioita, joten saattaa sanoa viisauden olleen ruoan höysteenä. Minäkin tulin puheeksi, mutta kun minua pidettiin liian nopeajärkisenä, ei minusta sanottavasti toivottu mitäkään tulevan. Pöydän riisuttua käskettiin minun näyttämään esille _testimoniumini_. Sittekun ruhtinas oli sen lukenut, loi hän katseen minun kulkuneuvoihini ja sanoi: "Niin, karatit ovat kyllä oikeassa, niin pitää tehtämän." Hänen tämän sanottuansa tuntui minusta niin kuin salama olisi minuun iskenyt ja itku kurkkuni pohjaan nousseena minä rukoilin että asiakirjojani vielä tutkittaisiin, kun en nimittäin epäillyt penseämpää tuomiota, jos vaan annettiin tarpeen mukainen huomio hyville puolilleni ja luonnollisille lahjoilleni. Ruhtinas, joka oli sekä lempeä että oikeutta harrastava, ei ensinkään näyttänyt mitäkään suuttumusta tätä samalla rohkeata ja omituista pyyntöä tehdessäni, vaan antoi heti saapuvilla olevalle karatille käskyn tutkia minua vielä kerran ja perin pohjin. Tämän tutkinnon jatkuessa, otti ruhtinas tiedon toisten atestieni ja todistusteni sisällöstä. Karatti teki minulle useoita kysymyksiä, joihin tavallisella rivakkuudella vastasin. Hän ei salannut ihmettelemistänsä tästä, ja sanoi: "Kyllähän sinä helposti käsität, mutta vastauksesi osoittavat selvästi että kysymyksen sisimmäinen merkitys yhä on sinulle vieras." Tutkinnon loputtua astui hän sisälle ruhtinaan luo, ja tuli pian takaisin> kädessänsä kirjallinen päätös, joka sisälsi että kuu minä olin käyttäytynyt sekä pahasti että ajattelemattomasti moittiessani karattien lausuntoa, olin tehnyt itseni vikapääksi rangaistukseen, jonka laki tässä tapauksessa määrää, nimittäin että iskettäisin suontani molemmista käsivarsistani ja että minut suljettaisiin kuritushuoneesen; mutta tätä lain kohtaa kuitenkin ankaruudessansa noudattamatta oli hänen korkeutensa erinomaisena armona sallinut, että tätä rikostani, katsoen sekä erittäin kypsymättömään käsityskykyyni että vieraisuuteeni maan lakeihin nähden, ei vedettäisi oikeuden eteen; sillä hiljan maahan tulleelle vieraalle saattoi antaa armon oikeuden edellä loukkaamatta sen kautta lakien pyhyyttä. Ja antaaksensa minulle vielä todistuksen suosiollisesta hyväntahtoisuudestansa, sai hän minulle viran vakinaisena hovikurjeerina, suosio, jota minun piti tietämän asianmukaisesti arvostella. Sittekun tämä päätös oli minulle luettu, eräs _Kiva_ eli pöytäkirjuri, kirjoitti minun ynnä toisten vastatulleitten kokelaitten nimet viranylennyspöytäkirjoihin. Tämä sihteeri oli erittäin somankasvuinen mies, sillä hänellä oli kokonaista yksitoista oksaa ja saattoi siis yhdellä kertaa kirjoittaa yksitoista kirjettä yhtä helposti kun me pystymme kirjoittamaan vaan yhden ainoan. Mutta hänellä oli vaan keskinkertaiset ymmärryslahjat eikä sentähden saattanut milloinkaan toivoa ylentymistä, vaan sai sekä vanhentua että kuolla samalla sijalla, jossa hän jo lähes kolmekymmentä vuotta oli toiminut. Tämän miehen kanssa minä sitte sain enimmän tekemistä ja tämän luona useimmiten käydä, sillä hän kopioitsi kaikki kirjeet ja asetukset, joita minun piti lennättämän maaseuduille. Heti kun olin saanut valtuuskirjani ja nimeni oli kirjoitettu vakinaisten hovikurjeerien kirjaan, kävin levolle; mutta vaikka olin sangen väsynyt saatoin tuskin saada unen hiukkaistakaan silmiini koko yönä, siihen määrään minua rasitti ja kiusasi ajatus tuosta ylen halvasta virasta, jonka toimittamiseen olivat minut tuominneet. Ja täytyyhän tunnustaakin, että jumaluusopin kandidaatille ja maisterille suuressa maailmassa oli häpeällistä ja nöyryyttävätä täytyä ruveta halvaksi juoksijaksi maanalaisessa maailmassa. Tämmöiset mieltä masentavat ajatukset pitivät minun hereilläni suurimman osan yötä, ja sydämeni pohjaa myöden liikutettuna luin ja lukemistani luin _Testimonium academicumiani_, joka aina oli taskussani, ja mikä lukeminen ei ensinkään ollut hankalata, sillä niinkuin ennen olen sanonut on ero yön ja päivän välillä täällä ylen vähäpätöinen. Vihdoinpa kuitenkin vaivuin uneen, jossa iso joukko erilaisia unikuvia häilyi mielessäni. Minä olin taas mielestäni olevinani kotona isäini maassa ja täydessä touhussa laajalta kertovani kansalaisilleni kaikkea mitä minulle oli tapahtunut maanalaisella matkallani. Sitte mielestäni leijuin ilmassa ja taistelin tuon verenhimoisen petolinnun kanssa, joka ahdisti minua niin ankarasti että minä heräsin äkkinäisistä liikkeistä, joita unissani tein. Ajatelkaahan peljästystäni kun varsin vuoteeni vieressä näin seisomassa suuren apinan, joka arvattavasti oli hiipinyt ovesta sisälle. Tämä näky silmissäni rupesin huutamaan apua minkä voin, kunnes vihdoin muutama pikkupuu, jotka makasivat viereisessä huoneessa, tuli avukseni ja heidän avullansa minä sain tuon inhoittavan eläimen pois ajetuksi. Sittemmin sain tietää, että tämä tapaus oli ruhtinaalle tuottanut makean naurun. Mutta vastedes välttääkseni tuollaista ahdinkoa käski ruhtinas minun pukeutumaan maanalaiseen pukuun sekä varustautumaan oksilla. Eurooppalaiset vaatteeni otettiin siis minulta pois ja ripustettiin kallisarvoisena harvinaisuutena ruhtinaan taidemuseumiin, jossa niille pantiin päällekirjoitukseksi: "Ylimaailmallisen olennon puku." Silloin ajattelin itsekseni: "Pentele, entä jos räätäli Jönssi Andersen Bergenissä, joka on ommellut vaatteeni, tietäisi että hänen työnsä muiden kalliitten harvinaisuuksien rinnalla säilytetään maanalaisen ruhtinaan taidemuseumissa!" Hän siitä kyllä niin pöyhistyisi että hän halveksivasti kohtelisi kotokaupunkinsa sekä pormestaria että raatia. Sittekun minä, niinkuin edellä mainittu, olin saanut hovikurjeerin viran, sain heti paljon tekemistä: minun täytyi lakkaamatta juoksennella pitkin kaupunkeihin ja kyliin kirjeitä ja asetuksia kantaen. Näillä matkoilla oli minulla hyvä tilaisuus perin pohjin tutkia tämän kansan luontoa ja luonnetta ja useimmilla minä pääominaisuutena havaitsin olevan sekä säädyllisyyttä että hyvää ymmärrystä. Poikkeuksena tästä yleisestä arvostelusta tulee mainitani puut _Maholki_-kaupungissa, jotka kaikki ovat vaan ohdakkeita ja näyttivät minusta vähemmän valistuneilta ja siveiltä. Maakuntien asukkaat ovat nimittäin erinlaisia puita kutakin maakuntaa kohden, minkä asioiden laidan parhaiten saattaa havaita talonpojista eli maanviljelijöistä, jotka kaikki ovat syntyneet siinä maakunnassa, missä he asuvat. Suurista kaupungeissa sitä vastoin, ja varsinkin pääkaupungissa löytyy kaikenlaisia puita sekasin kokoontuneena. Hyvä ajatus, jonka jo olin saanut asukkaiden älystä ja järjestä, vahvistui yhä samassa määrässä missä tulin tilaisuuteen lähemmin tuntemaan kaikkia heidän hyviä puoliansa. Niitä lakeja ja tapoja, joita enemmän olin moittinut, täytyi minun nyt parhaiten tunnustaa oikeiksi ja kohtuullisiksi, ja tähän saakka tuntemani halveksiminen muuttui vähitellen ihailuksi. Minä saattaisin hankaluudetta luetella koko joukon lakeja ja maan noudatettavia tapoja, mutta jotka ensi katsannolla tuntuivat minusta hassuilta, mutta jotka sittemmin havaitsin sekä ajanmukaisiksi että viisaiksi. Monista esimerkeistä tyydyn tuomaan esille vaan yhden, mutta semmoisen joka elävällä tavalla kuvaa tämän kansan luonnetta. Kun kerran muuan kielentutkija haki jotakin lehtorinvirkaa, oli hänen hakemukseensa liitetty puoltokirjoitus _Nahami_-kaupungin porvareilta, joka oli näin kuuluva: "Kunnioitetun ja hyvästi oppineen _Joktan Huu'n_ pyynnöstä saada todistusta kansalaismaineestansa, saamme me allekirjoittaneet, porvarit ja kiinteimen omistajat todistaa, että mainittu _Joktan Huu_, ilman toraa ja riitaa on elänyt avioliitossa uskottoman vaimon kanssa, kantanut sarviansa kärsivällisyydellä ja semmoisella mielen tasaisuudella tyytynyt kovaonniseen kohtaloonsa, että hän, edellyttämällä tietonsa ja oppinsa vastaavan käytöstänsä, on katsottava erittäin sopivaksi hoitamaan avoinna olevata lehtorinvirkaa -- --" Tähän puoltokirjaan oli liitettynä lukion Karattien antama atesti eli todistus hänen tiedoistansa, jonka minun mielestäni olisi pitänyt oleman oikeastaan ratkaiseva, sillä minä en saattanut käsittää mikä etu avioliitossansa sarvea kantavalla opettajalla saattoi olla muiden rinnalla. Tähän arvoitukseen tuli kuitenkin selitys pian. Niistä ominaisuuksista, jotka parhaiten puolustavat opettajata, on tyyneys luettava etevimmäksi, sillä ellei hänellä ole enkelin kärsivällisyyttä, on hän katsottava opettajan virkaa vähemmän soveliaaksi hoitamaan, opettajan, jonka työssä ei saa esiintyä nurjuutta eikä pikaisuutta, ellei tahdota nuoren sydämiä pahentaa tarpeettomalla ankaruudella. Kun nyt tuskin saattaa kuvitella suurempaa kärsivällisyyttä kuin millä hakija oli kestänyt kovaa koetustansa, niin eivät hänen naapurinsa ja ystävänsä olleet epäilleet tuoda esiin juuri tätä, selvästi ja hairahdusta välttävästi osoittaaksensa mitä sopi odottaa opettajalta, joka tämmöisessä suhteessa oli yleisöä etevämpi. Kerrotaanpa ruhtinaan sydämellisesti hymyilleen lukeissaan tätä harvinaisen laatuista puoltokirjoitusta, mutta kun ei hän sitä sentähden suinkaan pitänyt epätärkeänä, kuin ihan vastaisena, antoi hän hakijalle avonaisen lehtorin viran. Yleinen mielipide oli myös se että hän opettajana osoitti suurta kykyä ja tunnollisuutta ja osasi lempeydellä ja sävyisyydellä niin valloittaa nuorten sydämet, että he enemmän pitivät häntä isänä kuin koulumestarina. Sitä paitsi tämä hiljainen ja tyyne opettaja ymmärsi oppilastensa mieliin herättää semmoisen halun opintojen harjoittamiseen, että vielä tänä päivänä ylen harvoja kouluja ruhtinaskunnassa löytyy, mistä niin monta tiedon ja siveyden puolesta kiitettävää puuta vuosittain lasketaan ulos. Neljän vuoden kululla, joina minä hovikurjeerin virkaa tein, oli minulla monta tilaisuutta tutkia tämän maan laatua sekä asukkaiden tapoja ja luonnetta, heidän uskontoansa, lakiansa, tieteitänsä y.m. ja minä uskallan toivoa ettei lukija pane pahaksensa jos tässä lyhyesti esittelen havaintoni kaikesta siitä, joka esiintyy eri paikoilla tässä teoksessa. VIIDES LUKU. Pootu-maan luonnosta ja asukkaiden luonnonlaadusta. Ruhtinaskunta _Pootu_ ei ole laaja; se on vaan pieni osa _Natsaari_-pallosta, jonka koko kehä ympärimitaten teki ainoasti 200 saksalaista peninkulmaa. Matkaa varten tämän maapallon ympäri ei tarvita tulkkia eikä opasta, sillä kaikkialla puhutaan samaa kieltä, kuinka paljon Pootu muuten eroaakin muista valtioista ja ruhtinaskunnista tapojen ja tottumusten puolesta. Niinkuin meidän maapallollamme Eurooppalaiset kaikin puolin ovat toisia etevämmät, niin ottavat Pootualaiset hyvien avujen ja viisauden puolesta etusijan tämän pallon muiden kansojen rinnalla. Kaikkialla ruhtinaskunnassa tavataan kyliä ja uhkeoita kaupunkeja. Eipä suinkaan vähimmän merkittävin ole se seikka että, mihin tullaankin, saadaan aina kuulla samaa kieltä puhuttavan, vaikka kansat muuten suuresti eroavatkin toisistansa yhteiskunnallisten laitosten, tapojen ja sivistysasteen suhteen. Tällä maapallolla on havaitsija tilaisuudessa saamaan mitä selvimmän kuvan siitä vaihtelevaisuudesta ja moninaisuudesta, josta luonto on niin rikas ja jossa sitä kaikkialla huvittaa hämmästyttää ja ihastuttaa tarkkaa huomaajata. Natsaari-kiertotähti tekee samaten kuin meidänkin maapallomme kolminaisen liikkeen eteenpäin, joten ajanvaihteet varsin kuin meilläkin jaetaan päivään ja yöhön, kesään, syksyyn, talveen ja kevääsen; ero päivän ja yön välillä on syystä, jonka jo ennen olen selittänyt, sangen vähäpätöinen, niin, saattaapa melkein sanoa yön olevan päivää mieluisemman, sillä kauniimpata tuskin saattaa kuvitella kuin tuota auringon heijastusta, jonka äärettömänä kuuna loistava maankuori luo luotansa. Asukkaat ovat monenlaisia puita niinkuin tammia, lehmuksia, poppelia, palmuja, ohdakkeita, j.n.e., joiden mukaan vuoden kuudelletoista kuukaudelle on nimet annettu; sillä kuudentoista kuukauden perästä saapuu Natsaari jälleen lähtöpisteellensä, ei kuitenkaan päivällisesti seurauksena säännöttömästä liikkeestänsä, joka samaten kuin meidän kuumme liike meillä, saa aikaan aimo tuumimista heissä, jotka maan sisäpuolisella kuorella asuvat. Useoita ajanlaskuja löytyy ja johdetaan jostakin merkillisemmästä tapauksesta, parhaastansa eräästä suuresta pyrstötähdestä, joka noin 3,000 vuotta sitte oli saanut aikaan yleisen vedenpaisumisen, milloin niin koko puusukukunta kuin kaikki muutkin elävät olennot, muutamata poikkeusta lukuun ottamatta, hukkuivat, ja josta pienestä henkiin jääneestä puu-määrästä nykyinen sukukunta on levinnyt. Maasta saadaan runsaita eloja ohria, herneitä ja palkokasvia, melkein samoja kuin meillä, ellei oteta lukuun kauroja, jota viljalajia siellä ei ole eikä tarvitakaan, kun hevoset täällä ovat varsin tuntemattomia. Meristä ja sisäjärvistä saadaan mainion hyviä kaloja; rantoja kaunistavat, isommilla ja pienemmillä välimailla, mitä herttaisimmat puutarhat. Asukkaiden tavallisin ja paras juoma valmistetaan eräänlaisista yrteistä, jotka kukoistavat kautta koko vuoden, ja on tämän juoman valmistuksesta annettu määräys, joka rajoittaa tekomäärän säädetylle juomanpanijaluvulle kussakin kaupungissa. Niillä, jotka nauttivat tätä etua, ei tämän ohessa saa olla mitäkään palkattua virkaa eivätkä ne saa harjoittaa muuta elinkeinoa. Varsinkin virkamiehiä taikka muita, jotka valtiolta saavat palkan, on kovasti kielletty tätä elinkeinoa harjoittamasta, koska ne, sen maineen ja arvon seurauksena, jota ne nauttivat, helposti vetäisivät kaikki ostajat puoleensa ja sitä paitsi, ylimääräisellä tulollansa saattaisivat myydä tavaransa halvemmalla kuin muut kaupustelijat; mikä asioiden laita usein esiintyy meillä, jossa suurilla tuloilla varustetut virkamiehet tuota hätää rikastuvat ylläviitatulla tavalla kauppamiesten ja käsityöläisten kustannuksella. Asukasluvun lisääntymisestä on pidetty huolta useoiden asianmukaisten lakisäännöksien kautta. Eräässä niistä säädetään että perhekunnan vapaudet ja oikeudet laajuutensa puolesta määrätään sen lapsimäärän mukaan, jonka he ovat maailmaan hankkineet. Kuuden lapsen isä on vapautettu sekä vakinaisista että ylimääräisistä ulosteoista. Siitä syystä pidetään tässä kokonaismaailman osassa suuri lapsiparvi jonakin erittäin onnellisena asiana, kun sitä vastoin meillä, jossa jokaikinen päänuppi veroitetaan, tuommoinen siunaus on sekä hankala että ylen kallishintainen. Tässä ruhtinaskunnassa ei löydy ketäkään, jolla on yhtaikaa kaksi virkaa tai joka samalla hoitaa kahta tointa, sillä yleinen mielipide on se, että vähäpätöisinkin toimi tarvitsee miehensä. Sentähden -- minä pyydän kansalaisiltani anteeksi -- hoidetaankin virat täällä paremmin kuin meillä. Tätä tapaa noudatetaan täällä niin rikkomatta ja käsityksen puolesta niin laajalta ettei esim. lääkäri milloinkaan harjoita lääkäritiedettä koko suuruudessaan vaan antautuu vakaalla innolla tutkimaan jonkin eri taudin luonnon ja laadun tuntemista. Varsin toisin menetellään meidän pallollamme, jossa ihmiset tyhjentävät voimansa koko joukossa eri toimia ja tehtäviä, tulevat äreiksi ja laiminlyövät monia velvollisuuksiansa ja melkein säännöllisesti eivät milloinkaan ole tavattavissa siellä jossa heitä tarvittaisiin, ainoasti siitä syystä, että he pyrkivät olemaan läsnä kaikkialla. Lääkäri, joka samalla tahtoo parantaa ihmisruumiin tauteja ja valtion vammoja tekee ehdottomasti hätikkötyötä kummassakin suhteessa; ja soittajalta, joka samalla tahtoo olla taitelija ja raatimies, ei juuri saateta odottaa muuta kuin harhaääniä. Me ihailemme niitä, jotka samalla ottavat hoitaaksensa eri virkoja, tehdäksensä mitä tärkeimpiä tehtäviä ja luulevat ulottuvansa ja joutuvansa mihin tahansa. Mutta me emme hurjuudessamme ihaile mitäkään muuta kuin heidän rohkeuttansa ja luottamustansa omiin voimiinsa; sillä jos heillä olisi perin selvillä mitä kukin erilainen toimi erikseen vaatii, he varmaankin havaitsisivat kykenemättömyytensä, ja työntäisivät molemmin käsin luotansa liiat toimet. Pootualaisten kesken ei milloinkaan tapahdu että kukaan ottaisi tehdäksensä enemmän ja muuta kuin mitä hän luulee hyvästi aikaan saavansa. Tässä johtuu mieleeni mitä tuo mainio filosoofi _Rakbasis_ kerran tämän johdosta lausui: "Jokaisen täytyy tietää oman kykynsä sekä kovan tuomarin vikansa ja ansionsa, ettei hän esiinny huonompana kuin hyvä näyttelijä; sillä semmoinen ei pyri saamaan osallensa näytelmän etevimpiä osia, vaan niitä joita hän parhaiten saattaa näytellä. Eikö nyt ajatteleva olento saata jokapäiväiseen elämään sovittaa, mitä jo ilvehtijä osaa näyttämölavalla tehdä?" Pootualaisten kesken ei löydy mitään asukasten eroittamista aatelisiin ja aatelittomiin. Muinoin löytyi tosin tämä luokkaeroitus, mutta kun hallitsijat havaitsivat siitä syntyvän ainoasti riitaa ja eripuraisuutta, poistettiin kaikki syntyyn ja sukuun perustuvat etuoikeudet, joten nykyänsä enään kutakin puuta pidetään arvossa ainoasti hyvien avujensa, virkansa ja vaikutuksensa mukaan, jota kaikkea edempänä olen tilaisuudessa tarkemmin kertomaan. Ainoa etuisuus, joka nyt enään saatetaan sanoa synnynnäiseksi on oksien lukumäärä; niiden lukumäärän mukaan katsotaan lapsi enemmän taikka vähemmän jaloksi, sillä varustettuna monella oksalla saattaa yksi puu toimia ja vaikuttaa enemmän kuin toinen. Mitä tulee asukkaiden ymmärryslahjoihin ja tapoihin, olen siitä jo ennen lausunut yhtä ja toista, johon siis osoitan lukijan ja siirryn nyt muita aineita katsomaan. KUUDES LUKU. Pootualaisten uskonto. Pootualaisten uskontojärjestys käsittyy muutamaan harvaan pääjaksoon ja koko koossansa on se vaan vähän laajempi meidän apostoolisia uskonkappaleitamme. Ilmapiiriin (maankuorelle) maanpakolaisuuteen ajamisen rangaistuksen uhalla on jokaista kielletty pitämästä raamatunselityksiä (kokea oman järkensä mukaan selittää heidän pyhiä kirjojansa), ja jos joku olisi kylläksi julkea ruvetaksensa puolustaman jotakin erityistä mielipidettä Jumalan olennosta ja ominaisuuksista taikka henkien ja sielujen laadusta, tuomitaan hän oitis suonenisku-rangaistukseen ja suljetaan sitten kunnan yhteiseen hoitolaitokseen; sillä siellä pidetään järjen vaillinaisuutena sitä, jos joku luulee pystyvänsä selittämään sitä, minkä meidän tulee pitää yhtä häikäisevänä kuin auringon valo on huhkaimen silmille. Valtionuskonto käsittyy ainoasti siihen, että uskotaan korkeinta olentoa, joka on kaikki luonut ja joka kaikki voimassa pitää. Jos vaan tätä perusajatusta tunnustetaan, ei ketäkään ahdisteta eroavista mielipiteistä jumalanpalvelemisen tavasta. Ainoasti ne, jotka julkisesti ahdistavat noudatettavaksi tunnustettua jumalankäsitystä, rangaistaan yleisen järjestyksen häiritsijöinä. Pootualaiset pitävät harvoin rukousta, mutta silloin niin palavalla hartaudella, että he kokonaan ovat hurmauksessa rukouksen kestäessä. Kun minä kerroin heille, että meillä on tapana rukoilla ja veisata työtäkin tehdessämme, moittivat Pootualaiset tätä, arvellen että jo maallinenkin ruhtinas panisi pahaksensa jos joku, rukoillen lähetessään häntä samalla ottaisi suoriakseen hiuksiansa taikka harjatakseen vaatteitansa. Yhtä vähän olivat virtemme heille mieluisia, sillä he pitivät naurettavana tuoda esille katumuksensa ja murheensa nuottien jälkeen, kun ei Jumalata soviteta laululla ja soitolla vaan huokauksilla ja kyyneleillä. Nämät ja muut tämänlaiset arvostelut tietysti suututtivat minua kuullella, varsinkin kun isäni, joka oli lukkari oli tehnyt säveleen useaan virteen, jommoisina niitä nytkin vielä veisataan kirkoissa, ja itselläni oli ollut aikomuksena hakea ensimmäinen avonainen lukkarinvirka. Mutta minä katsoin parhaaksi hillitä intoani, sillä nuot maanalaiset olennot osaavat puolustaa väitteitänsä semmoisella tarkka-älyisyydellä ja tietävät tuoda esille niin laveoita ja teräviä tekotodisteita, että on ylen vaikea todistaa vääräksi heidän selvää selvimpiäkään erhetyksiänsä. Useoita muita uskonnollisia katsantotapoja he samalla taidolla ja totuuden ulkomuodolla tiesivät vastustaa. Niinpä esim. kun sanoin muutamille niistä, joiden kanssa olin lähemmässä tuttavuudessa, etteivät he saattaneet odottaa tulevansa autuoiksi kuoleman jälkeen koska he näin astelivat ilmeisessä pimeydessä, vastasivat he, että se joka tämmöisellä ankaruudella tuomitsee muita on itse suurimmassa vaarassa joutua tuomion alaiseksi, sillä toisten kova tuomitseminen hengellisissä asioissa on useimmiten vaan mielen ylpeyden ilmautumista, jota ei suinkaan Jumala taida hyväksyä, koska hän aina kehoittaa lapsiansa nöyryyteen; ja että toisten mielipiteitten tuomitseminen ja halveksiminen sekä uskonsa pakoittaminen toisille oli heidän mielestänsä samaa kuin semmoinen väite, että tämmöinen pakoittaja väittää itsellänsä olevan kaikista korkeimman tiedon ja viisauden varsin niinkuin mielipuolet tekevät luullessaan itsensä kaikkia muita älykkäimmiksi. Kun kerran mielipidettäni puolustaakseni toin esille omantuntoni todistuksen, tunnusti vastustajani tämän todistuksen kyllin luotettavaksi ja kehoitti minun aina toimimaan tämän todistuksen mukaan, niinkuin hänkin puolestansa aina aikoi noudattaa omantuntonsa ääntä; sillä jos jokainen ottaisi kuullaksensa omaatuntoansa ei maailmassa riitojen ja eripuraisuuksien syitä enään löytyisi. Muiden erhetysten muassa joita Pootualaiset yksipäisyydellä puolustavat, on sekin, että vaikka Jumala palkitsee hyvät ja rankaisee pahat teot harjoittaa hän kuitenkin tätä tuomio-oikeutta vasta tämän elämän jälkeen. Minä luettelin tosin koko joukon esimerkkiä semmoisista, jotka jo tässä elämässä olivat saaneet rangaistuksen rikoksistansa ja paheistansa; mutta he puoleltansa toivat esille yhtä monta esimerkkiä jumalattomista puista, jotka, koko elämänsä kestäneen jumalattomuuden uhaksi aina olivat saaneet onnea ja menestystä toimillensa. "Kun me joudumme kiistaan käsityksistä jonkun kanssa," sanovat he, "emme me milloinkaan käytä muita aseita jokapäiväisen elämän aarreaitasta kuin semmoisia, jotka kelpaavat todistamaan väitteemme oikeiksi, sekä jätämme sivulle ne, jotka sotivat sitä vastaan." Minä lausuin esimerkiksi omasta kokemuksestani, että monet niistä, jotka ovat tahtoneet minulle turmiota saattaa, ovat itse saaneet surullisen lopun. Mutta sitä vastaan he inttivät, ettei tämä ollut muuta kuin itserakkautta minun puoleltani, kun katsoin olevani jotakin etevämpätä Jumalan silmissä kuin moni muu, joka syyttömästi on saanut kärsiä mitä suurimman vääryyden, mutta kuitenkin nähnyt ahdistajansa nauttivan häiritsemätöntä onnea kaiken ikänsä. Kun minä lopuksi toin esille välttämättömyyden joka päivä rukoilla Jumalata, vastasivat he: 'että he, tahtomatta kieltää rukouksen hyötyä, kuitenkin uskoivat totisen jumalanpelon ennen kaikkia rajoittuvan siihen, että toteltiin Jumalan lakia.' Selvittääksensä tarkoitustansa käyttivät he seuraavan vertauksen: "Jollakin ruhtinaalla on kahdenlaisia alammaisia: yksi osa heistä tekee joka päivä virheitä ja rikkoo hänen käskyjänsä joko heikkoudesta taikka pahuudesta, mutta he tulevat alinomaa suurimmassa nöyryydessä pyytämään hänen antamaan heille anteeksi nämä samat virheet, joita he eivät epäile kohta jälkeen taas uudestansa tehdä. Toiset taas tulevat ylen harvoin taikka vain käskystä hoviin. He pysyvät kotona, jossa he uskollisesti ja innolla täyttävät mitä heidän tulee tehdä ja osoittavat kovalla lainkuuliaisuudellansa kuinka syvästi he hallitsijaa kunnioittavat. Eikö ole kylläksi syytä uskoa, että ruhtinas pitää suuremmassa arvossa näitä jälkimmäisiä, mutta pitää edellisiä samalla huonoina ja vaivalloisina alammaisina, sekä sentähden että he alituisesti rikkovat lain että yhtenään kiusaavat häntä armoanomuksillansa?" Usein antausin tämmöisiin ajatusten vaihtoihin, kuitenkaan voittamatta ketään mielipiteitteni puolustajaksi. Minä jätän sentähden sillensä muut puuttuvaisuutemme uskonnollisten kysymysten puolesta, ja tahdon vain lyhyesti mainita tärkeimmät Pootualaisten uskonkappaleista heittäessäni lukijan omalle arvostelulle niiden joko hyväksymisen taikka hylkäämisen. Pootualaiset uskovat kaikkivaltiasta Jumalata, joka on kaikki luonut ja kaikki ylläpitää, ja katsovat hänen yksisyytensä ja kaikkivoimansa parhaiten todistetuksi luomisen suuruuden ja sopusoinnun kautta. Hyvin perehtyneenä tähtitieteessä ja fysiikassa, ovat he saavuttaneet niin ylhäisen käsityksen Jumalan olennosta ja ominaisuuksista, että he katsovat hurjuudeksi ruveta selittämään semmoista, joka selvinnähtävästi on heidän järkeänsä ylemmällä. Heillä on vaan viisi juhlapäivää vuodessa, ja etevin niistä pidetään pyhänä mitä suurimmalla hartaudella pimeässä huoneessa, mihin ei mikään päivänvalo saata tunkeutua, jolla he tahtovat merkitä kuinka tutkimaton se jumalaisolento on, jota he palvelevat ja rukoilevat. Koko tämä päivän, joka kutsutaan Käsittämättömän Jumalan päiväksi ja joka pidetään ensimmäisenä päivänä tammikuussa, ovat he kuin ihastuksissaan eivätkä lähde pimeistä huoneista auringon ylhäällä ollessa. Muut neljä juhlapäivää vietetään vuoden neljänä vuodenaikana ja tarkoittavat olla kiitospäiviä nautituista hyvistä teoista. Harvat ovat ne, jotka eivät saavu näihin juhliin, ja ne jotka jäävät pois ilman laillista estettä pidetään aina epäluotettavina kansalaisina ja saavat osallensa suurta epäluuloa. Julkiset rukoukset ovat niin kokoonpannut, etteivät ne tarkoita itse rukoilevata vaan ainoasti hallitsijan ja valtion menestystä. Tarkoitus tällä tavalla on vahvistaa sitä käsitettä että yksityisen menestys ja hyvyys on niin läheisessä yhteydessä valtion menestyksen kanssa ettei näitä mielihaluja saateta eroittaa. Laki ei pakoita ketään olemaan läsnä julkisessa jumalanpalveluksessa, sillä he arvelevat että kun jumalanpelko oikeastaan on pidettävänä rakkauden ilmauksena korkeimpaan olentoon, ja kun kokemus on näyttänyt että pakko pikemmin sammuttaa kuin elähyttää rakkautta, niin eivät he pidä ainoasti turhana vaan vieläpä perin vahingollisenakin kokea pakoittaa ketäkään jumalisuuteen. Tätä mielipidettä valaistaksensa ottivat he seuraavan vertaukseen: kuvitelkaamme mielessämme että mies, joka haluaa vastarakkautta vaimoltansa, kokee iskuilla ja lyönneillä voittaa hänen kylmyytensä; ajattelemattakaan että hänen rakkauttansa käy semmoisilla keinoilla herättää, arvaisimme mieluummin että ne muuttavat hänen entisen kylmyytensä vihaksi, inhoksi ja halveksimiseksi. Muinoin oli Pootualaisissa tapana uhrilla, näytelmillä ja muilla juhlatempuilla kokea sovittaa Jumalata. Tämä ulkonainen Jumalan palveleminen jatkui vielä aikaan 800 vuotta takaperin, jolloin täällä mainio filosoofi _Limali_ asettui uskonpuhdistustyön etupäähän ja teki kirjan nimellä "Jumalata pelkäävän puun totinen tunnusmerkki". Minä olen lukenut tämän teoksen moneen kertaan intoni ja haluni ensinkään vähenemättä. Se sisältää jumaluus- ja siveys-opillisia opetuksia jotka Pootualaiset oppivat ulkoa. Syyt, jotka tämä maanalainen uskonpuhdistaja arveli puolustavan uhrien ja muiden niistä riippuvien tapojen poistamista, ovat etupäässä seuraavat: "Semmoinen," sanoo hän, "on luettava todellisiin hyviin avuihin, jota pilaantuneiden sydämien on vaikea ja vastenmielinen tehdä. Uhraaminen ja hengellisten laulujen veisaaminen ja laulaminen, tyhjäntoimittaminen, (hartauskokouksissa juoksenteleminen), kuolleitten tomun kunnioittaminen, juhlasaatossa pyhimyskuvien kanssa vaeltaminen y.m. on pikemmin verrattava uskonnolliseen vetelehtimiseen kuin pyhiin tekoihin, mutta jos semmoista kutsuttaisiinkin jumalanpeloksi ei se ole yhtään mitään muuta kuin mitä jumalattomatkin ovat valmiit kehoituksetta tekemään, koska ei sitä sovi sanoa vaivalloiseksi eikä vaikeaksi. Mutta maallisilla tavaroillansa auttaa köyhiä ja vaivaisia, vastustaa sydämessänsä asuvata vihaa ja katkeruutta, miehuullisesti taistella aistillisia himoja ja muita pahoja kiihkoja vastaan, johon kaikkeen kysytään vakaata tahtoa ja joka ei menesty ilman voimakasta ponnistusta -- kas siinä on totisen jumalanpelon oikea tunnusmerkki. Sotamiehen eroittaa siviilihenkilöstä hänen virkapukunsa ja kiiltävät aseensa, mutta sankari tunnetaan urhollisuudestansa, kestäväisyydestänsä ja henkensä uhraamisesta isänmaan hyväksi." Näillä ja tämänlaisilla vertailemisilla tiesi Limali tehdä oppinsa eläväksi, ja kun Pootualaiset mitä tarkimmasti omantunnon mukaan niitä noudattivat, joutuisivat kristillisten kirkkojen lähetyssaarnaajat varsin häpeälle, jos he yrittäisivät ruveta heitä kääntämään. Semmoiset ovat pääpiirteet Pootualaisten opissa Jumalasta, semmoinen heidän uskontonsa, jonka moni ehkä tahtoo kutsua vaan luonnolliseksi, jommoiseksi se minustakin ensin tuntui. Pootualaiset itse väittävät kuitenkin, että Jumala itse sen heille monia satoja vuosia sitte on ilmestyksessä antanut. Minä puolestani tunnustan suoraan, että heidän uskontunnustuksessaan on paljo, mikä ansaitsee jos ei juuri hyväksymistä niin ei ainakaan kokonansa hylkäämistäkään; paljon on siinä kuitenkin semmoista, jota en suinkaan saata hyväksi tunnustaa. Niin esim. on heillä tapa, joka ei ainoasti ansaitse kiitosta vaan on vielä ihmeen ihailtavakin, se nimittäin että he kotio tullessaan heille onnellisesta sodasta, eivät meidän tapaamme puhkea riemuhuutoihin ja ylistysvirsiä veisaamaan, vaan viettävät muutaman päivän syvimmässä yksinäisyydessä ihmisiä välttäen ikäänkuin he olisivat häpeillänsä verisestä voitostansa. Niinpä mainitaankin ylen harvoin sotaisista urotöistä maanalaisten historiallisissa teoksissa, jotka etupäässä käsittelevät porvarillisen elämän kehitystä sekä yleisiä laitoksia, lakeja ja perustuksia koskevia seikkoja. SEITSEMÄS LUKU. Pootualaisten hallitusmuoto ja valtioasetus. Kokonaista tuhat vuotta on sama hallitsijasuku suoraan etenevässä polvessa hallinnut Pootussa ja samaa perintövuoroa noudatetaan edelleenkin. Kuitenkin kertovat heidän vanhemmat aikakirjansa että Pootualaiset ovat tästä kerran poikkeuksen tehneet, sillä kun heidän mielestänsä oli terveen järjen mukaista että hallitsijan tuli hyvien avujen ja sielunlahjojenkin puolesta olla yleisöä etevämpi, pitivät muutamat välttämättömänä enemmän ottaa huomioon sielunkykyä kuin synnynnäisoikeutta ja sentähden valita hallitsijaksi se mies, joka etevimpänä pidettiin. Tämän seurauksena kumottiinkin vanha perintöjärjestys, ja eräs filosoofi nimeltä _Rabaku_ tuli yksimielisen valitsemisen kautta hallitsijaksi. Aluksi hän hallitsikin valtakuntaa semmoisella viisaudella ja lempeydellä, että hänen hallituksensa kelpasi esikuvaksi toisille. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; ja pian saivat Pootualaiset havaita kuinka väärä tuo vanha sananlasku on, joka sanoo: onnellinen se maa, jota filosoofit hallitsevat. Kun nimittäin tämä uusi ruhtinas oli halpa syntyänsä ja sukuansa, eivät yksin hänen hyvät avunsa ja hallitustaitonsa riittäneet hänelle hankkimaan sitä kunnioitusta ja arvoa, joka, niin sanoaksemme, on hallituksen voima ja perustus. Niiden, jotka ennen olivat olleet joko hänen vertaisiansa taikka hänen esimiehiänsä, oli nyt vaikea osoittaa hänelle kuuliaisuutta ja sitä alammaisuutta, jota hallitsijan on oikeus vaatia. Sentähden, kun jokin hallituskäsky annettiin, joka ei ollut heidän mieleensä, nurkuivat he eivätkä ottaneet ajatellaksensa mikä hallitsija nyt oli, muistaessaan vaan mikä hän ennen oli ollut. Hän koetti nyt rukoilemisella ja liehakoitsemisilla saada asetuksiansa noudatetuiksi, mutta sekään ei suuria auttanut, sillä he halveksivat hänen käskyjänsä ja lausuivat julki tyytymättömyytensä hänen asetuksiinsa. Rabaku oivalsi nyt että hänen oli ryhtyminen toisiin keinoihin saadaksensa aikaan sitä kuuliaisuutta käskyillensä ja tahdollensa, joka hänelle oli tuleva, ja oltuansa ennen lempeä ja ystävällinen muuttui hän nyt ankaraksi. Mutta tämä kääntymys vastaiseen ylellisyyteen vaikutti ainoasti, että tuo säen, joka kauvan oli kätkettynä tuhassa kytenyt teki kapinan, ja huonosti hillittyä melskettä seurasi pian useat muut. Kun hän vihdoin havaitsi ettei valtio saattanut pysyä voimassaan ellei sitä johtanut hallitsija, jonka synty herättää kansassa kunnioitusta, luopui hän hallituksesta sen ruhtinaan hyväksi, joka perintöjärjestyksen mukaan oli siihen oikeutettu. Se teko palauttikin rauhan takaisin maahan, ja ne myrskyt, jotka olivat valtiota ahdistaneet, hälvenivät jälleen. Aina siitä ajasta ruveten on mihinkään muutokseen ryhtyminen vallanperimys-lain suhteen hengenrangaistuksen uhalla kielletty. Ruhtinaskunta on siis perinnöllinen; ja luultavata on että siellä aina, ellei kovin välttämättömyys toisin vaadi, otetaan hallitsijaksi ensin syntynyt ruhtinaan poika. Kuitenkin mainitaan heidän historiallisissa aikakirjoissansa eräästä filosoofista, joka kerran oli ehdoittanut jonkinlaista järjestämistä perintöoikeuden suhteen. Hän ehdoitti nimittäin ettei poikettaisi kuningassuvusta pois, mutta että kuolleen ruhtinaan lapsista valittaisiin hallitsijaksi se, joka olisi siksi kelvollisempana pidettävä. Tehtyänsä tämän ehdoituksensa alistui hän tuolle vanhalle tavalle köysi kaulassaan odottamaan ehdotuksen kelpaavaisuuden tuumimista ja keskustelua. Toimitetun harkinnan ja äänestyksen perästä ehdotus ajattelemattomana ja valtiolle vahingollisen hyljättiin nimittäinen että semmoinen asioiden järjestys vastaisuudessa herättäisi riitaa ja eripuraisuutta ruhtinaallisten lasten kesken, jonka tähden olisi parasta kuten ennenkin ottaa hallitsijaksi vanhin lapsista jos kohta nuoremmissa olisikin joku, joka olisi varustettuna paremmilla luonnonlahjoilla. Ehdotus siis kumottiin ja filosoofi hirtettiin, sillä tässä ruhtinaskunnassa ovat uutishimoiset ehdotusmestarit ainoat, jotka rangaistaan henkensä menettämisellä, kun, näet, Pootualaiset ovat saaneet päähänsä että jokainen muutos, olkoon se kuinka hyvin harkittu ja valmistettu tahansa, saa aikaan epäterveellisiä liikkeitä yhteiskunnassa, mutta synnyttää kokonainsa häiriöitä jos se on ajattelematon ja epäkypsä. [Kuinka ovatkaan sitte Holhergin ajan sekä hallitsijasuvut että kansat muuttuneet! Yhdellä puolen selvästi nähtävä sukujen perättäinen veltostuminen ja hallitustoimien määränä hallitsijasuvun ja vähemmäisluvun anastaman _herrauden_ suojeleminen enimmäisluvulta. -- Toisella puolen kansojen herännyt tunto että heillä kullakin on jokin historiallinen kutsumus täytettävänä, joka ei merkitse samaa kuin saada rauhassa syödä ja juoda, vaan tarkoittaa ihmiskunnan viemistä eteenpäin veljestyttämistä kohden, mikä taas edellyttää kaikkien perinnöllisten, taikka hyvänhyvyydestä tai armosta annettujen etuoikeuksien olemattomuutta.] Pootun hallitsijat ovat tosin yksinvaltioita, mutta kuitenkin on heidän hallituksensa isällisempää kuin itsevaltiaista, sillä kun he ottavat huomioonsa ei ainoasti lain kirjaimen vaan myös järkiperusteita eivät he salli vallan masentaa vapautta, jotka muuten niin ylen helposti kumoavat toisensa. Parhaita pykäliä hallitusmuodossansa on se että ruhtinas, niin paljon kuin mahdollista on, pyrkii yllä pitämään yhdenarvoisuutta niissä, jotka häntä ympäröivät. Sentähden ei täällä löydykään muuta arvoluokoitusta kuin että alemmalla oleva tottelee päällikköänsä ja että nuoriso kunnioittaa ja pitää arvossa vanhoja. Heidän vanhemmissa aikakirjoissansa tosin kerrotaan että muutama sata vuotta takaperin oli ollut olemassa laissa määrätty arvojärjestys, mutta ne kertovat myös että tämä oli saanut aikaan paljon riitaisuutta: vanhempi veli katsoi nimittäin raskaaksi peräytyä nuoremmalta ja vanhempia pisti vieläkin enemmän kun he joutuivat takapajulle lastensa rinnalla, joka kaikki vaikutti että yksi puu rupesi toistansa yhä enemmän kaihoamaan, joten vihdoin kaikki yhteinen seuraelämä loppui. Tämä epäkohta ei kuitenkaan ollut vähin, eipä lähipäinkään; aikaa voittaen kävivät asiat niin loitos, että useinkin arvollisimpien ja etevimpien puiden, joille luonto oli lahjoittanut mitä suurimmat lahjat ja monta oksaa, täytyi juhlatiloissa ja kemuissa istua alimpana; sillä ne puut, jotka kunnioittivat itseänsä ja jotka hyvien avujensa ja tietojensa puolesta olivat kuuluisia, eivät saattaneet alentua ulkonaista arvoa himoitsemaan ainoasti saadaksensa sen sijan, johon he oikeastaan olivat oikeutetut. Ahdasjärkiset ja kelvottomimmat puut sitä vastoin, joiden oli tarvis niin paljon kuin mahdollista ja millä keinoilla tahansa kokea peittää tyhjyyttänsä uhkeilla arvonimillä, ahdistivat alinomaa hallitsijata hakemuksillansa, kunnes heidän vihdoin onnistui kerjätä arvonimi itsellänsä. Tämän seurauksena oli, että arvot ja arvonimet vihdoin katsottiin kelvottomimpain puiden tunnusmerkiksi. Varsinkin vieraille ja oudoille oli naurua herättävätä nähdä kuinka kemuissa ja juhla-aterioissa y.m. juhlatiloissa orjantappurapensaat istuivat parhailla sijoilla, kun sitä vastoin palmupuut, seeterit ja valtavat tammet kymmenellä ja kahdellatoista oksalla saivat sijoikseen tyytyä palleihin ja alempiin penkkeihin, sillä niinkauvan kun arvojärjestys oli lain mukaan noudatettava löytyi tuskin ainoatakaan orjantappurapensasta, joka ei olisi osannut itsellensä kerjäämisellänsä saada hankituksi jotakin puhuttelunimeä tai arvovaltuuskirjaa. Muutamat puut menivät niin loitos mielettömässä kunnianhimossansa että he, vaikkei luonto ollut katsonut heidän ansaitsevan enempätä kuin kahta taikka kolmea oksaa, etsivät nimiä ja arvosijoja kuin olisivat he olleet kymmen- tai kaksitoistaoksaisia, niin, orjantappurat tahtoivat itseänsä palmupuiksi kutsuttavan, joka luonnollisesti oli yhtä naurettavata kuin jos "luoden kannettua" rujokasta sanotaan jalosyntyiseksi ja jotakin yhteiskunnan kelvottominta hylkiötä korkeasti kunnioitettavaksi. Vihdoin rupesi tämä mielettömyys saamaan kulkutaudin luonnon ja suurella nopeudella leviämään koko maahan, niin että jo miltei jokainen pyyti tyhjiä arvonimiä ja arvottomia kunnianosoituksia. Silloin uskalsi muuan porvari Keba-kaupungista herättää kysymyksen uudesta lakiehdotuksesta arvojärjestyksen poistamisesta. Pootualaisten tavalliseen tapaan vietiin hän torille köysi kaulassaan. Mutta sittekun kysymystä oli keskusteltu eikä äänestettäissä ainoatakaan löytynyt, joka olisi ehdoitusta moittinut, hyväksyttiin se, yhteiskunnalle hyödyllisenä, yksimielisesti. Sitte ehdoittelija seppelöitiin kukkaissepeleellä ja vietiin riemukulussa kaupungin lävitse perässä ihastunut ja riemuitseva kansajoukko. Ja kun vähitellen ruvettiin huomaamaan, minkä erinomaisen hyödyn arvojärjestyksen kumoaminen toi mukanansa, nimitettiin hän vihdoin Kadokiksi eli suurkansleriksi. Yhdenarvoisuudesta säädettyä lakia on siitä ajasta pitäen ylen tarkasti valvottu ja noudatettu, mutta ei kilpailu sillä tauvonnut. Nyt oli kysymyksenä voittaa toisensa hyvien avujen ja kelvollisuuden puolesta. Maanalaisten historian mukaan on siitä pitäin ainoasti yksi ehdoitusmestari esiintynyt joka salaa on työskennellyt vanhan arvojärjestyksen takaisin saamiseksi. Ensimmäinen kokeensa tuotti hänelle suoneniskemisen, ja kun hän vielä kerran havaittiin puuhaavan samoissa salaisissa puuhissa karkoitettiin hän maankuorelle. Erilaisia arvo- ja nimivaltuuskirjoja ei enään ole Pootualaisilla olemassa, ellei semmoiseksi saateta kutsua sitä eroitusta, jota hallitus noudattaa eri virkojen ja vaikutusalain välillä, antaen yhdelle suuremman arvon ja etevämmän merkityksen toisen rinnalla, mutta joka ei oikeuta tämmöisen viran haltijaa minkäänlaiseen etusijaan julkisissa tiloissa. Tämän eron saattaa havaita niissä asetuksissa, joita hallitus antaa ja joissa tavallisesti on seuraavat loppusanat: "Me kehoitamme ja käskemme siis maanviljelijöitämme, tehdastelijoitamme, käsityöläisiämme, filosoofiamme, taiteilijoitamme, kauppiaitamme j.n.e." Minä sain myös tietää että ruhtinaalla oli hallussaan arvoluettelo, jossa järjestys oli seuraava: 1) Ne jotka kalleina ja köyhinä aikoina ovat auttaneet maata yksityisellä omaisuudellansa. 2) Ne jotka palvelevat valtiota palkatta. 3) Maanviljelijät joilla on kahdeksan oksaa taikka sitä enemmän. 4) Maanviljelijät, joilla on seitsemän oksaa ja sitä vähemmän. 5) Ne jotka harjoittavat tehdasliikettä. 6) Ne jotka harjoittavat hyödyllistä käsityötä. 7) Filosoofit ja tutkinnon suorittaneet tohtorit. 8) Taiteilijat. 9) Kauppiaat. 10) Hovipalvelijat, joilla on 500 Rupatia palkkaa. 11) Hovipalvelijat, joilla on 1000 Rupatia palkkaa. Tämä arvojärjestys tuntui minusta erittäin naurettavalta ja varmaa on ettei kukaan meidän maailmassamme sille suostumustansa antaisi. Kyllähän minä tajusin syyn tähän takaperäiseen järjestykseen, taikka oikean perusteen ja miten maanalaiset sitä puolustaisivat; mutta, vilpittömästi tunnustaen, on se minusta yhä vieläkin liiaksi kummallinen voidakseni siihen ensiinkään perehtyä. Muiden omituisuuksien muassa havaitsin siellä senkin, että jota suurempata hyötyä yksilö valtiolta nauttii, sitä vaatimattomampana ja ystävällisempänä hän esiintyy. Esim. _Bospolak_, Pootun rikkain mies, oli niin kohtelias porvarille, joita vastaan hän sattui kadulla tulemaan, että hän ystävällisyytensä ja kiitollisuutensa osoitteeksi laski alas kaikki oksansa ja nyökäytti päätänsä köyhimmällekin puulle. Kun häneltä kysyin miksi hän niin teki, vastasi hän että se oli hänen luonnollisin velvollisuutensa, koska ei kukaan koko kaupungissa ollut niin suurta etua yleisöltä nauttinut kuin hän, minkätähden hänen saattoi sanoakin valtion suurimmaksi velkamieheksi. Semmoista lakia ei kuitenkaan löydy, joka tämmöisen kunnianosoituksen määrää tehtäväksi, mutta kun Pootualaiset tarkasti jokaista asiata tuumivat ja punnitsevat, harjoittavat he tätä hyvettä vapaasta tahdostansa, katsoen kiitollisuuden lain heitä siihen velvoittavan. Toisin käy meillä, jossa juuri ne, jotka nauttivat suurinta kunniaa ja suurimpia etuja, kohtelevat alempia halveksivasti. -- Kaikista kunnioitusta ansaitsevimpina kansalaisina pidetään niitä, joilla on suurin määrä perillisiä. Ne ovat maanalaisten sankaria, jälkeentulevaiset pitävät aina heidän muistoansa pyhänä. He ovatkin ainoat, joille tämä kansa suo kunnianimen "suuri". Varsin toiseen asioiden laitaan olemme me tottuneet, meillä kun ihmiskunnan hävittäjät saavat tuon suuren kunnialisäyksen nimeensä. Helposti saatamme siis käsittää, mitä tämä maanalainen kansa ajattelisi Aleksanteri Suuresta ja Julius Caesarista, joilla ei kummallakaan ollut ainoatakaan lasta, mutta jotka olivat syynä miljoonien ihmisten kuolemaan. Tämän yhteydessä muistelen muuanta hautakirjoitusta erään talon