The Project Gutenberg EBook of Väinölä, by Various

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Väinölä
       Helmivyö suomalaista runoutta

Author: Various

Release Date: August 7, 2006 [EBook #18998]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄINÖLÄ ***




Produced by Tapio Riikonen






VÄINÖLÄ

Helmivyö suomalaista runoutta


Toimittanut

LEIMU [Kustavi Grotenfelt]


Werner Söderström, Porvoo, 1899.



SISÄLLYS:

Kansanrunoutta:
   Eräskummainen kantele
   Miksi en laulaisi
   Muinaiset aiat paremmat
   Auringon tervehdyssanat
   Missä armahani?
   Armahan kulku
   Neien laulu
   Kun tämä kana katovi
   Oisko linnun lentoneuvot
   Pois on mennyt meistä toinen
   Jäämmä mansikat mäelle
   Kaksi kaunista yhessä
   Käy unonen kätkyehen
   Ilo ilmahan katosi
   Soitappas sorea neito
   Monimorsiamellinen
   Sorea sotainen tauti
   Veli-surmaaja
   Kultani kukkuu, kaukana kukkuu
   Kultaansa ikävöivä
   Kolm' on miehellä pahoa
   Kummaistako kuuleminen
   Kyll' on kystä aitassamme
   Piispa Heinrikin surma
   Mataleenan vesimatka
   Inkerin sulhot
   Antero ja Kaloniemen neito
   Meren neito ja metsän sulho
   Kuollutta kultaansa ikävöivä neito
   Pahan luovutussanat
   Kalmistoon manaus
   Tuulta vastaan
   Metsämiehen sanat
   Oluen synty

Mikael Agricola.
   Esipuhe

Hemming Maskulainen.
   Keväällä
   Teinien ilosta

Juhana Cajanus.
   Katoovaisuudesta

Mattias Salamnius.
   Jesuksen syntymisestä
   Pääsiäisjuhlan säätämisestä

Anterus Aschelinus.
   Suomen iloääni Narvan voitosta

Sakari Lithovius.
   Kaarle XII:n kuolemasta

Heinrikki Lilius.
   Kehtoruno

Gabriel Calamnius.
   Siitä suuresta surkeudesta, joka Suomessa oli v. 1714 ja 1715
   Hääruno Astrildista

Abraham Achrenius.
   Onnentoivotus väitökseen

Juhana Frosterus.
   Jumalan Pyhästä laista

Tuomas Ragvaldinpoika.
   Ylhäisen lapsen haudalla

Heinrikki Achrenius.
   Kaiku
   Papin rouville Vapun päivänä

Frans Mikael Franzén.
   Ruhtinaalle

Heikki Väänänen.
   Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta

Paavo Korhonen.
   Runo Suomen kielestä
   Häälaulu

Jaakko Juteini.
   Laulu Suomessa
   Laulu elämän nautinnosta
   Menestys Suomessa
   Lapsen laulu leskelle

Pentti Lyytinen.
   Kestikievarin virasta
   Lapsen virsi

Pietari Makkonen.
   Laulajan alkusanat
   Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta
   Ei ou yksin elänyttä

Olli Kymäläinen.
   Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta
   Punkaharjusta

Pietari Ticklén.
   Leivoselle
   Laulajat

Abraham Poppius.
   Perhosen synty
   Kukkasen taivas
   Lauluni
   Punnittu Amor
   Valistuksen vaikutus

Eerikki Ticklén.
   Neidon valitus

Kaarlo Akseli Gottlund.
   Kedolla
   Kaipaus
   Nainen

Elias Lönnrot.
   Suomen synty
   Laulu Anakreonin tapaan

Kallio.
   Soidin
   Huolissaan runoileva
   Oma maa
   Milloin muistelet minua?
   Kiiltomato
   Kultaperhoset

Konstantin Schröder.
   Vait!
   Illalla
   Anton Alfthan

Juhana Freedrikki Granlund.
   Kevät
   Kotomaamme

Eerikki Aleksanteri Ingman.
   Elias ja Anna

Pietari Hannikainen.
   Kevätlaulu
   Ystävätön
   Mäen lasku
   Toivo ja rakkaus

Antti Puhakka.
   Tuhman Jussin juttureissu
   Surulaulu 1850 v:n kiellosta

Juhana Bäckvall.
   Lauloi ennen laululaumat

Frans Pietari Kemelli.
   Pohjan kesä
   Pääskyselle

Antero Varelius.
   Uimalaulu
   Rakkaus

Pietari Mansikka.
   Merimiehen runo
   Oravan valitus
   Mietelmiä

Antti Räty.
   Nuorelle runottarelle
   Uskotoin ystävä
   Ehtoolla
   Laulajan koti

A. Oksanen.
   Savolaisen laulu
   Suomen valta
   Porrassalmen marssi
   Koskenlaskian morsiamet
   Etelälle
   Tuopa tuopi tuiman tunnon
   Porthanin kuvapatsaan paljastettua
   Runebergin muistoksi

Jaakko Räikkönen.
   Suomelle
   Tyytymättömät

Yrjö Koskinen.
   Suomen salossa
   Milloin Pohjolan nähdä saan?

Aleksis Kivi.
   Kaukametsä
   Keinu
   Pohjatuuli

A. Tuokko.
   Birger Jaarlin linna

Suonio.
   Suksimiesten laulu
   Varpunen
   Hyljätty äiti
   Vieras lippu
   Feeniläiset
   Pää pystyyn
   Luettuani »Säkenien» toisen parven
   Runebergin kuvapatsasta paljastaessa
   Virsi kotimaan puolesta

Bernhard Freedrikki Godenhjelm.
   Gezelius
   Suomen herääminen

Aleksanteri Rahkonen.
   Imatralla
   Leivo
   Käen kukunta
   Kevätlaulu

Olli Vuorinen.
   Leivo
   Luistinretki

Paavo Cajander.
   Vapautettu kuningatar
   Kuva
   A. Oksaselle
   Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä
   Oi jos oisi

Arvi Jännes.
   Herää Suomi!
   Väinölän lapset
   Karjala
   Vaimolleni
   Päästökirja Oprille
   Kuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen

Juhana Heinrikki Erkko.
   Laulu Vuoksella
   Hämäläisen laulu
   Lemminkäisen laulu
   Lapsen osa
   Neiti Iisa Aspin haudalla
   Veldes-laakso
   Hän
   Nyt ja sitten
   Vanha mummo
   Paimenelta

Uno von Schrowe.
   Morsian
   Oi terve Magyar!
   Pieni mierolainen

Iisa Asp.
   Aallon kehtolaulu

Juhani Pietari Hannikainen.
   Karjalaisten laulu
   Lauluun pyyntö
   Miel'-alani
   Kirkkovenheessä

Kaarlo Kramsu.
   Santavuoren tappelu
   Ilkka
   Juhani Vilhelmi Snellman
   Mustalainen
   Kosken partaalla
   Ensimmäinen leivo

Jooseppi Mustakallio.
   Karjalassa
   Paimenen pyhä
   Pääskylle

Alpo Noponen.
   Suokoon taivas nousuvuoden!
   Ei ole taivas kaukana

Irene Mendelin.
   Nuorisolle
   Maalleni
   Kansansa halveksioille
   Talven lapsi

Valter Juva.
   Pohjanmaa, Häme, Karjala
   Kirkkomatkalla
   Vielä ne huojuu honkapuut

Severi Nyman.
   Oksaselle
   Revontulet
   Hätäapu-lista
   Itätuulessa

Kasimir Leino.
   Kansalleni
   Soitto ennen ja nyt
   M. A. Castrénille
   Memento mori
   Myrskylintu
   Sunnuntaiaamuna
   Mustat silmät
   Niinkuin merten myrskysäillä

Larin Kyösti.
   Rekilaulu
   Kulkuripoika
   Takamailla

Ilmari Calamnius.
   Sydänmaan lammella
   Ne tahtovat
   Suomussalmi
   Haltiat

Hilja Hahnsson.
   Erkon »Ainoa» katsellessa
   Et konsanaan

Eino Leino.
   Marjatan laulu
   Aino neiti
   Kiputytön laulu
   Kuvernöörin koira
   Minun mieleni on kuin lampi
   Kuin musta ja valkea
   Hanget soi
   Helsinki sumussa




Alkupuhe toiseen painokseen.


        Jätti kantelon jälille,
        Soiton Suomelle sorean.

Kun »Väinölä» nyt viisitoista vuotta ensimmäisen painoksen ilmestyttyä
uudestaan lähtee tietänsä etsimään suomalaisiin koteihin, niin se jo
tuntee taipaleet ja talot, eikä sen ole tarvis vieraana esitteleidä.
Sen tarkoitus on antaa näytteitä paraasta alkuperäisestä runoudesta,
erittäinkin lyyrillisestä ja ballaadintapaisesta, mikä Suomen kielellä
on. Joskus on kuitenkin otettu mukaan joku keskinkertaisempikin
runoelma, joka on aikakautensa tai runoiliansa luonnetta kuvaava.
Asiaan perehtynyt on huomaava, että mikäli vanhempaan taiderunouteen
tulee, »Väinölän» uusi painos, vielä enemmän kuin edellinen,
valikoimassaan lähenee Julius Krohnin »Helmivyötä», niin esim. Anterus
Aschelinuksen, Abraham ja Heinrikki Achreniuksen, Abraham Poppiuksen
y.m. suhteen. Syynä siihen on, että allekirjoittanut jo ensimmäistä
painosta toimittaessani joskus katsoin Julius Krohnin vaalin olevan
paraan, vaikka arvelin syytä olevan unhotuksesta pelastaa muutaman
toisenkin huomattavan runon ja sentähden asettaa sen »Helmivyössä» jo
julkaistun sijalle. Tätä syytä ei enää ole olemassa ja olen näissä
tapauksissa nyt palannut »Helmivyön» kannalle.

Näinä raskaina aikoina, jolloin mustat pilvet synkistyttävät
valtiollisen taivaamme, on mieli hetkeksi etsivä virkistystä Väinön
kantelon helkynnästä. Vaikka Suomen runous onkin köyhä, Euroopan
suurempien, rikkaampien kansojen kirjallisuuden rinnalla, voidaan
kuitenkin siitäkin löytää monta kirkasta, unhottumatonta helmeä. Ehkäpä
voidaan »Väinölästäkin» saada se vakaumus, että Suomen kansa on kyennyt
luomaan omintakeisen kansallisen sivistysmuodon, joka antaa sille
oikeuden elää omaa erikois-elämäänsä ja jota vastaan kaikki katehien
sortoyritykset ovat olevat turhat.

Tämä toinen painos on mahdollisuuden mukaan varustettu tekiäin
muotokuvilla. Niiden hankkiminen on joskus ollut varsin vaikea, ja
antanut aihetta laajaan kirjevaihtoon; lukia nähdessään monet
ystävälliset kasvot paikallaan kirjassa, ei aavistane mitä puuhaa on
ollut, ennenkuin ovat siihen tulleet. Mutta mahdollista on että
sittenkin vielä joku muotokuva olisi voinut löytyä. Olisin hyvin
kiitollinen jos minulle tulevaisuutta varten annettaisiin siitä
tietoa. Niille kaikille, jotka tässä suhteessa nyt ovat minulle
hyväntahtoisesti suoneet apuansa, lausun sydämmelliset kiitokset.
Samoin kiitän kaikkia elossa olevia arvoisia runoilioita, naisia ja
miehiä, ne kun pyyntööni saada painattaa heidän runojansa kokoelmaani
ovat antaneet minulle suotuisat ja ystävälliset vastaukset, sekä
kansanrunouteen nähden Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa.

Helsingissä 26 p. marrask. 1899.

Toimittaja.




KANSANRUNOUTTA.



ERÄSKUMMAINEN KANTELE.

Ne varsin valehtelevat,
Tuiki tyhjeä panevat,
Jotka soittoa sanovat,
Arvelevat kanteletta
Väinämöisen veistämäksi,
Jumalan kuvoamaksi
Hauin suuren hartioista,
Ve'en koiran koukkuluista;
Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu:
Koppa päivistä pahoista,
Emäpuu ikipoloista,
Kielet kiusoista kerätty,
Naulat muista vastuksista.
Sentä ei soita kanteleni,
Ei iloitse ensinkänä,
Soitto ei soita suosioksi,
Laske ei laatuista iloa,
Kun on huolista kuvattu,
Murehista muovaeltu.

Kant. I. 1.



MIKSI EN LAULAISI.

Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Hirven harvoilta lihoilta,
Petran pienen pallehilta;
Niin miks'en minäki laula,
Miks' ei laula meiän lapset,
Ruoalta rukihiselta,
Suulta suurukselliselta.

Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Vesimaljan juotuansa,
Petäjäisen purtuansa;
Niin miks'en minäki laula,
Miks' ei laula meiän lapset,
Juomalta jyvälliseltä,
Oluelta ohraiselta.

Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Nokisilta nuotioilta,
Hiilisiltä hiertimiltä[1]
Niin miks'en minäki laula,
Miks'ei laula meiän lapset,
Lavitsoilta lautaisilta,
Huonehilta honkaisilta.

Kant. I. 4.



MUINAISET AIAT PAREMMAT.

Ajattelen aikojani,
Muistan muita päiviäni,
Parempia päiviäni,
Entistä elantoani.
Muin' oli aiat paremmat,
Päivät kaikki kaunihimmat,
Päivänlaskut laupiaammat,
Koreammat huomenkoitot:
Toisin silloin touko kasvoi,
Toisin maa orahan otti.
Silloin nousi nuoret heinät,
Kun ma nousin nuorukainen;
Silloin kasvoi kaikki kaislat,
Kun ma kasvoin kaunis lapsi.
Kasvoin koissa korkeassa,
Ylenin ylituvissa,
Kaunihilla kannikoilla,
Liioilla lihamuruilla;
Vaan tuli surma suutimaton,[2]
Kesken yötä kenkimätön,
Pois otti minun poloisen,
Kauas kantoi Karjalasta
Näille ouoille oville,
Veräjille vierahille,
Jossa harvoin päivä paistoi,
Harvoin kuutamet kumotti;
Harvoin on kuultu kuikan ääni,
Harvoin kaakkurin kajatus;
Harvoin on hauki vierahana,
Siika ei sinä ikänä,
Lohen poik' ei polvenahan.
Niinpä nyt tätä nykyä,
Tällä tuhmalla iällä,
Sijan tieän, kussa synnyin,
Kanssa paikan, kussa kasvoin,
En tieä sitä sijoa,
Kussa kuolo kohtajavi,
Näillä ouoilla ovilla,
Veräjillä vierahilla.

Kant. I. 32.



AURINGON TERVEHDYSSANAT.

Terve kuu kumottamasta,
Kaunis kasvot näyttämästä,
Päivä-kulta koittamasta.
Aurinko ylenemästä!

Nouse kultaisna käkenä,
Hopeaisna kyyhkyläisnä,
Elollesi entiselle,
Matkoillesi muinaisille.

Nouse aina aamusilla
Tämän päivänki perästä;
Teeppä meille terveyttä,
Siirrä saama saatavihin.

Käy nyt tiesi tervehenä,
Matkasi imantehena,
Päätä kaari kaunihisti,
Pääse illalla ilohon!

Kal. 49 run.



MISSÄ ARMAANI?

(Paimenlaulu).

Miss' on, kussa minun hyväni,
Miss' asuvi armahani,
Missä istuvi iloni,
Maalla kulla marjaseni?
Kuulu ei ääntävän ahoilla,
Lyövän leikkiä lehossa,
Ei kuulu saloilta soitto,
Ei kukunta kunnahilta.
Oisko armas astumassa,
Marjani matelemassa,
Oma kulta kulkemassa,
Valkea vaeltamassa;
Toisin torveni puhuisi,
Vaaran rinnat vastoaisi,
Saisi salot sanelemista,
Joka kumpu kukkumista,
Lehot leikkiä pitäisi,
Ahot ainoista iloa.

Kant. I. 173.



ARMAHAN KULKU.

(Paimenlaulu).

Täst' on kulta kulkenunna,
Täst' on mennyt mielitietty,
Tästä armas astununna,
Valkea vaeltanunna;
Täss' on astunut aholla,
Tuoss' on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi,
Kangas kahta kaunihimpi,
Lehto viittä leppeämpi,
Korpi kuutta kirkkahampi,
Koko metsä mieluisampi,
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta.

Kant. I. 174.



NEIEN LAULU.

Kun kävin mataramaalla,
Keikuin keltakankahalla
Eilen iltamyöhäisellä,
Aletessa aurinkoisen,
Lintu lauleli lehossa,
Kyntörastas raksutteli,
Lauleli tytärten mielen,
Ja lauloi miniän mielen.
Mie tuota sanelemahan,
Linnulta kyselemähän:
Oi sie kyntörastahainen,
Laula korvin kuullakseni,
Kumman on parempi olla,
Kumman olla kuuluisampi:
Tyttärenkö taattolassa,
Vai miniän miehelässä?
Tianenpa tieon antoi,
Kyntörastas raksahutti:
»Valkea kesäinen päivä,
Neitivalta valkeampi,
Vilu on rauta pakkasessa,
Vilumpi miniävalta;
Niin on neiti taattolassa,
Kuin marja hyvällä maalla,
Niin miniä miehelässä,
Kuin on koira kahlehissa,
Harvoin saapi orja lemmen,
Ei miniä milloinkana».

Kal. 8 r.



KUN TÄMÄ KANA KATOVI.

Kukapa tässä kukkunevi,
Kenpä kielin laulanevi,
Tämän kunnahan kukuilla,
Tämän harjun hartehilla,
Kun tämä kana katovi,
Tämä hanhi hairahtavi,
Eksyvi emosen tuoma,
Punapuola pois menevi.

Kun tämä kana katovi,
Tämä hanhi hairahtavi,
Katoi luuta lattialta,
Huosia pesinpytystä,
Tuopin korvat tummenevat,
Pinttyvät[3] pikarin laiat.

Kun tämä kana katovi,
Tämä lintu liikahtavi,
Niin tämä mäki menevi,
Tämä linna liikahtavi,
Sivuin tästä tiet tehä'än,
Alta rannan raivatahan.

Kun tämä kana katovi,
Tämä puola pois menevi --
Tahi kun kuolen kuulu piika,
Kätönen kasarivaski,[4]
Jääpi sulhoset surulle,
Miehet mielimurtehille,
Partasuut pahoille mielin,
Hattupäät halajamahan.

Kant. II. 18.



OISKO LINNUN LENTONEUVOT.

Voi, kun loit minua, Luoja,
Kun et luonut lentäväksi,
Kotkana kohoavaksi,
Lintusena liikkuvaksi!
Oisko linnun lentoneuvot
Kohottimet kotka-linnun,
Saisin siivet hanhoselta,
Kurjelta kulettimensa;
Sitte siiville rupeisin,
Lenteleisin, liiteleisin --
Kulkisin ma kullan maalle,
Asunnoille armahani.
Lentäisin lepeämättä,
Matkalla makoamatta,
Ilman puussa istumatta,
Lehvällä levähtämättä;
Meret ei estäisi minua,
Selät ei ne seisahtaisi.
En surisi iltaisesta,
Enkä eineruo'istani,
Murkinat' en muisteleisi,
Viel' en viikonkaan perästä;
Armas minun aamustaisi,
Illastuttaisi ihana,
Kasvo kaunis syötteleisi,
Muoto murkinoitteleisi.

Kant. II. 44.



POIS ON MENNYT MEISTÄ TOINEN.

Kaks oli meitä kaunokaista,
Tällä saarella kanoa,
Ja joella joutsenutta,
Yhen muotoiset molemmat.
Käsikkähä me kävimmä,
Sormikkaha me sovimma,
Rinnan riihihuonehesen,
Kilpoa kiven etehen.

Kaks oli meitä kaunokaista,
Oli kuin kananpojaista,
Yhen äitin vaalimata,
Vanhemman varustamata.
Pois on mennyt meistä toinen,
Toinen suuresti surevi,
Itkevi ikänsä kaiken,
Aian kaiken kaihoavi.

Kant. II. 55.



JÄÄMMÄ MANSIKAT MÄELLE.

Niin on meitä piikasia,
Kuin meressä siikasia,
Niin on meitä piikasia,
Kuin mäellä mansikoita;
Jäämmä mansikat mäelle,
Mesimarjat muille maille,
Kun on poissa poimiamme,
Katehessa[5] katsojamme.
Pian kurjat kuivetumma,
Marjat maahan lankeamma,
Karisemina kaikki marjat,
Varisemma vaapukkaiset.
Ei kestä kesäinen lehti
Syksyn ilmoissa isoissa,
Kukat kaunihit koreat
Taia ei talveksi ruveta.

Kant. II. 63.



KAKSI KAUNISTA YHESSÄ.

Astuin, astuin aian viertä,
Kuunnellen kujan pereä;
Läksin luoksi suuren sorsan,
Menin luoksi marjalinnun;
Läksin haapanan haluhun,
Jouhilinnun joutelohon; --
Suot oli kaikki soslehessa[6]
Iljenessä ilman rannat.
Sotkin suota soslehista,
Jäätä järven-rannallista,
Iljenellä itkusilmin,
Soslehessa surkusilmin,
Riettasilmin[7] riittehessä,
Jäläsilmin jäätä myöten.
Tulin luoksi jouhilinnun,
Pääsin luoksi marjalinnun,
Jouhisorsan joutelohon,
Haapanan halaeluhun.
Kaks on kaunista yhessä,
Kalevaista[8] kasvokkaha,
Soreaista suuksekkaha,
Kahen päivät pääksekkähä,
Otavaiset otsakkaha.
Kuu se kullalle kumotti,
Hopealle päivä hohti;
Puut kaikki punalle paistoi,
Salot siintivät sinelle;
Metsä meelle haiskahteli,
Ahovieret viertehelle,
Meiän kahen kauneutta,
Kahen sorsan suoseutta,
Aholinnun armautta,
Makeutta marjalinnun.

Kant. II. 145.



KÄY UNONEN KÄTKYEHEN.

(Kehtolaulu).

Tuuti, tuuti tuomen marja,
Liiku, liiku lempilehti,
Nuku nurmilintuseni,
Väsy västäräkkiseni;
Nuku, kun minä nukutan,
Väsy, kun minä väsytän,
Vaan eipä minussa liene
Lapseni nukuttajata,
Ei taia emo poloinen
Saa'a lasta nukkumahan.
Äijä on emolla huolta,
Paljo pantua muretta;
Uni ei tule use'in
Huolellisen huonehesen,
Kaihollisen kartanohon,
Murehellisen majahan.
Kun se ei emo poloinen
Saane lasta nukkumahan,
Nukuta Jumala lasta,
Makauta Maariainen;
Saisin itseki levätä,
Lapsen orja olla jouten.
Uni jo ulkoa kysyvi,
Unen poika porstuasta,
Lausuvi lasin takoa,
Alta ikkunan anovi:
»Onko lasta kätkyessä,
Pientä peitetten sisässä?»
Tule tuutuhun unonen,
Käy unonen kätkyehen,
Lapsen pienen peittehisin,
Vakahisen vaattehisin;
Anna maata lapsen pienen,
Levätä vähäväkisen --
Anna maata maan unia,
Maan unia, puun unia,
Maarian makeeta unta,
Pyhän pohratsan[9] lepoa.

Kant. II. 175.



ILO ILMAHAN KATOSI.

Lauloin ennen lapsempana,
Muistin muita pienempänä;
Laulelin jokaisen laakson,
Joka kummun kukkuelin,
Joka rannan rallattelin,
Lehot leikkiä pitelin,
Ilman lintujen iloksi,
Rastahaisien ratoksi,
Suosioksi sorsasien,
Allien aian kuluksi.
Sillä voitin viisi vuotta,
Vuotta kuutosen kulutin,
Armahan isoni luona,
Emon kaunon kartanoilla,
Veikkoni venon kokassa,
Siskon marjapoimennilla.
Allit mulle palkan maksoi,
Sorsat soittoni sovitti;
Antoi allit armautta,
Suloutta sorsat antoi,
Rastahaiset rattoutta,
Ilman lintuset iloa.
Tuli sitte aika toinen,
Aika entinen aleni,
Vei sorsa suloutensa,
Alli armahan elonsa,
Rastahaiset rattouuen,
Ilman lintuset ilonsa,
Jäivät leikkini leholle,
Aiat armahat aholle,
Ilot kaikki kankahalle,
Laulut laaksoihin katosi.
Niin en nyt enempää laula,
Enkä oike'in osaja,
Hopeatt' en ensinkänä,
Vaskett' en vähäistäkänä;
Laulajan laki[10] palavi,
Runon kulkku kuivettuvi,
Vaan ei korvat kuulioitten,
Naurut ilman istujitten.

Kant. II. 211.



SOITAPAS SOREA NEITO.

Soitappas sorea neito,
Rannin neito rallattele,
Sorealla soitollasi,
Kumealla kulkullasi,
Heleällä hengelläsi,
Kaunihilla kaulallasi!
Anna suuta, Suomen neito,
Tälle Suomen sulhoselle;
Suu ei kulu suuellessa,
Käsi kättä antaessa.

Kant. II. 238



MONIMORSIAMELLINEN.

Mont' on mulla morsianta,
Neljä neittä tieossani,
Vielä viieski varalla,
Kanssa kuues kuuluvissa.
Yks' on tuolla Toivolassa,
Niemelässä neiti toinen,
Kolmansi Kotalahella,
Neljäs Neitolan kylällä.
En taia sitä epäillä,
En pelänne ensinkänä,
Ett'ei ota onkeheni
Kala viiestä ve'estä,
Osaavasti onkiessa,
Koukun konstin laskiessa;
Vaan sitä epäelenki,
Sitä pelkeän pahasti,
Ett' en saa ma ensimäistä,
Tuolta Toivolan kylästä.

Kant. II. 243.



SOREA SOTAINEN TAUTI.

Suku suuresti surevi,
Laji kaikki kaihoavi,
Heimokunta hellehtivi
Saavani minun sotahan,
Tykin suuren suun etehen,
Rautakirnujen kitahan;
Sortuvan sotatiloilla,
Vainoteillä vaipuvani.

Vaan älä sure sukuni,
Kaihoa lajini kaunis;
En mä silloin suohon sorru,
Enkä kaau kankahalle,
Kun minä sotahan kuolen,
Kaaun miekan kalskehesen.
Sorea on sotainen tauti,
Sorea sotahan kuolta,
Hemme miekan helskehesen:
Äkin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
Laihtumatta lankeavi.

Kant. II. 266.



VELISURMAAJA.

»Mistäs tulet, kustas tulet,
    Poikani iloinen?» --
»Meren rannalta, meren rannalta,
    Äitini kultainen».

»Mitä sieltä tekemästä,
    Poikani iloinen?» --
»Hevostani juottamasta,
    Äitini kultainen».

»Mist' on selkäsi saveen tullut,
    Poikani iloinen?» --
»Hevonen huiskasi hännällänsä,
    Äitini kultainen».

»Mist' on jalkasi vereen tullut,
    Poikani iloinen?» --
»Hevonen poikasi rauallansa,
    Äitini kultainen».

»Mist' on miekkasi vereen tullut,
    Poikani iloinen?» --
»Pistin veljeni kuoliaksi,
    Äitini kultainen.»

»Mintähen sinä veljesi pistit,
    Poikani poloinen?» --
»Mintähen naistani nauratteli,
    Emoni kultainen.»

»Minne nyt sinä itse jou'ut,
    Poikani poloinen?» --
»Muille maille vierahille,
    Emoni kultainen.»

»Minne heität taattosi vanhan,
    Poikani poloinen?» --
»Mieron verkkoja paikatkohon,
    Emoni kultainen».

»Minne heität maammosi vanhan,
    Poikani poloinen?» --
»Mieron rihmoja kehrätköhön,
    Emoni kultainen».

»Minne heität naisesi nuoren,
    Poikani poloinen?» --
»Mieron miehiä katselkohon,
    Emoni kultainen».

»Minne heität poikasi nuoren,
    Poikani poloinen?» --
»Mieron koulua kärsiköhön,
    Emoni kultainen».

»Minne heität tyttösi nuoren,
    Poikani poloinen?» --
»Mieron karjoja kaitsekohon,
    Emoni kultainen».

»Koskas taasen kotihin käännyt,
    Poikani poloinen?» --
»Konsa korppi valkenevi,
    Emoni kultainen».

»Koskas korppi valkenevi,
    Poikani poloinen?» --
»Konsa hanhi mustenevi,
    Emoni kultainen».

»Koskas hanhi mustenevi,
    Poikani poloinen?» --
»Konsa kivi veen päällä pyörii,
    Emoni kultainen».

»Koskas kivi veen päällä pyörii,
    Poikani poloinen?» --
»Konsa höyhen pohjaan painuu,
    Emoni kultainen».

»Koskas höyhen pohjaan painuu,
    Poikani poloinen?» --
»Konsa päivä syön-yöllä paistaa,
    Emoni kultainen».

»Koskas päivä syön-yöllä paistaa,
    Poikani poloinen?» --
»Konsa kuuhut kuumasti polttaa,
    Emoni kultainen».

»Koskas kuuhut kuumasti polttaa,
    Poikani poloinen?» --
»Konsa tähet taivaalla tanssii,
    Emoni kultainen».

»Koskas tähet taivaalla tanssii,
    Poikani poloinen?» --
»Konsa kaikki tuomiolle tullaan,
    Emoni kultainen».

Kant. Esip. 4.



KULTANI KUKKUU, KAUKANA KUKKUU.

Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,
    Saimaan rannalla ruikuttaa;
  Ei ole ruuhta rannalla,
  Joka minun kultani kannattaa.

Ikävä on aika, päivät on pitkät,
    Surutont' en hetkeä muistakkaan;
  Voi mikä lienee tullutkaan,
  Kun jo ei kultani kuulukkaan!

Toivon riemu ja autuuen aika
    Suruani harvoin lievittää;
  Rintani on kuin järven jää --
  Kukapa sen viimeinki lämmittää?

Kotka se lenteli taivahan alla,
    Sorsa se souteli aalloilla;
  Kulta on Saimaan rannalla,
  Lähteä ei tohi tuulelta.

Tuuli on tuima ja ankarat aallot,
    Ruuhet on rannalla pienoiset;
  Ruuhet on aivan pienoiset,
  Kultani sormet on hienoiset.

Elä lähe kultani aaltojen valtaan! --
    Aallot ne pian sinun pettäisi;
  Sitte ei suru mua heittäisi,
  Ennenkuin multaki peittäisi.

Kant. Es. 7.



KULTAANSA IKÄVÖIVÄ.

Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
    Kuninkaan kultaisen kartanon puolla;
  Voi minun lintuni, voi minun kultani,
  Kun et tule jo!

On siellä tyttöjä, on soreoita,
    Kultani silmät ei katsele noita;
  Voi minun lintuni, voi minun kultani,
  Kun et tule jo!

Kauniit on kukkaset, on kevät-aamu,
    Kauniimmat kultani silmät ja haamu;
  Voi minun lintuni, voi minun kultani,
  Kun et tule jo!

Voi koska nään minä senki ilopäivän,
    Kultani rinnalla kulkevan ja käyvän!
  Voi minun lintuni, voi minun kultani,
  Kun et tule jo!

Syys jopa joutuu ja pois kesä lentää,
    Vaan minun kultani ei tule sentään;
  Voi minun lintuni, voi minun kultani,
  Kun et tule jo!

Tule, tule kultani, tule kotipuoleen,
    Taikka jo menehynki ikävään ja huoleen;
  Voi minun lintuni, voi minun kultani,
  Kun et tule jo!

Kant. Es. 8.



KOLM' ON MIEHELLÄ PAHOA.

Kolm' on miehellä pahoa,
Kolme miehen kuolemata:
Yks on vuotava venonen,
Toinen heittiö heponen,
Kolmansi äkäinen akka.
Kyllä mies pahasta pääsi
Venehestä vuotavasta,
Ilman armotta Jumalan,
Turvatta totisen Luojan:
Venehen tulessa poltti.
Vielä mies pahasta pääsi
Heposesta heittiöstä,
Ilman armotta Jumalan,
Turvatta totisen Luojan:
Hevosen susille syötti.
Mutta kaitse kaunis Herra,
Varjele vakainen Luoja,
Akasta äkisevästä,
Vaimosta pahatavasta!
Ei pääse pahasta siitä
Ilman armotta Jumalan,
Turvatta totisen Luojan:
Ei taia tulehen luoa,
Saata ei syötteä susille,
Kun ei surma suorin tehne,
Tappane Jumalan tauti.

Kant. II. 308.



KUMMAISTAKO KUULEMINEN.

Kukkuipa käkeä kaksi
Kahen puolen korpinotkon;
Satuin noita kuulemahan --
Hyv' oli kuulla kummaistaki.

Lauloi kaksi laulajata
Kahen puolen pöytälaian;
Satuin noita kuulemahan --
Hyv' oli kuulla kummaistaki.

Riiteli kälystä kaksi
Kahen puolen kaalimaljan;
Kummaistako kuuleminen? --
Lemmon kuultavat molemmat.

Kant. I. 82.



KYLL' ON KYSTÄ AITASSAMME.

Tule meille Tuomas kulta!
Tuopa joulu tullessasi!
Tule kekri, jou'u joulu,
Sekä pääse pääsiäinen;
Kyll' on kystä aitassamme,
Paljon pantua eloa,
Sirkan reisi, paarman jalka,
Peiposen perä-pakara,
Sammakon sakari-varvas,
Sisiliskon silmä-puoli.

Kant. I. 23.



PISPA HENRIKIN SURMA.

Kasvoi ennen kaksi lasta,
Toinen kasvoi Kaalimaassa,[11]
Toinen Ruotsissa yleni.
Se kun kasvoi Kaalimaassa,
Se Hämehen Heinrikki;
Se kun Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki kuningas.

Sanoi Hämeen Heinrikki
Eerikille veljellensä:
»Lähkäm maita ristimähän,
Maille ristimättömillen,
Paikoille papittomilleni»

Sanoi Eerikki kuningas
Heinrikille veljellensä:
»Ent' on järvet jäätämättä,
Sulana joki Kovessa.»[12]

Sanoi Hämeen Heinrikki
Eerikille veljellensä:
»Kyllä kierrän Kiulon järven,
Ympäri joki koveran».

Pani varsat valjahisin,
Suvikunnat suitsi suuhun,
Pani korjat kohdallensa,
Saatti lastat sarjallensa,
Anturoillensa avarat,
Perällensä pienet kirjat[13]
Niin kohta ajohon läksit,
Ajoit tietä, matkaelit,
Kaksi päiveä keväistä,
Kaksi yötä järjestänsä.

Sanoi piltti pikkuruinen,
Vantti[14] vaaksan korkuhuinen:
»Jo tässä tulevi nälkä,
Eikä syödä, eikä juoda,
Eikä purtua pidetä.»

»On Lalli lahen takana,
Hyvä neuvo niemen päässä,
Siinä syömmä, siinä juomma,
Siinä purtua pidämmä.»

Sitte sinne saatuansa,
Kerttu kelvoton emäntä
Suitsi suuta kunnotointa,
Käytti kieltä kelvotointa.
Siitä Hämeen Heinrikki
Otti heiniä hevosen,
Heitti penningit sijalle,
Otti leivän uunin päältä,
Heitti penningit sijalle,
Otti olutta kellarista,
Vieritti rahat sijallen.
Siinä söivät, siinä joivat,
Siinä purtua pitivät;
Sitte lähtivät ajohon.

Tuli Lalli kotiansa. --
Tuo Lallin paha emäntä
Suitsi suuta kunnotointa,
Käytti kieltä kelvotointa:
»Jo kävi tässä ihmisiä,
Täss' on syöty, täss' on juotu,
Tässä purtua pidetty,
Otit heiniä hevosen,
Heitit hietoja sijahan,
Otit leivät uunin päältä,
Heitit hietoja sijahan,
Joivat oluet kellarista,
Vieritit santoa sijahan.»

Lausui paimen patsahalta:
»Jo vainen valehteletki,
Elä vainen uskokana!»

Lalli se pahatapainen
Sekä mies pahasukuinen,
Otti Lalli laakkarinsa[15]
Piru pitkän keihä'änsä,
Ajoi herroa takoa.
Lykkäsi lylyt lumelle,
Syöksi kalhut kaljamalle;
Sitte hiihti hirmuisesti,
Lyly juoksi vinheästi,
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvan somman siasta.

Sanoi orja uskollinen,
Vantti vaaksan korkuhuinen:
»Jo kuuluu kumu takana,
Ajanko tätä hevoista?»

Sanoi Hämeen Heinrikki:
»Jos kuuluu kumu takana,
Elä aja tätä hevoista,
Karistele[16] konkaria.
Kätke itses kivien varjoon,
Kuultele kivein takana;
Kuin mua tavotetahan,
Taikka myös tapettanehen,
Poime mun luuni lumesta,
Ja pane härän rekehen,
Härkä Suomehen vetävi.
Kussa härkä uupunevi,
Siihen kirkko tehtäköhön,
Kappeli rakettakohon
Pappein saarnoja sanella,
Kansan kaiken kuultavaksi.»

Lalli jo hiihtäen tulevi,
Pitkä keihäs kainalossa,
Tavotti takaa-ajetun,
Tappoi herra Heinrikin,
Surmasi jalosukuisen.
Otti korkean kypärän
Pyhän miehen pispan päästä,
Pani päähänsä omahan,
Kallohonsa kauheahan.

Palasi paha kotia,
Lausui paimen patsahalta:
»Kusta Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän hytyrän[17]
Pispan hiipan hirtehinen?»

Sitte Lalli murhatöinen
Lakin päästänsä tavotti,
Hivukset humahtelivat,
Veti sormuksen sormesta,
Lihat ne liukahtelivat.
Näin tämän pahantapaisen,
Pispan rakkaan raatelian
Tuli kosto korkialta,
Makso mailman valtiaita.

Kant. III. 7 (vanhempi painos).[18]



MATALEENAN VESIMATKA.

Mataleena neito nuori
Kauan hän kotona kasvoi,
Kauan kasvoi, kauas kuului,
Tykönä hyvän isonsa,
Kanssa armahan emonsa.
Palkin polki permannosta
Hänen korkokengillänsä,
Hirren kynnystä kulutti
Hänen hienohelmallansa,
Toisen hirren päänsä päältä
Hänen kultakruunullansa;
Rautaisen rahin kulutti
Astioita pestessänsä,
Kulman pöyästä kulutti
Hopeapäällä veitsellänsä.

Mataleena neito nuori
Meni vettä lähteheltä,
Kultakiuluinen käessä,
Kultakorva kiulusessa.
Katseli kuvan sijoa:
»Ohoh minua neito parka;
Pois on muoto muuttununna,
Kaunis karvani katonut;
Eipä kiillä rintakisko,
Eikä hohda päähopea,
Niinkuin kiilti toiskesänä,
Vielä hohti mennä vuonna».

Jesus paimenna pajussa,
Karjalaisna[19] kaskimaissa,
Anoi vettä juoaksensa:
»Annas vettä juoakseni!» --
»Ei oo mulla astiata,
Eik' oo kannuni kotona;
Pikarit pinona vieri,
Kannut halkona kalisi».

»Pistäspä pivosi täysi,
Kahmalossa kanniksella!» --
»Mitäs puhut Suomen sulha,
Suomen sulha, maitten orja,
Isäni ikuinen paimen,
Ruotiruo'illa elänyt;
Kalanpäillä kasvaellut,
Karjalaisna kaskimaissa!»
»Sis[20] mä lienen Suomen sulha,
Suomen sulha, maitten orja,
Isäsi ikuinen paimen,
Ruotiruo'illa elän,
Kalanpäillä kasvaellut,
Karjalaisna kaskimaissa,
Ell'en elkesi sanele.» --
»Sano kaikki minkä tieät!»

»Kussas kolme poikalastas? --
Yhen tuiskasit tulehen,
Toisen vetkasit vetehen,
Kolmannen kaivoit karkeesen[21]
Sen kuin tuiskasit tulehen,
Siit' olis Ruotsissa ritari,
Sen kuin vetkasit vetehen,
Siit' olis herra tällä maalla,
Sen kuin kaivoit karkeesehen,
Siit' olis pappi paras tullut».

Mataleena neito nuori
Rupes vasta itkemähän,
Itki vettä kiulun täysi,
Jesuksen jalat pesevi,
Hiuksillansa kuivoavi:
»Itsepä lienet herra Jesus,
Kun mun elkeni sanelit!
Pane minua herra Jesus,
Pane minua, minnes tahdot,
Soihin, maihin portahiksi,
Porttojen polettavaksi,
Jaloin päällä käytäväksi!

Pane minua herra Jesus,
Pane minua, minnes tahdot,
Silloiksi meren selille,
Lahopuiksi lainehille,
Joka tuulen turjotella
Laajan lainehen laella!
Pane minua herra Jesus,
Pane minua, minnes tahdot,
Tunge hiiliksi tulehen,
Kekäleiksi valkeahan
Joka tulen tuikutella,
Valkeaisen vaikutella».

Kant. III. 5 (vanhempi painos).



INKERIN SULHOT.

Inkeri ihana neito
Varasi vakuhun naia,
Lalmanti iso ritari
Antoi kättä kätkyelle,
Isoin kimpuin kihlaeli,
Suurin sormuksin lunasti.
»Kokotteles vuotta viisi,
Vuotta viisi, vuotta kuusi,
Sekä seitsemän kevättä,
Kanssa kahdeksan keseä,
Ynnä syksyä yheksän,
Talvikausi kymmenettä;
Kun sa kuulet kuolleheni,
Kaiketi katoneheni,
Ottaos uros parempi,
Elkösä[22] pahempatani,
Elkösä parempatani,
Ota muutoin muotohittes!»[23]

Eirikki vähä ritari
Valhekirjat kannatteli,
Valhekirjat kiiruhulta:
»Lalmantis ou soissa voittu,
Maahan pantu paineluissa».

Inkeri ihana neito
Väen vietiin vihin-tupahan,
Väen kihlat annettihin,
Väen ei vihille saatu,
Eikä miehin, eikä miekoin,
Eikä uljasten urosten,
Eikä vaimoin valituitten,
Eikä neitten kaunokaisten.

Inkeri ihana neito
Istui hän luhin solassa,
Sekä istui, että itki,
Katsoi iän, katsoi lännen,
Katsoi poikki pohjasehen.
Näki kykkärän[24] merellä:
»Jos sä lienet lintuparvi,
Niin sä lähe lentämähän!
Jos sä lienet kalaparvi,
Niin sä vaipunet vetehen!
Jos sä lienet Lalmantini,
Laske purtes valkamahan!»

Eirikki vähä ritari
Itse lausui, noin nimesi:
»Mistäs tunnet Lalmanniksi?»
»Tulennasta tunnen purren,
Kahen airon laskennasta.
Toisen puolen purjehesta,
Uusi on toinen purjepuoli,
Toinen silkkiä sinistä,
Silkki Inkerin kutoma,
Kauan neion kaiehtima.»[25]

Kant. III. 9 (vanh. painos.)



ANTERO JA KALONIEMEN NEITO.

Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Otti tallista orihin,
Ratsun kultahan rakensi,
Lähteäksensä käkesi,
Mennä konnusta kosihin,
Konnun kuulua tytärtä,
Kaloniemen neittä nuorta.
Iso kielsi, emo epäsi,
Kielsi veljet ja sisaret,
Varottivat lähtemästä
Kaloniemen neitosihin:
»Ei sua suvaita siellä,
Neittä ei anneta sinulle».

Toki läksi, ei totellut,
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vaaruksia,
Kohti miehiä kovia.

Rahoi neion, tinki neion,
Nosti neion ratsahille,
Hypytti hyvän selälle,
Toi neion ison kotihin.
Vieri tuosta viikon päivät,
Tauti neitosen tavotti,
Tuosta vointui vuotehelle,
Alkoi villoilla virua.
Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Kävi noi'illa Virossa
Nartsi[26] Narvan tietäjillä:
Sanoi noita nousevaksi,
Arpoja paranevaksi.

Tuli tuolta jo takaisin,
Matkasi omille maille.
Kirkko vastahan tulevi,
Kilkahteli kirkon kellot:
Antero kysyttelevi,
Mitä kellot kilkkaeli.
Kirkon katsoja kavala,
Kirkon vahti varsin viisas,
Tuopa vasten vastaeli,
Sanoin laati, noin saneli:
»Sitä soivat kirkon kellot,
Parkuvat papin pasunat,
Ken viimein kävi vihillä,
Pariskunsin pappilassa,
Kohta tuonne kaimatahan,[27]
Alla nurmen nukkumahan».

Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Puri huulta, väänsi päätä,
Läksi eelle kulkemahan.
Teki matkoa vähäisen,
Jo tuli liki kotia,
Kuuli koissa kolkettavan,
Veräjillä veistettävän:
»Mitä veistät, veljyeni,
Lakutat,[28] emoni lapsi,
Vai veistät sotivenoa,
Sotikantta kalkuttelet?» --

»En veistä sotivenoa,
Sotalaivoa lakuta,
Veistän kuollehen kotia,
Katonehen kartanoa».

Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Puri huulta, väänti päätä,
Meni tuimana tupahan;
Neito kolkassa makasi,
Kutrotukka kuoliana.
Antero ylinen ylkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Iski kahta kämmentänsä
Kuin on kahta kalman usta,
Viskoi viittä sormeansa
Kuin viittä Viron vipua,
Veti veitsen reieltänsä,
Tempasi tupesta tuiman,
Sen hän iski itsehensä
Syvältä syän-alahan;
Niin he kaksin kaimattihin,
Yhellähän hauattihin.

Kun he sitten hauattihin
Maan alle makoamahan,
Yksi puron tälle puolen,
Toinen puron tuolle puolen,
Nousi siitä nuori koivu
Kumpaisenkin hauan päälle,
Juuret yhtehen junivat,
Latvat toinen toisihinsa;
Hakattihin koivut maahan,
Lastut lensi toisihinsa.

Kant. III. 36.



MEREN NEITO JA METSÄN SULHO.

Meren neito, metsän sulho,
Korven korkea senikka,[29]
Mieltä yhtehen pitivät,
Yhtehen ajattelivat.
Yli metsän mielet käyvät,
Läpi korven tien tekevät,
Puhki metsän heijapuisen,
Kautta korven kuusamisen,
Kautta kankahan pajuisen,
Läpi räntäisen risikon.[30]

Korven korkea senikka,
Tuo mieli merosta naia,
Tahtoi lasta lainehesta,
Meron nuorta neitokaista,
Kuohun korkean tytärtä,
Lasta vaahen valkeaisen.

Metsän sulho, mies verevä,
Korven korkea senikka,
Otti tallista orihin,
Valjasti valion varsan,
Vaskisihin valjahisin,
Hopeaisihin helyihin,
Ajoi rannalle merosen
Rautaisilla rattahilla,
Tahtoi tyttöä merosta,
Kosi lasta lainehesta.

Noin lausui merosta neito,
Lausui lapsi lainehesta:
»Oi sie suuri metsän sulho,
Korven korkea senikka,
Sie vaan mielinet minua,
Jopa ollet ottamassa
Valiolla varsallasi,
Rautaisilla rattahilla,
Hopeaisilla helyillä;
Ken mielii merosta naia
Meren piikoja piellä,
Ei sille piä rekoa
Eikä rautarattahia
Eikä ostanta-oroa
Eikä vaskivaljahia,
Neito aalloissa ajavi,
Ve'en pinnassa pitävi,
Vesi neitosen vetävi,
Laine lapsen lennättävi,
Veto alla, tuulo päällä,
Neito keskellä asuvi.»

Kant. III. 5.



KUOLLUTTA KULTAANSA ITKEVÄ NEITO.

Neiti kangasta kutovi,
Sukkulaista suikahutti,
Kultakangasta kutovi,
Hopeaista helkyttävi;
Kultarihmaset kulisi,
Helisi hopealangat.
Tuli nainen naapurista,
Kysytteli, lausutteli:
»Kelle kultakangastasi,
Hopeaista huolittelet?»

Neiti vasten vastaeli
Ja sanoi sanoilla näillä:
»Kelle muulle, kuin omalle,
Kuin omalle armahalle,
Kullalleni kultapaian,
Hopealleni hopean;
Kohta kaupoiltaan tulevi,
Turun mailta matkoavi,
Kahen, kolmen yön perästä,
Viikon päästä viimeistäki,
Tuo mulle siniset silkit
Sekä uuet ummiskengät».

Sanoi nainen naapurista:
»Saat jo katkaista ku'onnan;
Ele outa armastasi,
Ei tule sinä ikänä,
Jo on kuoli kultasesi,
Meni mielitiettyisesi,
Meren kuohuissa kovissa,
Ve'en vankan vaahtiloissa,
Laiva poikki, toinen halki,
Kolmas kuivalle karille,
Itse haukien iloksi,
Ahvenien armahaksi».

Neiti tuosta itkemähän,
Kultakangas kätkemähän,
Itki vuoen, itki toisen
Ja itki ikänsä kaiken;
Pois itki ihanat silmät,
Kasvon kaunihin kaotti.
Meni metsähän kesolla,
Lintu lauleli lehossa:
»Ele itke, neito parka,
Yhtä sulhoa ijäti,
Kyllä saat sä toisen kullan,
Sulhon vieläki paremman,
Tuo sulle sinisen silkin
Sekä sormukset soreat,
Tuopi uuet ummiskengät,
Sekä pasmakat[31] paremmat.»
Neito vasten vastaeli:
»Jos saisinki toisen sulhon,
En mä saa sinä ikänä,
En omoa kullaistani».

Kant. III. 121.



PAHAN LUOVUTUSSANAT.

Jopa ennen aikoinansa
Liikkui vahvat linnan portit,
Järkkyi rautaiset saranat,
Tornit linnan torkahteli,
Välähteli linnan västit,[32]
Liikkui linnat, järkkyi järvet,
Vuoret vaskiset vavahti.
Ilma liikkui liitoksista,
Jäsenistä maa järähti,
Puhki syöstyi suuret pilvet,
Taivas reikihin repesi,
Ilma kaikki ikkunoiksi,
Tullessa Jumalan tunnin,
Avun Herran auvetessa.
Niin miks'et sinäki liiku,
Miks'et liiku, liika muoto,
Miks'et paha pois pakene,
Eroa sinä epatto,[33]
Tämän tunnin tutkaimella,
Tämän aian ahtehella.

Loitsurunot.



KALMISTOON MANAUS.

Lienet kalman kammioista,
Manalaisien majoilta,
Noilta vatturaunioilta,
Pyhän pellon penkereltä;
Toki koitellos kotia,
Noille kalman kankahille,
Multihin muhajavihin,[34]
Maihin liikuteltavihin,
Johon on kansa kaatununna,
Väki vahva vaipununna,
Sukukunnat suupununna,[35]
Perikunnat peittynynnä!

Hyvä siell' on ollaksesi,
Armas aikaellaksesi,
Huonehessa honkaisessa,
Petäjäisessä pesässä:
Kukut kullaisna käkenä,
Hopeaisna kyyhkyläisnä,
Ko'issasi korkeassa,
Kaunihissa kartanossa.

Loitsurunot.



TUULTA VASTAAN.

Miten silloin lauletahan
Ja kuten kujerretahan,
Kun vesi venettä viepi,
Tuuli purtta tutjuttavi,
Kovin viskovi venettä,
Ompi kaata puisen purren,
Saa'a sormet soutimiksi,
Kämmenet käsimeloiksi?

Siten silloin lauletahan
Ja ani ajatellahan:
Vesi kiellä poikoasi,
Laine lastasi epeä,
Jott' asuisi alla aallon,
Ei kävisi päälle kaarten,
Miestä syytöntä sysäisi,
Viatonta päätä veisi.
Ahti aaltoja aseta,
Vellamo ve'en väkeä,
Ett'ei parsku parraspuille,
Pääse päälle kaarieni.

Mene tuuli tuonnemmaksi
Ylitse meren yheksän,
Sukuhusi, syntyhysi,
Heimohon, perehesesi,
Puhu puut lehettömäksi,
Rauta ruostehettomaksi,
Kanervat kukittomiksi,
Heinät helpehettömiksi;
Tahi nouse taivahalle,
Ylös pilvihin ajaite.
Älä kaa'a puista purtta,
Vierrä hongaista venettä!
Kaa'a hongat kankahilla,
Kuuset kummuilla kukista!

Kyllä mä sukusi tieän,
Sukusi ja syntysiki,
Kanssa kaiken kasvantasi:
Tuoll' oot tuuli syntynynnä
Tuiman tunturin laella,
Sua on sitte tuuitettu
Aavalla meren selällä,
Ulapalla aukealla!

Loitsurunot.



METSÄMIEHEN SANAT.

(Lyhennetyt.)

Lähen nyt miehistä metsälle,
Urohista ulkotöille
Tapiolan tietä myöten,
Tapion talojen kautta;
Terve vuoret, terve vaarat,
Terve kuusikot kumeat,
Terve haavikot haleat,
Terve tervehyttäjänne!

Miesty metsä, kostu korpi,
Taivu ainoinen Tapio,
Saata miestä saarekselle,
Sille kummulle kuleta,
Jost' on saalis saatavana,
Erän[36] toimi tuotavana!

Nyyrikki Tapion poika,
Mies puhas punakypärä!
Veistä pilkut pitkin maita,
Rastit vaaroihin rakenna,
Jotta tunnen tyhmä käyä,
Äkkiouto tien osoan
Etsiessäni ereä,
Antia anellessani!

Mielikki metsän emäntä,
Puhas muori, muoto kaunis!
Pane kulta kulkemahan,
Hopea vaeltamahan
Miehen etsivän etehen,
Anelian askelille!
Ota kultaiset avaimet
Renkahalta reieltäsi,
Aukaise Tapion aitta,
Metsän linna liikahuta
Minun pyyntöpäivinäni,
Erän etsoaikoinani!

Metsän piika pikkarainen,
Simasuu Tapion neiti!
Soitellos metinen pilli,
Simapilli piiperoita
Korvalle ehon emännän,
Mieluisan metsän emännän,
Jotta kuulisi välehen,
Nousisi makoamasta,
Kun ei kuule kumminkana,
Ei havaja harvoinkana,
Vaikka ainoisin anelen,
Kielen kullan kuikuttelen!

Kun ennen kävin metsässä,
Kolm' oli linnoa metsässä,
Yksi puinen, toinen luinen,
Kolmansi kivinen linna,
Kuus' oli kulta-ikkunoa
Kunki linnan kulmanteella;
Katsahin sisähän noista
Seinän alla seistessäni:
Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
Tellervo Tapion neiti,
Kanssa muu Tapion kansa,
Kaikki kullassa kuhisi,
Hopeassa horjeksihe.[37]
Oi mielu metsän emäntä,
Metsolan metinen muori!
Heitä poies heinäkengät,
Kaskivirsusi karista,
Riisu riihiryökälehet,
Arkipaitasi alenna,
Lyöte lykkyvaattehisin,
Antipaitoihin paneite
Minun metsipäivinäni,
Erän etsoaikoinani!
Ikävä minun tulevi,
Ikävä tulettelevi
Tätä tyhjänä oloa,
Ajan kaiken annituutta,
Kun et anna aioinkana,
Harvoinkana hoivauta;
Ikävä ilotoin ilta,
Pitkä päivä saalihitoin!

Metsän ukko halliparta,
Havuhattu, naavaturkki!
Pane nyt metsät palttinoihin,
Salot verkahan vetäise,
Haavat kaikki haljakkoihin,[38]
Lepät lempivaattehisin,
Hope'ihin hongat laita,
Kuuset kultihin rakenna,
Vanhat hongat vaskivöille,
Petäjät hopeavöille;
Koivut kultakukkasihin,
Kannot kultakalkkaroihin;[39]
Pane kuinp'on muinaiselta,
Parempina päivinäsi.

Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
Metsän kultainen kuningas,
Mimerkki metsän emäntä,
Siniviitta viian eukko,
Punasukka suon emäntä!
Tule jo kullan muuttelohon,
Hopean vajehtolohon;
Minun on kullat kuun ikuiset,
Päivän polviset hopeat,
Käeten soasta käymät,
Uhotellen tappelosta,
Ne kuluvat kukkarossa,
Tummentuvat tuhniossa,
Kun ei oo kullan muuttajata,
Hopean vajehtajata.

Kal. 4 v.



OLUEN SYNTY.

Tietähän oluen synty,
Juoman alku arvatahan:
Ohrast' on oluen synty,
Humalasta julkijuoman,
Vaikk'ei tuo ve'että synny,
Eikä tuimatta tuletta.
Humala, Remusen poika,
Piennä maahan pistettihin,
Kyynä maahan kynnettihin,
Viholaisna[40] viskottihin
Vierehen Kalevan kaivon,
Osmon pellon penkerehen;
Siitä nousi nuori taimi,
Yleni vihanta virpi,
Nousi puuhun pienoisehen,
Kohti latvoa kohosi.

Osmon ukko ohran kylvi
Osmon uuen pellon päähän,
Ohra kasvoi kaunihisti,
Yleni ylen ehosti,
Osmon uuen pellon päässä,
Kaskessa Kalevan poian.

Osmotar oluen seppä,
Kapo[41] kaljojen tekiä
Otti ohrasen jyviä,
Kuusi ohrasen jyveä,
Seitsemän humalan päätä,
Vettä kauhoa kaheksan,
Niin pani pa'an tulelle,
Laittoi keiton kiehumahan,
Keitti ohraista olutta
Kerkeän kesäisen päivän,
Sai oluen keitetyksi,
Vaan ei saanut käyneheksi.

Arvelee, ajattelevi,
Mitä tuohon tuotanehen
Oluelle käyttimeksi,
Kaljalle kohottimeksi?

Kälevatar kaunis neiti,
Tyttö sormilta sorea,
Aina liukas liikunnolta,
Aina kengältä kepeä,
Liikkui sillan liitoksella,
Keikkui keskilattialla,
Näki lehen lattialla,
Poimi lehen lattialta.

Katselevi, kääntelevi:
»Mitä tuostaki tulisi
Kavon kaunihin käsissä,
Hyvän immen hyppysissä?»

Kantoipa sen kavon kätehen,
Hyvän immen hyppysihin,
Kapo kaksin kämmeninsä,
Hykersi käsin molemmin
Molempihin reisihinsä,
Mehiläinen siitä syntyi.
Mehiläinen liukas lintu
Sep' on lenti, jotta joutui,
Pian lenti pitkän matkan,
Välehen välin lyhenti,
Saarehen selällisehen,
Luotohon merellisehen,
Nurmelle mesinukalle,
Simapellon pientarelle.

Kului aikoa vähäisen,
Pirahteli pikkuruisen,
Jo tulla tuhuttelevi,[42]
Saa'a saaveroittelevi,[43]
Tuo simoa siivessänsä,
Kantoi mettä kaapussansa,
Sen kantoi kavon kätehen,
Hyvän immen hyppysihin,
Osmotar oluehensa,
Kapo pisti kaljahansa.
Siitä nousi nuori juoma,
Yleni olut punainen,
Puisen uuen uurtehessa,
Korvon koivuisen sisässä;
Sai olonen valmihiksi,
Mehu miesten juotavaksi.

Loitsurunot.




MIKAEL AGRICOLA.


Mikael Agricola, suomalaisen kirjallisuuden isä, syntynyt Pernajassa
köyhän kalastajan poikana, kuollut Turun piispana matkalla Viipurin
likellä 8/4 1557, oli myöskin ensimmäinen taiderunoilia Suomen
kielellä. Hänen runoillut esipuheensa teoksiinsa ovat kuitenkin
merkilliset ainoastaan ensimmäisinä kokeina, vaikka niistä, samoin kuin
koko hänen elämäntyöstään, huokuu lämmintä rakkautta hänen köyhää
isänmaataan kohtaan. Seuraavassa näytteessä (Abc-kirjan esipuhe) on
Agricolan oikeinkirjoitustakin säilytetty.



ESIPUHE.

Oppe nyt vanha, ia noori,
joilla ombi sydhen toori,
Jumalan keskyt, ia mielen,
jotca taidhat Somen kielen.
Laki, se Sielun hirmutta,
mutt Cristus sen tas lodhutta.
Lue sijs hyue Lapsi teste,
Alcu oppi ilman este.
Nijte muista Elemes aina,
nin Jesus sinun Armons laina.




HEMMING MASKULAINEN.


Oli syntynyt Maskun pitäjässä, jonka kirkkoherraksi tuli 1587. Hän otti
osaa Upsalan kirkkokokoukseen 1593, ja kuoli v:n 1618 paikoilla.
Hemming julkaisi _virsikirjan_, ja käänsi suomeksi keskiaikaisen
virsikokoelman Piae Cantiones nimellä _Vanhain Suomen maan pijspain ja
kircon esimiesten latinankielised laulud_. Hänen käännöksissään
ilmestyy usein runollinen ajatus ja rikas, elävä kieli.



KEVÄÄLLÄ.

Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Vilun valjun vaipumaan
Auttaap' auringon voima.
Kevät käkee kesän tuomaan,
Hengettömiin elon luomaan;
Kovan kallon alta
Meri, maa ja mantereet,
Orot, kedot ja kankareet
Toivovat suven valtaa.

Pilvet pakohon pyrkivät,
Seistys taivaan täyttää,
Ilmat ankarat asettuvat,
Aurinko lämpimäns' näyttää.
Toukoo toivottaa kyyhkynen,
Lintu pieni pääskynen
Suven sanoman saattaa;
Käet kukkuvat kuusistoss',
Linnut laulavat haavistoss',
Visertäin suven virttä.

Lehdet puihin puhkeavat,
Vesoovat suuret ja pienet,
Metsät, vainiot vihoittavat,
Kasvavat niityt ja niemet;
Kukkaset ihanat kukoistuvat,
Maast' maan yrtit ylös käyvät,
Hajahtain makealt' päänäns';
Kuolleet elämään ihastuvat,
Linnut, luodut kaikk' iloitsevat,
Ilma on iloa täynnäns'.

Herran ilmeit' ajatelkaa,
Uskokaa hänt' hänen töistään,
Hänen murhettans' muistakaa,
Jonka hän pitääpi meistä.
Luodut siunaa sikiämään,
Linnut, kalat kaikk' kasvamaan,
Eläimet, laihot meill' lainaa.
Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa,
Herran hyvyyttä kiittäkää,
Jonka meill' osoittaap' aina.



TEINIEN ILOSTA.

Kaikell' väell', yhdell' äänell',
Ynnä yhteen veisatkaam';
Hypät' mahdam', kuin me taidam'.
Taitavasti tanssikaam'!
Jalo juhla -- ehk' on surkia,
Opin orjuuden puolest' --
Nuorten seura toivoo aina
Opin pitoo iloisest'.

Pitää, pitoo opin ilon
Anoo taitoo tavoissa.
Oll' iloisna, ei suruisna
Vanha tapa pidossa.
Siis iloitse, ratk' riemuitse
Nyt sä nuorten joukkio:
Joska näinä olis aina
Opin pidon olento.

Opin sauna autuas aina,
Koska vitsoill' vihdoillaan,
Ei sairasta siit' saunasta,
Kuin kylmält' kylvötellään.
Opin ottaa, karttain kohta
Tapoj' taitamattomii:
Ett' on lyöty, siit' on hyöty,
Seuraa taito, toimiki.




JUHANA CAJANUS.


Syntynyt Paltamossa  27/12 1655, tuli Upsalaan ylioppilaaksi 1670 ja
filosofian maisteriksi 1679. Seuraavana vuonna hän nimitettiin
ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turun akatemiaan, vaan jo
27/6 1681 tuoni katkaisi hänen toiveikkaan uransa. Seuraava kiitetty
runoelma on hänen ainoa tunnettu teoksensa suomeksi.



KATOOVAISUUDESTA.

Etkös ole, ihmisparka,
            aivan arka,
Koskas itket päivät yöt,
Koska suret suuttumatta,
              puuttumatta
Muistain tuonen murhatyöt.

Tapa vanha tappavalla
          vierahalla
Luojan laitoksen perään:
Hyvät, huonot lapsinensa,
              lankoinensa
Syöksee, sulloo maan poveen.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa,
               maaksi murtaa
Hirmukourilla kovin;
Turhat toivot, toivotukset,
                voivotukset
Parkusuussa pelkurin.

Poies parku paneminen,
           katsominen
Kaiken mailman menoja;
Katso kaikki katseltavat,
             kuunneltavat,
Eikö kaikk' oo loppuva?

Mitä maassa mateleepi,
           käveleepi,
Maaksi pitää muuttua;
Mitä puussa piiskuttaapi,
              kuiskuttaapi,
Puusta pian putoaa.

Lennä lintu minkä lennät,
            et sä lennä
Kovan kuolon käsistä;
Saa se linnun lentävänkin,
             rientävänkin,
Tuuleksentelemasta.

Kell' on ruumis raittihimpi,
             rautaisempi,
Kuin on kalalla meren?
Surma toki surmeleepi,
              turmeleepi
Kalakarjankin veden.

Hauta valmis vähäisillä
           kalasilla
Hirmuhauin kuvussa;
Hauin hauta kuohuvassa
          kattilassa,
Puhuvan myös povessa.

Ruohot raukat raukenevat,
           ehkä ovat
Kukassansa koreat;
Puut ei pääse paksujuuret,
             pienet, suuret
Kasvaissansa kaatuvat.

Kivet kovat kallioilla,
             kankahilla
Mullaks rikki murretaan;
Rauta kaikki repäisevä,
              raateleva
Ruostehelta raadellaan.

Ei niin vähää, väetöntä,
            voimatonta,
Jota surma säästänee;
Ei niin vahvaa, väellistä,
              voimallista,
Joka kuolon kestänee.

Kannelle jos kaiken ilman
          heität silmän,
Sitä tutkit tapoineen:
Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy,
              poikkee, pyöryy
Taivas kirkas tähtineen.

Kerran kääntyy kääntymästä,
          vääntymästä,
Kääntyy kääntymättömäks,
Kääntyy käskyllä kovalla
             Kaikkivallan
Tyhjäksi, tavattomaks.

Täm' on tuoni tulisella
           taivahalla,
Tämä tähtein pesällä,
Täm' on ikä ihanalla
           auringolla,
Vahvuus tää vahvuudella!

Siis ei ole olevata,
           pysyvätä
Tämän mailman menoissa:
Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu,
              kaikki puuttuu
Luojan luotuin seassa.

Tätä aina ajatella,
           muistutella
Pitäisi sun syntisen;
Tästä ottaa ojennusta,
               huojennusta
Säikähtyissä sydämmen.

Mik' on ilo rikastua,
           rakastua
Kaupungissa katoovain?
Mik' on ilo oleskella,
               asuskella
Tässä tilassa turhain?

Etsi muuta elantoa,
           olentoa,
Pyydä taivahan taloon;
Etsi meno muuttumaton,
            puuttumaton,
Pyri pyhien iloon!

Siell' on riemu rikkahampi,
             runsahampi
Asunnoissa taivahan,
Siellä laulat lapsinesi,
                lankoinesi
Voiton virttä Jumalan.

Kosk'et koskaan kuolematta,
            katoomatta
Sinne täältä tulla saa;
Sydän sulla, syntisparka,
               aivan arka,
Että suret kuolemaa!




MATTIAS SALAMNIUS.


Mattias Salamnius on runoillut _Ilolaulun Jesuksesta_, jossa Jesuksen
elämää ja kärsimystä kuvataan 29 runossa, ja muistosanoja piispasta
Gezelius vanhemmasta. Ilolaulu Jesuksesta, ensi kerta painettu v. 1690,
on epäilemättä pidettävä etevimpänä suomalaisena runotuotteena Ruotsin
vallan aikana sekä puhtaan kielensä että yksinkertaisen, vaan mahtavan
esityksensä kautta. Kummallista on, että sen tekiän elämänvaiheet ovat
melkein tuntemattomat. Luultavasti hän oli syntyisin Pohjanmaalta ja
oli palvellut sotapappina. Hän kuoli 1691 vakinaiseen virkaan
pääsemättä.



JESUKSEN SYNTYMISESTÄ.

(1 luku Ilolaulussa Jesuksesta).

Kansa outoja anoopi,
Ikävöitsee ilma kaikki
Menot kurjat kuultaksensa,
Saadansa sadat sanomat:
Vaan ei tottele tosia,
Tutki tarpehellisia,
Kuinka kulki suuri Herra,
Luoja itsensä alensi,
Joutunut Jumalan poika
Alemmaksi enkeleitä;
Ylimmäisnä ollessansa,
Alas astui taivahasta
Tänne syntisten sekahan,
Näin samos sana lihaksi,
Otti Herra orjan muodon,
Kun oli ennen ennustettu
Herra hengeltä hyvältä,
Miesten kautta kaunihitten,
Patriarkkojen pyhien.

Kosk' oli aika joutununna,
Määräpäivät päättynynnä,
Saattoipa sanan edellä,
Kantoi kaunis Gabrieli,
Herran enkeli ihana,
Natsaretin neitoselle,
Maarialle mielehisen:
Tulla Luojan tuottajaksi,
Äitiksi ison Jumalan,
Ilman miehen yhteyttä,
Herran voiman varjoomalla.

Ajan aivan joutuessa
Suuren syntyä Jumalan,
Käypi käsky keisarilta,
Esivallalta varoitus,
Aivan uusi Augustuksen,
Vetävä veron tekohon,
Ruomista rahan anova,
Jonka alla Juudan kansa
Elääpi ajalla sillä,
Ilman vallatta omatta,
Niinkuin ennen ennusteli,
Jaakobi jalo saneli.
Kukin kulki kaupunkiinsa,
Lipoi linnahan omahan,
Ala riensi arvionsa.
Joosefi jalo saneli,
Maarialle muistutteli:
Pitäis mennä Bethelihin,
Ala arvion asua;
Valmistit vaeltamahan.
Läksit kahden kulkemahan.

Joutuupi Jumalan äiti
Betlehemin pellon luoksi,
Kulki kohta kaupunkihin;
Vaan ei tuttane tuvissa,
Kammioihin käskettäne,
Ei suoda siaa salissa.
Itse ukselta isäntä,
Alta harjan halliparta,
Katsoi pitkin peukalonsa,
Kohden korsua kökötti,
Tallin usta tarkoitteli:
Siellä saanette sianne,
Majan köyhät matkamiehet;
Isot istuvat tuvissa,
Pöyhkeämmät pöydän päissä;
Korsuhun kovalykkyiset,
Pihattohon pienemmäiset.

Noi teit tallihin tilansa,
Luoksi luontokappalitten,
Aasien asuinsialle.
Syntypäivä päälle käypi:
Syntyi soimessa Jumala,
Herra pahnoilla parahin!
Toiset silkissä sinisnä,
Punaisena purpurassa,
Kulta kiiltävä käsissä,
Sormissa kivet koriat!
Herra heinillä suloinen,
Kapaloissa kaunis Luoja.
Isä istui taivahassa,
Äiti valjussa vajassa;
Neito ruokkiipi nisällä
Kaitsiata kaiken luodun;
Jesus itkeepi va'ussa,
Itse pilviä pitävä,
Hallitseva taivahia.
Aasi tunteepi apunsa,
Härkä Herransa havaitsi,
Vaan ei pojat Bethlehemin.



PÄÄSIÄISJUHLAN SÄÄTÄMISESTÄ.

(6 luku Ilolaulussa Jesuksesta.)

Läsn' oli juhla Juutalaisten,
Kuulu päivä pääsiäinen:
Käsky korkian Jumalan,
Kauvan aikaa jo alettu,
Säätty maalla muukalaisten
Edessä Egyptin herran,
Joka vaivais vaikiasti
Jalon joukkoa Jumalan
Orjuudella ankaralla;
Päivät tiiliä tekevät,
Yöllä korsia kokosit,
Ha'it varpuja varahin,
Hiljaan hietoa vetivät.
Viimein johdatti Jumala,
Poies vaivasta vapahti,
Otti orjahuonehesta
Käsivarrella kovalla,
Lähdetti meren läpitse;
Antoi voiman Aaronille,
Monet merkit Moosekselle,
Muille muistoksi pahoille,
Kuink' on raskas Herran ruoska.

Hätä häälyypi käsissä,
Herran kourissa kuningas
Päästi kansan kiiruhusti,
Poies käskeepi paeta.
Kansa kaaressa meneepi,
Veden rantahan radissa,
Puolehen Meren Punaisen
Jalon neuvosta Jumalan.
Kurja kuuleepi kuningas
Meren estävän menosta;
Kohta kulkeepi perässä,
Näitä viskoen vihassa:
»Joko nyt joukko päästetähän,
Orjat onneksi pakenit?
Kukas muureja kutoopi,
Kuka vallit valmistaapi?»
Kohtapa joutuvat kokohon
Miehet miekasta parahat:
»Jällen tuokamme takaisin,
Orjat työhön ottakamme!»

Jopa joutuupi lähemmä,
Herran laumoa likeni,
Kansa parkuupi pakossa;
Mooses huokais hartahasti:
»Ei vara edespäin mennä,
Sia siirtyä sivulle;
Vesi väljä on edessä,
Kalliotkin kahden puolen,
Jäljessä vihaaja julma;
Miekka välkkyypi verinen,
Henki huokuupi hevoisten».
Kohta kuuluupi humina,
Puhui pilvestä Jumala:
»Mitä Mooses huokaelet,
Valitat niin vaikeasti?
Saata sauvasi vetelien,
Keppis aaltohon aseta!»
Saatti sauvansa vetehen,
Aaltohon kepin asetti:
Vesi vieryypi mäeksi,
Kallioksi kahden puolen,
Aalto pilvihin yleni,
Jätti pohjan paljahaksi.
Mooses mielellä hyvällä,
Aivan Aaroni ilossa,
Kansa kaikki riemuissansa
Menevät meren läpitse,
Kuivin jalvoin kulkenevat.
Kurja mieleltä kuningas
Läpi aaltojen ajaapi
Jalon joukkoa Jumalan,
Meneepi meren sisälle.
Vesi kaatui kahden puolen
Aivan yhtehen äkistä, --
Kuten seinät korkeammat,
Muljahtavat linnan muurit, --
Peittääpi pahojen parven.

Vaan sinä samana yönä,
Koska kansa ulvos kulki,
Juhla säätty on Jumalan,
Pääsiäinen päälle pantu:
Yksivuotisen karitsan
Käski kansansa Jumala
Tapettaa joka talossa,
Ukset viskoa verellä,
Pisoitella pihtipielet,
Oven päällisen punata:
Merkki Herran huonehissa,
Ett'ei surma sais sisälle,
Jolla löi Egyptin maata;
Antoi murhaajan mureta
Esikoiset kaikki tyynni,
Aina asti kuninkahasta,
Ett' asti elä'imihin.
Huuto kuului huike'impi
Kansan kauhean seassa,
Vaan ei joukossa Jumalan
Pääse murhaaja majahan:
Ukset viskottu verellä,
Punaisella pihtipuolet,
Ruusunkarvalla karitsan.

Muistoksi tämän imehen
Juhla säätty Juutalaisten,
Joka vuonna uudistettu:
Syödä kansassa karitsa,
Pääsiäisnä puhdas lammas.




ANTERUS ASCHELINUS.


Tuli 1682 »turkulaisena» Turun ylioppilaaksi; opettaja Turun koulussa
1690, Askaisten kappalainen 1703, kuollut samana vuonna. On julkaissut
muutamia erikseen painettuja runoja, m.m. 1702 _Suomen iloäänen Narvan
voitosta_, joka vähän lyhennettynä tässä seuraa.



SUOMEN ILOÄÄNI NARVAN VOITOSTA.

Tsaar' Pietari Muskossa sankari suur'
Ol' mielestäns väkevä sangen,
Niin että hän humulla tuimalla juur'
On Ingrinmaan sisälle langenn':
             Suur' tavar' ol' myöt'
             Ja kultaiset vyöt --
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Vaikk' Venäjän poijill' niin paksult' sen maan.
Kuin tomu ja santa, hän täytti,
Ett' joukkoa seuraamast' joukko ei laann',
Ja vihansa julmuuden näytti,
             Niinkuin peto suur'
             Tai kuin traakki juur' --
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Kun Narvaan hän siirtyi joukkoinsa kans',
Niin kaupungiss' pelko suur' paisui;
Hän käski sen asujain kohdastans
Koht' avata portit, ja lausui:
             Tott' kaupungin me
             Kyll' kukistamme --
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Mut kaupunki rohkia ol' itsestäns
Ja venäläist' kohtas näill' sanoill:
Niin kauvan kuin veri on lämpimänäns
Edesvastaan[44] ma Inkerin majoi!
             Täst' Venäjän mies
             On kovassa hiess' --
Näin Jumalass' sotia tahdom'!

Kaarl' kuningas ratsas- ja jalkaväell'
Koht' valmisti itsens ja sanoi:
Nyt, poikani rakkahat, paastoll' ja hiell'
Tykö Herran me astumme anoin,
             Ett' voisimme viel'
             Me ratk' tällä tiell'
Pois puolestamm' ryssiä luoda!

He vastasit kaikki kuin yhdestä suust':
Niin, kuningas, kuolla tai voittaa!
Sill' emme nyt tiedä mistäkään muust',
Vaan hänen pois uljaasti soittaa,
             Jos Jumala suo
             Ja apunsa tuo --
Näin Jumalan avulla sodim'!

He tulit kuin karhut, joilt' poijat on poiss',
Ratk' avoimill' kidoilla, suilla,
Ja Leijonaa seuras niin paljon kuin voit
Maall', merell', niin kaduill' kuin kuilla;
             Hän vaaroiss' ol' läss'
             Eik' itseäns sääst' --
Näin Jumalan avulla sodim'!

Siis Venäjän majat yksmielisest'
He valloitit väkeväst' päänäns.
Hän voiton siis sai niin urhollisest'
Eik' enempää muistanut hätääns;
             Ja iloa täynn'
             Läpi vallein hän käy
Näin Jumalan avull' hän soti!

Mont' tuhatta nukkui koht' paikassa siin',
Mont' tuhatta upposi vesiin,
Mont' tuhatta otti Kaarl' kuningas kiin'
Ja antoi ne vartiain käsiin;
             Mont' tuhatta viel'
             Hält' rauhaa rukoil' --
Näin Jumalan avull' hän soti!

Tsaar' Pietar kyll' lupas taas keväällä tull',
Mut emme hänt' enempää pelkää.
Kaarl' kuningast' ravitse, Herra, ijäll',
Hän hosukoon venäläist' selkään!
             Näin toivomme viel',
             Äl' apuas kiell',
Ett' Sinun me avullas sodim'!




SAKARI LITHOVIUS.


Syntyi 1672, tuli Turkuun ylioppilaaksi v. 1692 ja 1700 filosofian
maisteriksi; nimitettiin Nevanlinnaan kirkkoherraksi 1702 ja Ouluun
1713. Hän kuoli 1743. Lithovius on kirjoittanut valitusrunot Gezelius
nuoremman ja Kaarlo XII:n (suomeksi, ruotsiksi ja latinaksi, nimellä
_Threnodia lugentis Fennonice_) kuolemasta ja onnentoivotuksen Ulriika
Eleonooran kruunaukseen. Runopuku on jotenkin huono, mutta niistä puhuu
raikas ja pilaantumaton tunne.



KAARLE XII:N KUOLEMASTA.

Surullisten Suomalaisten
Parkupuheet, Pohjalaisten
  Ison itkun ilmoitukset,
  Vaikeammat valitukset.
    (Vähän lyhennetyt).

Oho orpoj' onnettomi'!
Alimmaisi' armottomi'!
Vaivattua valtakuntaa!
Suomen saarta surkeata!
Kuinka kävi kätehemme,
Kovuus kohtais kotohomme,
Osaisit onnettomuudet,
Vahingot, viel' vaivaisuudet!
Sillä siirtyi sankar suuri,
Maakunnasta myöskin muuri,
Iso isänt' isänmaasta,
Valtakunnast' vainotusta,
Kaatui kullainen kuningas,
Alimmaisilt' armollinen,
Lankeis luodilt' lentävältä,
Pyllist' pyssylt' paukkuvalta,
Norjan nurmelle nykertyi,
Tylyn Tanskan tanterelle.

Entisiä edessäni
Aikoj' ajatellessani,
Monet muistuu mieleheni,
Johtuu joskus järjelleni;
Kuinka kaikkein Korkeamman
Tahdon täytyy tarkkaisimman
Tapahtua tähdiss', tuuless',
Maassa, muuallakin, meress',
Ihmeellisest' itse ilmass'.
Joka paikass' juuri julki
Kuinka kaitsi kuningasta,
Varjel' vaaroist', vahingoista,
Alust' armollisest' autti
Jumal' itse ihmeellisest'.
Nimittäin Narvan nurmell'
Voiton veti vähäll' väell'
Venäläisilt' verrattoman;
Puolan pelloll' päästyänsä
Väkinensä voiton väänsi,
Augustusta ahdisteli,
Pahan paavin parvest' päästi,
Saattoi Saksass' voimallisest'
Vapauden vainotuille.
Mutta muuttuivat mokomat
Otolliset onnen otsat,
Sangen suureksi suruksi,
Kadotukseksi kovaksi,
Pyrittyä Pultavahan,
Tartarilt' talutettua.
Vaka valta varjel' vielä
Voideltuaan voimallisest',
Pehtaroi kun Benderissä,
Soti sijass' soukkaisessa,
Turkin tuiman tanhualla,
Monta maahan martaaks mätti,
Janitsaarein ioukost' jätti.
Jumal' jälleen johdatteli,
Joukkoinensa johdatteli
Kotihinsa kulkiessa.
Mureheksi riemu muuttui,
Sangen suureksi suruksi.
Vaikka vaivoin vaadittihin,
Pahat pois pakenemahan,
Kuiten kaikkein Korkeamman
Tapaht' tahdost, totisimman,
Että eros esivalta,
Kuoli kuulu kuninkaamme,
Lankeis luodilt' laumaltansa.
Kätes kiivahast' kirottu,
Sormes, suones sadateltu,
Kinttus kivust' kuivatkohon,
Jäsenesi jäätyköhön!
Joka joutses jännittelit,
Panit pyssyt paukkumahan,
Ampumahan arvollista,
Voideltua voimallista!
Kukkulat kaikk' korkeammat,
Tunturit te Tanskan tuimat,
Norjan niityt, nurjat nurmet,
Manterehet, maat ja metsät
Mureeks mustaks muuttukohot,
Surekohot surkiasti!
Älköhöt äkätkö äänet,
Saapuko satehet sinne,
Koskeko kanss' koskaan kaste
Vihollisten vainioille,
Sillä siellä sodan sankar
Ammuttihin aivan ankar.
Älkäät ilkeät iloitko,
Rivot riettahat riemuitko,
Vaikka vaipui voimallinen,
Kaatui kullainen kuningas,
Ruumis rangaksi raukeni,
Meni martaaks manterehen.
Sielu siirtyi parempahan,
Pyrki taivahan talohon;
Kunnia kuuluupi kauvas,
Mainitahan mailmassakin
Kuuluisan kuninkaan Kaarlen,
Sankarin sodassa suuren!




HEINRIKKI LILIUS.


Syntyi 1683 Messukylässä, tuli ylioppilaaksi 1700, vihittiin papiksi
1706 ja maisteriksi 1707, tuli sitten kappalaiseksi Pirkkalaan 1709,
kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja syntymäpitäjäänsä Messukylään 1730;
kuoli 1745. Tässä painettu _Kehtoruno_ (vuodelta 1728) on sen ajan
parhaimpia tuotteita.



KEHTORUNO.

Tuutilainen, tuutulainen,
Lepäele lapsukainen!
Levon lainaaja lepyinen,
Jesus sua siunatkohon!
Nuku, nuku nukkeroisein,
Makaele maidonjuoja!
Kuin on maitokin makoinen,
Unes olkohon suloinen!
Kuin on kätes kiinnitetty,
Kupeheses vyöllä vyötty,
Niin sua Jesus itsehensä
Uskon nuoralla niveli.
Jumala sun itse otti
Liittohonsa lapseksensa,
Jesus vioista virutti,
Pyhä Henki pyhitteli.

Älä itke, enkelisein,
Vaikeroitse, vaiveroisein!
Jesus kaunis kumppaninas,
Pyhät vartiat va'ussas.
Nuku, nuku, nukkeroisein,
Makaele maidonjuoja!
Liekuttelen linnuistani,
Ainoata armaistani,
Kehtos käärin kukkasilla,
Kasvos peitän kaunihisti.
Koska olet kyllin saanut,
Hopeaisein, hienoisesta,
Heräele, herttukaisein,
Ilman itkutta isotta!
Palkkas on pantuna povessa,
Maito mesi-mieluhinen.




GABRIEL CALAMNIUS.


Syntynyt 1695 Kalajoella, tuli ylioppilaaksi 1712, sitten papiksi ja
tuli kappalaiseksi syntymäseutuunsa, joutui 1717 venäläisten epäluulon
alaiseksi ja vietiin vankina Turkuun, nimitettiin 1726 Kalajoen
kappalaiseksi, ja kuoli 1754. Ilman tekiän nimettä painettiin v. 1734
hänen Suomen vaivoista ison vihan aikoina tekemänsä _Suru-Runot
Suomalaiset_, joista uusi painos ilmestyi 1778. Hänen muut runoelmansa
ilmestyivät v. 1755 koottuina nimellä _Vähäinen cocous suomalaisista
runoista_.



SIITÄ SUURESTA SURKEUDESTA, JOKA SUOMESSA OLI V. 1714 JA 1715.

Muukalainen muulta maalta,
Venäjältä vierahalta,
Meidän maalla matkustaissa,
Tuimuudella tultuansa,
Söi siat sikiöinensä,
Karitsat kapehinensa,
Kanat kaikki karisteli,
Kukon poijat kuristeli,
Löysi lehmät, löysi leivät,
Havitteli härkälaumat,
Veipä hevot heinikoista,
Varsoinensa vainioista,
Pani kaikki kartanoissa
Peri puulle puhtahalle.

Lapsi parat laattialta,
Imeväiset istualta,
Pojat äitin polven päältä,
Piiat pienet tuolta täältä,
Otti oi! oi! orjiksensa,
Ainoisiksi aljoiksensa;
Vaimot vallitsi väkisin,
Kaunihimmat kaiketikkin,
Sydämmellä surkialla,
Miesten mielellä pahalla.
Vanhimmaiset valkiahan
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti kiintiästi,
Kapaloitsi kalvosista,
Seljän päälle singotteli,
Piiskallansa pingotteli,
Kysyi: kussa kukkarosi,
Hohtavaiset hopiasi,
Kussa kullat kirkkahimmat,
Kalut kussa kallihimmat,
Kussa kaikki kattilasi,
Kussa tiskisi tinaiset,
Kussa punainen pukusi,
Varsin juhlavaattehesi! --
Veden vääntääpi verisen
Selkiöistä silmistäni,
Hi'en hiuksista hioopi,
Poskipäästä pusertaapi,
Muistuessa mieleheni
Vihollinen venäläinen,
Kuinka muodolla monella
Vaati aina vaivaisilta
Tavarata taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Mikä virkois vihdoin siitä,
Mikä kuoli kurjan lailla! --

Korvessa oli kotomme,
Maantiellä majasijamme.
Kirkkotiemme kivistöllä,
Metsän petojen pesillä,
Karhut kanssakumppanimme,
Pyry päiväpaistehemme.
Ei mieli mesiä tehnyt,
Kylki kuuta kasvattanut
Pahan pakkaisen käsissä,
Kovan ilman kouratessa,
Pahimmissa päivissämme,
Hengen hädäss' heltehessä;
Moni heitti henkensäkin,
Vaipui poijes varvikkohon,
Kuoli korpehen kovahan,
Kankahalle kaatui maahan.
Ruoka oli ruumenista,
Puista purtava kovista,
Oljesta oma osamme,
Petäjästä pellon siemen,
Karvas leipä lehdiköltä,
Mämmi männystä mäeltä,
Suosta suolat, suurusjauhot,
Varsin vehoista valitut,
Vesi säätty särpimeksi,
Sinukka sianlihaksi!
Sudet viimein suostuit meihin,
Pyysit päällemme poloisten,
Monta pientä pehmokaista,
Vaivaista vaeltavaista
Söivät lasta laitumella,
Täytit täytten miesten päälle.
Viisi muuta vitsausta,
Joit' en saattane sanoa,
Oli meillä orpanoilla
Kovan Herran koston alla.

Auta ainoinen Jumala,
Päästä päivistä pahoista!



HÄÄRUNO ASTRILDISTA.

Minä Savon Suomalainen,
Kainuhussa Karjalainen,
Tulin tiettyhyn talohon,
Kaunihisen kartanohon,
Kuulin siellä kumman äänen,
Tomun totisen tohinan:
Vaimo parat paksulliset
Niinkuin pörhöiset pirisit,
Piiat pienet, pikkaraiset,
Pitkin seiniä sirisit.

Kohta kysyin kohtapäätä
Tuommoisen tohinan syytä,
Johon vastais vaimopuoli,
Martan töitä toimittava:
»Nyt on Astrild astununna,
Talohon tomulla tullut,
Joll'on vasamat vakaiset,
Ampuneuvot ankarimmat,
Joll'on piikit niinkuin piilit,
Teräviksi tehdyt nuolet.
Niill' on tullut tappeluhun,
Kilvan nymfien kisahan,
Sysännyt sydämmen kautta,
Talon tiettyä tytärtä,
Karannunna kantapäille,
Aivan astunut likelle,
Ett' on hieno niveltynyt,
Niveltynyt nilkkaluusta
Jalka neitosen jaloimman,
Meidän Marian mainittavan.
Siit' on meteli majassa,
Huhu siitä huonehessa,
Siitä kaikku kartanossa,
Sill' on meillä mieli panna
Ansat Astrildin etehen,
Ett'ei kauvas kartanosta
Juokse aivan joutuisasti,
Mutta pahan parantaapi,
Sydämmen sitoopi syrjän;
Löytää tästä lääkityksen,
Hienoimman hivellyslangan
Sydämmelle särjetylle,
Nilkoille niveltyneille.»

Tuossa viivähdin vähäisen,
Katsoin naisten naalan päälle.
Katso, Astrild ainokainen
Oli saatu satimehen,
Kussa luki lääkitykset,
Kiivahasti kirjoitukset,
Kuinka pitäisi parata
Sairahaksi saatettua.
Sairas kuin sanoman saapi,
Katsomahan kapsahtaapi:
Jonka Astrild ainokainen
Sivuupi sylihin kohta,
Kaikki haavat hauteleepi,
Kipupaikat parantaapi,
Sydämmen sitoopi syrjän,
Jatkon jalkahan paneepi!

Tuopa sydäntä sukaisi,
Munkin mieltäni mutaisi!
Runoihin rupesin kohta,
Lattialla laulamahan:
Kiitos Astrild ainokainen
Hyvin aivan ampumasta,
Paremmin parantamasta,
Kiitos, kiivahin sodassa,
Taitavainen tappelussa!
Siitä kannan kallollesi,
Siitä painan pääsi päälle
Kruunun kullasta kudotun,
Palmupuista palmikoitun,
Toivotan todella sulle
Onnen kaiken olkapäille!




ABRAHAM ACHRENIUS.


Syntyi Somerossa 1/2 1706, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1725, papiksi
Pohjanmaalle 1730, Nousiaisten kirkkoherraksi 1753 ja kuoli 28/9 1769.
Achrenius teki jo nuorena itsensä tunnetuksi runoiliana, mutta
liityttyään 1730-luvulla herännäisliikkeesen, käytti hän
runoilialahjaansa enää ainoastaan virsien y.m. hengellisten runojen
sepittämiseen, kerrotaanpa hänen polttaneenkin entiset maalliset
runoelmansa. Hengellisiä runoja on hän julkaissut suuren paljouden,
joista tunnetuin on kokoelma _Sionin juhla-virret_, pain. Turussa 1769.
Seuraavassa »onnentoivotuksessa väitökseen», joka olkoon näytteenä
1700-luvun akatemiallisesta runoudesta, on senaikuinen kirjoitustapakin
säilytetty.



ONNENTOIVOTUS VÄITÖKSEEN.

Tuonain temmaisi täst minu muodois muttuva Morpheus,
Temmais, valpana vei, eipä suonut sippura silmill,
Vei minu, vei vijtan, cusa virsiä veisasi Virtus,
Veisais näin: tule tän Musain vesa vickelä vircuin,
Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä:
Juox, tule tän tänäpän, täsä tie, täsä tanhoa toimen,
Tie joca selkiä lie, joca vie, joca taitane taivast
Päin vetä, paitz pelvot ylitz onnet et ongalet alhoin,
Pindin paisumen pääl, cusa cunnia canda cathedras
Crunun caickile nijl, jotk sinne on sattanet itsens:
Sijs tule tän tänäpän: vedä, veickoni, virsuja väljäll,
Seura ny' meit yll' öit, pyri pääl, lue, lauluja laske,
Eij täsä turmel työ, vaick tappura pistäpi pensas,
Eij täsä tuoxua tul, vaick canda se, crapise cannois:
Sijs pidä pääl, joca sääl, kyl cunnian cuckula caicu,
Cuins heljäl helinäl Heliconillen huittulen[45] hyppät.
Näin veisais Virtus: tämän äckeis taitava toimen,
Cans taidon Toveritz', joca nurcasa nurisi nurmen,
Äckäis sen, meni sinn'; ja jos ennen seuraisi sijvos,
Kyl sala kyl caunist, jo ny' jälkiä jättele julki.
Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vidasa virgon,
Nyt toivon totisest: caick caiketi kändykön onnex.



JUHANA FROSTERUS.


Juhana Frosterus syntyi 1720 Paltamossa, tuli ylioppilaaksi 1736,
maisteriksi 1745, Sotkamon kirkkoherraksi 1763; v. 1800 sai hän
jumaluus-opin tohtorin arvon ja kuoli 10/6 1809. Hän on sepittänyt pari
kaunista runoa sekä miellyttävän, esitystavaltaan runollisen kirjan
_Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_, joka ilmestyi 1791.



JUMALAN PYHÄSTÄ LAISTA.

Tuli tuuli tunturilta,
Edomin etelämaalta,
Paksu pilvi Paranista,
Josta tuli tuiskuaapi,
Tulen liekit leimahtaapi,
Jyrinät ylen jyreät,
Pelättävät paukaukset.
Oli tuska tullessakin,
Kova kipu kallioilla,
Vuoret aaltoina ajeli,
Paukkui vuorten patsahatkin,
Sinai syttyypi tulesta,
Horeb horjuupi kovasti.

Onpi Luoja liikkehellä,
Luojan voima vallassansa
Ihmisille ilmestyypi.
Hänen vaununsa vakava
Kulki pilven kukkuloita
Rakehitten rattahilla.
Taivas selkeä sakosi
Mustan pilven peittehestä,
Tiukkui taivahat sadetta,
Vesi vuoti viljavasti.
Liikkui luodut luonnossansa,
Liikkui Luojan liikuttaissa,
Kaikkivaltiaan käsissä.

Nämät oli nähtävissä,
Mutta eipä siedä silmä
Nähdä näkymättömiä,
Kukapa saattaapi sanoa,
Jot'ei ole ennen nähnyt
Eikä kuullut korvillansa?
Kuka saattaapi sanoa,
Aivoillansa arvaella,
Mitä enkelein esissä,
Mitä taivaassa tapahtui,
Henkein suuressa hovissa,
Kaunihissa kartanossa?

Pyhän Herran palveliat,
Seebaotin sotajoukot,
Suuret sankarit sodassa,
Kirkkaudessa koreat,
Seisoi tuhannen tuhansin,
Joukoissansa juontehessa,
Tekemässä taitavasti
Palvelustansa pyhästi.
Helisi heleä torvi,
Pauhasi pasuunan ääni,
Kaikui korvissa kovasti,
Pelko pyörrytti parahat,
Rohke'immat raukesivat.
Ylimmäisen ystäväkin,
Jalo tuttava Jumalan,
Mooses miehistä valittu
Tunnustaapi tuskissansa:
»Minä vapisen, värisen,
Polvet puuttuvat minulta».
Kaikki kansa katsellessa,
Katsellessa, kuullellessa,
Pyysi pelvosta paeta
Kuolemata kauheata.

Minne poloinen pakenet
Kaikkivaltiaan kädestä?
Eipä turvaa tuonta vasten,
Sinaissa suojelusta
Vastoin la'in vaatimusta,
La'in kanteita kovia.

Istui Herra istuimelle,
Kiivas Kunnian Kuningas
Lakiansa latomahan,
Sulki lavean lakinsa
Käskysanaan kymmenehen.
Puhui selkeät sanansa,
Lujat juuri lupaukset,
Hedelmät hyville töille;
Kovan koston uhkaukset
Peloksi pahoille töille.

Nämät vaativat vakaasti
Taidon, tahdon, taipumusten,
Ajatusten, aikomusten,
Kielen, käytösten, tekojen
Viatonta, virheetöntä
Puhtautta puuttumatta.
Mitäs vielä vilpistelet,
Juonissasi juonittelet?
Onko vilpissä varoa,
Valellessa varjelusta?
Tunnusta tapasi tuimat,
Paljasta paha sisusi.

Sydämmes on syvä hauta
Täynnä häijyjä haluja,
Kauheata kankeutta,
Ylevätä ylpeyttä,
Iloittelet ilkeöille,
Tavoille tavattomille,
Vastoin Luojasi lakia.

Onkos Herra herjennynnä,
Vaijennut vakaa Jumala,
Laskenut lujan lakinsa
Meidän mielivaltaisamme?
Etkös tiedä täydellensä
Tulevas tilin tekohon?
Tulet totta tuonen tullen,
Tulet vastoin tahtoasi,
Tulet käskyllä kovalla,
Koska torvi taivahalta
Kutsuu kuollehet kokohon,
Herättääpi haudoistansa,
Tuopi tuomion etehen;
Koska meret mullistuvat,
Tuli tuima kaikki syöpi,
Voimat vahvat taivahankin
Värisevät, vapisevat.
Voivotukset vallan saavat,
Parku suusta pakahtuupi;
Soisit, vuoret vääntyisivät
Poloiselle peitteheksi;
Mutt' ei pääsekkään paolle
Kovan kostajan käsistä.

Ei ole turvaa tuonta vasten,
Sinaissa suojelusta
Vastoin la'in vaatimusta,
La'in kanteita kovia!
Työsi kaikki kaunihimmat
Ovat kaikki kelvottomat,
Niinkuin huonon hämähäkin
Verkko sulle vaatteheksi.

Nyt on vielä armon aika!
Matkaa toiselle mäelle,
Pyri, käänny Golgatalle;
Siell' ei ole tulen tuisku,
Eikä jylkeä jyrinä.
Siellä rauha raketahan,
Siellä armo annetahan,
Jesus joutuu turvaksesi,
Päästää pauloista pahoista,
Kuolon kauhean kidasta.




TUOMAS RAGVALDINPOIKA.


Köyhistä vanhemmista syntynyt 27/12 1724 Tyrväässä, varhain orvoksi
jäänyt, ilman kasvatusta, ontuva ja rampa, on Tuomas Ragvaldinpoika
kuitenkin ansainnut muistamista. Yhteen aikaan Turussa oleskellen,
toimitti hän painoon useat häärunot ja jälkimuistot, vaan muutti sitten
Loimaalle, missä kuoli 14/3 1804.



YLHÄISEN LAPSEN HAUDALLA.

(Lyhennetty.)

Taivaan lintuin laumasta
Mainitahan kotkasta,
Että yli muiden niin
Lentää asti pilvihin.

Niin nyt tämä herranen,
Johannes, vähä sielunen,
Lensi ylös korkeaan
Taivaan saliin oikeaan,

Isän syliin Jesuksen,
Joka näki parhaaks sen,
Suloisella suvella
Nisuns' jyvän jouduttaa.

Niinpä Jesus puheli,
Rakkaudesta saneli:
Sallikaa ne vähäiset
Tulla tykön' lapsiset.

Surun laakson pellosta,
Mailman pahast' alhosta,
Jossa lapset kasvavat,
Vesoina jo kuivavat.

Jesus ulos johdatti,
Isänmaahan istutti;
Siell' on vahva satama,
Ei siell' tuule, tuiskukkaan;

Mutt' tää kukka ihana
Kaunis onpi kasvoilta,
Enkelitten muotoinen,
Pyhäin kaikkein kaltainen.




HEINRIKKI ACHRENIUS.


Syntyi Sievissä 1730, tuli 1749 Turussa ylioppilaaksi. Oli sittemmin
suorituskomissariuksena ja nimismiehenä Kalajoella, jossa kuoli 1798.
On kirjoittanut koko joukon, enimmäkseen ainoastaan käsikirjoituksessa
säilyneitä runoja, useimmat leikillistä laatua.



KAIKU.

Ilma kaunis, ihanainen,
Se'es, siksehen suloinen,
Minun laitti liikkehelle,
Kerran käymähän kuletti
Nurmimaalle nukkaiselle,
Kukkaisten kotisijoille,
Joita katsellen kävelin,
Ihantelin itsekseni.
Kävin kyynärän välistä,
Jopa seisoa sujotin,
Tahi panin polvilleni,
Uuvuin istumaisilleni,
Otin kukkaisen kätehen,
Toisen toisehen sivalsin,
Sitte veisasin vähäisen,
Sanan, kaksi kalkautin.

Jopa ääni etähältä
Kuului korvani sisähän,
Joka mua jätkytteli,
Samat saneli sanaiset.
Minä vaikenin välehen,
Ajattelin arvollansa
Siellä ihmisen olevan,
Istuksevan itseksensä,
Joka kuuli laulavani,
Lauloi laillani takaisin.
Vaan jo muistui mieleheni,
Astui aivoni sisälle
Juttu kaiusta kamala,
Kaikun katalan menosta,
Joka oli neito nuori,
Kaunis, kasvoilta ihana,
Mutta muuttui murhe'esta,
Kaikki kuivasi kokohon,
Jott'ei jäänynnä jälille
Tästä muuta tiettävätä,
Kun ääni mainittu metsässä,
Kaiku kaikki jätkyttävä.

Itsekseni istuessa,
Tätä ajatellessani,
Havaitsin havun sivulla.



PAPIN ROUVILLE VAPUN PÄIVÄNÄ.

Papin rouvat, papin rouvat nyt taas iloitkoon,
Koska saavat luottaa,
Että kaksi vuotta
Vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

Äijät elää, äijät elää, turvan tuottajat!
Ei ne rouvat huokaa,
Heill' on kyllä ruokaa,
Asuinsijan, asuinsijan hyvät laittajat.

Heille riistaa, heille riistaa kasvattavat kans,
Aittaan aivan hyvää
Tarpeheksi jyvää,
Arkun sisään, arkun sisään muuta aikanans.

Karja kaunis, karja kaunis aina lisäyy,
Eikä maidon mahti,
Kellarista sahti
Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.

Viinan vilja, viinan vilja monta virvoittaa,
Oluttakin nähdä
Yllättävät tehdä,
Joka monen, joka monen janost' kirvoittaa.

Siis jo rouvat, siis jo rouvat pian vanukaat
Äijienne kaulaan,
Niinkuin rautanaulaan --
Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:

»Elä kauvan, elä kauvan minun tukenan'!
Paljo multa puuttuis,
Sull' jos tuoni suuttuis,
Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan!»




FRANS MIKAEL FRANZÉN.


Tämä kuuluisa runoilia ruotsin kielellä, joka oli syntynyt Oulussa
9/2 1772, tuli kirjallisuuden professoriksi Turkuun 1798, vaan 1811
siirtyi Ruotsiin, missä Hernösandin piispana kuoli 14/8 1847, on
suomeksikin runoillut yhden runoelman (1804).



RUHTINAALLE.

Eläköön kuningas,
Vilpitön ruhtinas
    Suomenkin maan:
Sielläkin siivoa,
Toimea, taitoa,
Parempaa oloa
    Kartuttamaan.

Vaasaitten sijalla,
Vaasaitten neuvolla
    Hallitkoon hän:
Metsänkin kodossa
Orvollen osansa,
Pienimmäll' omansa
    Säilyttämään!

Estä, oi Jumala,
Pahuuden juonia
    Pimeyden teill'!
Hän ku on ilomme,
Onnemme, toivomme,
Hänelle olkoomme
    Se kuin hän meill'!

Turvana tuhatten,
Herrana sydänten
    Eläköön hän!
Väärille pelvoksi,
Hyville voitoksi,
Suomelle riemuksi
    Eläköön hän.

Veisaa siis jalolle
Maakunnan isälle
    Suomenkin maa;
Kasvattain rauhassa
Lapsia korvessa,
Rukiita nevassa,
    Veisaa: hurraa!




HEIKKI VÄÄNÄNEN.


Heikki Väänänen oli työmiehenä Oulussa ja eli 18:nen ja 19:nen
vuosisadan vaiheella. Hän sanotaan olleen taitava viulunsoittaja, vaan
viettäneen ympäri kuljeksivaa ja epäsäännöllistä elämää, ja vihdoin
tapaturmaisesti saaneen surmansa. V. 1801 painettiin Vaasassa hänen
runonsa _Kummasta kalakukosta_, joka ennen muita on tehnyt tekiänsä
nimen tunnetuksi.



LYSTILLINEN RUNOLAULU KUMMASTA KALAKUKOSTA.

Jop' on laulu laitettuna,
Sanat somat solmittuna
Rytsin[46] ruuasta rumasta,
Kummasta kalakukosta,
Johonk' ol' pantu Paltamossa
Katti karvainen sisähän,
Isossa Itäkylässä
Paltamossa mainiossa.

Kerran keskensä isännät,
Rannin miehissä rupesit
Pyhäiltana puhuhun,
Julkisesti juttelehen,
Kuin on Oulussa pahoja
Tullissakin turkasia;
Syövät syökärit rahatta,
Ilman työtä tullin miehet,
Kun vievät välistä reestä
Evähiä matkamiesten.[47]

Talon vaari taitavasti
Kysyypi kylän väeltä:
»Kusta nyt saisin kumppanita,
Kusta matkallen toverit?
Lähtisin minäkin kerran
Käpäisehen kaupungissa;
On mulla talia taasen,
Vielä voitakin vähäisen,
Vaikk' on huono heinävuosi,
Mure muustakin ruuasta.»

Kohta yksi koiransilmä
Sanoopi väen seassa:
»Jopahan kotoa kyllä
Joulun eellä jouetahan,
Olis mielessä minulla
Lähtö poijes Pohjan maalle:
Lähtisin minäkin muuten
Käpäisehen kaupungissa,
Vaan onpi vähän vikoa,
Joka on kotona kauvan
Mulla muistissa pysynyt,
Poveani pureskellut:
Vietihin minulta viimein
Väkisin vasikan paisti.
Kun näki olevan reessä,
Sitä syökäri syleili,
Sitä anoi ahkerasti,
Pyysi pystössä käsinni.
Minä mies sanoin hänelle,
Puheskelin puolestani:
'En saata evästä panna
Tyköäni, ystäväni,
Poijes matkan pitkän päässä.
Kylläpä täälläi tarvitseepi
Pureskella porvarissa.'
Veipä sittenkin väkisin,
Vielä kiitti kinttujansa,
Hyvin kosti kynsiänsä.
Kuin ovat viekkahat viriät
Omin mielin ottamahan
Talonpoikien evästä!
Sitte kun tulin kotia,
Heti sai kylässä tietää
Akkani saman asian,
Josta akka aika lailla
Minua torui tolvanaksi.
Vaan nyt konstin mä kotona
Saatan vielä viisahammin
Tehä toisehen tapahan.»

Ottipa kissan kiiruhusti,
Tarttuupi takajaloista,
Siinä hirtti hiiren syöjän,
Pani pirtin lämmitessä
Leivän sisähän leviän.
Rupes estähän emäntä:
»Kosk' on herja herjennynnä,
Naaraskissa naukumasta,
Niin nyljen nahattomaksi,
Siitäpä tulisi sievät,
Turkin puuhkat pulskiammat.»

Ukko uunilta puhuupi,
Partavaari paukuttaapi:
»Kyllä sinä, siivo muori,
Oike'in hyvä olisit
Syökäreille syölähille,
Kun nyt siitä kuoren poijes,
Veisitkin nahan väkisin,
Ke'en kesken paistamisen,
Siitäpä syökärit rupeais
Arvelehen aivoissansa,
Että on tähän sisähän
Jänes pantu Paltamossa;
Siitä mielehen menisi
Talonpoikien tavarat,
Vastakin repis rekiä,
Evähiä etsiskelis.
Ann' olla katti karvoinensa,
Että tullee tuntemahan,
Mik' on pantu Paltamossa,
Koottu kuorien sisähän,
Taherrettu taikinahan».

Isäntä ihasteleepi,
Lie'en vierehen lipuupi,
Pani kissan paistumahan,
Katin karvat kärtymähän.
Sitte kuin kuori päälle kuivi,
Taikina tuli kovaksi,
Katin päälle kankiaksi,
Ulos uunista nykäisi,
Paneepi säkin sisähän.
Sitte lähteepi kotoa
Maanantaina marssimahan,
Astuhun alusta viikon,
Kohen Oulua kokehen.
Kun tuli tykö Muhoksen,
Löysi kohta kumppaninsa.
Kumppanit heti kysyvät:
»Joko nyt jokea meemme,
Linnan tullista livumme,
Käymme kautta köyhän miehen?»
Juuruksen tykö tulivat,
Kestikievarin keolle.

Siltavouti Simpermanni
Oli juossut Juuruksehen
Tukkihin haoilla siinä
Tietä kiinni kiiruhusti,
Ett'ei joutuisi joelle,
Sieltä kulkisi kukana.
Ne, jotka jokea aivoit
Myllytullista tulehen,
Simpermannin käskyn kautta
Kangastullihin kävivät.
Pistit ensin pienen leivän
Tulliherralle kätehen;
Tästäpä herra herjemmäksi,
Kovin koiraksi rupesi,
Sanoi herra hilpeästi:
»Ketä sinä tällä kerjulaista
Pilkkoat pila-isäntä,
Ompa sulla suurempia,
Kalakukkoja komeita?
Anna mulle muutamainen
Teiän maanne maistiksista.»

Mies se mielellä hyvällä
Sysäsi kukon kätehen,
Jonk' oli sisähän kissa,
Pantu katti karvoinensa.
Hetipä käski tulliherra
Tämän miehenpä tupahan,
Kutsui Rytsi ruukostille,
Antoi kahvit, antoi punssit,
Vielä viinatkin lisäksi.
Kun oli sarikat saanut,
Ryypyt suuhunsa suloiset,
Mies heti meni ka'ulle,
Sieltä poikkes porvariinsa.

Tämä on laulu laitettuna,
Sanat väätty Väänäseltä.
Sille palkasta tulisi,
Tahtoisi jalan takaisen,
Kun olis ollut saatavilla
Silloin tullissa tykönä,
Kun Rytsi ruualle rupesi,
Iltaiselle ilkeälle.
Haukkasi palasen päästä,
Toukaiseepi toisen kerran,
Jo sattui käpälä suuhun,
Kynnet kielehen rupesit;
Luuli hauin hampahiksi,
Eli lahnan leukaluuksi, --
Eipä usko ensinkänä.
Kunpa viiltää veitsellähän,
Näkeepi olevan siinä
Karvaisen katin sisällä.
Hetipä kirosi herra,
Kesken syönnin synkeästi,
Sanovi sanalla tällä:
»Enpä tuota turkastakaan
Luullut nyt minä poloinen
Perkelettä petturiksi;
Kun on ilkeä isäntä
Pilannut parahan viljan,
Tuolla lailla tuhrannunna.
Ei sitä tieä ihmisrukka,
Mitä syöä syntisparan
Vasta vanhana pitääpi,
Kun ei nuorna näitä nähty,
Noita ruokia rumia.»




PAAVO KORHONEN.


Syntyi huhtikuussa 1775 Ukkolan talossa Rautalammilla, missä isänsä oli
talonpoikana. Jo nuorena tuli hän liki tienoilla kuuluisaksi
runotaidostaan ja oli aina tervetullut vieras kaikissa juhlissa. Kansa
pitää Korhosta kaikkein uudempain runolaulajain mestarina. Syksyllä
1840 löydettiin hän eräänä päivänä kuolleena venheestään paluumatkalta
erään naapurin tyköä. Lönnrot on 1848 julaissut kokoelman _Paavo
Korhosen runoja_.



RUNO SUOMEN KIELESTÄ.

Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät.
Että Suomesta suloinen
Runo tässä lauletahan,
Koska mieli kättä käski,
Käsi kätteli kyneä,
Kynä piirsi puustavia?

Mitäs puustavit puhuivat?
Sitä ne sanoivat silloin,
Kuinka suotta Suomen kieli
Kapaloss' on kauvan ollut
Lapsen tautisen tavalla!
Niinkuin tuo on nytkin vielä
Sitehissä sitke'issä,
Vaikka on jo vanha kyllä,
Eipä taia tullakkana
Siitä miestä milloinkana,
Joka poikki ponnistaisi,
Katkoisi kapalovyönsä,
Jaksaisi jaloin kävellä
Aikamiehen askelia,
Päästä päähän pitkän pöyän
Isommille istuimille,
Rinnalle rikasten kielten,
Valtakielten kumppaliksi;
Että vielä virkamiehet,
Oikeu'en omat jäsenet
Suomen kieltä kirjoittaisi;
Että tuomiot tulisi,
Esivallan valtakirjat
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla.

Kyllähän kynä tekisi
Suomalaisia sanoja,
Kuin on kuultuna puheessa;
Oppineemmatkin osaisi
Suomen suoria sanoja,
Jos sen antaisi asetus,
Eikä estettä olisi
La'in vanhan laitoksista.
Kylläpä me kyntömiehet
Tuolla aikahan tulemme
Keskenämme kelpolailla,
Vaan ei tuta tuomioita,
Välikirjoja vähiä,
Kuittejamme kuitenkana;
Eikä suuta suuremmilta
Suomi saattaisi pilata.

Lintuset livertelevät
Kukin äänellä omalla,
Kielellänsä kerkeästi,
Jonka heille äiti neuvoi,
Oma vanhempi opetti
Pesissänsä pienempinä:
Ei ole sitä etua
Suomen kansalle suvaittu.
Ruotsin kieli on ruvennut,
Joutunut jo ensi alusta
Suomen suureksi isäksi.
Aina sill' on arvo suuri,
Joll' on ystävät ylhäiset,
Sukulaiset suuret muutkin;
Sanotaanpa Saksan kielen
Ruotsin heimoa olevan.
Missä on sukua Suomen?
On vähän Virossa vielä
Aivan arvossa samassa,
Ett'ei kouluissa kysytä,
Akatemioiss' anota.

Mitäs vielä viimeiseksi
Suomen puolesta puhumme?
Jos ne herrat Helsingissä,
Suuren oikeu'en omaiset
Antaisi luvan lujimman,
Että tuomiot tulisi
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla;
Sitte sihteerit tekisi
Halaistulla höyhenellä
Samallaisia sanoja
Kuin on suullakin sanottu,
Jopa piispatkin pitäisi
Suomen kieltä suurempana,
Kaikki tuumahan rupeisi,
Kirjoittaisi Suomen kieltä.
Se on suomeksi sanottu
Suomalaisten suosioksi.



HÄÄLAULU.

(Lyhennetty.)

Noh, miehet, miehet, veikkoset!
Näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel' ei entiset,
Ja yhä toista tuodaan.

Vaan näin ei kauvan eletä,
Ei päälle tämän päivän,
Jos poikia ei laiteta
Kihloja kylään viemään.

Siis laita poi'ille naiminen
Niin pian kuin he täyttää
Viis vuotta päälle kymmenen,
Jos kohta pieniksi näyttää.

Ei sitte puutu pitoja,
Jos muutoin onni seuraa;
Voi tyhmät poiat, jotk'ei nai,
Piiatkin teille nauraa.

Kas nyt mä tahdon tanssia,
Jos suinkaan kengät kestää.
Nyt mieleni on marssia,
Jos ei vaan vanhuus estä.

Myös nuorten halu herääpi,
Kun viulun äänen kuulee,
Ja naurusuulla näkeepi,
Ett' vanhat tanssiin tulee.

Poiat ne polskan hyppelee,
Vaan vanhat sinne tänne
Nurkasta nurkkaan kiitelee,
Yhteenpä tuokin käynee.

Poiat ne ensin pyytävät
Sulhasta suosiolla,
Väkisten viimein vetävät,
Jos ei hän tahdo tulla.

Morsianpiiat puhuvat:
Eiköhän me jo mennä!
Vaan yritykset viipyvät
Likellen illan päivää.

Sitte he temput tekevät,
Kun kokit maidon keittää,
Ja tanssin koukut kokevat,
Pois nutut päältään heittää.

Vaan minä vainen yritän
Sulhasen kanssa tanssiin,
Oluttakin jos taritaan,
Ensin kulahuttaisin.

Nyt mielellä mä lähtisin,
Jos aivan yksinäni,
Vaan täytyy tulla muidenkin,
Kun nousi soiton ääni.




JAAKKO JUTEINI.


Syntyi talonpojan poikana 14/7 1781 Hattulassa, tuli ylioppilaaksi
1800, ja 1813 maistraatin sihteeriksi Viipuriin, mistä virasta 1840
otti eron. Juteini on julaissut suuren joukon pienempiä ja pitempiäkin
runoja, esim. _Muistopatsas Suomessa Aleksanderille I_, 1815,
näytelmäntapainen _Pila pahoista hengistä_, 1817, _Huilun humina eli
takaisin tulo Väinämöisen hyvästijätöstä_, 1820, ja vaikutti
väsymättömällä innolla suomalaisuuden herättämiseksi. Yliopiston
riemujuhlassa 1840 tuli hän filosofian kunniatohtoriksi. Hän kuoli
20/6 1855.



LAULU SUOMESSA.

Arvon mekin ansaitsemme
Suomenmaassa suuressa,
Ehk'ei riista riemuksemme
Saavu miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle,
Arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa
Työtä tehdä jaksaapi,
Korvet kylmät voimallansa
Perkaapi hän pelloksi;
Rauhass' on hän riemullinen,
Mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty,
Järki hyvä herätetty.

Suomen tytön poskipäihin
Veri vaatii kukkaset,
Hall' ei pysty harmaa näihin,
Näit' ei pane pakkaset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämmessä siveyttä.



LAULU ELÄMÄN NAUTINNOSTA.

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla!
    Pois, pois karvaus,
    Vältä, veikko, huolet!
    Pois, pois valitus,
    Taita tuskan nuolet!

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä.
    Pois, pois vihainen
    Väliltämme vaino!
    Pois, pois salainen
    Kateuskin kaino!

Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,
Riemun päivä ruskottaapi kaunis, koittavainen.
    Pois, pois turmelus,
    Hyvä hyvin käytä!
    Pois, pois huokaus,
    Toivoll' onni täytä!

Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,
Onpi toivo, sielun valo vaelluksessamme.
    Pois, pois epäilys
    Erhetyksen yöstä!
    Pois, pois pimeys
    Tunnosta ja työstä!

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,
Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta.
    Pois, pois kuitenkin
    Kuolon pelko peitä!
    Pois, pois pikemmin
    Murhe musta heitä!

Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä?
Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä.
    Pois, pois viipyköön
    Murhepäivä meiltä!
    Pois, pois pysyköön
    Itku ilon teiltä!



MENESTYS SUOMESSA.

Kyllä on Suomessa luminen luonto,
    Vaan hyvän suonto
Riemulla rintoja lämmittää.
Kulkekoon talvella kylmänä kuukin,
    Lämmin on luukin,
Kun veri ystävät yhdistää.

Kesällä leikkivät linnut ja karjat,
    Makeat marjat
Varsista valmiina taitellaan.
Kedolla kestävät lapset ja laumat,
    Pellolle aumat,
Korkeat, laveat laitellaan.

Miehiksi nousevat poikamme norjat,
    Suorat ja sorjat,
Miehinä mieltänsä kiitellään,
Pienestä piiasta paisuupi nainen,
    Jaa, samallainen,
Kuin marja kukasta viljellään.

Naitavan neitosen lempeä laatu,
    Simasta saatu,
Aina on sulava suosioon.
Ei ole elämä onnea vailla
    Suomenkaan mailla,
Avoinna ovi on nautintoon.



LAPSEN LAULU LESKELLE.

Älä itke äitini,
Älä äiti kulta,
Vaikka vaan nyt isäni
On jo musta multa.

Älä muista murhetta,
Tuoll' on kirkas taivas,
Poikas torjuu puutetta,
Vähentääpi vaivas.

Kyllä luonto lapsella
Viimein vahvistuupi,
Miehen voima varrella
Kerran kukoistuupi.

Anna ajan ehtiä,
Huoles minä maksan;
Leipä paisuu leveä,
Koska kyntää jaksan.




PENTTI LYYTINEN.


Syntyi Rautalammilla 18/1 1783. Tuli kotivävyksi Toholahden
kestikievaritaloon, jonka sitten peri omaksensa. Hän kuoli ijäkkäänä
20/2 1871. Lyytinen on kirjoittanut suuren joukon runoja, joista laajin
ja tunnetuin on tässä seuraava »Kestikievarin virasta.»



KESTIKIEVARIN VIRASTA.

Jos on viljoa virassa,
Jos on myötä mynttiäkin;
Niin on piikit pistäväiset,
Viran vieressä vihaiset.
Keisarill' on kelpo lailla
Kunniata kuuluisata,
Vaan on harmi hartioilla,
Valvottava valtikasta.
Samoin sattuupi Savossa:
Viriätkin virkamiehet
Saapi harmista haleta,
Kun ei jaksa jaaritella,
Kiirehessä kirjoitella.

Kaikk' on kestikievaritkin
Paljon joukon palveliat;
Saapi valvoa varahin,
Juosta juuri joutuisasti
Yöt ja päivät pääksyttäisin,
Tehä paljon palvelusta,
Saapi siinä saappahatkin
Kujasilla kunnon kyy'in,
Vinkaiseepa virsut vielä
Kipiästi kiirehessä.
Yksi huutaa hulikkata,
Toinen voita voivottaapi,
Yksi toivoopi totia,
Toinen pitäis punssipullon,
Joku kaipaa kahviakin,
Toinen vettäkin vetäisi;
Vinkaiseepa viinoakin,
Joka tuiskusta tuleepi.

Rustaa sitten ruokapöytä,
Kanna siihen kaikenlaista,
Siihen sovita sinapit,
Siihen pienet pippuritkin.
Kun on iltanen ihossa,
Kun on ruumis ruokittuna,
Laita sitten siistit sängyt,
Joka puolelta puhasta,
Jätä sitten jäähyvästi,
Astuppas ulos ovesta,
Yritäppäs yöksi mennä
Lepäämään leposijallen,
Kohta parkuupi pihalla,
Heliseepi herran kello,
Jok' on ilkeetä ihollen,
Korvillen kovin pahoa,
Kun on uupunut unehen
Päivän töistä päästyänsä.
Nouseppas ylös nopeesti
Oman kumppalis kupeelta,
Ukko jou'uppas urallen,
Piitä pitkin askelinkin,
Ala taaskin ammattisi.
Pane pöyällen pötyä,
Toimitappas toiset sängyt,
Jos he yöksi yötyneepi.
Ain' on pelko peittehenä,
Maatessakin manttelina.
Milloinkin minkin näköistä
Saataneenkaan sarvipäätä.

Annas aika aamun tulla,
Emäntä ensin käsihin,
Kanna ensin kahvikuppi,
Sitten laittele lökärit,
Siihen sovita sokerit,
Siihen ruskiat rusinat,
Siihen katsele kanelit,
Siihen kaikki kaunistukset,
Rohotapas roppiryypyt,
Vielä pienet piiskapiipat.
Vyötä sitten vyöllä kiinni,
Mit' on pantuna pesähän,
Valjastappas valmihiksi
Kyllä kymmenen hevoista;
Piä värkkisi vireillä,
Aivan äkkiä älyä, --
Jos et jou'u juoksemassa
Saamahan sanan perästä,
Kyllä tukka tuiskuaapi
Herran kourissa kovissa.

Kunpa ois se kunnon herra,
Joka tukkaani tuleepi,
Niiaisinpa niskoillani,
Pokkaisinpa polvillani,
Että muistutti minua
Virastani viisahasti,
Mut kun kelvotoin ketale
Tukkoani tuiskuttaapi:
Se on häpiä hänellen
Viimeisillä virstoillansa.
Ja jos sopiipi valitus,
Kyllä kynnet on kynässä,
Ompa näpit näpperänä,
Sormet sievästi sitoopi
Valituksen valmihiksi --
Katso tietä kansselihin
Saamaan sakkoja lisäksi.
Vapiseepi vaarin housut
Monta kertoa kesässä,
Kun on kuomi kunnollinen,
Vaunut valmisna pihalla,
Hevoiset hien pisassa
Hojottavat hollin päässä,
Narrin nahkoja vetävät,
Oppineemmat outteleepi.
Ja kun kulkee kunnon herra,
Kun hän tuleepi tupahan,
Ei hän kilju kiivahasti,
Eikä äissänsä ärise,
Vaikk' on vajaata välistä
Meiän miesten meiningissä;
Iloksensa ihmisparka
Katseleepi kaikin puolin
Herran oikian oloa,
Kulkemista kunnon herran.

Kuormansa on kummallakin,
Vaivansa vaeltavilla,
Toinen toistansa vetääpi
Surun tiellä surkiasti.
Matkamiehet me olemme,
Keisarit ja kerjäläiset,
Maaksi, mullaksi tulemme
Matkan päähän päästyämme,
Vaikka vaeltaa isosti,
Yli määrän ylpiästi,
Moni kelvotoin ketale,
Matkustaissa maailmassa.
Min' en tie'ä toisen töitä,
Eikä toinen toisen öitä,
Sen mä vaan saatan sanoa,
Ett' on kuorma kummallakin.



LAPSEN VIRSI.

Minä laulan lapsen virttä,
Linnun virttä liekuttelen.
Lintu tuopi liinapaian,
Peipponen pellavaspaian,
Hanhi tuopi hyvän hameenkin,
Leivonen hyvän leningin,
Pulmunen puhtahan paian,
Papukaija kaunistukset,
Riikinkukko rintaristin,
Kullankarvaiset kuputkin,
Mehtikana tuopi miekkojakin,
Tikka tikatun takinkin.
Mettinen se messuaapi,
Lintuset ne lauleleepi,
Pääsky parvesta parahin
Viisahasti vingertääpi
Unen virttä viimeiseksi.
Minä laulan lapselleni,
Lapsi laulaapi itsekin,
Unen virttä virkkeleepi.
Makaappas nyt pieni Maija,
Makaa makeita unia
Herran helmassa hyvässä,
Makeassa manalassa!

Ja kun lasketaan levolle
Tämän maailman majoista,
Tule sitten Tuonelahan
Lasten kanssa laulamahan,
Siellä on makea manna,
Siellä on ilo ihana,
Siellä on koria kirkko,
Siellä lehteri leviä,
Siellä veisaa pyhät veljet,
Siellä siunatut sisaret,
Siell' on semmoinen elämä,
Jott' ei täällä tietää saaha,
Sit' ei voi sanoa suulla,
Eikä käellä kirjoitella.

Josko Maija sinne mennet,
Josko ennen ennättänet,
Kutsu sinne kummiasi,
Isääsi ja äitiäsi.
Rukoileppas Ruhtinasta,
Vanhurskasta Valtiasta
Armoalttarin e'essä,
Palmut paistavat käessä.
Siellä sitten lauletahan,
Voitonvirttä veisatahan
Isämme istuimen eessä,
Isoisissa Isän häissä.
Siellä on avara aitta,
Leviämpi leipähuone,
Siellä on lihava laiun,
Hengellinen herkkupöytä.
Jospa sinne tultaisiinkin,
Onnelliset oltaisiinkin,
Siinä suuressa salissa
Patriarkkojen parissa.




PIETARI MAKKONEN.


Oli syntynyt Kerimäellä v. 1785. Pitäjässään häntä pidettiin suuressa
arvossa ja pantiin useaan luottamustoimeen. Ensimmäistä runoaan
kirjoittaessaan hän mainitaan jo olleen 50-vuotiaana. Makkonen kuoli
20/4 1851. Etevimpiä ovat hänen runonsa »Suomen kielestä» ja »Viinan
töistä».



LAULAJAN ALKUSANAT.

Halu mulle huolta antoi,
Luonto laulua lupasi,
Ruveta runon sanoille,
Väinämöisen värssylöille,
Jos vaan kylläksi kynäni,
Sulkani sanoja saisi,
Eikä vierisi vioille,
Teille väärille vetäysi.

Voi! jos vanha Väinämöinen,
Ukko nousisi unesta,
Aukaiseis sanaisen arkun,
Josta juoksisi jokena,
Virret virtana valuisi,
Sarvipäisinä sanoina.
Luontevina lausehina!

Mielikki, metsän emäntä,
Metsän kukka kultarinta,
Kasta siipesi simassa,
Sulkasi sulassa meessä,
Jolla virteni virutan,
Kastelen sanani kaikki,
Että muistuisi mesille,
Hunajalle höyryäisi,
Oisi iltamme ilona,
Suomen kansan suosiona.



ILOLAULU SUOMEN KIELEN KASVANNOSTA.

Missä syntyi Suomen neiti,
Kussa kasvoi kaino lapsi?
Mistä oppinsa otellut,
Saanunna sanat mokomat,
Kun ei kielensä keralla
Sallittu salissa olla,
Eikä oppihin otettu,
Neuvon alle annettuna?
Siitä ei sinä ikänä
Tullut suurillen tutuksi,
Eikä päässyt päivinänsä
Ylimmäisten ystäväksi;
Kulki köyhissä kylissä,
Matalaisissa majoissa,
Talonpoikien tuvissa,
Kyntömiesten kartanoissa;
Jos kerran kävi hovissa,
Ei siihen sisällen päässyt,
Saipa käyä kartanolla,
Seinävierissä väristä;
Eikä päässyt pännän päähän,
Eikä sulkahan sopinna,
Eikä laskettu lakeihin,
Eikä tullut tuomioihin.

Niin on aivan arvotonna
Seissunna selän takana,
Niinkuin köyhä kerjäläinen,
Ovensuussa orpolapsi;
Ei suvainnut suuret kielet,
Vallankielet verraksensa,
Eikä antaneet apua
Orpolapsellen opiksi.
Muoto murheesta häneltä
Tuli aivan turmiolle,
Nuttu päällä nukkavieru
Varsin vanhasta sarasta,
Tuntui tuhmallen sanoilta,
Yksinkertainen opilta.

Niinpä kulki kuun ikänsä
Oman oppinsa nojassa;
Tuosta herrat Helsingissä
Katsoivat kalun tulevan,
Alkoi tuota armahella.
Siitä syntyi suuri seura,
Kirjaseura kiitettävä,
Joka alkaapi aluksi
Opetella orpolasta:
Silmät siistiipi liasta,
Kaulan karstasta puhisti,
Korvat kanssa kaunihiksi,
Vartalon valeli veellä,
Saippualla valkiaksi,
Hapset harjasi hyväksi,
Kähäräksi kaikki tyynni,
Rinnat kaunisti kukilla,
Panit paian palttinaisen,
Valkoisen valitun liinan.
Kaapu käyty Karjalasta,
Röijy saatuna Savosta,
Kengät on Kemistä tuotu,
Sukat kanssa Kainuhusta.
Panit kouluhun kotona,
Alle oppinsa asetit,
Yksi saatteli sanoja,
Toinen neuvoi nuottiloita.

Tuosta kasvoi kaunis neito,
Suomen ympynen yleni,
Suu on kuin sulalla tehty,
Huulilta hunaja hiiluu,
Kasvot kaunihit, koreat,
Ruskeat kuin ruusunkukka,
Silmät on sininäköiset,
Lemmenlehtiset, leviät,
Luonnossa ilo ihana,
Rakkautta rinta täynnä.
Jo nyt saattaapi salissa,
Kamarissa kaunihissa,
Oike'in omin varoinsa
Seistä suurien seassa,
Kirjat kaunihit käessä;
Lauleleepi lemmenvirttä,
Niinkuin lintunen lehossa,
Toukomettinen metsässä,
Jopa vertoja vetääpi
Ruotsin kuulun ryökkinöille.
Tuota herrat Helsingissä
Kaikki katsovat ilolla,
Herrat nuoret naimattomat
Kilvan kihlata kokevat.



EI OU YKSIN ELÄNYTTÄ.

»Yksin laulan, yksin soitan
Runoja jo ruostuneita,
Lauluja lakastuneita,»
Näitä lausui laulajamme,
Kuuluisa runon kutoja,
Virren seppä selvänlainen,
Valitellen vaivojansa,
Yksinään yrittävänsä:
»Ei mua Suomi soitattane,
Omat lapset laulattane,
Miellytä nykyiset miehet.»

Vaan ei vielä virret kaikki
Gottlunnin kotona käynyt,
Eikä kielellen kerinnyt:
Viel' on lauluja Lapissa,
Karjalassa kanteleita,
Savossa runon sanoja,
Viel' on vanhan Väinämöisen
Laululuonto liikkehellä
Monen poikasen povessa,
Monen vaimon vartalossa;
Suomi syytääpi sanoja,
Savon lapset lausehia.

Viel' on soittoja somia,
Kanteleita kaunihia
Monen neitosen näpissä,
Kaunokaisen kainalossa;
Rakkahalla rinnallansa,
Ihanalla innollansa
Sekä soittaapi somasti,
Lauleleepi lempiästi,
Niinkuin alli aallon päällä,
Pensahassa pieni lintu.

Kansa suuri Suomenmaassa,
Euroopa sitä enämpi,
Eipä liene leipäsuussa
Yhen miehen kylvännällä,
Ei seula satoja kasva,
Kourantäysi kymmeniä,
Vaikka onnikin olisi,
Menestyskin mieltä myöten.
Jopa lauluni lopetan,
Rumasti runoni päätän.




OLLI KYMÄLÄINEN.


Syntyi 1790 Leppävirroilla, eli suuremman osan ikäänsä myllärinä
Kaurion kartanon tiluksilla Heinävedellä ja kuoli 3/5 1855. Kymäläisen
runot ovat huomattavat lämpimästä tosirunollisesta hengestään; hän on
etevin talonpoikaisista runoniekoistamme tällä vuosisadalla. V. 1845
kutsuttiin hän Makkosen ja Puhakan kanssa Helsinkiin kuvattavaksi
muutamain kansanrunoutemme ystäväin toimesta.



KIITOS LUOJALLE HYVÄSTÄ VUODEN TULOSTA.

Laulan riemusta runoja,
Ihanan ajan ilosta;
Mutta kuinka Sulle, suuri
Luojani, Isä ihana,
Minä taian mitätönnä
Sanat uhriksi sanella,
Kiitosvirttä veisaella
Tästä vuoesta hyvästä,
Kauniista kesän tulosta,
Jonk' on suonut suuri Luoja
Meiän ihmisten iloksi,
Meiän vaivaisten varaksi.

Kerran kun kesäksi lähti,
Taittui talvelta purimet,
Pakkaselta paksut niskat,
Itse ilmakin ihastui,
Lämmin läihkyi taivahasta,
Aurinko paistoi varisti.
Lumet lähti, maat sulivat,
Virrat aukesi äkisti;
Eipä viikon viipynynnä,
Tuskin kului viikkokautta,
Metsä kun puki pukunsa,
Veti verkavaattehensa,
Silkkimanttelin sivalsi;
Niitty oli neito nuori
Kaunistettu kukkasilla.
Kaikki karja laitumella
Iloitseepi itseksensä,
Että Herra heitä auttoi,
Heitä vankeja vapahti
Elämälle entiselle,
Ihanalle, iloiselle.
Kaikki karjakin ve'estä,
Kalat nousi katsomahan
Kesän kaunista tuloa.
Teiret kuusissa kukersi,
Kotkat katsoi kallioilta,
Pienet linnut pensahissa
Kaikki istuivat ilossa,
Visersivät virsiänsä
Luojallensa kunniaksi.

Itsekin talon isäntä,
Talonpoika taitavainen,
Arvelevi aikojansa,
Kyselevi kyntömiestä,
Alkajaapi aurojansa,
Kyntövärkkiä kyhätä.
Itse niin talon isäntä
Kylvi sitten siemenensä,
Ahot ensin, maat perästä.
Itsekin Isä Jumala
Siihenpä antoi apua,
Kaunihimman katsehensa,
Että lämpimän lähetti.
Itse aurinko ilosta
Paistoi paljon lämpimämmin,
Kuin on muinoin monna vuonna,
Että kasvoi kaikki paikat,
Kaikki kuivat kankahatkin,
Kaikki kallion kolotkin,
Vuoren rotkot ruohokkaiksi,
Kaikki kukkaset keolla,
Kaikki niityt notkomailla,
Laihot laaksoissa iloitsit
Kasvantoa kaunihinta.
Ei nyt halla haaskannunna,
Eikä ruoste raiskannunna,
Vaan kun kaikki kasvanunna
Täysinäisnä tähkäpäänä,
Antoi Herra taas apunsa,
Itse ilmansa asetti,
Että ihmiset ilolla
Niitä kyllä niittelevät.

Kaikki kukkaset keolla,
Kaikki päänsä kallistavat
Luojallensa kunniaksi,
Miks'ei mekin ihmisraukat
Saata suullamme sanoa,
Luojan töitä tutkistella;
Kosk' on Luoja meiät luonut,
Luonut luontokappaleita
Muita vielä viisaammaksi,
Kielen antanut puhua,
Että järjen ymmärrellä!



PUNKAHARJUSTA.

Oli kerta miestä kolme,
Jotka sattuivat Savosta
Kulkemahan kuuluisahan,
Haluisehen Helsinkihin.
Tuunan salmehen tulivat,
Joss' on saari salmen suussa,
Virstantolppa toistajana;
Yli salmen saatettihin
Sille puolen Punkaharjun.

Astuvat ylimäkeä,
Käänteleivät, katseleivat,
Kuuntelevat kukkumista,
Kesälinnun laulamista,
Kuinka siinä linnut lauloi,
Linnut lauloi, metsä soitti.
Antoi aurinko ilonsa,
Päivä paistoi pitkin nientä;
Siitä koko luonto liikkui,
Ilma silmissä iloitsi,
Ilahutti ihmiskunnan.

Kaikki' näitä katsellessa,
Läikkyviä lähtehiä,
Järven, lahen lainehia,
Kerran vielä keskenänsä
Miehet mielestä hyvästä
Puhelevat puolestansa:
»Kun ois tässä kukkasia,
Lehtipuita lempehiä,
Oksakaan omenapuuta,
Oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asuntomaata».
Tuosta kärryihin kävivät,
Rupesivat rattahille:
Ratas vieri tietä myöten,
Aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
Sekä harjua haluista;
Siell' on puista portti tehty,
Katuvarret kaunistettu.
Tämä silta on silloin tehty,
Kun on kuu kokohon pantu,
Kun on aurinko alettu,
Laskettuna maan perustus;
Viel' ei vaivu vuoliaiset,
Eikä arkut alta murru!




PIETARI TICKLÉN.


Syntyi 6/7 1792 Pyhäjärvellä, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1811,
vihittiin papiksi 1815, maisteriksi 1823 ja nimitettiin 1829
kirkkoherraksi Teuvalle, missä kuoli 11/6 1838. Runoelmiansa lähetti
hän Oulun Viikkosanomain ensimmäisiin vuosikertoihin.



LEIVOSELLE.

Missä viivyt, leivoseni?
Etpä joudu ensinkään
Tänä vuonna, kultaseni,
Mieltä mielistyttämään;

Aina ennen ennättelit
Talven huolet huojentaan,
Etelästä lennättelit
Myrskyn muistot poistamaan.

Kuulin kieles visertävän
Ilman alla aikanaan:
Näinpä päivän ennättävän
Kukkasia kutsumaan.

Kukat kutsui hettehistä
Kaunihisti loistamaan,
Veti vedet lähtehistä
Juoksussansa joutumaan.

Laski pienet lattialta
Kartanolla juoksemaan,
Venehetkin valkamalta
Vetten kalvot kaivamaan.

Laski karjan kartanoista
Kujan päähän kulkemaan,
Lammaslaumat karsinoista
Tanhualla tanssimaan.

Kyll' on taasen tavallansa
Aurinkomme alallaan;
Mutt' on kolkko kulussansa,
Kylmä vielä valossaan.

Missä viivyt, leivoseni?
Sinua se vuottanee!
Tultuasi, kultaseni,
Huolet talven huojennee!



LAULAJAT.

»Tule kansa kuulemahan
Ennen kuulemattomia!
Minä sanelen sanoja,
Minä lauluja latelen,
Ett'et ole semmoisia
Kuullut ilmoisna ikänä.
Laulan lapset laulajiksi,
Laulan tyhmät tietäjiksi,
Laulan tulen pakkaseksi,
Pakkasen tulen väeksi,
Kivet halki kankahalla,
Poikki petäjät mäellä, --
Tule kansa kuulemahan
Ennen kuulemattomia!»

Tällä lailla laaullansa
Lauloi kerran laajaleuka,
Suurisuinen pöyhisteli.
Mitä miehiä nimeltä,
Oliko Ruotsin rohkioita,
Vaiko Saksan sankareita,
Sit' en sano surmakseni.

Lauloi pieni lappalainen,
Hyräeli hyinen poika
Nuotiolle noustuansa
Hangen kylmästä kylestä.

»Mitäs laulat lappalainen,
Poika hyinen hykertelet?» --
»Laulelenpa lystikseni,
Omaks hyväksi hykerrän;
Niinp' on minun mielestäni,
Ett' on lintu leivonenkin,
Vaikk'ei huua huuhkajana,
Eikä karju kaakkurina!»




ABRAHAM POPPIUS.


Syntyi Juvan pitäjässä Savossa 30/10 1793, tuli 1813 Turun yliopistoon
ja harjoitti v:sta 1817 opintoja myöskin Upsalassa, V. 1823 papiksi
vihittynä, tuli hän 1833 Juvan kappalaiseksi, jossa pysyi kuolemaansa
asti 10/4 1866. Poppiusella oli oikea runon henki ja hänen runoelmansa
ovat kaikki sujuvia ja kauniita. Niitä on useampia painettu Arvidssonin
toimittamaan »Oskyldigt Ingenting» v. 1821 ja Krohnin kokoamina Koitar
albumin I vihossa.



PERHOSEN SYNTY.

(Katolilaisen tarinan mukaan.)

Neitsyt Maria emonen
Kerran käyskeli kesällä
Niitun nurmella ihanan;
Kävi tuulta tuntemassa,
Ilmoja ihailemassa,
Pienen poikansa keralla.
Viimein lehdossa levähti,
Pimennossa pihlajaisen,
Tuomen kukkivan kuvassa.

Poika pienoinen sylihin
Kultakukkia kuletti,
Sitoi niistä seppeleisen,
Kruunun ruusuista rakensi,
Sillä solmesi somasti
Äitin päätä päärlytöintä,
Kulmia kullattomia.

Mutta muistipa Maria,
Emo kaunis ennustuksen.
Koska siunaten Simeon,
Sylin pienoista pidellen,
Oli julki julistanut:
»Sinun sielusi lävitse
Pitää kerran miekan käymän
Tämän tähden lapsukaisen».

Silmistä sinertävistä
Siitä kyynelet sirahti.
Mutta poikanen poloista
Maammon maallista sydäntä,
Käsin kaulahan karaten,
Lohdutteli lempeästi.

Äsken tuosta äiti tunsi
Itse taivasten isännän
Asuskelevan alaalla,
Köyhän syntisen sevässä.
Maitten, merten kauhistukset
Katosivat kaikkinensa,
Taivas täytti yksinänsä
Äitin synkeän sydämmen.

Suru suli silmäsistä
Kiehuviksi kyyneliksi,
Kyynelkarpaleet tipahti
Nurmikolle nukkaiselle.

Henki heinihin heräsi,
Sydän syttyi kukkasihin;
Perhosina pienoisina,
Sinervinä, siintävinä,
Kirjavina, kiiltävinä
Lehahtivat lentämähän,
Kiertäin päätä päärlytöin.



KUKKASEN TAIVAS.

Oli se kaipo kukkasella
          Kaunoisella,
Vaippakorvalla valitus:
Ett'ei häntä lentäväksi
          Luoja luonut,
Eikä suonut soittajaksi,
Ett'ei kieltä kimalaisen
          Kukka saanut,
Jolla maistaisi mesiä,
Että itse iloitsisi,
          Imeksisi
Hyvän henkensä himoja.
Vaanp' on Luoja lausununna,
          Luotuansa,
Kukan korvahan korean:
»Kun sun neitonen näkevi,
          Ihanainen,
Sulhaselleen säilyväinen,
Niin sen silkkisiivillänsä,
          Sinisilmän,
Näet lentävän lähelle;
Eipä lintu lentäväinen
          Liukkahampi,
Kuin se neito nurmen päällä;
Eipä perhonen pikemmin
          Pakeneva,
Kuin se tyttö on tuleva;
Eipä lumi varvikossa
          Valkoisempi,
Kuin sen käsi kaunokainen.
Niinpä tulet tyvestäsi
          Taitetuksi,
Nouset neitosen nisille,
Eipä taivas täydellinen
          Täytelämpi
Nuoren rintoja Rikiinan,
Eipä mesi mehiläisen
          Mehuisempi,
Kuin on huulet Hilturilla.»



LAULUNI.

Koska paisuin partasuuksi,
Ukko-huonoksi hupenin,
Pitäis laata laulamasta,
Pitäis hennoa heretä
Työstä jonkin joutavasta,
Jota inhoovat isännät,
Kun ei tuota kukkaroihin
Kultia, ei kunniata.

Moni saattavi sanoa:
»Olis todella tosia,
Olis tarvis tarkempia
Kaiken kansamme hyväksi
Suomessamme suudatella,
Toimen miehen toimitella,
Kuin on runoille ruveta,
Viipyä virren teossa.
Se on työksi tyhmempiä,
Miehellen mitättömämpi.

Vaikk' on vaimoista valitus:
Heill' on turhuutta tuhannen
Työn ja vaivan vaativata,
Päässänsä ja päärlyissänsä,
Hiuksissansa, hiipoissansa,
Helmissänsä, helmoissansa. --
Onpa niist' etu enempi,
Kuin on laulun laadinnasta».

Mitä mä poloinen poika
Siihen virkan silmitönnä,
Sokeana sopestani?
Ken ei muuksi kelvannunna,
Se on Luojansa luvalla
Tullut sirkaksi tupahan,
Savuisehen saunasehen.
Niinpä mielisin minäkin
Sirkan lailla lauleskella
Pimeästä piilostani,
Jos sä, Suomeni, suvaitset,
Sirkan tahtoisit tapaista.



PUNNITTU AMOR.

»Miten painat, kunnar,
Jonka tuskin voitan?
Tules tänne, koitan,
Kosk' on tässä puntar»,
Lausui neito muinen,
Lieto, naurusuinen.

Vaakapuulle laittoi
Afroditen lapsen;
Palmikosta hapsen
Vastapainoks taittoi.
Hapsi maahan sousi,
Amor ylös nousi.

»Raskaspa kuin lammas
Onpi hivus mulla!
Miss' on paino sulla,
Pikku irvihammas?
Eikö voima aina
Väkevässä paina?»

Tyhjän' olla antoi
Toisen vaakalaudan;
Joss' ol' Amor, kauvan
Sitä ilma kantoi.
Hän lens' päälle ilman,
Käänsi neidon silmän.

Neito päätä viskoo,
Ihmetellen: »kas, kas!
Rinnass' aika raskas!
Sua, sisalisko,
Kuka taiskaan luulta
Keveämmäks tuulta?»

Vielä koitti kerran
Sinisiiven kanssa;
Perhoi painollansa
Voitti pienen herjan!
Hän liekkui vaakapuulla,
Nauroi, sormi suulla.



VALISTUKSEN VAIKUTUS.

»Nyt on taas vaikutus valistuksen
Nimiä muuttanut mestaritten,
Luoposen ja Reijosen.
Oletko sen kuullut?» -- »En!
Kummanko Luoposen? Sepänkö, vai
Sen, joka kanttorin Annikan nai?» --
»Niin, sen Niilon.» -- »Niilon? ai!
Minkä nimen Niilo sai?» --
»Koska Annin arvo vaati
Sukunimen suuremman,
Niin hän Niilollensa laati
Nimen: Niklas Luuverman.
Hän, näät, oli vannonunna:
'Menen mar' monasteriin,
Itken ikäni kuin nunna,
Jos et nimees muuta niin.' --
Kun nim' oli muutettuna,
Piti Anni kihlat kiin'.» --
»Luuverman vainen? no viepä nyt hiis!
Söikö jo mieheltä mielenkin riis?
Opiss' oli vuotta viis
Nahkansa jo heittää siis!
Reijo on taas jos ma arvata saan,
Maltas -- mä arvelen pikkuisen vaan,
Reijeliin vai Reijolaan?» --
»Eipä niistä kumpikaan.
Reijo oli ensin Grelsi,
Siitä käänsi sitten Slerg;
Vaan nyt hälle päähän lensi
Ollaksensa Retkunberg.
Hän on nyt mestar Retkunberg.»
-- Ken ei juur kuin ojapajut
Paisuisi ja paljon vois,
Jos ne maatiaiset hajut
Saisi sarastansa pois,
Jott'ei perkeleenkään ajut
Keksis, kusta suku ois.




EERIKKI TICKLÉN.


Eerikki Ticklén, ylempänä mainitun Pietari T:n veli, syntyi 1794
Pyhäjärvellä, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1815, vihittiin papiksi 1817
ja tuli kappalaiseksi Kärsämäelle 1824, mutta kuoli jo 1827. Hänen
sepittämänsä _Neidon valitus_ on kauniimpia suomalaisia runoja.



NEIDON VALITUS.

Eipä mene mielestäni,
Eikä muistosta murene
Armias, ihana aika,
Jona lasna lauleskelin,
Pikku piikana visersin
Ilolla ihanan linnun,
Leipojaisen leikitsevän
Tuolla pilvien povilla
Vapahana, vaivatonna.

Vapaa vaivoista syämmen
Tuuin ennen tuulen lailla,
Kiiätin kipunan lailla,
Lensin lehtenä lehossa,
Perhosena pyörtänöillä;
Mehun maistelin makean
Kukan kultaisen kupista,
Hopealta hohtavasta.
Murenille muukalaisna
Ilona istuin aholla,
Mehumiellä mättähällä,
Istuin kukkana keolla,
Lempeästi leikitellen
Suloisten sisarten kanssa,
Tyvenesti tuuitettu
Tuulen hengeltä tulevan
Metisestä manteresta.

Levon kuvana levolla
Nukuin nurmilinnun lailla,
Rauha rakkahin rakensi
Sijan sivuuni suloisen,
Eikä untani uhannut
Vaivalla valkenevaisen
Päivän, pahoilla suruilla
Syäntä nyt suitsuttavan.

Mikä nyt juoksi mieleheni?
Mikä aivooni osasi
Aivan ankara ajatus?
Mikä syttyi syämmeeni
Tuli ennen tuntematon,
Kun ma vuotta viisitoista
Olin jättänyt jälelle?
Nousi nousulla nisäni,
Suitsu outo syämmeeni,
Huoli uusi huivin alle
Pullistuvahan povehen.
Niin on tukala tuvassa,
Mieli raskas manteressa,
Ei ole lehossa lepoa,
Eikä onni oksapuitten
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni,
Vaiva herättää valolle,
Uuen päivän paistehelle.
Tuolla sytevi syämmen
Peitetyissä pohjukoissa
Tuli toivon tuntematon,
Tuli outo ja tukala,
Jot' en saata sammutella,
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat
Yksinäni ollessani,
Tuonne aivoni ajatus,
Tuonne suosio syämmen
Toivon polvuille pimeän,
Ahtahille aavistusten,
Syämmelleni suruisten,
Syämmelleni suloisten.




KAARLO AKSELI GOTTLUND.


Syntyi Ruotsinpyhtäällä 24/2 1796, tuli ylioppilaaksi Turkuun 1814 ja
Upsalaan 1816, nimitettiin 1839 Suomen kielen lehtoriksi Helsingin
yliopistoon ja kuoli 20/4 1875. Gottlund ei ole yhtä merkillinen
runoniekkana, vaikka hän onkin kirjoittanut niitä paljon, kuin muuten
suomalaisuuden tienraivaajana; sievimpiä ovat 1831 Otavassa painetut
_Paimenlaulut_.



KEDOLLA.

    Kosket pauhaavat,
  Linnut laulavat
Kauniilla äänellä keväillä;
  Kaikk' on soreat,
  Kaikki koreat,
Kaunis on kedoilla kävellä.
  Lähteet läikkyvät,
  Lehdet leikkivät,
Kukin on iloinen itsestään.
  Kukat kullassa,
  Madot mullassa
Tuntevat tulen jo sisästään.

    Tulkaa, veikkoset!
  Suomen neitoset
Kauniiksi päätäns' jo koristaa,
  Kukkaissangoilla,
  Ruusupannoilla
Tahtovat teidätkin kaunistaa.
  Kukat väilyvät,
  Helmet häilyvät
Heidän kauniilla kauloillaan;
  Tyttöin parvessa
  Soitan sarvessa,
Aloitan päiväni lauluilla.



KAIPAUS.

(Paimenlaulu, lyhennetty.)

    Missä lienee
  Neitoseni,
Tyttö rukka, kaunoiseni!
  Kun ei kuulla
  Lehmän luulla
Tuolla pullittavan suolla!
  Kuule kultain,
  Kun ma huudan,
Tyttö rukka, kaunis tyttö!
  Mielen hauto,
  Mielen kautto,
Mielen vietto, nuori neito!

    Etkös enää
  Tule tänne,
Sinun poikas poveen lennä?
  Muistan äsken
  Kahdenkesken
Kuin istuimme kukkain keskell'
  Neitoseni
  Sylissäni
Pitelin, ja vieressäni;
  Kuiskuttelin,
  Muiskuttelin,
Muinoisia muistuttelin.

    Pientarilla
  Pienoisilla
Usein oltiin leikkisillä;
  Lepikossa,
  Lehdikossa
Usein käytiin karpalossa.
  Talvisella
  Tanterella
Lennätimme hevosella,
  Mäkilöillä
  Rekilöillä
Sekä päivill' että öillä.

    Aiat muuttuu,
  Päivät puuttuu,
Miehen mieli yksin juuttuu.
  Nyt ma laitan
  Laivat, taitan
Rosohonkia salossa;
  Nyt mä kaivan
  Suot, ja raivaan
Rumamurtoja palossa.
  Ruoat, leivät
  Mielein veivät, (ääni kaukana)
»Kahdet kuiten rakkaat jäivät».

    Mitä kuulen? (ääni)
  »Tulen, tulen!»
Täss' on taikaus mä luulen.
  Kuka siellä? -- (ääni lähempänä)
  »Vielä, vielä
Yksi ystävä on tiellä».
  Korvat että
  Silmät pettää,
Peloittaapi koko mehtä! --
  »Tuo on multa».
  Tuo on sulta! --
»Poika rukka!» -- Tyttö kulta!



NAINEN.

(Mukaelma.)

Härätpä saivat sarvet,
Hevoset kavionsa,
Jänikset jalkain juoksun,
Ja jalopeurat hampaat,
Ja kalat uimaneuvot,
Ja linnut lentokeinot,
Ja miehet saivat mielen.
Noh, jäikö vaimot ilman?
He saivat kauneuden.
Kaikk' kilvet kiskaiseepi,
Kaikk' keihäät keikuttaapi,
Tulen, teräksen voittaa
He kauneudellansa.




ELIAS LÖNNROT.


Syntyi 9/4 1802 Sammatin kappelissa Uudellamaalla, missä isänsä oli
kylän räätäli. Tuli Turun yliopistoon 1822, filosofian kandidaatiksi
1827, piirilääkäriksi Kajaaniin 1832, Suomen kielen professoriksi 1853,
kuoli 19/3 1884. _Kalevalan_ (1835 ja 1849), _Kantelettaren_ (1840) ja
_Loitsurunojen_ (1880) kokoonpaniana on Lönnrot ansainnut Suomen kansan
ikuisen kiitollisuuden. Sitä paitsi on hän kirjoittanut _Virsikirjan_
(1872) ja sepittänyt runoelmia, sekä omia että käännöksiä.



SUOMEN SYNTY.

Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa poikutteli,
Etsien elinsijoa,
Asuinmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilke'iltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lasna laaksoloissa
Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauhe'ita.
Ei löynnyt elinsijoa,
Asuinmaata armahinta,
Viikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahannäköiset:
»Ei siinä sijoa mulle,
Ei oloa onnellista».

Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle,
Siirtyi siitäki etemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät ihanat,
Saavutti sataiset järvet,
Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti,
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komeat,
Lehot, laaksot lempehimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevätkäkösen
Laulelevan laksomailla,
Kuni muinenki kotona,
Elomailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
»Tuotapa minäki toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumatä,
Hopean helähtämätä».

Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
»Lietkö suotu maa suloinen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Olet _suotu_ onnekseni,
Arvattu asuakseni;
Niin sun _Suomeksi_ nimitän,
_Suomen_ maaksi mainittelen».

Siitä sai nimensä Suomi,
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.

Vieläki kevätkäköset
Laulelevat laksomailla,
Yhet laksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa --
Jo on kauvanki Kaleva
Ollut poissa poikinensa.



LAULU ANAKREONIN TAPAAN.

Ei ruusustossa Inka
Havainnut mehiläistä;
Se piikillänsä pisti
Kätehen kaunoisehen.

Kun tunsi tuskan tuiman,
Jo juoksi joutumalla
Ja itkien emolle
Valitti vaivoansa:
»Jo taisi, äiti kulta,
Minusta mennä henki,
Kun Lemmon lentiäinen
Mua piikillänsä pisti
Pahasti sormen päähän.
En vaivainen varannut,
Kun lensi liehutellen,
Kukissa kuihkuroiden».

Sanoopi siihen äiti:
»Ei Lemmon lentiäiset
Sinua, tyttö raukka,
Kovasti kuolettane,
Kun vaan varoa voisit,
Ett'eivät haavoittaisi
Sydäntäsi sinulta
Nuo lemmen lentiäiset».




KALLIO.

(Samuli Kustavi Bergh.)


Oulussa syntynyt 2/12 1803, tuli Kallio v. 1822 Turkuun ylioppilaaksi
ja suoritti Helsingissä 1830 tuomaritutkinnon. Hänen toiveikas uransa
katkaistiin silmätaudin kautta, joka pian teki hänet aivan sokeaksi;
kuoli vasta 1853. Kallion harvat runoelmat (painetut Otavan toisessa
osassa v. 1832 ja Oulun Viikkosanomissa) ovat helmiä Suomen runottaren
otsanauhassa.



SOIDIN.

Vaeltaissa vainiolla
Kuulin Annin laulavan,
Kuulin kuusten takalolla,
Kallioinkin kaikuvan:
Tuulan, tuulan, tee.

Suositellen mehumiellä
Annin kumppaniks ma jäin,
Sanoen: »kah, laula vielä!»
Ja se armas lauloi näin:
Tuulan, tuulan, tee.

Niin hän lauloi hymyhuulin,
Sulosilmin, simasuin,
Hiljaa hengiten ma kuulin,
Mutt' en muista muuta kuin:
Tuulan, tuulan, tee.

Taivas leimahti ja loisti,
Kun hän istui vieressäin;
»Suudellaanko?» -- »Toisti, toisti!»
Lausui hän ja lauloi näin:
Tuulan, tuulan, tee.

Solui päivä; iltatorven
Liekö kuullut kutsuneen,
Kun nyt lähti poikki korven --
Totta muille lauleleen:
Tuulan, tuulan, tee.

Vapaus on rinnastani,
Riemu, rauha rientänyt;
Yöt ja päivät korvissani
Sama soipi ääni nyt:
Tuulan, tuulan, tee.



HUOLISSAAN RUNOILEVA.

Pois meni merehen
Poies kultaisna keränä
Läntisille lainehille;
Meni kevät, meni kesä
Kukkinensa, kultinensa,
Lähti linnutkin minulta
Muille maille laulamahan;
Jo menivät -- -- -- -- --
-- -- -- Jo tulivat,
Kaikki tulivat takaisin;
Tulipa ko'ilta ilman
Päivä kahta kaunihimpi,
Tuli kevät, tuli kesä,
Tulivat iloiset linnut,
Tuli kultaiset kukatki,
Ei tule syän-alani,
Ei ikänä, eläissäni
Tule mieli miekkoiseni,
Toivottavani takaisin.

Veli kulta, veikko kulta,
Älä nuhtele minua,
Jos ma sentähen murehin
Tahi ryhtynen runoille.



OMA MAA.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois.
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot,
Poiat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa!



MILLOIN MUISTELET MINUA.

Sua muistan ensimäisen
Leivon lystin laulellessa
Hattaroissa häilyvissä;
Muistan myöski kukkahaisen
Päätöstänsä pilkistäissä
Lähtehessä läikkyvässä. --
Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan, kaunokaista,
Suven armahan ajalla,
Kun ei öillä sammu päivä;
Muistan käen kukkuessa,
Pikku linnun livertäissä
Laaksoloissa lehtevissä. --
Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan syksysäällä
Rajutuulten raivotessa,
Lehtein puista lentäessä;
Muistan koska kuutamolla
Kuvauupi taivo kirkas
Jäisen järven iljanteissa. --
Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan, koska korvet
Vaipan valkeaisen saavat
Talven tuiman joutuessa;
Muistan tähtein tuikkiessa,
Revontulten tuprutessa
Kuin jos taivas ois tulessa. --
Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan ajoin kaikin,
Päivän puoleen pyrkiessä,
Sekä maillen laskiessa;
Muistan hengiteltyäni,
Muistan täällä, muistan tuolla
Tähtitarhan tuolla puolla. --
Milloin muistelet minua, milloin?



KIILTOMATO.

(Mukaelma.)

Kiiltomato kukkasissa
Loisti hiljaisuudessaan,
Yli kedon tienohissa
Tietämätön loistostaan.

Suloisesti tätä tähti
Katsoi korkeudestaan;
Kätköstänsä käärme lähti
Myrkkyänsä valamaan.

Sääli madon surkeutta!
Miksi syyttä surmattiin? --
»Syyttä», sanoi käärme, »mutta
Miksikä se loisti niin!»



KULTAPERHOSET.

Tuli tuolta maista mesisistä
Korja parvi kultaperhosia.
Lennossansa päivän paistellessa
Tuonne tänne mesisissä maissa,
Havahitpa ahon vieruksella
Mehumättähällä kasvavaisen
Kevään lapsen, kukan kaunehimman.

Ihmetellen tämän ihanuutta
Laskeusi yksi lennostansa
Alas aamukasteen kyyneleihin;
Mielistyen kauniin kukan muotoon
Ystäväksi antausi hällen,
Lupasipa ikirakkautta.

Niinpä meni päivät parahimmat,
Niinpä armas aika helleyden.
Mutta mehun maun maistettua,
Nautittua hetket hellehimmät,
Lähti tämä korja herkkulintu
Taasen tuonne maihin mesisihin,
Toisten kultatovereinsa kanssa.
Siellä loisti monta muuta kukkaa,
Sinne houkuttelit kaunehimmat
Huolta hänen huikentelevaista.
Siellä lennossansa ympärinsä
Unhotti hän lemmen ensimäisen,
Oman onnettoman kukkasensa.
Tämä, lakastunut murehesta,
Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.




KONSTANTIN SCHRÖDER.


Syntyi Uukuniemellä 29/6 1808, tuli ylioppilaaksi 1826. V. 1834 hän
vihittiin papiksi ja nimitettiin 1837 kirkkoherraksi Valkeasaareen
Inkerinmaalla. Kuoli 1870. Hänen runoelmiansa löytyy painettuina
useissa eri sanomalehdissä.



VAIT!

Vait! Hän nukkuu. -- Hiljaan hento
Vyöryy tuolla tähtein lento.
Iltatuuli tuuvita,
Lumo-uniin uuvuta!
           Vait, vait, vait!

Vait! Hän nukkuu viihtynynnä. --
Ruusu kulta kiihtynynnä
Höystehajus hajota,
Vienoon sulos vajota!
           Vait, vait, vait!

Vait! Hän nukkuu, Hymmi hellä,
Ikävöitty ikuisella
Kaiholla. Oi, levossa
Nuku, rakas, rauhassa!
           Vait, vait, vait!



ILLALLA.

Tässä istun ihastunna
Tyynessä nyt tarhassani,
Hajuisesti henkäellen,
Ilmat hellii hekkumalla.

Näinhän äsken järvet, metsät
Kovan kuolon jähmehessä;
Rinnassani talven tuiskut,
Roudan kylmän, tylyn tunsin.

Katso! valkohelpeet hennot
Päähäni nyt putoavat;
Taasko tuli talven tuisku,
Lankeaako puusta lunta?

Eipä ole tuisku tuima,
Huomaitsen ma iloisena:
Hielimöitä hajuisia
Kevät sataa sylihini.

Lumous mi ihmeellinen!
Talvi koitui kukkasiksi,
Lumi muuttui hielimöiksi,
Sydän suli lempeiseksi.



ANTON ALFTHAN.

k. 1847.

Italian ihmemaassa,
Pisan kukkakalmistossa
Veres hauta havaitaan.
    Virkan vielä
    Kuka siellä
Nuorna nukkui Tuonelaan:

Suomalainen sulo, jalo,
Maallensa myös toivon valo,
Esikoinen isänsä,
    Ystävien,
    Omaisien
Ilo, onni äitinsä.

Isä kaipoon käärittynä,
Äitin sydän särettynä,
Siskoin silmät itkussa
    Erostansa;
    Kadostansa
Nuori Suomi surussa.

Hurskas henki! rauhaisassa
Sieluin sädesatamassa
Elä iät riemussa!
    Intos palo,
    Neros jalo
Loistaa lemmen muistossa!




JUHANA FREEDRIKKI GRANLUND.


Syntyi Porissa 6/9 1809 köyhissä oloissa ja lähetettiin pari vuotta
koulua käytyänsä Turkuun puotiin. Ahkeruudella ja kelvollisuudella
eteni hän kuitenkin paikasta paikkaan, kunnes v. 1856 oston kautta tuli
kirjapainon isännäksi. Granlund oli jo nuorena tunnettu pienien
laulujen ja runoelmien sepittäjäksi; useammat painatti hän
toimittamassaan _Vähäisessä laulukirjassa_. Kuoli 14/12 1874.



KEVÄT.

Touvon aika lähenee,
Kylmät hallat vähenee,
Päivä kirkkahasti
Paistaa, ihanasti
Korkealta
Taivahalta,
Siintävältä, loistavalta.
Virta vilpas vieriää,
Järven laine kieriää
Hiljallehen rantaan,
Pois katoopi santaan.
Koivut, haavat
Lehden saavat,
Tuomet, raidat kukoistavat.
Pensaat ja puut,
Niityt ja haat,
Laaksot ja muut
Ruohoiset maat
Kaunistuvat ihanaksi.
Saaret, mantereet,
Luodot, tantereet
Muuttui taas jo tuttavaksi.
Kukkula ja suo,
Kaikkityyni tuo
Hauskuutensa tullessaan.

Pienet linnut visertää,
Pyyt ne puissa viheltää,
Teiret kukertavat.
Kumppaninsa saavat
Pikkuisetkin
Lintusetkin,
Itse pienet perhosetkin.
Sorsat ruovistohon ui,
Kyttä maahan kumartui,
Rastas laulaa puussa.
Äijä lahden suussa
Ruuhessansa
Verkostansa
Päästeleepi saalistansa.
Tuohen ja muun
Astian tuo
Ympäri puun
Lapset ja juo
Mahlajaansa naureskellen.
Sitten lähdetään
Leikittelemään
Luikaten ja lauleskellen;
Kiekot kieppumaan,
Pallot paukkumaan
Mailallansa kukin lyö.

Paimentorvi paikoin soi,
Äijä laitumelta toi
Toukopellollensa
Pari-hevosensa.
Lapset kanssa
Lampaissansa
Soittelevat huilujansa.
Nuori kansa tuomistoon,
Maahan istui ruohistoon,
Naiset kukkasista
Kaikenmuotoisista
Vääntää vaulat,
Suuret paulat
Kaunistamaan päät ja kaulat.
Niin kevät tuo
Riemuja vaan,
Uudeksi luo
Luonnon ja maan
Hauskuudeksi sydämmelle.
Laihot toukokuun,
Kasvut maan ja puun
Muistuttavat ihmiselle
Uutta elantoo,
Uutta olentoo,
Uutta eloo elämään.



KOTOMAAMME.

Täällä, Pohjan tähden alla,
On nyt kotomaamme;
Mutta tähtein tuolla puolen
Toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella,
Aika lyhyt meillä,
Siellä elo loppumaton,
Niinkuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee ja
Itku silmän täyttää;
Siellä sydän iloitsevi,
Silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä jo
Sydän pieni lennä!
Siellä kun on kotomaani,
Sinne tahdon mennä.




EERIKKI ALEKSANTERI INGMAN.


Tämä innokas isänmaan ystävä oli syntynyt Lohtajalla 14/2 1810, tuli
ylioppilaaksi 1827, filosofian maisteriksi 1836 ja samana vuonna
lääketieteen kandidaatiksi. V. 1858 tuli hän lastentautien
professoriksi yliopistoon, mutta vaipui jo 14/5 1858 kuolemaan. Ingman
on kääntänyt _Anakreonin lauluja_ (1834) ja pari unkarilaista runoelmaa
sekä kirjoittanut alkuperäisen idyllin _Elias ja Anna_ (Mehiläisessä
1837).



ELIAS JA ANNA.

Ilmapa jäähtyi taas; laskein muka aurinko armas
Alkoi jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon,
Virvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin,
Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi,
Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään,
Luo lähteen ihanan. Tähän tultua istuivat kohta
Ruohollen; iloisestipa sirkat laulelivatten.
Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki
Lahjanneet, tuumaa pitivät, miten vietteä häitä.
Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin
Antanut ol' sekä myös uuden virs'kirjanki vielä,
Annapa hällen taas komean hatun ynnä ja paidan.
Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten.
Mutta jo poi'at muut sekä tyttäret a