The Project Gutenberg EBook of Iltalampun ääressä II, by Aina This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Iltalampun ääressä II Uusia kertomuksia Author: Aina Translator: Teuvo Pakkala Release Date: March 6, 2006 [EBook #17931] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ II *** Produced by Tapio Riikonen ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ II Uusia kertomuksia Kirj. Aina [Edith Forssman] Suomentanut Teuvo Pakkala Söderström ja Kumpp., Helsinki, 1895. SISÄLLYS: Koti Muistoruno Rakkaudesta Vanha Maija Taistelu olemassa olosta Isoäidin tanssikengät Liikalainen Tulevaisuuden eteen KOTI. Joulukertomus. _Tervehtii jo meitä Joulu armainen._ -- -- Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä tungoksessa, -- tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle kätensä tervehdykseksi. -- Täällä junalla on todella sellainen tungos, kun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin koko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä. -- Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki haluavat kotia joululle. -- Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä valituita. -- Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä tungoksessa tänään? -- nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla, kirkkailla silmillään. -- Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan ruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä on tavattu hengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole voineet ymmärtää kuoleman syytä. -- Uh, niin inhoittavaa! -- Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen materialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä varmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan kysyä, lasten ja kukkasten kera? -- Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme täksi päiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi rakasta kotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin että kaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle! Hänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu loisti. Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä silmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle, heleälle ja nuorekkaalle muodolle. -- Katsokaas! -- professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi katsomaan ikkunasta, -- Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu juhlapukuun, ja kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä. Pehmoinen, puhdas lumi on joulun runoutta, huurteisissa metsissä, joissa talvitaivaan tähdet kimaltelevat lumikiteissä, niissä on tunnelmaa; reki liukuu liukkailla teillä niinkuin satumaassa ja kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on kuin kaukaista laulua jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen syrjäisillä seuduilla. Tohtori katsoi häneen hymyillen: -- Tehän runoilette, hyvä rouva! -- En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona -- kaikki muistoni ovat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä estettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito, vaan kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen kaihonnut! -- Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä seutuja: -- Minusta tuntuu, että juna menee niin hitaasti. -- Hän hymyili ja nyökytti päätään professorille, joka istui sohvalla toisella puolen vaunua ja huvitteli vanhinta lastansa -- vaaleaveristä, viisivuotiasta poikaa -- näyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta joululehdestä. -- Miehenikin ikävöipi maalle -- sanoi nuori rouva hyväilevällä äänellä. -- Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä on innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen ivallisesta katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta! -- Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota kummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä pienempiä osiansa myöten. -- Eikö teillä ole koskaan ollut kotia? -- Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen olentoni on pitänyt olinpaikkanansa. -- Koditon, oh Jumalani! -- hän otti kiihkoisesti syliinsä kaksivuotiaan lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi lapsen rinnoilleen, -- minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on puuttunut paras, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä koti -- joutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa -- on aina sydämessään säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden toiveitten -- vielä läpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin tähti, kun jo kaikki muu on pimentynyt. -- Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva! -- En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä arvoinen sellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat, kauniimmat muistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta, siskoelämästä ja lapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on hyvä koti pienelle ihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja vaikutuksen alaisena voi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on. -- Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali? -- Niin pitkälle en mene -- vastasi rouva nauraen -- minä tahdoin ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä -- esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos saa takaisin silläkään. -- Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota tarkoitatte -- kodin? -- tohtori kysyi pilkallisesti. -- Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä ihmiseenkin -- rouva vastasi yksinkertaisesti. Tohtori kumarsi: -- Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle, rouva hyvä? -- Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte mielellänne tyhjentää sen pohjaan -- hän sanoi iloisesti. -- Jaloimmat, puhtaimmat tunteet ovat sanassa _koti_. Koti kasvattaa isänmaan rakkauden -- ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja -- se kuvastaa meille ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan. Tohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: -- Minulla on elämän periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin arvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään kolkkaa maanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa yhtäkään veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan samalla mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte, rouvaseni -- kysykää ruumismadoilta sitä asiaa -- maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän ei olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen professori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli hiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä koettaen päästä katselemaan ulos ikkunasta: -- Äiti! -- Rouva vavahti kuullessaan lapsen äänen: -- Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on hevosia? -- Emme ole poikaseni, se ei ole meidän asema, ja nuo hevoset eivät ole isoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jotka myöskin ovat lähettäneet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita. -- Äiti, kerro millaista on siellä perillä, vaan ensin hevosista. -- Mutta kultaseni, sinähän tiedät hevosista enemmän kuin minä. -- Niin niin, vaan kerro kuitenkin! -- No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin näemme Anderssonin, isoäidin luotetun ajajan, joka seisoo siinä ja hymyilee ja ojentaa kätensä ottaen syliinsä pikku Gärdan, ja tavaramakasiinin luona hirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja Kipunalla kaunis vaaleankellertävä kihartava harja. -- Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on Gärdan, se on niin lauhkea ja sopii tytölle! -- Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja kauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt ovat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä, joka olet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson hyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä niin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, luimistavat korvansa ja syöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire. -- Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen kylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien kynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille, pienoiseni ja -- kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla, me olemme kotona! -- Ja sitte äiti, entäs sitte -- pienokainen oli käärinyt pulleat kätösensä äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin silmiinsä. -- Sitte, lapseni -- äiti loi poikaan haaveilevan katseen -- sinä näet, John, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja kynnyksellä seisoo isoäiti itse, avosylin tervehtien meitä tervetulleiksi! -- Ja entäs joulukuusi, äiti? -- Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen latvassa tähti -- Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon kynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme sisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat: Tervehtii jo meitä Joulu armainen -- -- Vielä kerro, vielä, vielä -- -- -- Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa ja astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan. Gärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja annat kättä joulupukille. -- John ei koskaan pelkää! Äiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: -- Se onkin kiltti pukki, hän tuo lahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka istuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä äänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on niin kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan haju -- siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin hiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa »rauhaa maahan» luonnon uinuessa. -- Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö Anderssonia. Hyvästi herra tohtori -- rouva kääntyi ja ojensi hänelle kätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde -- jääkää hyvästi! Tohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen omituisesti: -- Kiitoksia kertomastanne kauniita -- satuja! Rouva pudisti päätään: -- Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma. Tohtori hymyili epäilevästi: -- Pieniä asioita pienille lapsille! -- Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi -- eivät ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana koti on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu. Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti: -- Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha oppimaan sitä läksyä -- hän sanoi surunvoittoisesti. -- Vaan kuule, John -- tohtori otti pojan syliinsä -- en minä näe yhtään ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei olekaan muistanut, että nyt on jouluilta? Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi: -- Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin. -- Hiljaa, hiljaa poikaseni -- äiti pani kätensä pienen rupattajan suulle. -- Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen huulilta -- tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä muisti, huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu! -- Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan -- John oli heti valmis sovintoon. -- Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi »tyhmälle sedällekin» -- tohtori vastasi hymyillen -- minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia -- hyvästi! Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään -- tuo lämmin perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä tuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin -- -- Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: -- Minä tiedän, että olen hullu -- hän mutisi -- vaan minä kadehdin heidän -- kotiaan! * * * * * Juna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä peittyi hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan lumipeitteistä maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten kiitäessä mielihalulla. Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja maanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana kuin taivaan tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen vieressään ja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen muita huomata tuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä saada herättää nukkuvat lapset riemuhuudolla: -- Nyt ollaan kotona! Se hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen, John sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: -- John näkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta. -- Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti -- ah, äiti, äiti! -- nuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen syliinsä -- voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia. -- Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin -- sanoi professori ystävällisesti -- minun kukkani oli liian syvään juurtunut lapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän lapsemme oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä, sillä jalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni sydänkäpyseni, ei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi -- -- Ja sekö kaikki on kodin ansiota? -- Niin minulla on täysi syy otaksua. -- Ehkä hyvästä tyttärestä tulee aina hyvä vaimo -- isoäiti veti rakkaasti nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset syöksyivät joulukuusen luo, joka loisti täydessä kirkkaudessaan ja näytti heille riemuitsevan ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut. -- Onko sinulla joulupukkikin, mummo? -- kysyi John. -- Onpa vain, siitä saat olla varma, poikaseni -- ja sinä minun kultakipeneeni -- iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua teille! Tulkaa tänne joulukynttiläin valoon, tyttäreni, minun pitää katsella sinua oikein tarkoin. Jumalan kiitos, sinähän olet aivan niinkuin ennenkin. -- Ja sinä myöskin, äiti kulta. -- En ole aivan ennallaan, minulla on enemmän hopeahiuksia ja ryppyjä. -- Ne kuluttaa ja silittää pois lapsenlapset; et voi uskoa, miten mieheni ja minä -- lapsista puhumattakaan olemme olleet iloissamme tästä joulumatkasta, että saamme viettää joulua täällä sinun kanssasi levossa ja rauhassa. On niin sanomattoman hauskaa olla kaikkien rakkaittensa kanssa koolla vanhassa kodissa, jonka sinä, äitiseni, olet tehnyt niin kalliiksi ja mieluisaksi lapsillesi. Kiitos siitä, Jumala sinua siunatkoon! -- Nuori rouva syvästi liikutettuna suuteli äitinsä käsiä, vaan vanhus silitti hyväilevästä hänen päätänsä: -- Elä kiitä minua -- sanoi hän hiljaa -- hyvä koti on Jumalan lahja, paras, mitä voimme maan päällä saavuttaa paitsi lupausta asunnoista tuolla ylhäällä. Siellä, rakkaani, vasta siellä olemme kotona! MUISTORUNO. Vanhoja muistellessa esiintyy aina selvänä monien muiden kuvain joukossa vanhan karjakon pitkä luiseva vartalo, leveä rokonarpinen muoto ja rehelliset silmät. Kauniiksi ei häntä voinut sanoa, vaan perin rehellinen näkönsä todisti, mikä hän oli -- uskotun palvelijan tyyppi vanhoilta hyviltä ajoilta. Meidän päivinämme on harvassa sellaisia ihmisiä, sen vaikuttaa jo ajan henki, mikä kaikkiin elämän oloihin on painanut levottomuuden leiman; nyt ei ole enää aikaa kauvan viipyä yhdessä kohdin, levoton ihmismieli haluaa vaihtelua ja taas vaihtelua ja niin muutetaan paikkoja lakkaamatta, jota tekevät niin ylhäisemmät kuin alhaisemmatkin. Vanha karjakko palveli samassa herrastalossa »koko aikansa», eikä hän koskaan ajatellutkaan muuttaa toiseen taloon. Hän oli emännän luotetuin tuki suuren maatilan talouden hoidossa, oikein kansan sanaan »uskottu henkilö», vaan tämän suosion takia oli hänellä paljon vihollisia tovereissaan, jotka eivät voineet häntä suvaita sen luottamuksen takia, jota osoitettiin hänelle. Hän kärsi kuitenkin tyyneesti tämän kiusallisuuden eikä koskaan muitten palvelijain takia väistynyt velvollisuuksien tieltä. Karjaa rakasti hän kuin äiti lapsiaan, hoiti niitä yöt kaiket -- kun niin oli tarve -- niin tunnollisesti ettei vertaa. Rakkautensa niihin saikin hänet tekemään pientä, viatonta petosta -- mutta se olikin ainoa tekonsa sitä laatua. Hän näet sulloi jauhomitan täyteen jauhonjakopäivinä. Siitä oli aina alituista kiistaa karjakon ja rehumiehen välillä, joka karjakon mielestä sorti navettakarjaa hevosten hyväksi, ja valituksia tehtiin molemmin puolin niin usein, että molemmat lopulta joutuivat isäntäväen pilan ja naurun alaisiksi; sillä vaikka karjakko muuten oli hiljainen ja sävyisä nainen, niin oli hän, kun karjasta oli kysymys, tanakka puolestaan. Muuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan unohdeta runsaita osia, joita hän jakoi lapsijoukolle, joka keräysi padan ympärille hänen juoksuttaessa juustoa, ja sitä kärsivällisyyttä, jota hän osoitti kertoessaan iltakaudet satuja kuunteleville pienokaisille. Talvi-iltain mieluisimpia huveja oli nimittäin, iltasta odottaessa ja Nukku-Matin ahdistaessa, mennä piikain kamariin ja siellä karjakon korkealla sängyllä istuessa kuulla hänen kansanmurteellaan kertovan vanhoja ja moneen kertaan kerrotuita, vaan aina uutuuden viehätyksellä kuultuja satuja, rukin vinhasti suristessa ja hienon langan muodostuessa hänen vikkelissä sormissaan. Vaan vasta omalla alallaan liikkuessa oli karjakko täydessä arvokkuudessaan, silloin kuin hän oli suuressa, raittiissa maitokamarissa, jota hän piti erinomaisessa järjestyksessä ja mallikelpoisen puhtaana. Tunsi todella nautintoa katsellessa kirkkaan puhtaaksi pestyjä hyllyjä, joissa oli pitkät rivit lumivalkoisia maitopyttyjä, maukkaita, kuivamaan pantuja juustoja ja suuria pyttyjä, joissa oli kullankeltaista pappilan voita. Täällä hallitsi karjakko kuin kuningatar epäämättömällä vallalla ja arvolla, ja itse oli aina antamassa joka tipan maitoa, mikä tarvittiin talouteen, jotta ei kukaan pääsisi tekemään epäjärjestystä siellä. Hän olikin ylpeä saadessaan katsojille näytellä aarteitaan ja varustaa herrasväen pöytä herkuilla, jotka olivat hänen hallussaan ja joita tarjoiltiin aina kaikinpuolin maukkaasti laitettuna. Vaikka nykyaikaiset meijerit joka päivä parannettuine koneineen ovat maitotalouden saaneet toiselle kannalle, niin muistelee kuitenkin kaipauksella entisen ajan hauskoja maitokamareita, joissa valmistettiin kaikki talon omiksi tarpeiksi, niin ettei ollut koskaan puutetta voista, hyvästä kermasta ja verrattomasta viilistä. Minä tosiaan uskon, että tuo kunnioitettava vanha karjakko kääntyisi haudassaan, jos näkisi, miten meidän päivinämme hoidetaan karjaa ja miten aamulla joka ikinen maitotippa kulettaa koluutetaan kylänmeijeriin, jollei sellaista laitosta ole itse talossa. Eukko varmaan sanoisi niinkuin moni muukin: -- Talonpoika kokoaa rahaa, vaan työmies ei saa voimaa kurnaali-maidosta. Kun sunnuntaina iltapäivällä sattui menemään maitokamarin ohi, niin kuului sieltä tavallisesti yksitoikkoista, hiljaista muminaa. Kun katsahti sisään, niin näki karjakon puhtaan palttinaisen verhon takana istuvan lukemassa saarnaa vanhasta paksusta postillasta, joka oli hänen oma kallisarvoinen omaisuutensa ja jolla arkipäivinä oli sijansa hyllyllä kevätjuustojen yläpuolella. Hän ei ollut niitä, joka kristillisyyttään piteli esillä kuin kaupankalua, vaan koko hänen elämänsä oli vaellusta Jumalan tahdon jälkeen uskollisessa velvollisuuksien täyttämisessä, ja minä olen varma, että hän luki postillaa yhtä paljon henkensä virkistämiseksi kuin täyttääkseen pyhäpäivän velvollisuutta. Joka aamu, kun hän tuli navettaan -- varsinaiselle työkentälleen -- rukoili hän nöyrästi Jumalan siunausta itselleen ja karjalle, joiden menestys oli hänelle sydämenasiana, ja siunausta olikin hänen työssään. Hänellä »onnistui» karja, sanottiin, vaan itse tiesi hän parhaiten, mistä onni tuli. Karjakko oli tullut pappilaan nuorena, reippaana tyttösenä, oli kuluttanut parhaat nuoruutensa voimat työhön isäntäväkensä hyödyksi, joiden kunnioituksen ja ystävällisyyden hän oli saavuttanut, ja joita kohtaan hän itse tunsi mitä lämpimintä mieltymystä. Nyt oli hän jo aikoja sitten jättänyt parhaan ikänsä, ja kun kunnioitetun perheenisän kuoleman takia pesä hajoitettiin, jossa hänelläkin, palvelijalla, oli ollut kotinsa, niin ei hän enää vanhoilla päivillään tahtonut palvella vieraita, vaan päätti pankkiin sijoitetuilla säästöillään rakentaa itselleen oman tuvan vanhain päiväinsä varaksi. Tuumasta toimeen! Tupa tuli valmiiksi, valkaistuine uunineen ja perunakellarineen tuvan sillan alla, oikein sellainen pieni ihannetupa hänen mielestään, ja sitte rakennettiin siihen vielä pieni pyhäkamari eteiseen, jossa vanhan karjakon hyvin säilyneet ja kirjavat karttuuni- ja villavaatteet, peitteet, silkkihuivit ja vahvaompeleiset pieksut olivat järjestettyinä kaikessa kauneudessaan ja edullisemmassa valossa kuin pappilan ullakon pimeässä sopukassa, jossa niitä lapset olivat katselleet suureksi huvikseen. Hänellä oli siis pieni, rauhaisa soppi vanhoina päivinään, vaan lepo ja vapautensa eivät liene koskaan haihduttaneet entisten aikain kaipausta, pappilaa hän ei unohuttanut koskaan ja suurin ilonsa oli saada vieraakseen matalaan majaansa entisen isäntäväkensä. Silloin pani hän mielellään pannun tulelle, ja nuoret halulla söivät hänen herkkuisia pannukakkujaan, vaikka jo aikoja sitten olivatkin vieraantuneet hänen saduilleen. Nyt on jo monia vuosia sitte vanha karjakko levännyt hiljaisessa hautuumaassa ja vaatimattomassa hautamerkissä on vanhan isäntäväkensä panettamat sanat: -- Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet ollut uskollinen, mene Herran iloon. Kunnia ja kiitos hyvälle, rehelliselle palvelijalle ja rauha hänen muistolleen. RAKKAUDESTA. -- Sinä näytät niin rasittuneelta, Hilja, lepää nyt vähän, minä olen levoton terveytesi takia! -- Ei ole hätää, hyvä täti. Hiljan äänessä oli rohkea sointu ja hän kohotti melkein kärsimättömällä liikkeellä mustatukkaisen tytönpäänsä kirjoitustyöstä, jonka ääressä oli ollut kumarruksissa useita tuntia. -- Sinulla varmaan on taas ylimääräistä työtä. Minä en ymmärrä mitä sellainen merkitsee, kun sinulla kuitenkin on hyvä virka ja siitä sellaiset tulot. Hiljan poskille punat nousivat, ja kiivas vastaus oli tulossa huulilla, vaan hän pakotti itsensä vaikenemaan ja pisti kynän päättävästi taas musteastiaan, jolloin kapteenin rouva Lind otti avainkimppunsa ja meni ruokasaliin järjestämään teepöytää. Hiljan kynä ratisi taas kiireesti paperilla sivun loppuun, vaan sitte ojentausi hän tuolissaan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään. Kapteenin rouva oli oikeassa, Hilja todellakin oli uupuneen ja rasittuneen näköinen, ja silmissä -- jotka olivat suuret ja siniset -- oli raukea tuijottava katse. Veltto ilme ilmestyi vaaleanpunasille huulille, kun hän hetkeksi antautui lepäämään, vaan heti hän taas karkoitti rivakasti uneliaisuuden ja tarttui työhön uudelleen. Kello ruokasalissa löi heleällä äänellä kahdeksaa, teekeittiö kirisi iloisesti ja ovella seisoi pieni, kaunisvarsinen kapteenin rouva: -- Tule nyt, tyttöseni, tee odottaa, ja herra Grönblad myöskin. Tällä nimellä tuntui olevan tenhoisa vaikutus Hiljaan, hän työnsi heti paperit syrjään, silmäsi pikimmältään kuvastimeen sohvan päällä ja riensi sitte kodikkaaseen, valoisaan ruokasaliin. -- Hyvää iltaa, Knuut! -- Hyvää iltaa, Hilja! -- Heidän silmänsä kohtasivat toisiaan ymmärretyllä katseella. Heti istuttiin pöytään ja iloisen emännän ja hänen kahden asuntovieraansa keskustelu sujui vilkkaasti. Kapteenin rouva Lind oli vanhan meriurhon lapseton leski. Hän oli varakas, niin että taloudellisessa suhteessa oli riippumaton mistään, vaan reipas luonteensa ja taipumuksensa iloiseen seuraan -- varsinkin nuorison seuraan -- saattoi hänet aina ottamaan hyvin varustettuun pöytäänsä ja äidilliseen hoitoonsa vähintään kaksi asuntovierasta kerrallaan. Neiti Hilja Ojanen ja ylioppilas Knuut Grönblad olivat asuneet hänen luonaan enemmän kuin neljä vuotta ja sen vuoksi pidettiin heitä kuin perheeseen kuuluvina -- johon kuului, paitse itse kapteenin rouvaa, myös pikku Titti, vaaleankeltainen villakoira, yhtä pullakka ja pyöreä kuin sen emäntäkin. Rouva Lind vakuutti joka päivä, että Hilja oli hänelle kuin oma lapsi ja että Grönblad oli kiltein poika hänen asuntovieraistaan, ja kun Hilja eräänä päivänä suurimpana salaisuutena uskoi eukolle, että Knuut ja hän ovat salakihloissa, niin he olivat kapteenin rouvan mielestä -- »niin sievä pari» ja hän antoi heille hellän sydämensä siunauksen. Siitä oli jo kolme vuotta, ja tuon tuostakin eukko vilkutti tuttavallisesti Hiljalle silmää, kun olivat kahden kesken, ja kysyi, »milloin he julkaisevat kihlauksensa», vaan toinen aina vastasi vähän punastuen, että Knuut oli vielä ainoastaan ylioppilas ja lukee lääkäriksi, joka kestää niin kauan; he eivät olleet aikoneet julkaista kihlaustaan ennenkuin Knuut pääsee kandidaatiksi. Kapteenin rouva oli avomielinen ja hänellä oli suuri vastenmielisyys kaikkea salaperäisyyttä vastaan ja pitkälliset kihlaukset varsinkin olivat hänelle mielenkiusaksi. Vaan nuorten asiain kanssa hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, sen vuoksi täytyi hänen malttaa mielensä, niin vaikeata kuin olikin olla ääneti ja ilmaisematta salaisuus kamreerin rouvalle, joka asui toisessa kerroksessa ja oli hänen uskottunsa. Kolme vuotta oli rouva Lindistä pitkä aika, vaan Hiljasta menivät ne kuin uni; onnellisena ei lue päiviä, ja nämä kolme vuotta olivat olleet iloisinta aikaa hänen elämässään. Yleensä puhuen ei Hiljan elämässä juuri koskaan ollut ylenmäärin ollut iloa tahi päiväpaistetta. Hiljan vanhempien koti oli köyhä ja ihan varatonna joutui hän vanhempiensa kuoltua parinkymmenen vuotiaana maailmaan ansaitsemaan leipänsä, miten parhaiten taisi. Onneksi oli hänellä hyvä käsiala ja oli nopea kirjoittamaan, joten hänen onnistui aluksi hankkia kirjoitustyötä; sittemmin kävi hän kirjanpitokurssin ja vihdoin saikin paikan muutamassa konttorissa. Palkka oli hyvä ja iltapuhteet olivat vapaata aikaa. Tämä riippumattomuus tuntui kyllä onnelliselta, vaikkakin hän -- niinkuin moni muukin -- tunsi, että koko olonsa riippui hänen omasta terveydestään ja työkyvystään, vaan Hiljan elämällä, kun hän asuntovieraana muutti toisesta vieraasta kodista toiseen, oli selittämätön autiuuden leima. Kaikkialla tunsi hän itsensä vieraaksi, erittäinkin kun hän oli umpimielinen ja pysyi vieraana tuntemattomille. Vasta kun hän oleusi rouva Lindin luo, tunsi hän mitä kodikkuus on. Työssä ja yksinäisyydessä oli kulunut hänen nuoruutensa, tuo toivehikas aika, jolle itsekukin asettaa tuhansia mahdollisuuksia seisoessaan sen kynnyksellä, tuo aika, jolloin aavistellen katsoo tulevaisuutta. Hilja oli täyttänyt kaksikymmentä kahdeksan vuotta muuttaessaan rouva Lindin luo. Hän muisti selvästi sen päivän, eikä se varmaankaan koskaan unohtuisi häneltä, sillä silloin näki hän ensikerran Knuutin. Tämä oli solakka, kalpea, vähän etukumarainen, silmänsä olivat kauniit, siniset ja käytöksensä vähän kömpelö, talonpoikaisylioppilas kun oli. Hilja tunsi heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ehkä sen vuoksi, että Knuut oli ujo ja seuraa karttava niinkuin hän itsekin, ja pian alkoi Knuutin persoonallisuus vaikuttaa häneen tietämättään. Hilja rupesi pilollaan opettamaan hänelle kaikkia pieniä sääntöjä sievää käytöstapaa varten seurassa ja oli hyvin rohkea tuon itseään ujomman rinnalla. Pian hän myöskin huomasi, että ujossa ylioppilaassa piili tavattoman runsaat lahjat; rahvaan lapsi, yksinkertaisissa oloissa kasvanut, vaan oli ominneuvoinsa hankkinut itselleen kaikenlaatuista kirjallisuutta, jota ei ollut ainoastaan lukenut, vaan muodostanut mielipiteitä luetusta. Hän oli ajatellut ja miettinyt enemmän kuin useat hänen ikäisensä nuoret miehet, jotka ovat sivistyneistä kodeista, ja hänen ja Hiljan kesken kehittyi pitkät keskustelut päivällispöydässä ajan kysymyksistä ja uudemmasta kirjallisuudesta. Nuori Grönblad, joka tähän saakka oli pysytellyt enimmäkseen kamarissaan ja hyvin harvoin noudattanut rouva Lindin ystävällistä kutsua »pistäytymään sisälle ja puhelemaan jonkun hetken iltapuhteiksi», rupesi vähitellen kaiken joutoaikansa oleskelemaan naisten luona, missä ilta kului vilkkaassa keskustelussa tahi hyvää kirjaa lukiessa. Niin tuttavuus jatkui ja Hilja huomasi, että elämänsä ei aina ollut katoava varjoon, vaan vielä voi se tulla valoisaksikin. Varhaisin nuoruus oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ollut vanha, vielä sydän sykki lämpöisesti ja veri virtasi kiivaasti -- ei, hän ei ollut vanha, vaan vielä tarpeeksi nuori ja jäntevä voidakseen sepittää onnensa, ja tuhannet äänet sydämmessä soivat elämän sulon ylistystä! Kun vuosi oli kulunut, niin oli tämä ilo vähällä saada äkillisen lopun. Knuut Grönblad alkoi näyttää huolestuneelta ja surulliselta, aivan kuin auttamaton asia olisi häntä vaivannut. Vihdoin hän Hiljalle eräänä päivänä, kun olivat yhdessä kävelemässä, uskoi huolensa. Hänellä oli rahahuolia. Tähän saakka oli hän tullut toimeen ansaitsemalla kotiopettajana kesäaikoina ja silloin tällöin saanut isältään kotoa -- vaan nyt oli talo myyty velasta, hänen täytyi keskeyttää lukunsa tahi ottaa laina voidakseen elää kaupungissa, vaan kenen puoleen hän kääntyisi, hänellähän ei ollut sellaisia tuttavia. Hilja kuunteli tyyneesti loppuun, kulki sitte kauan ääneti ja miettiväisenä, vaan lausui vihdoin vähän epäillen: -- Minulla on vähän rahoja pankissa, joita olen palkastani säästänyt; ne ovat siellä nyt käyttämättöminä, ottakaa ne ja maksakaa niistä minulle sama korko, minkä pankki maksaa. Eihän tämä siis ole minun puolestani erityisempää jalomielisyyttä, ottakaa vain ne -- lisäsi hän suostutellen -- minähän saan tehdä niitten kanssa, mitä haluan, sillä ne ovat omaa ansiotani, eikä teidän tarvitse hankkia takuita niille. Ylioppilas katsoi häneen pitkistään ennenkuin purkautui innokkaasti ylistämään hänen suurta jalomielisyyttään, hyväsydämisyyttään, vaan loppupäätös oli se, että hänen oli mahdoton vastaan ottaa sellaista uhrausta. Hänen tutkinto-uransa oli pitkä ja ennenkuin voisi maksaa velkansa, olisi Hilja ehkä uupunut odottamaan. Hän tarkoitti totta, kukaan ei olisi voinut epäillä siitä tahi syyttää häntä, että hän kevytmielisesti tarttui hyvään tarjoukseen saadakseen tarvittavat rahat. Hilja itse ne todella työnsi hänelle ja niin »syntyi kaupat», kuten Hilja ammattimaisesti lausui. Hilja nosti pankista puolet talletuksella olevia rahojaan ja teki Knuutin velallisekseen. Seuraavana vuonna meni toinen puoli ja tulvivalla kiitollisuudella vannoi ylioppilas hänelle ikuiset valat, jos Hilja vain tahtoisi tulla hänen omakseen, sillä Hilja oli hänen mielestään paras ihminen maailmassa, oikea ihanneihminen. Hilja luonnollisesti ei ottanut hänen liioiteltuja lauseitaan niin sananmukaisesti, hän ei ollut niin hurmaantunut ja oli -- neljä vuotta vanhempi. Vaan olihan Knuutin ihastus niin houkuttelevaa uskottamaan Hiljalle, että hän on joksikin merkitykseksi toiselle, hänkin, joka niin kanan oli tuntenut olevansa yksin, ja niin järki ei kauemmin voinut puoltaan pitää. He kihlautuivat. Hiljan hurmaantunut sydän sykki lämpöisesti, hän ei rakastanut häntä kiihkoisesti ja intohimoisesti, niinkuin rakastetaan nuoruuden vuosina, vaan kypsyneen naisen syvällisellä, tyyneellä mieltymyksellä, joka tunne vaatii niin vähän, se kuin alttiisti uhraa kaikki. Nyt oli Hiljalla elämässään jotakin, jonka vuoksi elää. Päivät päätynään ajatteli hän Knuutiaan ja öisin uneksi hänestä. Säästörahat eivät enää menneet pankkiin, Knuut tarvitsi ne kaikkityyni, jopa ajan ollen menot lisääntyivät niin, että Hilja rupesi ottamaan ylimääräisiä kotitöitä, minkä teki puoleksi salaa. Knuutin täytyi nyt tutkimustensa vuoksi usein olla poissa iltasin, niin Hiljanhan sopi hyvästi silloin työskennellä -- Knuutin ei tarvinnut aavistaakaan, että hän uurasti ja ponnisteli hänen tähtensä, sillä se juuri oli Hiljasta suloista, että sai hiljaisuudessa tasoittaa Knuutin tietä hänen korkeaan päämaaliinsa. Niin, Knuutista oli tuleva erinomainen lääkäri, muotilääkäri, jonka luona kaikki juoksevat, varsinkin naiset. Olisikohan hän mustasukkainen? Eikö mitä -- Hilja naurahti -- ei, ei, ei koskaan, hän oli Knuutista yhtä varma kuin itsestään. Ja vilkkaassa mielikuvituksessaan loi hän sulhasestaan mitä ihanteellisimpia kuvia, niinkuin jokainen rakastunut nainen tekee. Knuut oli hänen nuori sankarinsa eikä hän huomannut hänessä koskaan pieniäkään heikkouksia, eikä hänestä ollut mitään syytä moittia sitä, että Knuut nyt niin helposti voi ottaa hänen säästörahojaan, kun alku kerran oli tehty; hänestä oli niin luonnollista, että Knuut oli nyt ottavan sijalla, tulevaisuudessa oli Hiljan mielestä asemat yhtä helposti vaihdetut. Nuori lääketieteen oppilas oli todella hyvin lahjakas ja teki työtä kunnioitusta herättävästi, vaan ei ollut niin ihanneltava, kuin morsiamensa häntä piti, ja hänestä iloinen toveriseura oli joskus mieluisampi kuin kahdenolo Hiljan kanssa -- mistä Knuut ei juuri todenteolla välittänyt. Ihminen on ihminen ja yksilöllisen vapautensa hävittäminenhän olisi luonnotonta. Kun Hiljalle siitä oli iloa, että sai lainata hänelle rahaa, niin mitäpä hän miehekkään ylpeytensä takia kieltäisi häneltä tätä iloa, ja kyllähän hän tilaisuuden tultua maksaa Hiljalle kaikki oikein korkoa korolle. Knuut ajatteli vähän väliä näin rauhoittaakseen itseään, vaan joka vuosi tuntui hänestä että tulevaisuus eteni etenemistään sen sijaan kuin sen olisi pitänyt lähetä. Mitä varten ajattelikin tulevaisuutta, kun nykyisyydessä oli niin hauska elää. Hänellä sitäpaitsi ei ollut aikaa uneksimisiin. Hilja uneksi sen sijaan heidän molempain edestä, kun hän istui iltasin lampun ääressä ja neuloi kauniita nimikirjaimia pöytäliinoihin ja servietteihin, joita hän oli hiljaisuudessa vähitellen hankkinut varustuksekseen. Seuraavana kesänä tarjosi Knuutille muuan hänen rikas toverinsa vapaan matkan Ruotsiin ja Norjaan, ja hän matkusti keveällä sydämellä ja huvitteli huoletta. Hilja kulki kaupungin pölyisiä katuja ja joka päivä laski, paljonko hän voisi ensi syyslukukaudeksi säästää Knuutille; paljo se maksoi opin hankkiminen, vaan sittepä oppi onkin tuottava pääoma, kun on oppivuotensa jaksanut. * * * * * Muutamana elokuun päivänä tuli rouva Lind läähättäen Hiljaa vastaan etehisessä, kun Hilja tuli kotia. -- Minulla on sinulle uutinen kerrottavana -- huusi eukko hyvänen innokkaana -- suuri uutinen, sen saat uskoa. Me saamme uuden asuntovieraan syyskuun alussa, veljeni nuori tytär Sortavalasta tulee tänne. Muistathan sinä, olenhan puhunut veljestäni, joka on kruununvoutina siellä? Tyttö on ainoastaan seitsemäntoistavuotias, oikea lapsi ja tulee tänne veistokurssiin ja Jumala tiesi mitä kaikkia opintoja varten. Luonnollisesti hän tulee vanhan tätinsä luo asumaan, joka ei ole nähnyt häntä kuin piennäpahaisna; minä muutan yhden lepotuolin sänkykamariin, niin se on sillä hyvä, sillä Esteri on yhtä kiltti ja vaatimaton kuin isänsä oli nuorena, siitä olen varma. Rouva hengitti jo helpommin saatuaan ilmoitetuksi uutisensa, ja Hilja koetti ottaa niin ystävällisesti kuin suinkin osaa hänen iloonsa ja rouvan kanssa suunnitella, miten kaikki järjestettäisiin, jotta uudella tulokkaalla olisi hauska ja mukava. Syyskuun tultua, joka tavallisesti tuo mukanaan elämää ja liikettä pääkaupunkiin ja kouluihin tulvivan nuorison, saapui rouva Lindinkin vieras, ujo, nuori tyttö, ruskeasilmäinen impi, jolla hampaat olivat kimaltelevan kirkkaat ja poskissa pienet sievät kuopat kun hän veti suutaan puoleksi ujoon puoleksi veitikkamaiseen nauruun. Hilja otti hänet heti sisarelliseen huostaansa, rouva Lindillä oli hänelle joka päivä uusia lempinimiä, ja vanha Titti unohutti ärtyisen mielensä, kun Esteri hyväili häntä pehmoisella kädellä, sanalla sanoen nuoresta tytöstä tuli pian koko talon kultasilmä. Hänen tarvitsi vain panna päänsä kallelleen ja katsoa herttaisesti, niin hän sai kaikki toiveensa täytetyiksi. Onnen myyrä. Hilja katseli joskus surullisena, vaan kadehtimatta nuorta tyttöä, joka oli kuin perhonen, minkä elämää eivät surut olleet vielä varjostaneet. Hän oli rikkaitten vanhempain ainoa, jumaloitu lapsi, jolle koko maailma hymyili, ja sen vuoksi itsekin aina iloinen kuin auringon säde. Iloisuudellaan, avonaisuudellaan ja nuoruuden sulollaan viehätti hän kaikkia, joiden seurassa oli. -- Esteri herätti uutta elämää rouva Lindin piirissä, jossa viime aikoina se oli alkanut olla hiljaista, ja kun Knuut tuli kotia matkaltaan, niin hänkin -- joka muuten ei ollut mikään naisseuran mies -- mielellään puheli tahi laski leikkiä nuoren tytön kanssa, joka niin helposti punastui ja nauroi niin lapsellisen viehättävästi. Oli oikein hauska syksy heillä ollut, arveli Hilja ja piti sitä Esterin ansiona, ja Knuut vapautui usein iltasin töistään mennäkseen heidän kanssaan huveihin, sillä Esterin piti luonnollisesti saada huvitella jonkun verran ja nähdä vähän maailmaa ympärillään, Hilja turvanaan, kun tätinsä ei liikkunut missään iltasin. Jouluksi meni Esteri kotia, vaan tuli taas takaisin uudeksi vuodeksi, hän viihtyi niin hyvästi erinomaisen tätinsä luona, sanoi hän; kaikki olivat hänelle täällä niin hyviä, jopa vanha Tittikin, joka muuten oli taipuisa murisemaan vieraille. Hilja väsymättä korjaili Esterin hameenhelmuksia ja piti huolta hänen hansikkaistaan, ja maisteri -- Esteri sanoi jo maisteriksi, kun Grönblad juuri suoritteli tutkintojaan -- jopa maisterikin tuhlaili kallista aikaansa valmistaen Esteriä noihin ikäviin oppitunteihin, joita Esterin välttämättä piti äitinsä tahdon mukaan ottaa. Nämä opinnot olivat todella Esterin ainoa loukkauskivi tässä maailmassa, sillä tuo sievä pää oli hiukan kovanlainen, johon hän ei saanut pystymään oppia yhtävähän kuin hän voi estää poskiaan punastumasta aina, kun Knuut katsahti häneen. Ja Knuutin katse harhailikin usein »lapsen» sievällä muodolla, samalla kun hän puoleksi tietämättään alkoi huomata, että Hilja näytti vähän vanhentuneelta. Hiljasta taas hänen Knuutinsa alkoi kehittyä siksi, minkä hän mielessään oli hänestä kuvaillut tulevankin. Hänestä oli tullut leveäharteinen, pystypäinen, näytti terveeltä ja voimakkaalta ja pienet mustat viikset somistivat häntä erinomaisesti. Sitä paitse oli hän, ennen niin arkaileva ja nyt iloinen ja seurasta huvitettu; käytöksensä oli vapaata ja hän hymyili kohteliaasti, jolloin näkyivät tasaiset valkeat hampaansa -- ainoat, mikä oli enää sukuperintöä hänellä. Hilja sanoi usein piloillaan, että Knuutin hymy oli oikein ammattihymyä, jota hän harjoittelee vastaista tarvetta varten. Hiljasta oli mieluista nähdä Knuut vilkkaalla ja puheliaalla tuulella, silloin vasta hänen mielestään Knuutin lahjakkaisuus tuli täysin näkyviin, vaan kun Knuut laski leikkiä Esterin kanssa, niin oli Hilja joskus hyvin surullinen, kun tunsi olevansa heidän rinnallaan niin vanha, kuin olisi kuulunut jo eri sukupolveen. Esterille ei oltu koskaan uskottu Hiljan ja Knuutin välisiä suhteita, eikä hän ollut mikään sieluntuntija, harvoin huomasi asioita pintaa syvemmälle ja otti ihmiset heidän sanainsa ja näkönsä mukaan. Keväällähän he aikoivat julkaista kihlauksensa, kun Knuut oli saanut tutkintonsa, joita varten hän teki työtä »aivan hurjasti» -- niinkuin itse sanoi -- ainoa keino osoittaakseen Hiljalle kiitollisuuttaan oli se, että hän oli ahkera. Vaan niin kovin ankarasti hän ei työskennellyt kuitenkaan, koskapahan joka päivä jouti hukkaamaan tunnin tai pari Esterin kanssa Esplanaatikadulla. Hilja, joka ei koskaan valinnut kävelyajakseen puolispäivän tunteja, niin kuin muotiin kuului, mutta oli konttorista ruokatunneille tullessaan pakotettu kulkemaan Esplanaatin läpi, näki heidät usein kävelemässä iloisina ja ylhäisinä väen tungoksessa ja innokkaasti keskustellen, niin etteivät havanneet Hiljaa, joka huomaamattomana tuli näkyviin ja taas katosi ihmisjoukkoon. He näyttivät Hiljasta niin vierailta kuleksiessaan hitaasti päivänpaisteisella kadulla. Ja aina tämä uudistuva näky viilsi ehdottomasti hänen sydäntään. Ei ollut niinkuin olisi pitänyt olla; hänen olisi pitänyt olla Esterin sijalla siinä kävelemässä ja vielä käsikädessä Knuutin kanssa, niin että koko maailma olisi saanut nähdä, että he kaksi kuuluivat toisilleen. Vaan kun hän ajatteli itseään iloisessa, loistavassa joukossa vanhassa palttoossaan, joka ompeleista oli jo vaalennut, ja huokeassa hatussaan, niin täytyi hänen tunnustaa, että Ester ihkauudessa muodinmukaisessa kevätpuvussa sopi joukkoon paremmin ja tuotti Knuutille suurempaa kunniaa. Ehkäpä Knuut olisikin häpeillyt hänen puutteellisen ulkonäön vuoksi, ajatteli Hilja katkeralla mielellä -- hän ei voinut ostaa mitään uutta kevätpukua, sillä Knuut tarvitsi palttoon, ja herrain vaatteet ovat niin äärettömän kalliita. Noo, samapa se! Onhan vielä tohtorinnalla varaa pukeutua niin, että hänen miehensä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeillä hänen seuraansa. Minkä vuoksi hänen silmiinsä tuli kyyneliä, ja minkä vuoksi tunsi sydämessään ahdistusta tulevaisuutta ajatellessaan? Hän ei itsekään sitä tiennyt, hän tiesi vain sen, että hän ei enää voinut koskaan tulevaisuutta ajatella tuskaa tuntematta siitä, että tulevaisuus peittyi häneltä pilveen ja varjoihin. Hilja raukka, hän ei tahtonut itselleen myöntää, että epäluulon siemen hänen tahtomattaan oli istuutunut hänen sydämeensä, missä se nyt iti ja kasvoi. Ja tietämättään oli hänen mielensä päivät päästään jännityksessä huomioita tehdessään, mikä sai hänen poskensa kalpeiksi ja poisti unen hänen kosteista silmistään, kun hän illalla laski päänsä patjoille. Niin kului tuskallisia viikkoja, kunnes muutamana toukokuun kirkkaana päivänä Knuut tuli kotia ja päivällispöydässä hyvin välinpitämättömästi kertoi, että »nyt hän on maisteri». Hiljasta tuntui, että sydämensä lakkasi sykkimästä. Nyt vihdoin olivat he siis perillä, niin kauan odotetussa ja ikävöidyssä päämaalissa; vaan että Knuut ilmaisi tämän suuren ja tärkeän uutisen niin arkipäiväisellä tavalla pöydässä iloitsematta siitä ensiksi hänen kanssaan kahden kesken, sitä hänen ei ollut helppo anteeksi antaa Knuutille. Hiljallehan oli tämä tutkinto melkein kuin koko elämän onni, sen eteen oli hän uhrannut kaikki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ottavat sydämenasiat aivan toisella tavoin kuin naiset, ajatteli hän katkerasti, kohottaessaan niinkuin muutkin lasinsa ja juodessaan Knuutin onneksi rouva Lindin karviaismarjaviiniä, jota aina ilmestyi silmänräpäyksessä satunnaisina juhlatilaisuuksina. -- Onneksesi, Knuut! -- sanoi Hilja vapisevin huulin. -- Kiitos! -- vastasi hän katsomatta Hiljaa. Illalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison tanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva Vesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli odottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen toiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin pimeä ja surullinen -- silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut tuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta. Hilja oli nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä tiennyt, että hän oli tullut sitte takaisin. -- Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? -- kysyi hän ja lisäsi puolittain epäileväisesti -- minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista juuri tänä iltana! Knuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien toverien kanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan luo. -- Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää, jolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? -- sanoi hän vienosti ja ojensi hänelle kätensä. -- Luonnollisesti minä muistan -- sanoi Knuut katsellen kadulle ja hänen silmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme. -- Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut -- jatkoi Hilja -- se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan kaukainen tähti taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme, tulevaisuus on ihan jalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna sormuksia, sano? -- Hiljan ääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja katseensa oli kiinnitetty Knuutin jäykästi kokoonnipistettyihin huuliin. Oli kuin Knuutin ajatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa ja Hilja nyt kysymyksillään pakoittanut ne takaisin. -- Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin -- vastasi hän. Hilja tuijotti häneen hetkisen kädet suonenvetoisesti puristettuina rintaan, sitte syöksähti esiin tuo kysymys, joka niin kauan oli poltellut hänen haavoitettua sydäntään: -- Knuut, Knuut, sinä et enää minua rakasta, minä näen, että välimme on loppunut? Knuut huudahti kiihkeästi: -- Minä en koskaan ole ajatellut rikkoa sanaani, Hilja, sen vannon. -- Minä ymmärrän, sinä olet kylmennyt -- Hilja taivutti päätään aivan kuin musertavan iskun kohdatessa. -- Niin, valheeseen perustuessa olisi tulevaisuutemme huonolla perustuksella -- sanoi Knuut vähän kärsimättömästi -- tunteilleen ei voi, näet, mitään, vaan rehellisenä miehenä pidän lupaukseni! Hilja hymyili surullisesti: -- Kiitos siitä -- minä nyt vapautan sinut lupauksestasi; rakas Knuut, minä olen liian vaativa enkä tahdo perustaa avioliittoani muuhun kuin molemmin puoliseen rakkauteen. Kiitos entisistä hauskoista hetkistä, Knuut, minä olin hyvin onnellinen silloin, vaikka kaikki oli ainoastaan unelmaa. Yksinäinen suuri kyynel vieri hiljalleen kalpeaa poskea pitkin, jota Hilja ei pyyhkinyt pois. Knuut katseli sitä ja yhtäkkiä sulasi tuo kyynel hänen sydämensä ympärille kylmettyneen kuoren; muistaen tulvehtivan hellyyden, jota tämä nainen oli monet vuodet hänelle osoittanut, tarttui hän Hiljan molempiin käsiin ja suuteli niitä kiihkoisesti ja purkautui tuskissaan ja katumuksissaan intohimoisiin sanoihin. Hilja seisoi liikkumatta ja antoi tämän myrskyn raivota ylitsensä, vaan kuta enemmän Knuut puhui lämmeten ja kiihottaen tunteitaan kunnes kauniissa silmissä loisti kyyneleitä, sitä kivettyneemmäksi tunsi Hilja itsensä. Lopuksi hän ei voinut muuta kuin veti pois kätensä ja viittasi Knuutia menemään: -- Jo riittää, Knuut, minä olen väsynyt -- sanoi hän heikosti. -- Sinun ei tarvitse puolustaa syyttömäksi itseäsi mistään, jota et ole tehnyt. Sinä et ole ollut uskoton minulle, sillä nyt näen, että se mitä minä pidin rakkautena olikin vaan kiitollisuutta. Elä puhu »minun hukatuista rahoistani», nehän voit vastaisuudessa maksaa, vaan kuule, Knuut, -- hän tarttui lujasti Knuutin käsivarteen -- minä en voi suvaita, että maksat velkasi minulle millään muulla kuin omilla ansaitsemillasi rahoilla, ei millään muulla, muista se. Hänen mieleensä oli äkkiä syöksähtänyt ajatus, että olisi ääretöntä ivaa, jos Knuut maksaisi hänen uhraukset -- rikkaan vaimon häälahjalla. Välistä ehtii silmänräpäyksessä seurata pitkän ajatussarjan. -- Hyvästi, Knuut, nyt sinun täytyy mennä! Kun ovi sulkeutui Knuutin jälkeen, piiloittihe Hilja akkunaverhojen taa ja katseli Knuuttia, kun hän meni alaspäin katua, astuen reippaasti ja notkeasti. Ah, hän ei ollut erehtynyt, hän tunsi, että Knuut meni keventyneellä sydämellä, kun vaikea hetki oli ohi. Hilja painoi sormensa polttaville silmilleen ja ajatteli miten hartaasti hän vielä kerran olisi tahtonut pyyhkiä syrjään hänen kiharaisen tukkansa ja suudella kaunista, korkeaa otsaa. Hiljan rakkaudessa oli melkein äidillistä hellyyttä -- vaan nyt oli kaikki ohi, ja hän oli taas yksin, niin yksin ei hän elämässään ollut vielä koskaan tuntenut olevansa. Tuolla kirjoituspöydällä oli suuri pino kirjoitustöitä odottamassa, vaan eihän nyt enää ollut mitään, minkä eteen työskennellä, ainoastaan omasta itsestään huoli, kaikki hänen uhrauksensa oli ollut turhaa. Vaan oliko se todellakin ollut niin arvotonta? Hän jäi sitä hetkeksi miettimään. Jos Knuutista tulee, niin kuin hän oli hänestä toivonut, etevä, kyvykäs lääkäri, niin olihan siitä ihmiskunnalle sama hyöty, vaikka hän ei saisikaan olla osakkaana Knuutin menestykseen. Pitkien vuosien aikana hiljaisessa, uskollisessa kieltäymyksessä oli hänen rakkaudestaan puhdistunut itsekkäisyyden kuona, ja tuona hetkenä, kun hän seisoi yksinänsä ja pettyneenä, puhkesi sen kaunein kukka. Kuumia kyyneliä vieri silmistä lieventäen ahdistetun sydämen tuskaa ja kun hän illalla pani maata, nukkui hän pitkistä ajoista rauhallisesti kuin lapsi. Hän heräsi, kun Esteri muutamia tunteja myöhemmin tuli kotiin. Pieni olento hiipi varovasti varpaillaan ja pelkäsi kovasti, että jos hän häiritsee Hiljaa ja herättää hänet, niin että Hiljan kävi häntä sääliksi. Esteri näytti niin kauniilta, kun hän kuvastimen edessä suki tuuheaa tukkaansa. Hilja ehdottomasti sivellytti kädellään leikkotukkaansa. Knuut ei kärsinyt lyhyttä tukkaa naisella, vaan Hilja oli leikkauttanut tukkansa, että sen laittelemisessa ei aamuilla kuluisi aika. Hänellä ei ollut niinkuin »lapsella» aikaa pukeutua ja kuleksia puolille päivin pitseillä ja silkkinauhoilla koristetussa aamunutussa, vaan eipä hän näyttänytkään sitte niin hienohipeäiseltä ja hoidetulta kuin Esteri, jolla oli verrattoman kaunis iho, helmikirkkaat hampaat ja ruusunpunaiset sormenpäät. Hilja huokasi ja käänsi päänsä pois. -- Oh, oletko hereilläsi, Hilja -- sanoi Esteri -- minä paha tyttö kun olin asettanut lampun niin, että valottaa sinua suoraan silmiin, anna anteeksi! -- Ei haittaa ollenkaan, hyvä ystävä, oliko sinulla hauska? -- Ihmeen hauska, saanko istua vähän aikaa sänkysi laidalle ja kertoa ennenkuin menen tädin luo? Hilja ei voinut sitä estellä, kukaan ei voinut kieltää, mitä tuo purppurahuuli pyysi, ja kun hän hyvää yötä toivottaen kääri kätensä Hiljan kaulaan, puristi Hilja häntä rintaansa vasten. Jumalan kiitos, Hiljan sydämessä ei ollut mitään katkeruutta parempiosaisia kohtaan. Pian sen jälkeen kun Esteri lukukauden lopussa oli lähtenyt pääkaupungista kotia, katosi myöskin maisteri Grönblad, ja viikkoa myöhemmin sai kapteenin rouva lipun, jossa heidän yhteen kiedottujen nimiensä alla oli merkitsevä sana »kihloissa». Eukko ihan hämmästyi: -- No, mutta, Hilja -- huudahti hän -- mitä tämä merkitsee, sinunhan piti saada hänet? -- Ei, täti hyvä, meidän kihlauksemme oli vain unelma -- sanoi Hilja matalalla äänellä -- nyt se on todellisuus -- ja kun rouva Lind kirjoitti onnentoivotuskirjeen »veljelleni kruununvoudille», niin kirjoitti Hilja Esterille nämä rivit: »Ole onnellinen, pieni ystävä, ja hyvin hyvä hänelle». -- Eikös ole omituinen lause -- sanoi »lapsi», joka morsianten tavallisella välinpitämättömyydellä entisiä ystäviään kohtaan näytti kirjeen sulhaselleen -- hyvä sinulle, Knuut. Olenko minä sitte ilkeä noita, koska hänen pitää kehottaa minua rupeamaan kiltiksi? -- Knuut näytti vähän hämmästyneeltä eikä hän nähtävästi tahtonut osata vastata mitään. -- Näet, rakkaani, Hilja on erinomaisen hyvä nainen -- alkoi hän. -- Niin, niin, minä sen tiedän, että hän on hyvyyden jumalatar -- vastasi Esteri nenäkkäästi -- vaan eikö hän sinustakin ole väliin turhan tarkka vanhan kotiopettajattaren tapaan? Äiti sanoo, että vanhat tytöt muuttuvat aina enemmän tahi vähemmän omituisiksi, ja sitte -- eikö sinustakin, Knuut, hänellä ole niin samakka iho? Esteri kohotti hienohipeäiset kasvonsa niin viekottelevasti Knuutin nähtäväksi, että Knuutin täytyi myöntää ja vakuuttaa todeksi sanansa vähintään puolella kymmenellä suukkosella maailman hienoimmalle »sametti ruusuhipeälle». Vaan pääkaupungissa kulki Hilja uuvuttavia katuja. Hän teki työtä yhtä ahkerasti kuin ennenkin, vaan ei kuitenkaan itseään varten. Kun itse on saanut kokea kovuutta, niin aukeavat silmät näkemään muidenkin surua ja hätää. Hän piti arvokkuudella päänsä pystyssä eikä kukaan, joka hänet tapasi, voinut huomata, että myrsky aivan äskettäin oli tuhonnut hänen maallisen onnensa. Ja tämä ulkonainen tyyneys ei ollut ainoastaan näennäistä, hän todellakin tunsi itsensä voimakkaaksi ja olevansa varustettu elämän taisteluun, saattamaan sen hyvään loppuun. Hänen itsekkäisyydestä vapaa rakkautensa antoi hänelle voimia, tämä rakkaus, joka kärsii kaikki ja kestää kaikki, sillä se on jumalallista alkuperää. VANHA MAIJA. Yleensä minä varsin vähän tiedän vanhasta Maijasta. Kun minä hänet näin, oli hän ryppyinen eukko, jonka ääni vapisi; hänen entisyydestään tiedän ainoastaan, että hän henkisessä suhteessa oli nuoruudesta pitäen ollut heikko -- sitä suurempi kirous sille, joka sellaisen raukan saattoi turmioon ja jätti sitte hänet yksin elämäntaisteluun nimettömän lapsen kanssa. Vanhan Maijan elämä oli nähtävästi läpeensä nöyryytystä, viheliäisyyttä ja taistelua leivän eteen, ja tehtävänään oli ollut huonoimmat työt taloissa -- sillä parempaan hän ei pystynyt. Niin kuluivat vuodet. Poika kasvoi, sai leipänsä vieraissa ihmisissä kahdeksan vuoden vanhasta ja oli nyt miehenä koonnut varoja rakentaakseen oman tuvan, suojan itselleen ja lukuisalle perheelleen. Siellä oli myöskin isoäidille sopiva soppi ja särvintä myöskin, milloin sitä talonväelle oli -- leivän sai hän köyhäinhoidolta. Ja niin alkoivat vanhan Maijan huolet taas uudelleen, vaan toisessa muodossa -- huoli lapsenlapsista ja niiden hoidosta, kun miniä kulki töillä taloissa. Lapsia oli paljo ja kätkyen piti keinua alinomaa; vanhat käsivarret mielivät väliin uupumaan nuorinta poikaa kannellessa ja korvat väsyä lasten kirkumisista ahtaassa tuvassa, vaan isoäidillä ei ollut mihin muualle mennä. Päivät päästään peuhtoivat lapset hänen ympärillään ja öisin sai hän kaksi tahi kolme toverikseen kapeaan seinäsänkyynsä. Puute oli makuusijoista ja niukalta oli ruokaakin -- maitoa ei riittänyt useinkaan kuin pienimmän velliksi -- ja isoäiti tuli aina viimeiseksi jaetuille aterioille, hän oli miniän mielestä liika laukku reessä. Vanhan Maijan ilonhetket olivat siis tässä maailmassa aniharvat, vaan jolla vähän on muistettavaa, niin hän uskollisesti haravoipi joka murun, kokoaa jonkun valoisamman pisteen ympärille kaiken rakkauden, kaikki ajatuksensa -- niin vanha Maijakin. Hänellä oli suuri muisto nuoruutensa ajoilta, alentumisensa tila, jota hän säilytti kuin arvokkainta aarrettaan, ja ken vähän osoitti ystävyyttä lapselliselle eukolle, hän sai vähällä kuulla kertomuksen vanhan Maijan ylpeydestä. Se oli siihen aikaan nimittäin kun Iisakki raukka tuli maailmaan, ja Maija itki päivät kaiket ja ihmiset katselivat häneen syrjäkareisesti hänen häpeänsä vuoksi. Hän tiesi ennen olleensa vähäpätönen ja halpanen, vaan nyt häntä halveksittiin, mitään oikeutta ei hänelle tahdottu myöntää, kun hän oli käyttäytynyt niin huonosti. Poika piti kuitenkin viedä ristille ja äidin piti mennä rovastin luo kirkoteltavaksi, sillä kuuluihan hän kaikessa tapauksessa seurakuntaan. Hän luuli, ettei hän koskaan jaksaisi kävellä pitkää matkaa kirkolle, sillä jalkansa horjuivat, niin pelkäsi hän sitä tuomiota, jonka rovasti oli antava hänelle suurelle syntiselle, joka oli tehnyt niin pahoin Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Pääsi hän kuin pääsikin perille, ja hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua. Rovasti oli sakastissa ja lukkari käski hänen tulla sinne. Vavisten kuin rikoksentekijä astui Maija sakastiin eikä uskaltanut nostaa katsettaan suureen ja arvoisaan sielunpaimeneeseen, joka ikkunan luona seisoi vakavana papillisessa komeudessaan. Lukkari esitti Maijan asian ja vetäytyi sitte syrjään, vaan rovasti astui esiin ja alkoi heti yksinkertaisen toimituksen. Maija kuuli sanat, vaan ei käsittänyt tarkoitusta, hyvä Jumala, mikä kurja olento hän oli! -- Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle ijankaikkisen rauhan -- lausui rovasti täyteläisellä äänellään. Maija uskalsi vähän kohottaa päätään, ja rovasti rupesi hänelle nyt puhumaan vakavasti ja lempeästi; mitä rovasti oli sanonut, siitä hän ei enään muistanut muuta kuin: Nouse ylös eläkä enää syntiä tee -- ja rovasti ojensi hänelle kätensä. Niin, rovasti itse, joka oli niin ylevä ja arvokas, hän ei pitänyt itseään liian hyvänä antaakseen kättä syntiin langenneelle raukalle, kaikki muut hyleksivät häntä, vaan ei rovasti, jonka suusta hän oli odottanut ankarimman tuomionsa -- se oli niin suuremmoista, niin käsittämätöntä, että Maijan sydän täyttyi. Sellaista sunnuntaita hän ei ollut ennen elänyt, ja vaikka hän ei ymmärtänytkään kaunista saarnaa, niin oli hänelle kuitenkin virkistykseksi tietää, että tuo tuolla saarnatuolissa oli rovasti, ja rovasti oli hänestä sillä kertaa Herran enkeli, joka oli lähetetty suoraan taivaasta lohduttamaan ja ojentamaan häntä. Ja hän oli oikeassa, sillä mikäs muu oikea sielunpaimen itse asiassa on kuin juuri Jumalan sanansaattaja, ja kun hän on kutsumuksensa oikein käsittänyt, niin voi hän apostolin kanssa sanoa: Me olemme kaikki lähettiläitä Kristuksen sijassa. Tuosta sunnuntaista oli kulunut jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, kurjuuden kovia vuosia, jotka olivat saattaneet ryppyisiksi Maijan ennen pyöreät posket ja harmaiksi hänen hiuksensa; paljon oli haihtunut vanhuksen mielestä, vaan rovastin ihmisystävällinen käytös oli muistossa, lakastumatonna kuin ikuisuuden kukka. Tylsistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkastui, kun hän siitä kertoi, tuo käden antaminen ei ollut koskaan kadottanut merkitystään elähyttävänä tekona, se olija pysyi hänen köyhän elämänsä ainoana suurena muistona. Vanha Maija on nyt kuollut, väsyneenä vuosistaan ja vaivoistaan laski hän päänsä lepoon, ja lapsi ja lapsenlapset jakoivat hänen vähät tavaransa mielihyvällä; kukaan ei surrut isoäidin tyhjäksijättämää sijaa, sillä lasten muisti on lyhyt ja miniä oli hyvillään kun tuvassa oli nyt enemmän tilaa; se oli vanha luonnon laki -- ikäkulu jouti pois jättääkseen tilaa nuorelle elämälle. Ei ole ristiä ei patsasta hiljaisella haudalla, jossa vanhan Maijan tomu odottaa ylösnousemisen aamua, vaan me uskomme, että Kristuksen armolla on hänen sielunsa löytänyt alkulähteensä ja autuaitten parissa saanut nähdä hänet, joka täällä alhaalla seurasi Mestarinsa esimerkkiä rakkaudessa langennutta kohtaan. Me uskomme, että uskollinen sielunpaimen on kohdannut eksyneen lampaansa ijankaikkisessa autuudessa ja että, jos valittujen onnea voi lisätä, kiitollisuuden huokaus vapautetun huulilta on kalliimpia helmiä hänen kruunussaan. -- Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette tehneet myös minulle. TAISTELU OLEMASSA OLOSTA. Vastarakennettu koulutalo paistoi kirkkaana petäjämetsää vasten. Seutu oli erämaan näköistä niinkuin koko U----niemen pitäjäkin, joka oli kaukana valtateistä. Se oli noita köyhiä seutuja, joita Suomessa on niin paljo, joissa halla joka vuosi panee maanmiehen kylvökset. Vaan kaikesta huolimatta maanmies asuu niissä kiintyneenä turpeeseensa synnynnäisellä uperuudella. Koulu oli saatu töintuskin valmiiksi syyslukukauden alkuun, niin että uusi opettajatar neiti Paulina Vinter pääsi sinne asumaan. Seinähirret olivat vielä tuoreet ja sammal varauksissa haisi ummehtuneelta, vaan sitä ei ajatellut tuo tiedon nuori kylväjätär, joka ensimmäisenä tuli levittämään »valoa kansalle» U----niemen erämaissa. Hän tuli niin toivehikkaana kuin voi olla ainoastaan elämän keväällä, ja valmiina taisteluun olemassa olosta, sillä nyt oli menneet vaivat kestetty ja tulevaisuus oli viitotettuna ja selvänä hänen edessään. Oma koti, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa, ja palkkaa kuusisataa markkaa puhdasta rahaa. -- Paulinastakin oli melkein niinkuin U----niemen ukoistakin se suuremmoista, nyt kykeni hän huoletta elämään sokean isoäidin ja pienen siskonsa Mian kanssa. Heillä ei ollut maailmassa ketään muuta, johon turvata ja olivat odottaneet sitä päivää kuin parahinta, jolloin heidän seminarilaisensa saisi opettajapaikan. Nyt olivat he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan tultuaan täällä ja vaikkakin näytti erämaalta seutu, vaikka seinät olivat kosteat ja uunit savusivat, niin oli heistä kaikista kolmesta tämä yksinkertainen koulurakennus kuin maailman upein palatsi. Paulina oli innoissaan saadakseen alkaa uuden vaikutuksensa ja uutterasti teki hän työtä pienten raakalaisten ja usein taitamattomien oppilastensa kanssa, hänestä oli syksyinen päivä niin lyhyt pitkine puhteineenkin, ja koulutyön lopetettuaan kirjoitti hän päiväkirjojaan ja tarkasti vihkoja niin omantunnonmukaisesti kuin kukaan. Hän teki työtä niinkuin monetkin ennen häntä ja niinkuin monet nuoret miehet ja naiset näinäkin päivinä Suomen syrjäisissä seuduissa, hiljaisesti, tarmokkaasti ja kärsivällisesti. Hän toivoi ja pani koko nuoren sydämensä rakkauden työhönsä, joka tarkoitti totuuden ja tiedon kultaisen siemenen kylvämistä lasten mieleen ja niin vaihtui huomaamatta syksy talveksi ja talvi kevääksi -- ja päättyi Paulinan ensimmäinen opettajavuosi. Paljon kokemusta, katkeraa ja suloista, oli se hänelle antanut, ja rohkeana, niinkuin ennenkin oli hän taas uutta lukuvuotta alkamassa. Niin kului aika ja ajan kuluessa sai nuori opettajatar kokea, mitä sadat ovat hänen sijallaan kokeneet. Hän sai kokea kylmää välinpitämättömyyttä, hyyteistä epäluuloa toiveissaan; hänen lämpimimmät harrastuksensa otettiin vastaan nurjamielisesti, hänen parhaimpia tarkoituksiaan pidettiin paljaana itsekkäisyytenä. Pitkin aikoja taistellessa yritteli puuttumaan rohkeus ja luottamus siihen määrin, että hän arveli, jotta U----niemi olisi ollut onnellisempi ilman häntä, vaan sitte tuli taas aikoja, jolloin auringon säteitä tunki pilvien ravoista ja yksi tai toinen taimi kohosi karusta maasta. Ei ilmestynyt sitä runsasta satoa, jonka hän nuoruuden unelmissa oli kuvaillut nousevaksi ja saavansa korjata, vaan ainoastaan muutamia vaaleita kukkasia ja puolinaisia hedelmiä, mutta hän oli jo oppinut tyytymään vähään ja vaatimaan vähän siitä mitä antoi. Jollei ensimmäisen ihastuksen liekit nousseetkaan enään pilviin, niin leimusivat ne hänessä leppoisemmin melkein kuin pyhä tuli, sillä taisteluissa ja vaivoissa oli hänessä kasvanut rakkaus työhön. Niin hänelle viimein koitti ilon päivä, jolloin sai laskea koulusta ensimäiset oppilaat, nuo pienet taimet, jotka hänen hoidossaan olivat puhkaisseet lehtensä, pienokaiset, jotka vakavassa työssä ja hilpeissä leikeissä olivat lapsen lämpöisellä myötätuntoisuudella kiintyneet opettajaansa. Ja kun uusia oppilaita nyt tulvasi kouluun, niin kohtasivat he, opettaja ja oppilaat, toisiaan toisella mielellä, he alkoivat ymmärtää toisiaan. Ja niinkuin lasten sydämissä erämaa muuttui vähitellen kaiken hyvän kylvymaaksi, oli metsäkin kansakoulun ympärillä saanut väistyä viljelijän vaivojen edestä. Nuoria koivuja ja pihlajia oli kasvamassa kartanon laiteilla ja ikkunan alle oli Paulina laittanut herne- ja papukylvöjä sekä kukkaispenkkejä, joista tuoksu nousi ja aaltoili ikkunasta sisään isoäidin ihastukseksi, joka istui kärsivällisesti keinutuolissa odottaen aikaa, jolloin hänen näkönsä kirkastuisi ijankaikkisessa valossa. Vaan kyökissä puuhasi pieni Mia ja lauleli kuin leivo iloisena. Hän opetti koulussa laulua ja ensimäinen luokka oli hänen hoidossaan. Joka vuosi perehtyi hän yhä enemmän koulun elämään ja työhön ja sisar oli iloissaan saada kasvattaa tämä nuori voima samaan tehtävään, jonka hän itsekin oli valinnut ja huolellisesti säästi hän joka pennin sen ajan varalle, »kun Mia menee seminariin». Mikään ei hänestä ollut raskasta uhrata tuolle rakkaalle työlle, vaan hän ei koskaan mitannut eikä laskenut sitä, minkä hän antoi, olihan satoja tovereita, jotka olivat auliita tekemään niinkuin hänkin; hän oli vain ylpeä siitä, että nöyryydessä sai olla »muuan rivissä». Oli niin suloista saada panna kaikki voimansa työhön, niin kauan kun voimia vielä oli. Vaan ajan kuluessa uupumus alkoi hiipiä nuoren opettajattaren voimia painamaan. Hän koetti pudistaa sen pois, hän sanoi itseään hempoiseksi ja moitti ankarasti heikkouttaan, vaan pitkän taistelun perästä piti Paulinan antaa jälkeen ja tunnustaa, ettei hän ollut enään terve ja niin voimakas kuin ennen. Paitse huolta koulusta oli muitakin seikkoja. Vanha isoäiti joutui sairaaksi pitkäksi aikaa ja hänen hoitonsa kysyi aikaa ja terveyttä. Minkä Paulinassa oli tarmoa, se tuli käytetyksi kaikki tarkalleen ja kun isoäiti pitkien kärsimysten perästä oli kuollut, tunsi Paulina velvollisuudekseen itseään kohtaan kysyä jonkun pääkaupungissa olevan taitavan lääkärin neuvoa terveydestään, ennenkuin alkaa uuden lukukauden. Matka oli tosin kallis eikä hän ollut tottunut ajattelemaan itseään, vaan asiaa ei voinut enään välttää. Niin lähti hän pitkälle matkalle levottomana ja huolien alaisena. Ujona ja peloissaan hän astui eräänä päivänä muutaman tunnetun lääkärin luo. Tuo kuuluisa mies oli hyvin ystävällinen häntä kohtaan, antoi hänen kertoa elämäkertansa, jota kuunteli myötätuntoisuudella ja tästä kertomuksesta voi hän paremmin kuin pitkistä selityksistä päättää, mikä nuoren opettajattaren vaivana oli. Hän tutki sitte kauan ja tarkkaan ja loppupäätös oli, että opettajatar tarvitsi täyttä lepoa ja valikoitua ruokaa ja että parasta olisi hänen oleskella jossakin yksityisessä sairaskodissa ja saada huolellista lääkärinhoitoa. Eikö hän millään muulla tavoin voisi saada terveyttään takaisin? Paulinan kirkkaat silmät olivat rukoilevasti kiinnitettynä lääkäriin, jonka määräykset olivat hänelle ihan mahdottomia noudattaa. Lääkäri katsoi ystävällisesti häneen: Kun hienot koneiston osat ovat paljosta käyttämisestä kuluneet, niin pitää kone seisauttaa joksikin aikaa, jotta saadaan panna siihen uudet osat -- sanoi hän. Niin ei varsin voi tehdä ihmisruumiin kanssa, ei voi laittaa esim. uusia hermoja, vaan voi vahvistaa entisiä ja lisätä verta -- ymmärrättehän? Paulina hymyili: Minä ymmärrän, että jos en voi noudattaa määräyksiänne, niin en voi saada voimia palautumaan. Lääkäri nyökäytti päätään, hän ei voinut kieltää häntä työnteosta, vaan kirjoitti vahvistavia lääkkeitä, ja niin erosivat he. Masentuneena laskeusi nuori opettajatar portaita komeassa käytävässä, hän oli alakuloinen vaan kuitenkin nuoressa mielessä välkähteli pieni toivon säde kotimatkalla. Lääkäri seisoi kauan aikaa ikkunassa ja seurasi katseellaan tuota nuorta vierasta, joka meni ihmistungoksessa kadulla. Hän katsoi surullisesti, hän tiesi että tuon nuoren naisen tuomio oli kirjoitettu -- joko kuolema tahi parantumaton tylsyys, joista edellinen oli edullisin ja jälkimäiseen verrattuna onni. Hänen taudilleen ei ole parannuskeinoa, vaan huolellisella hoidolla olisi voinut siirtää ratkaisevan hetken tuonnemmaksi tahi lieventää kauheutta. Hänen täytyi, asiain näin ollen, antaa hänen mitään aavistamatta mennä välttämätöntä kohtaloaan kohden, hänellä ei ollut rohkeutta sanoa hänelle totuus kokonaisuudessaan ja kaikessa kauheudessaan, ja niin oli epäilemättä paras sairaalle itselleenkin. Huoaten raskaasti ajatteli lääkäri, että tuokin nuori nainen oli muuan niitä satoja, jotka ovat kuluttaneet voimansa maan raivaamisessa tiedon kylvöille samalla kun ovat taistelleet oman ja omaistensa olemassaolon puolesta, jotka ovat kylmettyneet kylmissä, uhoisissa kouluhuoneissa ja katkeroittuneet koulujohtokuntain nurjuuden ja kylmäkiskoisen kohtelun takia. Monet monituiset nuorukaiset, joilla oli painunut rinta ja hehkuva puna poskilla, monet opettajattaret, joilla on ollut hermosto pilalla ja sisällisiä kipuja, ovat hakeneet hänen apuaan. Koko sydämensä hellällä myötätuntoisuudella, jota hän tunsi kaikkia kärsiviä kohtaan, ajatteli hän noita korven raivaajia, jotka erämaissa usein ypö yksikseen, ilman sivistynyttä seuraa ja hyvän kirjallisuuden ja muun henkisen nautinnon puutteessa, iloisina uhraavat terveytensä ja elämänvoimansa kansanvalistukselle, jolle ovat antautuneet nuoruuden lämpöisellä innolla. Hän ajatteli heitä kaikkia, tuttuja ja tuntemattomia, ja kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole koskaan ottaneet ajatellakseen tuota uskollista -- monasti kiittämätöntä -- työtä, jota tehdään hiljaisuudessa, lausui hän hiljaisen, syvän, kunnioittavan kiitoksen. * * * * * Paulina Marttila on taas alottanut koulun, jolle omistaa kaiken aikansa, kaikki ajatuksensa ja kaikki voimansa. Hän tuntee olevansa nuori ja elinvoimainen silloin, kun hiipivä tauti ei muistuta olemassa oloaan, ja miksi hän ei tekisi työtä viimeiseen hetkeen saakka... Jos velvollisuutehen sorrunkin, Sep' ois ihanaa! Se päänalus lämpimin, pehmoisin, Se yön unelma. Kun tuon rohkean opettajattaren voimat ovat katkenneet ja kesän kukkaset samoin kuin talven luminietokset peittävät hänen yksinäisen hautansa, niin itävät ehkä ne tiedon siemenet, joita hän kylvi ja U----niemen kansakoulussa kasvaa laiho Herran kunniaksi. Mikä rakkaudessa tehdään, sen Jumalan rakkaus aina siunaa. ISOÄIDIN TANSSIKENGÄT. Niin soma kenkä, ja tässä on toinen -- nepä ovat kummannäköiset, kuka noita on voinut pitää? -- Nuori tyttö, joka oli kumarruksissaan vanhan rautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsiinsä valkoiset atlassikengät, jotka olivat koristeltu hyvin somasti. -- Kenenkähän ne tosiaan ovat olleet -- sanoi sisar -- ota ne tänne kaikessa tapauksessa, Enni, niitä voidaan käyttää ehkä kuvannossa; ja nyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme! -- Hän katseli tyytyväisenä vaatekasaa käsivarrellaan; silkkihameita, vanhoja hännystakkeja, suunnattoman suuria hattuja j.n.e., kaikki tuolta suuresta kirstusta. -- Nyt menemme alas, Enni, täällä vintissä ei näe näiden väriä oikein. -- Ja pian kapsivat kepeät askeleet portaita ja suoraan isoäidin kamariin, joka oli liitonjäsenten salainen kokouspaikka. Liittokunnalla oli tarkoituksena hämmästyttää isää hänen syntymäpäivänään kuvannoilla ja elävillä kuvilla. -- Mummo, mummo, katsokaa mitä olemme löytäneet! -- Tytöt innoissaan levittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin tavalla; viimeksi otti Enni kengät: -- Katsohan mummo tuommoisia kummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla. -- Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikuisten parissa, muutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. -- Isoäiti tempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet sormensa kellastuneen silkin alle. -- Vanhat rakkaat kengät -- sanoi hän -- ne herättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon. -- Vai niin! -- Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus -- seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori? -- On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika. -- Ja sinulla on ollut niin pienet jalat? -- Niin sanottiin silloin -- hymyili vanhus veitikkamaisesti -- vaan tuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan. Nuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita kummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan parahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan vapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät olivat vielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä kiinnitti tytön huomion: -- Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi. -- Piti niistä isoisäsikin lapseni -- isoäiti hymyili taas -- isoisä piti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi kiinnittivät hänen katseensa minuun. -- Ah isoisä! -- Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä kannatettiin sivuilta -- kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. -- Ennin mieli kiintyi, hänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja kaikki serkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin neuvottelemaan, mikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin sihittämällä hillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta. Vaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä, vaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän, mikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon valokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän puuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin vaalea tukka? -- Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on punatimanttilukko, niin on kuva valmis -- sanoi vanhus. -- Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen, sanoi Elise, »kaunotar», joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä. Mummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. -- Isä on ehkä oikeassa, vaan minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. -- Sen mukaan on Enni laiteltava -- sanoi Elise päättävästi -- vaan nyt meidän itsekunkin pitää ryhtyä työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei suinkaan ole suuri vaatimus tulevalle arkkitehdille? Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka -- lausui parantumaton Juhani. -- Joutavia! -- Ei sanaakaan leikkiä enään -- lausui Elise mahtavimmalla käskyäänellä. -- Otto, sinä menet laittamaan itsellesi peruukin, ymmärrätkö? -- Ymmärrän herra kapteeni! -- Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti. -- Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. -- -- Vaan jos Otto kuvaisi isoisää? -- Voi niin, isoisää -- huudahtivat kaikki samalla kertaa -- siitä tulee mainio taulu. -- Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään perhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota! -- Mummo se aina huomaa parhaite -- huudahti Elise ja painoi poskilleen mummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä. Kaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli vaiti, sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen katsettaan omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. -- Oivallista! -- sanoi Ottokin. -- No kaikki on hyvin! -- sanoi Elise. Nyt oli siis kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten kanssa, sillä huomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja äiti lähti taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin lomissa ehti iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli kysymyksessä hämmästyttää isä. Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. -- Tässä sinulle nämä, mummo! -- Kiitos -- vanhus piteli niitä hetken käsissään. -- Voi kun olin onnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran -- sanoi hän -- tuokoot ne onnea sinullekin, lapseni -- tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne täällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan kertomuksen. Enni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne näyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet: -- katsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee. -- Vanhus hymyili, hän näki niin selvästi kauas nuoruuden aikoihin, näki itsensä nuorena, sirona tyttönä, jolla oli vaalea tukka ylöskammattuna, ja ruusukasta silkkiä lenninki pönkkähameella; punatimanttilukkoinen helminauha kaulassa ja jalassa silkkisukat ja ihkauudet kengät, jotka olivat hienon hienot, valkoista atlassia hopeakoruompeleilla. Hän oli niin mieltynyt niihin, ei elämässään hänestä ollut mitään niin kaunista ollut, jonka lisäksi nämä kengät olivat niin kepeät, että tuntui kuin jalassa ei olisi ollut mitään. Hänen oli pitänyt tanssia salissa kuvastimen edessä vähää ennenkuin he menivät. -- Ensi kertaa oli hän matkassa vanhempiensa kanssa; oli suuret perhejuhlat, sukulaishäät joissa ei muita vieraita ihmisiä ollut kuin sulhasen veli, muuan nuori upseeri jolla oli kaunis sinikeltainen univormu, ja hän oli uljain mies minkä oli nähnyt. Oivallisen! puolisen jälkeen tanssittiin ja nuori upseeri tuli kumartamaan hänelle pyytäen tanssiin, joka oli menuetti, ja hän oli yhtä ylpeä kuin olisi kuningas tarjonnut hänelle käden. Paljoa ei puheltu, sillä piti tarkoin pitää huolta askeleista ja että kumarruksensa teki kohteliaasti, vaan joka kerta kun hän katsoi ylös, niin näki hän kauniin soturin katseen, ja hänen sydämensä löi kiivaasti tuon katseen vaikutuksesta. Monet tanssit he sitte yhdessä tanssivat, vaan miten ollakaan, niin muutamassa tanssissa lähti jalasta pieni atlassikenkä. Tietysti neiti punastui ja kalpeni tuosta kauheasta tapauksesta, vaan uljas upseeri lankesi polvilleen, suuteli kenkää -- maailman pienintä ja sievintä kenkää, sanoi hän -- ja pisti sen hyvin nopsasti neidin jalkaan, ennen kuin kukaan osasi edes aavistaakaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hetkeä eivät he milloinkaan unohuttaneet. Kyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän otti toisen kengän ja tutki sitä tarkoin. Ei se ollut tämä vaan tuo toinen! Kas siihen oli miehen käsialalla kirjoitettu valkoiselle säämiskänahkaiselle sisäpohjalle: »Sinä pieni naistohveli hallitset usein suurta maailmaa -- mitä sitten pientä maailmaa: miehen sydäntä». Hän kumartui ja suuteli hellästi pientä hopealankakiehkuraa; siihen juuri oli tuon uljaan upseerinkin huulet painaneet suudelman, tuon rakastetun, josta sitten tuli hänen puolisonsa ja elämän kumppaninsa, jonka kanssa vietti onnellisia vuosia, joskin elämän polku kulki väliin synkkiä laaksojakin myöten. Paljon olivat he kokeneet yhdessä -- oli muistoja »taistelujemme, voittojemme päiviltä», tuolta ajalta, kun isoisä meni sotaan ja isoäiti istui kotona, nuorena puolisona ja äitinä. Paljon, niin paljon olivat he kokeneet, valoa ja varjoa vaihteli, vaan aina oli valopuoli voitolla, sillä se tuli rakkauden ijäisesti raikkaasta lähteestä. Vanhuus oli jo aikoja sitte tavannut ja uupuneena elämään oli isoisä mennyt lepoon, vaan täällä istui isoäiti yksinään -- eihän tosin yksinään sillä hänen ympärillään oli hellästi rakastavia lapsia ja lastenlapsia, vaan kuitenkin muistoissaan yksin, joista ei kukaan voinut olla osallinen hänen kanssaan. -- Rakkaat, rakkaat pienet kengät -- hän hiveli niitä hiljaa kädellään, kiitos kertomuksestanne, nyt tulee teidän kuiskia minulle vähän tulevaisuuttakin. Meidän vanhain elämässä on parasta se, kun saamme elää lasten ja lastenlasten elämässä uudelleen oman elämämme. -- Pienet kengät, tuokaa onnea pienelle Ennilleni, joka on minun elämäni illan kirkkain säde. * * * * * Juhlapäivä oli käsissä. Aamulla herätettiin isä laululla ja lahjaksi hän sai kauniin nojatuolin. Sehän oli jotakin erinomaista ja odottamatonta, sanoi päivän sankari, jolla ei ollut vihiäkään muista puuhista. Huviteltiin -- isän kunniaksi -- laulaen ja leikkien niin että juhla juhlalle tuntui. Tuli sitte ilta ja pimeä. Nuoret katosivat toinen toisensa jälkeen ja salissa, jossa nuoret olivat remunneet, syntyi odottamatta hiljaisuus. Ruvettiin jotakin odottamaan, maalaistavan mukaan oli nimittäin sukulaisia ja tuttavia kokoontunut onnittelemaan isäntää, ja kaikki -- paitse päivän sankari -- alkoivat aavistaa että »jotakin oli tekeillä». Vaan »kulissien välissä», joina oli tyttöjen huone ja ruokasali, missä esitysten piti tapahtua, oli rauhaton ja kiire elämä. Kaikki huusivat ja puhelivat toisistaan maskeraadipukujen, värilyhtyjen, töyhtöhattujen, taulukehyksien ja paperikoristusten kirjavassa sekamelskassa. -- Kuule, Elise, olenko minä nyt keskiajan ritarin näköinen, mitä? -- Sitä ei ole niin helppo sanoa! -- Enni, missä on Maria Antoinetten kaulanauha? -- Juhani, sinä, elä polta hänen ylhäisyytensä peruukkia. -- Sofia, sinä olet niin pelottavan juhlallisen näköinen! -- Sellaista kuului lakkaamatta näyttämön takana ja väliin naurun rähäkkää, ja kaiken yli kuului Elisen ääni, milloin varoittavana, milloin uhkaavana, milloin nauravana, hän oli kaiken ilon sielu. Sillä välin laittoi renki Kalle, nuorten herrain määräysten mukaan, näyttämökoristeita ja sitä hän teki suu auki ja ihmetellen: -- Kun herrasväki oli aivan kuin komentjantteja! Vihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin Elisen ankaran komennon mukaan: -- Vähän oikealle, sillä tavoin -- Juhani, sinä näytät paremmalta kun olet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on kaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. -- Kuvanto oli hyvin onnistunut, kaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa, ja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään kaikin voimin ja huusi: »hyvä, hyvä», niin että seinät raikui. Hänelle oli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa kaikkea, niin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo molemmista. Ennen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten kesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien takana laitettiin molempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella. Elise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei oltu unohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu nelikulmaisesti avonaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli rubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni ilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä astua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan? Ei Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja noin pienen pienet jalat! -- Elävä kuvaelma ilman kehyksiä -- kuiskasi Juhani heidän takanaan ja nyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: -- Joutukaa nyt kehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! -- He tottelivat leikillistä kehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne tahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön. -- Olkaa valmiina, esirippu ylös. Katselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta -- jokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista kuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet ristissä ja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut häiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa nuoruuttaan elävinä kuvina esiin loihdittuna. Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset ja lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen, myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen. -- Pieni tyttöseni -- sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen vartalonsa ympäri -- te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki oli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle mieluisin. -- Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen ja suuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: -- minä olen aina sanonut, että Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän on niin tuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista vuotiaana. -- Hän oli aivan kuin oikea kuva -- sanoi muuan vanha setä, ja Enni, luullen olevan kohteliasta, niiasi hänelle kiitokseksi. -- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuva -- kuiskasi Otto isoäidin korvaan -- vaan eloisa, viehättävä tyttö, niin kuin sinä olit, isoäiti, kun isoisä kosi sinua ja sai -- myöntävän vastauksen -- hän onnellinen. Isoäiti hymyili. -- Tee sinä samoin, Ottokulta -- sanoi isoäiti hymyillen veitikkamaisesti -- jota hymyä Enni ei ollut perinyt, vaan oli jäänyt isoäidin omaiseksi. Nuorten ilo oli rajaton sinä iltana ja isoäiti oli jo aikoja sitte vetäytynyt huoneeseensa, kun viimeiset vieraat sydämellisiä kiitoksia lausuen olivat menneet. Varhain seuraavana aamuna -- isoäiti oli aina varhain hereillään -- hiipi pieni valkopukuinen olento kamariin ja polvistui hänen sänkynsä ääreen: -- Mummo, mummo, minä olen niin onnellinen -- kuiskasi Enni -- minä, minä -- me tulimme kihloihin eilen, Otto ja minä! Kaikki on kuin kaunista unta, ja minä en ole uskaltanut nukkua koko yönä peläten herääväni. -- Pieni hupakko ja kuitenkin -- isoäiti nousi vuoteessaan ja painoi kauniin pään rintaansa vasten -- ah, lapseni, lapsikultani, onnellisinta maailmassa on rakastaa ja olla rakastettu eikä mikään unelma ole kauniimpi kuin tämä todellisuus. Jumalalle olkoon kiitos tästä siunatusta lahjasta, joka muuttaa itse pimeyden valkeudeksi ja köyhyyden rikkaudeksi. --- Nyt olet, pieni Ennini, saanut kokea, mitä minä tunsin sinä päivänä, jolloin minulla ensi kertaa oli pienet rakkaat, valkoiset kenkäni. -- Niin, rakas mummo, kuulehan -- eilen kuvannon jälkeen unohtui minulla ne kengät jalkaani ja ne minulla oli koko illan -- ja onni tuli. LIIKALAINEN. Tohtori Lindfältin koti oli pääkaupungin komeimpia, täynnä kauniita huonekaluja, kalliita taideteoksia ja kaikkea sitä komeutta, jota rikkaus ja hienostunut aisti ajaa kokoon. Rouva Alice Lindfält noudatti jokaista muodin oikkua niin puvussa kuin kodin kaunistamisessa, sillä hänen mukanaan oli rikkaus taloon tullut ja hänen hienosti sivistynyt, esteettinen miehensä kanteli häntä käsissään, sanottiin heidän seurustelupiirissään, joka oli laaja. Heidän luonaan tapasi henkilöitä melkeinpä kaikista yhteiskuntapiireistä, aristokraateista, yhteiskuntakermaväestä alkaen. Siellä näki tunnetuimmat ja etevimmät soittotaiteilijat sekä taidemaalareita, näyttelijöitä, paitse tavallista, yksinkertaista väkeä, jotka eivät mitenkään erityisesti olleet mainehikkaita, vaan kaikki viihtyivät hyvin, jonka vaikutti emännän viehättävä iloisuus ja hyvä käytös; sekä isännän henkinen etevyys. Kun talvi iltoina kokoonnuttiin valoisaan ja kukkain tuoksua lemuavaan asuntoon, jossa talon rouva leijaili ympäriinsä kuin tenhotar taikavalossa, jota purppuranväriset lamput levittivät ympäriinsä, niin unohtui pyry ja pakkanen ulkona, ja myrskyn vingunta nietoksisilla kaduilla suli täällä sävelten sointuun avonaisesta flyygelistä, jonka ääreen istui toinen taiteilija toisen siitä noustua. -- Täältä ei puutu mitään, hauskuus voidaan saada aivan täydelliseksi -- niin oli tässä kodissa lausuttu jo monet kerrat. Varsin oli hyvä olla tohtorinnan punaisessa huoneessa, jota hän nimitti »uinailusopekseen». Siellä puhelu sujui erinomaisen hyvin istuttaessa kaminin ympärillä, ja oli niin kodikasta ja hauskaa spriikeittiössä kiehuvan kahven hajun levitessä ympäriinsä hyasinttein tuoksun seassa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mitään ei puuttunut tästä viehättävästä kodista, mutta olipa muuan pieni, ujo maalaisrouva, joka muutamana iltana oli niin rohkea, että uskalsi lausua täällä kaivattavan -- lapsenlurittelua. Rouva parka! Semmoista suunnatonta tulee lausumaan! Vaan hänhän olikin maalta ja päälle päätteeksi papin rouva. Sitä säkissä on, mitä säkkiin pannaan, minkä hänessäkin miehensä vanhantestamentin aikuisia aatteita. Emäntä itse hymyili säälivästi, kun kerrottiin hänelle mitä rouva oli sanonut. Serkkunsa Anna, raukka, ei ymmärtänyt paremmin, hän itse vietti enimmän aikansa lastenkamarissa eikä tiennyt siitä, mitä on elää -- elää täydellisesti ja rikkaasti -- niinkuin hän, rouva Alice. Ei ollut mitään huvia, jossa hän ei olisi ollut ensimmäisenä, ei ollut sitä muotiurheilua, jota hän ei olisi kiihkoisella innolla harjoittanut. Tädit pudistivat päätä ja sanoivat, että hän on ylimielinen ja koketti, vaan nuorten mielestä hän oli kadehdittava, ja hänen pukunsa olivat ihastuttavia. Hänen miehensä taas piti häntä naisten ihanteena, eikä mikään voinut kukistaa häntä siltä sijalta, joka hänellä oli miehensä sydämessä; he olivat niin tyytyväisiä toisiinsa kuin mahdollista, ja yleensä pidettiin heitä onnellisimpana pariskuntana maailmassa. Heillä oli varoja rakennuttaa huvila italialaista mallia, joka sai seistä tyhjänä ja vuokraamattomana, kun rouva Alicella pisti päähän ruveta kaipaamaan jonku kylpylaitoksen kesäelämää. Joskus matkustivat he ulkomaille ja kuluttivat muutamia kuukausia Roomassa tahi maailman pääkaupungissa Pariisissa tahi muualla; mikäs heitä esti mistään. Tohtori Lindfält oli antautunut kirjallisiin toimiin, ja hänen vaimoaan ei pidättänyt kotona -- niinkuin lappalaisnaista sadussa taikavoima -- lapsen kapalovyönauha. Hän oli usein tyttönä lausunut: -- Kun minä menen naimisiin, niin en tahdo lapsia, ne ovat kaikkein proosallisinta ja epäsointuisinta avioliitossa. He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta ja näytti siltä kuin rouvan toivo olisi toteutunutkin. Ja heidän onnensa näytti täydelliseltä, ei kukaan kaivannut papin rouvan naurettavaa »lapsenlurittelua», vaan aika toi sen mukanaan. Se ei ollut mikään ilahduttava asia. Rouva Lindfält oli kärsimätön jo ajatellessaan sitä, niin että hän useampia kuukausia ennen katkeroitti koko ympäristönsä elämän ja sai kärsivällisen Robertinsa melkein vihaamaan tuota viatonta, joka oli syynä tähän perheelliseen ikävyyteen. Nuori rouva, joka muuten kaikissa satunnaisissakin sairauksissa oli hyvin kärsimätön, piti nykyistä tilaansa kovana kohtalona, mitä mustimpana vääryytenä, joka antoi hänelle aihetta olemaan kiukkuinen kaikille ihmisille. Kaikilta puolin siis tätä tapausta -- pienen kansalaisen ilmaantumista -- jota useimmissa kodeissa ilolla odotetaan, täällä tervehdittiin kylmyydellä ja tyytymättömyydellä. * * * * * Salamoi ja jyrisi, kuurosadetta ja rakeita, oikea merkillinen myrskyilma oli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, joka ei ollut tervetullut, tuli maailmaan; itse luontokin näytti uhkaavalla tavalla ottavan hänet vastaan, ja pilvet itkivät, että vesi virtana valui, itkivät hänen syntymistään. Pieni raukka, kukaan ei hellin mielin katsonut häntä. Äiti käänsi päänsä pois -- lapsihan hänelle oli tuottanut ne kärsimykset ja tuskat, joita hänellä juuri oli ollut ja joista hän oli nyt niin väsynyt, että tuntui siltä, ettei enään koskaan tule terveeksi eikä pääse voimiinsa -- mitä elämä sitte on! Tohtori taas, joka oli tullut häirityksi tyyneessä henkisessä elämässään, loi puoleksi suuttuneen, puoleksi välinpitämättömän katseen tuohon rauhanhäiritsijään, kun se ensikerran hänelle esitettiin. Jos olisi ollut edes poika, vaan tytöntynkä... Hän muuten piti kaikkia pieniä ihmislapsia alhaisempina eläimiä, nämä kun ensi silmänräpäyksessä syntymisen jälkeen itse voivat pitää huolen itsestään. Olisi melkein luullut, että äskensyntynyt jonku salaisen vaiston kautta oli huomannut, miten vastenmielisesti hänet oli otettu vastaan ja sen vuoksi niin vähän kuin mahdollista muistutti olemassa olostaan. Hän oli mitä hiljaisin kapalolapsi, nukkui enimmäkseen ja kun oli hereillään, niin oli ääneti, katseli ympärilleen suurilla sinisillä silmillään, jotka olivat hyvin kysyvännäköiset. Luonnollisesti hänen ristijäisiään ei pidetty mitenkään juhlallisemmin, vaan hyvin hiljaisesti ja yksinkertaisesti. Ne isälle ja äidille eivät merkinneet muuta kuin, että pieni Margy nyt ei ollut maailmassa nimetönnä. Hän sai imettäjän, oikein muhkean, jolla oli mnsliinilakki ja pitsireunavyöliina, ja joka oli niin luotettava että tohtorinna, terveeksi tultuaan, voi huoleti palautua entisiin elämäntapoihinsa. Lapsenkamari oli kaukana koridorin päässä, sieltä lapsen huuto ei voinut kuulua sänkykamariin, vielä vähemmin Margyn hiljainen kirinä ruuan puutteessa, kun imettäjä istui pitkään herkullisessa ruokapöydässä tahi puheli jonkun »pulskan pojan» kanssa kyökissä, Kun oli muutamia kuukausia kulunut ja pieni pullukka alkoi selvitä unisesta olostaan, niin makaili hän tuntikausia ja katseli pieniä käsiään tahi ruusunpunaisia varpaitaan, jotka niin mielellään pyrkivät pois kapalosta. Jo seuraavalla kehitysasteella istui hän pystössä korivaunussaan, hypistellen gummirengasta, jota kuletteli hapuilevin sormin suuhunsa. Syrjäinen kamari oli koko hänen maailmansa, hän ei tiennyt, että oli komeat huoneet ja niissä seuraelämä kulki entisiä raiteitaan ja keskiytyi rakastettavan emännän ympärille. Siellä oli kaikki niin entistään, että kerrassaan unohutettiin pieni vieras, joka oli tullut myrskyilmalla. Kukaan ei siitä kysellyt paitse vanha Kaarinatäti, tohtorinnan isän sisar, jolla oli vähät varat ja sentähden tohtori kutsui häntä usein taloonsa. Hän oli »hyvin ikävä», vaan oli velvollisuus osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta, sanoi tohtorinna. Kaarina täti pistäysi aina talossa käydessään katsomassa tuota »pientä riikalaista», joksi hän mielellään kutsui tuota uutta perheenjäsentä, mutta hän piti omina tietoinaan huomionsa lapsenkamarista, sillä hän tiesi varmaan, etteivät ne tiedot miellyttäisi isäntäväkeä eikä vieraita. Hänellä oli myöskin tapana auringon paistaessa ystävällisesti ehdottaa imettäjälle, joka edelleen hoiti tyttöä, että veisi lapsen auringonpaisteeseen, sillä hän luotti suuresti siihen, että aurinko tuottaisi terveyttä ja väriä noille pienille ihmisolennoille samoinkuin kukkasillekin, ja jos neiti Tilda, joka oli mahtava, sattui olemaan sillä tuulella, niin sai Margy päällensä kävelykapan, jonka hihat olivat ahtaat ja parisilaisen päähineen, joka varjosti nuot uteliaat lapsensilmät. Ja he kulkivat komeimpia katuja; sillä pääasia oli että nähtiin, ja sentähden piti kaiken olla muodikasta ja hienoa, viihtyminen ja mukavuus saivat jäädä toiselle sialle. Kun Margy kasvoi siksi että pystyi tassuttamaan omilla pienillä jaloillaan, niin talutettiin häntä kädestä jonnekin puistoon, jossa hän sai leikkiä hiekkakäytävällä, samalla kun hoitaja virkkasi pitsiä omiksi varustuksikseen, sillä hänellä nyt oli varmat toiveet saada viettää häänsä vuoden tai parin kuluttua. Margy istuskeli niin tyytyväisenä kaivellen hiekkaa vanhalla puulusikalla ja pisti silloin tällöin suunsa täyteen, jotta narskui uusien kirkkaiden hampaiden välissä. Joskus tuli myöskin sulhanen puhelemaan Tildan kanssa, jolloin pieni »liikalainen» jäi kokonaan katsomatta ja vyöryi ja hoiperteli tietä ja oli joutua polkupyörällä ajajain ja muiden kävelijäin jalkoihin, jotka kiireissään eivät huomanneet tuollaista pientä kääryä. Rohkea se oli tuo, pieni viaton olento, eikä ensinkään ujo. Hän ojensi pienen kätensä kenelle hyvänsä ja katseli niin luottavaisesti jokaista vierasta, ettei kukaan voinut olla katsahtamatta häneen ystävällisesti. Hän oli herttasin pieni tyllerö maailmassa ja niin luottavainen, kuin voi ainoastaan tuolla suloisella ijällä olla, jolloin sydän vielä ei aavista, että synti ja pahuus asustavat maan päällä. Eräänä päivänä kulki hieno, erinomaisen hyvinpuettu herra pitkin puistokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno kävelykeppi kädessä ja tähysteli pilviä, niin ettei huomannut pientä tyttöstä, joka istui tiepuolessa. Tyttö äännähti kun kulkijan jalka sattui häneen. Herra oli tohtori Lindfält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena miettimään kirjoitusta huomispäivän lehteen Ibsenin uusimmasta teoksesta. Hän säikähtyi lapsen äännähtämisestä ja kun huomasi kaatuneen lapsen potkivan pienillä jaloillaan. Hän nosti tytön ylös, joka voimakkaasti ponnisteli päästäkseen jaloilleen jälleen. Tohtori pudisti ruohonsirpaleet hänen pitkistä keltaisista kiharoistaan ja asetti tottumattomasti tuon sopimattoman päähineen suoraan: -- Sinähän olet kiltti, kun et ruvennut itkemään -- sanoi hän -- kenenkään tyttö sinäkin mahtanet olla? Lapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta pelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi aivan selvään: -- isä! -- Tohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään tyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni »liikalainen» kotoa, mutta miten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille puolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: -- Missä on Tilda? -- hän tunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta lapsi pelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan ja huudahti: -- Tuolla! Tohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet tahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi osoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja virkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle. Tietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä tästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän mennä, mutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen muoto ennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön rukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä tyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen suoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani. -- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi -- mutisi vihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään koettaen astua Margyn askelien mukaan. Kuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään ja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä aavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka turvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen liikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he olivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa -- huusi hänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa nuot pilkalla lausutut sanat: -- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi -- ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että vanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen hoitajalle. -- Isä -- kuiskasi rukoileva ääni -- isä, Margy ei jaksa. -- Pienokaisparka -- hän nosti pienokaisen käsivarrelleen ja pujotteli syrjäkatuja kotiinsa, vähän häpeissään, että hänet nähtiin näin tavattomassa toimessa. Vaimolleen ei hän maininnut sanaakaan tästä seikkaillusta, suurimmaksi osaksi siitä syystä, ettei Tilda saisi lisää nuhteita; hän oli tullut melkoisesti lievemmäksi häntä kohtaan huomattuaan oman syyllisyytensä. Seuraavana päivänä meni Margy taas ulos hoitajansa kanssa ja vielä muinakin päivinä, eikä tohtori käynyt katsomassa täytettiinkö hänen käskynsä; näytti aivan siltä kuin hän olisi välittänyt pienestä tyttösestään yhtä vähän kuin ennenkin, mutta kun hän istui kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena johonkin miellyttävään taidearvosteluun tai nerokkaaseen kirjoitukseen, jotka olivat saattaneet hänen nimensä kuuluisaksi, niin ajatukset kiitivät joskus aivan äkkiä taaksepäin kirkkaaseen puolipäivähetkeen, jolloin hän käveli kotiapäin kullankiharapää rinnoillaan ja pienet pehmeät kätöset luottavasti kiedottuna kaulansa ympäri, ja monet kerrat unohtui hän kuuntelemaan lapsen äänensorinaa eteisestä. Vähitellen hän alkoi varttoa milloin Margy lähtisi ulos, saadakseen puoliavoimesta ovesta nähdä, miten häntä eteisessä puettiin, ja toisinaan hän tuli uloskin, leikki lapsen kanssa ja kysyi Tildalta tytön vointia j.n.e. sekä miksi hänen piti kulkea noin kummallisessa lakissa, mutta kun kuuli, että se oli aivan muodikasta ja että tohtorinna itse oli sen tilannut, niin hän meni aivan hiljaa takaisin kamariinsa. Muutamia päiviä sen jälkeen ilmestyi hän kuitenkin aivan äkkiarvaamatta Margyn kamariin mukanaan pussillinen appelsiinejä Margylle -- ne ovat niin terveellisiä -- vakuutti hän; senjälkeen tuli hänelle tavaksi pistäytyä tänne väliin ilman makeisiakin, vaan oli aina yhtä tervetullut ja tervehdittiin samalla ihastuksella. Tilda oli kerrassaan kummastuksissaan tästä, mutta kun hän eräänä päivänä näki tohtorin polvillaan nurkassa »kilttinä vanhana heppana» (kuten Margy selitti) niin ei hänen hämmästyksellään enää ollut rajoja. Alice rouva, joka oli ollut Pietarissa ostamassa itselleen uudet turkit, kummastui suuresti nähdessään kotiintultuaan Margyn olevan korkealla lasten tuolilla päivällispöydässä ja isänsä tarjoilevan. Isä näytti jotensakin tottuneelta lapsenhoitoon. -- Näetkös, Alice, minusta tuntui tyhjältä mentyäsi ja minun täytyi saada itselleni pöytätoveri pienestä tyttösestämme -- sanoi hän melkein kuin puolustuksekseen. Rouva pudisti päätään tyytymättömän näköisenä: -- Minä en ole koskaan voinut kärsiä lapsia pöydässä, ne syövät kuin pienet porsaat. -- Oh, meidän pieni Margymme käyttäytyy jo kuin ymmärtäväinen neiti -- vakuutti tohtori, joka oli päättänyt kaikin tavoin koettaa estää pienen naapurinsa joutumista takaisin kamariinsa. Hänen vaimonsa, joka ensikerran kuuli miehensä sanovan vastaan, koetti kaikin tavoin näyttää tyytyväiseltä, vakuutettuna siitä, että Robert nyt kuten ennenkin täyttäisi hänen toivomuksensa. Kuitenkin pysyi tohtori päätöksessään ja tämän jupakan aikana sai talon pieni tytär yhä varmemman aseman isänsä vieressä, johon hän turvautui koko pienen yksinäisen sydämensä lämpimällä myötätuntoisuudella. Hänhän oli janonnut hellyyttä kuin kukka auringonvaloa, ja nyt säihkyi onni hänen iloisilla kasvoillaan päivät päästään. Äiti katseli väliin ihmetellen isää ja tytärtä, jotka iloisina lurittelivat keskenään ja näyttivät niin hyvin viihtyvän yhdessä, hän tunsi sydämessään silloin omituisen tuskallista yksinäisyydentunnetta ja hän vakuutti kärtyisesti, että -- Robert oli aivan liiaksi kiintynyt lapseen. -- Miksikäs ei hän olisi kiintynyt kauniiseen tyttäreensä -- arveli Kaarinatäti, joka oli käymässä siellä -- etkö näe kuinka kirkkaat silmät Margyllä on ja tuollainen kaunis valkoinen kiharatukka, ja muuten on hän kiltein olento, minkä koskaan olen nähnyt. -- Minusta on Margy aina ruma -- sanoi Alice rouva äreästi -- hänen silmänsä ovat liian pyöreät ja kehumaasi valkotukkaa pidän minä ehdottomasti pellavaperuukkina. Sano vain mitä sanot, vaan minua tuskastuttaa nähdä kun Robert pilaa tytön ja tahtoo, että koko talon pitää taipua tytön mukaan, pian kai minun punainen kamarinikin muuttuu lapsenkamariksi. -- Ai ai, Alice, tuo vivahtaa mustasukkaisuuteen, vastasi täti hymyillen -- sinä olet tottunut olemaan kieltämättä ensimmäinen kodissasi ja vallitsemaan miehesi sydäntä, nyt pelkäät kilpailijaa, vaan älä ole huolissasi, kyllä hän rakastaa sinua yhtäpaljon kuin ennenkin, vaikka hän koettaa korvata sen, mitä te molemmat olette laiminlyöneet pienen »riikalaisen» suhteen. -- Niin, no se on sellaista ruikusta, sanoi tohtorinna tehden ylpeän liikkeen päällään, vaan hänellä oli kyynelet silmissä, ja Kaarina, joka kaikessa hiljaisuudessaan oli tarkka silmäinen, käydessään joka päivä talossa huomasi, miten rouva Alice levottomin silmin katseli miehensä ja lapsensa keskinäistä suhdetta. Tapahtuipa kerran niinkin, että rouva eräänä päivänä puolispöydässä kumartui Margyyn solmetakseen serviettiä hänelle; --- Enkö minä saa auttaa lasta, Robert? -- Aivan kernaasti, hyvä ystävä, vaan minä luulen, että Margy on tottunut minuun. -- Ja niin olikin. Aina kuin äiti rupesi auttelemaan häntä, niin tyttö meni isän luo ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten; isässä oli hänen turvansa eikä hän muuta tahtonut. Tohtori siveli hiljaa hänen kiharansa otsalta, nosti hänet syliinsä. -- Sinä näytät niin tuntehikkaalta, Robert -- Alicerouva koetti tehdä ivaa, vaan itku oli kurkussa. Minä en tahdo houkutella Margya luotasi, sillä minä näen selvään, että sinä olet mustasukkainen hänestä. Tohtori ei vastannut mitään, vaan tarttui äänettömänä sanomalehteensä, sillä hän aavisti, että tässä katkeruuden purkauksessa piili kauvan uinailevan äidinrakkauden heräämisen merkki, ja hän tunsi, että kun tämä tunne on herännyt vaimonsa sydämessä, niin hän ihailisi sitte häntä enemmän kuin koskaan. Tyytyväisenä ja toivehikkaana meni hän sinä iltana lapsenkamariin, sillä Margy oli tottunut siihen, ettei hän nukkunut illoilla ennenkuin isä tuli sanomaan hyvääyötä ja oli kuullut hänen iltarukouksensa. Margy istui jo vuoteessaan kädet ristissä ja kun tohtori tuli, niin hän rukoili vanhan yksinkertaisen rukouksen, joka tuhansien lasten huulilta on kohonnut korkeuteen: Mä nostan silmäni taivaaseen Ja sormeni ristiin liitän, O Herra, ystävä lapsien Mä armostas sua kiitää. Tohtorikin oli pannut kätensä ristiin niinkuin Margy oli häntä opettanut ja tuo maailmanmies, jolle rukous aikoja sitte oli ollut vierasta kieltä, kuunteli nyt hartaasti pienen tyttönsä lurittavaa ääntään. -- Hyvää yötä Margy, hyvää yötä rakkaani -- Tohtori kumartui suutelemaan tyttöä otsalle -- mutta miten olet niin kuuma? Tilda, onko hänellä kuume, minusta Margy on ollut vähän nolo koko päivän? Oletko kipeä, pikku ystäväni? -- Pikkusen väsynyt. -- Noo, nuku sitte ja lepää pienokaiseni, ja herää aamulla virkeänä -- hän silitti hellästi tytön punasta poskea ja meni, vaan kun tyttö oli nukkunut, niin tohtori tuli takaisin ja kuunteli levottomana hänen heikkoa ryintää, joka teki hänen unensa rauhattomaksi. Tilda vakuutti että se oli vain tavallista katarria, ja hänhän ymmärsi tämmöiset asiat. Mutta kuitenkaan tohtori ei voinut olla hiipimättä vielä yölläkin lapsenkamarin oven taa kuuntelemaan. Unissaankin tunsi hän useat kerrat jonkunmoista tuskaa ja kun vihdoin aamupuoleen joku äkkiä avasi oven, niin hän hypähti säikähtyneenä ylös: -- Mikä on, Tilda? -- Margy on kipeänä -- kuiskasi hoitaja -- hänen kurkkunsa korisee ja vinkuu niin kummallisesti. -- Silmänräpäyksessä oli tohtori pukeutunut ja riensi lapsen luo; joka makasi vuoteellaan posket kuumeen punaisina ja kovain yskänkohtauksien aikana kuului kurkusta omituinen hinkuva ääni: -- Mitähän se mahtaa olla, se kuulustaa niin kauhealta? -- Valtioneuvoksen pieni poika, jota minä hoidin Margya ennen, kuoli kuristustautiin, ja hänellä myös vinkui kurkku tuolla tavoin -- sanoi Tilda vavisten. -- Pitää heti mennä hakemaan professoria, käykää sanomassa siitä kyökissä -- tohtori vaipui polvilleen Margyn vuoteen ääreen. Vaimonsa nukkui vielä, ja tohtori ajatteli, että hänet pitäisi herättää, vaan jalkansa olivat kuin lamauksissa, ettei hän päässyt lapsen vuoteen äärestä. Kun professori tuli, niin hän vakuutti todeksi sen mitä oli pelätty, Margy oli saanut kursitustaudin, tuon salaa hiipivän lasten vihollisen, eikä tohtori voinut kieltää, että tila oli vaarallinen. Alice rouvakin oli herännyt oudoksuen vilkasta liikettä talossa näin varhain aamulla, ja hän soitti saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut. Tohtori meni hänen luo, ja miehensä näöstä voi rouva jo päättää, että Margylle oli tapahtunut jotain. -- Onko tyttö kipeä vai -- ehkä kuollut? -- Kipeä on, vaan ei, Jumalan kiitos, kuollut, ja missä on elämää, siinä on myöskin toivoa -- vastasi tohtori. -- Kuka on nyt hänen luonaan? -- Kaarinatäti, joka tuli heti alas, kun kuuli tavattoman varhain puhetta Margyn kamarista; niinkuin tiedät, on tädin makuuhuone juuri Margyn kamarin päällä. Pieni Margy raukka, hänellä on vähänväliä ankaroita tuskia, että sydäntä särkee nähdä; jos sinun on vaikea nähdä, niin voit olla varma, että täti kyllä hoitaa häntä hellästi, ja Tilda on myöskin aulis. Nuori rouva kääntyi vastaamatta sanaakaan, vaan ennenkö tohtori ehti sairashuoneeseen, niin rouvakin oli siellä, ja sanaa lausumatta nousi Kaarinatäti ja jätti äidille paikkansa lapsen ääressä. Kolme päivää kesti kamala taistelu, jonka aikana oli silloin tällöin joku lieveämpi hetki. Tohtori oli aivan suunniltaan ja epätoivoissaan, jotta hän oli aivan sopimaton sairaanhoitajaksi, vaan sitä väsymättömämpi oli hänen vaimonsa. Tuskin minuutiksikaan hän lähti sairasvuoteen luota ja hän tarkoin täytti professorin määräykset pienen sairaan hoidossa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseään ollenkaan, ei muistanut ruokaa eikä unta, herkeämättä tarkasti pienimpiäkin muutoksia taudin kulussa ja aivan kuin vaistomaisesti näytti hän ymmärtävän, mikä oli milloinkin hyvä lapsen tuskien huojentamiseksi. Äiti tiesi selvään, että pienen Margyn katse, kun se oli tajullaan, etsi isää tahi Kaarinatätiä eikä koskaan ikävöinyt häntä. Tohtori näki miten sanomaton tuska tunti tunnilta ilmeni aina selvemmin vaimonsa kauniilla muodolla, jolla tähän asti ei ollut näkynyt surua eikä kärsimyksiä, ja miten hänen kyynelettömät silmänsä ilmaisivat tuskaa, jota sanoilla ei kyennyt lausumaan. Professori oli kolmannen päivän illalla sanonut taudin tekevän käänteen. Isä ja äiti olivat äänettöminä istuneet vuoteen ääressä ja katselleet pientä, rakasta muotoa, joka vähitellen aivan kuin jäykistyi samalla kuin sinisenkuultava kalpeus levisi sille. Hengitys korisi ja näytti olevan vaivaloista ja melkein särkynyt katse ei ollut pitkiin aikoihin kiintynyt kenenkään. Äiti nousi yhtäkkiä ja meni allapäin huoneesta; tohtori katseli hetken hänen jälkeensä ja seurasi sitten häntä. Hän sai kauan etsiä vaimoaan ja löysi lopuksi hänet punasessa huoneessa, jossa ennen näytti niin hauskalle, vaan nyt tuntui kylmälle ja synkälle. Rouva makasi lattialla ja koko ruumiinsa vapisi. -- Rakas Alice, jaetaan suru, onhan se meille yhteinen -- ei vastausta -- itke minulle, niin on helpompi. -- Tohtori istui sohvaan ja koetti nostaa vaimonsa päätä ja kun hän siinä katsoi hänen silmiinsä, niin ne olivat kuivat. -- Robert, puhutaan helvetin tuskista, minä tunnen niitä -- sanoi rouva vapisevin huulin -- sinä olet rakastanut lasta, sinä olet ymmärtänyt voittaa hänen rakkautensa, kun vielä oli siihen tilaisuus -- minä sen laiminlöin -- nyt on myöhäistä. Jumala ottaa hänet pois ja se on oikeutettu rangaistus äidille, joka ei ollut lapsen arvoinen -- hän kätki taas kasvonsa; hiljaisessa huoneessa kuului äkkiä kiireelliset askeleet; tultiin kutsumaan sairashuoneeseen ja vanhemmat riensivät sinne käsikädessä nähdäkseen lapsensa viimeisen särkyneen katseen, vaan vuoteen ääressä istui uskollinen Kaarinatäti ja hymyili lempeästi. -- Pieni Margymme nukkuu nyt tyyneesti -- sanoi hän -- hengensalpaus on poissa ja taudin käänne on kestetty. -- Alice, Alice, rakkaamme parantuu! -- huudahti tohtori riemuissaan -- Jumala, jonka olemme unhottaneet onnemme päivinä on kuitenkin antanut armonsa paistaa meille surumme hetkenä ja pelastanut lapsemme -- hänen vaimonsa ei vastannut, vaan polvistui vuoteen ääreen painaen otsansa lapsen kuihtunutta kättä vasten, ja ilokyyneleet virtasivat hänen kalpeita poskiaan pitkin. -- Minä olen niin kiitollinen Robert siitä, että Margy saa elää -- kuiskasi hän vihdoin -- sano minulle vain, mitä tulee minun tehdä voittaakseni lapsen sydämen? -- Sinun tulee rakastaa häntä -- sanoi tohtori hiljaa. -- Ah Robert, minä olen jo kauan häntä rakastanut! Aamulla heräsi Margy eikä hänellä ollut tuskia, ja katse oli kirkas. Äiti polvistui taas sängyn viereen, isä seisoi jalkapäässä ja Kaarinatäti istui vanhalla paikallaan päänpohjukassa. Lapsen katse liikkui hitaasti ja vakavasti toisesta toiseen, lopuksi pysähtyi äitiin ja aivan kuin äidin kalpeilla kasvoilla rukoileva ilme olisi koskettanut jotakin näkymätöntä, tähän asti äänetöntä kieltä lapsen sydämessä, ojensi hän kätensä äitiä kohden ja sanoi hiljaa: -- Äiti, ota Margy syliisi! Eikä äitiä tarvinnut kahta kertaa pyytää, äänettömällä hellyydellä painoi hän tyttärensä sydämelleen ja suuteli kiihkoisesti lapsen kasvoja. Isä katseli hellästi heitä ja Kaarinatäti sanoi hiljaa: Jumalalle kiitos, nyt on pieni »liikalainen» tervetullut uuteen elämään, jonka hän tänä päivänä alkaa. TULEVAISUUDEN ETEEN. I. Paikkakunnalle oli tuleva uusi kansakoulun opettajatar, edellinen kun oli hakenut ja saanut paikan syntymäseudullaan; onneksi oli hakijoita tusinoittain, niin että ei ollut niistä puutetta, arveli kunnallislautakunnan esimies, turpea, suuriääninen rusthollari, joka virallisella äänellä johti puhetta kunnan kokouksissa. Hän oli vanhan sukupolven miehiä, joka viimeiseen saakka oli vastustanut kansakoulun perustamista kuntaan. Ja sitten kun koulu päätettiin perustaa, niin »rikas Isolainen», joksi häntä yleisesti kutsuttiin, vastusti johdonmukaisesti kaikkia, mikä kouluun kuului. Niinpä hän aina oli sotakannalla opettajaa ja opettajatarta vastaan, eikä ollut ainoatakaan tilaisuutta, jossa Isolainen ei olisi pannut jyrkkää vastalausettaan kunnankokouksissa näiden esityksiä vastaan. Entinen opettajatar, neiti Frisk, oli monta kertaa itkenyt ja viettänyt unettomia öitä, sillä hän oli heikko, rasittunut ja hermostunut olento. Opettaja, herra Rautio, oli aivan toista. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli jotakin teräskovaa. Hän oli rikkaan talollisen poika, hyvin kasvatettu ja lapsuudesta saakka karaistunut, yksinkertaisiin elämäntapoihin tottunut. Hänessä ei ollut maailmanmiehen hienoutta, vaan kun näki hänen jättiläismäisen vartalonsa, niin ajatteli ehdottomasti nuorta, hyötyisää petäjää, joka on tunkenut juurensa syvälle kankaan kamaraan, kohottaa rohkeasti latvansa korkeuteen valmiina vastustamaan talvimyrskkyjen ryntäyksiä. Hänen muotonsa ei ollut kaunis, vaan siinä rautainen luonne kuvastihe; vaalea sakea tukka valui leveälle otsalle, jossa oli ajattelijan piirteitä. Silmissä oli terävä, viisas katse, joka oli myös sopuisan ja hyväntahtoisen näköinen, ja koko miehen olossa oli jotakin tyyntä ja luottamusta herättävää. Oppilaansa häntä melkein jumaloivat, vaan kunnan vanhoilliset eivät hänestä pitäneet. Heistä tuolla ahkeralla opettajalla oli niin paljo uusia ajatuksia, uusia puuhia, ja heistä kaikki uusi oli hylättävää. He olivat haudanneet monet monituiset Raution tekemät ehdotukset. Paljon katkeruutta ja penseyttä hän oli osakseen saanut, ja kokenut että se tie, jonka hän oli valinnut, oli okainen. Vaan hän oli vielä nuori ja hänen rohkeutensa oli murtumaton. Hänen luonteessaan oli joku määrä hitaisuutta, josta voi päättää, että sitte kun nuoruuden innostus on laimentunut, niin miehuuden voima oli täydentävä työn. Mikään haaveellinen mielijohde ei ollut häntä saattanut opintielle, vaan sisäinen, lämmin rakkaudentunne siihen kansaan, jonka riveistä hän itse oli. Sen vuoksi eivät ivallisimmatkaan vastustukset voineet häiritä hänen tyyneyttään. Hän tiesi työlääksi saada murretuksi vanhaa, isiltä perittyä katsantokantaa, jollei vain ollut varma uuden paremmuudesta. Mitä suurimmalla tunnollisuudella hän koetti välttää kaikkia törmäyksiä, mitkä olisivat voineet vahingoittaa sitä suurta asiaa, jolle hän oli omistanut kaikki voimansa. Neiti Frisk ei voinut käsittää, miten Rautio voi olla niin tyyni vastustajiaan kohtaan. Hän itse tulistui ja remahti liekkeihin vähimmästäkin hyökkäyksestä, joka tehtiin rakasta koulua vastaan -- hänen keppihevosensa, jonka hän tietämättään vei taisteluun sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa. Herra Rautio antoi virkatoverilleen täyden kunnioituksen hänen tiukan ja kiivaan harrastuksensa takia, vaikka se useasti tuottikin heille kaikenlaisia ikävyyksiä eikä suinkaan parantanut sitä asiaa, jota neiti Frisk niin kiihkoisesti puolusti. Kaipuun tunteilla oli Rautio kuitenkin sanonut hänelle hyvästit. Neiti Frisk oli kaikissa tapauksissa ollut rehellinen ja uskollinen toveri, ja kuka sen tiesi, millainen hänen jälkeläisensä on. Olot Honkalassa olivat hyvin riitaiset. Pitäjä oli jakautunut puolueihin, toinen koulun puolesta, toinen sitä vastaan; oli puolueettomia, velttoon välinpitämättömyyteen vaipuneita, jotka mieluummin antoivat maailman elää, miten halusi. Muutamat herrasmiehet -- nuoremmat tilanomistajat -- esiintyivät tosin koulun puolustajina, missä se tuli kysymykseen, vaan koulunjohtokunnassa istui vain talonpoikia, ja vanhat, rikkaat maanviljelijät eivät välittäneet sen vertaa kansanvalistuksesta, jotta olisivat halunneet kiertävää opettajaakaan alamaistensa lapsille, piintyneitä kun olivat vanhaan ennakkoluuloon, että koulu kasvattaa rahvaan lapsista herroja ja neitejä. Niin olivat asiat Honkalassa, joka oli hyvästi toimeentuleva pitäjä sisämaassa, mistä oli useampien tuntien matka lähimmälle rautatienasemalle ja höyrylaivaliikettä tunnettiin ainoastaan nimeksi. Rovasti oli vanha ja sängyn omana halvauksen alainen; apulaisenaan oli vasta papiksi päässyt nuori, ujo mies, joka koetti perehtyä oloonsa. Kappalainen oli ratkaisevasti vanhoillisten puolella ja näytti katselevan karsaasti Rautiota, jolla oli niin valtava vaikutus oppilaisiinsa. Opettaja sitävastoin esiintyi hyvin maltillisesti papistoa koskevissa kysymyksissä, kun hän jo lapsuudestaan oli oppinut kunnioittamaan pappeja. Hänen kotiseudullaan olikin onneksi ollut sielunpaimen, joka innokkaasti edisti seurakuntansa edistystä maallisissakin asioissa. Hänen kanssaan oli Rautiolla ollut monet kerrat pitkät keskustelut koulukysymyksistä, ja tuon nuoren miehen hiljaisena tulevaisuuden toiveena oli saada kerran opettajana vaikuttaa kotiseudullaan. Toistaiseksi koetti hän nyt vaikuttaa vointinsa mukaan nykyisen paikkansa hyödyksi ja tyyneesti murtaa ennakkoluulojen sulkuja siellä. Seisoessaan höyläpenkkinsä ääressä -- hän näet oli hyvin kätevä -- sahaamassa tai höyläämässä, ja siinä pienien, ohkaisten höylälastujen sihistessä hänen ympärilleen, ajatuksensa kiitivät lapsuutensa kotiin Kalliossa, jossa äiti asui ja oli hyötyisän ja varakkaan Rautjärven tilan isäntänä ja emäntänä. Tila oli kulkenut perintönä isältä pojalle jo monet polvet. Kaikki olivat he olleet rehellisiä, toimekkaita talonpoikia, jotka viisaasti viljelivät maatansa. Heille oli uskottu erityisiä pitäjän luottamusvirkoja, joita olivat huolellisesti ja kelvollisesti hoitaneet. Kaarlo oli ensimmäinen, joka rikkoi vanhat tavat antautumalla lukutielle. Tämä tapahtui osaksi pojan omasta jo varhain syntyneestä lukuhalusta, osaksi isänsä kehoituksesta, jolla ei ollut koskaan mitään taipumusta ollut maanviljelykseen, ja oli heikko ja kivuloinen. Tuollaisena mietiskelevänä, itseensä sulkeutuneena luonteena, joka olojen pakosta ei ole voinut päästä selville kutsumuksestaan tahi antautua siihen mihin olisi ollut lahjoja, isänsä oli elänyt elämäänsä itseensä tyytymättömänä ja olentona, jota ympäristönsä ei ymmärtänyt. Haluttomasti oli hän ottanut vastaan isäin tilan ja työskentelikin siinä kymmenkunta vuotta tunnollisesti, mutta ilman harrastusta. Silloin ratkesi äkkiä tuon tuskin nelikymmenvuotiaan miehen terveys. Kolotustauti muutti hänet elinpäivikseen avuttomaksi rammaksi. Hän ei enää voinut taloa hoitaa, mikä tästälähtien siirtyi hänen vaimolleen, joka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaälyinen nainen. Hänen hoidollaan tilan tulot kohosivat pian kahtavertaa suuremmiksi. Raihnainen, vuoteen omana oleva mies käytti aikansa kirjojen ja sanomalehtien lukemiseen. Kun hänellä oli selvä arvostelukyky ja terävä ymmärrys, niin selvisi hänelle pian, ettei hän maanviljelijänä koskaan ole ollut oikealla paikallaan. Sitä oli myöhäistä surra nyt, kun hän makasi tuossa saamattomana ja riutuneena. Mutta hän tunsi, että henkisen valon saanti lievensi ruumiin kärsimyksiä ja sen vuoksi hän oli erittäin mielissään kun ystävällinen kirkkoherra lupasi hankkia hänelle hyvää lukemista. Tähän aikaan hänessä syntyi luja päätös, että ainoan poikansa Kaarlon, joka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saada tyydyttää halunsa, ja äiti, joka syvästi ihaili miehensä henkistä etevyyttä, oli kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin se tuli Kaarlo koulu-uralle. Äiti ehkä hiljaisesti toivoi saavansa jonakin päivänä nähdä poikansa saarnatuolissa -- mikä on talonpoikaisnaisen korkein toivo pojasta, joka on etevä lukemaan. Mutta sitä mukaa kuin Kaarlo kasvoi, kävi aina selvemmäksi, ettei hänellä ollut mitään papiksi kutsumusta; ja sitä enemmän ilmaisi hän palavan halunsa päästä seminariin, jolla toteutti isänsä hartaimman toiveen. -- Hänestä tulee se, mikä minusta ei tullut -- ajatteli sairas, ja koko hänen raihnaisen olentonsa läpi kävi syvä sisäinen liikutus -- hän on tekevä tien valoisaksi monille, jotka kuten hänen isänsäkin, ovat hapuilleet sumussa pääsemättä selville elämäntyöstään. Oppi ei paina paljon, mutta minä tiedän että kaikki, mitä olen toimittanut täällä maailmassa, olisi tullut kahta vertaa paremmin tehdyksi, jos olisin tietänyt vähän enemmän. Tämän ja paljo muuta oli isä hiljaisina hetkinä sairashuoneessa uskonut Kaarlolle. Ja hänestä tuntui sitte, että hän nyt mielellään tahtoisi kuolla, kun hän kuitenkin voisi kuin uudestaan elää pojassa, joka valaistun tietonsa avulla seisoi niin paljon häntä korkeammalla ja sen vuoksi voi tehdä hyötyä niin paljoa enemmän. Jo parisen vuotta oli tuo kärsinyt mies maannut maan povessa, ja hänen toimelias leskensä hoiti edelleen tilaa, joka nykyään kuului hänelle ja pojalle yhteisesti. Kaarlon ei niinmuodoin tarvinnut katkaista luku-uraansa, mille hän niin innokkaasti oli antautunut. Hänen pienessä, yksinkertaisessa kodissaan Honkalassa suuri kirjasto, sanomalehtien ja aikakauskirjain peittämä pöytä todisti hänen tutkimishaluaan. Toinen huone oli hänen käsityöhuoneensa, jossa hän seisoi, usein ajatuksiinsa vaipuneena, samalla antaen höylän liikkua kunnes koko lattia oli täynnä lastuja, suureksi mieliharmiksi vanhalle Katrinalle, hänen palvelijalleen, joka oli luonteeltaan itse säännöllisyys. Muutoin Katrina ihaili sanomattomasti nuorta isäntäänsä, jonka hän oli nähnyt kasvavasta lapsesta; hän piti häntä kerrassaan säädyllisen nuorenmiehen esikuvana, jota vanhus ylpeänä usein vakuutti muille. Kaarlon vastustajakaan, Isola, ei voinut, vaikka mielellään olisi halunnut, panna tätä arvostelua vastaan. II. Honkalan koulutalo oli jotensakin yksinäinen. Se muistutti melkein uutisasuntoa, se kun oli rakennettu keskelle kuusikkoa, mikä tätä tarkoitusta varten oli raivattu. Tänne sen johtavat henkilöt tuhansien kiistojen jälkeen onnistuivat sijoittamaan. Näytti siltä kun ei olisi pantu vähintäkään huomiota sen asemaan siinä suhteessa oliko se vai ei sopivalla paikalla koulussakävijöille. Paremminkin tuntui se olevan rakennettu tänne, jotta se olisi -- niin syrjässä kuin suinkin ja poissa näkyvistä. Vaikka tämä salainen ajatus olisikin piillyt pohjalla, niin se ei toteutunut, sillä lasten koulunkäynti-into todisti kyllin, että nouseva polvi oli toista mieltä tiedon suhteen kuin vanhempi kansa, ja myöskin aina yhä useammat isät ja äidit katselivat Honkalaa suopeammin, kun heidän lapsensa kertoivat heille innolla ja ihastuksella koulusta ja opettajastaan. Tuo suuri punaseksimaalattu rakennus valkeine ikkunalautoineen näytti somalle kuusiston tummaa pohjaa vasten. Sen ympäristössä oli kuitenkin vähän synkkää, varsinkin sille, joka tuli viljavalta tasangolta, missä oli lakeuksia ja lehtoja. Oli elokuun viimeisiä päiviä. Taivas oli jo aamusta ollut harmaiden pilvien peitossa ja jälkeenpuolisten alkoi tiheästi sataa tuhuuttaa raskaista pilvistä. Rautio seisoi ja nikarteli omassa työhuoneessaan ikkuna auki, josta näkyi suuri tasainen pihamaa. Siitä hän poikain avulla oli raivannut kivet ja kannot. Ulompana näkyi metsä, jonka rantaa tie kiemurteli. Se näytti vielä näin kesäaikana, kun se oli ruohistunut, uudelta raiviotieltä. Opettajan silmä kiiti pikaisesti sinne, kun pienen kallion ohi ajoi kärryt. Kaksi henkeä istui vaapperoissa kärryissä -- naishenkilö gummisadetakissa ajajan vieressä epämukavalla etuistuimella. Raution katse tarkistui tulijoihin. Pari päivää sitte oli asemalta tuotu huonekaluja uudelle opettajattarelle. Tuo tulija oli kai siis opettajatar neiti Vinter itse. Kärryt rymistivät edelleen läpi portin ja ympäri ruohokentän, mihin opettaja oli istuttanut kauniita pensikkoja, aivan porrasten eteen saakka. Rautio vetäytyi ikkunasta syrjempään ja katseli uutimien takaa. Kyyditsijä tiukensi ohjaksia ja hevonen seisahtui. Hevosparka oli aivan märkänä sateesta ja korvat luupollaan. Kyytimies harmaassa takissa kyyristi päänsä olkapäiden väliin, kun sadevesi lakkaamatta valui takin kauluksen alle. Nainen piti yllään vaaleata sateensuojaa, jonka liepeestä nopahteli kirkkaita pisaria. Sadetakin päähineen hän oli vetänyt ylös, niin ettei Rautio voinut nähdä hänen kasvojansa, ja hänen kärryistä laskeuttua näki vain, että hän oli pieni, siro ja vilkasliikkeinen olento. Rouva Andersson -- mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli tarkka arvostaan -- ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui kyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin taloutta. Hänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän niijaili myötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi. Hän koetti olla kohtelias ja makea kuin sokeri toivossa, että saa jäädä uuden opettajattaren luo. Hyvin toimekkaana esiintyi hän ottaessaan vastaan matkakapineita, joita kyytimies anteli hänelle -- hienotekoisen, maalatun matkakirstun, kapsäkin, pari kaunista koria ja kirjaillun matkavaipan. Kaikki näyttivät hienoilta ja muodikkailta, aivan toisenlaisilta kuin neiti Friskin matkakapineet. Rautio tarkasteli uteliaana tuota pientä näpsää olentoa, joka alimmalta portaalta komensi sekä rouvaa että poikaa. Vihdoin oli kaikki kannettu sisään. Vieras viittasi ajajan luokseen ja luki kyytirahat hänen kouraansa. Varmaankin sai kyytimies tavallista enemmän, sillä lakki kohosi ylös, ja tylsähkö kasvojen ilme kirkastui. -- Kiitos kun ajoit niin kiltisti ja hyvästi -- kuuli Rautio uutimien takana raikkaan, sointuisan tyttömäisen äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo nuori nainen kadonnut oman ovensa taakse. Rautio veti ikkunan kiinni ja tarttui taas höyläänsä, mutta tasoittaessaan ja silittäessään laudanpalasta hänen ajatuksensa liikkuivat yhä tulokkaassa tuolla toisella puolen. Minkä näköinen hän oikeastaan on ja minkähänlainen hänestä mahtanee tulla työtoveri? mietiskeli hän. Hänen tähänastinen käsityksensä kansakoulunopettajattarista yleensä rajoittui siihen, mitä hän oli oppinut heitä tuntemaan ollessaan yhdessä ainoastaan jonku aniharvan kanssa, joita oli sattunut tapaamaan. Ja niistä useimmat tuntuivat olevan ymmärtäväisiä, päättäväisiä naisia, kansakoulun hartaita ystäviä, muutamat vähän hermostuneita -- esimerkiksi neiti Frisk -- kaikki enämmän tai vähemmän itsenäisiä, tottuneita kulkemaan omaa tietänsä ja useimmiten vähän pikaisia käytöksessään »luomisen herroja» kohtaan. Hän muisti samassa erään pienen tapauksen pappilan verannassa, kun pastori Ståhle -- nuori apulainen -- kohteliaasti riensi neiti Friskin luo päällysvaatetta auttamaan hänelle, vaan neiti Frisk karkoitti hänet sanomalla karskisti: »Kiitos, minä autan kernaimmin itse itseäni». Tämäkin seikka hänestä todisti seminaarilaisten vahvaa itsenäisyystunnetta ja hän ajatteli kuinka luonnollis