The Project Gutenberg EBook of Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia, by J. H. Erkko This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia Author: J. H. Erkko Release Date: January 8, 2007 [EBook #20316] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOOTUT TEOKSET IV: *** Produced by Tapio Riikonen KOOTUT TEOKSET IV: KERTOMUKSIA JA KIRJOITELMIA J. H. Erkko Otava, Helsinki, 1911. SISÄLLYS: Kotoisia tarinoita I. Nuori Aatami Salapolttajat Kuinka syys muuttui kevääksi Kotoisia tarinoita II. Viipurin rinkeli Pormestari Leipzig Pesuvaimon tarina Neitiserkku Täysvillainen Apulainen Metsäpolulta Jättiläisen sydän Uskovainen Kuvauksia. Linnun poika Ihmelapsi isäänsä Kirjoitelmia. Ajatelmia Suomalainen huoneentaulu Teaatterin johdosta Setä Iisakin raittiuskanta Kirjailijain tekijänimistä Kotimainen tunnelma Mitä nyt? Eri oikeita Edes nuo kukat Häiritty rauha Itsemme puolesta Sanomalehdet jokapäiväistä leipää Uudet aatteet Tanssin puolesta Miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut? Puheita. Puhe Käkisalmen 600-vuotisjuhlassa Viisi veljestä Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa Isänmaalle KOTOISIA TARINOITA I NUORI AATAMI. -- Ei hän kauan elä, kyllä Jumala hänet korjaa pois, hänellä on niin erinomainen muisti, että sit' on oikein ihme. Kun sisarta opetettiin aakkosia tuntemaan, niin veli, pikku Aatami, oppi ne alusta pitäin ulkoa, ja samaa kyytiä meni koko aapiskirja, että avosuin vaan saatiin kuulla, kun poika paukutti, että seinät soi. "Ymmärrätkö", kysyi kanttori lukukinkerillä, "ymmärrätkö mitä luet?" Silloin pojan päässä silmät seisoivat kuin kanttorin taulunumerot kirkossa ja punakkana purki hän aapisen lukuja kuin lankaa kerältä, kunnes kanttori oikein väkivoimalla hänen vauhtinsa seisotti. -- Nyt osaa hän jo lukea sisältäkin ja mitä kaikkia hän voisikaan oppia, -- mutta eihän semmoinen lapsi kauan elä. Jotenkin tuollaisia ennuspuheita ja tunnussanoja kulki Koiramäen pikku Aatamista kylän täysikasvuisen vaimoväen keskellä. Selvästi nähtiin, että poika tunnussanoista iloitsi, vaan ennuspuheita kuuli hän hyvin suuttuneilla korvilla, sillä kuolemaan oli hän yhtä vastahakoinen kuin kaikki muutkin sitkeähenkiset. Hän siis vastoin ennustuksia eli oikein tahallansa ja luki ulkoa kaikki kirjat mitä siihen aikaan Koiramäen torpassa pidettiin tarpeellisina: niihin kuului jo mainittu kukkolehtinen aapinen, pitkä katekismo ja kaita virsikirja sekä pituutensa levyinen almanakka, joten hän tunnustettiin suurimmaksi tietoviisaaksi koko Kehnosuon kylässä. Sentähden ei ollutkaan kumma, että häntä kylän täysikasvuinen vaimoväki muisteli. Niinpä eräänä sunnuntaina, kun vaimoväki parvessa palasi kirkolta ja saarnan jäljiltä ensin keskusteltiin hengellisistä asioista, vierähti juttu lopulta Koiramäen Aatamiin. -- Ei sen pojan elämä ihmeittä mene; jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra. Sillä päällä kävisi lukea vaikka papiksi, eikä silloin aina nokka saarnastuolin paperilevyllä nuokkuisi, niinkuin nyt, sen pahempi, usein kuullaan ja nähdään. Ja sitä muistia! Koko almanakan osaa hän nyt jo ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti; auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit -- kaikki laskettaa hän kuin virran juoksua. Mutta kysymyksiin ei vastaa, vaan sanoissa uskosti kiinni riippuu kuin ankkuri köydessä. Eihän mokomaa ole kuultu eikä nähty! Jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra. Niin haasteli Kehnosuon vaimoväki, ja siitäpä sai nuori Aatami hiukan vihiä, jonkatähden hänessä vähittäin korkea ajatus heräsi: hän lujasti päätti sukunsa esikoisena kohota villistä metsäviinapuusta herrasyrttitarhojen kukkakumpuja koristamaan; ja silloin luopui hän ensikerran kirjan sanoista, koska hän toivon hengessä hyräili: Mun täytyy kerran käyskennell' Pääll' kukkaisten ja ruusuin! Viistoista vuotias oli Aatami tehdessään tämän ihanan päätöksen. Halpa torpanpoika oli nyt ulkonaisesti poiskarsittava ja sisällisesti ulosjuuritettava; sen sijaan piti hankkia jotain, jonka laatua ei Aatami vielä tarkoin tietänyt. Hän tunsi kylän kirjurin hra Nurkkelin'in, joka oli jo herra. Hänellä oli jo auringon paisteessa välkkyvät verkavaatteet ja kemppi, keikkapäinen käynti sekä harjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta hänpä täisikin kirjoittaa -- siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin; kuului osaavan lukuja multipliseerata -- siksi nokka tähtiä tähysti; ja mikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja velkakirjat ruotsiksi, -- tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä pitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden satoisana tähkänä -- jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja vapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi lakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi. Ansaitsee hän kyllä kunnian ja herruuden, arveli Koiramäen Aatami, joka tiesi, ettei kylän kirjuri kuitenkaan osannut koko almanakkaa ulkoa. Herra Nurkkelin'ilta olisi Aatami sentään voinut oppia jotakin, jota hän ei vielä tainnut, joll'ei olisi tietänyt tuon lakiviisaan osaavan pitää erikoisetujansa ylen painavassa arvossa, jonka tähden hän ei ainakaan henkisellä alalla mitään tasasuhtaisuutta suvainnut: hän vaan sanoi sopimattomaksi, että torpan poika rupeaa kouluja käymään, kun hänellä kyllin on muitakin töitä. Mutta ajatus herruudesta oli siemen, joka iti, juurtui ja orasteli Aatamin mielessä. Hän ajatteli, että kylän kirjuri kuitenkin on kaunis esikuva viisaasta herrasmiehestä, jonka askeleita alkavaisen tulee noudattaa. Ensin piti oppia joustavasti ja keikkapäisesti käymään ja siihen ei tarvittu muuta kuin harjoitusta. Aluksi hälle kylän tytöt nauroivat ja pojat irvistelivät, he kun eivät ymmärtäneet asian syvempää merkitystä; mutta vähittäin niidenkin silmät tottuivat. Ainoastaan kylän vanhat miehet joskus nurahtivat: "joku nurkkasihteeri tuosta Koiramäen Aatamista tulee". Eikä poika parka vielä itsekään tiennyt mikä herra hänestä tulee, kunhan vaan herra tulee, niinkuin vaimoväki oli ennustanut. Sitä varten piti päästä jonkunlaiseen kouluun. Piti oppia tekemään kirjoitusta ja rätinkiä. Isä-Aatami ainoata poikaansa esteli, mutta äiti häntä puolsi, ja niin Aatami tehtiin verkaiseksi pojaksi kankaasta, jonka alkujuurena olivat mustat kotilampaat. Siihen aikaan eli pitejässä [tällaisen muodon tästä sanasta on kirjoittaja tavannut ainakin eräässä Uusmaan suomalaisessa pitejässä ja käyttää sitä eroitukseksi sanasta pitäjä (subst. actor tekosanasta "pidän") ja välttääkseen tuota taivutuksissaan kangistuvaa "pitäjäs" muotoa] vanha koulumestari Sepeteus Sarkanen, joka oli tehty virattomaksi, kun hän opetti seurakunnan lapsille maallistakin viisautta, jota sen-aikuinen kirkkoherra piti totisen kristityn yksinkertaiselle uskolle vaarallisena loukkauskivenä. Niinkuin kirkkoherra selitti, niin kaikki kirkonmiehet ja seurakunnan vanhimmat uskoivat ja tämän uskon hedelmänä oli Sepeteus Sarkasen virkaero. Sen jälkeen ainoastaan harvat epäuskoiset vanhemmat, kuten kirkkoherra niitä nimitti, rohkenivat antaa lapsiaan tuon virkaheiton koulittaviksi; niiden antimilla vanha Sepeteus sittemmin eleli. Kovin epäili Koiramäen emäntäkin viedessään poikaansa tämän tuomitun miehen kouluun. Muuta tietä ei kuitenkaan ollut lähistöllä tiettävissä. Sentähden neuvoi hän Aatamia seuraamaan totisten ja oikeain herrasmiesten jälkiä. Kun tulivat koulumestarin luo, ilmoitti äiti, että poika osaa koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä on hyviä toiveita. Koulumestari Sepeteus Sarkanen -- ei kukaan sanonut: hra Sarkanen -- oli pitkäkaulainen, laiha mies, jonka valkoiset hiukset ja harmaa takki näyttivät yhtä suorilta kuin hänen vakava katsantonsa. Tämän vakavan miehen jalkain juuressa sai nuori Aatami alkuvalmistukset hämärään kutsumukseensa. Ankarasti täytti hän muistiansa läksyillä, joita sitte koskenaan mestarilleen kertoi kuin kirja. Vaan koska häntä Sepeteus Sarkanen kysymyksillänsä ymmärryksen valtakuntaan johti, seisahti silloin pojan järki kuin seinäkello ja hetkisen aikaa silmät, kuin kellon pyörylä, liikkumatta naljattivat, kunnes koulumestari asian sanoilla ja keppinsä ponnella ratkaisi, jolloin Aatami niin kauheasti punoitti ja höyrysi, että hän kotoista saunanlöylyä muisteli. Syvemmin painui hänen mieleensä Israelin historiasta käärmeen ylentäminen korvessa, jonka selitys ei Aatamin päähän hevillä mahtunut, kunnes vanha Sepeteus sielunsa pohjasta kiivastui ja hän pojan vyötäisremelistä hetkeksi seinälle rautakoukkuun ripusti. Viistosuuna siinä nuori herra oppiveljiensä varoittavaksi huviksi raskaasti kyyneliä kylvi, kunnes hänet mestarin armahtava käsi pelasti. -- Siitäpä muistan olleeni koulussa, lohdutti itseänsä Aatami, ja tiedänpä kerran sanoa mitä herruus maksaa. Mestari Sepeteus itsekin usein vuodatti lohdutusta kurinsa haavoihin, koska hän lausui: Opinsauna autuas aina, Koska vitsoin vihmoillaan. Niin kului vuosia kolmikunta, jolla ajalla Aatami ehti yhtä ja toista oppia; mutta kallihinta aarretta puuttui hän vielä. Sen huomasi hän, koska piti Kehnosuon isännille selittää ruotsalaisia protokollia -- sillä hra Nurkkelin oli halvautunut ja sen jälkeen päästetty pitejän ruotuun. -- Kauan katseli hän ääneti salattua kirjoitusta ja viimein häpeästä kerman vaaleaksi muuttui ja itkusilmin paiskasi protokollat pöytään. Häpeissään siitä äitikin itki ja vanha isä-Aatami kovin pojalleen nurisi. Olihan surkeata kuulla kylässä kerrottavan, ettei Koiramäen Aatamista tullutkaan koulussa herraa. Ja mitä lausui sitten kylän täysikasvuinen vaimoväki? -- Sitä nyt on ihme, millaiseen kouluun pantiin poika: ei ruotsin sanaa siellä oppinut. Pitkällekö tällä suomella mennään lakituvissa ja isoisten seuroissa? Sopisi nyt pojan astua hra Nurkkelin'in tilalle, ja sitten -- -- -- voi sentään, ja semmoisella päällä! Mutta eihän tämä tuhma talonpoika tiedä mitä kautta herraksi päästään. Näitä haasteli vaimoväki, ja surusta ja suuttumuksesta vietti Aatami monta unetonta yötä. Nousi sitten kirkas toivon aamu, joka valaisi Aatamin synkkää mieltä. Sepeteus Sarkanen astui torppaan ja ilmoitti lukeneensa sanomalehdistä tärkeän ilmestyksen. -- Nouse, Aatami, lausui vakainen mestari, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö! Auennut on lähde janoavalle kansalle korvessa. Avattu on Jyväskylässä seminaari, johon nuorukaisia kaikilta Suomen ilmoilta kutsutaan, että he johtaisivat saloihimme elävän veden virrat, ja niin herättäisivät erämaan kukoistavaksi niityksi ja karkean maan tähkiväksi viljavainioksi. Nouse, Aatami, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö! Vakainen ja juhlallinen oli tätä lausuessaan koulumestari Sepeteus, ja ihmeissään, kuten profeetan ennustavaa ääntä, kuunteli hänen sanojansa vanha isä-Aatami sekä hänen vaimonsa. Jotakin outoa, käsittämätöntä juhla-aamun hämärää tunsi silloin torpan väki ilmassa ja ajatus herruudesta haipui siksi kertaa nuoren Aatamin mielestä, koska hän kirkassilmäisesti uuteen -- vaikka tosin käsittämättömään -- toivohon virkosi. Sepeteus Sarkasen neuvolla ja avulla hankki hän joutuen tarpeelliset todistukset ja valmisti hakemuspaperit, joiden seurauksena oli kutsumuskirja Jyväskylän seminaarin pääsytutkinnoihin. Täynnä outoja toiveita ja aavistuksia ilmestyi Aatami tutkintojen vaakalaudalle, jossa erittäinkin hänen muistinsa paino pelasti pulasta, jonka köykäinen ymmärrys oli tuottaa. Pian tuli myöskin kuuluksi, että Aatami Aataminpoika Koiramäki osasi koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä oli hyviä toiveita. Yhdentenä neljättä hyväksyttiin hän laitoksen koetus-oppilaaksi. Saman päivän iltana kuulivat hänen uudet toverinsa ensikerran luettavan almanakan ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti, auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit. Sittemmin saivat he usein nauraa tällaiselle makealle huville ja Aatami näki sitten aina koko seuraavan yön niin makeita unia. Läheni joulu ja syyslukukaus loppui. Taas killui Aatamin, kuten jokaisen koetus-oppilaan, edistys opettajiston keskellä puntarin nokassa. Tämä oli ratkaiseva hetki, jossa ei almanakkakaan tahtonut auttaa, sillä varsinkin matematiikan lehtori löysi Aatamin kovin keveäksi. Näin tänne, noin sinne asiaa harkittiin, niin ilmestyy yht'äkkiä opettajiston eteen ohutvartaloinen hoikka nuorukainen, jolla on ohut ruskea tukka, ohuet kasvot ja nenä sekä lauhkeat lampaan silmät. Syvästi kumarsi hän kokousta ja matalasti vapisevalla äänellä änkytti jotain semmoista kuin: "ar -- -- maht -- -- a -- -- kaa!" Vaan sittenpä heti joku voima tarttui poika paran käsitynkään ja hän tunsi itsensä sievästi ohjatuksi ulos illan pimeyteen. Ihmeissään hän siinä kauan seisoi ristissä käsin ja ensin taivaalta tähtiä tähysti, vaan sammui hänen silmissään tähtien tuike; sitten vilkaisi maata ja puutarhan lumisia koivuja; vaan sankasti mustui talvinen maa; käänsi päänsä lamppujen valossa loistavan kokoussalin ikkunoihin, vaan silloinpa viimasi pojan päätä ja hän vilvoisalle hangelle kuukahti. Semmoinen oli Aatamin ensimäisen kumarruksen seuraus -- tosin laatuansa harvinainen. Kului yö. Koitti aamu. Kajahti koulun kello. Oppilasvirta vilisi kouluun. Vaan poissa on Aatami. Unetonna hikoili hän yönsä, toivotonna näki koittavan päivän. Vuoteelle hän illalla hangelta vapisten hoippui, siinä nyt vaippaan kapaloituna epätoivon tuskia potee. Potee poloinen Aatami. Vaan saapui päivästä ilta. Toivottu ilta ja toivoton ilta. Iloinen ilta ja suruinen ilta. Valittujen nimet julkaisi koulun johtaja: toivottu ilonsanoma. Hyljättyjen nimistä hän vaikeni: toivoton surun sanoma. Sisäoppilas kun Aatami oli, asui hän rukoussalin viereisessä kammiossa, jossa melkein hengittämättä seinän läpi kuunteli salissa tapahtuvaa päätöstä. Epätoivosta riutumallansa hän väristen odotti nimeänsä lausuttavaksi, kunnes viimeisenä kajahti: "Aatami Aataminpoika Koiramäki", jolloin sairas vuoteeltaan hypähtäen, riemuääneen remahti. Vaan huuto kuului saliin. Sieltä juoksi oppilassarja hämmästyneenä kammioon. Vuorostaan hämmästyi Aatamikin ja tunkeusi hätäisesti sänkynsä alle, josta hän kuitenkin jaloista huomattiin ja pystytettiin kaikkein iloksi muiden valittujen parveen. Pirteänä ja raittiina kuin sateella nauris, jonka naatit tojottavat hajallaan -- niin seisoi Aatami tovereinsa keskellä terveenä ja hajalla hapsin. Hämillään hän ensin katsoa toljotti, vaan sitten lauseihin puhkesi. -- Veljet! huusi hän onnesta läikkyvin silmin. -- Tietäkää, ett'en ole enää mikään Koiramäki, vaan nimeni on tästälähin oleva Aatami Aataminpoika Armfelt Kehnosuon kylästä! Niin Aatami onnensa houreissa huikahti, vaan sitten muisti hän seisovansa sairaan kirjoissa, jonkatähden valitti päätänsä kovin huimaavan. Pian tuli kuuluksi kaikille Aatamin jo ennestään kuuluisa uusi nimi. Sitten ilmestyi hän eräänä iltana koulun johtajan edessä. -- Tahdon ilmoittaa nimeni. -- Aatami Koiramäki? -- En ole enää mikään Koiramäki, olen sukuni esikoinen ja tahdon olla Armfelt. -- Armfelt! Koiramäestä Armfelt? Se on sopimaton. -- Sen olen kirjasta lukenut ja tahdon olla Armfelt Kehnosuon kylästä. -- Sopivampi on Kehnonen. -- Sellaista nimeä ei ole herroilla eikä kirjoissa -- Taikka Kehnonius tai Kehnolin? Nämä sointuivat Aatamin korville kauniimmilta, ja vasemmalle kädelleen kallistaen päänsä hän hetken tuumaili. -- Tahdonpa sitten olla Kehnolin, lausahti hän lopulta. -- Nöyrimmästi pyytäisin tulla ylös-otetuksi Aatami Aataminpoika Kehnolin Kehnosuon kylästä! Tällä nimellä nyt istutettiin Aatami vakinaiseksi seminaarin kirjoihin. Vaikka hänen mieltään kaiveli Armfelt'in kadottaminen, astui hän kuitenkin entistään tyytyväisempänä tulevaisuuttansa kohti. Tuskin olisikaan Aatami Kehnolin'in kouluajalta tätä enemmän kertomista, jollei olisi naisseminaari seissyt niin lähellä miesseminaaria, ett'ei ollut kuin silmänheitto matkaa. Tosin joutui hän usein tovereilleen leluksi ja heitä useammin huvitti kuin muut, vaan sehän oli hänen yksinkertaisuutensa luonnollinen osa, josta ei häntä kukaan kadehtinut. Jotakin viehättävää tapahtuu vasta sitte, kun nuoren miehen elämän näkymöllä haamoittaa nuori nainen. Hyvä seura on jo kaunis asia ja hyvissä seuroissa alkaakin usein moni kaunis asia. Jokaisen kuun ensi tiistain iltana oli johtajan luona semmoisia hyviä seuroja, joissa kynttilän valossa loisti naisseminaarin neitosia ja miesseminaarin poikasia. Heillä oli sama laki kuin esineillä Helsingin teollisuusnäyttelyssä: he saivat toisiinsa -- noin syrjin karin -- katsella, vaan ei kajota. Niinpä eräänäkin iltana oli sali kynttilöillä valmiiksi valaistu: keskellä kattoa ilman hengessä heilaili kruunu täynnä valkeutta; salin perässä sekä kruunusta oikealle, tuikutti kynttilöitä ikkunoilla sekä pöydillä, yksitellen ja parittain. Niinkuin kynttilät, niinpä jakauntuivat neitosetkin salissa: ensin suuri soikean pyöreä pöytä kuin Viipurin rinkilä, jonka ympärillä neitseet kukkaseppeleenä istua kekottivat -- aivan kuin nimipäivärinkilän ympärillä -- sitten istuivat toiset neitseet koreasti seiniä vasten yksitellen ja parittain, aivan kuin kynttilätkin. Vaan oven puolella teiskaili illan isäntä kohteliaasti vastaan ottaen yhä uusia neitosia ja yhä uusia poikasia, joista neitseet tosin kääntyivät oikealle, vaan pojat hiipailivat eräästä ovesta vasemmalle, johon he sisältyivät kuution tapaiseen kammioon. Sentähden ei mitään ritarillista seuraa salissa näkynyt paitse välimiten, kun illan istujain iloksi säveliin puhkesi laulajain yhdistyneet henget taikka milloin ujoutensa kotelosta joku poikanen esille pujahti ja jonkun runon tahi tarinan luki. Semmoisessa asennossa kaikki tyynesti istuivat. Vaan niinkuin päivän tuulten jäljiltä tykki tyynessä ilta-ilmassakin vielä järven kalvo värehtii, niinpä kuului naisten keskeltä suppeata puheen sipsutusta samalla kuin hyppöset minkä mitäkin puhetyötä nypläsi. Tähän seuraan Aatamikin astui. Ensin hän ovella varovasti vaanieli ja epäili olevansa mahdollinen sisään-astumaan, vaan jäljessä kun toiset ahdisteli, riipaisi hän äkkiä oven auki ja seisoi eteisessä. Kuten tavallisesti, astui Aatami nytkin esiin viistosti sydämenpuolinen kylki edelläpäin. Tervehtiessä vaan tapahtui pieni erehdys. Mutta siihen oli syypää eräs neitonen, joka juuri hänen edellään astui sisään ja syvästi niiasi, jonkatähden Aatami eksyi tekemään samoin. -- Miks'ei saisi tervehtää miehet samoin kuin naiset ja päinvastoin? -- vaikka neitseet tällä kertaa hieman hymyilivät. Kovin huikenivat Aatamin silmät nähdessään salin valkeudessa hymyileviä kasvoja, ja otettuaan hätäisesti kolme pitkää varvas-askelta vasemmalle, seisoi hän tovereinsa takana kammion ovella, josta pelvon sekaisella ihastuksella pilkisteli salin tähtitarhan kukkasarjaan. Niin ihmeesti kauan tähtäsi Aatami yhteen kohtaan salissa, jossa istui sama tyttönen, joka hänen edellään niiasi. Jotakin erinomaista keksi Aatami tytössä, joka oli niin lihava, mehevän punainen ja keltatukkainen, että olisi hänestä luullut voivan viiniä pusertaa, oikein semmoista hurmentavaa viiniä, "joka tekee viisaan hulluksi ja hullun vieläkin hullummaksi", kuten Aatami muisti erään viisaan papin saarnasta. Kun sitten oli tarittu ja juotu kupponen teetä sekä laulettu ja kuultu laulua, alkoi Aatamia liikuttaa semmoiset tunteet, joita ei voi selittää. Mahdoton oli hänen kieltää vasenta puoltansa, joka väkisinkin tahtoi häntä johtaa viiniä pusertamaan. Ja ennenkuin vielä laulukaan loppui, astui hän vasemmalla jalallaan askeleen kasvojen paistetta kohden; kallistui sinne kuin päivähän kukka. Vaan silloin hän kummia kuuli: mehevät huulet pusertelivat ruotsia, joka hälle salaisuuksien kielenä kaikui. Heti tempasi hän jalkansa takaisin. Hän varistui ja hikoili. Onneton poika, ettei hän ollut kilpikonna! Häpeissään olisi hän nyt kokonaan putkahtanut kuoreensa. Hän kuunteli vielä toista ja kolmatta ja kaikkia neitosia, -- ne olivat Jyväskylän seminaarin neitosia, jotka "suomenkieltä ruotsiks harjoittavat". [Tämä oli siihen aikaan, jossa tarinan tapaukset liikkuvat.] Ruotsia vaan pilpattivat he. -- Niin, he tahtovat olla herrasväkisillään ja silloin täytyy puhua ruotsia. Hra Nurkkelin oli sentään viisas mies, hän osasi ruotsia ja hänkin oli herra ja sihtieri Kehnosuon kylässä. Vaan minunpa poloisen on laitani toisin: "vaivainen mato ja matkamies" olen minä, ellen herruuden avainta salatussa kielessä keksi. Suuri, ankara muutos pitää minussa tapahtuman. Niin haikaili suruissaan Aatami. Vaan silloin hänen tovereinsa keskellä kajahti: "Nouse, lennä Suomenkieli" j.n.e., jonka laulettua pojan vasen jalka taaskin otti rohkean askeleen ja heti seisoi hän kokonaisuudessaan meheväin kasvojen paisteessa. Nyt kuuli hän suomea ja nyt kuultiin hänen suomeansa. Hän kertoi kuinka vaikeata on oppia koko almanakan ulkoa. Hän puhui selkeästä, pilvisestä ja sade-ilmasta. Sitten ennusti hän kaikki tulevaiset nimipäivät selvästi kuin almanakka hamaan Sylvesteriin asti. -- Isäni osaa ulkoa vaan kyntömiehen almanakan, joka on lyhyt; mutta ettehän semmoista kuitenkaan tahtoisi kuulla? -- Tahtoisin, oikein mielelläni, suomenkieli on niin kaunista! liversi hymyillen mehevä neiti. Se tuntui Aatamille hunajasateelta päivänpaisteessa. Hänen vasen jalkansa ojentui esiin ja hän rykäisi ja sitten lausui: -- Niin kuulkaa mun suustani alhaisen kyntömiehen sanat! [Koska lienee hupaista tutustua isä-Aatamin almanakkaan, liitämme sen tähän hänen poikansa suun hedelmänä, kuten seuraa: Tuomaasta kuus kynttilään, Siitä kolme Mattiin, Siitä neljä Maariaan, Siitä viis Vappuun, Siitä kahdeksan Juhannukseen, Siitä neljä Jaakkoon, Siitä viis Petroon, Siitä viis Mikkoon, Siitä viis Pyhämieheen, Siitä seitsemän Jouluun.] Juuri sai hän isänsä almanakan lukeneeksi loppuun, kun illan isäntä häntä lähestyen viittasi puheilleen. Siinä kuuli hän hiljaisia, vaan tuikeita sanoja, ja kovin pitkiä puheita kuiskattiin hänen pitävän tyttöselle. Siitä pojan pää vasemmalle kallistua nutkahti kuin katkennut kaalin kupu. Nuivalla nenin hän nyt hiipaili kuution muotoiseen kammioon, jossa, kuten ukkosta piillen, pilvien välistä päivää tirkisteli. Sitten lähestyi illan isäntä mehevätä neitosta ja muita neitosia ja he puhuivat keskenään Aatamilta salattua kieltä: se oli ruotsia. -- Ah, paljon puuttuu multa! huokasi Aatami. Herrasväkisille ei kieleni kelpaa ja sentähden täytyy mun paeta. Niin häväiskää ja pilkatkaa keskenänne onnetonta, te paratiisilinnut, kunnes kieltänne ymmärtää Kehnosuon poika! Ymmärtääpä hän sitä kerran ja -- silloin herranen aika! -- Eipä niin -- kuiskasi hälle eräs tovereista -- vaan kerran täytyy kaikkein tässä maassa osata ja puhua suomea ja -- silloin herranen aika! Sitä toivon minä ja sentähden tahdon elää ja kuolla kuin suomalainen. -- Niinpä oletkin sinä paatunut talonpoika, johon ei kajoo korkeamman esimerkin voima! tokaisi Aatami. -- Minäpä kaikesta näen, ett'ei sovi puhua suomea kuin jokapäiväisessä työssä, josta jokapäiväinen leipämme nautitaan. Vaan jos ilon ja riemun pikarista tahdomme juhlien herrashetkinä juoda -- kuten sanoo eräs viisas saarna -- tulee meidän oppia kielillä puhumaan niinkuin nyt edessämme nähdään ja kuullaan. -- Vaikene, läpiviisas almanakka! tiuskahti hälle toveri. Ja silloin taukosi myöskin pianon soitto, joka yhteislaulun jälkeen oli kaikunut erään neitseen sooloa laulaessa. Iltaseura oli lopullaan. Jätettiin hyvästi. Vaan hajallaan oli Aatamin pää, hajallaan sydän. Puolipihassa ulkona muisti hän lakkinsa unhoittuneen ja palasi takaisin. Ihmeekseen löysi hän lakin kietouneena mehevän neitseen shaaliin. Tyttönen siitä kovin hämmästyi, vaan Aatami näki sitten seuraavana yönä unissaan itsensä kiedottuna niin ihmeen suloiseen ja lystiin shaaliin. Jokainen ajatteleva ihminen tietää, ett'ei enää ole pään hyvä olla, kun on korvia myöten läksyjä ja kakskymmenvuotias sydän täynnä semmoisia tunteita, joita ei voi selittää. Sitten pitäisi vielä oppia ruotsia, kun muutoin ei ole mahdollinen herrasväkisille, ja kuitenkaan ei semmoiseen oppiin anna muut aineet tarpeeksi aikaa. Jos siitä on sydämen ahdistusta, onpa pulaa päälläkin, johon lopulta kaikki koituu. Kuitenkin oli Aatamin kohtalo semmoinen. Vailla oli hän yön unta, päivän rauhaa. Kun nukkui, uneksi hän neitseestä, joka kietoi häntä shaaliin; kun valvoi, muisteli hän onnellista lakkiansa, joka eksyi neitseen shaaliin; kun ajatteli läksyjänsä, tunsi hän ikäänkuin päänsä kiedotuksi neitseen shaaliin; ja sydän -- se oli täynnä semmoisia tunteita, joita ei voi selittää. Hänen muistinsa, joka ennen raivasi tietä elämän toiveille, oli nyt suljettu tietojen tavaroille. Turhaan luki hän myöhään ja varhain, istuen ja seisten, sillä täynnä oli hänen sielunsa elämän tapausten romua, jota ei ymmärryksen valta jaksanut järjestää. Niinpä päätti hän kuin päättikin tyhjentää henkensä aarteet sydämensä valtijaneitseelle. -- Mutta huoliiko semmoinen paratiisin lintu rakkaudesta, jonka ilmoitan hänelle suomeksi? ajatteli hän. -- Oi, ett'en syntynyt pappilan karjapiiasta, joka puhui ruotsia, minä Kehnosuon poika! Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu. Hetken aikaa istui hän epätoivossaan vasen käsi poskella, sitten tuumistaan heräsi kuin unesta. -- Mutta sanoipa se tyttönen: "suomenkieli on niin kaunista!" Hän kuulee sydämeni sulosanoman, hän kuulee! Istu, Aatami, istu ja kirjoita nuoruutesi morsiamelle! Myöhään istui hän iltaa ja hikoili, ähki ja puhki; vaan sittenpä olikin valmiina kirje. "Oi, sinä ihana kesäpäivän seisaus! mun auringon nousuni ja laskuni joka päivä, hetki ja minuutti! Minun lakkini on kuin minun sydämeni, joka eksyi shaaliin. Katso, tämä on ennustähti ja merkkein selitys! Anna siis kasvojes puoleeni paistaa, ett'ei pimenisi sydämeni kuin almanakassa kuu Hippolyytuksen päivänä. Vastaa minulle suloisesti kuin kyyhkyinen, joka pitkäisen jylinätä piilee juur' rakoon kallion, kuten seisoo kirjassa. Perääs' sieluni palaa, sillä enpä ole enää mikään Koiramäki, vaan Aatami Aataminpoika Kehnolin, Kehnosuon kylästä." Niin kirjoitti hän, ja eräästä iltaseurasta palattuansa löysi neitonen kirjeen takkinsa taskusta. Hän luki. Hän hämmästyi. Hän ei tahtonut olla osallinen salaisissa rakkauden vehkeissä. Hän kiiruhti viemään kirjettä johtajalle. Onneton Aatami, onneton kirje! Ja onneton oli se aamukin, jolloin johtajan kasvot Aatamia varjostivat. Almanakka ennusti sen päivän "selkeäksi", vaan kirottava oli almanakka silloin, sillä sumuinen oli aamu, sateinen päivä ja myrskyinen ilta. -- Aatami Kehnolin! lausahti vakainen ääni. -- Tässä seison minä Kehnosuon kylästä, ilmoitti kumartaen Aatami. -- Mitä on tapahtunut? jatkoi kuiva ääni, osoittaen kirjettä. Ohut nuorukainen vaaleni. Hän tunsi seisovansa jalkapuussa. -- Ar -- -- maht -- -- akaa! änkytti hän. -- Tämä kirje? -- Mi -- -- mi -- -- minun. -- Mikä on tämä kirje? -- Ra -- -- rakkauteni sanansaattaja. -- Se on luvaton! -- Se seisoo kirjassa ja edesmenneitten miesten esikuvissa, puolsi Aatami, kun oli ensi hämmingistä vironnut. -- Se on täällä luvatonta, jatkoi itsepintainen ääni, ja tänä iltana lankeaa lopullinen tuomionne. -- Armahtakaa! huokasi vielä ohut nuorukainen; vaan sillä hyvällä sai hän tepsiä ulos. Pilvessä oli Aatamin päivä: suruja oli pilvet. Sateinen oli ilma: kyyneleitä oli sade. -- Tämä kohtasi minua onnetonta, ett'en ruotsia osaa, haikaili kovaosainen poika. -- Herrasväkisille en kelvannut ja talonpojan kielellä eivät sydämeni tunteet herrasväelle kelpaa. Ruotsia täytyy mun oppia ja herruuden valtikkata kerran kantaa. Silloin, neitseet, silloin ojennatte kätenne -- mutta vastaanpa silloin: ingenting. Tällä äsken opitulla ruotsinkielisellä sanalla salpasi Aatami hetkeksi kyyneliään. Mutta ilta joutui. Opettajisto istui tuomiolle. Ja tuomio, ankara tuomio lankesi. Sen kuuli Aatami. Hän tuomittiin seminaarista eroitettavaksi. Sen kuultuaan seisoi hän ensin ääneti kuin pilvistä viskattu, vaan sitten yksinäisyyteensä sulkeutui ja myöhään yöhön itkeä nyyhkytti. Vaan yöllä kokosi hän voimansa ja kamsunsa. Nöyrällä tyyneydellä seisoi hän aamulla kohtalonsa edessä. Koko Jyväskylän pieni kaupunki, vieläpä lapset ja hiiretkin tiesivät sitten kertoa -- hyvä, etteivät kertoneet ennenkuin se tapahtui -- kuinka Aatami Kehnolin kulki ulos Vaasan tulliportista pieni punainen kirstu rattailla ja ohut kyynelsilmä nuorukainen kirstun kannella. Pienetkin asiat ovat pienessä kaupungissa suuria. Kun linnut oksapuissa Kauniisti laulelee, Niin suru sydäntäni Kovemmin kaivelee. Tälle kansanlaululle oli Aatami seminaarissa oppinut säveleen ja tätä hän nyt ajaa kolkutellessaan veteli. -- Niin, siinäkin laulussa sanotaan, että puissa on oksia, joilla linnut kauniisti laulelee, pakisi laulettuaan Aatami. -- Ainakaan ei ilolintu istu oksalla, jota tuuli lennättää, tokaisi kyytimies. -- Niin, niin, mutta sinäpä oletkin tuhma talonpoika, joka et näitä asioita ymmärrä, huomautti Aatami. -- Olenpa sentään puussani kiinteä oksa, jota ei tuulet nakkele. Epävakainen on suurten herrain onni, jatkoi kyytimies. -- Tuollaista hävyttömyyttä kuulee, kun haastaa kyytimiehen korvissa suomea, mutisi itsekseen ohut herra. -- Tämä ei kelpaa. Juuri sentähden hra vallesmanni, hra komisarius, hra henkiherra ja hra Nurkkelin sekä muut herrat eivät näissä ja tänkaltaisissa tiloissa suomea haastele. He tekevät viisaasti näille nenäviisaille talonpojille. Mutta minunpa -- suru sydäntäni Kovemmin kaivelee, lisäsi hän. Suru kaiveli todellakin poloisen pojan sydäntä, kun hän ajatteli miten häntä kotona kohdeltaisiin: kuinka äiti rukan silmät sulavat harmin kyynelistä, kuinka isän harmaat karvat menevät murheella hautaan, kun poika hyljättynä ja viratonna palajaa isän majaan. Ja mitä sanoo kylän täysikasvuinen vaimoväki? Tietysti nauraa, surkuttelee taikka häväisee poika parkaa. Hra Nurkkelin'in virka on tosin auki, vaan protokollat ja velkakirjat ovat ruotsia ja niitä on Aatamin vieläkin mahdoton selittää. Todellakin: kotona odottaa tuska, kiusaus ja onnettomuus. Näistä mustista tuumista keskeytti kyytimies Aatamin uudella kysymyksellään: -- Oletteko mikään virkamies? kysyi hän. -- Olenpa vaan herra, vastasi matkustaja hämillään. -- Virattomat herrat ja isännättömät koirat ennustavat huonoja aikoja -- vaan niistäpä ei olekaan puutetta, lisäsi mies veitikkamaisesti. -- Huutia, mies, tiedä huutia ja aja hevostasi! varoitti Aatami totisena. -- Tiedä, että elämäni on oleva tuhmille opiksi ja viisaudeksi, ymmärrätkö? -- Ohoo! olette sitte niitä herroja, joille tässäkin pitejässä leipää leivotaan. Opettaja, huomaan minä? -- Niin totisesti, oikea opettaja. -- Oppi ei vie ojaan, mutta ei kannettukaan vesi kaivossa pysy: elämä kysyy, onko miehellä nenää omassa otsassaan, muistutti älykäs kyytimies. -- Mutta olettepa nuori mies, makea rusinamarja pitejän tyttärille -- joll'ette vaan ole raakuleena tiedon puusta tipahtanut, lisäsi hän pistävästi. Aatamille iski todellakin kyytimiehen lauseista mieleen ajatus pyrkiä pitejän kouluun opettajaksi. Pian tulivat he Kannusjärven kappelin kirkolle, jossa oli kestikievari. Siinä kerrottiin, että kappelin uudessa koulussa oli opettajan virka avoinna. Toivon kipuna alkoi matkustajamme rinnassa hehkua. Hän pysähtyi paikalle. -- Voi sentään, jos Kehnosuon kylässä kerran kuultaisiin, että entinen Koiramäen Aatami, nykyinen hra Kehnolin, on virkamies ja opettaja Kannusjärven koulussa! ajatteli hän -- Silloin, äiti vanhani, silloin, isä-Aatami, silloin täysikasvuinen vaimoväki Kehnosuon kylässä -- mitä sanoisivat silloin! Aatami teki käynnit ensin kirkkoherran ja sitten kaikkien kappelin herrojen luona. Hän kumarsi nöyrästi kaikkiin esityksiin ja vaatimuksiin; hän ei mitään vastustanut eikä hän vaatinutkaan muuta kuin virkaa ja palkkaa. Hän voitti. Hän valittiin Kannusjärven kouluun opettajaksi. Siitä sanoman saatuaan, iloitsi koko Kehnosuon kylä. Koulu avattiin juhlallisesti. Oppilaita virtaili kouluun. Syyslukukauden kuluessa opittiin kappelissa vähittäin tuntemaan hra Kehnolin'ia. Eräässä herrasseurassa annettiin nuoresta tulokkaasta lausuntoja. -- Siveä ja nöyrä nuorukainen, tunnusti herra kirkkoherra. -- On osaavinaan uusia veisuja, muistutti herra kanttori. -- Muistaa koko almanakan ulkoa, tiesi herra henkiherra. -- Nöyrä kuin piiska, sydämellinen kuin nainen, naurahti herra nimismies. -- Sangen sopiva lapsille, ja nöyryydellä mies nousee, vakuutti herra komisarius, jonka tyttäret juuri olivat saapuvilla. -- Se on totta, säesti nuori kirjuri. -- Ja joulun aatoksi olemme kaikki kutsutut herra Kehnolin'ia tervehtimään; hän on Aatami. Mutta miesparka vaan ei osaa ruotsia. -- Herra, joka ei osaa ruotsia! huudahti yhteen ääneen koko seurue. -- Nuori mies voipi oppia, kun hänellä on hyvä muisti, huomautti kirkkoherra. -- Niin, hänellä on hyvä muisti, hän voipi oppia, myönsivät muut. -- Jos hän ei ole riivattu fennomaani, teroitti herra kirkkoherra, joka oli kotoisin eteläiseltä Uusmaalta. -- Mutta silloin -- --! -- Mutta silloin! säestivät muut. Siihen päättyi herrojen keskustelu herra Kehnolin'ista. Vaan toisia, päinvastaisia lauseita kuulutteli kansa eräänä pyhäaamuna kirkkomäellä: -- Ylpeä kuin Porin kerjäläinen on tuo kouluherra, ei tervehdystä vastaa, todisti joukosta eräs. -- Nokka pystyssä kuin almanakan tekijällä, tiesi toinen. -- Vino ja litteä kuin Anttilan muorin nuuskarasia, irvisti kolmas. -- On maar' hän suuri herrain ystävä, huomautti kappelin raatari. -- Ylpeyttä seuraa lankeemus, ennusti vanha kirkkoväärti. -- Kyllä maar' herrat hemppunsa hoitaa, lisäsi vielä raatari. -- Herrain ystävä ja kansan halveksija! Vaarallinen mies paimentaa lapsiamme, varoitti sauvansa turvissa tutiseva vanhus. -- Rukoilkaa parempia aikoja, kehoitti hän lopuksi. Kaikki vaikenivat. Kellot kutsuivat temppeliin. Kenties sentään talonpojat Aatamia liian ankarasti ja liian vaarallisena miehenä tuomitsivat. Aatami oli kuitenkin suora ja vilpitön mies. Hän tahtoi ainoastaan noudattaa oikeain ja totisten herrasmiesten esimerkkiä, siinä kaikki. Mutta oli Aatamikin oppinut jotain virallisina päivinänsä tuntemaan. Tunsipa hän miten oppilaat koulusta yhä vähenivät. Mutta sehän oli opettajalle helppoa. Vaan vaikeiksi tunsi hän nuoren miehen ikävät illat ja apeat aamut. Hänen hengessänsä tuli eläväksi ijankaikkinen totuus, joka vakuuttaa, ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla -- ainakaan ei naimattoman. Hän tunsi huoneensa aina niin kylmäksi, vaikka sitä kuinka lämmitti, ell'ei juuri oikein tuntuvasti nojannut muuriin -- vaan olikos sekään sitä lämmintä, jota ihmisen vasen puoli kaipaa! Ja vasen puolihan juuri etupäässä Aatamilla olikin. Niissä silmissäkin, joita hän sai tilaisuuden huoneessaan ihailla, oli kylmät lasikaihet: ne olivat kaksi kohtalaisen kokoista ikkunaa, joista talvinen aurinko joskus vaisusti vilahteli sisälle. Uunin nurkassa ei edes kuulunut sirkkaa. Kylmästä olivat torakatkin kuolleet. Tuollainen yksinäisyys tuntui sitäkin vaikeammalta, kun oli tiettävissä semmoinen, joka olisi toveriksi kelvannut ja jota jolloin kulloin sai nähdä, vaan -- niin, häntä ei saanutkaan muuta kuin nähdä. Ikävä yksinäisyys ja hauska toveri, molemmat taistelivat Aatamin mielessä, vaan kotona hän ei kohdannut muuta kuin yksinäisyyden. -- Olenpa nyt sentään virkamies, jolla on leipää ja joka merkitsee paljon, niin, totisesti paljon, arveli itsekseen Aatami. -- Vaan mikä olen minä hänen edessänsä, hänen, jota joskus onnen hetkinä näen -- olenpa mitämaks tomu ja tuhka, ellen ruotsia osaa. Joku kohtelias lause voisi hätätilassa auttaa, esim.: fiini fröökynä ulospuhuu vackraste språkia. Niin, se kuului joltakin! Vaan sillä pelastuu ainoastaan hätätilassa. -- Piakkoin astuvat he luokseni. Pian täytyy mun seisoa herrasväen edessä ja pu ... puh ... niin, mitä teen minä silloin? Vasen käsi kohtasi nyt vasenta poskea. Hän tuumaili. Hän päätti. -- Koulunkäyneet ja kirjan-oppineet pitävät luentoja. Tahdon pitää herrasväelle luennon, tahdon olla koulunkäynyt ja kirjan-oppinut -- nimipäiväni kunniaksi tahdon sen. Hän nousi seisoalleen. Hän teiskaili lattialla. Hän iloitsi toivossa. -- Ja sinä, ihana neitsyt, joka sydämeni tanterella tanssit -- lausui hän, seisahtuen ristissä käsin, -- etkö silloin ihastu? eikö silloin sydämesi puoleeni pala? -- Eikä suinkaan sitä herra komisarius tyttäreltänsä kieltäisi. Sitten vilkaisi hän kirjahyllynsä vihkopinoa, jonka hän oli hankkinut tietoevääksi viimeisellä kouluajallaan. Hän löysi sieltä anatomia-, fysiologia- ja pedagogika-vihot. Hän istui ja kirjoitti. -- Mutta -- hän pysähtyi kirjoittamasta -- mitä tarjoan minä suuhun pantavaa? Hra Nurkkelin, joka nyt kuuluu olevan vainaja, oli eläissään nuori mies niinkuin minäkin. Hänen sanotaan tarjonneen vierailleen pukkiolutta. Niin totisesti, tarjoanpa heille oikeata pukkiolutta. Hän levostui ja kirjoitti. * * * * * Joulu-aaton aamu, Aatamin ja hänen isänsä nimipäivä, valkeni. Kaikki oli valmistettu. Lakeana seisoi kouluhuone, tuolit seinillä; avoinna odotti myös Aatamin asuinmaja, jonka pöydällä rinnakkain seisoi kaksi mustaa pulloa kuin parihevosta: ne olivat kumpikin valjastetut pukkioluelle. Vaan kovin liikkui levotonna päivän sankari. Vasen kylki edellä ja paperivihko kädessä juoksi hän ulos ja sisälle, saliin ja kammariinsa. Hän tunsi juhlallisen hetken lähestyvän. Hän vilkaisi itseään edestä ja takaa. -- Tunnenpa nyt seisovani verkaisessa asussa. Ja pääni -- hän katsoi peiliin ja iloitsi ohuesta tukastansa, joka kiilsi kuin nuoltu vasikka. -- Vaan tässä, tässä on luento, joka merkitsee paljon! Hän luki vihosta: "Anatomiallis-fysiologiallis-pedagogillinen luento lasten kasvatuksesta." Tämä on vähän vaikeata käsittää, mutta se kuuluu hyvältä. Silloin kaikui ulkona porokellot ja kulkuset. Vaahtosuin hevosin tömähti pihalle kuomirekiä, joista kappelin höyhenhelmaiset neitseet ja verkaiset herrat ulos tupsahteli. -- He tulevat, he tulevat! huudahti Aatami. -- Kuinka? mitä teen minä? menenkö ulos? Seisonko tässä? Mikä on säädyllistä ja sopivaa? Kuinka tekisi hra Nurkkelin, jos hän eläisi ja seisoisi tässä? Voi näitä herrojen päiviä! Onpa kuin tuomion päivä tämä kunnian päivä. Ruttuun likisti hän kädessänsä paperivihon. Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen. Hän avasi kyökkinsä oven ja -- siitä hän katosi. Juuri silloin astuivat sisälle kappelin rouvat, neitseet ja herrat. Eikä ketään kohteliaana vastassa. Heidän silmänsä soikeni. Saliin vasemmalle kääntyi rouvasväki. Kammariin oikealle astuivat herrat. Salin siivoa tyhjyyttä ihailivat naiset. Kammarin pukkiolutta janosivat herrat. Hetken aikaa istuivat kaikki niin ääneti ja juhlallisina kuin jouluaattona sopikin. Vihdoin alkoi hra henkiherraa nikottamaan. Hra komisariusta yskitti. Hra kanttori alkoi harjoittaa äänetöntä laulua: -- hän haukotteli. Hra vallesmani teiskaili levotonna. Hra kirkkoherra aloitti puheen voisaatavista. Hra sihtieri alkoi silitellä olutpulloja. Hän käveli nurkasta nurkkaan. Hän avasi lopulta kyökin oven ja sieltä -- sieltä ilmestyi hänelle Aatami: vihko levällään edessä lukea paahtoi hän hiki otsassa. Kovin hämmästyi päivän sankari. Yht'äkkiä aikoi hän aavistamatta ilmestyä juhlivassa seurassa, vaan nyt jo täytyi hänen astua esille. Ääneti ja hämillään, kuin sutten keskelle eksynyt lammas, tervehti hän ensin herroja ja sitten pitkillä varvas-askeleilla siirtyi saliin. Kuin päätön kukonpoika kiekaili ja pyörähteli hän ensin lattialla; sitten onnistui rouvasväki häntä tervehtimään. Keskellä permantoa avasi hän sitten suunsa. Hän lausui. Herratkin tulivat kuulemaan. Syvä äänettömyys vallitsi vieraissa. Niin kuuntelivat he neljännestunnin ja puolikin tuntia, jopa kolme neljännestä. Vaan sitten kuului rouvasväen suhinata, sitten alkoi hra henkiherra nikkoa: hän nousi, hän hiipaili ja hänen rouvansa ja tyttärensä tekivät samoin. Hra vallesmannia vaivasi levottomuus, kuin haukkaa kanain lähistössä: hän seurasi edesmenneitten jälkiä. Hra komisariusta alkoi yskittää: hän nousi ja hänen tyttärensä seurasivat häntä. Aatami pysähtyi, kuumeni ja punastui, vaan eihän sopinut lopettaa luentoa kesken. Silloin näki hän suorastaan salin ovesta kammariin, kuinka siellä hra sihtieri silitteli pukkiolutta. Mutta hänen piti jatkaa ja hän jatkoi. Silloin vilkaisi kanttori edesmenneiden jälkiä ja haukotteli. Hän olisi mielellään noussut, vaan miks'ei lähtenyt hra kirkkoherra? Luennon loppuun piti hänen istua kirkkoherran vieressä ja harjoitella äänetöntä laulua. Ja hra kirkkoherran rouva ja hra kanttorin rouva -- ne hikoilivat suuttumuksesta. Vihdoin kajahti päätös: -- Niin oikein, tällainen on anatomiallis-fisiologiallis-pedagogillinen luento lasten kasvatuksesta. Silloin kavahti seisoalleen kanttori. Raikealla äänellä aloitti hän virren; mutta kun kirkkoherra nykäisi häntä kylkeen, muisti hän asemansa ja vaikeni. Aatami tahtoi sitten hengenravinnon jälkeen hengellisen säädyn jäsenille -- jotka enää olivat jäljellä -- tarjota pukkiolutta. Hän johti heitä kammariin, vaan -- siellä seisoikin pöydällä tyhjiksi riisutut pullot. Neuvotonna ja haikealla mielin silmäili niitä Aatami. Mutta vieraat kiittivät häntä ja jättivät hyvästi. -- He menivät, huokasi Aatami. -- Tämäkö elämäni juhlapäivä? Tämäkö syntisen onni herruuden yrttitarhassa? Ja neitseet, te elämäni kynsilaukat, ette silmäystä, ette sanaa suoneet mulle. Miksi ei ennustanut tätä päivää almanakka? Kirottava on almanakka! Hervakkana heittäysi hän vuoteelleen. Vieraspitojen vaivoista nukahti hän ja uni tarjosi hänelle lohdutusta: hän uneksi osaavansa ruotsia, oikein semmoista fiiniä ruotsia, jota ääntämällä hälle aukeni paratiisin portit. Hän äänsi toistamiseen ja hänen eteensä valmistui herkkuinen päivällispöytä, jonka ympärillä ihanimmat neitseet hälle ja hän neitseille hymyili puhtainta ruotsia. Ruotsiksi soitti hän pöytäkelloa, niin edeskävijät kuin kärpäset nöyrästi hyppelivät "hit o' dit'iä". Ja vihdoin, kun hän vihelsi oikein hienoa ruotsia, virtaili lasit täynnä samppanjaa ja muita etelämaan kalliita viinejä, kunnes hän hekkumasta kylläisenä huudahti: "ei enää!" Mutta se olikin suomea, jonkatähden edeskävijät tarttuivat hänen käteensä ja taluttivat hänet ulos. Siihen hän havahtui ja muistikin olevansa vielä mahdoton kaikkeen tuohon paratiisin hekkumaan, jonka osalliseksi uni häntä ohjasi ruotsinkielen avulla pyrkimään. Silloin seisoi hänen edessänsä vanha ruokamuori, jolta Aatami virka-ajallaan oli nauttinut ravintoa ja puhtautta; nyt kutsui hän joulu-iltaselle. Aatamin olikin nälkä. Matalassa mökissä maistui hälle ohrapuuro ja kotiolut yhtä makeilta kuin uniparatiisin herkut ja pöytäviinit. Vielä kuuli hän kuinka muori lapsineen tervasten takassa loimottaessa lasketteli jouluvirsiä. Jo oli hän unhoittaa itsensä, hän yhtyi veisuun. -- Mutta -- hän huomasi asemansa ja pysähtyi -- tämä kieli ei kelpaa! Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu. Hän kiiruhti majaansa. Joulunpyhinä hankki hän itselleen Ahlman'in sanakirjan. Yöt päivät, unissaankin luki hän ruotsia. Ja pääsemättömiin joutui hänen kanssansa ruokamuori, kun ei enää herran suusta suomen sanaa lähtenyt. Hän etsi lääkärin ja toivoi parannusta, mutta lääkäri vakuutti miehen olevan entistä terveemmän, koska hän nyt jo osaa ruotsiakin. Kappelin isännät ja emännät tulivat häntä puhuttelemaan lastensa koulunkäynnistä. Jonkun katkonaisen sanan vastasi hän heille suomeksi, vaan sitten seurasi kokonaisia palstoja sanakirjasta ruotsia. Vieraat ravistivat päätänsä ja palasivat kotiinsa. Joulun-aika kului ja kevätlukukauden piti alkaa, vaan ei ainoatakaan sielua tullut Aatamille oppilaaksi. Hän odotti viikon ja toisenkin -- tuli päiviä, vaan ei oppilaita. Kovin kävi Aatamin vasen puoli kipeäksi. Eikä kappelin herratkaan käyneet häntä lohduttamassa. Päälle päätteeksi kuuli hän eräänä sunnuntaina kirkossa ilmoituksen: oppilasten puutteessa on päätetty kappelin koulu suljettavaksi, jonka tähden koulun nykyinen opettaja on vapautettu virastansa. Ja kun siitä Aatami sairastui, niin sitä ei ole hyvä kertoa! Ensin kylmeni hänen päänsä ja kuumeni sydämensä, sitten vaihetteli kuumuus päässä ja sydämessä niinkuin sen, joka vuorottain kokee tuntea ja ajatella, mutta joka lopulta ei jaksa tehdä kumpaakaan. Töin tuskin saapui hän asuinmajaansa, kun jo kukertui vuoteellensa, jossa häntä ruokamuori hoivasi. Hän oli nyt kokonaan kuuma. Eihän enää ole elämällä oikeita laitoja: kun mies on juuri ehtinyt menestyksen päähän tarttua, sen jo häneltä kova onni tempaa! Ja tuosta kaikesta oli kappelin neulasanainen raatarikin jo keksinyt pistävän laulun, jonka kertomuksemme täyteläisyys vaatii tähän liittämään: No kaikkinakin päivinä Maailmaan synnytään: Ett' onni kääntää selkänsä, Kun elää mielitään! Näin kuului laulu ja tällaisena se kappelin kansassa kulki. * * * * * Vuodettaan vielä pehmitteli Aatami, kun eräänä aamuna ajoi postihevosella pihalle supiturkkinen uhkea matkustaja, joka kovasti tiukkasi nähdäkseen koulun hra opettajaa. Kiihkeästi paloi hänen silmänsä ja levottomin askelin seurasi hän ruokamuoria, joka hänet johti Aatamin sairasvuoteen luo. -- Ulos, sinä tuhma talonpojan vaimo! kiljasi hän ensi työkseen ruokamuorille, joka tahtoi hänelle selittää herransa tilaa. -- Tahdon puhua ainoastaan herrasi kanssa. Peljästyneenä väistyi vaimo tiehensä. -- Armahtakaa, hyvä herra, armahtakaa housutonta miestä! rukoili Aatami hypähtäen säikähtyneenä sängystään seisomaan. -- Viatonna ja rahatonna seison tässä edessänne kuin palava kynttilä, armahtakaa! -- Suokaa anteeksi, siveä herra, että teitä häiritsen! Nimeni on parooni Farsson, Toivoniemen hovin haltija Uusinaan Elimäeltä. Olen kotimatkalla. Saanko tietää nimenne? -- Olenpa, armollinen parooni, Aadamsson Kehnolin -- niin nimeni oikeastaan on. Tämän lisäuudistuksen oli Aatami keksinyt nimellensä sitten kun hän alkoi perehtyä ruotsinkielessä. -- Oikein suloista! huudahti hra parooni. -- Te osaatte ruotsia ja tahdotte puhua ainoastaan ruotsia. Te olette sivistynyt gentlemani. Teistä on huoli pidettävä. Teillä on hyvä tulevaisuus. Tämä tuhma kansa ei teitä ymmärrä, sen kuulin kyytimieheni kertomuksesta. Se rakkari! -- Niin oikein, tämä kansa ei ymmärrä minua. -- Vaan suottehan anteiksi, jos ma pistän tuolta naulalta housut jalkaani. -- Oikein, siveä herra, te teette oikein. Ja rohkenenpa teille tarjota paremman paikan. Tämä paikka ei ole teille sovelias. Olen rakentanut koulun. Te tulette siihen opettajaksi. Te opetatte nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Kansa on uppiniskainen! -- Niin oikein, uppiniskainen on tämä kansa, joka ei tuo lapsiansa kouluun. -- Oikein, siveä herra, te puhutte oikein. Kansa tarvitsee kovaa kuria. Mutta minun sanani täyttää koulunne oppilailla, minun sanani, huomaattekos! -- Teidän sananne, armollinen parooni, on voimakas sana. -- Vaan suottehan mun tarjota lasin pukkiolutta, oikein hyvää pukkiolutta? kysyi Aatami virinneestä toivosta hilpeänä. Ja ennenkuin parooni ennättikään vastata, oli hän jo juossut ruokamummon luo. -- Tämä nöyrä ja siveä nuorukainen, tämä on oikea esimerkki uppiniskaiselle kansalle. Ja sisäneitseeni, joka nyt mun tähteni epätoivossa itkee, hänkin iloita saapi, iloita tuosta sulhon heilakkeesta, jonka hälle lahjoitan. Tuollapa hän tulla ketkuttaa. Semmoisia miehiä tarvitsemme. Näin lateli itsekseen parooni. Aatami saapui. -- Tässä, armollinen parooni, ruskeata, kuohaisaa pukkiolutta, oikein hyvää. -- Te teette oikein, siveä herra, sillä matkustajalla on ankara jano. Skål, hra Adamsson! Te tulette onnelliseksi. Te voitte heti rakentaa avioelämän. Minä olen teille valmistanut kaikki. Te olette tervetullut. Mutta te tahdotte puhua ainoastaan ruotsia! -- Nöyrin palvelijanne Adamsson-Kehnolin puhuu ainoastaan ruotsia, kumarsi Aatami. -- Oikein suloista! Se sopii gentlemanille. Nyt jäätte hyvästi. Pian seuraatte jäljessä. Pian tapaamme. Jätän teille adressini. Te olette tervetullut. Teillä on hyvä tulevaisuus. Parooni Farsson otti hyvästit. Seitsemän kertaa kumarsi häntä Aatami. Vieraan mentyä seisoi hän vielä tuokion aikaa lakitonna pihalla. Hän oli jälleen terve ja onnellinen. Hän iloitsi toivossa. -- Piti, piti! sanon teille, Kannusjärven kappelin neitseet ja herrat; sillä osaanpa nyt ruotsia ja olen gentlemani. Virka. Avioelämä. Hyvä tulevaisuus. -- Enpä tosiaan enää olekaan Koiramäen Aatami, sitä en ole! * * * * * Viikon päivät oli Aatami asustanut uudessa virkapaikassaan, kun hän jo rakastui silmittömästi. Kului kuukaus, niin oli hän jo kihloissa paroonin fiinin sisäneitseen kanssa. -- Kuka neitsyt ei mieltyisi nuoreen gentlemaniin, joka puhuu ruotsia ja jolla on virka! -- Mehevä ja tuores, kuin hänen ensimäinenkin rakkautensa esine, oli hänen sydämensä nykyinen morsian, joka tahtoi puhua ainoastaan ruotsia. Keväällä juotiin ja tanssittiin häät ja seuraavaksi jouluksi lisäsi Aatamin perhe yhdellä tulokkaalla Suomen ruotsalaista herrasväkeä. Tähän loppuukin tarina tämän pienen lisäpuron juoksusta maamme ruotsinkieliseen sivistysvirtaan. Tämä matala puronen luikerteli pitkin olojen epäkohtia, joista kuvia omistaen muodostui sen luonne, joka vuorostaan määräsi purosen kohtalot. SALAPOLTTAJAT. I. KUNINKAALLISET KEMUT JA VALLANKUMOUS. On iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta lirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen vuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka liekki kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa, kaitavartaloista viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat nostosangat, ikäänkuin koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin puettu tyttö tyllerö, jonka kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty palmikko. Palmikko sitoo tuon nokimustan tytön ruskeaan kaulaan nokimustan pään, joka on torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja muistuttaa Hämeessä vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka kuitenkin on sommiteltu silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta. Tästä vaskikruunusta lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat tynnyrimäisen vesipöntön läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin -- siten pönttöä nimitetään -- raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa puukouru lähdepuron yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien eli piippujen kautta kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle laajaan vaskikattilaan. Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme, joka tällä kertaa on tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman nurkan on valloittanut rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs viina-ankkuri ja muutamat tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri kantaa seljässään suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee kupeillaan kakspuolista eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja kippoja. Molemmilla majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja viinapannua kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli jakkara. Kun emme mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä vaan huomattavana neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten sopii alkaa puheen tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin tuo mustaa neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme tutustumaan. On kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se syksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä. Majassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä maankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora hämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei huomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan on hän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen vastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan notkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen otsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa tuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan yhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava heidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein hämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona, jossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään pitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään oikein lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä. Kenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran tuttavuuteen, hän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa, vaan puhua paulottaa majassa valvova seura. _Jaakko_. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi päivä vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan yön helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla hielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon minä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on lopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme perittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset vieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä nimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta? _Reetta_. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni. _Jaakko_. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni! _Reetta_. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni! _Jaakko_. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin -- _Sere_. Suuri kuin härän pää, hi hi hi! _Jaakko_. Sinä taas ehdit! Voi sua naarasvuohen karitsa! Oletpa mulle niin sievä ja rakas kuin harmaa kotikissamme. Niin ihanasti se istui mun polvellani iltavalkean hämärässä; muistathan. Unhoititko, Reetta, kissan kotio? No, onkin vaarallista tuoda kesyeläimiä tämän pyörryttävän iltavalkean sinitulta katsomaan. Se onkin tuli, joka kuohuttaa tulenvoimaista vaahtoisaa sappinestettä höyryävän kattilan kuumasta rinnasta. Oi ihana hopeaneste! Mustan, pirun näköisen kattilan pääkomohon se kuumana syöksähtää, sieltä vaskisten valtasuonien kautta, ensin äksysti, sitten vienona helmivirtana sylkyttelee; sykkii, hakkaa ja sylkyttelee kuin tämä sydämen palanen tässä rintakarsinassa. -- Etkö sinä, Reetta, tuokaan viinaa? Sydämeni pusertuu ja kurkkuni aivan paahtuu kuivuudesta. _Reetta_. Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siunaimen aika on kulunut kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä, että vaarallista tekoa puuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa. Tuokiossa voipi jylhän metsän povesta eteemme syöksähtää vallesmannin vaarallinen haamu armottoman seuransa etukynnessä. Muistathan kuinka eilen kourukyntinen haukka vilauksella kaappasi punaposkisen kukkomme -- sinne meni eikä palaja. Kuka tietää vihollistamme, joka meitä salaisessa, synkässä äänettömyydessä väijyy. _Jaakko_. Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon juurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee, ei ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta? _Reetta_. Täytyypä mun se uskoa. Näin lausuen Reetta joutuen laski ankkurista viinaa tuoppiin, jonka hän Jaakolle kantoi. _Jaakko_. Tämä sakkana kuplehtiva viinakulta on mun oman kyntöni ja kylvöni hedelmä. Vaivoistani ja otsani sumuna höyryävästä hiestä juon tätä äksyä. Maista, Reetta, sinäkin, ei se pahaa tee kylmälle sydämellesi. Lipaise vaan kieleesi. Kas niin, rakas Reetta, kullan pallo. Nyt tanssi alkaa, Nyt polje jalkaa! Tarttuipa nyt Jaakko Reetan käsivarsiin heiluttaen häntä, jotta vaara pyöri konttipullojen lähistössä. Vähällä päästi hän toki irti. _Jaakko_. Niin viinan löylyssä kylvötään. _Reetta_. Hupsuna on mun mieheni, kun vanhana äijänä vaimovanhansa kanssa kompuroi. Toista on kun kepeäsäärinen tyttäresi tipsuttelee, jotta pyöreät kantapäät välkkää. Tuolla tulen ääressä istuu nyt tyttö murheissaan, odottaen Simo kultaistaan, hän kun tän'iltana lupaili täällä pyörähtää. Kohenna, lapseni, tulta ja maista piippujen nenän alta vieläkö on karvasta kyllin, vai joko muutetaan kattila. _Sere_. Väkevää kuin Hokmannin roppia vielä. _Jaakko_. Käy tänne sitten! Mun ja äitisi pitää oppia tanssimaan sun häiksesi. Tinssin, tanssin tallukoilla Kengällisten keskellä! Kas noin, niinkuin jäniksen takavarpaat suorina vipeltämään! Ajattelepas sitä hää-iloa. Viulu silloin soi ja nuoret lattialla ryöppynä pelmuavat, jotta vieno tuulen humina ja hengähdykset tanssijain häilyvistä liepeistä kasvoillesi löyhähtelee. _Reetta_. Se on meille ihana suloisuus kuin etelän tuuli syysvainioille. Ajattelepas, että kannamme jo povessamme syksyn kellastuneita lehtiä, jotka vastuksien pohjatuuli helposti varistaa haudan hiljaiseen hämärään. _Jaakko_. Niin; ja ajattelepas sitten miten häissä pitkällä honkapöydällä suurta kaakkupinoa koreasti kiertää raavaankonkka, sianjalka, lampaankäppi, juustoa ja ruskeata kesävoita; -- niistä kelpaa vuoleksia puukonterällä! Ajattelepas miten olvihaarikka siinä ojentaa korviaan ja miten muhkeat viinapullot ympäri säteilevät. Loistollaan ne vieraita viettelevät ihanan nesteen pyörryttäviin nautinnoihin. Valmiit ovat vierellä pikarit viinaa suuhun suikata. -- Semmoinen on viina, juuri se vaahtoisa viina, jota me täällä korven mustassa, synkässä sydämessä keitämme. Kuitenkin siitä tämä rauhaton maailma meitä vainoo. _Reetta_. Onnettomasti vainoo maailma meitä. _Sere_. Kuinka voisimme viettää isä- ja äitivainajain hautajaisia, jos viina puuttuisi? _Jaakko_. Lapsi, lapsi! Miehen sinä tarvitset, joka sua vähän kytkee ja pitää riimussa! Et ymmärrä mitä puhut vanhemmistasi. _Reetta_. Maitosuun varsan tavoin puret imettäjääsi, lapseni! Toisaalle pyörähti nyt Sere ja lauluksi käänsi hän jutun. _Sere_. Käki se kukkuu kuikuttelee Kuivan kuusen latvassa. Kullan ääntä kuulustelee, Mielensä on raskasna. Silloinpa kajahti vastineeksi metsästä kuin hongiston urut: Mustan metsän kainalohon Minun mieleni palaa. Päiväll' en voi päästä sinne, Juoksen yöllä salaa. Laulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies, semmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen harmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä. Sere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he havumajaan. _Sere_. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani jo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara. Häitä kohta vietämme, juhlallisia häitä. Silloin jok'ainoan pitää tanssia kiepotella. _Simo_. Eläpäs sinä, ihana metsän impi, laske luikuria! Näyttääpä kuin kaikki olisitte hieman huipukassa. Ette aavista mikä kauhistuttava haamu mua vieläkin vapistuttaa. Tullessani tuon haamoittavan kuun valossa välmehtivän metsän läpi, ilmestyi eteeni mies, niin häijyn näköinen kuin itse pentele ja tonttu. Minä karkaisin luontoni ja purin hammastani. Kaivoin sitten taskustani tämän kääntöpään veitsen, ojensin noin käteni ja huusin: "Pakenetko, taikka lämmittää ruuti leukojasi!" Karmistuipa siitä pahan sisu ja vapisten kuin lankakerä hiipaili hän edelläni polkua. Mutta annapas, kun alkoi valo täältä pilkahdella ja sun laulusi kuin lintusen viserrys helistä -- silloinpa heti katosi peikko humauksella kuin tuulispään tomu. Semmoisen ihmeen ja kumman näin minä. Selvittyäni sitten riemusta lauloin kuin korven rastas kuun hallavassa valossa. _Sere_. Mitä luulet, Simo, tästä näystäsi? _Simo_. Pelkäänpä sen ennustavan koppinaan kadotusta tälle pesälle. _Reetta_. Kadotustako! _Simo_. Valppauteen kehoitan minä. _Jaakko_. Häpeähän toki säikytellä akkoja loruillasi. Yölenius, se vanha juonten emä täällä kummehtii. Vanha tuomari, muistattehan, joka upotti kirjansa kaivoon. Kiersipä poika sitten näitä paikkoja tutkimassa ja tunnustelemassa. Mutta hyvä mies ja viisas kuin harmaa käki. Eipä kadehtinut hän, jos talonpoika keitti viinaa omasta viljastansa. Kelpo vulmahti ja asianajaja! Senkin seitsemän salapolttajaa pelasti hän vesileivästä ja sakoista. Sen pojan pääkallossa oli suonia! _Simo_. Muistaako vaari vielä kuvata hänen muotoansa, hänen elämänsä outoja vaiheita? _Jaakko_. Jotakin hänestä vielä muistan. Vastapa hän kuoli samana vuonna, jona kerjupiispakin, vanha harmaaparta papinsälli, jota piru kolme tuntia piinasi yhdeksää syltä syvässä kaivossa, kun ensin oli hänen päätänsä kauheassa löylyssä kuumannut. Sinne piinan syvyyteen unehtuivat hänenkin papiskirjansa. Toisen kerran kaappasi paholainen hänet jyrkältä Patomäeltä kelkkaansa, lennättäen häntä polttavilla hevosilla hamaan aukealle Tiirisharjulle, johon hän pudota tömähti. Siinä taivaan kaste ja neljän tuulen puhallukset hänet jälleen virvoittivat elohon. Syvästi huokasi _Reetta_: Ylen suuri valta on pimeyden ruhtinaalla papeissammekin. _Sere_. Kauhistava valta. _Jaakko_. Mutta hänpä ei ollutkaan vihitty, ja siinä temppu. Ennen vihkimistä on piru papissa kuin tarttiainen takissa. _Simo_. Mutta Yöleniuksen muoto ja vaiheet? _Jaakko_. Yölenius? Musta oli hän kuin karhun sieni. Pikimusta parta ja hiukset, mustat silmät ja mutkikas terävänokkainen nenä sekä ruosteiset rautahampaat. Semmoinen miehen ulkoasu. Hänen elämänsä aamukoi nousi kirkkaana, paistoi kuin paras heinäpäivä. Hän jo tuomariksi vihittiin ja riemun juhlassa häiläsi silloin koko ylpeä Helsinki. Kaikki ylistivät tuomio-istuimen sankaria, jonka vasen nimetön sormi kiilsi sormustettuna morsiamen, valkean kuin lammen lummekukan, nimellä. Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen siinä rouvat ja herrat hurrasivat onnen maljaa juodessaan. Silloinpa tapahtui riemun kukkuralla äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Petoksen mato oli myrkyttänyt joutsenvalkoisen morsiamen ja Yölenius näki nyt vaan mustan korpin, joka koikkui hälle onnettomuutta. Siitä mustui hänen muotonsa ja synkistyi mielensä kamalasti. Kovin kamalasti synkistyi! Viina, tämä kirkas liemi, oli hälle parhain lohdutus tässä kamppausten maailmassa. Sittenkin himmeni totuuden peili hänen silmissään ja viisauden auringon säteet taittuivat monimutkaisiksi koukeroiksi juonten lasisilmissä. -- Ymmärrättekö tätä pappilan Janne-maisterin lausetta? -- Vihdoin sortui hänen aitansa tuomio-istuin ja hän kuukusi valtavain herrain parvesta ryysyisten mataliin majoihin. Semmoinen oli miehen harppaus korkeudesta syvyyteen. _Simo_. Hirveä romaus! Mutta miten jatkoi hän sitten elämänsä päiviä? _Jaakko_. Usein kutsuivat häntä tuomarit neuvokammariinsa, mutta siellä hän ei kauaksi viihtynyt. Ilmestyi vaan tämä korkeudestaan langennut mestari usein kihlakunnan käräjissä syytettyin puoltajana. Aika mestari hän oli. Pelvolla ja hämmästyksellä täytti hän vastustajansa. Äänettömäksi iski hän usein sanoillansa tuomarin, joka neuvotonna päätänsä ravisteli ja kynsi, kunnes jalkojansa jytyyttäen tuimasti vilkaisi lautakuntaan, joka silloin kavahti ja heräsi kuin seitsemän kuorsaavata unikekoa. Hetkisen keskusteli nyt korkea oikeus, sitten vaikeni kuin hauta. Hetkeksi vaan vaikeni. Nyt kumisi tuomio-istuimen sana ja voiton ilotulet remahtivat silloin Yöleniuksen mustissa silmissä. Vaan hänen vastustajansa katkeruuden sapessa uiskenteli. Semmoinen mestari oli hän! _Simo_. Olipa mestari! Osasi hän varmaan nasevasti juttupalkkojakin kiskaista. _Jaakko_. Selvää kohtuutta teki hän rahassa. Mutta viinaa, iloista viinaa hän väkevästi kiskaisi. Ryysyisenä hän kierteli viinakopit halki, viluisia höyheniänsä pyristeli ja monet hyväntekijäisryypyt lipaisi kieleensä. Olipa niin eräs kolkko syys-yö. Unehen sammunut oli kylästä elämä ja valo. Korven mustassa rinnassa vaan paloi lähteitten liepeillä tuikkavat tulet. Ilko repaleissa samosi Yölenius halki rämeitten ja rahkasoitten, etsien korvesta viinatulen hehkua. Niin saapui hän Porras-Kyöstin viinakopille. -- Tunnettehan tämän ryppynaamaisen, vesileivän ja sakkojen sammalkielisen miehen? Siinä Yöleniusta riemun ryypyt viljalta tervehteli, jotta hän väsyneenä kuusen juurelle käpertyi, kuin tuohi liekkivässä tulessa. Henttaleen aikaa nukkui hän ja sitten hirmusti väristen havahtui. Vilun tärisyttävä hammas oli tarttunut hänen hikisiin hartioihinsa eikä päästänyt ennenkuin häntä ryypyillä ja olkilyhteen kapalossa haudeltiin. _Reetta_. Voi sinuas, langennut herruus! _Sere_. Voi sinuas, viinahan uponnut viisaus! _Jaakko_. Kyllä suojelikin hän sitten Porras-Kyöstiä lain tulisimmista syytöksistä, niin suojeli kuin paholainen helmalapsiaan. Ruunun uhkapuustit eivät tätä suojelusmuuria lävistäneet. _Simo_. Kurjuutta kertoo tämän onnettoman miehen elämä. Vaan miten päättyivät hänen surkeat päivänsä? _Jaakko_. Nousipa vielä hetkeksi haudasta hänen entisen korkeutensa varjo. Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas Helsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä nuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa. Sormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä taasen Yölenius, kamalasti synkistyi. Silloin tuhannet torvet, huilut ja kanteleet hälle hurmaavasti soittaa ramistivat ja pimpittivät; komeljantit remusivat kuin närhit ja varikset hänen varpaittensa ääressä. Taas unohtui siitä synkeys hetkeksi. Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen hurrasivat herrat onnen maljaa juodessaan. Tapahtui silloin riemun kukkulalla äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Ystävien iloksi oli Yölenius tuhlannut tuhantensa ja ankarana ilmestyi juomanlaskija häntä kiristämään. Soittajat ja komeljantit silloin lähtömarssia huikeasti vetivät, ja höylisti nostelivat korkeahattuiset ystävät takajalkojaan, horjuen herraskeppinsä nojassa alas ylpeän riemupalatsin rappuja. Hyljättynä seisoi Yölenius kuin ulapan autio luoto. Ryysyjen repaleissa ilmestyi hän parvehemme taas ja armopalaa kerjäten kynnystämme polki. Alas nuokkui hänen päänsä ja maahan silmänsä tuijotti. Viina, tämä riemujen juoma, hetkeksi hänen elämänsä kieliä jännitti. Vaan pian murtui onnettoman mieli ja hänen päänsä laudalle notkistui ijäksi. Sormustettuna kiilsi vielä ystävätön nimetönsormi, kun kantoi vieras seura hautahan tämän langenneen herruuden. Semmoinen miehen elämänlanka, semmoinen hänen päivänsä lasku. _Reetta_. Voi sinuas kavala maailma! _Jaakko_. Kavala on maailma kuin kaalin lehti, muoriseni. _Sere_. Voi sinuas joutsenvalkoinen petturi! _Simo_. Himojen ahnas kieli nuolaisi hänen elämänsä ytimen; siinä onnettomuuden alkujuuri, sanoi mun isäni. _Jaakko_. Sinä, nuorimies, ankarasti tuomitset viisautta. _Reetta_. Mutta kuollutpa on nyt Yölenius, Jaakkoseni. _Sere_. Jospa eläiskin, kas silloin! _Jaakko_. Silloin söisimme rauhan leipää kohisevan viinapannun ääressä. Ryyppien maistelisimme silloin pannun suonista vuotavaa viinahunajaa. Riemulla kuuntelisimme jylhän metsän rinnasta raikuvaa yörastaan rauhaisaa laulun kiherrystä. _Simo_. Vaan olipa aika visapahka se mies. _Jaakko_. Eipä unhoita hän käydä haudastakin viinakoppia kurkistamassa. Luulenpa merkitsevän hyvää, kun sen pojan haamun näit. Vaara on kaukana! Kuuluu silloin rusketta majan takana ja vilauksella näkyy outo varjo, joka jälleen katoaa. Hämmästyksen vaaleana tarttuu Sere Simon ja Reetta Jaakon liepeihin ja vapistus valtaa heidät. _Simo_. Sitä aavistin. Hävitys häärii ympärillämme. _Jaakko_. Hohoijaa, lapset! Pois pelko takista, vaara ei seuraa Yöleniusta! _Simo_. Mutta jotakin kummaa kuisketta haistelin kylässä: salaista vilskettä ja vilinää näin siellä. Vihnauksella vaan sain tietoja, joista kehoittaisin varovaisuuteen. _Jaakko_. Muistatko, Simo, seppä-Antin laulua, muistatko? Tanssipas, veikkonen, tanssipas tässä, Nyt koska viina ja viulut on lässä. Hei, se oli laulu, sorja kuin suven suloisuus! _Simo_. Ha ha ha! Vanhastakin tulee konkari, ja selvänä yksvakainen mies kuin herrastuomari. Tuota se tekee jumalanvilja. _Jaakko_. Viinaa tänne! Reetta, Sere! kantakaa viinakattila tänne, te kultaiset oravat metsän kalveassa, viinalaaksossa! Kas niin. Nyt pankaa piippujen alle pytty, johon laimea perikko valua tillittää. Tähän ympäri istumme. Tämä kattila on isäni pyhä perintö, jonka hän peri ukoltani, jonka minä perin isältäni hänen kuolemansa jälkeen perinnöksi. Yölenius vainaan muistoksi koukkaan tuopilla tästä ja juon. Kas tää vast' on siirappia! Ota, Simo, kerrassaan sinäkin hyvä kulaus! Tarvitset, nuorimies, voimaa ja tulta ydinrasvoihisi; kohta tulet naineeksi pällikäksi. Tuossa! _Simo_. Onpa äksyä! Siitä liemestä on vaivaa nähty. Kastapas, Sere, kielesi tuohon suurusviljan vereen. Hammi, lapsi, suukkoosi maitohäppää, ei se huulia poppaa! -- Kas niin! _Sere_. Ah sitä karvautta! Onpa kuin tulisesta koskesta ammennettua. Tuossa, äitini! _Reetta_. Ahha! Mutta tähän kuohuvaan tulijuomaan onkin monta karvasta, voimakasta alkuainetta sulanut: Kuminat ja kanelit, Suolat, turkin pippurit, Hometta ja kalkkia, Rahtu vasken ruostetta, Siihen voima suuruksen -- Siit' on neste vaahtoinen! _Jaakko_. Voimaa, väkevyyttä ja tulta uhkuu tämä juoma, sitä ei voi kieltää. Koukkaanpa tuosta ja alas valutan. Näetkö sitä hopea-virran kuohua, sitä kuun valossa välmehtivää ja sakkana kuplehtivaa vaahtokoskea, joka edessänne suhisee ja sohisee! _Sere_. Se on hirmuinen kurimuspyörre, isäni. _Simo_. Se uhkaa meidät alas niellä kurkkunsa laveasta kitaportista. _Reetta_. Ja upottaa synkeään syvyyteensä. _Jaakko_. Ja nostaa korkean taivaan hopeahattaroihin, sanokaa, te tyhmät tomppelit! _Simo_. Jopa alkaa hieman läikkyä mun pääni. Ah, nyt muistan tämän juhlahetken korkean tarkoituksen. Nyt, vaari -- minä sanon appi-vaarini -- nyt mun ja Seren tulee tietää mitkä kappaleet meitä yhdistää ja sitoo rakkaudella toisiimme. _Jaakko_. Mitkä luontokappaleetko? _Sere_. Hän tahtoo kysyä, mitkä välikappaleet meitä kehoittavat naimisiin. _Jaakko_. Tietysti ensiksi me vanhempanne, jotka käskemme, toiseksi pappi, joka vihkii, ja kolmanneksi sormus, joka sitoo kuin rautavanne viinatynnyrin kimmit -- siinä kehoitus kolminkertainen! _Reetta_. Niin, Jaakko ja minä Reetta kehoitamme teitä naimisiin. _Simo_. Minä kysyn minkä perinnön appeni lupaa Serelle? _Jaakko_. Kaikki, kaikki kauhasta lusikkaan ovat Seren, mun ainokaiseni perintö. Se onkin tyttö, joka puikahtaa vaikka neulan silmästä läpi! _Reetta_. Saat siitä, Simo, itsellesi vaimon sorean kuin hanhen pojan. _Jaakko_. Annanpa hälle, paitse kaikenlaista kamsua ja kapiota, kymmenen suurta konttipulloa, tämän isältäni perityn suuren kattilan ja tuon kenokaulan viinapannun hattuineen, piippuineen -- joka tuolla tulen sylissä nyt ropajaa -- ne kaikki sille tyttöripsulle annan! _Simo_. Tyttöripsuko? Sitä nimeä en morsiamelleni suvaitse! Sulhoansa kaulaili tyttö nyt ihastuksella. _Sere_. Voi sua rakas kullan mykyrä! _Jaakko_. Tuo viinapannu kantaakin hedelmiä suvet ja talvet. Se on semmoinen musta vaskikukko, joka munii sekä laulaa. Ei se olekaan mikään aapiskukko. Mutta muista, Simo, suojella haukan kynsistä tuota vainottua lintuparkaa! _Simo_. Se on tietty -- ja tätä kainaloistani kanaa! _Reetta_. Nytpä kätenne kuin kultavyöt kiertyvät toistenne hopeisille kauloille. Tämä on ihana hetki, nouskaamme ja riemuitkaamme! _Simo_. Laulakaamme! _Sere_. Tanssikaamme kuin survijaiset kesä-illoin lämpimällä karjapihalla! _Reetta_. Heittäkää vaan te nuoret vasikat kippaa, että pyöreät kantapäänne vilskuu! _Sere_. Vaan kerranpa tässä laaksossa, näiden naavapartaisten kuusten varjossa minä Simoni kanssa pehentelen kuin joulupahnoilla. _Simo_. Onko myöskin tämä korven havuseinäinen sydänkarsina meidän? _Jaakko_. Teidän ovat nämä: -- nuo tuuheat noreaoksaiset kuuset harmaine partoineen, nuo näppärät närekuuset; loriseva lähde korven kainalossa, pehmeä sammal ja koko tämä maa on teidän. _Simo_. Ah tätä huumaavata onnea! _Sere_. Ah tätä pyörryttäväistä riemua! Emmekö lennä kuin vuohet ja pukit tuonne kallion kupeille ihailemaan tätä riemun laaksoa! Juokse, Simo! juoskaamme! _Jaakko_. Siivosti, tyttö, juoksemasta kallion jyrkille seinille! Sieltä nurin niskoin syöksyisit syvyyteen. Sinne hukkuis onni ja riemu, Niinkuin naarasvuohen sielu! _Reetta_. Mihin voisi verrata tämän riemuitsevan parven? _Jaakko_. Pyörtyneiksi tarhapöllöiksi sanon minä tätä parvea. _Simo_. Tämä on ihana metsänhaltijain juhlajoukko Metsolan komeassa linnassa. -- Monesti siitä lasna mummoltani kuulin. -- _Jaakko_. Niin, ollessasi paimenpoikana, sorkkaväen everstinä, kyllä tiedän. Se mummo olikin oikea itäisen maan tietäjä. Vaan hänpä olikin Karjalan tytär; sieltä hän nuoruudessaan näille maille muutti. Täällä tutustui isäsi häneen ja löysikin tytössä korean vaimon. Molemmatpa nyt Herrassa nukkuvat. _Simo_. Näetkö, Sere! Isäsi on kuin metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas! _Sere_. Ajellutpa on isäni leukansa paljaaksi kuin poltettu kaski. _Reetta_. Voi sun maitovasikan leukaasi! _Jaakko_. Tuopas, Reetta, mulle tuolta kuusten harmaita naavoja! Reetta riipi nyt kuusista naavoja ja asetteli niitä Jaakon leukaan. _Reetta_. Kun tämä vaan ei olis syntinen leikki. _Jaakko_. Elä sinä, Reetta, vapise ja napise, vaan pidätä lujasti sitä parran töyhtöä, sinä mun kuninkaallinen puolisoni! -- Lausupa nyt, Simo! _Simo_. Onpa, hiisi nielköön, kuin itse metsän havuhattuinen herra! _Jaakko_. Havuja! Sere, kanna havuja tuolta kuusten riippuvista oksista mun päähäni ruhtinaalliseksi kuningaskruunuksi! Kiiruhda, sinä suloinen rinsessa! -- Riisu sukkanauhasi, Reetta, ja sido kiinni tämä hallava partani. Vammustakaa tätä korskeata metsän kuningasta! Joutuen riensi nyt Sere havun noutohon, Reettakin riisui sukkanauhansa, vaan sill'aikaa tupsahti parta Jaakon leuasta maahan. _Jaakko_. Voi sua, kömpelö kuningatar! -- Nosta, Simo, sinä mun perintörinssini, nosta ja pidä tuota partaa! Simo sovitteli parran Jaakon leukaan, johon sen Reetta sukkanauhallaan siteli. Niinikään uhrasi hän toisen sukkanauhansa havunipulle, joka Jaakon kuninkaalliselta päälaelta korkeni. _Sere_. Voi kuin kummasti konua on tämä ruhtinasten maailma! Kaikki olemme muuttuneet; tuskinpa enään itseäni tunnen. Ja isäni -- hän nyt on rovea kuningas! _Reetta_. Ylen on isäsi rovea ja ruuski kuningas. _Jaakko_. Pois nurina kansasta! Vaan sinäpä, Reetta, sidoit kuin rautasaranoilla kuningaskruununi kiinni. Onpa nyt pääni kuin rautapuntari. _Simo_. Mutta se onkin kruunattu rautapuntari! _Reetta_. Kruunattu ja templattu on rakas Jaakkoseni nyt. _Jaakko_. Kas sua piikkipintainen ohdakkeen korsi tässä kuninkaallisessa vehnäpellossa! Osaatko sanoa: rakas kuninkaani, osaatko sanoa? _Reetta_. Mun rakas kruunattu kuninkaani. Mutta onpa tämä sentään vähän hullua. _Simo_. Niinpä kyllä; vaan kruunatuita ja templatuita ovat tutentit, papit, maisterit ja ruhtinaat. Sinetillä lukituita salaisuuksia ovat kaikki tämän maailman vallat, kunnes korkeuden auringon paiste tulevaisuuden taivaalta meille kätketyt salaisuudet ilmaisee ja eteemme sinettien lukot avataan. Niin kuului pappilan Janne maisterin ennustus. _Sere_. Ihana ennustus! _Simo_. Lausuipa vanha Riihelän lautamieskin pojilleen: "kumartakaa, pojat, kuningasta!" sanoi hän. Ja kumarrusten aprakkata ajaa tämäkin kuningas. _Jaakko_. Kumartakaa kuningasta, te jäykkäselkäiset teräspuikot! Kaikkipa alamaisuudella nyykäyttivät niskaansa Jaakolle, joka istualtaan nousi ja ylvästellen tepasteli. _Sere_. Sano, Simo, valvommeko nyt vai uneksimme tässä kesäisen yön lauhkeassa sylissä? Tuntuupa niin kummalta. Näen isäni kuninkaana; minä siis kuninkaan ainoa tytär, ja sinä, rakas Simoni, kuninkaan ainoa perillinen! Mekin kerran kuninkaallisesti loistamme! Mutta äitini, hänkö vaan palvella ja passata täytyy? _Simo_. Äitisi on metsän metinen emäntä, metsän armas antimuori. Hän simajuomaa keittää tuolla pannussa. Kas tässä läikkyy keskellämme simakattila, josta riemua juomme. _Sere_. Sinäpä liverrät sorjasti kuin pääskysen hampaiden raosta. _Reetta_. Juuri kuin varpusen kielen nenästä laskee poika. _Jaakko_. Se onkin perintörinssi, se. _Simo_. Sinä, Sere, olet sievä metsän tyttö tylleröinen, joka pihlaja- ja tuomivaaroja kesän pitkän vaellat, kukkia poimit, riehakoiten tuulen löyhkässä ja lehtien suhinassa, sinä mun kultani. _Sere_. Oletpa oikea lipo-Simo. Vaan virkapas itsestäsi sana! _Simo_. Minä, kuin metsänhaltijan nyhterä poika, samoan kankaita, soita ja siltoja, rakentelen rasteja kuusten ja petäjäin kupeihin; käynpä toisinaan täällä havulinnan simalippailla; näen täällä sun räppäileväin silmies liekin, ruskoposkias ihailen. _Jaakko_. Sinäpä oikea hovinarri, kielesi kannelta soittaa rämpätät. Tuosta riipaise kielesi palkkaa! _Simo_. Kun tämä vaan ei päätämme höyryttäisi kuin viinapannun hattua. _Jaakko_. Juokaat vaan tekin, herkkä-korvaiset hovirouvat, kihmaiskaa, jotta korvanne soipi kuin huilu ja pasuuna! Laulakaa ja tanssikaa, te levottomat heinäsirkat! Hyppikää, te tervatepot ja piimäpirkot! _Reetta_. Musiikki vinkuu mun korvissani kantapäästä kiireesen asti. _Sere_. Kaksi Simoa näkyy mun silmissäni, kaksi kaunoista Simoa. Aika on jo tanssia, nouskaamme! Nouskaa yöunestanne, te sorjat laakson sammalkukat, te kartuiset kanervat ja kuusten ranaiset oksat! Tirkistelkää ja kurkistelkaa tätä metsän haltijain leijuilevaa tanssijoukkoa! _Simo_. Ovatpa tottakin aika siirapissa nuo naiset! _Jaakko_. Pehmeitä kuin paistikkaita ovat eukot; Simo, pyöritä heitä, tanssita, jotta höyhenet pölyää! Minä soittaa renkutan pirunpolskaa, jotta kattilan vaskiseinät rämisee. Nytpä alkoi soitto, kun Jaakko kalikalla kattilan kylkeä kilisteli. Vinhasti silloin Simo pyöritti Sereä ja Reettaa. _Jaakko_. Hih, tätä hovileikkiä, tätä kuninkaallista tanssia! Lyö jo, Simo, varpaas, Iske, Sere, kenkäs, Käännä, Reetta, kantapääs! Pyöri, tarrapappa, Villikissa vingu! Reetta, nyt on kultahääs! Heti hajosi nyt tanssin touhu ja äänettömyys vallitsi hetken. _Reetta_. Ah, rakas Jaakko Härkäpäiseni! Nyt vietämme kultahäitä tässä korven hopeasalissa. Muistatko sitä hääpäivämme mäikinää ja moikinaa? _Jaakko_. "Kilkkinät ja kolkkinat kuin Koppa-Liisan häissä." Viinaa, kuin tuhasta ja kalkista puserrettua lipeätä, lainehti silloin. _Simo_. Pirun polskaa pelattiin Ja pelit lyötiin rikki, Sulhaspoikia sutkittiin Ja morsiustytöt itki. Niin lauletaan mainioista Koppa-Liisan häistä. _Jaakko_. Olisitpa ollut appesi hääkemuissa! Se oli ihana jymyn ja tomun päivä, riemullinen ukkosen jylinä! _Reetta_. Ja kuumia kyyneleitä satoi silloin mun poskieni ruusustohon. _Jaakko_. Ja veren löylyssä silloin sinä lämmittelit, kun haavoistamme tappelun tuoksinassa hurme huppelehti. Muistatko, Reetta, muistatko tätä rakkautemme ihanaa juhlakylpyä? _Reetta_. Hirmuisen ihana sota ja meteli! Rakkauden ja vihan liekit silloin kaulailivat toisiaan. Kyyneleet ja veri valahtivat liekkiin lauheana kasteena. _Jaakko_. Ajatelkaapas, lapset, sitä päivää, jonka esimakua nyt maistatte! _Simo_. Tämä on suloinen taulu ja esimaalaus. _Sere_. Ajatellaanpas, Simo, sitä päivää! _Simo_. Sen päivän portailla jo käymme, jopa kynnyksellä astumme. _Sere_. Astumme hääsalin ovella ja soiton kuminan kuulemme. Ah, sitä harppujen helinää! Näin riemussa remusi tämä metsäinen seurakunta. Silloinpa Reetan vasenta silmää syyhytti, josta hän vahinkoa aavisti ja painavia varoitussanoja lausui. Vaan myöhäinen oli varoitus, sillä yht'äkkiä kuului majan ympäriltä ruske ja salon rinta äkkiä pamauksesta sävähti. Säikähdys vallitsi silloin majassa ja jalat allensa kokosi ken jaksoi. Kuusiston helmoihin piilivät muut, mutta Jaakko ei paikaltansa hievahtanut, sillä ylen raskaaksi tunsi hän itsensä. Siinä istui hän ja neuvotonna katsoa toljotti kuin kuusen latvasta maahan kumahtanut karhu. Hetkeksi pimeni tämän jykevän naavaparran silmät ja kuumeni havuhattuinen pää, koska tulla tuoksahti sisälle kaksi karskia miestä ja tuimana tuilotti majan ovella vallesmannin rohkea silmä. Miehet viinapannuhun, tuohon mustaan neekerityttöön, tarttuivat kuin tuliset kilpakosijat. Hatun he höyryävänä syrjähän nostivat ja majan nurkkahan tyhjensivät perikon pannusta. Kantoivatpa sitten saaliinsa majan läheiselle polulle, jossa rattaat ja hevonen odotteli. Sinne katosi miehet, sinne hattuinensa höyryinen pannu. Vaskinen viinakattila vaan vielä Jaakon säärien välissä läikkyi ja vankasti kouristeli hän sen korvia. Silloinpa vallesmanni, joka viimeisenä majassa häiläsi, uhkaavasti häntä kohden pistolinsa ojensi, josta mies vaaleni ja heti hänen kouransa kattilasta heltisi. Metsähän katosi ruununmies, sinne viinoinensa vaskinen kattila. Nyt vasta alkoi selitä järkeensä Jaakko ja haikeasti hän huutaa parkaisi. _Jaakko_. Reetta! Sere! Simo! Avuksi, te mustat tontut, avuksi! Ryöstetty on mun isäni perintö. Hävityksen kauhistus on kukistanut tämän karsinan kalleudet. Oi sinuas kattila! Palaja korvesta, sinä isäni viinakattila! Näin huutaen hän tuskaisena partansa repi sekä kruunun päästänsä karisti. Vaan turha oli Jaakon huuto. Metsäpolulla ankara nujakka oli syntynyt. Siellä Simo oli iskenyt kyntensä mieheen, joka pannun hattua kantoi ja jota hän tunnusteli samaksi haamuksi, joka häntä metsän kainalossa oli kamoittanut. Mies oli Jaakon läheinen naapuri, kylän kuulu metelin ja pauhun mestari, oikea kapakkaviinan sankari, joka tavoillaan oli ansainnut Ryty-Pauhun nimen. Hallintoa piti hän vieläkin Koivulan tilalla. Ylen kuohahti tulen kiivaaksi Simo, uudelleen nähtyään tuon haamun, joka nyt, pannun hattu olalla, metsää huhmasti. Syvälle painoi Simo päähänsä isolippuisen lakin, kiinni tarttui miehen pääkamaraan ja hälle kelpo tukkajuhlan valmisti. Silloinpa, hätähuudon kuultuaan, riensi kurinalaisen avuksi toinen mies. Vaan nytpä riistää Simo haltuunsa vaskihatun, jolla hän väkevästi ympäriinsä roimi. Moikina ja roikina kuului silloin kuusistossa ja kuu, kautta oksien, valaisi välmehtivästi tätä taistelevata kolmikkoa. Siihenpä neljänneksi vallesmanni joutui ja hän pistolin uhkaavalla voimalla sekä ruunun ankaralla sanalla Simon karkoitti parvesta. Myttyhyn paiskeltu oli nyt vaskihattu ja verisiä kasvoja ja käsiä valaisi kuu. Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty Ryty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa pois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui taasen metsän hajoitettu haltijalauma. Vaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja verisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa takkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti. Nytpä halki korven, polutonta reittiä, kiireesti kuljetti Simo kintereillänsä heiluvata naisparia. Polullen eivät he poiketa tohtineet, koska siellä ruununmiehet vaeltelivat. Risut roikui metsässä ja puiden oksat sihisi, koska kolme jalkaparia vinhasti juosta tömisteli. Hien palavassa saapuivat he vihdoin rehevän petäjikön reunalle, jossa aita Jaakko Härkäpään pellot metsästä eroitti. Rojahti siinä metsän ranne, kun he kolmessa ylenivät aidalle. Rinnakkain riensivät he pellon ylängölle, jossa harmentunutta Kumpulan taloa suojasi eräs kaksoiskuusi, punamarjainen pihlaja sekä kuuskunta riippa-oksaista koivua. Sinne talon kartanohon he kolmen katosivat. Vaan jäljellä oli korvessa vielä Jaakko. Majassa hän hetken manasi ja joukkoansa huusi; vaan kun kaikki oli ympäristö vaiennut, jätti hän kopin ja synkkänä kohden kotia samosi. Tulen jätteet vaan tuikkuivat havumajassa, ja hiljaisena huokui kuusiston povi ja kuului vuoren lähdesilmästä vuotavan puron salakielinen lirinä. Taivaalla haamoitti kuu. II. LAINPYKÄLÄ. On iso väentupa Kumpulan talossa. Ovesta mennen on perällä oikealla pitkä puiseva honkapöytä, jonka takana ja päässä, perä- ja sivuseiniä vasten, seisoo raskastekoiset honkalavitsat. Keveämpi hoikkasäärinen lavitsa seisoo pöydän edessä. Perällä vasemmalla ja oven pielessä oikealla sängyt seistä könöttävät. Edellisessä talon haltijapari öisin asustaa ja jälkimäisessä heidän tyttärensä uneksii ja uinailee. Ovenpielessä vasemmalla on uunirintainen muuri, jonka hormikattoinen pankon nurkka muodostaa nokisen takan, jossa puut rattoisina talvi-iltoina paukkuvat. Tästä sauhu kautta muurin nielevien torvien ylös kohoaa ja katonpäällisestä tiilituutista ilmoihin tupruaa. Kuu öin ja aurinko päivin päästävät säteensä tupahan kolmesta kuusruutuisesta ikkunasta, joita on kaksi oikealla ja yksi vasemmalla sivuseinällä. Muuta ei näy maalattua tuvassa kuin vasemmalla sängynpäässä kohoava punainen astiakaappi, jolla paraikaa haamoittavan kuun valossa näemme puu- ja saviastioita, sorvattuja tammilautasia ja valettuja tinalautasia sekä kotitekoisia puulusikoita. Pankolla istui kehräten harmaa kissa, koska metsän kolmihenkinen pakolaisjoukko puhaltaen astui tupahan. Tunsipa heti kissa tuttavikseen naiset ja hyrräten lähestyi se heitä, kun pöydän luo lavitsalle istuivat. Kahden poikkipäin katon alla juoksevan paksun parren välikohdalla seisahtui Simo leipävartaitten alle, koska hän synkeänä alkoi saarnansa. _Simo_. Tässä nyt puhallamme ja tätä aavistin minä. Mustaa surmaa ennusti se metsän harmaa peikko, jonka kopille mennessäni näin; se kavala konna, juonikas Ryty-Pauhu, jota viimeksi löylytin. Ansaitsipa hän kyllä saunansa. Vaan pahoin voipi hän mua takaisin kolhia, ellei kasvojani kyllin peittänyt tämä isolippuinen lakki, jonka syvälle päähäni painoin, lähtiessäni miestä hukistelemaan. Voi sinuas viinakattila, sinä kadotuksen tulta suitseva vaskikirnu! Poispa syöksi korpi povestansa nämä synnin sikiöt. Itkekää ja parkukaa, te oinaat, uuhet ja karitsat! Purskukaa katumusta, te isät, äidit ja tyttäret! Äsken hurjina riemuitsimme -- nyt humalaisten helvetti on meille auennut! _Sere_. Minä itken katumuksen verisiä kyyneleitä. _Reetta_. Minä tuskan katkeruutta kärsin ja surun sameata vettä silmistäni puserran. Oikeata kalkkivettä puserramme nyt. Vaan missä on poloinen Jaakko-vanhani, joka korpehen jäi? _Simo_. Niinpä jäi, vaan eipä hänkään tästä ansasta voi pelastua. Myöhäinen on nyt katumus, myöhäiset kyyneleet. Rankaisevata kostoa huutavat meille salot, joita olemme häväisseet. Kauneuttaan vaatii meiltä muhkea metsä, jonka saastainen viinansauhu on sokaissut. Raikasta vettänsä anoo meiltä korven kirkas lähde, jonka olemme myrkyttäneet. Oi te vaskivartiset petäjät ja sorjat hopeakoivut, jotka pannun alla paloitte, ken herättää teitä viinatulen kidasta! _Reetta_. Miksi näin rajusti tuomitset tointa, josta äsken riemulla lauloimme ja hypimme? _Sere_. Mutta riippuipa karvas murhe sen riemun liepeissä, äitini. Ja mun piikaisen lapsen päätäni nyt kovin kivistelee. _Reetta_. Päätäni munkin kipoittaa, vaan ilopa oli sentään iloa. _Simo_. Hurmoitusta oli ilomme. Laulut ankeriaan ja sammakon ovat kauniimmat laulujamme. Näinpä kerran käärmeitten tanssin kiima-aikana kallion kuilussa. Hurjasti vyöryivät he pyöränä -- semmoinen oli tanssimme! _Sere_. Kamala kuvaus synnintyöstä, armas Simoni! Vaan ne toki unhoita ja katsele kuutamoa, silmäile tuota yön vaaleata lyhtyä. Sen vaalea otsa valoa tarjoaa sun synkeään muotoosi. Aamuhun taluttaa se meitä; yön synkät haamut unhoitamme silloin. _Simo_. Unhoitanpa kaikki enkä toiste tallustele näitä pimeyden polkuja, minä hurja. Oi, sinä nouseva päivä, säteile saloillemme! Unheesen upotamme silloin pimeyden työt. _Sere_. Ne unhoita, armaani, vaan Sere-kultaasi muista. _Simo_. Niin, sua muistaisin, vaan missä on nyt tulevain päiviemme toivo? Häpeä ja hävitys uhkaa tätä taloa, jota viinansakolla raskaasti rangaistaan. Mahdotonta on elämämme silloin, sillä köyhinä ja nälkäisinä emme jaksa iloita. Muistatko miten lauloi nälkävuonna vaeltava kanteleen soittaja? Kuun valo, päivän paiste Ei meitä ravitse, Yön kastehelmen loiste Ei mannaa taritse. Ja kyyneleet ei meitä Janosta sammuta, On valitusten leipä Myös karvas, katkera. Näin lauloi hän; ja niinpä on viinakin meidät syöstänyt onnesta onnettomuuteen, riemun valosta synkkään suruhun. _Reetta_. Ahaa! Paha sisälles on astunut, Simo! Petoksen polttavia sanoja viskaat sä tyttö-raiskan silmille. Mutta kavahda itseäs Jaakolta! Kuuletko jytyä, kuuletko astuntaa ulkona? Silloinpa sisälle astui ankara, jykevä Jaakko ja Simo lavitsalle seinän viereen istahti. _Jaakko_. Täälläkö piilette, te kehnot kanakopin vartijat! Ruunun haukan kynsissä on nyt musta kukkomme. Oi teitä, te kehnot karjapiiat! Suden suuhun päästitte parhaan lypsylehmän. Voi sitä Mustikki parkaa! Voi teitä, te pakenevaiset paimenet. _Reetta_. Älähän, rakas Jaakkoseni, noin vihan kyllyyttäsi vuodata! Ethän itsekään paikaltasi hievahtanut, kun mies viinapannun kumosi ja lennätti kuin pyryilmassa pois. _Jaakko_. Sinä vaimon leuka kuin kannat liprakkata kielen lehteä! Näitkö miten jyrinänä ja paukauksena ilmestyi tämä tuulispää? Jokaisen jäseneni seivästi ja pönkitti se. Ei kieltä, ei sanaa noussut huulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni perintö, korpehen katosi. _Reetta_. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen juurelle. _Sere_. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä! _Simo_. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin pakkasessa keritty lammas! Siellä näreen juurella kyyristelimme, kunnes kolmessa tulla tömistimme tänne, jotta kangas kumisi kuin tyhjän tynnyrin kupeet. _Jaakko_. Kas se oli kilpajuoksua! Voi teitä pelkurit emävarikset! _Simo_. Sinnepä katosi kunnia, rikkaus ja onni. Rikottu on mun kauppani nyt, rikottu on mun kauppani Jaakko Härkäpään ja teidän kaikkein kanssa. _Jaakko_. Simo, Simo! Äläpäs liukastele, sinä vilpin vesa, sinä Juutaksen sikiö! Lipsahtipa äsken lukkohon liitto, joka ei ratkea. Liittonne on vahva ja eron-avaimet eivät sun kättäsi lämmitä. _Reetta_. Kas siinä oli pulma Simolle! _Sere_. Se naulanväkä pitää! _Simo_. Pois on kulta kukkarosta Kullan käsi kainalosta, laulan minä, enkä viinanpoltosta sakoitettua appea suvaitse! _Jaakko_. Enkä minä. _Simo_. Teitäpä viinanpoltosta sakoitetaan. _Jaakko_. Sakoitetaanko mua viinanpoltosta? _Simo_. Sala-viinanpoltosta sakoitetaan teitä. _Jaakko_. Luulispa sitä toisesta pojasta. Mutta eivätpä ylety ruunun kynnet tämän Jaakon niskaan. Ijankaikkinen suolatynnyri ennen hartiani rusentakoon kuin se häpeän tahra. Ei sakoiteta Jaakko Härkäpäätä, sanon minä! Kovin nämä sanat painoivat tuumihinsa Simon ja levotonna alkoi hän permantoa astella. _Reetta_. Kuinka, rakas Härkäpäiseni, kuinka voit pelastua tästä paulasta? _Jaakko_. Pykälä on mun päässäni, selvä lainpykälä, joka avaa pelastuksen portit. _Simo_. Aiotteko mun syypäänä sysätä lain kynsittäväksi? Älkääpäs! Se kakkulankeppi lipsahtaa renkaasta! _Jaakko_. Mun päässäni lainpykälä on, joka pelastaa. _Reetta_. Älä murehdi, Sere, lainpykälä on isäsi päässä! _Sere_. Mun isäni päässä! _Simo_. Lausukaahan selvillä puheenparsilla tarkoituksenne, sillä -- -- -- _Jaakko_. En vaadi ketään uskomaan, mutta lainpykälä on selvä. Ylen oli jo tuskastunut Simo, sillä pahan saksiin arveli hän joutuvansa. _Simo_. En tahdo minä riitaa, vaan sovintoa hieron. Mutta sanokaahan, appeni, sen pykälän syvyys ja viisaus! _Jaakko_. Ahaa! Osaatko jälleen sanoa apeksi? En suvaitse minäkään pitkiä puheita, mutta se pykälä ratkoo rautasalvat mun tieltäni. Tunnet, Simo parka, tässä miehessä Jaakko Härkäpään! Ylen kuumeni Simo ja päätänsä ravistellen asteli hän yhä permantoa. _Reetta_. Kuninkaallinen Jaakko Härkäpää olet, rakas mieheni. _Jaakko_. Puhu suoraan ja koristelematta, Reetta! Enpä ole enää juopunut ja höyry-otsainen kuningas, vaan selväpäinen Jaakko. _Sere_. Selkeä on nyt isäni kuin sauna lauantai-iltana. _Reetta_. Siitä saunasta kyllä lähtee Simolle löylyä. Onpa isälläsi viisas kuin härän pää. Heti tuon kuultuansa heilahti tyttö Simon nenän alle ja hätäisesti sanoa tokaisi: _Sere_. Tiedä, Simo, että isälläni on viisas härän pää! Noin lausuttuaan tytön heilake taasen äitinsä viereen istahti. _Simo_. Kuulkaahan, appeni, poikanne sanoja! Rakastanpa minä sydämestäni Sereä. Sopikaamme pois turhista jutuista ja keräjistä. Peskäämme molemmat suumme puhtaiksi solvaus- ja riitasanoista! _Jaakko_. Vapaan tahdon annan minä, mutta siitä pykälästä en -- -- -- _Reetta_. Hän sydämestänsä rakastaa Sereä, sopikaamme! _Sere_. Sopikaamme, isä! Simo sydämestänsä mua rakastaa. _Jaakko_. Jos tahtoo hän, en pakoita. _Simo_. Tahdonpa rakastaa Sereä, ja sovinnolla nain minä tyttärenne Seren. _Jaakko_. En tahdo minäkään katkeraa sydäntä rinnassani kantaa, vaan jos tahdot! _Simo_. Sere on kultani ja liittomme on vahva. _Jaakko_. No, olkoonpa vaan vahva liittonne, vahva kuin nuijalla lyöty. Vaan muistakaa, etten teitä pakoittanut! _Reetta_. Vapaasta rakkaudesta liittyvät nuoret yhdeksi, mieheksi ja vaimoksi. _Simo_. Nyt, appeni, selvittäkää ja ratkokaa se uhkaava lainpykälä! _Jaakko_. Niinpä kuulkaa sanani! Heti heristyivät kaikkein korvat, koska Jaakko, tanakasti seisten, painavia sanoja lausui. _Jaakko_. Tällä hetkellä teen minä kunniallinen Jaakko Härkäpää teille mun rakkaille lapsilleni kalliin testamentin! _Simo_. Meillekö testamentin! _Jaakko_. Maani ja mantuni, taloni ja tavarani -- kaikki jätän minä allekirjoittanut vävyni Simon ja tyttäreni Seren haltuun ja huomaan. _Simo_. Ah! sitä isän sydäntä! _Sere_. Oi, armas isän sydänkerä! _Reetta_. Älähän, Jaakkoseni, laske leipää polviltasi! Millä elämme me vanhat harmaita päiviämme? _Jaakko_. Murheesi poista! Häänsä kun viettävät riemulla nuoret, he ynnä voimakkaasti hallitsevat taloa. Isäntänä peuhaa mies ja vaimo emäntänä pauhaa. Kilvan tarttuvat he maankamaraan, sitä vääntämään ja kääntämään nurin. Siitä nousee vilja ja vuoden runsaus aitat täyttää. Siunaus näin nousee maasta ja poikinut karja maitoa antaa. Lehtien syöjä lammaslauma kasvaa pehmeän villan, suopi talveksi lämpimän turkin. Näetpä kesä-illoin kotihin käyvän ammovan karjan ja määkyvät lampaat kilkkavin kelloin. Siunaus näin nousee maasta ja avion kylvö hedelmän kantaa. Saat ilon hoitaa, heijata lastesi lapsia, laulaen "tupakkarullaa". _Sere_. Tuu, tuu, tupakkarulla, Mistäs tiesit tänne tulla? Niinpä lauloi muinen äitini mulle. _Jaakko_. Niin nähdä saat sinä, Reetta, hedelmän lastesi töistä. Leipää, särvintä jakavat he kanssasi; suojaa, vaatteita suovat sulle, kunnes väsyneenä vaipuu pääsi ja tomuinen maailma jää. _Reetta_. Syvästi ja painavasti lausut, Jaakkoni, vaan enpä ymmärrä sua. Aiotko kerrassaan jättää tämän näkyväisen majan, tämän luolan? Yhä syvemmin tunnostui vanha Jaakko ja edelleen lausui. _Jaakko_. Jättää täytyy mun teidät kaikki; häpeällistä viinanpolton sakkoa en voi hartioillani kantaa. Jääkää hyvästi, humisevat kuuset ja korven lakkapäät petäjät, te harmaat naavaparrat! Hyvästi närekuuset, härkinmännyt ja äkäpiikkiset katajat! Oi suopea sammal, kartuinen kanerva ja te mansikkain vanaiset varret! Hyvästi jyskyväiset kalliot! Hyvästi, kirkas viinalähde, joka valut vuoren soraisesta ruosterinnasta! Lain pykälän jylisevä paukaus on iskenyt mun rintakarsinaani, iskenyt kuin vanhan hongan rintaan. Jättää täytyy mun teidät. Hyvästi jää, sinä vainioin viljava rinta, jonka nisät vuoden lihavuutta tiukkuu! Hyvästi kotinurmen punamarjainen pihlaja, riippaoksaiset koivut ja sakea kaksoiskuusi! Jääkää myös taloni multahirret, te mustat multahirret! Jääkää seinät, lattia ja katto! Jättää täytyy mun teidät. Jää hyvästi, lämmin takka ja rauhainen vuode! -- Pankolla öisin uinahti kissa kiiluvasilmä, koska vuoteen hupussa venyimme. -- Kaikki, kaikki jäätte! _Reetta_. Rauhainen vuode! Voi, siunattu Jaakkoni, kuin sua suren! Illat itken, yöt valvon ja valitan. Aamu kun muut nostaa virkkuina vuoteiltaan, mun se nääntyneenä näkee ylös kipuavan. Vaan missä on silloin mieheni, joka kodin hulpiloista katosi? _Jaakko_. Kauas, kauas täytyy mun paeta tämän taloni syntymämetsiä. Kauan vieras korpi mua jylhistössään kätkee, kunnes jälleen joukkoonne vapaana palajan. Hengitän taas seurassanne kotisalojen raitista tuulen löyhkää. Semmoinen lainpykälän tuli ja kirous! _Simo_. Ankara ja liikuttava on appeni lähtö. _Reetta_. Piile jo pilvien louhikkoon, sinä kalpea kuu; sammu ja mustu, yön vaalea soihtu, synkisty ja itke, kesäyön taivas -- mun huoleni hetki on tullut! _Sere_. Vilahtakaa meihin, te kiiluvat tähdet, tässä kamalassa surun ja ilon yössä! _Jaakko_. Vaietkoon nyt surun valittava ääni. Heti valjastamme ruunan. Kirju, elämäni kuva, olkoon matkatoverini. Evästä laittakaa, vaatteeni kootkaa. Kiireesti mun lähteä täytyy, sillä kohtapa nousee päivä, jonka tuomitsevata silmää pakenen. Äänetön toimi nyt alkoi. Vaan itkeä nyyhkytti toimiessaan suruinen Reetta, ja Sere kummasti milloin hymyili, milloin murheiseksi muuttuen hänkin huoahti. Hetken mentyä seisoi pihalla valjaissa ruskean, mustan ja valkean luomikas Kirju. Paiskean lihava oli tämä lehmänkarvainen juhta, jonka rattailla nyt heinien alla kaksi ruissäkkiä vierekkäin lepäsi. Punaisena painoi kuorman keskellä neliskolkkainen eväskirstu, jonka kannelle kohosi Jaakko kyynelsilmin. Äänetön juhlallisuus vallitsi, koska länteen vaipuva kuu näki talon jykevän isännän kotikunnailtaan pakenevan, ja syvästi vavahteli lähtökättelyssä äänet, lausuttaessa "hyvästi". Enempätä ei tunteitten kuohu päästänyt sanoiksi. Pian hevonen lähti, pian katosi rattahat. Ja nuorten turvissa katosi myös tupahan suruinen Reetta. Idästä sarasti jo valkeneva aamu. III. HEDELMIÄ. Ympäri maan kirkkoja kiersi kuulutus harmaapartaisesta miehestä, jolla on suora hämäläisnenä, itsepäiset raudankarvaiset silmät, tuommoinen kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa sekä tumpura tukka ja jonka vartalo on lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Havuhattua ei kuulutus tuntenut, ei myöskään parran lopullisia vaiheita ja siinä erhetys. Ei aikaa kauan kulunut, kului vaan viikkoja kolmikunta, niin nuoret häitä heiluivat Kumpulan talossa. Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Tertuissaan vielä punoitti verenkarvaiset pihlajanmarjat, joita tilhiparvi, tuulen lehtiä lennättäessä, poimi. Verevinä punoitteli myös nuoren parin posket, koska Sere morsiona suppilonmoista kultakruunua kantoi ja Simo hiilenmustassa kotiverassa pulskaili. Mustissa pulskaili Simo, vaan punahameessaan liehui hilpeä Sere. Siivosti kului nämä kemut, joita viinan väki ei turmellut, sillä vakaasti oli Simo päättänyt vastapäivin torjua talostansa viinan valtaa. Oluthaarikoilla vaan kestitsi kenkkärit hääkansaa, joka viulun soidessa tanssi. Nurkuen ja nuivalla nenin täältä vanhat viinan juojat syötyään pakenivat, vaan nuoriso läpi yön sydämen permannolla tanhusi eikä riidan roinausta kuultu. Kuului vaan aamulla ilon onnitteleva humaus, koska nuorikot riemuparven keskeltä kattohon korkenivat ja talon haltijapariksi huudettiin. Siivosti kului kemut ja ihmeissään juttelivat vieraat viinattomista häistä. Joutui syksystä talvi, joka harteillaan kantoi juhlivan joulun; vaan eipä kotijouluille joutunut Jaakko. Kului yhä talvi ja kohtasi kevään; vaan Jaakkoa ei kohdannut sureva Reetta. Toi kevät lintuja lohdutteeksi vanhain, riemuksi nuorten -- ei vaan kaivattua kotihin tuonut. Päivän paisteessa kiilsivät kevätmetsän pihkaiset lehdet, kiilsivät päivin, illoin ja aamuin; vaan suru sumensi päivillä Reetan silmät, itku ne kiilloitti illoin, väsymys aamuin ummisti. Lohdutteli häntä tytär, viihdytteli vävy, vaan miestään yhä kaipaili sureva Reetta. Uutisen rintaan oli ehtinyt maamies ja viljoihin alkoi koskea sirppi. Nousten, laskien vierivät viljavan elokuun päivät, kunnes kuhiloituna seisoi vainiolla vuoden saalis. Kukon laulusta lähtein hamaan valkenevaan aamuun kuului riihestä varstojen vuorolyöntinen pauke ja kylihin levisi uutisviljan mieluinen tuoksu. Vuoden työ näin hedelmät antoi, mielet toivolla täytti. Vaan hedelmiin oli puhjennut myöskin Kumpulan avioparin täysvartinen nuoruus. Sere äidin rintaa kantoi, Simo isän huolia tunsi. Esikoispoikaa, perheen toivoa, hoiteli, heijaili vanhakas Reetta. Oli niin päättyvän elokuun raitis aamu. Hetken oli jo itäisen taivaan kupeella kieppunut päivän kehrä, säteillään vainion sängessä kastepisarten kanssa leikkien. -- Onnelliset kastepisarat, jotka, päivän säteistä välkkyen, ette elosirppiä pelkää! -- Taajasti asteli peltokujalla ammova karja ja määkyvät lampaat kilkkavin kelloin metsän laiduinta kohden. Vaan täyteläistä lypsinraintaa kantoi vanhakas Reetta karjapihalta tupaan, jossa hän, läpi näresiilin, kaatoi lämpimän maidon säilytys-astioihin. Pöydällä piimäkehlon ympärillä höyrysi kuppien täydet voisilmäistä uutispuuroa. Silloin, puhdistettuaan viljan, asteli ruumenpölyisenä riihestä nuoriväki ja suurushajuisen pöydän ympäri kiertyi. Työn tehneillen ylen maistui ruoka ja puuroa jäähdytti pirteä piimä; vaan ruokihin ei kovin mieltynyt sureva Reetta. Puheeksi nousi pöydässä kuluneen vuoden vaiheet ja ihmeteltiin korkeuden kättä, joka ihmiselämän ohjissa vallitsee ja pahuutta kurin ruoskalla rankaisee. Silloin Ryty-Pauhun kohtalo heidän mielensä valtasi ja hänen vaiheistansa he sanoillaan maalasivat kamalan taulun. _Reetta_. Lankesipa hän kuoppaan, jota meille kaivoi. Niin käypi maailmassa. _Sere_. Vaan kostoa emme tahdo hälle huutaa. _Simo_. Kylläpä hänet jo aikanansa selkäsaunalla kostin. Armoittelenpa nyt vaan sitä kovanonnen poikaa. _Reetta_. Jumalan on kosto. Mutta ainapa ovat salaiset luonnon enteet onnettomuuksien sanansaattajina. Niinpä tahdon teille kertoa tarun riippaoksaisesta koivusta, josta Ryty-Pauhun talo Koivulaksi nimitettiin. Talon takana se latvaansa korkeuteen nosti ja ihanasti lehvillään varjosi katon. Monet kului vuodet ja tuimia talvia seurasi lempeät keväät, jolloin elämän voima koivun suonihin kuohui. Vaan iskettiin keväillä puun kylkehen reikiä, joista nuoruuden mehu valui, mieliteon huulille tippui se. Kevät keväältä näin valui mehu, kunnes sairastui puun ydin ja halvaus sen oksia uhkasi. Ei moni oksa enää keväisin viherjäksi puhjennut, vaan eloisa kevättuuli niitä kuolleina karisteli tuoksuvaan nurmehen. Vihdoin jyskyi eräänä heinäkuun iltana puun juurella kirves; jyskyi, jyskyi, kunnes pihanurmelle kukistui kesäinen koivu. Loisväki siitä korjasi lehvät ja kirvesmies valkean tuohen riisti. Suruisna kallisteli räystäällä päätään kotipääsky, sillä ei ojentanut enää oksiansa puu kesälinnun levähdellä, liverrellä. _Simo_. Totuutta saarnasi puun suruinen tarina. Mikä oli koivun, sepä Koivulan kohtalo. Ihmisen kurjuudesta niin huokailee ja kärsii luonto. _Sere_. Varoittavana ennustähtenä kaatui koivu. _Reetta_. Vaan kovakorvaiset olemme varoituksille ja sentähden elon vainiolta katkeria hedelmiä korjaamme. _Sere_. Korjaamme oikeita myrkkyputkia. _Simo_. Syystäpä nuoruudessa kylvämme totuuden siementä, joka siunausta hedelmöitsee. _Reetta_. Kerskaus pois, sillä erhetysten maassa asumme. _Simo_. Niinpä asumme; vaan suuri on lujan tahdon valta, koska meitä totuus jännittää. _Reetta_. Hurskaan isän poika oli myös Ryty-Pauhu. Vaan antoipa vanhus polttolupina poikiensa keittää viinaa, jota kuormittain kaupunkeihin möivät ja rikkautta näin kokoontui miesten taakse. Koivulan talon osti silloin kylästämme Mikko, joka vielä ei Ryty-Pauhun nimeä kantanut, vaan puhtaana kulki kylissä hänen kunniansa maine. -- Kuitenkin kuiskattiin hänen salassa kotiryyppyjä kallistelleen. -- Niin uskoi hälle Riihelän lautamies ainoan tyttärensä, joka morsiuspäivinänsä paistoi raittiina kuin niityllä kaste, lempeänä kuin suvituulen puhallus. Oikea paratiisin lintu oli hän, kunnes vaihtuivat ajat ja onni. Sovinnon enkelinä eli hän kylässämme, kasvattaen lapsiansa vilpittömyyden polulla. Niin kului vuosia kymmenkunta, kunnes viinatehtaita ilmestyi maille ja aurinko säteili kapakan ikkunasta läpi kiiltävän pullosarjan. Huikeni siitä kylänmiesten silmät ja heidän kielensä sokeriviinan mehusta hurmentui. Tästä lähtein pimeni Koivulassa päivät ja kapakan pullojen kautta vaan säteili Mikolle riemu. Kuitenkin häntä hellin sylin kohteli kotona vaimo, perheen valvova sielu. Vaan päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko. Niin velastui ja köyhtyi talo. Viljat, pellavat, vaatteet viinahan vaihtui ja kahleina helskyi velkojain sanat. Siitäpä ei totellut Ryty-Pauhu, vaan yhä hävitystään jatkoi, ja kirousten pätsinä kuohui öillä hänen kotinsa, josta lasten parku ja vaimon valitus kuului: yön sydämessä näin kuului uikutus, kunnes pauhinalla Koivulan ovi aukeni ja siitä kirkuen ulos törmäsi vaimo ja lapset. Ruuskisti kynnyksellä seisten, paiskasi julma heidän jälkeensä rautahangon. Niin viritteli mies kuoleman pauloja, ja kuin elävä pimeyden ruhtinas teiskaili hän nyt häviön majassa yksin. Kahtaalle hän teiskaili ja silloin silmistänsä hulluuden palo hehkui. Vihdoin riutui unehen katala, horjahtaen vuoteelle syrjin. Vaan talven pakkais-yössä harhaili usein ruikutellen onneton perhe, kunnes naapurin ovi, armoa tarjoten, aukeni ja he vieraan uunin pankolle viluisina kyyristyivät. Aamu kun valkeni, ilmaisi se pimeyden työt. Sekasorrossa ja pirstaleina kuvaili Koivulan tuvassa astiat ja tuolit hävitystä. Surujen päivä näin seurasi itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, koska päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko. _Sere_. Kuuletko, Simo, miten kauhistava mies. _Simo_. Kuulenpa kyllä; vaan eipä hallinnut hän vilpittömyydellä nuoruutensa viinoja: salaa maisteli niitä ja maailmalle hienovillaisia lammasnahkoja näytti. Ja siitäpä ei kunnian kukko laula, sillä pinnalle puhkeaa mädännyt sydän, vaan kunnialla päättyy vilpitön elo. Sitä uskon minä! _Reetta_. Niin mies aikojaan eleli, vaan surujen kuorma vaimoa painoi. Vuoteen helmahan vaipui vihdoin lapsien hoiva, vaivojen painosta terveys murtui. Itsepä näin kuin toivon kirkkaana paistoi sairaan kalpeat kasvot. Pelastua halasi hän vaivojen maasta. Enkeleitä näkivät vuoteen vierellä kuolevan äidin itkevät lapset. Niin jätti hän surujen maan ja rauhaan pääsi kärsinyt henki. Vaan vuoteen vierelle silloin turvaton lapsisarja kyyneliinsä vaipui. Siinä itkeä nyyhkyttivät he, kunnes kylästä huoneesen ilmestyi isä. Heltyi nyt kerran onnettoman miehen mieli. Käsiään puserrellen hän ääneensä katkerasti itki. Katumuksen kyyneliä vuodatti hän ja ensi kertaa syleili nyt lapsiaan langennut isä. Polvilleen kokosi hän pelkäävän lapsisarjan ja ynnä veisasivat he vainajan muistoksi virren. Kyyneleet uittivat silloin vanhan virsikirjan lehtiä ja itkuhun sekaantui suruvirren sävel. _Simo_. Vaan eipä parannuksen hedelmiä kantanut miehen katumus, sillä veltostunut oli tahdon jänne. _Reetta_. Oraalle vaan pääsi parannus, kun himojen saviheinät sen turmelivat. Tuskin oli hän hautahan saattanut elämänsä toverin, niin taasen himoihinsa vaipui. Koivulassa taas surujen päivä seurasi itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, sillä päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko. _Simo_. Riehui, kunnes vasara paukkui. _Sere_. Ja vieras talon vei. _Reetta_. Ja maantielle ajoi Ryty-Pauhun lapsineen. _Sere_. Onpa nähty lasten onnetonten usein itkulla kastelevan äitinsä hautakumpua. _Reetta_. Lapsia armahtaa Jumala ja heille ihmisten sydämet avaa. _Simo_. Vaan pimeäjärkinen mies pussi seljässä nyt maailman rantaa mittelee. Kenties hän koettelemusten koulussa viimein viisastuu. _Reetta_. Liian myöhään usein kokemuksesta viisastumme, senpä tietää mieheni Jaakko, joka kodin hulpiloista katosi. _Sere_. Lupasi hän vielä kerran hengittää seurassamme "kotisalojen raitista tuulen löyhkää". _Reetta_. Niin lupasi, vaan jotakin outoja vaiheita aavistan hänen elämällensä; sillä unissani näin hänen haamoittavassa yössä, käsiämme likistäen, jättelevän meitä hyvästi. Kuuhun hän kädellään osoitti, vaan kohti auringon koittoa kiiruhti hän itse. Sydämeni silloin itki ja hänen jälkeensä paloi haluni. _Sere_. Outo oli se uni eikä merkitsemätön. _Simo_. Tietomme ei ylty tulevaisuuden töihin. Mutta onpa appeni rehti mies, joka erhettyä voipi, vaan tahallaan ei vääryyttä tee. Sentähden häntä laupeudella tuomitsee taivaan korkea oikeus. Sitä uskon minä! Tällä päättyi keskustelu aamiaispöydässä ja pihalle astui toimekas Simo. Vaan sisä-askareihin jäi hetkeksi hilpeä nuoriemäntä ja vanhakas Reetta heijaili tyttärensä nukkuvaa kehtolasta. Silloin siinti etäällä peltokujalla horjuva hevonen, joka, rattaita vetäen, hitaasti Kumpulaan päin kulki. Talon pihalle se vihdoin saapui ja hämmästyksellä tunsi Simo luuksi laihtuneen Kirjun, jota ratasten keulalla yhtä laiha, haljakkasilmäinen Ryty-Pauhu ajoi. Pian joutui myös pihalle Kumpulan väki ja kamala, äänetön aavistus heidät täytti. Silloin kuului ratasten pohjalta voihkuva valitus ja Ryty-Pauhun avulla nousi istualleen haamuksi kalventunut Jaakko Härkäpää. Syvästi liikkui nyt naisten mielet ja hetkeksi vaipui pihanurmelle Reetta. Vaan tulen tuimuudella tarttui Ryty-Pauhun harteihin kiivas Simo ja uhkaavasti hänen silmänsä paloi, kunnes sairaan kielto ja viittaukset hänet luovuttivat koston työstä. Sisälle kannettiin nyt Jaakko; vaan pihanurmelle seisomaan jäi yksin äänetönnä Ryty-Pauhu -- paennut oli hänen korskeutensa pauhuinen aika. Unissaan kirahti liekussa lapsi, koska kannettiin vuoteelle matkastaan väsynyt mies. Kuultuaan ääntävän lapsen, virkosi vanhan henki ja hetkeksi kirkastui sammuvat silmät. Tyynesti hän ensin tervehti suruisen uteliasta perhettänsä, joka vuoteen vierelle kiertyi. Vaan kuohahti sitten henki riutuneessa tomussa ja innostuksen voimalla hän matkansa mutkia kertoi. _Jaakko_. Tässä kodin rauhainen vuode mun taas helmaansa sulkee. Ruunun pitkää kättä olen vuosikauden paennut -- vieläkin pitempi käsi saavutti mun; sillä kostoa etsii loukattu oikeus, tunnustanpa sen nyt. Kotisaloja pakenin minä, vaan kylmä oli vieras korpi, jonka yöhalloissa turmeltui elämäni voima. Piilinpä kauan metsän kohdussa pitkiä öitä, allani jäätynyt, luminen maa, päälläni talvinen taivas. Mun nimeäni silloin temppeleissä huusi lain etsivä sana ja kunniaani vainosi ruunun käsi. Virsiä silloin hyräilin metsässä, koska Kirju heinätukkua pureskeli tahi metsätietä edelleen kulki. Niin salon mökkien seuduissa elimme, kunnes loppui heinät ja viljojen tuottamat varat. Siitä aikain en kovin virsiä veisata jaksanut, myös lamakorvin verkkaan asteli Kirju. Tunsimme silloin nälkää ja vapisimme vilusta, kunnes salon mökissä yömajan saimme. Vaan siihenpä kauaksi vaivuin, ja sairaus mulle kuoloa uhkasi. Mökin miestä palveli uskollinen Kirju: hoitoa niin ansaitsi mulle. Laihtui siinä kärsivä juhta ja heikontui kituva mies, vaan kaukana oli onnetonten koti. Aikoja niin kului, kunnes erään illan tullen mökkihin pussiselkä kulkija yötyi. Pimeäjärkinen oli mies, vaan hänpä mun tunsi ja minä hänet. Mua kotihin hän kutsui, tarjoten hoivaa -- hän mun luoksenne toi. _Reetta_. Onneton Jaakkoni! Etsiä tahtoi sua korkeuden käsi. _Jaakko_. Korkein rankaisijamme on parhain auttajamme. _Simo_. Ja vihollistemme kautta hän meitä usein onnettomuudesta pelastaa. _Sere_. Vaan isä rukkaani hän kovin ankarasti kohteli. _Jaakko_. Nurina pois, sillä olenpa mies, joka kärsin! Yön läpi vaellusta on elomme tässä kangastusten maassa, jossa himojen sameat pilvet usein järkemme kuuvalon pimittää ja ajatuksemme kuin tähdet sammuu. Niin eksymme totuuden tieltä ja korpipolkuja harhailemme, kunnes yövaelluksemme päättyy ja meitä kutsuu nousevan auringon koite. Näin ajattelin minä, ja siitä lohtui usein mieleni matkalla synkeässä yössä. Mun aamuni koittaa kohta, vaan te hetkeksi kuun valoon jäätte. Tähän vaikeni Jaakko ja raskaasti kohisi ja kohoili hänen rintansa, kunnes hämärti ilta, jolloin hän tyttärensä lasta anoi. Lapsen yli kohoitti hän vaipuvan kätensä ja niin tomusta erosi taistellut henki. Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Huoneessa tuuti lasta sureva Reetta; sitä tuuti ja heijaili hän, laulaen "tupakkarullaa". Vaan pian hämärti hänen elämänsä päivä ja pian miestänsä seurasi kaipaileva vaimo. Nuorten haltuhun jäi tulevain päivien toivo. KUINKA SYYS MUUTTUI KEVÄÄKSI. ERÄÄN VANHAN MIEHEN NUORUUDEN MUISTELMA. Te sanotte sitä antipatiaksi, mutta minä nimittäisin sen vastenmielisyydeksi. Juuri semmoinen oli meidän välimme -- minun ja Miilan, tiedättehän. Hän oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa sanoa. Toisinaan minä häntä vertasin mehiläiseen, semmoiseen pistävään mehiläiseen, toisinaan taas oikeaan ampiaiseen. Sanoin minä häntä välistä ärtyneeksi koiranpennuksikin. Mutta ei hän siitä huolinut eikä parantunut. Vaikka samassa talossa palvelimme, ei hän koskaan aamusella, kun minä sanoin "hyvää huomenta", vastannut "Jumal' antakoon". Yhtä harvoin hän "hyv'yön" palkitsi "hyv'yöllä". Pois käänsi hän vaan korean päänsä, pilkkasi minua ja vieläpä nakkeli toisinaan kivillä. Jos joskus hyvän hyvyyttä uskalsin viskata kypsen omenan hänen helmaansa, niin sain varoa, ett'ei omenan suuruinen kivi puhkaissut otsaani. Kaikki vaan rehellistä kiusaa ja vastakynttä. Hän nyt oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa sanoa. Kyllähän se minua harmitti, vaan kukas hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin nuoreen tyttöön, kuin Miila, tiedättehän. Vaan annapas kun tyttö sattui yksin pasin, niin yht'aikaa pisti lauluksi ja tanssiksi. Sukkelan konusti soitti hän suullansa kuin huilulla, ja ne jalat sitten oikein tanhuta leipoivat. Joskus osuin minä tuota mielihyvikseni näkemään ja kiitin häntä. Vaan kiitoksestani äkämystyi tyttö kuin katajapensas ja viskeli kaikki lähimmät kappaleet silmilleni. Arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin. Mutta eihän tyttö sitä tiennyt, viaton tyttö. Kirkossakin oli hänen äänensä koreus ja kirkkaus ylinnä, että kas sitä! Kun hän urkuparvella lauloi lähellä lukkaria (joka vaan oli semmoinen vanhapoika), niin kaikki kirkkoväen silmät vartioitsivat häntä enemmän kuin alttaritaulun enkeliä. Hän olikin oikein elävä enkeli, säihkyvin silmin, hohtavin poskin. Hiukset hänellä olivat pitkät ja korean vaaleat. Tuo kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja kuitenkin niin pahalta. Miksikäs hän seisoi kanttorin (mokoman vanhanpojan!) ääressä? Ja olishan joku noista vartioitsevista silmistä voinut viskata sytyttävän säkenen tyttöseen. -- Vaikk'en minä koskaan tohtinutkaan häntä toivoa omakseni, enkä vielä silloin osannut "särkeä paistaa", kuten silmän-iskua sanottiin. Ja, vaikka olin jotenkin nuori ja verevän punakka, en koskaan pitänyt itseäni kauniina. Olinpa tuommoinen harmaasilmä ja tumpuratukka kuin nytkin. Vaan tiedättehän, ett'ei poskeni silloin olleet rypyssä kuin nyt. Mutta onhan Miila semmoinen tuores ruusupensas, jok' ei sytykään joka tulenkipunasta. -- Tällä ajatuksella itseäni lohdutin. Kun sitten tultiin kirkosta kotiin, lausuin hänelle sydämeni pohjimmaiset kiitokset ihanasta laulusta. Vaan taaskin vimmastui hän niin katajaisesti, jott' oli kaataa kuuman, kirkkopäivälliseksi keitetyn maitovellin syödessä silmilleni. Ja arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin. Semmoista hän teki ei ainoastaan kuukausia, vaan kokonaisen vuoden. Kun niityllä hein'aikana rankasti satoi ja tulta leimusi -- niinkuin ukonpilvet hein'aikana tekevät -- tarjosin Miila paralle takkiani sateensuojaksi, kunnes joutuisimme latoon. Mutta siitäpä hän taas jyryämään kuin Herran voima taivaan pilvissä. Ja tuon tyttösen vihansilmäykset tuntuivat minusta voimakkaammilta kuin pilvien tulenväläykset. Silloin Miila rukan koreat hartiot ja rinnat oikein kastuivat. Kaks viis hän siitä. Tanssien ja laulaen juoksi hän vaan latoon, jossa sitten odotti hiljaa ja ääneti kunnes ukkonen taukosi. Mutta minuun ei hän suostunut. Tuossa ylenkatseessa meni hän niin kauas, ettei luvannut ojentaa mulle kättänsä, vaikka kaivossa hukkumaisillani huutaisin. Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila, tiedättehän. Kului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan yks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä kannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä. Kuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana. Ja niin turhasta syystä! Lukkarilta lainattua laulukirjaa tahtoi hän vaan viedä takaisin. Mokoman vanhanpojan laulukirjaa! -- Elähän, hyvä Miila, halveksi henkeäsi, sanoin minä. Mutta tuo varoitus oli vaan öljyä tuleen. Hän keikautti päätänsä ja lähti -- lauloi ja tanssi vielä mennessään. Ja kun minä tulin levottomaksi, niin sitä ei luulis! Miksi ainoastaan tuon vanhanpojan tähden uskalsi hän noin heikolle jäälle? Jo minua vähän arvelutti, enkä voinut jättää hänen jälkiänsä seuraamatta. Tyttö oli kaks tai kolme askelta rannasta ja -- voi kuin silloin silmäni pimenivät! Muutuinpa kerrassaan päivästä yöhön. Kun sitten jälleen löysin päivän valon, niin jopa hämmästyttäviä näin: jääkannelta oli Miila rukka järvessä, armottoman syvässä järvessä! Ja arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin. Minä kuin valkea juoksin kohta avuksi ja ojensin hänelle pitkän sauvan pään, johon kehoitin tarttumaan. Vaan sepä oli elävästi kiusallinen ihme, ettei tyttö tarttunut. Hän vaan koki itseänsä ylöspunnustaa jään reunalta, joka yhä lohkesi. Vieläpä hänessä oli tyttöä viskelemään jäänlohkoja minuun. Voi siunattu aika, kuinka silloin olin tuskassa ja ristissä. Kätenikin olivat ristissä, kun rukoilin: -- Oi, Miila kulta, jos tietäisit kuinka sinua olen rakastanut ja rakastan! Ja -- taivaallinen ihme! Ääneti tarttui silloin Miila sauvaani ja onnella sain tuon ihmetytön rannalle. Sillä elävä ihme hän ainakin oli. Mun kaulalleni kiersi hän nyt kätensä (ei hän siinä hetkessä muistanutkaan niistä vettä valuvan) ja rinnoillani sulattavan haikeasti itkeä nyyhkytti. -- Tahvo kulta, lausui hän vihdoin, mikset ennen ilmoittanut minua rakastavasi? -- En voinut, sanoin minä; ja häpeähän oli, etten tuota nyt voinut. Sinä syksynä tulikin sitten niin erinomaisen kauniit ilmat. Enkä minä muista ihanampaa kevättä kuin se syksy, enkä kauniimpaa kesää kuin seuraava talvi. Kaikki tuntui vaan viherjöitsevän ja sitten kukkivan. Samana syksynä oli meillä pienet, iloiset häät, joissa Miila kruunattuna loisti kuin elävä alttaritaulun enkeli. Sanotaan, ettei voita kesä syksyllä talvea, mutta voittipas silloin. KOTOISIA TARINOITA II VIIPURIN RINKELI. Minä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta. Kotini nimestä juuri pistikin päähäni ajatus ruveta leipuriksi, kun vanhin veljeni peri maan ja minä nuorin seitsemästä huomasin olevani liika murena isäni Jauhovakassa. Minä otin jalat alleni ja ne toivat minut tänne Viipuriin, jossa nyt vaimoni Hetaleenan rinnalla syön omaa leipääni. Mutta näin pitkälle ei ole vähällä päästy. Siinä on nähty monta tuulta ja tuiskua. Kuitenkin tahdon kertoa ainoastaan pääasiat ja nekin lyhyesti. Kun kysytte mikä minut juuri Viipuriin toi, niin tietäkää, ett'en tahtonutkaan tulla tavalliseksi leipojaksi. Sitä en tahtonut. Jo lapsena opin markkinoilla tuntemaan Viipurin rinkelin. Sen maku ja maine ei haihtunut mielestäni. Jotakin semmoista tahdoin oppia leipomaan ja sentähden tulin Viipuriin. Täällä sitten rupesin leipojan oppiin. Oppikontrahti tehtiin valmiiksi ja viideksi vuodeksi olin minä sidottu mestarini taikinapyttyyn. Viisi vuotta, arvatkaa! Mutta kovasti erhetyin minä: ajattelin, että jokainen leipoja täällä osaa laittaa Viipurin rinkeliä. Kuitenkin oli mestarini ainoastaan tavallinen leipuri. Viisi vuotta kului jauhotuiskussa. Monta kertaa kisällit opettavaisesti haiveltivat päätäni. Monta kertaa painettiin pääni jauhosäkin syvyyteen, josta sitten valaistuna nousin ja muille nauruksi itkin. Mutta eihän kukaan tiennyt, että leivoksissa oli kyyneliä. Kun mestarilleni valitin, ajoi hän leipämelalla viisautta päähäni. Näytänkö nyt teistä hyvin viisaalta? Jos siltä en näytä, niin oli ainakin mestarini hyvin viisas. Kun viisi vuotta kului, olin minä vapaa. Voin sanoa, että minä sitten aloin huilata niinkuin muutkin vapaat huilasivat. Maailma tuntui niin rajattomalta, että siihen näkyi mahtuvan sekä poikin että pitkin. Minä käytinkin tilaisuutta ja ojentelin jäseniäni kaikille maailman tuulille. Niihin aikoihin alkoi maineeseeni niinkuin takkihinikin ilmestyä reikiä ja likapilkkuja. Eräänä aamuna tapasin itseni tähtiä tutkivassa asennossa Myllymäen rinteeltä. Mylly muistutti jauhoista, jauhot leivästä, leipä Viipurin rinkelistä. Minä muistin elämäni tarkoituksen ja ojensin itseni korkeuteen. Hetkisen seisoin siinä kuin tuomittu. Ja kosket, hyöryävät kosket kohisivat aivoissani. Minun piti oppia leipomaan Viipurin rinkeliä. Mutta miten? Työllä, vaivalla ja rahalla ei sitä taitoa voiteta. Se on salaisuus, jonka omistajat uskovat ainoastaan sille, jolle elämänsäkin. Ja senaikuiselle minulle ei kukaan hupsu elämäänsä uskonut. Minä katsoin silloin pyöreään taskupeiliini enkä ole unohtanut sittemmin kuvaani: veriset viirut koristivat kasvojani, joita tappuraisena varjosti tumpura tukkani liereän patahatun alta. Ovathan silmäni nyt selkeät, mutta sameina kuin sotketut lähteet haamoittelivat ne silloin. Töin tuskin peitti repaleet ihoani. Muutamat penningit taskussani, laskeuin Myllymäeltä alas ja -- päätin ostaa Viipurin rinkelin. Mutta tiedättekö keltä sen aioin ostaa? Asia on minulle niin painava, että soisin jokaisen siitä tietävän. Silloin, niinkuin nytkin, oli Punaisenlähteen korvalla pieni lautakoju. Mutta silloin ei siinä kaupinnut vanha akka eikä likainen ukko paksua vehnäleipää. Ei. Jalompaa oli leipä ja kauniimpi oli kauppias. Häveten ja allapäin lähestyin minä lautakojua. Minä rumuus, hän kauneus. Minä katkera ja nälkäinen, hän suloinen makeanleivän haltijatar. Salaa kulmieni alta vaan rohkenin katsoa hänen ruskeita, mustakulmaisia silmiään. Voi niitä ruskoposkia, voi sitä mustaa tukkaa! Minä unohdin ostettavan rinkelin, sillä oikea Viipurin rinkeli seisoi nyt edessäni. Semmoisen, juuri semmoisen sopiikin leipoa sekä myödä semmoista leipää! Mutta millä ostin, millä ansaitsin minä semmoisen? Minä väistyin pois. Sellaisena kuin olin en ollut mahdollinen häntä lähestymään. Minä söin huonompaa leipää. Sitten pääsin entiselle isännälleni työhön. Kuukaus kului. Kasvojeni arvet olivat parantuneet Jo olivat vaatteenikin ehjät ja puhtaat. Mutta ei väistynyt mielestäni Punaisenlähteen elävä rinkeli. Olinhan sitä paitse päättänyt oppia leipomaan Viipurin rinkeliä. En enää huilannut. Työssä sain miehuutta ja rohkeutta. Eräänä päivänä lähenin lautakojua, ja nyt ostin kun ostinkin rinkelin. Se oli semmoinen syötävä rinkeli. Mutta tiedättekö mitä sille tein? Jaoin rinkelin kahtia ja sanoin tytölle: "Ell'ette ota tätä puolikasta, en osta teiltä koskaan rinkeliä." Ja siinä olikin hetki, joka ratkaisi tulevaisuuteni kohtalon. Tyttö ei hyljännyt. Hän vastusti, mutta otti kuitenkin. Hän katsoi minuun ja minä katsoin häneen. Sillä kertaa emme paljon jutelleet. Mutta se rinkelin puolikas oli tavattoman makea! Sitten minä tapasin hänet kahden viikon kuluttua ja sitten viikon kuluttua ja puolen viikon kuluttua siksi, että minä nimitin häntä Hetaleenakseni ja hän minua Juhanantikseen. Se oli ihana aikakaus. Johan tästä on selvää, että meistä tuli pari. Sitten oli minun helppo oppia Viipurin rinkelin leipojaksi. Mutta ajatelkaapas, että juuri Viipurin rinkeli teki minusta miehen! PORMESTARI LEIPZIG. Eivät suomalaiset historiamme vanhimpina aikoina osanneet hävetä sukuansa: näkyivät siltä kuin olivat ja olivatkin sellaisia, että kelpasi näkyä. Ei kukaan herra Inkonen tahi Kirves, ei kukaan herra Kurki tahi Kortomaa [vanhoja Suomen aatelissukuja] ollut niin turmeltunut, että olisi suomalaista nimeänsä kainostellut. He osasivat olla miehiä nimiensä takana. Hengelliset miehet taas eivät silloin maallisista "liika"-nimistä välittäneetkään; karistivat ne pois, kuten maallisen takkinsa, ja pysyivät sitten vaan apostolisesti Tuomaina, Maunuina ja Olavina. Mutta kun vierassukuinen valtakansa oli vuosisatoina suomalaisuutta katsellut syrjinkarin, alkoivat täällä etupäässä nöyrämielisemmät -- niitäkin aina on joukossa -- hävetä syntyänsä ja leimasivat arvonsa muukalaisella nimellä. Poikkeukset muuttuivat tavaksi ja tapa on sittemmin muuttunut säännöksi, jota suomalainen virkaväki on luontaisella itsepintaisuudellaan noudattanut. Niinpä pidetään nyt tuossa väessä vieläkin kansallisten nimien takaisinottamista melkein rikoksena, joka on rankaistava vähintään ylönkatseella. Vieras nimi antaa tilaisuuden johtaa sukuakin vieraista juurista. Ja siihenkin on meidän sivistyneellä herrasväellä tavaton taipumus. Tahdotaan olla sukuisin, joll'ei juuri Norfolkin, Ayrshirin tahi Angooran rotuja, niin jotakin rajantakaista perua joko lännestä tahi etelästä. Joko siten mielistellään germanilaisrodun ylpeyttä tahi omaa turhamaisuutta -- toista tahi toista. * * * * * Mutta meillä on tällä kertaa tekemistä nimenomaan pormestari Leipzig'in kanssa. Kirjaimesta kirjaimeen oli hän saman niminen kuin Saksanmaan suuri kirjakaupunki eikä siis mitenkään voinut olla suomalaista sukujuurta. Niin uskoi pormestari itse sekä hänen lähimmäisensä. Ja kuka olisikaan uskaltanut toisin uskoa? Jokainen myönsi, että pormestari oli virkamies, rehellinen aina partaansa asti -- sitä hän suvaitsikin vain poskilla -- ainoastaan itsepintaisuudesta häntä joskus moitittiin. Mutta sekään ominaisuus, joka kyllä suomalaiselle luonteelle omistetaan, ei tarvinnut todistaa pormestaria suomalaiseksi; sillä olihan esim. Kaarle XII itsepäinen, vaikka oli ruotsalainen. Ja miks'ei voinut pormestari olla saksalaista juurta, kuten jo nimikin todisti, sillä vetipä saksalaisen Wallensteinin itsepäisyys kyllin pormestarillekin vertoja. Kun näin suuret historialliset henget kilpailivat päästäkseen pormestarin sukulaisiksi -- mitä osaa oli hänessä sitten enää suomalaisella lihalla ja verellä! Muistelikin pormestari isistään kaksi, vaikka tosin hämärätä, sukujohtoa. Toisen muistelman mukaan olisi suuren Kustaa Adolfin toimesta heti Leipzigin tappelun jälkeen muuttanut Saksasta Suomeen eräs sotasankari, jonka jälkeisistä sitten syntyi pormestari Leipzig. Toinen muistelma tiesi, että pormestarin esi-isät ensin olisivat jostakin Leipzigin tienoilta muuttaneet Ruotsiin -- tätä tietoa piti pormestari uskottavampana. Siellä sitten kohosi yksi suvun jäsenistä kuninkaallisen hovin ylitallimestarin apulaiseksi, joka nai kuninkaallisen sisäneitsyen. Yksi tämän avion perillisistä siirtyi -- jutun mukaan -- sotapäällikkönä Suomeen. Pormestari päättikin, että tästä lähteestä alkaen hänen sukunsa veressä on kiehunut jotakin kuninkaallista. Todellakin sellaista mahtoi olla tuo luja liitto pormestarin niskan ja selkäpintilän välillä, joka ei suvainnut pään tekevän mitään käänteitä ilman vartalon myötävaikutusta. Tästä syystä näyttikin hän liikkeissään ylhäisen komealta, oikein majesteetilta. Sellainen ryhti anastaa väkisinkin kunnioitusta, kun sen lisäksi tukee askeleitaan niin paksulla, valtikanmoisella sauvalla kuin herra pormestarin oli tapana. Joskus sai tämä sauva kunnian kohota järjestämään kaupungin kulkuneuvoja. Kun pormestarin liikkeet olivat enimmäkseen jotenkin suoraviivaisia, osui useinkin hänen tiellensä raatihuoneen edessä tahi katujen risteyksissä milloin mikin palkka-ajuri. Tällaista ajurien asentoa nimitti pormestari hävyttömyydeksi, jota hänen oli mahdoton sulattaa, hänen joka oli kaupungin oikeus ja totuus. Hetkisen piti jäykkä herra kovaa purpatusta ja mutinaa; vaan, joll'ei siitä ajuri hievahtanut, kohosi oikeuden valtikka -- mutta se ainoastaan kohosi, sillä laki oli kirjoitettu pormestarin sydämeen, joka kielsi omankäden oikeudesta. Hän laski siis sauvansa alas. Loukattu oikeudentunto pani tosin ajurinkin puolestansa mutisemaan, mutta pitihän esivaltaa totella: -- hän väistyi. Ensimäisenä päivänä maaliskuun kuoltua, luki pormestari kaupungin senaikuisessa sanomalehdessä oudon uutisen, joka hänet pani sekä ihmeihinsä että suuttumukseen. Ilmoitettiin, että sinä iltana näytetään kaupungin teaatterissa läpikuultava ulkomaan ihminen, jonka sielunelämää ei tarvinnut yksistään silmästä tutkia. Koko ruumis oli niin läpihohtava, että helposti voi nähdä sydämen ja suonten tykkinän sekä veren heleän helmivirran ja aivojen ihmeellisen toiminnon. Mutta tämän lisäksi nähtiin kuinka mielenkuvitukset muodostuivat sydämessä somiksi monenvärisiksi kupliksi, täynnä lämpimiä