Inserisci i termini di ricerca Invia modulo di ricerca

[Blog] [MP3 Musica] [MP3 Audiobook] [Letture Creative] [Musica Creativa]

[English] [Francais] [Deutsch] [Espanol] [Portugues] [Danish] [Esperanto] [Norwegian]

[Tagalog] [Bulgarian] [Swedish] [Finnish] [Latin] [Greek] [Polish] [Icelandic] [Lithuanian]

[Punch] [Appunti di informatica libera]

classicistranieri.com - The Mirrored Project Gutenberg eBook of Lukemisia lapsille 8, by Zacharias Topelius

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Lukemisia lapsille 8

Author: Zacharias Topelius

Release Date: January 9, 2006 [EBook #17486]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 8 ***




Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1897.

Kesänkylän asukkaat pitivät paljo koreista nimistä. Kun suutari sai kuulla, että räätälin pojalle oli annettu nimeksi Ahasverus, tuli hän kateelliseksi ja nimitti poikansa Zefyrinukseksi. Sitte sai räätäli tytön ja antoi sille nimen Eufrosyne. Suutari tuli jälleen kateelliseksi ja ajatteli itsekseen: – Onpa nyt sitte naskalin ihme, jollen minä löytäisi hienompaa nimeä almanakasta! – Hän haki ja haki, kunnes hän vihdoin syyskuun 8:n päivän kohdalta ruotsalaisesta almanakasta löysi nimen Mormessa. Se oli merkillinen nimi! Kellään kristityllä ei ollut ennen sellaista nimeä ollut. Sillä syyskuun 8 päivänä oli ennen aikaan pidetty messu Jumalan äidin, Neitsyt Marian, kunniaksi ja senvuoksi oli se päivä saanut nimen morsmessa, joka on suomeksi äidin-messu.

Mutta suutarin mielestä oli nimi oikein hienon hieno ja niin sai pikku tyttö nimekseen Mormessa. Mutta olikos kyläläisillä aikaa niin pitkien nimien lausumiseen? Ahasverusta rupesivat he sanomaan nimellä Sveru, Zefyrinuksesta tuli Rinu, Eufrosynestä Syyne ja Mormessa sai nimekseen Morsa, sillä »Messa» maistoi kaikkien mielestä niin kirkolle, ettei se sopinut oikein ihmisen nimeksi.

Jonkun ajan perästä kuoli suutari ja vähä sen jälkeen kuoli räätälin vaimo. Silloin ajattelivat leskeksi jääneet, että heistä voisi tulla pari, koska kerran olivat naapureja, ja niin meni räätäli suutarin lesken kanssa naimisiin. Silloin joutuivat kaikki neljä lasta, Sveru, Rinu, Syyne ja Morsa, yhteen ja tulivat tavallaan sisaruksiksi, mutta oikeita sukulaisia heistä ei tullut, sillä olihan heillä, kahdella ja kahdella, eri isä ja äiti.

Kuitenkin olisivat he varmaankin vähitellen sopineet yhteen, ellei suutarin leski, joka nyt oli räätälin rouva, olisi ollut aika äkäpussi. Räätälin entinen vaimo oli ollut siivo, mutta nyt joutui räätäli »tohvelin alle», eli oikeammin »polvihihnan alle», jonka uusi vaimo oli tuonut mukanaan suutarin työpajasta. Se oli peloittava hihna – ja sen vaikutuksesta oli se seuraus, että räätälin uusi vaimo tuli isännäksi talossa.

Ei sitä aina voi niin tarkkaan tietää, kehen lapset tulevat. Räätälin lapsista oli Sveru äkäluontoinen ja Syyne lauhkealuontoinen; suutarin lapsista oli Riinu lauhkealuontoinen ja Morsa äkäluontoinen. Molemmat lauhkealuontoiset lapset olivat tavallisesti yhdessä ja elivät hyvässä sovussa; molemmat äkäluontoiset tappelivat parhaastaan keskenään, mutta olivat joskus yhdestä puolin lauhkealuontoisia lapsia kiusatakseen.

Uusi räätälinmuori – Priska oli hän nimeltään, sekin oli korea nimi! – pelmuutti lapsia, kun hän oli väsynyt miestään pelmuuttamaan. Molemmat äkäluontoiset lapset olivat muorin suosikkeja; hän tunsi niissä itsensä. Molemmat lauhkealuontoiset saivat selkäänsä ja saivatpa kärsiä nälkääkin, jos vaan muori löysi heissä yhdenkään virheen. Syyneä hän ei voinut sietää silmiensä edessä; olihan aivan kärsimätöntä, ettei se lapsi koskaan vastustanut häntä ja että se oli aina niin tottelevainen, kärsivällinen ja ahkera kaikissa toimissaan. Sensijaan oli Morsa äitinsä kaltainen; hän osasi kynsiä, hän; laiskotella hän osasi myöskin ja joskus vähä valhetellakin; se teki puheen mehevämmäksi Priska-muorin mielestä.

– Nyt sinun täytyy mennä paimentamaan rustitilallisen lehmiä, – sanoi Priska Syynelle.

Se oli aikaisin keväällä. Maa ei ollut vielä oikein paljaana, ja niityillä oli tuskin yhtään viheriää kortta, mutta heinät olivat loppuneet rustitilallisen ladosta ja lehmät olivat jo kaksi viikkoa syöneet olkia.

– Kyllä, äiti, – vastasi Syyne.

– Sinä saat leipäpalasen mukaasi ja sen täytyy riittää iltaan asti.

– Kyllä, äiti.

– Kyllä ja kyllä, – tiuskasi Priska, – muuta ei sinulta saa kuulla! Eikö sinulle sitte tule kylmä, senkin heittiö?

– Minä juoksen lämpimikseni, – sanoi Syyne.

– Uskallappas vaan juosta pois lehmien luota! Sinun täytyy koko päivä istua samassa paikassa.

– Tahdon koettaa, äiti.

Niin, se tyttö oli aivan mahdotoin itsepäisine kyllä ja kyllä sanoineen. Morsa selitti, ettei hänestä ollut mikään ikävämpää kuin koulunkäynti, mutta kouluun kuitenkin pantiin hän ja Sveru. Molemmat toiset lapset eivät saaneet mitään oppia.

Syyne läksi paimeneen. Hän oli silloin kahdeksan vuoden vanha. Kenkiä hänellä ei ollut, sillä kengät olisivat voineet kulua metsässä. Sukkia hänellä ei myöskään ollut; mutta mitäs hän olisi tehnyt sukilla, kun ei hänellä ollut kenkiä? Lyhyt villamekko hänellä oli ja sen alla paita, siinä kaikki; ja Priskan mielestä siinä oli kylliksi.

Syyne tuli rustitilallisen navetalle. Hänellä oli mukanaan lyhyt pihlajakeppi, mutta vaan näön vuoksi, sillä hän ei koskaan lyönyt eläimiä, vaan houkutteli lehmät mukaansa, vaikka se olikin alussa sangen vaikeaa. Karja näki nyt ensi kerran auringon valon ja hengitti raitista kevät-ilmaa oltuaan kuusi kuukautta pimeään navettaan suljettuna. Oli hupaista nähdä heidän kummastustaan ja iloansa. Tirkistellen katselivat he valoa, juoksivat huumautuneina ja villeinä häntä pystyssä, eivätkä tienneet mihin mennä. Joukossa oli myös kaksi vasikkaa. Ne rupesivat laukkaamaan minkä pääsivät pitkillä, honteloilla jaloillaan. Härkä oli siellä myös. Siis yksi härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, ne piti Syynen muistaa, ettei hän antaisi jonkun niistä eksyä metsään. Härkä oli ainoa, joka muisti arvonsa, kun hän nyt näki hyväksi kunnioittaa Jumalan vapaata luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän äänsi vaan pitkäveteisesti »muuu» osoittaen siten armollista mieltymystään.

Siinä ei ollutkaan vähä vaivaa saada lehmät metsään lähtemään hyvässä järjestyksessä kellokas edellä, mutta vihdoin se kuitenkin onnistui ja Syyne kuljetti lehmät metsänrinteen alapuolella olevalle niitylle. Kesällä oli koko rinne punanaan mansikoita, mutta nyt oli siellä vielä paikkapaikoin lunta kuihtuneen, keltaisen kuloheinän seassa; ja sellaisissa paikoin, missä kinokset olivat olleet korkeimmat, oli lumenpinta kuin hämähäkin verkon peitossa. Huonoa ruokaa oli täällä lehmille paremman puutteessa: kuivaneita koivunlehtiä ja mustikan varsia. Osa lehdistä oli murtunut eikä kelvannut syötäväksi, mutta toiset olivat keltaisia ja punaisia ja kelpasivat hätätilassa. Lehmät koettivat syödä mustikanvarsia. Ne olivat sitkeitä pureskella; ne maistuivat samalla tavoin, kuin köyhille ihmisille perunankuoret.

Kesänkylän Syyne.

Hui, miten tuuli oli kylmä! Se puisti köyhän Syynen ohutta ja lyhyttä hametta ja puhalsi ihan sieluun asti. Kun hän oli saanut lehmät veräjästä, haki hän itselleen hyvän paikan mäkirinteellä, josta hän voi laskea karjansa ja jossa hänellä oli tuulensuoja suuren kiven takana. Sitte söi hän puolet leipäpalasestaan aamiaiseksi. Eikö hän voisi tehdä tuokkosta ja lypsää yhden lehmän, niin saisi hän hauskat pidot täällä metsässä? Ei, vasikat olivat saaneet luvan imeä tänään emäinsä maitoa, että tulisivat lihavammiksi, ja Syyne tiesi, etteivät ne koskaan muulloin saisi sitä tehdä. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa.

Aika tuli pitkäksi hänen istuessaan kiven takana. Hänellä ei ollut mitään kirjaa, kuin ei hän osannut lukea, ja jotakin hänen piti tehdä. Hän löysi puunpalasia, kaarnankappaleita ja männynkäpyjä. Hän rakensi itselleen pienen tuvan kiven viereen, teki aidan, veräjän, navetan, pisti neljä puikkoa jokaisen männynkävyn alle ja sai seitsemän oikein lihavaa lehmää. Härällä täytyi olla sarvet ja sarvet hän saikin, sillä puikkoja oli kyllin metsässä. Sitte piti siellä olla pieni hyvä eukko, joka hoitaisi lehmiä. Syyne puki erään kaarnakappaleen punaisista lehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään kuusenkävyn puoliskosta, silmät, nenän ja suun menneen vuotisista puolukoista. Kädet ja jalat teki hän tikuista. Selvää on, että lehmät tarvitsisivat ruokaa ja juomaakin. Olihan siellä sammalta heiniksi, ja lunta oli vielä suuren kiven alla. Syyne pani kourallisen lunta lehmien eteen; kunhan lehmät vähän aikaa odottaisivat, sulaisi lumi.

Mutta mihinkäpä talosta olisi ilman isäntää? Syyne päätti tehdä isänsä, räätälin, eräästä kannosta; siitäpä tulisi taloon oikein hieno isäntä. Hän saisi istua ja neuloa pöydällä ja hänellä olisi sakset ja neula ja lanka ja silitysrauta vieressään. Siinäpä tarvittiin taitoa, ennenkuin sellaiset kummalliset kapineet olivat kunnossa, ja kiven vieressä ei ollut sopivia tavaroita sitä varten. Syynen täytyi mennä vähän matkaa metsään etsimään, mutta ei suinkaan kauaksi, sillä hänen piti pitää silmällä lehmiä. Hän meni muutamia askeleita ja etsi puiden välistä. Siellä näkyi jotain kanervikossa korkean männyn alla. Mitähän se mahtoi olla? Pieni, harmaa lintunen – ja se oli kuollut, se oli paleltunut kuoliaaksi!

Syyne otti linnun kylmään käteensä ja hengitti siihen. Ei, se oli kylmä ja kuollut. Mutta jos hän panisi sen paidan alle ja lämmittäisi sitä povellaan. Hän tahtoi koettaa. Ja lintu oli kylmä kuin jääpalanen, kun hän pani sen lähelle sydäntään. Kylmää ulkona, kylmää sisällä, huu! Syyneä rupesi värisyttämään. Mutta kun lintu oli maannut muutamia minuutteja lähellä hänen lämmintä sydäntään, alkoi se liikuttaa siipiänsä.

– Se elää, se elää!

Syyne tuli kovin iloiseksi, otti linnun käteensä ja suuteli sen nokkaa. – Sinä pieni, viatoin ystäväni, kiitos, kiitos siitä, että elät! Kerro minulle, kuka olet ja miten olet paleltunut kuoliaaksi!

Lintu pyristi pari kertaa jäykistyneitä siipiään, ojensi ne suoriksi ja lensi visertäen tiehensä.

– Se oli leivonen, – huudahti Syyne, samalla iloissaan ja harmissaan. – Onko ennen nähty moista pientä kiittämätöntä homsaa! Mutta se ei tee mitään, kunhan hän ei vaan uudelleen kuoliaaksi palellu!

Nyt oli Syynellä oma talonsa. Isännän piti olla olevinaan hänen isänsä, räätäli, mutta mistä saisi hän hyvän räätälin täällä metsän keskellä?

Syyne meni etsimään korkeiden puiden välistä. Silloin näki hän lumikinoksen alla niin sopivan esineen, ettei hän koskaan voinut parempaa räätäliä saada. Se oli kapea, vanha, taittunut ja kaatunut männynkanto, jonka juuret ja haarat törröttivät ilmassa. Sillä oli kädet ja jalat, ja juuri siinä, missä pään piti olla, oli sillä sopiva pahka, jossa oli harmaata partaa ja hiukan silmän, nenän ja suun tapaista. Syyne hinasi kannon suurella vaivalla taloonsa, pyyhki sen puhtaaksi sammalella ja asetti sen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, sillä se ulottui paljo yli katonkin, mutta yhtä hyvä se oli sittenkin. Sellainen kunnon mies! Ja kuinka hän oli Syynen isän näköinen! Ei puuttunut muuta kuin silitysrauta ja sakset, mutta nehän voi tehdä puikoista. Syyne tahtoi itse olla Priska-emäntä, ja hän päätti olla kiltti hyvänluontoista miestänsä kohtaan. Mutta voi surkeutta! Nyt hän oli unohtanut karjan laitumella! Kymmenen niitä piti olla; hän osasi juuri laskea kymmeneen. Yksi, kaksi, ... missä olikaan punainen vasikka? Sippido! Vasikka oli poissa.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Syyne juoksi alas niitylle ja kysyi kellokkaalta, jonka tuli olla toisten poliisina. Kellokas kääntyi ja katsoi häneen nuhtelevasti, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jos olet vasikkatäti, niin anna minulle takaisin punaisin lapseni!

Syyne peljästyi. Hän haki niityltä, hän haki aidan ympäriltä, hän haki metsänrinteeltä, turhaan! Punaista vasikkaa vaan ei löytynyt. Hän etsi kivien ja kantojen alta, hän tirkisteli puihin, jos vasikka mahdollisesti olisi piiloutunut sinne, tehdäkseen hänelle kiusaa. Mutta ei pienintäkään punaista karvaa näkynyt, ainoastaan yksi ruskea häntä, joka vilkkui oksain välistä. Orava siellä oli! Mutta mitäpä Syyne tekisi oravalla? Eihän hän voinut viedä sitä kotiin ja sanoa: tämä on vasikka!

Syyne istahti kivelle. Rupeisiko hän itkemään, vai rupeisiko hän päivällistä syömään? Mutta missä olikaan leipäpalasen puolikas, jonka hän oli säästänyt päivälliseksi? Poissa kuin vasikkakin! Leipä oli pudonnut sammaleen, orava pujahti alas puusta, istahti takajaloilleen, otti leipäpalan etukäpälöittensä väliin, järsi etuhampaillaan, nyökytti päätään ja nautti mielin määrin hyvästä herkusta. Syynen täytyi nauraa, vaikka hän olikin suruissaan. – Sellainen pieni, ahnas veitikka! Hän syöpi minun päivälliseni ja minä saan katsella päältä. No, pidä hyvänäsi! Kyllähän minulla on nälkä, mutta sinulla on ehkä vielä enempi nälkä, kuin minulla.

Kaiken tämän harmin lisäksi näkyi vielä ilkeä Sveru tulevan Syyneä kohti maantieltä päin.

– Äiti on lähettänyt minut katsomaan, miten sinä hoidat karjaa. Missä ovat elukat? Vai niin, tuolla niityllä. Kymmenenhän niitä piti olla. Yksi, kaksi, kolme ... kahdeksan. Missäs ovat vasikat?

– Vasikat? – kysyi Syyne peljästyneenä.

– Niin, molemmat vasikat? Ehkä susi on ne vienyt?

– Rakas Sveru, auta minua, etsikäämme yhdessä!

– Etsi itse! – vastasi Sveru.

– Rakas Sveru, pyydä Rinua heti tulemaan tänne auttamaan minua etsiessäni!

Sveru nauroi. – Rinu istuu kellarissa, sillä hän kaatoi maitopytyn etsiessään linkkuveistään hyllyltä. Äiti on lukinnut hänet sinne, ja kun sinä tänäiltana tulet kotiin ilman vasikoita, lukitsee hän sinutkin sinne. Hyvästi nyt! Mitä romua sinulla on tuolla kiven vieressä? – Ja mennessään potkaisi Sveru rikki kauniin uudistalon aitoineen, veräjineen, navetoineen ja lehmineen.

Syyne silmäili taloansa, katseli harmaata kantoa, joka yksin seisoi paikoillaan, ja ajatteli sydämessään: – Jos sinä nyt olisit minun elävä isäni, auttaisit sinä minua. Mutta sinä olet vaan vanha kaatunut ja lahonut puuraukka!

– Älä itke, minä autan sinua! – sanoi käheä ääni hänen vieressään.

Syyne silmäili hämmästyneenä ympärilleen. Niin kauas kuin hän voi nähdä niityllä, tiellä ja metsänrinteellä, ei hän huomannut yhtään ainoata muuta elävää olentoa kuin lehmät ja hyttyisparven, joka tanssi katrillia auringonpaisteessa aidan luona. Olihan nyt kevät, mutta Syynen surullisessa sydämessä oli syksy.

– Tässä minä olen, – sanoi ääni jälleen. Ja nyt huomasi Syyne suureksi hämmästyksekseen, että se, joka puhui, olikin kanto, – kanto, joka oli olevinaan hänen isänsä, räätäli!

– Miksi sinä pelkäät minua? – jatkoi kanto. – Olenhan minä vaan vanha, kaatunut puuraukka. Ymmärrätkö sinä, mitä minä sanon?

– Ymmärrän, – sanoi Syyne. Hänestä rupesi ääni kuulumaan yhä selvemmältä, kuta enempi kanto puhui. Aivan niinkuin kuollut leivonen ensin liikutti siipiänsä ja vihdoin alkoi visertää.

– Se on hyvä, – sanoi kanto. – Huomaa nyt, mitä minä sanon! Sinä olet lämmittänyt minun paleltunutta leivoistani lapsensydämelläsi ja herättänyt hänet jälleen eloon. Sinä olet suonut vasikoille maidon, vaikka sinulla itselläsi oli jano, ja oravalle sinä olet antanut leipäsi, vaikka sinulla itselläsikin oli nälkä. Etkö luule, että kaikki eläimet ja kasvit, yksin metsän halveksitut kannotkin, käsittävät, kun joku on hyvä heitä kohtaan? Niin on asia, luota siihen! Ja etkö tiedä, että kaikissa eläimissä on elävä henki? Niin, niin on, mutta se on sidottu, se ei ole vapaa, kuten sinun vapaa henkesi. Se on saman Luojan työ ja elää elämäänsä, kuten sinäkin elät elämääsi. Se puhuu omaa kieltänsä, mutta ihmiset eivät sitä ymmärrä; sen vuoksi he sanovat: kasvi ei voi puhua, eläin ei voi puhua. Vanhat ihmiset ja vanhamaiset lapset eivät ymmärrä luontoa. Ja kuitenkin puhuu koko luonto. Hyvät, turmeltumattomat lapset ymmärtävät luonnon kielen, mutta toiset selittävät, että se on vaan mielikuvitusta, ja sanovat sitä saduksi, mutta muista, että se on tosisatu; siinä on enempi todellisuutta, kuin ihmiset uskovatkaan.

Syyne ei enää yhtään peljännyt, oli vaan kummastuksissaan ja iloissaan. Hän tiesi kyllä saduista, että koko luonto osasi puhua, mutta etteivät kaikki sitä ymmärrä. Hän ymmärsi kyllä joka sanan; hän mietti vaan, kuka kanto oli.

Kanto jatkoi puhettaan, aivan kuin olisi se arvannut hänen ajatuksensa:

– Sinä mietit, kuka minä lienen? Minä olen vaan vanha kantoraukka, enkä mitään muuta. Minä olen ollut suuri puu, olen vanhentunut toisten tavoin ja myrsky on minut taittanut. Heitä minut tuleen, niin minä palan; hakkaa minut rikki, niin minä muutun lastuiksi. Mutta niin kurja ja katoava kuin olenkin, olen kuitenkin pienoinen pala suurta, elävää luontoa, ja sama voima, jonka Jumala on pannut luontoon, asuu minussakin. En voi enempää, kuin luonto voi, mutta minkä luonto voi, sen voin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä olet vetänyt minut esiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja asettanut minut talosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita sinua senvuoksi. Kuinka monta sormea sinulla on?

Sitä ei Syyne tietänyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen; hän laski sormensa ja vastasi: kymmenen.

– Hyvä, – sanoi kanto. – Satujen hyvät haltijat täyttävät tavallisesti kolme toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi, minä tahdon täyttää niin monta sinun toivomustasi, kuin sinulla on sormia molemmissa käsissäsi, ja sillä tavoin kuin voimani riittävät. Huomaa, että voin antaa sinulle ainoastaan sitä, mitä luonto antaa; mutta minä en voi muuttaa Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Jos toivot jotain sellaista, on sen sormen osa menetetty. Mieti sentähden tarkoin, ja valitse älykkäästi! Nyt aloitamme. Toivo jotakin? Oikean käden peukalo!

– Toivoisin, että saisin vasikkani takaisin! – sanoi Syyne ajattelematta.

Kanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, vei sen suuhunsa ja puhalsi siihen kuin pilliin. Heti näkyi, Syynen suureksi iloksi, punainen ja sitte valkoinen vasikka kömpivän esiin kivien välitse honteloilla jaloillaan.

– Miksi te olette karanneet? – kysyi kanto.

– Miksi olette tuottaneet siivolle paimentytölle niin paljo surua?

– Susi vei meidät, – vastasivat vasikat. Ne vastasivat todellakin. Nekin siis osasivat puhua!

– Susi? Eikö se repinyt teitä heti kuoliaaksi?

– Kyllä se aikoi repiä, mutta sitte se sattui näkemään sinut täällä, ja silloin se peljästyi.

– Hyvä. Menkää nyt takaisin äitienne luokse, älkääkä enää toiste karatko!

Vasikat menivät noloina tiehensä, ja kanto jatkoi:

– Oikean käden etusormi!

– Jos minä voisin saada vähän ruokaa! – sanoi Syyne. – Minua palelee ja minun on niin nälkä.

Uusi puhallus pilliin. Kohta ilmestyi siihen vadillinen höyryävän lämmintä palttua ja puulusikka. Kanto katseli tyytyväisenä, kun nälkäinen lapsi söi kyllikseen. Ettei mitään puuttuisi, tuli siihen myös kupillinen lämmintä maitoa. – Oikean käden keskisormi! – jatkoi kanto, kun Syyne oli syöntinsä lopettanut.

– Että härkä, lehmät ja vasikat saisivat myöskin kyllikseen ruokaa! – pyysi Syyne.

Pilli vihelsi, ja heti peittyi niitty rehevällä ruoholla, jossa nälkäiset elukat kahlasivat korkeassa heinikossa, tallaten jalkoihinsa enempi heinää kuin ehtivät syödä. Syyne taputti käsiään ihastuksesta. Sippido! Tämä on sentään toista kuin mustikan varret!

– Oikean käden nimetön sormi! –

– Että kaikki ihmiset, kaikki eläimet ja kaikki kasvit saisivat aina ravintoa kyllikseen! – huudahti Syyne ilon-innossaan toivottaen kaikille yhtä hyvää, kuin itse oli saanut.

– Lapseni, – sanoi kanto, – minusta on ikävätä, että sinulta nyt on mennyt yksi sormi hukkaan. Luonnon ja ihmisen ylenhyvä Isä, joka ravitsee kaikki elävät olennot, on viisaudessaan nähnyt hyväksi joskus koettaa lastensa uskoa kieltämällä niiltä joksikin aikaa heidän jokapäiväisen leipänsä. Tätä sinun toivoasi en minä voi täyttää. Oikean käden pikkusormi!

Vähän alakuloisena vastasi Syyne lyhyen miettimisen perästä: – Että äiti olisi hyvä isälle!

– Jälleen yksi sormi hukkaan, lapseni. Rukoile Jumalalta, että Hän taivuttaisi äitisi kovan luonnon rakkauteen, kuten Hän itse on rakkautta täynnä kaikkia luotujansa kohtaan. Tätäkään pyyntöäsi en voi täyttää. Nyt ovat oikean kätesi sormet lopussa. Mieti nyt tarkasti! Vasemman käden peukalo!

Syyne vastasi itku kurkussa: – Minä tahtoisin niin mielelläni, että äiti ja Sveru ja Morsa olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutta minä en uskalla sitä toivoa. Saanko minä toivoa, että pääsisin kouluun?

– Saat kyllä. Huomisaamuna saat alkaa koulun-käyntisi. Vasemman käden etusormi?

Kesänkylän Syyne.

– Ja oikein painettu aapiskirja kukkoineen!

– Saat painetun aapiskirjan kukkoineen. Mutta voi, mikä houkkio oletkin! Sen olisit saanut aivan ilman minun apuani. Älä kuluta tilaisuutta turhaan, toivomalla niin vähäpätöisiä asioita! Vasemman käden keskisormi!

– Nyt en, hyvä kanto, tiedä enää toivoa mitään... Odotas vaan! Isäni jäykistyy, kun hän istuu alituisesti pöydällä jalat ristissä. Hänelle tekisi ratsastaminen hyvää. Lähetä hänelle kaunis hevonen!

– Ai, ai, se voi olla vaarallinen huvi räätälin hoikille säärille. Onko isäsi koskaan istunut hevosen selässä?

– Ei, sitä en usko. Mutta näyttää niin kauniilta, kun voudin Kalle ratsastaa kirkkoon töyhtö hatussa. Tahdon, että isästäni tulee yhtä kaunis.

– No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomisaamuna seisoo häntä varten satuloitu hevonen pihassa. Sinulla on nyt jälellä kaksi sormea. Vasemman käden nimetöin sormi!

– Kaksi sormea? Rakkahin kanto, sano minulle, mitä toivoisin, sillä nyt en tiedä enää mitään! Toivoisinko rahaa isälle?

– Keksi jotain parempaa!

– Niin, no sitte minä toivon Morsalle riisiryynimakkaran, Rinulle kuvakirjan, Sverulle ... niin, mitäs toivoisinkaan?... ja äidille ... mitäs minun tulisi äidille toivoa?

– Sveru on potkaissut talosi rikki, ja äiti on lähettänyt sinut ilman nuttua kylmään tuuleen.

– Ei, ei, Sveru saakoon uuden hatun ja äiti puuvillahameen, niin tulevat he molemmat hyviksi.

–- Sinä olet toivonut neljä lahjaa yhden sijasta. Olkoon menneeksi, sinä saat ne! Mutta nyt on sinulla ainoastaan yksi sormi jälellä. Toivo nyt jotain oikein järkevätä itsellesi! Vasemman käden pikkusormi!

– Niin, sanoppas nyt, mitä minun pitää toivoa itselleni? Onko hyvä, jos minä toivon itselleni kaikki maailman rahat, tahi jos toivon pääseväni keisarinnaksi, tahi jos toivon oppivani aapiskirjan ulkoa, tahi saavani parin uusia sukkia, koska vanhoissa sukissani on reijät kantapäissä? Tahi jos minä toivoisin, että sunnuntai-aamuna saisin kaksi palaa sokeria kahvikuppiini yhden asemesta? Tahi ... mutta kuinka minä saan härän ja lehmät ja vasikat kotiin, koska täällä metsässä on susia? Oi, jospa ne kymmenen pian olisivat jälleen terveinä navetassa!

– Tuolla näet niiden käyvän kotiin päin maantietä pitkin. Ne tulevat kaikki kotiin terveinä ja ravituina.

– Menevätkö ne jo? Ei, odota vähän! Minä toivon itselleni jotain muuta!

– Viimeinen toivosi on täytetty. Toivoa voit, niin kauan kuin elät, mutta toivosi täyttyminen ei ole enää sinun eikä minun vallassani. Lapset toivovat pikku seikkoja, silloin kuin voisivat toivoa suuria, mutta sinä olet ajatellut enempi toisten onnea kuin omaasi. Vanha harmaa kanto ei sinua moiti. Mene nyt kotiin ja ole aina Jumalan lapsi, niin olet myöskin luonnon hyvä lapsi. Hyvästi, pikku Syyne!

Kun Syyne tuli karjan kanssa, seisoi Priska-muori kellarin-avain kädessä rustitilallisen veräjällä. Hän oli sanonut rustitilallisen emännälle: – Tyttö on antanut suden syödä kaksi vasikkaa, jotka meidän täytyy maksaa, mutta siksipä saapikin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä kellarissa.

Rustitilallisen emäntä sanoi Priskalle, luettuaan ja tarkastettuaan karjan: – Nehän ovat kaikki täällä. Ja äläpäs, miten lihaviksi ne ovat tulleet, niin että oikein kiiltävät! Onhan tämä ihan ihmeellistä, kun ruokaa on vielä niin vähän, näin aikaisin keväällä. Näin mainiota paimentyttöä meillä ei ole koskaan ollut!

– Mutta silloinhan on Sveru valhetellut minulle! – huudahti Priska. Sveru sattui juuri tulemaan toivottaakseen sisarelleen paljo hauskuutta kellarissa. Voi sitä kyytiä! Sveru sai luudanvarrella niin ankarasti selkäänsä, että Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.

– Älä lyö häntä, äiti! Vasikat olivat poissa, kun Sveru tuli minun luokseni metsänrinteelle. Mutta ne tulivat takaisin.

Koko kylä ihmetteli, miten rustitilallisen lehmät olivat niin lihaviksi tulleet. Mutta ihmetteleminen lisääntyi vielä, kun seuraavana aamuna kaunis satuloitu hevonen seisoi räätälin pihalla. Kenenkähän se kaunis varsa oli? Olikohan se herrastalon patruunan?

– Se on sinun hevosesi, isä, – sanoi Syyne, joka ei voinut olla ilmoittamatta iloaan. – Nyt sinä saat ratsastaa joka päivä.

– Pitääkö minun ratsastaa? – nauroi räätäli. – Sepä näyttäisi somalta!

– Mutta koetteleppas, – sanoi Syyne. Räätäli taipui vähitellen, kiipesi hevosen selkään ja putosi maahan kuin parsittu lapanen. – Ai, ai, – sanoi hän. – Mutta kunhan totun, niin kyllä se käy.

– Minä olen saanut uuden kuvakirjan, – huusi Rinu.

– Minä olen saanut uuden myssyn, – huusi Sveru.

– Minä olen saanut riisiryynimakkaran, – iloitsi Morsa.

– Mitä ihmettä! – huudahti Priska-äiti. – Minä olen saanut uuden-uutukaisen puuvillahameen!

Syyne hymyili hiljaa itsekseen, mutta toiset huomasivat sen.

– Sinä tiedät jotain, – sanoivat he. –- Sinä tiesit jotain isän uudesta hevosesta. Kerro! Kerro!

Syyne-parka ei voinut valhetella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut tuona merkillisenä päivänä, jona hän oli rustitilallisen lehmiä paimentamassa. Hän unohti ainoastaan, miten hyvä hän oli ollut eläimiä kohtaan.

– Syyne, – sanoi Priska-äiti, – sinä et ole mikään tyhmä tyttö, sinä olet antanut minulle kauniin puuvillahameen. Sinä saat ruveta käymään koulua ja saat alkaa jo tänään. Morsa tahtoo lopettaa koulunkäynnin, sillä se on hänestä ikävintä, mitä hän tietää. – Morsa ei ollut kertonut, että hänet oli laiskuuden tähden eroitettu koulusta.

Syyne kiitti. Hän oli jo saanut oikean aapiskirjan kukkoineen.

– Äiti, – sanoi Morsa, – anna minun mennä huomenna paimentamaan rustitilallisen lehmiä!

Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, jos Morsa voisi tuoda hänelle pitkän kankaan lakanapalttinaa.

Ja Morsa sanoi Sverulle: – Sepäs olisi jotain, saada Syynen tavoin toivoa itselleen mitä ikinä tahtoo.

– Tosiaankin, – sanoi Sveru, – minä tulen mukaan.

Seuraavana aamuna menivät Morsa ja Sveru rustitilallisen karjaa paimentamaan. Heillä oli hyvät eväät ja lämpöiset vaatteet. Lehmät ajettiin kepinlyönneillä niitylle, joka jälleen oli kuihtunut ja kellastunut, ja kun karja oli aituuksen sisäpuolella, istuivat Sveru ja Morsa syömään aamiaista Syynen hävitetyn talon viereen. Kanto seisoi siinä vielä; se oli harmaa, vanha ja äänetöin. Lapset katselivat häntä uteliaasti. Olisko mahdollista, että tuollainen kurja puukanto antaisi kaikki, mitä siltä pyytää? He tahtoivat koettaa.

– Kantoraukka, – sanoi Morsa, – lähetä minulle helminauha! – Lähetä minulle pyssy! – käski Sveru.

– Minä tahdon olla korein kirkossa, – lisäsi Morsa.

– Minä tahdon ampua kaikki leivoset ja oravat tässä metsässä, – selitti Sveru.

Kanto seisoi hiljaa, kuten ennenkin, mutta jos Syyne olisi ollut täällä, olisi hän ehkä huomannut, että sen parta liikkui, aivan kuin olisi se hymyillyt. Eihän hän voinut puhua sellaisille, jotka eivät häntä ymmärtäneet.

Silloin suuttui Sveru. – Vai niin, sinä et tottele? Minä tahdon opettaa sinua tottelemaan, vanha kuivanut variksenpelätin! – Ja sitte Sveru antoi kannolle niin kovan iskun kepillään, että kanto kaatui kumoon.

– Mitä sinä olet tehnyt? – valitti Morsa. – Nyt suuttuu hän meihin, eikä anna meille mitään lahjoja. – Sitte nosti Morsa kannon seisomaan ja siveli voita hänen suullensa lepyttääkseen hänen vihaansa.

– No, kanto, – sanoi Sveru uhaten, – tahdotko nyt heti lähettää minulle pyssyn, tahi muutoin sytytän sinut tuleen. Minulla on tulitikkuja taskussa.

– Sen jätät tekemättä, – huusi Morsa.

– Mitä vielä! – nauroi Sveru ja otti esille tulitikun. – Saanko, tahi enkö saa pyssyä?

Kanto oli vaiti. Morsa tahtoi ottaa Sverulta pois, tulitikun, mutta Sveru tuuppasi hänet mäkirinnettä alas.

– Vai niin, minä en saa pyssyä! – huusi Sveru. – Minä tahdon opettaa sinua tottelemaan, vanha rahjus!

Ja sitte pisti hän palavan tulitikun kannon pitkän parran alle. Parta oli kuiva ja tulenarka kuin ruuti, se tupsahti tuleen ja heti oli koko kanto ilmiliekissä. Tuuli oli heti valmiina, sehän on tietty; ken ei tuntisi kevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja kuivannut metsää. Nyt se sai uutta työtä, laajensi keuhkonsa ja puhalsi raittiisti liekkeihin. Kannosta levisivät liekit nopeasti sammaleen, sammalesta kanervikkoon, kanervikosta katajapensaisiin, niistä kuusiin ja niin yhä edelleen metsään, mäntyihin ja koivuihin; hui! siitäpä vasta tuli takkavalkea! Pian oli koko suuri metsä tulena ja savuna, tuuli tanssi liekkien kanssa ja heitti niitä aidan toiselle puolelle niityllä oleviin kuiviin lehtiin. Härkä, lehmät ja vasikat pakenivat häntä pystyssä, mutta sudet olivat nähneet heidät, ja susia ei enää ollut peloittamassa metsänrinteellä seisova kanto. Silloin on selvä, etteivät sudet jättäneet sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Voi lehmä- ja vasikka-raukkoja! En henno kertoa, kuinka heidän kävi!

Morsa tuli juosten kotiin ja kertoi onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien hänen perässään. Härkä oli ainoa nelijalkainen, joka oli voinut pelastaa itsensä. Koko kylä läksi liikkeelle; kaikki väki riensi metsään tulta sammuttamaan. Mitä piti heidän tehdä? Koko metsä hehkui ja niitty oli porona. Sverusta ei ollut muuta kuin yksi saapas jälellä. Kanto oli kaatunut hänen päällensä ja sytyttänyt hänen vaatteensa tuleen. Luonnon voimia ei pidä koskaan ärsyttää.

Räätäli voi kiittää onneansa, että rustitilallinen tyytyi ottamaan hänen uuden hevosensa palkkioksi lehmistä ja vasikoista. Mutta ei ole mitään pahaa, josta ei olisi myös jotain hyvää. Priskasta tuli siitä päivästä lähtien toinen ihminen. Hän ei voinut unohtaa, että hän oli lähettänyt lapset paimeneen sitä varten, että ne toisivat hänelle pitkän kankaan lakanapalttinaa. Katumus ja häpeä teki Morsastakin hyvän tytön. Hänestä ja Rinusta ja Syynestä tuli pian hyvät ystävät.

Seuraavana keväänä menivät nämä kolme lasta metsänrinteelle, missä onnettomuus oli tapahtunut ja Sveru ja lehmät kuolleet. Metsästä oli jälellä ainoastaan muutamia palaneita kantoja, jotka olivat enemmän nuohojan kuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli muutamia viheriöitä oraita kohonnut tuhasta. Lempeä, voimakas kevät, joka herättää uutta eloa luonnon haudoista, oli jo ruvennut poistamaan hävityksen jälkiä tästä raivatusta erämaasta.

Turhaan etsivät lapset jälkeäkään siitä ihmeellisestä kannosta, joka kerran oli ollut isäntänä Syynen talossa.

– Syyne, – sanoi Morsa, – tiedätkös, minä luulen, ettei se kanto ollut mikään oikea kanto; se oli varmaan itse metsänkuningas. Sanotaan, että metsänkuningas näyttäytyy valepuvussa lapsille ja metsästäjille.

– Niin, niin kertoo satu, – vastasi Syyne. – Mutta minä olen kuullut kannon itsensä sanovan, että hän oli kanto, kuten muutkin kannot. Kuinka hän olisi muutoin voinut palaa? Niin kauan kuin hän oli olemassa, asui hänessä elävä henki, joka asuu kaikissa kasveissa ja kaikissa eläimissä. Morsa, olkaamme hyviä kasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan saattako murheelliseksi sitä elävää henkeä, joka niissä asuu.

Oletkos nähnyt auringon tanssivan pääsiäis-aamuna?

Minä näin sen, kun olin pieni; minä näen sen vieläkin, kun olen vanha ja harmaa. Sinä et sitä usko, et! Odotas, minä kerron sinulle, millaista se on.

Se ei ole ollenkaan ihmeellistä. Jos Jumala tahtoisi, niin voisi hän antaa meidän nähdä auringonkin tanssivan, niinkuin hyttyisten auringonpaisteessa. Mutta hän ei tuhlaa ihmeitään kaikille uteliaille ja tyhmille katseille. Hän antaa ainoastaan niiden, jotka uskovat hänen voimaansa ja hänen rakkauteensa, nähdä enempi kuin toisten.

Oletko sinä nähnyt tähtien vilkkuvan? Oletko sinä nähnyt auringon tanssivan peilikirkkaalla järvellä, jossa virta käy tai maininki vyöryy?

Niin, ei sinun sentään tarvitse luulla, että tähdillä on silmänluomet, joita ne räpyttävät yöllä. Eikä sinun tarvitse uskoa, että aurinko, joka on monta kertaa suurempi kuin maa, hyppäisi harakkaa avaruudessa. Aurinko voi kyllä kauniimmalla tavalla todistaa pääsiäisestä, jolloin Vapahtajamme nousi kuolleista.

Etkös ymmärrä, että kevät on ylösnousemisen juhla, kuolleista ylösnousemisen? Silloin herää koko kuollut luonto elämään. Silloin itkevät kaikki hanget, samoin kuin paljo itkettiin Vapahtajamme haudalla. Silloin kätketään viljansiemenet multaan, kuten ikuisen elämän herrakin kerran kätkettiin hautaan. Silloin murtuvat jäät aaltojen haudoilta, kuten raskas kivi vyörytettiin Vapahtajamme haudalta. Silloin kohoaa valo kauniina pitkästä talviyöstä, kuten Hän nousi kuoleman pimeydestä. Silloin alkaa luonnon uusi elämä vihantana ja ihanana, kuten uusi elämä Jumalassa on Vapahtajamme kanssa alkanut ihmismaailmassa. Ja kaikki tämä on auringon työtä: silloin me sanomme sen tanssivan.

Tarkasta auringonsäteitä! Mistä koko maailmassa voit löytää niiden kaltaista, jotain niin hienoa, niin kevyttä, niin hellän iloista ja samalla niin lämmittävää, niin lohduttavaa, niin elähdyttävää? Ja sinä luulet, etteivät ne tanssi? Kysy pehmoisilta pilviltä, jotka kullatuin reunoin leijuvat sinisellä taivaalla! Kysy kimaltelevalta järveltä ja puiden puhkeavilta lehtisilmuilta, joiden ympärillä auringonpaiste liehuu kuin välkkyvä hopea. Kysy leivoita, kysy ensimäisiltä perhosilta, kysy tanssivilta hyttysiltä, kysy iloisilta lapsilta, jotka juoksevat poskensa punaisiksi vapaudessa ja valossa! Ne tulevat kaikki sinulle vastaamaan: – Niin, me tiedämme sen, me ymmärrämme sen, me todistamme sen: aurinko tanssii pääsiäis-aamuna. Eikös se ole silloin uuden elon aurinko? Ja sekö ei tanssisi?

Kalastaja.

Tuttemuj.

Hän oli pieni miehen alku, nelivuotias vain, mutta mies hän oli mielestään, pieni ja reipas. Tuttemuj oli hänen nimensä. Se nyt oli liikanimi vain; isä ja äiti kai tiesivät enemmän; semmoisilla miehillä on monta nimeä. Kaksi veljeä hänellä oli, Mikke ja Nikke, toinen 9 ja toinen 11 vuoden vanha. Niilläkin oli monta nimeä. He olivat saaneet kankaasta tehdyn valkoisen veneen, joka oli kevyt kuin herneenpalko. Sitä kun sinisellä melalla meloi, niin se tanssi järvellä. Ajatelkaas, oikein tanssi järvellä!

Eräänä päivänä saapui Mikke palkoveneineen kotia ulkomaamatkalta. Hän oli näet käynyt Espanjassa, joka oli lahden tuolla puolen. Espanjaan on pitkä matka; Mikke oli melonut itsensä väsyksiin ja riensi kotiin, mielessä vain maukkaat voileivät. Palkoveneensä jäi irralleen venelaiturin kupeelle. Sehän se on poikain tavallinen huoleton tapa.

Salaa ja minkään poliisin seuraamatta oli Tuttemuj lähtenyt ulos retkeilemään; mikä onkaan jalon vapauden vertaista.

Matkallaan saapui hän venelaiturillekin ja näki sen ääressä palkoveneen. Tuttemuj tietysti oli heti valmis siihen kömpimään. Kyllä hän oli kuullut Ahdista puhuttavan, mutta hänpä oli myös nähnyt miten palkovenettä melotaan. Ja ennenkuin mikään poliisi ennätti häntä keksiä oli hän jo ulkona järvellä.

Rasvastyynenä oli järven pinta ja ensikertaa oli nelivuotias mies yksin ulapalla. Kuinka pehmosta ja hienoa vesi oli; mela upposi siihen kuin lusikka velliin. Osaisikohan veden päällä kävellä? Olisipa sitä hauska koettaa. Käveliväthän pojatkin syksyllä jään päällä, ja kärpäset kävelivät viilipytyissä.

Tuttemuj kastoi kättään veteen. Tuohan oli aivan yhtä märkää kuin kylpysoikossa. Ei hän viitsinytkään lähteä kylpysoikkoon. Ja hän pisteli melallaan oikealta ja vasemmalta, aivan kuin veljensäkin olivat tehneet. Hyvin se kävikin! –

Kepeänä lenteli itikka vedenpintaa pitkin. – Osaatko sinäkin lentää, vaikket olekaan lintu? Olisipa lysti, kun osaisi lentää!

Tuli sitten utelias salakka, sieppasi itikan ja nielasi sen yhdellä kerralla. – Osaatko sinä uida, vaikka olet niin pieni? Kuka sinulle on sitä opettanut? Mikke osaa uida, Nikke osaa uida, Wahti osaa uida, mutta minä olen pieni vielä. Kun kasvan suureksi, niin uin Espanjaan.

– Ainahan uida osaa, vastasi salakka. – Pahempi on kävellä kuivalla maalla.

– Mutta sitä minä osaan, tuumaili Tuttemuj. Salakka ei huomannutkaan, että iso ahven oli juuri hänen takanaan, ja yks’ kaks’ sujahti salakka ahvenen kitaan.

– Mitä se oli?

– Eipä mitään; – sanoi ahven, – minä syön vain aamiaistani.

– Meillä on tapana paistaa kalat, – sanoi Tuttemuj.

– Mutta eipä ahvenkaan huomannut että iso hauki väijyi takana kaislikossa. Tuokiossa ennätti se palkoveneen luo ja nielasi ahvenen aamiaisineen päivineen. Kun hauki sivalsi pyrstöllään, niin syntyi vedessä pyörre, joka pani palko veneen keinumaan. – Häpee toki, sanoi Tuttemuj. – Aiotko minutkin syödä? Samassa löi hän melalla veteen niin reippaasti, että se pääsi kädestä ja lähti uimaan omia teitään. Samassa tuli pieni tuulenpuuska, ja palkovene ajelehti minne tahtoi järvellä, Tuttemuj ei nähnyt valkoista enkeliä, joka istui hänen vierellään.

Tuulen mukana oli hauska kulkea. Mutta ei Tuttemuj voinut siinä ristissä käsin istua. Hän pani taas kätensä veteen, otti sitä kuin kauhalla ja laski sen juoksemaan takaisin järveen. Vene kallistui vähän ja sekös lystiä oli. Hän kiikutti sitä puolelle ja toiselle. Vene kallisteli kovasti, ja sepä vasta oli kaikista hauskinta! Olisippas äiti ollut näkemässä, miten taitava hän oli!

Hetken päästä juolahti Tuttemujlle mieleen, pysyisikö hänen pieni, sininen lakkinsa vedenpinnalla. – Pysyi se, ja se kellui aivan kuin melakin. – Voisikohan sillä vettä ammentaa? Näkyi se vettäkin pitävän! Mutta tokkohan kengät pysyisivät veden päällä! Tuokiossa riisui Tuttemuj molemmat kenkänsä ja laski ne veteen. Aivan oikein, nekin pysyivät! Ja nyt hänellä paitsi palkovenettä oli kolme venettä vesillä. Olihan siinä kokonainen laivasto! Mikellä oli vain yksi höyrylaiva, jonka nimi oli Wellamo.

Lakki ja kengät kyllä pitivät urhoollisesti puoliaan, mutta eivät suvainneetkaan seurata palkovenettä. Omia teitään nekin menivät kuin melakin. Pieni käsi tavoitti niitä, mutta se oli liian lyhyt.

Tuttemuj istui nyt sukkasillaan. Voisihan hän yhtähyvin olla paljain jaloinkin. Hän vetäisi sukat jalasta ja koetti ammentaa niihin vettä. Mutta se ei maksanut vaivaa, kun vesi juoksi niistä läpi, eivätkä ne edes pysyneet veden päällä. Tuttemuj viskasi ne pois. Toinen putosi järveen ja upposi.

Tuuli puhalsi Espanjaan päin, eikä aikaakaan, niin palkovene ajelehti Espanjalaiseen satamaan. Ja Tuttemuj päätti siellä nousta maihin. Mutta mitähän tuolla lepikossa liikkui? Mahtoiko se olla Ahti? Mutta eihän Ahti asunut Espanjassa, hänhän asui järvessä. Lähellä rantaa oli litteä kivi, sille kapusi Tuttemuj, samassa sattui hän jalallaan potkaisemaan palkoveneen ulos järvelle. Hyvästi vain; sekin meni menojaan niinkuin airo, lakki ja kengät.

Tuttemuj seisoi kivellä ja arveli, miten maihin pääsisi. Siinä oli vielä vettä välillä. – Mitäpä siitä, minä uin, ajatteli Tuttemuj, hän oli jo unohtanut ettei osannutkaan uida. Samassa tuli jotakin näkyviin lepikosta. Lehmähän se olikin! Sen perässä tuli toinen ja kolmas lehmä, ja vihdoin tuli härkäkin. Niiden teki mieli veteen seisomaan, lepikossa kun oli niin paljon sääskiä. Kenties niitä janottikin. Äkkiä ne huomasivat kivellä pienen miehen.

– Ammuu, huusivat ne. Luulivatko ne Tuttemujta koiraksi? Melkein se siltä näytti. Koirat kun aina haukkuvat lehmiä ja näykkivät niitä jaloista, niin lehmät ovat koirille vihaisia.

Mutta eipä Tuttemuj hätäillyt. Mistähän asetta saisi? Kivellä oli aallon tuoma kuiva kaisla. Hän otti kaislan aseeksi. Ase oli urhon vertainen.

– Ammuu, sanoivat lehmät, ja härkä mylvi. Sitten kaikki lähtivät kahlaamaan matalaa rantaa. Aikovatkohan ne syödä minut? arveli Tuttemuj itsekseen ja ojensi uhkaavasti kaislansa vihollista kohti. Jos ne lähelle tulevat, niin minä lyön niitä!

Saatuaan voileipänsä muisti Mikke palkoveneen, jonka hän oli luvannut aina sitoa laituriin kiinni. Juosten riensi hän rantaan. Palkovenettä ei näkynyt. Ja missä oli Tuttemuj? Mikke hyppäsi soutuveneeseen ja lähti löytöretkelle. Karkulaista ei näkynyt. Mutta mitähän tuolla veden päällä kellui? Kenkä! Kenenkähän se oli? Sehän oli Tuttemujn. Vähän matkan päässä ui pieni, sininen lakki juuri uppoamaisillaan. Mikelle nousi sydän kurkkuun; hän souti Espanjaan ja löysi kaislikosta melattoman palkoveneen. Sen nähtyään olisi äiti varmaan pyörtynyt. Mutta Mikke souti eteenpäin ja keksi vihdoin urhean sotasankarin, joka seisoi kivellä paljain jaloin, lakittomin päin ja vihollisten saartamana.

Vapaaehtoisesti karkulainen kömpi veneeseen. Vapaus on ihanaa, mutta pelastuksellakin on puolensa. Kenties Tuttemujn urhokkaisuus sentään lopulla olisi pettänyt, mutta nyt hän oli niin vallan varma rohkeudestaan. – Olisivatpa vain tulleet, minä olisin lyönyt niitä niin että! sanoi hän ylpeästi heilutellen kauheaa kaislaa.

– Missä mela on? kysyi Mikke.

– Melako?

– Niin; entä kengät ja sukat?

Tuttemuj joutui hämilleen ja vaikeni.

– Mokomaa pikku retusta! arveli Mikke.

– Mutta eivätpä ne uskaltaneet syödä minua, sanoi Tuttemuj.

– Ammuu, sanoivat lehmät.

Äiti puhdisti vadelmia suuren ruokapöydän ääressä. Vikke istui avojaloin pienellä rahilla ja söi voileipää. Hänen märät saappaansa seisoivat surullisina, uunin vieressä ja odottivat päiväpaistetta.

– Kun minä tulen isoksi ja äiti tulee pieneksi, niin ajan minä aina äidin kanssa vaunuilla, etteivät äidin jalat kastu. Äidin ei tarvitse yhtään peljätä, minä ohjaan hevosta itse.

– Kiitoksia paljo!

– Minä rakennan äidille kultaisen linnan, jossa on neljä ikkunaa, ja äiti saa olla minun pikku lapseni. Minä tulen ja pesen äidin, niin että äiti on oikein puhdas, eikä äidin pidä juonitella, sillä katsos äiti, se on äidin omaksi hyväksi.

– Mutta, Vikke, minähän olen jo kerran ollut pieni ja missäs sinä silloin olit? Et sinä kammannut tukkaani, et sinä kuljettanut minua vaunuissa, etkä sinä rakentanut minulle kultalinnaa. Kuinka sinä jätit tämän kaiken tekemättä?

– En minä sitä muista, äiti.

Voileipien välillä.

– Ei, minä en nähnyt silloin poikaistani. Hän oli varmaankin metsässä marjoja poimimassa. Ja kun minä olin ulkona sateessa, kuten sinäkin tavallisesti olet, kuului vesilätäköissä läiskettä ja loisketta. Vikke, Vikke, kuinka sinä annoit minun jalkojeni tulla niin märiksi?

– No, mutta äiti, miksi sinä et etsinyt minua? Olinko minä silloin iso?

– En minä tiedä, olitko sinä iso vai pieni, minähän en nähnyt sinua. En minä tiennyt, oliko koko maailmassa Vikkeä. Mutta minä olin pieni ja minulla oli äiti, niinkuin sinullakin nyt on, ja hän kampasi ja pesi minua kuin posliininukkea.

– Niin, ja kun sinä tulit isoksi, tuli sinun äitisi pieneksi ja sinä kannoit hänet pesu-ammeeseen. Rakensitko sinä hänelle linnan?

– Mitä minä olisin rakentanut, minähän olin tyttö! Kun minä tulin isoksi, tuli minun äitini niin pieneksi, etten häntä enää nähnyt. Näin tyhjän sohvan, jossa hän tavallisesti istui, kun hän piti minua sylissään. Näin hänen kauniin sinisen hameensa, joka riippui vaatekammiossa, ja hänen virsikirjansa, joka hänellä oli muassaan kirkossa käydessä ja johon hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu. Minä en tuntenut enää hänen käsivarsiaan kaulani ympärillä, en hänen suudelmiaan otsallani enkä hänen hyviä, lämpimiä silmiään, jotka katselivat minuun. Minä en kuullut hänen enää lukevan kanssani iltarukousta: Jumala, lasten ystävä...

– Juoksiko hän pois sinun luotasi?

– Hän nukahti eräänä päivänä, ja silloin oli hän poissa. Ei kukaan ole pitänyt minusta niin, kuin hän minusta piti.

– Kyllä, minä, äiti.

– Luuletko sinä? Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, unohdat sinä minut niinkuin sadun, jonka kuulit eilen.

– Oi, en! Minä muistan Robinpojan ja Sampo Lappelillin, joka ratsasti sudella.

– Kun sinä tulet isoksi ja minä tulen pieneksi, saat sinä toisen äidin, Vikke. Silloin on sinulla suuri äitisi, isänmaa. Puolusta häntä ja rakenna hänelle kultainen linna!

Vikke näytti hetkisen hyvin miettivältä. Hänen ajatuksensa kulkivat kaaressa ympäri, niinkuin jänikset metsässä ja saapuivat aina samaan paikkaan, mistä olivat lähteneet.

– Kun minä tulen isoksi, – sanoi hän, – rakennan minä laivan ja purjehdin Afrikkaan ja lyön kuoliaaksi kaikki tiikerit ja käärmeet, mutta jalopeurain annan minä elää, sillä niiden tulee olla minun metsäkoiriani. Norsut saavat olla hevosiani, ja minä rakennan niille tallin, joka on niin suuri kuin kirkko. Minä ratsastan niillä, niin että ne polkevat metsän lakoon kuin heinän. Onko äiti ratsastanut norsulla?

– Ei. Mutta miksipä ei siivo Harmo enää kelpaa sinulle ratsuhevoseksi?

– Katsos äiti, Odinin hevosella, Sleipnerillä, oli kahdeksan jalkaa, ja Harmolla on vaan neljä.

– Norsuilla on myöskin ainoastaan neljä jalkaa ja Vikke-poloisella on vaan kaksi.

Vikke aprikoi hiukan.

– Kun minä tulen isoksi, äiti, lyön minä kuolijaaksi kaikki ryövärit ja kaikki sudet ja kaikki turkkilaiset.

– No, no, ei sinun pidä olla niin ankara! Sinun pitäisi lähettää turkkilaiset kouluun, että heistä tulisi kristityitä.

– Koska minä pääsen kouluun, äiti?

– Sitte, kun osaat kaikki kirjaimet.

– Minä osaan jo A, B, D. Minä osaan laskea neljääntoista. Yksi, kaksi, kolme, viisi, kuusi, kolmetoista, neljätoista.

– Niin, kyllä kuulen. Ja kun sinusta tulee koulupoika, miksi sinä sitte aijot ruveta? Tuleeko sinusta prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen, tataarilainen vaiko...

– Hyvä äiti, saanko vielä voileivän?

– Mene ruokakaapille ja laita itsellesi! Miksi sinä aijot ruveta, kun tulet isän pituiseksi?

– Minä rupean kuninkaaksi ... mutta täällä on niin vähän voita.

– Ole tyytyväinen vähään! Täytyy aina »pitää suu säkkiä myöten». Miksi sinä tahdot ruveta kuninkaaksi.

– Siksi, että silloin minä saan tehdä mitä tahdon.

– Vai niin. Kerronko sinulle yhden sadun?

– Kerro, äiti. Pitkä. satu.

– No, pitkä se ei ole tällä kertaa. Poikia ja tyttöjä oli kokoontunut niitylle juhannusiltana. Ja silloin he päättivät valita itselleen kuninkaan, että he saisivat tehdä kaikkea, mitä he tahtoivat.

– Ja niin he valitsivat leijonan kuninkaakseen.

– Muutamat tahtoivat leijonaa ja muutamat kotkaa, mutta toiset pelkäsivät, että leijona ja kotka söisi heidät. Muutamat ajattelivat joulu-ukkoa, mutta kuinka joulu-ukko sopisi kuninkaaksi juhannusiltana? Ja sattui, että heillä kaikilla oli kova nälkä ja silloin he valitsivat yksimielisesti voileivän kuninkaakseen.

Vikke näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta hänellä oli suu täynnä voileipää, eikä hän voinut vastata.

– Niin, voileipä huudettiin kuninkaaksi, ja sitä kannettiin riemukulussa niityn ympäri. Ja sitte se syötiin. Sitä he juuri olivat tahtoneet, sillä hehän olivat halunneet tehdä kaikkea mitä tahtoivat.

– Äiti kertoisi pitkän sadun, – pyysi Vikke kiihkeästi, sillä hän oli hiukan pettynyt voileipäkuninkaan suhteen.

– Minä tunsin kolme nuorta mäntyä vuorella, missä kuu nousee ja tuulet ohitse rientävät, mennessään rotkoon nukkumaan. Mäntyjen nimet olivat: Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva. Tähdet olivat antaneet niille nimet, ja pilvien-kuningatar oli ollut niillä kummina. Kaikki kolme elivät iloisina ja reippaina toivoen, että heistä vielä maailmassa jotain tulisi. Ja kun he seisoivat korkealla ja joka aamu joivat pilvien-kuningattaren maitoa, kasvoivat he nopeasti auringon paisteessa ja katselivat alas laaksoon, jossa kasvoi pienempää väkeä.

– Äläpäs huoli, miten hienoja nuo ovat olevinaan, – sanoi katajapensas harakanvarpaille. Ja sitte hän ojensi itseänsä tullakseen myöskin puuksi, mutta se ei onnistunut, hän oli sattunut tarttumaan neuloistaan kiinni sammaleen.

Eräänä iltana, kun pohjoistuuli ajoi pilvien-kuningattaren vaunua vuoren ylitse, tapahtui, että hevoset sotkeutuivat valjaistaan kiinni noiden kolmen männyn tuuheisiin latvoihin, niin että vaunut ja kuningatar jäivät riippumaan puiden oksille. Selvää on, että vuorella syntyi elämä! Tuuli ulvoi, pilvi itki ja katajapensas sanoi harakanvarpaille: – Tässä nyt näkee, mitkä seuraukset siitä on, kun nuoriso tähän aikaan pitää niin pitkät hiukset. Kiiruhda, naapuri, juokse räätälille ja lainaa häneltä sakset, niin leikkaan minä mäntypoikaisten latvat!

– Pois tieltä, matelijat, kyllä minä itseni autan! – kiljui pohjantuuli. Ja sitte hän tukisti noita kolmea mäntyä niin lujasti, että hän sai hevosensa vapaaksi ja vaununsa jälleen kuntoon. Mutta Kultalatva, Hopealatva ja Villalatva seisoivat siinä häveten ja hämillään, aivan kuin vasta kerityt koulupojat. Nyt ei mikään maisteri saanut kiinni heidän hiuksistaan.

– Rohkeutta, pojat, – huusi pilvien-kuningatar, kun pohjoistuuli ajoi pois hänen kanssansa. – Jos teitä on minun tähteni tukistettu, niin tahdon minä myöskin palkita teitä. Kukin teistä saapi itse valita, miksi hän tahtoo ruveta tässä maailmassa.

Olipa se oikea kuninkaan sana! Nuo kolme mäntyä joivat yhä edelleen pilven maitoa ja imivät vuoren rautaa. Pian olivat niiden latvat jälleen kasvaneet entistä tuuheammiksi, ja niin tuli niistä korkeita honkia, joihin kotkat rakensivat pesiään ja joihin ukkonen mielellään laukaisi kanuunansa. Mutta tähdet olivat kuulleet pilvien-kuningattaren lupauksen ja olivat uteliaita tietämään, miksi nuo kolme mäntyä tahtoivat tulla, kasvettuaan noin korkeiksi.

– Rakas, –- sanoivat tähdet länsituulelle, joka räpytteli siipiään vuorella, – kysy sinä heiltä, miksi he aikovat!

Länsituuli puisteli veitikkamaisesti mäntyjen latvoja ja lauloi:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Kultalatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla korkeimmaksi, sillä pilvien-kuningatar on minun kummini, – vastasi Kultalatva.

– Vai niin, – sanoi länsituuli. – No:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Hopealatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla suurimmaksi, sillä minä olen kasvanut vuoresta, – vastasi Hopealatva.

– Vai niin, – sanoi länsituuli. – No:

      Hulevi, hulee,
      Länsi laulelee:
      Mikä Villalatvasta tulee?

– Minä tahdon tulla ahkerimmaksi, sillä Jumala on luonut minut sitä varten, että jollain tavoin tekisin hyötyä maailmassa, – vastasi Villalatva.

– Vai niin, hulevi! – Ja yhdellä hyppäyksellä oli länsituuli lähimmässä tähdessä kertomassa mäntyjen vastauksen. Katajapensas pisti harakanvarvasta kylkeen ja sanoi: – Kuuletkos, naapuri, mitä männyt sanovat? Joka elää, se näkee.

Tässä vaikeni äiti, aivan kuin satu olisi ollut jo lopussa.

– Mikä niistä tuli? – kysyi Vikke uteliaasti.

– Senjälkeen matkustin minä ulkomaalle, – sanoi äiti, – ja olin monta vuotta poissa. Kun tulin takaisin, tahdoin tervehtiä vanhoja ystäviäni mäntyjä, mutta löysin vuorella ainoastaan niiden kannot. Aurinko loisti entiseen tapaansa ylhäisille kuten alhaisillekin, tuulet hyppivät harakkaa kallioilla, pilvet purjehtivat äänettöminä iltataivaalla.

– Mitähän lienee tullutkaan Kultalatvasta, Hopealatvasta ja Villalatvasta? – sanoin itsekseni.

– Sen sanon sinulle, – vastasi hieno terävä ääni vuorenrinteeltä, ja minä tunsin katajapensaan. – Kultalatvasta, joka tahtoi tulla korkeimmaksi, tuli torninhuippu, ja sen päässä oli ruosteinen tuuliviiri, joka alituisesti riiteli tuulien kanssa. Eräänä kauniina päivänä, kun viiri oli hyvin suututtanut pohjoistuulen, tapahtui, että tuuli puhalsi koko tornin kumoon. Hopealatva oli tahtonut tulla suurimmaksi, mutta se ei siltä näyttänyt, sillä hän hakattiin pieniksi paloiksi ja sorvattiin keilikuninkaaksi. Mutta hän oli kuitenkin kolme korttelia korkea, ja toiset kahdeksan keiliä olivat ainoastaan kaksi korttelia. Ja kun keilipallo tuli vierien rataa pitkin ja kaatoi kaikki nuo kahdeksan, mutta kaarrettu kuningas seisoi suorana, huusi keilipoika niin kovaa kuin voi, saadakseen jonkun lantin:

– Hurraa, hurraa, eläköön suuri kuninkaamme!

– Ja Villalatva? Mikä siitä tuli?

– Villalatva ei ollut korkein, mutta se oli tervein, – kertoi katajapensas. – Se aijottiin ensin sahata honkalaudoiksi, mutta sitte tarvittiin oikein paksu ja luja ratastukki suureen, kosken rannalla olevaan myllyyn, ja silloin ei löytynyt koko metsästä parempaa kuin Villalatva. Hän se on, jonka ympäri nyt suuri myllynratas pyörii. Hän se myllynrattaan kantaa, hän juuri. Monena vuonna on hän jo jauhattanut, ja vielä silloin, kun ei kukaan enää muista Kultalatvaa ja Hopealatvaa, tulee Villalatva jauhamaan ihmisten viljan.

Vikke istui hiljaa ja näytti jälleen hyvin miettiväiseltä.

– Nyt on se satu lopussa, – sanoi äiti. – Mitä sinä ajattelet?

– Minä ajattelen: jos minä rupeaisin mylläriksi, – vastasi Vikke. – Äiti saisi asua minun kanssani myllykamarissa.

– Mutta sinähän aijoit rakentaa minulle kultalinnan?

– Niin, katsos äiti ... mutta eikös myllyä voisi kullata?

Oli kerran seppä, joka osasi takoa kaunista ilmaa. Hänet tahtoisimme me saada pajaamme, hän tulisi saamaan hyvän palkan. Mutta alkakaamme alusta!

Rikki on Viikin kuninkaantalon nuorin mies. Rikki on hänen nimensä, sen käsittää jokainen, vaikka Agathe-täti, joka on niin kursaileva, nimittää häntä Richardiksi, silloin kun heillä on vieraita. Miksikä hyvän miehen kunnollinen nimi turmellaan?

Pilvijättiläinen.

Hän on seitsemän vuoden vanha, ehkä hiukan kahdeksannella, tuima ja vireä. Kolme kertaa vuodessa leikataan hänen ruskeat kiharansa; neljä kertaa vuodessa paikataan kantapäät hänen läntistyneissä saappaissaan, oikeissa saappaissa, ei lastenkengissä! – Hän on käynyt pienten lasten koulussa tyttöjen kanssa, mutta niitä hän nyt halveksii ja lukee kotona erään maisterin edessä. Onko hän ahkera? Niin, sitä en todellakaan tiedä, kysy maisterilta! Kun hänet viimeiseksi näin, elokuulla, oli lupa-aika. Hän asui silloin jonkinlaisessa kanankopissa ullakolla maisterin ullakkokamarin vieressä ja hänellä oli järvelle päin oma kyynäränkorkuinen ikkunansa, jonka voi avata. Älä suinkaan sano kanankopissa, niin että Rikki sen kuulee! Hän on sisustanut kesälinnansa oman aistinsa mukaan; siellä on oikea sänky, kanto pöytänä, pieni rahi tuolina, venhe nimeltä Aramintha, joka on kaksikymmentä centimetriä pitkä, ja yksi kuusenkarahka, joka on olevinaan metsä. Hän kerää kasveja, postimerkkejä ja kirjavia kiviä. Olkoon siinä kylliksi sanottu; nyt sinä tunnet hänet.

Kukaan ei tiedä, onko kuninkaantalossa koskaan asunut kuningasta, mutta siellä asuu eräs mies, joka ei Rikin silmissä ole kuningasta huonompi, ja se on rokonrikkoma seppä nimeltä Jukka. Hän on pieni kooltaan ja senvuoksi sanotaan häntä Pikku-Jukaksi. Pieni, mutta hartiakas ja hirmuisen väkevä. Näkisitpäs hänen iskevän vasarallaan, niin että palavat rautasirpaleet lentävät pajan ympäri kuin tulilinnut. Pikku-Jukka, hän vasta onkin oiva seppä, hän takoo kaikkea, mitä hän tahtoo, hevosenkengistä ja kolmentuumannauloista aina, – niin mitäs sanoisinkaan? aina kauniiseen ilmaan asti. Niin ainakin luuli Rikki. Hän on Pikku-Jukan paras ystävä ja suurin ihailija. Pikku-Jukka voipi ahjonsa ja palkimensa ääressä kertoa merkillisimpiä satuja jättiläisistä, kääpiöistä ja pienistä keijukaisista, jotka eivät ole juuri tavallista tulitikkua pitempiä.

Eräänä iltana tuli Rikki pajaan ja sanoi: – Huomenna me purjehdimme Kaunissaareen, jos on kaunis ilma. Oletko sinä nähnyt Araminthan? Se on nyt uudelleen köysitty ja siinä on uudet purjeet; se on toista kuin palkovenheet! Huomenna otan Araminthan mukaan ja se saa purjehtia kilpaa isän purjeveneen Varman kanssa.

– Niin, jos tulee kaunis ilma, – arveli Pikku-Jukka.

– Mitä, etteikö tulisi kaunis ilma! Onhan nyt ollut kaunista ilmaa kolme viikkoa!

– Mutta nyt laskeutuu aurinko pilviin ja kartanokoira Musti syö ruohoa.

– Nyt täytyy tulla kaunis ilma, sillä maisteri on sanonut, että lukeminen alkaa jälleen ylihuomenna. Etkö sinä voi takoa kaunista ilmaa, sinä, joka osaat kaikkea, Jukka?

– Hm, niin, minä voin kyllä polttaa sateen, – tuumasi seppä.

– Kuinka se käy päinsä?

– Minä annan sataa kuivan nahkan päälle ja heitän nahkan tuleen.

– Auttaako se?

– Ei se aina auta. On olemassa ainoastaan yksi, joka voi tehdä kauniin ilman, ja se on Suuri-Jukka tuolla pilvissä.

– Suuri-Jukka? Kuka hän on?

– Hän on mestariseppä, hän. Hän on Herramme isäntärenki ja hänen pajansa on pilvissä. Hän on ukkosen iskijä. Rikki menee nyt kiltisti nukkumaan. Jos tulee kaunis ilma, niin tulee kaunis ilma, ja jos tulee ruma ilma, niin en minä voi takoa kilpaa Suuren Jukan kanssa.

Rikki meni, repäisi kourallisen ruohoja tien vierestä ja ojensi ne Mustille koirankoppiin. Musti näytti hämmästyneeltä, mutta otti yhden heinänkorren suuhunsa ja rupesi pureskelemaan. Tämä huolestutti Rikkiä. – Rikki pani maata, nukkui levottomasti, uneksi Suuresta Jukasta ja heräsi aamun sarastaessa, ennen auringon nousua. Kummallista läiskettä kuului ikkunan takaa. Mitähän se mahtoi olla? Yhdellä hyppäyksellä oli Rikki ikkunan luona, jonka hän avasi. Oi, voi! Ulkona oli rankkasade! Oikea kauhea sade, aivan kuin korvosta olisi kaatanut. Kaunissaari! Kaunissaari! Ja Aramintha!...

Jos Rikki olisi ollut kahdenkymmenen vuotias, olisi hän kenties lyönyt nyrkkinsä pöytään; aika-ihmisethän joskus käyttävät tätä viatointa huvia, kuin ei mikään muu auta. Mutta Rikki oli vasta seitsemän vuotias ja alkoi itkeä. Närkästys suolasi surun.

– Odotappas, – sanoi hän sateelle, – nyt minä poltan sinut.

Pöydällä oli irtirevitty kirjoitusvihkon lehti. Rikki otti lehden ja piti sitä vähän ikkunan ulkopuolella. Seitsemän vesipisaraa putosi lehdelle. Rikki otti tulitikun ja sytytti lehden. Se tupsahti tuleen, ja pian oli paperista jälellä ainoastaan muutamia tuhkanharmaita höntyjä pölkyn päällä, joka oli huoneessa pöytänä.

Mutta samassa hetkessä liikkui muutamia pieniä olentoja pölkyn päässä. Oli vielä puolipimeä ja Rikin täytyi sytyttää uusi tulitikku nähdäkseen, mitä ne olivat. Ihme ja kumma! Siinähän oli seitsemän pientä tulitikun pituista tyttöä, jotka sanoivat Rikille heikolla solskevesiäänellä: – Mitä käsket, herra?

– Vai niin, – sanoi Rikki, joka halveksi kaikkia tyttöjä. – Mitäs pikku matelijoita te olette ja mihin minun tulee teitä käskeä?

– Me olemme sadepisaroita, – sanoivat pikku tyttöset. – Se, joka meidät muuttaa höyryksi, on meidän herramme, jota meidän tulee totella.

Sadepisaroita! Vettä! Rikki oli nähnyt höyrykoneita. Nyt ymmärsi hän, miksi vesihöyryjen täytyi totella koneenkäyttäjän käskyjä. – No, – sanoi hän hetkisen mietittyään, – koska olen teidän herranne, niin viekää minut Suur-Jukan pajaan! Meidän tulee matkustaa tänään Kaunissaarelle, ja minä tahdon tilata meille kauniin ilman.

Pian näki Rikki noiden seitsemän pienen tytön jälleen haihtuvan höyryksi, nostavan hänet kevyeen sumuunsa ja kantavan kauas myrskyiseen avaruuteen. Hih – hei! Niinkuin vinha tuuli kiitivät he kattojen ja puunlatvojen yli! Lyhyemmässä ajassa, kuin leppäkerttu tarvitsee siipiensä levittämiseen ja tiehensä lentämiseen, oli Rikki jo mustimmassa sadepilvessä. Täällä seisoi tuo torninkorkuinen, harmaapartainen Suuri-Jukka täydessä työssä pajassaan. Aamurusko hehkui ahjossa, palkeet puhalsivat myrskyä, moukari takoi ukkosen jyrinää, pilvet räiskyivät salamoita, pilvenhetaleet lensivät liehuen ilman läpi ja putosivat sateena maan pinnalle.

– Mitäs asiaa pojalla on minun pajaani? – kysyi seppä tuimasti.

– Rakas Suuri-Jukka, – pyysi Rikki, – meidän täytyy aivan välttämättömästi purjehtia tänään Kaunissaareen, ja minä tulen pyytämään sinulta, että takoisit meille kauniin ilman.

– Välitänkö minä teidän pienistä huvimatkoistanne? – ärjäsi torninkorkuinen jättiläinen. – Pellot kärsivät kuivuutta, lähteet ehtyvät, karja menehtyy janoon ja minä olen saanut käskyn takoa sadetta. Pois tieltä, pikku naskali, jollet tahdo joutua moukarini alle!

– Vai niin, – sanoi Rikki. – Nyt olen pyytänyt sinua siivosti, ja sinä vastaat minulle ylpeästi. Etkös tiedä, Suuri-Jukka, että minä osaan polttaa sadetta ja että minä olen sinun herrasi?

Jättiläinen katsoi töykeästi Rikkiin ja Rikki katsoi töykeästi jättiläiseen. Silloin vetäytyivät Suuri-Jukan harmaapartaiset huulet leveään hymyyn, ja hän alkoi puhua lempeämmällä äänellä: – Ei, kuules vaan pikku naskalia! Sinulla on rohkeutta, pikku kääpiö! Eikös ilma sinun mielestäsi nyt ole kaunis? Voiko janoinen maa pyytää parempaa ilmaa?

– Miten lienee, – arveli Rikki harmistuneena, – mutta meistä, joiden täytyy purjehtia Kaunissaarelle, on tämä ilma oikein ilkeätä.

– Vai niin, – nauroi jättiläinen, – se ei mukamas kelpaa pikku herroille. Silloin täytyy minun antaa heille oikea rankkasade. Rupeanko takomaan pilven, josta sataa kananmunan kokoisia rakeita, tahi annanko palkeen puhaltaa sellaisen myrskyn, joka kaataa kumoon kokonaiset metsät ja lakaisee tieltään suuret kaupungit merenvirran mukana.

– Ei, – vastusti Rikki itsepäisesti, – sinun tulee takoa auringon paistetta ja kesäilmaa, sinun tulee puhaltaa sopiva tuulahdus Araminthan uusiin purjeisiin. Älä ole niin ylpeä, Suuri-Jukka! Katsos, minulla on tulitikkuni muassa; varo itseäsi, jos minä sytytän pilvesi tuleen! Eilen kertoi isä, että Amerikassa osataan tehdä sadetta. Mutta mikä konsti on tehdä sadetta? Paljo suurempi konsti on voida tehdä kaunista ilmaa.

Olisitpas nyt nähnyt ankaran pilvenjättiläisen! Rikin rohkeus huvitti häntä tavattomasti. Hän tarttui partaansa ja purskahti niin kovaan nauruun, että pilvi halkesi, palkeet repesivät, alasin muuttui vedeksi ja ahjon hehkuva aamurusko vuoti niinkuin laava koko taivaankannelle.

– Onko moista poikaista ennen kuultu? Hän tahtoo muuttaa minut, Suuri-Jukan, höyryksi, aivan kuin teekeittiön! Urhokas sittiäinen, minä pidän sinusta! Koska nyt olen täyttänyt isäntäni käskyn ja kastellut maan, niin saat sinä nyt vuorostasi leikki-ilmasi. Katso ympärillesi, niin saat nähdä!

Ja nyt alkoivat pilvenjättiläisen uudet komentosanat jylistä avaruudessa niille miljoonille ja jälleen miljoonille vesipisaroille, jotka äsken olivat räiskyneet hänen vasaransa alta. – Lakaiskaa pois tuo punainen laava, joka on vuotanut ahjostani taivaankannelle.

– Ei, anna kauniin aamuruskon palaa! – pyysi Rikki.

– Suu kiinni, pikku kääpiö, älä ole tyhmä! Iltarusko selvä ilma, aamurusko pilvipäivä. No ... nyt on laava poissa. Tehkää nyt aamutaivas harmaaksi kuin tuhka!

– Mitä sinä sanot, Suuri-Jukka? Rupeatko jälleen takomaan sadetta?

– Jollet ole vaiti, pikku kääpiö, niin saapi koko Kaunissaari kylpeä sateessa. Etkös käsitä, että pilvisen aamun perästä tulee kirkas päivä. Noin ... nyt on kaikki tuhkaa. Rakentakaa nyt sateenkaari!

Monet miljoonat sadepisarat marssivat pitkässä, kaarevassa juhlakulussa ylös läntiselle taivaankannelle. Tuskin olivat ne tulleet paikoilleen, ennenkuin yhtä monta miljoonaa idästä nousevan auringon sädettä riensi esiin polkupyörillä ratsastaen yhdestä tuon suuren tuhkakattilan kolosta.

– Seis! – komensi pilven jättiläinen. – Vasempaan päin! Herrat Auringonsäde pyytävät neitejä Vesipisara pyörretanssiin minun sillallani! Mars!

Ja nyt alkoi tanssi loistavalla sillalla! Herrat Auringonsäde pyörivät niin iloisesti Vesipisara-neitien kanssa, että pikku neitien hameenhelmat vivahtelivat kaikille väreille, ja heidän pulleat poskensa tulivat tanssista ruusunpunaisiksi. Silloin hymyilivät herrat Auringonsäde, suloisemmin kuin kukaan muu voi hymyillä, naisten hämmästykselle, kumarsivat kohteliaasti, nousivat polkupyörilleen ja ratsastivat takaisin tuhkaan kattilassa olevan aukon kautta. Neidit Vesipisara menivät kotiinsa suorimaan hiuksiaan ja sitomaan kengännauhojaan pyörryttävän tanssin jälkeen. Mutta missä oli nyt taivaan loistava silta? Niin, missä on nyt kaunehin, mikä silmäämme elon aamuna ihastutti?

– Nyt tulee sade! – huokasi Rikki, kun kaikki oli harmaata hänen ympärillään.

– Mene kotiin ja pane maata! – murisi Suuri-Jukka.

Rikki ei itse tietänyt kuinka hän oli tullut kotiin. Mutta luultavasti oli nuo seitsemän pientä Vesipisara-neitiä kantanut hänet nöyrästi takaisin, kuten olivat vieneetkin, sillä kun hän heräsi sängyssään, paistoi aurinko häntä suoraan silmiin. Samassa kuului maisterin ääni ovella: – Ylös, laiskuri! Varma on valmiina lähtemään Kaunissaareen!

Kaunissaareen? Yhdellä hyppäyksellä oli Rikki jaloillaan ja neljä minuuttia myöhemmin riensi hän rantaan Aramintha käsivarrellaan. Pikku-Jukka seisoi pajan ovella: – Yöllä oli aika sade, – sanoi hän, – mutta nyt on Suuri-Jukka takonut meille kauniin ilman.

– Niin, senvuoksi, että minä peloitin häntä tulitikuillani, – selitti Rikki.

– Se on luultavaa, – tuumi Pikku-Jukka. – Kukas ei Rikkiä pelkäisi?

– En minä tiedä, pelkäsikö hän minua, – vastasi Rikki vähän hämillään, – mutta kyllä se siltä näytti. Tiedätkös, Jukka, nyt minä olen oppinut tekemään ukkosen ilmaa ja komentamaan sateenkaarta. Kun ensi kerran sataa, tahdon minä koettaa.

– Tokkohan? Ehkä me jätämme tuon taivaallisen Isämme tehtäväksi, joka komentaa Suuri-Jukkaa ja meitä kaikkia. Minä luulen, että Hän ymmärtää asian paremmin kuin me.

– Rikki! – kuului maisterin ääni venheestä.

Ja Rikki purjehti venheellä Kaunissaareen, ja Aramintha purjehti kilpaa Varman kanssa. Ja Suuri-Jukka nauroi Rikille pilvessä taivaanreunalla, ja herrat Auringonsäde olivat syöneet neidit Vesipisara, niin että ainoastaan muutamat harvat heistä ehtivät piiloutua kanervien punaisiin kukkasiin metsämättäällä.

Florio kertoo Lapinmaan peikoista.

Kaukana pohjolassa oli maa, jonka nimi oli Jotunheim, ja siellä asui jättiläisiä, joita sanottiin härmäjättiläisiksi. Thor[1] oli sodassa härmäjättiläisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi vasarallaan, mutta yksi jättiläinen jäi eloon. Hän oli piiloutunut erään jäävuoren luo lähellä Nordkapia, ja siellä asui hän vielä mennä vuonna. Kukaan ei tiennyt, miten vanha hän oli, kenties noin kolme tahi neljä tuhatta vuotta, sillä hänen nimeänsä ei ollut missään kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli, pitkä ja tyhmä, kilometrin pitkä ja kuusi kilometriä tyhmä, niin sanoi kansa. No, kenties se oli panettelua, parasta on uskoa vaan puolet.

[1] Ruotsalaisilla oli muinoin monta jumalaa. Korkein heidän jumalistaan oli Odin; Thor oli ukkosen jumala, ja kaikki jumalat asuivat valoisassa Valhallassa. Mutta Jotunheim oli pimeyden, noitien ja jättiläisten maa kaukana pohjolassa.

Härmäjättiläinen pysyi jotakuinkin koossa, vaikka hän oli niin vanha. Hän oli jähmettynyt jääksi ja kesti kyllä pakkaista, mutta suojasäällä pelkäsi hän sulavansa. Suurimman osan aikaansa nukkui hän jäävuoressa, mutta joka sadasvuosi hän heräsi ja katseli ympärilleen maailmassa. Tämä virkisti häntä, niin että hän kyllä luuli voivansa vielä elää tuhannen vuotta.

Härmäjättiläisillä oli palveluksessaan pieniä viekkaita kääpiöitä, joita nimitettiin mustakeijukaisiksi. Ne voivat nähdä vuoren läpi ja tiesivät kaikki, mutta eivät voineet tehdä auringonpaistetta. Ennen niitä oli niin lukuisasti, että kun huusi metsään, tuli heti vastaus. Mutta nyt olivat myöskin mustakeijukaiset hävinneet härmäjättiläisten kanssa, niin että jäljellä oli vaan yksi härmäjättiläinen ja yksi mustakeijukainen. Ja Nordkapin luona asuva jättiläinen oli pannut keijukaisensa vahtimaan jäävuoren kupeeseen siksi aikaa, kun hän nukkuisi.

Tänä vuonna heräsi jättiläinen vähä ennen joulua, potkaisi reiän jäävuoreen ja oikaisi jäykkiä sääriään. – Kuinka pitkältä on aika kulunut? – kysyi hän vakoilijaltaan keijukaiselta, joka seisoi vuoren reunassa vartioimassa.

– Sata vuotta lähemmäksi maailman loppua, – vastasi vakoilija.

– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen. – Onko tänne näiden sadan vuoden aikana ilmestynyt joku, joka on viisaampi ja voimakkaampi minua?

– Mistä se tulisi? Suuri jättiläinen, sinä olet voimakkain ja viisain mies koko maailmassa!

– Mutta minä rupean tulemaan vanhaksi.

– Se ei tee mitään, kun voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessaan tulee ihminen voimakkaaksi ja viisaaksi, eikä kukaan nuku niin hyvin kuin sinä.

– Niinpä luulisin. Mutta miten voipi Thor tähän aikaan?

– Thor on mennyt Valhallaan Odinin luo vieraaksi. Hän ajaa enää hyvin harvoin vaunuillaan pilvissä.

– Ei suinkaan tänään ole ukkois-ilma?

– Eihän toki! Eihän ukkonen käy talvella!

– Nyt menemme kävelemään Jotunheimiin. Kiipeä selkääni! Ihmiset tyhmenevät tyhmenemistään. Tahdonpa nähdä, miten tyhmiksi ne ovat tulleet sadan vuoden kuluessa.

Mustakeijukainen kiipesi härmäjättiläisen niskaan ja istui siellä kuin kärpänen. Mustakeijukainen ei ollut pitempi kuin pieni poikanen, joka on saanut ensimäiset housunsa.

Härmäjättiläinen oikaisi itseänsä niin, että hänen jyreät jalkansa rauskuivat, veti seitsenpeninkulmaiset saappaat ylleen ja oli jo parilla askeleella Lapinmaassa Rastekaintunturilla. – No, se on hauskaa, etteivät tunturit ole sulaneet auringon paisteessa. Mutta mitä mustia viivoja minä näen tuolla lumessa?

– Ne ovat rautateitä, suuri jättiläinen. Tuo läntinen menee Lofoteniin ja itäinen on ehtinyt Ouluun.

– Rautateitä? Onko se jäätynyttä rautaa?

– Ei, tyhmät ihmiset ovat keksineet monta konstia näinä viimeisinä satana vuotena. Nyt ajavat ne rautateillänsä kuusi peninkulmaa tunnissa.

– Kuusi peninkulmaa! Sepä nyt olisi jotakin! – huudahti jättiläinen halveksien, astui seitsenpeninkulmaisen askeleen ja tuli Tromsöhön Norjassa. Siellä takertui hän sähkölankaan ja oli vähällä katkaista murean jalkansa.

– Kas, miten tyhmiä ansoja ne ovat asettaneet naaleille! – murisi hän.

– Niin, eikös se ole typerää? – sanoi mustakeijukainen. – Ja sitte ne puhelevat toistensa kanssa noita lankoja pitkin.

Härmäjättiläinen.

Härmäjättiläinen suuttui Norjaan, kääntyi takaisin ja oli, muutamia askeleita astuttuaan, Lapinmaassa Inarijärven rannalla. Täällä kohosi erään uudisasukkaan tuvasta savu, niinkuin punainen pilari, hallaiseen talvi-ilmaan. Savun mukana tuli sieltä suloinen, tuoksu, joka miellytti jättiläistä.

– Mitäs pieni väki siellä keittää?

– Ne keittävät kahvia.

– Kahvia! Onko se jonkinlaista puuroa?

– Suuri jättiläinen, kahvi on eräänlaista ruskeata lientä, joka tekee ihmiset iloisiksi.

– Maistakaamme tuota ruskeata soppaa! – sanoi jättiläinen ja otti askeleen eteenpäin, mutta unohti, että hän samassa olikin seitsemän peninkulman päässä kahvipannusta. – Onhan joskus epämukavaa käydä seitsenpeninkulmaisissa saappaissa. – Kas vaan sitä tupaa, joka juoksi pois luotani! sanoi jättiläinen suuttuneena.

Silloin näki hän maassa pienen mustan esineen lumessa. Hän otti sen ylös, katseli sitä joka sivulta, pisti sen suuhunsa ja alkoi pureskella sitä. – Se oli sitkeä poronliha palanen, – sanoi hän, – se on varmaankin kauan saanut kuivaa auringossa.

– Luultavasti, – vastasi mustakeijukainen. – Muutoin nimittävät ihmiset tuota kumikalossiksi. Sen on joku matkustavainen hukannut lumeen.

– Mitä ne tekevät kumikalosseilla?

– Ne pitävät niitä jalassaan kosteilla teillä, etteivät jalat tulisi märiksi.

– Kosteilla teillä! Jalat märiksi! Mitä velttioita ne ovat, jotka nykyään asuvat Jotunheimissa? Minä tahdon opettaa heitä solskuttelemaan! –

Ja silloin härmäjättiläinen sylkäsi pois kalossin, otti suunsa täyteen talvi-ilmaa ja puhalsi sen ulos sieramistaan. Heti nousi kauhea lumimyrsky, joka vähässä ajassa peitti seudun miehenkorkuisilla lumikinoksilla. – Missä on kahvipata? – kysyi jättiläinen.

– Mustakeijukainen viittasi pohjoiseen, jättiläinen oli tuntevinaan ilmassa kahvin hajua, astui nopeasti muutamia askeleita, mutta eksyi lumipyryssä ja joutui suoraan Pohjan lahteen. Meri oli jäässä, mutta mikäpä jää olisi sellaista raskasta otusta, kun härmäjättiläistä, kannattanut! Jättiläinen pudota puksahti mereen ja nyt olisi hän kyllä tarvinnut kumikalossit!

– Kas tuota solskevettä, joka rupeaa kohoamaan saapasteni varsien ylitse, – huudahti jättiläinen, seisoen keskellä merta. Mutta pahinta oli se, että jalat rupesivat sulamaan seitsenpeninkulmaisissa saappaissa. Tässä ei ollut muuta neuvoa, kuin kömpiä kuivalle maalle takaisin. Krits, krats kiipesi hän jälleen merestä.

Nyt seisoi hän eräässä kylässä Suomenmaassa. Siellä oli suojasää, aurinko paistoi ja lapset laskivat mäkeä, rinnettä alas, pellon luona olevalle riihelle.

– Ovatko ne sammakoita? – kysyi jättiläinen.

– Suuri jättiläinen, paetkaamme, täällä on vaarallista viipyä! – varoitti mustakeijukainen. – Nuo tuolla, metsän rinteellä eivät ole sammakoita, ne ovat ihmislapsia.

– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen, – minä olen nukkunut niin kauan, että olen unohtanut, miltä lapset näyttävät. Olisipa hauska nähdä, miten tyhmiä nuo elukat ovat. – Samalla ojensi hän pitkän käsivartensa, sai yhden lapsen tukasta kiinni ja nosti sen varovasti luoksensa. Nähtyään jättiläisen juoksivat toiset lapset huutaen pois.

Uteliaana tarkasteli jättiläinen saalistaan. Se oli pieni kymmenvuotias pojannallikka, nimeltään Matti Nopsa ja tavoiltaan nimen mukainen. Pojalla oli sydän kurkussa, mutta hän nieli itkun ja katseli jykeätä jättiläistä navakasti silmiin.

– Vai niin, – sanoi jättiläinen, – oletko sinä yksi niistä, jotka ajavat kuusi peninkulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketun ansoilla? Voi sellaista pientä kääpiöraukkaa! Pidätkö itseäsi viisaana, mitä? Tiedätkös kuka minä olen? Minä olen maailman viisain mies.

– Se tulee sinun näyttää toteen, ennenkuin voin sinua uskoa, – vastasi Matti Nopsa. Jättiläisen ylpeileminen harmitti häntä.

– Näyttää toteen? Mitä se on?

– Sinä saat antaa minulle kolme arvoitusta arvattavaksi, ja minä annan sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvoitukseni...

– Niin minä syön sinut, – keskeytti jättiläinen.

– Olkoon menneeksi, – sanoi Matti, – ja jos minä arvaan sinun arvoituksesi, niin syön minä sinut.

Jättiläisestä oli tämä tavattoman huvittavaa, hän piti tuosta pienestä aimo kerskailijasta ja asetti hänet seisomaan päällensä lumeen. Mutta Matti oli heti jälleen jaloillaan ja komensi: aloita!

– Ei, suuri jättiläinen, – kuiskasi mustakeijukainen, – älä anna narrata itseäsi! Sinä olet tosin viisain mies maailmassa, mutta viisaimmankin voivat nuo tyhmät ihmislapset joskus pettää. – Pidä suusi kiinni! – sanoi jättiläinen suuttuneena. – Sinä saat vielä nähdä, että minä syön tuon nulikan! Minulla on nyt oikein oiva ruokahalu. Vai niin, kolme arvoitusta! No, mitä sinä olet ja minä en ole?

– Kymmenen vuotta vanha, – vastasi Matti Nopsa.

– No, se on kyllä totta. Mutta mitä se on, jota minä olen ja sinä et ole?

Matilla oli hyvä halu sanoa: tyhmä. Mutta hän oli kyllin viisas vastatakseen: tuhat vuotta vanha.

– Niin, niin! Se on myöskin totta. Mutta kuuleppas nyt, – sanoi jättiläinen voitostaan varmana: – Mutta mitä se on, jota en minä ole ja jota et sinäkään ole?

– Krokotiili, – vastasi Matti.

– Krokotiili ... mitä se on?

– No, sopuli, jos sen paremmin ymmärrät.

– Sopuli? No, se on kyllä myöskin totta, – arveli jättiläinen huolestuneena.

– Nyt on sinun vuorosi kysyä.

– Kuka se on, joka syntyi silloin, kun maailma luotiin, ei kuole ennenkun maailma loppuu, eikä kuitenkaan ole vielä viiden viikon vanha?

– Oh, sitä ei kukaan tiedä, et sinäkään, – vastasi jättiläinen hämillään.

– Tiedänpä; se on kuu. No, kuka se on, joka aina nauraa?

Jättiläinen arveli, että se on varmaankin hän itse.

– Ei, se on seinänrako. Arvaa nyt mitä tämä on:

      Lensi lintu siivetöin,
      Istui puussa jalatoin,
      Ampui neiti huuletoin,
      Paistoi ilman pannua,
      Söi ilman suoloja!

Jättiläisen korvat tulivat niin kuumiksi, että ne alkoivat sulaa.

– Syö poika suuhusi! Syö poika suuhusi! – kuiskasi mustakeijukainen. Mutta jättiläinen tahtoi pitää sanansa ja mietti perinpohjin. Miten lintu voi olla siivetöin ja neiti huuletoin, se oli suorastaan käsittämätöintä.

– Kuule nyt, Matti, – sanoi hän, – kumpi meistä oikeastaan on tyhmä, sinä taikka minä?

– Sitä minä en tiedä, – vastasi Matti varovasti. – Mutta lintu siivetöin on lumi ja neiti huuletoin on aurinko.

– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen, – silloin et sinä taidakaan olla tyhmä. Mutta mitä se merkitsee voimaan verrattuna? Tiedätkös, sanotaan, että minä olen maailman voimakkain mies.

– Se sinun tulee myöskin näyttää toteen, ennenkuin uskon sen, – sanoi Matti. – Koeta muuttaa tätä vuorta kolme tuhatta peninkulmaa ja vie se entiselle paikalleen jälleen huomiseksi!

Jättiläinen katseli vuorta, mutta hänen mielestään oli se melkein liian raskas. – Turhaa lorua! – sanoi hän. – Tuota kalliomöhkälettä ei voi kukaan nostaa.

– Kyllä minä voin, – vastasi Matti, –- sen olen oppinut koulussa. Nyt istahdan vuorelle ja istun tässä aamuun asti. Vuori kääntyy maanpallon mukana ympäri kulkien siten kolmetuhatta peninkulmaa kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja huomenna tähän aikaan olemme vuori ja minä jälleen täällä.

– Suuri jättiläinen, hän pettää sinua! – kuiskasi mustakeijukainen.

– Ei, kuules nyt, Matti, – väitti jättiläinen, – nuo ovat vaan oppineitten konsteja. Anna minun osoittaa voimaani sellaisella tavalla, jonka kaikki käsittävät.

– Saat osoittaa, – sanoi Matti. – Tässä on meidän riihemme. Mene ja pistä pääsi suoraan seinän läpi!

Tähän suostui jättiläinen mielellään. Kerta toisensa perästä paiskasi hän jäisen päänsä seinään, niin että jääsirpaleet päästä lentelivät, mutta seinän läpi ei se vaan mennyt. Läähättäen selitti hän, ettei sitä voi tehdä kukaan.

– Minä voin sen kyllä tehdä, – sanoi Matti. Sitte juoksi hän riiheen, pisti päänsä ulos riihenluukusta ja huusi: – Hyvää päivää, suuri jättiläinen! Nyt minä syön sinut!

Tämä oli jättiläisestä niin selittämättömän huvittavaa, että hän rupesi nauramaan. Siitä oli ainakin pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi oli nauranut, ja se oli tapahtunut silloin, kun Thor vaunuineen ajoi kuperinkeikkaa pilvissä. Niin hillitsemättömästi rupesi hän nyt nauramaan, että hän aivan unohti vanhan, hauraan ja heikon jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet, pää oli hankautunut riihen seiniä vastaan, jäinen sydän oli sulanut ja jalat muuttuneet meressä vedeksi. Nauru ja auringon paiste tekivät hänestä tykkänään lopun. Prrr, katrakull, pimpass! Koko jääolento meni murskaksi ja jäljelle jäi vaan suuri kasa vettä ja hyhmää. Siinä oli nyt jättiläisen jäähyväiset tälle maailmalle. Mustakeijukainen peljästyi niin, että hän livisti tiehensä minkä voi, juoksi metsään, tarttui jäniksenlankaan ja lopetti mustan elämänsä valkoisessa lumessa.

Matti Nopsa oli ylpeä voitostaan, mutta hänen kävi sääliksi, että niin voimakas jättiläinen oli yhtäkkiä muuttunut vesilätäköksi. Kylän lapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina tuolle korkealle kinokselle, johon jättiläinen oli uupunut, ja mietiskelivät, olikohan hän syönyt montakin lasta. Mutta eräs pieni tyttö hiihti suksillansa kinokselle ja sanoi: – Ei, jättiläinen oli hyvä, jättiläinen ei ole syönyt lapsia. Kirjoittakaamme hänelle hautakirjoitus. – Ja sitte hän kirjoitti suksen sauvalla lumeen:

»Tässä lepää viimeinen härmäjättiläinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta hän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. On hyvä olla viisas, mutta parempi on olla tyhmä ja hyvä, kuin viisas ja paha».

Ja sitte itki pieni tyttö auringonpaisteessa härmäjättiläisen haudalla. Ja härmäjättiläisen hautakirjoitus oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu lumeen.

Punaset kengät.

Oletkos kuullut puhuttavan Löfin Riikasta, joka tahtoi mennä taivaaseen punaiset kengät jalassa? – Mitä ihmettä? Mennä taivaaseen? – Odota hiukan! Löf oli uutisasukas, joka raivasi metsää ja oli rakentanut itselleen mökin sen suuren joen rannalle, joka laskee Oulunjärveen. Lehtinen oli hänen oikea suomalainen nimensä, mutta kaupungissa oli joku kääntänyt hänen nimensä Löfiksi, se oli muka hienompaa. Kunnollinen työmies hän oli, ja hänen vaimonsa oli yhtä ahkera. Talvella hoiti vaimo kahta lehmää ja kahta lammasta, mutta kesällä auttoi hän miestään tervan poltossa, ja elukat saivat parhaastaan tulla omin neuvoin toimeen, paitsi silloin, kun satuttiin saamaan kylästä joku paimenpoika ruokapalkalla.

Heidän ainoa rikkautensa oli tyttö, jonka nimi oli Erika ja jota kutsuttiin Riikaksi. He olisivat kyllä toivoneet itselleen poikaa, joka kerran olisi auttanut isää tervahaudalla, mutta Riikka oli jo seitsemännellä, eikä hänellä vielä ollut veljeä.

Kirkolle ei ollut pitkältä, mutta kylään oli pitkä matka, ja Riikalla ei ollut ketään, jonka kanssa olisi leikkinyt, kun vanhemmat olivat metsässä. Mutta Riikka ei ollut neuvotoin. Hän teki itselleen lehmiä männynkävyistä, pani niille tikuista neljä jalkaa, kaksi sarvea ja hännän. Ne asuivat hänen navetassaan tuvanportaan alla, mutta Riikalla itsellään oli oma tupa ja talo erään suuren kiven takana veräjän luona. Joka aamu vei hän lehmät laitumelle ja joka ilta kotiin lypsettäväksi. Särkyneen lautasen palaset olivat olevinaan viilipyttyjä. Yhtä hauska se oli. Lehmät olivat siivoja lehmiä, jotka eivät koskaan juosseet hänen luotaan metsään, eikä mitkään karhut niitä ahdistelleet. Männynkävythän osasivat puskea.

Riikalle juohtui mieleen, että lehmien seurassa tulisi olla lampaita. Hän löysi metsästä leppien siemennuppuja ja teki niille jalat. Ne olivat pikku lampaita; niitä ei hän voinut lypsää, sillä lampaita ei lypsetä. Mutta leppien siemennuput eivät olleet yhtä kuuliaisia kuin männynkävyt; ne pyörivät pois tuulen mukana, linnut nokkivat niitä ja saivat tikkuja kurkkuunsa.

– Minä tarvitsen paimenpojan, – ajatteli Riikka. – Enhän minä voi olla koko päivää metsässä lampaita paimentamassa. Minunhan täytyy puhdistaa tupani ja lakaista lattiani. Jospa minä saisin veljen paimenpojaksi! Rakas Herra Jumala, anna minulle pieni veli!

Riikka oli joka sunnuntai kuullut isän ja äidin lukevan Jumalan sanaa. Hän tiesi, että Jumala on hyvä, että Hän mielellään antaa, jos Häneltä pyytää jotain hyvää, ja että Hän asuu taivaassa. Ja tapahtui, että Jumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan rukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun toimeen maailmassa.

Kun Riikka palasi tupaan, näki hän suureksi ilokseen pienen veljen samassa kätkyessä, jossa hän itse oli muutamia vuosia ennen nukkunut. – Äiti, äiti, – huusi hän, – Jumala on antanut minulle paimenpojan! Anna hänen heti tulla minun kanssani lammasten luo metsään!

– Odota vähän! – sanoi äiti.

Isä sanoi: – Odota, kunnes pikku veljesi on oppinut kävelemään!

Pojalle annettiin nimeksi Maunu, ja Riikka odotti koko kesän, syksyn, talven ja kevään, mutta vielä seuraavan kesän alussa osasi Maunu ainoastaan ryömiä niinkuin koiranpenikka, sillä jalat eivät häntä kannattaneet. Riikan lehmät ja lampaat olivat talven ajan asuneet takan alla padan kanssa, mutta nyt täytyi niiden päästä laitumelle, ja heti kun lampaat tulivat ulos, vei tuuli ne mukanaan. Riikan kärsivällisyys loppui. – Rakas Herra Jumala, – pyysi hän, – opeta Maunu käymään, että saisin hänestä paimenpojan!

Riikka toivoi, että Maunu hänen tupaan tullessaan juoksisi häntä vastaan. Mutta ei, Maunu ryömi entiseen tapaansa, eikä Riikka voinut käsittää, miksi Jumala ei auttanut. – Kenties ei Hän ole kuullut minua! Kenties täytyy minun mennä Hänen luokseen taivaaseen, että Hän oikein kuulisi pyyntöni!

Eräänä lauantai-iltana hämärän ajalla saapui taloon kuljeskeleva suutari raskas pussi seljässä. Isä oli ulkona ja Riikka oli lehmiensä luona; äiti kehräsi tuvassa ja suutari latoi pöydälle joukon kenkiä, joita hänellä oli sekä suurille että pienille. Äiti osti isälle parin pieksuja ja itselleen puukengät. Lapset eivät nyt mitään kenkiä tarvinneet; Riikka kulki avojaloin, ja Maunu sai odottaa, kunnes hän oppi kävelemään.

Mutta suutari oli itsepäinen. Hänellä oli pienet pieksut juuri Riikkaa varten ja kun ei äiti tahtonut niitä ostaa, veti hän pussistaan esiin parin punaisia sahviaanikenkiä, jotka olivat jollekin herraslapselle tilatut.

– Menkää matkaanne! Tuollaista turhamielisyyttä! Mitä minä tuollaisilla koruilla tekisin? – vastasi äiti.

– Ostakaa nyt sentään, – pyysi suutari liikuttavasti; – saatte ne puolella hinnalla. Minä tein ne herrastalon pienelle neidille, mutta ne eivät sopineet hänelle, ja niin sain minä, köyhä mies, pitää ne ja menettää kaiken sen, mitä ne olivat minulle maksaneet.

Liekö sitte syynä ollut äidin hyvä sydän, vaiko se, että kengät sai puolella, pääasia on, että äiti lopuksi osti nuo punaiset kengät. Ne piti säilytettämän lukitussa arkussa. Riikka ei saisi niitä nähdä, ennenkuin hän tuli ymmärtäväisemmäksi. Kengät olivat tehdyt yhdentoista vuoden vanhalle tytölle. Ja kun arkku oli ullakolla, mutta äidin täytyi mennä lehmiä lypsämään, niin asetti hän kengät toistaiseksi nurkkakaappiin.

Keväällä oli taloon tullut sokea ruotimummo, jonka piti olla talossa kolme kuukautta. Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun isä ja äiti menivät kirkkoon, lupasi ruotimummo heidän poissa ollessaan hoitaa taloa ja lapsia. Riikka tuuditti pikku veljeä ja mietiskeli, milloinkahan Jumala antaisi sille niin lujat jalat, että se kykenisi hänelle paimenpojaksi.

– Onko taivaaseen pitkä matka? – kysyi hän ruotimummolta, joka istui ja luki ulkoa vanhoja virsiä, joita hän ei enää voinut lukea kirjasta.

– Muutamilla on pitkä matka ja muutamilla lyhyt, – vastasi mummo, – mutta hyvillä lapsilla ei ole koskaan pitkältä taivaaseen. Heidän tulee vaan muistaa, että tie on kapea ja tien molemmilla puolilla on syvät ojat: oikealla puolen maailma ja vasemmalla puolen synti. Eikä sitä niin tarkasti tiedä, mitä alla on. Mutta sen, joka tahtoo taivaaseen vaeltaa, tulee kulkea varovasti ja katsoa suoraan eteensä; ei saa katsella oikealle, ei vasemmalle, eikä tielle jalkojensa alla.

Riikan miettiessä, mitähän nämä sanat merkitsivätkään, sattui hänen katseensa puoliavoimeen nurkkakaapin oveen, ja siellä kiilsi jotain punaista. Äiti oli kiireissään sunnuntai-aamuna unohtanut kätkeä punaiset kengät kirstuun.

Riikka tuli uteliaaksi, kiipesi hiljaa penkille ja veti kengät esiin. Oi, niin kauniit kengät! Näin koreata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt. – Ne ovat liian pienet äidille, ne ovat varmaankin minua varten tehdyt!

Sitte koetti hän kenkiä. Niin, vähän liian isot ne olivat, mutta sitte ne eivät purista varpaita. Oi, miten hienoa! Ja samassa juolahti hänelle mieleen, että nythän hän voisikin mennä taivaaseen. Ei hän voinut mennä sinne avojaloin, mutta näin hienoissa kengissä Jumala kyllä hänestä pitäisi.

Tuossa tuokiossa oli hän ulkona, eikä köyhä, sokea ruotimummo huomannut mitään. Mistä Riikka nyt löytäisi Jumalan? Taivas oli niin suuri ja niin korkea... Mutta jos hän menisi vanhan, kyhmyisen männyn luo, jonne hän näki auringon eilis-iltana laskeutuvan? Aurinkohan menee Jumalan luo nukkumaan; siis täytyy Jumalan asua kyhmyisen männyn takana.

Riikka kiirehti askeleitaan. Hän tahtoi joutua takaisin päivälliseksi. Joka toisella askeleella katsoi hän jalkoihinsa. Kengät olivat niin pehmoiset; tikut ja kivet eivät ollenkaan tuntuneet. Kengät laahasivat hiukan, koska olivat liian suuret, mutta ei se haitannut sitä, joka oli tottunut käymään avojaloin.

Kuitenkin oli jotain hyvin kummallista noissa uusissa kengissä. Sillä kaikkialla missä Riikka kulki, tuntui hänestä, kuin olisi joku huutanut hänen jälkeensä. Veräjä sanoi: – Minnekäs Riikka on matkalla niin kauniissa kengissä? Tie sanoi: – Varo kenkiäsi, etteivät kastu rapakossa! Aita sanoi: – Kiipeä minun ylitseni, jos uskallat niin koreilla kengillä! Ja harakka ladonkatolla nauroi: – Anna minulle kenkäsi, Riikka, näethän, että olen avojaloin!

Tie kulki lähellä joen rantaa ja sielläkös syntyi sipinää suuressa koskessa, kun Riikka tuli lähemmäs. Kaikki aallot, kaikki kivet ja kaikki hyppivät kalat huusivat: – Riikka, Riikka, Riikka, me olemme niin köyhiä, anna meille punaiset kenkäsi!

Eikä asia muuttunut paremmaksi, kun hän tuli kyhmyisen männyn luo ja istahti lepäämään eräälle kivelle. Siellä oli suuri muurahaispesä männyn juurella; sata muurahaista tahtoi kiivetä hänen jaloilleen ja syödä hänen kenkänsä. Heinäsirkka oli yhdellä hyppäyksellä hänen hameensa liepeellä, kihnutti jalkojansa ja sanoi: – Muurahaiset ovat niin nälkäisiä, Riikka, anna niille punaiset kenkäsi!

– Etkös häpeä! – sanoi Riikka, hyppäsi seisoalleen ja puisti elukat itsestään. Mutta nyt oli hän männyn luona, ja missäs oli taivaaseen vievä ovi? Yhtä kaukana oli yhä männynkin takana taivaan sininen reuna. Eikö taivaassa ollutkaan ovea? Tahi kenties ei Jumala ollut kotona? Kenties oli hän kirkossa?... Niin, nythän oli sunnuntai! – Miten tyhmä olinkaan, – ajatteli Riikka. – Tänään on Jumala kirkossa. Minun täytyy mennä sinne.

Oli vielä hyvä matka kirkolle, mutta Riikka astui reippaasti. Hän oli ollut ennen siellä isän ja äidin kanssa jouluaamuna ja silloin oli hänellä ollut sukat ja virsut, mutta nyt oli hän paljo hienompi.

Riikka tuli kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Siellä oli paljo väkeä ja kaikki penkit olivat täynnä. Riikka tunkeutui sisälle ja istui käytävän lattialle. Silloinhan hänen täytyi ojentaa jalkansa, niin että kaikki saivat nähdä hänen punaiset kenkänsä. – Mitähän ne pitävät minun punaisista kengistäni, – ajatteli Riikka. Pappi saarnasi ja messusi, urut soivat, kansa lauloi virsiä, mutta Riikka ei kuullut mitään, hän näki vaan punaiset kenkänsä ja ajatteli, mahtoiko kirkossa olla muita yhtä koreita kuin hän.

Jumalanpalvelus loppui, kansa virtasi ulos kirkosta ja Riikka meni myös. Kuka veti häntä hameesta kirkon portailla? Äiti se oli, hänen oma äitinsä, ja heti jälessä tuli isä. – Rakas lapsukaiseni, kuinka sinä olet yksin tänne tullut?

– Minä menin taivaaseen pyytämään Jumalalta, että hän opettaisi Maunua kävelemään, mutta Jumala ei ollut kotona. Minä luulin hänen olevan kirkossa.

– No löysitkö sinä hänet kirkosta? Oletko sinä rukoillut oikein hartaasti, niinkuin Jumalaa tulee rukoilla?

Ei, sitä ei Riikka ollut tehnyt. Hän häpesi sitä tunnustaa. Hän oli aivan unohtanut, mitä varten hän oli tullut kirkkoon.

– Minä ymmärrän, – sanoi äiti, joka nyt huomasi punaiset kengät, – sinä et tiedä parempaa. Onhan suuriakin ihmisiä, jotka eivät ajattele muuta kuin turhamielisyyttä kirkossa. Heitä nyt pois koristuksesi, ja kulje meidän mukanamme avojaloin kotiin!

Riikka totteli. Äiti tarkasteli kenkiä. Ne olivat lintassa, likaiset ja repaleet. – Miksi en lukinnut heti pahuksia arkkuuni? Nyt eivät ne kelpaa mihinkään muuhun, kuin lapselleni turhamielisyyttä opettamaan. Tule Riikka!

Kotimatkalla tulivat he kosken rannalle. Kivet, virta ja kalat ilkkuivat kuten ennenkin: – Riikka, Riikka, me olemme köyhiä, anna meille kenkäsi!

– Kuule, äiti, mitä ne sanovat!

– Mitä ne sanovat? – Ne sanovat: me olemme niin köyhiä, anna meille kenkäsi!

– No, eivät ne tule rikkaammiksi siitä aarteesta. Mutta saakoot mielellään, mitä tahtovat.

Ja niin heitti äiti punaiset kengät koskeen. Riikka näki niiden tanssivan aalloilla, kunnes virranpyörre ne nielasi. – Voivatkohan kalat uida niissä, – ajatteli Riikka. Mutta hänellä oli itku kurkussa. Ei hän koskaan maailmassa saisi enää niin kauniita kenkiä.

– Älä itke, – lohdutti äiti. – Mitä’ sinä luulet, että Jumala olisi sanonut, jos sinä olisit tullut hänen luokseen punaisissa kengissä. Jumala olisi sanonut: – Välitänkö minä sinun punaisista kengistäsi? Pois luotani, turhamielinen sydän! Minun luokseni tulevat ainoastaan köyhät ja nöyrät ihmiset, ja ne tulevat kaikki avojaloin!

Riikan pyyhkiessä kyyneleitään tapahtui, kun he tulivat kotiin, että ruotimummo tuli heitä vastaan pikku Maunun kanssa, joka nyt otti ensi askeleitaan omin jaloin. Ja Riikka tuli niin iloiseksi, että hän aivan unohti punaiset kenkänsä. Jumala on niin ihmeellisen hyvä, että hän kuulee nekin rukoukset, jotka ihminen on ainoastaan ajatellut, mutta unohtanut rukoilla.

Petter Marttinen tuli jauhojansa hakemaan myllystä. – Niin ja niin paljo tulee olla jauhoja, – arveli Petter, – sillä niin ja niin paljo rukiita minä tänne toin.

– Niitä tulee olla yksi kappa enempi, – vastasi Mylly-Matti.

– Ei, mutta, – sanoi Petter.

– Kyllä, mutta, –- sanoi Matti, – sillä niin ja niin paljo sinä tänne toit.

Matti oli itsepäinen. Ja mitäs Petter rupeaisi kinastelemaan, koska hän sai enempi? Mutta se, joka oli suutuksissaan, oli myllärin Maija.

– Kuuleppas nyt Matti, – sanoi hän ukolleen, sinä olet niin typityhmä, että sinä voit syödä lusikan puuron mukana. Miksi sinä lahjoitit Petterille kapan jauhoja, kun ei hän niitä tahtonut ottaa?

– Koska ne oikeuden mukaan olivat hänen, – sanoi Matti viattomasti.

– Hänen ja hänen? Sinun ne olivat, koska ei hän tahtonut niitä ottaa. Tulee aina pitää puoliaan, tulee olla ovela.

Matti ihaili Maijan tavatonta ymmärrystä. Hän piti kyllä puoliaan, hän oli ovela, hän! Mutta eräänä päivänä valitteli hän:

– Rotat syövät meidät kokonaan.

– Eivät ne ole minuun koskeneetkaan, – sanoi Matti.

– Ne syövät kaikki mitä meillä on, – selitti Maija.

– Yöllä ovat ne syöneet reijän Mikkolan säkkiin.

– No, viritä hiirenloukkuja!

– Luuletko, että ne menevät pyydyksiin? Mitä vielä, siksi ovat ne liian viisaita. Mutta nyt olen minä ovelampi niitä. Minä viritän rotansakset ja kylvän jauhoja niiden päälle, niin että ne näkevät vaan jauhot.

Maija viritti rotansakset myllynlattialle ja riputti jauhoja niiden päälle. Vähän ajan perästä kuuli hän Pikku-Matin huutavan niin kovasti, että se kuului, vaikka myllynratas kolisi.

– Mikä poikaa vaivaa? –

Pikku-Matti oli kolmivuotias vapautta rakastava mies; hän vaelteli ympäri ilman poliisia. Nyt oli hänen oikea jalkansa tarttunut kiinni rotanpyydykseen.

– Saitko sinä jotain? – kysyi Matti suppilon kautta myllyn ylikerrasta.

– En muuta kuin yhden pojan, joka on tyhmän isänsä kaltainen, – vastasi Maija, irroittaen pojan rotanpyydyksestä.

– Nyt tulen olemaan viisaampi, – ajatteli Maija. – Mitä ne välittävät pienistä loukuista? Nyt tulen virittämään kokonaisen vuoren niille. – Sitte otti Maija vanhan hyljätyn tomuluukun, joka oli raskas kuin ovi, asetti sopivan puikon sen alle ja puikon alle palan paistettua juustoa. – Haju viekoittelee ne tänne ja täällä tulee kestit. Koko rottaparvi rupeaa jyrsimään kilpaa, ja, puksis, putoaa luukku.

Seuraavana aamuna oli Maija utelias. Oikein, luukku oli pudonnut, mutta reuna oli ylhäällä. Vähemmän kuin kuusi ei niitä voinut olla, kenties oli niitä koko tusina. Maija nosti riemuissaan luukkua ja löysi parhaan kanansa, joka oli aivan litistyneenä rottien vuoren alla.

– Saitko jotain? – huusi Matti suppilon kautta.

– Sain, – vastasi Maija puoleksi itkien, – minäkin rupean tulemaan sinun kaltaiseksesi, isä! Kuinka minä voinkaan unhoittaa, että kanoilla on tapa pistäytyä myllyyn, saadakseen osansa jyväsäkeistä?

Nyt loppui vähäksi aikaa sota rottia vastaan. Mutta nuo kiittämättömät kuokkavieraat käsittivät niin vähän Maijan rauhaa rakastavaa ajatustapaa, että ne tulivat yhä julkeammiksi. Vihdoin nakersivat ne rikki Matin saappaat ja Maijan sukat.

– Kas niitä, miten hyvä ruokahalu niille on tullut! – sanoi Matti.

– Ei, nyt ei auta mikään muu, kuin että lainaamme lukkarin kissan. Se kuuluu olevan oikein mainion viisas rottakissa, lukkarin muorin sanojen mukaan.

– Niin, niin, – sanoi Matti. – Kunhan hän vaan ei sinua narraisi.

– On kai minulla sentään enemmän ymmärrystä kuin kissalla ja sinulla, – tiuskasi Maija.

Maija sai lainaksi lukkarin kissan ja kestitsi sitä niin maidolla ja jauhopuurolla, ettei mirri ollenkaan välittänyt rotista.

– Vai niin, – sanoi Maija, – aijotko sinä olla minua ovelampi? – Sitte antoi hän mirrin nähdä nälkää kaksi päivää sillä seurauksella, että mirri söi häneltä parhaan kukonpojan. Jotainhan täytyy saada, kun on pyydetty vieraaksi.

– Saitko jotain? – kysyi Matti.

– Sellainen! Odotappas, nyt saat ensin nähdä nälkää ja sitte sinut suljetaan myllyyn!

Mirrin oli nälkä ja hän asettui vahtimaan, nyt vihdoinkin hoitaakseen virkaansa. Rotan hajua oli siellä joka nurkassa. Mutta rotat olivat yhtä oveloita kuin mirrikin, eivätkä tulleet ulos koloistaan. Mirri sai odottaa. Mutta mirri ei ollut suotta niin mainion viisas, miksi lukkarinmuori oli häntä kehunut. Tuolla oli tyhjä säkki myllyn lattialla. – Jos minä nyt menen säkkiin, – ajatteli mirri, – niin tuntevat rotat ainoastaan jauhojen hajun ja luulevat, että minä olen juossut pois.

Niin, mirri kömpi säkkiin. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä. Sillä Matilla oli paljo tänä yönä jauhatettavaa ja hän kulki lyhty kädessä myllyssä nähdäkseen, oliko jyviä suppilossa, etteivät kivet kuumenisi. Silloin liikkui jokin tyhjässä säkissä. – Vai niin, – ajatteli Matti, – ovatko ne nyt tuolla? Nyt ei niille enää kelpaa saappaat ja sukat, nyt täytyy niille olla säkin parhaat jauhot. Mutta minä ne kyllä narraan. Ovela täytyy olla.

Matti sitoi varovasti säkinnuoran kovaan solmuun, heitti säkin selkäänsä ja meni myllynrännille. Vesi virtasi, Matti piti säkkiä niin kauan veden alla, että rottien varmaankin nyt jo täytyi olla kuolleina. – Miten ne potkivat ja vinkuvat ne raukat! – ajatteli Matti. – Oih! Sellaista inhoittavaa työtä. Mutta nyt minä narraan Maijaa, joka on niin käsittämättömän ovela!

Kun kaikki säkissä oli hiljaa, meni Matti kotiini otti säkin mukaansa ja pani sen tuolille sängyn viereen, jossa Maijan hame riippui. Aamulla aikoi Maija ottaa hameensa, mutta löysi hämmästyksekseen märän säkin.

– Mitä siinä on? – sanoi hän.

– Siinä on uusia perunoita, – sanoi Matti. Niin viisas ei hän ollut mielestään ollut eläessään. Uusia perunoita! Ja sitte ne olisivatkin noita kauan turhaan pyydystettyjä rottia! Matti nauroi, niin että putosi säkin päälle istumaan.

– Kuules nyt, ukkoseni, – sanoi Maija epäilevänä, – sinä olet luotu narrattavaksi, mutta et muita narraamaan. Avaa heti säkin nuora!

Umpisolmu leikattiin auki, ja siellä makasi lukkarin ylistetty mirri aivan näköisenään, mutta sillä erotuksella, että hän nyt oli kuollut. Matin tavatoin iloisuus sai ällistävän lopun.

– Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä! – olivat ensimäiset sanat, jotka Maija sai kuuluviin hämmästyneiltä huuliltaan. Hän olisi voinut lisätä sanat, joita niin usein on syytä puheeseen liittää: – tyhmästi, mutta hyvässä tarkoituksessa!

Kun hän jälleen oli saanut takaisin palasen entistä rohkeuttaan, lisäsi hän: – Nyt ei auta muu, kuin että koko mylly täytyy polttaa!

– Tokkohan? – sanoi Matti.

– Täytyy, – sanoi Maija, – sillä ihmisen tulee olla ovela.

– Tokkohan? – sanoi Matti vielä kerran.

Tiedätkö, lapsi, mitä suojelusenkelisi sanoisi, jos hän istuisi jonakin aamuna vuoteesi vieressä ja näkisi sinut valmiiksi puettuna menemään päivän askareihin? Hän sanoisi:

– Rukoile Jumalalta selviä ajatuksia, ja hanki ajatellaksesi hyödyllisiä tietoja. Rakasta hyvää, missä ikinä sitä löydät, ja inhoa pahaa, missä ikinä se sinua viekoitteleekin. Säilytä mielikuvituksesi puhtaana, että Jumala joka silmänräpäys voipi katsella sitä niinkuin kristallikirkasta lähdettä. Mutta ennen kaikkea opi kieltämään oma tahtosi, ja taivuta se vapaaehtoiseen tottelevaisuuteen sen hyväksi, joka on oikein, niin olet oppinut vaikeimman tehtävän maailmassa. Tahdosta riippuu toiminta, ja toiminnasta riippuu ihmisen arvo. Mutta oman tahdon taivuttamisessa on paljo vastusta ja usein kyyneleitäkin. Monet kiitetyt sankarit ja kuninkaat ovat hallinneet maita ja kansoja, mutta joutuneet perikatoon, kun eivät ole voineet hallita itseänsä.

Tahdon kertoa sinulle kolme muistoa lapsuudestani. Ne olivat vähäpätöisiä tapauksia, mutta en unohda niitä helposti, koska olen niistä oppinut, miten lasten tulee taivuttaa omaa tahtoansa.

Olin yksi niistä onnellisista lapsista, joilla on hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Isäni ja äitini näkivät: meidät mielellänsä iloisina, eivätkä koskaan kieltäneet meiltä viatointa huvia. Meillä oli paljo vapautta, mutta aina sillä ehdolla, että tottelisimme, ja