Project Gutenberg's Kootut teokset II: Runoelmia 1886-1906, by J. H. Erkko This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Kootut teokset II: Runoelmia 1886-1906 Author: J. H. Erkko Release Date: May 2, 2006 [EBook #18301] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOOTUT TEOKSET II: RUNOELMIA *** Produced by Tapio Riikonen KOOTUT TEOKSET II: RUNOELMIA 1886-1906 Kirj. J. H. Erkko Otava, Helsinki, 1910 SISÄLLYS: VUOSI 1886. _Havaittuani_. Maltu, mieleni Toinen aika Häkkilintu Vapautta Ihmisyys Pois epäilys Keväällä Tyynellä järvellä Havaittuani Kummitus-aika Lapsesi Haluni Kastevirsi En itse Palaus Pyhänä Sinun me Loppuhymni VUODET 1887-1890. Helmeni puolesta Linnunpoikaset Haaveita Tumma ja vaalea Veldeslaakso Syyslaulu Käynti kotikylässä Elias Erkko Jouluhymni Johannes Takasen kohtalosta Surun kevätlaulu Kevätruno Anarkisti Tähän aikaan Viisauden paikka Tottunut Nuot ja me Entinen juoksija St Denissä Se kolmas Miksi? Seinen rannalla Ranskan tyttö Se tyttö Pariisin kahvilassa Vietiin pois Vieraat silmät Ilmojen mukaan Joka aika Matkan jälkeen Mieleni _Helli_. Kevätlinnulle etelässä Hän kotona Matkavaunussa Yöllä Vältän pulan Aurinkoni Henkeni Muistellessa Vilskeessä Merellä Se Unessa Siitä herättyä Totelkoon! Iloitse VUOSI 1891. Uunna vuonna Ahtaissa oloissa Kansanopistoruno Elämä ja lepo Yksin Se naikkonen Koululinna Valitus miehestä Naisesta VUOSI 1892. Ilta tyynellä järvellä Yks Hämäläisten laulu Kaksi nälkää Ajatus ja julkisuus Julkisuus VUOSI 1893. Merimatka Suomalaisen teaatterin synty Työkansan marssi VUOSI 1894. Nuorukaisen muistikirjaan Hallitsijaparimme hääpäivänä Rautatiellä Kukka lumessa Syystunne Jok' aika Ihanteelleni Höyhenkengälle VUOSI 1895. Kohtaus hangella Kukkia talvessa Mökinpojan laulu Mustiakin joutsenia Meille kaikille VUOSI 1896. Ompelijatar Turvaton äiti Kuopassa Lohdutteeksi Uusimaa Valon valvattia Aamusumussa Nuorille Sydämmeni on viety Janne Sibeliukselle Rajoitettu On tulossa _Tumma orvokki._ Iltalaulu Käy kanssani! Pulassa Kahleeton rakkaus Kuin ihminen Oikein, armahani Sekö palkkani! Neula Lemmen-onni Käännekohta Vaihtuu yhtenään Sairas lempi Hän viisas on Hyvästi Jumal'auta! VUOSI 1897. Suomalainen sävel Nuorten liitto Suomalaisen teaatterin sydän Minna Canthin muisto Seminaarilaismarssi Ruusukuumeessa Syys-ilta Suksilla VUOSI 1898. Etten sammuisi Lauluun yritys Aino Achtélle Meranin laakso Kevään eleitä Herhiläitä Nimetön kukka Korkealla Laula, tyttö! Oma tupa Rhonen joutsenet Alppimuistoja Pihlaja etelässä Aidan takana Montblanc Liian kallis Etelässä Suljettuna Perholleni Tunnelmissaan Totuudessa Laulu kuusta Eukalyptus Kaksi ruohoa Suihkukaivo Öljypuitten alla Eri kieliä VUOSI 1899. Raajarikkoinen Pois valon tieltä! Suljettu puutarha Alahalla Tomuinen Pensaita ja puita Viirimme Rajamailla Uutta, uutta Jumala hylkysillä Murhelintu Meren rannalla Sankari Kevätvirrat Sveitsi Palaustunnelma Elämän lahjat Käy vastakin! Alas vääryys Valossa Taivaasen Vielä kaipaa Mennyt Järki ja sydän Suuret lahjat Ihmis-eläimiä Muistossa Kohtaus lähteellä Kahleeni Koko taivas Puhtoinen Jouluyö Rivieralla VUOSI 1900. Vuosisatain vaihteessa Yhteiskoulu Käsitysten Meranin ruusu Leirilaulu Pienten sankari "Rosenhügel" Kukka kalliossa Tule! Suurten laulu Suomalaisen teaatterin peruskivellä Pikku tytölle Miesten laulu Nuoriso! Kallioniemessä Jouluaattona Käy voittamaan Tunnustus arvostelijalleni Karjalainen loitsu Sun kanssasi Sua ajatellessani Onni! Ei kostoa VUOSI 1901. Pikku Paavolle Suurelle laulajattarelle Hemmoteltuja Hiihtäjän laulu Kukko Vanhan emännän mentyä Lehtityttö Pakkasella Kevät-aamu Suo meille johto! Häähymni Päivänpoika Nuori prinsessa Opettajani Nestor Järvinen VUOSI 1902. Sanattomasti Amerikkaan lähdössä Keskus Nuorten liitto Vanha vamma Nuolien liesi VUOSI 1903. Hulluuden kaaos Mielen mato Perhosen satu Ulla Riepu Tunnelman valta Ei rauhaa saa Kauhutauti Tarttuvan taudin ajalla Viel' onko ken järjessään? Outo Pieni Eräissä hopeahäissä Th Rein Kesä ilmestyy Enempi tilaa Kansalaismarssi Vapaudesta Onneton heikkous Valkoruusu Kaarlo Bergbom 60-vuotiaana Eksyttäjille Minne? Luojan linnulle Odottaessa Myrsky hullujen huoneessa Suuttunut He ja me Lastu ulapalla Raskas syksy Sveitsin Rheinillä Nuorelle veljyelle Kerran Viipurin kaupungin 500-vuotiselle muistolle Jaakko Häkliä muistellen Kyyhkyn pojat Aamutoitotus Päivän laskussa VUOSI 1904. Kevätkirje kesäpaikalta Nuorison kevätlaulu Evästys Eri aikoja Esilaulu "Ilmojen lauluihin" Loppulaulu "Ilmojen lauluihin" Vaiheissa Yhteisnuotta Järjestykää! Edla Soldan Orjia Talvipäivän pysäys Herra meitä varjele Leski Uhri Kotipääskyn kaipaus Sotamies Myrsky ja kotiväki Ruotulainen Joutuos! Heikko tuuli Luonnon yö Karpale Selin Kaikkialla VUOSI 1905. Päivän säde Päivän impi Uusi kevät Kun jälleen näin Maanpaosta palaaville Kotilamppu Luonnonmaassa Valtalaulu Kultarannassa Juhannusnuoriso Kesäkuumassa Toiveita Albert Edelfeltiä muistellen Vaihtelua Onnen oppi Tuttu tähti Paimenlauluja Olvilaulu Viipyessäni Aik'ihminen VUOSI 1906. Vallanhimoni Marjapuuni Lumitähtiä Hymni Maamies Elämä on loputon VUOSI 1886. HAVAITTUANI. MALTU, MIELENI. Maltu, mieleni! Taltu tasaiseen, Niin voit airoella aukealle. -- Airot särryt on Kiihko Kullervon. -- Hilli luontosi, Lennä vakaiseen, Niin voit sinkoella loitommalle. -- Louhi raivossaan Katkoi sormiaan. -- Totta puuhaat, etsit oikeata Lemmen voimin. Käytä mielenvartta vakavata Töin ja toimin. Suojaa intoasi lemmenlasta, Lemmonlasta hurjaa torjuen Tahdon ohjaksia tempomasta, Hengen valtasuuntaa häiriten. Missä kiihko, kiivaus, Mielen-ärty, riivaus, Siinä kohtaa kompastus, Palkka mielten ylpeitten. Vakaa Luojan kokko vasta Merest' auttoi hukkumasta Väinämöisen, henkimahdin, Valon vahdin. Tartut maailman Rattaaseen, Tunnet kulkevan Verkalleen, Survaltaa sen tahdot vauhtihin -- Huomaatkin Kuin se vyöryy vakavasti, Survaisee sun helpommasti. Joll'et seuraa, se sun survaiskaan! Paras muisto maailmalle, Paras palkka: aikanaan Musertua edistyksen vauhtipyörän ale. Viipuri 13/4 TOINEN AIKA. Aika lakata on valamasta Kiiltokulkusia onttoja, Aika kieltää suita soittamasta Hengetöntä sananhelinää; Kauppimasta kissankultia, Kuoritotta pettävää, Taikka säkittäisin helpeitä, Joiss' on hyppyistäysi jyviä. Aika lakata on laittamasta Kirjapainoksia paksuja, Joista mielehen jää tyhjä muoto, Autio kuin louhipohja luoto. Aika mieltyä on soitelmiin, Joissa henki liittyy säveliin; Aika kuulla kullanhuuhtojaa, Vaikka köyhä onkin Lapinmaa, Elämän ei virta kullaton, Helmiäkin puhtait' on. Miksi korjaella hallanviljaa Mehutonta? Salolammen luona kypsyy hiljaa Sarkaa monta, Joissa terve suurus rehottaa, Hengen suurus, hengen maa. Aika uimahan on oppia, Elämässä uimaan uppoomatta, Sukeltamaan haahten aarteita Syväst', elävästä virrasta Uupumatta. Sukeltamaan ennen särkyneet Ihmishengen onnenpirstaleet, Rakenteeksi ehjän aikajakson, Jossa yhtyy kansain säveleet, Kurjain huuto vaikenee, Sorretut saa sovituksen, makson, Edistyksen suunta selkenee. 14/7 HÄKKILINTU. Linda äsken pääsi koulusta, Hoitelee nyt häkkilintua. Lintu pyrähtelee häkissään, Tekis mieli ulos lentämään. Rautalangat lausuu: "Vaarallista! Eksyt, hukut! -- tääll' on turvallista." Lintu pyrähtelee yhtenään. -- No, jos koetteeksi päästetään -- Vapaus! ah, tuntuu hyvältä! Oikein tekis mieli etemmä, Tekis mieli laulaa vuorimailla, Joss' on salit seiniäkin vailla. Siell' ois nähdä maat ja taivahat, Tunnustella tuulet vapahat, Kuuluis ehkä laulu loitompaa, Voisi kilpausta koettaa. -- Tuoss' on auki akkuna -- he heijaa! Siitä lintu ulko-ilmaan leijaa. Linda itkee: "Nyt sen surma vie!" Lintu laulaa: "Tääll' on auki tie! Vaivun varhemmin tai myöhemmin, Lauluni on vapaa kuitenkin." Linda tuntee jotain kaipausta, Kaipausta, rinnan ahdistusta. "Siivet kun on lentokuntoiset, Vapahina leijaa lintuset. 'Vaarallista!' mulle huudetaan, Itse kun vaan ajattelenkaan. Tuhat veruketta, pahaa paulaa Turhan luulon rautalangat laulaa." Antrea 9/6 VAPAUTTA. Linda, linnun vapahan Saaos hengen siipyet! Vapahina taivahan Menestyvät lintuset, Vapaast' ajatella voivat, Vapaat säveleensä soivat. Vapaan ilman hengitys Autuus kukkamaailman, Kevään uusisyntymys Työ on poven vapahan. Luonto tuoss' on ulkonamme Kuva sisämaailmamme. Ahdas henki, maho maa, Orja vuoden mennehen. Vapaa henki, viljamaa, Kohtu uutten satojen. Hengi rintaas vapautta, Kahleiksi vaan -- rakkautta! 13/4 IHMISYYS. Yhteiskunt' ois mantteliko vanha puhki palvellut? Korjatkaa se! Paikatkaa! Voitte poiskin viskata, Mutta uusi ommelkaa! Ihmiskunta oisko vaan kuin patarani rikkunut? Uudestaan se valakaa, Tehkää kello sointuva, Jonka kunniasta maa Kajahtaa! * * * Hyv' on huutaa, valvoa, Mutta pelko pois! Vaikka puhki katuja, Talot raunioina ois: Katu kasvaa umpehen, Uusiakin aukee teitä, Talot kilpaa kohoten Kotinamme suojaa meitä. Elämä luo muotoja, Vanhat hylkää, uusiin vaihtaa, Edistyksen sulkuja Tieltään työntää, väistää, kaihtaa. Vaikka eksyy ihmisyys Toisinaan, Usein käypi kestävyys Uupumaan, Elämää maass' aina asustaa, Joka aikanaan taas puhkeaa, Usein ottaa aimo pohdin, Ryntää tarkoitusta kohdin Koskenaan. * * * Elämä Ihmistä Johtaa vallassaan. Elämä Hänessä Toteuttaa tahtoaan. Elämän Liekkivän Näet rakkaudessa -- Elämä on Jumala. Ihmiskunta elävä on puu, Vuosituhannet se kukoistuu, Kantaa hedelmää, Siittää elämää. Kuivuu oksia, Monta haaraa lahoaa, Mut taas uusia Uhkeoita puhkeaa. Vaikka moni verho lankeaa, Kevät uutta vaippaa valmistaa, Sillä sisällä Asuu elämä. * * * Eikö kodissa Äiti rakasta, Koska tarvitsee hän rakastaa? Pikku sisko hoitaa siskojaan Mielihalust', aivan luonnostaan, Siit' ett' oikein posket punoittaa. Hyve salassa Kukkii kainona, Tuntee palkakseen, Kun saa elääkseen. Uhrauksen innostusta Viel' on ihmiskunnassa, Aatevaltain lumousta Hehkuu nuorukaisissa: Henkivirrat heitä tempaa Aikakautta johtamaan, Yhteishyöty alhaisempaa, Sorrettua nostamaan. * * * Suotta ennustaa Huuhkat kuolemaa: Ydin ihmisyydessä Terves on ja elävä; Vaikka vanhat verhot lankeaa, Uudet aatokset, Voimat, nestehet Kansoja taas kirkastaa. Sinnes kuin maa muotoaan Aina pukee uudestaan, Uumenistaan voimaa uhkuen, Sinnes pienoismaailma, Suurin pienist', ihminen, Uudestaan on versova, Sillä sisällä Asuu elämä. Leppävirta, Tanssikallio 28/8 POIS EPÄILYS. Maa yöhön synkeäänkö uppoais? -- Se usein näyttää niin, Kuin päivä kuolis, kesä haudattais Yön, hangen peitoksiin Ja ihmishenki sortuis syvyyksiin. Niin näyttää kuoltavan kuin synnytään, Kosk' yht' on molemmat: Pois kuollen vanhast', uuteen herätään, Niin vaihtuu maailmat, Niin uudet aamut, keväät koituvat. Tääll' elän päiväni, niin haudan yö Taas päivään synnyttää, Ei auringolta puutu päivätyö, Ei hengelt' elämää, Yö sammuttaa, mut aamu sytyttää. Ei syksyihinsä sorru ihmisyys, Ei talven tainnoksiin: Uus voima nousee, uusi henkevyys, Kuin luonnon ytimiin. Lait luonnon ylttyy hengen ongelmiin. Ei kuole lapsi luonnon siittämä, Jumalan ihminen, Hän kasvaa, versoo verraks isänsä, Eteenpäin pyrkien, Vaikk' käykin tie kautt' yön ja varjojen. Eteenpäin riento, kaiken tarkoitus, Tie ihmiskunnan on Ja kaiken liikevoima rakkaus Vie voitost' voittohon. Pois epäilys, jos syys tai kevät on! Antrea 7/6 KEVÄÄLLÄ. Yökynttilänne pankaa pois! Jo päivä täyttää loukot, Maailman valtaa valkeus, Elämä johtaa joukot. Se luodut henkiin nostattaa, Jäät sydämmistä sulattaa. Miss' ennen hohti kylmä jää, Siin' nousee lämmön asteet, Jumala ilmaan hengittää, Luo pilvet, kaataa kasteet: Elämän virrat lonsiaa Ja viljavoituu hengenmaa. Maa pohjan vaihtuu etelään, Ikuisen kesän maaksi, Ja hetki lietsoo lempeään, Luo kansan autuaaksi: Yks toistaan tuntee veljekseen, Elämän armaaks isäkseen. Jumalan, joka lapsissaan Itsensä ilmi antaa, Kuin kotka siipipankoillaan Kaikk' ihmisheimot kantaa, Heit' tekee verraks toisilleen Ja omaisiksi itselleen. Heit' yhdistää kuin perhettä, Joll' yhteiset on juuret, On tarkoitukset ylhäällä Ja perimykset suuret: Maa aina valmis hedelmiin Ja uusiin kevätkukkasiin. Antrea 8/6 TYYNELLÄ JÄRVELLÄ. Nuo taivaan hopeavuoret Ja kultaiset kunnahat Syvyyden kirkkaudesta Niin tyyninä loistavat. Ja syvyys rantojen paltaat Niin kauniisti kuvastaa, Ett' aivan henkeä hurmaa Tää armas aaltojen maa. Tuon tahtoisi kaiken kauniin Mun sieluni omistaa Ja unhotuksien aaltoon Maan kurjuuden painaltaa. Vaan noin sulorunsas rauha, Kuin järvikin heijastaa, Se taisteluiden on tuoma, Sit' ilmaiseksi ei saa. Kallavedellä 26/7 HAVAITTUANI. Jo olin vapaa syntyjään, Miks orjan mieltä yhtenään, Kuin perintöä, kannoin? Jumalan aatos alussa Mun siittänyt on vapaana, Miks aarteeni pois annoin? Miks eksyin Herrast', uskomaan, Ett' orjina hän omiaan Vaan pitää pelvon alla; Kuin itämainen valtias, On heille julma, oikukas, Lyö rautavaltikalla. Hän suuttuneena omansa Pois sulkisiko luotansa Ikuisen tuskan yöhön; Hän leppyisikö lahjuksiin Ja mieltyneenä muutamiin Ne ottais päivätyöhön. Ne ryömijät ja lahjojat Ja teurashärkäin uhraajat Hän kutsuis pitoihinsa, Muut jättäis ulos parkumaan Ja hammastansa puremaan Ikuisiin tuskihinsa. Ja pojastansa parhaasta, Kun hänet näkis uhrina Ihastuis isä vasta, Ja sitten hänen kauttansa Vaan vapahtuisi muutama Iäksi hukkumasta. Mik' isä, vaikka maallinen Ja kuinka julmaluontoinen, Noin ankara tok' oisi? Vaikk' kuinka lastaan kurittais Ja tuskain kautta paimentais, Ei ikiorjaks soisi. Niin yksityist' ei ainoaa Tää Isämme voi unhottaa, Vaan tahtoo tasallensa: Meit' edistykseen ainaiseen Hän vihkinyt on vierelleen Kuin oman Kristuksensa. Ei yhtä suosi liiemmin, On yhtä rakas kaikkihin, Jokaista tahtoo nostaa; Ken orja on ja pakenee Hänt' omat työnsä rankaisee, Työt pahat pahan kostaa. Siis auki hengen kahlehet, Vapaaksi pääskää sydämmet, Jumalan kevät koittaa! On totuus vapahduksemme Ja rakkaus on voimamme, -- Tää usko kaikki voittaa. Tää ihmislapset nousemaan Saa halvast' orjantilastaan Jumalan ihmisiksi. Niin Herra maata valloittaa Ja rakkaus kaikki kirkastaa Entistä ehommiksi. Ja kansat, suurta sukuaan Kun tuntee, syntyy uudestaan, Häveten halpaa työtä. Taas Isä ilmi elävin Lihaksi syntyy lapsihin Ja poistaa pelvon yötä. 15/6 KUMMITUS-AIKA. Min' olin pelvon jo perinyt Ja vavistuksen vanhemmilta, Vereeni lasna jo imenyt Kamalat kummat suuremmilta. Join peikkomyrkkyä kotona Ihanat puhteet istuessa, Ja kuulin helvetin tuskia Pyhänä Herran huonehessa. Siit' öillä valvoin ja vapisin, Nuo kummitukset silmissäni. "Rukoile, lapsi!" Ma rukoilin, Vaan haahmot kiehtoi henkeäni. Kun äiti otti mun vierelleen, Sain unenkultaa rauhaisata. Jos tiesin hänenkin peljänneen, Ois ollut tuskani kauheata. Niin kasvoi heikoksi varteni, Päänpakkoa sain sairastella, Ja eukot kuoloa ennusti, Ma koetin vastaan hangotella. Tein syyksi: "Annahan, Jumala, Mun ensin hyödyks elää täällä!" Se auttoi; viel' olen elossa, Vaan hyödyst' ollaan eri päällä. Niin kauan pelkäsin Jumalaa, Kuin ryöstömiestä ankarata, Jok' armahtaa vaan lahjojaa Ja poikiensa tuttavata. Tok' uhkamielisnä yhtenään Ma rikoin itse Herraa vasten: En tuntenut Hänen lämmintään, En oikeutta kaikkein lasten. Vaan tuntui tuo salakaipaus: Jos äidin armautta saisin, Niin katoaisi yökummitus Ja rauhan unta uinahtaisin. LAPSESI. Sun perhees ihmiskunta on, Me kaikki lapsiasi. Jos ken on kurja, onneton, Se painaa tuntoasi. Sun isänsydämmes ei sois Yht' ainokaista luotaan pois. Et pety tarkoituksissas, Kuin pettyy ihmiskäsi, Vaan sinnes jatkat keinojas Kuin laps' on sylissäsi. Niin meitä kanssas nousemaan Viet kunniasta kunniaan. Kuink' isä toisin tehdä vois? Jos luotaan luovuttaisi, Kuin hylkylapsen heittäis pois -- Ken häntä rakastaisi? Ken nauttii, Herra, armostas, Jos joukot kärsii kostoas! Sä Isämme, me lapses myös, Tee meitä verraksesi, Tee suurin rakkaudentyös Ja nosta rinnallesi! Ilmesty meissä lihaksi, Niin tapahtuu Sun tahtosi! Niin työmme on sun töitäsi. Tää maa Sun valtamaasi, On henkemme Sun henkesi, Maa kukkii kunniaasi. Niin keskelläkin pauhinaa Tää maa on meille rauhan maa. Maa, jossa Herra, rakkaus, Kuin päivä, lämmön valaa, Ja totuus, pyhä valkeus Kuin sähköliekki palaa, Ja totuutehen rakkaus On kuolemasta vapahdus. Suovu 11/7 HALUNI. Jos ken, niin minä olen syntinen, Jos ken, niin minä armos tarvitsen, Jumala, pyhä ykseys! Sinussa syntieni sovitus, Sinussa armon lähde, rakkaus, Mun puutteheni täyttamys. Minuhun rakkautes vuodata, Anteeksi antamahan opeta, Minusta hukkaa katkeruus. Anteeksi antaville anteeks suot, Ja heihin henkes majan luot; Minuhun tee siis templis uus! Tee minust' asuntos, se valaise, Sun totuudellas kirkastuta se, Mun totuus vaan voi vapahtaa: Siis toteuta minuss' itsesi, Niin kirkastan sun maailmassasi, Ja nostan luokses maailmaa. Kun janon loit, myös annoit juomia, Isoovan nälkä taukoo ruuasta, Niin kaipuun täyttää tyydytys: Iäti Sinuss' elää haluan, Iäti kanssas kasvaa rakastan, Se halu oisko pettymys? Kun petosta et, Herra, rakasta, Et ihmiseesi luonut janoa, Jot' et vois itse sammuttaa. Ei Isä poista lasta luotansa, Et kättä hylkää ojennettua, Jonk' oma lapses tarjoaa. Sua rakkautes vaatii tarttumaan Ja rinnoillesi minut nostamaan, Sä itse voit mun puhdistaa. Mun riistä synneistäni irralleen, Luo tahtos, tarmos mulle sydämmeen, Aut', että voin Sua rakastaa! Ja ihmiskuntaa Sinun kauttasi, Ett' ynnä Isässään se kasvaisi Sun totuuksias tuntemaan; Ett' ihmisistä maasi kaunistuis Ja rauhan valtakunta rakentuis Sun oikeuttas noutamaan. Ei voitonhimo mua kiihota, En yksinäni luokses halaja, Meit' ota, Herra, kaikkia! Mun kansani ja kansat suuremmat Niin laita, että luokses nousevat, Sun omas on jok'ainoa. Sen teet ja luotkin meidät uudestaan. Kun Isäkseen ken tuntee Sinut vaan, Ei hirmuherraks orjien: Hän sisältänsä kasvaa, uudistuu, Hän tuortuu, nuortuu, vaikka vanhentuu, Sun kanssas, Herra, halliten. Suovu 29/7 KASTEVIRSI. Tään lapsen, Herra, tuomme sylihesi, Hän Sinust' on, Sinuhun palajaa. Hänt' auta, että pyhä siemenesi Oraasen, putkeen, tähkään puhkeaa. Hänt' estä saastumuksen halloista, Sun aittaas hengenvilja tallenna. Hän, lapseksesi siinnyt hengestäsi, Nyt puhtauden kansaks siunataan. Hänt' ohjaele, hoida kädelläsi Ja auta Sinuss' aina kasvamaan. On tulta kastehesi, rakkaus, Siit' elämän on kasvu, uudistus. Kenelle aukee rakkautes povi, Hän halulla Sun töitäs toimittaa. Ken omas on, ei sille synti sovi, Hän sukuansa muistaa korkeaa. Kun häness' asut, Herra, henkenä, Sun tahdolles hän uhraa verensä. Hänt' itsekaltaisekses kasvattele, Kuin sopii rakkautes luontohon, Totuuden valkeuteen valvattele Ja auta oikeuden voittohon. Hän neuvo maailmaa niin käyttämään, Ett' edistyy hän Sinuss' yhtenään. Paranna, kasvata ja puhdistuta, Jos lankeaa, niin nosta uudestaan! Et hänest' armoasi poikkeuta, Jos kuritatkin usein ankaraan. Suo hälle Sinuhun vaan uskallus: On rakkautes uusi nousemus. Sylisi ain' on lämmin lapsillesi Ja katuville armost' anteeks suot, Jokaisen tahdot painaa povellesi, Kotihin viimein kaiken laumas tuot. Kuin kulkeneekin lapses elintiet, Kun hänet viimein kotihin vaan viet. Vaan rakkauteen kasvattaakses meitä Soit seurahamme omas pienosen, Hänt' et tok' yksin ihmishoitoon heitä, Sä kasvattaja keskenkasvuisten. Me kaikki Sinun, Sinä meidän myös, Siis meissä täytä suuri hengentyös! On parannuksen merkki kasteen vesi, Se lapsen ohjaa puhdistuksehen, Vaan rakkauden sana, hengen mesi, Luo voimaa elämähän uutehen. Siis ilmestytä itses lapsessa, Niin lapsi löytää kasteen Sinussa. Hän kasvaa kautt' elämän myrskysäitten Ja henkeäsi huokuu maailmaan, Ei väisty tieltä vihan vaahtopäitten, On valmis kärsimään ja kuolemaan. Kun häness' asut, Herra, elämä, Ei kuolemassakaan hän häviä. 27/7 EN ITSE. Vast' äsken nostit mun rinnoilles, Ja painoit povellesi. Jo tunsin tykkivän sydämmes, Hyvyytes, autuutesi. Jo vapauttasi hengitin, Jo uskoin, toivoin ja rakastin. Sä laskit lapsesi astumaan, Pois juoksin johdostasi, Niin lankesin yhä uudestaan Ja rikoin neuvojasi: Nyt kärsin töitteni tuloksen, Nyt olen arka ja epäilen. On, Herra, kasvosi pilvessä, Mun tukkehessa tieni. Suur' olin Isäni sylissä, Nyt poistuneena pieni. Mun tempaa luoksesi uudestaan, Taas ala tietäni aukomaan! Jok' askeleella käy kanssani, Sun korkuiseks asti. Kun omakseni teet henkesi, Teen tahtos nuorteasti. Jään muuten orjaksi ainiaan, Jos isänkättäs et anna vaan. En orja, vaan Sinun sukuas, Sun leimaas tahdon kantaa; Sun täytyy mulle siis johtoas Ja voimanhenkes antaa. Jos rikkoi ihminen minussa, Jumala minuss' ei lankea. Hän vapahaksi mun uudistaa, Sen tunnen hengessäni: Kosk' uskon, toivon, voin rakastaa, On Herra ystäväni. En itse, vaan Isä minussa On hyvän alkuna, voittona. Kuopio, Suovu 1-2/8 PALAUS. Jumalani, Herrani! Hylkäisitkö lapsesi? Luotasko mun luovuttaisit Siks ett' olen syntinen, Kodistasko karkoittaisit Lapses tuhattuskaisen? Mistä armo ammentuis, Jos Sun sylis sulkeuis? Näin kuin olen, luokses käyn, Katso, Herra, miltä näyn. Puhdista ja tee mun siksi Miksi mieles halajaa, Kaikki käy sen parahiksi, Joka sinuun uskaltaa. Muu on apu pettävä, Herra, Sinuss' elämä. Olen ilman puoltajaa, Joll'ei Sinuss' auttajaa. En voi muiden hartialle Syntejäni lastata. Pojallesi tuhlaajalle Armosylis avaja! Syleilysi voimasta Elän Sinuss' uutena. Anteeksi suon kaikille, Anteeks, Isä, minulle! Mieli uus luo henkeheni, Oma mieles minuhun; Istuta mun ihmiseni Jumalaani, Sinuhun! Niin Sun valtakunnassas Olen altis palvelijas. Palaus 11/8 PYHÄNÄ. Jumala, Sinun päiväsi Maan päivistä on vapain, Kun emme vaipuis orjiksi Vaan tuhmain ihmistapain. Sun tahtosi on: rakkaus Ja pakkotöistä vapaus. Oi päivää, jonka rakkaus Noin vihkii vapahaksi. Tee, Herra, täällä vaellus Vaan pyhäks ainoaksi: Luo meihin työhön mieltymys, Työn kautta mielen ylennys! Pyhänä kukin omans' on, Jokainen oma Herran; Tee meille toimet arkion Myös vapahiksi kerran, Ett' orjamieli katoais Ja väkivalta haudattais. Pyhänä kutsuu temppeli Ja Herran helma, luonto, Vaan pakkoa ei sietäisi Jumalan hyvänsuonto: Hänelle pakkorukous Ja pakkotyö on kauhistus. Tee mitä mieles halajaa, Vaan seuraukset kestä. Jumala hurjan kuolemaa Ei väkivalloin estä. Hän tietää: Herran tahto vaan Tapahtuu meissä aikanaan. Elämän saarnakirjasta Se oppi selv' on meille: Se rikkoo Herran tahtoa, Ken eksyy orjan teille, Ja luonnon lain tallaaja On ihmis-onnen sortaja. Sun vapautes ilmassa Totuuden kukkaa kantaa, On hyve siellä luontoa, Se runsaan sadon antaa. Vaan pakkovallan orjissa Käy petos ulkokullassa. Pyhitä meissä päiväsi, Jumala, johtajamme! Tee tahtos meissä luonnoksi, Sen että oivallamme. Niin luontohonkin juurtuen Tok' yllätymme taivaasen. Niin maasi kauneuksillaan Tääll' evästelee meitä Pyhyyden vapaavalkamaan, Totuuden viittateitä. Niin löytää kansas pyhän maan Vapaana, uunna, loistossaan. Suovu 8-9/9 SINUN ME. Kaikk' ihmisesi, Herra, me Sun pappikuntas olemme, Luo meihin valkeutta. Totuuden tulkit meistä tee, Ett' ilki vääryys pakenee Sun valtaas, oikeutta. Tee meistä uhripappeja, Ett elämämme altisna Ain' ois Sun tahdollesi; Niin vakauta mielemme, Ett' ois myös altis henkemme, Kun vaatii totuutesi. Sun aatelisi, Herra, me Sun sotaväkes olemme, Tee meistä urhokkaita! Tee kestäviksi jalossa Sun ihmiskuntas sodassa, Kun hyvyys valtaa maita. Me lapset suuren kuninkaan, Jumalan kaikkivaltiaan, Ei sovi halpuus meille. Kun muistamme Sun, Isämme, Niin totuus valtaa veremme Ja viittaa käskyis teille. Ken sukuas on korkeaa, Hän tahtoasi rakastaa Ja pyrkii pyhyytehen. Kuin lapsi äidin rinnoista, Niin vahvistuu hän Sinusta Ja kasvaa hyvyytehen. Min hyvää, pyhää, oikeaa, Sen lapset Isäst' ammentaa, Hän yksin nostaa meitä. Hän korjaa vajavuutemme, Hän täyttää varrenmittamme, Ei kesken työtään heitä. Oi, Herra, suurin kuningas, Suot meille voimas, kunnias, Suot armost' autuutesi! Ken Sinua ei rakastais, Ken mainettas ei kuuluttais Ja rientäis rinnoillesi! Leppävirta, Tanssikallio 26/8 LOPPUHYMNI. Sun olemukses täyttää avaruuden, Ikäsi kaiken iankaikkisuuden. Tuoll' ylähällä Sinä asustat Ja maassa pienimmänkin paimennat. Sun neuvos ohjaa koko maailmata, Maan kansakuntaa myös jok' ainoata: Siis meidän kansaa myös et unhota, Vaan asut meissä tahtos voimalla. Kumoa täällä hengen orjavallat, Pois perkaa saastan suot, yöhuurut, hallat, Ett' ylentyisi touot tohisten Ja sato kasvais satakertainen. Ett' aina uutta viljaa versoaisi, Niin kansas hengen luonne puhkeaisi Ja kasvais kypsi, täysi tähkäpää, Se tähkä, jota kaipaa kansa tää. Se siemen, joka ihmishengen antaa Totuuden voimallista viljaa kantaa: Siit' on Sun vapautes valossa Uus elon-aika kerran koituva. Niin asut, Herra, meissä valtiaana Ja koko maa on Sulle viljamaana. Vaan tuulten arka, päivän pelkääjä Ei istuintasi tohdi lähetä. VUODET 1887-1890. HELMENI PUOLESTA. "Hän on julma Antikristus, Suuri syntinen; Vältä hänen ystävyyttään, Kunnon ihminen. Hän ei usko niinkuin uskoo Kansa kristitty: Kieltää pirut, pyhimykset, Hän on villitty. Kieltää, ett'ei Jumala ois Verenhimoinen, -- Vaikka Brutus konsulikin Oli semmoinen." Niin ne kuiskaa siellä, täällä. Onpa ihme vaan: Ympärilläni on kansa Tyynnä, rauhassaan! Puolueeton on se, näkee Pelkän ihmisen; Mua suosivi ja multa Viepi sydämmen. Vaan jos kuulis papin huudon: "Väärän uskon mies!" Kansan uskovaisen viha Polttais mun kenties. Suloiset ois polttohaavat Tunnonrauhassa. -- Tok' ei moista onnentuskaa Enään ansaita. Terve, syytöksien keihäät, Teitä syleilen! Ystävinä rintahani Painan jokaisen. Vaikk'ei muut kuin surma yksin Ystäväni ois, Vakuutuksen helmeäni Tok' en vaihtais pois. 29/3 1887 LINNUNPOIKASET. Kun linnunpoikaset pesästään Kesällä kypsyvät elämään, Viel' eivät taida ne laulella, "Tiutiu, tiu tiu" vaan tiukkua. Sen verran oppivat äidiltään. Suo heidän kulkea maailmaa, Kokea, kärsiä, oivaltaa, Niin ensi kevähän tultua On syvä, sointuva laulunsa Ja sydämmiin se jo vaikuttaa. Pain. 13/12 1887 HAAVEITA. Olenko vaan yksi noista Miljonista elukoista, Jotka hetken hengittää? Yksi noista tuhansista Kuolevista kukkasista, Jotka jälleen häviää? Häviää kuin rakkulainen, Niinkuin liekki sammuvainen, Jok' ei tiedä itsestään. Miksi synnyin tietäväksi, Kaipaavaksi, etsiväksi, Miksi toivon yhtenään? Miksi aavistuksen sarven Tungen yli tähtiparven, Yli äärimaailmain? Elämä jos loppuu tähän, Miksi synnyin etsimähän? Luomistyö ois petos vain! Pettää voivat kangastukset, Toki silmän huomaukset Tosi luonto synnyttää. Saari, jonka näen tuolla, Onkin ehkä vastapuolla, Kerran voin sen yllättää. Kerran, jossain hienommassa Suuren luonnon saarelmassa Itseni voin saavuttaa. Saavuttaa tuon korkeamman, Puhtahamman, ihanamman, Jota henki aavistaa. 16/4 1888 TUMMA JA VAALEA. Leski-äidillä Kaksi tytärtä Oli: tumma ja vaalea. Tytär tumma se Koko kunnalle Tuli kuuluksi kauneinna. Tytär vaalea Kävi kirkossa Sekä seuroissa uskovain. Väki vanha sen Näki kiitellen, Kylän nuoriso naurahtain. Tytär tumma se Pojat ymmälle Pani luonteenhehkullaan. Monen liekistään Saatti syttymään, Monen herätti toivomaan. Tytär vaalea Yhä ankara, Yhä vakavan muotoinen. Sulon hymysuu, Ilonliike muu Oli outoa hänellen. Tytön tumman sen Joka poikanen Olis tanssihin tahtonut. Ja hän naurusuin, Yhä innostuin Monet yöt oli tanssinut. Tytär vaalea Rukouksissa Yhä valvoi hartaammin, Ja hän haaveissaan Kävi kuihtumaan, Kävi silmät jo kuoppihin. Äiti vaaleaan Toki luottaa vaan: Hänen tiensä vie taivaasen. Mutta tummasta Hän on murheisna: "Heitä maailma, lapsonen!" "Ennen kuolisin Kuin ma hylkäisin Ilot ihanan nuoruuden." Tumma lausui niin Ja hän temmattiin Kylän tanhujen pyörteesen. Meni yö ja kaks, Kovin vaaleaks Kävi tummikot poskuet. Veri aamulla Tuli rinnasta Sekä silmistä kyynelet. Tytär vaalea Rukouksissa Päin käänsihen Jumalaan: "Sun on kunnia, Että siskoa Olet alkanut kutsumaan!" Veri nuoruuden Pian terveyden Tuotti tummahan tyttöseen: Sydän entistään Tunsi liekkiään Paloi tanssihin uudelleen. Meni yö ja kaks, Kovin vaaleaks Kävi tummikot poskuet. Jopa tanssissa Yönä kolmanna Veri ruskosi vaattehet. Veren purppura Pursui rinnasta, Kaasi kalmahan tyttösen. Kaasi päivikseen, Ettei uudelleen Noussut tummikko tanssillen. Tytär vaalea Rukouksissa Taas käänsihen Jumalaan: "Hyvin, Herra, teit, Että siskon veit -- Hän ei totellut kuitenkaan!" Kellot soivatten, Nuorten kantaen Tummaa tyttöä hautahan. Mutta vaalea Äiti raukalta Vietiin -- hourujen hoivalaan. 26/10 1888 VELDESLAAKSO Yli-Krainissa, Itävallassa. Komeat on Karavankivuoret, Juliset on alpit uhkeat. Ne ne Veldesjärven laaksomailta Myrskyn tuhotöitä torjuvat. Paljon aurinko suo paistettansa Soman Veldeslaakson lapsillen, Kansaa pulskeata kasvatellen, Hedelmiä maasta kansallen. Vapauden hedelmää ei vielä Kasva toki Veldeslaaksossa, Vaikka siellä vuorituulet huokuu, Ilma puhdast' on ja raitista. Vaikka raikkahasti iltasilla Kansa joskus juo ja kirkuaa, Hengen kielet sen on soinnutonna, Luonto ääniään vaan irroittaa. Vaikka laakson kymmenkunnat kirkot Soittelevat kilvan kellojaan, Soittavat öin, päivin, illoin, aamuin, Kansaa eivät nosta kuitenkaan. Soittakaatte, kirkot, kellojanne, Pois ne kansan työstä nukuttaa: Velttona vaan taivas-armoon luottaa, Mutta taistelunsa unhottaa. "Toivonkirkko" tuolla sinivehreen Veldesjärven saaress' uskottaa: Kuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu, Hän sen voittaa, minkä toivottaa. Petosta ja kansan peijausta! Toivonkello kunkin rinnass' on. Jokaisen on sitä helppo soittaa, Mutta työ vaan viepi voittohon. Veldeslaakson kansa nukkuu vielä, Omia ei tunne kellojaan: Maa on herrain, kansa kirkon orja, Kumpikin on jäykkä vallassaan. Terveyttä vuorituulet huokuu, Vapahina virrat kohajaa: Mukahanne, vapauden virrat, Veldeslaakson kansa temmatkaa! 28/10 1888 SYYSLAULU. Niin synkkä, kylm' on päivä, On syys jo Suomessa. Kun säilyis toivontuike Sydämmen pohjassa! Pois väistyi laululinnut Niin kauas Suomesta. Kun säilyis laulunhenki Sydämmen pohjassa! Ei kukka päätään nosta, Se vaipui turpeesen. Kun nousis raitis mieli, Sydämmen kukkanen! Palaa ne linnut vielä, Kohoo ne kukkaset, Elämä vaan kun valtaa Sydämmen syvyydet. Viel' armas päivä nousee, Valaisten Suomea, Kun säilyy valo ja lämmin Sydämmen pohjassa. 14/11 1888 KÄYNTI KOTIKYLÄSSÄ. Kun kuljin kotilaaksoon, Sit' tuskin tunsinkaan. Siell' oli kaikki toisin Ja uutta kerrassaan. En vanhaa nähnyt muuta Kuin kuun ja päivyen Ja vanhat valtatuulet Ja virran savisen. Maa, pohjaltansa vanha, Myös näytti muuttuneen: Nyt suurusviljan antaa, Mut ennen ohdakkeen. Se mökki, jossa synnyin, Matala, ränstynyt, Se uuden uljaan tieltä Jo pois on väistynyt. Ja naapuritkin vanhat, Nyt nuoren näköiset, Ei niinkuin ennen juopot, Vaan selvät, puhtoiset. Kapakkarähjän kohtaan On koulu noussunna: Ei kuulu rekivirret, Vaan laulu sointuisa. Myös kirkko, "koulun äiti", On uusi seiniltään. Mut ken se siellä nyyhkii Ja itkee yhtenään? Kaikk' uudistuu ja nuortuu, Siis miksi huudellaan, Ett' uusi polvi kaataa Kumohon kaikki vaan? Jos ränstyneet se kaataa, Niin uutta rakentaa. Myös sen työt aikanansa Uus suku uudistaa. 20/11 1888 ELIAS ERKKO. Syntyi 12/4 1863, kuoli Meranissa Tiroolissa 21/11 1888. Täällä kirjoist', elämästä etsit Totta, kaunista ja oikeaa. Suuntia loit tehtävihin suuriin, Että iloinnut ois isänmaa. Kultalankaa mieles kehräeli, Kertorunon kerran luodakseen Suomen herännästä, nousennasta, Suomen vyölle siitä kaunisteen. Suomen edistys ja Suomen nousu, Koko kansan hengen kasvanta, Mieltäsi ne lämmitti ja loisti Köyhyydessäkin ja sairasna. Joudutella halusit tuot' aikaa, Jolloin kansa luontaisvoimistaan Suomalaisen hengen värit painaa Sivistyksen joka tuotelmaan. Niinpä hautui mielessäsi suurta, Aattehesi pyrki elämään, Mutta surma armotonpa särki Parhaat hankkehesi yhtenään. Särki niinkuin myrsky puuta pirstoo, Kunnes kaikki oksat irroittaa, Sitten rungon lehvättömän luhtoo, Suojattoman varren kukistaa. Niin sun nuori elämäsi riutui, Aattehesi kuihtui nupussaan. Väärin sulle, väärin Suomellemme, Jollei toivos toteuisikaan. Sulle siellä, täällä Suomellemme Puhkee kukka, kasvaa hedelmä; Sulle siellä, täällä Suomellemme Myrskyn jälkeen päivä selkeä. 15/12 1888 JOULUHYMNI. Jumala valkeus maailman, Jumala kirkkaus taivahan, Jumala kaiken alkujuuri, Jumala elämän voima suuri, Sinulle kiitos ja kunnia, Sinulle valtakunta meissä! Kuin kätes ohjaa taivaita, Kuin tahtos johtaa tähtyeissä, Niin meitä ohjaa, johdata, Totuuttas meissä soinnuta, Asusta, Herra, itse meissä! 19/12 1888 JOHANNES TAKASEN KOHTALOSTA. Tää kansa ulkokullattu Sun haudallasi itki; Sen päälle kylvi kukkia Ja ohdakkeet pois kitki. Se nosti kiven kaunihin Sun hautakummullesi Ja hurskaat virret veisaten Se kätösensä pesi. Mut eläessäs ahkeraan Sait veistää nälissäsi, Sait sairastaa ja kuollakin -- Ei auta kansas käsi. Tää hetken kansa tuhlaten Jos hylkii parhaitansa, Sen hengen viljat halla vie Ja mierost' elää kansa. Se muilta aina lainaten Ei muille mitään maksa; Ei miehen varren mitallen Se koskaan nousta jaksa. 13/4 1889 SURUN KEVÄTLAULU. Kevähällä käyskelen Hautakumpuin päällä: Etsin velivainajaa -- Hän ei nuku täällä. Nukkuu hänkin, nukkuu vaan Kaukan' etelässä. En voi hänen haudallaan Käydä itkemässä. Syksy hänet hautasi, Kevät vaan ei nosta. Miks et, Herra elämän, Kuolemalle kosta? Joka kevät kukkia Uudestaan voit luoda, Miks et veljyt armasta Takaisin voi tuoda? Ruoho maasta puhkeaa, Noustaksensa kukkaan, Hedelmäänkin -- veljeni, Hänkö sortui hukkaan? Hänessäkin kauneus Pyrki puhjetakseen. Pyrki Suomen kunniaa Hänkin kukkiakseen. Kevät hänen rinnassaan, Niinkuin lintusella. Lintu laulaa, hän ei vaan Saanut lauleskella. Kevät, jospa noutaisit Veljyt kultaseni! Maani toivot maksaisit, Surut sydämmeni! 16/4 1889 KEVÄTRUNO Suomen laulujuhlaan Viipurissa 18 p. kesäkuuta 1889. I. Valon, päivän pojan, sydämmessä Syvä lempi paisui polttavaksi. Läksi kultalinnastaan hän maahan, Kosimahan maata morsiokseen. Missä liikkui, kylvi kultiansa, Luonnon suurisyntyisen tavalla, Elämäksi kaiken luomakunnan. Suomi vartoi armast' auttajakseen Yön ja kylmän orjakahlehista; Monen kovan takatalven kesti, Idän imut, pohjan puuskaukset, Kevähän tok' uskoi koittavaksi. Taivaan seitsenkaarta kulkiessaan Valo näki Suomi-neiden, mieltyi Kaunihimpaan sinisilmäisistä. Seitsenkaarelt' astui kukkulalle, Siitä hongan latvahan laseiksen, Alentiiksen koivun, pihlajan ja Pajupuun ja lepän, tuomen oksiin -- Huutehessa hohti metsän hapset. -- Siitä laski immen poven päälle, Mutta vaippa valkoinen sen peitti, Valkovaipan alla nukkui Suomi, Rinnassa vaan heikko toivo tykki. Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Poven lämmitti, niin sydän sykki, Vaippa valui immen ryntähiltä, Hymy vieno värjyi poskipäillä, Mut on silmä himmeä ja kylmä. Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Lämpimillä lemmensuudelmilla Vapautti immen sinisilmät Sokeudesta, jäisen kaihen alta. Nyt ne loistaa päivän päilyessä, Kuvastavat kaiken luomakunnan. Saimaa, Päijänne ja Roine läikkyy, Välkkyy etelän ja pohjan virrat Niinkuin Suomenlahden lainehetkin -- Talvell' ei kuin koskipäät vaan kuohui. Nyt ne välkkyvät kuin hohtohelmet Morsiamen kaulan kaunisteena. Mut häävaattehit' on impi vailla. Valo suurisyntyinen ei säiky: Kutoi armahansa kukkasihin, Tuorehisin, luonnonsyntyisihin, Teki tukkametsät tuuheoiksi, Vehreöiksi painoi hienot helmat, Että kuohahteli immen rinta, Kevät-tuntehet kun siellä tulvi. Valollen jo sykki Suomen sydän, Lämpimästi lainehteli mieli. Mut on soitto vielä suorimatta, Riemunkielet kesken jännitystä. Valo luonnonsyntyinen ei säiky: Etelästä kutsui päivän poika Linnut tänne, täällä syntynehet, Kutsui soittajoiksi valon häihin. Sytytti ne linnut sätehillä, Sätehetpä muuttui säveliksi, Että kaikui kaikki ilmanrannat, Ilontiusketta kun piti peippo Leivon, sirkun, kerttusien kanssa. Nousi riemu runsahimmillensa, Satakielisen kun soitto helskyi. Ylimmilleen yltyi juhlahenki, Käki valon kunniaa kun kukkui. Niin ne juhlalaulut lainehteli Yli järven, niittyjen ja pellon, Kylän kautta kallionkin rintaan, Josta kaiku vastasi ja kertoi, Että vuori ihastuksest' itki, Kuullessansa valon vihkivirttä. Säveliä tuore tuuli kantoi Joka kukkasenkin kuulustella: Eri nuotti eri lintusella, Eri kukkasella eri tuoksu. Yhtehen ne sointuivat tok' kaikki, Suomen linnut, Suomen kukkasetkin: Sytyttihän sama valo heidät. Niin kun kaikui valon vihkivirsi Suomen laululintusien suusta, Vapautti paimenen ja lauman Rikkahille luonnon laitumille; Säikkyi halla, karsas luonnon impi, Kietasiiksen usvavaippahansa, Nousi suolta, läksi liikkehelle, Pimeässä rauhatonna piili, Kunnes, kevätkielten sointuessa, Itse yökin poistui pohjolasta -- Halla hukkui valon valtakuntaan. Valonvirttä, kevätkieltä kuullen, Suomen suuri toukoaika alkoi: Höyryt vinkuivat ja lastilaivat Suomen sinivettä viilteleivät. Toiset mailta vierahilta toivat Seitsemiä touonsiemeniä, Koetteeksi kodistuuko täällä Suomen oman siemenen ohessa Ulkomaitten uusi toukovilja. Suomen suuri toukoaika alkoi, Kävi kuokka, uudenmoinen aura, Vanha pelto siementä sai uutta, Elämän loi siemenehen valo. Niin se valo Suomi-neiden voitti, Että immen kasvot kirkastuivat. Niin se paloi rakkautta Suomi, Että taivas tulta soilehteli. Niin se kaikui Suomen kevätlaulu, Että syttyi koko Suomen sydän, Yhtyi kansa valon vihkivirteen. II. Tiedonvalo ennen loisti Opinkukkuloille vaan. Harva saavutti sen sieltä, Käytti kohta valtanaan. Joukko valonjanoisena Kuihtui hengenköyhyyteen. Joskus tiedonsirun löysi, Niinkuin lasinsirpaleen. Sirut voivat vahingoittaa, Mutta huolin hoivaten Taito niistäkin voi laittaa Mökin seinään ruutusen. Siitä valonsäde tuikki Laakson mökki huonohon. Vaan ken sätehen on nähnyt, Pyrkii päivän valohon. Valonjano juurtui, suurtui, Henki alkoi viljomaan. Valon arvon kautta kansa Tunsi omaa arvoaan. Tunsi, etsi oikeuttaan, Suurempata soihtua. Noustiin opinkukkuloille, Huudettihin: "Tietoa!" Vihdoin tiedon teljet särkyi, Valo vyöryi virtanaan, Pyrki päästä joka laaksoon -- Siellä täällä torjutaan! Valo nosti puoltajoikseen Pojat päivärintaiset, Alkoi Suomen kevätkesä, Kuohui kaikki sydämmet. Naiset nousivat kuin miehet, Valo, valo huulillaan. Sydänmaankin syvät joukot Läksi valon noudantaan. Läksivät kuin paimenetkin Muinen valon kehdollen, Sieltä kantoi kallihinta Kotihinsa jokainen. Hengen hedelmät ne nousi, Nousevat nyt yhtenään: Valon, vapauden joukko Nuorisossa näytetään. Aika huutaa: Päästäkäätte _Valo kaiken kansan luo!_ Valtava kuin kevätvalo, Joka uudistusta tuo. III. Pois raunioilta laulamasta Ja jumaloimast' entis-aikaa! Kun vanhain kunto johtaa lasta, Niin uudet laulut suusta raikaa. Apina luotiin matkijaksi, Mut ihminen ain' uutta luomaan: Meit' etehen vie jalkaa kaksi, Ain' uutta työtä valmiit tuomaan. Mit' entisess' on oivanlaista, Se luonnostaan on perustamme, Mut mekin jotain kelpaavaista Myös jälkeisille rakennamme. Siis eteenpäin, työ johtajamme Ja silmät kauas aikaan luomme! Me uuden jakson aloitamme, Mut jälkeistenkin alkaa suomme. Elämä juoksee jaksoellen, Puu kasvaa kerkin vuodessansa, Niin korkeuteen päin vähitellen Myös kasvi pyrkii -- samoin kansa. Ja noustessaan soi luonnon kielet, Sen huomaa parhain leivosista. Soi Suomikin, sen reippaat mielet Ne kaikuu kevätlaulelmista. Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' yön ja sorron vallat nukkuu! Ei herätäksensä kuin ennen, Vaan niin, ett' ainiaaks ne hukkuu. Soi, Suomen laulu, nyt kuin ennen, Ett' aina valvehill' on kansa! Ei velttoon horroksehen mennen, Vaan vartioiden soihtuansa. Soi, laulu, nuorna, tuorehena, Totellen omaa luontoasi! Vapaana valon kukkasena Myös vapaa olkoon maailmasi. Niin laulu aikain vaihtuessa Keväimet jälleen palauttaa Ja maailmankin vanhetessa Se kansan hengen nuorennuttaa. ANARKISTI. Mies näki niin paljon rikkaita, Ne näyttivät onnellisilta. Mut köyhä raukka hän kerjäsi Ja usein vilussa värjätti. Mies näki niin paljon rikkaita, Mut itse hän kerjäsi. Hän kerjuhun eksyi tehtaasta, Kun siell' oli murtanut jalkansa. Siit' asti köyhtyi ja vaimo läks Luo naapurin, rikkaan ystäväks. Hän kerjuhun eksyi tehtaasta, Lapsjoukko jäi leivättömäks. Ja katuja lapset kuljeksi. Mut vanhinpa heistä kelpasi. Se oli niin kaunis tyttönen, Senvuoks se kelpasi valloillen. Muut neljä katuja kuljeksi, Yks kelpasi valloillen. Nyt isä on aivan raivossaan. Lie tuskin terve hän aivoiltaan. Hän kulkee noituen valtoja. Muut pitävät häntä hulluna. Ja kyllä hän onkin raivossaan, Mikä liekin aivoissa. 19/5 1890. TÄHÄN AIKAAN. Totta se mahtaa maailma olla Hullu ja kurja sentään, Koska ne toinen toistaan syövät, Onnea etsien sentään. Pienempiään syö suuret kansat, Rikkaat köyhempiänsä, Särkevät lemmen, luottamuksen, Polkevat ystävänsä. Syöväthän raa'at Afrikassa, Nekin syö toisiansa. Sieltäkö lie ne suuret rikkaat Etsineet esikuvansa. 9/6 1890. VIISAUDEN PAIKKA. Hän ennen näytti kuin kerjäläinen, Oli arka, raukka ja tyhjäpäinen. Mikä lie tehnyt sen? Nyt hän on reipas, rohkea, Kuin valtakunnan vartija. Mikä sen siksi sai? On viisas, voipa, mahdikas Kuin vanha virkavaltias. Mikä sen siksi sai? Voi kuinka on tuhma maailma, Kun syitä ne eivät oivalla: Hän syödäkseen kuin sai! No niin, nyt ymmärrämme sen, Mies köyhä on neuvoton, On tyhmä, arka nälkäinen, Vaan vatsassa viisaus on. Siis iloitkaamme, riemuitkaamme, Kun vatsassa viisaus on! 1890. TOTTUNUT. Papukaija kartanolla Oli aivan valloillaan, Kuitenkin kuin sidottuna Seinän luokse napukkaan. Siit' ei liikkunut hän kauas, Päivät päästään pakisi, Samat jutut mitkä muinen Talon tytär opetti. Kerran siinä istuttaissa, Juodessani kahvia, Kysyin: "Siivet sull' on, lintu, Mikset lennä ulomma?" Lintu päätään kallisteli, Näytti kuin ois tuuminut. Sitte luulin lausuneen sen: "Olen tähän tottunut." NUOT JA ME. Nuo luulevat itsensä oppineiksi, Jotk' eivät usko kuin vaan näitä Täänpäiväisiä tähkäpäitä. He eivät tahtoisi muuttua meiksi, Jotk' uskomme myös vanhaa viljaa Ja uutta omistamme hiljaa. He ovat uuden päivän narrit, Me edistyksen rattaan jarrit. He eteenpäin muka tahtovat viedä -- Mut sit' emme, suoraan sanoen, siedä. ENTINEN JUOKSIJA. Niin kaunis oli se nuorena, Niin uljahasti se juoksi, Ett' aika harva sen ohasi Ja harva ennätti luoksi. Sit' ylistettiin ja ihailtiin Ja voitti se palkinnoita Ja päivälehdissä mainittiin Sen suuria ansioita. Mut köyhän miehenpä tallissa Se laihtui nälkiä nähden. Se kiskoi raskaita kuormia Vaan elatuksensa tähden. Niin synnyltään jalo juoksija Kävi ahdasrintahiseksi, Sai pattijalkana ontua Ja joutui hylkiömeksi. Niin Polle kuihtui ja kuoli pois, Se haudattiin tässä tuonaan. Mut kenties taivas nyt kohtelee Hänt' armollisemmin luonaan. ST. DENISSÄ. St. Denissä, liki Pariisia, on vanhassa tuomiokirkossa Ranskan ruhtinassukujen hautaholvit. Näinkö ahtaat hautaholvit On se valtakunta, Jossa Ranskan ruhtinaat nyt Vetää pitkää unta? Iäkseenkö itsevalta Tänne vaipui maailmalta? Ennen takkikin ja tukka Tottelivat heitä; Noudatteli puu ja kukka Heidän kätyreitä. Kansaa painoi heidän eljet, Puissa viel' on saksen jäljet. Vaan nyt ahdingotta kansa Versoo vapahasti. Puu ja kukka voivat nousta Vaikka pilviin asti. Miss' on valta jälkeistenne, Missä sukusuuruutenne? Kysyin. Vastasiko kaiku Vaiko joku haamu: "Meidän vallan maassa murti Tieto, opin aamu. Kansa kasvoi suuremmaksi, Nousi itse valtiaksi." Mutta jälkeisenne, mitä, Mitä niist' on tullut? -- "Muiden vertaisia taikka Ovat suuruushullut." -- Eikö siitä pelastusta? -- "Kyllä -- laittakaa yö musta!" Lausuin: Tok' on kirkossa nyt Vielä yksinvalta. Mahtaa teille tuntua siis Täällä mieluisalta. -- "Kyllä, kun vaan kestäis tätä Kirkollista hämärätä." SE KOLMAS. Tiroolin kauniissa vuorimaassa Se vaunu kiiruhti kulkuaan. Siin' istui vaunussa kalvas sulho Ja nuori morsian rinnakkaan, Ja kolmanten' oli kuolema. Se vaunu vierisi vuorten halki Ja halki virtavan laaksomaan. Niin voimakkaina ne virrat hyökyi Ja vuoret nostivat huippujaan. Mut kulki sielläkin kuolema. Siell' lehdet ilmahan tuuli puisti Ja kylvi ne virran vietäviin, Ja surma paineli suukkojansa Jo kauniin rannikon kukkasiin. Niin kulki sielläkin kuolema. Mut vaunu vierisi loitommaksi, Meranin laaksohon lauhkeaan. Ja morsian seuras sulhoansa, Sen sairasvuoteelle, hoitamaan, Ja kolmanten' oli kuolema. Ja käsivartensa kietoi neiti Sen nuorukaisensa kaulahan, Ja nuorukainen niin kiihkeästi Se näytti neitoonsa tarttuvan. Mut kolmas siin' oli kuolema. Oi auta, rakkaus, kuolemasta, Mies nuori Suomelle pelasta! Niin paljon hänestä toivotaan ja Niin paljon hällä on toivoja. Mut kolmas siin' oli kuolema. Se kolmas painalti nuorukaisen Niin liki luisia ryntäitään: "On turha kaivata talven maata, Jää tänne luokseni etelään!" Se kolmas, se oli kuolema. Se julma riisti sen nuorukaisen Ja painoi etelän multahan. Jäi pohja poikaansa kaipaamahan, Jäi itkemään polo morsian. Se julma, se oli kuolema. MIKSI? Jo aikaisin, kun olit piennä, Ihailin sinuss' ihmistä, Avujen tielle syntynyttä, Elämään ilman vilppiä. Se mitä aattehissa etsin, Sinussa näytti elävän Ja sinuss' itsekkyyttä vailla Näin tahdon puhtaan, ylevän. Se tahto, niinkuin lähteen suoni, Poreili tyynnä povestas, Siit' ensi lauluvirtas hertyi, Lapsuuden aamulaulelmas. Niin itse iloitsit ja muihin Loit rakkauden lämpimän, Mut veljyesi sydän silloin Se liikkui muita enemmän. Hän innostui ja aatos lensi: Tuost' armas Suomi miehen saa, Kun koulu lahjat kukkasehen Ja avut tähkään kasvattaa. Niin kouluun pääsit. Uusi onni Sukusi täytti toivossaan. Jokainen askel uusi voitto Ja huonosti et noussutkaan. Mut koulun ahdas tunkka-ilma Söi hennot voimas nuorena. (Jos tiesin tuon, en pois ois vienyt Sinua luonnon rinnoilta.) Jo laulus elpyi -- surkastuikin Taas niinkuin touko kylmyyteen. Mut koulutunkan jätettyäs Heristyi henkes uudelleen. Taas lapsimieles puhdas into Säteili vapaudessaan, Ett' ystäväsi tuolla täällä Sinusta toivoi parhaintaan. Nyt itselles et rauhaa suonut, Vaan luonnosta ja kansasta Ja ajanvirran pyörtehestä Kokoilit kauniit' aarteita. Ne niinkuin tähtimaailmasi Valaisi mieles taivasta Ja armahalle kansallesi Ne kerran tahdoit tarjota. Mut voimas sortui innon alle, Kuin hento ratsu juoksussaan Ja aartehias isänmaalle Et ehtinytkään tarjoomaan. Niin sorruit niinkuin työmies sortuu, Aseensa vasta takonut, Ja työhön nähnyt pystyviksi, Mut silloin käsi rauennut. Halusit silloin hartahasti: "Niin mielelläni eläisin!" Sukusi rukoili ja itki Ja morsiames kiihkeimmin. Mut taipumaton oli taivas Ja Herran korvat lummessaan: Hänt' ehkä väärin kiusasimme, Hän kenties teki parhaintaan. Niin moni huima hurjaellen Elänyt harmaapääksi on. Miks sortui häness' ennen aikaa Elämä siivo, nuhteeton? Tai entispolvienko synnit Hänessä etsi kostoaan, Nuo synnit, joita harjoitellen Sovitusvereen luotetaan? Tai yhteiskunnan yhteistauti Söi hänet niinkuin hallayö, Jok' usein uutismailla hiipii Ja jyvän tähkäpästä syö? Vai liiaksiko, taivas, annoit Sun rikkauttas Suomellen, Kun monen monta toivon tähkää Noin murrat kesken kukkien? Nyt tuolla nukkuu nuorukainen Tiroolin vuorilaaksossa, Mut morsian itkee, suku itkee Tääll' isänmaassa kaukana. SEINEN RANNALLA. Viinitarhojen rintehellä, Astuen Seinen rannalla, Mieleni on niin musta, raskas, Mieleni kolkko, katkera. Mikä se vaivaa miehen mieltä, Mikä se tuottaa murhetta? Kirkas on ilma, kaunis luonto, Kaunis on täällä maailma. Suru se vaivaa, karvas murhe: Kuollut on kallein ystävä, Eik' ole armast' ainoata, Maailma puuttuu lämpöä. Vielä se kaivaa katkerammin Suomeni kansan kohtalo. Pilvi se peittää Suomen taivaan, Synkempi uhkaa turmio. Pois suru sairas! Miehen murhe Työssä se näyttää suuruuttaan. Työtä se vaatii ystävän muisto, Työtä kunnia synnyinmaan. Lemmettömänkin lohdutus työ on, Siinä hän etsii onnea. Sairaankin paras onni on työhön, Mielityöhönsä sortua. RANSKAN TYTTÖ. Imi viiniä hän jo äidistään, Joi janoon sitä ja syödessään. Niin kasvoi kuutehentoista. Nyt on hän viiniä puhdasta, Sitä hehkua enin huulilla. Moni lie jo juopunut noista. Niin kuohuu nyt hänen luontonsa Kuin puhtahin Ranskan sampanja. Se kirpoaa yli laitain. Senvuoks' ei siedä hän kahleita, Ei jähmettyneitä muotoja, Vaan kapsahtaa yli aitain. SE TYTTÖ. Hän yritti lehteä puusta, Tuo viehkeä tyttönen. Hän yritti lehteä kauan -- Ei käynyt se kätehen. Min' aattelin: riemastuttaa Voin tyttöä -- ruhjaisin Puun lehvän ja hälle annoin. Hän otti ja kiittikin. Mut halp' oli hälle lehvä, Sen lehtoset halvat vaan: Ne leikkien maahan riipi Ja tallasi jaloillaan. PARIISIN KAHVILASSA. Tyttö kaunis istuu Tiskin takana, Viehkeästi kiehtoo, Hurmaa pakana. Sinne silmät tähtää Nuorten herrojen, Luota olven, viinin, Kahvitassien. Punehdu ei neiti: Posken hipiä On kuin alabaster Hieno, hempeä. Kelle hymyn heittää, Kelle silmän luo, Jokainen voi ottaa Omaksensa nuo. Kuinka monta yötä Lie hän hymyillyt, Kun noin huulten puna Pois on hälvennyt. Mut on kauneus kaikki Yleistavaraa, Joll' on mieli auki, Nauttii, nauttikaa! Tuota nähden juopi Lasin mielellään, Käy tääll' useammin, Lähtee myöhempään. Kahvila on hetken, Hetken hauskutus. Kauemminko kestäis Tuon tytön rakkaus? VIETIIN POIS. Nyt se tyttö viedään pois, Nyt se viedään pois. Aivan niinkuin myöty ois, Nyt se viedään pois. Rikas sill' on sulhanen, Kun se viedään pois. Tyttö tahtoi toisellen -- Kuinka vanhin vois! -- Kuinka vanhin antaa vois Lastaan köyhällen, Arvostaan hän eksyis pois, Eksyis alhaallen. Rikas mies sen viepi nyt, Ottaa vaimokseen. Tyttö köyhän säästänyt On -- rakastajakseen. Niin se tyttö vietiin pois, Niin se vietiin pois. VIERAAT SILMÄT. Nuo silmät suuret ja ruskeat, Palavat etelämaiset, Ne sydämmestäni poistivat Sinisilmät suomalaiset. Eteläilmojen aurinko Nyt taivahallani loistaa. Kenties sen hehkuvat sätehet Voi katovuosia poistaa. Jos sitten etelän runsaus Minussa puhkeaisi, Niin Suomi laihon ja hedelmän Tok' aina korjata saisi. ILMOJEN MUKAAN. Kaunihilla ilmall' elän satavuotiseksi. Rumaksi kun ilma kääntyy, Muotonikin vääräks vääntyy -- Silloin tuskin eläväni uskon huomiseksi. JOKA AIKA. Lämpö seuraa valoa, Kukka kevät-aikoja, Tunne ajatuksia, Rakkauspa nuoruutta. Minua nuo kaikki kahdeksan Tunnen joka aika seuraavan. MATKAN JÄLKEEN. Matkustaissa hiukan muututaan: Nyt on mulla housut Pariisista, Liivi sekä takki Englannista, Hattu Belgiasta perujaan. Alusvaattehet on entiset, Suomen villaa, kotikutoiset. Mielenikin, juro karttavainen, Muuttumaton on ja Suomalainen. -- Missä ovat uudet aattehet? MIELENI. Kuinka lie niin mieleni Herkkä kaunihille: Miellyn joka kukkaseen, Minkäs teen mä sille! Miellyn joka rantahan, Miss' on suloisuutta. Mietin: tuohon rakennan Kotiani uutta. Aion paikan omistaa, Silloin vasta pula: Huomaan, että toivoni Pettymys on sula. Milloin muut jo hallitsee Koko seudun yli, Tai se mulle kylmenee Niinkuin vieras syli. Kylmenee. Mut kaunista Uutta nähdessäni, Tuntuu niinkuin näkisin Parhaan ystäväni. Nähdä saan ja tuntea, Omistaa en -- miksi? Särkynytkö onni lie Hetken kuplasiksi. Olisko vaan kauneus Pelkkä laulun aine: Sydämmeeni koskettaa, -- Väistyy niinkuin laine. Uuden kauneuden suo Kohdallensa tulla, Että laulun ainetta Aina riittäis mulla. Senkö vuoksi tyttönen Minut ihastutti? Laulatutti hetkisen, Jätti, kutti, kutti! Lentotähdet, jättäkää! Viel' on tyttö yksi, Aurinkoni, tok' ei hän Saane hyljätyksi. Hän jos hylkää, sortukoon Koko luomakunta. Sitte tiedän elämän Olleen valheunta. HELLI. KEVÄTLINNUILLE ETELÄSSÄ. Täält' etelästä sinne pohjolaan Jo kevätlinnut lentää laulamaan. On sydän heillä Suomen lapsillen Niin hellä, lämmin -- kyllä tunnen sen. Olette, linnut, täynnä lauluja, Suloa, rakkautta, sointuja Ja keväthenkeä -- ne kaikki, ne Myös lahjoittakaa Suomen lapsille. Ja lasten joukosta hän etsikää, Jok' uskollinen on ja ymmärtää. Hänelle tiukuttakaa erikseen Mun sydämmeni laulut sydämmeen. 2/4 1888 HÄN KOTONA. Hän on kuin rauha, järjestys, Kuin kevät-aamun henkäys. Ja hänen pikku kammarinsa, Sen pöytä, tuolit, kirjasto Ja lelut -- joutilaat nyt jo -- Niin somasti ne sointuu toisihinsa, Ett' aavistan kuin armahaksi Hän kerran kodin kaunistaa Ja kuinka hänen henkeänsä Jokainen kohta heijastaa. Kun palajaa hän koulustaan, Niin kohta muistaa serkkujaan. Niin itse unhottuu hän heihin Ja tietämättä palvelee. Mut aina sentään hallitsee: Hyvehen valta suur' on meihin, Kuin valo muovaa kukkasia, Niin hänkin ympäristöään. Ah, onnellista aikaa silloin Kuin valaisee hän perhettään. 7/8 1888. MATKAVAUNUSSA. Minä myrskyssä ja pakkasessa Kuljen kaupunkihin kaukaiseen. Matka viipyy tuiskun tuprutessa, Kylmänhenki pyrkii sydämmeen. Kenties jähmettyisin pakkasehen, Jollet sydäntäni lämmittäis. Mieleni nyt siirtyy keväimehen, Vaikka kuinka nurkat jyskyäis. Vaikka torkun matkavaunussa, Vieras kansa ympärilläni, Mielessäni kotivalkea Leimuaa, kun muistan silmäsi. Königsberg 5/3 1888. YÖLLÄ. Nuku, armas, siellä kotosella, Sisko kultasesi kupehella. Silmiesi sinitaivosen Kattaa kansi tummaripsinen. Unelmista Suloisista Punehtuvat poskuesi, Rauha täyttää sydämmesi. Sydäntaivahasi kirkkahan Uni verhoo untuvainen. Sinust' annan kaiken maailman, Ollessas noin ihanainen. Mutta yö sun näkee vainen. Königsberg 4/3 1888. VÄLTÄN PULAN. Sinä kullan murunen, Kullan puhtahimman. Minä vasken palanen, Vasken ruosteisimman. Minä kultahan kun sulan, Vältän ruostumisen pulan. 21/3 1888. AURINKONI. Kuu kiertää maata yhtenään, Se siit' ei pääse minnekään. Maa aurinkoa kiertelee, Siit' elää, siitä riemuitsee. Ja minun sydämmeni, se On pyhitetty Hellille: Hän maani, aurinkoni on Ja taivahani tahraton. 1888. HENKENI. Mun henkenikö vanhettuis? Ei koskaan, milloinkaan! Se on kuin taivaan tähtönen Ikuinen loistossaan. Se yhtyy tähtein kiertohon Ja kulkuun auringon, Maan kaikkein maitten keväimeen Se yhdistynyt on. Ja kaikkein kansain innostus Minussa puhkeaa Ja kaikkein aikain toivehet Mun toivomahan saa. Ja kiihkot kaikkein hurjimmat Mun nostaa kuohumaan. Mut sydämmeni kuvastaa Myös taivaan kirkkainnaan. Syliini tullos, immyt, siis Kevääsen ainaiseen! Sun nuoruutesi kautta taas Ma liityn nuoruuteen. Jos sitten tappais minut syys Ja talvi hautoais, Niin joka kevät henkeni Elohon puhkeais. Ja niinkuin meri virrat maan Poveensa painaltaa, Niin suonet kaiken elämän Minuhun pulppuaa. l5/1 1889. MUISTELLESSA. Maailman pauhinassa Sinutko unhotan? Sinua muistellessa Unhotan maailman. Sinua muistellessa Mieleni rauhoittuu. Maailma pauhatkoonkin, Mieleni rauhoittuu. Kuvasi sydämmeeni Suloa ammentaa, Kuvasi mielestäni Pahuuden kukistaa. Sinua muistellessa Katselen taivaaseen, Tarkastan kotijärven Tyynehen syvyyteen. VILSKEESSÄ. Joukot vilskuu ohi silmiäni, Yksin, armas, asut mielessäni. Istun, syön, juon täällä ulkona Aatokseni seuraa sinua. Katua kun astun valtavata, Silmissäni huomattavaa sata, Joukossa tok' etsin sinua, Silmies ja sielus suloa. Silmä etsii, joutuu petetyksi: Yks on Suomi, Hellikin vaan yksi. Silmää viehättää voi tuhannet, Yksin sydäntäni hallitset. Katuvarret kantaa loistavinta Tavarata kaikkein kallihinta. Silmiäni kiehtoisivat ne, Jos ne ostaa voisin Hellille. Sit' en voi. Ne hylkään hyvillensä. Köyhä lahjoittaa vaan sydämmensä. Kaksi uskollista sydäntä Kaks on rikkauden lähdettä. MERELLÄ. I. Syvästi meri huokaa, Sen rinta kuohuaa. Mut rauhallisna taivas Valoa vuodattaa. Min' olen meri, minä, Levoton, aaltoinen. Sin olet taivahani, Valoisa, rauhainen. II. Jos kanssani laivass' oisit, Jos ynnä nyt kuljettais, Niin maailman myrskyt meitä Ei epäilyksehen sais. Vaan saaren kaukaisen rantaan Meit' tuuli tuutien veis. Siell' ain' olis kevät-ilma Ja lintuset lauleleis. Siell' aina on kevät-ilma Miss' asuvi rakkaus: Siell' onnellisten on saari Ja riemujen rikkaus. III. Kuvasi, armas, kannan Nyt vasten rintoain Ja sinut itses kätken Syvällä sielussain. Voi laivan myrsky murtaa Ja kenties uppoan, Mut sinut sielussani Vien aallon pohjahan. SE. Ken ei voisi loistoakin voittaa, Kun sit' elämänsä läpi koittaa? Ken ei ulkokauneutta saisi, Kaikkensa jos sille lahjoittaisi? Rakkautta tuskin ostaa jaksaa, Myös ei myödä: -- lempi lemmen maksaa. Se on rikkain, jota rakastan, Kaunihin se, jonka omistan. UNESSA. Sinua suutelin unissani. Niin puhdas oli se kohtaus. Olin äärettömästi onnellinen. Niin syvä oli se rakkaus. Ei himon hiutua karkeata Viel' yhtynyt siihen suudelmaan, Vaan murheen sortama mieli siinä Sammutti onnenjanoaan. Mut sitten erosimme -- sin' itkit Ja minua vihloi niin haikeaan. Sen teki aatos, tuo julma aatos, Ett'emme yhtyisi milloinkaan. SIITÄ HERÄTTYÄ. Miks uskonut olen joka solun Ja joka rahtusen, hiukkasen Meiss' olleen toisiamme varten? No miksi houkko nyt uskoin sen! Kaikk' usko onko vaan pettymystä, Vaan hetken lievitys sairaallen? Totuutta varmaa vartoessa Vaan satu kerrottu lapsellen? TOTELKOON! On hulluus järjen silmillen, Kun Helliä rakastan. Mut luonnonlait on sydämmen Ja niitä noudatan. Ei järki kauan vainottu Ja vaivaiskasvuinen, Voi luonnon mieltä ymmärtää -- Totelkoon nöyrtyen! Tai kasvakoon ja nouskoon se Sydämmen suuruuteen, Niin eivät aina riitele, Vaan käyvät rinnakseen. Ja sitten -- sen jo aavistan -- Ei naura järkikään, Ett' Helliäni rakastan Kuin valo lämmintään. ILOITSE. Iloitse, Helli, pilvet pois, Ja nauti elämästä! Sydämmes auki luonnolle! Juo reippautta mielelle Elämän hyörinästä. Siks on niin kaunis maailma, Siit' että iloitsemme. Iloa suosii Jumala, Vaan murhe pitää nurjana, Ilo on kiitoksemme. Iloitsee päivänperhonen, Iloitsee kevätkukka. Syy iloita on ihmisen, Elämä olkoon ikuinen Tai periköön sen hukka. Iloa, tyyntä riemua Siis sydämmeesi päästä. Ei kevätpäivä valoa Ja lintuin riemulaulua Maan asujilta säästä. Kun joutuu syys, niin silloinkaan Iloa elä heitä. Se sydämmeesi rauhaisaan, Kuin lampun valo varjossaan, Maan myrskysäiltä peitä. Kun kuihtuu ruusut nuoruuden, Keväimen lyhyt laina, Sydämmen ilo hiljainen, Elämän puhtaan kukkanen, Se suojaa, armas, aina! Kun kohtaat milloin murhetta, Se kestä uljahana. Siit' ylene taas puhtoisna, Kuin valkojoutsen aallosta, Iloisna, kirkkaampana. VUOSI 1891. UUNNA VUONNA. On vaipunut vanha vuosi. Ja yöhön se haudattiin. Ja katkerat muistovirret Sen haudalla laulettiin. Se vuotten parvesta painui Kuin rosvokin joukostaan, Jok' ahneuskiihkossa ryntää Työkansahan rauhaisaan. Viel' uhkaushuudot soivat Ja kansa on vauhkona -- Uusvuosi, oi tervetullut, Jo Suomea rauhoita! Uus aika, oi tervetullut, Jo viihdytä voimakkaat, Ett' onnentoukoa tehdä Voi pienet kansat ja maat. Mut voima jos raa'ast' uhkaa Lait polkea pohjiltaan, Uusvuosi ain' uskollisna Käy oikeutta puoltamaan! Vie Suomen kansa kuin ennen Ohi nielujen, kuilujen, Vie vierellä kansakuntain, Läpi turmion tuiskuisen! Uusvuosi, säilytä miehet, Ain' alttihit uhraamaan: Oman voiton, onnen ja hengen, Kun vaarassa on etu maan. Uusvuosi, varjele maata, Elä synnytä pettäjää. Jos syntyy, sammuta henki, Ett'ei elinpäivää nää. Ja syntynyt liekkö jo kurja, Se painajaisvaivoin lyö! Ja ruumiinkoi hänen luunsa Ja hengentarmonsa syö! Mut uskollismieliset, uljaat, Uusvuosi, jo siunaa ne! Ja kunnioin, onnenpäivin, Uus aika, ne palkitse! Ja kansa jos missä torkkuu, Sen korvihin toitota: Olemustasi vaara uhkaa, Pysy virkkuna, valveilla! AHTAISSA OLOISSA. Korsikossa pörriäinen yritteli lentoa, Mutta varvut vaiveroiset tielle loivat vastusta. Työnsin sille sauvan pään: Nousi -- läksi lentämään! Keskeltä tuon törkyjoukon onkin nousu hankalaa: Ylös ahdingosta koittaa -- silloin alas tupsahtaa. Vaivoin, vaikka siivet on, Siitä pääsee lentohon. 30/6 KANSANOPISTORUNO. Hämäläisten kesäjuhlaan Tampereella. I. Nouskaa maamme harjanteille, nähkää kaunis Suomenmaa. Kuinka pellot viljavoivat, vetten rannat kukoistaa, Kylät kasvaa kaupungeiksi, nousten vetten vieremiin, Liike liukastuu ja teitä juoksee kolkkiin syrjempiin. Missä ennen hyinen halla särpi vuoden toivehet, Siellä nyt on talo kaunis, pellot viljan aaltoiset. Missä sorsa rauhass' ennen souti -- höyry huhkii nyt. Sitkeästi maata, vettä kansa tää on viljellyt. Nähkää täällä uuras kansa, juro, jäykkä luonnoltaan, Mut sen murtumaton tarmo viljellyt on meidän maan. Vankka tarvittiinkin voima hallaa, nälkää kestämään, Kestämähän vainovaltaa, sortumatta jännettään. Meidän isät, jäykät Jäämit, syvän kynnön kyntäjät, Kuokkamiehet, aatran urhot, kovan koulun kävivät. Lännen opit, oikeudet omistivat voimakseen, Kansan ydintä ei nähty muukalaiseks muuttuneen. Suomalaisna on se ollut, pysyy suomalaisena. Omast' itsestään ken luopuu, menettääpi kaikkensa. Kulkee vieraan varjona ja jättämättä hedelmää, Vihdoin kesken kevättänsä yöhön, myrskyyn häviää. Nytkö häviäis tää kansa, nytkö valonpäivinään? Pimeäst' on päivään päästy, ken nyt pettäis itseään? Kansansako pettäis, maansa möisi leivän kannikkaan? Luopuisiko Suomen suku parhaimmasta luonnostaan? Lännen valta meilt' ei vienyt Suomen mieltä, kieltäkään! Idän pilvetkö nyt peittäis Suomen päivän hämärään? Pimeyden joka pilkku, raakuus -- viekää meiltä ne! Mutta Suomen mieli, kieli -- niiss' on meidän valtamme. Siin' on Suomalainen pohja, suurin vaivoin viljelty, Siltä pohjalt' ellös sorru, ellös eksy, hämmenny! Siitä kasvaa kaikenmoinen jalo, kaunis viljelys, Siitä Suomen kansan onni, toivo, turva, edistys. II. Niin muinen kerran raaka rosvojoukko Se syrjäkylän viljamaille marssi, Se pellot polki, ryösti kuhilaat Ja kylän kansan, itse isännät, Nuo viljelijät, pellon perkaajat, Tuon vapautta nauttinehen heimon Se kytki käskettäviks orjikseen Ja armottomast' otti heiltä maan. Ei auttanut, vaikk' uljas kyläkunta, Kuin sankarit, maatilkkujansa puolti, Ja moni silloin taistellessaan sortui, Perintömaataan hurmein kostutellen, Kun illan rusko kultaa päivän laskun Siin' uskossa, ett' uusi päivä koittaa, Jok' auringon taas nostaa taivahalle, Tuo linnut laaksoon, maille vapauden. Ei auttanut, vaan joukko suuren suuri Löi kylän kansan, painoi pakkotöihin Ja herraks asettui se toisen maalle, Kuin omin vaivoin viljellyt sen oisi Tai omat isät panneet perustuksen. Ei siinä kyllin, että kylän sorti: Tuo rosvojoukko vielä julkeasti Ja ylvästellen kertoi maailmalle, Mink' oli suuren sankar'työn se tehnyt, Kun suuri joukko pienen heimon voitti Ja onnelliset onnettomiks painoi. Mut mennyt on se rosvovallan aika, Se aika, jolloin huokas ihmissydän, Kun riutua sai julman voiman alla. On kylä taaskin kahlehistaan vapaa, Sen oma henki särki väkivallan, Sen sankarien työt ne päivän nosti Ja vapauden linnut kutsui laaksoon. Mut miksi vielä meidän päivinämme Suur' kansakunta pientä poljeksii, Sit' ahdistellen, varsin vainoellen, Kuin rikkonut ois pieni suurta vastaan? Pien' edistystä rauhoin, rakkauksin Vain etsii, noudatellen luonnettaan, -- Ei muita sortaen ja solvaellen, Ei karsastellen suurten kunnioita -- Tuot' oikeutta itse luonto puoltaa. Miks tallataan siis luonnon kantalait? Mut kaikki sorto jäännöstä on noista Ajoista julmista ja katkeroista. Viel' luonnon oikeus ja ihmisyyden Voi häätää vääryyden ja pimeyden. III. Tää meille armas Suomen luonto Se meitä muodostellut on, Sen ankaruus, sen hyvänsuonto, Ne vaativat työn, taistelon. Me korvet täällä viljelimme, Ne kesytimme, valloitimme -- Ken uhkaa meille turmion? Meit' ei lie koskaan hemmoteltu, Siit' ansio on kohtalon; Vaan koeteltu, kiusaeltu Meit' usein raskaastikin on. Kun Luoja myötämatkan antoi, Niin työmme hedelmiä kantoi, Siit' aina kiitos soikohon! Mut väärän vallan myrkkykohtu Jos maahan sorron synnyttää, Niin silloinkin on meillä lohtu, Kun kansa uskolliseks jää: Kun itseään ei Suomi petä Ja oikeuden tiet' ei jätä -- Ken voisi meidät hävittää? Meiss' yksin, meissä itsessämme Voi olla meidän puoltajat: Kun mielet, voimat yhdistämme Niin ylhäiset kuin alhaisat; Kun tiedon tornit matkallemme Me rakennamme johdoksemme, Niin väylät selvät aukeevat. Kuin rautaverkko yhdistääpi Maakunnat toisen toiseensa; Kuin järvet järviin vieriääpi Maan halki ranta rannalta, Niin yhtyköön myös Suomen kansa Ja veren-, hengenvoimallansa Itselleen olkoon muurina. Pois kuolkoon vanha heimokiista Ja ahdas nurkkakuntaisuus! Meill' yhteinen on hengenriista, Sam' entisyys, sam' aika uus. Lait, laitokset meill' ovat samat, Isien kätten vahvistamat Ja niihin vakaa luottavuus. Tät' oikeuden vankkaa pohjaa Siis Suomi seuraa riennoissaan, Mut valistus meit' uutta ohjaa Sen perustalle laittamaan. Ei jähmetyksen kuolemata, Vaan edistystä kasvavata Nuor' etsii Suomi innoissaan. 2/8 ELÄMÄ JA LEPO. Bismarck lausuu: "Anna maata sen, Jok' on levollinen, rauhainen." Miksi sittenkin Päivyt aamusin Nousee taivahalle? Miks se nostaa maan Öisest' unestaan, Elämää luo maailmalle? Miksei luonnon maata suo Rauhassa kuin nukkuu nuo Vaipunehet kirkkonurmen alle? Jos on valvovien huoli se, Että nukkuvia tuudimme: Miksi keväimet, Nuoret, tuorehet Tervehtivät meitä? Miksei karhua Talvimajassa Lumi ainaiseksi peitä? Eläväiset miljoonat, Kukat, lintuin laulelmat -- Miksi, päivyt, herättelet heitä? Tytär nukkuu päivän noustessa, Uinuu neitsehisnä, armasna Unta autuaan. Miksi äiti vaan Nyyhkii viatonta? "Nouse, huoleton, Veljes vesill' on, Päivä tehtävää tuo monta!" Miksei umpukan Suoda uinuvan, Neiden nähdä unta huoletonta? Suurin, voimallisin elämä! Mikset mertenkin suo levätä? Miksi lähetit Maahan sankarit, Tapausten luojat! Itsetuntohon Kansa noussut on, Hyljännyt jo unensuojat. Tuntee onnenaan Käyttää lahjojaan, Itsessänsä löytää turvan tuojat. Bismarck lausuu: "Anna maata sen, Jok' on levollinen, rauhainen." Maatkoon vainajat! Unet rauhaisat! Emme häiri heitä. Maatkaa, väsyneet, Paljon palvelleet, Mekö moittisimme teitä! Mutta, luontaiset Voimat, tuorehet -- Ettekö jo unenhelmaa heitä! * * * Näen kuinka soita ja auhtoja Ketoja muokataan. Maan luonto nuortuen, tuoretta Käy viljaa kasvamaan. Ja järki kättä ja työtä käyttää Ja koneet ihmisneroa näyttää. Näen kuinka auringon valkeus Työn avuks kiiruhtaa, Ja tieto, kansojen kirkkaus, Valloittaa maailmaa. Mut muut' ei luonto voi rauhaa antaa Kuin minkä toimi ja työmme kantaa. Ja onni, minkä suo mielityö, On maassa varminta. Mut milloin -- harvoin se hetki lyö -- Työ löytää omansa? Se yhtä harvinaista on varmaan Kuin löytää oikean oman armaan. Toki levon rauhankin löytää se, Ken työss' on tunnokas, Ken vieras ollut on vilpille Ja muille armias. Työn sota, riennotkin vaikka pauhaa, Tää vanha keino ain' antaa rauhaa. YKSIN. Yksin istun ja armastelen Luonnon suurta maailmaa, En voi kuiskata kullalleni Mitä tunnenkin ihanaa. Yksin astelen murhemielin, Olen matkalla murtua. Kenen kanssa voin neuvotella, Kuka tahtoisi kuunnella? Yksin aattelen lentomielin Kauas taakse ja eteenpäin, Syvällenkin ja korkealle -- Mutta yksin, vain yksinäin. Yksin eksyn ja erhetynkin, Yksin nousen ja lankean, Yksin, itseeni luottamalla, Työni, matkani suunnitan. Lämmint' etsin tok' ympäriltä, Rakkautta tok' ikävöin: Senpä puute on kurjuuteni, Siitä kärsin mä päivin, öin. SE NAIKKONEN. Allegoriia. On nainen kiehtovan kaunis, Kuin Vuoksikin niskaltaan; Sen pyörteeseen kuka eksyy, On hukkuva kerrassaan. Se kielin viekkahin kietoo, Yhä tarjoten kultia, Donrannan ja Krimin viinaa Ja tähtien loistoa. Lupaellen untuvavuoteet, Maat, mannut ja kartanot, Mun vapauttani väijyy Sen naikkosen suutelot. Hän hekkumoiksensa vaatii, Ett' itseni unhotan, Ett' unhotan kansani, maani Ja kieleni kalleimman. Hän hekkumoiksensa tahtoo Mua hallita orjanaan, Ett' tahrisin kansani maineen Petosjuonehen kurjimpaan. Mun onneani ei etsi Se kiehtovakielinen: Hän haalii vain himon ruokaa, Mun toivoni tallaten. Hän multa nauttisi tenhon Ja mieleni saastuttais, Niin katkeruutta, en muuta Minä palkaksi siitä sais. Se portto viskaisi viimein Mun nauruksi lapsilleen: Te suomalaisen nyt näätte, Petetyn sekä pettäneen. Mut tuot' ei sieluni siedä, Ei Suomeni kunnia: Valon puolehen kansa kääntyy, Sielt' etsien voimia. Ei loisto, hekkuman pyörre Sit' eksytä aaltoineen, Jok' aina valkeutt' etsii Ja oikeutt' ohjakseen. Jos unhotan sinut, Suomi, Mun itseni parhaimman, Suon yöksi päiväni käyvän, Suon silmäni sammuvan. Jos unhotan oman kansan, Mun henkeni hettehen, Mun hyljätköön kotiranta Kuin särjetyn ruokosen. -- Naisnaapuri kiehtovan kaunis, Kuin Vuoksikin niskaltaan, Sun orjaksesi ei suostu Mun henkeni kumminkaan. KOULULINNA. Nyt sotakäskyn kuulla saatte, Siis laukku selkään ottakaatte Ja linnaan astukaa! Se linna kylässä on tuolla, Mäen rintehellä, päivän puolla, Hei, sinne astukaa! Se Suomen kivist' on ja puista, Isien töistä siunatuista Se linna noussut on. Ei pyssyin pauke, tykkein kauhu Sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu, Tok' on se pelvoton. On linnan muoto kirkas, jalo, Sen ikkunoista paistaa valo Ja mieli lämpöinen. On linnan uljas komentaja Ei kenraali, vaan opettaja, -- On koulu linnanen. Niin, sotakäskyn kuulla saatte: Nyt laukku selkään ottakaatte Ja kaikki tarpehet: Ne kynät, vihkot, muste, taulut, Ja kirjat sekä Suomen laulut, Ja olkaa urhoiset! Ken kestää linnan harjoitukset, Hän suuret voiman ilmaukset Voi kerran osoittaa: Hän näyttää, ett' on suomalainen, Jokainen, vankka muuri vainen, Jot' ei voi kukistaa. Jokainen oppii aikanansa, Ett' on myös luotu Suomen kansa Aseeksi korkeimman. Ja kukin yksityinen meistä Ei syntynyt lie turhan eistä, Vaan syntyi valtahan: Me itseämme vallitsemme Edistykseen; mut orjaks emme Suo Suomen henkeä. On maassa paljon murtuvaista, Mut mikä meiss' on suomalaista, On aina säilyvä. Siis, kaunis koululinna, loista Ja hengen velttoutta poista, Vapaiksi meitä tee! Kun kukin meistä kohdastansa On vapaa, silloin koko kansa Vapaana työskelee. VALITUS MIEHESTÄ. Miehet -- nehän maailman Tällaiseksi loivat, Naissuvulle katkeran Kärsimyksen toivat, Itse herrastellakseen Naisen loivat orjakseen. Mies on tehnyt raamatut Varsin väärät, nurjat, Joiss' on Eevat kuvannut Sekä Saarat kurjat, Joilla vaan on huolena Omenat ja lapsensa. Senpä vuoksi vielä nyt Nainen lasta kantaa. Ruokahuolet, keittelyt Mies nyt hälle antaa. Tuskin naisen salliskaan Pistää päätään maailmaan. Mies -- no kukas sitten muu! Naisen pisti häkkiin, Jossa raukka tuhmentuu, Jääpi niinkuin säkkiin. Kureliivit -- eikö net Lie tuon häkin jäännökset. Ken se neuvoi uskomaan Miestä naisen pääksi? Juuri miesi, noustuaan Oikein itsekkääksi. -- Ikäänkuin ei naisessa Äly oiskaan hienointa! Mies, se julma, kylmä pää, Nytkin ottaa, jättää. Nainen tuskin hirviää Tarjotakkaan kättään. Mies -- se hävyttömintä! -- Mont' on yksin jättännä. Sama mies, se vietävä, Kaikki vallat johtaa. Senvuoks sota verisnä Maailmaa nyt kohtaa. Olis nainen vallassa, Sodat käytäis sanalla! Olis nainen vallassa Edes miehen verran, Silloin totta maailma Parannettais kerran, Epäkohtaa tuskin jäis -- Pois ne kaikki pyyhittäis. Vaan nyt voittoon pyrkien, Sotaa, sotaa käymme; Kaikki keinot koitellen Salaa, julki näymme: Miehen sydän -- ensin se! -- Järjen kyllä voitamme. Sitten, naisen johdossa Kun on kaikki mielet, Maassa saadaan oikeutta, Soipi sovun kielet. Mieskin, vanhan tavan vuoks, Pääsee neuvopöydän luoks. NAISESTA. Maankulkijoitten kummana Käy pyrstötähti taivasta. Sibillan lailla ennustaa Se sotaa, nälkää, kuolemaa. Sit' uskoo taikain uskojat, Mut järjelliset nauravat: Tuo kaasutähti ennustais! Sen arvon sais, Vaikk' itsetietoista ei sielua Sen löyhäss' ainehessa asusta. Mist' äly sille puhkeais? Inehmo itsetiedoton Vain luonnon leikkihyrrä on. Kun usva aamun silmillä On vailla rajapiirteitä, Niin aurinko ei armainnaan Sen läpi pääse loistamaan. Siks etsii usva muotoja Ja siittää kultakastetta: Niin päivyt seitsenvärisnä Voi päilyä, Ja kastehelmen kautta kuultaen On valo mettä luonnon huulillen Ja luonnon sielu säihkyy helmestä. -- Tät' ennen nainen usvana On ollut järjen otsalla. Nyt tiedon päivän noustua On nainen helmi loistava: Kun uskon kaaos haaveineen On saanut järjen rungokseen, Kun tunteen-usva piirteet saa Ja taide mieltä kirkastaa, Niin nainenkin täys-ikäisen On kasvuinen. Ja silloin yhtä hyödyllistä on Mies taikka nainen johtaa taistelon, Kun ihmiskunt' ei kulje ontuen, Vaan sukupuolet, ymmärtäin Tointoistaan, käyvät vierekkäin. Siis edistyksen vapaus On meillä yhteiskalleus. Sen kautta aukee yhteistie, Jok' eteenpäin meit' ynnä vie. Siis vapahaksi naisen työ! Pois naisen hengen tieltä yö! Pois ahtaat aatekerrokset, Yön jättehet! Niin näköpiirit uudet aukeaa Ja olot täyteläämmät puhkeaa, Kun kunkin luonto voittaa oikeudet. Mut nainen tok' ei milloinkaan Voi luopua naisluonnostaan. VUOSI 1892. ILTA TYYNELLÄ JÄRVELLÄ. Tuoll' alhaalla välkkyvi pilviä, Siell' aivan siintävi taivas. Ja siellä, aaltojen kulkija, Näen riippamastoisen laivas. Ja eiköpä siellä leijaile Maailma, jonnekka kuljemme. Kuu siell' on ja laskeva aurinko, On metsä, kallioranta. Mut huiput niillä on hornaan päin Ja korkeuksissa kanta. Siell' astuu nauta ja ihminen Kuin kattolautoja kärpänen. Maa siellä on aivan nurjin päin, Mut taivas on taivaanlainen. Maan oloja järvikö pilkkaa näin, Niin onko se veitikkamainen? Tai liekkö sen käännetty maailma Vain aallon nukkuvan unelma. YKS. On maassa monta rientoa, Mont' uskoa ja toivoa Kuin metsän latvoja. Ne rinnan kilpaa kasvakoon, Ne vievät työhön, taisteloon. Mut kalleinn', armainna On sielujemme suvantoon Tää maamme painunna. Jos riennot nostaa kiistoja, Se elämän on luontoa, Yht' emme unhota: Taas vaaran, sorron uhaten Mielt' yht' olemme jokainen Kuin vuorta harmaata: Tää Suomi, summa rientojen, On meidän runkona. Meit' innostuttaa valistus, Lain turva, voima, vapaus, Meit' ohjaa oikeus. Mut niille työtä tehden, ne Kun kansan omiks tahdomme, Meiss' yks on toivomus: Ett' isänmaalle, Suomelle Niist' elpyis kukoistus. Kun toimi, taito, ahkeruus Ja hyve, kaunis kuntoisuus Tääll' ilmi puhkeaa; Kun karttuu riista, rikkaus Ja viljelyksen vilkkaus -- Nuot meitä innostaa. Mut intoon liittyy ajatus: Noin kukkii Suomenmaa! Ja viljelys kun versoo niin, Ett' ihmishenki kauneimpiin Helähtää kukkasiin; Kun tiede, taide helmivät Ja soiton, laulun helkkinät Kun suoltuu sydämmiin: Saa Suomi mielet kylmimmät Ihastuskyyneliin. Kun kansa kaikin lahjoineen On hedelmöivä Suomelleen Kuin pelto viljava, Niin hallan hammas murretaan, Ei vihollisen sortokaan Voi maata turmella. Ken ihmisyyttä laihossaan Voi suohon sulloa? Kuin järvet sadat tuhannet Ja virrat, kosket kuohuiset Tät' yhtä kaunistaa, Niin rikkahimmat rientomme Ne kuohuvat kaikk' yhdelle: Se yks on Suomenmaa. On sydän meille maamme, se Elomme nuorentaa. HÄMÄLÄISTEN LAULU. Uusi laitos. Suin emme suurentele me, Tok' arvoamme tunnemme, Kun meilläkin on työ: Me viljelyksen vartijat Ja korven kolkon raatajat. Ei leikin, jouten, mieroten Tää kansa leipää syö. Työ tyyni, jäykkä, kuuluton Loi viljat meidän peltohon Ja poisti hallayöt. Niin savinen kuin liejumaa Se kasvaa viljaa, pellavaa, Niin nostaa kylät, kaupungit Ja kultaa vetten vyöt. Nää laajat viljelykset me Ain' uskollisna suojaamme, Kuin ennen, vasta myös. Näill' armahilla rannoilla, Hämeemme kyntökunnailla Sä, entispolvi ponnekas, Yöt voitit, synkät yös. Yöt kestit, sorron, kuoleman, Myös voitat öistä julmimman, Sokean hengen yön. On Häme hidas, moititaan, Mut valonviljaa korjaamaan Se ensi miesnä rientänyt On, tehnyt suuren työn. Hitaita milloin kiusataan Meit' itsestämme luopumaan Ja mit' on kalleinta. Mut aikanaan myös pontevat: Kun muut jo rientoon uupuvat Ja kesken heittäisivät työn, On meissä tarmoa. Ja vapauden ytimen Me tallennamme Suomellen: Itseisen luontomme. Vapaana kun tää pohja on, Niin vilja Hämeen vainion Myös kattaa kauneudellaan Ja kypsyy korjuulle. On Häme pellon, vetten maa, Työn, toimen, viljelyksen maa Ihanarantainen. Kun minkä tänne istutat, Sen juuret syvään juuttuvat. Muut laulun tallensivat, me Totuuden siemenen. Voi aika muuttaa kuortamme, Mut sydämmemme luonne se On Suomen selkäpii. Kuin harmaat louhivuoremme Me pettämättä kestämme, Meiss' ain' on Suomi vankkana, Muut joskin horjehtii. Siis nouse, loista, Hämeenmaa, Ja kanna Suomen kunniaa Aikoihin vastaisiin. Kuin honka pulska pilvihin, Niin nouskoon kirkkain toivoskin, Mut työsi aina juurtukoon Sun luontees syvyyksiin. KAKSI NÄLKÄÄ. Kamarissa istui koulupoika, Käsi poskell', itku silmässä. Poloiselta silt' ei luku luista, Vaikk' on kirja auki pöydällä. Vasen käsi kantaa pettupalaa, Sille silmä kyyneliä valaa. Poski kalpea, hän istuu siinä, Neuvotonna kaipaa neuvoa: Rahaa, ruokaa kodista hän vartoi, Mutta näytteheks sai pettua, Mustaa, katkeraa kuin murhe itse, Joka polttaa, viiltää sydämmitse. Hyyryt, koulumaksut häntä painaa, Eväsleipä kaikki lopuss' on. Kotipuolta köyhyys ahdistaapi, Täällä hän on outo, turvaton. Kouluhun miks äiti lastaan laittoi, Viimeisen ruisleivän hälle taittoi? Miksi hälle tiedon-into luotiin, Vaikka koulunkäynti kallis on? Miks ei oppi ostamatta vuoda, Niinkuin virtaa säde auringon? Raha poistaa rikkahitten surun, Köyhäkin tok' kaipaa tietomurun. "Viime viljaleivän, poikaseni, Mukanas sait", äiti kirjoittaa. "Viime leivän, viime markat annoin, Nyt en penniäkään irti saa. Kotona on meillä pettu silkka, Sille särpimenä maidon tilkka. Isäsi läks etsimähän työtä, Rautatielle luulen mennehen. Mutta kultaa sieltäkään ei kuulu. Vanhin siskos läksi mierollen. Nuorin nukkui rinnoilleni vasta, Taudin tuska kiusannut on lasta. Lapselta on työläs työhön päästä -- Jospa edes mistä työtä sais! -- Eiköhän ne herrat kaupungissa Sua, poikaseni, armahtais. Sitten, kunhan kasvat suuremmaksi, Voisit nousta maalles maksajaksi." Poika nousi tuoliltaan. -- "Oi, äiti! Kärsimyksiäs en sietää voi. Suruttako poikas ruista söisi, Kun sun mieltäs kurjuus katkeroi? Avuksesi tahdon työhön rientää, Kodin kärsimyksiä niin lientää. Koettaa tahdon enkö toimeen pysty, Kättäkin kuin kirjaa käyttämään. Mies se täytyy minustakin tulla, Eihän kurjuus kestä yhtenään. Kerran päivä Suomellekin loistaa, Ruumihin ja hengen nälän poistaa." AJATUS JA JULKISUUS. "Ei uskon asioista saa Noin julki aatella. Jos mieles muista eroaa, Se itse tallenna." Jos luonto tuntee rinnassaan Erikoisen kukkasen, Se eikö käyttäis oikeuttaan, Sen tuoden ilmoillen? Niin saarnatkaatte orjille, Mut luonto vapaitten Ei sammu -- julki puhkee se, Valohon aueten. Lie Sokrateskin luontoa, Mut vastoin kansaa hän Julisti uutta uskoa -- Se maksoi elämän. Ja Galileikin munkeillen Maan pyöreäksi loi. -- Kun totuus pyrkii ilmoillen Niin minkäs sille voi! Niin Lutherit ja Zvinglit -- he Miks eivät vaienneet? Ois rauha jäänyt kirkolle Ja kansat uinailleet. Elämä ei voi vaieta, Vaan uhkuu uudelleen. Niin vanhan viljan kuoltua Uus nousee kukkaseen. Niin pienillä kuin suurilla On riemu rinnassaan, Kun valon nähden puhjeta He voivat maailmaan. Valohon, julkisuutehen Myös aatos kirmahtaaa. Ken luvan antoi? -- Luonto sen Vapaaksi oikeuttaa. JULKISUUS. Se aik' on mennyt menojaan, Jolloinka munkki yksin luki, Ja oudon kielen kauhtanaan Hän kaiken viisautensa puki. Maat silloin paavi pannasi Ja pappi sielut kahlitsi Siteillä hirmuisilla. Nuo kahleet katkoi aika uus Ja julkisuus. Sen hengen aik' on sammua, Jok' arkaeli julkisuutta Kuin konna siivo-seuroja. Ja ken nyt kätkee viisautta Ja tietoa kuin saituri, Hän rakkaudetta kuihtuvi Kuin kellarissa kukka. Valohon pyrkii aika uus Ja julkisuus. Niin ennen valhe petosta Opasti, kutoi juorujansa Kuin lukki viekas verkkoja Ja niihin juoksi tuhma kansa. Nyt ajan sana julkinen Kuin päivä paistaa kansoillen, Tuop' oikeudet ilmi. Niin kansat ohjaa aika uus Ja julkisuus. Niin monta kertaa polkenut On julkisuutta väkivalta, Mut oikeus on tempaissut Taas sanan irti painon alta. Se sana, lentoon päästyään, Taas levittääpi siipiään Ja tuomii painajaiset. Vapaaksi pyrkii aika uus Ja julkisuus. Valittiin ennen harvat, nuo Sai kuulla julkisuuden kieltä; Nyt sanat kiitää kaikkein luo Ja kuulustelee kaikkein mieltä. Kuin ilma, päivän paiste, niin Vapaaksi sana aiottiin Ja omaks ihmisille. Nyt jokaist' etsii aika uus Ja julkisuus. Käy, vääryys, julkisuuteen, käy! Niin oikeus ryntää sulle vastaan. Käy, pahe, ilmoillen ja näy! -- Jos pimeys vaan päästää lastaan, -- Niin hyve, kunto voimakas Ne valoss' on sun voittajas, Ja mik' on outo, tumma -- Ne kaikki vatvoo aika uus Ja julkisuus. VUOSI 1893. MERIMATKA. Laiva kotirannassa Kauan vartoi lastissa, Vartoi myötätuulta, Viedäksensä maailmaan Tavaroita Suomenmaan, Vartoi myötätuulta. Tuuli heräsi, Purjeet kohosi, Kotiranta jäi ja jäi. Monet hellät sydämmet Sinne jäivät -- liinaset Liehuivat vain sieltä Rakkauden kieltä. Kotiranta jäi ja jäi. Oikein oiva vauhtia Mennään alkumatkassa, Kautta tuttujen salmien, Tutun tuulen liekuttaissa, Laivan mieli ja miehien Kiitää kaukaisissa maissa. Mutta mielen lentokuvat Tosityössä kukistuvat. Joutuu sitten ilmat kurjat, Vaihtomieliset ja nurjat, Tuuli kieppuu siellä täällä Eikä viihdy millään päällä. Idät, lännet, pohjat pyörii, Kaikki ilman kulmat kierii. Ilmattaret, hurjat naiset Pitävät kai tanssiaiset. Kulkee monet virtaukset Ristiin, rastiin, Vaan ei mitkään viimahdukset Viihdy mastiin. Perällä kun pohja teutoo, Kokass' etelä jo reutoo, Kumpikin ne jättää pian Uuden tuulen tulla sijan. Moisten henkivirtain kanssa Lainehet käy kummissansa, Sinne tänne huikennellen, Neuvotonna lieksahdellen. Mielessä on suuntaa sata, Mut ei yhtään vakavata. Jotain uutta tuumaa tässä Harkitaan -- lie syntymässä. Niin akanvihuri äkkipää Nyt ryöpsähtää. Sen iilipilvi lennättää. Se luulee laivat kääntävänsä Ja luonnonvoimat säntiltänsä Ja merenpohjat nurin närin, Sielt' etsivänsä salakarin Ja siihen ruhjovansa laivat, Niin päättävänsä matkavaivat. Se kohisee Ja tohisee, Se nostaa meren huomiota Kuin nousemass' ois suuri sota. -- Kun laivaväki Sen kumman näki, Se kietasiikse öljytakkiin Ja rasvalakkiin, Niin valvovaksi Ja hartahaksi. -- Mut iilipilvi vihuroi Ja räiskää, roiskaa minkä voi. Se sataa rapsuttaa Ja laivaa liekuttaa. Se puskee, pauhaa, pohtaa, Kuin uhkamieli sukeltaja Tai ahnas aarteen tavoittaja Se syvyyksiä kohtaa. Se väsyy, taukoaa Ja jälleen ponnistaa, Mut väsyy aina vaan Ja vaipuu, pettyneenä voimistaan. Laivan mielestä ei jää Matkan pää. Vaikka venhe väylältään Joskus poikkeaa, Se tok' yhtenään Sinne palajaa. Noutain hetken tuulten tarkoitusta Matkustaja voittaa kokemusta. Vanhan tuulen maininki Silloin tällöin loiskuvi, Laivan kylkeen läikähtää, Hervotonna siihen jää. Sekin suunta puski aikanaan -- Raukeaa nyt vuorostaan. Illan tullen tuuli herää, Aallon henki virkoaa. Vieno myötätuuli Purtta tuudittaa. Laivan saumoiss' ei nyt ruska Myrskyn tuska, Mennä vierii verkalleen. Ei se kieku Eikä lieku, Vettä viiltää tasaiseen. Ilmass' ei nyt kuulu uhkaa, Ei se vongu, sen kuin suhkaa, Niinkuin palkeet seppää palvelee. Yö jo lähenee. Vilvas tuuli purjeet pullistaa. Laineet haastelee -- Ken se luonnon kieltä oivaltaa? Merimies nyt harrasna Seisoo laivan kannella. Kirkossa hän nuokuten Kuuli saarnat pappien. Täällä tähtitaivaan alla Mielellä nyt valvovalla Luonnon sanaa tarkastaa. Luopi silmät meren yöhön: Sieltä kiiluu, kimaltaa Miljoonia parvia Kipunia Kirkkahia Niinkuin kiiltomatoja, Siin' ne välkkyy öisess' aallossa. Syvyydessä helmiä, Korkeudessa tähtiä, Mieless' ajatuksia, Työtä, vaivaa matkalla -- Siin' on luonnon totta, kaunista. Taasen aamulla Ilma uinahtaa, Purjeet mastossa Jouten tutajaa, Laiva näyttää torkkuvan. Merimieskin kopissaan Kuuluu kuorsaavan. Toiset korjaa touvia Taikka paikkaa purjeita. Päivä paahtaa taivaalta. On suuren suurta ja mahtavaa, On juhlallistakin täällä, Kun meri taivasta kuvastaa Näin kirkkahalla säällä, Kun syvyys huokuu, huokuu Ja laiva hiljaa nuokkuu, Kun merimies laulussaan Käy kaipaamaan: "Niin kaukana kuin on maa ja taivas Toinen toisestansa, Niin kaukana täytyy merimiehen Kulkea kullastansa. Tuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!" Tyyntä kestää kauemmin, Kestää päivän, toisenkin, Kestää ikäviksi. Mitä hautookaan Syvyys kohdussaan? Mitä aikoo avaruus? Ikävä kuin ikuisuus Äärettömän suuruuden on hiljaisuus. Meren laine laiskuuttaan Homehtuu; Luonto työstä, työstä vaan Uudistuu. Kapteen nurkuu: "Ennen myrsky, Ennen hurja aaltoin hyrsky, Kuin tää veltto toimettuus!" On taas ilta. Kokkapuolta taivahilta Äänettömät liekit väikkyy. Tuulee täältä, tuulee sieltä, Vastatusten laineet läikkyy. Meri kantaa salamieltä Syvyydessään. Mutta yöllä tuuli uhkee Valtaan puhkee. Meri uuden suunnan saa, Yö ja myrsky liittoon yhtyy, Työhön ryhtyy, Raivopäisnä mellastaa. Voimallisna aallot riehuu, Kiihtyy, kiehuu, Kuohuu, korskuu, Pauhaa, parskuu, Ylös mastoon roiskuaa. Jyskii, Ryskii, Laivan laitaa pommittaa: Saumat oihkaa, Ruskaa, voihkaa, Niinkuin sairas kajuutassa, Outo merta kulkemassa: -- Hän surkeuttaan vaikeroi, Kuin kurja sill' on elämä, Jok' itseään ei auttaa voi, Niin kurja, niin kurja elämä. -- Liekkikäärmeet uivat ilmassa, Kirjaellen merta, taivasta. Pauhinalla sortuu pilvet, Kuin ois yössä inhat ilveet, Sota julma, miekat, kilvet Vuoroin siellä singahtaisi, Kolkko vääryys voiton saisi. Meri paisuu palleaksi, Syvyys vuorehtii ja pärskii, Milloin pyrkii pilviin asti, Milloin aalto laivaan tyrskii. Ilm' uhkii Ja puhkii, Se huokuu Ja vonkuu Ja mastoissa vinkuu. -- Jo lasti roikkuu kallellaan, Mut ilma kiihkoilee ja yltyy vaan. Tuntuu kuin ois viime hetki, Meren pohjaan suorin retki, Synkkää täällä, synkkää siellä, Viittoja ei laivan tiellä. Mutta kapteen karjuu yössä, Miehet ankarass' on työssä. Ne kääntää Ja vääntää, Ne veivaa Ja reivaa. Eivät päästä valitusta, Taisteluhun pelko hukkuu. Riehukoon yö, korppi musta, Kerran, kerran sekin nukkuu. Aikansa Kaikella. Vaihtuu tuulet, myrskyt muuttuu, Luonto suuntihinsa suuttuu, Ottaa uusia. Yön työt päivä paljastaa, Lastin rippeit' aalto kantaa: Siinä uivat pitkät parret, Paksut palkit, hoikat hirret. Tuolta masto loitompaa Siintää, niinkuin hukkuvainen Auttajalle kättä antaa, Vaikk' on apu myöhänlainen. Miss' on nyt tuon laivan väki? Rannallako? Pohjassako? -- Taivas tietää, myrsky näki. Mut on monta laivaa muita, Myrskyn halki ohjatuita: Toiset suurten perhoin lailla Purjesiivet pullistaa, Jotkut siipiä on vailla; Niitä höyry ryskytellen, Itseenluottain, intoellen, Suoraa suuntaa kuljettaa. Vapahina, uljahasti Ulappaa kaikk' uivatten. Miksi? Mistä? Minne asti? Itse tietköön jokainen. Kukin vastaa matkastaan, Päästyänsä satamaan. Aamun rinnoilla Myrskyn kohdusta Syntyi reipas myötätuuli, Pulloposki, paksuhuuli. Tarttuu laivan purjeihin, Niinkuin poika urhoisin; Se kuin pilvissä Laivaa lennättää, Että silmissä Siintää matkan pää. -- Sydän oikein lämpiää. -- Viippoo, vaappoo, laiva luikuu Aallon harjalt' toisellen, Merikarjut vierell' uivat, Hyrskis, tyrskis kilvaten. Mieli rannan riemuja Kuvaa kultaisiksi. Tuuli purtta jouduta! Miksi viivyt, miksi? Merimies nyt rauhassaan Työskeleepi laivallaan. Lasti kalteva Täytyy korjata, Että väistyis vaara silloin Kuin taas myrsky mylvii milloin. Hetipä tuuli tuittupää Kääntyy toisahalle, Vinha aalto viilettää Laivan loitommalle: Riutuu mielen toivehet, Toiveet liika varhaiset. Tuuli tyyntyy vähittäin, Nukkuu, raukeaa. Tuulen vuoteheksi käy Sumu sankka, tiet' ei näy. Tuskin huomaa mistä päin Reitti aukeaa. Mutta merisairas se Nousee kannelle. Rantalintuja Lentää laivalla. Kalastajat kuutoista Tuovat kaloja. Terve, oudon rannan tervehdys! Terve, kaikkein kansain veljeys! Herää tuuli uudelleen, Tuutii laivaa hiljakseen. Illan suussa sumussa Venhosta Luotsi nousee laivahan, Tuttu monen kulkijan. Yö kun on Valoton Eikä kuu ja tähdet riitä, Näyttää tulimajakka, Toinen, kolmas tietä siitä Meriportilt' oudolta Rantaan kaupungin. Kun on halki päivää, yötä Nähty vaivaa, tehty työtä, Joutuu vihdoin satama -- Kuka vartoo rannalla? Kenen silmä siellä palaa? Terve, ranta rauhaisa! Joskus, joskus merimieskin Rauhaa halaa. Tyynessä nyt valkamassa Laiva seisoo rauhassaan, Kuin ei myrskyss' ankarassa Taistellut ois milloinkaan. Mut sen ympäri ja yllä Elämää on yltäkyllä, Pauhinaa ja paukkinata Puuttumata. 1889-93. SUOMALAISEN TEAATTERIN SYNTY. Kirjoitettu Kaarlo Bergbomin syntymäpäiväksi 2 p. marrask. 1893. Lausuttu suomalaisen teaatterin 25 vuosipäivänä 10 p. marrask. 1894. Kas kuin lapset leikissänsä Häämenoja näyttävät, Kaks on hääparina tässä, Onnelliset, viehkeät, Kolmas pappi vihkimässä, Sitten tanssit ketterät. Kaikki käy kuin elämässä, Leikiksi ei muisteta, Lastuviuluansa soittaa Nuorin poika pankolla, Ilon, innon valta voittaa Mielet pienten parvessa. Toinen näytös: lapset leikkii Vanhain perhe-elämää: Tyttö tuutii vauvalasta, Kehtovirttä visertää, Poika kengittää hevosta, Puuhevosta säyseää. Kaikki käy kuin elämässä, Leikiksi ei muisteta, Onhan herkkä lapsen tunne, Miel'kuvastin kirkasna. Sinne pienet kiitää kunne Suuret ajan virrassa. Kolmas näytös: lapset leikkii Hautajaisten menoja: Pieni kuoli, kellot soivat, Soipi laulu surkea. Vanhempainkin mielet voivat Tuota kuullen mustua. Kaikki käy kuin elämässä Leikiksi ei muisteta, Aik'ihmisten tavat toimeen Puhkeavat lapsissa. Noin heräisi taide taimeen -- Kun ois tuota hoivata! Neljännessä näytöksessä Nuor' on impi tuskissaan: Ilmoille hän tahtois tuoda Kuvat kummat sielustaan, Elämän kaikk' eljet luoda, Nähtäviksi maailmaan. Tahtoisi kuvata konnan Kujeillensa, koukuilleen, Näyttää narrin naurettavan Elävänä, ilveineen, Sankarinkin kunnokkahan Kantaa arvon kirkkauteen. Tuost' on impi tuskissansa, Ei voi auttaa äitikään: Isä tyttärensä toivot Pitää melkein leikkinään: "Turhia nuo tuskat, raivot, Paras mennä miehelään! Papiksi et kelpaa, tyttö, Muuksi et voi toivoa." -- "Suo mun luoda elämästä Maailmalle kuvia! Elämästä -- juuri tästä Tulkita suo totuutta!" Silloin sankar' immen luokse Astuu, tarttuu kätehen; Taiteen pappi luontoansa, Valpas, säihkysilmäinen, Euroopainen koulultansa -- Sydän suomalain on sen. Immen temppeliin hän viepi, Siellä hoitaa, kasvattaa. Alkaa sitten viides näytös, Esirippu kohoaa: Immen sanat, kasvot, käytös Elämätä kuvastaa! "Suomalainen teaatteri!" Huutaa kansa innoissaan. Silmät säihkyy riemumieltä, Eläköötä huudetaan, Talvi riutuu suven tieltä, Kukat kasvaa tukkunaan. Kukkihin se impi peittyy, Luonnon kevät tullut on, Linnut laulukielin saavat, Soitto liittyy voittohon, Parantuvat tuskat, haavat, -- Ihme aavistamaton! Viides näytös kestää vielä, Suomalainen näytelmä, Sama impi toimii siellä, Kuningatar helmivä, Elämän, totuuden tiellä Palvelee hän ylintä. Palvelee hän kauneutta. Mutta ylipappina Opin on ja luonnon tuote, Jolla ain' on varalla Viisas lause, varma luote: Kaarlo Bergbom -- kunnia! TYÖKANSAN MARSSI. Työkansa, nouskaamme! Tuo entisyyden loistoisuus Ja nykyisyyden mahtavuus On työtämme. Nyt painavatko meitä ne! Ne niskoiltamme puistamme. Täysikäisiksi kypsyttää Meit' aika tää Ja neuvoo menneisyys. Työkansa, nouskaamme! Työ korkeimman on tahtoa, Mut kurjuus orjan kahleita -- Ne katkomme. Siks emme raada juhtina, Vaan luonnon eturinnassa, Valoa kohti pyrkien, Töin, taistellen -- Se meidän valtatie. Työkansa, nouskaamme! On meissä Suomi suurinna Ja kansan voima vahvinna, Me nouskaamme! Kun perhekunnat, lapsemme Me valvehille nostamme, Ne uuden voiman tenhokkaan Tuo maailmaan Ja Suomen vahvuuden. Työkansa, nouskaamme! Meit' osa kallis vartoaa, Töin, toimin, voimin valloittaa Sen tahdomme. Työn kunnia, työn arvo, ne Ja valistus on toivomme, Kaikk' oikeudet tasaiset, Tiet avoimet Ja veljein vertaisuus. VUOSI 1894. NUORUKAISEN MUISTIKIRJAAN. Nuorukainen, soihtuasi kannat, Tulta nostat, nostat korkeaan. Valaistako maailmaa sen annat Vaiko tuotat murhaa mailmaan? Elämätä vaiko kuolemata Ympärilles luonet hehkullas? Rakennatko maata ihanata Vaiko turmelet sen tarmostas? Elämäsi antaa vastauksen: Kuinka kesyttää voit luontoa, Toteutatko maasi toivomuksen, Sulle totuus onko kalleinta. Horjahtanet -- nouse pontevasti, Pyri kehnosta ain' oivempaan, Pettää voivat voimas useasti, Hyvä tahtos älköön milloinkaan! 1888-94. HALLITSIJAPARIMME HÄÄPÄIVÄNÄ. Lausuttu Keisari-Suuriruhtinaan Nikolai II:n ja Aleksandra Feodorovnan hääpäivän juhlanäytännössä Suomalaisessa teatterissa 26 p. marrask. 1894. I. Niin sankka usva joskus peittää maan, Ett'ei voi siintää valon tuikekaan, Käyp' ihmiset kuin raskaan taakan alla Ja himmeen silmän kohtaa kaikkialla, Töin tuskin toivo jatkaa lentoaan. Se jatkaa sentään: Halki usvien Se pyrkii ilmakertaan kirkkaasen, Sen silmä etsii tähtimaailmoita, Siks yöt ja myrskyt, tyrskyt sit' ei voita, Se löytää aina valon sätehen. Se halki syksyn, talven pakkasten On voinut löytää uuden keväimen, Ja kautta takatalven, keväthallan On toivo löynnyt lämmön, valon vallan Ja hedelmiä luovan kukkasen. Niin nytkin Suomi suruharsossaan Jälestä vankan rauhan ruhtinaan Luo silmät puoleen nuoren valtiaansa Ja lohdutus on hänen rinnallansa: Ihana "Päivänpaiste" loistossaan. II. Kun päiv' on noussut valtaistuimelle, On kevät-aika, luonnossa on häät Ja siivet kasvaa luonnon nuoruudelle, Elämän riemun kaikkialla näät. Valoisa lämmin lainehtien kierii, Avaten kukkasen ja linnun suun, Vapaina tuulet tuoksii, virrat vierii, Virittää voimat työhön siunattuun. Näin luonnonvaltakunnat pienet, suuret Omia seuraa peruslakejaan: On heillä eri luonne, tavat, juuret, Mut kaikki luottaa valon valtikkaan. Se valtikka se seuraa oikeutta, Ikuista, joka mailmat järjestää; Hyvyyttä seuraa se ja rakkautta, Jok' eri muodot sointuun yhdistää. III. Terve, nuori oikeuden turva! Terve, sulo lemmen "Päivänpaiste"! Sulle suuret es'isäsi näytti Oikeuden, laupeuden tietä, Jonka kahden puolen kaunihisti Kansakuntain riennot kukoistavat, Kaikk' edistys, valistuksen vilja, Vapauden ilmanalan anti, Nopeasti nousee tähkihinsä Alamaisten onnen vahvikkeeksi, Hallitsijan töitten kunniaksi: Kansan onni valtiaalle kiitos. Tällä tiellä kaunis valtapari, Kauan hallitkoon ja onnellisna. Nouskoon heille työstä raskahasta Sato herttaisia hedelmiä, Sato kukkia ja kunniata, Kiitoslaulut kansan sydämmestä, Onnellisen, uskollisen kansan, Jonk' ei sydän suulla teeskentele! Nouskoon kuolemattomuuden kukka Iät kaikki ihaeltavaksi Miljoonien sydämmellä, suulla! -- Paras palkka oikeasta työstä: Rauhallinen, moittimaton tunto! Olkoon Valtijaamme ohjaksissa: Vankka tarmo Ensi Nikolain, Aleksander Ensimmäisen lempeys. Aleksander toisen vapaa mieli, Aleksander kolmannelta rauha, Näiden kaikkein oikeudentunto, Niin on ohjaksissa suurin kunto. Nuoren suuriruhtinaansa häihin, Lainkuuliaisna, uskollisna, Näitä Suomi sydämmestään toivoo, Toivoo pitkää onnen viljavuotta! RAUTATIELLÄ. Säkeniä säihkyy yöhön, Höyry kulkee, kylvää ne. Nouskaa edistyksen työhön! Huutaa kone kansalle. Mikä jyske, ryske, pauke, Seudun kansa kavahtaa: Uusi aika tästä aukee, Kun näin matk' on joutuisaa. Liike vilkastuu ja toimi Valtaa salon sydämmet, Työhön kutsuu kaikin voimin Kansan joukot rauhaiset. Vierähtää vaan anna vuotten, Niin nuo suotkin kuivataan: Miss' on liike, siell' ei suotten Kansa jouda loikomaan. Mutta valistusta meille! Moni voisi hairahtaa: Eksyy ehkä tuhman teille, Pyörän alle lankeaa. Seis! Kas tuolla kansan joukko -- Asemalle saavumme. Terve, toisen seudun veikko! Näin nyt helpost' yhdymme. KUKKA LUMESSA. On nurmen vihreys vielä Niin tumma kuin nuorena, Ja kuihtunut kukka nukkuu Mun äitini haudalla. Mut tuulen henki on raaka Ja kalsea aurinko, Ei hellyytt', armoa riitä, Vaan luntakin vihmoo jo. Voi ankaruutt' olojemme! Vaikk' elämän voimat ois Ja kukka hedelmän toisi, Niin talvi sen sortaa pois. SYYSTUNNE. Syys-ilta on tyynen kaunis Ja miettivän rauhaisa, Mut luonnossa hiljaa hiipii Himo hillitön: kuolema. Se hehkuvin, ruskoposkin Käy taivahan rantoja, Ja metsien lehvät hohtaa Sen kiehtojan kuumetta. Kun missä on heikko, hento, Sen ahmii se suudellen: Niin kaunihin lammen kylmii, Vie lehden ja kukkasen. Ja hedelmät hienot korjaa Se hekkumankiihkossaan, Vaan muikeat pihlajanmarjat Jää oksille nuokkumaan. Käy haikea tunneviima Läpi luonnon ja ihmisen: Siit' yöksi on hautuva myrsky, Himon temmellys kiihkoinen. * * * Mun mieltäni mustat muistot saartaa: Näen veljeni kuolinvuoteellaan Ja sairaan siskoni kalvaat kasvot -- Minä jäykistyn heidän vaivoistaan. Näen julmana vääryyden ja sorron Yli pienten ja heikkoin tallaavan, Näen luonnon neitsyyden raiskatuksi. Pahan ryöstävän kauniin maailman. Niin vierien tuskissani vaivun Syvyyden kuiluhun -- unta nään: On siellä kolkkoa autiota, Ei tähteä, kukkaa yhtäkään. On painajan taakka rinnoillani Ja henkeni hiutumaisillaan. Mut silloin toinnun ja silmät auki Näen valkovaipassa kaiken maan. * * * Himo kuolema tok' ei ollut, Se ei tappanut luontoa, Sen vaivutti vain univerhoon. Se kerran on nouseva. Viel' elämän runko on vankka, On vihreä kuusisto, Yli maailman kirkas taivas, Yli taivahan aurinko. JOK' AIKA. Jok' aika kevät on, Jok' aika kesäkin, Jok' aika syys ja talvi, Jok' aika kaikkia. Mut eri maissa vainne Er' ajoin viihtyvät. Jok' aika aamu on On aina päiväkin, Jok' aika iltaa, yötä Ja unta, valvontaa, Jok' aika taivaan soihtu Lakia säätelee. Jok' aika lapsuutt' on, Jok' aika nuoruutta, On miehuuttakin aina Ja aina vanhuutta. Mut puolestansa kaikki Ne vuoroin vastaavat. On aina myrskyjä Ja aina tyyntäkin, Surua, murhett' aina Ja epätoivoa. Mut toivokin ja riemu Ne valvoo ainiaan. Niin virrat henkiset Jok' aika rientävät, Tuhansin muodoin, aalloin Ne leikkaa toisiaan. Tuo suunta muunne muutti, Muut tänne siirtyivät. Mut kaikkiin muotoihin On luonto väsynnä; Kehitys, voima, vaihdos On aina kestävä: Elämä aina kestää Ja jatkaa muotojaan. IHANTEELLENI. Meist' onko jo tullut loppu, Näin kuollaanko nyt jo pois? Pois kuollaanko toisistamme Kuin meitä ei ollut ois? No, jääpihän muistoksemme Maan kummulle kukkaset: Jää sorrettu rakkautemme Ja murretut toivehet. Ne saarnaisi maailmalle: Ihanteet ovat turhat vaan, Kuin väistyvä taivaan ranta, Jot' ei saavuta milloinkaan. Toki taivahan rantaa kohti Yhä maailma matkustaa, Ja milloin loppuisi yökin, Jos taivaaton olis maa? Niin huutaisin surun yössä Minä toivoton huohottain: Voi maailmaa ihanteitta, Voi turhia toivojain! Mut ei! Ihanteitteni taivas, Pysy kaukaisin rantoines! Niin kauan on rintani nuori Kuin näen sinun kirkkautes. Niin kauan kuin sinä siinnät, Hätäpäiv' ei toivoa vie: Surun, kuoleman tuolta puolen Voi kuumottaa valon tie. Ja toivonkin raunioilta Viel' elämä virkoaa, Kuin tuhkasta kaatun kasken Vihannoitseva viljamaa. HÖYHENKENGÄLLE. Ah, jos rikas, nuorikin oisin, Niin luoksesi liitäisin Ja laulaisin sulokielin Ja hehkuvin tuntehin. Sinut laulaisin ihaninten Maan impien maineeseen, Sydämestäni helmivän virran Sinun johtaisin sydämmeen. Kuin joutsen joutsenen kanssa Me hekkumass' uisimme Tai yhdessä lentäisimme Ihanammille ilmoille: Ihanampihin aatemaihin, Joiss' ei ole kurjuutta, Joiss' ei sydän kylmänä siedä Lähimmäisensä sortoa. Tai kaksoissieluna nousten Yli maata, yli maailman, Me Suomelle soittaisimme Valon virsiä kirkkaimman. Valo, lämpö se lauluistamme Elonvirtana vihmois maan, Jäärinnat rikkoisi, kansan Vapauttaisi vammoistaan. * * * Minä laulankin, palan, hehkun, Rikas rintan' on nuoruuttaan, Ihaelmani suitsutan sulle, -- Sinä tuskin kuunteletkaan! Pojan heilakkeita on parvi Mesihuulia muistossas, Niin pitkä ja hauska on vielä Sun rakkausohjelmas. Sinä kuuntelet onttoa kieltä, Kyläjuoruja, mairetta, Ihaellen kuosien kukkaa, Helyporvarin luonnetta. Mukavuuksia mielesi hautoo, Kotionnea jouteliaan, Nimiarvojen sointuisuutta, Rasituksia köyhän maan. -- Mut ohjelmaasi kun tanssit, Pian raukenet, kyllästyt, Ja rentona, hervakkaana Kenen rinnoille heittäydyt? Sinä silloin nuorena vanha, Minä vieläkin reippaana Luon uusia maailmoita Ja valloitan uusia. VUOSI 1895. KOHTAUS HANGELLA. Sulo tyttönen, hoikka ja reipas Se hiihteli hangella. Oli pakkanen poskia purrut -- Sekö talven on rakkautta! Oli poskuet vaaleat vallan! Jos pakkanen mies nyt ois, Niin sillepä antaisin puustin, Ett' ilma ja tantere sois! Tai jospa nyt suudella voisin Pois impyen poskilta jään! -- Olin kaino, en tohtinut -- neittä, Lumin ohjasin vain pesemään. Hän kiitteli teeskelemättä Ja suorasti. Voi mua, voi! Hänen äänensä suopea, lämmin Sydämmessäni soi, yhä soi. KUKKIA TALVESSA. Ken lausui, ettei meillä Kukoista talvimaa? Poluilla, mäillä, jäillä Näen kansaa kukkivaa. Tuoll' luistimet ja sukset, Taas täällä kelkkoja Ja reimat innostukset Ne raikuu ilmassa. Voi lunta ryöppyellä, Voi soittaa pakkanen, Mut Suomen sydämmellä On toivon kukkanen. Eloa posket hohtaa Ja silmät säihkyvät, Täys uskallus se johtaa Nää mielet leikkisät. Suo talven meitä purra, Se voimat raikastaa; Et huoli, Suomi, surra, Kun nuoruus kukoistaa! 23/3 MÖKINPOJAN LAULU. Minä vain olen köyhä poika, Vähäpalkkainen työmies vaan, Toki tyttöstäni minä lemmin, Hänt' en vaihtaisi kultiinkaan. "Mihin nait sinä?" Niin utelette. Mökin vaaralle valmistan, Pesän pienen; tyttöni tuopi Tulen roihuvan takkahan. "Vuota vuosia kymmenkunta, Elä yksin, säästöjä tee!" Niin rikkaat neuvovat mulle. Mut nuoruus niin hupenee. Niin kukkien kultainen aika Ohi lentäen lieksahtais, Eik' onnenkyyhkyni konsaan Mun sylihini taas palajais. Nyt terveys, voimien kukka, Rusot poskiimme hehkuaa. Ken moisen rikkautensa Rahavoittoihin vaihettaa? Maa, annahan töitäsi meille Ja leipää työstämme tuo, Mut nuorena meiss' ilon, lemmen Verenlämpöä hehkua suo. MUSTIAKIN JOUTSENIA. Lapsuudessa mulle laulettiin, Ett' on joutsenlintu valkea, Siksi luettiin se puhtoisiin, Mainittihin taivaan lintuna. Minä kuulin, uskoin vahvasti, -- Mit' ei voisi lapsi uskoa? -- Kuinka valkojoutsent' ylisti Kaikki, kiitellen sen laulua. Pyhä laulu, laulu taivainen, Valkojoutsen vaan sen laulaa voi; Mustat ovat suku korppien, Niiden suust' ei moinen sävel soi. Tuota kummastellen kuuntelin, Kaunis kasku lapsen korvillen; Valkojoutsenista haaveksin, -- Mutta viisastui myös lapsonen. Kävin kerran eläintarhassa. Mustan, kaarikaulan linnun näin! Onko silmäni nyt harhassa? Ymmäll' aivan kysyin itseltäin. Näenkö mustan korppijoutsenen, Ylevän kuin koskaan valkea? Kuulenko myös ihmelaulun sen -- Voinko korviani uskoa? Musta joutsen taivaslauluineen -- Kahta kauniimpi on maailma! Kaksin kerroin käypi sydämmeen, Kun saa kuulla mustaa, valkoista. * * * Ennen yksin valkoihmistä Ihmis-arvoiseksi uskottiin, Musta neeker, juhtaeläjä, Arvattihin orjiin alhaisiin. Myöskin Valkosista arvoa Voittivat vain luokat muutamat, Jotka tunsi ihmetietoja Taikka joitten napit loistivat. Suuri joukko, "musta kansa" vaan Peloin kuuli käskyn: "tottele!" Kuivan leivän jyrsi loukossaan, Kuivemman sai ruuan hengelle. Nytpä toisin. Mustat joutsenet Joutseniksi nyt jo tunnetaan, Neekeritkin mustapintaiset Voittavat jo ihmisarvoaan. Hikiotsa työmies nostaa pään, Vaatii vapautta, arvoa; Itse tahtoo johtaa itseään, Etsii oikeuden voittoa. Riennä, työmies, nouse ylöspäin, Mallinasi musta joutsen on; Toki toimes maahan kiinnittäin, Ettet eksyis pilvilentohon. Niinkuin ilma joutsenlennolle, Sulle kallis olkoon vapaus! Niinkuin johtotähti laivalle, Rientos ohja olkoon oikeus! Sitten Suomi kaksoisjoutsenna Joukoin laulaa virttä vahvempaa, Musta olkoon ken tai valkea, Yhteis-onni meitä innostaa. MEILLE KAIKILLE. Tien varrella on talo, Komea, valkoinen: "Parantumattomille" Sanoivat tehdyks sen. Mut tarkoituksehensa On turhan ahdas se: Kaikk' asunnot vain riittää Voi meille kaikille. VUOSI 1896. OMPELIJATAR. Minä astuin katua, Katuviertä pitkin. -- "Herra, kuulkaa, kuulkaapa?" "Tyttö, mit' on sinulla?" -- "Kaiken viime yötä, nähkääs, Neuvotonna itkin!" -- "Nuori tyttö houkkio, Mikä sua vaivaa? Kurja laiskantautiko? Vaiko hylkyteillä jo? Pystyyn pääsi nosta, luota: Ahkeruus tien raivaa!" -- "Kiitos, herra, neuvosta. Sisään astukaatte! Ette huoli tuomita, Ensin täytyy kuunnella." -- Sisään astuin. Mitä kuulin, Tekin kuulla saatte. Kaunis, hento, kalpea Tyttö, hehkuposki: Posket hohti kuumetta. Kumarassa tuolilla Vaikeroi hän vaivojaan: Kivut, tuskat koski. "Tuohon, herra, istukaa! Olen sairas, näätte, Eikä leivän murenaa, Yhtä vähän hoitajaa." -- "Neiti, valituksiltanne Minut säästäkäätte!" -- "En, en säästä! Vaadin sen, Että kuuntelette!" -- Näin hän jatkoi kiihtyen, -- "Myöskin teitä syyttelen, Puutetta kun kärsin tässä, Te vain herrailette!" -- "No, no!" -- "Uskotteko sen, Työstäni ett' elin? Silloin tällöin suuruksen Söin kuin heikko kärpänen. Mutta päivät, melkein yötkin Istuin, neuloskelin. Markan, puolentoista sain -- Mitä säästyi siitä? Parempata palkkaa hain, Herrasväki moitti vain. -- 'Tyydy, tyttö, onnehesi, Siitä herraa kiitä!' Minä kiitin, sairastuin, Herrasväki jätti, Minut poisti päin ja suin -- Pian heiltä unhotuin. -- Tauti, kurjuus kuormiansa Niskoilleni mätti." -- "Elä kerro enempää! Liiaksi jo kuulin. Nyt voin tuskas ymmärtää. Miksi -- mua hävettää -- Sinust' aivan syyttömästi Huonoakin luulin!" Uhkaavasti lausui hän: "Siksikin voin tulla! Työ ei näytä riittävän Kannattajaks elämän -- Pelkään, että hurjatöihin Lahjoja on mulla!" -- Kaivoin kukkaroani -- Löysin tyhjän sieltä. Millä köyhä auttaisi! Lauluni, oi, lauluni! Kutsu kurjan auttajaksi Kansan kättä, mieltä! 27/2 TURVATON ÄITI. Jo kahdeksankymment' on eukko, On laiha ja ryppyinen; Hän mökkinsä kanssa maahan On vaipunut syvällen. Hän vieraan villoja kehrää Ja kannikan kuivan syö, Pää illoilla puulle painuu, On turvaton, kolkko yö. "Hyv' iltaa, vanhus!" -- "Hyv' iltaa!" "No, miss' ovat nuoremmat?" -- "On mieheni kuollut; lapset Ne naivat ja poistuivat." -- "Tyly taisitkin olla heille, Et antanut oppia kai?" -- "En. Koulua tääll' ei ollut. Mut rintaa lapseni sai. Lukutaitoa myöskin neuvoin Tämän rukkini rinnalla. Kotiantimet ammoin loppui, Oli jatkona maailma. Niin vieraantuivat jo varhain Pois lapseni äidistään, Työt' etsivät maailmasta, Minun jättivät yksinään." -- "Mut äitiä mahtavat muistaa Ja auttavat lahjoillaan?" -- "Kai muistavat, mutt' on lapset Taas heilläkin vuorostaan. Ja pieni on raatajan palkka!" --- Hän huokasi painavaan. Kysyjään ei kääntänyt silmää. Rukin pyörä jäi seisomaan. 27/2 KUOPASSA. "Kun köyhäll' ei ole muuta Juur' rikkautt' ollenkaan, Kai siksi näin viljalta hälle Toki lapsia annetaan." Maakuopassa raskas vaimo Näin lohdutti itseään, Kun seitsemän törkyistä lasta Hänen hääräsi liepeissään. Mies herran kuormia kiskoi, Pui viljat, kynteli maat. Öin kuopan mökkihin painui Hänen raajansa tarmokkaat. Mut huomenna taas sama herra Hien, voiman mieheltä vie; Toki ryysyistä perhe raukkaa Se herra ei holhonnut lie. Talo päivänrinnassa pulska Jalon herran on kartano; Yli vainion, järven siintää Näkö sielt' ylen mainio. Mut herran hienokas perhe Mökin perhett' ei ymmärrä: He korkeita kouluja käyvät, Mökin lapset kinkeriä. On muutenkin ilkeä nähdä Likasiivoa, raakuutta Ja köyhyyttä noin viheljäistä. Miks heitä ei nosteta? 22/3 LOHDUTTEEKSI. Olet sairas, kauhean sairas, Ylen raihnas ja syntinen: Sillä syntinen aina on sairas Ja sairas on syntinen. Sinä tahtoisit olla puhdas, Sillä terve on puhtoinen. Mut kuka on oikein terve, Kuka aivan on puhtoinen? Pese elämän karkea kuona, Hiki, ihvekin itsestäs, Parannuksella hoitele haavas Toki päättyy tää elämäs. Yhä muotoja muuta ja vaihda, Yhä ainettas uudistele, Mut ainekin on hivuvaista, Elinvoimalle kestä ei se. Kaikk' aine ja muodot sortuu Elinkuonahan raskaaseen. Mut sortuuko voimakin? -- Eikä. Se on elpyvä uudelleen. Elämämme on voima, jok' etsii Yhä uusia muotoja vaan, Ja se muotoja vaihtaen nuortuu Eikä ennätä loppuakaan. 30/3 UUSIMAA. Täynn' ihanuutta Suomi on Kuin rinta nuoren morsion. Mut rikkain, runsaslahjaisin On tytär Uusimaa. Se kasvaa viljaa, kansaakin, On aittana pääkaupungin Ja merta kansoittaa. Se kasvanut on urhoja, Maan, kansan rakastettuja, Heit' emme koskaan unhota, Vaan työllä seuraamme: Jo kansa tääll' on valvova, Työn, uhrin altis, ahkera, Valohon rientää se. Valohon, vapautehen Käy kansa kevätrientoinen. Edistys kutsuu kaikkia Maan onnen valvontaan. Maan, merten rikkauksista On uusi vilja versova: Valistus voimassaan. Uusmaa on meille kultala, Maan kukka, kruunu, valtikka. Täält' alkaa Suomen yhteys Ja heimot katoaa; Täält' ystävyys ja veljeys Ja sortohengen hälvennys Maan nostaa, vahventaa. Siis nouse, kansa Uudenmaan, Esille lahjas kantamaan! Uusmaa on Suomen heimojen Kotoinen yhteismaa. Kun kansaa kaikkein seutujen Tääll' yhtyy rantaveljehen, Niin Suomi soinnun saa. Mit' olkoommekin heimoa, Niin kaikki suomalaisina Me työtä tehdä, palvella Maat' yhtä tahdomme. Tään Suomen voitto, kunnia On kallihinta, korkeinta, On meidän onnemme. 16/4 VALON VALVATTIA. Sinikukkasesta syntyi perho, Sinivärinsä se siltä otti; Punahtava punakukan luota Heräsi ja purppuraisna lensi; Tumma perho tumman orvonkukan Povelt' aivan synkeäksi syntyi; Päivänperho valkea se liljan, Valkokielon huulilt' ilmaan lähti. Jokainen ne toukkina jo joivat Itsehensä värin ympäriltään. -- Minä synnyin, piennä uinaelin Kaikkivärisien kukkain luona, Ilon, toivon, tuskan tuutimana: Siks on kaikki kukat kultiani, Värit kaikki värjyy mielessäni, Tunnossani kaikki kiihkot telmii. Mutta kaikissakin kukkasissa Minä valon valvattia lemmin: Valohan on kukkasien äiti. 22/6 AAMUSUMUSSA. Säveleeseen. Päiv' ei pääse paistamahan, Kuu on valtaa vailla, Ihmissilm' ei kauas näytä Aamu-usvan mailla. Mutta meill' on oiva usko, Että päivä voittaa, Siksi mieli kirkastuupi, Ääni raikas soittaa. Aamu-usvan mailla Päivä vielä voittaa. Siksi Suomi taisteleepi, Siksi teemme työtä, Että valon henkivoimat Viihtyisivät myötä, Että meissä selkiäisi Sumut Suomen maasta, Ettei veljyt veljyttänsä Riistä eikä raasta. Me kun teemme työtä, Sumut poistuu maasta. NUORILLE. Kun muodot jähmettyvät Ja riento uinahtaa, Kun harrastuskin sammuu Ja voima raukeaa, Käy esiin, nuorten parvi, Ja ihanteesi tuo, Ja niille uudet muodot Sydämmes lämmöin luo. Puhalla riennonhenki Sun kansas sydämmeen, Ja harrastuksen hehku Verehen hyyteiseen. Ja Vuoksen kevätvoimin Vapaaksi aate tee, Niin toimenkukka puhkee, Uus vilja korkenee. Vaan jos on rintas auhto, Käy luontoon, kansahan. On suuri oppikirja Elämä maailman. Sielt' opi rakkautta Ja voimaa kestävää: Himoilta minkä säästät, Se innollesi jää. Elä luontoasi sorra, Sit' ohjaa, hallitse, Kuin villivarsaa nuorta Totuta kuormille. Iloitse, leiki nuorna, Kun hetki tarjotaan, Mut kuntoaskin käytä, Kun työhön kutsutaan. SYDÄMMENI ON VIETY. Hän muuten ei kuin silmillään vain mua rakasti, Ei sydämmellään, ei. Hän sanoillaan ja töillään minut aina hylkäsi, Mut sydämmeni hän vei. Siks olen hälle kylmä ja jäinen, tunnoton, Kun sydämmeni on viety, poveni ontto on. JANNE SIBELIUKSELLE Hänen Kullervosymfoniiansa kuultuani. Kuin meren mahti voimakas On sinun sävelmaailmas; Niin syväkin, niin riehuvainen Kuin kiihkohurja karkulainen, Kuin intohimoin raivo myrsky Se vasten kallioita tyrskyy Ja halkoo vastuksien vuoret, Herättää vanhat, nostaa nuoret. Mut on se tyynikin toisinaan, Vakava, ankara voimassaan. Se suomalaisen on hengen meri, Jok' ajan myrskyssä taistelee, Se ahdistettu on kansan veri -- Mut kerran valvova voittanee. RAJOITETTU. Elämä on rajoitettua toimintaa, joka pyrkii laajentamaan rajojansa. Sun sydämmesi, omatuntosi On neulansilmä, ahdas portti, josta Tie käypi itse taivaan valtakuntaan, Tie kaikkisuuden kaikkitietoisuuteen. Mut seisten portilla jos luulet jo Kaupungin kaikkinensa tuntevasi, Niin yhtä oikeassa olet varmaan Kuin hermonystö, joka tuntevansa Ajujen kaiken tietomäärän luuli, Tai suuri pullo täynnä kirkast' ilmaa, Kun avaruudeks itseänsä uskoi, Vaikk' oli siitä hieno hiven vain. Mut pulloavaruus jos suljetaan, Se ummehtuu ja saastuu, homehtuu; Maailma-avaruuteen yhtymällä Se raikas-ilmaisena tallentuu. Niin hermonystökin on toimeton, Jos katkaistu se aivoin liitost' on. Myös herkäst' alkuhunsa liittyen On sydämmesi kirkassilmäinen. Osia nähden kokonaisehen Se pyrkii, pyrkii, pyrkii iäten. ON TULOSSA. Miks onkin hurjat ihmiset, Vihaiset käärmehet? He toisiansa lyövät, Purevat, toistaan syövät. Oi, joukot, mikä teillä on? -- Pimeä heillä on. Pimeä ihmismieli on Ja kylmä, armoton. On sydän talven jäässä Ja väärät juonet päässä. Oi, joukot, mikä teillä on? -- No, talvi heillä on. Ei veljyt suosi veljyttään, Vaan sortaa yhtenään. Himoa kiehuu itsekästä, Ei huoli kevätlämpimästä. Mik', ystäväiset, teillä on? -- Yö, kalma heillä on. Ken tulossa, ken tulossa? Mies soihdun kantaja! Sen silm' on lemmentulta Ja sydän puhdas kulta. Ken on se ihme? Ken se on? -- Se joulusankar' on. Se joulu on! se joulu on! Pois sydän tunnoton! Pois kansa kalvat heittää Ja peto kynnet peittää, Valoa vuoret heijastaa Ja kevät sarastaa. TUMMA ORVOKKI. ILTALAULU. Kun illoin en nää tulta tuikkivan Mun kultani ikkunasta, Niin on kuin rakkain tähti taivahan Ois sammunut maailmasta; On mieleni rauhaton, Pois onneni tähti on, Siks aatokseni eivät viihdy työssä, Vaan mustin mielin harhaelen yössä. Oi syty, mun onneni tähtönen, Pala lohtuna kaipaavan sydämen! Kun sammut kokonaan, Mun mieleni synkkä on; Kun tuikat hiemankaan, Jo virkoan toivohon; Kun täysin liekin käyt loistamaan, Valaiset mulle kaiken maan. KÄY KANSSANI! Jätä, kultani, taattosi rikkaus, Käy kanssani, lähdemme pois: Kaikk' aarteet korvaisi rakkaus, Se onnen ja nautinnon tois. Käy kanssani, lähdemme loitollen, Salon sointuvan siimekseen, Siell' lauluja kuullen ja laulaen Sulot nautimme hiljalleen. Himon kiihkeän, hempeän, hennokkaan Salon raittius raikastaa Ja voimaksi vaihtaa, -- tarmollaan Käsi kirvestä heiluttaa. Jätä, kultani, kaupunki kiihkoineen, Sun sylihini tempaisen, Vien kanssani kansan sydämeen, Sen rientojen rinnoillen. Siell' into ja rohkeus siivet saa Ja sielumme kirkkauden, Ihanuuksille mielemme aukeaa -- Se on ansio rakkauden. PULASSA. Minä peljäten Ja vapisten Lähenin hänen huonettansa -- "Hän avanneeko oveansa" -- Hän avasi, Oi onneni! Mut pelon, toivon vaihemailla Nyt varmuutta viel' olen vailla. Taas peljäten Ja vapisten Yritän tehdä tunnustusta -- Maailma silmissäni musta. "Oi, impeni, Sun kutrisi On minun musta maailmani -- Jo tunnen siihen hukkuvani." Minä soperran: "Sua rakastan." Mut turhaan toivon vastausta -- Oi, pelastusta! pelastusta! KAHLEETON RAKKAUS. Jo rakastaa, jo rakastaa, Jo rakastaa hän mua! Hän mun jo sallii valloittaa Satakin suutelua. Min' iloitsen ja riemuitsen Kuin hurja hurmatusti. Hänt' etsin, seuraan, ihailen Kuin haltijaansa Musti. Niin kestää onnenhurmaus -- On vähält' etten lennä; On mulla harras aikomus Avioliittoon mennä. "No, vaihdammeko sormukset Ja kiiruhdamme häitä?" -- Mut impeni: "Pois kahlehet! Elä toiste haasta näitä!" Me rakastamme muuten siis, Naisvapautta suosin! Ja vanhoist' avioista viis, Alamme uuden kuosin. Hän rakastaa, hän rakastaa, Molemmat rakastamme! Oi ihanata maailmaa, Vapauden maailmaamme! KUIN IHMINEN. Oi impeni, pikku tekopyhä, Mun suuteloitani vastaan yhä Sotia käyt Ja siltä näyt Kuin rakkautta et tuntiskaan. Minä rakastan ja ryöstän vaan. Elämä rakkaudeton On ruumis kylmä, sieluton, Keväätön kesä vain se on. Ja rakkaus suuteloitta se Ei tunnu ihmislemmelle: Se on kuin kiitos sanaton, Kuin tunne laiha, teoton, Kuin ajateltu sävel vaan, Kuin runo vailla muotoaan. En ole tolstoisti, en, Vaan rakastan kuin ihminen. Tok' ilman rakkautta suukko On varkaus, on murhapuukko. OIKEIN, ARMAHANI. Teet oikein, armahani, Kun hillit kiihkoani, Mua joskus väistyen. Ei aina onnenhellettä, On usein päivä pilvessä Ja ilma itkuinen. Yöhetken jälkeen vilvakan Näen päivän kirkkaan koittavan, Heleemmän, helteisen. Niin onnemmekin maallinen Se kautta yön ja pilvien Käy uunna ilmoillen. Teet oikein, armahani, Kun hillit kiihkoani, Välistä väistyen. SEKÖ PALKKANI! Oi onnellista hämärää! Me istumme, kaks lempivää. Kuu kurkistaa meit' ikkunasta. Oi, taivaan tähti, maailmasta Voit löytää paljon autuaita, Kun rakkaus vain valtaa maita. Se valtaa, Se valtaa! Minä hurmattuna suutelen. -- Vaan kihlasormeeni pistoksen Saan ruusuni hempeän vyöstä -- Sekö palkkani lemmentyöstä! NEULA. Kunpa saisin, kunpa saisin Kultanuppisen sormineulan, Varvasneulan, Silmäneulan, Korvaneulan, Tukkaneulan, Kukkaneulan: -- Tytön piikkisen, pistävän, Poven liekkisen, lempivän! Rintahani sen painaltaisin, Hurjasti sitä rakastaisin. Polttavasti se pistää voisi, Mutta kaunis, se kaunis oisi. LEMMEN-ONNI. Kun istut polvellani Ja kuulet kuiskettani, Kun painut rinnoilleni Ja valtaat sydämeni, Kun hehku poskillasi Kuvastaa rakkauttasi, Kun koko maailmani Vavahtaa povellani, -- Niin tunnen hurmausta, Rakkauden tenhousta, Jot' ei voi kielet maan Kuvailla konsanaan. -- Kuvailla voisitko Sen, kevät-aurinko? -- -- Sen voit! sen voit! -- Kun maa Kukoistaa, tuoksuaa, Ja suonet mantereen Kun sykkii säntilleen, Kun vetten vuoltehet Ja satakieliset Luo yhteissäveleen, Kun taivas maata painaa rinnoilleen Ja koko luonto hehkuu autuuttaan -- Oi, armas, tunnet jo, Ett' yksin aurinko Kuvailla voipi lemmen-onnet maan. KÄÄNNEKOHTA. Oli rakkaus kiehuma-asteessaan, Oli kuumimmillaan, tuhmimmillaan. Piti toinen toistansa aarteenaan, Sydämest' oli aarre kalleimmillaan. Ja toisiamme, kun rakastimme, Me epäluuloin kohtelimme, Ja luulevasti loukkasimme, Niin onnen tuskaksi vaihetimme -- Siks että rakastimme. Maailman onni ja rakkaus, miksi Te haihdutte pilviksi, kyyneliksi! VAIHTUU YHTENÄÄN. Syysaurinko ei näytä itseään, Ei mulle impenikään. Hän eilen hurmasi mun hehkullaan, Tänäänpä peittelee hän rakkauttaan Ja arka, kylmä, nurja on, On mulle valju, tunteeton. Mut huomenna tai viikon päästä Taas sulautuu hän kenties jäästä Ja lainaa mulle lämmintään, Niin vaihtuellen yhtenään. Täm' onko lemmen onnea: Vain pakovettä, vuoksea, Vain hellettä ja pakkasta, Ikuista vankkumista vain -- Se onneako kuolevain? SAIRAS LEMPI. Minä hartahasti katson ikkunaan. Miks ei sielt' armas näytä kasvojaan? Ei kotona! -- Siis missä? -- Hänkö pois! Nyt silmäni siis hänt' ei nähdä vois. Minä tahdon nähdä kasvot armahat, Siit' ehkä tulkoon silmät sokeat. Siis uupumatta tutkin ikkunaa -- Jo näänkin! -- sieltä silmä tuikuttaa! En lakkaa; ikkunaan vaan tuijotan Ja häntä kaipaan, jota rakastan, -- Niin kasvotkin näen tummin kutrineen! Jo päivä paistaa mulle sydämeen. Syliini siis voin hänet sulkea! Jo veri polttaa mulla poskia. Käyn huoneesen -- hän eikö vastassa? -- On huone kylmä, tyhjyys kotona. -- HÄN VIISAS ON. Oo minun tyttöni! -- Ensikseen Hän puikahti mulle sydämeen; Vaan siellä hän alkoi mutkitella Ja kolkasta kolkkaan piilotella -- Hän pääsikin vihdoin valloilleen. Hän tahtoo oppineeksi nyt tulla Ja sitten on toinen sija mulla: Ei mielly hän lemmen sokeuteen, Hän viisas on -- juoskoon vapauteen. HYVÄSTI. Oi, rakkaus sormukseton Vain perhojen leikkiä on, Vain onnea itsekästä, Kuin elämä kukkasen, Jok' ei pyri tähkällen, Pois kuihtuu hyödyttämästä. Jää hyvästi, impeni, Ja hyvästi lempesi! Sydän raukkaani kirveltää Ja kyynelkin vierähtää. Tok' ainiaks', impeni, jäät, Minä sormuksen tahdon ja häät. Siks etsinkin impyen sen, Joka suostuu sormuksehen. Minä kaipaan täys elämää. Jää hyvästi, impeni, jää! VUOSI 1897. JUMAL'AUTA! Me nautimme onnenherkkuja, Niin luulimme -- onni on luulo -- Me kuulimme elämänlintua -- Lie väärä tok' ollut se kuulo. Näköhäiriö, silmien pettymys Tais olla sun tukkasi musta Ja herkkien aistien eksytys Sulo hekkuma suutelusta. Himo siin' oli kenties paksua Ja heikosti hengen mieltä, Siks ollut on seuraus katkera Ja murhetta tihkuu sieltä. Jumal'auta mieltäni korkeuteen Mun tahmean lempeni yöstä, Vie vaatimattoman rakkauteen, Joka onnea etsii työstä! Vie rakkauteen, joka pyrkii vaan Muit' onnellisiksi luomaan Ja kaikille oikeutt' antamaan Ja vapauslahjoja suomaan! SUOMALAINEN SÄVEL. Mikkelin laulujuhlassa 19 p:nä kesäkuuta. I. Ken lähtee järven rannalle Ja kuulee kertun kieltä, Hän huomaa, ettei yksin se Vain kerro kevätmieltä: Sen luona laulaa peipponen Ja kaino sirkku soittaa, Soi leivo, nousten taivaasen, Yörastas kaikki voittaa, Ja juhlamieli täyttää maan, Kun käki lausuu kukkujaan. Jos vielä korvaa kallistat, Niin kuulet kuherrukset Ja pääskyn kotirakkahat, Suloiset supatukset, Ja kylmän suonkin poskessa Kun kuovi laulaa koittaa, Ja kuinka joutsen kaukana Runoa suurta soittaa. Ja sointuihin luo varjoja Yökehrääjä ja huuhkaja. Ken tässä sointuvirrassa Voi hyttyis-ääntä kuulla, Ken nurmen sirkkalauluja Myös soitannoksi luulla? Mut kukkaniitty tuntee ne Ja luonnon korva vieno, Yks sydän sykkii kaikille, Yks tunto hellä, hieno. Näin suurten, pienten liittymys On yhteissoinnun täydennys. Ja kuolleet luonnonvoimatkin Tuon soinnun täydentävät, Kun aalto yhtyy tuulihin Ja loiskii: kevät, kevät, Ja metsän, kosken pauhinaa Kun säestää myrsky huima, Tai myrskyä taas tuimentaa Jyrinä, herranvoima -- Niin kukin luonnon sydämen Er' ilmaukset tulkiten. Maat halki, pitkin maailmaa Käy ilmain irtojuoksu, Mut meillä niistä hulmahtaa Vain Suomen kukkain tuoksu. Myös moni lintu meidän maan Käy kaukan' ulkomailla. Mut ääni niiden oisko vaan Sydäntä Suomen vailla? Ken syntyy, kasvaa Suomessa, Hän täältä lainaa luontonsa. Hän täältä lainaa luontonsa Ja muillekin luo uutta, Kun suuren luonnon kuorossa Hän nostaa sointuisuutta. Niin luonnon osat, laulaen Vapaasti itseänsä, Myös muita vievät onnehen Kuin omaa sydäntänsä. Sill' onnen pohjatunnelma On kaikkein yhteissoinnussa. II. Nyt kuulkaa Suomen soitto ja laulu luonnikas! Se kansan hengen immyt, maailman oppilas. Ja Suomen sydänmailla sen kansan sydän loi, Elämän kouluun sieltä sen kova koura toi. Vaan nyt se kauas kaikuu ja ihanasti soi. Sen Suomen sointutaide omisti armaakseen Ja voimavasti painoi sen liekkirinnoilleen. Siin' on se huolitellen ja hoiten kasvanut, On nuoren nousupolven suloillaan hurmannut, On maailmankin mielet ja maineen voittanut. Muit' ennen, Suomen kansa on siitä innoissaan, Ja soinnun tenhotarta se kulkee kuulemaan: Se tuntemansa tuskat ja riemut kuulla saa, Mut taiteen taikakieli nyt niitä verhostaa. Se outo on ja tuttu -- se kutsuu, tenhoaa. Sen kehtonsakin luona hän kuuli lapsena: Se luonnon on ja kansan elämän kaikua. Mut nyt se voimakkaammin ja suurna ouruaa, Kun vanha muinaiskannel siin' uunna kajahtaa. Siks siit' on haltioissaan tää kansa, kaikki maa. On haltioissaan, tuntee nyt soiton omakseen: On meidän lasten laulu: käy meidän sydämeen. Ja meissä kielet parhaat se tempaa soimahan: Työvauhti, toimi, tarmo nyt näyttää nousevan; Maa viljan kauniin kasvaa ja toivon uhkean. Se toivo kauas tähtää vapaaseen aikahan: Kun ehjä Suomi soittaa ja hurmaa maailman; Kun kansain liitto kertyy valistusviirin luo Ja suuri kansain kuoro ihannesoinnut luo, Myös sävel Suomalainen osansa silloin tuo. Siis antau, suomalainen, omalle luonnolles Ja maailmalle laula vapaasti sydämes: Sen myrskyt, myötäpäivät, sen muistot, toivelmat, Sen riennot rakkahimmat, ihanteet kirkkahat! Kun sielus aarteet laulat, niin parhaas lahjoitat. NUORTEN LIITTO. Nuori voima, vartioitu, ahdistettu, teljetty, On kuin vankka virta, sulkuin, patoin kautta kytketty: Sulut särkee, puomit puhkoo, valloillensa vaapsahtaa, Rannat rikkoo, partaat purkaa, auki tiensä ampuaa. Kyläss' asui nuori voima, luonnon mahti valtava, Elämää se uhkui nuorta, noussut vanhan polvelta. Toimintaa sen veri toivoi, liikettä ja toimintaa, Mutta ontot ruhkariennot sille tyhjän tarjoaa. Ahdistettu nuori voima kasvaa, paisuu partailleen, Nuorukaisen käsivarsi kaipaa töitä täyttääkseen: Jalotöitä, sankartöitä, mutta -- mik' on jaloa? Kun sen tietäis! -- mieli kaipaa selvää päivän valoa. Mutta kieltoja vain kuulee, vapaat väylät suljetaan. -- Nuori väki hiipii yöhön, tehden pillamuksiaan, Hiipii yöhön, juopi siellä raivotarten myrkkyjä, Sitten ihmismaille hyökkää, -- mut ei sankartöihinsä: Toinen toistaan raateleepi, veli iskee veljeään. Miksi? kysytään. Ei vastaa, kun ei tiedä itsekään. Äidit, siskot, morsiamet sekaan syöksyy itkien. Vimma viimein sammuu, mutta tannerkin on hurmeinen. Joukost' astuu silloin nainen, sydän hehkuu rinnassa: "Miksi näitä voimia ei maamme onneks' uhrata? Onhan suota kylmää kyllin, lämpimäksi luokaa se, Mutta soiset sydämenne -- ensin viljelkäätte ne! Tuoll' on koulu, saumatkaamme siellä liitto uuden työn. Nuorten liitto, joka perkaa Suomen sydä