The Project Gutenberg EBook of Palestiinassa, by Kaarle August Hildén

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Palestiinassa
       Matkamuistelmia

Author: Kaarle August Hildén

Release Date: December 23, 2005 [EBook #17380]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PALESTIINASSA ***




Produced by Tapio Riikonen





PALESTIINASSA

Matkamuistelmia


Kirjoittanut

K. Aug. Hildén
Pastori


J. C. Frenckell ja Poika, Helsinki, 1891.



SISÄLLYS:

Alkulause
   I. Helsingistä Jerusalemiin
  II. Jerusalem ympäristöineen
 III. Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle ja Jordan'ille
  IV. Jerusalemista Tiberiakseen
   V. Tiberiaksesta Damaskukseen
  VI. Damaskus
 VII. Baalbek ja Libanon
VIII. Beyroth'ista kotiin




ALKULAUSE.


Kirjassa, jonka täten julkaisen, kertoelen siitä matkasta, jonka tein
täkäläisen saksalaisen seurakunnan kirkkoherran, t:ri G. v. Rohden'in,
kanssa keväällä 1890 Palestiinaan, Syriaan ja Egyptiin. Loppuun olen
liittänyt lyhyen kertomuksen olostani muutamissa Euroopan maissa; se ei
kyllä tarjoa mitään yleisempää hupia, mutta olen sen tähän pannut siitä
syystä, että kirjani on myöskin oleva virallinen matkakertomus, jonka
olen velvollinen jättämään Porvoon Tuomiokapituliin, koska nautin
matkarahaa.

Siitä aineesta, jota tämä kirja käsittelee, löytyy vierailla kielillä
monta suurta ja tieteellisessä suhteessa ansiokasta teosta, joitten
rinnalle ei tämä mitenkään voi eikä tahdokaan pyrkiä. Maanmiesteni
huomiota se kuitenkin herättänee sen tähden, että sen tekijä on
ensimmäinen suomalainen pappismies, joka jälkeen uskonpuhdistuksen
aikakauden on käynyt Palestiinassa.

Matkamuistelmissani olen kertoessani niistä paikoista, joissa kävimme,
usein viitannut raamattuun. Syynä tällaiseen menetystapaan on se
tarkoitus, jota kirjaa tehdessäni olen pitänyt silmällä. Olen, näet,
samalla kuin koetan antaa mahdollisimman selvän kuvan maasta, kansasta,
elämän tavoista, rakennustavasta j.n.e., tahtonut teroittaa lukijaini
mieleen pyhän raamatun totuuksia ja siten kohottaa heidän katseensa
maallisista, katoovaisista ijankaikkisiin, katoomattomiin. Olenko siinä
suhteessa onnistunut vai enkö, jätän päättämättä.

Kertomuksen laatimisessa olen seurannut matkalla kirjoittamaani
päiväkirjaa sekä maantieteellisiin ja historiallisiin erikoisseikkoihin
nähden kysynyt neuvoja monelta kirjailijalta. Niitten joukossa
mainittakoon tässä: Meyer'in "Reisehandbuch" vuodelta 1889,
"Durch's Heilige Land" kirjoittanut professori C. v. Orelli,
"Real-Encyklopädie", toimittanut t:ri Herzog, "Reseminnen från Egypten,
Sinai och Palestina", kirj. G. C. Beskow ja "Jesuksen elämä", kirj. t:ri
J. W. Farrar. Kertomus Damaskuksesta, Baalbekista ja Libanon'ista on
tekijän suosiollisella luvalla käännetty eräästä Saksan kielellä
julkaistusta matkakuvauksesta, jonka on tehnyt hyvä ystäväni ja
matkatoverini t:ri G. v. Rohden, joka niinä kahtena kuukautena, kun
olimme itämaisella matkallamme, uskollisesti jakoi kanssani matkan ilot,
surut ja rasitukset. Kiitos hänelle ystävyydestään, jonka aina säilytän
rakkaassa muistossa.

Lopuksi lausun sen toivomuksen, että tämäkin monessa suhteessa
puutteellinen teos, jonka kirjoittamiseen olen käyttänyt jokaisen
virkatoimiltani pääkaupungissa liikenevän hetken, tuottaisi Jumalalle
kunniaa ja herättäisi rakkautta häneen, Jesukseen Kristukseen, jonka
maallisen elämän vaiheista olen kirjassani saanut useasti huomauttaa.

Helsingissä 9 p. Kesäkuuta 1891.

K. Aug. Hildén.




I.

Helsingistä Jerusalemiin.


Pyhää Raamattua lukiessansa jokainen ehdottomasti luopi itsellensä
jonkunmoisen kuvan siitä maasta ja niistä paikoista, joista pyhä
historia kertoo. Kun lapsuutemme päivinä luemme esim. Abrahamista,
jolle Jumala, silloin kuin tämä vielä asui Mesopotamiassa, sanoi:
"Lähde maaltasi ja suvustasi ja isäsi huoneesta sille maalle, jonka
minä sinulle osoitan; ja minä teen sinut suureksi kansaksi ja siunaan
sinut ja teen sinulle suuren nimen, ja sinä olet siunaus" (1 Moos.
12:1, 2), ja kun sitten seuraamme hänen ja hänen jälkeläistensä
historiallista kehitystä, -- niin mitkä ajatukset ja mielikuvat silloin
heräävätkään sielussamme! Nämä mielikuvat ovat erilaiset eri ihmisillä,
aina sen mukaan, millainen kuvitusvoima ja millaiset sielunlahjat
kullakin on. Useimmiten tämä maa muistettavine paikkoineen kuvastuu
sielumme silmäin eteen mitä viehättävimmässä valossa, täynnä
ihanteellista kauneutta. Sellaiseksi ainakin minä sitä kuvittelin jo
varhaisimpina lapsuuteni päivinä. Ja tätähän ei sovikaan ihmetellä,
sillä Kaanaan maa, sehän oli "luvattu maa", "pyhä maa", jonka Jumalan
valittu kansa, Israel, sai perinnöksi, lukemattomia kovia
koettelemuksia, taisteluja ja tappioita kestettyään; sehän on maa,
jossa "maitoa ja hunajaa vuoti", jossa Israelin lapset "istuivat
viini- ja viikunapuitten varjossa" nauttien ylenmääräistä elämän onnea.

Mutta ei siinä kyllin, että me luomme mielikuvia ja käsityksiä
luvatusta maasta ja noista pyhistä paikoista, vaan monen sydämmessä
herää harras halu päästä omin silmin katselemaan noita seutuja ja omin
jaloin astumaan sillä maalla, jossa omaisuuden kansa on elänyt
omituista ihmeellistä elämätänsä, Herran johdolla käyden elämän kovaa
taistelua ja säilyttäen kalliin tietonsa yhdestä totisesta Jumalasta
keskellä pakanakansoja, jotka olivat vajonneet polyteismiin
(monijumaluuteen), pimeyteen ja valheeseen; jossa Herran valaisemat
profeetat julistivat totuutta, jotka kautta aikojen ovat valtavasti
vaikuttaneet ja jotka vielä tänäkin päivänä vaikuttavat lohduttaen,
kurittaen, kehoittaen ja rangaisten; jossa Elämän Herra, ihmiseksi
tullut Jumalan Poika Jesus Kristus, syntyi, eli, opetti, teki ihmeitä
ja vihdoin astui raskaat askeleensa Golgatan ristille, Jumalan
Karitsana kantaakseen maailman synnit; jossa hän kuoli, nousi haudasta
ja astui ylös taivaaseen; jossa sittemmin hänen apostolinsa elivät,
vaelsivat ja opettivat totuuksia, joita he hänen askeleitansa seuraten
olivat oppineet käsittämään. Palestiina eli luvattu maa on ihmeitten
maa, jossa joka ainoa paikka johtaa mieleen jonkun suuren tapahtuman,
joka läheisesti koskee kutakin ihmistä. Sen vuoksi liitää ajatus niin
useasti sinne, sen vuoksi nuorten sydämmissä, joissa tulevaisuuden
unelmat hallitsevat, herää niin usein harras halu päästä omin jaloin
astumaan tällä maalla. Vielä vanhuuden päivinä kuulet monen lausuvan:
"nuorena ollessani minä usein ajattelin: oi, kunpa kerran saisin
matkustaa Palestiinaan omin silmin katselemaan niitä paikkoja, joissa
Jesus vaelsi, opetti ja teki suuret ihmeensä!" Jerusalem, Betlehem,
Natsaret, Genetsaret j.n.e. ovat nimiä, joiden paljas mainitseminenkin
saattaa hienoimmat kielet sydämmissämme väräjämään, ne ovat paikkoja,
jotka salaisella lumousvoimalla viehättävät mieltämme, kun niistä
luemme tai kuulemme niistä puhuttavan.

Minäkin olin vuosikausia tuntenut sydämmessäni palavata halua kerran
päästä Palestiinaan, mutta tämän toivon toteuntuminen näytti
mahdottomalta. Esteitä ilmestyi aina monenmoisia, joista suurin
kuitenkin oli sopivan matkatoverin puute. Minusta oli, näet,
uhkarohkeata lähteä yksin vaeltamaan noita tuntemattomia ja vaarallisia
seutuja.

Mutta viime Maaliskuun keskivaiheilla sain sattumalta kuulla, että
virkaveljeni, täkäläisen saksalaisen seurakunnan pastori, Tohtori
Gustaf von Rohden, oli aikeissa lähteä seuraavan kuun alussa matkalle
Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin. Tuo kaukainen toive sydämmessäni
heräsi silloin vastustamattomalla voimalla uuteen eloon. Nythän oli
suurin este raivattu tieltä. Heti siis päätin lähteä matkalle yhdessä
Toht. Rohden'in kanssa. Matkavarustuksiin minulla oli valitettavasti
sangen lyhyt aika, sillä hän oli määrännyt lähtöpäiväkseen Huhtikuun 4
p:n, eikä vuoden aikakaan sallinut pitempää viivytystä. Päätimme
matkustaa yöjunalla Pietariin ja sieltä Buda-Pestin ja Konstantinopolin
kautta eteenpäin.

Määrätty päivä läheni, ja matkakapineet olivat järjestyksessä.
Kirkkaana ja kauniina nousi kevätaurinko idän taivaalle Huhtik. 4 p:nä,
joka sattui olemaan protestanttisen ja roomalais-katolisen kirkon
pitkäperjantai. Herran seurakunta vietti siis kalliin Vapahtajansa
kärsimyksen, ristiinnaulitsemisen, kuoleman ja hautaamisen muistoa.
Minullakin siis oli tilaisuus tänä muistorikkaana päivänä vielä mennä
rakkaitten seurakuntalaisteni kanssa Jumalan huoneeseen kuulemaan sanaa
"ristiinnaulitusta", avuksihuutamaan ja kiittämään Herraa sekä
rukoilemaan Jumalan siunausta matkalle. Outoja tunteita herätti
sydämmessä se tieto, ett'en moneen kuukauteen, -- Herra yksin tiesi
tokko enää milloinkaan -- saisi viettää jumalanpalvelusta näitten
seurakuntalaisten kera, joitten joukossa minulla on monta kallista
ystävää, joita olin syvästi kaipaava.

Ilta läheni, kello alkoi tulla yhdeksän, jolloin junan oli määrä
lähteä. Eräitten läheisimpäin ystäväini seurassa saavuin Helsingin
rautatienasemalle, jonne jo oli keräyntynyt lukuisa ystäväjoukko
hyvästijättämään. Muuan näistä ystävistä kuiskasi korvaani
lohdutukseksi pitkää matkaa varten seuraavan jalon raamatunlauseen:
"Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä harhaile, sillä minä
olen sinua Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan myös sinua ja
tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla kädellä" (Jes. 41:10).
Hetkisen kuluttua saapui matkatoverini, hänkin ystäviensä seuraamana.
Vielä kotvanen, lämmin kädenlyönti, juna vihelsi lähtömerkin. "Herra
olkoon kanssanne; hyvästi, hyvästi!" kuului ystäväin huulilta. Ja
varmaankin monen sydämmestä nousi Kaikkivaltiaan istuimen luo harras
rukous, että Hän varjelisi meitä tällä pitkällä, vaarallisella matkalla
ja antaisi meidän onnellisesti saapua takaisin kotiin. Näin olimme
alkaneet matkan Pietaria, Venäjän pääkaupunkia, kohden, jonne saavuimme
seuraavana päivänä klo. 11 e.pp.

Nuo muutamat tunnit, jotka meidän oli viipyminen Pietarissa, eivät
olleet minulle kaikkein mieluisinta laatua, syystä että alussa näytti
siltä, kuin minun olisi ollut pakko keskeyttää matkani ja erota
toveristani. Syy siihen oli taloudellista laatua. Meidän hyvässä
pääkaupungissamme en ollut ainoastakaan pankista saanut kultafrankin
rahoja, joita olisin matkalla tarvinnut, jonka vuoksi lunastin
Buda-Pestissä maksettavan vekselin. Viimeisessä hetkessä
matkasuunnitelmamme kuitenkin muuttui siten, ett'emme tulleetkaan
matkustamaan äsken mainitun kaupungin kautta, vaan suoraa tietä halki
Venäjän maan. Tämän ilmoitin johtajalle siinä pankissa, josta olin
vekselin ostanut. Hän lupasi hyväntahtoisesti seuraavana aamuna
sähköteitse ilmoittaa asiasta erääseen Pietarin pankkiin, jotta minä
saisin sieltä nostaa rahat. Mutta sähkösanomaa ei ollutkaan tullut, eikä
sitä kuulunut koko sinä aikana, jolloin minä pankissa odotin. Monen
mutkan perästä minä kuitenkin sain pankinjohtajan uskomaan, että minä
olin se, joksi itseni ilmoitin ja että kuljin rehellisillä teillä, ja
hän maksoi minulle puheena olevan vekselin. Tässä puuhassa oli kuitenkin
aika kulunut niin täpärälle, että minä töin tuskin kerkisin ajoissa
junalle. Matkatoverini, jolla ei ollut vähääkään aavistusta minun
pulastani, oli levottomana odottanut minua ja asettanut kaikki kuntoon
matkaa varten. Piletti ostettiin aina Odessaan asti. Nyt alkoi siis tuo
pitkä matka kautta avaran Venäjän maan. Levottomana odotellessaan oli
matkatoverini saanut itselleen istumapaikan muutamassa vaunussa, jossa
kuitenkaan ei ollut sijaa minulle. Meidän täytyi siis olla erossa koko
matka Pietarista Moskovaan. Ainoastaan suuremmilla asemilla saimme
tavata toistamme. Kansaa oli tungokseen asti kaikissa vaunuissa, ja,
joka kerran oli paikan saanut, sen täytyi istua siinä ihan kuin kiinni
naulittuna. Keskellä ihmisjoukkoa, jonka kieltä en ymmärtänyt enkä
osannut puhua, oli minulla aikaa vaipua omiin ajatuksiini, jotka nyt
kokonaan minut valtasivat. Viime päivien tapahtumat, itse matkan
tarkoitus j.n.e. esiintyivät selvinä sieluni silmäin eteen. Tulevaisuus
kangasti edessäni tuntemattomana mutta ihanteellisen kauniina. Odotinhan
niin paljon tästä matkasta. Nythän oli toteutuva tuo kaukainen toiveeni
kerran päästä pyhään maahan, ihmeitten maahan. Mutta matka tuntui niin
pitkältä ja vaivaloiselta, se oli täynnä lukemattomia vaaroja ja
vastuksia. Sen vuoksi lähetin palavan rukouksen Herran puoleen, joka
kuulee sydämmemme hiljaiset huokauksetkin:. "Herra, anna minulle voimaa
voittamaan kaikki vastukset ja suojele minua kohtaavista vaaroista;
vahvista ja tue ruumistani ja sieluani kaikkivaltiaalla kädelläsi!" Ja
tämä rukous loi sieluuni ihmeellisen rauhan; minä olin vakuutettu siitä,
että Herra oli oleva kanssani matkalla.

Ne seudut, joita Pietarin ja Moskovan välisellä matkalla saattoi vaunun
ikkunasta nähdä, olivat tosin laajat, mutta tuiki yksitoikkoiset. Niin
kauas kuin silmä kantoi, näki edessään viljeltyjä ketoja tai aavoja
aroja. Siellä täällä oli joitakuita kurjannäköisiä kyliä, muutamia
taloja ja joku kreikkalais-katolilainen kirkko, jotka loivat
ympäristöön jonkun verran vaihtelevaisuutta. Matkatoverini ristivät
rintaansa joka kerta, kuin juna kulki jonkun kirkon ohitse. Etenkin oli
muuan minun läheisyydessäni istuva, puoleksi herran, puoleksi
talonpojan näköinen henkilö, jolla oli hurskaat, milt'ei askeettiset
kasvot, hyvin tunnollinen tämän velvollisuuden täyttämisessä.

Vähitellen alkoi aurinko laskeutua ja varjot pitenivät. Yö saapui, yö,
joka ei laisinkaan ole mieluisa sille, jonka täytyy viettää levon aika
rautatievaunussa vierasten ihmisten keskellä, joiden kieltä ei ymmärrä.
Paitsi sitä, että ehdottomasti tuntee jonkuulaista levottomuutta
tavaroittensa ja matkarahojensa säilymisestä, oli minun ahtauden vuoksi
mahdoton nukkua. Aika kului siis ylen hitaasti. Aamun tulo oli, kuten
ainakin sellaisissa tilaisuuksissa, hartaasti odotettu. Idän taivas
alkoikin vähitellen ruskottaa ja pian nousi aurinko kirkkaana, tuoden
mukanansa kauniin päivän. Se oli Huhtikuun 6 päivä. Kotimaassa, jossa
ajatukset yhä vaan asuivat, alkoivat ihmiset jo varustautua kirkkoon
oikealla tavalla viettääksensä tätä päivää. Sehän oli koko
protestanttisen kristikunnan pääsiäinen. Mieleeni johtui kalliin
Vapahtajamme ylösnouseminen, joka tänäpäivänä oli tutkisteluaineena
kaikilla kristityillä. Luin päivän tekstin ja evankelistain kertomukset
tästä jalosta aineesta, joka aina antaa uutta elämän voimaa kristitylle
maallisen vaelluksen aikana, olkoonpa hän missä paikassa ja millaisissa
oloissa tahansa. Annoin ajatusteni seurata vaimoja ja opetuslapsia
Jesuksen haudalle ja riemuitsin siitä, että minunkin matkani määrä oli
päästä sille paikalle, jossa tämä suuri ihme kerran on tapahtunut.
Sydämmeni täyttyi ilosta, ja minä kiitin elämän Herraa, joka syntisten
puolesta oli voittanut synnin, kuoleman sekä pimeyden voiman, ja
samalla tuntui tulevaisuus niin turvalliselta, kun tiesin, että elävä
Vapahtaja, synnin ja kuoleman voittaja, on meidän luonamme joka päivä
sanansa ja lupauksensa mukaan. Tällaiset ajatukset virkistävät mieltä
aution seudun läpi matkustaessa ja tuovat sieluun iloa ja rohkeutta.

Klo. 9 saavuimme Moskovaan, Venäjän sydämmeen ja muinaiseen
pääkaupunkiin. Siellä viivyttiin kolme tuntia.

Päivä oli kirkas ja ihana, ilma leuto, vaikka lunta vielä näkyi siellä
ja täällä kedoilla, ja kylmät tuulen henkäykset ilmaisivat, ettei kevät
vielä ollut tykkänään voittanut talven valtaa. Ei ainoatakaan pilveä
näkynyt kirkkaalla taivaalla. Kaikki luonnossa ennusti hyvää,
virkistäen yöllisestä valvonnasta väsyneen mielen. Heti asemalle
saavuttuamme tilasimme issikan, joutuaksemme niin pian kuin mahdollista
katselemaan kaupunkia, josta olimme kuulleet niin paljon puhuttavan.
Meille oli sanottu: "Ken mielii vähänkin oppia tuntemaan Venäjätä,
hänen täytyy nähdä Moskova." Etenkin käytimme nämät kolme tuntia tuon
kuuluisan Kremlin näkemiseen. Tämähän on Venäläisten mielestä kaikista
pyhin paikka koko valtakunnassa ja sitäpaitsi on se koko Moskovan
kaunistus. Kremlin muodostavat lukuisat kirkot ja keisarilliset
palatsit, jotka ovat rakennetut eräälle kukkulalle ja muurilla erotetut
muusta kaupungista. Kun "pyhän portin" kautta astuu Kremliin, täytyy
jokaisen jo portilla paljastaa päänsä. Venäläinen tekee sen lisäksi
ristinmerkin ja tuntee pyhää liikutusta; sillä hän tietää olevansa
pyhällä paikalla. Meidänkin täytyi paljastaa päämme portilla.
Kirkoista, joissa kävimme, on _Uspenskin_ katedraali suurin ja kaunein.
Siellä kruunataan Venäjän tsaarit, ja jo senkin vuoksi se on muita
pyhempi ja arvokkaampi. Rakennustavan puolesta se ei eroa tavallisista
Venäjän kirkoista. Itse sisustus on komea ja kallisarvoinen. Jo sisälle
astuessaan huomaa katsoja kolme ylen paksua, kallisarvoista pylvästä.
Jos luopi silmänsä mihin tahansa, niin joka paikasta huomaa, ett'ei
jumalankuvain eikä muiden koristusten suhteen ole tahdottu säästää
vaivoja eikä kustannuksia, kun on tahdottu saada tämä temppeli
ihanteellisimman kauniiksi. -- Venäläiset, jotka seuraavat vanhaa ajan
lukua, viettivät par'aikaa palmusunnuntaita, ja meidän kirkkoon
tullessamme toimitettiin juuri jumalanpalvelusta. Uspenskin katedraali
oli ahdinkoon asti täynnä kansaa, ja suunnattomat ihmisjoukot oven
ulkopuolella odottivat tilaisuutta päästä tähän pyhään paikkaan. Mekin
asetuimme odottavain joukkoon ja saimme seistä puolen tuntia oven
takana, ennenkuin pääsimme sisälle. Noin viisi sataa ihmistä, etenkin
miehiä, sekä ylhäisiä että alhaisia, tuli ulos kirkosta, sill'aikaa
kuin me odotimme. Suurella vaivalla saimme me joukon mukana
tunkeutuneeksi kansan täyttämään temppeliin. Kirkossa tuoksui pyhä
savu, erinomaisen kaunis kuorolaulu kehoitti läsnäolevia hartauteen, ja
joukko kallisarvoisiin messupaitoihin puettuja pappeja toimitti
jumalanpalvelusta. Seurakunnan käytös sekä kirkon sisässä että sen
edustalla todisti, että Venäläinen suuresti kunnioittaa pyhiä asioita,
temppeliä ja jumalanpalvelusta. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja hyvä
järjestys.

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa kauan viipyä tässä temppelissä, sillä
aika alkoi käydä tiukalle. Kello oli hetkisen kuluttua 1/2 12, ja
meidän oli joutuminen junalle, jonka oli määrä klo 12 lähteä Kieviin ja
Odessaan. Moskova -- sivumennen mainitakseni -- ei tehnytkään meihin
erittäin suurenmoista vaikutusta, kun Pietarin kaupungin loisto ja
komeus oli vielä tuoreessa muistossa. Huoneet olivat mataloita, ja
yleinen siisteys ei ollut läheskään niin hyvällä kannalla, kuin olimme
odottaneet. Ilman kaipausta jätimme siis kaupungin, jatkaaksemme matkaa
etelään käsin. Edessämme oli kahden vuorokauden matka, jonka kestäessä
piti pysähdyttämän ainoastansa 2-3 tunnin ajaksi Kiev'iin.

Taaskin olivat rautatievaunut tungokseen asti täynnä; vaikea oli saada
siedettävää istumapaikkaa. Ensimmäinen ajatus istumaan päästä oli
taaskin: "mitenkä tällaisessa ahtaudessa saa yön kulumaan, kun ei
nukkumisesta voi olla puhettakaan." Mutta muu ei auttanut kuin tyytyä
osaansa. Tie kulki taaskin poikki aavojen tasankojen, jotka enimmäkseen
olivat viljelemättömät. Tuskinpa missään voipi matka tuntua
yksitoikkoisemmalta, kuin näillä seuduin. Varsinkin Suomalaiselle, joka
on tottunut näkemään vuoria, laaksoja, järviä ja virtoja, tuntui tämä
sanomattoman vastenmieliseltä. Sentähden hän kaipaa jonkunmoista
muutosta, jotain vaihtelevaisuutta, vaan turhaan, sillä tuntikausia
saapi katsella yhä vaan samaa. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkee vaan
aroja, jotka vielä tähän vuoden aikaan olivat paksun lumen peitossa.
Vasta silloin, kuin tulimme lähelle Kieviä, saivat seudut toisen
muodon. Näimme etäisyydessä vuoria eli oikeammin ylänköjä, yksinpä
vettäkin. Mitä edemmä matka kului, sitä enemmän aloimme ikävöidä
Kiev'iä, tuota Venäjän ensimmäistä pääkaupunkia. Oli jo Huhtikuun 7 p:n
ilta lähenemässä, kun muuan matkustajista, joka oli syntyjään
saksalainen, mutta oli vuosikausia oleskellut Moskovassa, lausui ilosta
loistavin silmin: "Kas, tuolla on vihdoinkin Kiev; tuolla näette
kirkot; tuolla ovat kukkulat; tuolla virtaa joki." Niinpä tottakin,
Kiev oli lähellä; me lähestyimme Dniepr-jokea, jonka rannalla Kiev'in
kauniit kirkot ja kunnianarvoisten luostarien muurit kohoavat korkeutta
kohden.

Kiev'iin pysähtyi juna 3 tunniksi, joka aika täytyi tarkoin käyttää,
jos mieli jossakin määrin oppia kaupunkia tuntemaan. Me kiiruhdimme
suoraa päätä saksalaisen papin luo, jonka tapasimmekin kotona. Pastori
W., 45 vuoden ikäinen mies, on ollut Kiev'issä 16 vuotta
sielunpaimenena ja tuntee sen vuoksi sangen tarkoin kaupungin ja
sikäläiset olot. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan ja sanoi, että
hänellä oli harras halu seurata meitä pyhälle maalle, mutta
virkavelvollisuudet estivät häntä näin pitkälle matkalle lähtemästä. Ja
vaikka yksin hänen rouvansakin kehoittamalla kehoitti häntä lähtemään
meidän seurassamme tuolle "intresantille retkelle", niin oli hän
pakotettu jättämään tuumansa tulevaisuuden varaan. Hän sanoi olevansa
hyvin tyytyväinen seurakuntaansa, johon kuuliin 2,500 à 2,800 jäsentä,
enimmäkseen luterilaisia. Myöskin on mainitussa seurakunnassa
reformeerattuja ja herrnhuteja, joiden sielunhoito on pastori W:n sekä
hänen virkaveljensä pastori J:n huolena. Seurakunnalla on oma kaunis
kirkkonsa sekä koulu ja pappila.

Viivyttyämme hetkisen aikaa pastori W:n kodissa, lähti hän näyttämään
meille kaupunkia, jossa on 200,000 asukasta. Kauniissa vaunuissa,
joiden eteen oli valjastettu kaksi hyvää hevosta, kuljetti hän meitä
paikasta paikkaan, jotta tuon lyhyen odotusajan kuluessa olisimme
ennättäneet nähdä edes muutamia kaupungin merkillisimmistä paikoista.
Näistä mainittakoon, paitsi kaupungin kauniita ympäristöjä ja ihania
puistoja, joita tapaa kaikkialla, Pyhän Antrean kirkko, joka kaupungin
keskiosassa majesteetillisena kohoaa korkeutta kohden, sekä Sofian
kirkko. Myöskin on muutamia muistopatsaita, esim. eräs ruhtinas
Gmilitzky'n kunniaksi pystytetty. Kadut ovat leveät ja säännölliset,
talot uudenaikaiset, useissa paikoin palatsintapaiset. Pastori W.
mainitsi, että kaupunki on niinä 16 vuotena, joina hän siellä on
asustanut, kaikin puolin melkoisesti edistynyt. Rautatie on suureksi
osaksi ollut syynä tähän edistykseen.

Saatuamme suosituskirjeen saksalaisen seurakunnan pastorille Odessaan,
lausuimme sydämmelliset jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka
oli tuona lyhyenä oloaikanamme Kiev'issä toimittanut meille niin paljon
iloa, ja läksimme taas matkalle. Vielä yö ja kappale seuraavata päivää
oli meidän matkustaminen rautatiellä. Edessämme oli taasen tasanko,
ääretön, taivaan rantaa tavoitteleva tasanko. Uupuneina pitkästä
rautatiematkasta, jonka kestäessä emme olleet saaneet sanottavasti
levähtää, saavuimme tiistaina Huhtik. 8 p. klo 11 Odessan
rautatienasemalle, josta suoraa päätä lähdimme laivarantaan
tiedustamaan, millä laivalla pääsisimme poikki Mustanmeren
Konstantinopoliin. Toivomme mukaan tapasimmekin täällä "Asof"-nimisen
höyrylaivan, jonka oli määrä samana päivänä klo 4 lähteä kyntämään
Mustanmeren aaltoja, saattaen matkustajia Turkin pääkaupunkiin.
Vietyämme matkakapineet mainittuun höyrylaivaan ja ostettuamme piletit,
lähdimme tervehtämään saksalaisen seurakunnan pastoria, joka,
vastaanotettuaan meidät erittäin ystävällisesti, lähti näyttämään
meille tuota suurta kaupunkia, joka käsittää 300,000 asukasta ja oli
Venäjän etevimpiä kauppakaupunkeja sekä, rakennettuna eräälle
Mustanmeren rannalla olevalle ylänteelle, on asemansa puolesta hyvin
kaunis. Siellä olevaan saksalaiseen seurakuntaan, jolla on oma
kirkkonsa ja koulunsa, kuuluu 5-6 tuhatta jäsentä, jotka tunnustavat
luterilaista uskontoa. Luterilaisen seurakunnan ohessa on kaupungissa
myöskin noin 300 jäsentä käsittävä reformeerattu seurakunta, jolla on
oma pappinsa.

Meidän ollessamme pastori B:n luona toimitettiin meidän matkapassimme
Turkin konsulin tarkastettaviksi. Tällainen tarkastus on aivan
välttämätön, sillä ilman sitä emme olisi saaneet astua laivaan, emmekä
myöskään olisi päässeet Konstantinopoliin.

Lausuttuamme jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka saattoi
meitä laivasillalle, alotimme tuon 36 tuntia kestävän matkan
Mustanmeren poikki, tuota asemansa puolesta ylistettyä Konstantinopolia
kohti. Ilma, joka monta päivää oli ollut kirkas ja lämmin, muuttui
yht'äkkiä kolkoksi ja sateiseksi.

Synkkänä ja uhkaavana lepäsi Mustameri edessämme. Salainen pelko
sydämmessä alotimme siis matkan tuolla vaarallisella merellä, joka
usein myrskysäällä on saanut aikaan suuria hävityksiä. Laiva, joka oli
sangen mukavasti sisustettu, huojuikin ankarasti pimeän tultua ja
kautta koko yön. Kaiken yötä satoi ankarasti, mutta aamulla klo 8
aikaan alkoivat aamuauringon säteet hajoittaa pilviä, ja klo 11 aikaan
oli ilma mitä ihanin, ainoastaan hiljainen tuuli keinutteli laivaa. --
Matkustajat laivalla muodostivat kirjavan joukon; siinä oli
kaikensukuisia ja kaikenkielisiä kansoja. Keskikannella oli suuri parvi
tatarilaisia, miehiä ja naisia "mollah'insa", eli pappinsa vartioimina.
Naisilla oli hunnut silmillä, miehet olivat jotenkin repaleisissa,
ohuissa lammasnahkapuvuissaan. Kenties he olivat matkalla Mekkaan,
saadaksensa Kaabassa, muhammettilaisten etevimmässä temppelissä,
palvella Allah'ia. Etu- ja takakannella taas oli ranskalaisia herroja
ja naisia, jotka hilpeän iloisina ja samalla sievistelevän sirosti
lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia. Sen lisäksi oli seurassa
turkkilaisia, jotka vilkkaasti puhelivat keskenään. Heidät tunsi
punaisista päähineistään (fezeistä), joiden mustat tupsut olivat
vilkkaassa liikkeessä heidän puhuessaan. Englantilaiset, joita laivalla
oli muutamia, tunsi vakaasta, arvokkaan hienosta käytöksestä.

Paitsi monenkaltaisia ja erikielisiä ihmisiä, oli laivalla suuri joukko
nautaeläimiä, jotka nekin olivat matkalla meren toiselle puolelle ja
sieltä sitten ties minnekä. Niiden luku nousi ainakin sataan. Sen
lisäksi kuului vielä matkaseurueeseen lukematon joukko siipikarjaa,
jonka keskeltä kuului yötä päivää kova kaakotus, ja pikku porsaita,
jotka pahasti vinkuivat. Näinmuodoin oli höyryalus monessa suhteessa
enemmän karjakarsinan kuin matkustajalaivan näköinen.

Kaunis ja suloinen Huhtik. 9 p. kului nopeasti, suoden meille
tarpeellista lepoa vaivaloisen rautatiematkan jälkeen. Illalla saimme
ihailla auringon laskua, joka olisi ollut mitä ihanin, elleivät
muutamat vähäpätöiset pilventönkät viimeisessä hetkessä olisi
verhonneet laskeuvaa aurinkoa. Viimeksi mainittu seikka antoi meille
aihetta pelätä: kunhan vaan ei huomisaamu, jolloin meidän oli
kulkeminen Bosporoksen läpi Konstantinopoliin, muuttuisi sateiseksi ja
meiltä menisi hukkaan mitä nautintorikkain hetki. Vielä yö -- ja
seuraavana aamuna tiesimme siis olevamme kauan kaihoamaimme Itämaitten
portilla.

Jo varahin kl. 1/2 3 aikaan torstaiaamuna Huhtik. 10 p. herätti meidät
suloisesta aamu-unesta ankara laivan kannelta kuuluva jyrinä, sillä
ankkuri laskettiin. Siitä huomasimme, että olimme jo saapuneet
Bosporoksen salmen suulle. Siinä meidän täytyi odottaa, kunnes aurinko
oli noussut, sillä yksikään laiva ei saa kulkea Bosporoksen läpi ennen
auringon nousua. Tätä kieltoa, joka on toimeenpantu jossain
rauhansovinnossa, täytyy jokaisen ilman poikkeusta noudattaa. Tämän
odotuksen aikana oli meillä kyllin aikaa valmistautua katselemaan sitä
suuremmoista näköalaa, joka hetkisen kuluttua oli avautuva eteemme.
Huomio oli tarkoin kiintynyt siihen, mitä nyt oli tuleva. Tämän
odotuksen aikana tapahtui matkatoverilleni pieni vahinko, sillä hän
matkakapineita kootessaan epähuomiosta kaatoi erään turkkilaisen
appelsiinikorin, niin että kaikki appelsiinit vierivät pitkin salin
lattiaa. Meillä oli suuri työ, ennenkuin saimme hedelmät kootuiksi
koriin ja asetetuiksi uudestaan järjestykseen. Ensiksi oli turkkilainen
hiukan harmissaan, mutta sitten hän leppyi ja näytti unohtaneen koko
jutun. Kello alkoi olla kuusi; idän ilma kävi punaiseksi ja aurinko
nousi taivaalle kirkkaana ja kauniina. Vielä hetkinen, muutamia
turkkilaisia postinkuljettajia tuli laivaan, ja laiva lähti liikkeelle.
Aamuilma tuntui kolealta ja kylmä tuuli teki olon laivan kannella vähän
vastenmieliseksi. Ihanat Bosporoksen rannat, joita kaunisti kevätkesän
kaunis vihannuus, pidättivät meitä kuitenkin kannella. Ja kun olimme
hetkisen katselleet noita ihmemaisemia, niin emme enää kylmää
tunteneetkaan. Huomiomme niin täydellisesti kiintyi meitä ympäröiviin
näköaloihin, että vilun tunne oli aivan poissa. Minun on mahdoton tässä
kuvata kaikkea sitä kauneutta, joka meitä ympäröi niiden 2 tunnin
kuluessa, joina höyrylaiva hiljaa luisti noiden korkeiden rantain
välitse kohden Konstantinopolia. Minulla tarvitsisi olla taidemaalarin
sivellin, voidakseni edes jossakin määrin kuvata niitä näköaloja, jotka
kevään raikkaassa vihannuudessa aamuauringon valaisemina avautuivat
eteemme. Molemmin puolin salmea, Aasian kuten Euroopankin puolella,
näkee mitä ihanimpia, moneen eri tapaan rakennettuja huviloita.
Useimmissa on tasaiset katot, jotka aina muistuttavat meitä siitä, että
olemme Itämailla. Uljasten puistojen, tuhansien hedelmäpuiden ja
loistavien kukkaispenkereiden ympäröiminä ne jättävät mieleen
katoamattoman muiston. Minä en uskalla ryhtyäkään kuvailemiseen, kun jo
edeltä päin tiedän kykenemättömyyteni siihen; kuvaus ei vähimmässäkään
määrässä vastaisi todellisuutta. Täytyy omin silmin nähdä tämä maisema,
saadakseen siitä oikean kuvan; sitä ei käy kynällä piirtää paperille.
Minä olen matkustanut Rein-joella ja nähnyt sen ihanat rannat
viinitarhoineen ja linnoineen, mutta Bosporos voitti kaiken sen
ihanuuden.

Mutta kauneimmatkin hetket ihmiselämässä häiriytyvät jostakin
vastenmielisyyden tunteesta, joka myrkyn tavalla hiipii turmelemaan ja
hävittämään. Eheän täydellistä nautintoa ei ole tässä syntisessä
maailmassa, tässä murheen laaksossa. Niin kävi nyt meillekin. Me
halusimme rauhassa nauttia kaikkea tätä ihanuutta, kuin Luoja oli
runsaalla kädellä kylvänyt luontoon; mutta pianpa meidän täytyi herätä
muistamaan, että vielä elimme synnin ja pahuuden maailmassa. Kuin
lähestyimme kuuluisaa suurvaltojen riitakapulaa Konstantinopolia,
Turkin vallan pääkaupunkia, jonka mielivallan ja julmuuden alla
kauneimmat maat ja monet kansat huokailevat, näimme matkan päässä
mustan jonon veneitä eli n.s. "kaikeja", väestönä kiljuvia ja pauhaavia
ihmisiä, jotka olivat tuota pikaa tulevat vaivaamaan meitä perin
vastenmielisellä tunkeilevaisuudellaan. Ja jo ennen, kuin höyrylaiva
vielä oikein pysähtyikään, takertuivat ne kiinni sen sivuihin ja
kiipesivät uskomattoman notkeasti ylös laivan kannelle joka puolelta.
Tuossa tuokiossa olimme noiden kiusanhenkien ympäröiminä, jotka
pakkautuivat joka taholta luo. Väkisinkin olivat ne riistää
matkatavarat ihan käsistämme. Kaikki tarjoutuivat meille kantajiksi ja
oppaiksi. Tuossa tunkeilussa täytyi käyttää kaikkea kykyään, voidakseen
pidättää heitä edes hiukankaan erossa ja säilyäkseen heidän
ryösteliäisyydeltänsä, joka näytti olevan vallan rajaton. Tässä saimme
siis ensi kerran vähän tutustua itämaiden satamatapoihin ja näihin
sellaisen kansan hurjiin poikiin, johon sivistys on vielä hyvin vähän
päässyt leviämään, ja jonka keskuudessa raaka voima vaikuttaa enimmän.
Sama näytelmä uudistui sitte jokaisessa seuraavassakin satamassa. Senpä
tähden niitä lähestyessä aina tuntuikin sisällistä levottomuutta;
olihan jo edeltä päin tietty, miten suuria hankaluuksia aina oli maalle
menossa.

Viimein onnistui meidän saada toimeen sopimus erään oppaan eli
"dragomaanin" kanssa, joka osasi vähän saksaa ja näytti hiukan
rehellisemmältä kuin toiset. Hän suostui määrä maksusta viemään meidät
sille höyrylaivalle, joka oli samana päivänä iltapuolella lähtevä
_Smyrnaan_, ja muuten opastella meitä kaupungissa. Hänen "kaikiinsa"
kannettiin matkatavaramme ja me siis jätimme "Asofin" turkkilaisineen,
tatarilaisineen, siipikarjoineen ja porsaineen, jossa laivassa jo
olimme jotenkin ruvenneet viihtymään, vaikka seura siinä olikin niin
kirjava. "Diana," se itävaltalainen laiva, jossa meidän tuli jatkaa
matkaamme, oli aivan lähellä, niin että muutamassa minuutissa pääsimme
sen sivulle. Kuitenkin oli meidän käytävä tullissa ennenkin saimme
toimittaa matkatavaramme uuteen laivaan. Tulliin nähden mainittakoon
tässä huvittava tapaus kuvaamaan Turkin valtakunnan tullioloja. Kuin jo
aioimme nostattaa kapineitamme Dianaan näimmekin pienen veneen eli
"kaikin", jossa istui kaksi miestä, kiiruhtavan luoksemme. Opas selitti
niiden olevan tullimiehiä, jotka tahtoivat tutkia tavaroitamme, mutta
lisäsi heti: "jos annatte heille 5 piasteria (noin 1 mk. 10 p:iä), niin
kyllä he tyytyvät ja menevät tiehensä." Ryhtymättä aukomaan
katseltavaksi tavaroitamme, joissa ei mitään kiellettyä ollut, ja siten
hukuttamaan muutenkin niukkaa aikaa, annoimme ennemmin mielellämmekin
dragomaanille 5 piasterin rahan, jota hän sormiensa välistä näytti
tullimiehille. [Sittemmin saimme kokea monestikin, että aina täytyy
lahjomalla selvittää tullitarkastukset, vaikka ei olekaan mitään
kiellettyä tavaraa. Jos ei mitään anna, purkavat tullimiehet tavaroita
moneen kertaan, lausuen ehtimiseen "bachschisch" sanaa.]
Toinen heistä ensin teeskenteli inhoavansa sellaista tullaamistapaa,
ehkäpä rahan pienuuden tähden; mutta kuin dragomaani, pitämättä siitä
lukua, heitti sen hopearahan heidän veneeseensä, käänsivät he nopeasti
"kaikinsa" ja sousivat tiehensä, nähtävästi hyvin tyytyväisinä
saaliiseensa. Tullauksen puolesta oli tällä kertaa selvitty, vaikka
kyllä sellaisella tavalla, josta saimme huonot ajatukset koko Turkin
vallan tullilaitoksesta. Hyvässä rauhassa saimme sitte toimittaa
tavaramme laivaan ja lähteä maalle katselemaan kaupunkia.

Rannassa täytyi meidän näyttää matkapassimme vartiavirkamiehelle.
Onneksi olivat ne näytetyt Turkin konsulille Odessassa; muuten olisimme
ehkä saaneet kääntyä pois tyhjin toimin, pääsemättä Konstantinopoliin
tai koko Turkin valtakuntaan. Juotuamme dragomaanin neuvosta ensin
kahvia turkkilaistapaan varsin mitättömässä kahvilassa, kiiruhdimme nyt
pitkin lokaisia katuja _Galatan tornille_, jossa muukalaiset
tavallisimmasti ensinnä käyvät, ihailemassa sieltä käsin kauneita,
laveita näköaloja ja saamassa yhteiskuvan kaupungista. Torni on
keski-ajalta, byzantinilaiselta aikakaudelta, ja sanotaan sitä
rakennusta "Kristuksen torniksi" (poru s tou Hristou eli tou staurou).
Se on muodoltaan pyöreä ja keski-aikaisten linnantornien kaltainen, 100
metriä korkea meren pinnasta lukien. Sen juurella on vielä jälkiä
vanhoista muureista, jotka ovat nähtäväsi kuuluneet linnoitukseen.
Luultavasti on siinä aikoinaan ollut linna, josta torni on jäännöksenä.
Ylös torniin noustaan jyrkkiä, hyvin epämukavia rappusia, joissa on 181
porrasta, jonka tähden nouseminen sinne on hyvin rasittava. Mutta vaiva
tuleekin runsaasti palkituksi, sillä päästyä kerran ylös on silmäin
edessä ihanimpia näköaloja. Tornin joka sivussa on aukenevia ikkunoita,
joista pääsee tornia ympäröivälle ulkoparvekkeelle kävelemään ja ihan
vapaasti näkemään kaikkea. Mitä kaikkea sillä kävelykierroksella on
nähtävänä, mitä kauneita näköaloja avautuu eteen, on minun mahdoton
kuvata. Siihen olisi tarpeen tarkempi tutustuminen kaupunkiin, kuin
minulla on. Katsojan huomiota kuitenkin heti vetävät puoleensa suuret
majesteetilliset moskeat (muhammettilaisten kirkot) kaikkine
minareetteineen (torneineen), joita siinä kaupungin-osassa, jota
sanotaan Stambuliksi, kaikkialta kohoelee kohti taivasta. Kaikkialla
näkyy, sieltä korkealta katsellen, myöskin ihmiskihermiä, jotka mitä
kummallisimmissa puvuissa lakkaamatta ovat liikkeessä. Kaikki näyttää
levottomasti aaltoilevalta mereltä. Tornista katsellen vasta oikein
osataan myöskin arvostella tälle kaupungille suodun, ihmeellisen ihanan
aseman suurenmoista kauneutta. Enempää kuin noin tuntikausi ei meillä
kuitenkaan ollut aikaa kuluttaa tässä paikassa, sillä meidän täytyi
kiiruhtaa Venäjän konsulin luo saamaan taas passeihimme näyttökirjoitus
matkamme jatkamista varten. Likaisia katuja myöten, jotka olivat
täynnänsä ihmisiä ja joilla ryysyiset kerjäläiset julkeimman
hävyttömästi tunkeutuivat päällemme, kävi matka konsulinvirastoon,
mutta turha oli tavoitella nyt sitä korkeaa herraa. Hänen sanottiin
olevan vasta klo 10 aikaan tavattavana virkahuoneessaan, joka oli
eräässä palatsimaisessa rakennuksessa. Tämän väliajan käytimme toisen
kaupungin-osan, Peran, katselemiseen, joka on vähän siistimpi ja
paremmin rakennettu sekä korkeammalla kuin _Galata_, ensimmäinen
kaupunginosa. Aina klo 12:teen asti täytyi meidän odotella ennen, kuin
saimme passeihimme konsulin kirjoituksen, eivätkä passit vielä
sittekään olleet valmiit, vaan piti ne välttämättä viedä vielä Turkin
konsulille. Monen vaivan ja vastuksen sekä maksun jälkeen päättyi tämä
varsin proosallinen historia siten, että me saimme käsiimme Turkin
kielellä, kummallisimmilla salaperäisillä merkeillä kirjoitetun
paperin, jossa sanottiin olevan merkittynä meidän ikämme, näkömme ja
kenties mitä kaikkea muuta. Muiden merkillisyyksien joukossa oli meistä
paperissa myöskin, että me olimme näöltämme valkoveriset. Ja verraten
turkkilaisiin ja etelämaalaisiin, jotka ovat mustia ja vaskenkarvaisia,
olikin tuo oikein. Meitähän nyt katseltiin turkkilaissilmillä -- tai
oikeastaan ei katseltu, sillä mies, joka kirjoitti passin, ei ollenkaan
nähnyt meitä, vaan ainoastaan dragomaanimme; mutta hänestä se oli
itsestään selvä asia, koskapa me olimme pohjolasta.

Vielä meillä oli kaksi tuntia aikaa; ne jäivät kaupungin merkillisimmän
osan varalle. Astuttuamme "_Kultaisen sarven_", poikki kolmanteen
kaupungin-osaan Stambuliin, jossa majesteetilliset moskeat ovat, otimme
hevoset ja vaunut päästäksemme sukkelammin paikasta paikkaan, jotka
vielä tahdoimme nähdä ennen lähtöä. Merestä syvälle kaupunkiin pitävän
lahdekkeen "_Kultaisen sarven_" poikki on silta, jossa ei ole mitään
muuta merkillistä kuin että se tavallisesti, mutta varsinkin
iltapäivillä, on täynnä ihmisiä mitä moninaisimmissa kirjavissa
puvuissa. Suurella vaivalla pääsimme tämän huutaman ja pauhaavan parven
läpi. Vapaus on siellä hyvin suuri, jonka tähden epäjärjestys ja
vallattomuus ovatkin vallalla. Mitään kieltoa ei kuulunut mistään päin;
yhtään järjestyksen valvojaa ei näkynyt. Jokainen näytti elävän miten
mielensä teki. Melkein ihan sillan päästä kohoaa juhlallisena ja
majesteetillisena eräs suurimmista moskeoista, nimeltä _Sultan Validé_.
Sen korkeilla, kaunisrakenteisilla rapuilla istui nyt melkoinen joukko
väkeä, paraastaan miehiä ja lapsia, jotka joutilaisuudessaan näyttivät
suuresti nauttivan olemassa olon suloutta. Kaikki näyttivät erittäin
iloisilta ja tyytyväisiltä. Me riensimme sen ohitse toiselle _Hagia
Sophia_ nimiselle moskealle, joka on Konstantinopolin arvokkain kirkko
Se on alkuaan vanha kreikkalainen kirkko, Justinianuksen rakentama,
mutta sittemmin muutettu muhammettilaiseksi moskeaksi. Kun turkkilaiset
vuonna 1452 valloittivat Konstantinopolin, pystytettiin sen kirkon
katolle puolikuu merkiksi muhammettilaisvallan koitosta. Kirkon
historia ulottuu taa päin aina hämärään muinaisuuteen saakka. Vuonna
326 Konstantinus Suuri, joka itse kääntyi kristinuskoon ja korotti sen
valtion uskonnoksi, perusti temppelin, jota Konstantius vuonna 360
suurensi ja kaunisti. Vuonna 404, kirkko-isä Krysostomoksen aikana,
joutui tämä kirkko tulen uhriksi, mutta Teodosius rakennutti sen
uudestaan v. 415. Vuonna 532 paloi kirkko toisen kerran, mutta keisari
Justinianus päätti rakennuttaa sen taas jälkeen; ja se rakennettiin
niin suurenmoiseksi ja ihanaksi, että kauneudelta ja juhlallisuudelta
ei ollut sen vertaista. Juhlallinen ja majesteetillinen se on nytkin;
valtaavan vaikutuksen se tekee, kuin astutaan sisään. Ihmeteltävä on
mahtavan suuri keskikupooli, joka aina on omituisen valtaavana osana
byzantinilaisessa rakennustaiteessa. Kaikkialla katossa ja seinissä on
maalauksia, jotka lienevät viehättäviä ja suuriarvoisia
taiteentuntijalle. Muuten on koko kirkko hyvin suuri ja siitä kohoaa
neljä minareettia.

Meidän astuessamme sisään toimittivat muhammettilaiset paraikaa
puolipäivä-rukoustansa, jonkinlaista jumalanpalvelusta. Yleensä ei ole
kristityn lupa mennä moskeaan sellaiseen aikaan, jolloin mitä hyvänsä
jumalanpalvelusta pidetään, koska se saastuttaisi temppelin ja
jumalanpalveluksen. Meidän oppaamme oli kuitenkin niin tuttu vartialle,
että sai toimitetuksi meille pääsyn sisälle, vaikka puolipäivä-rukous
olikin paraillaan. Siten saimme hiukan katsahtaa muhammettilaisten
jumalanpalvelustakin, josta saanen kertoa muutamia sanoja.

Ennen kuin saimme astua temppeliin, täytyi meidän esihuoneessa ottaa
tohvelit, ett'emme saastaisilla jaloillamme koskisi sen lattiaan.
Keskellä avaraa lattiata, joka oli ylt'yleensä peitetty paksuilla,
kalleilla matoilla, istuivat "muselmannit", jalat allansa, suuressa
piirissä. Naiset istuivat erillään korkeammilla pengermillä, lähellä
miesten piiriä, niin että voivat hyvästi nähdä ja kuulla, mitä tehtiin
ja puhuttiin. Miespiirin keskus oli tyhjä. Rukous tapahtui siten, että
yksi luki edeltä ulkoa suruisella, yksitoikkoisella, kimakalla äänellä
jonkun värsyn alusta, ja, kun hän ehti lähelle värsyn loppua, yhtyivät
muut läsnä olijat edeltä lausujan sanoihin. Sitte alkoi taas toinen
samaan tapaan, ja värsyn lopulla yhtyivät taas muut samoin hänen
sanoihinsa. Sitä tekoansa tekivät he koko ajan, kuin me olimme
moskeassa. Kaikki näytti tapahtuvan edeltä määrätyn ja opitun kaavan
mukaan. Kävellessämme ympäri moskeaa näimme siellä täällä henkilöitä,
jotka hiljakseen toimittivat hartauttansa määrätyllä tavalla siten,
että lankesivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Näimme myöskin
saarnatuolin, jossa oppaamme sanoi kirkon ylipäämiehen eräinä aikoina,
luultavasti suurina juhlina, saarnaavan Sultanin läsnä ollessa.
Jumalanpalvelus muuten minuun teki hyvin surettavan vaikutuksen.
Vakavuutta ja hartautta sekä intoa siinä kyllä näytti olevan, mutta
elämä, ilo ja rauha olivat poissa. Eikä se ole ihmekään, he kun eivät
tunne totista, elävää Jumalaa, ilmestynyttä Jesuksessa Kristuksessa
rakkaana, sovitettuna Isänä, jota ei palvella pakosta, vaan
rakkaudessa, hengessä ja totuudessa. Murhemielin läksin tästä paikasta
ja rukoushetkestä, joka oli herättänyt ainoastaan surun tunteita minun
mielessäni. Minun rukoukseni kuului näin: "Herra, anna evankeliumisi
valon pian paistaa tälle viheliäiselle kansalle, että he totuudessa
tuntisivat sinut ja saisivat kokea sydämmessänsä sinun rauhaasi!" Minun
sydämmeni myöskin paloi syvimmästä kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan,
joka oli antanut minun syntyä sellaisen kansan keskuudessa, jossa
Jumalan sanaa selvänä ja puhtaana saarnataan, ja ilmoittanut minulle
Pyhän Henkensä kautta armonsa salaisuuden ja saattanut minut totuuden
tietoon.

Kävimme vielä toisessakin moskeassa, joka oli siinä ihan lähellä,
nimeltä _Ahmedije_, voidaksemme niitä verrata toisiinsa. Tulo ja pääsy
sinne oli aivan saman kaltainen kuin äsken. Nyt siinä ei ollut mitään
jumalanpalvelusta, ainoastaan joitakuita henkilöitä toimittamassa
hartauttansa. Muuten elämä siellä oli omituista; kaikesta näkyi, että
muhammettilaiset itse eivät pidä varsin suuressa arvossa temppelejänsä.
Muutamat tosin rukoilivat Jumalaa, mutta muuten siellä juoksenteli
suuri joukko lapsia meluten hirveästi. Ja sitä paitsi oli siellä
muutamia työmiehiä korjailemassa jotakin; he laskivat leikkiä keskenään
ja löivät toisiaan laudanpäillä. Toisessa päässä istui muutamia pappeja
(mollaheja) ja lukivat kenties koraania. Me saimme sen käsityksen, että
papit ja palvelijat asuvat moskeoissa; ainakin siltä näytti, sillä
siellä oli vaatteita, ruoka-astioita, y.m. Kaikki tässä moskeassa osotti
epäjärjestystä.

Jätimme moskeat ja poikkesimme ohi mennessä _Janitschaarien museoon_,
josta mainittakoon, että siellä on suuri joukko vahakuvia
kaikenlaisissa eri puvuissa. Ken tahtoo tutkia Turkin historiaa,
hänelle siellä lienee paljo opettavaista.

Me puolestamme emme saaneet sanottavaa hyötyä siellä käynnistämme.
_Suuri basaari_, jonne sitte saavuimme, viehätti meitä enemmän ja
herätti meissä suurempaa ihmettelyä ja kummastusta. Se on oikea sokkelo
kapeine käytävineen, joille ilman opasta helposti eksyy. Puhtaus on
yhtä vähän siellä kuin muuallakaan kaupungissa mainittavan hyvä, jonka
tähden ilma on täynnä mitä tympeyttävimpiä höyryjä ja muutenkin
rasittavan ummehtunut. Koiria, joita Turkin pääkaupungissa on ylen
paljo, makailee kaikkialla, jonka tähden täytyy olla hyvin varoillaan,
ett'ei satu polkemaan niitä ja kaadu likaan, jonka vallassa maa eli
lattia on. Kauppatavaraa kaikenlaista on runsaasti. Kaikki, mitä
itämaat ja länsimaat tuottavat, menee täällä kaupaksi. Ihmisiä myöskin
on kaikkialla näissä kapeissa käytävissä, mutta minun arvatakseni
enempi myöjiä kuin ostajia. Meidän astuttuamme sisään, koettivat
myöjät, heti huomaten meidät muukalaisiksi, houkutellen ja puoliväkisin
vetää meitä myöntipaikkojensa luo päästäkseen tarjoelemaan meille
tavaroitansa. Täytyipä usein käyttää käsivoimaakin työnnellessä heitä
pois kimpustansa, ja ainoastaan suurella vaivalla pääsimme siinä eteen
päin ihmistungoksen lävitse. Tavallinen melu ja hälinä vallitsi
kaikkialla. Ostamisemme olivat vähäiset, emmekä niiden tähden olleet
sinne menneetkään. Me tahdoimme vain katsahtaa, miltä itämaalainen
basaari oikeastaan näyttää eurooppalaisesta. Matkakumppanini osti
itselleen turkkilaisen lakin, n.s. fezin, jota hän sitte monestikin
käytti ollakseen enimpäin maiden kaltainen, sekä muutamia neuloja, ja
minä vähän tupakkaa matkan varalle. Joka tavavasta pyydettiin ensinnä
suunnatonta hintaa, mutta voitiinpa niitä saada enempää kuin puolta
huokeammasta, jos osattiin tinkiä. Kuumuus ja inhottava haisu ajoivat
meidät sieltä piankin pois, ja tuntui oikein suloiselta hengittää
raittiimpaa ulko-ilmaa. Monesti olen perästäpäin kummastellut,
kuinka nuo ihmisraukat voivat elää ja viihtyä siinä hirveässä
siivottomuudessa, joka kaikkialla vallitsee noissa tavallaan
maanalaisissa käytävissä, joihin raitista ilmaa tuskin ollenkaan
pääsee.

Konstantinopolissa olomme aika oli täten vähitellen kulunut loppuun.
Me olimme jotakin nähneet ja huomanneet tästä merkillisestä
kaupungista, joka niin sanoaksemme on itämaiden porttina. Toisen kerran
astuimme "kultaisen sarven" poikki Stambulista Galataan, josta
soutajamme vei meidät "Diana" laivalle. Toivoimme saavamme viettää
ilman enempiä vastuksia lopun tästä päivästä, joka oli ollut niin rikas
vaiheista ja muistoista. Mutta toivomme ei toteutunut. Päästyämme
laivan kannelle kysäsimme onnettomuudeksemme soutajalta, paljonko hän
tahtoi vaivastaan, vaikka jo aamulla olimme sopineet maksusta. Luullen,
että me muka emme muistaneet, määräsi hän kymmenen kertaa suuremman
summan, kuin oli sovittu. Ja nyt täytyi ryhtyä uudestaan tinkimään
hänen kanssansa, joka ei suinkaan ollut helppo tehtävä. Me emme vielä
olleet tottuneet itämaiden tapoihin, emme tunteneet petollisuutta, joka
vallitsee kaikkialla. Sen tähden täytyi meidän tässä maksaa oppirahaa.
Kuusi kertaa enemmän, kuin sovittu summa oli, sai oppaamme ja läksi
tosin näköään tyytymättömänä, mutta sydämmessään iloiten, että oli
odottamatta saanut hankituksi niin hyvän päiväpalkan.

Höyrylaivaan oli jo kokountunut suuri joukko matkustavaisia monesta
maasta ja samoin kansallisuudeltaan ja kieleltään monenlaisia. Sopipa
sanoa, että siinä hyörivässä joukossa vallitsi täydellinen kielten
sekoitus. Itämaisista kielistä puhuttiin siinä Turkin, Arabian ja
Egyptin kieliä ja länsimaisista Italian, Ranskan, Saksan ja Kreikan.
Sellaista, joka olisi puhunut minun äidinkieltäni, suomea, ei ollut
yhtäkään tässä suuressa itämaiden laivassa. Mutta sitä vastoin tapasi
matkakumppanini saksalaisen lakitieteen tohtorin H:n, jonka kanssa hän
oli ennemmin ollut kirjevaihdossa juuri tästä itämaiden matkasta. Hän
yhtyi meihin, jonka tähden meitä nyt oli kolme ensi aikoina täst'edes.
Hän oli miellyttävä, iloinen ja puhelias mies, joka monesti leikillään
ja huvittavilla puheillaan sekä reippaalla laulullaan ilahutti suuresti
meitä kumpaakin. Minun oli kuitenkin usein hyvin vaikea ymmärtää häntä,
koska hän puhui Thyringin murretta, joka lienee vaikeimpia vieraan
tajuta. Jokapäiväinen harjoitus tuotti sentään minullekin jonkin verran
taitoa siinäkin. "Maantuomarin" nimellä hän sitte oli meidän
seurassamme koko kolmetoista päivää. Hän kun oli matkoihin tottunut ja
osasi kieliä, oli hänestä meille monesti suuri hyöty tällä matkalla.
Molemmilla meillä säilyy hän rakkaassa muistossa.

Höyrylaivan lähtöajaksi oli määrätty k:lo 4, mutta olipa se 5 jopa
6:kin ennen, kuin ruvettiin nostamaan ankkuria. Odotus-aikaa käytimme
seuran lähempään tarkasteluun, jossa nyt olimme ja olimme olevat koko
seitsemän päivää kestävän matkan Jaffaan. Sarvikarjalle, jota
Mustanmeren höyrylaivalla oli niin suuri joukko, ei ollut jätetty tilaa
"jumalatar Dianan" kannella. Ainoastaan kaksi lehmää ja vähä
siipikarjaa oli sinne tuotu matkan tarpeeksi. Mutta ihmisiin nähden oli
seura niin kirjava kuin mahdollista. Keskikannella oli suuri joukko
kreikkalaisia ja turkkilaisia kirjavissa repaleisissa puvuissa, monella
päässä fez eli turbaani heidän uskontonsa, muhammettilaisuuden,
merkkinä, muutamilla toisenlaiset päähineet. Laivassa oli täksi kertaa
tehty tilaa "haremille", jossa muhammettilaiset saattoivat vastuksitta
kuljettaa vaimojansa. Sitenpä oli matkalla tilaisuus tarkastella
Muhammedin uskolaisen perhe-elämää. Oli laivassa vielä muutamia
juutalaisia, miehiä ja naisia, jotka oli helppo tuntea israelilaisesta
kasvojen muodosta. Sekä etu- että peräsali oli moneen eri
kansallisuuteen kuuluvain matkustavaisten hallussa, vaikka heidän
lukunsa verraten ei ollutkaan suuri. Mihin nämä kaikki aikoivat, mikä
tarkoitus heidän matkallaan oli, ei voitu tietää. Se vain oli selvillä,
että he kaikki aikoivat pois Euroopasta; sillä kohtahan oli Euroopan
ranta jäävä kauas jäljelle, ja höyryn voimalla me riensimme
houkuttelevaa itää kohti.

Ennen lähtöä saimme vielä nähdä muhammettilaisen "iltarukouksen", jota
muutamat muselmannit toimittivat suurella avonaisella peräkannella.
Koska se oli omituinen laatuaan ja antoi minulle aihetta muutamiin
erittäin tärkeihin tutkistelemuksiin, kerron tässä yhteydessä sen
menon. Kaikkein ensiksi he ottivat tarkan selon ilmansuunnasta suuren
kompassin avulla, joka oli peräkannella, voidakseen kääntää kasvonsa
sinne päin, jossa pyhä kaupunki Mekka on. Sitte levitettiin
"rukouspeitteitä" kaikkialle kannelle; rikkaammat ja ylhäisemmät
riisuivat päällyskenkänsä, köyhät jalkineensa. Ja nyt asettuivat he
vierekkäin, säätyero heidän keskensä oli lakannut, kun astuivat Jumalan
eteen: rikkaita ja ylhäisiä seisoi köyhäin ja alhaisten vieressä.
Tuossa rikas ja ylhäinen pascha komeassa, kauniisti koristellussa
puvussaan seisoi köyhän, repaleisen uskonveljensä vieressä. Ensin he
seisoivat vähän aikaa ääneti, vakavina ja hartaina, kädet nostettuina
korville, kuin olisivat kuunnelleet jotakin tai odottaneet jonkinlaista
innostusta ylhäältä. Sitte he alkoivat hiljaa lausua muutamia sanoja ja
kumartaa syvään; viimein he laskeutuivat polvilleen ja löivät otsaansa
lattiaan. Kaikki tapahtui, kuten selvästi voi huomata, määrätyn kaavan
mukaan, koskapa kaikki toivat niin tarkkaan seurata toimitusta, langeta
yht'aikaa polvilleen, lyödä otsaansa lattiaan j.n.e. Miten monesti
polvia oli notkisteltava ja otsaa lyötävä lattiaan, näytti olevan
tarkkaan määrätty. Rukous muhammettilaisilla ei kuitenkaan ole rukousta
siinä merkityksessä, kuin me kristityt sitä käsitämme. Muhammettilaiset
eivät oikeastaan rukoile mitään Jumalalta; heidän rukouksensa on
ainoastaan Jumalan ominaisuuksien, kaikkivallan, viisauden, hyvyyden,
suuruuden j.n.e. tunnustamista. Syynä siihen, että he eivät rukoile
mitään Jumalalta, on fatalismi eli edeltä määrättyyn kohtaloon
uskominen, joka yleensä vallitsee muhammettilaisuudessa. Kaikki riippuu
kohtalosta, sokeasta sattumuksesta; kaikki on sen muuttumattoman lain
alaista; joka ihmisen täytyy välinpitämättömän tyynesti tyytyä siihen.
Jos esim. olet köyhä, niin täytyy sinun tyytyä siihen ja napisematta
nöyrästi taipua kovaan kohtaloon; jos on tehty paha työ, kohtalo se saa
kantaa siitäkin syyn, j.n.e.

Kun katselin tässä rukoustoimituksessa ilmeisesti näkyvää vakavuutta,
hartautta ja rohkeamielisyyttä, tuli mieleeni muutamia hyvinkin
terveellisiä mietiskelyjä. Muhammettilainen ei tunne totista, elävää
Jumalaa, joka on rakkaudesta ja laupeudesta ilmestynyt Jesuksessa
Kristuksessa sovitettuna Isänä, jolta me saamme rukoilla itsellemme
sekä ruumiillista että hengellistä hyvää. Ja hän kuitenkin rukoilee
vakavasti ja hartaasti. Kristityt tuntevat Hänet, tai heidän ainakin
pitäisi tuntea. Mutta ah, miten vähä vakavuutta, miten vähä hartautta
useinkin on heidän rukouksessaan. He ovat varsin usein kylmät,
välinpitämättömät rukouksessaan ja avuksi huutamisessaan.
Muhammettilainen rukoilee ahkerasti, joka päivä muistaa hän säädetyt
rukoushetket; hän pitää rukouksensa matkoillakin ja suuressa
ihmishälinässä. Vaan eikö kristitty varsin usein laiminlyö ihanimpiakin
tilaisuuksia kanssakäymiseen rukouksessa Herran kanssa ja saa siitä
sanomatonta vahinkoa sielullensa! Muhammettilainen ei häpeä
jumalanpalvelustansa; hän ei katso tarvitsevansa kammota julkisuutta.
Siitä syystä hän onkin joka tilaisuudessa uskonsa tunnustaja. Mutta
kristitty, eikö hän usein häpeä tunnustaa Herraansa maailman edessä ja
ole vaiti silloin, kuin hänen pitäisi puhua Hänestä, joka on lunastanut
hänet verellään. Häveten itseäni sekä uskonveljiäni ja sisariani
ajattelin tätä kaikkea siinä katsellessani tätä rukoushetkeä, jota nämä
muhammettilaiset pitivät. Ja sydämmen ahdistuksella ja levottomuudella
minä tunnustin syntini Jumalalle ja huokasin itsekseni: "Herra, tee
minut täst'edes vakavaksi ja rohkeaksi rukoukseen ja tunnustukseen!"

Vielä katsahdimme muutamia kertoja Konstantinopoliin viimeisiksi
jäähyväisiksi. Olimmehan nähneet niin paljon yhdessä päivässä; olimme
nähneet niin paljon luonnon kauneutta, mutta myöskin ihmiskurjuutta,
pakanuutta, petollisuutta ja syntiä. Eivät siis tunteemme olleet
seoittamattoman puhtaita lähtiessämme tästä niin monin puolin
onnellisesta paikasta. Höyrylaiva lipui _Marmoramertä_ kohti. Sekin
väylä on kaunis ja ihana, mutta ei Bosporoksen vertainen, jonka olimme
aamulla nähneet. Aurinko viimeisillä säteillään kultasi minareetein
huippuja, jotka meistä näyttivät uiskentelevan kullassa.

Ihana, suloisen vilpoinen ilta alkoi, jollaista ei voi ollakaan
muualla, kuin näillä seuduin. Taaskin oli matkamme pää elävänä
sisällisten silmäimme edessä; kohta olimme pääsevät ylisteltyyn
itämaahan, aamuauringon maahan.

Herätessämme perjantaiaamuna 11 päivänä Huhtikuuta k:lo 1/2 6 olimme jo
_Gallipolin_ kohdalla. Yöllä olimme siis joutuneet yli Marmorameren, ja
nyt aikoi taas kapea väylä, _Hellespontti_ eli _Dardanellein salmi_.
Sekä Euroopan että Vähän-Aasian puolella on korkeat rannat, ja monta
oikein kaunista näköalaa on tässäkin salmessa matkustajan ihailla.
Muutamien tuntien kuluttua, meidän ihmetellessämme näitä ihanoita
näköaloja, jotka aamuauringon kirkkaassa valossa loistivat kevään
täysinäisessä kauneudessa, lähestyimme muinaista _Troijaa_, jonka
nykyinen nimi on _Kum Kaleh_. Siellä oli kuuluisa muinaistutkija
Schliemann apulaisineen paraillaan kaivelemistyössä, josta muinaistiede
varmaan saa paljon uutta lisää. Hänen väsymätön työnsä tähän suuntaan
on jo paljon valaissut hämärässä muinaisuudessa eläneiden kansojen
elämää ja tapoja. Ateenassa me sittemmin näimme kokonaisen museon hänen
nimellään, ja siinä on iso kokoelma arvokkaita esineitä, kaivettuja
paikoista, joissa muinoin on ollut kuuluisia kaupunkeja.

Noin k:lo 12 pysähtyi höyrylaivamme _Tenedos- eli Trinitatis_-saaren
edustalle kahdeksi tunniksi purkamaan lastia ja ottamaan uutta. Tämä
saari korkeine kukkuloineen, öljypuistoineen, puu- ja kasvitarhoineen
on varsin kaunis. Vientitavaran sieltä sanottiin olevan parastaan
öljymarjoja ja öljyä. Suuri joukko veneitä kokountui, meidän
lähestyessämme rantaa, höyrylaivan ympärille kuljettamaan rahtitavaraa
maalle. Veneiden väestössä syntyi hirveä hälinä; kuului kirkunaa ja
huutelemista, näkyi käsien ja jalkain huiskuttamista; jokainen näkyi
tahtovan saada jotain veneeseensä ansaitakseen jotakin, eivätkä he
huolineet mitään järjestyksestä. Siinä saimme taaskin nähdä itämaiden
säännötöntä, meluista elämää. Me itseksemme iloitsimme, että meidän ei
tarvinnut joutua noiden ihmisten tunkeilevaisuuden tielle, joka varmaan
ei olisi ollut vähääkään miellyttävää; me vain syrjästä katselimme
heidän elämäänsä ja viitteitänsä. Läheiselle rannalle oli kokoutunut
suuri ihmisjoukko, varsinkin naisia ja lapsia, jotka näyttivät suuresti
nauttivan olemassa olon suloa ja iloitsevan edessään olevasta
näytelmästä. Kaikki olivat juhlapuvussa, sillä nyt oli perjantai, joka
on muhammettilaisten pyhäpäivä. Kaupunki saaressa ei ollut suuri.
Huomiomme kiintyi varsinkin monilukuisiin ja hyvin omituisiin
tuulimyllyihin, joita näkyi kaikkialta kunnailta. "Maantuomarimme" teki
päiväkirjaansa kuvan niiden piirteistäkin, luultavasti näyttääkseen
niitä joskus huvin vuoksi ystävilleen kotimaassa. Saattaahan sellainen
olla jonkinlaisena luonteenkuvapiirteenä tästä pienestä Tenedos- eli
Trinitatis-saaresta.

Enimmän kuitenkin minun ja matkakumppanini ajatukset kiintyivät siihen
asiaan, että me kohta olimme nyt ensi kerran matkallamme pääsevät
lähelle raamatussa mainittuja paikkoja. Olihan pakanain apostoli
Paavali matkustellut näillä paikoin, kun hän 2:lla lähetysmatkallaan
tuli Vähästä-Aasiasta Euroopan puolelle, kuten sanotaan Ap. T. 16:11:
"Me purjehdimme Troadasta ja juoksimme kohdastansa Samotraakiaan."
_Troas on Vähän-Aasian ja Samotraakia Euroopan puolella_. Tieto, että
ap. Paavali, jonka matkoista olin niin monesti lukenut, saarnannut ja
opettanut koulussa, oli matkustellut juuri näillä vesillä, täytti
sydämmeni monenlaisilla ajatuksilla. "Kristuksen rakkaus" oli
pakottanut häntä antautumaan kaikkiin vastuksiin ja puutteihin, joita
hänen aikanaan ihan varmaan oli sellaisilla matkoilla näillä
tuntemattomilla ja vaarallisilla vesillä. Hän piti evankeliumin-virkaa
niin korkeana, että ei vaara eikä puute, ei vankeus eikä
marttyyri-kuolema voinut pidättää häntä julistamasta _Kristuksen
evankeliumia_, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle
autuudeksi (Rom. 1:16). Tämän evankeliumin puolelta ja sen julistamisen
tähden uhrasi hän kaikki tässä mailmassa. Eikö siinä kauniissa
esimerkissä ole suuri opetus, neuvo ja kehoitus jokaiselle evankeliumin
sanansaattajalle? -- Täst'edes jouduimme usein lähelle niitä paikkoja,
joissa raamatullinen kertomus liikkuu.

Illan tullessa samana päivänä, kun jo alkoi hämärtää ja aurinko oli
viimeisillä kultasäteillään punannut välimeren sinipintaa, saavuimme
_Mytilini-, Mitylene eli Lesbos_-saaren rannalle, jossa laiva taas
pysähtyi erittäin ihanaan pikku lahteen, _Midlidi_-kaupungin edustalle.
Koko saaressa, mutta varsinkin kaupungin ympärillä on kauneimpia
näköaloja. Korkeita kunnaita näkyi sen takaa maisemaa kaunistamassa.
Ilta oli kaunis ja lämmin. Vieno tuuli tosin saattoi veden sinipintaa
väreilemään; mutta pian lahti, jossa laiva oli ankkurissa, oli
rasvatyyni. Valot rantatalojen ikkunoista heijastivat salaperäistä
valoansa vedessä, ja kaikki teki koko näyttämön erinomaisen
ihastuttavaksi. -- Lähdettyä tästä lumoavasta paikasta istuimme kauan
kannella ihmetellen kirkasta, ihmeellistä tähtitaivasta, joka näytti
sitä kauniimmalta, mitä kauemmin sitä katselimme. Yhä useampia tähtiä
sukelsi esiin, niin että taivas viimein oli kuin täpö täyteen
kylvettynä kirkkaasti loistavia pikku kynttilöitä. Pohjantähtikin näkyi
ja muistutti rakasta kotia ja rakkaita omaisiamme, jotka ehkä juuri nyt
myöskin katselivat samaa tähteä, vaikka olimmekin satojen peninkulmain
päässä toisistamme. Sekä suruisia että iloisia tunteita liikkui
yht'aikaa sydämmissämme. Sellaisina hetkinä matkoilla tuntee enemmän
kuin tavallista koti-ikävää, vaikka mieli onkin enimmäkseen kääntynyt
eteen päin. Sellaista tähtitaivasta kuin täällä etelässä ei koskaan
saada nähdä ylhäällä pohjolassa.

Seuraavana aamuna, 12 p:nä Huhtikuuta, laski höyrylaiva Smyrnan lahteen
ja jo k:lo 6 ja 7 välillä pysähtyi satamaan samannimisen kaupungin
edustalle. Me olimme siis Vähän-Aasian rannalla. Kapteeni ilmoitti
meille täällä seisottavan aina seuraavan päivän iltapuolelle k:lo
2:teen asti. Tämä ilmoitus oli meille suloinen sanoma, koska siten
saimme tehdä pikku retkiä lähistöön ja muutenkin ottaa selkoa niiden
kristittyjen seurakuntain jäännöksistä, jotka kirkon ensi aikana olivat
täällä olleet niin merkilliset, joissa Herran omat apostolit olivat
vuosikausia eläneet, vaikuttaneet ja opettaneet, ja joille he olivat
kirjoittaneet monta niistä lähetyskirjeistä, joista armoa isoova sielu
vielä nykypäivänäkin voi saada lohdutusta, kuritusta, neuvoa, rauhaa ja
iloa elämän vaivaloisella tiellä.

Alkuperäisen aikeemme, jonka olimme tehneet jo kotona, saimme nyt
toteuttaa, nimittäin käydä muinaisessa _Efesoksessa_. Me kyllä tiesimme
jo edeltä päin, että Efesosta ei enään ole, että se kaikkine
suuruuksineen ja kauneuksineen on kokonaan hävinnyt ja että ei edes sen
nimeäkään enää näy kartoissa; mutta olihan kuitenkin jäljellä se maa,
se paikka, jossa tämä kaupunki muinoin oli ollut. Käveltyämme vähän
matkaa erittäin kaunista meren rantaa pitkin nousimme rautatiejunaan,
jonka sanottiin menevän muinaisen Efesoksen raunioille. Tie kulki mitä
kauneimpien seutujen kautta. Molemmin puolin oli kauniita mäkiä,
reheviä, suloisia viini- ja puutarhoja, siellä täällä kyliä ja tuon
tuostakin pikku jokia, jotka kuitenkin tähän vuoden aikaan jo olivat
osaksi kuivuneet. Vähän matkan päässä Smyrnasta näimme karavaanitiellä
joukon kameeleja, noita erämaan laivoja, jotka ajajinensa hitaasti
astuivat yksitellen rivissä, sälytettyinä kaikenlaisilla tavaroilla,
joita oli kuljetettava edelleen merta myöden höyryn avulla, ehkäpä
länsimaille. Siinäkin näimme erään puolen itämaiden elämästä, joka niin
monessa kohdassa eroaa länsimaiden elämästä. Klo 10.20 saavuimme
rautatiematkamme perille huononlaiseen _Ayasuluk_-nimiseen kylään,
jossa on noin 300 asukasta, ja jonka lähellä muinaisen Efesoksen
rauniot sanottiin olevan. Päivä oli ensin kirkas ja lämmin; mutta
siellä oleskelumme loppu-aikana vetäytyi taivas vähän pilveen, ja
putoilipa muutamia sadepisaroitakin. Asemalle päästyä alkoi 2 1/2
tunnin raskas astunta rasittavassa kuumuudessa. Ensin kävelimme
maantietä, joka tässä oli merkillisen hyvä, niin että sitä olisi voitu
ajaa vaunuillakin. (Ohimennen mainittakoon, että tiet yleensä ovat
hyvin huonot, paraastaan polkuja vain, joita myöten ei käy
matkustaminen muuten, kuin jalkaisin tai ratsain.) Hetkisen päästä
täytyi meidän kuitenkin kääntyä ylös vuorelle päin, joka oli edessämme
ja jossa toivoimme tapaavamme kaupungin muinaisjäännöksiä. Luulomme
toteutuikin hyvin pian, sillä raunioita löysimme korkealta rinteeltä,
ja ne olivat karttamme mukaan muinaisen Efesoksen jäännöksiä. Suuri
marmorimöhkäle oli ensimmäinen, kuin löysimme, ja siitä hakkasimme
itsellemme paloja muistoksi. Vähän matkan päässä siitä olivat koko
kaupungin rauniot, joista voimme saada jotenkin täydellisen kuvan tästä
merkillisestä kaupungista, joka ennen muinoin oli seisonut uhkaavana ja
ylpeänä kaikessa kauneudessaan ja komeudessaan. Koimme saada selon sen
"kilpailukentän", "teaatterin", y.m. paikoista. Kameeleja käveli siinä
syömässä, jossa muinoin iloiset ihmiset olivat uhranneet mailman
alttarilla ja vaeltaneet synnin huumauksissa turhuuden markkinoilla.
Palatessamme kylään vaivaloisen kävelyn jälkeen rasittavassa helteessä
tarkastelimme vielä "suuren _Dianan temppelin_" raunioita, josta ylpeät
efesolaiset muinoin olivat kerskanneet. Lähellä temppelin nyt jo hyvin
vähäpätöisiä raunioita ovat myöskin vanhan turkkilaisen moskean
jätteet. Siispä pakanuuden jäännöksiä kaikkialla, mihin päin hyvänsä
katsoo. Missä muinaisten kristittyjen kirkko, Jesuksen opetuslasten
kokouspaikka, jossa apostoli Paavalikin pitkänä oloaikanaan tässä
kaupungissa ja Jesuksen rakas opetuslapsi Johannes monivuotisena
vaikutus-aikanaan olivat saarnanneet, missä se oli, ei kukaan enää
tiedä; sen jäännöksetkin ovat joutuneet ihan unhotuksiin. Koko siellä
ollut seurakunta on hävinnyt maan päältä. Ja se oli kuitenkin kerran
ollut kukoistava, jopa kukoistavimpia, voimme sanoa. Kristuksen henki
vaikutti siellä voimakkaammin ja täydellisemmin, kuin missään muussa
paikassa. Se opetuslapsi, jota Herra rakasti ja joka ensimmäisessä
ehtoollispöydässä nojasi Jesuksen rintaa vasten, Johannes, oli siellä
vaikuttanut ehkäpä kolmekymmentä vuotta ja apostoli Paavali koko kolme
vuotta. Tälle seurakunnalle on Paavali kirjoittanut yhden syvällisimpiä
kirjeitänsä, jossa hän tuo ilmi jumalallisen armon täydellisyyden ja
salaisuuden. Sen vanhimmille hän kerran _Mileetoksessa_ matkallansa
Jerusalemiin puhui ne kauniit, sydämmelliset jäähyväissanat, jotka
vieläkin saamme lukea Ap. T. 20 luvussa. Johannes on Ilmestyskirjassa
maanpakopaikastaan _Patmos_-saaresta, Herransa käskystä kirjoittanut
tämän seurakunnan enkelille seuraavat huomioon otettavat sanat: "Näitä
sanoo se, joka niitä seitsemää tähteä pitää oikeassa kädessänsä joka
käy seitsemän kultaisen kynttiläjalan keskeltä: Minä tiedän sinun työs
ja tekos ja sinun kärsivällisyytes, ettet sinä voi kärsiä pahoja; sinä
olet niitä jo kiusannut, jotka heitänsä apostoliksi sanovat ja eivät
ole, ja löysit heidät valehtelijoiksi. Ja sinä kannoit ja kärseit, ja
minun nimeni tähden sinä työtä teit, ja et väsynyt. Mutta minulla on
sinua vastaan, että sinä sinun ensimmäisen rakkautes annoit ylön.
Muista siis, kustas lankesit pois, ja tee parannus ja tee niitä
ensimmäisiä töitä! Vaan jos ei, niin minä tulen sinulle pian ja syöksen
pois sinun kynttiläjalkas sijaltansa, ell'et sinä tee parannusta. Mutta
se sinulla on, että vihaat Nikolaitain töitä, joita minäkin vihaan.
Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnalle sanoo! Sen, joka
voittaa, annan minä elämän puusta syödä, kuin keskellä Jumalan
paratiisia on." (Ilm. k. 2:1-7.) Luultava on, että tämä seurakunta ei
tehnyt parannusta, ei johtanut mieleensä lankeemustaan, ei tehnyt
ensimmäisiä töitä, johon Herra kehoitti. Senpä tähden kynttiläjalka
syöstiinkin pois sijaltansa vakavaksi muistutukseksi jälkeentuleville,
kuinka suuri Herra on rakkaudessa ja hyvyydessä, mutta samalla ankara
niitä kohtaan, jotka eivät ota vaaria hänen varoituksistaan eivätkä tee
parannusta. Ehdottomasti johtui minulle seisoessani Efesoksen
raunioilla mieleen nämä läpi kaikkein aikojen kuuluvat varoitussanat:
"Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankee." Ja samalla
ajatellessani Dianan komeaa temppeliä, muinaisten Efesolaisten
kerskaamisen aihetta, elpyi sydämmessäni ajatus: "Mitä on kaikki
maailman suuruus ja ihanuus? Ainoastaan tomu ja tuhka." Rauniona on se
kerran saarnaava jälkimaailmalle: "kaikki on katoavaista, kaikki on
turhuutta; kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä, niinkuin
kedon kukkainen. Ruoho kuivuu pois ja kukkainen lakastuu, sillä Herra
puhalsi siihen; kansa tosin on ruoho. Ruoho kuivettuu ja kukkainen
lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy ijankaikkisesti." (Jes.
40:6-8.) Suruisissa ajatuksissa ja väsyksissä palasimme rautatien
asemalle, josta höyryhepo vei meidät takaisin Smyrnaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai, "Herran päivä", joksi Johannes U.
Testamentissa sanoo lepopäivää (Ilm. k. 1:10.) Aamu oli sumuinen ja
sateinen. Mutta siitä huolimatta läksimme jo aikaisin kävelemään
kaupungille. Hyvinhän vähän olimme sitä vielä tähän asti nähneet.
Astuskelimme ensin pitkin viehättävää rantalaituria, jota
matkakumppanini sanoivat monin puolin voivan verrata Neapoliin. Kun
sittemmin näin suuresti ylistellyn "kauniin Napolin" ja muistin tämän
matkakumppanieni lauseen, täytyi minunkin siihen yhtyä. Sitte alkoi
pitkä, vaivaloinen kävely ylös päin juutalaisten, muhammettilaisten ja
armenialaisten hautausmaitten ohitse, jotka ovat kaupungin itäisessä
ulkolaidassa, linnaa kohden, joka taas on mäellä pohjoispuolella
melkein ihan raunioina. Sieltä korkealta katsoen näyttää kaupunki
oikein sievältä ja miellyttävältä. Alaltaan se ei ole suuri, mutta sen
kadut ovat hyvin kapeat, joten siihen voi mahtuakin se suuri asujanten
paljous, kuin siinä sanottiin olevan. Meyerin matkakäsikirjan mukaan
asuu siellä 155,000 ihmistä seuraavissa ryhmissä: 75,000 kreikkalaista,
45,000 turkkilaista, 15,000 juutalaista, 10,000 katoolilaista, 6,000
armenialaista ja 4,000 muukalaista. Muuten kaupungin sisustasta
mainittakoon, että kadut ovat synkät ja likaiset, eivätkä kartanotkaan
ulkonäöltä juuri puoleensa vetävät. Ainoastaan sataman rannoilla on
monta rakennusta, jotka ulkopuoleensakin nähden voivat kilpailla
monenkin muhkean eurooppalaisen rakennuksen kanssa. -- Palattuamme
kävelyltä menimme "_basaariin_", jossa, kuten kaikkialla itämaisissa
basaareissa, oli suuret joukot ostajia ja myyjiä koolla. Tavallinen
meluinen elämä kohtasi meitä täälläkin. Muutamia vähäpätöisiä muistoja
ostimme ja tietysti täytyi niistä maksaa moninkertainen hinta. Muuten
huomautettakoon tässä, että myyjät tavallisesti pyytävät kolmin-,
nelinkertaista hintaa tavarastaan; mutta muukalainen tietysti ei voi
sitä alussa arvata, jonka tähden hän saa maksaa runsaasti oppirahaa.
Kerrottiinpa minulle erään myyjän kerran pyytäneen matosta 75 frankkia,
vaan myöneen sitte 10 frankista.

Kaikkialla on kahviloita, joissa näkyi runsaasti käyvän ihmisiä
nauttimassa kahvia turkkilaistapaan, ja "nargileh" (turkkilainen
vesipiippu) on myöskin tarjona niille, joilla on halua polttaa
sellaista. Pitkissä rivissä istuu turkkilaisia ja muita kaduilla ja
avonaisissa, ainoastaan kolmeseinäisissä huoneissa, imeskellen jaloa
tuoksua ja savua, jota näistä "nargileheista" lähtee. Tietysti
minunkin, kun olin polttaja, piti koettaa sitä kumppanieni suureksi
huviksi. Tässä en voi jättää kertomatta n.s. aamiaista, jonka söimme
tällä kävelyllä kaupungissa. Meillä oli ollut pitkä ja väsyttävä
kävelymatka ja vatsani vaatimukset alkoivat tulla yhä tuntuvammiksi.
Tulimme sitte erääseen paikkaan hyvin kapean ja likaisen kadun
varrelle, jossa mies, paidanhihat ylös käärittyinä, hiki otsassa, hyvin
innoissaan ja vakavana paistoi kauniita kotletteja, joita ohi kulkevat,
ahnaat ruokavieraat himokkaasti söivät. Ruoka näytti erittäin hyvin
maistuvan ja paljo siellä kävi syöjiä, koska tuon omituisen kokin
täytyi paistaa pannu toisensa jälkeen. Meidän nälkämme tuli vielä kahta
tuntuvammaksi tätä omituista ruokaa nähdessämme; mutta paikka muuten
näytti niin vähän miellyttävältä kuin mahdollista, koska huone eli koju
oli kaikkein huonoimpia ja likaisimpia. Mutta ruoan laitto oli
kuitenkin oikein siisti ja säännöllinen, jonka tähden rohkenimme
pysähtyä kokin hyvältä tuoksuvan, tilapäisen kyökin eteen. Ja heti
meidän pysähtyessämme pyyhittiin tuolit ja pöytä; sillä ehkä näytimme
siistimmiltä, kuin tavalliset ruokavieraat. Tuotiinpa meille myöskin
veitset ja kahvelit, joka ei suinkaan aina ole tavallista sellaisissa
paikoissa, vaan ruokaa enimmäkseen pidellään sormin. Eteemme tuotiin
syvä lautasellinen lämpöisiä, hyvänmakuisia kotletteja, seassa
arabialaista leipää. Sitä paitsi tuotiin kullekin meistä
juomalasillinen kirkasta Smyrnan viiniä, joka maistui hyvältä, mutta
oli kovin voimakasta. Harvoin minusta on aamiainen maistunut niin
hyvältä edes hienompi- ja runsaampivaraisessakaan pöydässä, kuin tässä
huonossa kojussa näiden omituisten naamojen keskellä. Eikä ruoka ollut
kalliskaan, -- ainoastaan noin 40 p:iä mieheltä. Ohi kulkevat tosin
vähän kummastellen katselivat meitä, mutta mitäpä me siitä. Jos
valokuvaaja olisi siinä sattunut olemaan läsnä, olisi hän varmaankin
meistä saanut hyvän aiheen harjoittaa taitoansa.

Vahvistuneina ja virkistyneinä läksimme etsimään
"_Diakonissa-laitosta_", jota aioimme tarkastella. Sillä
etsintämatkalla, joka ei suinkaan ollut helpointa, satuimme
armenialaisten kirkolle, jossa paraikaa pidettiin jumalanpalvelusta.
Väkeä oli läsnä sangen paljo; me yhdyimme kirkkoväkeen ja olimme
hetkisen siinä varsin omituisessa jumalanpalveluksessa. Monin puolin
oli se kreikkalais-katoolisen jumalanpalveluksen kaltaista; mutta
samalla kuitenkin perin toista. Laulu, jolla tässäkin oli tärkeä sija,
oli vallan toinen, kuin tavallisessa kreikkalais-katoolisessa
jumalanpalveluksessa: vastenmielistä kirkumista ja huutamista.
Sulosointuista, pehmoista, sointuvaa kuorolaulua, jota aina kuulee
kreikkalaisissa kirkoissa, ei täällä ollut. Muuten näyttivät
armenialaiset hyvin rakastavan kuvia ja ulkonaisia muotoja, kuten on
tavallista venäläisilläkin. Itse jumalanpalvelushuone oli hyvin
tavallinen eikä ansainnut erinäistä huomiota.

Sieltä saavuimme pitkän etsinnän jälkeen _Diakonissa-laitokselle_, joka
on Kaiserswerthin päälaitoksen haaraosasto. Omituiselta ja
miellyttävältä tuntui hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi
kaikkialla, kun juuri olimme tulleet pauhuisesta ja meluisesta
katuelämästä. Laitoksessa on oma suuri, mukava ja kaunis kartano
sievine puutarhoineen, jossa sitrunna- ja pomeranssipuita ja palmuja
kasvaa. Tässä laitoksessa on ainoastaan "pensionaatti" ja "orpohuone";
"sairashuonetta" ei ole. "Sisaria" on kahdeksan, kaikki oppineita
Kaiserswerthissä ja kotoisin Saksasta. Johtajatar valitti, että työllä
ei yleensä ollut niin hyvää menestystä, kuin oli toivottu ja oli ollut
syytä toivoa. Sen oikeata syytä hän ei sanonut varmaan tietävänsä,
mutta luuli siksi paraastaan sitä asianhaaraa, että kaupungissa oli
niin monta muutakin, muiden kirkkokuntain perustamaa, saman laatuista
armeliaisuuslaitosta.

Smyrnassakin oli muinoin kukoistava kristitty seurakunta, koskapa Herra
apostolillansa Johanneksella kirjoitutti sen enkelille seuraavat sanat:
"Näitä sanoo ensimmäinen ja viimeinen, joka oli kuollut ja elää: Minä
tiedän sinun tekos ja vaivas ja köyhyytes (mutta sinä olet rikas), ja
niiden pilkan, jotka heitänsä juutalaisiksi sanovat ja eivät olekaan,
vaan ovat saatanan joukko. Älä sinä niitä ensinkään pelkää, kuin sinun
kärsimän pitää! Katso, perkele on muutamia teistä heittävä vankeuteen,
kiusattaa; ja teillä pitää oleman vaivaa kymmenen päivää. Ole
uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan.
Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnille sanoo! Joka
voittaa, ei se toisella kuolemalla vahingoiteta." Tässä seurakunnassa
oli suuri kirkko-isä Polykarpus (kuoli marttyyrikuoleman v. 167) kerran
piispana ja vaikutti sen vaurastukseksi ja kasvamiseksi hengen ja
voiman todistuksella. Kerrotaan hänen olevan siellä haudattuna, vaikka
nyt ei enää tiedetä, missä paikassa hänen hautakumpunsa on, koska
kaupungissa on sen ajan jälkeen tapahtunut monta muutosta ja hävitystä.
Tämän seurakunnan kynttiläjalkaa tosin ei ole kokonansa syösty pois
sijaltansa, mutta totinen jumalanpelko ja elävä kristillisyys lienee
kuitenkin hyvin vähäinen tässä paikassa. Kerrottiin meille, että siellä
myöskin on saksalais-protestanttinen seurakunta, jossa on noin 70
jäsentä ja oma pappi, joka kuitenkin oli meidän siellä ollessamme
poissa matkalla. Omaa kirkkoa seurakunnalla ei ole, vaan täytyy sen
pitää jumalanpalveluksiansa yhdessä hollantilaisten ja ranskalaisten
kanssa heidän jumalanpalvelushuoneessaan. Protestanttisessa
jumalanpalveluksessa meillä ei tänä sunnuntaina ollut tilaisuutta
käydä.

Ennen kuin lopetan kertomukseni tästä kaupungista, mainittakoon vielä
omituisuutena lakkaamaton ammunta, joka alkoi jo lauantai-yönä. Joka
taholta kuului paukahtelemista yhtenään. Kaikkialla tarjoeltiin
kävelijöille paperipusseissa joitakin laitoksia, joita saattoi heittää
kadulle tai seinään, jolloin ne aikalailla paukahtivat. Sitä
leikittelivät kaikki, mutta varsinkin pikku pojat. Se näytti olevan
useimpien pääsiäisiloa, vaikka se vieraalle olikin hyvin vierasta ja
vastenmielistä. Muuten juhla oli jotenkin saman kaltainen, kuin viikon
muut päivät.

K:lo 2 nostettiin taas ankkuri ja "Diana", levättyään 1 1/2
vuorokautta, läksi uusia vaiheita ja toiveita kohti. Vähän ennen illan
tuloa laskettelimme _Mileetoksen_ ohitse, jossa Paavali piti edellä jo
mainitun jäähyväispuheensa Efesoksen seurakunnan vanhimmille.
Seuraavana aamuna jo aamupäivällä matkasimme _Kios- ja Samos_-saarten
ohitse, jotka myös ovat oikein kauniit ja tarjoavat matkustavaiselle
vaihetusta. Matkan päästä näkyi yksinäinen _Patmos_-saari, joka meille
ei ollut merkillinen kauneutensa tähden -- sitä noilla paljailla
kallioilla ei ole --, vaan siitä, että se opetuslapsi, jota Herra
rakasti, apostoli Johannes, oli tässä saaressa yksinäisyydessä
maanpakolaisena viettänyt vuosikausia ja nähnyt ne merkilliset näyt
kristillisen kirkon kehityksestä ja lopputarkoituksesta, jotka hän on
kirjoittanut muistiin Ilmestyskirjaan. Saarien ja luotojen ohitse
jatkui matka yhä, kunnes viimein iltapäivällä saavuimme _Rodokseen_,
jossa laiva taas seisoi muutamia tunteja. Koska päivä oli kaunis ja
vanha Johanniitti-kaupunki raunioineen, keskiaikaisine linnoineen,
varustuksineen ja muureineen tuntui houkuttelevalta, päätimme lähteä
sinne. Seuraamme oli tullut lisäksi eräs diakonissa Smyrnasta, joka
aikoi Beyrothiin. Kaupunki, vaikka erinomaisessa paikassa meren
rannalla, tekee surettavan vaikutuksen hävityksen tähden, joka sitä on
kohdannut. Kapeat, säännöttömät kadut, jotka pikemmin näyttävät vain
kylän kujilta, ovat muistoina sen vanhuudesta. Suuri ihmisjoukko oli
kokoutunut satamaan; suuri varovaisuus oli tarpeen säilyäkseen
taskuvarkailta, joiden sanottiin tällä saarella olevan erittäin
harjautuneet ammattiinsa. Tunkeilevampaa väkeä tuskin lienee muualla
tavattavana. Nähtyään muukalaisen tunkeutuvat kaikki oppaiksi, tietysti
maksusta. Yksin pienet pojatkin juoksevat jäljestä, pyytävät "yhden
frankin" ja tarjoutuvat oppaiksi. Varsinkin oli meillä paljo vastuksia
eräästä keski-ikäisestä, jotenkin kevytpukuisesta miehestä, joka ihan
väkisin tuppautui oppaaksi. Vaikka hänelle ilmoitimme, että hänen
apuansa emme tarvinneet, astuskeli hän kuitenkin edellämme, kertoen
sotkuisella Ranskan ja Saksan kielellä, mitä omituista tiesi mistäkin
paikasta. Matkakumppanini koettivat vuorotellen sanoa hänelle niin
voimakkaasti ja jyrkästi, kuin osasivat, sekä ranskaksi että saksaksi,
että hänen oli ihan turha kuluttaa aikaansa meidän tähtemme. Mutta
turhaan; mies ei ollut kuulevinaankaan heidän sanojansa. Koetettuaan
kaikkia keinoja sanoivat kumppanini, tietysti leikillä, minulle: "entä
jos sinä koettaisit puhutella häntä suomeksi; ehkä hän menisi
matkoihinsa!" Antamatta itseäni useammin tuohon pyydellä menin miehen
luo ja sanoin jyrkästi: "Mitä tahdotte meistä; menkää matkoihinne!"
Mies katsoi vähän kummastellen ja kysyvästi minuun, kääntyi pois ja
sanaakaan sanomatta meni tiehensä matkakumppanieni suureksi huviksi.
Luultavasti hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaakaan sellaista
kieltä. Matkakumppanejani se tästä lähtein usein huvitti; he
ihmettelivät Suomen kielen voimaa ja, milloin vastuksia sattui,
toivoivat he Suomen kielestä pelastusta. Yksin sanatkin kiintyivät niin
heidän mieleensä, että luultavasti muistavat ne koko ikänsä. -- Ilta oli
sitte kirkas ja lauhkea; kauan yötäkin istuimme kannella, laulellen
isänmaallisia lauluja kukin omalla kielellään, ihaellen ihmeen kaunista
tähtitaivasta, joka meillä oli yllämme kaikessa komeudessaan ja
majesteettiudessaan. Varsinkin rakastettava "maantuomarimme" väsymättä
viritti laulun toisensa perästä, vaikka ei ollutkaan varsinainen
laulaja. Laulukirja, jonka hän oli ottanut kotoa mukaansa, useinkin
johdatteli hänelle mieleen isänmaallisia säveliä.

Seuraava päivä, jolloin laskettelimme _Kyprosta_ kohti, oli sateinen ja
myrskyinen, jonka tähden enimmät matkustajat voivat pahoin ja pysyivät
hyteissään. Korkeina vieriskelivät Välimeren laineet, joiden poikitse
"Diana" raskaasti ponnisteli yhä eteen päin määrättyä levähdyspaikkaa
kohti. Aamulla 16 päivänä lähestyimme Kyprosta, jossa laiva pysähtyi
_Limasol_-kaupungin edustalle. Sieltä tuli paljo matkustavaisia
laivaan, jotka kuitenkin sitte jäivät saman saaren toiseen satamaan,
_Larnaca_-kaupunkiin. Tämä saari ei ole kirkon vanhimmassa historiassa
muuten merkillinen, kuin että apostoli Paavali lähetysmatkoillaan
oleskeli täälläkin ja että Justus oli täältä kotoisin (Ap. T. 4:37.)
Saari lienee kauneudelta ja hedelmällisyydeltä muiden vertainen ja
kuuluu nykyään Englannille, joka näkyi siitäkin, että parikymmentä
englantilaista punanuttuista ja valkolakkista sotamiestä nousi
_Limassol'ista_ laivaan. Tänäkin päivänä satoi vähän, ja laivan ollessa
_Larnacan_ edustalla kulki päällitsemme ankara ukkonen, jolloin vähän
aikaa satoi aika rankasti.

Nyt käännettiin laivan keula suoraan _Beyrothia_, erästä Syrian
rantakaupunkia kohti, jonka edustalle pysähdyimme seuraavana aamuna. Me
olimme siis itse "pyhän maan" ovella, jonne päin jo matkalla olimme
niin monesti ikävöiden katselleet. Taas oli ryhdyttävä tinkimään
venemiesten kanssa, joita melkoinen pauhaava ja huuteleva joukko tuota
pikaa kokoutui ympärillemme. Oli se oikea huutokauppa siitä, kuka
heistä veisi meidät huokeimmasta maalle ja toisi takaisin laivalle.
Palkkio määrättiin, me sanoimme jäähyväiset muutamille tutuille, jotka
aikoivat jäädä tässä maalle, ja reippaat miehet veivät meidät
kauniiseen kaupunkiin, jossa matkakumppanini on muistiin kirjoittanut
seuraavat sanat, jotka kauniisti ja sattuvasti lausuvat totuuden
(Sanomal. Finland n:o 148 v. 1890):

"Miten lumoavasti meitä siellä viehätti, jopa oikein huumasi Itämaa
rehevine rikkauksineen! Mikä ihmeellinen puutarha tuolla ylhäällä,
saksalaisen 'Johanniitti-hospitaalin', muhkean rakennuksen ympärillä;
miten komeita palmuja, öljypuita -- kuka niitä kaikkia voi
luetellakaan, näitä itämaiden kalliita kasveja! Meidän täytyi yhtyä
diakonissan mielipiteeseen, hänen, joka meitä opasti tässä ihanassa
puutarhassa, että Beyroth olisi myöskin luettava pyhään maahan, koska
Herra varmaan oli vaeltanut myöskin tällä Libanonin siunatulla
rinteellä, mennessään Tyroksen ja Sidonin maan ääriin" (Mark. 7:24.)
Beyroth'issa ihanan Välimeren rannalla, mitä kauneimmassa seudussa,
on noin 100,000 asujanta, muhammettilaisia, roomalais- ja
kreikkalais-katoolilaisia, maraniitteja ja vähäinen joukko
protestantteja. Se on rikas kaupunki ja harjoittaa suurta kauppaa;
kaikenlaisia itä- ja länsimaiden tuotteita kokoutuu sinne ja menee pian
kaupaksi. Asujanten luku, joka muutamia vuosia sitte oli 120,000, on
vähennyt, mistä syystä, lienee vaikea tietää.

Täällä heti tultuamme tutustuimme saksalaiseen hammaslääkäriin Gl:iin,
joka oli asunut siellä kolmattakymmentä vuotta. Hänestä meille oli sekä
meno- että paluumatkalla suurta apua, jota paitsi saimme häneltä
nauttia viehättävintä ystävyyttä. Hän vei meidät maatilallensa, joka
oli Libanonin juurella. Sillä huvimatkalla saimme jo joksikin osaksi
nähdä ihmeen ihanaa luontoa ja rehevää kasvirikkautta, jonka Luoja on
suonut tälle seudulle. Kaikki oli viehättävää, tunsipa melkein
joutuvansa vallan huumauksiin.

Vaihettelevasti vietetyn päivän jälkeen palasimme höyrylaivaan, joka
levättyään muutamia tunteja nosti ankkurinsa ja lähti _Jaffaan_.
Lähtiessä moni ennusti, että maalle pääsy Jaffassa oli tuleva vaikeaksi
seuraavana aamuna, koska tuuli kiihtyi yhä enemmän ja taivas, joka oli
enimmäkseen koko matkan ollut kirkkaana, muuttui synkän näköiseksi.
Välimeren laineet hyökkäilivät "Dianaamme" vastaan yhä suuremmalla
voimaila; laivan heilumiset tuntuivat monesti varsin vastenmielisiltä,
mutta yhä kuitenkin vähitellen lähenimme "luvatun maan" rantaa. Yöllä
matkustimme _Haifan_ ohitse, joka on ihmeellisen, majesteetillisen
_Karmelin_ juurella, jolla vuorella profeetta kerran koko Israelin
edessä toimitti merkillisen uhrin kuningas Achabin aikana (1 Kun. 18.)
Jo aikaisin aamun koitteessa oli _Saronin_ lakeus silmäimme edessä.
Aurinko nousi kirkkaana ja lämpöisenä idän taivaalle ja tuuli heikkeni,
mitä selvemmin "luvatun maan" piirteet alkoivat näkyä. Aikaisimmasta
aamusta asti seisoimme ylhäällä kannella tähystellen lakkaamatta sitä
maata, jota nähdäksemme olimme antautuneet pitkän matkan vaivoihin ja
puutteihin. Alkoipa odotus tuntua pitkältäkin; olisimme suoneet, että
"Diana" olisi vähän jouduttanut vauhtiansa, mutta se pysyi yhtä
levollisena, kuin tähänkin asti. Viimein ilmestyi näkyviin kaupunki,
jonka arvasimme _Jaffaksi_ eli muinaiseksi _Jopeksi_. Sen edustalle
pysähtyi laiva k:lo 9 aamulla. Jo paljon ennen, kuin ankkuri
laskettiin, kokoutui ympärille lukematon joukko veneitä, soutajina
kirkuvia, huutavia ja pauhaavia, mustanruskeita, valkoisia tai mustia
miehiä jotenkin keveässä puvussa, matkustavaisten "kiusanhenkiä."
Siihen olimme jo vähän tottuneet Konstantinopolissa, Smyrnassa ja
Beyrothissa. Uskomattoman notkeasti ja tottuneesti kiipesivät he
apinain tavalla joka taholta laivan sivuja pitkin ylös kannelle, ja
ennen, kuin oikein ehti tointuakaan, olivat ne jo ympärillä. Niille,
jotka eivät ennen ole käyneet itämailla, on elämä siellä vähän outo, se
kun ihan kokonaan eroaa Euroopan elämästä. Tuntui, kuin olisi yht'äkkiä
joutunut toiseen maailmaan. Euroopassa laivat tavallisesti pysähtyvät
satamoihin ja matkustavaiset saavat kaikessa mukavuudessa jonkun tai
muutamien, edes jotenkin hiljaisten kantajain avulla lähteä mihin
tahtovat. Mutta itämailla on ihan toisin. Jaffassa olisi ihan
mahdotonkin päästä satamaan, sitä kun ei olekaan, vaan ranta vielä
lisäksi on täpö täynnä salakareja. Matkustajan täytyy sen tähden aina
tinkiä näiden venemiesten kanssa, sillä mitään taksaa heillä ei ole ja
tavallisesti he vaativat hyvinkin suurta maksua tuosta rantaan viennin
vaivastaan. Kaikki tuo on hyvin ikävää. Ja yhä ikävämpää se vielä on
tunkeilemisen tähden, jota nuo sivistymättömät, raa'at ihmiset
osoittavat koko käytöksessään. Sill'aikaa, kuin jonkun kanssa tingitään
maksusta, koettavat jo toiset väkiste kiskoa käsiinsä matkakapineita.
Usein tuossa kinassa täytyy käyttää käsivoimiakin, sillä sanat eivät
aina tee toivottua, riittävää vaikutusta. Matkustavaisen ympärillä on
usein kymmenkuntakin miestä, jotka kaikki koettavat saada ansiota. Ja
vaikka viimein onnistuukin sopia määrätystä maksusta, niin hyvin
harvoin tai tuskin koskaan he kuitenkaan siihen tyytyvät rantaan
päästyä, vaan vaativat aina jotakuta markkaa enemmän ja koettavat
väkivallalla ja hellittämättömyydellä pakottaa matkustavaista
maksamaan. Tässä, niinkuin paljossa muussakin, tulee selvään ilmi
itämainen epärehellisyys, joka näyttää olevan syvälle juurtunut kansan
luonteeseen. Sellaisessa tapauksessa pitää matkustajan pysyä ihan
tyynenä ja maksaa sovittu summa sekä olla muka ihan ymmärtämättä
kiusanhenkensä tarkoitusta ja ryhtymättä enää mihinkään puheluun. Kyllä
hän viimein menee tiehensä tyhjennettyään tosin ensin koko varastonsa
julmimpia ja raa'impia haukkumasanoja, joita matkustavaisen tietysti
täytyy vain kärsivällisesti kuunnella. Eiväthän ne ihmisparat tiedä
parempaa. Ennemmin kuin ruveta vihassa haukkumaan takaisin, on
varsinkin kristityn velvollisuus tuntea sääliä näitä ruumiilliseen ja
hengelliseen viheliäisyyteen syvälle vaipuneita olentoja kohtaan.

Me antauduimme tavaroinemme erään venemiehen, neekerin, haltuun, joka
oli yli koko maailman tunnetun englantilaisen asiamiehen Cookin
lähettiläitä; siten, näet, pääsimme paraiten kaikista vastuksista,
vaikka saimmekin maksaa vähän runsaammin. Muutaman minuutin päästä jo
olimme tällä erittäin vaaralliseksi kuvaillulla matkalla luotojen ja
salakarien välitse rantaan. Vaarallinen se matka tosiaan onkin, koska
siellä kaikkialla on kiviä ja kareja, joihin vene voi myrskysäällä ja
aaltojen pauhatessa helposti tarttua kiinni sekä pahimmassa tapauksessa
kaatua ja auttamattomasti joutua hukkaan. Yksi väylä siinä vain on,
jota myöten vene voi päästä onnellisesti perille. Meille kävi matka
hyvin, koska myrsky oli tyyntynyt ja aaltojen pauhu hiljennyt.
Voimakkaat miehet vetelivät reippaasti muutamia kertoja airoilla, niin
me jo olimme kaikkien vaarojen ohitse tyynessä rannassa, jossa
asiamiehen käskyläinen otti vastaan meidät sekä tavarammekin niin
hyvin, että meidän ei tarvinnut edes avata matkalaukkujammekaan
tullimiehille. Luultavasti hän pisti muutamia piastereja tullimiehen
käteen ja siten oli siitä selvitty, sillä piastereilla niistä herroista
itämailla helpoimmin pääsee. Antamatta rahaa on vaikea päästä
mihinkään, vaikka ei olisikaan mitään kiellettyä. Jos sitä ei heti
itsestään huomata tai ei tahdota antaa, niin he pyytävät, ja jos ei
pidetä lukua heidän ensi pyynnöstään, kertoelevat he sitä lakkaamatta,
kunnes saavat hyvityksensä. Vaan jos annetaan heille vaikkapa vähänkin,
niin hän tullaamatta kuljettaa mitä hyvänsä, mikäli kunkin omatunto
sallii. Tämä kaikki tavallansa osoittaa kansan huonoa siveyskantaa ja
vielä enemmin alamaisiansa hirveästi turmelevan hallituksen, joka antaa
rankaisematta sellaista tapahtua. Mutta mitäpä puhunkaan siveydestä ja
hallituksesta? Laista, siveydestä, oikeudesta, hallituksesta ei tiedetä
paljoakaan "Ottomanin" valtakunnassa. Monta päivää sitte olimme jo
saaneet siitä kylliksi kokemusta.

Konstantinopolissa saamamme turkkilaiset passit täytyi näyttää ennen,
kuin saimme astua "pyhän maan" alueelle. Ohimennen mainittakoon, että
tätä passia täytyi sittemminkin tuon tuostakin tarkastuttaa ja siitä
maksaa palkkiota virkamiehille. Kaikessa rauhassa saimme sitte kävellä
kapeita, likaisia katuja kesäauringon paahteessa asiamiehen palvelijain
opastuksella. Huomiomme kiintyi varsinkin kirkuviin, likaisiin,
repaleisiin ihmisiin, kaikenlaisiin itämaiden kauppatavaroihin,
laihoihin kameeleihin, aaseihin, aasinajajiin y.m. Itämaiden tavallinen
pauhuinen elämä vallitsi kaikkialla. Asiamiehen palvelija saattoi
meidät saksalaisen siirtolan majataloon ja isäntä valmisti siellä
meille yksinkertaisen, maukkaan aamiaisen -- ensimmäisen aamiaisemme
"pyhässä maassa" -- meidän odotellessamme matkatavaroitamme. Tuntuipa
oikein suloiselta levähdys tässä majatalossa, jossa puhtaus ja
hiljaisuus vallitsi, kun juuri olimme tulleet meluavan, likaisen
ihmisjoukon keskeltä.

Mielemme kuitenkin paloi _Jerusalemiin_. Sen tähden kysyimmekin heti
isännältä, millä tavalla paraiten ja niin pian kuin mahdollista
pääsisimme sinne. Meidän onneksemme hellä juuri sattumalta oli
saksalainen _Hahn_, asuva Jerusalemissa ja kuuluva "templarilahkoon";
hän oli juuri tuonut kyytiä Jaffaan ja aikoi nyt lähteä paluumatkalle.
Sopimus hänen kanssansa saatiin pian tehdyksi ilman mitään vaikeuksia;
hän sitoutui viemään meidät perille jo samana päivänä. Klo 12 ajoi hän
vaununsa, kolme hevosta edessä, majatalon rappusten eteen, me nousimme
niihin, vaikka näyttivätkin perin yksinkertaisilta, ja nyt alkoi
kymmentuntinen ajo matkan perille, _Jerusalemiin_. Tasaisesti vierivät
vaunut erinomaisen hyvää tietä myöten, jonka molemmilla puolin kasvoi
lukematon joukko viljeltyjä, kukoistukseensa paraillaan puhkeavia
kaktuskasveja. Minua kummastutti, että niin paljo viljeltiin noita
kaktuksia, jotka eivät näöltään suinkaan ole kauniit, vaan päin vastoin
rumentavat muuten kauniita tietä, mutta vanha Hahn selitti niiden
tekevän hyviä hedelmiä, viikunia, joita syödään, ja sitä paitsi olevan
pitkien, teräväin piikkiensä tähden mainiona puutarhan aitana. Tuosta
seikasta minulla ei ollut tähän asti vähintäkään tietoa. Jaffassa,
joka on rakennettu amfiteaatterin muotoon, on paljon pomeransi-,
sitruuna- ja muita hedelmäpuu-tarhoja. Ilman-ala tässä Välimeren
rannalla on erittäin sovelias hedelmäpuiden viljelykselle. Pomeranssit
olivat juuri nyt kypsiä ja myöskenneltiin niitä tavattoman huokeasta
hinnasta. Piasterilla (= 21 1/2 Suomen pennillä) voitiin saada 40
suurta, mehukasta pomeranssia.

Ennen olin lukenut ja kuullut tien Jaffan ja Jerusalemin välillä olevan
huonoimpia maailmassa, niin että sitä tuskin voi matkustaa muuten, kuin
kameelilla, aasilla tai hevosella ratsastaen ja ainoastaan hyvin
vaivaloisesti vaunuilla. Tämän tähden minä vähän pelkäsinkin, mitenkä
jaksaisin istua kymmenen tuntia vaunuissa, kun jo ennestäänkin pitkä ja
väsyttävä matka oli paljon rasittanut voimia. Tämä pelko oli kuitenkin
ihan turha, koska tie oli sileä ja tasainen, kuin lattia, mitä
oivallisin viertotie, tehty pari vuotta sitte. Kuumuus, joka keskipäivän
hetkinä k:lo 12-3 on oikein paahtava, tuntui meistä hyvin
tuskalliselta, mutta pahin vastus oli kuitenkin miljoonista kärpäsistä,
joita kokoutui vaunuihimme, niin että meillä oli aika työ suojellessa
kasvojamme ja käsiämme.

Vähän matkan päässä kaupungista alkoi _Saronin lakeus_, jonka erittäin
kauneita lempikukkia mainitaan raamatussakin. Muun muassa vertaa ylkä
Salomon "Korkeassa veisussa" morsiantansa Saronin kukkaiseen sanoen:
"Minä olen Saronin kukkainen, kukoistus laaksossa. Niinkuin ruusu
orjantappuroissa, niin on minun armaani tytärten seassa"
(K. v. 2:1, 2.) Jesus pitäessään voimallista saarnaansa elämän
suruista, joiden ihmiset niin usein antavat mieltänsä raskauttaa
(Luuk. 12:27), ottaa esimerkiksi "kukkaiset kedolla" ja kehoittaa
ihmisiä katsomaan niitä, ihmettelemään ja iloitsemaan niiden
kauneudesta. Paha kyllä oli lempikukkien kukoistus-aika päättynyt jo
pari, kolme viikkoa sitte, jonka tähden emme saaneet nähdä niiden
kauneutta. Profeetta Herran käskystä ennustaessaan Judan kansan
onnettomuutta, turmiota ja hävitystä vertaa sitä Saronin kuivaan,
tasaiseen ketoon (Jes. 33:9; 65:10.) Kuivat kuin kanervakankaat ovat
Saronin tasangot tähän asti olleetkin, mutta ne alkavat taas kukoistaa.
Molemmin puolin tasaista tietä, jota ajoimme, oli nyt valtavia
vainioita, joissa nisu juuri tähän aikaan aikoi puhjeta tähkälle.
Vuodenaika oli siis kasvillisuuteen nähden edistynyt niin pitkälle,
kuin kotimaassa Heinäkuussa. Siellä täällä näkyi myöskin
maanviljelijöitä kyntämässä härjillä, jotka "olivat ikeen alla."
Suureksi kummastukseksemme näimme erään miehen kyntävän myöskin
kameelilla, jota tavallisesti käytetään kuormain kantajana. Ensi kerran
elämässäni näin juutalaisen maata viljelemässä. Näillä seuduin, kuten
muutamissa muissakin paikoin "pyhässä maassa," on joitakuita n.s.
"juutalais-siirtoloita", joissa juutalaisia kasvatetaan
maanviljelijöiksi.

Noin tunnin matkan päässä Jaffasta on vasemmalla puolen _Lud_ eli
_Lyd_, joka lienee muinainen _Lydda_, jossa apostoli Pietarin kerrotaan
parantaneen _Eneaksen_ ja oleskelleen silloin, kun opetuslapset
lähettivät kaksi miestä pyytämään häntä tulemaan Joppeen, jossa hän
sitte herätti _Tabitan_ kuolleista ja näki merkillisen näkynsä parkkari
Simonin huoneen katolla, josta hänelle selvisi, että evankeliumin
saarna ei ollut aiottu yksistään juutalaisille, vaan myöskin pakanoille
(Ap. T. 9:38 seur. ja 10 luk.) Lähellä on pieni kylä, nimeltä Dedshan,
s.o. "Dagonin temppeli", viimeinen muistomerkki filistealaisten
historiasta, muistuttavana sitä aikaa, jolloin he veivät pois Jumalan
arkin ja asettivat sen Dagon-jumalansa viereen hänen temppeliinsä
(1 Sam. 5:2 seur.). Sen lähellä ovat myöskin _Gazan_ ja _Aschdodin_
palatsit, jotka muistuttavat niitä kohdannutta hävityksen kauhistusta,
niin kuin profeetta Amos on niitä ennustanut vuosituhansia sitte.
Gazassahan vahvoista ruumiinvoimistaan tuttu Simson, joka oli 20 vuotta
ollut tuomarina Israelissa, kukisti Dagonin temppelin haudaten sen
raunioihin itsensä ja filistealaiset, kun hänet sokeana vietiin sinne
soittamaan suureen Dagonin uhrijuhlaan (Tuom. 16 l.). Melkein joka
hetki tulee siis tällä tiellä näkyviin paikkoja, joita mainitaan
raamatussa. Niissä nyt kuitenkin on ainoastaan huononpäiväisiä
arabialaiskyliä tai pelkkiä raunioita. Kaikki osottaa, miten Israelin
maa on hävitetty ja autioksi tehty, miten Jumalan tuomio ja kirous sitä
raskaasti painaa.

Kahden tunnin matkan päässä Jaffasta on kylä _Ramleh_, johon ensi
kerran pysähdyimme lepuuttamaan ja juottamaan hevosia. Se lienee ollut
muhkea kaupunki, ennenkuin ristiretkeläiset sen valloittivat. Nyt se ei
enää ansaitse huomiota muusta syystä, kuin siitä, että se on sama
paikka, kuin raamatussa mainittu _Arimatia_. Sen tähden se veti
puoleensa erittäin meidänkin huomiotamme. Sen ympäristö on kaikkialla
sangen hedelmällinen ja monin paikoin hyvästi viljelty. Lähitienoilla
näimme kaikkialla suuria lammas- ja vuohilaumoja, joita paimenet
käyttelivät laitumilla. Monella vuorenrinteellä oli niitä sadoittain.
Kuin katselin näitä laumoja, joissa lampaat ja vuohet olivat sekaisin,
muistui elävästi mieleeni Kristuksen vertaus viimeisestä tuomiosta
(Math. 25 l.). Minulle oli kerrottu, vai lienenkö jostakin
matkakertomuksesta lukenut, että lampaat Palestiinassa ovat valkoisia
ja vuohet mustia, jonka tähden nyt tarkastelin näitä laumoja ja tulin
siihen käsitykseen, että usein kyllä on niinkin, mutta ei aina; sillä
olipa siellä myöskin mustanpilkullisia lampaita ja valkeanpilkullisia
vuohia. Minun vielä katsellessani näitä laumoja ja paimenten käytöstä
tuli sisällisen silmäni edessä ihan selväksi Jesuksen vertaus hyvästä
paimenesta ja hänen lampaistaan (Joh. 10 l.). Paimen astuu edeltä,
kutsuu lampaitaan monella, hyvin erilaisella ja varsin omituisella
äänellä, joita lampaat tuntevat ja seuraavat paimentansa. Ne äänet ovat
sellaiset, että kukaan ei voi niitä matkia: Vieras, olkoonpa hän niihin
kuinka hyvänsä tottunut, ei saa houkutelluksi lampaita pois hänen
luotansa. Lampaat aina tuntevat oman paimenensa äänen. Usein ottaa
paimen pikku lampaita syliinsä tai myöskin suurempia olallensa.
Paimenen ja lammasten suhde näyttää olevan hyvin tuttava ja
ystävällinen.

Ramleh eli Arimatia on pyhässä raamatussa mainittu hurskaan _Samuelin_
vanhempien _Elkanan_ ja Hannan asuinpaikaksi. Siellä siis syntyi
Samuel, jota Hanna oli niin ahkerasti ja sydämmestänsä rukoillut
Herralta, josta hän sitte niin sydämmestänsä Herraa kiitti (1 Sam. 1 ja
2 l.), ja jonka hän sittemmin vei _Silon_ temppeliin ja pyhitti siellä
Herralle koko hänen ijäksensä. Samuel oli sitte, kuten tietty, Israelin
jaloimpia tuomareja, joka teki oikeutta kansan kesken siihen aikaan,
kun Israelilla ei vielä ollut kuningasta. -- Ramleh'issa asui myöskin
se "rikas mies", Josef, joka Nikodemuksen kanssa rohkeni, Jesuksen
häpeällisen kuoleman jälkeen ristinpuussa maailman syntein tähden,
kunniallisesti haudata hänen ruumiinsa. Rikkaalla Josefilla luultavasti
oli, kuten monella muullakin rikkaalla ja ylhäisellä henkilöllä, oma
hautapaikka pyhän Jerusalem-kaupungin lähellä. Hän oli valmistanut sen
itseään varten, hakkuuttanut sen kallioon, ja toivoi saavansa siinä
kerran levätä viimeistä untansa. Taikka hänellä kenties oli, paitsi
maatilaansa Arimatiassa (Ramlehissa), myöskin huvila Jerusalemin
muurien lähellä ja sen vieressä hautakumpu. Siihen aikaan oli hyvin
tavallista, että rikkailla oli sellaisia huviloita ja niiden vierellä
hautapaikat, joihin perheen jäsenet kuoltua laskettiin. Siitä voi vielä
nytkin saada vakuutuksen, jos katselee muinaisia hautoja, joita on koko
joukko lähellä Jerusalemia. Sellaiset hautapaikat välttämättä vielä
tänäänkin vetävät puoleensa matkustavaisten huomiota, koska niitä
katsellen voidaan saada jotenkin selvä kuva Jesuksen hautauksesta.
Seuraavassa luvussa, jossa tulee puhetta Jerusalemista ja sen
ympäristöstä, aion tarkemmin kertoa niiden laadun. Kun hautapaikka oli
asunnon vieressä, se alinomaa siinä muistutti tämän elämän
katoavaisuutta ja pysymättömyyttä. Niin Josefillekin, kun hän näki
kukkain taimivan, kasvavan ja taas lakastuvan oman hautansa kummulla.
"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa, niinkuin
kukkainen kedolla. Koska tuuli käy sen päällitse, niin ei hän enää
kestä, eikä hänen sijansa tunne häntä ensinkään. Mutta Herran armo
pysyy ijankaikkisesta ijankaikkiseen, hänen pelkääväistensä päälle"
(Ps. 103:15-17). Varmaan muistuttivat viereisellä haudalla kasvavat
kukat hänelle lakkaamatta näitä sanoja ja vaikuttivat, että hän odotti
Jumalan valtakunnan täydellisyyttä. Kun Herra Jesus, jota hän rakasti,
kuoli ristinpuussa, antoi Josef hänelle oman hautansa ja ennustus
(Jes. 53 l.) siten toteutui.

Lähellä Ramleh'ia tavataan useimmiten joukottain "spitaalisia", näitä
viheliäisiä, jotka ovat parantumattomia sairaita, hyljättyinä ja
erotettuina kaikista omaisistaan, jätettyinä omaan viheliäisyyteensä,
köyhyyteensä ja kurjuuteensa, ja joista Jesus vaeltaessansa maan päällä
paransi monta. He tavallisesti myöskin nyt, kuten Jesuksen aikana,
seisovat etäämpänä ja rukoilevat käheällä, läpitunkevalla äänellään
almuja ohikulkevilta, näytellen hirveästi typistyneitä jäseniään ja
huutaen "lepro." Minä en heitä vielä nähnyt täällä, sillä kuumuudesta
väsyksissä jäin minä kylään levähtämään. Mutta matkakumppanini
käydessään tornissa, joka on vähän matkan päässä ja lienee pystytetty
jonkun arabialaisen pyhimyksen muistoksi, ja josta on lavea näköala yli
koko seudun, sanoi nähneensä kaksi spitaalista ja antaneensa heille
"bachschisch" (lahjaa).

Ramleh'issa viivyimme ainoastaan noin tuntikauden; olihan vielä samana
päivänä ehdittävä Jerusalemiin. Ajettuamme vähän matkaa saavuimme
_Ajalon'in laaksoon_, joka on vuorensolan edustalla ennen kuin päästään
Juudan vuoristoon. Monesti olin minä raamatusta lukenut merkillisen
kertomuksen, kuinka aurinko seisoi alallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin
laaksossa, Israelin sotiessa Josuan johdolla _Amorealaisia_ vastaan
(Jos. 10:12, 14). Epäuskon sankarit ja Jumalan hylkääjät (ateistit),
jotka eivät voi tahi eivät tahdo käsittää Jumalan kaikkivaltaa, vaan
koettavat mitata Jumalan voimaa ja olemusta oman inhimillisen
lyhytnäköisyytensä mittakepillä, usein pilkkaavat ja nauravat tätä
kertomusta, jossa kaikkivaltiaan Jumalan voima yli luonnon, samoin kuin
hänen armonsakin, ilmestyy niin suurena ja ihanana. Kun ystävällinen
Hahn vanhus meille huusi, että me nyt olimme Ajalonin laaksossa,
katselin minä tarkkaavasti ja kunnioittavasti paikkaa, saadakseni sen
kuvan oikein pysyväiseksi mieleeni ja muistiini. Josuan kirjan kertomus
herätti minussa kunnioitusta tätä paikkaa kohtaan; olihan Herra siinä
tehnyt mitä suurimman ihmetyön. Laakso on avara ja nykyään varsin
hedelmällinen; noin puoli tuntia kului sitä ajaessa.

Tasanko loppui ja seutu muuttui vuoriseksi. Niin sanotut _Juudan
vuoret_ alkoivat; niiden rinteitä, jotka monin paikoin ovat hyvinkin
jyrkät, ajoimme sitte ylös alas. Mutta miten paljaita ja metsättömiä ne
olivat! Ainoastaan siellä täällä näkyi joku öljypuu; yksin ruohonkin
olivat lukemattomat lammas- ja vuohilaumat syöneet. Muuta ei näkynyt
kuin hiekkaa ja pikku kiviä. Seutu oli myöskin hyvin autio, joten se
teki minuun ihan toisenlaisen vaikutuksen, kuin olin odottanut. Siellä
täällä kukkuloilla oli turkkilaisten vahtimajoja. Viljelyksen merkkejä
näkyi harvoin. Vasemmalla puolen oli kaksi pikkukylää "_El Rubab_" ja
"_Latrun_", kuten ajuri niiden nimet ilmoitti. Viimemainitusta
sanottiin olleen kotoisin sen katuvaisen ryövärin, joka
ristiinnaulittiin yhdessä Jesuksen kanssa. Päästyämme niiden ohitse
ajoimme sitte vielä _Amoas_-kylän ohi, jota muutamat luulevat entiseksi
_Emaukseksi_, jonne kaksi opetuslasta meni Jesuksen ylösnousemispäivänä,
kuten Luukkas kertoo 24:ssä luvussaan. Mutta hyvin luultavasti siinä
luulossa ei ole mitään perää, koska matka Jerusalemista siihen kylään
on paljon pitempi, enin 60 vakomittaa eli n.s. Sabbatin matka.

Jo alkoi aurinko lähetä laskuansa (se menee maille vähän jälkeen
1/2 7:n) ja pimeä tulla, jonka tähden emme enää voineet tarkkaan nähdä
seuraavia merkillisiä paikkoja, niin kuin _Kirjat-Fearimia_ ja
_Ain-Rarimia_, joista viimemainitussa kylässä kerrotaan _Johannes
Kastajan_ syntyneen, joten se siis oli ollut hurskaan _Sakariaan_ ja
_Elisabetin_ asuinpaikka. Se oli oikealla puolen tiestä.

Levähdettyämme vähän aikaa pienessä kestikievarissa, joka oli tien
varrella, jatkoimme matkaa määräpaikkaamme kohti. Taivas oli kirkas ja
lukemattomat loistavain kynttiläin kaltaiset tähdet valaisivat sitä
lumoavalla loisteellaan. Äänetön hiljaisuus vallitsi ympärillämme ja
omituinen hämärä kaikkialla koko luonnossa. Sellainen hiljaisuus ja
hämärä herättävät aina omituisia ajatuksia risteilemään mielessä. Mekin
vaivuimme kokonaan ajatuksiimme, joita muu ei keskeyttänyt, kuin
silloin tällöin vanhan Hahnin yksityiset sanat. Siellä täällä näkyi
tulia välkkyvän ikkunoista, joita ei ole monta arabialaisissa kylissä.
Usein niitä ei ole ollenkaan noissa savimajoissa. Tavallisesti
näyttävät kylät hyvin viheliäisiltä, kuten ne todella ovatkin. Matkan
päästä katsoen on sellainen kylä, kuin savikasa, pikku reikiä siellä
täällä, joista auringon valo niukalti pääsee sisään. Meidän ajatustemme
pääesineenä oli se ihmeellinen tosiasia, että me olimme jonkun tunnin
päästä saapuvat Jerusalemiin. Yhä korkeammalle kävi matka hiljakseen.
Kaupunkihan on noin 3,000 jalan korkeudessa meren pinnasta lukien.

Kun kello jo lähestyi yhdeksää ja me olimme päässeet eräälle mäelle,
huusi vanha Hahn, käännyttyä eräästä tien polvikkeesta, ihan yht'äkkiä:
"kas, tuossa on Jerusalem!" Tulia näkyi monista ikkunoista välkkyvän.
Tuntui kuin olisimme heränneet jostakin horrostilasta, johon olimme
väsymyksestä vaipuneet, ja sanaa sanomatta me hattua nostaen
tervehdimme paikkaa, johon liittyy niin paljo sekä iloisia että
suruisia muistoja. Jerusalem oli siis edessämme ja muutaman minutin
päästä pysähtyivät vaunut _Jaffan portille_. Kaupunkiin ei voi eikä saa
ajaa vaunuilla, sillä kadut muurien sisällä ovat senlaatuiset, että
niitä myöten on ajoneuvoilla mahdoton päästä. Monin paikoin ovat ne
niin kapeat, että levittäen kätensä ulottuu seinään kummallekin puolen,
ehkäpä jostakin paikasta vieläkin kapeammat. Usein ne sitä paitsi ovat
kivitetyt loiviksi rappusiksi tai käytäviksi. Ratsain tai jalkaisin käy
liikkuminen kaupungissa, mutta ei ajaen. Matkakalut sentähden
nostettiin kahden arabialaisen kantajan selkään, jotka läksivät
hitaasti astumaan pitkin pimeitä, likaisia katuja majapaikkaamme kohti.
Montakin kantajaa tunkeutui taas ympärillemme, kaikki etsien ansiota ja
koettaen melkein väkisin kiskoa itselleen meidän tavaroitamme, jonka
tähden meidän taaskin täytyi käyttää käsivoimaa ja kovia sanoja, ennen
kuin pääsimme heistä eroon. Seuratessamme kantajiamme, jotka olivat
erittäin omituisessa puvussa, heillä kun näet oli yllä pitkä paita ja
sen päällä venäläisen niinimaton kaltainen, pitkä viitta, johon oli
leikattu reiät päätä ja käsiä varten ja joka aikoinaan ehkä lienee
ollut hyvinkin kirjava, kaunis ja siisti, mutta josta nyt oli jäljellä
ainoastaan likaisia repaleita, ajattelin ainakin minä vähän peljäten
tätä arveluttavaa matkaa vieraassa kaupungissa ja senlaisten miesten
seurassa, joiden kieltä emme ymmärtäneet sanaakaan. Saattoivathan he
viedä meitä mihin hyvänsä. Kaikki pelko oli kuitenkin turha, sillä
kymmenen minuutin päästä seisoimme rappusten edessä, joiden päällä me
lampun valossa näimme "Johanniittiritarien" tutun ristin ja siitä
tiesimme, että olimme oikein perillä. Nyt enää vain soittaa kelloa,
niin ovi aukesi ja meidät ystävällisesti otti vastaan "Johanniittein
vierasmajan" "hoitaja", vanha Bayer, joka sujuvalla Saksan kielellä
toivotti meille tervetuloa. Vielä kerran oli meillä pieni kiista
kantajain kanssa. Vaikka olimmekin sopineet maksusta, vaativat he nyt
moninkertaisesti. Ukko Bayer, kun tunsi maan olot, pelasti kuitenkin
hyvin pian meidät siitä pulasta. Siispä olimme päässeet rauhaan. Tuntui
oikein suloiselta tieto, että nyt olimme matkamme ensimmäisessä
määräpäässä, matkustettuamme yöt päivät kaksi viikkoa. Illallinen teen
ja bayerilaisoluen kanssa vahvisti väsyneitä voimiamme. Kello lähestyi
kymmentä, jonka tähden kävimme levolle, nukkumaan ensi yötä
Jerusalemissa. Tuntui tavattoman suloiselta riisuutua kahden viikon
päästä vaatteistaan, käydä pelotta levolle ja oikoa väsyneitä jäseniään
kunnollisessa vuoteessa, jota emme olleet saaneet tehdä koko matkalla
aina siitä asti, kuin läksimme kotoa. Iloisella mielellä kiitin minä
Jumalaa, joka oli niin ihmeellisesti auttanut meitä kaikissa vaaroissa
ja vastuksissa aina tähän asti. Hän oli kuullut minun rukoukseni ja
suojellut oikealla kädellään sekä osottanut voimaansa heikkoudessa.




II.

Jerusalem ympäristöineen.


Edellä on matka kotoa Jerusalemiin ollut esitykseni aineena. Nyt koetan
tehdä niin tarkan kuvan kuin mahdollista tästä merkillisestä
kaupungista ja sen avarasta ympäristöstä. Se kuitenkin käy monin puolin
hyvin vaikeaksi, koska aine on niin rikas, että tuskin tietää, mistä
alkaa ja mihin lopettaa. Jerusalemhan on, kuten kaikille tietty, se
keskus, jota kohti kaikkein itämaille matkustavaisten ajatukset
paraastaan kääntyvät. Sehän on se paikka, johon Vapahtajamme Jesuksen
Kristuksen maallisen vaelluksen suurimmat ja tärkeimmät tapaukset
lähimmin liittyvät. Ja kukapa voisikaan täydellisesti kuvata niitä
tapauksia, kuka piirtää täydellistä kuvaa niistä ja siitä paikasta,
jossa ne ovat tapahtuneet. Matkakertomukselta ei sitä voida kohtuudella
vaatiakaan, koska matkustaja tavallisesti kertoo, mitä hän itse on omin
silmin nähnyt ja tarkkaavasti huomannut. Eikä kenenkään ole mahdollista
nähdä kaikkea, ei huomata kaikkea. Vaikeinta tähän paikkaan nähden on
se, että kukaan ei ihan varmaan tiedä, ovatko kaikki paikat, joita
näytellään matkustavaisille, oikeita eli niitä, joissa raamatulliset
suuret asiat Kerran tapahtuivat. Täytyy aina muistaa, että sitä
Jerusalemia, joka oli Jesuksen aikana, ei enää ole olemassa.
Kaupungille ja temppelille kävi niin, kuin Jesus oli ennustanut: "He
(viholliset) eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikko
aikaa tuntenut" (Luuk. 19:44). Kauheasti kohtasi Jumalan rangaistus
tätä kaupunkia ja sen temppeliä Jumalan vanhurskauden todistukseksi
jälkimailmalle. Matkustavaisen täytyy siis aina pitää hyvästi
mielessään, että varmasti ei tiedetä, onko mitään muuta jäljellä, kuin
maa, jota Jesus kerran astui pyhillä jaloillaan, kun hän suurina
juhlina oleskeli tässä kaupungissa ja veriylkänä kävi raskasta ja
vaivaloista tietänsä ristille.

Vaikka kuvaukseni siis tuleekin hyvin vaillinaiseksi, niin kerron
kuitenkin kaikki, mitä näin ja mitä kokemuksia sain. Ja seuraan tässä
matkalla tekemiäni päiväkirjamuistiinpanoja.

Huhtikuun 19 päivän aamu koitti; auringon kirkas paiste ennusti ihanaa
päivää. Ei yhtään pilveä näkynyt sinisellä, ihanalla, läpikuultavalla
taivaalla. Raitista aamu-ilmaa tulvi avatusta ikkunasta sisään
virkistämään sydäntä ja mieltä. Yö oli ollut rauhallinen ja lepo
suloinen. Matkasta väsyneet voimat olivat palanneet. Kello oli vasta 6,
kun nousimme vuoteiltamme. Itämailla noustaan, näet, tavallisesti hyvin
aikaisin; sillä muuten tuskin ehdittäisiin tehdä tehtäviä, koska
kuumuus päivällä on niin rasittava, että silloin oikeastaan ei käy
tekeminen mitään. Omituiselta tuntui herääminen ensi kertaa tässä
kaupungissa, jonne niin monesti ennen olin ajatuksissani siirtynyt ja
josta olin niin paljon lukenut ja saarnannut. Olivathan siellä
tapahtuneet asiat niin usein olleet ajatusteni esineinä. Sydämmessäni
heränneet kysymykset olivat nyt kerrankin saavat vastauksensa. Missä on
se ja se paikka: missä Golgata, missä Getsemane, missä Öljymäki, missä
-- -- -- missä -- -- --? Minkä näköiset ne paikat ovat? Ovatko ne
ollenkaan niitten kuvien kaltaiset, jotka niistä oli mielessäni
muodostunut? Tällaiset kysymykset heti herätessäni valtasivat mieleni
kokonaan.

Meidän suuri, kaksi-ikkunainen makuuhuoneemme, jossa, kuten majatalon
hoitaja kertoi, Saksan keisarivainaja Fredrik I oli perintöruhtinaana
Jerusalemissa ollessaan asunut, oli niin sovelias, että, kun noustuaan
vuoteelta katsoi ulos ikkunasta, oli edessä temppelipaikka, Öljymäki ja
sen juurella Getsemane Kidronin laakson tuolla puolen. Katsellessani
näitä paikkoja aamu-auringon kirkkaassa valossa luulin niiden olevan
ihan lähellä, muutaman sadan askeleen päässä. Ilman kirkkauden ja
läpinäkyväisyyden tähden näyttävät matkat niin lyhyiltä; yksin
etäisetkin, monen peninkulman päässä olevat paikat ovat ikään kuin ihan
lähellä.

Aamiaisen jälkeen, joka syötiin k:lo 7:n ajoissa, läksimme katselemaan
kaupunkia ja kansan elämää. Emme olleet vielä tehneet mitään
varsinaista "ohjelmaa" siksi päiväksi, vaan tahdoimme ainoastaan
yleensä vähän tutustua kaupunkiin. Sen tähden astuskelimme katuja edes
takaisin. Sillä kävelyllä heti selvisi, että tässä kaupungissa ei
mikään pyhyys vallinnut, vaikka sitä ammoisina aikoina onkin sanottu
"pyhäksi kaupungiksi." Sen pyhyys on jo aikaa sitte kadonnut; sen alaa
sotkevat pakanain jalat; sen päällä lepää Jumalan vihan tuomio raskaana
ja hirmuisena. Tavallinen itämainen kansan-elämä, johon jo matkalla
olimme tottuneet, vallitsi kaikkialla: ihmisiä omituisissa,
tavallisesti hyvin kuluneissa puvuissa, usein ihan repaleissa, joskus
puolialastominakin, jotka puhuivat meidän korvillemme varsin
merkillistä kieltä (Arabian kieltä, jossa on paljo karkeita
kurkkuääniä), kirkuivat, pauhasivat ja sysivät toisiaan, sekä suuri
joukko kerjäläisiä, jotka, nähtyään jonkun parempipukuisen, jo etäältä
huusivat korviin-koskevalla äänellä "chavadja, chavadja", joka
merkitsee: herra, herra, eli "seigneur, seigneur", "bachschisch,
bachschisch" (= lahjaa, juomarahaa). Useimmiten ovat ne niin
tunkeilevia, että on mahdoton päästä heistä eroon antamatta ropoa,
vaikka koettaisikin kiiruhtaa astuntaansa. Jos ei muu auta,
heittäytyvät he maahan astujan eteen, näyttävät typistyneitä jäseniään
j.n.e. Kerjääminen näyttää kukoistavan tässä kaupungissa suuremmassa
määrässä, kuin missään muualla, ehkäpä enimmin siitä syystä, että
saanti usein on varsin hyvä, koska siellä aina on paljo muukalaisia
mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta varsinkin suurien juhlien aikoina.
Muuten on katujen molemmin puolin kaikenlaisia myymälöitä, avonaisia
vajoja, joissa on kaupan sekä itä- että länsimaiden tavaroita,
työpajoja, joissa käsityöläiset kaikkein näkyvissä tekevät
tavaroitansa, ruokapaikkoja ja kahviloita, joihin voi pysähtyä
katselemaan, miten ruuan ja juoman laittaminen tapahtuu. Sitä paitsi
makaa siellä täällä auringon paahteessa koiria, joista enimmillä ei ole
isäntää ollenkaan; kameeleja, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia
kävelee joukottain. Elämä kaduilla on siis niin kirjava, kuin suinkin
mahdollista. Kadut ovat likaiset ja kapeat sekä monin paikoin kivitetyt
oikeiksi rappusiksi. Sitä paitsi on niissä monin paikoin päällä
holvikatto pitkät matkat: ihmiset ovat rakennelleet asuntojansa katujen
päälle joko tilan puutteesta tai muusta syystä. Rakennukset ovat
vanhoja, ulkonäöltä huononpäiväisiä, tehtyjä jonkinlaisista auringon
paisteessa kuivatuista tiileistä ja savesta. Useimmissa on itämaiseen
tapaan tasakatto, jolla voi nauttia lepoa. Siellä täällä näkyy myöskin
pieniä parvekkeita. Kaupungin sisäosa näyttää hyvin ahtaalta ja
ummehtuneelta. Ympärillä on 12 metriä (40 jalkaa) korkea muuri ja siinä
34 tornia. Muurissa on oikeastaan 7 porttia, joista kuitenkin nykyään
ainoastaan 5 on auki: _Jaffan portti, Damaskoksen, Stefan'in, Sion'in
ja Miftportti_. Niissä seisoo yöt päivät joku tai joitakuita unisia
turkkilaisia sotamiehiä vartioimassa, en tiedä mitä. Kuudetta porttia
oltiin juuri avaamassa, mutta siitä ei vielä ollut pääsyä.

Kävellessämme kaupungilla saimme selville, että se ei tee mitään
miellyttävää vaikutusta rakennustapansa, katujensa, eikä kansansakaan
puolesta, joka liikkuu edestakaisin näillä kaduilla sekasotkussa, jossa
tottumattoman muukalaisen on vaikea selvitä tai päästä eteen päin. Sen
tähden tuntee sisällistä ahdistusta ja mielellään palaa pois kävelyltä,
ikävöiden päästä näkemään niitä historiallisia muistoja, joita tässä
kaupungissa on.

Katseltuamme muutamia tunteja kaupunkia ja kansan elämää päätimme mennä
Saksan konsulin luo pyytämään häneltä pääsylapaa "_Omar'in moskeaan_."
Ilman konsulin lupaa ei, näet, kukaan kristitty saa astua tähän
muhammettilaisten pyhään paikkaan, eikä oli hyvä suojeluksetta mennä
sinne, koska siellä voi joutua hengen vaataan. Tästä pantakoon tähän
muutamia huomautuksia Jerusalemissa asuvan historioitsijan ja
rakennusneuvoksen K. Schickin toimittamasta kirjasta, jotka on
muistettava käydessä tässä temppelissä, joka arvoltaan lienee toinen
järjestyksessä lähinnä Mekan _Kaba_-temppeliä, jota koko
muhammettilainen maailma tunnustaa ensimmäiseksi. Herra Schick sanoo:
"Aikaisemmin, kun juutalaisten temppeli vielä oli tässä paikassa, ei
kellään muilla, kuin juutalaisilla ollut oikeutta käydä sen sisällä.
Kun sittemmin, sen jälkeen, kun roomalaiset valloittivat Jerusalemin,
pakanallinen jumalanpalvelus pantiin toimeen siinä paikassa, oli
juutalaisilla vielä silloin tällöin lupa lähestyä paikkaa, ja samoin
oli silloinkin, kuin kristityt siellä vallitsivat. Mutta siitä asti, kun
muhammettilaiset Saladin'in jälkeen hallitsevat temppeliä, on muiden
uskokuntalaisten melkein mahdoton sinne päästä, ja mahdollinen on pääsy
ainoastaan erityisestä suosituksesta. Valepuvussa ovat muutamat
päässeet sinne, mutta ei se kuitenkaan ole aina onnistunut oikein
hyvin. Vuonna 1506 meni eräs maroniitti temppeliin saraseenilaisen
puvussa, mutta hänen petoksensa huomattiin ja hänen täytyi kääntyä
islamin uskoon. Vuonna 1539 meni kreikkalainen piispa, erääseen hyvään
ystävään ja tuttuun luottaen, turkkilaisten saattamana sisään, mutta
uskottomat turkkilaiset pettivät hänet ja vaativat häntä kääntymään
islamin uskoon, ja, kun hän ei tahtonut luopua omasta uskostaan,
surmattiin hänet. On muitakin samankaltaisia tapauksia. Vuonna 1822 sai
englantilainen Vaudeville sulttaanilta luvan mennä yksinään _Haram'iin_
(moskean turkkilainen nimi) ja hän on kertonut siitä arvokkaita
tietoja. Eräälle ameriikkalaiselle se sitä vastoin ei onnistunut.
Hänkin oli saanut valtiollisten ansioittensa tähden sulttaanilta
'firman'in', (lupakirjan); mutta kun hän sitä näytti Jerusalemissa,
sanoi 'mufti': 'teillä on valta ja vapaus sulttaanin käskystä mennä
temppeliin, jos tahdotte, mutta poistulosta ei 'firmanissa' sanota
mitään. Sen tähden on minun neuvoni: jääkää sinne koko ijäksenne tahi
älkää ollenkaan menkö sisälle.' Ameriikkalainen katsoi viimemainittua
ehtoa edullisemmaksi ja samoin sittemmin Ragusan herttua, kuningas
Ludvig XIII:nen lähettiläs, jättäen saamansa lupakirjan käyttämättä.
Vuonna 1827 meni eräs englantilainen kolme kertaa sisään valepuvussa;
mutta kolmannella kerralla tuli petos ilmi ja hänet lyötiin
puolikuoliaaksi. Vartia pelasti hänet kuolemasta ja 3,000 piasterin
lunnaasta pääsi hän hengissä ulos. Vuonna 1845 joutui englantilainen
lääkäri Macgowen, kun häntä vietiin sairaan luo, astumaan muutamia
askeleita temppelin alalle ja sai siitä selkäänsä; ja ahdistaja sai
teostaan rangaistuksen sijasta sulttaanilta palkinnon. Krimin sodan
jälkeen on asia kuitenkin muuttunut ja vapaus tässä kohden on nyt
paljon suurempi. Muutamia vuosia sitte saatiin käydä moskeassa 20
frankin tai 1 Englannin punnan pääsymaksusta; mutta nyt ei tarvitse
enää maksaa enempää, kuin 2 frankkia, jotka annetaan poislähteissä
vartioivalla 'medjidille'."

Konsuli lupasi samana päivänä k:lo 2 lähettää meille "chavassinsa"
(oppaan) ja yhden sotamiehen saattamaan meitä moskeaan. Koska meillä
vielä oli kylliksi aikaa, päätimme tällä välin käydä "_syrialaisessa
orpohuoneessa_" eli lasten-kasvatuslaitoksessa, joka on noin puolen
tunnin matkan päässä kaupungista. Tämä laitos on tuttu myöskin meillä
Suomessa ja moni on täältäkin vapaaehtoisesti antanut roponsa sen työn
kannatukseksi. Muutamia vuosia sitte kävi ruotsalainen pappi Hagberg,
joka oli Ruotsissa tämän laitoksen asiamiehenä, Suomessa selittämässä
esitelmillä kirkoissa ja muissa paikoin yleisölle laitoksen ja sen työn
tarkoitusta. Hänen kuoltuaan on pastori H. Wegelius ollut laitoksen
asiamiehenä Suomessa. Tällä laitoksella on paljo ystäviä useimmissa
Euroopan maissa, ja se ansaitseekin kaikkea kannatusta sekä hyvän
tarkoituksensa että erinomaisen johdon tähden, joka tulee ilmi
kaikkialla. Sen tähden mekin ohjasimme kävelymme sinne, sillä tuntui
kuin olisimme lähteneet tervehtimään tuttuja, jotka työskentelevät
saman asian hyväksi kuin mekin. Sitä paitsi toinenkin syy saattoi meitä
niin pian kuin mahdollista käymään siellä. Eräs laitoksen ja sen työn
ystävä Suomessa, joka tahtoi pysyä tuntemattomana, oli ystävä R:n myötä
lähettänyt suurenlaisen rahalahjan omin käsin sinne vietäväksi.
Schneller ukko, laitoksen 70 vuoden ikäinen johtaja, toivotti meitä
sydämmellisesti tervetulleiksi etäisestä pohjolasta. Hän on nyt
vanhuutensa tähden antanut osan työstään pojallensa, joka
"inspehtoorin" nimellä hoitaa ulkotoimia ja antaa kasvateille opetusta
muutamissa aineissa. Me emme nyt kuitenkaan aikoneet tällä kertaa ottaa
tarkempaa selkoa itse laitoksesta, johon meillä ei ollut kylliksi
aikaakaan. Sen tähden erosimme sydämmellisen ystävällisistä isännistä
ja lupasimme palata toiste tarkemmin tutustumaan laitokseen, jonka
ulkonainen puhtaus ja järjestys olivat tehneet meihin hyvän
vaikutuksen. Tuonnempana vielä kerran käännän lukijaini huomiota tähän
laitokseen, esittäen siitä minkä mitäkin, joka toivottavasti miellyttää
ja herättää hyväntahtoisuutta tätä laitosta kohtaan. -- Me palasimme
kaupunkiin, jossa Johanniittein vierasmajan ystävällisellä isännällä
oli meille päivällinen valmiina.

Kellon lyötyä kaksi ja meidän vielä istuessamme pöydässä ilmestyi
ovelle mies hyvin kirjavassa ja perin omituisessa puvussa, sapeli
vyöllä ja monta koristusta rinnassa; hyvin huonolla Saksan kielellä
selitti hän olevansa pyydetty "chavassi." Sotamies, samoin aseissa,
seisoi ulkona meitä odotellen. Viisimiehinen seura siis läksi astumaan
"temppelivuorta", Morian kukkulaa kohden. Kulkumme kävi suureksi osaksi
pitkin "_Via dolorosaa_" (tuskien tietä), kuten erään kadun nimi on,
jota Jesuksen sanotaan astuneen _Pontius Pilatuksen_ palatsista
Golgatalle, kun hänet oli tuomittu ristiin naulittavaksi. Tämä katu on
epäilemättä kaupungin merkillisimpiä paikkoja. Monta eri nimeä, joita
on mustalla värillä piirretty kadun varsille rakennusten seiniin,
ilmoittaa eri kohtia tästä Jesuksen käynnistä kuolemaan. Onko tämä tie
oikea ja onko tarinassa yhtäkään totta, on mahdoton varmaan saada
selville niin monen vuosisadan päästä. Ainoastaan se voidaan
varmuudella olettaa, että jostakin sen kadun paikoilta Jesus on
kulkenut sitä tuskaista matkaansa. Jo nimikin herättää omituisia
tunteita kristityn sydämmessä. Ensimmäisen pitkänperjantain aamun
tapaukset tulevat ajatuksissa eläviksi, nuo ijäisesti joka ihmiselle
tärkeät tapaukset. Oli ihan kuin silmäin edessä kokoontuneena se
raivoisa, verenhimoinen ihmisjoukko, joka kiihkeästi tahtoi saada
lempeän ja hiljaisen Vapahtajan surmatuksi, hänen, joka teuraaksi
vietävän karitsan tavalla ääneti kantoi ristiänsä, jonka alla hän
kuitenkin väsymyksestä vaipui maahan. Hengen silmillä näkee vaimot,
jotka luonnollisesta säälistä häntä kohtaan vuodattivat kyyneleitä;
niin tuntuupa, kuin kuulisi hänen sanovan heille ja kaikille lempeällä,
läpitunkevalla äänellään viimeisen varoituksen ja tuomion sanat:
"Jerusalemin tyttäret, älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itse teitänne
ja teidän lapsianne. Sillä katso päivät tulevat, joina he sanovat:
autuaat ovat ne hedelmättömät ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet,
ja ne nisät, jotka eivät imettäneet. Silloin he rupeavat sanomaan
vuorille: langetkaat meidän päällemme! ja kukkuloille: peittäkäät
meitä! sillä jos he nämät tekevät tuoreessa puussa, mitä sitte kuivassa
tapahtuu?" Tämä tapaus oli ainakin minun silmäini edessä ihan elävänä,
hiljaa kävellessämme keskipäivän auringon paahtavassa helteessä
muinaista "temppelin paikkaa" kohti.

Astuttuamme muutamia minuutteja käännyimme oikealle ja saavuimme siten
määräpaikkaan. Siinä meillä siis oli edessämme _Morian vuori_, se
vuori, johon niin monta muistoa omaisuuden kansan elämästä liittyy.
Siellähän oli _Salomonin_ rakentama temppeli, "Herran kunnian maja",
kerran seisonut; siellähän oli vanhan Jerusalemin hengellinen keskus,
temppeli, juhlallisena ja majesteetillisena ylennyt kohti taivasta.
koko vanhan liiton laki ja ennustus olivat kerran hämärässä
muinaisuudessa keskistyneet tähän, Herran sanan ja neuvon mukaan
rakennettuun temppeliin. Vaikka tiedemiehillä ja tutkijoilla onkin
ollut eriäviä ajatuksia monesta muusta tärkeästä paikasta, niin tästä
paikasta ovat kuitenkin mielipiteet olleet jotenkin yhteen käyvät. Sen
tähden on kyllä hyvä syy olettaa, että Israelin temppeli kerran seisoi
juuri siinä paikassa, jossa Omarin moskea nyt on. -- Me nousimme
hitaasti tämän eittämättä kaikin puolin juhlallisen paikan rappusia
ylös. Piha on avara, kauneilla, sileillä kivillä laskettu,
nelikulmainen, suorakulmion muotoinen ala. Jo itse paikkakin vaikuttaa
tulijaan mahtavasti. Näköala on laaja joka taholle, mutta varsinkin
Kidronin laakson tuonpuoliselle Öljymäelle eli siis itäänpäin.
Hämmästyksissäni ja ihmetyksissäni katselin ympärilleni juhlallisen
tunteen vallassa kokonaan. Monta lausetta tästä paikasta, jotka olen
lukenut pyhästä raamatusta, johtui mieleen sinä hetkenä, kuin seisoin
Morian vuorella. Minä ajattelin itsekseni: "merkillisen paikan oli
Herra valinnut 'kunniansa asunnoksi' vanhan liiton aikana;
tuskinpa olisi mikään muu paikka niin hyvin soveltunut siihen
tarkoitukseen." Tässähän temppeli seisoi niin vapaana, juhlallisena ja
majesteetillisena kaikkein nähtävänä ja ihaeltavana. Eipä ollutkaan
ihme, että Israelin kansan jäsenet niin suuresti rakastivat ja
ihailivat tätä paikkaa ja ikävöivät nähdä sitä ja temppelissä ottaa
osaa jumalanpalvelukseen, jonka juhlallisuudesta nyt ei enää
voida saada mitään oikeaa käsitystä. Varsinkin on psalmien
veisaaja-kuningas monin sanoin ylistänyt sekä paikkaa ja temppeliä että
jumalanpalvelusta. Niinpä esimerkiksi: "Herra, minä rakastan sinun
huonees asuinsijaa ja sitä sijaa, jossa sinun kunnias asuu" (Ps. 26:8.),
"Suuri on Herra ja sangen kiitettävä meidän Jumalamme kaupungissa, hänen
pyhällä vuorellansa. Jumala, me odotamme sinun hyvyyttäs sinun
temppelissäs" (Ps. 48:2, 10.) Kuin Israelin lapsi oli kaukana poissa
maastansa, kaupungin ja temppelin läheltä, niin hän sanomattomasti
ikävöitsi kerran taas päästä sinne. Tämän ikävänkin on psalmien veisaaja
pukenut sanoiksi: "Koska minä näitä muistelen, niin minä vuodatan ulos
minun sydämmeni itsessäni; sillä minä menisin mielelläni joukon kanssa
ja vaeltaisin heidän kanssansa Jumalan huoneeseen, ihastuksella ja
kiitoksella sen joukon seassa, jotka juhlaa pitävät. Lähetä valkeutes ja
totuutes minua saattamaan ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun
asumises tykö. Ja minä kävisin sisälle Jumalan alttarin tykö, sen
Jumalan tykö, joka minun iloni ja riemuni on, ja kiittäisin sinua
kanteleilla, Jumala, minun Jumalani" (Ps. 42:5; 43:3, 4.) Temppeli ja
temppelivuori oli israelilaisen kunnia ja kerskaus. Sen tähden psalmien
veisaaja paneekin hänen suuhunsa nämä sanat: "Sionin vuori on kauniilla
paikalla, koko maan ilo, pohjan puolella suuren kuninkaan kaupunki.
Menkäät Sionin ympäri ja piirittäkäät häntä, lukekaat hänen torninsa.
Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä
juttelisitte tulevaisille sukukunnille" (Ps. 48:3, 13, 14.) Temppeliä ja
Jerusalemia ei israelilainen voinut koskaan unhottaa, ei edes
pahimpinakaan ahdistuksen ja vastoinkäymisen aikoina. "Jos minä unohdan
sinut, Jerusalem, niin olkoon minun oikea käteni unohdettu. Tarttukoon
minun kieleni suuni lakeen, ell'en minä sinua muista, ell'en minä tee
Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni" (Ps. 137:5, 6.) Niin veisasi
israelilainen Babelin vankeudessakin ja ikävöitsi aikaa, jolloin saisi
luvan palata Jerusalemiin.

Ennen menoamme moskeaan, joka on tämän juhlallisen paikan toisessa
päässä, seisoimme muutaman minuutin n.s. "kultaisen portin" luona,
josta on paras näköala Öljymäelle päin, Josafatin laakson tuolle
puolen, jossa Kidronin oja juoksee. Tästä alas laaksoon on muuri
huimaavan korkea ja jyrkkä. Laakson syvyys on laskettu 150 jalaksi.
Mahdollisesti kyllä evankelistan kertomus Jesuksen kiusauksesta
tarkoittaa juuri tätä paikkaa, koskapa sanotaan perkeleen vieneen hänet
pyhään kaupunkiin temppelin harjalle ja kehottaneen häntä uhkarohkeasti
heittäytymään siitä alas (Mat. 4:5, 6.) Muurin ulkopuolella juuri tällä
kohdalla on laakson rinteessä suuri muhammettilaisten hautausmaa, jossa
hyvin suuri joukko hautakiviä muistuttaa, että se paikka on
muhammettilaisillekin rakas. He tahtovat tulla sinne haudatuksi, tämän
laakson rinteeseen, muurin viereen, jonka päällä suuri temppeli on.
Muhammettilaisten kesken on tästä paikasta ja sen suuresta
merkityksestä tarina, että juuri siellä on viimeinen tuomio tapahtuva.
Minulle kerrottiin tämä tarina siten, että, kun viimeinen päivä tulee,
silloin Kristus istuu tuomioistuimellansa Öljymäellä ja Muhammed
moskean puolella laaksosta. Heidän välillään on silta, kapea kuin
hiuskarva, ja sitä myöten täytyy kaikkein ihmisten astua. Niillä, jotka
ovat olleet hyvät s.o. uskolliset Allah'in (jumalan) palvelijat, ja
täyttäneet kaikki käskyt ja määräykset on suojelus-enkelinsä, jotka
varjelevat heitä putoamasta kapealta sillalta, niin että he
onnellisesti pääsevät sitä myöten ylös paratiisiin. Mutta pahoilla ei
ole suojelus-enkelejä, jonka tähden heidän auttamattomasti täytyy
pudota syvyyteen.

Mutta paikka ei ole rakas ainoastaan mnhammettilaisille, vaan myöskin
juutalaisille vielä tänäkin päivänä. Sitä todistaa laakson toisella
puolella vastapäätä, Öljymäen juurella oleva juutalaisten hautausmaa,
jossa myöskin näkyy hautapatsas toisensa vieressä. Juutalaisetkin
tahtovat saada viimeisen lepo