The Project Gutenberg EBook of Kuninkaan-alut, by Henrik Ibsen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Kuninkaan-alut Historiallinen näytelmä viidessä näytöksessä Author: Henrik Ibsen Release Date: April 24, 2006 [EBook #18246] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINKAAN-ALUT *** Produced by Tapio Riikonen KUNINKAAN-ALUT Historiallinen näytelmä viidessä näytöksessä Kirj. HENRIK IBSEN Suomensi Ellei Werner Söderström, Porvoo, 1884. JOHDATUS. Henrik Ibsen syntyi 20 p. Maaliskuuta v. 1828 pienessä Skien-nimisessä kaupungissa Etelä-Norjassa. Hänen isänsä, Knud Ibsen, oli kauppias; äitinsä nimi oli Marie Cornelia Altenburg. Isän kauppatoimi ei menestynyt hyvin ja pojan jo varsin nuorena täytyi itsensä hankkia elatustansa. Hän tuli siis 16-vuotiaana apteekkarin-oppilaaksi vielä pienempään naapurikaupunkiin Grimstadiin, joka siihen aikaan oli melkein nykyisen Kajaanin tahi Kaskisen suuruinen. Nuoren oppilaan aikomus ei kuitenkaan ollut koko elämänsä ajaksi jäädä pilleriä kiertelemään, vaan hän toivoi saavansa tilaisuuden oppia niin paljon, että hän apteekkarista voisi päästä lääkäriksi. Mutta hänellä oli apteekkitoimessa niin paljon työtä, että, niinkuin hän itse kertoo, hänen täytyi melkein varastaa joutohetkiä lukemiseen. Ja pian toinen seikka uhkasi vielä enemmän häiritä hänen opintojansa. Lukiessansa latinaa hän tutustui Ciceron puheisin Catilinaa vastaan sekä Sallustion kertomukseen Catilinan salaliitosta; ja ne kirjat herättivät hänessä halun draaman sepittämiseen, jonka pääsankari tuo onneton Catilina olisi. Sitä varten hän nyt varastetuista opintotunneista varasti minuutteja runoilemiseen ja tällä tapaa syntyi v. 1849 hänen ensimäinen näytelmänsä _Catilina_. Niinkuin nuori runoilija ainakin, Ibsen tähän ensimäiseen kokeesensa perusti suuria tulevaisuuden toiveita, ja samoin tekivät ne kaksi hänen ystävistänsä, joille hän oli uskonut muilta huolellisesti salatun seikan, että hän oli kirjoittanut draaman. Vaan tosi-olot -- niinkuin usein käy -- eivät vastanneet niitä toiveita: Kristianian teaatteri ei ottanut "Catilinaa" näyttääksensä eikä kukaan kustantaja painattaaksensa; viimein toinen ystävistä rupesi kustantajaksi -- lainatuilla rahoilla -- ja kirja ilmestyi keväällä v. 1850. Kohta sen jälkeen Ibsen itsekin tuli Kristianiaan. Hän oli jo niin edistynyt opinnoissansa, että hän uskalsi koettaa suorittaa ylioppilastutkintoa. Ja sen hän tekikin, vaan kauemmaksi akateemiallisella uralla hän ei koskaan päässyt -- ennenkuin hän Upsalan yliopiston riemujuhlassa v. 1877 nimitettiin kunniatohtoriksi filosofiian tiedekunnassa. Runous yhä edelleen houkutteli Ibseniä pois tieteen teiltä -- vaikkapa ensimäinen kokemus ei juuri ollut ilahuttavaa laatua. Toivottu suuri voitto Catilinasta meni surkeasti myttyyn: kirjaa myytiin ainoastaan noin 30 kappaletta. Vaan eivätpä kuitenkaan jäännökset painoksesta olleet aivan hyödyttömiä. Kustantaja-ystävä ja runoilija asuivat yhdessä ja eleskelivät miten kuten; kerran tuli heidän yhteisen taloutensa tila liian arveluttavaksi; silloin Catilinan täytyi siirtyä kauppapuotiin, lähteäksensä siitä ulos maailmaan toisenmuotoisena: katkerat sanat turmeltuneesta Roomasta lievennettiin sokurilla ja rusinoilla, joita synkät lehdet saivat sulkea syliinsä -- ja "seuraavina päivinä emme kaivanneet mitään", sanoo Ibsen itse. Vaan vähät siitä, jos kärsittiin vähän nälkääkin; nuoruuden into helpotti kaipausten kuormaa. Ystävykset usein eivät voineet hankkia itsellensä päivällistäkään, vaan olematta siitä millänsäkään menivät aina päivällisen aikana ulos kaupungille luulotellaksensa isäntäväellensä, että menivät syömään; kahvin aikana palasivat taas kotiin ja joivat silloin kahvinsa leivän kanssa -- siinä oli koko heidän "runollinen" päivällisensä. Vihdoin parempi aika koitti. Norjassa heräsi monella taholla kansallisia pyrintöjä, ja muun muassa mainio viulunsoittaja Ole Bull, kun tuli kotiin voitettuansa koko maailman suosion ja runsaasti kultaa, perusti kansallisteaatteria Bergeniin. Siihen otettiin Ibsen v. 1851 johtajaksi ja näytelmäin kirjoittajaksi ja kaikenlaiseksi muuksi, ja sitä varten hän seuraavana vuonna teki matkustuksen Tanskaan ja Saksaan. Bergenissä hän sen jälkeen teki ahkerasti työtä: joka vuosi hän näytteli omatekoisen näytelmän: 1853 tilapää-näytelmä "Juhannusilta" (_Sankthansnatten_), 1854 pieni yksinäytöksinen näytelmä "Sankarin hautakumpu" (_Ksempehöjen_), joka jo varhemmin oli ollut Kristianiassa näytelty, 1855 "Inger Östrootin rouva" (_Fru Inger til Östråt_), 1856 "Solhougin kemut" (_Gildet på Solhoug_) ja 1857 _Olaf Liljekrans_. Ibsenin olo Bergenissä on luettava hänen runolliseksi oppimisajaksensa; tähän aikaan kuuluvat näytelmät osoittavat kyllä muutamissa kohden edistystä, vaan ovat toiselta puolen taas paljoa heikommat kuin seuraavat. Bergenistä Ibsen myös (1858) löysi puolisoksensa Susanne Thoresenin (kirjailija Magdalene Thoresenin tytärpuolen). Jo sitä ennen hän oli (1857) muuttanut takaisin Kristianiaan, tullaksensa siellä "Norjalaisen teaatterin" johtajaksi. Kohta seuraavana vuonna ilmestyi "Helgelannin sankarit" (_Hærmændene på Helgeland_), joka on luettava tekijän ensimäiseksi tositaiteelliseksi näytelmäksi. Siinä ovat ensikerran nähtävinä se mutkaton toiminta, se lyhyt mutta voimakas lausetapa ja ne syvät draamalliset ristiriidat, joita sittemmin olemme tottuneet löytämään Ibsenin draamoista. "Helgelannin sankarien" jälkeen kului Ibseniltä noin neljä vuotta ilman uuden draaman julkasemista; sitä vastaan ilmestyi niinä vuosina pari suurta runoelmaa, joista "Terje Vigen" on erittäin huomattava. Tämä kertomus köyhän kalastajan vaiheista on koristamattoman pukunsa ja kuitenkin mahtavan sisällyksensä puolesta sukua "Vänrikki Stoolin tarinain" kanssa. Se teos, jolla Ibsen v. 1862 taas palasi draaman alalle, näytti hänet aivan uuden muotoisena. "Rakkauden komedia" (_Kærlighedens komedie_) ei enää liiku synkkinä muinaisaikoina, vaan täydessä nykyisyydessä; ja aseina runoilija ei enää käytä noita syviä mahtisanoja kuin ennen, vaan leikillisiä värssyjä, joilla hän ruoskii aikamme heikkouksia ja proosaa. Ei kummaa siis että tämä teos suututti hyvin monta, kun se muka oli suoraa pessimismiä, sekä vielä sisälsi hyökkäyksen kirkkoa vastaan. Viimeksi mainittu kohta oli vaikuttaa hyvin paljon Ibsenin elämän oloihinkin. Norjalainen teaatteri Kristianiassa, jonka johtajana Ibsen oli, teki v. 1862 konkurssin, ja Ibsen oli sen jälkeen ilman vakavata elatuskeinoa. Pian hänen ulkonainen elämänsä taivas synkistymistään synkistyi, samassa kuin hänen ystäväinsä piirikin harveni: pienessä maassa ei ole mahdollista koskea ajan heikkouksiin suututtamatta monta ystävääkin. Eikä Ibsen säästänytkään kansalaisiansa. Tanskan sodan aikana, kun norjalaiset eivät lähteneet Tanskan avuksi, hän kirjoitti tuon innokkaan runon "Veli hädässä" (_En broder i nöd_), joka sisältää ankarampia sanoja kuin mitä ehkä mikään runoilija on kansallensa lausunut. Tuli siis Ibsenille viimein liian ahtaaksi Kristianiassa. Mutta oli hänellä vielä niin monta ystävää jäljellä, että hänelle voitiin hankkia apurahaa matkaa varten, ja siten hän v. 1864 pääsi lähtemään pois Norjasta ensiksi Roomaan. Mutta vielä sen jälkeen oli hänellä kotimaassaan taistelu taisteltava. Hän oli hakenut "runoilijan-apurahaa" (digtergage), mitä jo oli Björnsonille annettu, vaan kirkollistoimiston päällikkö ensin ei tahtonut siihen suostua, koska muka Ibsen "Rakkauden komediassa" oli solvaissut kirkkoa. Onnistui kuitenkin Ibsenin ystäville lieventää valtioneuvoksen intoa, ja kun kerran hallitus oli apurahaa ehdottanut, niin valtiopäivät myönsivät sen melkein yksimielisesti (1866). Ennenkuin Ibsen lähti pois kotimaastansa, oli hän jäähyväisiksensä kirjoittanut "Kuninkaan-alut" (_Kongsemnerne_, 1863). Ja tultuansa Roomaan hän pian lähetti kotiin toisen suurenlaisen teoksen, jonka nimi oli _Brand_ (1866), ja joka hankki hänelle taatun ja pysyväisen paikan pohjoismaiden runoilijain joukossa. Brandia seurasi samanlaatuiset syväaatteiset kappaleet _Peer Gynt_ (1867) sekä "Keisari ja Galilealainen" (_Keiser og Galilæer, 1873). Yhä edelleen oleskellen ulkomailla, milloin Italiassa, milloin Saksassa, on Ibsen viimeisenä 15 vuotena julistanut ryhmän draamoja, jotka ovat herättäneet mitä suurinta huomiota ja mitä vilkkainta keskustelua, ne kun usein liikkuvat ajan "palavien kysymysten" alalla. Nämä kappaleet ovat "Nuorison liitto" (_De unges förbund_, 1869) "Yhteiskunnan tukeet" (_Samfundets stötter_, 1877), "Nora" (_Et dukkehjem_, 1879), "Haamuja" (_Gengangere_, 1881), "Kansan vihollinen" (_En folkefiende_, 1882) ja "Metsäsorsa" (_Vildänden_, 1884). Niinkuin jo tästä lyhyestä elämäkerrasta näkyy, on Ibsenin, varsinkin elämänsä alkupuolella, täytynyt kärsiä jotensakin kovaa kohtaloa, ja nämä kokemukset ovat tietysti vaikuttaneet hänen runolliseen katsantotapaansakin. Tämä on ylipäätään synkkä: tekijä havaitsee etupäässä ihmisten puutteita ja heikkouksia. Sitä merkillisempi on siis, että kuitenkin se teos, joka yleisesti myönnetään hänen tositaiteellisimmaksi, "Kuninkaan-alut", syntyi juuri siihen aikaan kuin runoilijan olot olivat mitä ahtaammalla. Ilmestyypä tässä draamassakin kerran se katkeruus, joka silloin täytti runoilijan mielen, ja sen Nikolaus piispa lausuu viimeisissä säkeissään. Mutta toiselta puolen esiintyy juuri tässä kappaleessa se henkilö, joka selvemmin kuin kukaan muu Ibsenin luomista henkilöistä osottaa saavutettuna sen harmonian, joka muissa draamoissa enimmiten esitetään ainoastaan vaadittuna. Nähtävästi Ibsenin katsantotapa siis on ollut toisenkin vaikutuksen alaisena. Hän on näet elänyt aikakaudella, joka on ollut suuria maailman tapauksia täynnä, ja jolloin Norjassa tapahtui kansallinen herääminen, jossa Ibsen on myös varsinkin nuoruutensa aikaan ollut osallisna. Jo Catilinaansa kirjoittaessaan hän, niinkuin hän itse kertoo, vilkkaasi harrasti aikansa pyrintöjä. Helmikuun vallankumous Ranskassa, Unkarilaisten vapaussota ja Tanskan sota Saksaa vastaan, kaikki ne tapaukset vaikuttivat syvästi häneen: hän kirjoitti hehkuvia lauluja Unkarilaisille kehoittaaksensa heitä urhoollisesti taistelemaan tiranneja vastaan; samaten koko joukon sonetteja kehoittaaksensa kuningas Oskaria rientämään Tanskalaisten avuksi. Ja samalla aikaa oli hän itse sotatilassa rehellisiä Grimstadilaisia vastaan, joita hän oli suututtanut ivakuvilla ja pilkkarunoilla. Kummako siis että hänen Catilinansakin taistelee "vapauden ja oikeuden", vieläpä "muinaisen roomalais-hengen" edestä, kummako että draaman pääsankari on kuvailtu rohkeaksi ja jalomieliseksi, jota vastoin hänen toverinsa ovat kurjia ja pettureja? Samaten on, niinkuin äsken mainittiin, tekijä mitä hartaimmalla myötätuntoisuudella seurannut Tanskan sotaa Saksaa vastaan 1863-64, ja näihin tapauksiin viittaavat muutamat paikat Brandissa ja Peer Gyntissä. Mutta juuri tämä valtiollinen harrastus on epäilemättä monessa kohden kehittänyt Ibsenin historiallista katsantotapaa. Olkoonpa että Catilinan kuva välistä on liian paljon kaunisteltu, mutta toiselta puolen jo tämä Ibsenin draamallinen esikko osottaa merkillistä kykyä historiallisten ristiriitaisuuksien ymmärtämisessä ja kuvailussa. Samaten "Inger Östrootin rouva" liikkuu historiallisella alalla, ja sekä Norjan valtiollinen asema, että kansan ja sen eri luokkien mieliala 1500-luvun alkupuolella ovat siinä kuvaillut aivan historian mukaisiksi. "Kuninkaan-alut" on kuitenkin tässä kohden edellisiä draamoja vielä etevämpi, sillä monessa yksityiskohdassakin tekijä on tarkasti seurannut vanhan Hookon kuninkaan historiaa eli "tarinaa". Siinä löytyy esim. Dagfinn Bonden neuvo "kylmästä teräksestä", riita jaarlin miesten ja Iivari Bodden välillä, vieläpä Hookonin ja Margaretan yhtyminen kun Skule on ottanut kuninkaan nimen. Tietysti tekijä muuten on käyttänyt semmoisia yksityiskohtia jotensakin vapaasti, draamallisten tarkoitustensa saavuttamiseksi, ja mitä taitavimmin hän on osannut sovittaa ne draamalliseen kokonaisuuteen: niin on tarinassa esim. Vegard Væradalin surma, pyrstötähden ilmestyminen ja hyvä vuodentulo Hookonin hallitus-aikana j.m.s. kerrottu ilman oikeata yhteyttä tärkeämpäin tapausten kanssa, kun ne sitä vastoin draamassa vaikuttavat suoraan pääristiriitaisuuden kehitykseksi taikka luonteiden kuvailemiseksi. Samoin on tekijä, enentääksensä Skulen epäilemistä, itse keksinyt Trondin tunnustuksen, josta historia ei tiedä mitään. Tärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on kuitenkin se seikka, että draama kokonaisuudessaan antaa oikean kuvan niistä historiallisista pyrinnöistä, jotka Hookon Hookoninpojan aikana taistelivat keskenänsä Norjassa. "Norja on valtakunta, se on tuleva kansaksi" sanoo Hookon, ja tämä hänen "kuninkaan-ajatus" on todellakin peräti historiallinen; sehän oli Hookon Hookoninpojan tehtävä historiassa, sentähden hänen hallituksensa oli niin onnellinen ja hyödyllinen Norjalle. Jos lukee Norjan etevimpien historioitsijain kertomukset tästä ajasta, niin täytyy ihmetellä sitä erinomaista taitoa, jolla Ibsen on voinut draamassansa kuvaella taistelua tämän Hookonin edustaman uuden kehitysasteen ja "vanhan tarinan", Skulen ja Nikolauksen pyrintöjen, välillä. Eipä kuitenkaan Ibsen ole unhottanut että historia on toista kuin taide, ja ett'ei siis historiallinen todenperäisyys yksistään riitä suuren draaman aikaansaamiseen, vaan että henkilöitten täytyy osottaa vilkasta persoonallista sielunelämääkin. Niin onkin laita sekä tässä että Ibsenin edellisissä historiallisissa draamoissa. Jo Catilinassa esiintyy, niinkuin Ibsen itse sanoo, paljon siitä, jota tekijän myöhemmät teokset koskevat: "taistelu ky'yn ja halun, tahdon ja mahdollisuuden välillä". Samaten tässä ristiriita kolmen kuninkaan-alun välillä ei yksistään synny siitä että Hookon edustaa "uutta", Nikolaus ja Skule sitä vastoin "vanhaa tarinaa", vaan myös siitä että Hookon itse uskoo oikeuteensa, molemmat muut epäilevät ja horjuvat. Tämä Hookonin luottamus kutsumukseensa on hänen väkevyyden-vyö, se vaikuttaa että muutkin häneen luottavat. Hän kuulee "Herran pettämättömän äänen huutavan sisässänsä: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaan-työ Norjassa". Ja kun Skule on ottanut kuninkaan nimen, hän uskaltaa kysyä: "Jumala, Jumala -- miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en ole mitään rikkonut?". Mutta pian hän havaitseekin rikkoneensa, Ingaa ja Margaretaa vastaan, joilta hän on sulkenut sydämmensä, voidaksensa muka siten paremmin täyttää kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Nyt hän tunnustaa rikoksensa ja siten yhdistyttyänsä äitiinsä ja vaimoonsa on hän taas vahvistunut. "Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni Herran voiman!". Vastakohtina Hookoniin ovat Nikolaus, jolla on palava himo hallitsemaan, mutta jolta kyky puuttuu, ja Skule, joka himossa on Nikolauksen vertainen samassa kuin hänellä on kykyäkin. Mutta kuitenkin hänen itsensä täytyy myöntää: "Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin mutta Hookon on täysi kuningas". Luottamus, joka Hookonissa on niin vahva, se puuttuu Skulelta, Ja tähänkin seikkaan näemme persoonallisen syyn: Skule on samaten kuin Hookon kutistanut osan sisällisestä elämästänsä; hänkin jää vieraaksi niille, jotka häntä innokkaasti rakastavat. Mutta koska hän on sen tehnyt itsekkäisessä tarkoituksessa niin tuo synti on hänelle turmiollisempi kuin Hookonille; vasta kun on liian myöhään hän tuntee ja tunnustaa mitä hän on rikkonut. Täten yhdistämällä kuvailtujen henkilöitten persoonallisen ja historiallisen elämän suurellaiseksi kokonaiskuvaksi on Ibsen luonut teoksen semmoisen että joku arvostelija on voinut sanoa Kuninkaan-alut "ehkä suurimmaksi draamaksi, joka on näyttämölle annettu Shakespearen ajoista saakka". VALENTIN VASENIUS. KUNINKAAN-ALUT Henkilöt: HOOKON HOOKONINPOIKA, Birkebeinien valitsema kuningas. Inga VARTEIGIN ROUVA, hänen äitinsä. SKULE JAARLI. RAGNHILD ROUVA, hänen puolisonsa. MARGARETA, hänen tyttärensä. SIGRID, jaarlin sisar. GUTHORM INGENPOIKA. SIGURD RIBBUNG. NIKOLAUS ARNENPOIKA, Oslon piispa. DAGFINN BONDE, Hookonin tallimestari. IIVARI BODDE, hänen sotapappinsa. VEGARD VÆRADALIN herra, eräs hänen seuruelaisistaan. GREGORIUS JUHONPOIKA, läänitysmies. POOL FLIDA, läänitysmies. INGEBORG, Antero Skjaldarbandin vaimo. PIETARI, hänen poikansa, nuori pappi. SIRA VILJAM, Nikolaus piispan huonekappalainen. SIGARD MESTARI, Brabantilainen lääkäri. JATGEIR RUNOILIJA, Islantilainen. BOORD BRATTE, päällikkö Trondhjemin maakunnasta. Kansaa ja Bergenin, Oslon ja Nidarosin kaupunkien asukkaita. Ristiveljiä, pappeja, munkkeja ja nunnoja. Vieraita, asemiehiä ja naisia. Sotaväkeä j.n.e. Toiminta tapahtuu kolmannentoista vuosisadan alkupuolella. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. (Kristuksenkirkon tarha Bergenissä. Taka-alalla kirkko, jonka suun ovi on vastapäätä katsojia. Etualan vasemmalla puolella seisoo Hookon Hookoninpoika, Dagfinn Bonde, Vegard Væradalin herra, Iivari Bodde sekä joukko läänitysmiehiä ja päällikköjä. Vastapäätä niitä seisoo Skule jaarli, Gregorius Juhonpoika, Pool Flida y.m. jaarlin miehiä. Taempana samalla puolen nähdään Sigurd Ribbung seuralaisinensa ja häntä etäämpänä Guthorm Ingenpoika ynnä useampia päällikköjä. Kirkon sisäänkäytäville on asetettu vartioita; kansa täyttää koko kirkkotarhan; useat ovat kiivenneet puihin ja kirkon aidalle; kaikki näyttävät hyvin tuskallisella mielellä odottavan jotakin juuri tapahtuvaa. Kaupungin kirkon torneista kaikuu joka haaralta kellojen soitto.) SKULE JAARLI (levottomasti, alennetulla äänellä Gregorius Juhonpojalle). Mitä siellä niin kauvan viivytellään? GREGORIUS JUHONPOIKA. Hiljaa; nyt virttä alotetaan. (Suljetusta kirkosta kuuluu pasuunain pauhu sekä:) MUNKKIEN JA NUNNIEN KUORI. Domine coeli etc. etc. (Laulun kaikuessa avataan kirkon ovi sisäpuolelta; etuhuoneessa nähdään Nikolaus piispa pappien ja luostariveljien keskellä.) NIKOLAUS PIISPA (kohotettu sauva kädessä, astuu esiin kirkon ovelle, ja julistaa). Nyt Inga Varteigin rouva kokee raudankannantaa kuninkaan-alun Hookonin edestä! (Kirkko suljetaan jälleen; laulua jatketaan yhä.) GREGORIUS JUHONPOIKA (alennetulla äänellä jaarlille). Rukoile pyhää Olavi kuningasta oikean asian avuksi. SKULE JAARLI (äkisti ja poistavaisesti). Ei nyt. Parasta ett'ei minua hänelle muistuteta. IIVARI BODDE (tarttuu Hookonin käsivarteen). Rukoile Jumalaa, Hookon Hookoninpoika. HOOKON. Ei ole tarpeen, minä olen varma hänestä. (Laulu kirkossa kaikuu kovemmin; kaikki paljastavat päänsä, moni lankeaa polvillensa ja rukoilee.) GREGORIUS JUHONPOIKA (jaarlille). Ankara on tämä hetki sinulle ja monelle. SKULE JAARLI (katsoo kiinteästi kirkkoa kohti). Ankara hetki Norjalle. POOL FLIDA (jaarlin lähellä). Nyt hän pitelee rautaa. DAGFINN BONDE (Hookonin puolella). Tullaan kirkon lattiata alaspäin. IIVARI BODDE. Kristus varjelkoon sinun kirkkaita käsiäsi, Inga kuninkaan-äiti! HOOKON. Totisesti palkitsen minä häntä koko elinaikani tästä hetkestä. SKULE JAARLI (joka on tarkasti kuunnellut, huudahtaa äkisti). Parkasiko hän? Päästikö hän raudan? POOL FLIDA (menee ylöspäin). En tiedä mitä se oli. GREGORIUS JUHONPOIKA. Vaimot itkevät ääneensä etuhuoneessa. KUORI KIRKON SISÄLLÄ (alkaa riemuiten). Gloria in excelsis deo! [Ovi aukeaa. Inga astuu ulos, nunnat, papit ja munkit jäljessä.] INGA (kirkon-portailta). Jumala on tuominnut! Katsokaa näitä käsiä; näillä olen raudan kantanut! ÄÄNI KANSASTA. Ne ovat kirkkaat ja valkoiset, niinkuin ennen! TOISIA ÄÄNIÄ. Vielä ihanammat! KOKO KANSA. Hän on totisesti Hookon Sverrenpojan poika! HOOKON (syleilee häntä). Ole kiitetty, kiitetty, sinä iäti siunattu! NIKOLAUS PIISPA (käyden jaarlin ohitse). Mieletöintä oli panna toimeen raudankannanta. SKULE JAARLI. Ei niinkään, herra piispa, Jumalan täytyi tässä asiassa puhua. HOOKON (syvästi liikutettuna pitäen Ingaa kädestä). Nyt se siis on tapahtunut, jota koko sieluni on niin kiivaasti vastustanut, -- jota odottaessa sydämmeni on vaikeroinut ja tuskitellut -- DAGFINN BONDE (kansaa kohti). Niin, katsokaa tätä vaimoa ja ajatelkoon itseänsä jok'ainoa läsnä oleva! Kuka on epäillyt hänen sanaansa, sillä moniaat pitivät epäilemisen hyödyllisenä? POOL FLIDA. Epäilys on kuiskannut joka mökissä siitä hetkestä saakka, kun Hookon kuninkaan-alku lasna kannettiin Inge kuninkaan kartanoon. GREGORIUS JUHONPOIKA. Ja viime talvena se yleni huudoksi ja leveni korkeaäänisenä maan ylitse pohjoiseen ja etelään; sen voi luullakseni joka mies todistaa. HOOKON. Paraiten minä itse voin sen todistaa. Senpä vuoksi olenkin noudattanut monen uskollisen ystävän neuvoa ja nöyristänyt itseni syvempään kuin pitkään aikaan kukaan muu kuninkaaksi valittu. Minä olen raudankannannan kautta todistanut syntyperäni, todistanut oikeuteni, Hookon Sverrenpojan poikana perimään maan ja valtakunnan. Minä en tahdo tarkemmin tiedustella, kuka on epäilyksen pannut alkuun ja tehnyt sen niin korkeaääniseksi, kuin jaarlin heimolainen sanoo; sen vaan tiedän, katkerasti olen minä sen alla kärsinyt. Minä olen ollut kuninkaaksi valittu lapsuudesta saakka, mutta vallan niukasti minulle kuninkaan kunniaa on osotettu, vieläpä siltäkin taholta, jolta luulisi voivan sitä vakaimmin odottaa. Muistutan ainoastaan viimeisestä palmusunnuntaista Nidaros'issa, kun astuin alttarin eteen uhraamaan ja arkkipiispa käänsi selkänsä eikä ollut minua näkevinään, päästäksensä minua tervehtimästä niinkuin tapa on kuninkaita tervehtiä. Kuitenkin olisin semmoista helposti jaksanut kärsiä, mutta ilmi sota oli syttymäisillään maassa ja sitä minun täytyi estää. DAGFINN BONDE. Hyvä voi kuninkaitten olla noudattaa viisaita neuvoja; mutta jos minun neuvoani tässä asiassa olisi kuultu, niin olisi Hookon Hookoninpoika kylmällä teräksellä eikä kuumalla raudalla ratkaissut kiistan vihamiestensä kanssa. HOOKON. Hillitse itses, Dagfinn; se on soveliasta miehelle, jonka tulee ylimpänä valtakuntaa hallita. SKULE JAARLI (pienellä hymyllä). Helppo on sanoa kuninkaan vihamieheksi jokaista, joka kuninkaan tahtoa vastustaa. Minun mielestäni on se kuninkaalle pahin, joka kieltelee häntä vakuuttamasta oikeuttansa kuninkaan nimeen. HOOKON. Kuka tiesi. Jos tässä olisi kysytty ainoastaan minun oikeuttani, niin on mahdollista kyllä, ett'en sitä olisi niin kalliisti ostanut; mutta meidän on korkeammalle katsominen; tässä kysytään, kutsumusta ja velvollisuutta. Minulla on siitä ylevä ja lämmin tunto rinnassani, enkä minä häpeä sitä lausua, -- minä olen ainoa, joka tällä ajalla voi onnellisesti ohjata maata; -- kuninkaan-synty siittää kuninkaan velvollisuuden -- SKULE JAARLI. On niitä täällä toisiakin, jotka antavat itselleen yhtä kauniita puoltolauseita. SIGURD RIBBUNG. Minä teen niin, ja yhtä täydellä syyllä. Minun isoisäni oli kuningas Maunu Erlinginpoika -- HOOKON. Niin, jos sinun isäsi, Erling Steinvæg, oli Maunukuninkaan poika; mutta useammat sitä epäävät, eikä kukaan ole vielä raudankannantaa siitä asiasta kokenut. SIGURD RIBBUNG. Ribbungit ottivat minun kuninkaaksensa ja vapaasta tahdosta, samalla kuin Dagfinn Bonde ja muut Birkebeinit pakolla toimittivat kuninkaan nimen sinulle. Hookon. Juuri niin surkeaan tilaan olette Norjan saattaneet, että Sverren sukuperäisen täytyy väkisin astua paikkaansa. GUTHORM INGENPOIKA. Sverren sukuperäinen olen minä yhtä hyvin kuin sinäkin -- DAGFINN BONDE. Et kuitenkaan yhtenäisessä polvijaksossa miehestä mieheen. NIKOLAUS PIISPA. Vaimonpuolinen polvi on välissä, Guthorm. GUTHORM INGENPOIKA. Sen kuitenkin tiedän, että isäni, Inge Boordinpoika, laillisesti otettiin Norjan kuninkaaksi. HOOKON. Sen vuoksi, ett'ei ollut ketään, joka tiesi Sverren pojanpojan olevan elossa. Siitä päivästä saakka, kun se tuli ilmi, hallitsi hän valtakuntaa minun holhojanani, eikä muuten. SKULE JAARLI. Se ei ole toden mukaan kerrottu; Inge oli koko aikansa kuninkaana täydellä laillisella vallalla ja ilman ehtoja. Totta voi kyllä olla, että Guthorm'illa on vähän oikeutta; sillä hän on äpärälapsi; mutta minä olen Ingen veli, aviossa syntynyt, ja laki on puolellani, kun minä vaadin ja otan täyden perinnön hänen jälkeensä. DAGFINN BONDE. Niin, herra jaarli, te olette todella ottanut täyden perinnön, ettekä ainoastaan oman isänne sukuomaisuuden, vaan päälliseksi kaiken sen, minkä Hookon Sverrenpoikakin jätti jälkeensä. NIKOLAUS PIISPA. Eipä kaikkia, hyvä Dagfinn. Pidä totuutta kunniassa; -- Hookon kuningas on pitänyt yhden soljen ja sen kultavanteen, joka on hänen käsivarressaan. HOOKON. Olkoon kuinka tahansa; Jumalan avulla voitan jälleen omaisuutta. Ja nyt, läänitysmiehet ja laamannit, kirkkoveljet ja päälliköt ja asemiehet, nyt on aika pitää valtakokousta vanhan tavan mukaan. Tähän päivään saakka olen istunut kädet sidottuna; enkä luulisi kenenkään oudoksuvan, että ikävöin päästä siteistä. SKULE JAARLI. Monella on sama mieli kuin teillä, Hookon Hookoninpoika. HOOKON (tullen tarkkaavaiseksi). Herra jaarli, mitä tarkoitatte? SKULE JAARLI. Minä tarkoitan, että kaikilla meillä kuninkaan-aluilla on sama syy ikävöimiseen. Kaikki olemme olleet yhtä lujasti sidottuina; sillä ei kukaan meistä ole tiennyt, kuinka kauvas hänen oikeutensa on ulottunut. NIKOLAUS PIISPA. Epävakaisina ovat sekä kirkolliset että maalliset olot olleet; mutta ratkaiskoon nyt pyhän Olavi kuninkaan laki. DAGFINN BONDE (puoliääneensä). Uusia juonia! (Hookon ja miehet lähestyvät toisiaan.) HOOKON. (pakoittaa itsensä levolliseksi ja astuu pari askelta jaarlia kohden). Tahdon uskoa, ett'en ole tarkoitustanne käsittänyt. Raudankannanta on todistanut minun perintöoikeuteni valtakuntaan, enkä siis voi muuta arvata, kuin että valtakokous vaan voi antaa lainvoiman minun kuninkaanvaalilleni, joka jo tapahtui keräjillä kuusi vuotta sitten. USEAT JAARLIN JA SIGURDIN MIEHISTÄ. Ei, ei, -- me emme myönnä sitä! SKULE JAARLI. Ei koskaan niin ajateltu, kun valtakokous määrättiin pidettäväksi täällä. Raudankannannan kautta te ette vielä ole valtakuntaa voittanut, vaan ainoastaan todistanut oikeutenne astua tänä päivänä meidän toisten kuninkaan-alkujen rinnalle koettamaan saada hyväksytyksi vaatimusta, jonka luulette voivanne tehdä -- HOOKON (hillitsee itsensä). Lyhyesti ja suoraan sanottuna, olisin minä siis vastoin oikeutta kuusi vuotta kantanut kuninkaan nimeä, ja kuusi vuotta olisitte te, herra jaarli, vastoin oikeutta hallinnut maata minun holhojanani. SKULE JAARLI. Ei suinkaan. Yhden täytyi kantaa kuninkaan nimeä, kun veljeni oli kuollut. Birkebeinit, ja Dagfinn Bonde etupäässä, toimivat teidän asianne puolesta ja saivat teidän vaalinne toimitetuksi, ennenkuin me toiset ehdimme tuoda esiin vaatimuksiamme. NIKOLAUS PIISPA (Hookonille). Jaarli tarkoittaa, että se vaali antoi teille ainoastaan käytäntöoikeuden, mutta ei omistamisoikeutta kuninkaan valtaan. SKULE JAARLI. Te olette pitänyt omananne kaikki oikeudet; mutta sekä Sigurd Ribbung että Guthorm Ingenpoika ja minä pidämme itsemme yhtä likeisinä perillisinä, kuin te itse, ja nyt on laki ratkaiseva meidän kesken ja lausuva kenen tulee iäksi päiviksi omistaa perintö. NIKOLAUS PIISPA. Totta sanoen on jaarlilla hyvät syyt käsitykseensä SKULE JAARLI. Useasti on näinä vuosina puhuttu sekä raudankannannasta että valtakokouksesta, mutta aina on joku este ilmaantunut. Ja jos te Hookon herra piditte oikeutenne peruuttamattomasti vahvistettuna ensimmäisen kuninkaanvaalin kautta, miksi nyt annoitte suostumuksenne raudankannantaan? DAGFINN BONDE (vihaisena). Käyttäkää aseitanne, kuninkaan miehet, ja antakaa _niiden_ ratkaista! USEAT SEURUEESTA (ryntäävät esiin). Lyökäät kuninkaan vihamiehet! SKULE JAARLI (huutaa miehillensä). Elkää tappako! Elkää haavoittako ketään! Torjukaa heidät vaan päältänne. HOOKON (pidättää miehiänsä). Miekka tuppeen, joka mies joka siihen tarttui! -- Miekka tuppeen, sanon minä! (levollisena.) Tällaisella käytöksellä pahennatte asiani kymmenkertaisesti. SKULE JAARLI. Sillä tavoin nousee mies miestä vastaan ympäri koko maata. Siitä näitte, Hookon Hookoninpoika; nyt arvatakseni paraiten näkyi, mitä teidän on tekeminen, jos maan rauha ja miesten henki on teille kallis. HOOKON (kotvasen mietittyään). Niin -- minä näen sen (ottaa Ingaa kädestä ja kääntyy lähellä seisovaan mieheen.) Torkel, sinä olit uskollinen mies isäni seurueessa; ota tämä vaimo kotiisi ja ole lempeä häntä kohtaan; -- Hookon Sverrenpoika häntä hellästi rakasti. -- Jumala siunatkoon sinua, rakas äitini, -- nyt minun on käyminen valtakokoukseen. (Inga likistää hänen kättään ja menee Torkelin kanssa. Hookon on hetken vaiti, astuu sitten esiin ja lausuu selvästi:) Tuomitkoon laki; laki yksinänsä. Te Birkebeinit, jotka olitte läsnä Örekeräjillä ja otitte minut kuninkaaksi, te olette nyt vapaat valastanne, jonka siellä minulle vannoitte. Sinä Dagfinn, et enää ole minun tallimestarini; en tahdo käydä kokoukseen tallimestarin tahi seurueen, kuninkaan miesten tahi vannottujen soturein kanssa; minä olen köyhä mies; koko perintöni on tämä solki ja tämä kultarengas; -- se on vähäinen omaisuus palkitakseni niin monen kunnon miehen palvelusta. Nyt, te toiset kuninkaan-alut, nyt on meidän välimme yhtäläinen; minä en tahdo mitään edeltä käsin, paitse sitä oikeutta, jonka olen ylhäältä saanut, -- sitä min'en voi, enkä tahdo jakaa kenenkään kanssa. -- Antakaa torvien soida valtakokoukseen, ja tuomitkoon sitten Jumalan ja pyhän Olavi kuninkaan laki. (Menee miehinensä ulos vasemmalle; torvien toitotus kuuluu kaukaa.) GREGORIUS JUHONPOIKA (jaarlille, kansan poismennessä). Kun rautaa kannettiin, näytit pelkäävältä, ja nyt olet iloisen ja luottavaisen näköinen. SKULE JAARLI (mielissään). Näitkös, hänellä oli Sverren silmät, kun hän puhui? Vaali on onnellinen, tehkööt kumman tahansa meistä kuninkaaksi. GREGORIUS JUHONPOIKA (levottomasti). Elä vaan väisty. Muista niitä kaikkia, jotka lankeevat sinun asiasi kanssa. SKULE JAARLI. Tässä seison oikeuden pohjalla; nyt en lymyy pyhimysten edestä. (Menee ulos vasemmalle seurueensa kanssa.) NIKOLAUS PIISPA. Kyllä onnistuu, kelpo Dagfinn, kyllä onnistuu; -- mutta pidä vaan jaarli kaukana kuninkaasta, sittenkuin hän on valittu; -- pidä hänet vaan kaukana! (Kaikki menevät ulos vasemmalle kirkon taa.) * * * * * (Sali kuninkaan kartanossa. Vasemmalla kädellä etualalla on matala akkuna, oikealla kädellä ovi ulkoa; perällä on isompi ovi kuninkaan valtasaliin. Akkunan edessä on pöytä; muuten on huone sisustettu tuoleilla ja penkeillä.) (Ragnhild rouva ja Margareta tulevat pienemmästä ovesta; Sigrid seuraa kohta heitä jäljissä.) RAGNHILD ROUVA. Tänne sisään. MARGARETA. Niin täällä on hämärin. RAGNHILD ROUVA (menee ikkunan luo). Ja täältä voimme nähdä alas keräjäkentälle. MARGARETA (Katsoo varovasti ulos). Niin, tuolla kirkon takana ovat he kaikki koossa, (kääntyy itkien.) Tuolla alhaalla nyt tapahtuu se, joka on tuottava niin paljon seurauksia. RAGNHILD ROUVA. Kuka hallitsee huomenna tässä salissa? MARGARETA. Oi hiljaa. En koskaan olisi arvannut näin raskasta päivää kohtaavani. RAGNHILD ROUVA. Sen täytyi tulla; kuninkaanholhojan toimi ei riittänyt hänelle. MARGARETA. Niin -- sen täytyi tulla; kuninkaan nimi yksinänsä ei voinut olla _hänelle_ kylläksi. RAGNHILD ROUVA. Kenestä puhut? MARGARETA. Hookonista. RAGNHILD ROUVA. Minä puhuin jaarlista. MARGARETA. Etevämpiä miehiä kuin ne kaksi, ei maailmassa ole. RAGNHILD ROUVA. Näetkö Sigurd Ribbungia? Kuinka kavalana hän istuu, -- juuri kuin susi kahleissa. MARGARETA. Niin katso --! Hän pitää kätensä miekan nupilla ja nojaa niihin leukaansa. RAGNHILD ROUVA. Hän puree huulipartaansa ja hymyilee -- MARGARETA. Kuinka ilkeästi hän hymyilee. RAGNHILD ROUVA. Hän tietää, ett'ei kukaan tahdo puollustaa hänen asiaansa; -- se tekee hänet vihaiseksi. -- Kuka se laamanni on, joka nyt puhuu? MARGARETA. Se on Gunnar Grjonbak. RAGNHILD ROUVA. Onko hän jaarlin puolella? MARGARETA. Ei, kyllä hän on kuninkaan miehiä -- RAGNHILD ROUVA (katsoo häneen). Kenen miehiä sinä sanot? MARGARETA. Hookon Hookoninpojan. RAGNHILD ROUVA (katsoo ulos hetken päästä). Missä Guthorm Ingenpoika istuu, -- en näe häntä. MARGARETA. Miestensä takana, tuolla alimpana, -- pitkässä viitassa. RAGNHILD ROUVA. Niin tuolla. MARGARETA. Hän näyttää ikäänkuin häpeävän -- RAGNHILD ROUVA. Niin, äitinsä puolesta. MARGARETA. Niin ei tehnyt Hookon. RAGNHILD ROUVA. Kuka nyt puhuu? MARGARETA (katsoo ulos). Tord Skolle, Ranafylkin laamanni. RAGNHILD ROUVA. Onko hän jaarlin miehiä? MARGARETA. Ei, -- Hookonin. RAGNHILD ROUVA. Kuinka järkähtämättömänä jaarli istuu ja kuuntelee. MARGARETA. Hookon näyttää hiljaiselta, -- mutta kuitenkin voimakkaalta, (elävästi.) Jos tässä seisoisi kaukaisilta mailta tullut mies, niin hän tuntisi ne kaksi noiden tuhansien toisten joukosta. RAGNHILD ROUVA. Katso, Margareta; Dagfinn Bonde asettaa esiin kullatun tuolin Hookonille. MARGARETA. Pool Flida asettaa samankaltaisen jaarlin taa -- RAGNHILD ROUVA. Hookonin miehet tahtovat sen estää! MARGARETA. Jaarli pitää kiinni tuolista --! RAGNHILD ROUVA. Hookon puhuu vihaisesti hänelle -- (pakenee kirkaisten akkunasta.) Oi Jesus Kristus! Näitkös silmät -- ja hymyilemisen --! Ei, se ei ollut jaarli! MARGARETA (joka pelvolla on seurannut häntä). Ei se ollut Hookonikaan! Ei jaarli eikä Hookon. SIGRID (akkunassa). Oi kurjaa, kurjaa! MARGARETA. Sigrid! RAGNHILD ROUVA. Oletkos sinä täällä! SIGRID. Niin alhaista polkua täytyy heidän käydä, kiivetäksensä ylös kuninkaan istuimelle. MARGARETA. Oi, rukoile meidän kanssamme, että kaikki kääntyisi paraaksi. RAGNHILD ROUVA (vaaleana ja peljästyneenä Sigridille). Näitkös hänet --? Näitkös minun isäntäni --? Silmät ja hymyilemisen, -- en olisi häntä tuntenut! SIGRID. Oliko hän Sigurd Ribbungin näköinen! RAGNHILD ROUVA (hiljaa). Oli, hän oli Sigurd Ribbungin näköinen! SIGRID. Hymyilikö hän niinkuin Sigurd? RAGNHILD ROUVA. Niin juuri! SIGRID. Silloin tulee meidän kaikkien rukoilla! RAGNHILD ROUVA (epätoivon voimalla). Jaarlin täytyy tulla valituksi kuninkaaksi! Hänen sielunsa turmeltuu, jollei hän tule maan ylimmäiseksi mieheksi! SIGRID (voimakkaammin). Siis tulee meidän kaikkien rukoilla! RAGNHILD ROUVA. Hiljaa, mitä se on! (akkunassa.) Mikä huuto! Kaikki miehet ovat nousseet; kaikki liput ja sotamerkit liehuvat tuulessa. SIGRID (tarttuu hänen käsivarteensa). Rukoile, vaimo! Rukoile isäntäsi edestä! RAGNHILD ROUVA. Niin, pyhä Olavi, suo hänelle kaikki valta tässä maassa! SIGRID (raivoisasti). Ei, -- ei ollenkaan! Muutoin hän ei pelastu! RAGNHILD ROUVA. Hänen _täytyy_ saada valta. Kaikki hyvä hänessä itää ja hedelmöi, jos hän sen saa. -- Katso ulos, Margareta! Kuuntele tarkkaan! (peräytyy askeleen taapäin.) Kaikki kohottavat kätensä valaan! MARGARETA (kuuntelee akkunassa). RAGNHILD ROUVA. Jumala ja pyhä Olavi, ketä se tarkoittaa? SIGRID. Rukoile! MARGARETA (kuuntelee ja käskee kohottamalla kätensä vaikenemaan). RAGNHILD ROUVA (hetken päästä). Puhu! (Keräjäkentältä kuuluu kova torvien toitotus.) RAGNHILD ROUVA. Jumala ja pyhä Olavi, ketä se tarkoitti? (lyhyt äänettömyys.) MARGARETA (kääntää päänsä ja sanoo). Nyt he ottivat Hookon Hookoninpojan kuninkaaksi. (Kuninkaansaaton soitto alkaa kuulua, ensin hiljemmin, sitten yhä lähemmältä. Ragnhild rouva turvautuu itkien Sigridiin, joka vie hänet ulos oikealle. Margareta jää liikkumattomana nojaamaan akkunan pieleen. Kuninkaan hovipojat aukaisevat suuret ovet; näky on vapaa valtasaliin, jonka keräjäkentältä tuleva saatto vähitellen täyttää.) HOOKON (kääntyy ovessa Iivari Bodden puoleen). Tuo mulle kynä ja vahaa ja silkkiä, -- pergamenttia on minulla täällä sisällä. (Menee hyvin liikutettuna pöydän luo ja laskee muutamia pergamenttikääryjä esille.) Margareta, nyt olen kuningas! MARGARETA. Minä tervehdän herraani ja kuningastani. HOOKON. Kiitos! -- (katsoo häneen ja ottaa häntä kädestä.) Suokaa anteeksi; minä en tullut ajatelleeksi, että se varmaan loukkaa teitä. MARGARETA (vetää kätensä pois). Ei se minua loukannut; -- Te olette varmaan kuninkaaksi syntynyt. HOOKON (elävästi) Niin eikö täydy jokaisen niin sanoa joka muistaa, kuinka ihmeellisesti Jumala ja kaikki pyhät ovat minut pelastaneet kaikesta pahasta? Vuoden vanhana kantoivat Birkebeinit minut vuorten yli pakkasessa ja pahassa säässä ja niitten keskeltä, jotka minun henkeäni vainosivat. Nidarosissa pääsin minä eheänä Baglein käsistä, silloin kuin he polttivat kaupungin ja surmasivat niin monta meidän puoluelaistamme, ja kuin Inge kuningas itse hädintuskin pelastui laivalle kiipeämällä ankkuriköyttä ylös. MARGARETA. Te olet kokenut kovan kasvatuksen. HOOKON (katsoo häneen tarkasti). Minusta tuntuu nyt, että te olisitte voinut sitä huojentaa. MARGARETA. Minäkö? HOOKON. Te olisitte voinut olla minulle hyvä kasvatussisar niinä vuosina, jolloin yhdessä kasvoimme. MARGARETA. Mutta niin ei käynyt. HOOKON. Niin, -- niin ei käynyt; -- me katselimme toiseemme, kumpikin nurkastansa, mutta harvoin me puhuttelimme toisiamme -- (kärsimättömästi.) mihinkä hän jäi! (Iivari Bodde tulee kirjoitusneuvot kädessä.). Siinäkös olet; anna tänne! (Hookon istuu pöytään ja kirjoittaa. Vähän jälkeen tulee Skule jaarli sisään, sitten Dagfinn Bonde. Nikolaus piispa ja Vegard Væradalin herra.) HOOKON (katsoo ylös ja laskee kynän). Herra jaarli, tiedättekö mitä kirjoitan? (jaarli lähestyy.) Minä kirjoitan äidilleni; minä kiitän häntä kaikesta hyvästä ja annan hänelle tuhat suudelmaa -- kirjeessä, ymmärrättehän. Hän tulee lähetettäväksi itäkulmalle Borgasysseliin, jossa hän saa asua kaikessa kuninkaallisessa kunniassa. SKULE JAARLI. Te ette tahdo pitää häntä kuninkaan kartanossa? HOOKON. Hän on minulle liian rakas, jaarli; -- kuningas ei saa pitää luonansa ketään, joka on hänelle liian rakas, kuninkaan täytyy toimia kädet vapaina, olla yksinänsä, eikä ohjattuna, viekoteltuna. Täällä Norjassa on niin paljon parannettavata (jatkaa kirjoitustansa.) VEGARD VÆRADALIN HERTTUA (hiljaa Nikolaus piispalle). Se oli minun neuvoni, tämä kuninkaan äidistä Ingasta. NIKOLAUS PIISPA. Minä tunsin teidät kohta neuvostanne. VEGARD VÆRADAL. Mutta verta verrasta nyt. NIKOLAUS PIISPA. Odottakaa. Minä pidän lupaukseni. HOOKON (antaa pergamentin Iivari Boddelle). Kääri se ja vie se itse hänelle, sekä paljo rakkaita terveisiä -- IIVARI BODDE (joka on luonut silmäyksen pergamenttiin). Herra, -- jo tänä päivänä, kirjoitatte te! HOOKON. Nyt on myötätuuli alaspäin matkustajalle. DAGFINN BONDE (vitkaan). Muistakaa, herra kuningas, että hän on koko yön rukoellen ja paastoten maannut alttarin juurella. IIVARI BODDE. Ja mahdollisesti on hän väsynyt raudankannannasta. HOOKON. Totta kyllä, totta kyllä; -- hyvä armas äitini --! (päättäen.) Niin, jos hän on liian väsynyt, niin odottakoon huomiseksi. IIVARI BODDE. Teidän tahtonne on tapahtuva, (panee uuden pergamentin esille.) Mutta sitten toinen, herra. HOOKON. Toinen? -- Iivari Bodde, minä en voi. DAGFINN BONDE (osottaen Ingan kirjettä). Tuon te kuitenkin voitte. IIVARI BODDE. Kaikki, joka on syntistä, on rikottava. NIKOLAUS PIISPA (joka tällä aikaa on lähestynyt). Sitokaa nyt jaarlin kädet, Hookon kuningas. HOOKON (matalammalla äänenä). Pidättekö sen tarpeellisena? NIKOLAUS PIISPA. Ette koskaan voi maan rauhaa ostaa huokeampaan hintaan. HOOKON. Silloin voin sen tehdä. Kynä tänne! (kirjoittaa.) SKULE JAARLI (piispalle, joka käy näkymön yli oikealle). Teillä näkyy olevan kuninkaan korva vallassanne. NIKOLAUS PIISPA. Teidän eduksenne. SKULE JAARLI. Niinkö sanotte? NIKOLAUS PIISPA. Ennen iltaa olette minua kiittävä. (Astuu etäämmälle.) HOOKON (tarjoo pergamenttia). Lukekaa tämä, jaarli. SKULE JAARLI (lukee, katsoo kummastuneena kuninkaasen ja sanoo puoliääneensä). Te rikotte kaiken yhteyden nuoren Kangan kanssa? HOOKON. Kangan kanssa, jota olen rakastanut yli kaiken maailmassa. Tästä päivästä saakka hän ei enää saa näkyä sillä tiellä, jota kuningas käy. SKULE JAARLI. Suuri on työnne, Hookon; -- itsestäni hyvin tiedän, miltä se tuntuu -- HOOKON. Pois täytyy jokaisen, joka on kuninkaalle liian rakas. -- Sido kirje, (antaa sen Iivari Boddelle.) NIKOLAUS PIISPA (kumartaa tuolin yli). Herra kuningas, nyt lähestytte suuren askeleen jaarlin ystävyyttä. HOOKON (ojentaa hänelle kätensä). Kiitos, Nikolaus piispa; paraasen neuvoitte minua. Pyytäkää joku armo, ja se on teille myönnetty. NIKOLAUS PIISPA. Tahdotteko? HOOKON. Sen lausun kuninkaan-sanallani. NIKOLAUS PIISPA. No, tehkää Vegard Væradal Hoologalannin käskynhaltijaksi. HOOKON. Vegard? Hän on milt'ei uskollisin ystäväni; en mielelläni lähettäisi häntä niin kauvas luotani. NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan ystävä on kuninkaallisesti palkittava. Sitokaa jaarli niinkuin olen neuvonut, niin olette ijäksi turvattu. HOOKON (ottaa pergamenttilehden). Vegard saakoon viran Hoologalannissa. (kirjoittaen.) Tässä annan hänelle kuninkaallisen kirjeeni vahvistukseksi. (Piispa väistyy etäämmälle.) SKULE JAARLI (lähestyy pöytää). Mitä kirjoitatte? HOOKON (ojentaa hänelle lehden). Lukekaa. SKULE JAARLI (lukee ja katsoo tarkasti kuninkaasen). Vegard Væradal? Hoologalantiin? HOOKON. Pohjanpuoliseen, joka on avoinna. SKULE JAARLI. Ette siis muista, että Antero Skjaldarband myös on käskynhaltijana pohjoisessa? He ovat katkeria vihollisia; -- Antero Skjaldarband on minun miehiäni -- HOOKON (hymyilee ja nousee seisoalle). Ja Vegard Væradal minun. Siis katsokoot että sopivat mitä pikemmin, sitä parempi. Tästä lähtein poistukoon viha kuninkaan ja jaarlin miesten väliltä. NIKOLAUS PIISPA. Hm, tässä voi pian käydä hullusti! (lähestyy levottomana.) SKULE JAARLI. Te ajattelette älykkäästi ja syvästi, Hookon. HOOKON (lämpimästi). Skule jaarli, tänään otin teiltä valtakunnan, -- mutta antakaa tyttärenne jakaa se minun kanssani! SKULE JAARLI. Tyttäreni! MARGARETA. Jumala! HOOKON. Margareta, -- tahdotteko olla kuningatar? MARGARETA (pysyy äänettömänä). HOOKON (ottaa häntä kädestä). Vastatkaa minulle. MARGARETA (hiljaa). Tahdon kernaasti olla teidän vaimonne. SKULE JAARLI (lyöden kättä). Rauha ja sovinto sydämmestäni! HOOKON. Kiitos! IIVARI BODDE (Dagfinnille). Jumalan kiitos; nyt päivä koittaa. DAGFINN BONDE. Melkeinpä luulen niin. En koskaan ennen ole jaarlista niin pitänyt kuin nyt. NIKOLAUS PIISPA (taempana). Olkaa aina varoillanne, hyvä Dagfinn, --, olkaa aina varoillanne. IIVARI BODDE (Vegardille). Nyt olette käskynhaltija Hoologalannissa; tässä on teille kuninkaan vahvistus, (antaa hänelle kirjeen.) VEGARD VÆRADAL. Sitten kiitän kuningasta hänen armostaan, (aikoo mennä.) NIKOLAUS PIISPA (seisottaa hänet). Antero Skjaldarbandilla on kankea niska, elkää antako kukistaa itseänne. VEGARD VÆRADAL. Se ei ole kellenkään ennen onnistunut, (menee.) NIKOLAUS PIISPA (seuraa jäljestä). Olkaa kiven kova Antero Skjaldarbandia vastaan, -- ja ottakaa muuten siunaukseni matkallenne. IIVARI BODDE (joka on kuninkaan takana odottanut, pergamenttikääryt kädessä) Tässä ovat kirjeet, herra -- HOOKON. Hyvä; anna ne jaarlille. IIVARI BODDE. Jaarlille? Ettekö te ensin pane sinettiä päälle? HOOKON. Sehän on jaarlin toimi; -- hänellä sinetti on. IIVARI BODDE (hiljaisemmalla äänellä). Niin tähän saakka, -- niin kauvan kuin hänellä oli holhojavalta; -- mutta nyt! HOOKON. Nyt niinkuin ennen; sinetti on jaarlilla, (poistuu.) SKULE JAARLI. Antakaa kirjeet minulle, Iivari Bodde. (Menee kirjeet kädessä pöydän luo, ottaa esiin valtasinetin, jota pitää kätkettynä vyössään, ja sulkee seuraavana aikana kirjeet.) NIKOLAUS PIISPA (puoliääneen). Hookon Hookoninpoika on kuningas -- ja kuninkaan sinetti on jaarlilla; -- ei ole hätää, ei ole hätää. HOOKON. Mitä sanotte, herra piispa? NIKOLAUS PIISPA. Minä sanon, Jumala ja pyhä Olavi varjelevat pyhää kirkkoansa. (Menee sisään kuninkaan saliin.) HOOKON (lähestyy Margaretaa). Viisas kuningatar voi valtakunnassa suuria vaikuttaa; teidät voin vakaasti valita, sillä minä tiedän, että te olette viisas. MARGARETA. Enkö muuta! HOOKON. Mitä tarkoitatte? MARGARETA. En mitään, en mitään, herra. HOOKON. Ettekä te kanna vihaa minua kohtaan, vaikka minun tähteni olette luopuneet ihanista toiveista? MARGARETA. Minä en ole teidän tähtenne luopunut mistään ihanista toiveista. HOOKON. Ja te tahdotte olla minua lähellä, ja antaa minulle hyviä neuvoja? MARGARETA. Sydämmestäni haluan olla teitä lähellä. HOOKON. Ja antaa minulle hyviä neuvoja. Kiitos siitä; vaimojen neuvot ovat hyvät joka miehelle, ja minulla ei tästä lähin ole muuta kuin te; -- minun täytyi lähettää pois äitini -- MARGARETA. Niin, hän oli teille liian rakas. HOOKON. Ja minä olen kuningas. Hyvästi siis, Margareta! Te olette vielä niin nuori; mutta tulevana kesänä vietämme häämme, -- ja siitä hetkestä lupaan pitää teidät luonani kaikessa kohtuullisessa uskollisuudessa ja kunniassa. MARGARETA (hymyilee surumielisesti). Niin, minä tiedän, että pitkä aika kuluu, ennenkuin lähetätte minut pois. HOOKON (elävästi). Lähettää teidät pois? Sitä en koskaan tee! MARGARETA (kyynelsilmin). Ette, niin tekee Hookon ainoastaan niille, jotka ovat hänelle liian rakkaat. (Menee ovea kohti. Hookon katsoo miettiväisenä hänen jälkeensä.) RAGNHILD ROUVA (oikealta). Kuningas ja jaarli niin kauvan täällä sisällä! Levottomuus minut tappaa; -- Margareta, mitä on kuningas sanonut ja tehnyt? MARGARETA. Oi, niin paljon! Viimeksi hän otti käskynhaltijan ja kuningattaren. RAGNHILD ROUVA. Sinun, Margareta! MARGARETA (äidin kaulassa). Niin! RAGNHILD ROUVA. Sinä tulet kuningattareksi! MARGARETA. Ainoastaan kuningattareksi; -- mutta luulen että olen sentäänkin iloinen. (Hän ja äiti menevät yhdessä ulos oikealle.) SKULE JAARLI (Iivari Boddelle). Tässä ovat kirjeemme; viekää ne kuninkaan äidille ja Kangalle. (Iivari Bodde kumartaa ja menee.) DAGFINN BONDE (salin ovella). Nidarosin arkkipiispa pyytää saada tehdä kunnioituksensa kuningas Hookon Hookoninpojalle! HOOKON (hengittää täysin rinnoin). Vihdoin olen siis Norjan kuningas. (Menee sisään valtasaliin.) SKULE JAARLI (kätkee kuninkaan sinetin vyöhönsä). Mutta minä hallitsen maata ja valtakuntaa. Esirippu laskee. TOINEN NÄYTÖS. (Kestisali Bergenin kuninkaanhovissa. Iso kaariakkuna keskellä peräseinää. Pitkin seinää on lava, jolla istuimia naisia varten. Vasemmalla sivuseinällä on kuninkaan istuin muutama askel lattiaa ylempänä; suuri ovi vastaisella seinällä. Lippuja, sotamerkkejä, kilpiä ja aseita sekä kirjavia peitteitä riippuu seinäpylväissä ja leikkauksilla koristetusta parvesta. Ympäri salia on asetettu juomapöytiä kannuineen, sarvineen ja tuoppineen.) (Hookon kuningas istuu lavalla Margaretan, Sigridin, Ragnhild rouvan ja useamman muun korkean naisen kanssa. Iivari Bodde seisoo kuninkaan istuimen takana. Kuninkaan ja jaarlin miehet sekä vieraat istuvat juomapöydissä. Ensimmäisessä pöydässä oikealla kädellä istuu muiden muassa Dagfinn Bonde, Gregorius Juhonpoika ja Pool Flida. Skule jaarli ja Nikolaus piispa pelaavat lautapeliä eräällä pöydällä vasemmalla kädellä. Jaarlin kotoväki liikkuu edes takaisin kantaen juotavia esiin, Toisesta likeisestä huoneesta kuuluu soittoa seuraavien tapausten aikana.) DAGFINN BONDE. Nyt on viides päivä käsissä, ja yhtä virkkuja ovat passarit täysiä tuoppia tuomaan. POOL FLIDA. Jaarlin ei koskaan ollut tapana vieraitansa janoon näännyttää. DAGFINN BONDE. Ei, eipä siltä näytä. Näin oivallisia kuninkaan häitä ei Norjassa ennen ole kuultu eikä nähty. POOL FLIDA. Skule jaarli ei olekkaan ennen tytärtä naittanut. DAGFINN BONDE. Totta kyllä; jaarli on mahtava mies. ERÄS ASEMIES. Hänellä on kolmas osa valtakuntaa. Enemmän kuin yhdelläkään jaarlilla ennen on ollut. POOL FLIDA. Kuninkaan osa on kuitenkin suurempi. DAGFINN BONDE. Siitä emme tässä väittele; nyt olemme ystäviä ja hyvässä sovussa, (juo Poolin kanssa.) Olkoon kuningas kuningas ja jaarli olkoon jaarli. POOL FLIDA (hymyilee). Helposti kuulee, että olet kuninkaan miehiä. DAGFINN BONDE. Niin on jokaisen jaarlinkin miehen velvollisuus. POOL FLIDA. Ei koskaan. Me olemme vannoneet valamme jaarlille, emmekä kuninkaalle. DAGFINN BONDE. Se voi vielä tapahtua. NIKOLAUS PIISPA (matalalla äänellä jaarlille heidän pelatessaan). Kuuletteko mitä Dagfinn Bonde sanoo? SKULE JAARLI (katsomatta ylös) Kuulen kyllä. GREGORIUS JUHONPOIKA (katsoo tarkasti Dagfinniin). Miettiikö kuningas semmoista. DAGFINN BONDE. No, no, -- olkoon menneeksi; -- ei riitaa tänään. NIKOLAUS PIISPA. Kuningas tahtoo valaa teidän miehiltänne, jaarli. GREGORIUS JUHONPOIKA (kovemmin). Miettiikö kuningas semmoista, kysyn minä? DAGFINN BONDE. Minä en vastaa. Juokaamme kuninkaan ja jaarlin rauhan ja ystävyyden malja. Olut on oivallista. POOL FLIDA. Se onkin saanut aikansa seistä. GREGORIUS JUHONPOIKA. Kolme kertaa on jaarli valmistanut häitä, kolme kertaa lupasi kuningas tulla, -- kolme kertaa jäi hän tulematta. DAGFINN BONDE. Syyttäkää jaarlia siitä; hän antoi meille täyden työn Vikenissä. POOL FLIDA. Olen kuullut sanottavan, Sigurd Ribbung tuotti teille vielä enemmän työtä Vermelannissa. DAGFINN BONDE (kiihoittuen). Niin, kuka päästi Sigurd Ribbungin irti? GREGORIUS JUHONPOIKA. Sigurd Ribbung karkasi meiltä Nidoros'issa, sen jokainen tietää. DAGFINN BONDE. Mutta ei kukaan tiedä teidän estäneen häntä. NIKOLAUS PIISPA (jaarlille, joka miettii yhtä siirrosta pelissä). Kuuletteko jaarli, -- te se päästitte Sigurd Ribbungin irti. SKULE JAARLI (siirtää). Se sävel on vanha. GREGORIUS JUHONPOIKA (Dagfinnille.) Luulin toki sinun kuulleesi Iislantilaisesta, Antero Torsteinin pojasta, Sigurd Ribbungin ystävästä -- DAGFINN BONDE. Niin; Sigurd kun oli karannut, niin te hirtitte Iislantilaisen, sen tiedän. NIKOLAUS PIISPA (siirtää ja sanoo hymyillen jaarlille). Nyt minä lyön talonpojan, herra jaarli. SKULE JAARLI, (äänekkäästi). Lyö vaan; vähäinen arvo talonpojalla. (Siirtää nopan). DAGFINN BONDE. Niin kyllä, sen sai Iislantilainen todistaa, kun Sigurd Ribbung karkasi Vermelantiin. (Hillittyä naurua kuninkaan miehissä; kanssapuhetta jatketaan alennettuin äänin; kohta tämän jäljestä tulee mies sisään ja kuiskaa Gregorius Juhonpojalle.) NIKOLAUS PIISPA. Ja sitte minä siirrän tuohon; ja te olette voitettu. SKULE JAARLI. Siltä näyttää. NIKOLAUS PIISPA (nojauu taapäin tuoliinsa). Te puollustitte huonosti kuningasta lopulla. SKULE JAARLI (kaataa pelin kumoon ja nousee seisoalle.) Minä olen jo aikoja sitten väsynyt kuningasta puollustamaan. GREGORIUS JUHONPOIKA (lähestyy ja sanoo matalalla äänellä.) Herra jaarli, Jostein Tamb ilmoittaa, että laiva nyt on valmis purjehtimaan. SKULE JAARLI (hiljaa). Hyvä. (Ottaa esiin sinetillä suljetun pergamentin.) Tässä on kirje. GREGORIUS JUHONPOIKA (ravistaa päätänsä). Jaarli, jaarli, -- onko se viisaasti? SKULE JAARLI. Mikä? GREGORIUS JUHONPOIKA. Siinä on kuninkaan sinetti. SKULE JAARLI. Minä toimin kuninkaan hyväksi. GREGORIUS JUHONPOIKA. No, antakaa sitte kuninkaan itse kieltää tarjomus. SKULE JAARLI. Sitä hän ei tee, jos hän itse saa asiata ajaa. Hän tahtoo vaan kaikin mielin ja voimin kukistaa Ribbungilaisia ja sen vuoksi vahvistaa itsensä joka suunnalla. GREGORIUS JUHONPOIKA. Teidän toimenne on kenties älykäs, -- mutta se on vaarallinen. SKULE JAARLI. Olkoon se minun huolenani. Viekää kirje, ja käskekää Jostein kohta purjehtimaan. GREGORIUS JUHONPOIKA. Teidän tahtonne on tapahtuva, (menee ulos oikealle ja palaa jälleen hetken päästä.) NIKOLAUS PIISPA (jaarlille.) Teillä näkyy olevan paljon toimitettavaa. SKULE JAARLI. Mutta vähän kiitosta. NIKOLAUS PIISPA. Kuningas on noussut. (Hookon astuu alaspäin; kaikki miehet nousevat pöydistä.) HOOKON (piispalle.) Suuresti meitä ilahuttaa, että te olette niin terveenä ja vahvana pysynyt näinä iloisina päivinä. NIKOLAUS PIISPA. Toisin kuuroin virkistyn, herra kuningas; mutta tuskinpa vaan pitkäksi aikaa. Minä olen maannut sairaana koko pitkän talven. HOOKON. Niin, niin, -- te olette elänyt toimintarikasta elämää, tehnyt monta kuuluisata työtä. NIKOLAUS PIISPA (ravistaen päätään). Oh, eipä niinkään; mulla on vielä paljon tekemättä, jospa vaan tietäisin, suodaanko aikaa kaikkihin. HOOKON. Elävät saavat periä pois menevät, kunnianarvoisa herra; kaikkihan me tahdomme maan ja kansan parasta, (kääntyy jaarliin.) Eräs asia minua suuresti kummastuttaa; ei kumpikaan meidän käskynhaltijoistamme Hoologalannista ole saapunut häihin. SKULE JAARLI. Totta kyllä; Antero Skjaldarbandia minä varmaan odotin. HOOKON (hymyillen). Ja Vegard Væradalia myös. SKULE JAARLI. Niin, Vegardia myös. HOOKON (leikillisesti). Ja minä toivon, että te nyt olisitte paremmin vastaan ottanut vanhaa ystävääni, kuin seitsemän vuotta sitten Oslon sillalla, jolloin pistitte häntä poskeen, niin että miekka leikkausi ulos. SKULE JAARLI (hymyilee väkinäisesti). Niin, silloin kuin teidän enonne, Gunnulf, löi oikean käden Sira Eiliviltä, minun paraimmalta ystävältäni ja neuvon-antajaltani. NIKOLAUS PIISPA (iloisesti). Ja silloin kuin Dagfinn Bonde asemiehineen asetti vahvan yövahdin kuninkaan laivalle, koska kuningas muka oli huonossa turvassa jaarlin suojelemana! HOOKON (totisesti). Ne ajat ovat menneet ja unohdetut. DAGFINN BONDE (lähestyy). Nyt sopii torvien kutsua miehet kentälle aseleikkiin, jos teitä haluttaa, herra. HOOKON. Hyvä. Tänään olkoon ilo valloillaan; huomenna saamme taasen ajatella Ribbungeja ja Orknööjaarlia. NIKOLAUS PIISPA. Niin, hän kuuluu kieltävän veronmaksua? HOOKON. Kun vaan saisin Ribbungit niskoiltani, niin lähtisin itse länteen. (Hookon menee lavaa kohti, tarjoo kätensä Margaretalle ja vie hänet ulos oikealle; vähitellen seuraavat toiset jäljestä.) NIKOLAUS PIISPA (Iivari Boddelle). Kuulkaapas sananen. Kuka on mies nimeltä Jostein Tamb? IIVARI BODDE. Täällä on eräs Orknööläinen kauppias senniminen. NIKOLAUS PIISPA. Orknööläinen? Vai niin. Ja nyt hän purjehtii kotia? IIVARI BODDE. Niin varmaankin. NIKOLAUS PIISPA (hiljemmin). Kallis lasti mukana, Iivari Bodde! IIVARI BODDE. Jyviä ja kankaita, luullakseni. NIKOLAUS PIISPA. Ja yksi kirje Skule jaarlilta. IIVARI BODDE (hämmästyy). Kellenkä? NIKOLAUS PIISPA. En tiedä; siinä oli kuninkaan sinetti -- IIVARI BODDE (tarttuu häntä käsivarteen). Herra piispa, -- onko niinkuin sanotte? NIKOLAUS PIISPA. Hys, elkää sekoittako minua tähän asiaan, (syrjäytyy.) IIVARI BODDE. Silloin minun kohta täytyy --! Dagfinn Bonde! Dagfinn, Dagfinn --! (tunkeutuu ovella olevan kansan läpi.) NIKOLAUS PIISPA (osan-ottavaisesti Gregorius Juhonpojalle). El päivää, jona ei jonkun omaisuutta ja vapautta häirittäisi! GREGORIUS JUHONPOIKA. Kuka nyt on vaarassa? NIKOLAUS PIISPA. Eräs kauppias parka, -- Jostein Tambiksi luullakseni häntä mainittiin. GREGORIUS JUHONPOIKA. Jostein --? NIKOLAUS PIISPA. Dagfinn Bonde tahtoo estää häntä purjehtimasta. GREGORIUS JUHONPOIKA. Tahtooko Dagfinn estää häntä, sanotteko niin? NIKOLAUS PIISPA. Nyt juuri hän meni. GREGORIUS JUHONPOIKA. Suokaa anteeksi, herra, minun täytyy kiirehtiä -- NIKOLAUS PIISPA. Niin, tehkää niin, kunnon läänitysmies; -- Dagfinn Bonde on niin pahan-ilkinen. (Gregorius Juhonpoika kiirehtii ulos oikealle toisten läsnäolevien keskitse, ainoastaan Skule jaarli ja Nikolaus piispa jäävät saliin.) SKULE JAARLI (käy miettien edes takaisin; yhtäkkiä on ikäänkuin hän heräisi; hän katsoo ympärilleen ja lausuu). Kuinka täällä kerrassaan tuli hiljaiseksi. NIKOLAUS PIISPA. Kuningas meni. SKULE JAARLI. Ja kaikki miehet seurasivat häntä. NIKOLAUS PIISPA. Kaikki, paitse meitä. SKULE JAARLI. Suurta on olla kuningas. NIKOLAUS PIISPA (varovaisesti). Tahdotteko sitä kokea jaarli? SKULE JAARLI (hymyilee totisesti). Minä _olen_ sitä kokenut; joka yö, kun näen unta, olen Norjan kuningas. NIKOLAUS PIISPA. Unet ennustavat. SKULE JAARLI. Ne kiusaavat myös. NIKOLAUS PIISPA. Tuskinpa teitä. Ennen aikaan, sen voin käsittää; -- mutta nyt, kun teillä on kolmas osa valtakuntaa, kun hallitsette ensimmäisenä miehenä valtakunnassa ja teidän tyttärenne on kuningatar -- SKULE JAARLI. Nyt enemmän kuin ennen, -- juuri nyt. NIKOLAUS PIISPA. Elkää mitään salatko! Ripittäkää; sillä teillä on varmaan suuri tuska. SKULE JAARLI. Nyt enemmän kuin ennen, sanon minä. Se on koko elämäni kirous seisoa korkeinta niin lähellä -- ainoastaan juopa on välillä -- hyppäys vaan yli, -- toisella puolen on kuninkaan nimi ja purppuraviitta ja hallitsija-istuin ja valta ja kaikki; joka päivä on tuo silmieni edessä -- mutta en koskaan pääse ylitse. NIKOLAUS PIISPA. Totta, totta, jaarli. SKULE JAARLI. Kun Guthorm Sigurdinpoika otettiin kuninkaaksi, olin minä nuoruuteni kukoistavassa voimassa; silloin huusi kova ääni minun sisässäni: poistettakaan lapsi, -- _minä_ olen täys-ikäinen, voimakas mies! -- mutta Guthorm oli kuninkaan poika; siinä oli juopa minun ja valta-istuimen välillä. NIKOLAUS PIISPA. Ja teiltä puuttui uskallusta -- SKULE JAARLI. Sitte Slittungit tunnustivat Erling Steinvægin kuninkaaksi. Silloin huusi minussa ääni jälleen: Skule on etevämpi päällikkö kuin Erling Steinvæg! Mutta minun olisi täytynyt rikkoa välini Birkebeinien kanssa, -- siinä oli juopa tällä kertaa. NIKOLAUS PIISPA. Ja Erling tuli Slittungein kuninkaaksi, ja myöhemmin Ribbungein, ja te odotitte! SKULE JAARLI. Minä odotin Guthormin kuolemata. NIKOLAUS PIISPA. Ja Guthorm kuoli, ja Inge Boordinpoika, teidän veljenne, tuli kuninkaaksi. SKULE JAARLI. Sitten odotin veljeni kuolemaa. Hän oli kivuloinen alusta aikain; joka aamu kun me pyhässä messussa kohtasimme toisemme, istuin minä ja vilkistelin, eikö tauti kiihtynyt. Joka tuskan vavahdus, mikä ilmestyi hänen kasvoissaan, oli minulle kuin tuulen puuska purjeihin ja saatti minut lähemmäksi valta-istuinta. Joka huokaus, jolla hän helpotti vaivaansa ja kipuansa, kuului minusta kuin torvien ääni kaukaa kunnasten takaa, kuin lähettiläs, joka oli pitkät taipaleet käynyt, ilmoittaaksensa, että pian saisin tarttua valtaruoriin. Siten hävitin minä juurinensa päivinensä jok'ainoan ajatuksen veljellisestä rakkaudesta; ja Inge kuoli ja Hookon tuli, -- ja Birkebeinit valitsivat _hänet_ kuninkaaksi. NIKOLAUS PIISPA. Ja te odotitte. SKULE JAARLI. Minun mielestäni täytyi avun tulla ylhäältä. Minä tunsin itsessäni kuninkaan voiman, mutta vuodet vierivät; jok'ainoa mennyt päivä vähensi minun elämäni työtä. Jok'ainoa ilta ajattelin: huomenna on ihme tapahtuva, joka kaataa hänet ja asettaa minut tyhjälle istuimelle. NIKOLAUS PIISPA. Hookonin valta oli silloin mitätöin; hän oli ainoastaan lapsi; muuta ei olisi tarvittu kuin askel vaan, mutta te ette sitä ottanut. SKULE JAARLI. Se askel oli vaikea ottaa; se olisi minut erottanut koko suvustani ja kaikista ystävistäni. NIKOLAUS PIISPA. Niin _siinäpä_ solmu, Skule jaarli, -- siinä juuri se kirous, joka on painanut teidän elämäänne. Te tahdotte hädän hetkeksi pitää kaikki tiet avoinna, -- te ette uskalla purkaa kaikkia siltoja paitse _yhtä_, puollustaa sitä ainoata ja sillä voittaa tai kaatua. Te viritätte ansoja vihamiehellenne, te kaivatte kuoppia hänen polullensa ja ripustatte teräviä miekkoja hänen päänsä ylitse, te ripoitatte myrkkyä kaikkiin vateihin ja teillä on sadoittain pauloja pantuna; mutta jos hän on yhteen kietoutumaisillaan, niin ette uskalla häntä siihen kiertää; jos hän tarttuu myrkkyyn, niin katsotte miekkaankuolemista turvallisemmaksi; jos hän on kiinni joutumaisillaan aamupäivällä, niin te pidätte iltapäivää sopivampana. SKULE JAARLI (katsoo häneen totisesti). Ja mitä te tekisitte, herra piispa? NIKOLAUS PIISPA. Elkää minusta puhuko; minun toimenani tässä maassa on rakentaa kuninkaan-istuimia, eikä istua siellä ylhäällä kansaa ja valtakuntaa hallitsemassa. SKULE JAARLI (hetken päästä). Selittäkää minulle _yksi_ asia, kunnian-arvoisa herra; mutta selittäkää minulle aivan totuuden mukaan. Miksi käy Hookon niin järkähtämättömästi suoraa tietä? Hän ei ole teitä älykkäämpi, eikä rohkeampi minua. NIKOLAUS PIISPA. Kuka tekee suurimman työn maailmassa? SKULE JAARLI. Sen tekee suurin mies. NIKOLAUS PIISPA. Mutta kuka on suurin mies? SKULE JAARLI. Se on rohkein mies. NIKOLAUS PIISPA. Niin sanoo päällikkö. Pappi sanoisi, se jolla on vahvin usko, -- viisas, se joka on taitavin. Mutta se ei ole kenkään niistä, jaarli. _Onnellisin_ mies on suurin mies. Onnellisin mies tekee suurimmat työt, hän, jonka ajan kutsumus valloittaa ikäänkuin kiimassa, synnyttäen ajatuksia, joita hän ei itse käsitä, ja osottaen hänelle tien, jonka loppua hän ei tiedä, mutta jota hän kuitenkin kulkee ja _täytyy_ kulkea, siksi kuin hän kuulee kansan riemuiten huutavan ja suurin silmin katsoo taakseen, kummastuu ja havaitsee tehneensä suuren työn. SKULE JAARLI. Niin, siitä tulee tuo Hookonin varma turvallisuus. NIKOLAUS PIISPA. Sitä Roomalaiset tarkoittivat sanalla _ingenium_. -- Minä en muutoin ole vahva latinan kielessä; mutta sitä tarkoitti _ingenium_. SKULE JAARLI (ensin miettivästi, sitten yhä kiihtyen). Olisiko Hookon luotu toisesta aineesta kuin minä? Olisiko hän noita onnellisia? -- Niin, eikö hänelle kaikki onnistu? Eikö kaikki käänny paraaksi, kun asia koskee häntä? Talonpoikakin sen havaitsee; hän sanoo puiden kaksi kertaa hedelmöivän, ja lintujen hautovan munia kaksi kertaa joka kesä, kun Hookon on kuningas. Vermelannissa, jossa hän poltti ja ryösti, loistavat jälleen uudestaan rakennetut huoneet ja joka pellolla aaltoilee sakea vilja. On ikäänkuin veri ja tuhka höystyttäisi ne seudut, joihin Hookon tekee sotaretkiä; on ikäänkuin Luoja viljalla peittäisi, minkä Hookon tallaa jalkoihinsa; on ikäänkuin pyhät haltijattaret kiiruusti pyyhkisivät pois joka velan hänen jäljestään. Ja kuinka helppo hänen oli kuninkaaksi päästä! Hänen etunsa vaati, että Inge kuolisi varahin, ja Inge kuoli; hän tarvitsi suojelusta ja puollustusta, ja hänen miehensä häntä suojelivat ja puollustivat; hän tarvitsi raudankannantaa, ja hänen äitinsä tuli ja kantoi sen hänen edestänsä. NIKOLAUS PIISPA (huudahtaa ehdottomasti). Mutta me -- me kaksi -! SKULE JAARLI. Me? NIKOLAUS PIISPA. Niin te -- te sitte! SKULE JAARLI. Hookonilla on oikeus, piispa. NIKOLAUS PIISPA. Hänellä on oikeus, syystä että hän on onnellinen; -- suurin onni on se, että on oikeus puolella. Mutta millä oikeudella sai Hookon oikeuden, ettekä te? SKULE JAARLI (hetken päästä). On asioita, joita Jumala minua varjelkoon ajattelemasta. NIKOLAUS PIISPA. Näittekö koskaan erästä vanhaa kuvaa Nidarosin Kristuksenkirkossa? Se kuvailee vedenpaisumusta, joka kasvaa yhä ja nousee nousemistaan vuorien ylitse, niin että yksi ainoa huippu enää on näkyvissä. Sille kiipee koko perhekunta, isä ja äiti ja poika ja pojan vaimo lapsinensa; -- ja poika repii isää alas vedentulvaan saadaksensa turvallisemman aseman, ja hän tahtoo repiä äitinsäkin ja vaimonsa ja kaikki lapsensa, itse päästäksensä huipulle; -- sillä _siellä_ on jalan verta mannerta, siellä voi hän tunnin ajan olla turvassa. -- Se on, jaarli, viisauden tarina ja jokaisen viisaan miehen tarina. SKULE JAARLI. Entäs oikeus? NIKOLAUS PIISPA. Pojalla oli oikeus. Hänellä oli voimaa ja halua elämään; -- noudata haluasi ja käytä voimiasi, jokaisella on se oikeus. SKULE JAARLI. Niin, hyviin tarkoituksiin, kyllä. NIKOLAUS PIISPA. Sanoilla leikkimistä! Hyvää ja pahaa ei ole olemassakaan, ei ylhäistä ei alhaista, ei korkeata ei halpaa. Tuommoiset sanat tulee teidän unohtaa, muutoin ette koskaan uskalla viimeistä askelta, ette koskaan tule juovan toiselle puolelle, (alennetulla äänellä, mutta pakoittavasti.) Teidän ei pidä vihaaman joukkoa eikä puoluetta, siksi että joukko taikka puolue vaatii _sitä_ eikä _tätä_; mutta teidän pitää vihaaman joka miestä joukossa, sen vuoksi että hän vastustaa teitä, ja vihaaman jokaista joka harrastaa jotakin asiata, sen vuoksi että asia ei edistä teidän tahtoanne. Kaikki, jota voitte käyttää, on hyvää, -- kaikki, joka laskee esteitä tiellenne, on pahaa. SKULE JAARLI (katsoo miettien eteensä). Mitä olenkaan uhrannut sen kuninkaan-istuimen tähden, jolle kuitenkaan en ulettunut; -- ja mitä on Hookon sen vuoksi uhrannut, hän, joka nyt siinä istuu niin turvallisena! Olin nuori ja luovuin ihanasta, salaisesta rakkaudestani, ottaakseni puoliso mahtavasta suvusta. Minä rukoilin pyhimyksiä, että minulle suotaisiin poika, -- mutta sain ainoastaan tyttäriä. NIKOLAUS PIISPA. Hookon saa poikia, jaarli, -- saattepa nähdä! SKULE JAARLI (menee oikeanpuoleista akkunaa kohti). Niin, -- kaikki käy Hookonin mielen mukaan. NIKOLAUS PIISPA (seuraa häntä). Ja te, te sallitte, että teitä rauhatoinna ajetaan onnestanne koko elämänne halki! Oletteko sokea? Ettekö näe, että Hookonin rinnalla on mahtavampi voima kuin Birkebeinien joukko edistämässä kaikkia hänen toimiansa? Hän saa apua ylhäältä päin, niiltä -- niiltä, jotka teitä vastustavat, -- niiltä, jotka syntymästänne saakka ovat teitä kadehtineet! Ja te kumarratte noita kadehtijoitanne! Nouskaa, mies; ojentakaa selkänne! Miksikä teille muuten olisikaan suotu hillitsemätöin sielunne? Muistakaa, että ensimmäisen suuren työn maailmassa toimitti eräs, joka nousi kapinaan vahvaa valtakuntaa vastaan! SKULE JAARLI. Kuka? NIKOLAUS PIISPA. Enkeli, joka nousi kapinaan valoa vastaan. SKULE JAARLI. Ja joka viskattiin syvyyden kitaan -- NIKOLAUS PIISPA (raivokkaasti). Ja perusti siellä valtakunnan, ja tuli kuninkaaksi, mahtavaksi kuninkaaksi, -- mahtavammaksi kuin yksikään noista kymmenestätuhannesta -- jaarlista tuolla ylhäällä! (vaipuu rahille juomapöydän ääreen.) SKULE JAARLI (katsoo häneen kauvan ja lausuu). Piispa Nikolaus, oletteko enemmän tai vähemmän kuin ihminen? NIKOLAUS PIISPA (hymyilee). Minä olen viattomuuden tilassa: minä en tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä. SKULE JAARLI (puoleksi itsekseen). Miksi minut pantiin maailmaan, kun ei tahdottu minusta sen parempaa huolta pitää? Hookonilla on niin luja ja järkähtämätöin luottamus itseensä, -- kaikki hänen miehensä luottavat häneen lujasti ja järkähtämättömästi -- NIKOLAUS PIISPA. Salatkaa, että teillä ei ole semmoista luottamusta itseenne! Puhukaa ikäänkuin teillä se olisi; vannokaa korkeasti ja kalliisti, että se teillä on, -- ja kaikki teitä uskovat. SKULE JAARLI. Jos minulla olisi poika! Jos minulla olisi poika, joka voisi ottaa koko tuon suuren perinnön minun jälkeeni! NIKOLAUS PIISPA (elävästi). Jaarli -- jos teillä olisi poika? SKULE JAARLI. Minulla ei ole. NIKOLAUS PIISPA. Hookon saa poikia. SKULE JAARLI (pusertaa käsiänsä). Ja on kuninkaaksi syntynyt. NIKOLAUS PIISPA (nousee). Jaarli -- joll'ei hän olisikaan. SKULE JAARLI. Onpa hän sen todistanut; raudan-kannanta -- NIKOLAUS PIISPA. Ja joll'ei hän olisikaan -- huolimatta raudan-kannannasta? SKULE JAARLI. Tahdotteko sanoa Jumalan valehdelleen kun hän antoi raudan-kannannan onnistua? NIKOLAUS PIISPA. Mitä asiata todistaaksensa Inga Varteigin rouva uskalsi vaatia Jumalan tuomiota. SKULE JAARLI. Sitä että se poika, jonka hän synnytti, idän puolella, Borgasysselissä, oli Hookon Sverrenpojan poika. NIKOLAUS PIISPA (nyykäyttää päätään, katsoo ympärilleen ja lausuu hiljaa). Ja joll'ei nyt Hookon kuningas olisikaan tuo lapsi? SKULE JAARLI (peräytyy askeleen.) Kaikkivaltias --! (rauhoittuu) Se on mahdotointa. NIKOLAUS PIISPA. Kuulkaa minua, jaarli. Minä olen kuudenkahdeksatta vanha; aika rupeaa nyt menemään nopeasti alas mäkeä, ja tätä asiata en uskalla ottaa muassani toiselle puolen -- SKULE JAARLI. Puhukaa, puhukaa! Eikö hän ole Hookon Sverrenpojan poika? NIKOLAUS PIISPA. Kuulkaa minua. Silloin kuin Inga oli raskaana, ei kukaan saanut siitä tietoa. Hookon Sverrenpoika oli juuri kuollut, ja arvattavasti pelkäsi hän Inge Boordinpoikaa, joka siihen aikaan oli kuningas, ja teitä, -- niin, ja Bagleja myöskin, arvatakseni. Hän synnytti piilossa pappi Trondin luona, idän puolella Heggenin kihlakunnassa, ja yhdeksän päivää myöhemmin palasi hän kotia; mutta kuninkaan lapsi jäi koko vuodeksi papin luo, ilman että äiti uskalsi siitä huolta pitää, ja ilman että kukaan tiesi asiasta, paitse Trond ja kaksi hänen poikaansa. SKULE JAARLI. Niin, niin, -- entä sitte? NIKOLAUS PIISPA. Kun lapsi oli vuoden vanha oli sitä vaikea kauvemmin salata. Inga ilmoitti silloin asian Erlend Husebyn herralle, -- niinkuin tiedätte, eräs vanha Birkebeini Sverren ajoilta. SKULE JAARLI. No? NIKOLAUS PIISPA. Hän sekä muut ylämaiden päälliköt ottivat lapsen ja matkustivat sen kanssa sydäntalvella vuorten ylitse ja veivät sen kuninkaalle, joka silloin piti hovia Nidorosissa. SKULE JAARLI. Ja kuitenkin voitte sanoa, että --? NIKOLAUS PIISPA. Vallan vaarallista, ymmärrättehän, oli halvan pappismiehen kasvattaa kuninkaan lasta. Kohta lapsen synnyttyä, ilmoitti hän ripissä asian eräälle kirkolliselle päämiehellensä ja pyysi häneltä neuvoa. Tämä päämies käski silloin Trondin salaa vaihtamaan lapsen, lähettämään oikean kuninkaan lapsen turvalliseen paikkaan ja antamaan Ingalle toisen, jos hän taikka Birkebeinit myöhemmin vaatisivat kuninkaan poikaa. SKULE JAARLI (liikutettuna). Ja kuka oli se koira, joka sen neuvon antoi? NIKOLAUS PIISPA. Minä se olin. SKULE JAARLI. Te? Niin, te olette aina vihannut Sverren sukua. NIKOLAUS PIISPA. Turvatoin olisi luullakseni kuninkaan poika ollut teidän käsissänne. SKULE JAARLI. Entä pappi? NIKOLAUS PIISPA. Hän lupasi tehdä minun käskyni mukaan. SKULE JAARLI (tarttuu häntä käsivarteen). Ja Hookon on tuo vaihdokas! NIKOLAUS PIISPA. Jos pappi on pysynyt sanassaan. SKULE JAARLI. Jos hän on pysynyt? NIKOLAUS PIISPA. Trond pappi lähti maasta samana talvena kuin lapsi tuli Inge kuninkaan luo. Hän matkusti Tuomas Becketin haudalle ja jäi sitte Englantiin kuolemaansa saakka. SKULE JAARLI. Hän lähti maasta, sanotte te! Silloin hän varmaan on lapsen vaihtanut ja peljännyt Birkebeinien kostoa. NIKOLAUS PIISPA. Taikka on hän ollut vaihtamatta, ja peljännyt minun kostoani. SKULE JAARLI. Kumpaako te uskotte? NIKOLAUS PIISPA. Kumpainenkin on yhtä mahdollista. SKULE JAARLI. Mutta ne papin pojat, joista puhuitte. NIKOLAUS PIISPA. Ne lähtevät ristiretkeläisten kanssa pyhälle maalle. SKULE JAARLI. Eikö kukaan ole heistä sittemmin kuullut? NIKOLAUS PIISPA. On kyllä. SKULE JAARLI. Missä he ovat? NIKOLAUS PIISPA. He hukkuivat matkalla Kreikan mereen. SKULE JAARLI. Entäs Inga? NIKOLAUS PIISPA. Ei tiedä asiasta mitään, ei papin ripistä eikä minun neuvostani. SKULE JAARLI. Hänen lapsensa oli ainoastaan yhdeksänpäiväinen, kun hän lähti; niinhän sanoitte? NIKOLAUS PIISPA. Niin; ja se lapsi, jonka hän sai takaisin, oli yli vuoden vanha -- SKULE JAARLI. Siis ei ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka voi tähän valoa luoda! (kävelee muutaman kerran kiivaasti edestakaisin.) Kaikkivaltias Jumala, voiko tässä olla perää? Hookon -- kuningas -- hän, joka hallitsee maata ja valtakuntaa, hän olisi syntymäoikeutta vailla! -- Ja miksi asia ei voisi niin olla? Onpa häntä kaikissa seurannut ihmeteltävä onni, -- miksi siis ei sekin, että hän lapsena otetaan köyhän mökkiläisen majasta ja lasketaan kuninkaan lapsen kätkyeesen -- NIKOLAUS PIISPA. Samalla kuin koko kansa uskoo häntä kuninkaan pojaksi -- SKULE JAARLI. Samalla kuin _hän itse_ sen uskoo, piispa, -- se on suurin onni, se on väkevyyden vyö! (menee akkunalle.) Katsokaa, kuinka kauniina hän istuu hevosen seljässä. Ei kukaan ole siinä hänen vertaisensa. Hänen silmissään on hymy ja välke ikäänkuin auringon paiste, hän katsoo vasten päivää niinkuin tietäisi olevansa luotu käymään eteenpäin, yhä eteenpäin, (kääntyy piispaa kohti.) Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin; mutta hän on täysi kuningas. NIKOLAUS PIISPA. Eikä kenties sittekään ole. SKULE JAARLI. Niin, -- kenties ei sittekään. NIKOLAUS PIISPA (panee kätensä hänen olkapäällensä). Jaarli, kuulkaa minua -- SKULE JAARLI (katsoo yhä ulos). Tuossa istuu kuningatar. Hookon puhuu hänelle lempeästi; hän punehtuu ja vaalenee ilosta. Hän otti hänet puolisoksensa, koska oli viisasta valita maan mahtavimman miehen tytär. Silloin ei hänen sydämmessään ollut ainoatakaan lämmintä ajatusta häntä kohtaan -- mutta niitä tulee; Hookonilla on onni kaikessa. Hänen vaimonsa on valaiseva hänen elämänsä -- (vaikenee ja lausuu hämmästyen.) Mitä se tietää? NIKOLAUS PIISPA. Mikä? SKULE JAARLI. Dagfinn Bonde tunkeusi väkisin ympärillä seisovan joukon läpi. Nyt hän ilmoittaa jotakin kuninkaalle. NIKOLAUS PIISPA (katsoo ulos jaarlin takaa). Hookon näyttää vihastuvan; -- eikös niin? Hän puristaa nyrkkiänsä -- SKULE JAARLI. Hän katsoo tänne ylös, -- mitä se merkinnee? (aikoo mennä.) NIKOLAUS PIISPA. Jaarli, kuulkaa minua, -- yksi keino löytynee varmuuden saamiseen Hookonin oikeudesta. SKULE JAARLI. Yksi keino, sanotte? NIKOLAUS PIISPA. Trond pappi on ennen kuolemaansa kirjoittanut kirjeen elämästänsä ja sakramenttein nauttimisella vakuuttanut todeksi sen kirjoittamansa. SKULE JAARLI. Ja se kirje, -- Jumalan armon kautta, -- missä se on? NIKOLAUS PIISPA. Tietäkää siis, että -- (katsoo ovelle). Hys, kuningas tulee! SKULE JAARLI. Kirje, piispa, -- kirje! NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kuningas. (Hookon astuu sisään seurueensa ja usean vieraan seuraamana. Kohta sen jälkeen tulee Margareta; hän on tuskallisen levotoin ja tahtoo rientää kuninkaan luo, mutta häntä estää Ragnhild rouva, joka useamman naisen kanssa on häntä seurannut. Sigrid on vähän erillään perässäpäin. Jaarlin miehet näyttävät levottomilta ja kokoontuvat yhteen oikealle kädelle, jossa Skule seisoo, vaikka hiukan taempana.) HOOKON (sisällisesti suuresti liikutettuna). Skule jaarli, kuka on kuningas tässä maassa? SKULE JAARLI. Kukako on kuningas? HOOKON. Niin minä kysyin. Minulla on kuninkaan nimi, mutta kellä on kuninkaan valta? SKULE JAARLI. Kuninkaan vallan pitää oleman siellä, missä kuninkaan oikeus on. HOOKON. Niin sen pitäisi oleman; mutta onko se niin? SKULE JAARLI. Haastatteko minua tässä oikeuteen? HOOKON. Haastan; sillä se oikeus on minulla, joka miestä kohtaan valtakunnassa. SKULE JAARLI. Minä luulen voivani töistäni vastata. HOOKON. Hyvä meidän kaikkein, jos niin on laita (astuu askeleen ylemmä kuninkaan-istuimen luokse ja nojaa siihen.) Tässä seison teidän kuninkaananne ja kysyn: tiedättekö että Jon jaarli Orknööläinen on noussut kapinaan minua vastaan? SKULE JAARLI. Tiedän. HOOKON. Että hän kieltää minulta veron? SKULE JAARLI. Tiedän. HOOKON. Ja onko se totta, herra jaarli, että tänään olette lähettänyt kirjeen hänelle? SKULE JAARLI. Kuka sen sanoo? IIVARI BODDE. Minä sen sanon. DAGFINN BONDE. Jostein Tamb ei uskaltanut kieltäytä sitä ottamasta, kun siinä oli kuninkaan sinetti. HOOKON. Te kirjoitatte kuninkaan vihamiehille ja käytätte kuninkaan sinettiä, ilman kuninkaan tietämättä mitä kirjoitatte! SKULE JAARLI. Niin olen tehnyt monta vuotta teidän suostumuksellanne. HOOKON. Niin, siihen aikaan, jolloin olitte minun holhojani. SKULE JAARLI. Ei teille koskaan ole siitä vahinkoa tullut. Jon jaarli kirjoitti minulle ja pyysi minun välitystäni; hän tarjosi sovintoa, mutta kuninkaalle kunnottomilla ehdoilla. Vermelannin retki on raskaasti painanut mieltänne; jos itse olisitte saanut asiata ajaa, niin olisi Jon jaarli päässyt liian helpolla, -- minä voin selvittää asian paremmin. HOOKON. Me haluaisimme mieluisimmin selvittää asian itse. -- Ja mitä olette vastannut? SKULE JAARLI. Lukekaa kirjeeni. HOOKON. Antakaa tänne! SKULE JAARLI. Minä luulin sen teillä olevan? DAGFINN BONDE. Paremminkin asian laidan tiedätte. Gregorius Juhonpojalla oli nopsemmat jalat; kun tulimme laivalle, oli kirje poissa. SKULE JAARLI (kääntyy Gregorius Juhonpoikaan). Herra läänitysmies, antakaa kuninkaalle kirje. GREGORIUS JUHONPOIKA (lähestyy levottomana). Kuulkaa minua --! SKULE JAARLI. Mitä nyt. GREGORIUS JUHONPOIKA (alentaen ääntänsä). Muistattehan, että kirjeessä oli teräviä sanoja kuninkaasta. SKULE JAARLI. Niistä kyllä osaan vastata. Kirje! GREGORIUS JUHONPOIKA. Se ei ole minulla. SKULE JAARLI. Se ei ole teillä! GREGORIUS JUHONPOIKA. Dagfinn Bonde seurasi kantapäillämme. Minä otin kirjeen Jostein Tambilta, sidoin siihen kiven -- SKULE JAARLI. No? GREGORIUS JUHONPOIKA. Se on vuonon pohjassa. SKULE JAARLI, Pahasti, -- pahasti siinä menettelitte. HOOKON. Minä odotan kirjettä herra jaarli! SKULE JAARLI. Minä en voi tuoda sitä esiin. HOOKON. Te ette voi? SKULE JAARLI (lähestyy pari askelta kuningasta). Minä olen liian ylpeä turvatakseni selityksiin, joita te ja teidän miehenne voisitte sanoa verukkeiksi -- HOOKON (hillitsee kiihtyvää vihaansa). Entä sitten? SKULE JAARLI. Sanalla sanottu; -- minä en tuo sitä esille; -- minä en tahdo tuoda sitä esille! HOOKON. Te siis kohtaatte minua uhalla! SKULE JAARLI. Joll'ei toisin voi olla, -- no niin, minä kohtaan teitä uhalla. IIVARI BODDE (lujasti). Nyt herra kuningas, nyt luullakseni ovat kaikki todistukset tarpeettomia! DAGFINN BONDE. Niin, nyt, arvatakseni, tunnemme jaarlin mielen. HOOKON (kylmästi jaarlille). Suvaitsetteko antaa kuninkaansinetin Iivari Boddelle. MARGARETA (rientää kädet ristissä lavaa kohti, jolla kuningas seisoo). Hookon, ole minulle lempeä ja armollinen isäntä! HOOKON (osottaa hänelle käskevästi kädellään; hän peittää kasvonsa huntuunsa ja palaa toiselle puolelle äitinsä luokse). SKULE JAARLI (Iivari Boddelle). Tässä on kuninkaan sinetti. IIVARI BODDE. Tämä siis oli oleva pitojen viimeinen ilta. Se loppui kuninkaalle raskaasen suruun; mutta se oli kerran tuleva, ja minun mielestäni täytyy jokaisen uskollisen miehen iloita, että se tuli. SKULE JAARLI. Ja minun mielestäni täytyy jokaisen uskollisen miehen syvästi närkästyä siitä, että pappi tuolla tavoin saa tuukeutua meidän Birkebeinien väliin; -- niin, minä sanon Birkebeinien, sillä minä olen Birkebeini niin hyvin kuin kuningas ja hänen miehensä. Minä olen samaa sukua, Sverren sukua, kuninkaan sukua, -- mutta te, pappi, olette rakentanut epäluulon-kehän kuninkaan ympärille ja sulkenut minut ulkopuolelle; sitä te olette jo monta vuotta puuhannut. POOL FLIDA (kiivastuneena ympärillä seisoville). Jaarlin miehet! Tuleeko meidän tuommoista kärsiä? GREGORIUS JUHONPOIKA (astuu esiin). Ei koskaan, me emme enää voi emmekä me tahdo kauvemmin tätä kärsiä. Tässä täytyy tulla ääneen sanotuksi, -- ett'ei kukaan jaarlin miehistä voi kuningasta palvella täydellä luottamuksella ja rakkaudella, niin kauvan kuin Iivari Bodde käy kuninkaan hovissa edestakaisin sytytellen vihaa ja epäluuloa meitä kohtaan. POOL FLIDA. Pappi! Minä julistan sinut maanheitoksi sekä hengen että jäsenien puolesta, missä minä sinut tavannenkin vapaalla manterella, laivalla, taikka pyhittämättömässä huoneessa! USEA JAARLIN MIES. Minä samoin! Minä samoin! Sinä olet lainhylky meidän edessämme! IIVARI BODDE. Jumala varjelkoon minua olemasta kuninkaan ja niin monen mahtavan päällikön välillä. -- Hookon, minun korkea herrani, omatuntoni minulle vakuuttaa, että olen teitä uskollisesti palvellut. Jaarlia vastaan olen teitä varjellut, se on totta; mutta jos minä jonkun ajan olen väärin menetellyt häntä kohtaan, niin suokoon Jumala minulle anteeksi. Nyt ei minulla enää ole mitään tehtävää kuninkaan kartanossa; tässä on sinettinne; ottakaa se omiin käsiinne; jo kauvan aikaa olisi sen pitänyt siellä oleman. HOOKON (joka on astunut alas lavalta). Te jäätte! IIVARI BODDE. Minä en voi. Omatuntoni minua vaivaisi ja kalvaisi yöt päivät, jos minä jäisin. Suurempaa onnettomuutta ei kukaan voi matkaan saattaa tähän aikaan, kuin se joka asettautuu kuninkaan ja jaarlin väliin. HOOKON. Iivari Bodde, minä käsken sinua jäämään! IIVARI BODDE. Jos pyhä Olavi kuningas nousisi hopea-arkustaan ja käskisi minua jäämään, niin täytyisi minun kuitenkin nyt mennä (laskee sinetin kuninkaan käteen.) Hyvästi, jalo herrani! Jumala edistäköön ja siunatkoon kaikkia teidän toimianne! (Menee joukon keskitse ulos oikealle.) HOOKON (synkkänä, jaarlille ja hänen miehillensä). Siinä kadotin uskollisen ystävän teidän tähtenne; suuren korvauksen saatte tarjota, jos tahdotte tappion maksaa. SKULE JAARLI. Minä tarjoon itseni ja kaikki mieheni. HOOKON. Melkeinpä pelkään, että enemmän tarvitaan. Minä tarvitsen nyt ympärilläni kaikki ne, joihin voin ehdottomasti luottaa. Dagfinn Bonde, toimita kohta sanansaattaja pohjoiseen, Hoologolantiin; Vegard Væradal on kutsuttava takaisin tänne. DAGFINN BONDE (joka on seisonut vähän taempana ja puhutellut erästä matkustajan-puvussa olevata miestä, joka on astunut sisään saliin, lähestyy ja lausuu kauhistuneena). Vegard ei voi tulla, herra. HOOKON. Mistä sen tiedät? DAGFINN BONDE. Juuri nyt saapui tänne sanoma hänestä. HOOKON. Mitä se ilmoittaa? DAGFINN BONDE. Vegard Væradal on surmattu. USEAT ÄÄNET. Surmattu! HOOKON. Kuka hänen surmasi? DAGFINN BONDE. Antero Skjaldarband, jaarlin ystävä. (Lyhyt äänettömyys; miehet kuiskaavat levottomasti keskenänsä.) HOOKON. Missä on sanansaattaja? DAGFINN BONDE (tuo miehen esiin). Tässä, herra kuningas. HOOKON. Mikä oli syy surmantekoon? SANANSAATTAJA. Sitä ei kukaan tietäne. He puhuivat lappalais-verosta ja yks kaks hypähti Antero seisaalleen ja iski häneen kuolinhaavan. HOOKON. Olivatko he ennen riidelleet? SANANSAATTAJA. Joskus. Antero sanoi usein erään viisaan neuvon-antajan täältä etelästä hänelle kirjoittaneen että hänen piti oleman kiven kova Vegard Væradalia kohtaan. DAGFINN BONDE. Outoa totisesti; -- ennenkuin Vegard lähti, kertoi hän minulle, erään viisaan neuvon-antajan sanoneen, että _hänen_ piti oleman kiven kova Antero Skjaldarbandia kohtaan. NIKOLAUS PIISPA (sylkäisee). Hyi semmoisia neuvonantajia! HOOKON. Me emme huoli tarkemmin tutkia, mistä juuresta tämä on kasvanut. Kaksi uskollista sielua olen tänään kadottanut. Minä voisin kyyneleitä vuodattaa Vegardin tähden; mutta tässä on tarvis enemmän kuin kyyneleitä; tässä on pantava henki henkeä vastaan. Herra jaarli, Antero Skjaldarband on teidän miehiänne; te tarjositte kaiken apunne, korvataksenne Iivari Boddea. Minä tartun sanaanne ja toivon, että te toimitatte niin, että tämä rikos tulee rangaistuksi. SKULE JAARLI. Pahat enkelit asettuvat varmaan meidän välillemme tänä päivänä. Ketä hyvänsä puoluelaistani olisin sallinut koston kohtaavan -- HOOKON (tarkasti). No? SKULE JAARLI. Mutta en Antero Skjaldarbandia. HOOKON (kiivastuen). Tahdotteko suojella murhamiestä! SKULE JAARLI. Tätä murhamiestä täytyy minun suojella. HOOKON. Ja mistä syystä --? SKULE JAARLI. Sitä ei kukaan saa tietää paitse taivaan Jumala. NIKOLAUS PIISPA (hiljaa Dagfinnille). Minä sen tiedän. DAGFINN BONDE. Ja minä sen aavistan. NIKOLAUS PIISPA. Elkää mitään virkatko, hyvä Dagfinn! HOOKON. Jaarli, minä tahdon mitä kauvemmin uskoa ett'ette tosianne haasta siinä, mitä nyt lausutte -- SKULE JAARLI. Jos Antero Skjaldarband olisi oman isäni surmannut, -- pääsisi hän kuitenkin rankaisematta. Elkää kysykö enempätä. HOOKON. Hyvä. Sitten saamme itse asian suorittaa! SKULE JAARLI (tuskallisesti). Kuningas! veritöitä tulee molemmin puolin! HOOKON. Olkoon menneeksi; rangaistus on kuitenkin tapahtuva. SKULE JAARLI. Se ei ole tapahtuva! -- Se ei voi tapahtua! NIKOLAUS PIISPA. Ei, jaarli on oikeassa. HOOKON. Ja niin sanotte te, kunnian-arvoisa herra? NIKOLAUS PIISPA. Antero Skjaldarband on ottanut ristin merkin. HOOKON ja SKULE JAARLI. Ottanut ristinmerkin! NIKOLAUS PIISPA. Ja on jo lähtenyt pois maasta. SKULE JAARLI. Se oli meille kaikille onneksi. HOOKON. Päivä laskee; häät olkoot loppuneet. Minä kiitän teitä, herra jaarli, kaikesta kunniasta, jota tällä ajalla on minulle osoitettu. -- Te lähdette Nidaroosiin, tietääkseni? SKULE JAARLI. Niin on aikomukseni. HOOKON, Ja minä lähden Vikeniin. -- Jos sinä, Margareta mieluisammin haluat jäädä tänne Bergeniin, niin tee niin. MARGARETA. Minne sinä menet, sinne tahdon tulla jäljessäsi, siksi kuin minua kiellät. HOOKON. Hyvä, seuraa sitten. SIGRID. Lavealle hajoaa suku nyt. (lankeaa polvillensa Hookonin eteen.) Suokaa minulle armo, herra kuningas! HOOKON. Nouskaa, Sigrid rouva, mitä pyydätte, on tapahtuva. SIGRID. Minä en voi seurata jaarlia Nidaroosiin. Reinin nunnaluostari on juuri vihittävä; kirjoittakaa arkkipiispalle -- vaikuttakaa minun hyväkseni, että pääsen sinne abbedissaksi. SKULE JAARLI. Sinä, sisareni? HOOKON. Te tahdotte mennä luostariin! SIGRID (nousee). Nidaroosin veri yönä, minun hääpäivänäni, kun Baglit tulivat ja löivät minun ylkäni kuoliaaksi ja monta sataa hänen kanssansa, samalla kun kaupunki paloi joka kulmalta, -- silloin oli ikään kuin olisi veri ja murhapalo tehneet näköni tylsäksi ja suljetuksi ulkomaailmaan päin. Mutta minä sain voiman hämärästi huomata, mitä ei kukaan muu voi nähdä, -- ja nyt juuri näen -- suuren hirmuajan koittavan maalle! SKULE JAARLI (kiivaasti). Hän on sairas! Elkää huoliko hänestä! SIGRID. Runsas vilja on kypsyvä hänelle, joka pimeässä niittää. Kaikilla Norjan naisilla pitäisi nyt oleman ainoastaan yksi toimi, -- maata polvillansa luostareissa ja kirkoissa, ja rukoilla -- rukoilla yöt päivät! HOOKON (kauhistuen). Onko se ennustuslahja vai sieluntauti, joka noin haastaa? SIGRID. Hyvästi, veljeni, -- me kohtaamme toisemme vielä kerran. SKULE JAARLI (vastenmielisesti). Koska? SIGRID (hiljaa). Silloin kuin otat kruunun; silloin kuin vaara on läsnä, -- silloin kuin tarvitset minua korkeimmassa hädässä! (Menee ulos oikealle Margaretan, Ragnhild rouvan ja toisten naisten kanssa.) HOOKON (lyhyen äänettömyyden jälkeen vetää miekkansa ja lausuu uljaalla ja levollisella vakavuudella). Kaikilta jaarlin miehiltä on otettava uskollisuuden vala. SKULE JAARLI (kiivaasti). Onko _se_ teidän vakaa aikomuksenne! (milt'ei rukoillen.) Hookon kuningas, luopukaa siitä! HOOKON. Ei yksikään jaarlin miehistä pääse Bergenistä, ennenkuin hän on vannonut kuninkaalle uskollisuutensa. (Menee seurueinensa. Kaikki paitse piispa ja jaarli seuraavat jäljestä.) NIKOLAUS PIISPA. Kovin kourin on hän teitä tänään pidellyt. SKULE JAARLI (pysyy sanatonna ja katsoo ääneti kuninkaan jälkeen). NIKOLAUS PIISPA. Ja kenties hän ei sittenkään ole kuninkaaksi syntynyt. SKULE JAARLI (kääntyy äkisti suuresti levotonna ja tarttuu piispan käteen). Trond papin tunnustus -- missä se on? NIKOLAUS PIISPA. Hän lähetti sen minulle Englannista ennen kuolemaansa; en tiedä kenen kanssa, -- enkä minä ole sitä saanut. SKULE JAARLI. Mutta se on löydettävä! NIKOLAUS PIISPA. Sen minä varmaan ja lujasti uskon. SKULE JAARLI. Ja jos sen löydätte, annatteko sen minun käsiini? NIKOLAUS PIISPA. Sen lupaan. SKULE JAARLI. Vannotteko sen sielunne autuuden kautta! NIKOLAUS PIISPA. Minä vannon sen sieluni autuuden kautta! SKULE JAARLI. Hyvä; siksi tahdon Hookonia vastustaa missä suinkin sopii hiljaisuudessa ja salassa. On estettävä hänen olemasta minua mahtavampi, kun taistelu alkaa. NIKOLAUS PIISPA. Mutta jos tulee ilmi, että hän on oikea kuninkaan poika, -- kuinka sitten? SKULE JAARLI. Sitten saan koettaa rukoilla -- rukoilla nöyrää mieltä häntä palvellakseni kunnollisena päällikkönä ja kaikin voimin. NIKOLAUS PIISPA. Entä jos hän on vaihdokas? SKULE JAARLI. Silloin hän on poistuva minun edestäni! Kuninkaan nimen ja kuninkaan istuimen, seurueen ja sotaväen, rahaston ja laivaston, kaupungit ja linnat, kaikki tahdon minä haltuuni! NIKOLAUS PIISPA. Hän on etsivä turvaa Vikenistä! SKULE JAARLI. Minä karkoitan hänet Vikenistä! NIKOLAUS PIISPA. Silloin hän asettautuu Nidaroosiin. SKULE JAARLI. Minä valloitan Nidaroosin! NIKOLAUS PIISPA. Hän sulkee itsensä Olavin pyhään kirkkoon -- SKULE JAARLI. Minä rikon kirkkorauhan -- NIKOLAUS PIISPA. Hän pakenee ylös pääalttarille ja tarttuu kiinni Olavin arkkuun -- SKULE JAARLI. Minä tempaan hänet alas alttarilta, vaikka samalla vetäisin pyhän-arkun maahan -- NIKOLAUS PIISPA. Mutta hänellä on kuitenkin kruunu päässä, jaarli! SKULE JAARLI. Minä sivallan miekallani kruunun maahan! NIKOLAUS PIISPA. Mutta jos se on liian lujassa --? SKULE JAARLI. No sitten, Jumalan taikka saatanan nimessä -- minä sivallan päänkin samalla! (menee ulos oikealle.) NIKOLAUS PIISPA (katsoo hänen jälkeensä, nyykäyttää päätänsä vitkalleen ja lausuu). Niin -- niin; -- semmoisena on jaarli minun mieleeni! Esirippu laskeupi. KOLMAS NÄYTÖS. (Huone Oslon piispankartanossa. Sisäänkäytävä ovi oikealla. Perällä on pieni avattu ovi valaistuun kappeliin. Esiripulla peitetty ovi vasemmalla seinällä vie piispan makuuhuoneesen. Edessä samalla puolella on topattu makuupenkki. Vastapäätä oikealla on kirjoituspöytä, jolla on nähtävänä kirjeitä, asiapaperia ja palava lamppu.) (Huoneessa ei alusta ole ketään; esiripun takaa vasemmalla kädellä kuuluu munkkien laulu. Vähän myöhemmin tulee Pool Flida matkapuvussa sisään oikealta, seisahtuu ovelle, odottaa, katsoo ympärilleen ja tömistää sitten kolme kertaa sauvallaan lattiaan.) SIRA VILJAM (tulee sisään vasemmalta ja lausuu hiljennetyllä äänellä). Pool Flida! Jumalan kiitos; -- nyt ei jaarli ole kaukana. POOL FLIDA. Laivasto purjehtii juuri Hovedsaaren ohitse; minä lähdin edeltä päin. Mutta kuinka on piispan laita? SIRA VILJAM. Hän saa juuri viimeistä voidetta. POOL FLIDA. Siis on vaara suuri. SIRA VILJAM. Sigard mestari Brabantilainen on sanonut, ett'ei hän voi yön yli elää. POOL FLIDA. Silloin luulen hänen liian myöhään kutsuneen meidät luoksensa. SIRA VILJAM. Ei, ei, -- hän on aivan tunnoissansa ja hänellä on hiukka voimiakin, -- joka hetki kysyy hän, eikö jaarli pian tule. POOL FLIDA. Te sanotte häntä vielä jaarliksi; ettekö tiedä, että kuningas on antanut hänelle herttuan nimen? SIRA VILJAM. Tiedän, tiedän kyllä; se on vaan semmoinen vanha tapa. Hys -- (hän ja Pool Flida tekevät ristinmerkin ja kumartavat. Piispan kamarista tulee kaksi kuoripoikaa kynttilät kädessä, sitten kaksi toista kantaen suitsutus-astioita; heidän jäljessään pappeja, jotka kantavat kalkkia, öylättilautasta, ristiinnaulitun kuvaa ja kirkonlippua; heidän jäljessään tulee joukko pappeja ja munkkeja; kuoripojat, kynttilät ja suistutusastiat kädessä, päättävät saaton, joka hitaasti liikkuen edelleen menee sisään kappeliin. Ovi suljetaan saaton jälkeen.) POOL FLIDA. Nyt on siis vanha herra tehnyt tilinsä tämän maailman kanssa. SIRA VILJAM. Saanko ehkä sanoa, että Skule herttua tulee niin pian kuin mahdollista? POOL FLIDA. Hän astuu suoraan laiturilta tänne ylös piispan kartanoon. Hyvästi! (menee.) (Usea pappi, joukossa Pietari, sekä piispan palvelijoita tulee ulos vasemmalta, kantaen vaippoja, paljoja ja suurta tuliastiaa.) SIRA VILJAM. Mihin noita tarvitaan? ERÄS PAPPI (tekee vuodetta penkille). Piispa tahtoo maata täällä ulkona. SIRA VILJAM. Mutta onko se hyvä? PAPPI. Sigard mestari arvelee, että me kernaasti voimme noudattaa hänen tahtoansa. Tuossa hän jo on. (Nikolaus piispa tulee ulos, nojaten itseään Sigard mestariin ja erääsen pappiin. Hän on piispan puvussa, mutta ilman sauvaa ja hiippaa.) NIKOLAUS PIISPA. Sytyttäkää enemmän kynttilöitä! (Hän saatetaan istumaan penkille tuliastian viereen ja peitetään vaipoilla.) Viljam! Nyt olen saanut kaikki syntini anteeksi! He ottivat ne kaikkityyni; -- minä tunnen itseni nyt niin keveäksi. SIRA VILJAM. Herttua on lähettänyt teille sanan, herra; hän on jo tällä puolen Hovedsaarta. NIKOLAUS PIISPA. Se on hyvä, vallan hyvä. Kuningas on myöskin pian tänne saapuva. Minä olen kaiken aikani ollut syntinen koira, Viljam; olen pahasti rikkonut kuningasta kohtaan. Papit tuolla sisällä sanoivat, että kaikki syntini muka olivat minulle anteeksi annetut; -- niin, se voi kyllä olla hyvä; mutta heidän on sangen helppo luvata, sillä minä en ole rikkonut heitä vastaan. Ei, ei -- on kuitenkin turvallisinta saada se kuulla kuninkaan omasta suusta, (lausuu kiivaasti:) Tulta, sanon minä! Täällä sisällä on niin pimeä. SIRA VILJAM. Täällä on sytytetty -- SIGARD MESTARI (keskeyttää häntä merkinannolla ja lähestyy piispaa). Kuinka nyt on laitanne, herra? NIKOLAUS PIISPA. Hyvin, -- hyvin kyllä; käsiäni ja jalkojani kylmää. SIGARD MESTARI (puoliääneen, muuttaen tuliastiaa likemmäksi). Hm, -- se on alku loppuun. NIKOLAUS PIISPA (tuskallisesti Viljamille). Olen sanonut, että kahdeksan munkin pitää veisata ja rukoilla minun edestäni kappelissa tänä yönä. Pidä heitä silmällä; heidän joukossaan on unisia veitikoita. SIRA VILJAM (osottaa äänettä kappelia kohti, josta veisu yhä kuuluu seuraavana aikana). NIKOLAUS PIISPA. Niin paljon tekemättä, ja kuitenkin kaikki jättäminen! Paljon tekemättä, Viljam! SIRA VILJAM. Herra, ajatelkaa taivaallisia! NIKOLAUS PIISPA. Minulla on aikaa; -- aamupuoleen, arvelee Sigard mestari -- SIRA VILJAM. Herra, herra! NIKOLAUS PIISPA. Antakaa minulle hiippa ja sauva! -- sinun on hyvä sanoa minun tulee ajatella -- (eräs pappi tuo hänen anomansa). Niin, pane lakki tuohon, se on liian raskas; anna minulle sauva käteen; kas, nyt olen varustettu. Piispa! -- Paha henki ei nyt uskalla minuun ruveta! SIRA VILJAM. Haluatteko muuten jotakin? NIKOLAUS PIISPA. En. Niin, sano minulle; -- Pietari, Antero Skjalderbandin poika, -- kaikki puhuvat hänestä niin hyvää -- SIRA VILJAM. Hän on varmaan viatoin sielu. NIKOLAUS PIISPA. Pietari, sinun pitää valvoman minun luonani siksi kuin kuningas taikka herttua tulee. Menkää ulos toiset siksi, mutta olkaa saatavissa. (Kaikki paitse Pietari, menevät ulos oikealle.) NIKOLAUS PIISPA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Pietari! PIETARI (lähestyy). Herra? NIKOLAUS PIISPA. Oletko koskaan nähnyt vanhan miehen kuolevan? PIETARI. En koskaan. NIKOLAUS PIISPA. Kaikki he pelkäävät; sen uskallan vannoa! Tuolla pöydällä on iso kirja, sinetti päällä; anna se minulle. (Pietari tuo kirjeen.) Se on äidillesi. PIETARI. Äidilleni? NIKOLAUS PIISPA. Sinä saat matkustaa pohjoiseen, Hoologalantiin, sitä viemään. Olen kirjoittanut hänelle eräästä suuresta ja painavasta asiasta; sinun isästäsi on tullut tietoja. PIETARI. Hän taistelee Herran sankarina pyhässä maassa. Jos hän siellä kaatuu, on hän kaatuva siunatulla maalla; sillä _siellä_ on joka jalan-ala maata pyhää. Minä muistutan Jumalaa hänestä kaikissa rukouksissani. NIKOLAUS PIISPA. Rakastatko Antero Skjaldarbandia? PIETARI. Hän on rehellinen mies; mutta toinen mies on olemassa, jonka suuruudella äitini minua ikäänkuin imetti ja elätti. NIKOLAUS PIISPA (nopeasti). Onko se Skule herttua? PIETARI. Niin on, herttua, -- Skule Boordinpoika. Äitini tunsi hänet nuorena. Herttua on varmaan etevin mies maassa! NIKOLAUS PIISPA. Tuossa on kirje; lähde kohta sen kanssa pohjoiseen! -- Veisaavatko ne tuolla sisällä? PIETARI. Veisaavat, herra. NIKOLAUS PIISPA. Kahdeksan vahvaa miestä, kurkut kuin pasuunat, tietääkseni täytyy sen jotakin auttaa? PIETARI. Herra, herra, minä rukoilisin itse! NIKOLAUS PIISPA. Minulla on liian paljon tekemättä, Pietari. Elämä on liian lyhyt; -- sitä paitse on kuningas kyllä anteeksi antava, kun hän tulee -- (kutistuu kokoon tuskissaan). PIETARI. Te kärsitte varmaan? NIKOLAUS PIISPA. En kärsi; mutta korvani soivat; silmissäni vilkkuu ja välähtelee -- PIETARI. Taivaalliset kellot soivat teitä kotia; -- välke silmissänne on valo alttarikynttilöistä, jotka Jumalan enkelit ovat sytyttäneet teille. NIKOLAUS PIISPA. Varmaan se niin on; -- ei ole mitään hätää, kun eivät vaan herkene rukoilemasta tuolla sisällä. -- Hyvästi, lähde heti kirjeen kanssa. PIETARI. Eikö minun ensin pidä --? NIKOLAUS PIISPA. Ei, mene; minä en pelkää olla yksin. PIETARI. Onnellista yhtymistä siis, kuin taivaalliset kellot kerta äännähtävät minullekin, (menee ulos oikealle.) NIKOLAUS PIISPA. Taivaalliset kellot, -- niin, sellaista on niin helppo sanoa, kun seisoo kahdella terveellä jalallaan. -- Niin paljon tekemättä! Mutta paljo jää kuitenkin elämään minun jälkeeni. Minä lupasin herttualle sieluni autuuden kautta antaa hänelle Trond papin tunnustuksen, jos sen saisin käsiini; -- hyvä, etten ole sitä saanut. Jos hän olisi varma, niin hän joko voittaisi tai kaatuisi; silloin tulisi toinen heistä mahtavammaksi mieheksi, kuin koskaan Norjassa on elänyt. Ei, ei, -- sitä, jota _minä_ en voinut saavuttaa, sitä ei pidä kenenkään saavuttaman. Epävarmuus on paras; niin kauan kuin se painaa herttuata, vainovat he molemmat toisiansa, miten vaan voivat; kaupunkia poltetaan, viljamaita hävitetään, -- ei kumpanenkaan voita toisen tappion kautta -- -- (kauhistuneena) Armoa, sääliä! Minähän se olen, joka olen syyllinen -- minä, joka ensi hetkestä saatin kaikki alkuun! (rauhoittuen) Niin, niin, niin! mutta nyt tulee kuningas, -- häntäpä se enemmin koskee, -- kyllä hän anteeksi antaa -- rukouksia ja messuja pitää luettaman; ei ole hätää ollenkaan; -- olenpa piispa, enkä ole koskaan ketään surmannut omalla kädelläni. -- Hyvä on, että Trond papin tunnustus ei tullut; pyhimykset ovat minun puolellani, he eivät tahdo kiusata minua lupaustani rikkomaan. -- Kuka kolkuttaa ovella? Herttua se mahtaa olla! (hieroo iloissaan käsiään) Hän aikoo kerjätä todistuksia kuninkaanoikeuteen, -- eikä minulla ole mitään todistuksia hänelle antaa! (Inga Varteigin rouva tulee sisään; hän on puettu murhepukuun, kaapuun ja huntuun.) NIKOLAUS PIISPA (kutistuu pelosta). Kuka se on? INGA. Eräs vaimo Varteigistä Borgasysselistä, kunnianarvoisa herra. NIKOLAUS PIISPA. Kuninkaan äiti! INGA. Siksi minua kerran mainittiin. NIKOLAUS PIISPA. Menkää, menkää! En minä neuvonut Hookonia erottamaan teitä luotansa! INGA. Minkä kuningas tekee, on hyvin tehty; enkä sen vuoksi tule teidän luoksenne. NIKOLAUS PIISPA. No minkä vuoksi sitten? INGA. Gunnulf veljeni on palannut kotia Englannin retkeltä. -- NIKOLAUS PIISPA. Englannin retkeltä --! INGA. Hän on ollut poissa monta vuotta, kuten tiedätte, ja kuljeksinut avaralta; nyt hän toi kirjeen kotia -- NIKOLAUS PIISPA, (hengetönnä). Kirjeen --? INGA. Trond papilta. Se on teille, herra, (ojentaa sen hänelle). NIKOLAUS PIISPA. Vai niin; -- ja te sen tuotte? INGA. Se oli Trondin tahto. Minä olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa siitä ajasta, kun hän kasvatti Hookonia. Minä sain tiedon sairaudestanne; ja lähdin sentähden kohta matkalle; minä olen tullut tänne jalkaisin -- NIKOLAUS PIISPA. Sinun ei olisi pitänyt niin kiirehtiä, Inga! DAGFINN BONDE (tulee sisään oikealta). Jumalan rauha, kunnianarvoisa herra! NIKOLAUS PIISPA. Tuleeko kuningas? DAGFINN BONDE. Nyt hän ratsastaa Ryenvuoria alas kuningatar ja kuninkaan lapsi ja suuri seurue keralla. INGA (juoksee Dagfinniä kohti). Kuningas -- kuningas! tuleeko hän tänne? DAGFINN BONDE. Inga! Tekö täällä, kovaa kokenut vaimo? INGA. Ei se ole kovaa kokenut, jolla on niin jalo poika. DAGFINN BONDE. Nyt hänen kova sydämmensä heltyy. INGA. Ei kuninkaalle sanaakaan minusta. Oi, nähdä minun täytyy hänet kuitenkin; -- kuulkaa, -- tuleeko hän tänne? DAGFINN BONDE. Tulee kohta. INGA. Ja nyt on pimeä ehtoo. Kuninkaan tietä varmaankin tulisoitoilla valaistaan? DAGFINN BONDE. Niin kyllä. INGA. Silloin tahdon asettautua johonkuhun kuistiin, josta hän kulkee ohitse; -- ja sitten kotia Varteigiin. Mutta ensin Hallvardin kirkkoon; siellä on tänä yönä valaistu; siellä tahdon rukoilla hyvää kuninkaalle, minun kauniille pojalleni. (Menee ulos oikealle.) DAGFINN BONDE. Olen toimittanut asiani; menen kuningasta vastaan. NIKOLAUS PIISPA. Vie hänelle sydämelliset tervehdykset, hyvä Dagfinn! DAGFINN BONDE (mennessään ulos oikealle). En tahtoisi minä olla Nikolaus piispa huomenna. NIKOLAUS PIISPA. Trond papin ripitys --! Siis se kuitenkin tuli; -- tässä sen pidän kädessäni, (miettii ja tirkistelee eteensä). Ei pitäisi koskaan luvata sielunsa autuuden kautta, kun on niin vanha kuin minä. Jos olisi vuosia jäljellä niin aina viekottelisin itseni vapaaksi semmoisesta lupauksesta; mutta tänä iltana, viimeisenä iltana -- ei, se ei ole viisaasti. -- Voinko sitten pitää lupaukseni? Eikö se olisi panna kaikki se alttiiksi, jonka eteen olen koko elämäni puuhannut? -- (kuiskaten). Oi, jos voisin tehdä paholaiselle kepposet, vielä tämän ainoan kerran! (kuuntelee.) Mitä _se_ on? (huutaa.) Viljam Viljam! SIRA VILJAM (tulee sisään oikealta). NIKOLAUS PIISPA. Mikä se on, joka suhisee ja ulvoo niin ilkeästi? SIRA VILJAM. Se on myrsky, joka kiihtyy. NIKOLAUS PIISPA. Kiihtyykö myrsky! -- Varmaankin minä lupaukseni pidän! Myrskykö, sanot --? Veisaavatko ne tuolla sisällä? SIRA VILJAM. Veisaavat, herra. NIKOLAUS PIISPA. Käske heitä olemaan ahkeria; -- erittäin Aslak veljeä; hän lukee aina niin vaillinaisia rukouksia; hän katkoo missä vaan sopii; hän tekee hyppäyksiä, Se koira! (tömistää lattiaan piispan sauvallansa.) Käy sisään ja sano hänelle, että tämä on viimeinen yö, joka minulla on jäljellä; olkoon hän vaan ahkera, taikka minä tulen hänen luoksensa ja kummittelen! SIRA VILJAM. Herra pitääkö minun kutsuman Sigard mestaria? NIKOLAUS PIISPA. Käy sisään, sanon minä! (Viljam menee sisään kappeliin.) Taivaan tahto mahtaa varmaankin olla, että minä sovitan kuninkaan ja herttuan välin, koska se nyt lähettää minulle Trond papin kirjeen. Kovaa sinulta vaaditaan, Nikolaus; kerrassaan repiä alas minkä olet koko elämäsi työllä rakentanut. Mutta ei muuta neuvoa löydy; minun on tällä kertaa noudattaminen taivaan tahtoa. -- Jospa vaan voisin lukea mitä kirje sisältää; mutta minä en voi nähdä sanaakaan! Sumua ajelehtii silmieni edessä, niissä säkenöitsee ja räiskii -- enkä uskalla antaa kenenkään lukea sitä itselleni! Luvata semmoista --! Onko siis ihmisen äly niin kehno, ett'ei se voi ohjata oman työnsä toista ja kolmatta polvea? Minä puhuin niin kauvan ja niin pontevasti Vegard Væradalille, saadakseni kuningasta lähettämään Ingan pois luotansa, että se viimein tapahtui. Se työ oli hyvä ensi polvessa; mutta jos en olisi sitä neuvonut, niin ei Inga nyt olisi ollut Varteigissa, kirje ei olisi ajoissa tullut minun käsiini, ja minulla ei olisi ollut lupausta pidettävänä, -- siis tyhmä toisessa polvessa. Jos vaan olisi aikaa; mutta ainoastaan tämä yö loppuun -- ja tuskinpa sitäkään. Minun täytyy, minä tahdon elää kauvemmin! (tömistää sauvalla; pappi astuu sisään oikealta.) Käske Sigard mestari tulemaan! (pappi menee; piispa pusertaa kirjettä käsissään.) Tässä, tämän ohuen sinetin alla lepää Norjan historia sadaksi vuodeksi. Se lepää ja uneksii, niinkuin linnunpoika munassa! Oi, sitä, jolla nyt olisi useampi kuin _yksi_ sielu -- taikka _ei yhtäkään!_ (painaa raivokkaasti kirjettä rintaansa.) Oi, jos ei loppu olisi kintereilläni -- ja tuomio ja rangaistus -- minä hautoisin sinut haukaksi, joka levittäisi pimeän kauhun kaiken maan ylitse ja iskisi terävät kyntensä joka miehen sydämmeen! (kutistuen.) Mutta viimeinen hetki on lähellä, (huutaen.) Ei, ei, -- sinusta pitää tuleman joutsen, valkea joutsen! (heittää kirjeen pois kauvas lattialla ja huutaa:) Sigard mestari, Sigard mestari! SIGARD MESTARI (oikealta). Kuinka laita on, kunnianarvoisa herra? NIKOLAUS PIISPA. Sigard mestari, -- myykää minulle kolmen päivän elämä! SIGARD MESTARI. Minä olen teille sanonut -- NIKOLAUS PIISPA. Niin, niin; mutta se ei ollut totta se oli pieni rangaistus. Minä olen ollut kohtuuton herra teitä kohtaan; sen vuoksi tahdotte te pelottaa minua. Hyi, se oli ilkeätä, -- ei, ei, -- se oli paraiksi minulle! Mutta olkaa nyt hyvä ja kiltti! Minä maksan hyvin; -- kolmen päivän elämä, Sigard mestari, ainoastaan kolmen päivän elämä! SIGARD MESTARI. Jos minun vaikka itseni olisi mentävä pois samalla hetkellä, kuin teidän, niin en kuitenkaan voisi lisätä kolmea päivää. NIKOLAUS PIISPA. _Yksi_ päivä sitten; ainoastaan yksi päivä! Antakaa olla valoisata, antakaa auringon paistaa, silloin kuin minä erkanen! Kuulkaa Sigard! (viittaa häntä luoksensa ja vetää hänet alas penkille.) Olen antanut melkein kaikki kultani ja hopeani kirkolle, saadakseni suuria messuja luetuksi jälkeeni. Tahdon muuttaa tuon; te saatte kaikki tyyni! Mitä, Sigard, teemmekö me kaksi pienet kepposet noille tuolla sisällä? He, he, he! Te tulette rikkaaksi, Sigard, ja lähdette pois maasta; minä saan vähän viivytystä ja voin vähän asettaa asiani toisin ja auttaa itseni vähemmilläkin rukouksilla. Mitä Sigard, emmekö --? (Sigard koettaa suonta; piispa huudahtaa tuskallisesti:) No, miks'ette vastaa? SIGARD MESTARI (nousee). Minulla ei ole aikaa, herra. Tahdon valmistaa teille juoman, joka voi tuottaa teille hiukan helpotusta viimeisellä hetkellänne. NIKOLAUS PIISPA. Ei, viipykää! viipykää -- ja vastatkaa minulle! SIGARD MESTARI. Minulla ei ole aikaa; juoman täytyy olla valmis tunnin sisällä (menee ulos oikealle.) NIKOLAUS PIISPA. Tunnin sisällä! (tömistää hurjasti.) Viljam! Viljam! SIRA VILJAM (tulee ulos kappelista). NIKOLAUS PIISPA. Ota useampia avuksi sinne sisään! Kahdeksan ei riitä! SIRA VILJAM. Herra --? NIKOLAUS PIISPA. Useampia avuksi, sanon minä! Kolbein ristiveli on maannut sairaana viisi viikkoa, -- sillä aikaa hän ei suinkaan ole voinut paljon syntiä tehdä -- SIRA VILJAM. Hän oli eilen ripillä. NIKOLAUS PIISPA (innokkaasti). Niin, hän mahtaa olla kelvollinen; ota hän! (Viljam menee jälleen sisään kappeliin.) Tunnin sisällä! (pyyhkii hien otsastaan.) Puh, kuinka täällä on lämmin! -- Kurja koira, -- mitä kaikki hänen oppinsa minua auttaa, kun ei hän voi lisätä tuntiakaan. Siellä hän istuu huoneessaan päiväkaudet ja asettaa yhteen konstikkaita rattaita ja painoja ja vipuja; hän tahtoo luoda koneen, joka käy ja käy, koskaan seisahtumatta, -- _perpetuum mobile_ nimittää hän sitä. Miksi hän ei ennen käytä taitoansa ja älyänsä tehdäksensä ihmisestä Semmoisen _perpetuum mobilen_ --? (taukoaa ja miettii; hänen silmänsä valaistuvat.) _Perpetuum mobile_, -- en ole vankka latinan kielessä, -- mutta se tarkoittaa jotakin, jolla on voima iäisesti vaikuttaa, kaikkien aikojen halki. Jos minä nyt itse voisin --? Se olisi työ, jolla sopisi lopettaa! Se olisi tehdä suurimman työnsä viimeisellä hetkellään! Panna rattaita ja painoja ja vipuja kuninkaan ja herttuan sielussa käymään; panna ne sillä tavoin käymään, ett'ei mikään voima maan piirillä voi saada niitä seisahtumaan; jos minä sen voin, silloinhan jään elämään, elämään työssäni, -- ja kun asiaa oikein punnitaan, niin juuri _se_ se lieneekin se, jota sanotaan kuolemattomuudeksi. -- Lohduttavia, vilvoittavia ajatuksia, kuinka teette hyvää vanhalle miehelle! (puhaltaa ja ojentaa itseänsä mukavasti penkille.) Diabolus on kovasti ahdistanut minua tänä iltana. Se on seuraus joutilaana lepäämisestä; _otium est pulvis -- pulveris_ -- no, yhtäkaikki, latina siksensä, -- Diabolus ei ole enää saava valtaa minun ylitseni; tahdon olla toimelias viimeiseen saakka; tahdon --; kuinka he ammovat tuolla sisällä -- (tömistää; Viljam tulee ulos.) Sano, että he ovat vaiti; he häiritsevät minua. Kuningas ja herttua tulevat paikalla, minulla on suuria mietittävänä. SIRA VILJAM. Herra, pitääkö minun sitten --? NIKOLAUS PIISPA. Käskeä heitä herkeämään hetkeksi, että saan miettiä rauhassa. Kas tuossa, ota ylös kirje, joka on lattialla. -- Hyvä. Anna sitten paperit tänne -- SIRA VILJAM (menee kirjoituspöydän luo). Mitkä, herra? NIKOLAUS PIISPA. Yhtä kaikki --; ne, joilla on sinetti päällä; ne, jotka ovat päällimmäisinä. -- Niin; käy nyt sisään ja sano, että he ovat hiljaa. (Viljam menee.) -- Kuolla, ja kuitenkin hallita Norjassa! Kuolla, ja toimittaa niin, ett'ei yksikään mies tule kohottamaan itseänsä pään vertaa kaikkien toisten ylitse. Tuhat tietä voi saattaa tuohon päämaaliin; mutta ainoastaan yksi voi olla, joka kelpaa; -- se on löydettävä, -- se on käytävä. -- Haa! Onpa tie aivan lähellä, niin lähellä! Niin olkoon asia. Minä pidän lupaukseni; herttuan pitää saaman kirje käsiinsä; -- mutta kuninkaan -- hm, hänen pitää saaman epäilyksen oraan sydämeensä. Hookon on rehellinen, niinkuin on tapa lausua; kadotettuansa luottamuksen itseensä ja oikeuteensa, on paljo hänessä höltyvä. Molempain pitää uskoman ja epäilemän, keikkuman ylös ja alas, koskaan saamatta vakavaa pohjaa jalkainsa alle, -- _perpetuum mobile!_ -- Mutta ottaakohan Hookon uskoaksensa minun sanaani? Kyllä kai; olenhan kuoleman kourissa; minä syötän häntä ensin tosiasioilla. -- Voimat horjuvat, mutta sielu virkistyy; -- minä en enää lepää sairasvuoteella, minä istun työhuoneessani, tahdon puuhata viimeisen yön, puuhata -- siksi kuin kynttilä sammuu -- SKULE HERTTUA (tulee sisään oikealta ja astuu piispaa kohti). Rauhaa ja terveyttä, kunnian-arvoisa herra! Kuulen, että laitanne on huono. NIKOLAUS PIISPA. Olen ruumiin silmikko, hyvä herttua; tänä yönä puhkean; huomenna voipi tuntea, kuinka tuoksun. SKULE HERTTUA. Tänä yönä, sanotte? NIKOLAUS PIISPA. Sigard mestari sanoo: tunnin kuluttua. SKULE HERTTUA. Ja Trond papin kirje --? NIKOLAUS PIISPA. Ajatteletteko te vielä sitä? SKULE HERTTUA, Se ei koskaan lähde mielestäni. NIKOLAUS PIISPA. Kuningas on tehnyt teidät herttuaksi; herttuan nimeä ei ole yksikään mies, ennen teitä, Norjassa kantanut. SKULE HERTTUA. Ei ole kylliksi. Joll'ei Hookon ole oikea, niin täytyy minun saada kaikki! NIKOLAUS PIISPA. Kuinka täällä on kylmä; kaikkia jäseniäni värisyttää. SKULE HERTTUA. Trond papin kirje, herra! Jumalan kaikkivaltiaan kautta, -- onko se teillä? NIKOLAUS PIISPA. Kaikissa tapauksissa tiedän, missä se on löydettävänä. SKULE HERTTUA. Niin sanokaa se, sanokaa se! NIKOLAUS PIISPA. Odottakaa -- SKULE HERTTUA. Ei, ei, -- käyttäkää aikaa; näen, että se kuluu kiireesti, -- ja minulle on sanottu, kuninkaankin tänne tulevan. NIKOLAUS PIISPA. Niin, kuningas tulee; siitä parhaiten näette, että minä valvon teidän asiatanne, vielä nytkin. SKULE HERTTUA. Mikä on teidän tarkoituksenne? NIKOLAUS PIISPA. Muistatteko kuninkaan häissä, -- silloin sanoitte, että Hookonin järkähtämätön luottamus itseensä tekee hänet lujaksi. SKULE HERTTUA. No? NIKOLAUS PIISPA. Jos minä ripitän itseni ja herätän hänessä epäilyksen, niin luottamus kukistuu ja voima sen kanssa. SKULE HERTTUA. Herra, se on syntiä, syntiä; jos hän on oikea! NIKOLAUS PIISPA. Se on oleva teidän vallassanne tehdä hänet jälleen luottavaiseksi. Ennen kuin täältä erkanen, sanon minä teille, missä Trond papin kirje on löydettävänä. SIRA VILJAM (oikealta). Nyt kuningas tulee tulisoittojen valossa ja seurueen keralla katua ylöspäin. NIKOLAUS PIISPA. Hän olkoon terve tullut. (Viljam menee.) Herttua, pyydän teiltä viimeisen suosion. Olkaa minun kostajani minun vihamiehiäni vastaan (ottaa esiin erään kirjeen.) Tähän minä olen pannut heidän nimensä. Ne, jotka ensiksi ovat mainitut, tahtoisin kernaasti saada hirteen, jos vaan niin sopii. SKULE HERTTUA. Elkää nyt kostoa ajatelko; teillä ei ole pitkiä jäljellä -- NIKOLAUS PIISPA. Ei kostoa, vaan rangaistusta. Luvatkaa minulle heiluttavanne rangaistuksen miekkaa kaikkien vihamiesteni ylitse, kun minä olen poissa. Ne ovat teidän vihamiehiänne yhtä hyvin kuin minunkin; kun te tulette kuninkaaksi, täytyy teidän heitä kurittaa; lupaatteko sen? SKULE HERTTUA. Minä lupaan ja vannon; -- mutta Trond papin kirje --! NIKOLAUS PIISPA. Te saatte tietää, missä se on; -- mutta, katsokaa --; kuningas tulee; kätkekää vihamiestemme luettelo! (Herttua kätkee paperin; samassa tulee Hookon sisään oikealta). NIKOLAUS PIISPA. Terve tullut maahanpaniaisiin, herra kuningas! HOOKON. Kovasti olette kaiken aikaa minua vastustanut; mutta nyt se olkoon unohdettu ja anteeksi annettu; kuolema pyyhkäisee puhtaaksi suurimmankin rätingin. NIKOLAUS PIISPA. Se helpotti! Oi, kuinka kuninkaan laupeus on ihmeellisen suuri! Herra, mitä tänä iltana olette tehnyt vanhaa syntistä kohtaan, olkoon se kymmenkertaisesti -- HOOKON. Jättäkäämme sikseen; mutta minun täytyy sanoa, että minua suuresti kummastuttaa. Te kutsutte minut tänne saadaksenne minun anteeksi antamukseni, ja kuitenkin valmistatte minulle tämmöisen yhtymisen. NIKOLAUS PIISPA. Yhtymisen, herra? SKULE HERTTUA. Kuningas tarkoittaa minua. Herra piispa, tahdotteko vakuuttaa Hookon kuninkaalle minun uskoni ja kunniani kautta, että minä en ensinkään tietänyt hänen tulostansa, ennenkuin laskin jalkani Oslon laiturille. NIKOLAUS PIISPA. Ah, ah; koko syy on minussa! Olen ollut sairas, vuoteen-oma koko menneen vuoden; olen vähän taikka en ollenkaan hankkinut tietoja maan asioista; minä luulin, että korkeain sukulaisten väli nyt olisi hyvä ja sopuisa! HOOKON. Olen havainnut, että ystävyys herttuan ja minun välilläni menestyy paraiten, kun me pysymme erillämme; sentähden hyvästi, Nikolaus piispa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne siellä, johon nyt menette, (aikoo mennä.) SKULE HERTTUA (hiljaa ja levottomasti). Piispa, piispa; hän menee! NIKOLAUS PIISPA (äkkiä ja raivokkaan voimalla). Jääkää, Hookon kuningas! HOOKON (seisahtuu). Mitä nyt? NIKOLAUS PIISPA. Ette saa mennä tästä huoneesta, ennenkuin vanha Nikolaus piispa on lausunut viimeisen sanansa! HOOKON (tarttuen ehdottomasti miekkaansa). Oletteko kenties miesvoimalla saapunut Viikeniin, herttua? SKULE HERTTUA. Minulla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä. NIKOLAUS PIISPA. Sanan voimalla olen teidät pidättävä. Missä maahanpaniaisia vietetään, siellä on vainaja ensimmäinen mies seurassa; hän voi tehdä ja jättää tekemättä, mitä tahtoo -- niin pitkälle kuin hänen voimansa riittää. Senvuoksi tahdon nyt pitää oman ruumissaarnani; ennenaikaan pelkäsin aina kovasti, että Sverre kuningas tulisi sitä pitämään --. HOOKON. Elkää puhuko niin hurjasti, herra! SKULE HERTTUA. Te lyhennätte sitä kallista aikaa, joka teillä on jäljellä! HOOKON. Silmänne ovat jo hämärät! NIKOLAUS PIISPA. Niin, näköni on hämärä; tuskin voin nähdä teitä, missä seisotte; mutta minun sisässäni kuvastuu elämäni loistavan kirkkaana eteeni. Minä näen näkyjä _siinä_ --; kuulkaa ja oppikaa, kuningas! -- Minun sukuni oli maan mahtavin; moni suuri päällikkö sai siitä syntynsä; _minä_ tahdoin olla suurin heistä kaikista. En ollut kuin poika, kun jo rupesin isoamaan suuria töitä; minusta oli, ikään kuin en millään tavoin voisi odottaa siksi kuin tulisin täysikasvuiseksi; kuninkaita nousi vähemmän oikeuden nojalla kuin minulla oli, -- Maunu Erlingin poika, Sverre pappi --; _minä_ myös tahdoin olla kuningas; mutta päällikkö ensin, -- se oli välttämätöntä. Silloin piti oleman tappelu Ilekentällä; siellä olin ensi kerran muassa. Aurinko nousi, ja välkkyen säteilivät tuhannet kirkkaat asehet. Maunu ja kaikki hänen miehensä astuivat esiin, ikäänkuin kisahan; minä yksin tunsin sydäntäni ahdistavan. Ankarasti raivasi meidän seurueemme itsellensä tietä; mutta minä en voinut olla mukana -- minä olin pelkuri! Kaikki muut Maunun päälliköt taistelivat miehuullisesti, ja usea tapellen kaatui; mutta minä pakenin vuorta ylös päin, juoksin ja juoksin, enkä seisahtunut ennenkuin jälleen tulin alas vuonolle, kaukana ulompana. Monen miehen täytyi sinä iltana pestä veriset vaatteensa Trondhjemin vuonossa; -- minun täytyi myöskin pestä vaatteeni, mutta ei verestä. Niin, kuningas, minä olin pelkuri; luotu päälliköksi -- ja pelkuri! Minuun sattui kuin ukonnuoli; siitä hetkestä vihasin joka miestä; minä rukoilin salaa kirkoissa, itkin ja makasin polvillani alttarien edessä, minä annoin suuria lahjoja, tein pyhiä lupauksia; minä yritin ja koetin yhä uusissa tappeluissa, Saltöönsalmella, Jonskentillä sinä kesänä kun Baglit majailivat Bergenissä, -- aina turhaan. Sverre se oli, joka asian ensin huomasi, hän puhui siitä kaikkien kuullen ja pilkaten, ja siitä päivästä nauroi joka seurueen mies, kun Nikolaus Arnen poika tuli näkyviin sota-asussa. -- Pelkuri, pelkuri ja minä tahdoin kuitenkin olla päällikkö, tahdoin olla kuningas, tunsin olevani kuninkaaksi luotu, olisin voinut edistää Jumalan valtakuntaa maan päällä; mutta pyhimykset itse sulkivat minulta tien. HOOKON. Elkää soimatko taivasta, piispa! Te olette paljon vihannut! NIKOLAUS PIISPA. Niin, minä olen paljon vihannut; vihannut joka päätä tässä maassa, joka on kohonnut joukon ylitse. Mutta minä vihasin sentähden, ett'en voinut rakastaa. Ihania naisia, -- oi, minä voisin nielaista heitä vieläkin säkenöivin silmin! Olen kahdeksankymmentä vuotta, ja vieläkin minä himoan sortaa miehiä ja naisia syleillä; mutta _siinä_ kävi minun samoin kuin tappelussa; tahtoa ja himoa vaan, voima oli minulta jo syntyessäni varastettu; -- himon kuohuva lahja -- ja kuitenkin raajarikko! Niin tulin sitten papiksi; kuningas taikka pappi täytyy sen miehen olla, joka tahtoo saada kaiken vallan haltuunsa, (nauraa.) Minä pappi! Minä kirkon mies! Niin, yhteen kirkolliseen toimeen oli Luoja minut erittäin sopivaksi tehnyt, -- laulamaan kimeitä ääniä, -- veisaamaan nais-äänellä suurissa kirkkojuhlissa. Ja kuitenkin vaativat he tuolla ylhäällä minulta -- puolimieheltä --, mitä heillä on oikeus vaatia kaikilta niiltä, jotka saivat täyden kyvyn elämän työhön! On ollut aikoja, jolloin pidin semmoisen vaatimuksen kohtuullisena; tässä olen kuolinvuoteellani maannut, kutistuneena rangaistuksen ja tuomioa pelvosta. Nyt se on ohitse; minulla on jälleen ydintä sielun solmuissa! Minä en ole rikkonut mitään; minua kohtaan on vääryyttä tehty; minä olen päälle kantaja! SKULE HERTTUA (alennetulla äänellä). Herra -- kirje! Teillä ei ole pitkiä jäljellä! HOOKON. Ajatelkaa sieluanne ja nöyryyttäkää itsenne! NIKOLAUS PIISPA. Miehen työ on hänen sielunsa, ja minun työni on yhä elävä maan päällä. Mutta teidän, Hookon kuningas, teidän tulisi olla varoillanne; sillä samoin kuin taivas on vastustanut _minua_ ja saanut vahinkoa palkinnoksi, samoin vastustatte te sitä miestä, joka pitää maan onnen käsissänsä -- HOOKON. Haa -- herttua, herttua! Nyt minä käsitän yhtymisen täällä! SKULE HERTTUA (kiivaasti piispalle). Ei sanaakaan enää siitä! NIKOLAUS PIISPA (Hookonille). Hän on teitä vastustava niin kauvan kuin hänen päänsä on kiinni hänen olkapäissänsä. Jakakaa hänen kanssaan! Minä en saa rauhaa arkussani, minä palaan jälleen, jos te ette jaa! Ei kumpikaan teistä saa lisätä toisen korkeutta omaan vartaloonsa; tässä maassa syntyisi jättiläinen, jos niin kävisi, ja täällä ei pidä jättiläisiä oleman; sillä minä en koskaan ollut jättiläinen! (vaipuu taapäin penkille.) SKULE HERTTUA (heittäytyy polvillensa alas penkin viereen ja huutaa Hookonille). Tuokaa apua! Jumalan laupeuden tähden, piispa ei saa vielä kuolla! NIKOLAUS PIISPA. Kuinka minun silmäni yhä enemmän pimentyvät! -- Kuningas, viimeinen kerta, -- tahdotteko jakaa herttuan kanssa? HOOKON. En ropoakaan lahjoita siitä, minkä Jumala minulle antoi! NIKOLAUS PIISPA. Hyvä. (alennetulla äänellä.) Luottamuksen pitää teidän kuitenkin kadottaman, (huutaa:) Viljam! SKULE HERTTUA (alennetulla äänellä). Kirje! kirje! NIKOLAUS PIISPA (häntä kuulematta). Viljam! (Viljam tulee; piispa vetää hänen aivan viereensä ja kuiskaa:) Kun sain viimeisen voiteen, niin sainhan kaikki syntini anteeksi? SIRA VILJAM. Kaikki syntinne, syntymästänne saakka siihen hetkeen, jolloin voiteen saitte. NIKOLAUS PIISPA. Eikö edemmäksi? Enkö täydelleen siksi kuin menen pois? SIRA VILJAM. Herra, te ette tee syntiä tänä yönä. NIKOLAUS PIISPA. Hm, kuka sen voi tietää --; ota kultamalja, jonka sain Absalon piispan peruja -- anna se kirkolle -- ja lue seitsemän suurta kirkkorukousta lisäksi. SIRA VILJAM. Herra, Jumala olkoon teille armollinen! NIKOLAUS PIISPA. Seitsemän rukousta lisäksi, sanon minä -- tämän yön syntien edestä! Mene, mene! (Viljam menee; piispa kääntyy Skulen puoleen.) Herttua, jos kerta luette Trond papin kirjeen, ja mahdollisesti tulisi ilmi että Hookon on oikea, -- mitä tahdotte silloin tehdä? SKULE HERTTUA. Jumalan nimessä, -- silloin hän myös on oleva kuningas. NIKOLAUS PIISPA. Ajatelkaa joka soppi sydämmessänne; vastatkaa, juuri kuin tuomio-istuimen edessä! Mitä teette, jos hän on oikea? SKULE HERTTUA. Nöyrryn ja palvelen häntä. NIKOLAUS PIISPA (mutisee). Niin, niin, ota sitten seuraukset. (Skulelle). Herttua, minä olen voimaton ja väsynyt; mieleni tuntuu niin lempeältä ja sovinnolliselta -- SKULE HERTTUA. Se on kuolema! Trond papin kirje! Missä se on? NIKOLAUS PIISPA. Ensin eräs toinen asia; -- annoin teille vihamiesteni luettelon -- SKULE HERTTUA (kärsimätöinnä). Niin, niin; minä kostan heille kaikki -- NIKOLAUS PIISPA. Ei, minä olen nyt niin lempeä; minä tahdon anteeksi antaa, niinkuin kirjoitettu on. Samoin kuin te luovutte vallasta, samoin minä tahdon luopua kostosta. Polttakaa luettelo! SKULE HERTTUA. Hyvä, hyvä; teidän tahtonne mukaan. NIKOLAUS PIISPA. Tuossa tuliastiassa, niin että minä sen näen -- SKULE HERTTUA (heittää paperin valkeaan). Kas niin, nyt se palaa! Ja nyt, puhukaa, puhukaa! Tuhansien henki on kysymyksessä, joll'ette nyt puhu! NIKOLAUS PIISPA (kyynelöivin silmin). Tuhansien henki! (huutaa:) Valoa! ilmaa! HOOKON (rientää ovelle ja huutaa). Avuksi! piispa kuolee! (Sira Viljam sekä usea piispan väkeä tulee sisään.) SKULE HERTTUA (ravistaa piispan käsivartta). Norjan onni vuosisatojen halki; sen suuruus kenties ijankaikkisiin aikoihin! NIKOLAUS PIISPA. Ijankaikkisiin aikoihin! (riemuiten:) _Perpetuum mobile!_ SKULE HERTTUA. Sielunne autuuden kautta, -- missä on Trond papin kirje! NIKOLAUS PIISPA (huutaen:) Seitsemän rukousta lisää, Viljam! SKULE HERTTUA (mieletönnä). Kirje! kirje! NIKOLAUS PIISPA (hymyilee kuoleman kamppauksessa). Sen te poltitte, hyvä herttua. (Vaipuu taapäin penkille ja kuolee.) SKULE HERTTUA (kirkaisee ehdottomasti, heittäytyen taapäin ja peittäen kasvonsa käsillään). Jumala, Sinä kaikkivaltias! MUNKIT (tulevat paeten ulos kappelista). Pelastakoon itsensä, ken voipi! YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ. Kaikki pahat ovat tänä yönä irti! TOISIA. Nurkasta kuului äänekäs nauru! -- Huuto kuului "hän on käsissämme!" -- Kaikki kynttilät sammuivat! HOOKON. Nyt kuoli Nikolaus piispa. MUNKIT (paeten oikealle). _Pater noster -- pater noster!_ HOOKON (lähestyy Skulea ja sanoo alennetulla äänellä). Herttua, minä en huoli tutkia, mitä salaisia neuvoja te laskitte piispan kanssa, ennen hänen kuolemaansa, -- mutta huomisesta saakka täytyy teidän jälleen laskea valtanne sekä arvonne minun käsiini; minä näen nyt selvään, -- me molemmat emme voi käydä yhdessä eteenpäin. SKULE HERTTUA (katsoo häneen hämmentyneenä). Käydä yhdessä eteenpäin --? HOOKON. Huomenna pidän keräjiä kuninkaan kartanossa; siellä täytyy kaiken tulla selville meidän välillämme. (Menee ulos oikealle.) SKULE HERTTUA. Piispa on kuollut ja kirje poltettu! Elämä täynnä epäilystä ja taistelua ja kauhua! Oi, jospa voisin rukoilla! -- Ei, -- minun täytyy käydä asiaan; -- tänä iltana on askel otettava täydelleen! (Viljamille:) Mihinkä kuningas meni? SIRA VILJAM (peljästyneenä). Kristus pelastakoon minut, -- mitä hänestä tahdotte? SKULE HERTTUA. Luuletteko kenties, että aion hänet surmata tänä yönä? (Menee ulos oikealle.) SIRA VILJAM (katsoo hänen jälkeensä, ravistaen päätänsä, sillä aikaa kuin huoneväki kantaa ruumiin ulos vasemmalle). Piispa sanoi: seitsemän rukousta lisää; -- minä arvelen turvallisimmaksi, että luemme neljätoista. (Seuraa toisia jäljestä.) * * * * * Huone kuninkaan kartanossa. (Perällä on sisäänkäytävä ovi; kummallakin sivu seinällä pienempi ovi; akkuna etummaisna oikealla puolella. Lamppu palaa katossa. Oven suussa vasemmalla kädellä on penkki, ja etäämpänä kätkyt, jossa kuninkaan lapsi nukkuu; Margareta on polvillaan lapsen vieressä.) MARGARETA (soutaa kätkyttä ja laulaa). Nyt suoja väljeneepi Jo tähtikaarten taa; Ja lentoon pikku Hookon Nyt unisiivin saa. Tie sätehinen tehty On maasta taivaasen; Sill' liitää pikku Hookon Nyt seurass' enkelten. Ja enkelit, ne rauhaa Laps armaan suojaavat; Myös Herra, pikku Hookon, Ja äitis valvovat. (Lyhyt äänettömyys. Skule herttua tulee sisään perältä.) MARGARETA (hypähtää ylös ilohuudolla ja rientää häntä vastaan). Isä! -- Oi, kuinka olen huokaillut ja ikävöinyt tätä yhtymistä! SKULE HERTTUA. Jumalan rauha kanssasi, Margareta. Missä kuningas on? MARGARETA. Nikolaus piispan luona. SKULE HERTTUA. Hm -- no, sitten saapunee hän pian tänne. MARGARETA. Ja te tahdotte puhutella toisianne ja sopia, tulla jälleen ystäviksi, niinkuin ennen muinoin? SKULE HERTTUA. Sen kernaasti soisin. MARGARETA. Hookon myöskin suo sen kernaasti; ja minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että se tapahtuisi. Oi, mutta tule tänne ja katso -- (tarttuu häntä käteen ja vie hänet kätkyeelle.) SKULE HERTTUA. Sinun lapsesi! MARGARETA. Niin, tuo ihana lapsi on minun; -- eikö se ole ihmeellistä? Hänen nimensä on Hookon, niinkuin kuninkaan! Katso tänne, hänen silmänsä -- ei, sinä et nyt voi niitä nähdä, hän nukkuu, -- mutta hänellä on isot siniset silmät; ja sitten hän osaa nauraa ja ojentaa kätensä ja tavoittaa minua, -- ja hän jo tunteekin minut! (Järjestää huolellisesti kätkytvaatteita.) SKULE HERTTUA. Hookon saa poikia, ennusti piispa. MARGARETA. Tämä pikku lapsi on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin maa ja valtakunta, -- ja niin on se Hookonille myös. -- On ikään kuin en oikein voisi uskoa onneani; minä pidän kätkyen vuoteeni vieressä; joka yö kun herään, katson, onko se paikoillaan, -- minä ikäänkuin pelkään, että se on unta -- SKULE HERTTUA (kuuntelee ja menee akkunan luo). Eikö se ole kuningas --? MARGARETA. On; hän menee toisia portaita ylös; minä käyn hänet tuomassa! (Ottaa isäänsä kädestä ja vie hänet leikillisesti takaisin kätkyeelle.) Skule herttua, seisokaa vahdissa kuninkaan lapsen luona sill'aikaa -- niin, sillä hän on myös kuninkaan lapsi -- sitä en koskaan muista! Ja jos hän herää, niin kumarra syvään ja tervehdi häntä, niinkuin kuninkaita tulee tervehtiä! Nyt minä tuon Hookonin; oi Jumala, Jumala! nyt siis on vihdoin valo ja rauha suvulle koittava! (Menee ulos oikealle.) SKULE HERTTUA (lyhyen ja synkän äänettömyyden jälkeen). Hookonilla on poika. Hänen sukunsa on elävä hänen jälkeensä. Jos hän kuolee, niin on kuninkaan alku olemassa, joka on valtaistuinta likempänä kuin kaikki muut. Hookonille onnistuu kaikki. Kenties hän ei ole oikea; mutta hänen luottamuksensa itseensä pysyy lujana kuin ennen; piispa olisi saanut sen horjumaan, mutta kuolema ei suonut hänelle aikaa, Jumala ei sitä sallinut. Jumala suojelee Hookonia, hän sai pitää väkivyönsä. Nyt sanoa se hänelle? Nyt vannoa piispan sana todeksi? Mitä se hyödyttäisi? Ei kukaan minua uskoisi, ei Hookon eivätkä muut. Hän olisi uskonut piispaa kuoleman hetkellä; epäilys olisi myrkyttänyt hänet; mutta se ei saanut tapahtua. Ja yhtä järkähtämätön kuin luottamus on Hookonilla, yhtä järkähtämätön on epäilys minussa; ei ole ihmistä maan päällä, joka voisi perata sen pois. Ei ole, ei ole. Raudankannanta on kannettu, Jumala on puhunut, ja kuitenkin voi Hookon olla väärä, samalla kuin minä hukkaan elämäni. (Istuu miettien pöydän viereen oikealle.) Ja jos nyt voittaisin maan ja valtakunnan, niin eikö epäilys kuitenkin minussa pysyisi ja purisi ja kalvaisi ja kovertaisi minua ijankaikkisilla jäätipoillaan? -- Niin, niin; mutta parempi on istua ylhäällä valtaistuimella ja epäillä itseänsä, kuin seisoa alhaalla joukossa ja epäillä häntä, joka istuu ylhäällä. -- Päätös tulkoon minun ja Hookonin välillä! Päätös? Mutta millä tavoin? (nousee.) Kaikkivaltias, sinä, joka olet minun tähän tilaan asettanut, sinä saat vastata siitä, mikä seuraa! (kävelee edestakaisin, seisahtuu ja miettii.) Kysymyksenä on hajoittaa kaikki sillat, paitse yksi ja _sillä_ voittaa tai kaatua, -- sanoi piispa kuninkaanhäissä Bergenissä; siitä on jo kolmatta vuotta ja koko tuon ajan olen minä hukannut ja särkenyt voimiani puollustellessani kaikkia siltoja -- (ripeästi.) _Nyt_ tulee minun piispan neuvoa noudattaa; nyt taikka ei koskaan! Molemmat olemme täällä Oslossa; minulla on tällä kertaa suurempi miesvoima kuin Hookonilla; miksi en käyttäisi etuani, -- se onni on harvoin minun puolellani, (epäröiden.) Mutta nyt tänä yönä -- paikalla --? Ei, ei! Ei tänä yönä! -- Ha, ha, ha, -- kas siinä se on jälleen, miettiminen -- epävakaisuus! Hookon ei tiedä semmoisesta; hän käy suoraan eteenpäin, hän, ja siten hän voittaa! (Kävelee pari askelta lattiaa ylöspäin ja seisahtuu äkkiä kätkyen viereen.) Kuninkaan lapsi! -- kuinka kaunis otsa. Hän uneksii. (Parantelee peittoa ja katsoo kauvan lasta.) Sinun kaltaisesi voi paljon pelastaa miehen sielussa. Minulla ei ole poikaa. (Kumartuu kätkyen ylitse.) Hän on Hookonin näköinen. -- (Peräytyy yht'äkkiä.) Kuninkaan lapsi, sanoi kuningatar! Kumarra syvään ja tervehdi häntä niinkuin kuninga