Inserisci i termini di ricerca Invia modulo di ricerca

[Blog] [MP3 Musica] [MP3 Audiobook] [Letture Creative] [Musica Creativa]

[English] [Francais] [Deutsch] [Espanol] [Portugues] [Danish] [Esperanto] [Norwegian]

[Tagalog] [Bulgarian] [Swedish] [Finnish] [Latin] [Greek] [Polish] [Icelandic] [Lithuanian]

[Punch] [Appunti di informatica libera]

classicistranieri.com - The Mirrored Project Gutenberg eBook of Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden
historiassa, by B. F. Godenhjelm

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa

Author: B. F. Godenhjelm

Release Date: June 1, 2006 [EBook #18481]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK OPPIKIRJA SUOMALAISEN ***




Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.

Ensimmäisen kerran julkaissut
Weilin & Göös 1884.
Digitalisoitu vuonna 1900 ilmestyneestä
neljännestä, uudistetusta painoksesta.

Tämän kirjan tarkoitus on kahdenlainen, josta syystä sen sisällys on järjestetty kahteen jaksoon. Pääteksti on kouluja varten toimitettu ja perustuu Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa tehtyihin muistoonpanoihin. Lisäyksiin olen koonnut, mitä olen katsonut laajempaan oppijaksoon kuuluvaksi, jotta kirja kokonaisuudessaan voisi olla lyhyt, mutta johonkin määrin täydellinen oppi- ja käsikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Tämä laveampikin jakso on saanut alkunsa opetustoimestani yllämainitussa opistossa: se vastaa pääasiallisesti sen jatko-opistossa suoritettavaa oppimäärää. Lisäyksiin on paitsi sitä pantu kaikenlaisia tarpeellisia selityksiä, esimerkkejä y. m., varsinkin semmoisia, joista opettaja voi saada aihetta lyhyemmässä oppijaksossa esitettyjen seikkojen tarkempaan valaisemiseen. Kertomus Kalevalan sisällyksestä samaten kuin muutkin Kalevalaa koskevat laveammat selitykset on niin-ikään sovitettu lisäyksiin, koska kouluissa tavallisesti, kun joudutaan kirjallisuuden historiaan, Kalevala jo on loppuun luettu ja oppilaat silloin tietysti jo ovat saaneet kuulla kaikki nämä selitykset.

Suomalaisen kirjallisuuden historia on siinä suhteessa omituista laatua, että se ei voi supistaa ainettansa ainoastaan suomeksi ilmestyneihin kirjateoksiin, vaan että sen niiden ohessa täytyy pitää silmällä koko sitä kansallista kehitystä, joka sen on tuottanut, s. o. suomalaisen kirjallisuuden historia on samalla suomalaisuuden historiaa. Sentähden tärkeä sija on annettava Suomen kielen tieteelliselle tutkimukselle, ja samaten tulee semmoisiakin kirjoittajia huomioon ottaa, jotka voimallisesti ovat vaikuttaneet kansallistunnon tai kotimaisen sivistyksen varttumiseen ja niinmuodoin ainakin välillisesti edistäneet suomenkielistäkin kirjallisuutta, vaikk’eivät ole kirjoittaneet kansan omalla kielellä. Sellaiset miehet kuin Porthan, Arwidsson, Snellman, Castrén ansaitsevat kyllä kunniapaikkansa suomalaisen kirjallisuuden historiassa, vaikka heidän teoksensa ovat latinan- tai ruotsinkielisiä. Eikä mainitsematta sovi jättää noita ruotsinkielisiä runoilijoitakaan, Runeberg’iä etupäässä, joilla on ollut niin suuri merkitys meidän maan sivistyshistoriassa. Oikeimmaksi olen kuitenkin katsonut vaan lyhyeltä viitata heidän kirjalliseen toimeensa, koska tämä voipi saada oikean selvityksensä ainoastaan Ruotsin kirjallisuuden historiasta; muuten koulunuorisomme ruotsinkin tunneilla heihin tutustuu. – Selitykset suomensukuisista kielistä ja Suomen kielen murteista pidän sopivimpana koulu-opetuksessa liittää kirjallisuuden historiaan.

Tuskin tarvinnee sanoa, että kirjallisuuden historia koulussa on runsailla esimerkeillä valaistava ja että sen rinnalla siis pitää lukea kirjallisuutta niin paljon, kuin aika suinkin myöntää. Sentähden olen koettanut mahdollisuuden mukaan lueteltujen teosten joukossa mainita semmoisia helposti saatavia runoja ja muita lyhyitä kappaleita, jotka koulussa sopivat esimerkeiksi. Erittäin tahdon, mitä vanhempaan aikaan tulee, viitata tunnettuun kirjaan ”Helmivyö suomalaista runoutta”[1]. – Kaikkein uusin aika ei ole vielä historiaa eikä sitä siis voi samalla tapaa esitellä kuin edellisiä ajanjaksoja. Asianmukaisimmaksi olen katsonut suurimmassa lyhykäisyydessä asettaa näkyviin, mitä meillä tätä nykyä on olemassa kansalliskirjallisuuden eri aloilla.

Näin lähetän tämän kirjasen ulos maailmaan hyvin tietäen, että teokseeni on saattanut puikahtaa paljokin erehdyksiä, semminkin kun se on ensimmäinen laatuansa eivätkä olot ole sallineet minun panna aivan runsaasti aikaa sen lopulliseen suorittamiseen.

Syrjässä Lopen pitäjässä Elokuulla 1884.

      Tekijä.

Ne muutokset ja lisäykset, joita tämän kirjan nyt ilmestyvä kolmas painos on vaatinut, koskevat pääasiallisesti joko johdatusta ja ensimmäisiä aikakausia taikka nykyajan kirjallisuutta. Kielentutkimuksen uusimmat tulokset olivat huomioon otettavat, mitä suomalais-ugrilaisiin kieliin ja suomensukuisten kansojen vanhimpiin asuinpaikkoihin tulee, ja samaten myös Kantelettaren osittainen uudistus, joka oli tapahtunut toisen painoksen julkaisemisen jälkeen. Viime aikojen kuvailussa on edellisissä painoksissa nuorina kirjailijoina, vieläpä aloittelijoinakin, mainittu monta, joiden asema kirjallisuudessa nyt jo on vakaantunut; niihin on tietysti nyt luotu enemmän huomiota, ja uusia kirjailijoita on otettu lukuun nykyisen kirjallisuuden kokonaiskuvan täydentämiseksi. Kirjallisuutemme onkin juuri viime vuosikymmenenä niin suuresti karttunut, että entinen ”loppukatsaus” on täytynyt kokonaan uudistaa. Kun tälle kirjalle toissa vuonna tapahtui se odottamaton kunnia, että se herra E. D. Butler’in taitavalla kädellä käännettiin Englannin kielelle, tein jo muutamia lyhyitä lisäyksiä englantilaista laitosta varten; mutta nyt olen katsonut tarpeelliseksi vielä tarkemmin esittää uusinta aikaa. Mainittakoon tämän yhteydessä, että uusi teksti jo valmistui Marraskuun loppupuolella ja että kirjallisuuden kehitystä siihen asti on pidetty silmällä. Ainoastaan pari viittausta muutamiin sen jälkeen ilmestyneihin teoksiin on sittemmin lisätty. – Paitsi sitä on eri paikoin tehty parannuksia ja yleensä koetettu ottaa varteen, mitä viime aikojen tutkimus on tuonut ilmi.

Kaikille niille, joilta olen saanut ystävällisiä tiedon-antoja, etenkin toht. K. Grotenfelt’ille ja toht. K. Krohn’ille, pyydän saada lausua lämpimät kiitokset.

Helsingissä, Tammikuulla 1898.

      Tekijä.

Kirjallisuudeksi sanotaan yhteisellä nimellä kaikki ne kansain henkiset tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla, ja jokaisella korkeammalle sivistyksen kannalle joutuneella kansalla on oma kirjallisuutensa. Kieli on henkisen toiminnon luonnollinen välittäjä ja niinmuodoin kirjallisuudenkin kannattaja; kun puhutaan suomalaisesta kirjallisuudesta, tarkoitetaan siis sitä kirjallisuutta, joka on suoritettu Suomen kielellä.

Suomalaisen kirjallisuuden historia esittää siis suomenkielisen kirjallisuuden kehkiämistä eli, toisin sanoen, Suomen kansan sivistyksen edistymistä, niinkuin se ilmaantuu sen omakielisessä kirjallisuudessa.

Kansalliskirjallisuudeksi nimitetään ne kirjallisuuden tuotteet, jotka selvästi kuvastavat kansan omituista henkeä ja katsantotapaa. Sitä laatua on varsinkin runous; tieteellisestä kirjallisuudesta siihen luetaan etenkin historia ja filosofia; muut kirjallisuuden lajit ovat kansalliskirjallisuutta samassa määrässä, kuin ne tuovat esiin kansan omituista henkeä. Kirjallisuuden historia koskee pääasiallisesti kansalliskirjallisuuteen.

Lisäys 1. Kirjallisuutta ovat oikeastaan vaan ne kansanhengen tuotteet, jotka säilyvät kirjoituksen avulla. Tarkkaan katsoen siis muinais-ajan runot, tarut, sananlaskut y. m., jotka elävät kansan huulilla, eivät ole kirjallisuutta, ennenkuin tulevat muistoon kirjoitetuiksi. Mutta niille on kuitenkin annettava tärkeä sija kirjallisuuden historiassa; sillä puhtaimpana ilmaantuu kansan alkuperäinen omituisuus näissä sen runouden ensimmäisissä hedelmissä, ja ikäänkuin raikkaasta luonnon-lähteestä runous myöhempinäkin aikoina niistä ammentaa uutta elinvoimaa.

Lisäys 2. Kansalliskirjallisuuden luonnollinen välittäjä on kansan oma kieli. Poikkeuksena on pidettävä, jos sitä toimitetaan jollakin vieraalla kielellä. Niin tapahtuu kuitenkin toisinaan historiallisten olojen vaikutuksesta, joko ennenkuin kansallinen elämä on päässyt täyteen voimaan, taikka kun se on päättynyt ja kansa on kuolemaisillaan. Olipa esim. latina keskiajalla kaiken korkeamman sivistyksen kannattajana; ei ainoastaan tieteellisiä teoksia, vaan myöskin runoutta ja muuta kaunokirjallisuutta syntyi mainitulla kielellä. Samaten meidänkin maassa ruotsi kauan aikaa on ollut ylhäisemmän hengenviljelyksen melkein yksinomaisena välittäjänä, ja uudestaan heränneen kansallishengen ensimmäiset ilmaukset pakeutuivat ruotsinkieliseen muotoon. Sellainen kirjallisuuden tila on kuitenkin vaan haihtuva väliaste kansojen kehityksessä; pian kansanhenki vahvistuneena vaati sisällyksellensä omakielisen muodon. – Päinvastaisena esimerkkinä sopii mainita keltiläiset heimokunnat, esim. Irlantilaiset, joiden kansallisen runouden nykyaikaiset tuotteet ovat englanninkielisiä, surkeana todisteena siitä, kuinka häviämäisillään olevat kansakunnat menettävät kielensä.

Meidän maan omituiset olot tekevät tarpeelliseksi, että suomalaisen kirjallisuuden historiassa välisti otetaan lukuun myöskin ruotsin- ja latinankielisiä teoksia, kun ne tehokkaasti ovat vaikuttaneet kansallisen sivistyksen muodostumiseen.

Suomen kieli kuuluu Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon. Suomalais-ugrilaiset kielet ynnä muutamien muiden kieliheimojen kanssa luetaan suureen Altailaiseen kielikuntaan.

Tärkeimmät kielikunnat ovat Altailaisen rinnalla Semiläinen ja Arjalainen. Edelliseen luetaan esim. Hebrean ja Arabian kieli, jälkimäiseen Indian ja Persian kielet (Sanskrit, Zend, y. m. ja ne, jotka niistä ovat alkunsa saaneet) sekä enimmät Euroopan kielet: Kreikka, Latina ja Romanilaiset kielet (Ranska, Italian ja Espanjan kieli y. m.), Germanilaiset kielet (Saksa, Ruotsi, Englannin kieli y. m.), Slaavilaiset kielet (Venäjä y. m.), Baltilaiset eli Liettualaiset kielet (Liettua, Lätti) ja Keltiläiset kielet.

Suomalais-ugrilaiseen kieliheimoon kuuluu seuraavat seitsemän kieli-yhteyttä:

1. Suomen kieli ja sen lähimmät sukukielet (Yhteis-Suomi);

2. Mordvan kieli, jota on kaksi murretta: Ersa ja Moksha;

3. Tsheremissin kieli, jota niin-ikään on kaksi murretta: Niitty-Tsheremissien ja Vuori-Tsheremissien murre;

4. Lapin kieli, jota on neljä murretta (Ruotsin, Norjan, Suomen eli Inarin ja Venäjän Lapin murre);

5. Permalaiset kielet: Syrjäänin ja Perman kielet, jotka ovat hyvin lähellä toisiansa, sekä Votjakin kieli;

6. Obilainen kieli-yhteys: Ostjakin ja Voguulin kieli;

7. Unkarin eli Magyarin kieli.

Lisäys 1. Altailaiseen kielikuntaan luetaan viisi kieliheimoa: Suomalais-ugrilainen, Samojeedilainen, Turkkilais-tatarilainen, Mongolilainen ja Mandshu-tungusilainen; mutta kielitiede ei ole vielä ehtinyt kaikin puolin selvittää näiden keskinäistä sukulaisuutta. Yleensä altailaisten kieliheimojen yhteys ei ole niin luja ja selvästi havaittava kuin Arjalaisten kielten.

Lisäys 2. Mainio kielentutkija M. A. Castrén jakoi Suomalais-ugrilaiset kielet neljään ryhmään, jotka jokainen käsittävät useampia kieliä. Nämä ryhmät ovat:

1. Ugrilainen, johon kuuluu Ostjakin, Voguulin ja Unkarin (Magyarin) kieli;

2. Bulgarilainen eli Volgalainen: Tsheremissin ja Mordvan kieli murteineen;

3. Permalainen: Syrjäänin ja Perman sekä Votjakin kieli;

4. Suomalainen ryhmä: Suomalaiset kielet sekä Lapin kieli.

Tästä jaosta yleensä selviää eri kielten keskinäinen sukulaisuus; mutta nykyisempi tutkimus on sen lisäksi huomannut läheisen yhteyden varsinaisten Suomalaisten kielten ja Mordvan kielen välillä, joka todistaa Suomalaisten heimojen muinoin asuneen Mordvalaisten läheisyydessä, ja toiselta puolen Lapin kieltä ei nykyjään enää aseteta välittömään yhteyteen Suomen kielen kanssa, vaan erikseen, siinä kun tavataan yhtäläisyyttä sekä Suomalaisten että myös Ugrilaisten, vieläpä Permalaistenkin kielten kanssa.

Lisäys 3. Suomalais-ugrilaiset kansat ovat hyvin erilaiset sivistyksensä ja elämänlaatunsa puolesta. Samalla kuin itäisimmät heistä, Ostjakit ja Voguulit, asuen Pohjois-Aasiassa lähellä Jäämeren rantoja alkuperäisessä luonnon tilassa, hankkivat elatuksensa kalastuksella tai metsästämisellä, heidän likimmät sukulaisensa, Unkarilaiset, eläen hedelmällisessä maassa Keski-Euroopan tasangoilla, kaikin puolin ovat omistaneet nykyajan sivistyksen, heillä kun on oma kansallinen elämä, oma valtiolaitos, oma kirjallisuus, – Bulgarilaiset kansat ovat saaneet nimensä muinoin kuuluisasta Bolgarien valtakunnasta ja heitä sanotaan myös Volgalaisiksi, koska asuvat Volgan varrella. Nykyjään Volgalaiset kansat, Mordvalaiset ja Tsheremissit, ovat paraasta päästä maanviljelijöitä; osa jälkimäisistä on kuitenkin metsästäjiä. Vaikka ulkonaisesti kääntyneinä kristin-uskoon, useat heistä pyhissä lehdoissaan salaa palvelevat entisiä jumaliansa. Tsheremissit ovatkin osaksi vielä kastamattomia. – Syrjäänit ovat Pohjois-Venäjän varsinainen kauppakansa. Heidän luontainen taipumuksensa kaikenlaiseen kaupantekoon on syynä, että noilla autioilla lakeilla Jäämeren rannoilla mainittu elinkeino kokonaan on joutunut heidän käsiinsä, joka niin-ikään on antanut heille jonkunlaisen vallan siellä asuvain Samojeedien yli. Muutamat Syrjäänit ovat myös poronhoitajia ja paimentolaisia; etelämpänä useat elävät maanviljelyksestä, samoin kuin Permalaiset ja Votjakit. Viimeksi-mainituistakin on osa vielä pakanoita. – Tunnettua on, miten Lappalaiset, hajaantuneina neljän valtion aineille, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän, osittain paimentolaisina kuljeskelevat Pohjolan tuntureilla, osittain kalastajina etsivät elatustansa Jäämeren vuonoista. – Suomalaisista heimokunnista puhutaan seuraavassa.

Varsinaiset Suomalaiset kielet ovat hyvin likeistä sukua keskenänsä; kielentutkimuksen kannalta niitä sopiikin pitää saman kielen, Yhteis-Suomen, murteina. Sen eri muodostukset ovat: Suomi, Karjala, Aunus eli Liygi, Vepsä, Vatja, Viro ja Liivi.

Vertaileva kielentutkimus on vienyt siihen päätökseen, että suomalaiset heimot, – Karjalaiset, Hämäläiset, Varsinais-Suomalaiset, Vepsäläiset, Vatjalaiset, Virolaiset ja Liiviläiset, – vielä meidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina asuivat itäpuolella nykyistä Liivin- ja Vironmaata sillä alueella, jota etelässä rajoittaa Väinäjoki ja pohjoisessa Suomenlahti ja Laatokka, baltilaisten ja germanilaisten kansojen läheisyydessä. Näiltä seuduilta useimmat suomalaiset heimot sitten siirtyivät länteen tai pohjoiseen päin; muuttojen alkusyynä olivat nähtävästi nuo suuret kumoukset, Hunnien hyökkäys Eurooppaan ja Gootilais-vallan hajoaminen, jotka antoivat aihetta yleiseen kansainvaellukseen.

Karjalaiset levisivät pohjoiseen Laatokan rannoille ja sieltä eteenpäin, ottaen haltuunsa paitsi Inkerinmaata Suomen ja Venäjän Karjalan sekä osan Aunuksesta. Inkeristä ja Laatokan länsirannoilta suuri osa väestöstä Stolbovan rauhan jälkeen (1617), peläten uskonnollista vainoa, muutti Sisä-Venäjälle, Tver’in, Novgorod’in y. m. kuvernementteihin, joissa vielä tänäkin päivänä on vahva, Karjalan kieltä puhuva väestö. Pois muuttaneiden sijaan siirtyi Inkeriin Suomenmaasta uusia asukkaita. – Karjalaisten alkuperäinen kieli on säilynyt Venäjän Karjalassa, Aunuksessa ja Salmin kihlakunnassa Suomen itärajalla sekä äskenmainittujen siirtolaisten kesken.

Lähellä Karjalan kieltä on Aunuksen eli Liygin kieli, jossa kuitenkin huomataan paljon yhtäläisyyttä Vepsän kielen kanssa.

Muista heimoista Vatjalaiset pysyivät entisillä asuinpaikoillaan Inkerinmaalla, jossa heitä vielä on vähälukuinen väestö Narvan lähitienoilla; Vepsäläiset taas joutuivat koilliseen, Äänisjärven länsi- ja eteläpuolelle. Länteen päin lähti kaksi heimoa, Virolaiset, jotka asettuivat Suomenlahden eteläpuolelle Viroon ja Liivinmaan pohjoisosaan, sekä yhtä heimoa olevat Liiviläiset ja Kuurilaiset, jotka siirtyivät Riian lahden rannikoille, niihin maakuntiin, jotka heistä ovat saaneet nimensä. Heidän muinainen kielensä, Liivin kieli, on jo häviämäisillään. Nykyjään ei ole sitä puhuvia muualla kuin yhdessä paikkakunnassa Kuurinmaalla, yhteensä noin kolmetuhatta henkeä.

Suomenlahden pohjoispuolelle, nykyiseen Suomenmaahan, tuli, paitsi Karjalaisia, kaksi heimokuntaa: Varsinais-Suomalaiset, kulkien pitkin Suomenlahden rantaa Lounais-Suomeen, jossa heidän murteensa on puhtaimpana säilynyt Rauman ja Uudenkaupungin tienoilla, ja Hämäläiset, asettuen Hämeeseen ja Satakuntaan, josta sitten levisivät Etelä-Pohjanmaalle.

Ne suomalaiset heimot, Varsinais-Suomalaiset, Hämäläiset ja Karjalaiset, jotka joutuivat nykyisen Suomenmaan rajojen sisälle, liittyivät täällä yhdeksi kansaksi, ja heidän murteistaan syntyi yhteinen Suomen kieli. Tämä jakaantuu kahteen päämurteeseen: Itä-Suomen ja Länsi-Suomen; edellisen perustuksena on Karjalan kieli, jälkimäisen Hämäläisten ja Varsinais-Suomalaisten murteet. Kumpasenkin päämurteen alalla ilmaantuu useita paikkakunnallisia erilaisuuksia. Enimmin eroavat yhteisestä Suomen kielestä kreikan-uskoisten Karjalaisten murre Salmin kihlakunnassa (Salmin, Suistamon ja Suojärven pitäjissä) Itä-Suomen alalla sekä Länsi-Suomessa se kieli, jota puhutaan Rauman ja Uudenkaupungin seuduilla. Välityskielenä, joka lähestyy toista päämurretta, on Länsi-Suomen alalla Hämeen kieli Hämeessä, Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Itä-Suomen alalla Savon murre, jota, paitsi Savossa, puhutaan suurimmassa osassa Suomen Karjalaa sekä Pohjois-Hämeessä ja Kajaanin seuduilla. Savon heimokunta ja Savon kieli ovat saaneet alkunsa karjalaisten ja hämäläisten ainesten yhdistyksestä, kuitenkin pääasiallisesti karjalaisella pohjalla. Varsinais-Suomalaiset ovat kulkiessaan nykyisille asuinpaikoilleen jättäneet paljon jälkiä eteläisen rantamaan kieleen. Heidän murteensa vaikutusta osoittavat erittäinkin nuo katkonaiset sananmuodot, joista loppuvokaali on kulunut pois (talost’, kaupungiss’ y. m.) Näin on syntynyt erityinen rantamurre, sekä itä- että länsi-suomalainen, joka Turun seuduilla yhtyy Varsinais-Suomalaisten alkuperäiseen kieleen, Rauman ja Uudenkaupungin murteeseen.

Yllämainitut murteet sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla. Ei päämurteidenkaan raja ole aivan jyrkkä; jos d-äänen pysyminen tai pois-heittäminen[2] otetaan perusteeksi, niin se alkaa etelässä Vehkalahden ja Virolahden väliltä, siten että edellinen pitäjä jää länsimurteen, jälkimäinen itämurteen puolelle, ja käy sitten, tehden muutamissa paikoin pieniä mutkia, melkein suoraan luoteeseen päin Kokkolaa kohden. Huomattava on kuitenkin, että kummallakin puolella tätä rajaa tavataan paljo toisen päämurteen omituisuuksia. Yleensä on paljo paikkakuntia, joissa eri murteet yhtyvät. Semmoisia välialoja ovat erittäinkin Oulun ja Viipurin lääni. Itä-Suomen kielialaa ovat myös Inkerinmaan ja Venäjän Karjalan murteet.

Suomalaisen kirjallisuuden historia jakaantuu kuuteen aikakauteen:

1. Vanhin aika vuoteen 1157, jolloin Suomenmaa joutui Ruotsin vallan alle ja kristin-usko tuli maahan.

2. Keskiaika 1157–1542.

3. Uskonpuhdistuksen aika 1542–1640, ensimmäisen suomenkielisen kirjan ilmestymisestä Suomen yliopiston perustamiseen asti.

4. Suomen yliopiston perustamisesta Ison vihan loppuun asti, 1640–1721.

5. Ruotsin vallan loppuaika, 1721–1809.

6. Uusin aika vuodesta 1809.

Suomen kansan runous-into heräsi jo vanhimpina aikoina ja tuotti kansanrunouden, jonka vertaista ani harva kansa on saanut aikaan kauneuden ja runsauden puolesta. Silloin syntyivät nuo tarut eli myytit, jotka olivat esivanhempiemme uskonnon perustuksena ja joista muinais-suomalaiset kertomarunot ovat muodostuneet. Tätä aikakautta sopiikin siitä syystä sanoa myytilliseksi. Kansanrunous on tosin yhä ollut kehityksen alainen ja useat sen tuotteet ovat verrattain uusia; mutta tässä paikassa otetaan kuitenkin puheeksi kaikki ne runot, jotka käsittelevät tarun-omaisia aineita taikka eivät kumminkaan henkensä tai sisällyksensä puolesta nimenomaan muistuta uudempia oloja; sillä Suomen muinaisrunouden alkeet ja omituinen muoto ovat epäilemättä sen kansallisen elämän varhaisimmilta ajoilta.

Suomalaisen muinaisrunouden tuotteet ovat monta eri laatua. Vanhimpia ovat arvattavasti, samoin kuin muillakin kansoilla, eepilliset runot, joissa esitettiin muinais-ajan mainioin sankarien työt ja toimet; ikivanhoja ovat Suomessa loitsurunotkin, joiden avulla ihminen koetti luonnon voimia hallita. Sitten laulajan vaihtelevat tunteet puhkesivat lyyrilliseen runouteen, ja ruvettiinpa viimein suorasanaisiakin jutelmia, satuja, kertoilemaan. Paitsi sitä meidän kansa kaikkina aikoina mielellään on laskenut elämänviisautensa älykkäisiin sananlaskuihin ja harjoittanut järkeänsä sukkelasti keksityillä arvoituksilla.

Noita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja, kaikkialla, missä Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen tieltä ne kuitenkin ovat yhä edemmäksi paenneet ja katoavat vuosi vuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Venäjän Karjalassa, Laatokan rannoilla, Inkerissä ja Pohjanmaalla Kajaanin seuduilla runonlaulu kuitenkin vielä elää kansan huulilla, ja sieltä niitä tällä vuosisadalla ahkerasti on keräilty. Enimmät muinais-ajan runoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut, Arvoitukset) julkaisi nerokas Elias Lönnrot (vertaa § 30); ”Satuja ja Tarinoita” antoi ulos Eero Salmelainen (vrt. § 37).

Niinkuin kansanrunous yleensä, niin Suomen muinaislaulutkin viehättävät meitä luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen runoudelle omituista on siinä ilmaantuva virkeä luonnontunne, syvä ja puhdas innollisuus sekä rikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa kohdin samanlaatuinen kuin itämaan kansojen. Eepillisille kuvauksille tarjoo oivallisen pohjan tuo alkuperäinen, runsasmuotoinen tarumaailma, joka elolliseksi esittelee koko luontoa ja valaisee sitä runollisella loisteellaan.

Vanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan kertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin myös enimmissä sananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista trokaio-säkeistä ja perustuu sekä laajuudelle että korolle. Nousussa saa olla mimmoinen tavuu hyvänsä, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa kaikki muut paitsi pitkät korolliset tai pääkorolliset keskiarvoiset. Ensimmäisessä runopolvessa sallitaan enemmän vapautta; se on tavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan myös kolmi- tai nelitavuinen, eikä tavuitten laatu ole tarkoin määrätty. Muinais-ajan runomitan kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron ja laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle erinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.

Lisäys. Runojen laulamista E. Lönnrot kuvailee seuraavalla tavalla: ”Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat yhdessä, toinen laulajan, päämiehen eli edeltäjän (edellä kävijän) nimellä, toinen puoltajan, säistäjän, kertojan, kerallisen (keralla laulajan) nimellä. Vastatusten tahi vieretysten istuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän laulaa sitten toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä verkalleen hyvin vakaisen ja miettiväisen näköisenä”.

Muinais-Suomalaisten eepilliset laulut on E. Lönnrot järjestänyt laveaksi kertomarunoksi, jolle antoi Kalevalan nimen; sillä, vaikka nuo laulut vaan katkonaisina kappaleina ovat säilyneet kansan suussa, hän huomasi niiden olevan yhtä ainoata mahtavaa runovirtaa ja yhdessä muodostavan suuren kokonaisuuden. Niin sai alkunsa Kalevala, mainio kansallis-eepoksemme, jonka uudempi laitos sisältää 50 runoa. Ensimmäinen painos ilmestyi 1835, toinen suuresti enennetty laitos 1849. Sen pääaineena sopii pitää viisaan Väinämöisen hyvät työt Kalevalan (Suomen) kansaa kohtaan, joista suurin on onnea tuottavan Sammon hankkiminen Pohjolan periltä; mutta tähän päätoimintaan liittyy koko joukko välikertomuksia eli episoodeja (niinkuin kuvaus maailman luomisesta, Aino-runot, Kullervo-runot y. m.) Monta loitsulukuakin on kertomarunojen väliin sovitettu. Väinämöisen rinnalla esiintyvät Kalevalan aimo sankareina seppo Ilmarinen, joka on ”taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut”, ja iloinen Lemminkäinen, joka aina on valmis sotaretkille lähtemään. – Niinkuin kansan-epopeat ainakin, niin Kalevalankin runot antavat selvän ja tarkan kuvan siitä ajasta, jolloin ne ovat syntyneet; kaikki, mitä Suomen kansa muinaisina aikoina on miettinyt, sen jumalaistarut, sen entisyyden muistot, sen sankari-ihanteet, – sanalla sanoen, koko sen vanhin katsantotapa ilmaantuu Kalevalassa elävästi silmiemme eteen, tosi-eepillisellä tavalla esitettynä.

Lisäys 1. Kalevalan pääsisällys (uudemman laitoksen mukaan) on lyhyesti seuraava: Laulajan alkusanain jälkeen kerrotaan ensin maailman luomisesta ja Väinämöisen synnystä. Aikojen alussa Ilmatar, Väinämöisen emo, uipi aavalla merellä; tuleepa sotka ja munii seitsemän munaa hänen polvellensa, luullen sitä ”heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi”; vaan Ilmatar vavahuttaa polveansa ja munat vierähtävät veteen, mutta niiden palasista muodostuu maa ja taivas, aurinko, kuu ja pilvet. – Väinämöinen, kun on syntynyt, nousee puuttomalle maalle ja saattaa Sampsa Pellervoisen puita kylvämään. Kun tammi, joka, liian tuuheaksi kasvaneena, peittää sekä auringon että kuun, merestä nousneen pikku miehen avulla on saatu maahan hakatuksi, niin Väinämöinen kaataa ensimmäisen kasken, ollen niinmuodoin maanviljelyksen perustaja. Tultuansa kuuluisaksi viisaudestaan, hän kilpailee laulutaidossa nuoren, itserakkaan Joukahaisen kanssa, ja voitettuna tämän täytyy luvata sisarensa Aino Väinämöiselle puolisoksi. Nuori Aino, huolissaan siitä, että häntä pakoitetaan vastoin tahtoansa miehelle menemään, harhailee korvessa, joutuu meren rannalle, heittäytyy uimaan ja hukkuu veteen. Turhaan Ainoa merestä etsittyään, Väinämöinen päättää lähteä ihanaa Pohjolan neittä kosimaan. Mutta Joukahainen, pitäen vihaa Väinämöistä vastaan sisarensa kuoleman tähden, väijyy häntä matkalla ja ampuu ratsun hänen altansa, jotta Väinämöinen suistuu mereen. Hän saapuu kuitenkin Pohjolaan, mutta hänen kosimisensa raukeaa tyhjiin. Louhi, Pohjolan emäntä, lupaa tyttärensä puolisoksi sille, joka takoo Sammon, ihmeellisen, onnea tuottavan taikakalun. Väinämöinen, kotiin tultuaan, toimittaa seppo Ilmarisen, ”takojan iän-ikuisen”, synkkään Pohjolaan Sampoa laatimaan. Ilmarinen sen valmistaakin ”joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta”; vaan Pohjan neiti teeskelee esteitä ja Ilmarinen saa tyhjin toimin palata kotia.

Nyt runo kääntyy uudelle uralle, kertoellen lieto Lemminkäisen, ”veitikan verevän”, retkistä ja lemmenseikoista. Lemminkäinen ryöstää vaimokseen Saaren suurisukuisen neiden, vaan hylkää hänet jälleen ja lähtee hänkin kosioretkelle Pohjolaan. Hänelle määrätään monenlaisia ansiotöitä; viimein hänen tulee ampua joutsen Tuonelan joelta, kuolleitten valtakunnassa; mutta eräs karjanpaimen, jota Lemminkäinen on loukannut, surmaa hänet ja heittää hänen ruumiinsa Tuonelan jokeen. Tuonen poika päälle päätteeksi lyödä silpaisee sen palasille. Lemminkäisen hellä äiti lähtee poikaansa etsimään; väsymättä hän kulkee mäet ja laaksot ja saapuu näin Tuonelan joelle; rautaisella haravalla hän kokoaa poikansa hajotetut jäsenet ja sovittaa ne yhteen; voiteilla, joita mehiläinen tuopi itse Luojan luota, uskollisen äidin vihdoin onnistuu saada poikansa henkiin herätetyksi.

Kertomuksen juoksu palajaa entiselle tolalle. Väinämöinen rakentaa uuden purren; saadaksensa sen valmistamiseen tarpeellisia sanoja, hänen täytyy käydä sekä Tuonelassa että haudassa makaavan tietäjän, virsikkään Vipusen luona. Sitten hän toistamiseen lähtee Pohjolaan kosimaan, ja Ilmarinenkin kulkee sinne uudelle kosioretkelle. Tällä kertaa ihana Pohjan impi suostuu menemään seppo Ilmariselle, ja Pohjolassa vietetään komeat häät. Lemminkäinen, suuttuneena siitä, että hän riitaisan luonteensa tähden on jäänyt häihin kutsumatta, tekee sotaretken ja tappaa Pohjolan isännän; mutta välttääksensä Pohjolan emännän kostoa hänen täytyy paeta merentakaiselle saarelle; vaan sieltäkin Lemminkäisen on pakko poistua, koska saaren miehet, hänen lemmenseikoistaan suuttuneina, väijyvät hänen henkeänsä. Kotiin tultuaan näkee hän koko asuntopaikkansa autioksi, sillä Pohjolan väki on käynyt sitä hävittämässä; mutta äiti on kuitenkin pelastunut. Lemminkäinen yrittää vielä kerran mennä sotaretkelle Pohjolaan, vaan pakkanen ja nälkä tekevät siitä surkean lopun.

Tähän liittyy mainio Kullervon episoodi. Untamo ja Kalervo veljekset, eri heimokuntain edustajat, elävät alituisessa riidassa; vihdoin Untamo kaataa Kalervon ja tappaa hänen sukunsa; mutta eloon jääpi vaimo, joka orjuudessa synnyttää Kullervon, Kalervon pojan. Monella tavalla Untamo valmistelee Kullervolle surmaa, mutta turhaan; poika kasvaa, kostontuumat mielessä, ja turmelee yliluonnollisella voimallaan kaikki työt, jotka hänelle uskotaan. Vihdoin Untamo tuskastuneena myy Kullervon Ilmariselle, joka panee hänet paimeneksi. Ilmarisen emäntä, entinen Pohjan neiti, ajattelemattomana leipoo pilkoillaan kiven paimenen eväskakkuun, ja ateriaan ryhtyessään Kullervo siihen katkaisee isältä perityn veitsensä. Emännälle kostaaksensa paimen hukuttaa lehmät suohon ja ajaa kotiin susia ja karhuja, jotka repivät emännän kuoliaaksi. Kullervo pakenee ja löytää vanhempansa, jotka oli luullut jo aikaa kuolleiksi. Isä lähettää hänet veroa viemään; palausmatkalla Kullervo viettelee tuntemattoman tytön, jonka metsässä tapaa ja jossa sitten kauhuksensa tuntee oman sisarensa. Sisar toivottomana syöksyy koskeen. Kullervo lähtee kotiin ja aikoo hänkin heittäytyä surman suuhun, vaan päättää ensin kostaa Untamolle, mitä sukunsa häneltä on kärsinyt. Kostonsa täytettyään hän palaa kotiin; vaan talo on autiona eikä muita eläviä näkyvissä, kuuluvissa, kuin Musti, hänen koiransa. Metsässä harhaillessaan Kullervo joutuu siihen paikkaan, jossa hänen rikoksensa on tapahtunut; siellä uros kääntää miekkansa kärjen omaa rintaansa vastaan ja lopettaa onnettoman elämänsä.

Ilmarisen emännän kuoltua rikkoutuu se hyvä sopu, joka siihen asti on pysynyt voimassa Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kalevalan sankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, lähtevät Pohjolaan Sampoa valloittamaan. Matkalla vene tarttuu isoon haukeen; se tapetaan ja sen leukaluusta Väinämöinen tekee ensimmäisen kanteleen. Soitollansa hän ihastuttaa koko luonnon; ihmiset sitä ihailevat, vesissä silmin; itse jumalatkin siitä iloitsevat; vieläpä kaikki elävätkin maalta, ilmasta ja merestä kokoontuvat noita sulosäveliä kuuntelemaan. Sitten uroot pitkittävät matkaansa Pohjolaan. Soittonsa ihmevoimalla Väinämöinen nukuttaa koko Pohjolan kansan; Kalevalan uroot saavat Sammon kivimäestä, johon se on kätketty, ja lähtevät saaliineen kotomatkalle; mutta herättyänsä Louhi, Pohjolan emäntä, lähettää myrskyn heitä tuhoamaan, jolloin Väinämöisen kantele hukkuu aaltoihin. Sitten Louhi itse sotajoukkoineen ajaa Kalevalan sankareita takaa; merellä nousee tuima taistelu, jossa Louhi voitetaan; mutta Sampo menee kappaleiksi ja sen muruja vierii ”alle vienojen vesien Ahtolaisten aartehiksi”. Toisia muruja tuuli toi Suomen rannoille, joista on ”alku onnen ainiaisen Suomen suurille tiloille”. Mutta Louhi ei saanut muuta kuin Sammon kirjakannen; ”siit’ on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa”.

Näin Kalevalan kansa voittoisana oli lähtenyt taistelusta. Vanhan kanteleen sijaan, joka myrskyyn oli hävinnyt, laittoi Väinämöinen uuden; kopan teki hän koivusta, naulat kullasta, joka kumpusi käen suusta, ja kielet nuoren neitosen hiuksista, joka ilon ja surun vaiheilla sulhastansa odotteli.

Mutta uudet vaarat uhkasivat Kalevalan rauhaa. Louhi nostaa kaikenlaisia tauteja sen kansaa hävittämään, toimittaa sitten karhun sille vahinkoa tekemään ja kätkee vihdoin auringon ja kuun, jotta koko maailma peittyy pimeyteen. Mutta etenkin Väinämöisen viisauden avulla kaikki nämä pahat poistuvat ja riemu ja rauha palajavat Kalevalan kansaan.

Kalevalan viimeisessä runossa on kansan kuvausvoima omituisella tavalla esittänyt taistelua Suomen kansan muinaisuskonnon ja kristin-opin välillä. Marjatta neidelle syntyy poika puolukasta; Väinämöinen tuomitsee pojan kuoletettavaksi, mutta tämä nuhtelee häntä ja ”ukko” ristii pojan Karjalan kuninkaaksi. Suuttuneena Väinämöinen lähtee venehellä vaskisella ”yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin”. Lähteissänsä hän ennustaa sen päivän vielä tulevan, jolloin häntä kaivataan ”uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suoriaksi, uuen kuun kulottajaksi, uuen päivän päästäjäksi”; mutta kanteleensa hän on jättänyt jälille, kansalleen ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.

Lisäys 2. Kalevalan ainekset ovat enimmältään tarunomaisia, myytillisiä, joihin sitten lienee sekaantunut muitakin muinais-ajan muistoja. Muutamat kertoelmat selvästi viittaavat ikivanhoihin luonnonmyytteihin, etenkin aurinkotaruun, joka kaikille kansoille on tarjonnut runsasta aihetta runollisiin kuvauksiin. Semmoisia luonnontaruja ovat esim. kertomus isosta tammesta toisessa runossa, kaikki Sampo-runot, Lemminkäisen surma ja kuolleista herättäminen y. m., puhumattakaan niistä, joiden myytillinen merkitys on ihan selvä, niinkuin kertomukset maailman luomisesta sekä kuun ja auringon kätkemisestä. Kysymystä näiden aineksien syntyperästä ja muodostumisesta ei ole tutkimus vielä lopullisesti ratkaissut.[3]

Kalevalan laulut ovat elävää, kansan suussa alinomaa muodostuvaa luonnonrunoutta. Sentähden niitä on lukemattomia toisintoja, ja nykyisempinäkin aikoina ne ovat yhä kehittyneet muotonsa ja sisällyksensä puolesta. Mutta perustukseltaan ja pääluonteeltaan ne ovat vanhimman muinais-ajan tuotteita. Niitä lauletaan osittain hajanaisina runoina, osittain runojaksoina, jotka laulajainkin suussa jo ovat ruvenneet yhteen sulaumaan. Sellaisia runojaksoja ovat esm. Sampo-laulut, kosiorunot y. m. – Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on viime aikoina ruvennut runsaista runokokoelmistaan julkaisemaan Kalevalan toisintoja, semmoisina kuin ne kansan suusta on keräilty, niinkuin myös painetun Kalevalan valmistuksena olleita ”esitöitä”.

Lisäys 3. Kalevalan henkilöin luonteet. Kalevalan päähenkilöitä on kolme: Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, joista kuitenkin ”vaka, vanha” Väinämöinen on runoelman varsinainen pääsankari. Ylempänä jo mainittiin, että hänen hyvät työnsä Suomen kansaa kohtaan sopii pitää Kalevalan yhdistäväisenä siteenä, sen päätoimintana. Hän se aina ilmaantuu parhaana miehenä, jos viisautta ja runotaitoa tarvitaan taikka jos miehuutta kysytään; mutta hänen syvä viisautensa ja mahtava laulutaitonsa pysyvät kuitenkin aina hänen päävoimanansa. Hänen luonteessaan näkyy selvä kehittyminen; hänen henkinen etevyytensä ilmaantuu suurimpana Kalevalan loppupuolella. Väinämöisessä on Suomen runotar koettanut kuvata suomalaisen luonteen parhaat ominaisuudet, älykkään miettiväisyyden, vakavan lujuuden ja runollisen hellätuntoisuuden. Toisinaan vanhan Väinämöisen heikompiakin puolia leikillisesti esitellään. Ilmarinen Väinämöisen rinnalla esiintyy käytännöllisen toimen miehenä. Hän, tuo ihmeellinen seppä, on osoittanut taitoaan kalkutellessansa taivaan kantta ja takoo Sammon, ikuisen onnen tuojan. Hän se myös puoleensa taivuttaa ihanan Pohjan neidon. Mutta, liikkuessaan elämän käytännöllisissä toimissa, ei Ilmarinen täysin tajua sen aatteellista ja runollista puolta; hän on hyvänsävyinen ja yksivakainen, mutta samalla herkkäuskoinen, jopa toisinaan yksinkertainenkin; miehuullisen kunnon ohessa ilmaantuu hänessä pelkurimaisuuttakin. Ihan omituista luonnetta on Lemminkäinen, ”Suomen runottaren lempilapsi”, tuo seikkailuksia halajava sankari, impien ihastuttaja, huoleton ja huikentelevainen, jossa kuitenkin rakkaus äitiä kohtaan todistaa tunnon vakavuutta. Synkän ylevänä kohoaa näiden kolmen pääsankarin rinnalla Kullervo, orjuudessa kostajaksi kasvanut, joka sortuu omiin intohimoihinsa ja tuohon kolkkoon kostajan tehtävään. Yhtä ihmeteltäviä ovat Kalevalan esiin-asettamat naisluonteetkin: kaino, hentotuntoinen Aino, joka tahdottomana musertuu kovan kohtalonsa alle, – maan mainio Pohjolan neito, hempeä ja oikullinen kotonansa, sulollansa kaikkia viehättävä, mutta säälimätön emäntä Kullervo orjaa kohtaan, – Lemminkäisen hellä, uskollinen äiti, puhtain äidinrakkauden kuva, jota runous ikinä on esittänyt, – Louhi, Pohjolan ilkeä emäntä, Kalevalaisten luonnollinen vihollinen, jota kuitenkin kuvaillaan lempeäksi äidiksi, j. n. e. – Yleensä Suomen muinaisessa kertomarunoudessa luonteet kuvataan, tarkasti kaikkine omituisuuksineen. Huomattava on erittäinkin se leikillinen tapa, jolla niitä esitetään; tämä ilmaantuu varsinkin Lemminkäisen kuvailussa, mutta myöskin Väinämöisessä, Ilmarisessa y. m.

Lisäys 4. Heimokansamme Virolaisten eepilliset runot järjesti toht. Fr. B. Kreutztvald († 1882) kertomarunoelmaksi, jonka nimi on Kalevipoeg (s. o. Kalevan poika). Se ilmestyi vuonna 1862 ja sisältää kaksikymmentä laulua.

Suomen kansalla on runsaat lyyrillisen runouden varat, joista suurin osa on koottu Elias Lönnrotin toimittamaan Kantelettareen. Se ilmestyi 1840; vuonna 1887 tuli uusi laitos, jonka kolmannen osan eli ”kirjan” Lönnrot elämänsä lopulla oli uudestaan muodostanut. Kantelettaren runot ovat osittain puhdasta, yksityis-ihmisen tunteita kuvailevaa laulurunoutta, osittain kertovaista lyriikkaa. Eri runot ovat eri aikoina syntyneet; muutamat saattavat olla muinaisrunouden vanhemmilta aikakausilta, niinkuin varmaankin ne, joissa kerrotaan myytillisiä, Kalevalan tarupiiriin kuuluvia tapauksia; toiset ovat nähtävästi vasta uudempina aikoina alkunsa saaneet. Mutta lyyrilliset kansanrunot, jos kaikkein uusimmat (joista puhutaan Kantelettaren alkulauseessa) luetaan pois, noudattavat yleensä suomalaisen muinaisrunouden alkuperäistä runomittaa ja esitystapaa.

Lisäys. Suomen kansanlyriikassa huomataan kaksi muodostusjaksoa: vanha lyriikka, joka on säilyttänyt muinais-ajan hengen ja runomuodon, ja uuden-aikuinen kansanlaulu, joka ulkonaisesti mukailee nykyisempää taiderunoutta (vertaa § 31). Vanha lyriikka yhä vieläkin kasvaa uusia vesoja ja on, niinkuin jo ylempänä sanottiin, sekä puhtaasti lyyrillistä että kertovaista laatua. Kertovaisen lyriikan tuotteista useat sisältävät muinaistaruja; keskiaika toi näiden lisäksi uusia aineita, samalla kuin kertomistapakin osittain muuttui (vrt. § 13), ja vihdoin uudemmankin ajan tapaukset joutuivat kansanrunoudessa esitettäviksi (vrt. § 19, lis. 2). Paitsi sitä kertovaisissa runoissa käsitellään tavallisen elämän oloja, jotka eivät viittaa mihinkään erityiseen aikaan. Seuraavassa otetaan koko vanha lyriikka puheeksi, paitsi keskiajan legendat ja ballaadit sekä myöhempien aikojen historialliset runot (yleensä siis kaikki Kantelettaren ensimmäisen ja toisen osan laulut ja useat kolmannen osan kertovaisista runoista, Lönnrot’in ”virsilauluista”). Runomitta on sama kuin Kalevalassakin; poikkeuksena on vaan joku harva, luultavasti myöhemmistä vaikutuksista vapaammin muodostunut laulu, niinkuin ”Hyvä ilta lintuseni” (Kant. I, 122) ja ”Lunastettava neiti” (Kant. v. 1. III, 27; u. I. 30). – Lyyrillinen runous on ylimalkain säilynyt samoilla seuduilla kuin eepillinenkin.

Varsinaiset laulurunot ilmaisevat kaikki ne vaihtelevat tunteet, jotka alkuperäisissä oloissa liikkuvat ihmisen povessa, ja ovat laulajan eri tilaa myöten monta eri laatua; muutamat kuvailevat kaikille yhteisiä elämän iloja ja murheita, muutamat ovat erittäin miesten tai naisten, poikien tai tyttöjen laulettavia; onpa niitä vielä paimenlauluja, lasten runoja ja häälauluja. Sitä tunteiden hellyyttä ja hienoutta, jota nämä laulut tuovat ilmi, ei voi kylläksi ihmetellä. – Kaikkien maitten lyyrillisessä kansanrunoudessa kajahtelee joku surumielinen sävel; kummako siis, että korpien keskellä asuskelevan Suomen kansan lauluihin yksinäisyyden ja kaipauksen tunne on vuodattanut vienon kaihomielisyyden? Toisin kuin Kalevalan runoissa, jotka kertomarunouden tyynellä iloisuudella kirkastavat olevaisuutta, kuvataan Kantelettaren ensimmäisessä runossa kanteleen syntyä: ”soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu”. Hellästi lausutaan kotiansa kaipaavan tunteet runoissa ”Muinaiset ajat paremmat” ja ”Vierin maalle vierahalle” (I, 32, 33). Monessa laulussa turvaton tai murheellinen puhuu huolistansa (esm. ”Korpi kurjalla kotina” I, 36, ”Parempi syntymättä” I, 46, ”Elkää sanoko huolettomaksi” I, 52, ”Monihuolinen” I, 53, ”Usiahuolinen” I, 54, ”Ei sula syän suruinen” I, 60, ”Pimeä isoton pirtti” I, 62, y. m.) – Erehtyypä kuitenkin suuresti, jos luulee, ett’ei Suomen kansanrunous viritä iloisempiakin säveleitä; sillä leikillisiäkin runoja on enemmän, kuin mitä tavallisesti ajatellaan. Sellaisia ovat esm. ”Ohoh kullaista kotia!” I, 75, ”Tanssin kulku” I, 175, ”Hämehen kävijä” ja ”Kuulin kummat kuusialta” I, 183 ja 184, samoin myös lasten laulut ja useat tyttöjen lauluista, niinkuin ”Korpikotinen” II, 67 y. m. Tyyntä iloisuutta vienon hellätuntoisuuden rinnalla huokuvat useat lemmenlaulut, niinkuin ”Armahan kulku” I, 174. – Suomalaisen kansanrunouden huomattavimpia ominaisuuksia on se virkeä luonnontunto, joka kaikkialla ilmaantuu. Luontoa pidetään ystävänä, armaana toverina, jolle uskotaan kaikki tunteet ja huolet. Murheissaan paimen laulaa (I, 175 ”Enkö mi näki toivoisi?”):

Ja ”Huoliansa haasteleva” (I, 59) valittaa, ett’ei ole ketään, jolle voisi murheensa ilmoittaa, jotta ne salassa pysyisivät, vaan lausuu viimein:

Puheena olevain runoin ikää ei voi tarkkaan määrätä; muutamat ovat epäilemättä sangen vanhoja, koska niissä on myytillisiäkin aineita, esm. metsämiesten laulut (katso ”miesten lauluja” Kantelettaren II osassa, 329–354). Toiset ovat ihan varmaan nykyisempinä aikoina syntyneet, niinkuin ”Vangittu pannu” I, 108, joka nähtävästi on Kustaa III:n päiviltä.

Kertovaiset runot löytyvät melkein kaikki Kantelettaren III:nessa kirjassa; ainoastaan muutamat harvat ovat I:sessä osassa (esm. tuo pilkallinen eläinsatu ”Lintuin keräjät” I, 91, samanlaatuinen ”Revon valitus” I, 92, tarun-omainen ”Ensimmäinen rautio” I, 94 sekä opetusrunon tapainen ”Väinämöisen sanoja” I, 90 y. m.). Karttuneiden runovarojen avulla on Lönnrot kokonaan uudistanut Kantelettaren III:nnen kirjan. Sen myöhemmässä laitoksessa ilmaantuvat osittain samat kertovaiset runot kuin vanhemmassakin, vaikka uusien toisintojen mukaan muodostettuina; mutta näiden lisäksi on tullut koko joukko uusia, ennen tuntemattomia. Runot ovat tässä laitoksessa yleensä laajempia, esitystavaltaan eepillisempiä, kuin vanhassa, jossa ne esiintyvät suppeammassa muodossa.

Kertovaisen lyriikan tuotteista moni liittyy Kalevalan kertomuksiin. Sellainen on esm. ”Suomettaren kosijat” (vanha laitos III, I) eli ”Suomettaren synty ja kosijat” (uusi 1. III, 6), jossa kuvataan, miten Kuu, Päivä ja Pohjantähti pyytävät kaunista Suometar neitoa puolisokseen ja tämä suostuu menemään viimeksi-mainitulle; se on sama taru, joka Kalevalassa, toisin muodostuneena, on sovitettu Kyllikkiin. Muistoja Lemminkäis-runoista sisältää ”Neiden rosvo Ikutiera”, u. 19, vaikka immen ryöstäjälle vanhassa laitoksessa on pantu Kullervon nimi (v. 22). Aino-runojen sisällys ilmaantuu niin-ikään, milloin missäkin muodossa, monessa Kantelettaren runossa; esimerkkinä mainittakoon ”Katri ja Riion poika”, u. 68, ”Merenkylpejä neiti”, u. 86, 87, ja ”Katri paimenessa”, u. 88. Soma ja leikillinen muodostus näistä on ”Helka paimenessa”, v. 37 ja u. 89. Toisen kanteleen syntyä ja Väinämöisen laulua muistuttaa ”Oinonsarvinen kantele”, u. 8. Kullervo-tarinan aineksia tavataan monessa runossa. Sen muodostuksia on esm. ”Kiikan lapset”, v. 18, lyhyen, draamallisen esitystapansa puolesta keskiajan ballaadin luontoinen; uudessa laitoksessa se on laajentunut ja saanut eepillisemmän muodon (”Kiian lapset”, 45). Samaan tarinapiiriin kuuluvat ”Tuiretuisen lapset”, v. 19, ja ”Kullervon sotaan lähtö”, v. 30, y. m. m. Muutamat Kantelettaren runot koskevat myös kertomusta isosta tammesta tai muita Kalevalan aineita.

Mainittakoon vielä moniaita tarun-omaisia lauluja. ”Pääskyläinen”, u. 1, kertoilee, kuinka pääskysen munasta syntyi ihana neito, joka, monta kosijaa hylättyänsä, viimein joutui Nurmi-Tuomaan omaksi. Runossa ”Turo, kuun ja auringon pelastaja”, u. 2, esiintyy Turo niminen sankari, joka Hiiden kartanosta tuo takaisin päivän ja kuun ja asettaa ne ihmisille paistamaan. Auringon hän ensin sovitti kultalatva kuusosehen, oksille ylimmäisille, jolloin se loisti vain rikkahille, riemuisille; sitten hän siirsi sen oksille alimmaisille, jolloin se paistoi vaivaisille ja huoleisille; mutta lopullisesti hän pani sen ”oksille keskellä puuta” ja silloin päivä tasoin paistoi

Tarullinen sisällys on myös runoissa ”Meren neito ja metsän sulho”, u. 5, ”Vesitieltä pilvihin ryövätty tyttö”, u. 18, ja ”Meren kosijat”, v. 38, u. 77.

Onpa Kantelettaren kolmannessa osassa vielä toinenkin sarja kertovaisia runoelmia, jotka eivät sisällä myytillisiä aineksia, mutta kuitenkin koko esitystavaltaan ovat enemmän tai vähemmän eepillisiä, Kalevalan runojen kaltaisia. Niissäkin soipi monenlaisia jälkikaikuja tarun-omaisista runoista. Tätä laatua ovat esm. ”Hukkunut veli”, v. 43, ja ”Veljeänsä merirosvon veneestä etsivä tyttö”, u. 115, jotka nähtävästi ovat muodostuneet Aino-runojen myötävaikutuksella. Niinkuin näissäkin on sisaren rakkaus aineena somassa runossa ”Anno neitonen ja lintunen lehossa”, u. 129, y. m. m. Oman äidin hellyyttä ylistetään useassa kertoelmassa; mainittakoon ”Mattu emonsa kuoltua” ja ”Tyttö emonsa haudalla”, u. 105 ja 106. Muutamat runot ovat pilkallisia; toiset ovat viattoman leikillisiä, niinkuin esm. ”Neiti omenapuussa”, v. 52, u. 65, ”Neitten kivinen linna”, u. 67, ja ”Viisastunut”, v. 59 (= u. 128). Totisempaa laatua on ”Hiihtävä surma”, u. 136 (v. 60). Surma ei luule tekevänsä paljoa vahinkoa, jos tappaa miniän talosta; mutta pienet lapset jäävät emottomina surkastumaan.

Loitsiminen, jolla oli niin suuri merkitys esivanhempaimme elämässä, perustui siihen käsitykseen, että jokainen esine on ihmisen vallassa, niin pian kuin sen synty on tunnettu. Synnyt eli syntysanat sisälsivät siis syvän, salaisen viisauden, ja tämän viisauden nojalla saattoi tietäjä eli loitsija sanan voimalla luontoa hallita: poistaa kaikki pahat, muuttaa kappaleet toisiksi, laulaa uusia esiin, lyhyesti lausuen, saada mitä hyvänsä aikaan. Siitäpä se suuri arvo, jossa laulua ja itse laulajaa pidettiin. – Jo Kalevalaankin otettiin paljo loitsulukuja; mutta runsaan kokoelman ”Suomen kansan muinaisia loitsurunoja” toimitti Elias Lönnrot julkisuuteen vuonna 1880.

Paitsi kertoma-, laulu- ja loitsurunoja on Suomen kansan suusta koottu joukottain suorasanaisia satuja. Näissä kyllä tavataan vanhoja taru-aineksia; mutta niihin on myöskin sekaantunut paljo uuden-aikuisia aineita. ”Suomen kansan satuja ja tarinoita”, Eero Salmelaisen toimittamia, on ilmestynyt neljä osaa (1852–1866), joista kolmas sisältää eläinsatuja.

Lisäys. Sadut semmoisinaan leviävät helpommin kuin muut kansanrunouden tuotteet maasta maahan, kansasta kansaan, koska kielten mukaan vaihteleva runomuoto ei vaikeuta niiden leviämistä. Sentähden huomataankin paljon yhtäläisyyttä kaikkein kansain satuvaroissa. Likimmän heimokansamme, Virolaisten, sadut julkaisi Fr. R. Kreutzwald nimellä Eesti rahva Ennemuistesed jutud (1866). Virolaisten satujen kertomustapa, niinkuin se ilmaantuu Kreutzwald’in kokoelmassa, on yleensä vilkas ja miellyttävä; useissa ilmaantuu hentoa runollisuutta, muutamissa leikillisyyttä tai terävää ivaa. Mutta yleensä ne ovat vähemmän alkuperäisiä kuin meidän satumme niin esitystapansa kuin sisällyksensäkin puolesta.

Lisäys. Suomalaisia kansansatuja eli satujen alkuperäisiä toisintoja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ruvennut julkaisemaan; niitä on kaksi osaa ilmestynyt, joista ensimmäinen, sisältäen Eläinsatuja, on Kaarle Krohn’in ja jälkimäinen, Kuninkaallisia satuja, Kaarle Krohn’in ja Lilli Liliuksen toimittama.

Harvalla kansalla on niin runsaat sananlaskuvarat kuin Suomalaisilla. E. Lönnrot’in vuonna 1842 ulos-antama kokoelma Suomen kansan Sananlaskuja sisältää niitä enemmän kuin 7000; suurin osa niistä on runomittaisia, harvemmat suorasanaisia. Niiden ilmaisemat mietteet lausutaan sangen osaavasti, milloin yksivakaisesti ja usein kyllä runollisilla vertauksilla, milloin leikillisesti sattuvalla ivalla tai huumorilla.

Suomen kansan Arvoituksia Lönnrot toimitti painosta v. 1844. Niitä oli jo ensimmäisessä laitoksessa enemmän kuin puolitoista tuhatta (paitsi toista sataa virolaista arvoitusta); toisessa laitoksessa nousee suomalaisten arvoitusten luku yli 2,200 ja virolaisia on 189.

Sananlaskut ja arvoitukset, vaikka vanhimpina aikoina ovat saaneet ensimmäisen alkunsa, eivät ole yksinomaisesti puheena olevan aikakauden tuottamia; vaan niitä on tietysti syntynyt ja syntynee yhä vieläkin uusia pitkin Suomen kansan elämän-aikaa.

Kun Suomi joutui Ruotsin vallan alle ja Suomen kansan muinais-uskonto poistui kristin-opin tieltä, niin vanha runouskin yhä enemmin väistyi syrjälle. Mutta runous-into eli kuitenkin Suomen kansassa ja keskiaika tuotti entisen runouden rinnalle uusia, enimmiten ballaadintapaisia lauluja. Sitä vastoin uudet sivistys-olot eivät synnyttäneet mitään kansallista eikä juuri muutakaan kirjallisuutta. Suomi oli kyllä tähän aikaan vielä yleisenä puhekielenä kaikissa säädyissä; mutta latina oli sekä kirkon kielenä että kaiken korkeamman sivistyksen kannattajana. Syvempää tieteellistä oppia haettiin ulkomaalta, ensin Pariisin, sitten paraasta päästä Prag’in ja Leipzig’in, viimein Upsalan yliopistosta. Etupäässä pappien kasvattamista varten oli ”katedraalikoulu” Turussa, niinkuin myös muutamia muita oppilaitoksia (Viipurissa ja Raumalla sekä joku luostarikoulu). Katolis-usko ei suuresti kohottanut yhteisen kansan sivistystä, mutta Suomenmaa pysyi sen kautta yhteydessä länsimaiden ja niissä vallitsevan sivistyksen kanssa. Yleisen maailmankielen, latinan, ylivalta suojelikin kansallista kieltä valtakunnan pääkielen alle sortumasta, niinkuin lumipeite talvella oraita suojelee, kunnes keväällä tulee iloisen kasvannon aika. – Ellei oteta lukuun virallisia kirjoituksia ja yksityisten kirjeitä, ei ole tältä aikakaudelta muita kirjallisia muistomerkkejä kuin eräs latinankielinen piispain kronikka sekä muutamia latinankielisiä virsiä ja koululauluja.

Uusissakin oloissa kansanrunous uhkeana rehoitteli, vaikka toisenlaiseksi muodostuneena. Samalla kuin vanhat eepilliset laulut Itä-Suomen salomailla vielä elivät kansan huulilla, syntyi erittäinkin Hämäläisten kesken uusi laji kertovaista lyriikkaa, osittain muuttuneiden olojen tuottamana, osittain ulkonaisestakin vaikutuksesta. Nämä keskiajan runoelmat kyllä sisältävät paljon vanhan runouden jälkikaikuja, mutta ovat esitystavaltaan suppeampia, enemmän ballaadintapaisia.[4] Toisinaan niiden lyhyt kertomustapa suorastaan muuttuu draamalliseksi, kun välikohdat jätetään pois ja pääasiat tuodaan esiin puheenvaihtelun muodossa, niinkuin muidenkin kansojen ballaadeissa on tavallista. – Legendojakin eli pyhimystaruja syntyi tällä aikakaudella; niissä uudet kristilliset käsitykset usein hyvin kummallisella tavalla sekaantuivat vanhoihin pakanallisiin muistoihin. Paitsi sitä tämän ajan loppupuolelta on säilynyt eräs historiallinen runoelma, joka osoittaa, että oman ajan tapauksetkin antoivat kansanrunoudelle aihetta kuvauksiin.

Tärkeimmät keskiajan runotuotteet ovat seuraavat:

a) Legendoja: Enimmän tunnettu on Piispa Heinrikin surma eli Piispa Heinrikki ja Lalli (Kant. III, v. 7, u. 28), jossa kerrotaan tuo vanha pyhimystaru Suomen ensimmäisestä piispasta ja Lallista, hänen tappajastaan, sekä Henrikin kuoleman jälkeen tapahtuneista ihmeistä.

Viron orja ja isäntä eli Orja ja isäntänsä (Kant. III, v. 4, u. 26) mukailee vertauspuhetta rikkaasta miehestä ja Lazaruksesta.

Mataleenan vesimatka eli Mataleena ja Jesus (Kant. III, v. 5, u. 24) muistuttaa kertomusta Maria Magdalenasta ja osittain myös Samarian vaimosta. Vapahtaja tulee paimenena Mataleenan luo lähteelle, anoen häneltä vettä, ja syntejänsä katuen Mataleena nöyrtyy hänen edessään.

Kantelettaren vanhan laitoksen Neitsy Maarian virsi (III, 6) eli n. s. ”Luojan virsi”, jossa kerrotaan Vapahtajan syntymisestä ja kuolemasta, on uudessa laitoksessa laajennut ja jakaantunut kolmeen runoon: Neitsy Maaria Vapahtajan synnyttäjä, Vapahtajan syntyminen ja Vapahtajan kuolema (III, 20–22).

b) Ballaadeja, joista ovat merkillisimmät:

1. Turusen neiti eli Annikki ja Kesti (Kant. III, v. 13, u. 34), kuvaus keskiaikaisista kaupunki-oloista. Annikki, Turusen neiti, on antanut ”kestin”, s. o. muukalaisen kauppa-asioitsijan[5], viekoitella itsensä lemmenliittoon; vaan kevään tultua kesti hänet hylkää ja rientää kotiin entisen emäntänsä luo. Silloin hyljätty huutaa ”Ukkoa, ylistä herraa”, pettäjää rankaisemaan ja kosto häntä tapaakin; matkalla hän hukkuu myrskyiseen mereen.

2. Inkerin sulhot eli Lalmanti ja Inkeri (Kant. III, v. 9, u. 32), ritariballaadin tapainen runo, arvattavasti mukaelma ruotsalaisesta ballaadista.

3. Elinan surma (III, v. 8), Kantelettaren uudessa laitoksessa Klaus Kurki ja Elina rouva (III, 35), kauniin ja etevin kaikista keskiajan runouden tuotteista. Siinä kerrotaan, kuinka Klaus Kurki, Laukon herra, Ylisen Satakunnan tuomari, luulevaisuudesta puolisoansa ”Elina rouvaa” kohtaan sytytti kartanonsa palamaan ja siihen poltti viattoman puolisonsa sekä äsken syntyneen lapsensa. Runoelma näyttää perustuvan tosiasiaan, joka lienee tapahtunut noin vuosien 1470 ja 1480 välillä. Siinä mainittu Elina rouva oli Klaus Kurjen jälkimäinen puoliso, Elina Juhontytär Stenbock, piispa Arvid Kurjen äitipuoli. Tapaukset esitetään erinomaisella draamallisella voimalla ja syvästi liikuttavalla tavalla. Mestarillinen on Kurjen luonteen kuvaus jo siitä asti, kun hän ensin esiintyy ”sa’an saattomiehen kanssa, sa’an satulaurohon”; ”tulennasta tuiman tunnen, jalon jalkansa polusta”, sanotaan runossa. Annetaanpa samalla selvä kuva ajan tavoista, asumuksista ja koko elämänlaadusta.

4. Antero ja Kaloniemen neito (Kant. III, u. 36), syvätunteinen ballaadi, jossa kerrotaan, miten Antero ”ylinen ylkä”, kuultuaan nuoren vaimonsa kuolleen, surmasi itsensä ja he haudattiin ”yksi puron tälle puolen, toinen puron tuolle puolen”; nuori koivu nousi sitten kumpaisenkin haudalle, juuret ja latvat punoutuivat yhteen, ja kun koivut hakattiin maahan, lensi lastut toisihinsa.

c) Historiallisista kansanrunoista kuuluu tähän aikakauteen Viipurin linnan hävitys eli Iivana kuningas (Kant. III, v. 10, u. 54), Venäjän puolella syntynyt runo, jossa kerrotaan, kuinka Venäjän hallitsija, ”Iivana iso isäntä”, valloitti ja hävitti Viipurin linnan ja ruotsalainen käskynhaltija, Matti Laurinpoika, laivoinensa pääsi pakenemaan. Koko tapaus on mielikuvituksen tuottama, mutta näkyy liittyvän Viipurin piiritykseen v. 1495. Myöhemmiltäkin ajoilta on muutamia historiallisia kansanrunoja, joita edempänä mainitaan.

Ridvalan Helkavirret. Ridvalan kylässä Sääksmäen pitäjässä nuorison vielä nykyisempinäkin aikoina on ollut tapana helatuorstaina kokoontua eräälle vuorelle tulen ympärillä leikkimään ja tanssimaan, jolloin tytöt lauloivat n. s. Helkavirsiä. Sitä sanottiin ”Helan huutamiseksi”. Samanlaista juhlanviettoa pidettiin vielä seuraavinakin pyhinä juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Tämä tapa, joka ennen aikoina arvattavasti oli aivan yleinen, sai alkunsa Muinais-Suomalaisten kevätjuhlista (helaa- eli helkajuhlista). Nytkin vielä on suuressa osassa maatamme, erittäinkin Itä-Suomessa, tapana polttaa ”kokkoa” juhannus-aattona, samoin kuin Länsi-Suomessa vietetään heluntaita ”helavalkeilla”. Ridvalassa laulettuja Helkavirsiä on neljä: Alkusanat, Mataleenan vesimatka, Inkerin sulhot ja Annikan runo. Ensin laulettiin aina Alkusanat, sitten joku muu äskenmainituista lauluista. ”Alkusanat” ovat alkuperäisestä muodostaan niin turmeltuneet, että niitä on mahdoton ymmärtää. Laulajat itse sanoivat niiden olevan ”alkukieltä”. ”Mataleenan vesimatka” ja ”Inkerin sulhot” ovat jo edellisessä olleet puheena. ”Annikan runo” (= ”Kestin lahja”, Kant. III, v. 32) on vaillinainen toisinto ylempänä mainitusta ”Turusen neidestä”.

Lisäys. Mitkä runot ovat luettavat keskiajan ballaadeihin, on usein vaikea määrätä, etenkin kun samoista lauluista saattaa olla erilaisia toisintoja, mitkä enemmän eepillisiä, mitkä ballaadintapaisia (jälkimäiset tavallisesti Kantelettaren vanhassa, edelliset uudessa laitoksessa). Esimerkkinä olkoon sievä runo ”Kankahan kutoja” eli ”Kuollutta kultaansa itkevä neito” (Kant. III, v. 44, u. 121), jonka molemmat toisinnot sisällykseltäänkin eroavat toisistaan, sekä hellätuntoisesti esitetty ”Aholla itkijä” (Kant. III, v. 39) eli ”Itkejä impi” (u. 97). Monesta tällaisesta runosta huomaa, kuinka hyvin lyhyempi, ballaadinkaltainen muodostus sopii senluontoisille kertoelmille. Välisti ballaadien aine viittaa kaukaiseen muinaisuuteen. Niin ”Tyttö pellavan kitkennässä” (Kant. III, u. 62) kuvailee alkuperäisiä naimis-oloja; nuori impi saa kosijaltansa kuulla olevansa vastoin tahtoaan hänelle myöty ja toivoo mielipahoissaan, ett’eivät hänen omaisillensa annetut lahjat heille mitään onnea tuottaisi. Sen toisinnoissa ”Kalevalan neiti” ja ”Kalevalan neiti paimenessa” (v. 21, u. 63) lausuu kosija tämän toivomuksen, saatuansa neidolta kieltävän vastauksen. Toisinaan muinaistarullisetkin aineet ovat muodostuneet ballaadintapaisesti (vrt. ”Kiian lapset”, § 8, lis.). – Muutamissa runoissa elää muisto noista rajamelskeistä ja ryöstöretkistä, jotka ennen muinoin häiritsivät suomalaisten heimojen rauhallista elämää. Sellaisia ovat ”Lunastettava neiti”, josta on paljon eri muodostuksia (Kant. III, v. 26 ja 27 ynnä 28 ”Neiti lepetissä”, ja u. 29–31) sekä ”Veenkantaja Anni” eli ”Vedennoutaja Anni” (v. 23, u. 61). Jälkimäisessä kerrotaan, kuinka nuori tyttö, ”Karjalaisen” ryöstämä, vihdoin vapautti itsensä, mutta vanhempiensa hylkäämänä kuoli suruunsa. – Runossa ”Lohikäärmeen saaliiksi tuomittu neito” (u. 41) puhutaan neidosta, joka, onnettomuuteen jouduttuansa, tuomitaan lohikäärmeen nieltäväksi; mutta lohikäärme kieltäyy häntä tappamasta, samalla kuin immet punovat köyttä hirttääksensä hänen viettelijänsä.

Legendojen joukkoon kuuluvat vielä ”Katrin parannus” eli ”Katri neidon pelastus tuliroviosta” (v. 3, u. 27). Legendan ja ballaadin rajalla on ”Leino leski” (u. 25).

Uskonpuhdistuksen seurauksena oli kaikkialla kansan kielen kohoaminen suurempaan arvoon, kun sitä ruvettiin käyttämään jumalanpalveluksessa ja kansaa varten toimitettiin Raamatun käännöksiä ja hengellistä kirjallisuutta. Niin tapahtui Suomessakin, ja suomenkielisen kirjallisuuden alku oli täällä uskonpuhdistuksen ensimmäisiä hedelmiä. Suomen kirjallisuuden perustaja oli Mikael Agricola. Hän syntyi köyhän kalastajan poikana Torsby’ssä Pernan pitäjässä Uudellamaalla noin vuonna 1508, kävi koulua Viipurissa, tuli piispa Skytte’n käsikirjuriksi ja lähetettiin hänen toimestaan muutamien muiden nuorten miesten kanssa Wittenberg’iin, jossa kuunteli Luther’in ja Melanchthon’in opetusta sekä saavutti maisterin arvon. Sitten Agricola tuli Turun koulun rehtoriksi, virkaa-tekeväksi piispaksi ja vihdoin Turun piispaksi (1554–1557). Hän määrättiin rauhan sovittajana Moskovaan lähtemään ja kuoli paluumatkalla Kyrönniemellä nykyisessä Kuolemajarven pitäjässä lähellä Viipuria 1557 sekä haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon.

Väsymättömällä työllä ja innolla Agricola koetti edistää elämänsä päätehtävää, uuden opin levittämistä Suomen kansaan omakielisen kirjallisuuden avulla. Hänellä on se ikuinen ansio, että hän ensiksi taivutti Suomen kielen kirjallisuudessa täytettäväksi, joka siihen aikaan, kielen vielä viljelemättömänä ollessa, ei ollut aivan helppo tehtävä. ”Kylle se cule Somen kielen, joca ymmerdhe caickein mielen”, vakuutti Agricola Rukouskirjansa alkulauseessa niille, jotka oudoksuivat Suomen kielen käyttämistä hengellisellä alalla. Agricola aloitti kirjallisen toimensa Aapiskirjalla (luultavasti 1542); mutta hänen tärkein teoksensa on Uuden Testamentin suomennos, johon hän jo Wittenberg’issä oli ryhtynyt ja joka häneltä valmistui 1542, vaan ei ilmestynyt ennen kuin 1548. Hänen toimestaan julkaistiin vielä: Rukouskirja, Käsikirja, Messu, Psaltari ja muita kappaleita Vanhasta Testamentista, joista viimeiset tulivat ulos 1552. Kaikki nämä kirjat painettiin Tukholmassa, koska Suomessa siihen aikaan ei ollut mitään kirjapainoa. Ne tarkoittivat etupäässä pappien sivistystä, koska nämä yleensä olivat sangen tietämättömiä; muutamat eivät osanneet latinaakaan, joka siihen aikaan oli välttämättömänä sivistyksen välikappaleena. Että Agricola heitä varten toimitti kirjansa suomeksi eikä ruotsiksi, todistaa pappien sen-aikuista suomenkielisyyttä. – Agricolan kieli on pääasiallisesti Turun murretta, mutta sisältää kuitenkin paljon itäsuomalaisiakin aineksia, arvattavasti Viipurin murteen vaikutuksesta (refleksiivimuotoja, akkusatiivit ”meidät” ja ”teidät” y. m.).

Lisäys 1. Agricolan teokset ovat: Abc-kiria ennen vuotta 1543 (?); Rucouskiria, jossa paitsi rukouksia on muutakin, esm. almanakka ja muutamia lukuja evankeliumeista, 1544; Se Usi Testamenti 1548; Käsikiria castesta ia muista Christikunnan menoista ja Messu eli Herran echtolinen 1549; Psaltari ja Veisut ja Ennustoxet Mosesen laista ia Prophetista uloshaetut 1551; Ne Prophetat Haggai, Sacharia ia Maleachi 1552 ynnä otteita Moseksen laista. Paitsi näitä mainitaan Agricolan teosten joukossa, Aapiskirjan jälkeen, Alcuoppi uscohon eli Katkismus; mutta näillä nimityksillä tarkoitetaan luultavasti Aapiskirjaa. – Suomennostyössä Agricola osittain käytti oppilaittensa apua, joiden työtä hän itse korjasi. Teostensa esipuheisiin hän välistä pani tietoja muistakin kuin hengellisistä asioista; niin hän esim. Psaltarin alkulauseessa puhuu Muinais-Suomalaisten jumalista.

Näytteenä Agricolan kielestä ja kirjoitustavasta olkoon Isä-meidän hänen Aapiskirjastaan:

Ise meinen (meiden?), ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun nimmes. Lehestulkon sinun waldacunnas. Olcon sinun tactos niin maasa quin on taiuassa. Anna miele (meile) tenepeiuen, meiden ioca-peiuenen leipen. Ia anna meiden syndinne andexi, ninquin me meiden welgolisten anname. Ia ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldacunda, ia voima, ia cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.

Saksalaisen Seb. Münster’in saman-aikuisessa ”Cosmographey” nimisessä teoksessa (1544) on näin kuuluva suomennos Isä-meidän rukouksesta:

Isä meidhen ioko oledh taivahissa: pühettü olkohon siun nimesi: tulkohon siun waltakuntasi; olkohon siun tahtosi kuwin taivahissa nyn manpällä: meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiväne: ia anna anteixe meiden syndiä kuwin möe annamma meden vastahan rickoillen: ia älä sata meitä kiusauxen, mutta päästä meitä pahasta: Amen.

Lisäys 2. Paitsi Agricolan käännöstä on samalta ajalta vielä toinenkin Käsikirjan ja Messun suomennos, jonka toimittaja luultavasti oli Mathias (Johannis) Westh, Rauman kappalainen ja ”kaupunginpedagoogi”[6].

Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan toimittaja on Jaakko (Pietarinpoika) Suomalainen eli Finno. Hän oli luultavasti Länsi-Suomesta kotoisin, kävi Saksan yliopistoissa tietojansa täydentämässä ja tuli Turun koulun rehtoriksi 1568. Usean vuoden hän oli Räntämäen kirkkoherrana; samaan aikaan hänelle suotiin muitakin palkkaetuja; päästyänsä tällä tavoin vapaaksi koulutyöstä, Suomalainen toimitti muutamia kirkollisia kirjoja, joiden suorittamisen Johana III oli hänelle uskonut. Niiden joukossa oli ensimmäinen suomalainen virsikirja, joka ilmestyi noin 1580–1582. Se sisältää 99 virttä, joista 2 Agricolan tekemää. Enimmät ovat suomennoksia latinasta, saksasta tai ruotsista. Suomalaisen omat virret eivät osoita runollista lahjaa ja käännöksetkin ovat kankeita. Jaakko Suomalainen kuoli Turun koulun rehtorina ruttotautiin vuonna 1588.

Uuden lisätyn virsikirjan toimitti (vuosien 1610 ja 1614 välillä) Maskun kirkkoherra Hemminki Henrikinpoika, Maskusta syntyisin ja tunnettu nimellä ”Maskun herra Hemminki” († 1618 ja 1620 välillä). Sitä tuli monta eri laitosta, mutta pääasiallisesti suomalainen virsikirja senjälkeen pysyi muuttumattomana 17:nnen vuosisadan loppuun asti. Paitsi sitä on Hemminki suomentanut erään katolis-aikaisen virsikokoelman, Piae Cantiones, nimellä: Vanhain Suomen maan piispain ja kircon esimiesten Latinankielised laulud Suomexi käätyd (1616). Kaikkiansa on Hemminki jättänyt jälkeensä vähän kolmatta sataa virttä, joista suurin osa on käännöksiä (enimmiten latinasta), vähempi osa omatekoisia. Hänessä havaitaan yleensä mielikuvitusta ja tunnetta, kieli on rikasta ja elävää ja mielellään hän käyttää vanhan runouden kaunistuskeinoja, alkusointua ja kertoa; mutta kielellinen muoto ja runomitta ovat hänenkin virsissään vielä varsin vaillinaiset. Jaakko Suomalaisen ja Hemmingin kautta Turun murre katkonaisine sananmuotoineen sai virsikirjassa vallan; samoin loppusointukin nyt tuli Suomen runouteen.

Tämän aikakauden loppupuolella ilmestyi piispa Eerik Sorolaisen eli Ericus Erici’n Postilla, kaksi osaa, 1621 ja 1625, joka todistaa tekijänsä laveata oppia ja hyvää kirjallista kykyä. Eerik Sorolainen († 1625), tunnettu sen ajan valtiollisestakin historiasta, on vielä mainittava etevimpänä jäsenenä siinä kahdeksan-miehisessä toimituskunnassa, joka asetettiin v. 1602 Raamatun suomentamista varten. Näyttääpä siltä, kuin kääntäjät olisivat saaneet suurimman osan työstänsä suoritetuksi; mutta vasta seuraavalla aikakaudella (1642) Raamatun suomennos lopullisesti valmistui (vrt. § 18).

Samaan aikaan Liungi Tuomaanpoika suomensi Kuningas Kristoferin Maanlain (1602) ja Kaupunginlain (1609). Hän ryhtyi mainittuun työhön kuningas Kaarlo IX:nen kehoituksesta, ja suomennosta ruvettiinkin jo painamaan; mutta painaminen keskeytyi kuninkaan kuoltua.

Lisäys. Jo samana vuonna, kuin Agricolan Uusi Testamentti tuli julkisuuteen (1548), oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherra, Martti, kääntänyt Kristoferin Maanlain suomeksi; mutta tämä teos ei tullut koskaan painetuksi. – Liungi Tuomaanpoika syntyi Limingassa, jossa isä oli kirkkoherrana, oli loppu-iällänsä Perä-Pohjan provastina ja kirkkoherrana Kalajoella ja kuoli valtiopäivämiehenä Nyköping’issä vuonna 1611 ”Lainlukijana” Liungi Tuomaanpoika monta vuotta kirkollisen virkansa ohessa toimitti tuomarin tehtäviä Pohjanmaalla, ja Nuijasodan metelisinä aikoina hän usein oli talonpoikien asiamiehenä, valvoen heidän etuansa sekä Kaarlo herttuan luona että keskusteluissa Arvid Stålarm’in kanssa. Hän on paitsi sitä kirjoittanut ruotsinkielisen kertomuksen Nuijasodasta, joka vasta meidän aikoinamme on tullut painetuksi.

Mainitsemista ansaitsevat tältä ajalta vielä ensimmäiset Suomen historiaa koskevat teokset, piispa Paavali Juusten’iin († 1576) Acta legationis Muscoviticae (kertomus lähetyksestä Moskovaan, painettiin vasta 1775) ja erittäinkin hänen kirjoittamansa Chronicon episcoporum Finlandensium (Ajantieto Suomen piispoista), jonka Porthan sittemmin laski perustukseksi historiallisille tutkimuksilleen. Paavali Juusten esiintyi myös suomenkielisenä kirjailijana hengellisen kirjallisuuden alalla.

Turun yliopiston perustaminen vuonna 1640 ja samaan aikaan tapahtunut Suomen hallinnollisten ja kirkollisten asiain tarkempi järjestäminen muutti monessa suhteessa meidän maan sivistys-olot. Yliopisto levitti tieteellisyyttä ja sivistystä; mutta sen ohessa tuli Suomeen paljo Ruotsalaisia sekä yliopistoon että hallintovirkoihin, ja Ruotsin sen-aikuinen mahtavuus kohotti muutoinkin ruotsalaisen kansallisuuden arvoa suomalaisen rinnalla. Sekä siitä syystä että käytöllisen hyödyn vuoksi Suomenmaan korkeammat säädyt yhä enemmin koettivat perehtyä Ruotsin kieleen, ja mainittu kieli rupesi yhä laajemmalle tunkeutumaan keskuus-elämään. Ei ainoastaan aateliset, vaan myös papit ja porvarit, vieläpä varakkaat talollisetkin hankkivat lapsillensa tilaisuutta oppia tuota valtakunnan pääkieltä. Kristiina kuningattaren koulujärjestyksen johdosta sai Ruotsin kieli Suomenmaan oppilaitoksissakin tärkeän sijan. Suomalaisuuden syrjäytyminen huomataan sukunimistäkin. Siltä ajalta ovat enimmät noista meidän maassa niin yleisistä latinan- ja kreikanperäisistä, us- ja ander-päätteisistä nimistä; sitten, ruotsalaisuuden yhä varttuessa, sukunimet tavallisesti saivat ruotsalaisen muodon[7]. Mutta toiselta puolen Suomalaisten osallisuus Ruotsin sotamaineessa loi valonsa meidänkin kansaamme ja virkisti kansallistuntoa. Niin esim. Johannes Paulinus (aateloittuna Lillienstedt) innokkaana lauloi Suomalaisten urostöitä kreikankielisessä runoelmassa (”Suomen kunnia” 1678). Että suomalaisuus tällä aikakaudella vielä pysyi jokseenkin vankkana, sen todistaa tänne muuttaneiden muukalaisten pikainen mukaantuminen Suomen kansallisiin oloihin. Piispa Eskil Petraeus, joka 35 vuoden iällä tuli Ruotsista Suomeen, perehtyi kieleemme siihen määrään, että toimitti ensimmäisen tunnetun Suomen kieliopin ja johti Raamatun-käännöksen lopullista suoritustyötä. Vasta Ison-vihan jälkeen Suomenmaan sivistyneet rupesivat varsinaisesti ruotsalaistumaan. Korkeamman opin kannattajana tälläkin aikakaudella pysyi latinankieli.

Aikakausi ei ollut runoudelle suosiollinen. Kaikki henkinen toiminta, tiede, uskonto, valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä, oli jäykkiin kaavoihin kangistunut, jotka eivät suoneet mielikuvitukselle vapaata liikuntoalaa. Sen-aikuiset runoelmat ovat sentähden yleensä pitkäveteiset ja ikävät sekä jokseenkin innottomat sisällykseltään. Oikeata runollisuutta ei tajuttu; sen luultiin olevan ainoastaan ulkomuodossa. Sentähden suosittiin kaikenlaista tyhjää koristetta ja turhaa lapsimaisuutta; niin esim. tehtiin runoja, joissa säkeiden alkukirjaimista muodostui tekijän tai runossa ylistettävän nimi. Runoelmissa koetettiin erittäin osoittaa kielitaitoa; Suomenmaassa niitä kirjoitettiin suomeksi, latinaksi ja ruotsiksi, vieläpä joskus kreikaksi, saksaksi tai jollakin muulla kielellä. Melkein kaikki sen ajan runouden tuotteet ovat joko hengellistä laatua tai tilapää-runoja; jälkimäisiin sopii myös lukea useat niistä historiallisista runoelmista, jotka syntyivät aikakauden loppupuolella. Kielen ja runomuodon puolesta ne enimmiten ovat sangen kankeita, semminkin kuin useimmissa käytetään Turun murteen katkonaisia sananmuotoja.

Vuonna 1638 oli asetettu uusi toimituskunta Piplian kääntämistä varten (vrt. § 16), ja painosta ilmestyi Raamatun suomennos vuonna 1642. Näin päättyi tämä tärkeä, työ, joka hyvin pitää paikkansa muiden sen-aikuisten Raamatun-käännösten rinnalla. Toimituskunnan esimiehenä oli, niinkuin ylempänä mainittiin, Eskil eli Aeschillus Petraeus (synt. Vermlannissa 1593, jumaluus-opin lehtori Turun koulussa, sittemmin ensimmäinen jumaluus-opin professori Suomen yliopistossa, viimein Turun hiippakunnan piispa 1652; kuoli 1657). Muut jäsenet olivat professori Martti Stodius, Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman ja Gregorius Favorinus, Piikkiön kirkkoherra. Sittemmin Henrik Florinus, Paimion kirkkoherra, alkukielten mukaan paransi Raamatun käännöksen (1685).

Eskil Petraeus toimitti, niinkuin jo sanottiin, Suomen kieliopin; hänen teoksensa, joka on kirjoitettu latinan kielellä, ilmestyi vuonna 1649. Paitsi Suomen kieleen rupesi silloin huomio kääntymään myöskin Suomen kansan muinaisiin hengentuotteisiin. Niin yllämainittu Florinus, Raamatun suomennoksen korjaaja, julkaisi ensimmäisen sananlasku-kokoelman 1702, nimeltä Vanhain Suomalaisten tavalliset ja suloiset Sananlaskut.

Lisäys. Eskil Petraeuksen kirja Linguae finnicae brevis institutio on, ajan tieteellisiin oloihin katsoen, varsin ansiollinen teos, vaikka se tosin on vielä hyvinkin vaillinainen esitys Suomen kielestä, jonka runsaita muotoja koetetaan pinnistää latinan kieliopin kaavoihin. Toisen kieliopin, joka oikeastaan on lisätty ja parannettu laitos äsken mainitusta, toimitti Mattias Martinius, Viipurin lukion lehtori (Hodegus Finnicus, 1689). Uudelle uralle joutui Suomen kielen tutkimus Bartholdus Vhael’in kieliopin kautta, joka varsinkin edellisiin teoksiin verrattuna osoittaa tarkkaa ja oikeata käsitystä Suomen kielen luonteesta (Grammatica fennica, painettu tekijän kuoleman jälkeen 1733). Vhael oli syntynyt Oulussa 1667 ja tuli kirkkoherraksi Ilmajoelle vähää ennen Ison-vihan alkua, jonka kestäessä hän joutui Venäläisten vangiksi, vaan sitten kenraalikuvernööri Galitsin’in käskystä määrättiin Pohjanmaan provastiksi. Vhael kuoli äkkiä 1723, ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä.

Tieteellinen elämä oli ylipäänsä vielä heikonlainen. Turun yliopiston opettajissa oli kuitenkin muutamia mainioita tiedemiehiä, joista. Petraeuksen rinnalla mainittakoon Ruotsalainen Mikael Wexionius (sittemmin aateloittuna Gyldenstolpe), historian ja valtio-opin tutkija, filosofi ja lakimies, joka muun muassa antoi ensimmäisen laveamman maantieteellisen kertomuksen Suomenmaasta (eräässä latinankielisessä teoksessa, joka koski Ruotsin valtakuntaa: ”Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum” 1650) ja Suomalainen Antti Thuronius, ensimmäinen itsenäinen filosofian tutkija meidän maassa, logiikan ja metafysiikan professori († 1665).

Suorasanaista kirjallisuutta ei ilmestynyt Suomen kielellä juuri muuta kuin hengellistä. Saarnakirjoja ulos-antoivat Laurentius Petri, Tammelan kirkkoherra, (katso edempänä) ja Tuomas Rajalenius, joka oli kirkkoherrana Tyrväässä. – Hartikka Speitz julkaisi asetusten suomennoksia (Kustaa Aadolfin sota-artikkelit ja vuoriteollisuus-säännöt) ja käänsi myös suurimman osan laista suomeksi, vaikk’ei hänen lainsuomennoksensa tullut painetuksi.

Puheena olevan aikakauden runous oli, niinkuin jo ylempänä huomautettiin, melkein yksinomaisesti kolmea laatua: hengellistä, tilapäistä ja historiallista; sen lisäksi tulee muutamia muita runoteoksia.

Hengellistä runoutta. Paras runollinen tuote tältä aikakaudelta on Ilolaulu Jesuksesta (1690), jossa Jesuksen syntymää, elämää ja kuolemaa kuvataan 29 runossa vanhalla suomalaisella runomitalla. Kuvaus on välistä sangen elävä ja voimallinen, kieli hyvää ja runomitta melkein virheetön, joka on varsin harvinaista sen-aikuisissa runoelmissa. Ilolaulu Jesuksesta onkin ollut Suomen kansan mieluisimpia luettavia, jonka tähden sitä on yhä uudestaan painettu[8]. Sen tekijä oli Mattias Salamnius, joka luultavasti oli kotoisin Pohjanmaalta, harjoitti opintoja jossain vieraassa yliopistossa (ehkä Tartossa), sitten sotapappina oleskeli Inkerinmaalla ja kuoli Paraisissa (Turun saaristossa) vuonna 1691.

Vuonna 1701 ilmestyi suomalaisen virsikirjan laitos, joka vasta 1886 vuoden kirkolliskokouksessa vaihdettiin uuteen virsikirjaan. Vaikka nykyajan vaatimusten mukaan sangen puutteellinen, oli se kuitenkin entisestään suuresti parantunut, etupäässä, niinkuin arvellaan, Turun koulun konrehtorin, sittemmin Kronoby’n kirkkoherran, Eerik Cajanuksen toimesta. – Tuon tunnetun kauniin virren Katoovaisuudesta (”Etkös ole, ihmisparka, aivan arka”) on kirjoittanut Juhana Cajanus, ylimääräinen filosofian professori yliopistossa. Hän syntyi Paltamossa 1655, vaan kuoli vallan nuorena jo 1681, tyhjäksi tehden ne toiveet, jotka hänen runsaat luonnonlahjansa olivat herättäneet. Yllämainittu runo, joka jo ennen oli painettu, otettiin sitten vähän muutettuna virsikirjaan.

2. Tilapää-runoutta. Kaikenlaisia juhlatiloja varten oli tapana sepittää runoelmia, vieläpä monella eri kielellä; niin kirjoitettiin joukottain hää- ja hautajaisrunoja, jälkimuistoja vainajain kunniaksi, onnentoivotusrunoja kirjantekijöille tai yliopistollisissa väitöstiloissa, juhlarunoja kruunauksissa j. n. e. Samaa laatua ovat ne kiitos- ja ylistysrunot, jotka tehtiin jonkun voiton tai muun valtiollisen tapauksen muistoksi, vaikka ne vähän vivahtavat historialliseen runouteen. Melkein kaikki nämä sepustukset ovat runollista arvoa vailla.

Mainittavin tilapää-runoilija on Eerik Justander, runoustaiteen professori ja virallinen suomentaja, † 1678 kirkkoherrana Mynämäellä. Justander kirjoitti niin-ikään ensimmäisen suomalaisen näytelmän ”Tuhlaaja-pojasta”, joka esitettiin rehtorin-muutoksessa Turun yliopistossa 1650, mutta ei ole säilynyt meidän päiviimme.

3. Historiallista runoutta. Suomalaisen riimikronikan, nimeltä Ajantieto Suomen maan menoist ja uscost, toimitti julkisuuteen (1658) Tammelan kirkkoherra Laurentius Petri (Aboicus eli Tammelinus), muutoin tunnettu saarnakirjoistaan (vertaa ed. §, lis.). Mainittu teos viljelee loppusointua, mutta on muutoin kokoonpantu muinais-aikuisella Suomen runomitalla. – Tietty on, ett’eivät Ison-vihan tuottamat surulliset tunteet voineet olla runoihin puhkeamatta; siltä ajalta onkin säilynyt useita runoelmia, jotka elävästi kuvailevat noita kauheita aikoja. Etevin niistä on Bartholdus Vhael’in (kieliopin-tekijän, katso § 18, lis.) vanhalla runomitalla suoritettu, liikuttava Valitusruno, ”runo raudalla rakettu”[9]. Siinä kuvaillaan sodan hävitystä ja kansan kärsimisiä; runoilija kääntyy Kaarlo kuninkaan puoleen, pyytäen häntä kotia palaamaan ja tuomaan rauhaa tullessansa:

Varsin huomattava on niin-ikään Gabriel Calamniuksen kuvaus Ison-vihan hirmutöistä ja muista tapauksista, Sururunot suomalaiset (vrt. § 21).

Lisäys 1. Historiallisten tilapää-runojen tekijöistä mainittakoon Anterus Aschelinus (kappalainen Askaisissa, † 1713), jonka tekemiä ovat ”Virsi suuresta nälästä 1697”, ”Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta” ja ”Uron uhri Jumalalle Kahdennentoista Kaarlen edestä”, sekä Sakari Lithovius († 1743 Oulun kirkkoherrana), joka on kirjoittanut monta runoa ajan tapausten johdosta.

Muista puheena olevan ajan runoteoksista tulee vielä ottaa huomioon Huoneen-peili, eräs riimillinen, kuivanlainen opetusrunoelma, jota kuitenkin uudempiin aikoihin asti on tullut kymmenen eri painosta, ja Veisu talonpojille kunniaksi (painettu arkkiveisuna 1703), mukaelma eräästä ruotsalaisesta runosta, jonka tekijä oli Alatornion kirkkoherra Gabriel Tuderus, tunnettu lähetyssaarnaajana Lappalaisten kesken. Mahdollista on, että etevä taiteilija ja muinaistutkija Elias Brenner, joka painatti mainitun ”veisun”, on antanut sille suomalaisen muodon.

Lisäys 2. Sekä tältä että edelliseltä aikakaudelta on muutamia historiallisia kansanrunoja, joissa ajan tapauksia esitetään kansan mielikuvituksen valossa. Ne on painettu Kantelettaren III osaan. Semmoisia ovat Kaarle herttuan sotaretki Suomeen (u. 52), Puntuksen sota eli Jaakko Pontus (v. 11, u. 53) sekä Kaarlo XII:tta tarkoittavat runot Kaarlon sota eli Kaarlo kuningas (v. 12, u. 55) ja Sota Narvan tienoilla (u. 56). Onpa nykyisemmältäkin ajalta muutamia historiallisia lauluja.

Ison-vihan kauheat ajat hävittivät melkein kaiken sen sivistyksen, joka siihen asti oli ennättänyt Suomessa oraalle nousta. Vähittäin rupesi kuitenkin sekä aineellisella että henkisellä alalla uusi viljelys ilmaantumaan. Mutta isosta-vihasta oli kansallisessa suhteessa se seuraus, että Suomenmaan sivistyneet, jotka olivat lähteneet sotaa pakoon Ruotsiin, siellä tottuivat Ruotsin kielen käytäntöön ja sitten, kotimaahan palattuansakin, yhä enemmin vieraantuivat omasta kielestään ja kansallisuudestaan. Ruotsalaisuuden valta tällä aikakaudella karttumistaan karttui, ja Ruotsin kieli vähitellen astui latinan sijaan kouluihin ja yliopistoon. Ensimmäinen ruotsinkielinen väitöskirja ilmestyi Turun yliopistossa v. 1749. Mutta ruotsalaisuuden paisuvaa valtaa vastaan syntyi kansallinen liike, joka paraasta päästä oli tieteellistä laatua, ilmaantuen siinä, että harrastettiin oman maan kielen ja historian sekä muiden kotimaisten olojen tutkimista. Tämän liikkeen kannattajia sanottiin Fennofiileiksi, s. o. suomalaisuuden ystäviksi.

Fennofiilien etupäässä oli Daniel Juslenius, syntynyt 1676 Mynämäellä (lähellä Turkua), jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Isän kuoltua hänen täytyi, ylioppilaana ollessaan, hankkia elatuksensa kotiopettajana; purjehtipa hän pari vuotta merimiehenäkin veljensä aluksella Uudenkaupungin ja Riian väliä. Hän pääsi sitten yliopiston konsistoorin varasihteeriksi ja kotiopettajaksi piispa Gezelius nuoremman perheeseen, ja tuli viimein pyhäin kielten (s. o. kreikan ja hebrean) professoriksi Turun yliopistoon (1712). Pian hänen kuitenkin täytyi väistää sodan hävityksiä ja perheensä kanssa paeta Tornion kautta Ruotsiin, jossa oleskeli yhdeksättä ajastaikaa. Suomeen palattuansa hän tuli jumaluus-opin professoriksi sekä vuonna 1734 Porvoon piispaksi, jossa virassa hän ahkerasti toimi, tehden pitkiä matkustuksia laajassa hiippakunnassaan, kunnes 1742 vuoden sota jälleen pakoitti hänet sodan jaloista poistumaan Ruotsin puolelle. Siellä Juslenius määrättiin Skaran piispaksi ja kuoli v. 1752. Jo nuoruudessaan Juslenius teki itsensä tunnetuksi kirjallisilla teoksillaan Aboa vetus et nova (vanha ja uusi Turku) ja Vindiciae Fennorum (Suomalaisten puolustus), joka jälkimäinen julkaistiin maisterin arvoa varten. Näissä niinkuin Jusleniuksen muissakin teoksissa ilmaantuu hehkuva isänmaanrakkaus; palavalla innolla, vaikka toisinaan vähän liioittelemallakin, hän ylistelee omaa maatansa ja kansaansa. Jusleniuksen pääteos on hänen sanakirjansa: ”Suomalaisen sana-lugun coetus, Jumalan avulla, suurella työllä, pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen kielen cunniaxi coottu”, painettu Tukholmassa 1745. Se on ensimmäinen, johonkin määrin täydellinen Suomen kielen sanakirja; suomalaiset sanat on käännetty latinaksi ja ruotsiksi; esipuhe ja selitykset ovat latinaksi. Sen lisäksi kirjaan on liitetty ruotsalainen sanaluettelo, joka viittaa suomalaiseen. Jusleniuksen muista teoksista mainittakoon vielä virkaanasettajais-puhe Suomen kielen sukulaisuudesta kreikan ja hebrean kanssa, jota sukulaisuutta hän, samoin kuin muutkin sen ajan oppineet, innokkaasti puolusteli. – Ollen tieteellistä laatua, Jusleniuksen kirjailijatoimi melkein yksinomaisesti pukeutui latinankielen muotoon. Suomeksi ei hän ole muuta ulos-antanut kuin käännöksen Svebeliuksen katkismuksesta. Vanhoja kansanrunojakin oli Juslenius ruvennut keräilemään; mutta hänen kokoelmansa ovat hävinneet. – Ajan valtiolliseen elämään Juslenius otti osaa pappissäädyn jäsenenä Ruotsin valtiopäivillä. Osittain hänen esiin-tuomainsa valitusten seurauksena oli, että v. 1739 käskettiin suomennuttaa Ruotsin laki ja yhteistä kansaa koskevat asetukset.

Puheena olevalla aikakaudella syntyi jokseenkin vilkas tieteellinen elämä, niin pian kuin Ison-vihan jäljet alkoivat umpeen kasvaa. Tieteellä oli, niinkuin jo ylempänä mainittiin, isänmaallinen suunta. Etupäässä harrastettiin sellaisia tutkimuksia, jotka taisivat edistää kotimaan aineellista vaurastumista, niinkuin taloustiedettä ja luonnontieteitä, joita harjoitettiin enemmin käytöllisen hyödyn kuin tieteellisyyden vuoksi. Mutta suurella innolla tutkittiin myöskin Suomen kieltä ja Suomen historiaa. Vaan sen-aikuinen kielen- ja historiantutkimus oli ylipäänsä tarkempaa kritiikkiä vailla: kielten lakeja syvemmältä tuntematta koetettiin vaan todistaa Suomen kielen luultua sukulaisuutta muinais-ajan kuuluisain kielten, kreikan ja hebrean, kanssa ja historioitsijat useammin noudattivat mielikuvituksensa johtoa kuin tarkkaa tieteellistä tutkimustapaa.

Lisäys. Suomen kielen tutkijoina tältä aikakaudelta mainittakoon Niilo Idman (Huittisten provasti, † 1790), joka, hyläten kielemme sukulaisuuden hebrean kanssa, koetti osoittaa Suomen ja Kreikan kielen yhtäläisyyttä, ja Kaarle Kustaa Weman, joka sen ohessa oli runokokeistansakin tunnettu, ensimmäinen Suomen kielen dosentti Turun yliopistossa, sittemmin Ruotsin prinssien opettaja Suomen kielessä, † provastina Kemiössä 1803.

Tämän aikakauden runous on yleensä kielen puolesta parempaa kuin edellisen; Turun murteen katkonaiset muodot jäävät syrjälle ja täydelliset sananmuodot astuvat sijaan. Enimmiten käytetään vanhain kansanlaulujen runomittaa. Muutoin runous tälläkin ajalla on melkein yksinomaan hengellistä laatua tai tilapää-runoutta. Etevimmät runon tekijät ovat seuraavat:

Gabriel Calamnius, kirkkoherran poika Kalajoelta (Pohjanmaalta), synt. 1695, † Kalajoen kappalaisena 1754. Isonvihan aikana hän joutui Venäläisten vangiksi; sen ajan surkeutta ja osittain omiakin kärsimyksiänsä hän yksinkertaisella, mutta mieltä kiinnittävällä tavalla kuvaili teoksessaan Sururunot suomalaiset (vrt. § 19.3), joka kirjoitettiin v. 1720, mutta painettiin vasta 1734. Hänen pienemmät runoelmansa ilmestyivät 1755 eri vihkona nimellä Vähäinen Cocous suomalaisista runoista, ainoa lyyrillinen runokokoelma Suomen kielellä Ruotsin ajalta[10]. Ei näissä kuitenkaan ilmaannu aivan paljon runollista intoa; paras kappale on ”Keväällä tehty hääruno”.

Henrik Lilius, Messukylän kirkkoherra († 1745), on kirjoittanut muutamia onnistuneita suomalaisia runoja (”Kehtoruno” y. m.).

Juhana Frosterus syntyi 1720 Paltamossa (Pohjanmaalla), jossa isä oli kirkkoherrana, oli koulun rehtorina ja pappina Kajaanissa, sitten kontrahtiprovastina Sotkamossa ja kuoli 1809. Syvää Suomen kielen taitoa ja runollista taipumusta osoittavat hänen tekemänsä ”Hääruno” ja ”Runo Jumalan pyhästä laista”. Erinomaisen miellyttävä esitystavaltaan on hänen teoksensa Hyödyllinen huvitus luomisen töistä (1791), ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielinen kirja, jossa kansantajuisella tavalla selitettiin luonnon ilmiöitä. Sitä onkin monta kertaa uudestaan painettu.

Abraham Achrenius, synt. Somerolla (Hämeessä) 1706, on erittäin tunnettu hengellisten laulujen sepittäjänä. Achrenius kirjoitteli jo ylioppilas-aikanaan onnentoivotuksia väitöstiloissa ja muita akatemiallisia juhlarunoja latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi; viimeksi-mainitulla kielellähän oli taitavimpia heksametrin ja eleegisen runomitan käyttäjiä (”Onnentoivotus väitökseen” ja ”Uuden vuoden toivotus Suomenmaan asujamille”). Sen jälkeen kuin hän oli kääntynyt silloin leviävään pietismiin, liikkui hänen runoilunsa yksinomaisesti hengellisellä alalla; polttipa hän kerran uskonvimmassaan koko vihon vielä painamattomia maallisia runoelmiaan. Sillä välin Achrenius oli tullut papiksi; mutta hänen yksipuolinen jumalisuutensa saattoi hänet koviin tunnonvaivoihin, jotta hän kerran, ollessaan Ahtavan kappalaisena Pohjanmaalla, rupesi hyppelemään ja huutamaan saarnastuolissa ja julkisesti luopui virastaan. Sittemmin hän kuitenkin, edesvastauksesta vapautettuna, jälleen ryhtyi papintoimiin ja kuoli kirkkoherrana Nousiaisissa 1769. – Abraham Achrenius on kirjoittanut suuren joukon virsiä ja myös muutamia suorasanaisia hengellisiä teoksia sekä suomeksi että ruotsiksi; enimmän tunnetut ovat Sionin Juhlavirret. Hänen kirjojansa on paljon suosittu kansan kesken ja yhä uudestaan painettu. Hänen suomalaiset virtensä eivät kuitenkaan ole erittäin kiitettäviä runollisessa suhteessa, vaan useimmiten pitkäveteisiä ja sekavia. Onnistuneempia ovat ruotsalaiset.

Veljekset Simo († 1758) ja Henrik Achrenius († 1798), Abraham Achreniuksen veljenpojat Sievistä Pohjanmaalta, ovat niin-ikään tulleet tunnetuiksi runonsepittäjinä, edellinen, joka oli pappi, paraasta päästä vakavanlaatuisista runoelmista, jälkimäinen, nimismies, leikillisistä tilapää-runoista, sekä loppusointuisista että vanhalla runomitalla kirjoitetuista. Simo Achreniuksen suurin teos oli ”Uudet hengelliset runot läsnä-olevaisista ja tulevaisista tiloista”. Henrik Achreniuksen lauluista ovat hauskimpia ”Papin rouville 1 p:nä Toukokuuta” ja ”Tavallinen morsiantanssi”.

Tuomas Ragvaldinpoika, eräs talonpoikainen mies, syntynyt Tyrväässä (Satakunnassa) 1724, kuollut Loimaalla 1804, on tehnyt itsensä tunnetuksi hengellisenä runoilijana. Hän oli koko aikansa kivulloinen, ja runoileminen oli tavallaan hänen elinkeinonsa. Hänen laulunsa, jotka enimmiten ovat eri tilaisuuksia varten sepitettyjä, eivät ole runollisessa suhteessa erinomaisen eteviä, mutta ovat kuitenkin hartaan jumalisuutensa tähden saavuttaneet paljon suosiota.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla uusi virkeys ilmestyi melkein kaikilla henkisen elämän aloilla erään miehen vaikutuksesta, joka astui esiin kansallistunteen herättäjänä ja tieteellisyyden varsinaisena perustajana. Tämä mies, Henrik Gabriel Porthan, oli syntynyt Viitasaaren pappilassa Keski-Suomessa 9 p:nä Marraskuuta 1739. Hänen isänsä oli siellä kirkkoherrana; äiti oli Daniel Jusleniuksen veljentytär. Isää vaivasi surkea ruumiin ja sielun sairaus; sentähden poika jo nuorena joutui enojensa kasvatettavaksi, joista toinen oli Kronoby’n kirkkoherra Juslenius, toinen Piikkiön ja Halikon tuomari Jusleen. Tultuansa viidentoista vuoden iällä ylioppilaaksi Turun yliopistoon, hän vuonna 1760 seppelöittiin maisteriksi; senjälkeen Porthan tuli ”kaunopuheisuuden” (s. o. latinan kielen) dosentiksi ja yliopiston kirjaston amanuensiksi, sitten yliopiston kirjastonhoitajaksi ja vihdoin (1777) roomalaisen kirjallisuuden professoriksi, jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, Maalisk. 16 p. 1804.

Porthan’in merkillisyys on etenkin siinä, että hän pani alkuun kotimaisen historiantutkimuksen ja käänsi huomion kaikkeen, mikä koskee Suomen omaa kansallista elämää. Häntä on syystä sanottu Suomen historian isäksi: sillä vanhan, epäkriitillisen tutkimustavan sijaan hän ensiksi asetti toisen tieteellisemmän, joka vasta tunnollisen tarkastuksen nojalla tekee päätöksiänsä.

Muutoin Porthan’in kirjailijatoimi oli sangen runsastuotteinen; paitsi oman maan historiaa ja muinais-oloja hänen kirjoituksensa koskivat Suomen kieltä ja runoutta, vieläpä sen maantieteellisiä ja taloudellisia suhteita, jonka lisäksi tulee joukko akatemiallisia programmeja ja muutamia maisterinvihkiäis-runoja. Ajan tavan mukaan melkein kaikki Porthan’in tieteelliset teokset ilmestyivät väitöskirjoina[11]. Enimmät hänen teoksistaan ovat latinan kielellä, muutamat harvat ruotsiksi. Suomen kieltä Porthan sanoo ”varsinaiseksi äidinkielekseen” ja sen viljelystä hän on suuresti edistänyt; mutta itse ei hän ole mitään suomeksi kirjoittanut.

Porthan’in tärkein kirjallinen teos on Selitykset Paavali Juusten’in piispain-kronikkaan[12]. Näihin hän erinomaisella uutteruudella kokosi kaikki ne tiedot, jotka taisivat valaista Suomenmaan vanhempaa historiaa uskonpuhdistukseen asti, terävällä älyllä ne tarkastaen ja järjestäen (vuosina 1784–1800). Huomattava on myöskin hänen toimittamansa Turun yliopiston kirjaston historia. – Varsin merkillinen on hänen teoksensa De poësi Fennica (Suomen runoudesta, 1766–1778), jossa hän puhuu sekä vanhasta että uudemmasta suomenkielisestä runoudesta, selittää sen luonnetta ja sääntöjä sekä antaa neuvoja sen harjoittajille; tämän kirjoitelman kautta etenkin Suomen kansanrunouden olemassa-olo ja sulous ensiksi saatettiin sivistyneen yleisön huomioon samaan aikaan, kuin muuallakin maailmassa ruvettiin kansanrunoutta tarkastelemaan[13].

Paljon on Porthan sen ohessa vaikuttanut yliopiston opettajana sekä oman oppiaineensa hyväksi että ylimalkain tieteellisten ja isänmaallisten pyrintöjen elähyttämiseksi. Muun muassa hän varsinaisen opetuksensa rinnalla pani toimeen luentoja semmoisissa aineissa, joita yliopistossa siihen aikaan vähemmin harjoitettiin, niinkuin filosofiassa ja historiassa. Eikä Porthan edistänyt tieteellistä kirjallisuutta ainoastaan omilla teoksillaan, vaan paljon hän muillekin antoi ainetta kaikenlaisiin tutkimuksiin. Hänen kehoituksestaan ja avullansa saivat alkunsa esm. Kristfrid Ganander’in ruotsiksi kirjoitettu taru-opillinen sanakirja Mythologia Fennica ja Kristian Eerik Lencqvist’in teos Vanhain Suomalaisten taika-uskosta (De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica). Samoin ruotsalainen tiedemies Tuneld, joka kirjoitti Ruotsin valtakunnan maantieteen, sai Porthan’ilta paljon Suomenmaata koskevia tietoja. – Porthan jätti jälkeensä runsaat kieliopilliset ja sanakirjalliset muistoonpanot; jälkimäiset joutuivat sittemmin Renvall’in sanakirja-työssä käytettäviksi.

Muutamat nuoret tieteen harrastajat Turussa, joista Porthan oli etevin ja joiden joukkoon myös kuului ruotsalainen runoilija Kellgren, perustivat vuonna 1770 kirjallisen yhdistyksen, Aurora-seuran; sen rientojen hedelmänä oli Suomenmaan ensimmäinen sanomalehti Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo, joka alkoi ilmestyä 1771. Tämän viikkolehden päätoimittajana oli Porthan ja sen sisällys oli etupäässä tieteellinen. Samaan aikaan syntyi maamme ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomenkieliset Tietosanomat, joiden näyttönumero ilmestyi syksyllä 1775 (nimellä ”Suomalaiset Tietosanomat”) ja jotka sitten pysyivät hengissä yhden vuoden. Niiden toimittajana oli Mynämäen provasti Antti Lizelius. Yhteiselle kansalle aiottuina ne paraasta päästä sisälsivät tietoja maanviljelyksestä ja muista taloudellisista toimista.

Porthanin vaikutuksesta virisi Turun yliopistossa vilkas tieteellinen harrastus, jolla yleensä oli isänmaallinen suunta, vaikka sen tuotteet pukeutuivat osittain latinan-, osittain ruotsinkieliseen muotoon. Suomalainen sävel kaikui niin-ikään meidän maan ruotsinkielisessä runoudessa, olletikkin Frans Mikael Franzén’in ihanissa lauluissa.

Lisäys. Yllämainittu Antti Lizelius, Suomenkielisten Tietosanomain toimittaja, oli talollisen poika Tyrvään pitäjän Lietsoilan kylästä, syntynyt 1708, tuli kolleegaksi Turun kouluun, sitten Pöytyän ja vihdoin Mynämäen kirkkoherraksi ja kuoli 1795.

Kristfrid Ganander, ”Mythologia fennica’n” kirjoittaja, syntyi 1741 Haapajärvellä Pohjanmaalla, oli kappalaisena Ranttilassa ja kuoli vuonna 1790. ”Mythologia fennica” (1789) oli oikeastaan aiottu liitettäväksi erääseen suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, joka Ganander’illa oli tekeillä, vaan joka sitten jäi julkaisematta. Viimeksi-mainitun teoksen runsas-aineinen käsikirjoitus on ollut päälähteenä Renvall’in sanakirjatyössä. Ganander on paitsi sitä kokoellut Suomen kansan sananlaskuja ja arvoituksia, kirjoittanut suomalaisia tilapää-runoja ja antanut ulos useita sekä runomittaisia että suorasanaisia kirjateoksia (”Uudempia ulosvalituita satuja, kootut ja suomexi tulkitut”, ”Runokirja”, muutamia lääkeopillisia kirjoja y. m.).

Suomenmaan sen-aikuisten ruotsinkielisten runoilijain joukosta ansaitsevat Franzén’in rinnalla mainitsemista: Jaakko Frese (synt. Viipurissa 1691, † 1729), haikeatuntoisten lyyrillisten runojen tekijä; Gustav Filip Creutz (synt. 1731, † Ruotsin kunink. kanslian presidenttinä 1785), erittäin tunnettu idyllistään ”Atis ja Camilla”; Mikael Choraeus (synt. 1774, † 1806). Etevin heistä on kuitenkin, niinkuin ylempänä mainittiin, Frans Mikael Franzén, synt. Oulussa 1772, † Hernösand’in piispana 1847 (lyyrillisiä runoelmia, joiden joukossa ”Selma ja Fanny”, ”Vanha sotilas” y. m., kertomarunot ”Emilie eli Ilta Lapissa”, ”Kustaa Aadolf Saksassa”, ”Julie de Julien eli Vapauden kuva” j. n. e.). Suomeksi on Franzén kirjoittanut tunnetun lauhin ”Eläköön armias”.

Haminan rauhanteon jälkeen, v. 1809, oli Suomenmaa joutunut uuteen asemaan; se oli erityisenä valtiona liitetty Venäjän mahtavaan keisarikuntaan. Uudet olot kehoittivat Suomen kansaa ajattelemaan tulevaisuuttansa; ensin, kun ei vielä oltu perehdytty uusiin oloihin, tuli tosin velttouden ja toimettomuuden aikakausi; mutta vähitellen syntyi virkeämpi henki. Se ajatus yhä selvemmäksi selveni, että Suomen kansan oli pyrkiminen itsenäiseen kansalliseen sivistykseen, joka on sen elossa-pysymisen välttämätön ehto. Tämän uuden omakielisen sivistyksen aikaan-saamiseksi ruvettiin nyt hartaasti työtä tekemään. Kansallisten rientojen pohjaksi laskettiin Suomen kielen ja kansamme vanhan runouden ja muinais-olojen tutkiminen, joka suorastaan liittyi Porthan’in tieteellisiin harrastuksiin; samalla ruvettiin varsinaiselle suomenkieliselle kirjallisuudelle perustusta rakentamaan semmoistenkin teosten toimittamisella, jotka nimenomaan tarkoittivat sivistynyttä lukijakuntaa, ja sen ohessa muutamat miehet rohkeasti astuivat esiin selittämään kansallisuuden suurta merkitystä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Näin siihen aikaan sai alkunsa se suomalaisuuden harrastus, jolle ennen pitkää annettiin fennomaniian, suomikiihkoisuuden nimi.

Ensi tehtävänä oli kansallisen kielen tutkiminen ja sen saattaminen kelvolliseksi sivistyksen välittäjäksi. Kuinka tämä oli tapahtuva, siitä oli eri mieliä; muutamat, joiden etupäässä oli Renvall, tahtoivat perustaa uuden kirjakielen Länsi-Suomen murteelle, toiset, erittäinkin Becker, itämurteen nojalle. Tämä kiista päättyi vasta Lönnrot’in kautta, joka yhdisti molempain periaatteet. Melkein kaikki olivat kuitenkin yksimieliset siitä, että yhteinen kirjakieli oli aikaan-saatava. Ainoastaan muutamat harvat, niinkuin Gottlund ja Lagervall, puolustivat sitä mielipidettä, että jokaisen kirjailijan tulisi käyttää omaa murrettansa; edellinen omasta puolestansa kirjoitti Savon, jälkimäinen Karjalan kielimurteella.

Kustaa Renvall syntyi rusthollarin poikana Halikossa (Varsinais-Suomessa) vuonna 1781; maisteriksi tultuaan pääsi hän Suomen kielen dosentiksi yliopistoon sekä pian senjälkeen kasvatus- ja opetustieteen apulaisprofessoriksi, sitten Uskelan ja vihdoin Ulvilan kirkkoherraksi. Hän kuoli 1841. Renvallin etevin teos on erinomaisen tarkka ja luotettava Suomalainen Sanakirja (1826), johon hän on saanut paljon ainetta Porthan’in ja varsinkin Ganander’in jälkeen-jääneistä käsikirjoituksista (vertaa § 22 ja lis.). Esipuhe ja sanain selitykset ovat latinaksi, sanat on sen lisäksi lyhyesti selitetty Saksan kielellä. Ensi kehoituksen tähän työhön antoi mainio tanskalainen kielentutkija Erasmus Rask, joka siihen aikaan matkusteli Suomenmaassa ja monin tavoin edisti Suomen kielen tutkimista. Hän sai venäläisen tieteenharrastajan, kreivi Rumjantsov’in, suostumaan Renvall’in sanakirjan kustantamiseen. – Toinen Renvall’in teos on Suomen kielioppi ”puhtaan Länsi-Suomen murteen mukaan” (”Finsk spräklära enligt den rena vestfinska, i bokspråk vanliga, dialekten”; oli jo valmiina 1820, vaan painettiin vasta 1840). Ssn ohessa Renvall on antanut ulos muitakin Suomen kieltä koskevia kirjoituksia.

Reinhold von Becker syntyi 1788 Savossa Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, entinen tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tultuansa filosofian tohtoriksi, Reinhold von Becker määrättiin historian dosentiksi ylipistoon ja sitten historian apulaisprofessoriksi 1816, jossa virassa pysyi kuolemaansa saakka, v. 1858. Sen ohessa hän toimitti suomalaisen kielenkääntäjän virkaa senaatissa. Hänen tärkein teoksensa on oivallinen, ruotsiksi kirjoitettu Suomen kielioppi (”Finsk Grammatik”), painettu 1824. Tämä teos, jossa itämurteenkin omituisuudet ensi kerta otettiin huomioon, on ollut kaikkien senjälkeen ilmestyneiden kielioppien perustuksena; erittäin ansiokas on Becker’in esitys Suomen kielen lauseopista. – Suuri merkitys on R. v. Becker’in toimilla sanomakirjallisuuden alalla. Vuonna 1820 hän rupesi toimittamaan Turun Viikkosanomia, joille ennen pitkää karttui 2,000 tilaajaa. Ne sisälsivät kaikenlaisia, yhteisen kansan opetukseksi aiottuja hyödyllisiä ja huvittavia kirjoituksia puhtaalla ja sujuvalla kansan kielellä. Kahden vuoden päästä Becker luopui Turun Viikkosanomain toimituksesta, jättäen lehtensä muiden haltuun. – Becker keräili myös kansanlauluja. Varsin huomattava on hänen Turun Viikkosanomissa julkaisemansa kirjoitus Väinämöisestä, johon hän liitti muutamia vanhoja runoja.

Suuren maineen vertailevana kielentutkijana saavutti Antti Juhana Sjögren. Hän oli syntynyt köyhistä talonpoikaisista vanhemmista Iitin pitäjässä 1794, oli Pietarin tiede-akatemian jäsenenä ja kuoli 1855.

Lisäys 1. Sjögren’ille varattomuus teki monta vastusta, ennenkuin hänen onnistui tyydyttää tietohalunsa; mutta rautaisella ahkeruudella hän ne kaikki voitti. Päästyänsä yliopistoon ja maisteriksi tultuaan hän päätti antautua suomalaisten kielten tutkimiseen, jota aikomusta yllämainittu Rask hänessä vahvisti. Sjögren meni Pietariin, jossa pääsi kreivi Rumjantsov’in kirjastonhoitajaksi. Saatuansa raha-avun Suomen valtiovaroista matkusteli hän sitten neljän vuoden kuluessa Pohjois-Venäjällä, tyystin tutkien siellä asuvain suomalaisheimoisten kansain kieliä ja kooten historiallisia, muinais- ja kansatieteellisiä ynnä kaikenlaisia muita tietoja. Nämä tutkimukset antoivat aihetta useihin arvokkaisiin teoksiin, ja tieteellisten ansioinsa tähden Sjögren nimitettiin Pietarin akatemian jäseneksi. Hän teki vielä kaksi matkustusta, toisen – kovin vaivalloisen – Kaukasiaan Ossetien kielen tutkimista varten 1835–1837 (josta oli seuraus, että hänen toinen silmänsä sokeni), toisen Liivin- ja Kuurinmaalle ottaakseen selkoa pienen Liiviläisheimon jäännöksistä, jonka matkustuksen hedelmänä oli Liivin kielioppi ja sanakirja. Enimmät hänen monilukuisista teoksistaan ovat ilmestyneet Saksan kielellä, muutamat latinaksi, ruotsiksi ja venäjäksi.

Lisäys 2. Suomen kielen tutkijat ja viljelijät tähän aikaan pyysivät erittäinkin puhdistaa kieltä niistä ruotsinvoittoisista lausetavoista, joita suuressa määrässä oli kirjakieleen juurtunut, sekä rikastuttaa sitä kansankielestä ammennetuilla sanoilla ja puheenparsilla. Samalla he koettivat parantaa oikeinkirjoitusta, varsinkin poistamalla noita Suomen kielessä tarpeettomia c, q, x ja z kirjaimia sekä muita epäkohtia kirjoitustavassa. Tuo ylempänä mainittu riita itä- ja länsimurteen käyttämisestä koski erittäin d-kirjainta, jota edellisen puolustajat hylkäsivät, vaan jälkimäisen tahtoivat pysyttää. Kiivas vanhan kirjoitustavan puolustaja oli J. Strahlmann eli Stråhlman, Valkjarven provasti, jonka ”Finnische Sprachlehre” (1816) oli kovin puutteellinen, mutta kuitenkin, koska oli saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ulkomaan oppineitten päälähteenä Suomen kielen tuntemiseksi.

Samalla kuin kansallista kieltä tieteellisesti tutkittiin, ruvettiin myös harrastamaan omakielisen kirjallisuuden tuottamista. Tienraivaajina tällä alalla tulee mainita Jaakko Juteini ja K. A. Gottlund.

Jaakko Judén eli, niinkuin hän kirjoissaan itseänsä nimittää, Juteini oli talollisen poika Hattulasta (Hämeenlinnan läheisyydestä) ja syntyi 1781. Kotitalon nimi oli Jutila, josta koulussa muodostettiin tuo ruotsalainen nimi. Ylioppilaaksi päästyään, innostui hän Porthan’in opetuksesta tekemään työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. – Vähävaraisuutensa tähden hänen täytyi kauan aikaa olla kotiopettajana maaseuduilla, josta kuitenkin oli se hyöty, että hän tutustui kansankieleen eri osissa maatamme. Jouduttuansa uskonnollisiin epäilyksiin, ei hän ruvennutkaan papiksi, niinkuin ensin oli aikonut, vaan ryhtyi lain-opillisiin tutkimuksiin. Kun vuonna 1810 asetettiin Suomen hallitusneuvosto, olisi Juteini ollut omansa suomalaiseksi kielenkääntäjäksi mainittuun virastoon; mutta sitä virkaa ei hänelle annettu, koska hän ei suostunut vanhan tavan mukaan käyttämään x- ja z-kirjaimia. Niin vaarallisena uudistuksena siihen aikaan pidettiin ks:n ja ts:n asettaminen niiden sijaan. Juteini sitten tuli maistraatinsihteeriksi Viipuriin, jossa kuoli 1855.

Juteini oli hyvin tuottelias kirjailija ja on antanut ulos suuren joukon runomittaisia ja suorasanaisia teoksia, jotka sisältävät mitä erilaisimpia asioita. Niissä on lauluja isänmaasta ja elämän nautinnoista, epigrammeja ja siveellisyyteen kehoittavia virsiä, moite- ja pilkkarunoja j. n. e. Samaten suorasanaisissakin kirjoituksissa puhutaan milloin mistäkin asioista, filosofisista aineista, lasten kasvatuksesta y. m. Onpa hänen kädestään lähtenyt muutamia draamallisiakin kokeita (Perhekunta ja Pila pahoista hengistä).

Useat Juteinin lauluista ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja suosituiksi Suomen kansassa, esm. Arvon mekin ansaitsemme ja Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla. Ollen katsantotavaltaan menneen vuosisadan valistusfilosofian kannalla, hän ennen kaikkea tahtoo kirjoituksissaan antaa hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia, sotii taika-uskoa ja vääriä luuloja vastaan, moittii huonoja tapoja, niinkuin oman voiton pyyntöä ja eläinten rääkkäystä, levittää tietoja ja siveellisyyttä j. n. e. Kun hän pilkkalauluissaan ei säästänyt hengellistäkään säätyä, sai hän kestää paljon vastuksia pappien puolelta. Poltettiinpa eräs hänen tekemänsä ruotsalainen kirja, Tankar i varianta ämnen, oikeuden päätöksestä vaarallista harhaoppia sisältävänä teoksena, vaikka senaatti sittemmin kumosi tuomion. Näihin rettelöihin kyllästyneenä hän monesti päättikin lakata kirjoittamasta; mutta luontainen halu saattoi häntä yhä uudestaan kynään tarttumaan. Paitsi äskenmainittua kirjaa on hän ruotsiksi antanut ulos muutamia muitakin, enimmiten Suomen kieltä koskevia teoksia, muun muassa Suomen kieliopin. – Juteinin kirjat ilmestyivät useimmat pieninä vihkoina; kieli niissä on hyvää ja puhdasta, esitystapa selvä ja kansantajuinen. Suomenkieliset teokset koottiin hänen kuolemansa jälkeen yhdeksään vihkoon ja julkaistiin nimellä Juteinin kirjoja.

Kaarle Aksel Gottlund syntyi 1796 Ruotsin-Pyhtäällä Uudellamaalla; sieltä hän seitsenvuotiaana muutti Keski-Savoon Juvalle, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, mutta meni sitten Upsalan yliopistoon ja vaelteli vuosina 1817 sekä 1821 ja 1822 n. s. Suomalaismetsissä Ruotsin ja Norjan rajoilla siellä asuvain Suomalaisten oloja tutkimassa. Nähtyänsä, kuinka surkea heidän tilansa oli sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, koetti hän sitä parantaa ja lähti Tukholmaan Vermlannin Suomalaisten valitseman lähettiläskunnan kanssa, joka laski anomuskirjan silloin kokoontuneiden Ruotsin säätyjen eteen. Asia nosti ääretöntä melua, ja Gottlund’ia huudettiin Venäläisten palkkaamaksi kansan villitsijäksi; mutta, vaikka Suomalaisille ei suotu omakielisiä pappeja, heidän tilansa kuitenkin sen johdosta muutamissa kohdin parantui. – Vuonna 1834 Gottlund palasi kotimaahansa ja asettui Kuopioon asumaan, josta 1839 muutti Helsinkiin, saatuansa Suomen kielen lehtorin viran yliopistossa. Hän kuoli vuonna 1875.

Gottlund rupesi jo ensimmäisessä nuoruudessaan kansanrunoja, sananlaskuja ja muita muinais-ajan muistelmia keräilemään; Upsalassa antoi hän ulos muutamia vihkoja kansanrunoja: Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi (ensimmäinen painettu muinaisrunojemme kokoelma, 1818). Merkillisin Gottlund’in teoksista on Otava (kaksi osaa 1831 ja 1832), ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka sisälsi kaikenlaista tieteellistä ja kaunokirjallista lukemista yksinomaisesti sivistyneitä varten. Siinä on kirjoituksia monenlaisista kotimaisista aineista (Suomen historiasta ja Suomen kielestä, muinaistiedettä y. m.) sekä runokokeita, alkuperäisiä ja käännöksiä. Muista teoksista mainittakoon Runola, eepillinen runoelma, jossa Gottlund koettaa luoda uutta suomalaista mytologiaa, runokalenteri Sampo, sanomalehdet Suomalainen ja Suomi sekä Fredmannin lauluja ja loiluja (suomennoksia Bellman’in runoista). Nämä kaikki, paitsi viimeksi-mainittu teos, ilmestyivät 1840-luvulla. Sen lisäksi on Gottlund kirjoittanut useita kirjoja, joissa esittelee monenlaisia mietteitä, varsinkin kieliopillisista ja muinaistieteellisistä kysymyksistä; mutta hänen tieteellisiä tutkimuksiaan yleensä haittaa mielikuvituksen liiallinen valta.

Enimmät hänen myöhemmistä teoksistaan ovat ruotsinkielisiä. Gottlund’in omituinen luonne teki, ett’ei hän voinut yhdessä muiden suomalaisuuden harrastajain kanssa työtä tehdä, vaan kokonaan erosi heistä ja kävi omia polkujaan. Itsepintaisesti hän piti kiinni Savon murteen käyttämisestä, jota muodosteli omalla tavallaan. Esitystapa hänen kirjoituksissaan, samoin kuin kielikin, on aivan omituista laatua.

Siihen aikaan ruvettiin ahkerasti kokoilemaan ja julkisuuteen toimittamaan Suomen muinaisrunoja. Gottlund’in toimista on jo edellisessä puhuttu; vuonna 1819 julkaisi Saksalainen H. R. von Schröter kokoelman suomalaisia kansanrunoja ynnä saksalaisen käännöksen kanssa, jossa työssä Abraham Poppius (katso § 27) tarkkana Suomen kielen osaajana oli hänellä apuna[14]. – Mutta vanhain runojen keräilijänä on mainittava etenkin Sakari Topelius, samannimisen runoilijan isä. Hän syntyi Oulussa 1781, oli lääkärinä Uudessa Karlebyyssä ja kuoli 1831. Hänen runokokoelmansa ilmestyivät viidessä vihossa nimellä Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja (1822–31).

Tämän ajan runoilijoista ovat merkillisimmät:

Jaakko Fredrik Lagervall, syntynyt Kontiolahdella 1787, otti kersanttina Karjalan jääkäriväessä osaa 1808 vuoden sotaan, palveli sitten rauhan jälkeen asetetussa Suomen sotaväessä ja eli loppu-ikänsä maanviljelijänä Parikkalassa. Hän kuoli 1865. Lagervall on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen murhenäytelmän, vanhalla runomitalla suoritetun mukaelman Shakespearen Macbeth’ista, nimeltä Ruunulinna, joka kuitenkin on runollista henkeä peräti vailla (1834). Paitsi sitä hän on painattanut muitakin kaunokirjallisia teoksia, enimmiten draamallisia, sekä Suomen että Ruotsin kielellä ja jättänyt jälkeensä ruotsinkielisiä muistelmia Karjalan jääkäriväestä. Hänen suomenkielisistä kynäelmistään mainittakoon näytelmät Tuhkapöperö, Kaini, Josephi ja Judithi.

Abraham Poppius syntyi Juvalla 1793, oli ylioppilaana Turussa ja Upsalassa, tuli kappalaiseksi kotipitäjäänsä ja kuoli 1866. Hän on kirjoittanut monta varsin, sievää runoa, jotka ovat parhaimpia siltä ajalta. Ne julkaistiin eri sanomalehdissä, varsinkin Arwidsson’in toimittamassa ”Oskyldigt Ingenting”[15]. Onnistuneimpia ovat: ”Perhosen synty”, ”Kukkasen taivas”, ”Punnittu Amor”, ”Varpunen” ja ”Valistuksen vaikutus”, jossa viimeksi-mainitussa sangen sukkelasti lasketaan pilkkaa nimien muukalaiseksi vääntämisestä.

Kallio eli oikealta nimeltään Samuli Kustaa Bergh oli lahjakkain tämän ajanjakson runoilijoista, vaikka hän valitettavasti on jättänyt jälkimaailmalle vaan muutamia harvoja runoja (Gottlund’in Otavan toisessa osassa ja Oulun Viikkosanomissa). Kauniimmat niistä ovat: Oma maa, Milloin muistelet minua? (alkuansa ”Ystävälleni”), Huolissaan runoileva (alk. ”Runo”), Soidin (mukaelma Goethen pienestä runosta ”Die Bekehrte”), Sirkka ja Kultaperhoset. Hän syntyi 1803 Oulussa. Loistavalla tavalla suoritettuaan tuomarin-tutkintonsa yliopistossa, tuli hän auskultantiksi Vaasan hovioikeuteen; mutta siihen aikaan hänen silmänsä rupesivat heikkonemistaan heikkonemaan ja pimenivät viimein kokonaan. Sokeana hän eli noin kaksikymmentä ajastaikaa, vuoteen 1853. Näinä ilottomina päivinä tuotti huilunsoitto lievitystä kovan kohtalon alaiselle.

Lisäys. Muitakin pieniä runoja, suurin osa suomennoksia, ilmaantui siihen aikaan, varsinkin Oulun Viikkosanomain palstoissa. Niiden tekijöistä seuraavat ovat mainittavimmat.

Ticklén veljekset olivat kotoisin Pyhäjärveltä Pohjanmaalta. Vanhempi, Pietari Ticklén, oli ensin koulun-opettajana, sitten Teuvan kirkkoherrana ja kuoli 1838. Somimpia hänen runoistansa ovat ”Lapsellinen lapsenlaulu” ja ”Leivoselle”. Nuorempi, Eerik Ticklén, Kärsämäen kappalainen, kuoli 1827. Hänen tekemänsä on tuo kaunis runo ”Neidon valitus”, jota kauan aikaa pidettiin kansanlauluna ja jonka Runeberg semmoisena käänsi Ruotsin kielelle.

Klaus Juhana Kemell († 1833 kappalaisen sijaisena Alavieskassa Pohjanmaalla) on enimmän tunnettu mestarillisesta käännöksestään Thomas a Kempis’in kirjasta ”Kristuksen seuraamisesta”, joka puhtaalla ja raikkaalla kielellään suuresti vaikutti sen ajan hengellisen kielen parantumiseen. Kemell oli yhtynyt silloin leviävään herännäisyyteen, jonka suunnan saamamiehet ja kirjoittajat yleensä koettivat muodostaa kieltänsä puhtaan kansankielen mukaan. Nuorempana oli Kemell painattanut useampia runoin suomennoksia; paraita ovat ”Lohdutus haudalla” ja mukaelma Bellman’in laulusta ”Ystävä kullat”.

Suomen kansallisen tehtävän ja valtiollisen aseman, selvittäjänä astui esiin Aadolf Iivari Arwidsson[16]. Hän oli syntynyt Padasjoella (Hämeessä) 1791 ja muutti sitten nuorena poikana vanhempainsa kanssa Laukaaseen, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Jo lapsuudesta asti luki hän innolla Ruotsin sankarikuninkaiden historiaa, ja vähällä oli, ett’ei nuorukainen 1808 syöksynyt sodan veriseen leikkiin. Ylioppilaana Arwidsson pääasiallisesti antautui historian tutkimiseen. Nuoruudessaan hän kirjoitteli ruotsalaista runouttakin, liittyen silloin Ruotsissa vallitsevaan romantiseen eli fosforistiseen kouluun, jonka edustajain kanssa hän piti persoonallistakin keskuutta, tehden matkustuksia Ruotsinmaalle[17]. Hänen runolliset tuotteensa ovat kuitenkin vähäpätöisiä; vasta historioitsijana ja valtiollisena kirjailijana joutui hän oikealle alalleen. Hän pääsi 1817 yleisen historian dosentiksi ja rupesi alusta vuotta 1821 toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä sanomalehteä. Nuoruuden palavalla innolla ja ankaralla jyrkkyydellä hän siinä soti kaikkia epäkohtia vastaan, joita näki yhteiskunnallisessa ja valtiol