The Project Gutenberg EBook of Ilman menestyksettä, by Charles Dickens and Wilkie Collins This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Ilman menestyksettä Joulukertomus Author: Charles Dickens and Wilkie Collins Translator: O. G. C. Release Date: November 27, 2006 [EBook #19934] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ILMAN MENESTYKSETTÄ *** Produced by Tapio Riikonen ILMAN MENESTYKSETTÄ Joulukertomus Kirj. CHARLES DICKENS ja WILKIE COLLINS Suomentanut [No Thoroughfare, 1867] O. G. C. G. L. Söderström, Porvoo, 1870. Vuosiluku on 1835, päivä on Marraskuun 30:nes. Pyhän Paavalinkirkon suuri kello Lontoossa näyttää 10:ttä tuntia illalla. Kaikki kaupungin pienemmät kirkonkellot jännittävät metallisia kurkkujansa. Muutamat alkavat nenäkkäästi ennen suuren tuomiokirkon raskasta kelloa; toiset alkavat hitaisesti, kolme, neljä, viisi lyömää sen jälkeen, mutta kaikki soveltuvat ne niin toisiinsa, että ilmaan jättävät helinän, ikäänkuin olisi siivillä varustettu Kronos isä itse, joka nielee omia sikiämiä, hirmuisella viikatteellansa tehnyt helähtävän iskun ilmaan, lentäessään kaupungin yli. Mutta mikä se on kello, joka lyöpi toisia hitaammasti, joka kaikuu niin paljon likempänä korvaa ja tänä iltana on niin suuresti jälessä, että kerkeää ainoastaan osaa ottaa jälki-kaikunaan? Se on Löytölastenhuoneen kello. Ennen aikaan otettiin löytölapset vastaan ilman minkäänlaisia tiedustelemisia portissa olevaan kätkyeesen; nyt vaaditaan sen sijaan kaikenlaisia tietoja lapsista ja ne otetaan vastaan ikäänkuin armosta; heidän äitiensä taas täytyy jättää kaikki vastainen vaariin ottaminen lapsistaan, niinkuin myös kaikki luonnolliset vaatimuksensa heitä kohtaan. Ilta on kaunis, ohuein pilvien läpi loistaa täysikuu. Päivä on ollut ihan toista luontoa, sillä kadut ovat mustat liasta ja mudasta, jonka tihiä sumu on tehnyt vielä sakeammaksi. Tuo hunnulla peitetty rouvasnainen, joka kävelee edes takaisin löytölasten huoneen takaportin edustalla, tarvitsee kyllä tänä iltana hyviä jalka-varustuksia. Hän kävelee levotonna edes takaisin, välttäen ajurien pysäyspaikkaa, ja seisahtuu usein suuren neliskulmaisen kartanonmuurin läntiseen päähän, kasvot porttia kohden. Mielensä näyttää levottomalta. Kirkas taivaankansi hänen päänsä ylitse kehoittaa häntä toivomaan, mutta likaantuneet kadunkivet allansa muistuttavat mailman vastuksista ja koetuksista. Niinkuin askeleensa alituisella ristin rastiin kävelemisellä olivat rakentaneet ikäänkuin sokkelon mutaan, niin olivat kentiesi hänen elämänsä jäljet ja vaiheet solmeuneet ikäänkuin monimutkaiseksi ja sekasortoiseksi verkoksi. Löytölastenhuoneen takaportti aukenee, ja nuori nainen tulee ulos. Rouvasnainen menee syrjään, huomaa että portti hiljaa suljetaan sisäpuolelta, ja alkaa seurata nuorta naista. Kaksi kolme katua on kuljettu äänetönnä, ennenkuin se, joka seuraa jäljestä, ojentaa kätensä ja koskee edelläkävijään. Nuori nainen pysähtyy ja kääntyy kummastellen. "Te koskitte minuun eilenkin illalla, mutta käännettyäni päätäni, ette tahtoneet puhua. Miksi seuraatte minua kuin äänetön haamu"? "Se ei ollut siitä syystä etten tahtonut puhua", -- vastasi rouvasnainen hiljaisella äänellä, -- "vaan siitä etten voinut, vaikka koetin puhua." "Noh! mitä tahdotte minulta? Olenko koskaan tehnyt teille mitään pahaa"? "Ette koskaan." "Tunnetteko minua?" "En." "Mitä te sitten tahdotte minulta? "Tässä paperissa löytyy kaksi guineeaa. Ottakaa vastaan tämä vähäpätöinen lahja, niin minä selvitän syyn!" Nuoren naisen kauniit ja rehelliset kasvot punastuivat ja hän vastasi: "Siinä suuressa laitoksessa, johon olen kuuluva, ei löydy yhtään täysi-ikäistä ihmistä eikä lastakaan, jolla ei ole hyvää sanaa Sallylle. Minä olen Sally. Pidettäisiinkö minua samassa armossa, jos minua voitaisiin lahjoa?" "Ajatukseni ei ole ollut teitä lahjoa; tahdoin vaan antaa teille pienen vähä-arvoisen palkinnon." Vakaasti, mutta ilman vihatta, painaa Sally tarjoovan käden kiinni ja lykkää sen syrjään. "Jos minä voin tehdä jotaan teidän edestä, jota en tahdo tehdä itse asian tähden, niin erehdytte suuresti, jos luulette minun tekevän sitä rahain tähden. Mitä te tahdotte?" "Olettehan yksi lastenhoitajista hospitaalissa; minä näin teidän tulevan sieltä sekä eilen että tänä iltana." "Niin olen. Minä olen Sally". "Teidän kasvoissa ilmoittaikse hellä kärsiväisyys, joka saattaa minun uskomaan, että pienet lapset teihin pian mielistyvät." "Se on, Jumala teitä siunatkoon, tosi." "Minä olen onneton äiti pienelle lapselle, joka nykyisin on tullut teidän hoidon alle. Minulla on rukous teille esiteltävänä." Kunnioittaen tätä luottamusta vieraan rouvan puolelta, joka nyt on laskenut huntunsa alas, vetää Sally, jonka koko olento on luonnollinen ja teeskentelemätön, sen jälleen eteen ja rupee itkemään. "Tahdotteko kuulla rukoukseni?" kysyy rouva hartaasti -- "ettehän tahdo tukkia korvianne särjetyn sydämmen tuskalliselta rukoukselta?" "O! Jumala, Jumala!" huokaa Sally. "Mitä saatan minä sanoa? mitä tehdä? Älkää puhuko rukouksista. Rukoukset kannetaan Jumalan eteen, joka on kaikkein isä, eikä lastenhoitajain ja niiden vertaisten eteen. Ja sitten, näetten, tulen minä vaan olemaan puolen vuotta enään palveluksessani, siksikuin toista nuorta naista keretään opettaa minun ammattiini. Sillä minä olen menevä naimisiin enkä olisi lähtenyt ulos ollenkaan tänä iltana, yhtä vähä kuin eilenkään, jos ei Dick -- se nuori mies, jolle rupean vaimoksi -- makaisi sairaana ja minä hänen äitinsä ja sisarensa apuna tahtoisi valvoa hänen tykönänsä." "Ah! hyvä, rakas Sally --" vaikertaa rouva ja tarttuu hänen hameesen -- "niin totta kuin teillä on se toivo, joka minulta on rauvennut; niin totta kuin teille aukenee sileä tie elämän läpi, joka minulle ei enää voi tapahtua; niin totta kuin voitte toivoa tulla kunnioitetuksi vaimoksi ja jaloksi äitiksi, niin totta kuin olette elävä, rakastava nainen, niin kuulkaa Jumalan tähden harras rukoukseni!" "Ah! Ah! Ah!" huokaa Sally suuressa tuskassa. "Mitä minä voin tehdä? Katsokaa kuinka käännätte omia sanojani minua vastaan! Minä kertoon teille, että olen aikeessa naida, ainoastaan selvittääkseni teille, että, jos tahtoisinkin, niin en voi teitä raukkaa auttaa, ja nyt saatatte minun uskomaan että se oli julmasti minulta tehty mennä naimiseen eikä teitä auttaa. Sanokaa, onko se kauniisti teiltä raiskalta tehty? "Kuulkaa minua, rakas Sally! Rukoilemiseni ei koske vastaista apua, vaan mitä jo on tapahtunut. Sen voitte täyttää kahdella sanalla." "Vai niin. Tämähän pahenee pahenemistaan," sanoi Sally. "Mistä minä tietäisin ne kaksi sanaa, joita tarkoitatte?" "Sen tiedätte. Mikä nimi on annettu minun lapsi raukalleni? En kysy enempätä. Olen lukenut lastenhuoneen asetukset ja tiedän, että hän on kastettu ja kirjoitettu kirjaan jollaan sukunimellä. Hän kastettiin viime maanantai iltana. Kuinka ovat häntä kutsuneet?" Ellei Sally olisi sitä estänyt, niin olisi rouva heittäynyt polvilleen hänen eteensä sen sivukadun syvään mutaan, jonne olivat eksyneet. Se oli väestä tyhjä, toisessa päässään suljettu kuja, joka vei Löytölastenhuoneen pimeähän puutarhaan. "Heittäkää! heittäkää! minun käy mieleksi ikäänkuin aikoisin tehdä jotaan hyvää. Antakaa! minä vielä katson teidän kauniita silmiä. Laskekaa molemmat kätenne minun käsiini ja luvatkaa sitten, ettette kysy enempää kuin ne kaksi sanaa." "Sen lupaan." "Ja ettette koskaan väärinkäytä niitä, jos minä sanon ne teille." "Ei koskaan! Ei loskaan." "Walter Wilding." Rouva painaa kasvonsa lastenhoitajan rintaan, vetää häntä syliinsä, lukee siunauksen ja sanoo: "Suudelkaa häntä minun puolestani" ja on samassa kadonnut. * * * * * Vuosiluku on 1847, päivä on ensimmäinen pyhä lokakuussa. Pyhän Paavalinkirkon suuri kello on puolivälissä 2. Tänä päivänä on Löytölastentuoneen kello yhdessä tuomiokirkon kellon kanssa. Jumalanpalvelus kappelissa on lopetettu, ja löytölapset syövät puolista. Tavallisuuden mukaan on paljon katselijoita atrioimisissa, kaksi tai kolme hallitusjäsentä, koko perheitä rahvaasta, pienempiä joukkoja sekä mies- että naispuolia ja yksityisiä henkiä eri kansaluokista. Kirkas syysaurinko loistaa raittiisti ja iloisesti saleihin ja raskaat ikkunat, joidenka kautta se paistaa, ynnä paneilatut seinät, joihin se heijasee, johdattavat mieleen Hogarthin mainioita tauluja. Tyttöin ja nuorempain lasten ruokasali näyttävät paraiten vetävän katselijoita luokseen. Siististi puetut vartiattaret kulkevat hiljaa järjestettyin pöytäin ympäri; katselijat kävelevät taikka seisahtavat mielensä mukiin, ja kuiskuttavatkin usein keskenänsä ja monet kasvoinmuodot herättävätkin syystä huomiota puoleensa. Muutamat katselijoista ovat alinomaisia vieraita täällä ja ovat saaneet tuttavia nuorisossa. He nojautuvat alas ja puhuvat pari sanaa nuoren tuttavansa kanssa. Jokaisella lapsella oli määrätty sijansa pöydässä. Vieraitten sydämellisyydelle ei suinkaan ole viaksi luettava, että näillä sijoilla tavallisesti nähdään hyvänsävyisiltä näyttäviä lapsia. Täänkaltaiset kohtaukset, ehkä kuin vähäpätöisiä, katkaisevat miellyttävällä tavalla pitkien laveain salien ja siellä järjestettyin ruokapöytäin ikävää yksimuotoisuutta. Läsnäolijain joukossa on eräs huntuun puettu rouva ilman kumppalitta. Näyttää kuin uteliaisuus ja sattumus ensi kerran olisi vienyt hänen tänne. Hän näyttää hämmästyneeltä ja kävellessään pitkin pöytärivejä ovat askeleensa viivytteleväiset ja käytöksensä ujo. Viimein hän tulee poikalasten ruokasaliin, jossa ei näe yhtään vierastajaa, kun aukasee oven. Mutta juuri oven vieressä seisoo sattumalta vanha, vartioitseva nainen, jonkunmoinen emännöitsiä, jolle rouva tekee muutamia yksinkertaisia kysymyksiä: kuinka monta poikalasta siellä on; millä ijällä ne tavallisesti päästetään ulos mailmaan: näyttävätkö ne usein halua päästä merelle j.n.e. Näin hän jatkaa yhä alenevalla äänellä, kunnes viimein kysyy: "Kuka näistä on Walter Wilding?" Ämmä pudistaa päätänsä. Se on vastoin asetuksia. "Tiedättekö kuka on Walter Wilding?" Vartiatar tuntee kuinka terävästi rouvan silmät tutkivat hänen kasvoja ja laskee silmänsä laattiaan, jotteivät mitään ilmoittaisi kääntymisellä ehkä oikealle kohdalle. "Tiedän kyllä, mutta minulla ei ole oikeutta ilmoittaa mitään nimeä vieraille." "Noh hyvä! Sitten hän voitte häntä osoittaa ilman mitään puhumatta." Rouvan käsi lähenee hiljaa vartiatarta. Viipymys ja äänettömyys. "Minä menen ympäri pöytiä --" sanoo vartiatar nähtävästi ilman rouvaa puhuttelematta. "Seuratkaa minua silmillänne. Se poika, jonka tykönä seison ja jota puhuttelen, ei ole se, jota kysytte, vaan se, jota kosken, se on Walter Wilding. Älkää enää puhutelko minua ja menkää vähän syrjään." Sukkelasti seuraten viittausta, rouva menee edemmäksi saliin ja katselee ympärillensä. Heti sen jälkeen vartiatar menee arvelevaisesti alas pitkin pöytien ulkopuolta, vasemmalle, läpi koko rivin, kääntyy takaisin ja menee pitkin sisäpuolta. Salaa iskien rouvalle silmää hän nojautuu alas, kallistuen eteenpäin ja puhuu. Se poika, jota hän puhuttelee, nostaa päätänsä ja vastaa. Kuunnellen mitä poika vastaa, hän panee hellämielisesti ja luonteasti kätensä sen pojan olkapäälle, joka istuu vieressä oikealla puolella, ja että tämä tekemänsä tulisi selvästi näkymään, taputtelee hän häntä pari kertaa ennenkuin lähtee. Sitten hän kävelee vielä kerran ympäri pöytiä, ilman muihin koskematta, ja menee ulos toisessa päässä suurta salia olevasta ovesta. Atria on lopetettu, ja rouva menee myös alas pitkin pöytäin ulkosivua, alkaen vasemmalta ja pitkin koko riviä, kääntyy ja tulee takasin pitkin sisäpuolta. Onneksi hänelle on sillä aikaa useampia vieraita tullut saliin, seisoen siellä täällä erillään. Hän lykkää huntunsa syrjään, seisahtuu pojan viereen, jota oli vartiatar taputellut ja kysyy häneltä kuinka vanha hän on. "Kolmannella toista" -- vastaa poika, katsoen kysyjätä kirkkailla silmillä. "Oletko terve ja tytyväinen täällä?" "Olen." "Saatko sinä ottaa vastaan tämän konfektin minulta?" "Saan, jos tahdotte olla niin hyvä ja antaa sen." Nojauten tätä toimitusta varten alas, koskee rouva otsallaan ja hivuksillaan pojan kasvoja, ja peittäyten jällensä huntuunsa menee hän ulos ovesta taaksensa katsomatta. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Esirippu nousee. City nimiseen osaan Lontoon kaupunkia erääsen kartanoon, jolta puuttui ulosmentävää sekä vaunuille että jalkamiehille ja joka oli jyrkän, liukkaan, ja monimutkaisen kadun varrella, mikä katu yhdistää Tower-Street- ja Middlesex-puolet Themsiä, oli suuri viininkauppahuone Wilding & C:o asettanut toimitus-konttorinsa. Ikäänkuin leikillä tunnustaakseen tämän sisällepääsyn vaikeata laatua, kantoi likimmäinen paikka, josta pääsi joen yli, (jos muuten kukaan ilkeän hajun tähden tunsi halua siihen) nimen Kaulantaittaja-porras, niinkuin kartano itse vanhoina aikoina aivan osoittavaisesti oli kutsuttu "Raajarikko-loukoksi." Moniaita vuosia ennen 1861 olivat jo ihmiset herjenneet kulkemasta joen poikki "Kaulantaittaja-portaan" luota ja lautturit laskemasta maalle sen tienoille. Pieni livakka katukivitys oli pitkällisellä itsensä-kieltämisellä painunut jokeen, ja pari kolme katkennutta vaajaa ynnä ruostunut rautainen kiinnitysrengas, oli kaikki mitä enään jälellä oli kadonneista "Kaulantaittaja"-laitoksista; sillä tosin sattui joskus sysillä lastattu lossivene sinne eksymään ja muutamat ahkerat niinkuin mudasta syntyneet sydenvetäjät sinne ilmautumaan jättäen lastinsa ympäristölle, jälleen lykäten ulos rannasta ja kadoten; mutta enimmästipä koko liikenne Kaulantaittaja-portaan ympärillä oli siinä, että kuljetettiin edes takaisin täysinäisiä tai tyhjiä vateja ja pulloja viinikauppiasten Wilding & C:o kellareista. Mutta tämäkin toimitus tapahtui sattumaisilta ja useimmiten tuli tuo likainen irstas joki-luuska pyörähtäen ihan yksin ja nuoli sivumennessä ruostunutta rautarengasta portaassa, ikään kuin olisi kuullut puhuttavan Dogista ja Adrian merestä ja tahtoisi mennä naimisiin hänen korkean vapaa-sukuisuutensa Lord-mayorin kanssa, joka valvoo tätä siivottomuutta. Muutamia satoja askeleita oikealle kädelle vastapäätä olevalla mäellä (kun, näet, tätä lähestyi Kaulantaittaja-portaan rinteen puolelta) oli Raajarikko-loukko. Siellä oli tuossa Raajarikko-loukossa pumppu, siellä kasvoi Raajarikko-loukossa myöskin yksi puu, ja koko Raajarikko-loukko oli Wildingin & C:on oma, noiden viinikauppiasten, joittenka kellarit olivat kaivetut sen alle, ja joitten huvila tahi asumahuone kohosi ilmaan sen ylitse. Siihen aikaan kuin kauppiaita asui Cityssä oli se todella ollutkin huvilana, jota vielä osoitti muun muassa tuo komea, ilman mitään näkyvää tukea oven yli oleva katos, joka oli ikään kuin taivas vanhanaikuisen saarnastuolin yli. Tätä paitse oli sillä useampia pitkiä ja kaitaisia viivannäköisiä ikkunoita, jotka olivat niin järjestetyt vakaisen tiilirakennuksen pitkäpuoleen, että tekivät sen oikein suhtasopuisesti rumaksi. Katon päälle oli lisäksi vielä rakennettu kupooli kelloneen. "Kun viidenkolmatta vuotias mies voipi panna hattunsa päähän ja sanoa: Tämä hattu on koko tämän omaisuuden omistajan oma hattu, niin luulen, herra Bintrey, että hän, lörpättäjänä olematta, voi saada luvan olla sydämmellisesti kiitollinen. En tiedä miten teistä näyttää, vaan minusta se niin näyttää." Näin lausui herra Walter Wilding asianajajallensa omassa konttorissaan, ja antaaksensa työn seurata lausetta, otti hän hattunsa alas naulasta ja painoi sen päähänsä. Sitten hän ripusti sen jälleen seinälle, jottei rikkoisi luonnossansa olevaa ujoutta vastaan. Herra Walter Wilding oli rehellinen ja suora mies, eikä näyttänyt paljon kokeneensa mailmaa. Ihonsa oli erinomaisen punainen ja valkea, ja ruumiinsa, vaikka muuten kaunis varreltansa, liiaksi paksu ja raskas niin nuorelle miehelle; tukkansa oli pitkä, ruskea ja kiherä, ja kirkkaista sinisistä silmistään kieli hyväntahtoisuus ja leppeys. Sitä paitsi hän oli hyvin halukas puhumaan, mutta puheliaisuutensa oli tyytyväisyyden ja kiitollisuuden väkinäinen seuraus. Herra Bintrey sitä vastaan oli varovainen mies väijyvillä silmillä; suurella, kallellansa olevalla kaljupäällä, joka hiljaa mutta sydämmen pohjasta nauroi hänen mielestään naurettavaa puheen, käden tahi sydämmen liiallista avoisuutta. "Jaa" -- sanoi herra Bintrey -- "jaa ha! ha! ha!" Kirjoituspöydällä seisoi karafiini, kaksi viinilasia ja kori pieniä korppuja. "Maistuuko teille tämä viiden ja neljänkymmenen vuoden vanha portviini?" kysyi Wilding. "Niin josko maistuu" -- sanoi Bintrey --. "Joo! kyllähän se!" "Se onkin parahasta päästä meidän paraammassa kellarissa, jossa pidämme viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniämme." "Tuhannen kiitosta, herra", sanoi Bintrey -- "tämä on erinomaisen hyvää." Nostaen lasipikaria päivää vasten ja antaen sille hellän silmäyksen, nauroi hän taas itsekseen hullutukselle tarjota niin hyvää portviiniä. "Ja nyt" -- sanoi Wilding lapsellisella ilolla kuin sai puhua asioistaan -- "luulen meillä olevan kaikki järjestettynä, herra Bintrey." "Kaikki järjestettynä" -- sanoi Bintrey. "Kumppani saatu kauppa-nimeemme --" "Kumppani saatu kauppa-nimeen" -- sanoi Bintrey -- "Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä --" "Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä", sanoi Bintrey. "Tarjoutuminen tapahtuu Raajarikko-loukossa, suuri Tower-Streetin katu, kymmenestä kahteentoista -- nimittäin huomenna." "Toimitukset rakkaan äiti vainajani jälkeen lopetetut." "Lopetetut" -- sanoi Bintrey. "Ja kaikki kulut maksettu." "Maksettu" -- virkkoi Bintrey irvistellen, "luultavasti sille että oli maksettu ilman mitään vastaanpanemista. "Minä tulen aina vielä liikutetuksi, herra Bintrey, kun muistelen hellää äitivainajaani" -- sanoi herra Wilding ja kyyneleet nousi hänen silmiinsä, joita hän pyhki nenäliinallaan. "Tiedätte kuinka syvästi minä häntä rakastin, ja niinkuin hänen neuvonantajansa lakiasioissa tiedätte myös kuinka hellästi hän rakasti minua. Kuin äiti ja lapsi me rakastimme toisiamme eikä silmänräpäyksenkään tyytymättömyyttä tahi riitaa ollut meidän keskenämme aina siitä ajasta asti kuin hän otti minua huostaansa -- kolmetoista vuotta yhteensä! ja viimeisinä kahdeksana vuonna olin minä hänen salaa tunnustettu lapsi! Te tunnette elämänkertomukseni, herra Bintrey; ei tunne sitä kukaan tarkemmin kuin te." Herra Wilding huokasi näin lausuessaan ja pyhki silmiään, koittamattakaan sitä salata. Herra Bintrey lakki vaan tuota nauruttavaa portviiniänsä, ja sanoi, annettuaan sen pyöriä hetken suussa: "Minä tunnen sen jutun." "Rakas äiti vainajani, herra Bintrey," -- pitkitti viininkauppias -- "oli tullut häpiällisesti petetyksi ja oli paljon kärsinyt; mutta tässä aineessa oli äiti vainajani huulet aina lukitut. Keneltä ja millä lailla hän petettiin, tietää ainoastaan taivas; kallis äiti vainaja ei ilmi antanut pettäjätään." "Hän oli tehnyt sen päätöksen," sanoi Bintrey, antaen taas viinin pyöriä suussaan, "ja osasi olla vaiti." Lystillinen silmään-isku lisäsi melkoisen selvästi. "Pirun paljoa paremmin kuin te koskaan tulette osaamaan." "Kunnioita isääs ja äitiäs, että kauvan eläisit maan päällä" -- sanoi Wilding huo'aten lausuessansa tätä Jumalan käskysanaa "Ollessani löytölastenhuoneessa en voinut ymmärtää miten noudattaisin tätä käskyä ja pelkäsin aina eläväni ainoastaan lyhyen ajan mailmassa, mutta myöhemmin tulin minä kunnioittamaan ja rakastamaan äitiäni syvästi ja hellästi, niinkuin minä vieläkin kunnioitan ja rakastan hänen muistiansa. Seitsemän onnellista vuotta sitten" -- jatkoi Wilding samalla viattomalla supistuneella äänellä ja samoilla vilpittömillä kyyneleillä -- "lähetti äitini minua oppiin Pebblenpojan & Veljenpojan luoksi, jotka olivat edelliseni tässä kaupassa, niinkuin myös lempeä huolensa toimitti, että minua kirjoitettiin jäseneksi viinikauppias-ammattiin ynnä -- ynnä -- kaikkia, mitä hellä äiti tiesi parasta olevan. Päästyäni lailliseen ikään, lahjoitti hän minulle sen osan tässä kauppatoimessa, jonka hän oli perinyt, osti rahoillaan ulos kauppa-yhtiöstä herrat Pebblenpoika & Veljenpoika ja asetti sen sijaan herrat Wilding & C:o ja määräsi testamentissaan minun ainoaksi perilliseksi kaikkeen, mitä hänellä oli, paitse tuohon murhesormukseen, jonka te kannatte sormessanne. Ja nyt, herra Bintrey," lisäsi hän ja liikutetut tunteensa puhkesivat jälleen kyyneliin, "nyt hän on poissa. Vähän yli puolen vuotta sitten tuli hän tänne ulos, nähdäksensä omilla silmillä kirjoitettuna portin yli: 'Wilding, & C:o Viininkauppiaat'." "Surullista, mutta yhteinen kohtalo" -- virkkoi Bintrey. "Varhain tahi myöhään täytyy meidän kaikkien lähteä." Ja mielihyvää osoittavaisena huokauksena lähetti hän tuota viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniä kaikkein viinien yhteistä tietä. "Jos en nyt" -- jatkoi Wilding, pistäen nenäliinan lakkariin, ja pyhkien silmiä kädellä -- "voikkaan enää näyttää kuinka korkiasti kunnioitin ja rakastin kallista äitiäni, johon sydämmeni tunsi itsensä vedetyksi niin selittämättömällä lailla, silloin kuin hän ensikerran vieraana puhutteli minua, istuessani pyhäpäivällispöydässä, niin voin kuitenkin näyttää, etten häpee oltuani löytölapsi, ja että minä, joka en itse ole tietänyt kuka isäni oli, tahdon olla sitä kaikille alamaisilleni. Sentähden" -- jatkoi Wilding, jonka sydän puhuessaan joutui aivan lämpimäksi -- "sentähden haluan minä taitavan emännöitsiän, joka ymmärtää hoitaa Wilding & C:on, Viinikauppiasten, taloutta tässä Raajarikko-loukossa, jotta jälleen osaksikaan voisin saada toimeen vanhan välin isännän ja palvelijan välillä, sen nimittäin että joka päivä saada istua pöydän päässä, jonka ääressä väkeni atrioitsee, syödä samasta vadista ja juoda samasta maljasta, ja että kaikki minun palveluksessa olevaiset saattaisit asua saman katoa alla minun kanssa ja me kaikki yhdessä -- -- -- suokaa anteeksi, herra Bintrey, mutta tuo vanha vikani, korvain humiseminen on taas äkkiarvaamatta karannut päälleni, ja olisin teille kiitollinen jos taluttaisitte minua pihalle." Pelästyksissään siitä kun näki, miten äkkiä veri nousi luottilaansa päähän, talutti herra Bintrey häntä viipymättä pihalle, joka olikin aivan helposti tehty, koska konttori, jossa olivat keskustelleet, oli pihapuolelle päin. Siellä alkoi nyt asianajaja luottilaansa viittauksesta kaikin voimin pumpata ja luottilas pesi molemmilla käsillä päätä ja kasvoja, ottipa vieläkin oivallisen kulauksen raikasta vettä. Käytettyänsä näitä keinoja vakuutti hän nyt voivansa paljoa paremmin. "Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne -- sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding pyhki itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan. "Ei, sitä en tee" -- vastasi Wilding katsoen ylös. -- "En suinkaan teekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?" "Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!" "Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?" "Ah! te lopetitte -- mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni alkamalla nyt heti uudestaan." "Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani rupesivat humisemaan, herra Bintrey?" "Kesken vateja ja maljoja" -- vastasi asianajaja auttaakseen häntä uralle -- "asua saman katon alla teidän kanssa -- ja te kaikki yhdessä." -- "Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri." "Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni" -- sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. -- "Koittakaamme vielä kerran pumppua!" "Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin yksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut sille itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan. Tämän ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa kahden kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani enemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni yksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani alamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin iloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra Bintrey, vaan minusta se tuntuu niin." "Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän" -- vastasi Bintrey -- "ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän." -- "Minusta" -- sanoi h:ra Wilding lempeästi -- "tuntuu se toiveelliselta, hyödylliseltä ja iloiselta!" "Teidän sijassanne" -- rupesi asianajaja uudestaan -- "en antaisi" -- -- -- "En annakaan, en. Ja sitten on Händel." "Kuka?" kysyi Bintrey. "Händel, Mozart, Haydn, Purcell, Greene ja Mendelsohn. Minä osaan köörit näihin kaikki ulkoa. Ne kuuluivat yhteisiin lauluihimme Löytölastenhuoneen kappelissa. Miksi emme siis oppisi niitä laulamaan yhdessä?" "Mitkä oppisivat niitä yhdessä?" kysyi asianajaja terävästi. "Isäntä ja palvelijat." "Ah! niinkö arvelette!" -- vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli odottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. -- "Se on toinen asia." "Se ei ole mikään toinen asia, herra Bintrey, ihan sama asia, osa siitä siteestä, joka tulee meitä yhdistämään. Me tulemme laittamaan laulukunnan pienessä, hiljaisessa kirkossa täällä lähellä, ja sitten pyhänä iloittuamme laulamisella yhdessä, menemme hyvillä mielin kotiin syömään aikuisen puolipäiväsen toistemme kanssa. Mikä nyt minua huolettaa on saada pikimmiten tämän elämän järjestyksen toimeen, jotta uusi kauppakumppalini löytäisi sen jo perustettuna tullessaan talohon." "Jumala antakoon siihen onnea ja menestystä!" sanoi Bintrey ja nousi ylös. -- "Ottakoon se kasvaakseen ja viheriöitäkseen! Tuleeko Ladlen Janne myös ottamaan osaa Händeliin, Mozartiin, Haydniin, Purcelliin, Greeniin ja Mendelsohniin?" "Sitä tahdon toivoa." "Jumala antakoon että onnistuisi!" -- sanoi Bintrey suurella hartaudella -- "Hyvästi, herra!" Ystävät antoivat toisilleen kättä ja erosivat, jonka jälkeen nykyinen ylikyypäri Herrojen viinikauppiasten Wilding & C:on kellarissa, ennen sitä ylikyypäri herrojen Pebblenpojan ja Veljenpojan kellarissa, kysyttyänsä ensinnä lupaa kolkuttamalla ovea rystysillään, astui sisälle herra Wildingin luoksi erään välioven kautta, joka oli rakennettu konttorin ja sen kammarin väliin, jossa kirjoittajat asuivat. Hän oli hitainen ja jykeä mies, kuuluva ihmisellisen järjestyksen mukaan juomatehdasrenkien luokkaan, jonka vaatteet olivat röijy ja housut vahvasta, kuluneesta verasta ynnä suuri esiliina jostakin aineesta ovi-maton ja häränvuodan välillä. "Tää seikka koskeva ylöspitoa ja asuntoa, nuori herra Wilding" -- -- alkoi hän. "Mitä tarkoitatte, Janne?" "Itseni puolesta, nuori herra Wilding -- ja toisen puolesta en o'o koskaan puhunut enkä aiokaan vasta -- niin en huoli paljon ylöspidosta ja asunnosta, mutta jos teillä on halu ruokkia ja majauttaa minua, niin ottakaa. Minä pureskelen apettani yhtä hyvin kuin kukaan muukin, enkä huoli niin paljon siitä, missä minä sitä pureskelen, kuin siitä, mitä minä pureskelen ja kuinka paljon saan pureskella. Tulevatko kaikki asumaan tässä huoneessa, nuori herra Wilding? Ne kaksi muuta kyypäriä, ne kolme viininvetäjää, ne molemmat oppipojat ja työmiehet?" "Tulevat; toivon että me kaikki tulemme olemaan yksi perhe." "Varmaan! Sen toivon minäkin että ne tulevat olemaan!" "Ne? Sanokaa me, Janne!" Ladlen Janne pudisteli päätä. "Älkää sitä odottakokaan minun iällisyydeltä ja senlaisilta kohtauksilta, jotka minun luonnon-laatua ovat tehneet, nuori herra Wilding! Kun herrat Pebblenpoika ja Veljenpoika sanoivat minulle: näytä sinä vähän lloisemmalta, Janne! niin vastasin niille monta kertaa: kyllä se ei ole teille vaikea, hyvät herrat, olla iloisina, jotka olette harjauneet ryyppäämään viininne kurkkulaen kautta, vaan minä olen kaiken ikäni imenyt viinini hikireikien kautta, ja silloin se vaikuttaa toisin, se tekee ihmisen alakuloiseksi. Toista on, hyvät herrat, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, kaataa viiniä pikariin ruokasalissa huutaen 'Hip! hip! hurraa!' tahi 'maljanne, ystävät!' ja toista saada sitä sisäänsä hikireikien läpi matalassa pimeässä kellarissa ja lemehtyneessä ilmassa. Täällä nousee kuplat ja siellä höyryt, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, ja siinä on koko eroitus. Koko elinkauteni olen minä ollut kyypärinä innolla ja hengellä, vaan mikä seuraus on ollut? Joo! että olen niin köyhä kuin ihminen saattaa olla, etten voi löytää toista ihmistä, jota alakuloisuus niin kiusaa kuin minua. 'Kaaja maljaan! kaaja! anna viinin kuohuilla! Hei kuinka hyvältä tuntuu ruumiissa!' niin sanotaan laulussa ja voipi olla hyvinkin totta; mutta koetappa kaataa itseesi hikireikien läpi maan alla silloinkin, kun ei ole halua, niin saatpa nähdä!" "Se tekee minulle pahaa kuulla, Janne. Olin muuten miettinyt, että tahtoisitte ottaa osaa laulu-yrityksiimme tässä huoneessa." "Minäkö? Ei, ei, nuori herra Wilding, ette tarvitse peljätä minun tulevan sekoittamaan varislaulun sievyyttä, niinkuin sananlasku sanoo. Minä olen ainoastaan kelpaava koneeksi, joka osaa pureskella apettansa kellarissanne, herra; mutta se on teille sydämmestä suvaittu, jos luulette kannattavan pitää senlaista kalua huoneessanne." "Sen luulen, Janne." "Noh, sitten hyvä! Kauppatoimen sana on lakini. Aiottehan ottaa nuoren herra George Vendalen kumppaliksi vanhaan kauppatoimeen?" "Aion kyllä, Janne." "Vielä useampia muutoksia siis! Mutta ette saa enään muuttaa toimikunnan nimeä, ette ensinkään, nuori herra Wilding! Se oli jo paha tehdä sitä 'itseksenne & C:o.' Paljoa parempi olis ollut, jos olisitte antaneet sen pitää nimensä Pebblenpoika ja Veljenpoika, jolla aina oli onni ja menestys. Ei pitäisi koskaan muuttaa onnea, kun se on hyvä, herra Wildinq?" "Kaikessa tapauksessa en ai'o enää muuttaa kauppahuoneen nimeä, Janne:" "Se ilahuttaa minua, ja nyt hyvästi, nuori herra Wilding! Mutta kuitenkin", napisi Janne sulkiessaan ovea ja puistaen päätänsä, "ei olisi pitänyt koskea nimehen. Olisi ollut paras onnea seurata eikä sitä solmita." EMÄNNÖITSIÄ TULEE. Seuraavana päivänä istui viininkauppias ruokasalissaan vastaanottaakseen hakijoita talossaan avonaiseksi julistettuun ammattiin. Se oli vanhan-aikuinen huone, kaunistettu puuhun leikatulla kukka-seppeleellä; lattia, joka oli tammesta, oli peitetty kuluneella itämaalaisella matolla, ja huonekalut olivat ruskeasta mahonkipuusta, jotka kalkki olivat olleet uudet Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana. Salin iso kenkki oli aikanansa nähnyt monta komeata puolipäivällistä, joita Pebblenpoika ja Veljenpoika olivat valmistaneet kauppa-ystävillensä, sen vanhan ohjeen mukaan että uhrattu salahka ei ole hukassa, kun sillä saadaan valaskala, ja Pebblenpoika ja Veljenpojan suuri, kolmikulmainen tallrikinlämmittäjä, joka oli rakennettu niin että täytti koko kamiinin etupuolen, vartioitsi allansa olevata kiviarkun-muotoista potelli-kopsaa, joka, aikoinaan oli sisältänyt monta mittaa Pebblenpojan ja Veljenpojan viiniä. Mutta pieni punaposkinen vanha kanki-palmikolla varustettu nuorukainen, jonka kuva rippui seinällä ja selvästi näkyi olevan herra Pebblenpoika eikä Veljenpoika, oli paneutunut levolle toiseen kiviarkkuun, ja tallrikinlämmittäjä oli joutua nyt yhtä kylmäksi kuin hän. Kullatut mustat aarnit, jotka, mustat kuulat suussa, istuivat kullattuin renkaitten päässä ja kantoivat haaraisen kynttiläjalan, näyttivät siltä kuin jos he vanhoina päivinänsä kokonaan olisivat menettäneet halun leikitellä kuulilla, ja, surumielisesti osoittaen renkaitansa, he ikäänkuin tahtoivat tehdä tuon tavallisen lähetyssaarnaja-kysymyksen, josko eivät vielä olleet vapauttansa ansainneet ja josko eivät olleet aarneja ja veljeksiä. Samaten kuin Columboa tarvittiin uuden mailman löytämiseksi, niin tarvittiin juuri tämmöistä aamua Raajarikkoloukon löytämiseksi. Päivä ja lämmin tunkeutui sisälle aukastujen akkunain kautta ja valaisi rouvasnaisen kamiinin yli rippuvaista kuvaa, joka muuten olikin ainoa seinien koristus huoneessa. "Äitini hänen viidennellä kolmatta vuodellansa", -- sanoi Wilding itsekseen, silmillään haaveksivasti seuraten auringonsäteitä maalatun kuvan kasvoilla, "olen mitä ripustanut seinälle tuohon, että saisit vieraat ihastella häntä hänen nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa. Äitini hänen viidennelläkymmenellä vuodella olen minä pannut omaan, yksinäiseen kammariini pyhäksi muistoksi itselleni. Ah, oletteko te, Jarvis?" Nämät viimeiset sanat sanoi hän eräälle konttoristille, joka oli koputtanut ovelle ja nyt sieltä tirkisteli. "Minä se olen, herra. Tahdoin vaan ilmoittaa, että kello on lyönyt kymmenen, ja että siellä on usiampia naisihmisiä konttorissa." "O! sinä hyvä Jumala!" sanoi viininkauppias, tullen punaisemmaksi, missä ennen oli punainen, ja valkeammaksi, missä entisestään oli valkea poskillaan, "onko siellä useampia? Niin monta kuin useampia? Sitten teen parasta, jos alotan ennenkuin tulee vielä enemmän. Tahdon puhutella niitä toinen toisensa perästä, siinä järjestyksessä kuin ovat tulleet, Jarvis!" Sukkelasti varustaen itseään nojaustuoliin pöydän eteen kirjoitus-neuvojensa taakse, aikoi herra Wilding, asetettuansa ensiksi tuolin toisellekin puolelle pöytää vastapäätä omaa, toimitustansa suurella pelvolla. Hän sai nyt kärsiä sitä juoksua, joka tällaisissa toimituksissa on niin tavallista. Siellä ilmestyi tuo aina tavattava laji naisia ilman tunteitta, sekä toisia ylimäärän herkkä-tunteisia. Sinne tuli saaliin-himoisia leskejä, jotka tulivat häntä anastamaan painaten kainaloonsa sateensuojaansa, ikäänkuin olisi tämä ollut hän itse, jota puristivat. Siellä oli ylpeitä naimattomia naisia, jotka olivat parempia päiviä nähneet ja tulivat varustettuina papintodistuksilla uskonsa puhtaudesta, ikään kuin olisi hän ollut Pyhä Pietari avaiminensa. Siellä oli leppeitä naimattomia naisia, jotka tulivat päästäksensä naimiseen hänen kanssa. Siellä oli emännöitsiöitä ammatiltaan, jotka, tuimat kuin vanhat partasuut korpraalit, äksierauttivat häntä taloushoitamisessa, sen sijaan että itse antautuisivat tutkinnon alle. Siellä oli nääntyväisiä potilaita, jotka eivät pitäneet niin paljon palkasta, kuin yksinäisen sairashuoneen vakavasta turvasta. Siellä oli hellätunteisia naisia, jotka purskahtivat itkuun joka sanan jälkeen ja joita sitte piti virvoittaman lasilla kylmää vettä. Siellä tulivat muutamat parittain, toinen erinomaisen kaunis toinen erinomaisen ruma, joista kaunotar hyvin tyydyttäväisellä tavalla vastasi kaikkiin kysymyksiin, kunnes viimeksi havaittiin, ettei hän ollutkaan hakija ammattiin, vaan ystävä rumalle, joka sillä aikaa syvällä äänettömyydellä ja nähtävällä vihalla oli silmiänsä mullistellut. Hyväntahtoisen viinikauppiaan yksinkertainen sydän rupesi jo epäilemään, kun viimein ilmautui hakija, joka oli toisia aivan erilainen. Se oli nainen noin viidenkymmenen vuoden paikoilla, ehkä näytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat merkilliset vakavan muotonsa vuoksi ja hänen käytöksensä osoitti hiljaa ujostelemattomuutta ja tasaista mielenlaatua. Kauniissa sovussa tämän vakavuuden ja tasaisen mielenlaadun kanssa oli hänen äänensä, kun hän kysymykseen: "minkä nimen saan luvan kirjoittaa ylös" vastasi: "nimeni on Sara Goldstraw. Mieheni, herra Goldstraw, on monta vuotta sitten kuollut ja meillä ei ollut yhtään lasta." Kymmenen kysymystä oli töin tuskin saanut niin pallon selvitystä matkaan toisilta hakijoilta. Hänen äänensä soi niin suloiselta herra Wildingin korviin, kun tämä kirjoitti muistoonpanojansa paperille, että herra Wilding viipyi melkoisen aikaa tässä toimessa. Katsoen jälleen ylös oli rouva Goldstrawin silmät luonnollisesti sillä aikaa vaeltaneet huoneen ympärillä ja palasivat nyt takaisin häneen rautakamiinista. Katsantonsa osoitti, että hän mieluisesti suostui tutkimukseen ja oli valmis antamaan todenmukaisia vastauksia. "Sallittehan että teen muutamia kysymyksiä?" sanoi ujosteleva viininkauppias. "Aivan mielelläni, herra; muutenhan en olis tullutkaan tänne." "Oletteko ennen palvelleet emännöitsiänä?" "Ainoastaan yhden kerran. Olen palvellut samaa rouvaa, erästä leskeä kaksitoista vuotta, aina siitä asti kuin kadotin mieheni. Rouva oli kivuloinen ja kuoli nykyjään ja siinä näette syyn miksi olen mustaan puettu." "En epäilekkään siis, että hän on teille antanut kauniimpia todistuksia" -- sanoi herra Wilding. "Sen toivon rohkenevani sanoa. Luulin tekeväni teille vähemmin vaivaa, jos kirjoitin ylös hänen testamentin-suorittajain nimet ja asunnon ja otin paperin mukaani". Näin sanoen pani hän paperilipun pöydälle. "Te muistutatte minua eriskummaisella tavalla, rouva Goldstraw", sanoi Wilding ottaessaan vastaan paperin, "eräästä käytännöstä ja äänestä, jotka olen ennen tuntenut. Ne eivät olleet jonkun vissin erityisen personan omia -- siitä olen vakaa, ehkä en muista asian oikeata laitaa -- vaan jotaan yleistä, mutta sen kuva oli suloinen ja hyvämielinen." Hymyillen vastasi nainen: "Oli miten olikin niin ilahuttaa se minua kuulla." "Jaa" -- sanoi viininkauppias miettiväisesti kerraten viimeiset sanansa ja sukkelasti luoden silmänsä emännöitsiään -- "kuva oli suloinen ja hyvämielinen, mutta se on myös kaikki mitä voin muistaa asiasta. Muisto on välisti kuin puoleksi unehtunut unelma. En tiedä kuinka näyttää teistä, rouva Goldstraw, mutta minusta se näyttää niin." Luultavasti se näytti rouvastakin niin, kosk'ei mitään virkkanut vastaan. Herra Wilding tarjoutui heti menemään keskustelukseen paperissa nimitettyin, "Doctors Commons" asianajaja-yhteyteen kuuluvain, herrojen kanssa, johon rouva Goldstraw kiitollisuudella suostui. Ja koska ei ollut mainittu palkkaakana, ilmoitti herra Wilding rouvalle mahdolliseksi että hän jo parin tiiman perästä saisi tulla takaisin, jota rouva Goldstraw mielellään lupasi. Sanalla sanottu: herra Wildingin tarkastelemiset saivat tyydyttäväisimmän vastauksen ja seuraus siitä oli, että rouva Goldstraw samana iltana käskettiin omia aivan halpoja ehtojansa vastaan saapuville tulemaan seuraavana päivänä ja asettumaan emännöitsiäksi Raajarikkoloukkoon. EMÄNNÖITSIÄ PUHUU. Seuraavana päivänä tuli rouva Goldstraw ottaaksensa vastaan emännöitsiä-toimitustaan. Järjestettyänsä kapineensa omassa kammarissaan, antoi uusi emännöitsiä ilmoittaa, että odotti niitä käskyjä ja neuvoja, joita isäntänsä luultavasti halusi antaa hänelle. Viininkauppias vastaan-otti rouva Goldstrawia ruokasalissa, jossa olivat puhuneet eilispäivänä, ja vaihetettuansa tavalliset kohteliaisuuden osoitukset, istuivat he alas keskustelemaan talon asioista. "Mitä ensinnäkin atrioihin tulee, sire," sanoi rouva Goldstraw, "onko minun pitäminen huoli useista vai muutamista?" "Jos onnistun saamaan toimeen erään vanhanaikaisen tuuman" -- sanoi herra Wilding -- "niin saatte usiampia, joista on teidän huolta pitäminen. Minä olen yksin ja naimaton, rouva Goldstraw, ja tahdon elää kaikkein niiden kanssa, jotka ovat palveluksessani, niinkuin olisimme yhteen perheesen kuuluvia. Siihen aikaan asti tulette ainoastaan pitämään huolta minusta ja uudesta kauppakumppalistani, jota kohta odotan tänne. Mitkä ja minkälaiset kumppalini tavat lienevät, sitä en voi vielä sanoa, mutta itsestäni saatan mainita, että olen mies, joka toimitan toimitettavani kellon lyönnin mukaan, ja ruokahaluni on niin muuttumaton että voitte punnita sen melkeen luodille." "Kuinka on suurus asettaminen, sire?" kysyi rouva Goldstraw -- "onko mitään erittäin."... Hän herkesi ja jätti lauseen päättämättä; silmänsä kääntyivät hitaisesti isännästään katselemaan kamiinin friisiä, ja jos hän olisi ollut vähemmin taitava ja harjautunut emännöitsiä, niin olisi herra Wilding luullut, että hänen huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa. "Kello kahdeksan on suurusaikani" -- lausui taas herra Wilding -- "yksi hyveistäni on, etten koskaan kyllästy paistettuun sianlihaan ja yksi vioistani, että aina epäilen kananmunain tuoreutta." Rouva Goldstraw katsahti takasin häneen, vaan mielensä näytti vielä olevan hiukan jaettuna isännän ja hänen kamiini-friisinsä välillä. "Minä juon teetä" jatkoi herra Wilding, "ja olen aina innokas saadakseni sen määrätyllä ajalla, kun se on valmistettu. Jos teeni seisoo liiaksi kauvan." -- Nyt taas herkesi Wilding ja jätti lauseensa kesken. Jos ei hän olisi ollut toimessa selvittää hänelle niin tähdellistä ainetta kuin suurustaan, niin olisi rouva Goldstraw luullut, että _hänen_ huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa. "Jos teenne tulee seisomaan liiaksi kauvan, sire?" -- sanoi emännöitsiä, kohteliaasti solmiten isännältä kadonnutta puheen säiettä. "Jos teeni saa seisoa liiaksi kauvan" uudisti koneenmukaisesti viininkauppias, jonka ajatukset väikkyivät yhä loitommaksi hänen suuruksestaan ja jonka silmät yhä tarkemmasti iskivät emännöitsiän kasvoihin. "Jos teeni -- -- mutta mikä Jumalan nimessä, rouva Goldstraw, se käytöstapa ja ääni on, josta te muistutatte? Tänä päivänä se johtuu minun mieleeni paljoa voimakkaammasti kuin eilen puhuessani teidän kanssanne. Mitä hän tuo mahtaa olla?" "Niin, mitähän se mahtaa olla?" pitkitti rouva Goldstraw. Nämät sanat hän lausui, mutta ajatuksensa olivat nähtävästi muualla, ja viininkauppias, joka vielä odottaen katsoi häneen, huomasi että hänen silmänsä vaelsivat kamiini-friisiin. Ne asettuivat hänen äitinsä kuvaan, joka rippui siellä, ja tarkastelivat sitä senkaltaisella keveällä kulmain rypyttämisellä, joka seuraa puoleksi tietämätöntä muiston ponnistusta. Herra Wilding lausui: "Se on minun rakas äitini viidennessäkolmatta vuodessansa." Rouva Goldstraw kiitti häntä, että oli vaivannut itseänsä selvittämällä hänelle, kenenkä kuva se oli, ja sanoi taasen kirkastuneella otsalla että se oli erittäin kauniin rouvan kuva. Herra Wilding, jonka entinen hämmennys uudestaan palasi, teki vielä yrityksen jälleen saadaksensa tuota kadotettua muistoa, joka oli niin likeisessä ja kuitenkin niin selkenemättömässä yhteydessä uuden emännöitsiänsä äänen ja käytös-tavan kanssa. "Suokaa anteeksi että teen kysymyksen, joka ei koske minua eikä suurustani" sanoi hän. "Oletteko koskaan palvelleet ennen kuin emännöitsiänä?" "Olen, sire. Astuessani ulos mailmaan, palvelin minä lapsipiikana Löytölastenhuoneessa." "Kas siinä se minulla nyt on!" sanoi viininkauppias, vetäen tuoliansa takaisin. "Se on juuri niiden käytös-tavasta siellä kuin muistutatte minua!" Ihmetteleväisesti silmäili häntä rouva Goldstraw ja kasvonsa väri muuttui; hän loi silmänsä lattiaan ja istui hiljaisena äänetönnä. "Mikäs nyt on?" kysyi herra Wilding. "Tarkoitatteko olleenne Löytölastenhuoneessa?" "Varmaan; ja sitä en häpeä tunnustaa." "Sillä nimellä, jota nyt kannatte?" "Nimellä Walter Wilding." "Ja rouvasnainen?" -- Rouva Goldstraw herkesi äkisti ja katseli nähtävällä levottomuudella kuvaa. "Tarkoitatte äitiäni" keskeytti Wilding. "Teidän -- äitinne", jatkoi emännöitsiä niinkuin vasten mieltänsä -- "ottiko hän teitä pois Löytölastenhuoneesta? Kuinka vanha olitte silloin?" "Yhden -- ja kahdentoista vuoden välillä. Tämä on koko romaani, rouva Goldstraw!" Vilpittömällä ja puheliaalla tavallansa kertoi hän nyt jutun tuosta rouvasta, joka oli puhutellut häntä hänen syödessänsä päivällistä muitten poikain kanssa Löytölastenhuoneessa sekä kaikkia mitä sen jälkeen oli tapahtunut. "Äiti raukkani ei olisi koskaan saanut selvää minusta," lisäsi hän, "ellei olisi tavannut muutaman naisvartioista, jonka kävi häntä sääliksi ja joka lupasi koskea siihen poikaan, jolla oli nimi Walter Wilding, kävellessänsä ympäri pöytiä; ja tällä tavalla löysi minua jälleen äitini, jätettyänsä hyvästit minulle, pienenä kapalolapsena ollessani, Löytölastenhuoneen portissa." Kun rouva Goldstraw näitä sanoja kuuli, painui hänen kätensä, joka tähän asti oli levännyt pöytää vasten, auttamattoman alas polville ja hän istui katsellen uutta isäntäänsä kuolleen-kelmeillä kasvoilla ja silmillä, jotka osoittivat sanomatonta kauhistusta. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi viininkauppias. "Kuulkaapa, onko muuten mitään menneistä ajoista, jota mun pitänee asettaa yhteyteen teidän kanssa? Johtuu mieleeni, että äitini kertoi eräästä hengestä hospitaalissa, jonka hyvyydelle hän oli paljon kiitollisuutta velkaa; sillä koska hän oli jättänyt minulle jäähyvästit kapalolapsena ollessani, niin ilmoitti hänelle muuan lastenpiioista minkä nimen olin saanut laitoksessa. Oliko tämä lapsipiika ehkä te?" "Jumala suokoon anteeksi -- minä se olin, herra!" "Jumala suokoon anteeksi?" "Olisi parempi kun palattaisiin jälleen siihen, mitä minulla on toimittamista tässä talossa, jos rohkenen niin sanoa," virkkoi rouva Goldstraw. "Teidän suurusaikanne on siis kello kahdeksan. Syöttekö puolipäivästänne keskellä päivää?" "En tiedä mitä teen keskellä päivää, enkä voi puhua emännöitsiä-toimituksista mitään, ennenkuin selvitätte, miksi kadutte äitilleni osoitettua hyvyyttänne, josta hän viimeiseen hetkeen asti kiitollisuudella mainitsi. Ette suinkaan tee minulle hyvää vaiti olemisellanne, joka päin-vastoin säikähyttää, kiivastuttaa minua, ja saattaa korvani humisemaan." Uudestaan nosti hän kätensä otsaa kohden ja punaiset kasvonsa menivät vielä punaisemmaksi. "Kovaa on," sanoi emännöitsiä, "täytymys, astumaisillani palvelukseenne, lausua sanoja, jotka kenties karkoittavat minulta suosionne. Vaan olkaa hyvä, muistakaa, että minä, kuinka tahansa asia päättyy, puhun ainoasti siitä syystä, että olette sen vaatineet, ja koska huomaan, että vaiti-oloni tekee teidät levottomaksi. Sanoessani tuolle rouva-raukalle, jonka kuva teillä on rippuva tuolla, minkä nimen hänen lapsensa oli saanut kasteessa, joka tapahtui Löytölastenhuoneessa, unhoitin minä velvollisuuteni, josta, pelkään, surkuteltavia seurauksia on tapahtunut. Tahdon puhua teille totuuden niin selvästi kuin saatan. Muutamia kuukausia sen jälkeen, kuin olin ilmoittanut rouvalle hänen lapsensa nimen, tuli toinen rouvas-nainen -- muukalainen -- laitokseemme siinä aikeessa että hän omakseen ottaisi yhden lapsistamme. Hänellä oli siihen tarpeellinen lupa, ja, otettuansa usiampia lapsista likempään tarkastukseen ja tutkintoon, tulematta minkäänlaiseen päätökseen, mieltyi hän äkkiarvaamatta erääsen niistä lapsista -- se oli poika -- jotka olivat pantut minun hoidon alle. Kaikella muotoa, koettakaa olla vakaa, sir! Ei auta enään salaaminen. Se poika, jonka muukalainen rouvas-nainen otti mukaansa, oli tuon rouvan lapsi, jonka kuva rippuu seinällä!" Herra Wilding hyppäsi ylös. "Mahdotonta!" huusi hän kiivaasti. "Mitä te juorittelette? Mikä se on naurettava tarina, jonka kerrotte minulle? Tuossahan on hänen kuvansa! Enkö ole sitä jo sanonut teille? Äitini kuva! "Kun tämä rouva-raukka monta vuotta jälemmin otti teidät pois hospitaalista," sanoi rouva Goldstraw, "jouduitte sekä hän että te julman erehdyksen uhriksi." Herra Wilding vaipui taas alas tuolille. "Huone juoksee ympäri minun kanssani," sanoi hän. "Pääni. Pääni!" Peljästyksissään nousi emännöitsiä ylös ja aukasi ikkunat; mutta ennenkuin ennähti ovelle huutaaksensa apua, lievensi äkkiä purahtava kyynelten virta sitä painoa, joka ensin uhkasi viedä häneltä hengen. Hän viittasi rukoilevalla tavalla rouva Goldstrawille, ettei hän jättäisi häntä, ja rouva pysyi siis paikallaan kunnes itku asettui. Viininkauppias alkoi vähitellen taas tointua ja kohotti päätänsä, mutta katseli myös rouvaa mielensairaan ihmisen kiivaalla ja vääjäämättömällä harmilla. "Erehdyksen uhriksi!" sanoi hän toistaen hurjalla äänellä rouvan viimeiset sanat. "Mistä tiedätte, ettette itse saata olla erehdyksen uhrina?" "Valitettavasti siihen on vähän toivoa, sir, ja minä selvitän teille syyn, kun tulette parempaan tilaisuuteen kuunnella minua." "Paikalla! Nyt paikalla!" Ääni, jolla hän lausui, vakuutti rouva Goldstrawia siitä, että olisi surkeata antaa hänen ainoastaan silmänräpäyksen lohduttaa itseänsä sillä turhalla toivolla, että hän ehkä oli erehtynyt. Muutamat sanat vielä tekisivät tälle toivolle lopun ja hän päätti niitä lausua. "Olen maininnut teille," sanoi hän, "että eräs muukalainen rouvasnainen omakseen otti sen rouvan lapsen, jonka kuva rippuu tuolla kamiini-uunin yläpuolella, joka rouva vei pienen lapsen mukaansa. Olen yhtä varmaa siitä, kuin että nyt istun täällä ja että suureksi mielipahakseni olen pakoitettu tuottaa teille surua, sir. Olkaa nyt hyvä ja seuratkaa minua ajatuksillanne noin kolme kuukautta sen ajan jälkeen. Minä olin silloin Löytölastenhuoneessa Lontoossa, odottaen saadakseni muutamia lapsia mukaani maalla olevaiseen laitokseemme. Eräänä päivänä oli kysymys antaa nimeä muutamalle poikalapselle, joka nykyjään on otettu vastaan. Tavallisesti nimitettiin lapset adressi-kirjan mukaan, mutta nyt sattui yksi johtajista juuri käydä läpi sisäänkirjoitus-luetteloa ja koska hän näki ulosotetun lapsen, Walter Wildingin, nimen olevan poispyhityn, siitä luonnollisesta syystä että lapsi oli ikuiseksi viety meiltä, sanoi hän: 'Tässä on joutilas nimi; annetaan tämän uuden löytölapsen, joka tänä päivänä on otettu vastaan, saada se omakseen.' Lapsi kastettiin ja sai pitää annetun nimen, ja se lapsi oli te, sir.'" -- Viininkauppiaan pää vaipui hänen rinnallensa. "Se lapsi olin minä!" kuiskutti hän itsekseen turhaan koettaen pitää uudesta mielenjohdosta kiini. Se lapsi olin minä!" "Vähän aikaa siitä kuin teitä otettiin löytölasten laitokseen, sir," jatkoi rouva Goldstraw, "jätin minä palvelukseni pitääkseni häitä. Jos ajattelette tarkemmin asiaa, huomaatte itse kuinka erehdys tapahtui. Yksi eli kaksitoista vuotta kului, ennenkuin rouva, jota olette pitäneet äitinänne, tuli uudestaan Löytölastenhuoneesen, hakiaksensa poikaansa ja ottaaksensa hänen ulos. Rouva ei tiennyt muuta kuin että lapsensa oli nimitetty Walter Wilding; naisvartia, joka säälitteli häntä, tiesi ainoastaan osoittaa hänelle ainoata Walter Wilding nimistä, joka löytyi laitoksessa, ja minä, joka yksin olisin saattanut valaista asiata, olin kaukana sieltä ja kaikesta mikä koski laitosta. Ei ollut mitään olemassa ei niin mitään, joka olisi estänyt tätä surkuteltavaa erehdystä. Sydämmeni todella surkuttelee teitä, sir! Teidän on ajatteleminen -- ja kaikella syyllä -- että se oli onnettomassa hetkessä kuin minä (ehkä tosiaan aavistamattani) tulin tätä emännöitsiä-ammattia hakemaan. On mielestäni niinkuin ansaitsisin nuhtelemista, koska en voinut sen enempää hillitä itseäni. Jos vaan olisin voinut olla sitä osoittamatta, mistä tuo kuva ynnä omat sananne muistuttivat minua, niin ette koko elinkautenanne olisi tarvinneet saada tietää, mitä nyt tiedätte." Herra Wilding katsoi yht'äkkiä ylös. Hänen luonnossansa asuva oikeuden tunto heräsi väittääksensä emännöitsiän viimeistä lausetta vastaan, ja sieluansa koitti hän vahvistaa sitä järistystä vastaan, jota oli kärsinyt. "Olisitteko siis salanneet tätä asiaa minulta, jos olisitte voineet?" "Toivon että aina olisin puhunut totuuden, jos olisi kysytty minulta", vastasi rouva Goldstraw, "ja tiedän että se ehkä onkin parempi minulle, ettei tuo salaisuus enään rasita mieltäni. Mitä se nyt hyödyttää että --" "Mitäkö hyödyttää? Mutta, suuri Jumala, jos kertomuksenne on todenmukainen --" "Olisinko nykyisessä tilassani sen teille kertonutkaan, ellei se olisi todenmukainen ollut?" "Suokaa anteeksi", sanoi viininkauppias. "Teidän täytyy kärsiä vikojani. Tämä hirvittävä havainto on minulle vielä jotaan käsittämätöntä. Me rakastimme toisiaan niin sydämmestä -- minä tunsin olevani niin onnellinen ollessani hänen poikansa. Hän kuoli minun sylissäni, rouva Goldstraw, kuoli siunaten minua niin kuin yksin äiti saattaa siunata lapsensa. Ja nyt monen vuoden kuluttua saan kuulla että hän ei ollutkaan äitini! voi! voi! En tiedä enään mitä puhun!" sanoi hän ja se malttavuus, jonka vaikutuksen alla hetken oli puhunut, liekutti ja sammui -- "Se ei ollut tästä hirvittävästä surusta, josta oli aikomukseni puhua, vaan jotaan muuta. Niin, oikeen! Te hämmästytitte, loukkasitte minua vasta, kun sanoitte tahtovanne salata asiaa minulta, jos olisi ollut mahdollista. Älkää enään niin puhuko. Se olisi ollut rikos. Salata sitä. Teidän tarkoituksenne on hyvä, en tahdo saattaa teitä pahoille mielin; olette hyvänluontoinen nainen, mutta ette arvaa minkälaisessa pulassa olen. Hän jätti minulle kaiken omaisuutensa, siinä täydessä luulossa että olin lapsensa, mutta nythän en olekkaan lapsensa ja olen anastanut toisen ihmisen perinnön ja vahingossa saanut hänen nimensä ja säätynsä. Sitä miestä täytyy hakea ja löytää! mistä voin tietää, ettei hän tällä hetkellä kärsi puutetta ja kenties ei hänellä ole leipä-palaista suuhun panna. Ainoa toivoni voidakseni kantaa tätä onnen koettamusta on tehdä jotaan, joka olisi voittanut äitini mieli-suosiota. Varmaan tiedätte, rouva Goldstraw, enemmän asiasta kuin mitä jo olette ilmaisseet. Kuka tuo muukalainen rouvasnainen oli, joka otti lapsen omakseen. Kuulittehan ainakin hänen nimensä." "En koskaan, sire. En ole sen enemmin nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan hänestä." "Eikö hän mitään maininnut ottaessaan lasta mukaansa? Tutkikaa muistoanne. Varmaan hän jotaan sanoi." "Ainoastaan yhden seikan muistelen. Sinä vuonna vallitsi erinomaisen kova kivuloisuus, ja monta lasta makasi taudissa. Kun rouvas-nainen lähti pienen pojan keralla, sanoi hän hymyillen minulle: 'älkää huolehtiko hänen terveydestä. Hän tulee kasvatettavaksi paremmassa ilma-alassa kuin tämä on, sillä aion viedä häntä mukaani Sveitsin maahan.'" "Sveitsin maahan? minnekä siellä?" "Sitä ei maininnut, sire." "Ja tämä heikko lanka vaan johdatukseksi", sanoi herra Wilding. "Ja neljännes osa vuosisataa on kulunut siitä kuin lapsi vietiin pois. Mitä minun pitää tekemän?" "Toivon ett'ette pane pahaksi rohkeuttani, sir", sanoi rouva Goldstraw; "mutta miksi vaivaatte aivoanne sillä, mitä teidän muka on tehtävänä? Ettehän tiedä josko hän edes elääkään ja jos niinkin olisi, eihän ole luultavaa, että hän kärsii puutetta. Se rouvas-nainen, joka otti hänen omaksi lapseksensa, oli syntyisin korkeaa sukua, sen näki helposti, ja lienee myös vakuuttaneen löytölasten lapsihuoneen johtajia voivansa elättää ja kasvattaa lasta, sillä muuten hän ei olisi sitä saanut mukaansa. Teidän sijassanne -- suokaa anteeksi että puhun niin vapaasti -- olisin lohdutettu sillä, että olen rakastanut tuota rouva-raukkaa, jonka kuva teillä on seinällä, rakastanut häntä kaikessa vilpittömyydessä niinkuin äitiäni, ja että hän samalla vilpittömyydellä on rakastanut minua niinkuin omaa lastansa. Kaikki mitä hän antoi teille, antoi hän juuri tämän rakkauden tähden. Se ei muuttunut hänen elinaikanansa ja vakuutukseni on, että se pysyy yhtä muuttumattomana teidänkin elinaikananne. Kuinka teillä saattaakaan olla parempi oikeus pitää mitä olette saaneet, kuin juuri tämä?" Herra Wildingin järkähtämätön rehellisyys älysi heti vääryyden emännöitsiän mielen-johdossa. "Ette ymmärrä minua", sanoi hän. "Juuri sen vuoksi, että rakastin häntä niin sydämmestä, pidän minä velvollisuutenani, pyhänä velvollisuutenani, tehdä hänen pojallensa oikeutta. Jos hän elää, täytyy minun sekä hänen että itseni tähden koettaa saada hänestä selvä. Minä näännyn tämän kovan koetuksen alle, jos en voimallisesti ja viipymättä ota toimittaakseni kaikkea mitä omatuntoni käskee. Minun täytyy puhutella neuvonantajatani laki-asioissa ja saada häntä liikkeelle ennenkuin panen levolle tänä iltana." Samassa meni hän seinässä olevan puhe-torven luoksi ja huusi sen läpitse alas konttoriin. "Jättäkää minut nyt, rouva Goldstraw, hetkeksi", sanoi hän. "myöhemmin päivällä olen paremmin tilaisuudessa puhua teidän kanssanne. Kyllähän sovimme -- toivon että hyvinkin sovimme -- kysymättä siitä mitä on tapahtunut. Eihän se ollut teidän syynne; älyän kyliä ettei se teidän syy ollut. Kas niin! antakaa nyt tänne kätenne ja tehkää talonhoidon kanssa miten tahdotte -- nyt en voi siitä mitään puhua." Rouva Goldstraw oli juuri pääsemäisillänsä ovelle, kuu tämä aukeni ja herra Jarvis astui sisään. "Lähettäkää sana herra Bintreylle" -- sanoi viininkauppias, "että tahdon heti puhutella häntä." Konttori-herra jätti vasten tahtoansa toistaiseksi tämän käskyn toimittamisen esittelemällä "herra Vendale'a" ja osoittamalla sisään nuorta Wilding & Co:n kauppahuoneen osakasta. "Suokaa anteeksi hetkeksi, Yrjö Vendale", sanoi Wilding, "minulla on Jarvis'elle sana sanottava. Lähettäkää noutamaan herra Bintrey'tä" toisti hän, "ja viipymättä." Mentyänsä laski herra Jarvis kirjeen pöydälle. "Se on luultavasti meidän kirjeenvaihtajilta Neuschâtelissa, sir", sanoi hän -- "siinä on Sveitsin postimerkki kirjeessä." UUSIA HENKILÖITÄ NÄKYMÖLLÄ. Sanat "Sveitsin posti-merkki," jotka seurasivat niin äkkiä emännöitsiän mainitsemata Sveitsin maata, jouduttivat herra Wildingin mielen-liikutusta niin kiihtyneelle kannalle, ettei uusi kauppa-kumppani saattanut olla sitä huomaamatta. "Mitäs on tapahtunut, Wilding?' kysyi hän hätäisellä äänellä, mutta vaikeni samassa katsoen ympärillensä etsiäksensä jotaan näkyvää syytä hänen kauhistuneesen mielialaansa. "Hyvä Yrjö Vendale" -- vastasi viininkauppias surullisella katsannolla, ojentaen kättänsä enemmin niinkuin apua tarvitseva kuin joka tervetulemisiansa sanoo -- "hyvä Yrjö Vendale, asia on se, etten minä koskaan enää pääse minuksi. Se on vasta mahdotonta, että koskaan pääsisin minuksi takaisin; sillä toden teolla en ole enään minä itse." Uusi kauppa-kumppani, ruskean-verevä kaunis mies, melkein samassa iässä kuin Wildingkin, sukkelalla, vakavalla katsannolla ja raittiilla käytöksellä, vastasi ihan luonnollisella hämmästyksellä: "Ette te itse?" "En enään se, joksi luulin itseni" -- vastasi Wilding. "Mutta miksi te siis kaikkien kummituksien nimessä olette luulleet itsenne, jota ette nyt olisikaan" kuului taas kysymys samalla ujostelemattomalla suoruudella, joka olisi voittanut paljo varovaisemman ihmisen luottamusta. "Saattanen tehdä tämän kysymyksen, ilman että minua pidetään liian julkeana, koska olemme kerran kauppa-kumppaneja." "Kas niin! nyt taas!" huusi Wilding ja nojausi takaperin tuolillensa hämmentyneellä silmänluonnilla katsahtaen Vendaleen. "Kauppa-kumppaneja! Minulla ei ollut oikeutta mennä tähän kauppa-toimeen, joka ei koskaan ollut määrätty minulle. Ei ollut koskaan äitini tarkoitus että se tulisi minun omakseni. Arvelenpa olleen hänen äitinsä tarkoitus että se tulisi hänen omakseen -- jos muuten mitään arvelen taikka ketään tarkoitan." "Kas niin, kas niin!" väitti kauppa-kumppali hetken kuluttua ja otti hänestä vaarin sillä vakavalla luottamuksella, jota väkevä luonto aina vaikuttaa, kun todella tahtoo heikompaa auttaa. "Mikä tahansa lieneekin väärässä, niin te ette ole syypää siihen; siitä olen täydellisesti vakuutettu. En olisi ollut kolme vuotta yhdessä teidän kanssanne entisen kauppa-toimikunnan konttorissa, jos nyt epäilisin teitä. Siihen olemme olleet liiaksi hyvät ystävät nuorempina; antakaa minun siis aloittaa kumppali-toimitustamme näyttämällä itseäni hyödyllisenä ja ojentamalla mitä mahdollisesti on joutunut väärään. Onko kirjeellä mitään asian kanssa tekemistä?" "Haa!" huusi Wilding ja kätensä lensi aivoille, "Nyt taas. Pääni! pääni! Sen olin unhoittanut. Sveitsin posti-merkki." "Tarkemmin katseltuani havaitsen, että kirje on aukaisematta, jonka tähden sillä kaiken mahdollisuuden mukaan ei ole asian kanssa yhteyttä," sanoi Vendale tyynnyttäväisellä vakuutuksella. "Onko se teille vai meille yhteisesti?" "Meille yhteisesti" vastasi Wilding. "Enköhän siis aukaise ja lu'e sitä teille, jotta päästäisiin selville siitäkään." "Kiitoksia! Kiitoksia!" "Kirje on meidän sampanjaa-tekeviltä ystäviltämme Neuschâtelissä. 'Korkeastikunnioitettu herra! Olemme saaneet kunnioitetun kirjeenne 28 päivältä äsken kulunutta kuuta, jossa ilmoitatte meille, että olette ottaneet herra Vendalen kumppaliksenne kaupassa, josta syystä pyydämme teidän vastaan-ottaa vakuutukset onnen-toivotuksistamme. Sallikaa meidän myös käyttää tätä tilaisuutta erittäin esitelläksemme teidän suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä' -- Se on mahdoton!" Wilding katsoi ylös äkkinäisellä pelästyksellä ja sanoi: "Mikä on?" "Mahdoton nimi" -- vastasi kumppalinsa huolettomasti. "Obenreizer! 'Erittäin esittelemme teidän suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä, jolla tästä päivästä luettu on täysi valta olla meidän asiantoimittaja, ja jolla jo on ollut kunnia tehdä herra Vendalen tuttavuutta hänen omassa (tuon mainitun herra Obenreizerin) isänmaassaan, Sveitsissä.' Aivan oikeen! Kah! missä minun on olleet ajatukseni? Nyt muistan; kun hän matkusteli veljen tyttärensä kanssa." "Veljen?" -- Vendale oli niin homsuttanut viimeisiä sanoja lukiessaan, ettei Wilding niitä kuullut. "Kun hän matkusteli veljen-tyttärensä kanssa. -- Obenreizerin veljentyttären kanssa" -- lisäsi hän melkeen liiaksi selvittäväisellä tavalla, "veljentytär Obenreizerille. Tapasin niitä ensimmäisellä matkallani Sveitsissä, matkustin jonkun aikaa niiden seurassa, kadotin niitä näkyvistäni saman vuoden kuluessa; tapasin net jälleen viimeisellä matkallani Sveitsissä ja en ole sittemmin niitä nähnyt. Obenreizer! Obenreizerin veljentytär! Aivan oikeen! Kun tarkemmin ajattelen, on nimi kuitenkin mahdollinen. Herra Obenreizerilla on meidän täysi luottamuksemme, emmekä epäile teidänkään tulevan arvossa pitämään ansioitansa. Kauppahuone Desfresnier & C:o on kirjettä asianomaisesti allekirjoittanut. Noh miksei! otan päälleni käydä heti herra Obenreizerin luona selvittämässä asiaa hänen kanssa. Se voi myöskin selvittää tuota kirje seikkaa. Ja sanokaa nyt suoraan, rakas Wilding, mitä muuten voin selvittää teille, niin koetan tehdä parastani." Mielellään antaen toisen näin ottaa huolta hänestä ja hyvin kiitollinen, siitä, kertoi rehellinen viininkauppias nyt elämänsä vaiheet, johdatukseksi jo alussa juhlallisesti kutsuen itseänsä petturiksi. "Arvattavasti siitä syystä panitte käskemään herra Bintreytä tänne, astuessani sisään?" kysyi kumppali mietittyänsä hetken itsekseen. "Niin oli!" "Hän on kokenut ja älykäs mies ja halajan suuresti kuulla hänen ajatuksensa. Rohkenen kuitenkin sanoa omaa ajatustani teille, ennenkuin olen kuullut hänen, koska aikani ei myönnä viipymistä. Suoraan sanottu: en katso tätä asiaa samalta kannalta kuin te, enkä käsitä tilaanne samalta perustukselta kuin itse teette. Että olisitte petturi, rakas Wilding, se on ihan hullutusta, sillä ei kukaan saata olla petturi, joka ei ehdolla ja tahdolla ota osaa petokseen, ja sen hän ette koskaan ole tehneet. Mitä taas siihen tulee, että teitä teki rikkaaksi mieheksi se rouva, joka luuli teitä pojaksensa, ja jota teidän, hänen esittämistänsä todistuksista, täytyi pitää äitinänne, niin ajatelkaapa eikö tämä tapahtunut noista keskinäisistä kohdista hänen ja teidän välillä. Näin tuli vähitellen ajan joutuessa te hänelle hyvin rakkaaksi niinkuin hän teille. Se oli teille, teille itselle, jolle hän, minun käsitykseni mukaan, lahjoitti nämät maalliset edut, ja häneltä, häneltä itseltään otitte net vastaan." "Hän luuli," väitti Wilding, "että minulla oli luonnolliset vaatimukset häneltä, joita ei olutkaan." "Totuus väitöksessänne täytyy minun myöntää" vastasi kumppali. "Mutta luuletteko, että, jos hän puolen vuotta ennen kuolematansa olisi huomannut sen, mitä nyt olette keksineet, luuletteko että tämä olisi hävittänyt muistosta net ajat, jotka olitte yhdessä eläneet ynnä sen keskinäisen rakkauden, jonka tunsitte toisianne kohtaan, sitä suurempi, kuta tarkemmin tulitte toisianne tuntemaan?" "Se minkä luulen" -- sanoi Wilding, joka luottavalla yksinkertaisuudellansa piti ainoastaan itse teko-asiasta kiini -- "voipi yhtä vähän muuttaa totuuden kuin ottaa auringon alas taivaasta. Totuus on, että omistan mitä oli toiselle aiottu." "Hän on kenties jo kuollut" -- sanoi Vendale. "Mahdollista! mutta voipi yhtä hyvin olla elossa" -- vastasi Wilding. "Ja jos hän elää, enkö siis ole -- tietämättä, sen myönnän -- ryöstänyt häntä tarpeeksi? Enkö ole ryöstänyt häneltä koko sitä syvää onnellsuutta, joka täytti sieluni ja henkeni, kun tämä jalomielinen ja minulle niin kallis nainen," -- hän ojensi kätensä kuvaa vastaan -- "sanoi olevansa minun äitini? Enkö ole häneltä ryöstänyt sitä lempeyttä, jonka hän niin ylellisesti antoi minulle? Enkö sitä paitse vielä ole ryöstänyt häneltä sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jonka osoittamisesta olin niin ylpeä? Sen tähden kysyn itseltäni, Yrjö Vendale, ja kysyn teiltä, missä hän on? Mikä hänestä on tullut?" "Niin, kuka sen voi tietää?" "Mutta siitä juuri täytyy minun koettaa saada tietoa. Minun täytyy kuulustella ja lakkaamatta etsiä häntä. Sillä aikaa elän koroilla minun osastani -- hänen osasta olisi minun pitänyt sanoman -- tässä kaupassa, ja kokoon hänelle mitä jääpi. Jos löydän hänen, turvaan ehkä jalomielisyyteensä, mutta jätän hänelle kaikki pois. Sen minä teen, ja sen päälle vannon, niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä" -- sanoi Wilding suudellen kuvan sormia ja sitten kätkien silmänsä niihin -- "niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä ja kuin minulla oli tuhansia syitä olla hänelle kiitollinen!" Näin lausuen painui hän taas kokoon. Mutta kauppa-toverinsa nousi ylös tuolista, jossa oli istunut, astui viereensä ja laskien kätensä hiljaa hänen olkapäällensä, sanoi hän: "Olen jo ennen tätä päivää tiennyt, Walter, että olette rehellinen mies puhtaalla omalla-tunnolla ja jalomielisellä sydämellä. Minulle se on suuri onni saadakseni vaeltaa elämän läpitse niin suoran ja luotettavan miehen rinnalla ja tunnen olevani siitä suuresti kiitollinen. Käyttäkää minua niinkuin omaa kättänne ja luottakaa minuhun kuolemaan saakka. Älkää pitäkö huonompaa ajatusta minusta, ehkä vakuutan että voittavin tunteeni tällä hetkellä on epäselvä. Minä säälin rouvaa ja teitä sen tähden että keskinäinen välinne ei ollut semmoinen kuin luulitte. Paljoa enemmin kuin tuota tuntematonta miestä (jos hän muuten koskaan on kasvanut mieheksi) sen tähden että hän tietämättä tungettiin paikaltaan. Teitte oikeen kun lähetitte käskemään herra Bintreytä tänne. Minkä neuvon hän tulee teille antamaan luulen osaksi olevan minunkin. Malttakaa kuitenkin mielenne tässä painavassa asiassa. Tarkka huoli on pidettävä tämän asian salaamisesta, sillä jos me sen ilman varomatta ilmaisemme, niin varmaan siitä on nouseva petollisia vaatimuksia, vääriä valoja ynnä kaikenlaisia sala-vehkeitä, joita ahneus ja oman voiton pyynti aina matkaan panevat. Muuta minulla nyt ei ole sanomista, Walter, kuin muistuttaa teitä, että myitte minulle yhden osan kaupassanne, nimen-omaan päästäksenne enemmästä työstä kuin terveytenne salli teitä tehdä, ja että minä nimen-omaan otin sen päästäkseni toimitukseen, jota rakastan." Näillä sanoilla ja, hyvästiksi lyöden kätensä toverinsa olkapäälle, lähti Yrjö Vendale konttoriin ja sieltä hetken päästä herra Jules Obenreizerin kortteliin. Kääntyen Soho Sqvare nimisen, kaupungin osan pohjoiseen puoleen päin punastuivat hänen ahvettuneet kasvonsa punastumistaan. Tällaisen punastumisen varmaan Wildingkin, jos olisi ollut tarkempi vaarinottaja tahi vähemmin omilta huoliltaan raskautettuna, helposti olisi huomannut, silloin kuin kauppakumppalinsa luki erästä paikkaa Sveitsiläisen kirjeen-vaihtajan kirjeessä, jota paikkaa hän oli lukenut sangen sekavaisesti. Kauan aikaa jo oli kummallinen siirtokunta vuorilaisia asunut pienessä, aukeassa Soho nimisessä osassa Lontoon kaupunkia. Sveitsiläisiä kellontekiöitä, sveitsiläisiä hopea- ja juveli-seppiä, sveitsiläisiä kauppiaita, jotka toivat maahan sveitsiläisiä soitto-toosia ja sveitsiläisiä leikkikaluja asuu täällä toistensa vieressä. Sveitsiläisiä opettajia soitannossa, piirustuksessa ja kielissä, sveitsiläisiä käsityöläisiä ja palkollisia, jotka sattumalta olivat jääneet palveluksetta, ahkeroita sveitsiläisiä pesijöitä, sekä mies- että naispuolisia, Sveitsiläisiä tuntemattomalla elinkeinolla, rehellisiä niinkuin petollisiakin Sveitsiläisiä, sangen luotettavia sekä sangen luottamattomia Sveitsiläisiä, kaikki ovat supistetut Soho Sqvaren keskelle, jossa myös löytyy siivottomia sveitsiläisiä ravintoloita, kahviloita ja huoneita matkustavaisille, sveitsiläistä ruokaa ja juomaa, sveitsiläinen jumalan palvelus pyhänä ja sveitsiläisiä kouluja arkipäivinä. Myös täällä olevaiset englantilaiset ravintolat käyttävät jonkunmoista murtevaa Engelskaa ammatissaan, ilmoittaen ikkunoissaan sveitsiläistä viinaa ynnä muita väkeviä, ja melkeenpä joka ilta lainaten kestihuoneitansa sveitsiläisille ystävyyden- ja vihollisuudentaisteluille. -- Uusi osakas Wilding ja kumppanien kauppatoimessa seisahtui oven eteen, johon oli messinkipellille piirretty nimi "Obenreizer." Tämä ovi vei suureen huoneesen, jonka alakerrassa myytiin sveitsiläisiä kelloja. Soitettuansa oven kelloa tuli hän heti sveitsiläiseen kotiin. Valkea porsliini-uuni seisoi talvella käytettävänä huoneessa, johon oli vierasta ohjattu; peitettymättömään lattiaan oli useampia eri puulajia lovitettu kauniin mallin mukaan; huone näytti ylipäänsä paljaalta ja ahkerasti pestyltä ja pieni neliskulmainen, kukilla koristettu matto sohvan edessä, ynnä sametilla koristettu kamiinifriisi kelloneen ja kukkavaasineen, joihin oli pantu konstitekoisia kukkia, tekivät katselijaan saman vaikutuksen kuin jos Parisilainen olisi asuntohuoneeksensa asettanut maitokamarin. Taidolla tehty vesi-mukaelma juoksi alas myllyrattaasta kellon alla. Vendale ei ollut kauvan seisonut tämän edessä, seuraten sitä silmillä, ennen kuin herra Obenreizer hämmästytti häntä, sanoen ihan hänen vieressään selvällä engelskalla ainoastaan vähän murtaen: "Sydämmellisesti tervetultuanne! Kuinka minua ihastuttaa saada teitä nähdä!" "Pyydän anteeksi! En kuullut teidän tulevan." "Eipä haittaa! Olkaa hyvä ja istukaa!" Päästäen vieraansa käsivarsia, joita hän, syleilemisen asemesta, oli keveästi likistänyt kyynäspäistä istui herra Obenreizerkin alas ja sanoi hymyillen ja uudestaan likistäen vieraansa kyynäspäitä: "Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä terveenä." "En tiedä" -- sanoi Vendale vastattuansa tervehdyksiin -- "oletteko jo kuulleet mainittavan minusta kirjeen-vaihtajiltamme Neuschâtelissa?" "Olen kuin olenkin." "Yhteydessä kauppa-huoneen Wilding & Co:n kanssa?" "Aivan niin." "Eikö ole se kummallista, että minun kauppa-huoneen Wilding & C:o osakkaana piti tuleman teitä tervehtimään Lontoossa ja tuoman teille kauppa-huoneen tervehtimiset?" "Ei ollenkaan kummallista! Mitäs minä aina sanoin matkustaessamme yhdessä vuorilla? Me sanoimme niitä suuriksi jopa suunnattomiksi, mutta mailma on niin pieni -- ettemme helposti pääse toisia tapaamasta. Mailmassa löytyy niin vähän ihmisiä, että lakkaamatta risteilevät toistensa askeleita. Niin, mailma on niin erinomattain pieni, että töin tuskin ihmisestä pääsee. Eipä sillä" -- lisäsi hän mielittelevällä hymyilemisellä taas likistäen vieraansa kyynäspäitä -- "että kukaan haluaisi teistä päästä." "Sitä tahdonkin toivoa, monsieur Obenreizer." "Olkaa niin hyvä ja sanokaa mister Obenreizer täällä isänmaassanne. Mielin kutsuttaa niin, syystä että minä rakastan teidän maatanne. Jumala suokoon että voisin tulla Englantilaiseksi! Mutta olenhan jo syntynyt. Ja te? Vaikka olette syntyneet niin korkeasta suvusta, olette kuitenkin alentaneet itseänne kaupan-toimituksiin. Vaan odottakaapa! Viini? Onko se täällä Englannissa kauppa vai ammatti? Kenties kuuluu se johonkin ihannetaiteista?" "Herra Obenreizer" -- sanoi Vendale vähän hämillänsä -- "olin ainoastaan tyhmä poika nulikka, joka vasta oli päässyt täysi-ikäiseksi, kun minulla ensi kerta oli huvi matkustaa teidän seurassa, ja kun te, minä ja mamseli, teidän veljentyttärenne -- -- -- toivon että hän on terveenä?" "Kiitoksia! hän voipi hyvin." "Kun, sanon minä, me yhdessä kärsimme muutamia pieniä vaaroja jääkelien seassa. Jos minä silloin lapsellisella joutavuudella vähän ylpeilinkin sukuani, niin toivon kuitenkin, että se oli ainoastansa esitelläkseni itseäni. Se oli tyhmästi minulta tehty; mutta tunnette ehkä Englantilaista sananparttamme: Niinkauvan kuin elämme, opimme." "Teette kovin paljon puuhaa niin vähäpätöisestä asiasta," vastasi Sveitsiläinen. "Ja olettehan, hitto vieköön, sittenkin korkeasta suvusta." Yrjö Vendalen hymyileminen ilmoitti vielä hiukan harmia kun hän vastasi: "No niin! vanhemmistani pidin paljon, ja kun ensi kerran matkailimme yhdessä, herra Obenreizer, olin ehkä vähän ylpeä vastikään saatuani käsiini sen perinnön, jonka olivat minulle jättäneet. Toivon sen tähden että se enemmin oli nuorukaisen puheen ja sydämmen avoisuutta kuin kerskaamisen taipumusta." "Pelkkää puheen ja sydämmen avoisuutta eikä mitään kerskaamista!" sanoi Obenreizer. "Te itseänne liioin huoletatte; minähän se muutoin aloitin. Muistan aivan elävästi vielä tuota iltaa, kun istuimme veneessä ajelehtaen tyyneä järveä, johon vuoret ja laaksot, kukkulat ja kuusimetsät kuvautuivat, muistan myös että silloin koetin tehdä kuvauksen kurjasta lapsuudestani --- köyhästä mökistämme vesiputouksen partaalla, jota äitini näytteli matkustavaisille; navetasta, jossa makasin lehmän vieressä; pöllöpäästä velipuolestani, joka aina istui oven suussa, ellei hän hiipinyt vuoria alas kerjätäkseen; sisarpuolestani, joka myötään kehräsi ja nojasi mahdottoman suuren kaula-ajoksensa isoa kiveä vastaan; kuinka minä olin nälkäytynyt, alaston poika raukka, kahden, kahden kolmen vuoden vanha, kuin he sitä vastoin olivat täysiä miehiä ja naisia kovilla kourilla minua lyödäkseen -- minua ainoata lasta isäni toisessa naimisessa, jos se muutoin oikeaa naimista olikaan. Mikä siis oli luonnollisempi kuin että vertasitte itseänne minuun sanoen: Olemme yhden ikäiset; minä samalla aikaa istuin äitini polvella isäni vaunuissa ja ajelin pitkin Lontoonin rikkaita katuja, ympärilläni ylellisyyttä ja kaukana likaisesta köyhyydestä. Sellaiset ovat 'minun' muistot, teidän muistoja vastaan." Herra Obenreizer oli mustatukkainen nuori mies, jonka mustaverisen ihon läpitse ei noppaakaan punaista ruskottanut. Kun nousi väri jokaisen muun ihmisen kasvoille, ilmestyi hänen kasvoihin tuskin näkyvä tykytys, ikäänkuin olisi se kone-rakennus, jonka oli paneminen lämpimä veri liikkeelle, vielä kyllä paikoillaan, mutta kuivettuneena ja ravistuneena. Hän oli vahva ruumiiltansa, jäsenensä olivat oikean suhtaiset ja kasvot kauniit. Moni olisi ehkä miettinyt että joku muutos hänen ulkonaisessa muodossa olisi häntä tehnyt mieluisemmaksi, mutta ei kukaan voinut sanoa minkälaisen tämän muutoksen piti oleman. Jos huulensa olisivat voineet muuttua jotensakin paksummiksi ja kaulansa hienommaksi, niin olisi kenties tämä moite tullut poistetuksi. Herra Obenreizerin merkillisin omituisuus oli kuitenkin siinä, että -- nähtävästi hänen omasta vapaasta tahdostaan -- hänen silmäinsä ylitse saattoi levetä eräs nimetön sumu, joka näkymättömiin peitti kaiket muut hänen tunteittensa osoitukset paitsi tarkkaa vaarinottavaisuutta eikä ainoastaan hänen silmissänsä vaan ylipäänsä kasvoissansa, tästä ei kuitenkaan seurannut että hänen vaarin-ottavaisuutensa kokonaan olisi ollut käännetty ainoasti siihen, jonka kanssa hän haasteli, eikä myöskään niille äänille ja esineille, jotka olivat hänen ympärillänsä; vaan se oli pikemmin jonkunlainen lavea huomaus kaikista sellaisista asioista, jotka painoivat hänen omaa taikka, hänen tiedon mukaan, muiden sydäntä. Tähän asti oli päästy kanssapuheessa kun tuo mainittu sumu levesi herra Obenreizerin kasvoin ylitse. "Tuskin tarvinnen mainita," sanoi Vendale, "että tämän käyntini tarkoitus on vakuuttaa teitä Wilding & C:on ystävyydestä, meidän luottamuksestamme teihin ynnä toivostamme olla teille hyödyksi. Toivomme myös kohta pääsevämme tilaisuuteen osottaa teille kestillisyyttämme, mutta emme vielä ole päässeet aivan järjestykseen, sillä kumppalini, joka juuri näinä aikoina on askaroinnut taloutemme toimeen panemista, on tässä toimessa tullut häirityksi eräältä odottamattomalta tapaukselta. Luultavasti ette tunne herra Wildingiä?" Herra Obenreizer häntä ei tuntenut. "Teidän pitää kohta tavata toistanne. Hänen käy varmaan mieleksi saada tuttavuutta teidän kanssa rakentaa, ja luulen myös voivani ennustaa, että teillekin käy yhtä mieleksi päästä hänen tuttavaksi. Varmaan ette ole kauan asuneet täällä Lontoossa herra Obenreizer?" "Vasta näinä päivinä olen ottanut vastaan tämän asioitsija-sijan." "Mamseli, veljentyttärenne -- -- ei ole -- ei ole vielä naitu?" "Ei ole." Yrjö Vendale katseli ympärillensä ikäänkuin etsiäkseen jotaan merkkiä hänen läsnäolostansa. "Onko hän oleskellut Lontoossa?" "Hän oleskelee Lontoossa." "Milloin ja missä saisin kunnian itse tervehtiä häntä?" Poistaen tuon sumun kasvoiltansa, ja, niinkuin ennenkin, likistäen vieraansa kyynäspäitä, sanoi herra Obenreizer haluttomasti: "Seuratkaa minua porrasta ylös!" Jokseen hämillänsä nopeudesta, jolla etsimänsä tapaaminen hänelle myönnettiin, seurasi Yrjö Vendale isäntäänsä portaita ylös. Huoneen toisessa kerroksessa aivan sen kamarin päällä, jota he vasta jättivät, oli kamari, joka sekin oli Sveitsiläiseen tapaan koristettu. Tässä huoneessa istui nuori neiti ikkunan vieressä ja työskenteli tapiserineulosta, ja vanhempi rouvasnainen istui pää ihan likellä porsliin-uunia (vaikka nyt oli kesä ja uuni lämpimänä) ja pesi hansikkaita. Nuorella neidellä oli erinomattain rikas, kaunis vaaleva tukka, somasti järjestetty valkoisen otsan ympärille, joka oli ympyräisempi kuin tavallinen englantilainen muoto, niinkuin myös hänen kasvot ja varsi ehkä olivat vähän pyöreämmät kuin useampain yhdeksäntoistavuotisten englantilaistyttöin. Hänen käytöksensä osoitti tavallista enemmin miellyttävää vapautta ja poskien värin sekä kirkkaitten harmaitten silmien erinomainen puhtaus ja terveys osoittiikse selvästi raittiin vuori-ilman vaikuttamana. Ehkä pukunsa ylimalkaan oli englantilaista mallia, tirkisteli kuitenkin Sveitsi ulos hänen koreista liivistä ja väijyi hänen kummallisilla kaistoilla koriotetussa sukassa sekä hopeasoljella varustetussa kengässä. Vanhempi rouvasnainen, joka istui nojaten jalkojansa alempaa uuninfranssia vastaan, polvi täynnä hansikkaita, joista yksi, vedetty vasempaan käteensä, parasta aikaa puhdistettiin, oli todenmukainen, ehkä erilaatuinen, Sveitsiläinen ilmestys, aina leveästä, tyynynnäköisestä selästään ja raskaista sorkistaan (jos tätä sanaa sopii käyttää) alkaen, niin siihen mustaan nauhaan saakka, joka oli sidottu kovasti hänen kaulansa ympäri esteeksi alkavaa kaulanajosta vastaan, tahikka, vielä ylempänä, suuriin vasken-karvaisiin kulta-korvarenkaisiin saakka tahi, vieläkin ylempänä, tukkapukuunsa saakka mustasta, rautalangalle levitetystä harsikosta. "Muistatteko tätä herraa, miss Marguerite?" kysyi Obenreizer nuorelta neideltä. "Sen luulen tekeväni" -- vastasi neiti vähän hämmästyneenä ja ujosti nousten tuoliltaan -- "eikö se ole herra Vendale?" "Niin muka luulisin;" sanoi Obenreizer kuivasti. "Herra Vendale! Rouva Dor!" Vanhempi rouvasnainen nousi puoleksi istualtaan, hansikka levitetty vasemmalle kädelle ikään kuin joku hansikkamaakarin kyltti, katseli puoleksi leveän olkapäänsä ylitse, mulskahti jälleen alas ja pitkitti hieromistaan. "Rouva Dor", sanoi nauraen Obenreizer, "on niin hyvä että pitää minua vapaana pilkuista ja reijistä. Hän tuntee heikkouteni, että aina tahdon olla siisti ja puhdas, ja käyttää aikansa poistamallansa persoonastani kaikki pilkut ja tähneet." Korkealle ilmaan nostaen kädelle levitettyä hansikkaa ja tarkasti tätä tutkien keksi rouva Dor tässä hetkessä pahan pilkun herra Obenreizerin persoonassa, ja hieroi ja kihnutti hansikkaa kaikin voimin. Yrjö Vendale istui tapiseri-kehyksen viereen (puristettuansa ensiksi pientä kättä, jota Vendalen sisäänastuma oli pidättänyt sen työssä) ja heitti samalla hartaudella kuin pyhiin-vaeltaja, joka viimein on pyhään paikkaan päässyt, salaisen silmänluonnin neitosen, liivin sisäpuolella kätkettyhyn, kultaristiin. Obenreizer seisoi keskellä lattiata peukalot liivinlakkareissa ja kasvot sumussa. "Hän sanoi tuolla alahalla, miss Obenreizer," lausui Vendale, "että mailma on niin pieni, ettei voi toinen välttää toistansa. Minä olen päin vastoin havainnut sen olevan liiaksi suuren, siitä asti kuin viimeksi teitä näin." "Oletteko siis matkailleet hyvin kaukana?" kysyi tyttö. "En niinkään kaukana, koska joka vuosi olen palannut Sveitsiin; mutta olisin saattanut toivoa -- ja olenkin tosiaan monta kertaa toivonut -- ettei pieni mailma antaisi pitkällisiin eroamisiin niin hyvää tilaisuutta, kuin se todellakin antaa. Jos olisi mailma pienempi ollut, kentiesi olisin tavannut teitäkin useammin." Kaunis Marguerite punastui ja loi pikaisen salaisen silmäyksen rouva Dor'een. "Viimein meitä kuitenkin löysitten, herra Vendale; vaan kentiesi kadotatte meitä kohta taas nä'östänne." "Sitä en tahdo uskoa. Asianhaarojen omituinen yhteensattumus, joka toi minulle onnen tavata teitä, kehoittaa minua toivomaan vastakohtaa." "Mikä se on omituinen asiainhaarain yhteensattumus, jos saan kysyä?" Suloinen sveitsiläinen vivahdus tässä lauseessa ja ääni, jolla viimeiset sanat sanottiin, tekivät sen Yrjö Vendalelle erinomaisen miellyttäväiseksi, samalla kertaa kuin hän taas huomasi salaisen silmäyksen rouva Dor'een. Vaikka pikainen kuin salama näytti se kuitenkin osoittavan jonkumoista varoitusta, jonka tähden Vendale tästä hetkestä hiljaisuudessa piti rouvaa silmällä. "Se, että sattumaisilta olen tullut osakkaaksi yhteen kauppa-toimeen Lontoossa, jonka tykönä herra Obenreizer sattumaisilta juuri tänä päivänä on nimen-omaisesti hyväksi esitelty, jopa sen lisäksi vielä semmoiselta kauppa-toimelta Sveitsissä, jonka kanssa meillä molemmilla, niinkuin näyttää, on kauppa-asioita. Eikö hän ole tätä teille maininnut?" "Ei," puuttui tässä puheesen herra Obenreizer, vapaa tuosta sumustansa, "sitä en ole vielä maininnut miss Margueritelle. Mailma on niin pieni ja yksmuotoinen, että iloinen hämmästys välisti on tarpeellinen. Asia on tosiaan niinkuin hän sanoo, miss Marguerite. Hän tuolla, joka on niin korkeata sukua, ja on saanut niin siveän kasvatuksen, hän on alentanut itseänsä kaupan-tekoon. Kaupantekoon! Ihan kuin me köyhät talonpojat, jotka olemme hiipineet ylös ojista!" Pilvi levesi neiden valkoiselle otsalle ja hän loi silmänsä alas lattiaan. "Mutta kaupalle se on hyvää!" pitkitti Obenreizer suurella innostuksella. "Se ylevöittää kauppaa. Kaupan onnettomuus ja alennus on että koko halvempi kansa -- esimerkiksi me köyhät talonpojat -- saattaa antautua sille elämän-radalle ja sen avulla kohota. Katsokaa, hyvä ystäväni Vendale;" pitkitti hän voimakkaasti, "miss Margueriten isä, vanhin velipuoleni, joka nyt olisi kaksi kertaa vanhempi teitä ja meitä, jos vielä eläisi, vaelsi ilman kengittä melkeen ryysyissä pois ilkeästä vuoren-solasta, jossa asuimme, vaelsi vaeltamistaan, sai joskus ruokaa muulien ja koirien joukossa eräässä ravintolassa kaukana päälaksossa, otti palvelusta siellä, tuli tallirengiksi, kokiksi, ja pääsi viimein paikan isännäksi. Semmoisena otti hän minua tykönsä (saattoiko hän ottaakaan velimiestäni, tuota mielipuolista kerjääjää, tahi sisartansa, tuota kehräävää kummitusta?) ja pani minua oppiin naapurin ja ystävänsä mainion kellonsepän luoksi. Vaimonsa kuoli miss Margueriteä synnyttäessä. Mitä seisoi testamentissaan, ja mitkä olivat Margueriten isän viimeiset sanansa minulle kun kuoli ennenkuin lapsi oli päässyt täysi-ikäiseksi? Näin hän sanoi: 'Kaikki tulee Margueritelle paitsi niin ja niin paljon vuodessa sinulle. Olet nuori, vaan teen sinua kuitenkin hänen holhojaksi; sillä sinä olet alhaisimmasta ja köyhimmästä talonpojan säädystä ja niin olin myös minäkin sekä Margueriten äiti; me olemme kaikki kurjia talonpoika raukkoja ja sitä et saa koskaan unhoittaa.' Sama on myös useimpain maanmiesteni laita, jotka nyt pitävät kauppaa Soho-korttelissa täällä Lontoossa. He ovat ennen olleet talonpoikia, halpasukuisia, orjailevia Sveitsin talonpoikia. Kuinka hyvää ja etevää eikö siis ole kaupalle" -- tässä hän muuttui iloiseksi ja likisti taas tapansa mukaan nuoren viininkauppiaan kyynäspäitä -- "kun sitä herrasmiehet viljelevät ja jalostavat." "Sitä en voi huomata" -- sanoi Marguerite palavin poskin ja kiivaalla silmäyksellä. "Minun mielestäni jalostamme kauppaa yhtä hyvin me talonpojat." "Noh! noh! miss Marguerite" -- sanoi Obenreizer. "Muistakaa että puhutte ylpeässä Englannissa." "Minä puhun ylpeällä totuudella" -- vastasi hän ja asettui jälleen levollisesti työhönsä -- "enkä ole Englantilainen, vaan Sveitsiläisen talonpojan tyttö." Lauseessaan oli jotaan, asiata päättävää, jota vastaan Vendale ei tahtonut väittää. Hän sanoi siis vaan hyvin totisena. "Minä yhdyn täydellisesti teidän ajatukseenne, miss Obenreizer, ja olen jo lausunut tässä talossa samaa mielipidettä, jota herra Obenreizer itse voipi vakuuttaa" -- jota kuitenkaan tämä ei tehnyt. Vendalella oli viekkaat ja terävät silmät, ja tuon tuossakin tarkastellen rouva Dorea huomasi hän jotaan tuon leveän selän takana, jota mainittu rouva tarjosi vieraalle nähtäväksi. Hansikkain puhdistamisessa oli, näet, eräs suuri pantomimillinen ilmeys. Se kävi hyvin hiljaa ja varovaisesti kun Vendale puhui Margueriten kanssa, jopa herkesi lopulla kokonaan, ikäänkuin olisi hän pysähtynyt työssään kuunnellaksensa. Kun Obenreizer oli lopettanut puheensa talonpojista, oli rouva hieronut hansikkaansa kaikin voimin, ikäänkuin olisi puhe voittanut hänen erinomaista suosiotansa, ja pari kertaa kun tuo hansikka, jota rouva piti silmiensä edessä, nostettiin ilmaan taikka kun toinen sen sormista kohosi toinen aleni, luuli Vendale mainitun hansikkaan tehneen jonkun sananlennätin-merkin Obenreizerille, joka todellakin ei koskaan ollutkaan kääntänyt sille selkäänsä, ehkä tämä ei ollut sitä muka ollenkaan huomaavinansa. Vendale oli myös havainnut että se tapa, jolla Marguerite poisti tuota ainetta, jota Obenreizer jo kaksi kertaa oli alkanut, osoitti jotaan harmia holhojaa vastaan, jota harmia hän nähtävästi koitti hillitä -- ikäänkuin olisi Margueriten mieli tehnyt häntä nuhdella, jos vaan uskaltaisi. Hän oli myöskin havainnut -- vaikka tämä kyllä oli vähäpätöinen asia -- että Obenreizer ei ollut Margueriteä lähestynyt enemmin kuin alustakaan, ikäänkuin olisi niitten välillä ollut määrätyitä rajamerkkejä. Ei kertaakaan hän myöskään ollut häntä puhutellut käyttämättä sanaa "miss", vaikka sen käyttämisessä aina oli ollut joku melkeen havaamaton pilkan osoitus. Ja nyt johtui Vendalelle ensi kerta mieleen, että tuo omituisuus tämän miehen käytännössä, jota hän ei ollut ennen voinut selvittää, oli joku ehkei aina huomattava pilkkaamisen halu. Hän tunsi itsensä vakuutetuksi siitä että Marguerite jollaan tavalla pidettiin vankina oman vapaan tahtonsa puolesta; ehkä hän teki molemmille vastarintaa vakavalla mielen-kuvituksellansa, joka kuitenkaan ei riittänyt häntä vapauttamaan. Vakuutus tästä teki nuorta viininkauppiasta vielä taipuvammaksi mielistymään neitoon, kuin ennen. Sanalla sanottu, hän oli hurjasti rakastunut neitoon ja vakaasti päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, joka viimein oli tarjoutunut hänelle. Tällä kertaa mainitsi hän vaan sivumennen, että Wilding & C:o pian tulisi pyytämään miss Obenreizeria hänen läsnäolemisellaan kunnioittamaan taloansa -- vanhuutensa tähden merkittävä paikka, ehkä ainoastaan nuorten miesten asuma -- eikä pitentänyt tervehtimistään tavallisen määrän ylitse. Tultuansa alas isäntänsä seuraamana, näki hän Obenreizerin kauppa-konttorin olevan tässä päässä porstuata. Konttorissa oli useampia renttuisia miehiä muukalaisessa puvussa, joita Obenreizer, päästäksensä sivutse, lykkäsi syrjään muutamilla sanoilla äitinkielellänsä. "Maanmiehiäni," selvitti hän, seuraten Vendalea portille, "köyhiä maanmiehiäni! Kiitollisia ja uskollisia kuin koirat. Hyvästi! Tavataan toiste. Kuinka tuleekin se minua ilahuttamaan!" Kaksi keveää likistystä kyynäspäästä saattoi Vendalea ulos kadulle. Ihana Marguerite kehyksensä vieressä ja rouva Doren leveä selkä sananlennättimensä kanssa, väikkyivät edellänsä Raajarikko-loukkoon. Hänen tänne tullessa, oli Wilding sulkenut itsensä sisään Bintreyn kanssa; ja koska kellarin-ovet sattumalta seisoivat auki, sytytti Vendale kynttelin halkaistuhun kepin päähän ja meni alas tehdäkseen tarkastelun kellareissa. Ihanan Margueriten kuva väikkyi uskollisesti edellänsä, mutta rouva Doren leveä selkä jäi ulkopuolelle. Kellarit olivat aika laajat ja aika vanhat. Täällä oli ollut holvi-käytävä silloin kuin menneet ajat eivät vielä olleet menneinä; muutamat luulivat sen kuuluneen erääsen luostariin, toiset johonkuhun kappeliin, vieläpä toiset johonkuhun pakanalliseen temppeliin. Oli mikä olikin, nyt se teki yhtä. Jokainen saattoi tehdä miksi tahtoi puoleksi lahonnutta pylvästä eli haljennutta holvia. Mennyt aika jo oli sen kanssa menetellyt niinkuin se tahtoi, ei huolinut ensinkään vastaväitöksistä. Suljettu ilma ynnä ummehtunut haju ja jyrisevä kolina, joka kuului ylhäältä kaduilta, soveltui, eroten jokapäiväisen elämän ikävästä yhtäläisyydestä, hyvin yhteen kauniin Margueriten kanssa, joka teki vastarintaa molemmille kaitsijoillensa. Vendale käveli kävelemistään kunnes kääntyessään nurkan ympäri, näki yhdenlaisen kynttilän kuin minkä itse kantoi. "Oho! oletteko siellä, Janne?" "Eikö olis parempaa syytä minulla sanoa: Oho! oletteko täällä, master Vendale? Se kuuluu minun ammattiini olla täällä, mutta ei teidän." "No, no! älkää nyt möriskö, Janne!" "Oh! en minä mörise" -- vastasi kyypäri; "jos joku mörisee, niin se on se, mitä minä olen saanut sisääni hikireikien kautta, enkä minä. Varokaa ettei joku _teissä_ rupea mörisemään, master Yrjö. Pysykää täällä siksi että höyryt alkavat vaikuttaa, niin kyllä saavat teistäkin kiini." Kyypärin nykyinen toimitus oli pistää päänsä pakkaushuoneisin, tehdä mittauksia ja laskea lukua päässään sekä kirjoittaa havainnot härjänvuotamoiseen muistokirjaan, joka näytti olevan osana hänestä itsestään. "Ne saavat kyllä kiini teistä" -- jatkoi hän sitten kuin oli saanut mittauskeppinsä kahden tynnyrin päälle, kirjoittanut viimeisen havainnon kirjaansa ja oikaissut selkäänsä -- "siihen voitte luottaa! Olette siis nyt ruvenneet kauppa-toimeenne, master Yrjö?" "Niin olen tehnyt ja toivon ettei teillä ole sitä vastaan mitään, Janne?" "Ei _minulla_, Jumala varjelkoon siitä! Vaan höyryillä on teitä vastaan se, että olette liiaksi nuori. Olette molemmat liiaksi nuoret!" "Väkevyys siinä väitöksessä vähenee aina päivä päivältä, Janne." "Se on tosi, master Yrjö; mutta minä en päivä päivältä vähennä väkevyyttä siinä väitöksessä, että minä jo olen liiaksi vanna, enkä siis tule tilasuuteen nähdä erittäin suurta parannusta teidän tykönä." Tämä vastaus näytti itse Ladlen Jannelle niin soveliaalta, että röhkäisi karkeaan nauruun ja vielä kerran uudisti lauseensa samalla naurun röhkäisemisellä tuolle "parannusta teidän tykönä." "Mutta mille ei ole naurettava, master Yrjö," jatkoi Janne, jälleen oikasten selkäänsä -- "on se, että nuori master Wildinq on mennyt vaihettamaan onnea. Huomatkaa sanani! Hän on vaihtanut onnea ja tulee sen kohta havaitsemaan. En ole lystin vuoksi koko elinaikaani asunut täällä alhaalla. Siitä, mitä täällä näen, tiedän milloin rupee satamaan, ja milloin jälleen lakkaa, milloin rupee tuulemaan, ja milloin taas tyvenee. Ja siitä mitä nyt näen täällä alhaalla tiedän myös että onnemme on muuttunut." "Onko näillä katossa kasvavilla ilkiöillä mitään tekemistä ennustuksenne kanssa?" kysyi Vendale nostaen kynttilänsä mustia, piikkisiä sieni-möhkäreitä kohden, jotka rippuivat alas katosta ja näyttivät vallan inhoittavilta. "Olemmehan tulleet maineesen näitten sienien kautta kellarissamme!" "Se on totta, master Yrjö" -- sanoi Ladlen Janne ottaen pari askelta takaperin -- "ja jos tottelette neuvoani, niin annatte niiden olla rauhassa." Ottaen tynnyrillä makaavaa vapaa ja sillä hiljaa kaivaen sitkeitä sieniä kysyi Vendale: "Tosiaanko? Miksi niin?" "Ah, ei niinkään paljon siitä syystä, että syntyvät viinihöyryistä ja siis voitte niistä arvata mitä lajia kyypäri vetää sisäänsä kun elinkautensa vaeltaa täällä ympäri, eikä myöskään niin paljon siitä, että nämät sienet päästyänsä määrättyyn aikaan vaurastumistilaan, muuttuvat madoiksi, jotka putoovat alas päällemme," -- vastasi Janne yhä pitäen itsensä etäällä -- "kuin enemmin eräästä toisesta syystä." "Mistä muusta syystä?" "Jos olisin teidän sijassa, sir, niin en koskisi niihin! Sen selvitän teille jos seuraatte minua täältä ulos. Mutta huomatkaa ensiksi heidän väriänsä, master Yrjö." "Kyllä, sen teen." "Se on hyvä. Tulkaa siis pois täältä, sir." Hän lähti edeltä kynttylänensä ja Vendale seurasi jälestä, hänkin kynttyläneen. Saatuansa hänen kiini, sanoi Vendale paluumatkalla: "No, Janne! mikäs kumma nyt oli heidän värissä!" "Eikö se ole juurikuin hyytynyt veri, master Yrjö?" "Niinpä melkeen." "Enemmin kuin melkeen, minusta," vastasi Janne puistellen totisesti päätänsä. "Vaikkapa niinkin! annetaan siis olla aivan kokonaan, jos tahdotte; mitä sitten?" "Master Yrjö, ne sanoo" -- -- -- "Kuka sanoo." "Mistä minä tiedän kuka?" -- vastasi kyypäri, nähtävästi harmissa rohkeasta kysymyksestä. -- "Ne, näetten! Ne, jotka sanovat kaikkia, ymmärrättekö? Kuinka minä voin sanoa kuka se Ne on, jos ette itse tiedä sitä?" "Se on totta! Jatkakaa!" "Ne sanoo, että joka sattuu saamaan tuommoisen tukon mustanpunaisia sieniä suoraan rinnallensa, hän tulee murhatuksi niin varmaan kuin mailma on." Pysähtyen suu naurussa, kohdataksensa vanhan kyypärin silmiä, joita tämä oli kyntteliinsä luonut ikäänkuin uneksiva lausuen mainitut sanat, tunsi Vendale yhtäkkiä raskaan käden putoavan rinnallensa. Ja kun hän silmänräpäyksessä seurasi sitä kättä, joka oli häntä tavoittanut ja joka käsi ei ollut muun kuin opastajansa -- näki hän että tämä oli lyönyt hänen rinnaltansa tukon sieniä, jotka samassa putosivat maahan. Tuokion katseli hän kyypäriin yhtä kauhistuneena kuin tämä häneen, mutta samassa he tulivat päivänvaloon kellarin portaitten päähän ja ennenkuin Vendale raittiisti juoksi niitä ylös sammutti hän sekä kynttelinsä että kauhistavan taika-uskonsa. WILDING LÄHTEE. Seuraavana päivänä edeltä puolenpäivää läksi Wilding yksinään ulos ilmoitettuansa kotona, että, jos herrat Vendale eli Bintrey kävisivät häntä kyselemässä, niille sanottaisiin että hän oli mennyt Löytölasten-huoneesen: Vasten kaikkia, mitä kauppa-kumppalinsa oli hänelle puhunut, vasten myös mitä hänelle oli muistuttanut laki-asiain neuvon-antajansa, joka oli ollut samasta ajatuksesta kuin edellinenkin, pysyi Wilding järkähtämättömänä päätöksessään. Löytää kadonnutta nuorukaista, jonka paikkaa itse oli omistanut, oli tästä hetkestä elämänsä päätarkoitus, ja kuulustelemin Löytölasten-huoneessa oli selvästi ensimmäinen askele haluttua löytöä varten. Tästä syystä läksi nyt viininkauppias Löytölasten-huoneesen. Kartanon hänelle ennen niin tuttu muoto näytti hänestä nyt yhtä oudolta kuin kamiinifriisin yli rippuvan kuvan. Rakkahin muistonsa siitä paikasta, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvana, oli siitä nyt ijäksi poistunut. Kummallinen vasta-hakoisuus valtasi häntä, kun hän sisälle astuessa ilmoitti asiansa; sydäntänsä pakoitti, kun istui yksinään odotus-salissa, sill'aikaa kuin lähetettiin noutamaan laitoksen rahaston-hoitajaa, jonka kanssa hän tahtoi puhua ja pakinomisen alkaessa voi hän ainoastaan laskea vaivalla selittää tulonsa tarkoitusta. Rahaston-hoitaja kuunteli häntä katsannolla, joka lupasi tarpeellista huomiota, vaan ei enempääkään. "Meidän täytyy," sanoi hän kun puheen vuoro tuli hänelle, "olla varovaiset kaikissa kysymyksissä, joita meille vieraat tekevät." "Tuskinpa saatatte pitää minua vieraana," sanoi Wilding tavallisella suoruudellaan, "koska ennen mailmassa minäkin olin yksi lapsi-raukoista täällä." Rahaston-hoitaja vastasi kohteliaasti, että tämä seikka herätti hänessä erinomaista osan-ottamista hänen vierastansa kohden, mutta pyysi kuitenkin saada tietää oikeat syyt näihin kysymyksiin, jonka tähden Wilding ilman kiertelemättä ilmoitti syynsä, koittamattakaan mitään salata. Rahaston-hoitaja nousi ylös ja meni edeltä toiseen huoneesen, jossa laitoksen pöytäkirjat säilytettiin. "Kaikki ne tiedot, jotka kirjamme voivat antaa, ovat kernaasti teidän käytettävinä," sanoi hän; "vaan niin monen vuoden kuluttua pelkään tämän myös olevan ainoan tiedon, jonka saatamme teille tarjota." Kirjat tarkasteltiin ja muistutus, joka niissä löydettiin, kuului seuraavalla tavalla: [3:mas päivä Marraskuuta 1836. Ottanut otto-pojakseen ulos Löytölastenhuoneesta poikalapsen nimeltä Walter Wilding. Ottajan nimi ja sääty: rouva Jane Anne Miller, leski. Asuntopaikka: Lime-Tree Lodge, Groombridge Wells. Suosia-lauseita ynnä muita tietoja ovat jättäneet: Hänen kunnioitettavuutensa John Harker, Groombridge Wells, ja herrat Giles, Jeremie ja Giles, pankkiirit, Lombard Street.] "Ja siinäkö kaikki?" kysyi viininkauppias. "Ettekö sittemmin ole kuulleet mitään rouva Milleristä?" "Emme mitään; siinä tapauksessa kyllä löytyisi joku muistutus kirjoissa." "Saanko ottaa kopian kirjoituksesta?" "Aivan mielellään. Mutta olette vähän liikutettuna? Enkö minä saa kirjoittaa sen teille?" "Ainoa neuvoni tässä asiassa," sanoi Wilding surumielisesti silmäellen kopiaa, "on kuulustella rouva Milleriä entisessä korttelissa, ja katsoa voivatko nuot herrat, jotka häntä suosittivat, jollaan tavalla minua auttaa". "Tosiaan, se on ainoa keino, jonka minäkin nykyjään voin keksiä," vastasi rahaston-hoitaja. "Olisin sydämmestäni toivonut saattavani jättää teille parempia tietoja!" Näillä jäähyväis-sanoilla kehoituksena pitkitti Wilding keksimis-matkaansa; joka oli alkanut Löytölastenhuoneen portilla. Ensimmäinen pysäyspaikka oli tietysti pankkiirein konttori Lombard-street kadun varrella. Kaksi osakkaista kauppatoimessa eivät ottaneet vastaan sattunaisia kävijöitä, mutta tehtyänsä alusta muutamia välttämättömiä esteitä myöntyi kolmas antamaan kirjurinsa tutkia "M"-kirjaimella merkittyä pääkirjaa. Leski-rouva Millerin kontto löydettiin, vaan ristitettynä kahdella pitkällä viivalla, joista läkki jo oli vaalennut ja alahalla syrjässä seisoi kirjoitettuna: "kontto päätetty 30 päivä Syyskuussa 1837." Näin oli ensimmäinen paikka matkalla saavutettu ja _Ilman Menestyksettä_! Lähetettyänsä kirjasen Raajarikkoloukkoon ilmoituksella kauppa-kumppanillensa, että hän kentiesi tulisi viipymään moniaita tuntia, lähti Wilding höyry-jonolla toiseen pysäyspaikkaan matkallansa rouva Millerin kortteriin, Groombridge Wells. Äitejä ja lapsia matkusti hänen seurassa; äitejä ja lapsia tapasi toisiansa pysäyspaikalla; äitejä ja lapsia oli puotissa, joihin poikkesi kyselemään tietä. Joka paikassa astui hänen eteensä tuo hellin ja kalliin side ihmisellisissä oloissa suloisena ja onnellisen päivän ihanassa valossa. Kaikkialla muistutettiin hän siitä sydämmessään haudotetusta harhauksesta, josta hän niin äkkiä oli herätetty -- siitä kadonneesta muistokuvasta, joka oli hajonnut ikäänkuin kuvaus kuvastimessa. Eikä sieltä täältä kyseskellen, hän ei kuitenkaan saanut selvää sellaisesta paikasta, jolla olisi nimenä ollut Lime-Tree Lodge. Nähtyänsä erään asioitsian konttorin meni hän sinne tuoden viimeisen kerran kysymyksensä esiin. Asiotsia viittasi suoraan kadun poikki monella ikkunoilla varustettuun vanhaan puurakennukseen, joka näytti jonkunmoiselta tehtaalta, vaikka oli olevinaan ravintola. "Tuolla, sir," sanoi hän, "oli Lime-Tree Lodge kymmenen vuotta takaperin." Toinen paikka oli saavutettu ja taas _Ilman Menestyksettä_. Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä jälillä. Herra Harker, pappismies, joka muitten muassa hänkin oli antanut tietoja rouva Milleristä, ei vielä ollut tavoitettuna. Koska samassa tuli muutamia tuttuja, jotka vaativat asioitsijan huomiota, lähti Wilding pois katua alaspäin erääsen kirjakauppaan, jossa kysyi hänen kunnioitettavuuden John Harkerin nykyistä adressia. Kirjankauppias oli nähtävästi sekä harmistuneena että kummastuksissa kysymyksestä eikä vastannut. Wilding uudisti kysymyksensä. Kirjankauppias otti pöydältään pienen siistin kirjan yksinkertaisessa siteessä, ojensi sen vieraalle näyttäen nimilehteä: Kunnioitettavan herran John Harkerin marttyri-kuolema Uudessa Seelandissa. Kertonut eräs entinen seurakuntalaisensa. Wilding laski kirjan jälleen pöydälle. "Pyydän anteeksi" sanoi hän, ajatellen ehkä omaa marttyriyyttänsä. Hiljainen kirjankauppias vastasi kumarruksella, ja Wilding meni. Kolmas ja viimeinen paikka, ja kolmas ja viimeinen kerta _Ilman Menestyksettä_! Mikä nyt oli tehtävänä? Nähtävästi ei löytynyt muuta neuvoa kuin palata Lontoosen, pettyneenä joka haaralla. Paluumatkallansa katseli Wilding tuon tuostakin kopiaa, jota oli saanut Löytölasten huoneen pöytäkirjoista. Yksi epätoivon monista muodoista -- kohta surkuteltavin kaikista -- on se, joka itsepäisesti rakastaa pukeutua Toivon vale-pukuun. Heittämäisillään mitätöntä paperia ulos vaunun ikkunasta pidätti Wilding yhtäkkiä kätensä. "Kentiesi saattaa tuo vielä viedä johonkuhun keksintöön," arveli hän. "Niinkauvan kuin elän en tahdo erkauda tästä ja kuolemani jälkeen löytävät testamenttini suorittajat sen saman sinetin alla kuin testamenttinikin." Nyt johdatti sana testamentti rehellistä viininkauppiasta uudelle mielen uralle, ehkä päätarkoituksensa ei kuitenkaan jäänyt unehduksiin. Hänen täytyi aivan hetimmiten tehdä testamenttinsa. Sanat "Ilman Menestyksettä" olivat alkuperäisesti herra Bintreyn käyttämät tässä asiassa. Ensimmäisessä pitkällisessä keskustelussa, joka pidettiin asiasta, oli tämä terävä-järkinen mies satoja kertoja kieltävällä päänsä-pudistamisella toistanut: "Ilman Menestyksettä, herra, Ilman Menestyksettä! Minun mieleni mukaan tämä tuuma on kokonaan ilman menestyksettä, ja neuvoni on siis, että rauhallisesti pysytte siinä missä olette." Tämän pitkän keskustelun kuluessa oli potelli tuota neljänkymmenenviiden vuoden vanhaa portviiniä tuotu pöydälle virvoitukseksi herra Bintreyn kurkulle, vaan kuta selvemmästi hän näki lasinsa pohjaa, sitä selvemmästi näkyi myös hänestä, ettei tällä asialla ollut mitään menestystä, ja kerta kerralta oli hän laskenut tyhjennetyn lasinsa pöydälle sanoen: "Ilman menestyksettä, herra Wilding! Eläkää rauhassa ja olkaa kiitollinen." Varmaa on, että syy rehellisen viininkauppiaan haluhun tehdäksensä testamenttinsa tuli hellimmästä omastatunnosta, ehkä se kyllä on mahdollista, että hän, vaikka tietämättä, tunsi jonkunlaisen lievityksen kun sai laskea oman neuvottomuutensa kahden muun ihmisen niskoille, jotka aikanansa astuisivat hänen sijaansa. Oli miten tahansa, niin seurasi hän hartaasti tätä uutta mielen-johtoa ja kiirehti kiirehtimistään pyytämään Yrjö Vendalea ja herra Bintreytä kohtaamaan häntä Raajarikko-loukossa ja vastaanottamaan hänen luottamustaan. "Koska me nyt kaikki kolme olemme koossa ja ovet suljettuina," alotti herra Bintrey kääntyen uudelle osamiehelle, "täytyy minun, ennenkuin meidän ystävämme (ja minun luottilaani) antaa meille tarkempia tietoja ajatuksistaan, muistuttaa, että olen tässä asiassa neuvonut yhdellä lailla kuin olen kuullut teidänkin neuvoneen, herra Vendale, ja jota jokainen järjellinen ihminen olisi neuvonut. Olen sanonut hänelle että hänen välttämättömästi pitää säilyttämän salaisuutensa ja puhuteltuani sekä hänen läsnä ollessa että poissa ollessa rouva Goldstrawia olen minä vakaa siitä että jos joku on uskottava (mikä _jos_ tässä kyllä on painava), niin saamme huoletta uskoa häntä tässä asiassa. Olen teroittanut meidän ystävämme (ja minun luottilaani) huomiota senkin päälle, kuinka hän, ryhtymällä satunnaisiin tiedustelemisiin, arvaamatta tulisi ei ainoastaan houkuttelemaan pirua liikkeelle kaikenlaisten petturien muodoissa, vaan myös hävittämään omaisuntensa. Nyt tiedätte, herra Vendale ettei meidän ystävämme (ja minun luottilaani) tahdo hävittää omaisuuttaan, vaan päin vastoin säilyttää sen sille, jonka hän pitää -- vaan jonka minä en voi sanoa pitäväni -- laillisena omistajana, jos semmoinen laillinen omistaja koskaan tulee löytymään. Erehtyisin suuresti, jos semmoinen omistaja koskaan löytyisi, vaan se nyt on yhtä. Herra Wilding ja minä olemme kuitenkin yhdestä mielestä siinä, ettei omaisuus saa hävitä. Olen suostunut herra Wildingin tahtoon tuo tuostakin lähettää ilmoituksen aviisiin, josta se, joka mahdollisesti jotaan tietää tuosta omaksi-otetusta lapsesta, joka sillä ja sillä ajalla otettiin ulos Löytölasten-huoneesta, varovaisesti kutsutaan löydyttää itsensä minun konttorissa, ja olen velvoittanut itseäni määrätyillä ajoilla panemaan mainittu ilmoitus aviisiin. Meidän ystävältämme (ja minun luottilaaltani) olen saanut tietää, että olen kutsuttu tänne vastaanottamaan käskyjänsä ja pitämään tahtonsa, vaan pyydän teitä huomaamaan, etten siltä virkani-puolesta ole hyväksynyt kumpaistakaan." Näin puhui herra Bintrey kääntyen välisti toiseen välisti toiseen kuulijoista, mutta, ehkä muutoin tarkka huolenpidossaan luottilaastansa, hän ei kuitenkaan voinut olla nauramatta Wildingin innostuneelle hommaamiselle, ja katseli häneen ehtimiseen vilkkuvin silmin ikään kuin olisi hän ollut joku oitis nauruttava ilmiö. "Ei mikään voi olla selvempi," sanoi Wilding. "Toivoisin vaan, että minun pääni olis yhtä selvä kuin teidän, herra Bintrey." "Havaatteko mitään huminaa korvissanne?" sanoi asianajaja huolellisella silmäyksellä, "niin heittäkää se -- puheemme, näetten, vastaseksi." "Ei, kiitoksia! Ei tarvitse!" sanoi Wilding. "Mitä aioin sanoa oli." -- "Älkää kiihoittako itseänne, herra Wilding," pyysi asianajaja. "En, sitä en tee," vastasi viininkauppias. "Tekisittenkö te, herra Bintrey ja Yrjö Vendale, joitakuita esteitä jos teitä nimitettäisiin testamenttini suorittajiksi, tahi voittenko heti vastata siihen suostumalla?" "Minä suostun puolestani," sanoi Vendale mielukkaasti. "Minä myös," sanoi herra Bintrey ei varsin niin mielukkaasti. "Kiitän teitä molempia, sydämmestäni. Testamenttiani koskevat määräykset ovat lyhyet ja selvät, ja olette ehkä hyvät ja kirjoitatte ne heti paperille. Kaiken irtonaisen ja kiinteän omaisuuteni määrään minä ilman eroituksetta ja ehdotta teille, että te maksatte kaikki todenmukaiselle herra Wildingille, siinä tapauksessa että tämä mies ilmautuu ja oikeaksi nähdään kahden vuoden kuluessa luettuna kuolemapäivästäni. Muussa tapauksessa tulette antamaan koko summan lahjaksi Löytölastenhuoneelle. "Onko tämä koko teidän määräyksenne, herra Wilding?" kysyi Bintrey hetken viivyttyä, jona toinen ei toistansa ollut katsonut. "Niin on." "Ja tämän määräyksen oikeudesta olette vahvasti vakuutettu?" "Vahvasti, ilman ehdoitta; kaikin puolin." "Siis ei muuta ole," sanoi asianajaja kohottaen olkapäitänsä, kuin asettaa sen lailliseen muotoon, allekirjoituttaa ja todistuttaa sen. Mutta onko teillä niin kiire? Ettehän toki kuole niin pian, herra?" "Milloin kuolema tulee, Herra Bintrey," vastasi Wilding totisesti, "sitä ette tiedä te enkä minä; sen tietää ainoastaan korkeampi viisaus. Mutta minulle olisi rakasta jos niin pian kuin mahdollista saisin tämän painon rinnaltani poistetuksi." "Nyt olemme taas asian-ajajana ja luottilaana," sanoi Bintrey hetken melkeen liikutettuna. "Jos Herra Vendalelle ja teille sopii kahdeksas päivä tästä luettuna, samalla tunnilla, kuin nyt, niin panen ylös muistokirjaani, että silloin löydytän itseni täällä." Suostumus tehtiin ja kävikin toteen määrätyllä ajalla; testamentti allekirjoitettiin laillisesti ja Bintrey pani sen tarkkaan säilyyn muitten luottilasten paperein joukkoon, jotka Bintreyn konttorin rautahyllyillä olivat kätkettynä erityisiin rauta-arkkusiin, itsekunkin omistajan nimi-merkki päällä ikään kuin olisi tämä lain pyhä paikka ollut joku ahdas luottilasten suku-hauta. Suuremmalla innolla kuin mitä hän viimeisinä aikoina oli osoittanut asioissa, jotka hänelle tuntuivat vähemmin mieluisilta, alkoi Wilding nyt asettaa yksinkertaista talous-hoitoansa, jossa voimakkaasti tulivat häntä avuksi ei ainoastaan rouva Goldstraw, vaan myös herra Vendale, jonka luultavasti teki mieli mitä pikimmiten antaa päivällis-pitoja Obenreizer-perheelle. Ainakin kävi niin, että, kun kaikki oli järjestyksessä, kutsuttiin Obenreizerit, holhoja sekä holhottavansa, päivällisille Raajarikko-loukkoon, johon kutsumukseen myös rouva Dor oli suljettu. Jos Vendale tätä ennen oli korvia myöten rakastunut -- jota ei epäiltäkö -- niin upottivat nämä päivälliset häntä kymmenentuhatta syltä rakkauden syvyyteen. Ja kuitenkin, jos olis vaikka henkensä antanut, hän ei saanut tilaisuutta puhua sanaakaan kahden kesken ihanan Margueriten kanssa. Kuinka varmaan tämmöinen suloinen hetki näkyikin tulevan, niin seisoi aina arvaamatta Obenreizer sumukasvoin vieressä, tahi ilmausi rouva Doren leveä selkä hänen silmäinsä eteen. Aivan hänen tulemisesta poislähtöön saakka ei nähty tätä äänetöntä ämmää silmänräpäystäkään edestäpäin, paitsi hänen syödessään mutta siitä hetkestä asti, kuin hän, oivallisen syömisen perästä, oli vetäynyt takaisin vieras-saliin, oli hän kääntynyt kasvot seinää vasten. Mutta olipa toki Margueriten nähtävä, olipa Marguerite kuultava, olipa Marguerite vielä välistä koskettavanakin neljän viiden viehättelevän, vaikka mieltä hämmentävän tunnin kuluessa. Kun hän käveli vanhoissa, pimeissä kellareissa, talutti Vendale häntä kädestä; kun hän lauloi illalla valaistussa vierassalissa, piteli Vendale, seisoen vieressä, hänen hansikkaita ja olisi mielellään niitä vaihettanut jokainoata tilkkaa vastaan tuosta viiden ja neljänkymmenen vuoden vanhasta portviinistä, jos olisi se ollut vaikkapa viisi ja neljäkymmentä kertaa vanhempaa ja sen hinta viisi ja neljäkymmentä kertaa viis ja neljäkymmentä puntaa tusinasta. Ja vielä kun vieraat jo olivat menneet matkoihinsa ja kynttelit olivat sammutetut Raajarikkoloukossa, tuskautti hän itseään alituisilla kysymyksillä: Tokkohan Marguerite luuli, että hän häntä ihasteli? Arvasiko Marguerite kuinka hän häntä rakasti? Tokko Marguerite aavistikaan, että oli voittanut hänen elämälle ja kuolemalle. Ja samaa suuntaa meni yhä vaan: tokko vai tokko ei? sävelikköä ylös ja sävelikköä alas, yli viivoja, viivain alle, lakkaamatta. Oi! sä levoton ihmis-sydän raukka! Kuinka ihmeellistä ajatella että ihmiset, jotka jo tuhansia vuosia takaperin ovat olleet muumioina, nekin tekivät ihan samaa, ja kuitenkin kaikki ilman poikkeuksetta keksivät salaisuuden, kuinka vasta pääsisivät lepoon! "Mitä ajattelette, Yrjö," kysyi Wilding seuraavana päivänä häneltä, "Obenreizerista? -- Minä en kysy mitä ajattelette mamseli Obenreizerista." "En tosiaan tiedä," vastasi Vendale, "enkä ole koskaan tiennyt mitä hänestä ajattelisin!" "Hän on sivistynyt mies ja tarkka-päinen" -- sanoi Wilding. "Kieltämättä, hänellä on tarkka pää." "Hän on hyvä muusikko." "Kieltämättä, hän on hyvä muusikko." "Ja puhuu hyvin." "Niin," sanoi Yrjö Vendale mietiskellen, "ja puhuu hyvin. Tiedättekö, Wilding, että välistä kun ajattelen häntä, niin johtuu mieleeni, että hän ei ole yhtä hyvin vaiti." "Mitä sillä tarkoitatte? Hän ei olen röyhkeän puhelias." "Ei suinkaan, enkä tarkoita sitä minäkään. Vaan kun hän on vaiti, niin ei ole hyvä olla häntä epäluulolla kohtelematta ehkä kentiesi ilman syyttä. Ottakaa esimerkiksi joku, jota tunnette ja pidätte rakkaana, ottakaa kuka tahansa." "Se on pian tehty, rehellinen ystäväni," sanoi Wilding, "otanpa teidän." "Sitä en tahtonut enkä odottanut," vastasi Vendale nauraen; "vaan olkoon menneeksi, ottakaa minä. Ajatelkaapa hetken. Onko se seikka, että hyväksymisellä katsotte kasvojani, kuinka erilaiselta nämät välistä voivatkin näkyä, onko se varsinaisesti perustettu katsantooni, vaiti ollessani?" "Niinpä luulen," sanoi Wilding, "Niin luulen minäkin. Nähkää nyt, koska Obenreizer puhuu -- tahi toisin sanottu kun hän saapi mielensä mukiin haastella -- niin hän pääsee jokseenkin hyvästi asiasta; mutta koska häneltä puuttuu tilaisuutta pakisemaan, niin hänen käypi melkeen kehnosti. Se on siitä syystä kun sanon että hän ei ole vaiti yhtä hyvin kuin hän puhuu. Ja kun pikaisesti ajattelen semmoisia kasvoja, joita tunnen, ja joita en usko, niin tekee minun nyt, kun ajattelen asiata, mieli päättää että eivät osaa hyvin olla vaiti." Koska tämä väite kasvojen-tutkinto-opissa oli ihan uusi Wildingille, oli hän alusta vähän hidas myöntämään sen oikeutta, kunnes viimein, kysyen itseltään oliko rouva Goldstraw hyvin vaiti, ja muistaessaan että tämän kasvot, hänen vaiti ollessansa, kehoittivat luottamukseen, tuli varsin iloiseksi niinkuin ihminen ainakin tulee, kun hän saapi sitä uskoa, mitä hän mieluisasti haluaa uskoa. Koska Wildingin terveys ja iloisuus kuitenkin ainoastaan hitaasti palasi jälleen, johdatti Vendale hänen mieleen toisen virkistymiskeinon -- kentiesi oli tässä Obenreizeriläisiä syrjä-tarkoituksia vaikuttamassa -- nimittäin nuo soitannolliset tuumat palvelioitten kanssa, ja mitenkä laulukoulu kotona talossa ynnä yhteinen kööri likimmäisessä kirkossa oli toimeen pantava. Koulu tuli pian toimeen, ja koska muutamilla palvelioista jo ennestään oli vähäinen soitannollinen sivistys ja taisivat laulaa kelpo lailla, niin seurasi yhteinen kööri kohta jälestä. Tätä johdatti ja opetti enimmästi Wilding itse, joka toivoi saattavansa tehdä alammaisistaan yhtä monta löytölasta, mitä koski heidän kykyä laulaa pyhien köörien laulannossa. Koska nyt Obenreizerit olivat tottuneita laulajia, niin seurasi siitä, että nekin kutsuttiin osaa ottamaan näihin laulu-seuroihin ja kun oloja holhottavansakin puolesta oli antanut suostumuksensa, seurasi siitä myös luonnollisesti että Vendalen elämä muuttui -- muuttui rajattoman orjuuden ja tenhouksen elämäksi. Sillä vanhassa, synkässä kirkossa, jossa rakas veljeskunta pyhäpäivinä kokoontui viiden kolmatta hengen lukuisena oli, se "hänen" äänensä, joka säkeneen tavalla valaisi pimeimmätkin loukot ja sai muurit pylvinensä vavahtamaan, ikäänkuin olisivat ne olleet kappaleita Vendalen omasta sydämestä. Vaan eipä nämä taivaalliset pyhäpäivät sittenkään pitäneet vertoja niille keskiviikko-soitannoille, jotka tapahtuivat kotona yksinkertaisessa perheessä. Näissä tiloissa istuikse miss Obenreizer pianon eteen ja lauloi lauluja aitinkielellänsä, lauluja isänmaastaan, lauluja, jotka kuiskasivat Vendalen korviin: "Nouse ylös matelemasta tasaista maata; tule kanssani kauas ihmisten joukkosta; seuraa minua kun nousen korkeammalle ja korkeammalle ja sulaan yhteen etäiseen siniin; nouse kanssani korkeammalle kukkulalles ja rakasta minua siellä." Ja silloin olivat kaunis liivivaate, kaistoilla kaunistetut sukat ja hopea-soljilla koristetut kengät, yhtä hyvin kuin korkea otsa ja kirkkaat silmänsä täynnä todellista Alppi-kevättä kunnes laulu vaikeni. Mutta Vendale itsekään ei joutunut semmoiseen intoon näistä lauluista kuin Ladlen Janne, vaikka eri lailla. Myötäänsä kieltäen muka tahtovansa pilata "laulun sieveyttä" ottamalla osaa siihen ja osoittaen syvimpää ylenkatsetta sävelikköä ja muita soitannon alkeis-perustuksia vastaan -- jotka myös todellakin harvoin huvittavat sellaisia, jotka ainoastansa kuulijoina läsnä olevat -- piti Janne alusta alkaen koko tämän tuuman turhana yrityksenä ja kaikki laulajat olivat hänen mielestään ulvovaisia munkkeja. Mutta kun yhtenä päivänä hänkin huomasi "laulun sieveyttä" eräässä sveitsiläisessä laulussa, niin myönsi hän nyt molemmille alakyypärillensä heikon toivon löytyvän että muka heistäkin aikoja myöten voisi jotaan tulla. Muuan Händelin ylistysvirsi voitti vielä enemmin hänen suosiota, ehkä hän tekisi sen väitöksen, että tämä suuri sävelniekka jokseen kauvan on mahtanut olla jossaan ulkomaalaisessa kellarissa, koska osasi kertoa samaa asiata niin monta kertaa, joka hänen mielestä oli aivan varma merkki siitä, että hän yhdellä toi toisella tavalla oli saanut sitä sisäänsä. Kolmas kerta kun herra Jarvis soitti huilua ja toinen herra viulua ja molemmat sitten yhdessä suorittivat duettiä, niin saatti tämä hänen semmoiseen kummastukseen, että hän ihan omasta päästä tuli sanoneeksi Da Capo, joita sanoja hän useita kertoja toisti, ikään kuin olisi hän kaikessa sovinnossa kutsunut jotaan tämän nimistä naista joka ehkä oli laulajaisissa joutunut hänen suosioon. Vaan tämä olikin myönteinen todistus hänen tovereinsa ansioista; sillä koska kahdensoitto ensimäisenä keskiviikko-iltana oli lopetettu, ja heti sen jälkeen miss Obenreizerin ääni alkoi kuulua, istui hän, ikään kuin lumottuna, avosuin loppuun asti; sitten hän nousi juhlallisesti ylös tuoliltaan, ja puheen johdannoksi tehden kumarruksen, joka erittäin tarkoitti herra Wildingiä, puhkesi hän seuraaviin imarteleviin sanoihin: "Tämän jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata" eikä tahtonut sen perästä enään muilla sanoilla antaa perheen soitannollisille lahjoille kunnioitustansa. Tällä tavalla syntyi omituinen tuttavuus miss Obenreizerin ja Ladlen Jannen välillä. Marguerite nauroi niin hilpeästi Jannen kohteliaisuudelle ja tuli kuitenkin samalla kertaa niin hämille siitä, että Janne, soitannon lopetettua, rohkaisi itsensä hänelle sanomaan toivovansa, ettei hän ollut niin höyrypäinen, jotta olisi mitään sopimatonta puhunut? Marguerite vastasi häntä leppeällä hempeydellä, johon Janne teki syvän ja kömpelöisen kumarruksen. "Aikaa myöten te kyllä tulette onnea muuttamaan, miss," sanoi Janne yhdenlaisella syvällä kumarruksella. "Senlaiset ihmiset, kuin te, voitte tuoda onnen tänne jälleen takaisin." "Minäkö? Tuoda onnen tänne jälleen," vastasi hän viehättävällä engelskallaan ja ihanalla kummastuksella. "Tosiaan en ymmärrä teitä; minä olen niin typerä." "Nuori herra Wilding," selvitti Janne suosiollisesti, kyllä Margueritelle yhtä käsittämättömästi, "muutti onnen ennenkuin otti nuoren Yrjö herran osakkaaksi kauppaan. -- Sen sanon suoraan ja sen saatte nähdä. Vaan tulkaa te, miss Obenreizer, ja laulakaa onni tänne, niin se ei voi tehdä vastusta." Näin sanoen läksi Janne syvillä kumarruksilla takaperin ulos huoneesta; mutta koska hänellä oli kaikenlaiset etu-oikeudet, ja koska vasten-tahtoinen voitto miellyttää nuoruutta ja kauneutta, niin kyseli Marguerite häntä tulevana kertana iloisin silmin. "Missä minun Janneni on?" Ja niin tuotiin Janne sisään ja otettiin häntä käteen, joka sitten jäi tavaksi. Toinen tapa syntyi seuraavalla lailla. Janne oli vähän vähänkuuloinen. Itse hän siitä syytti "höyryjä," joka voi olla hyvinkin todenmukaista. Mikä lieneekin ollut syynä, sen vaikutus oli ainakin nähtävä. Ensi kerta oli häntä nähty kiipeilevän pitkin seinää vasempi käsi vasemman korvan takana, kunnes hän pääsi aivan lähelle laulajatarta; ja siinä oli hän sitten pysynyt siksi kun lausui yllä mainitut imarteelliset sanat ystävillensä. Seuraamana keskiviikkona havaittiin, että Janne purema-koneena oli menettänyt melkoista voimaa puolipäiväisillä ollessa, ja pöydän ympärillä kuiskattiin että tämä oli selitettävä hänen erinomaisista toiveista miss Obenreizerin laulun suhteen, ja että se tapahtui pelkästä pelvosta jäädä laulajaisissa ilman sopivaa paikkaa jossa hän oikein voisi kuulla miss Obenreizerin laulua. Tämä kuiskutus tuli myös herra Wildingin korviin, ja tavallisella hyvän-tahtoisuudella toimitti hän illalla ennenkuin laulu alkoi, Jannelle sijaa ensimmäiselle riville. Siitä tuli tavaksi että Marguerite seuraavina iltoina ennenkuin istuikse pianon eteen aina kysyi herra Vendalelta "missä minun Janne herrani on?" ja että Vendale silloin aina toi hänen esiin ja asetti hänen aivan lähelle Margueriteä. Näin kaikkien nähtävänä hän osoitti syvintä ylenkatsetta ystäviensä soitannollisia yrityksiä vastaan ja ihaili ainoastaan Margueriten laulua. Hän tässä sitten istua röhötti ikään kuin aapis-kirjan kesytetty takajaloilla seisova sarvikuono kuunnellen ja ihaellen laulua; ja jos joku silloin hänen selkänsä takaa rohkeni kysyä: "Noh kuinka on mielestänne tämä, Janne?" oli hän aina valmis vastaamaan nuot merkilliset sanat, ikäänkuin olisi hän juuri siinä hetkessä ne keksinyt: "Tämän jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata!" Mutta Raajarikko-loukon viatonten huvitusten ja lystillisten leikkipuheitten ei ollut sallittu kauvan kestää. Niitten alla oli jo alusta alkaen piilonnut ankara totuus, josta jokainen perheen-jäsen tiesi, mutta josta kaikki hiljaisen sopimuksen kautta olivat olleet mainitsematta. Herra Wildin'gin terveyden laita ei ollut hyvä. Hän olisi ehkä voinut kärsiä sen kovan kohtauksen, joka oli koskenut hänen elämänsä peritunteisin, tahi voittaa sitä tietoansa että hänellä oli toisen ihmisen omaisuus, vaan molemmat yhteensä olivat hänelle liiaksi raskaat. Taistellessaan näitten kaksoiskyöpeleitten kanssa nääntyi hän päivä päivältä nääntymistänsä. Eroomattomat kyöpelit istuivat hänen kanssansa atrioitsemassa, söivät hänen tallrikiltaan, joivat hänen viinilasistaan ja väijyivät hänen sänkynsä takana yöllä. Ajatellessaan luuleteltun äitinsä lempeyttä oli hänen mielestään ikään kuin olisi sen varastanut, ja vaikka alamaisensa kunnioitus ja mielen-hartaus kyllä välistä häntä vähän elähyttikin ja virkistytti, näytti näiden onnellisiksi tekeminenkin hänestä petokselliselta, koska tämä muka oli tuntemattoman perillisen tehtävä velvollisuus ja ilo. Vähitellen vaipuivat näin hänen ruumiinsa voimat hänen tuskittelevaisen mielen painon alle, hänen käyntinsä menetti jäntevyytensä, harvoin loi hän silmänsä maasta ylös. Hän tiesi olevansa syytönnä tähän surulliseen erehdykseen, mutta tiesi myös olevansa kykenemätön sitä poistamaan; ja viikot päivät yhä vierivät eikä ilmestynyt ketään, joka olisi vaatinut häneltä pois hänen nimensä ja omaisuutensa. Ja nyt alkoi hänessä herätä epä-selkoinen tieto usein palaavasta aivojen hämmennyksestä, sillä pitkät hetket, välistäpä koko vuorokausi, katosivat häneltä selvittämättömällä tavalla tietämättömiin. Kerran seisahtui hänen muistonsa kun hän oli ruokapöydän ääressä, eikä päässyt liikkeelle ennenkuin seuraavana aamuna; toinen kerta pysähtyi se, kun hän löi laulu-tahtia ja pääsi silloin käymään vasta keskellä yötä, kun hän kauppa-toverinsa kanssa käveli pihalla kuun valossa. Hän kysyi Vendalelta, joka aina oli kohteliaisuutta täynnä ja valmis avuliaisuuteen, mitenkä tämän laita oikeastaan oli, mutta sai vaan vastukseksi: "Ette ole olleet oikeen terve, siinä kaikki:" Hän haki selvitystä palvelioittensa kasvoista, vaan nämä käänsivät sen kaikki leikiksi sanoen: "Sepä hupaista että nyt olette paljon terveemmän näköinen, sir;" tahi: "Toivon voimanne paremmin nyt, sir," -- joista ei mitään selvitystä ollut. Viimein täytyi Walter Wildingin, oltuansa ainoastaan viisi kuukautta Vendalen kanssa kauppa-kumppalina, laskeuta sairasvuoteelle ja emännöitsiänsä tuli sairashoitajaksi. "Maatessani tässä teillä ei mahda olla mitään sitä vastaan että teitä kutsun Sallyksi, rouva Goldstraw," sanoi viininkauppias parka. "Se tuntuu minusta paljon luonnollisemmalta kuin kaikki muut nimitykset, sir, ja minä olen siihen hyvin mieltynyt!" "Kiitoksia, Sally! Luulenpa, Sally, että minulla viimeisinä aikoina on ollut useampaa halvauksen kohtausta. Eikö niin ole, Sally? Nyt voitte sen mielellään minulle tunnustaa." "Niin tosiaan on laita, sir!" "Ah, siinä siis selitys!" sanoi hän vakaasti. "Katsokaa, Sally, herra Obenreizer puhuu mailmasta, että se on niin pieni, jotta ei ensinkään ole ihmeteltävä kuin samat ihmiset niin usein kohtaavat toisiaan eri paikoilla ja eri ajoilla elämässä. Vaan tuntuupa kummasta, Sally, että minun, niin sanoakseni, piti joutuman Löytölastenhuoneesen sinne kuollakseni." Hän ojensi Sallylle kätensä, jota tämä puristi lempeästi. "Ette toki vielä kuole, rakas herra!" "Niin sanoi myös herra Bintrey, mutta arvelenpa, että hän erehtyi. Vanhat lapsuuden tunteet palajavat minuhun jälleen takaisin, Sally -- tuo vanha hiljaisuus ja rauha, ennenkun tavan mukaan vaivuin uneen." Ja hetken kuluttua sanoi hän leppeästi: "Suudelkaa minua, Sally!" ja nähtävää oli, että hän luuli makaavansa entisessä kodissaan Löytölastenhuoneessa. Niinkuin Sally ennenkin oli kumartunut orpolapsien ylitse, kumartui hän nytkin isättömän ja äidittömän miehen ylitse, ja painoi huulensa hänen otsalle, kuiskaten: "Jumala siunatkoon teitä!" "Jumala siunatkoon teitä!" vastasi hän samalla äänellä. Vielä hetken kuluttua, loi hän silmänsä ylös, nyt jälleen tointuneena, ja sanoi: "Älkää minua liikuttako paikasta, Sally, vaikka aion puhua muutaman sanan. Minä makaan niin levollisesti näin. Luulenpa, että hetkeni on tullut. En tiedä kuinka teistä näyttää, vaan..." Nyt hän hetkeksi joutui tainnuksiin, vaan tointui vielä kerran. "En tiedä kuinka näyttää teistä, Sally, vaan minusta se näyttää niin." Ja näin täydellä tunnolla ja järjellä lopetettuaan mieli-lauseensa, oli hetkensä tullut ja hän kuoli. TOINEN NÄYTÖS. Vendale kosii. Kesä ja syksy olivat menneet; Joulu ja Uusivuosi olivat tulossa. Testamentin-suorittajina, jotka rehellisesti tahtoivat täyttää velvollisuuksiaan vainajata kohtaan, olivat Vendale ja Bintrey useammat kerrat pitäneet kiivaita keskusteluja. Laki-mies oli heti alusta julistanut, että oli ihan mahdotonta ryhtyä mihinkään uuteen toimeen asiassa, koska ainoat mahdolliset tutkimukset kadonneesta jo olivat tehdyt itse Wildingin toimesta sillä menestyksellä, että aika ja kuolema yhdessä eivät olleet hänestä jättäneet vähintäkään jälkeä. Jos tehtäisiin sanomalehtiin ilmoitus siitä miehestä, jolla oli oikeus omaisuuteen, niin olisi tarpeellista siinä mainita kaikenlaisia pieniä seikkoja joka taas yllyttäisi puolet kaikista Englannin veijareista esittelemään itsiään varsinaiseksi Walter Wildingiksi. "Jos löydämme tilaisuutta päästä kadonneen jäljille, niin käyttäkäämme se, vaan ellei niin yhtykäämme uuteen neuvotteluun ensi tulevana vuosi-päivänä Wildingin kuolemasta." Tämä oli herra Bintreyn neuvo, ja Vendalen täytyi antaa asian jäädä vastaiseksi, ehkä hän kernaasti olisi noudattanut ystävä vainajansa mieltä. Jos Yrjö Vendale kääntyi huolistaan menneistä päivistä tulevaisiin, olivat hänen toiveensa yhtä epäselkoisella kannalla kuin ennenkin. Kuukausia oli kulunut ensimmäisestä käynnissään Soho-Sqvaressa, ja tällä pitkällä ajalla oli ainoana kielenä, millä hän oli Margueriten kanssa saanut puhua lempeydestään, ollut silmien kieli, sopivissa tiloissa autettuna käden puristuksella. Mikä tuo sitten oli vastus, joka aina asettui hänen tiellensä? Sama järkähtämätön vastus, joka alusta alkaen oli sulkenut häneltä tien. Kuinka sopivaiselta tahansa näyttikin tilaisuus päästä Margueriten kanssa kahden kesken puheelle saivat Vendalen yritykset kuitenkin muuttumatta aina saman päätöksen. Kaikissa sattumaisimmissakin tiloissa oli herra Obenreizer viattomimmalla tavalla aina hänelle vastukseksi. Mutta vanhan vuoden viimeisenä päivänä tuli taas odottamaton tilaisuus viettää iltaa Margueriten seurassa ja tätä tilaisuutta päätti Vendale uudestaan käyttää puhuakseen hänen kanssa kahden kesken. Ystävällinen kirje Obenreizeriltä kutsui näet häntä uudenvuoden-päivänä pieniin päivällispitoihin Soho-Sqvareen. "Tulemme olemaan ainoastaan neljä henkeä" -- kuuluivat sanat kirjeessä. "Tulemme olemaan ainoastaan kaksi ennen illan loppua" -- päätti Vendale. Englannissa uudenvuoden päivänä annetaan ja vastaan-otetaan puoli-päivällispidot niinkuin muulloinkin ilman muuta, vaan muissa maissa pidetään tätä päivää suurena lahjain antamisen ja vastaan-ottamisen tilaisuutena. Välistä on mahdollista noudattaa vieraita tapoja ja Vendale ei pelännyt kokeen tekemistä. Vaikeampi oli hänen päättää minkälaisen hänen uudenvuoden-lahjansa Margueritelle pitäisi oleman. Talonpojan tyttären arka arvonsa tunto, joka kipeimmästi tunsi eroituksen oman ja hänen yhteiskunnallisten asemain välillä, oli varmaan hiljaisuudessa nouseva häntä vastaan, jos hän uskalsi tarjota hänelle kallista lahjaa, ja köyhänkin miehen varoilla ostettava lahja oli siis ainoa, jonka hän toivoi, antajan vuoksi, löytävän tien tytön sydämmeen. Vakaa-mielisesti vastustaen kiusausta, timanttein ja rupiinein muodoista kiusausta, osti Vendale nastion, Genualaisen taidekalun, joka oli yksinkertaisin ja vaatimattomin koristus, jonka hän löysi juveleerarin puodissa. Hän pisti lahjansa salaa Margueriten käteen, kun Marguerite tätä hänelle ojensi tervehtiäksensä Vendalea päivällis-pidoille määrättynä päivänä. "Tämä on ensimmäinen uudenvuoden-päivä, jota vietätte Englannissa," sanoi Vendale. "Sallitteko minun käyttää samaa tapaa kuin teidän kodissanne harjoitetaan?" Marguerite kiitti vähäisen hämillänsä, katsellen pientä rasiaa, epä-tietoisena mitä tuo mahtoi sisältää; vaan kun hän sen aukaisi ja näki kuinka huolellisesti yksinkertaisesti Vendalen pieni muistinlahja oli valittu, tajusi hän kohta Vendalen syitä ja käänsi häntä kohtaan iloiset kasvonsa, joissa selvään oli luettava hänen mielipiteensä: "tunnustan todellak