The Project Gutenberg EBook of Itämeren risteilijä, by Viktor Rydberg This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Itämeren risteilijä Author: Viktor Rydberg Translator: Emil Mannstén Release Date: January 29, 2007 [EBook #20466] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ITÄMEREN RISTEILIJÄ *** Produced by Tapio Riikonen ITÄMEREN RISTEILIJÄ I Kirj. Viktor Rydberg Suomentanut [Fribytaren på Östersjön] Emil Mannstén Kirjassa tavattavat runokappaleet on Opettaja Eni Tamminen suomentanut. Otava, Helsinki, 1899. SISÄLLYS: I. Yö meren rannalla II. Kustaa Drake III. Metsästysmaja IV. Tanssiaiset V. Lumimyrsky VI. Elli VII. Kuulustelu VIII. Majatalo IX. Salaisuuksien uuni X. Eräs iltaseura XI. Inkvisiittori XII. Kaksi yhtymystä XIII. Laamanni Juhana XIV. Tapahtumat kehittyvät XV. Aadolf Skytte Tukholmassa XVI. Noitatutkinnat XVII. Epäonnistunut vallankaappaus XVIII. Merellä XIX. Loppu I. Yö meren rannalla. Söödermanlannissa, lähellä merta, suunnilleen pari peninkulmaa Tukholmasta on Sjövik niminen tila, joka ennen oli vanhalle Drake suvulle kuuluva herraskartano, mutta nyt on talonpoikaistalona. Muutamat tiilensekaiset sorakasat osottavat nyt enää kolmikymmenvuotisen sodan saaliina kohonneen herraskartanon seisontasijaa. Auralla on jo vuosimääriä kynnetty sitä maata, joka ennen oli Sjövikin linnanpihana. Merta lähinnä oleva osa maatilaa oli kuusitoista sataluvun keskipalkoilla metsänä, jossa ainoastaan paikoittain oli raivattu alaa uudisviljelyksille. Metsän läpi kulki tie herraskartanon satamaan. Sjövikin herrat käyttivät näet hyödykseen aatelistolle vakuutettua oikeutta tullitta viedä tilojensa tuotteet ulkomaille. Kuutamoyönä syksyllä v. 1661 kulki matkamies tätä yksinäistä tietä. Hän oli, suojellakseen itseänsä yökylmältä, kääriytynyt viittaan ja leveälierinen hattu verhosi hänen päätään. Tultuansa lähelle vähäistä satamaa poikkesi hän tieltä polulle, joka oikealla suikerteli kallioiden välitse. Polku päättyi ränstyneen ladon ääreen, mutta mies kulki edelleen, kunnes hän tuli ylänteelle, josta avautui vapaa näköala merelle ja rantaseudulle. Tähän hän pysähtyi ja katseli meren aavalle ulapalle, joka tyvenenä ja peilikirkkaana, sieltä täältä metsäisten saarten pirstomana, välkkyi kuutamossa. Vähän matkaa rannasta näkyi ankkuroituna kuunarin tapainen alus, jonka sirotekoinen taklaus kuvastui meren hopealle hohtaviin laineisiin. Sekavaa ihmisäänten sorinaa, kuuluen laivan kannelta päin, soi hänen korviinsa, ja tähän hälinään sulautui meren yksitoikkoinen loiske rantakallioita vastaan. Mies seisoi kotvasen liikkumatta, katse tähdättynä laivaan. Hän aprikoi itsekseen. Ja ikäänkuin hankkiaksensa siksi aikaa, kuin ajatuksensa oli toimessa, myöskin käsillensä jotakin tehtävää, heitti hän taaksepäin viittansa, otti vyöstänsä pistoolin, tarkasti lukkoa, punnitsi asetta kädessään ja pisti sen jälleen vyöhönsä. Sitten hän vei merkinantopillin huulilleen ja puhalsi kimakan, yölintujen kirinän kaltaisen äänen. Sitä toisteli kallioiden kaiku. Kohta sen jälkeen kuului samallainen vihellys kallioiden puolelta lähinnä meren rantaa. Hattureuhkanaan ja kaapuun puettu mies ilmausi kallioiden välistä ja kiipesi kukkulalle, jolla outo mies seisoi. -- Ovatko valmistukset tehdyt? kysyi jälkimäinen, kun äsken saapunut seisoi hänen edessään ja paljasti ahavoituneet, arpien ja naarmojen rumentamat kasvonsa. -- Ovat, vastasi tämä, -- mutta vieläkin kerran uskallan pyytää teitä, kapteeni, että ajattelisitte... -- Kaikki on tarkoin tuumittu, Ruys ystävä, sanoi kapteeniksi kutsuttu, tehden kärsimättömän liikkeen. -- Oletko tutkinut veden syvyyttä? -- Se on tarpeeksi syvää, vastasi Ruys. -- Ja ovatko kaikki miehet laivassa koossa? -- Joka mies. -- Entäpä onko kukaan käynyt maissa sen jälkeen, kun tähän ankkuroitsivat? -- Ei kukaan, kapteeni. Mutta minä olen vaivoin saanut heitä estetyksi maihin menemästä, sen voitte uskoa. Heillä on nyt rahaa kosolta ja he tahtovat, kuten luonnollista on, matkan jälkeen huvitella. Tyytymättömyys on noussut äärimmilleen ja joka päivä olen pelännyt kapinannousua. Kuitenkin olen tehnyt voitavani heidän tyynnyttämisekseen: sanoin teidän tulevan laivaan tänä yönä ja että heti sen jälkeen purjehdimme Tukholmaan. -- Hyvä on. Miehet lähtivät ylänteeltä ja laskeutuivat alas kalliolta, joka erotti heidät merestä. Rannalla oli venonen, jota Ruys oli käyttänyt lähtiessään laivasta. Ruys istui soutamaan. Melu laivan kannella tuntui yltyvän sikäli kuin he lähestyivät kuunaria. Juomalauluja, kirouksia ja kaikenmoista kirkunaa, mitä vaan ihmiskurkusta voi lähteä, sekautui siinä toisiinsa synnyttäen sekamelskan, jota ei itse paholainenkaan olisi kärsinyt kuulla. Venosen tulo keskeytti hetkeksi aikaa hälinän. Ahavoituneita, parrakkaita kasvoja kurkisti reelingin yli ja köysi heitettiin alas. Kun kapteeni ja hänen luutnanttinsa ... sillä sen nimellisenä palveli Ruys tässä laivassa ... tulivat kannelle, kohtasi heitä näky, joka heikkohermoisesta olisi tuntunut vastenmieliseltä; mutta silminnähtävää oli, ettei sairaloinen arkatuntoisuus vaivannut kumpaakaan sanotuista herroista, sillä he tähystelivät kantta tutkivin, eikä suinkaan hämmästynein katsein. Heidän edessään venyi muudan laivaväestön miehiä verissään. Iskupiilu oli halaissut pääkallon, ja aivot olivat valahtaneet kannelle. Kuollut puristeli vielä kourassansa kuutamossa välkkyvää puukkoa. Mies oli arvatenkin joutunut kiistaan jonkun toverin kanssa. Kasa kulta- ja hopearahoja oli kuolleesta vähän loitompana, mutta sentään siksi lähellä, että verivirta oli sinnekin osunut ja tahrannut kiiltävän metallin punaiseksi. Se oli kaatuneen osa saaliista. Toverit istuskelivat ympärillä ja pelasivat siitä, kenellä heistä oli oikeus periä jälkeenjäänyt omaisuus. Pelinopat pyörivät, hurjistuneet katseet seurasivat niitä, naurun remahduksia ja kirouksia kuului pelaajain piiristä. Toinen ryhmä seisoi viinitynnyrin ympärillä, jonka sisällystä ahkeraan maisteltiin. Kaikki olivat pöhnässä, mutta oluen vaikuttama mieliala tuli erilailla näkyviin. Toiset kiistelivät, puukot varalla joko hyökkäystä tahi puolustaumista varten; toiset loilottivat pikari kädessä; kolmannet syleilivät toisiaan vakuuttaen pysyvänsä uskollisina hamaan kuolemaan asti; jotkut astelivat yksiksensä; olipa vielä pari kolme, jotka jo tajuttomina makasivat jossakin nurkassa laivan kannella, tovereiden sinne potkimina. Kieleen nähden vallitsi hurjain mellastajain kesken babyloonialainen sekasorto. Kuultiin alasaksaa, englanninkieltä ja lingua francaa; ainoastaan muutamat olivat, kielestä päättäen, syntyisin Pohjolasta. -- Eläköön kapteenimme! huusivat muutamat. -- Hukka Ruys'ille! Hukka hollantilaiselle! huusivat toiset, ja miehistö kerääntyi kapteenin ympärille valittamaan sitä vankeutta, jota heidän oli täytynyt kärsiä. -- Onko se teidän oma käskynne, kapteeni, vai onko se hollantilaisen vehkeitä, ettemme saa mennä maihin? kysyi muudan heistä toisten puolesta. -- Uskokaa nyt! Uskokaa! sanoi Ruys, kädet housun taskuissa käyskennellen humalaisten merirosvojen keskellä, jotka katselivat häntä uhkailevin silmin. -- Minä olen käskenyt, sanoi kapteeni tyynesti. -- Luuletteko, miehet, Ruys'in uskaltavan antaa minun nimessäni valheellisia käskyjä? Vankeus on kuitenkin pian päättyvä. Päivän koittaessa nostamme purjeet ja lähdemme Tukholmaan. -- Hurraa! räyhäsi joukko vastaukseksi tähän lupaukseen. -- Ja nyt, Ruys, on sinun pidettävä huoli siitä, että miehistö saa viettää iloisen yön, jatkoi merisissipäällikkö. -- Mitä viiniä tuo on? Pikari tänne! Käskyä riennettiin täyttämään. Kapteeni maistella lipotteli sarkan sisällystä ja viskasi sen mereen. -- Meillä on parempaa viiniä laivassa, sanoi hän viitaten Ruys'ille. -- Paras tynnyri tänne ja kierittäkää tuo mereen! Tuopa oli merirosvoista mieluinen käsky. Sill'aikaa kun muutamat seurasivat Ruys'iä lastiruumaan, hänen osotuksensa mukaan noutaakseen tuota kehuttua viiniastiaa, nostivat toiset yhteisin voimin sen, josta jo oli maisteltu, varpeiden yli ja heittivät sen mereen. Pelaajat olivat nyt pelinoppain päätöksen nojalla jakaneet perinnön ja liittyneet toisiin. Kapteeni meni laivan peräkannelle ja silmäili, ruorirattaaseen nojautuen, kohtausta edessään. Ruys otti pitääksensä isännyyttä, täytti pikarit ja kehotteli ahkerasti niitä tyhjentämään. -- Mainiota viiniä! Se on tulista ja siinä on ruusun tuoksua, toisteli hän kaataessaan pikareihin. Mutta hänen äänensä vapisi ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Kaiketi oli viiniin sekotettu jotakin väkevää nukuttavaa ainetta, sillä kauan ei viipynyt, ennenkuin miehet toinen toisensa jälkeen horjuen menivät pois, paneutuaksensa nukkumaan, sillä vastustamattomasti heitä nyt uni painosti. Jälelle jääneet eivät toki epäilleet mitään: heidänkin silmänluomensa tuntuivat vihdoin lyijynraskailta ... tajunnan viimeinen säen sammui ... viimeinen juomalaulu keskeytyi puolitiehen ... pikari kirposi viimeisen juomaurhon kädestä ... ja kaikki oli hiljaa. Ruys hiipi kapteenin luo ... hiipi varpaisillaan, ikäänkuin olisi peljännyt herättävänsä nukkuvat. -- Mitä nyt? kysyi hän. -- Minä olen lukenut miehet ja huomaan, ettei puutu ketään. Kanna heidät laivan pohjalle, ja katso ettei mitään veden päällä pysyvää kalua jää irralleen! Salpaa luukut ja avaa lastiruuman vuotoreikä! -- Niinkuin käskette, mumisi Ruys synkästi ja lähti ilmeisen vastahakoisesti kamalaan työhönsä. Kapteeni kääntyi selin kantta kohden, nojautui varpeihin ja katsoa tuijotti kuuhun, joka parhaallaan laski metsän taa. Useimmat merirosvoista makasivat liikkumattomina, aivan kuin olisivat olleet jo kuolleet. Toisia näytti tuskaiset aavistukset vaivaavan unessa; heidän rintansa korisi, heidän kätensä kohosivat vaipuaksensa heti seuraavana silmänräpäyksenä hervonneina takasin. Laivan pohjalta kuuluva lorina saattoi kapteenin heittämään kuutamon tarkastelunsa sikseen. Hän käännähtihen ympäri. Ruys seisoi hänen edessään kasvot kalmankalpeina. -- Se on tehty, sanoi hän ja tarttui venheen pestiin. He astuivat venoseen ja laskivat ulommas. Kun Ruys oli hetken aikaa soutanut käski kapteeni hänen levähtää airoilla. Hän nousi seisaalleen, kääri viitan ympärilleen ja tähysteli uppoavaa laivaa. Kuu oli jo laskenut ja kuunarin rajaviivat tulivat vain epäselvästi näkyviin yön varjojen keskeltä, joita vastaan vasta alkava aamunkoitto taisteli itäisellä taivaanrannalla. Äkkinäinen pauhina ilmaisi hetken, jona aallot voitonriemuisina loiskahtivat yhteen, peittäen allensa saaliin. Vesi joutui melkoisella alalla liikkeeseen, ja muutamat kuohulaineet vyöryttivät rantaan sen sanoman, että yksi noita merellä liikkuvia helvettiä, rauhallisen kaupankäynnin vitsauksia, oli kadonnut. Miesten astuttua rannalle sanoi kapteeni: -- Sinun on heti auringon noustua oltava Tukholmassa. Näillä seuduin et millään ehdolla saa näyttäytyä, ja toistaiseksi olemme ventovieraat toisillemme. Paperisi ovat kunnossa. Sinä jäät talveksi pääkaupunkiin ja odotat minun käskyjäni. Ensi kesänä työskentelemme taas yhdessä. Ruys oli istautunut rantakivelle. Hänen katseensa harhaili pitkin veden pintaa ja näytti etsivän uponnutta laivaa. -- Kapteeni, sanoi hän, -- minä aavistan että viimeinen hetkemme kohta on käsissä. Moinen teko herättää Sallimuksen voimat kostoon. -- Nytkö jo omantunnon vaivoja? virkkoi kapteeni terävän kuiskaavalla äänellä, joka soi Ruys'in korvissa kuni uhkaava varotus. -- Ei, sanoi Ruys. -- Minä kirjoitan tämän omaan syntiluetteloonne. -- Tee niin! Mitä olemme tehneet, se oli välttämätöntä. Miehet olivat saaneet tietoonsa oikean nimeni ja yhteiskunnallisen asemani ... millä tapaa, sitä en vieläkään pysty arvaamaan. Minä en tahtonut olla riippuvainen löyhäsuisten konnien varomattomuudesta, voitonhimosta tahi omantunnon vaivoista... Tule! -- Vielä yksi sana, kapteeni! lausui Ruys kavahtaen pystyyn. -- Kaksi päivää sitten purjehti laiva tästä ohi pohjoseen päin. Sen suunta oli nähtävästi pantu Tukholmaa kohti. Minä tunsin sen, yhtä varmasti kuin teidätkin tunnen. Se on sama laiva, joka niin useasti seurasi meitä merellä ja herätti taikauskoisen pelon miehistössämme. Siinä laivassa on kova kohtalomme ohjattavana. -- Lörpötyksiä! Sinä olet uneksinut, virkkoi kapteeni kärsimättömästi. -- Lähtekäämme! II. Kustaa Drake. Sjövikin aatelishovin kukoistusaika oli kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen, kun sen omistaja eversti Anders Drake, palasi kotiin. Tämä oli osannut kutoa kultaisia tähkiä laakereihinsa. Olematta nimenomaan mikään oppinut taiteentuntija, ihaili hän kuitenkin hartaasti oivatekoisia ehtoolliskalkkia, ristinmaljoja, vihkivesiastioita ja pyhimyksen kuvia, joita Saksan katoolisissa kirkoissa säilytettiin, sekä toi mukanansa kotiin kokonaisen hengellisen taidekokoelman paljaita kulta- ja hopeakaluja, hän kun ei hennonnut riistää temppeleistä niitä liikuttavaisia koristuksia, jotka olivat halvempaa ainetta. Kotiin tultuaan kyllästyi hän pian taidekokoelmaansa ... hänen mielensä vaihteli ehtimiseen ... hän muutti sen vuoksi taidevarastonsa rahaksi, repi maahan hongista salvetun rakennuksen, jossa hänen esivanhempansa olivat syntyneet ja kuolleet, ja rakensi tiilistä komean talon ajan rakennustapaa noudattaen. Täällä eli vanha sotaurho hauskoja päiviä, niinkuin keskiajan ritari linnassaan, piti paljon hevosia ja nautti itse sekä kestitsi lukuisia vieraitaan Reinin ja Tonavan viineillä. Kuuluisa seura _Goinfres_-nimeltä tunnettuja ylhäisiä juomaveikkoja piti hänen luonansa mieluisaa tyyssijaansa, ja Sjövikin saleissa kaikui usein Lorenz von der Linden pilapuheita ja vietettiin hurjain Horn veljesten juomapitoja. Kun vihdoinkin Drake kyllästyneenä vuosiinsa ja huveihinsa, pantiin kuolinvuoteelleen, kuoli hän siinä lohdullisessa tiedossa että oli elänyt iloista elämää, ja että hän jätti tyhjän raha-arkun ja vähiin supistuneet tilukset ainoan poikansa Kustaa herran perittäväksi. Kustaa Drake oli toisenluontoinen kuin isänsä. Hän oli perinyt isänsä tarmokkaan luonteen, vaan ei hänen taipumustansa hupaisiin elintapoihin. Yliopistossa, josta hän erosi isänsä kuoltua, ei hän seurustellut kenenkään kanssa. Hänen synkkä, mutta vakaa katseensa kohtasi kammolla niitä pöyhkeitä nuorukaisia, Ruotsin korkeimman ylimysluokan poikia, jotka kaikissa juhlatiloissa valtasivat kunniasijat itsepä iäkkäiden opettajainsakin nenän edestä; kohteli kylmyydellä kaikkia vertaisiansa, röyhkeydellä kaikkia alhaisempiansa. Kaikki karttoivat tuota juroa luonnetta, eikä hänkään ketään lähennellyt. Hän opiskeli ahkerasti, mutta suljettujen ovien takana: vasta aletut anatomian luennot olivat ainoat, joita hän kävi kuuntelemassa. Sanottiin hänen lukevan kiellettyjä kirjoja ja salassa harjoittavan alkemistisia opinnoita. Ensi toimekseen Sjövikin herrana kutsui hän kokoon kaikki talon alustalaiset ja luki niille julki aatelisten talonoikeuden, josta heille kävi selväksi, että hänellä oli oikeus oman tahtonsa jälkeen rangaista heitä raipoilla tahi vankeudella kartanon kellariholvissa. Tämä vaikutti sen, mitä oli tarkotettukin; auringon noustessa ei puuttunut ainoatakaan torpparia kartanon työstä, oli torppa miten kaukana hyvänsä, päivätyöt suoritettiin täsmälleen, ja verot relssitilallisilta tulivat oikeaan aikaan. Hänen toinen toimenpiteensä oli mennä naimisiin. Hänen valittunsa isä oli skotlantilainen eversti Bruce, joka sodan loppuvuosina oli ruvennut Ruotsin armeijan palvelukseen ja sitte asettunut asumaan Ruotsiin. Luultiin lapsuudesta juurtuneen taipumuksen johtaneen Kustaa Drakea tähän valintaan, vaan että Agnes Brucen oli täytynyt isänsä tahdosta suostua hänen tarjoumukseensa. Agnes Bruce ei ollut ulkomuodoltaan kaunis, mutta hänen olentonsa oli viehättävä ja kantoi hänen hyvän sydämensä leimaa, Kartanon alustalaiset oppivat ennen pitkää herransa puolisoa rakastamaan samassa määrässä kuin he vihasivat hänen voutiansa, joka ratsuruoskalla enensi heidän intoansa. Drake näyttäytyi harvoin alustalaistensa joukossa, paitsi sunnuntaisin, jolloin hän vaimonsa rinnalla ajoi pitäjän kirkolle. Oli omituista nähdä hänen synkät, kylmät kasvonsa hänen puolisonsa lempeiden surumielisten kasvojen rinnalla ... ja vuosi vuodelta oltiin huomaavinaan, kuinka Agneksen kasvot yhä enemmin kalpenivat, yhä suurempia kärsimyksiä kuvastivat. Oliko hän onnellinen, tämä tuntehikas nainen, tuon umpimielisen miehen parissa? Avioelämänsä ensi vuotena ei Drake sanottavasti pitänyt seuraa naapureittensa kanssa; he kävivät toistensa luona vuotuisilla vierailuilla, joita velvollisuus vaati, mutta siihen ne sitten supistuivatkin. Sittemmin nähtiin lukuisasti vieraita Sjövikin saleissa, ja näiden joukossa yhteiskunnallisen asemansa puolesta ylhäisimpiä, niinkuin herttua Aadolf Juhana, valtion tallimestari Banér ja valtakunnan-neuvos Pentti Skytte. Huomautettiin että useimmat noista vieraista olivat nykyisen hallituksen vihamiehiä; mutta kun Drake nähtävästi pysyi valtioseikoista erillään, ei siihen pantu mitään painoa. Nuoren Draken ja vanhan valtakunnan-neuvoksen välinen suhde kävi pian ystävällisemmäksi, kuin ijänerotukseen ja heidän erilaisiin luonteisiinsa nähden olisi luullut. Skyttellä oli Sjövikin lähellä metsästysmaja, jossa hän usein oleskeli työskennellen huvikseen yksinäisyydessä -- procul negotiis -- kirjallisissa toimissa, ja täällä kävi Drake hänen luonansa joltisenkin usein. Viimekuluneina vuosina oli Sjövikin herran mielen vallannut kiihkeä matkustamisen halu. Heti kevätjäiden lähdettyä matkusti hän Ruotsista eikä palannut ennen kuin syysmyrskyjen mukana. Hänen mielialansa ei noista huvituksista kumminkaan lauhtunut; pilvi hänen otsallaan oli entistään synkempi, kun hän semmoiselta retkeltä palasi puolisonsa luo. Sittenkun Jumala oli siunannut heidän avioliittonsa tyttären syntymisellä, toivoi Agnes rouva tämän onnen jossakin määrin korvaavan miehelle kodin yksitoikkoisuuden, mutta ulkomaanmatkat olivat jo piintyneet hänelle tavaksi, josta hänen näköjään oli mahdoton luopua. Samanlaiselta matkalta oli hän nytkin äsken saapunut kotia, kun eräänä kauniina syksypäivänä näemme hänen ratsastavan ulos linnansa pihasta, seurassansa palvelija hevosen selässä. Puvustansa näkyi, ettei hänen aikomuksensa ollut lähteä tiluksiansa kiertämään. Sulkakoristeinen hattu oli painettuna hänen otsalleen ja musta samettiviitta peitti puoleksi hänen kalunoilla varustettua takkiaan. Renkipoika, jonka isä oli puutarhurina Sjövikissä, ajoi vaieten herransa jälestä, uskaltamatta puhutella häntä. Pojalta kului sentään aika hupaisesti tarkastellessaan livreijaansa, jossa puvussa hän nyt ensikerran esiintyi kartanon väen nähden. Hän ihaili vuoron tulipunaista nuttua ja keltaisia nahkahousuja, vuoron suuria kannuksilla varustettuja ratsastussaappaita, joissa hänen pohkeillaan oli yhtä runsas liikkumatila, kuin Don Quixotella olisi ollut Roolandin tamineissa. Tie johti näitä kahta ratsumiestä pitkin vähäisen järven rantaa, jonka vastaiselta puolelta, kellastuneen koivikon takaa, kuulsi Signildsborgin herrastalon valkonen pääty; sen hovin omistaja oli valtakunnan-neuvos Pentin veli, vapaaherra Juhana Skytte. Ettei hänen herransa aikomus ollut käydä Signildsborgissa naapuriansa tapaamassa, sen huomasi Pekka -- se oli nuoren ratsurengin nimi -- siitä, että ensinmainittu, sen sijaan että olisi poikennut vasempaan menevälle tielle, käänsikin hevosensa kuusimetsää kohden oikealla. Pekka huokasi muistellen vapaaherrattaren soreata kamarineitsyttä ja ohjasi hevosensa samaan suuntaan. Ajettiin vielä puolisen tuntia mitä suurimman hiljaisuuden vallitessa ja ilman että ainoatakaan ihmisasuntoa tuli näkyviin. Mutta äkkiä häiriintyi hiljaisuus siitä, että nuori ratsurenki, joka kotvasen aikaa oli tarkasti silmäillyt ympäristöä ja nyt tuijotti tielle eteensä, päästi huudon. -- Seisattakaa, armollinen herra! huusi hän ja hyppäsi alas hevosen selästä. Drake seisautti hevosensa ja käännähtihe satulassa. -- Mikä on hätänä? Sen sijaan että olisi vastannut, juoksi Pekka herransa hevosen ohi ja osotti salaperäisen näköisenä, poikki teisin makaavaan esineeseen. Se, mikä hänen huomiotaan siihen määrin oli vetänyt puoleensa, ei ollut muuta kuin seiväs, jonka toinen pää oli varustettu rautakoukulla. -- Luuletteko, armollinen herra, että tämä tässä suotta makaa? sanoi Pekka. -- Katsokaahan kuinka säntilleen se on pantu tien poikki! Tämän pahuksen yli en ratsasta, niin totta kuin henki ja terveys ovat minulle kalliit; mutta tien-ojaan sen kyllä uskallan nakata. No, herra, nyt on tie selvä. -- Mitä ilveilyä se on? virkkoi Drake. -- Mitä sillä tarkotat? -- Eikö ole jo kyllin kun tietää että Inkeri asuu tuolla metsässä? sanoi Pekka pudistaen päätään, ja osotti toiselle puolelle tietä metsään, missä harmahtava mökki kallellisine savupiippuineen häämötti kuusten läpi. -- Inkeri, tuo tietäjä-akkako? -- Niin, noita-akka, armollinen herra. Drake katseli Pekan osottamaan suuntaan ja oli juuri aikeissa käskeä pojan nousta hevosen selkään, että voitaisiin jatkaa matkaa, kun hänen silmänsä sattuivat toiseen kohtaan, joka ihan kokonaan kiinnitti hänen huomionsa. Tienviereisten kuusien välissä näkyi ihmishaahmo, liikkumattomana kuin kuvapatsas, toisella kyynäspäällään nojaten paateroon ja silmät luotuina ratsumiehiin. Tämä oli lapsen-iästä neitoseksi kehittyvä tyttönen. Vaaleahko leninki jätti ylhäältä lumivalkoiset hartiat paljaiksi. Hienot kasvonpiirteet, hieno hipeä, vaaleat suortuvat, loivat niin utumaisen leiman ilmiöön, että Drake samalla sekä ihmeissään että nauttien siitä näystä, unohti kysymyksen, joka pyöri hänen huulillaan. Tytön silmät välähtivät pelosta, kun hän huomasi olevansa komean ratsumiehen huomion esineenä. -- Kuka sinä olet? kysyi Drake. Mutta vastausta antamatta katosi tyttö niin äkkiä puiden keskeen, että kaikki oli Drakesta kuin näön hairausta vain. Pekka oli sen sijaan välinpitämättömänä katsellut kohtausta, ja oli juuri palaamaisillaan hevosensa luo, kun hänen isäntänsä kysäsi, tiesikö hän kuka tuo tuntematon oli. -- Hoo, vastasi Pekka, -- kuka muu se olisi kuin Inkerin tytär, hassu Elli. Drake mietti kotvasen. Sitten keikahti hän Pekan ihmeeksi alas satulasta, heitti marhaimet tälle, aukasi rappeutuneen portin, josta kapea polku vei mökille, ja lähti astumaan sitä kohden, ilmeisesti aikoen pistäytyä tapaamassa sen kuuluisaa ja pelättyä omistajatarta. Mutta ennenkun hän astui kynnykselle, tuli matalaisessa ovessa näkyviin kookasvartaloinen ijäkkäänlainen nainen, jonka otsa, katsanto ja koko ryhti vaikuttivat kunnioitusta siinä määrässä, että Drake, huolimatta naisen yksinkertaisesta puvusta, kohotti käden hattuunsa, kuin jos hänen edessään olisi ollut jalosukuinen rouva. Inkeri, sillä hän se oli, ei näyttänyt kummastelevan, kainostelevan tahi olevan hyvillään tuon vieraan tulosta. -- Mitä haluatte, herra? kysyi hän kohteliaalla, vaan ei kehoittavalla äänellä ja hänen harmaansiintävät silmänsä kohtasivat ylpeällä järkähtymättömällä tyyneydellä Draken tutkivia katseita. -- Pyytäisin vettä juodakseni, jos sitä on raitista ja hyvää, lausui Sjövikin herra. -- Sallitte kai että juon sen teidän majassanne. -- Käykää sisään, vastasi nainen ja aukasi oven. Drake seisoi matalaisessa huoneessa, johon valoa tuli kahdesta pienestä, lyijyyn puutetusta ikkunasta. Sänky valkoisine uutimineen, vanha silailtu tamminen kaappi, jonka toinen ovi oli auki ja josta näkyi sarjottain kirkkaita tina-astioita ja lasipulloja niihin sidottuine paperiliuskoineen, pari pöytää ja muutamia nahkapäällysteisiä tuoleja sekä laatikkokirstu, samaa taidokasta mosaiikkiteosta kuin kaappikin, muodostivat talon asuinkaluston. Vaikka sisustus olikin yksinkertaista, ei se kuitenkaan ollut sellaista kuin sisustus tavallisessa talonpoikaistuvassa; silmiinpistävä järjestys ja hyvä siivo, joka huoneessa vallitsi, teki erilaisuuden vieläkin suuremmaksi. Haluttu juoma tuotiin Drakelle kiiltävässä hopeapikarissa. -- Tehän olette se Inkeri, josta niin paljon puhutaan? virkahti Drake, tyhjennettyään virvoittavan juoman. -- Olen: -- Minä olen kauan halunnut oppia tuntemaan sitä naapurivaimoa, jota en koskaan ole nähnyt, vaan josta olen kuullut paljon puhuttavan. Niin sanoessaan istautui Drake tuolille ja nakkasi höyhenkoristeisen lakkinsa pöydälle. Inkerin katsanto synkkeni. Hän oli vaiti, ja hänen olentonsa ilmaisi selvästi toivomuksen, että puhe tulisi olemaan niin lyhyt kuin suinkin. -- Olen kuullut kuten sanoin usein puhuttavan teistä, jatkoi Sjövikin herra -- teillä on koko näillä seuduilla kuulu maine siitä, että olette niin sanottu tietäjä. -- Minä tiedän sen. Minä olen vanhemmiltani perinyt jonkinlaiset tiedot lääkintätaidossa ja käytän niitä paraan taitoni mukaan sairasten ihmisten avuksi. -- Ja te parannatte useita... -- Taitoni pettää harvoin, ellei Jumala tahdo toisin... Onko Sjövikissä joku sairaana, jota ette tahdo uskoa Tukholman oppineiden tohtorien haltuun, koska minulta sellaista kysytte? -- Ei ole. Vaan ettekö myöskin harjoita salaisia ja luvattomia temppuja, niinkuin menneisyyden katsomista ja tulevien ennustamista? Olen kuullut siitä. Drake oli saanut ääneensä sen kylmän ylimielisen soinnun, joka hänellä aina oli ympäristöänsä puhutellessa, ja hän iski silmänsä tavallisella jäätävällä loistolla puhuteltuun. Mutta Inkerin kasvoilla väreili osaksi synkkä, osaksi pilkallinen hymy. Hän vastasi tyynesti: -- Ilkimieliset ihmiset ovat kerkeitä parjaamaan ja yksinkertaiset ihmiset uskovat mieluimmin sitä mikä on hourumaista. Sen kuitenkin sanon, että minä menneitäkin seikkoja jonkun verran tunnen, sillä minä olen elänyt kauan, kokenut paljon ja ahkeralla vaarinottamisella johonkin määrin perehtynyt erääseen taitoon, joka ei ole kaikkien hallussa... -- Mihinkä niin? -- Taitoon ulkonaisen ihmisen mukaan, usein sentään niinkuin hämärästä kuvastimesta, päättää millainen sen sisällinen ihminen on. -- Mitä tarkotatte? -- Etten minä, niinkuin kulkurikansan naiset, tutki käden viivoja jonkun ihmisen elämänvaiheita ilmi saadakseni, vaan paljoa helpommalla luen ne hänen otsaltaan... Tahdotteko... -- Jumaliste! huudahti Drake ja painoi sukkelasti hatun päähänsä, -- te olette vaarallinen nainen. Minua ei haluta tietää mitään mokomista paholaisen vehkeistä. Kasvatatteko myöskin tytärtänne tuossa salaisessa viisaudessa? Hän on kuitenkin liiaksi kaunis puoskaroitsevaksi noidaksi. -- Te olette siis nähnyt tyttäreni? -- Olen, vastasi Drake, samalla kun hän nousi ylös ja olkapäillään kohautteli samettiviittaansa, -- hänestä voi vastedes tulla toinen Dyveka, joka lumoo jonkun kuninkaan sydämen. Hyvästi! -- Sjövikin herra, sanoi Inkeri pikaisesti, -- kun olette kerran tullut majaani, niin viipykää vieläkin hetkinen! -- Mitä te tahdotte? -- Te ette minua tunne enää, sillä viidentoista vuoden surut saavat paljon muutetuksi; olemme kuitenkin nähneet toisiamme ennenkin. Eikö näössäni ole mitään, joka muistuttaisi teitä menneistä ajoista? -- Ei ole, vastasi Drake tarkkaavasti silmähtäen vanhukseen; -- jos tahdotte minulle jotakin sanoa, niin puhukaa niin, että voin ymmärtää, sillä arvoituksien selittämiseen minulla ei ole halua eikä aikaa. -- Te olette nähnyt tyttäreni, toisti Inkeri, -- hän on ainoa lapseni, mutta minulla oli ennen myöskin poika... -- Joka siis on kuollut? Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! -- Minä en tiedä, onko hän kuollut vai elääkö hän, mutta että te hänen minulta riistitte, sen tiedän... -- Minä! huudahti Drake. -- Oletteko järjiltänne, nainen? Ja todellakin paloi Inkerin silmissä eriskummainen hehku. -- Tahdotteko kuulla minua? kysyi Inkeri. -- Minä kuuntelen, vastasi Drake, antaen uteliaisuudelleen valtaa, -- mutta ellette pysty täysin tyydyttävästi sanojanne selittämään, niin olkaa varma, että minä huomenna annan viedä teidät hulluinhuoneeseen. -- Muistatteko, että te aikaisemmassa nuoruudessanne usein oleskelitte appivainajanne, isänne asetoverin tykönä? Hänen tiluksensa rajalla oli talo, jonka omisti lasteni isä, mies, joka ei ollut muuta kuin talonpoika, vaan jonka sukuluettelo on piirrettynä vanhoihin riimikiviin, ja jonka esivanhempia teidän esivanhempanne lienevät palvelleet orjina. Muukalainen, teidän appenne, löysi muutamain ystäväin avulla joitakin papereita, jotka lienevät todistaneet, että hänellä oli omistusoikeus tuohon kontuun, ja mieheni kuoli parahiksi tarvitsematta nähdä sitä riistetyksi käsistänsä. Mutta hän jätti jälkeensä lesken kahden lapsen kanssa, nuorukaisen ja pienen tyttösen, jota vielä imetin. Ennenkun hänen tomunsa vielä ehti jäähtyä, ja ennenkun minä kerkesin lähteä paikasta, johonka jäämällä olisin joutunut loiseksi ryövärille, tunkeusitte te taloomme ja... -- Haa, virkahti Drake, -- loppuosan voitte jättää kertomatta. Minä muistan sen tapauksen. Olette siis sama nainen, jonka poika oli röyhkeimpiä talonpoikia, mitä koskaan olen tavannut. Appeni oli vaatinut häntä muiden kartanon alustalaisten kanssa saapumaan karhunajoon; hän ei lähtenyt... -- Koska hänen oli osotettavana isävainajalleen viimeinen palvelus. Te tahdoitte temmata hänet isänsä ruumisarkun äärestä... -- Jos hän olisi ilmoittanut sen syyn, olisimme sen hyväksyneet. Mutta hän vastasi, ettei meillä ollut oikeutta komennella häntä ja käski minut ilkullisen ylpeänä ovesta ulos. Minä rankaisin häntä... -- Ja hän... -- Vaiti! lausui Drake synkän näköisenä. -- Ja hän, jatkoi Inkeri enenevällä kiivaudella, -- paiskasi teidät jalkojensa juureen... -- Ja minä, virkkoi Drake, jonka poskia peitti tumma puna -- minä käskin sitoa kapinoivan orjan ja sulkea hänet Brucen kellariholviin... -- Teittepä enemmänkin, sanoi Inkeri -- teidän ei ollut ainoastaan vaadittava hyvitystä siitä solvauksesta, jonka talonpojan käsi oli poskellenne saattanut, vaan myöskin kostettava syvällisempi nöyryytys. Poikani karkean sarkatakin alla sykki jalompi sydän, kuin teidän hienon junkkaripukunne alla: sen tiesi joka nainen ja myöskin eräs... No niin, te käskitte muukalaisen, joka sittemmin tuli apeksenne, kutsua kokoon torpparit ja relssitilalliset ja tuotitte pieksinpenkin linnan pihalle; mutta hän, jota tahdoitte niin häpeällisellä tavalla rangaista, olikin paennut tiehensä... -- Paennutko? lausui Drake hilliten suuttumustaan. -- Te muistatte väärin. Teidän niskoitteleva poikanne piestiin niiden erikoisten etuoikeuksien perustuksella, jotka säteriherralle myöntävät rikoslakien toimeenpanemisen tiluksillaan. -- Paha vaan että muistan kaikki liiankin hyvin ... minä olen vuosimääriä hautonut mielessäni tuota muistoa. Hän oli paennut, mutta sen sijaan siepattiin kiinni hänen äitinsä ja suljettiin tuohon märkään komeroon. Silloin palasi hän vapaasta tahdostaan vierittääksensä koston minun päältäni itsellensä. Minä seisoin vieressä, kun hänen selkänsä paljastettiin, kun selkäpatukka, jota heilutteli rotevin palkkalaisenne, raateli hänen lihaansa, ja te, mustasukkaisuuden ja koston hengettärien raivostuttamana huusitte: kovemmin, kovemmin! Näin hänen verensä vuotavan, kuulin ja lu'in hänen pidätetyt huokauksensa ... mutta te huusitte lakkaamatta: kovemmin, kovemmin! Kostonne oli erinomainen, hyvä herra. Eipä siinä tarpeeksi, että olitte silponut hänen selkänsä, te mursitte hänen sydämensä. Hän oli sortunut vesa noustessansa häpeäsijalta. Hänen katseensa oli kaihtava niinkuin pahantekijän eikä se julennut kohdata äidin silmää; hänen uljas otsansa oli kumartunut maahan päin; hänen hartiansa notkuivat häpeän ja harmin taakan alla. -- Hän kieltäytyi ottamasta vastaan sitä lohdutusta, jota minä, itsekin murtuneena, yritin hänelle antaa ja lähti rauhattomin mielin luotani niille teille jäädäksensä... Sanokaapa vielä ettekö ole riistänyt minulta poikaani! -- Nyt herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, levollisemmalla äänellä, -- olette tehnyt sen tuttavuuden, jota halusitte. Tiespä, eikö olisi parasta ollut, ettei kohtalo olisi ollenkaan tuonut teitä talooni. -- Te olette eriskummainen nainen, sanoi Drake, -- ja selvään huomaa, että teidän on vaikeata puhua järjellisesti. Mitä poikaanne tulee, oli hän ansainnut sen, mikä häntä kohtasi, ja te, joka häneen juurrutitte hänen säädylleen sopimattomia aatteita ja tunteita, saatte varoa itseänne suurimpana syynä hänen vastoinkäymiseensä. Enpä siltä kiellä, että minä tuossa tilaisuudessa menettelin tuittupäisen nuorukaisen kiivaudella, ja tahdon kernaasti sen sovittaa. Jos vähävaraiseen elatukseenne jotakin tarvitsette, niin kääntykää minun puoleeni... Samassa aukeni ovi ja lapsi, jonka Drake oli metsän laidassa nähnyt, ilmautui uudelleen näkyviin. Nuori Elli, nähtyään uljaan ratsumiehen menevän äidin torppaan, oli lapsellisen pelon valtaamana juossut metsään ja siellä yksinäisyydessä jonkun aikaa leikitellyt, kunnes arveli harvinaisen vieraan menneen. Nyt seisahtui hän ujona kynnykselle uskaltamatta astua sisään ja empi, pitäisikö hänen taas rientää pois, mutta silmäiltyänsä arasti vieraan ynseitä kasvoja ja havaittuansa äitinsä kiihoittuneen mielentilan, ei hän enää epäröinyt; muutamalla askelella siirtyi hän äitinsä viereen ja loi tutkivan katseen mieheen. -- Olen kyllin onnellinen, että voin hyljätä tarjoumuksenne, sanoi Inkeri arvokkaasti. -- Minä supistan tarpeeni vähiin, ja ainoat toiveeni tarkottavat tätä lasta... Älköön häntä vaan riistettäkö äitinsä käsistä, älköönkä hän langetko ajan pahuuden uhrina... Mutta mitä puhunkaan? Minä pidätän teitä ja teidän aikanne on kallis. Saatanko olla teille hyödyksi jollakin tavalla? Draken otsa kirkastui hänen katsellessaan tytön kasvoja; hän vetäsi hansikkaan vasemmasta kädestään, otti sormestaan kultasormuksen ja lausui Inkerille: -- Saako tyttärenne vastaanottaa tämän ystävänlahjan merkiksi siitä, että menneet surulliset tapaukset ovat sovitettavissa? -- Mitä se teitä vahingoittaa, ettei sydämeni voi unhottaa pojan hukkaa? Ja jos poikani elää, on kosto tai sovinto yksistään hänen käsissään. Elli loi kysyvän katseen äitiinsä ja veti kätensä pois lahjasta, jota ylhäinen herra hänelle ojensi. Draken otsa synkistyi jälleen. Hän seisoi tuokion epäröiden. Kenties vaikutti hänen menettelytapaansa suureksi osaksi sekin, että hän pelkäsi tuon n.k. tietäjävaimon salaperäistä voimaa. Miten lienee laita ollutkaan, niin hän kuitenkin piti tuon halveksitun lahjan itse. Lyhyet jäähyväiset sanottuaan lähti hän pois. Pekka, joka odotteli hevosten luona portilla, arveli jos mitäkin jo tapahtuneen, kun hänen herransa niin kauan viipyi Inkerin, tuon kaikkien taikauskoisesti pelkäämän vaimon majassa. Hän hengitti helpommin päästessänsä pois torpan läheisyydestä ja herransa jälessä, jatkaessaan matkaa metsän läpi. III. Metsästysmaja. Pekka sai vielä runsaan puoli tuntia rauhassa miettiä käyntiä Inkerin luona ja monia muita seikkoja, eikä tätä tuumailua häirinnyt muu, kuin välistä hevosen kompastuminen huonolla tienpohjalla, ennenkuin hänen herransa ehti määräpaikkaansa ja pysähtyi ennen mainitun metsästysmajan eteen. Tämä oli vanha puutalo, jota ympäröi ruohottunut ja vesoittunut puutarha, jonka lahoja ja sammaltuneita hedelmäpuita Pekka, puutarhurin poika kun oli, ei voinut säälittä katsella. Autiompaa turvapaikkaa olisi maailman pauhinata pakenevan tutkistelemuksiin tahi tieteellisiin töihin kiintyneen erakon ollut vaikea löytää. Yltympärillä kuuhotti synkkä hongikko, jonka hiljaisuutta harvoin häiritsivät puunhakkaajan kirveeniskut, ja melkein yhtä harvoin näki matkamiehen tahi ajokalujen pyrkivän tuota karua tietä eteenpäin. Sittenkun palvelija oli ilmoittanut Draken tulon, riensi talon isäntä, itse Pentti Skytte, avoimin sylin vierastansa vastaan portaille ja saattoi hänet syrjässä sijaitsevaan huoneeseen, oppineen valtakunnan-neuvoksen lukukammioon. Yhden seinän täytti kirjakaappi, sisältävä parisen sataa nahkakantista folianttia; toisen seinän ääreen oli kasattu kaikenmoisia kaluja, joista tähteintutkijan tahi kemistan meidän päivinämme olisi vaikeata sanoa, mihin niitä käytettiin. Keskellä tätä paksujen ikkunaverhojen pimentämää huonetta seisoi iso kirjoituspöytä, täynnä kirjoja ja käsikirjoituksia. Takassa leimusi tuli, vaikka syksyinen ilta olikin erittäin lenseä. Valtakunnan-neuvos Skytte oli jo täyttänyt viisi vuosikymmentä, mutta oli vielä täysissä miehuutensa voimissa. Laiha olento sukkeline vaihtelevine liikkeineen, soikeat kasvot joilla välkkyi eloisa ilme, ja tuikeat silmät ilmaisivat vilkasta luontoa, häilyvää mieltä. Mutta samalla ilmeni tuosta köyrynenästä, ohuesta, hiukan esiinpistävästä alahuulesta ja terävästä leuasta tavatonta viekkautta ja terävää älyä, samoin kuin korkeasta otsasta varsin etevää ymmärrystä. Hänen kasvojansa ympäröi käherä peruukki, jota hän, salatakseen harmaantuvia hiuksiaan, harvoin otti päästään, ei edes yksin ollessaankaan, sillä, niinkuin hän itse sanoi, hän ei tahtonut peilinkään hänelle muistuttavan voimien vähenemistä, aikaan, jolloin hän niitä niin hyvin tarvitsi; tämä arvokas päänkoriste valui runsaina suortuvina pitkin pitkäliepeistä taivaansinistä yönuttua, jonka hän hyvillä mielin kietoi ympärilleen istuessaan nojatuoliin ja osottaessaan vieraallensa samallaisen mukavan istuimen siinä lähellään. Sittenkun tavanmukaiset kohteliaisuuden temput olivat suoritetut, nousi valtakunnan-neuvos, jonka ylimalkain oli vaikea pysyä muutamiakaan minuuttia paikallaan, soitti kamaripalvelijan luokseen ja käski tämän tuoda pari pulloa burgundilaisviiniä sekä antaa kokille käskyn valmistaa illallinen. Burgundilaista tuli. Kun ensi lasit tuota jokseenkin oivallista viiniä oli juotu, kävi puhe vielä kankeasti, mutta vilkastui sitä mukaa kuin ensin avatun pullon sisällys väheni. Parhaastaan tuota vilkastumista voitiin vain huomata valtakunnan-neuvoksessa. Sulavan miellyttävästi puhellen, kosketteli hän moninaisia seikkoja, jotka tosin eivät kuuluneet niihin asioihin, joiden tähden tänne oli kokoonnuttu, mutta valtakunnan-neuvoksen yksityisiä suhteita koskien olivat ne omiansa osaltansa synnyttämään sitä suosiollisuutta ja avomielisyyttä, jota täällä kahdenkeskisessä seurassa molemmin puolin toivottiin. Tärkeämpi keskustelu sukeusi vasta myöhään iltasella, illalliselta päästyä, muutamien vahakynttiläin tuttavallisessa valossa ja edelleen, joskaan ei ylenmääräisesti ryypiskeltäessä. -- Kiitän teitä vielä kerran, alotti valtakunnan-neuvos puheen -- että hyväntahtoisesti kutsuani noudattaen saavuitte tänne. Aika oli täpärällä, koska minun huomenna täytyy palata Tukholmaan astuakseni ei juuri kadehdittavalle sijalleni valtakunnan neuvospöydän ääreen. Täällä voimme kuitenkin puhella avosydämisesti tarvitsematta pelätä kuuntelevia korvia: se siitä etua onkin, kun joskus elostelee salomaalla, sellaisella kuin tämä on. Sen sijaan pääkaupungissa ei tätä nykyä ole missään turvattu urkkijoilta ja vakoilijoilta. Niitä viilettelee kaikkialla. De la Gardien puolue vaanii Bjelken puoluetta ja Bjelken puolue De la Gardien puoluetta; molempien vakoilemisella on sama tarkotus herttuata ja meitä kohtaan, ja siihen tulevat lisäksi ulkomaan lähettiläät, jotka tiedustelevat toinen toisensa ja kaikkien muidenkin ajatuksia. Epävarmuutta kaikkialla ja harvat, joihin voi luottaa. Kaikki riippuu vaan siitä, mitenkä voi pilkistää muiden kortteihin ja kätkeä omansa. Siinä asiassa luulenkin onnistuneeni meidän joukkomme hyväksi. Meidän valttimme eivät vielä ole lyödyt pöytään, ystäväiseni, mutta aika on pian käsissä. Ja te, Drake, olette aina sama kuin ennenkin: hengellänne, verellänne uskollinen kuningas vainajan veljelle herttua Aadolf Juhanalle... -- Hengelläni ja verelläni uskollinen omalle tulevaisuudelleni, en mitään muuta, lausui Drake kylmästi. -- Hyvä, hyvä, virkahti valtakunnan-neuvos taputtaen Drakea olkapäälle. -- Sellaiseen mieheen voi luottaa. Toisenlainen vastaus olisi kukaties herättänyt minussa epäilystä. Me taistelemme jokainen oman tulevaisuutemme, omien hankkeittemme puolesta; mutta hakiessamme keinoja niiden edistämiseksi, on sitä parempi, kun löydämme kaikille yhteisen keinon, jonka yhdistetyin voimin voimme saattaa liikkeeseen... Me riisumme nyt naamarin, me kumpikin, kuten usein ennenkin olemme toistemme edessä tehneet... Siispä: mitä on herttua? Vallikoppa, jolla suojaamme itseämme piirittäessämme linnaa ... sitä tyhjää keskustaa, jonka ympärille me isänmaan ja oman itsemme ystävät, vedämme ketjumme. -- Aivan oikein, vastasi Drake. -- Minä sen vallan hyvin käsitän mahdolliseksi, että löytyy ihmisiä, jotka nousevat hallitusta vastaan, vaikkeivät heitä siihen ole saattaneet itsekkäät tarkotukset, vaan yksinomaan kunnioitus kuningas-vainajan tahtoa kohtaan, sellaisena kuin se hänen testamentissaan on lausuttuna. Mutta se on minusta käsittämätöntä, että joku kävisi tämän ruhtinaan puolelle, mieltyneenä yksistään tuohon typerään, narrimaiseen ja ilettävään henkilöön... -- Tepä sen sanoitte, kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja jatkoi intomielin: -- Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt ja vielä kärsin Hänen Ylhäisyytensä tähden! Hänen häälyväisyytensä, epäluuloisuutensa ja tuima luontonsa säikyttäisi kenen muun hyvänsä, vaan ei minua, hakemasta hänen laisensa sielun lietteestä tukevata jalansijaa. Yhtä vaikeata on rautakahleisiin kytkeä meren aaltoja, kuin saada häntä kiintymään määrättyyn päämaaliin ja määrättyihin keinoihin sen saavuttamiseksi. Hänen vihansa valtakunnanholhojia kohtaan on sammumaton, mutta hän hautoo sitä toimetonna, niinkuin lohikäärme aarrettaan. Hänen rinnallansa täytyy lakkaamatta olla jonkun, joka kiihottaa häntä toimiin ilmaisematta etevämmyyttänsä, joka kukistaa hänet ja on olevinaan hänen nöyrin palvelijansa ... joka ennen kaikkea osaa olla varova, sillä herttua on vähimmin luotettava mies tämän ilmankannen alla ja suostuisi hätätilassa, pelastaakseen oman nahkansa, pettämään ystävänsä. Jättää hänen käsiinsä jotakin jos kuinkakin vähäistä, oleellista todistusta aikeistamme, olisi sama kuin myödä itsensä pyövelille. Siitä huomaatte, ystäväiseni, kuinka vaikeata... -- Minä tiedän, teidän ylhäisyytenne, lausui Drake, -- että te olette ainoa henkilö, jossa tarpeellinen määrä terävyyttä ja malttia on yhtyneenä, ollaksenne näkymättömänä renkaana herttuan ja tyytymättömien välillä. Mutta sanokaapa: mitä on viime aikoina tehty meidän hyväksemme? Olemmeko päämaalia askeltakaan lähempänä vai emmekö? Kaikki näyttää ilmeisesti olevan samalla kannalla kuin vuosikausi takaperin. Minä en voi hyväksyä tätä epäröimistä, horjuvaisuutta ja ainaista lykkäystä, jos yhdellä rohkealla iskulla käy voittaminen kaikki yhdellä kertaa. -- Mitäkö on tehty? Kärsittekö sitten kuulla minun luettelevan niitä, pikemmin sanoen, lukemattomia vaivoja, joita olen saanut kestää, yhdistäessäni jommoiseksikin yhtenäiseksi, irtonaiseksi kokonaisuudeksi kaikkia näitä harrastuksia ja ihmisiä... -- Jotka jokainen sinänsä ovat niin halveksittavia! -- Aivan niin! Heitellessäni, sanon minä, näitä erilaisia syöttejä, joihin nämä erilaiset kalat ovat tarttuneet. Muutamille kelpaa tämä, toisille tuo. Täytyy siis taitavasti kätkeä pyyteittemme paljous, jonka kautta hajaannus saattaa syntyä ja pitää näkyvissä sitä vähää, josta kaikki saattavat sopia. Ja vieläkin: kun tätä joukkoa johdamme taisteluun, eivät muut kuin ainoastaan aniharvat päämiehistä saa tuntea sotasuunnitelmaa, joka muussa tapauksessa helposti voisi joutua vihollisen käsiin... -- Hyvä, lausui Drake ja tyhjensi sarkkansa. -- Minä myönnän, ettei kärsivällisyyteni vedä vertoja ihmettelylleni, jonka teidän ylhäisyytenne kyky voittaa moisia vastuksia, minussa herättää. Puhukaamme sentähden harvoin sanoin! Milloinka tarvitsette minua? -- Minä hetkenä hyvänsä, ystäväiseni. Valtiopäivät kokoontuvat muutaman kuukauden päästä, ja ennenkuin ne hajaantuvat, täytyy kaikki olla tehty. -- Niinkö luulette? -- Silloin tahi ei koskaan. Kolmen aatelittoman säädyn keskuudessa on meillä jo suuri kannatus. Aateli ei ole herttualle uskollinen, mutta niinpian kun valtiokeikaus on saatu toimeen, on sen säädyn kolmas ryhmä Rålamb etukynnessä, pyyhkäsevä meidän puolelle, sillä heti kun olemme riistäneet vallan holhojien käsistä kumoamme kreivin etuoikeudet. Yrityksen toimeenpanoon tarvitaan teidän kaltaisianne miehiä... -- Survaus vain, niin savikuva romahtaa, lausui Drake, jonka veri viinin ja puhelun vaikutuksesta alkoi kuumeta. -- Missä on oikeittain heidän valtansa? Ei missään taivaassa eikä maan päällä, ellei hallittavien mielikuvituksessa, Kansa vihaa heitä samoin kuin se vihaa meitä kaikkia, joilla etuoikeuksia on... -- Mutta tuo luulottelu onkin maailmavalta, ystäväiseni... -- Se on varjo... -- Se on kumpaakin. Vallan vertauskuva on valta itse. -- Eikö meitä vaan kukaan kuule? lausui Drake, nousten seisoalleen. -- Olkaa huoleti! Minä olen yhtä arka päästäni, kuin te omastanne. -- Hyvä on. Mitäs muuta tarvitaan kuin että jonakin yönä vangitaan nuo miehet, itsekukin sängyssään, hätätilassa vaikka, surmataan heidät? Ei yhtään kättä nouse heitä puolustamaan. Kymmenen päättävää miestä, siinä kaikki mitä tarvitaan ottaaksemme vallan miljoonien yli meidän käsiimme. -- Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Viiden heikon kuolevaisen takana, joita kutsutaan valtakunnan holhojiksi, seisoo kuolematon, pyhä valta, jota ei kenkään rankaisematta saa sortaa. Olkoon tämän vallan nimi joko Laki, Kansan Omatunto tahi Kuningasvalta, jos niin tahdotte. Meidän on esiintyminen solvatun oikeuden nimessä, meillä täytyy olla niin sanottu pyhä kirjotus, johon turvautua oikeauskoisen kansan edessä... -- Semmoinen pyhä kirjoitus on kuningasvainajan testamentti... -- Niin on, ja sitten täytyy meillä olla laillinen ammattikilpi seinälle ripustettavaksi... -- Herttua... -- Niin juuri! Ja sitten on hyvän inhimillisen järjestyksen vuoksi välttämätöntä, että jotkut kansan edusmiehistä hankkivat äänellänsä vahvistuksen hankkeillemme samassa, kun niihin ryhdymme. Se on pyhä voitelu, jota ilman olemme henkiheittoja seikkailijoita. Ette myöskään saa olla aivan lukuunottamatta sitä seikkaa että heillä, noilla viidellä, on käsissänsä valtiokoneiston kaikki langat. Ei muuta kuin nykäsee vaan noita lankoja, niin tuhat itseksensä käypää konetta joutuu liikkeeseen, tuhat kynää tuhrii yhtämonta paperilehteä noidanriimuja täyteen ja sulkee ne voiman sinetillä, sill'aikaa kun tuhat muuta itsekseen toimivaa konetta tarttuu pistimiin ja musketteihin... Se juuri taitoa kysyy osata samalla koota nuo langat omiin käsiin, ällistyttää epäröivät valmiilla teolla, saattaa omantunnonihmiset lainpuustavilla vaikenemaan, sekä lahjoa omanvoiton-pyytäjät kunniasijoilla ja etuoikeuksilla. Olen jo sanonut kuinka aateliston kolmas luokka on voitettavissa; aatelittomat säädyt seisovat jo toisella jalallaan meidän leirissämme ja Enander, Prytz sekä Pekka Eerikinpoika saavat kukin säädyssään sen aikaan että nostavat toisenkin jalkansa meidän puolellemme. Yhden vuoden veronvapaus on voittava koko työtätekevän luokan; peruutetut kreivikunnat suovat meille tilaisuuden heittää rahvaalle semmoisen syötin. Itse pääkaupunginkin sotaväestössä on liittolaisia. Tässä, ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos vetäen auki laatikon työpöydästään, -- tässä on luettelo joukkokuntamme luotetuimmista ja mahtavimmista miehistä. Banér ja muut, joiden varovaisuuteen ei ole luottamista, ovat luvusta pois. Nämä miehet, jotka ovat ytimenä joukossamme, ovat valmiit valalla ja allekirjoituksella sitoutumaan asiatamme edistämään. Semmoinen sitoumus on hyvä olemassa. Minä esitän kokouksen pidettäväksi teidän luonanne, Drake, Sjövikissä. Se voi käydä tavallisten kestien nimellä, ystäväiseni; te kutsutte tuttavanne ja naapurinne valtiollisista väreistä lukua pitämättä ... kuta kirjavampi seura, sitä parempi... -- Minä tahdon siinä suhteessa seurata käskyjänne, sanoi Drake tarkastaen luetteloa. -- Mutta nyt politiikasta muihin asioihin! sanoi valtakunnan-neuvos. -- Haluatteko tietää, millä minä huvittelen itseäni isänmaan kysymyksistä vapaana ollessani? Katsokaa, ystäväni, minulla on tekeillä työ, joka on himmentävä monet entisajan viisastenkin oivallisimmat teokset... -- Minä arvaan mistä kysymys on, sanoi Drake vilkkaasti ja osotti kummallisiin työkaluihin; -- te tutkitte yhä edelleen tieteiden tiedettä... -- En ystäväni, lausui valtakunnan-neuvos pudistaen peruukkiansa, -- minä olen luopunut punaisen leijonan ajosta ja olen ruvennut harrastamaan vähemmän vaarallista, mutta yhtä jaloa tiedettä, nim. kielentutkimusta. -- _Sol praecipuarum linguarum subsolarium_ [etevin etevimmistä kielistä auringon alla], luki Drake valtakunnanneuvoksen hänen eteensä laskeman paperitukun nimilehdestä. Hän työnsi sen ilmeisellä ylenkatseella takasin. -- Kiittäkäämme onneamme, nuori ystäväni, jatkoi valtakunnan-neuvos, että olemme saaneet tukahutetuksi tuon kiihottavan, hirmuisen saaliinhimon! Te tiedätte yhtähyvin kuin minä, mikä vastustamaton lumoava voima on noissa yöllisissä tutkimisissa, jolloin ajatus syventyy kabbalan hornan syvyyteen ja koettaa sen sokkeloissa viruvilta sfinkseiltä viekotella viisasten kiveä; jolloin hän kumarassa sulattimen ääressä katselee metallien vaihtelevaa välkettä ja vavisten odottaa joko perikatoa tahi maailman herrautta... -- Ja te olette voinut voittaa tuon himon! lausui Drake, voimatta salata epäilystään. -- Entä te? -- Minä ... minä en oikeastaan ole sitä koskaan tuntenutkaan. Huhu valehtelee, kertoessaan minun harjoittavan kullantekoa. -- Sitä parempi teille! Meidän kesken puhuen: tiedättekö kuinka paljon ruutia minä viime vuonna tuhlasin ajaessani leijonaa takaa? Inkerinmaassa olevan vapaaherrakuntani kahden vuoden korot, s.o. noin 36,000 taalaria hopearahaa! Ainoastaan huoli rakkaan lapseni Marian ja hänen tulevaisuutensa tähden on saanut minut luopumaan noista viettelevistä tutkimuksista. Enkä kuitenkaan vielä ole varma itsestäni. Kovasti kiusaa jatkamaan, kun näkee muiden onnistuvan... -- Teidän ylhäisyytenne, mitä sillä tarkotatte! lausui Drake, jonka kasvoissa joka ainoa lihas jännittyi. -- Tunnette tietysti Vanloon... -- Sitä nimeä en ole koskaan kuullut. -- Ettekö. Mutta, sehän on totta: oletteko edes käynyt pääkaupungissakaan sittekun tulitte kotia. Siellä ei kuule juuri muuta nimeäkään, paitsi sitä, tietäkää se. -- Kuka Vanloo sitten on? -- Kukako on? Helppo kysymys, mutta vaikea vastata, sillä Vanloolla on niin paljo ominaisuuksia, etten tiedä, mitä niistä sanoisin etevimmäksi. Että hän, nimestänsä päättäen on hollantilainen, on meidän mielestämme hänen huonoin ominaisuutensa. Samaan aikaan kuin te palasitte, saapui hän tänne Hollannin lähetystön mukana ja on hänellä kaikesta päättäen maansa hallitukselta salaisia asioita täällä toimitettavina. Se, että hän on oppinut ja erittäin kieliä taitava, on kyllä kelpo ominaisuus, joka ei loistele maailman silmissä, vaan on saanut minun mieltymään häneen... Ajatelkaa, jatkoi valtakunnan-neuvos, joka itse oli innokas kielentutkija, -- hän puhuu ruotsia kuin syntyperäinen ruotsalainen, vaikka hän ennen ei ole käynyt Ruotsissa, tuntee itä- ja länsi-Intian indiaanien kielen yhtä hyvin kuin suomalaisten ja lappalaisten kielen! Kuitenkin voin sanoa, että olen havainnut hänen kreikankielessä heikoksi... -- Hän on siis kieliniekka, mutta mitä muuta? kysyi Drake kärsimättömänä. -- Hän on mainio ratsastaja, taitava miekkailija, upea ulkomuodoltaan, miellyttävä käytökseltään... -- Vai niin! Klaus Tottille ja Kustaa Otto Stenbockille uusi kilpailija naisten suosiosta. No niin, Tott alkaakin vanheta ja Stenbock puuhaa leskikuningattaren asioita, niin että lisäys siinä suhteessa lieneekin tervetullut. Minä onnittelen teidän ylhäisyyttänne merkillisen tuttavuutenne johdosta. Drake lausui tämän pilkallisella äänellä. Valtakunnan-neuvos Pentti hymyili, hypisteli kultaista nuuskarasiaa sormiensa välissä ja jatkoi: -- Odottakaa, kuva ei ole vielä valmis. Sallikaa minun vielä lisätä pari piirrettä ja päättäkää sitten! Vanloolla on todellakin Stenbockin kanssa yhteistä se, että hän on naisten, eikä vähimmin leskikuningattaren, suosiossa. Muutama aika takaperin paransi Vanloo kuningattaren vaikeasta rintataudista, jota lääkärit turhaan olivat koettaneet parantaa... -- Hän on siis lääkärikin, tuo merkillinen hollantilainen. -- Todellinen ihmetohtori, ystäväiseni, vaikka hän lääkkeitä pitelee samalla tavalla kuin hän pitelee miekkaa... -- Murhaavastiko? -- Ha, ha! Ei, niinkuin leikkikalua, jolla hän tekee hämmästyttävän taikatempun ja heittää sitte pois sen. Seikka oli se, että hänen majesteettinsa sai rintavaivansa vilustumisesta järvellä, kun hänen korkeutensa oli hovikuntineen koettamassa muudanta oivaa, kullasta ja silkistä välkkyvää huvipurtta, jonka samainen Vanloo hänelle lahjoitti. Vanloo oli sitä mieltä, että kuningattaren tuli panna sen koiran karvoja päälle, joka purrutkin oli... -- Mies on siis rikas! -- Rikas, kuin jos Pactolusvirta kulkisi hänen liivintaskunsa läpi. Hänen rikkautensa, ruhtinaan moinen rikkautensa, on hänen loistavain ominaisuuksiensa _quinta essentia_. Hän sirottelee kultaa niinkuin Banér ja Steinberg [kaksi huonomaineista riitapukaria, edellisen isä oli sotapäällikkö Juhana Banér] sirottelevat herjasanoja ympärilleen. Ja mistä lähteestä luulette hänen näitä rikkauksia ammentavan? Elävän Jumalan kautta! Hän on adepti. Valtakunnan-neuvos lausui nämä viime sanat salaperäisen juhlallisesti. Vieno lihasten värähdys silmien yläpuolella ja eloisampi välke silmissä ilmaisi puheen vaikuttaneen hänen vieraaseensa. -- Oletteko siitä vakuutettu, teidän ylhäisyytenne? kysyi hän karkealla äänellä. Valtakunnan-neuvos hiljensi äänensä kuiskaavaksi ja vastasi: -- Minä puhun teille niin salaa kuin ripin turvissa, että hän omien silmieni edessä on muuttanut elohopeaa kullaksi. -- Haa! Kaikki epäilykset asian mahdollisuudesta ovat niin muodoin hälvenneet! lausui Drake. -- Kuka koskaan on epäillytkään? virkkoi valtakunnan-neuvos. -- Muuttihan Raymond Lullus, tuo suuri filosoofi, 30,000 naulaa lyijyä kullaksi kuningas Edvard I:sen läsnäollessa, josta kullasta ensimäiset rosenobel-rahat lyötiin? Eikö tulen vaikuttamat äärimäisyyteen käyvät muutokset kappaleissa osota todennäköiseksi sitä, että kaikki kappaleet ovat yhdistetyt määrätyistä alkuaineista, joihin ne voidaan jakaakin, ja että ne kappaleet, jotka näyttävät alkuaineilta tarvitsevat jakaantuakseen ainoastaan suurempaa lämpömäärää tai yhdistämistä toisiin määrättyihin aineisiin? Koottakoon kullan ominaisuudet, koottakoon ne eri tahoilta ja erilaisista aineista yhteen kohtaan ja yhteen aineeseen, niin saadaan -- _kultaa_!... Kas niin, Drake, ettekö nytkään näe mitään miellyttäväisyyttä tuossa miehessä ... Vanloossa? -- Sitä en voi kieltää. -- Saatte kukaties piankin tilaisuuden tutustua häneen, sillä hän on ehdottanut minulle, että möisin hänelle tämän metsästystaloni ... joka olisi mainio turvapaikka suuressa maailmassa elävälle adeptille, se teidän täytyy myöntää ... ja että suostun hänen ehdotukseensa, sitä en laisinkaan epäile. Puhe siirtyi sitten asioihin, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen. Oli myöhä yö, kun Drake sanoi hyvästit isännälleen ja palasi ratsupalvelijansa kanssa Sjövikiin. IV. Tanssiaiset. Kuukausi oli kulunut siitä kuin Drake viimeksi keskusteli valtakunnan-neuvos Skytten kanssa tämän erakkomajassa, ja varhainen talvi oli laskenut kellertävät kedot lumipeittonsa alle ja jäädyttänyt järvet, kun naapurit mieslukuisina ja paljon vieraita pääkaupungista, Sjövikin herran kutsumina saapui Drakesuvun perintökartanoon. Päärakennus on komeasti valaistu, ja koska se sijaitsee kukkulalla, saattaa sen ikkunoista tulviva valo osottaa matkan päämäärää niille monille korjille, jotka, helisevin kulkusin, eri haaroilta lähestyvät kartanoa. Sisällä ruunujen vahakynttilät ja seinälamput levittävät juhlallista valoa, joka heijastuu katon ja laudoituksen kullatuista lehtikuvauksista, naisten kiiltävistä soljista ja herrojen kalunoista ja miekankahvoista. Kultaa, hopeata ja liehuvia höyhentöyhtöjä loistaa kaikkialta silmään. Kautta Jupiterin! ... käyttääksemme sen ajan tavallista valaa ... missä täällä huomaa kuuluisan ruotsalaisen köyhyyden jälkeäkään? Ei missään: luultenkin se pysyy ovien ulkopuolella, mutta tänne se ei tule sisään; täällä heijastavat kaksikymmentä vuotta sitten Baijerista ja Böömistä tuodut aarteet, tai joita vieläkin tulee valloitetuista maista merien tuolta puolen, tai joita on koottu nälkiintyneiden alustalaisten hiellä. Ja mihinkäpä näitä aarteita käytettäisi, ellei suuremmoiseen komeilemiseen? Ei vielä keinotella valtiopapereilla, rautateillä tahi suurteollisuudella, ei kauppayrityksilläkään, joista hedelmät varmaankin suhuisivat voitonahnasten hollantilaisten, tahi vielä ahnaampien englantilaisten suihin; ei ole sanalla sanoen muuta neuvoa, kuin kätkeä nämä aarteet maanpoveen, tahi levitellä niitä maailman nähtäville; omistajan mieli määrää, kumpaako keinoa käytetään. Että jälkimäinen on tavallisempi, siitä on ruotsalaisen mielipide takeena. Ylhäinen loiste lepää niiden ryhmien yli, jotka täyttävät Sjövikin salit. Katso noita naisia, noita uljaita arvokkaita rouvia, noita nuoria neitosia! Eikö heidän vaatetuksensa ole kallisarvoinen ja aistikas? Ovatko ne kaksi vuosisataa, jotka erottavat heidät meistä, keksineet mitään, joka enemmän viehättäisi silmää sekä enentäisi naisellista suloa? Mutta oi! nuo säteilevät silmät ovat aikoja sitten sammuneet, nuo kukoistavat posket kelmenneet. Siitä kauneudesta, jota täällä ruunut valaisevat, ei ole jälellä muuta merkkiä, kuin ehkä joku vanha öljykuva jossakin syrjäisessä romuloukossa. Katso noita nuoria kavaljeereja, jotka töyhtöhattu kainalossaan laskettelevat keskenään leikkiä tahi kunnioittavasti puhelevat naisten kanssa. Hartioille valuva kaulus, joka peittää kaulan paljaaksi, vartalon mukaan tarkasti soveltuva ihotakki, ja kultanauhoilla koristetut housut, jotka polven alapuolella päättyvät liehuviin nauharuusuihin, jotta pohkeiden pyöreys näkyisi, ennenkun jalkarinta piiloutuu pieniin Brabantin pitseillä somistettuihin puolisaappaisiin! Vilkaiskaammepa nyt vielä syvyyteen tuon kimmeltävän pinnan alla! Täällä on nuoruudeniloa, joka mielihyvällä antautuu haihtuvan hetken hupiin ja hauskuuteen; mutta tämä ilo toisessa vaakakupissa ja toisessa tuskainen tarkkuus, jota seurustelutavoissa on noudatettava, arvonhimon turhuuden ja kateuden tuhannet tuskalliset neulanpistot, täällä heräävät tahi täällä yltyvät sydämen intohimot ja vihdoin pohjimmalla valtiolliset juonet ... ja epäileekö kukaan ettei jälkimäinen vaakakuppi ole raskaampi? Sill'aikaa kun tämä uhkea joukko, jonka aseina on nuoruus, kauneus ja kaikki se, mitä tekotaito näiden ominaisuuksien loiston enentämiseksi pystyy aikaansaamaan, kun tämä joukko ikäänkuin uhkuvan mielikuvituksen kuvina välkkyvissä riveissä hajaantuu ympäri tanssisalin; sill'aikaa kun soittajat, työtä tekevä luokka, joka tässä riemun valtakunnassa saa laskea viuluistansa mitä parasta taitaa, parvekkeilta helähyttävät komeita ranskalaisia tanssisäveleitä, ottakaamme tarkastettavaksi joitakuita kokoontuneista ja juuri niitä, jotka ovat päähenkilöinä kertomuksessamme. Etupäässä tanssiaisten kuningatar, valtakunnan-neuvos Pentin tytär Maria Skytte, jonka kauneudesta aikakirjat vieläkin kertovat! Häntä ympäröi joukko ihailijoita, mutta me, näkymättömät tarkkailijat, voimme helposti tunkea tuon piirin läpi, joka tanssin väliajalla on hänen ympärilleen kokoontunut. Hänen kasvoillansa ei ole sitä kauneutta, jonka piirteet näyttävät viivottimella vedetyn; niillä on toisenlainen kauneus, jonka kasvojen väri ja ilme muodostavat. Silmäin himmeä tuli, mustain suortuvain vaikutus sametinhienon ja verevän ihon yhteydessä, vartalon viehkeys ja joustava ryhti, nämä ne katsojaa viehättävät. Katso noita hienoja, mutta selväpiirteisiä ohimosuonia Marian valkoisella otsalla; -- katso mielenilmettä sorean suun ympärillä, etenkin kun se jonakin vakavan mielen tai mietinnön hetkenä sulkeutuu; katso noihin silmiin, joista tulinen sielu toisinaan näyttää välittömästi katsovan ulos maailmaan, mutta jotka toisinaan häipyvät mustien silmäripsien taa, toisinaan vetäytyvät kiiltävän kosteiksi, muistuttaen siinä kohden kahta lähdettä kuvastuksineen pilvitaivaasta ... ja sinä rohkenet salaisesti tehdä sen johtopäätöksen, ettei ihmissydämen myrskyt ole hänellekään outoja. Marian äiti kuoli tytön kymmenvuotiaana ollessa; hänen isänsä, terävä-älyinen ja monipuolinen valtakunnan-neuvos, ei kuitenkaan ollut perillä kuinka tytärtä oli kasvatettava, ja sitäpaitsi häneltä puuttui siihen halua ja aikaakin. Tyttönen kasvoi ja yleni erään sukulaisen talossa pääkaupungin huvien keskellä, ja pian hänestä levisi se maine, että hän oli pääkaupungin hienonmaailman kaunein impi. Nyt hän jo kuitenkin on ollut toista vuotta poissa voitonriemujensa näkymöltä ja viettänyt maaseudun yksinäistä elämää setänsä, laamanni Juhana Skytten luona Signildsborgissa. Syy tähän muuttoon mainitaan eräässä valtakunnanneuvoksen kirjeessä laamannille, josta kirjeestä me, romaanin kirjoittajan tavallisella kärtteliäisyydellä kerromme seuraavat kohdat: "-- -- -- Kiitä minun puolestani rakasta kälyäni siitä, että hän suosiollisesti otti tyttäreni taloonne. Tyttö on kaunis -- äitivainajansa ilmetty kuva -- ja on sattunut sytyttämään täällä (Tukholmassa) useita nuoria sydämiä ilmituleen. Teeskentelemättömässä viattomuudessaan ei hän ole ymmärtänyt hallita nuorellista olentoansa: ympäristöllensä suomat hymyilynsä ovat aiheuttaneet ikäviä kohtauksia ja pahentavia huhuja. Niinpä äsken tapahtui että kapteeni X erään halpamaisen sanaharkan johdosta kolleeginsihteeri Y:n kanssa oli vähältä syöstä miekan hänen rintaansa ja ihan linnan portailla; oikeana syynä heidän vihaansa sanotaan olevan kilvoittelu tyttärestäni. Se on tytön arvolle halventavaa ja voi olla esteenä hyvälle naimiskaupalle. On siis välttämätöntä että hän tulee pois Tukholmasta. --" Mainitsimme että Maria eräällä tanssin väliajalla näki joukon nuoria kavaljeereja ympärillään, mutta pidimme tarpeettomana mainita, että nämä kilpailivat lausuaksensa hänelle typeriä mielittelyjä. Hänen vieressänsä oli lasimaljakko, jossa kukki kaunis ruusupensas. Neitonen taittoi nupun ja kosketteli leikitellen sillä huuliaan. -- Kaksi toisiaan suutelevaa ruusunnuppua! lausui heti eräs hänen tungettelevimmista ihailijoistansa. -- Neitiseni... -- Neitiseni, virkkoi toinen, katkaisten edelliseltä puheen, -- lahjoittakaa minulle tuo kadehdittava nuppu, joka tuoksuu kahta vertaa paremmalta sitte kun te olette siihen hengittäneet. Lahjoittakaa se minulle, niin teette minut "kuolevaisista onnellisimmaksi". -- Te ennätitte ennen minua, herra kreivi, lausui kolmas, muudan nuori mies, joka oli lukenut lakitiedettä Stjernhöökin johdolla, -- mutta jos kohtakin oikeutenne juriidilliselta kannalta _prior tempore potior jure_ [aikaisemmalla suurempi oikeus] periaatteen mukaan voipi olla suurempi, vetoan minä kuitenkin neiti Skytten epäämättömään oikeuteen lahjoittaa tuo ruusunnuppu kelle hän tahtoo. -- Ja minä, lausui neljäs, -- heitän asian neiti Skytten sydämen ratkaistavaksi... -- No, mitäpä sinä sanot? lausui Maria ja kääntyi kauniin nuorukaisen puoleen, joka seisoi muutaman askelen päässä piiristä, lopetettuaan vast'ikään keskustelun erään keski-ikäisen uljaan näköisen miehen kanssa, jota valtakunnan-neuvos Skytte samassa lähestyi. -- Minä, vastasi nuorukainen ja kumarsihen kylmästi; -- minä en sano mitään. Minä en uskalla kilpailla näiden herrain kanssa. -- Serkku yksin voi olla välittämättä sellaisesta lahjasta! lausui muudan ihailija; toiset yhtyivät siihen. Mutta nuorukainen, joka todellakin oli Marian serkku, laamanni Juhanan poika Aadolf Skytte, käänsihen korollaan ja poistui, huomaamatta sitä varjoa, joka synkisti Marian kasvot, tai sitä katsetta, jonka Maria hänen jälkeensä loi -- katsetta, nopeata kuin tähdenlento ja kumminkin niin selvään ilmaisten tuskaa, loukattua ylpeyttä ja suuttumusta. -- Kas niin, neitiseni, pyysi muudan kavaljeereista, -- ratkaiskaa nyt armossa kiistamme! -- Epävarmuus on julmempi kovaa todellisuutta, vakuutti Stjernhöökin oppilas. Marian posket olivat äkkiä käyneet kalpeiksi. Hän näytti olevan kahdenvaiheella siitä, kelle hänen tuli suoda onni saada tuo usein mainittu ruusunen, ja antoi sen sillävälin ikäänkuin sattumaltaan pudota maahan ja poistui kohta sen jälkeen piiristä. Kaikki kavaljeerit kumartuivat ottamaan maasta ruusua. Samassa soiton sävelet kumisivat taas kautta salin. Sjövikin isäntä tarjosi Marialle kätensä ja vei hänet tanssiin. Nuoret herrat kiiruhtivat itsekukin valittunsa luo tehdäksensä hekin samoin. Mies, jonka kanssa Aadolf Skytte äsken jutteli, oli eräässä suhteessa illan sankari, niinkuin Maria Skytte oli illan sankaritar. Ensi kerran häntä nähtiin tässä seurassa, vaikka monet läsnäolijoista olivat olleet tilaisuudessa nähdä häntä pääkaupungin ylimysten saleissa. Hänen korkea vartalonsa, jonka kaikissa liikkeissä ilmeni täydellistä miehevyyttä, näyttäytyi enin edukseen siinä mustassa puvussa, joka hänellä oli yllään; puvun tavattomaan yksinkertaisuuteen yhtyi yhtä tavaton rikkaus, sillä koristeettoman ihotakin napit edessä olivat mitä puhtaimpia timantteja, ja miekan kahva oli silailtu jalokivillä. Pronssinkarvainen iho, joka ilmaisi miehen kauan eläneen paljaan taivaan alla ja elementtien välittömän vaikutuksen alaisena, ei tekovalaistuksessa näyttänyt ruskeita viiksiä ja tukkaa vaaleammalta. Hänen teräväpiirteisillä kasvoillansa kuvastui joskus, vaikkei tuokiota kauemmin, kyllästymistä elämään; katse sen sijaan aina ilmaisi omaan itseensä taipunutta, tyventä ja voimallista henkeä. Se mies oli Vanloo, valtakunnan-neuvos Skytten erakkomajan nykyinen omistaja ja niinmuodoin Sjövikin ja Signildsborgin herrojen naapuri. Valtakunnanneuvos Skytten kanssa rinnatusten lähti hän salista, jossa hän vaan oli ottanut osaa kävelytanssiin, jolla seuran vanhemmat jäsenet alottivat tanssiaiset, ja joissa hän oli ollut itse emännän, rouva Agnes Draken kavaljeerina. Hän pysähtyi kynnykselle kahden huoneen välille, joista toisessa ylhäisimmät naiduista naisista olivat istuutuneet Agnes rouvan kummallekin puolelle korusohvaan, jonka selkämystää koristi Draken suvun vaakuna. Puhellessaan antoi Vanloo ikäänkuin sattumaltaan katseensa joskus viivähtää siellä; hän näytti silloin vaipuneen jonkinlaiseen mietiskelyyn, ja valtakunnan-neuvos sai vilkkaisiin kysymyksiinsä hajamielisiä vastauksia. Naisilta ei jäänyt huomaamatta, ettei Agnes Drake sinä iltana ollut tasainen mieleltään, sekä ettei hän kaikin ajoin voinut sitä salata. Mutta he arvelivat salaa tämän johtuvan hänen tottumattomuudestaan _les honneurs'in_ tekemiseen (emäntänä olemiseen) niin upeassa seurassa: hän oli kasvatettu syrjäisessä maaseutupaikassa, käynyt harvoin pääkaupungissa, ei koskaan hovissa ... ihmekö siis, jos olo tuntui hänestä tukalalta semmoisessa tilaisuudessa kuin tämä oli! Hienot ylhäiset rouvat kokivat hyväntahtoisesti vaikuttaa hänen mieleensä rohkaisevasti kertomalla mitä ystävällisimmällä tavalla päivän pikku tapahtumia pääkaupungista; kertoivat arvostelevaisesti kreivitär De la Gardien uusimmasta puvusta, komeudesta eversti V:n hautajaisissa sekä monesta muusta, mikä oli täysin edellisen arvoista. Agnes kuunteli väkinäisellä tarkkuudella ja hymyili toisinaan, mutta hymyily oli ponnistettua. Kenties oikeana syynä Agneksen milloin alakuloiseen, milloin kiihottuneeseen mielentilaan ei ollut muu kuin satunnainen pahoinvointi ... ja saman pahoinvoinnin oireita lienee ollut sekin, että hän äkisti punastui, kun hänen tyttärensä, kaunis viisivuotias tyttönen, lapsellisella uteliaisuudella lähestyi Vanloota ja Vanloo otti lapsen syliinsä ja suuteli häntä otsalle. Sen huoneen vieressä, jossa rouvat oleskelivat, oli vähäinen työhuone, jossa kaksi ikäpuolimiestä istui vilkkaasti puhellen. Toinen oli laamanni, vapaaherra Juhana Skytte, toinen seurakunnan kirkkoherra, pastori Svenonius. Kasvojen piirteissä oli laamanni Skyttessä lähemmin tarkastellessa vähän veljensä valtakunnan-neuvoksen näköä, mutta samalla oli ihan vastakkainen luonteenlaatu aikojen kuluessa painanut tähän niin erilaisen leiman, että suvunnäköisyys oli melkein huomaamattomiin haimennut. Laamannin ulkomuoto ilmaisi tunnottomuutta lähentyvää tylyä luonnetta, kohtalaista ajatuskykyä, mutta jäykkyyttä ja suoruutta. Ellei viimeksi mainittua ominaisuutta olisi selvästi kuvastunut hänen kasvoistaan, olisivat ne tuntuneet vastenmielisiltä ja töykeiltä. Hän oli tunnettu oivana taloudenpitäjänä, ankarana ja oikeutta harrastavana isäntänä ja tuomarina ja etenkin hurskaana kristittynä. Kirkossakäyntiä ei hän koskaan laiminlyönyt ja joka sunnuntai-ilta piti kirkkoherra Svenonius sitäpaitsi rukoukset ja saarnan hänen talossaan perheelle ja kartanon väelle. Hänen parahin ystävänsä oli samainen pappismies. Heidän puhettansa häiritsi silminnähtävästi Vanloon ja valtakunnan-neuvoksen läheisyys. Svenonius loi heihin kumpaankin synkän katseen, pudisti päätään ja hiljensi äänensä kuiskaavaksi. Vanloo, ollen hollantilainen synnyltänsä, oli luultavasti Kalvinin opin tunnustajia ja maallismielistä valtakunnan-neuvosta, jonka mielipiteitä uskonnon asioissa salaa epäiltiin varsin löyhiksi, piti sekä hänen veljensä että kirkkoherra miltei antikristuksena. Vanloo huomasi läsnäolonsa häiritsevän keskustelua ja siirtyi muihin huoneisiin, joissa iäkkäämmät herrat, suurempiin ja vähempiin ryhmiin hajaantuneina, joivat ja haastelivat valtio-asioita. Heti hänen mentyään, jatkoi Svenonius puhettansa siitä, mihin se oli katkennut: -- Neuvoni on siis, sanoi hän, -- että vakaasti varottaisitte poikaanne lukemasta senkaltaisia jumalattomia kirjoja. -- Minä otan ne pois Aadolfilta, vastasi laamanni rypistäen kulmakarvojaan. -- Perkele hiipii meidän päivinämme ympäri moninaisissa kavalissa eri muodoissa, jatkoi Svenonius; -- luulisi viimeisten aikojen jo olevan tulossa. Ei siinä kyllin, että hän oppimattomien joukosta valloittelee yhä useampia sieluja ja viettelee heitä mitä julmimpaan jumalattomuuteen, tekemällä heidät taitaviksi hornan tempuissa ja petoksissa, vaan keksiipä hän saaliinsa maallisesti oppineidenkin joukosta, joista tuo Cartesius, jonka myrkkyä poikanne on imenyt vereensä, on todistuksena; hänen miekkansa kaataa monet kirkkomme etevimmistä kamppailijoista... -- Kuka olisi uskonut, että kunnioitetun piispamme, itse Johannes Matthiaenkin [Strängnäsin piispa, puuhasi sovinnon aikaansaamista lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä] piti joutua sellaiseen vääräuskoiseen eksytykseen? sanoi laamanni huoaten. -- Hän on auttamattomasti kiedottu vihollisen pauloihin, sanoi Svenonius syvällä äänensoinnulla. -- Hänen seurakuntaan levittämänsä _Öljypuunlehvät_ [piispa Matthiaen toimittama uskonnollinen aikakauslehti] ovat tulleet riidankaunaksi, lusteenkylvöksi vehnäpeltoon. Mutta odottakaa, armollinen herra! Me kaikki, jotka olemme uskollisesti valvoneet Herran lipun ääressä, vyötämme näinä päivinä itsemme sanan ja toiminnan kaksiteräisellä miekalla ja astumme taisteluun. Me karsimme pois viinipuun kuihtuneet oksat, me nyhdämme rikkaruohot maasta ja poltamme ne tulessa. Sotahuuto kaikuu yli meren luoksemme Saksanmaalta taistelevan seurakunnan keskuudesta. Tämä seurakunta on alkanut työnsä siellä ja käy saatanata vastaan, missä se röyhkeimmin ja valkeuden enkelin haamuun pukeumatta uskaltaa näyttäytyä. Luuletteko, armollinen herra, että meidän itsekkäässä varmuudessa ja paatumuksessa on hylättävä ne apuneuvot, joihin näiden uskonveljiemme on täytynyt turvata estääkseen uhkaavata virtaa tulvimasta heidän ylitsensä? Katso, he pystyttävät polttorovioita Leviatanin lempilapsille, noidille ja velhoille, ja hävittävät heitä tulella, niinkuin Herra hukutti epäjumalanpalvelijat Sodomassa ja Gomorrassa. -- Mutta, muistutti laamanni, -- eikö raamattu sano pahuuden ruhtinaasta: _Jos hänen tykönsä mennään miekalla tahi keihäällä, aseilla tahi haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa tottele enämpi kuin kortta, eikä vaskea enämpi lahopuuta_. Maalliset aseet eivät mielestäni siis ole ne, joita hän pelkää, joilla hänen valtansa voidaan kukistaa... -- _Ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on tehty, pelkäämättömäksi_; mutta ei hän kuitenkaan saa vietellyksi _sydäntä, joka on kova niinkuin kivi, ja niin vahva kuin alimmainen myllynkivi_: siihen ei hänellä ole valtaa. Ja hänen lahkonsa on lain miekka saavuttava. Te, armollinen herra, tunnette paraiten itse, kuinka oma maallinen lakimme tuomitsee ne, jotka hornan konsteihin ryhtyvät. Me olemme molemmat, te ja minä, kumpikin alallamme Siionin vartijoita, ja velvollisuutemme on ottaa ajasta vaari. -- -- -- -- -- Tähän tapaan keskusteltiin sillä välin kuin toiselta puolelta kuului tanssisoittoa, toiselta iloista naurua lasien kilinän säestämänä. Kuta pitemmältä yö kului, sitä vilkkaammaksi paisui ilo vierasten kesken. Kukaan ei tällä välin huomannut, että isäntä ja seitsemän tahi kahdeksan seuran miespuolista jäsentä poistui toinen toisensa jälkeen; ennenkun heitä tiedettiin kaivata, olivat he jo taas sekaantuneet iloiseen hyörinään. Drake oli näille uskotuilleen neuvonut yhtymäpaikaksi erään aution kammion torninpuolisessa osassa rakennusta, jonka rautaovi tavallisesti oli lujilla lukoilla varustettu. Sjövikin palvelusväestön kesken ja etenkin kartanon vanhalla portinvartijalla oli tämä rakennuksen osa pahassa huudossa. He tiesivät ettei siellä tavallisesti ketään asunut ja kumminkin oli jälkimäinen näistä joskus talvisina öinä nähnyt tulenvaloa ylimmän tornikammion ikkunassa. Eivät nämä asianosakkaat kuitenkaan menneet tähän epäiltyyn kammioon, vaan erääseen sen alla olevaan huoneeseen. Valtakunnan-neuvos Skytte oli hyvin valinnut väkensä. He olivat kaikki miehiä, joiden vaitioloon saattoi luottaa, joiden rohkeus ja neuvokkuus, samoin kuin heidän vihansa holhohallitusta kohtaan oli taattu. Pentti Skytteä itseään ja paria muuta lukuunottamatta kuuluivat he kaikki alhaisaateliin, mutta olivat tärkeissä valtion viroissa. Eräällä heistä oli ylhäinen toimi kaartissa. Liittolaiset kokoontuivat jykeväpuisen tammipöydän ääreen, joka oli ainoa huoneessa oleva huonekalu paitsi lamppua, jonka Drake sytytti, katsottuaan sitä ennen, olivatko ikkunaluukut tiiviisti suljetut. Pöydällä tarpeellisten kirjoituskalujen vieressä oli pergamentti, joka oli allekirjoitettava. Aika oli täpärällä ja kaikki hyvin valmistettu. Nimet olivat vain kirjoitettavat alle. Valtakunnanneuvos Skytte luki ensin hillityllä äänellä, jolloin syvä hiljaisuus vallitsi saapuvilla olevien keskellä, puheena olevan asiakirjan, jonka sisältö lyhykäisyydessään oli, että koska kuningas Kaarle Kustaan testamentti kahdessa suhteessa oli tullut rikotuksi sen kautta että hänen ruhtinaalliselta veljeltänsä herttua Aadolf Juhanalta väkivallalla ja kavaluudella oli riistetty hänelle testamentissa uskottu toimi valtakunnan marskina ja sotaväen ylipäällikkönä hoitaa valtakunnan asioita, ja että Herman Fleming omavaltaisesti oli syösty holhohallituksesta, jossa hänellä kuningas vainajan tahdon mukaan tuli olla valtionrahastonhoitajan virka, ja kun holhohallitus sitäpaitsi itsekästen ja valtakunnalle turmiollisten toimiensa kautta oli rikkonut sitomuksensa kansaa kohtaan ja näyttäytynyt vaaralliseksi kuningasvallalle; niin olivat allekirjoittaneet käyneet isänmaallisessa aikeessa liittoon vapauttaakseen maan tämän laittoman hallituksen vallasta, saattaakseen sen jäsenet lailliseen rangaistukseen, ja asettaakseen herttuan valtakunnan peräsimeen, siksi kunnes Valtakunnan Säädyt vanhan tavan ja lain mukaan ennättävät heille suotua oikeutta käyttäen valita uudet holhojat alaikäiselle kuninkaalle. Ja sitoutuivat allekirjoittaneet suullisella valalla hiljaisesti, uskollisesti ja yksimielisesti toimimaan tämän asian puolesta ja sen eteen omaisuutensa, henkensä ja verensä alttiiksi panemaan. Kun asiakirja oli luettu kehotti valtakunnan-neuvos saapuvilla olevia kirjoittamaan nimensä alle. Liittolaiset katsoivat rohkasevasti toinen toisiinsa, vaan ei niin kättä tarttunut ojennettuun kynään, ennenkuin Drake, joka oli odottanut että joku vanhempi jäsen ensinnä tekisi sen, vihdoin menetettyään malttinsa piirtää rasahutti paperille nimensä jonkun verran alemma itse kirjoitusta. Valtakunnan-neuvos Pentti kirjoitti sen jälkeen siroilla kirjaimilla nimensä alle. Prisendorff, Lilje, Ribbing sekä muutkin salaliittolaiset tarttuivat nyt empimättä kynään ja kyhäsivät niinikään alle nimensä. Oli sovittu, että valtakunnan-neuvos puolueen varsinaisena päämiehenä ja enimmin toimivana ja enin vaaran alaisena jäsenenä, kätkisi talteensa asiakirjan, ollaksensa varma liittolaistensa luotettavuudesta ja alttiudesta vaaran hetkenä saapua paikoilleen. Hän pisti sen povitaskuunsa ja kaikki siirtyivät sen jälkeen takasin seuran keskuuteen, johon he, kaksittain ja eri ovista kulkien, jälleen yhtyivät. Sivuutamme muut illan pikkukohtaukset, samoin kuin runsaasti varustetun illallisenkin, jonka aikana useita maljoja, muun muassa valtakunnan-neuvos Pentin esityksestä valtakunnan holhojienkin muistoksi, juotiin, sekä annamme Tukholmasta ja kauempaa saapuneiden vieraiden laskeutua levolle Sjövikin vierashuoneissa ja lähempien naapureiden ajaa karahuttaa kotiin reimain rekivirkkujen kiidättäminä. V. Lumimyrsky. Laamanni Juhana oli kohta illallisen jälkeen eronnut seurasta ja rouvansa kanssa palannut kotiin. Maria ja Aadolf sen sijaan viipyivät, kunnes tanssisoiton viimeiset sävelet herkesivät kuulumattomiin. Oli jo kulunut sivu puoliyön, kun neiti Skytte, hyvin kääriytyneenä turkkiin, istui rekeensä, ja Aadolf, hänen ajomiehensä, piiskanläimäyksellä, joka kajahti Sjövikin porttiholvissa, pani hevosen liikkeelle. Yö oli kaunis. Lumipeitteiset harjanteet kuvautuivat katkonaisine rajaviivoineen mustansinervää taivasta vastaan, jolla tähdet kimaltelivat täydessä talvisessa loistossaan: lounaassa Orion eteni mahtavana taivaan rantaa kohden, etelässä tuikki Kauriin tähti ja Sirius, ja idässä Regulus ja kalpeat kaksoistähdet, ystävyyden taivaalliset merkit. Jos katsoi alemmaksi ilmanrantaa kohti, näki punervat valopilkut, harvakseltaan sirotettuina yön varjojen keskeen -- ne olivat ihmisasunnoista vilkkuvia tulia. Ohjatessaan ravakkaa juoksiaansa, antautui Aadolf koko sydämellään niihin kummallisiin viehäkkeisiin, joita tähtitaivaan katseleminen nuorekkaalle ja luonnon ihanuutta ihailevalle mielelle tarjoo. Yön pimeys verhoo vaippaansa maanpiirin ja kaikki sen vaihettelevat ilmaukset, kätkee sen, mikä on jokapäiväistä ja katoovaa ja antaa silmän nähdä ainoastaan nuo muuttumattomat, verkalleen liikkuvat valot tuolla ylhäällä. Valahtaapa silloin sieluun ikuisuuden, kuolemattomuuden tunnelma; sellainen tunnelma, joka vallitsevasta hiljaisuudesta yhä kasvaa ja paisuu ... elävien olentojen temmellys ja melu on hervahtanut; tuuli lepää, ja aaltonenkin, jonka yksitoikkoista pauhinaa kuului joelta tahi järven rannalta suviyönä, uinuu jääpeittonsa alla. Aadolfista oli tämä näytelmä sitä viehättävämpi, kun tiede vasta vähää ennen hänen aikojansa oli nostanut taivaankannen Atlaan väsyneiltä hartioilta ja antanut sen häipyä äärettömyyteen, ja kaukolasi vielä teki suuria, hämmästyttäviä keksintöjä avaruudessa. Oli jotakin uutta ja ajatusta huumaavaa nähdä luomisen rajapyykit niin kauas siirretyiksi, että maa sen keskellä hupenee tomurakeeksi. Riita suuretieteilijäin ja jumaluusoppineiden välillä jatkui yhä, joista jälkimäiset väittivät tehtyjä keksintöjä vääriksi ja raamatunoppia vastustaviksi, ja Aadolfille, joka laskupiirustin kädessään oli vakuuttunut Keplerin lakien oikeudesta, oli tämä jumaluusoppineiden menettely ensimäisenä herätyksenä omintakeiseen ajattelemiseen. Joskin tämä tutkimushalu tukahutti taipumuksen niihin mitättömiin huveihin, joihin reipas, hilpeä nuorukainen halusta antautuu, kun hän ensikerran jättää ankarat ja tarkan ajanmitan jälkeen säännellyt kotiolot, alkaessaan samaikäisten, huolettomien ylioppilastoverien kanssa uutta yhdyselämää, niin hävitti se kuitenkin hänen sielustansa sen tasapainon, jonka järkähtymätön vakaumus ihmiselämän tärkeimmissä kysymyksissä aikaansaa. Hän luopui niistä mielteistä, joita hän lapsuudestaan oli pitänyt pyhinä, ja pyyhkäsi nuoruuden mielihalulla tutkimuksen aukealle ulapalle, turvallisesti luottaen järjen opastukseen; mutta hän oli jo kauan siellä harhaillut epäilysten sinne tänne heittelemänä ja turhaan etsinyt satamaa. Väliin hän kumminkin vielä toivoi ankkuripaikkaa löytävänsä ja väliin taisteli hän hillitsemättömällä rohkeudella karien ja kuohujen keskellä, luomatta ikävöivää katsetta takasinpäin lapsuudenuskon rantaa kohden. Harvat olivat ne filosoofit, joita hän palavalla totuuden rakkaudella ei olisi tutkinut. Aristotelesta hän pikapikaa vaan tarkasteli, sentähden juuri kun tämän oppi oli yleisesti korkeakouluissa tutkittavana; tarkempaa huomiota oli hän omistanut uusiplatonikoille ja uudemmille tutkijoille, niinkuin Giordano Brunolle, Vaninille ja Descarteelle, vaan etsimäänsä tyydytystä ei hän täydellisesti löytänyt mistään. Kirjakokoelmassa, jonka hän setänsä, valtakunnan-neuvoksen avulla oli itsellensä hankkinut, oli paljo kirjoja, joita vääräoppisina ja turmiollisina oli poltettu sekä katoolisilla että protestanttisilla rovioilla, ja hänen suvaitsemattomasti lutherismielinen isänsä, joka näistä hänen opinnoistaan ei tiennyt niin mitään, olisi kihahtanut täyteen vihan vimmaan, jos olisi aavistanut seiniensä sisällä moisia kirjoja säilytettävän. Seuraukset Aadolfin tutkimuksista olivat muutamalla sanalla sanoen senlaiset, että hän uskonnollisessa suhteessa oli epäilijä, poliitillisessa suhteessa kumoushaluinen: Kreikan ja Rooman tasavaltalaiset olivat hänen silmissään verrattomasti korkeammalla maailman kaikkia kuninkaita ja keisareja. Se seikka, että hänen sielunsa näiden opintojen kautta oli puhdistunut monista ennakkoluuloista, ei silti tuottanut sille rauhaa, sillä jalo sydän ei voi elää suvaitsevaisena aikansa vikojen keskellä, ja kun se käy näiden kimppuun, hyökkää se ympäristönsä heikoimpiin puoliin ja saa kokea vastarintaa, jonka alle sen useimmiten on pakko sortua. Palattuaan yliopistosta kotiin tapasi Aadolf siellä serkkunsa Marian. Tämä teki hänen sydämeensä vaikutuksen, joka olisi jäänyt pysyväiseksi, ellei Maria itse kaikin tavoin olisi koettanut saada sitä haihtumaan. Aadolf, joka ensi kerran tajusi mitä rakkaus on, oli liiaksi kaino ilmaistakseen lempeään. Rakkaus viisauden jumalattareen sai kotvaksi aikaa väistyä maallisen immen rakkauden tieltä, mutta tämä jälkimäinen kiihko ei ollut hänen rauhalleen vähemmin vaarallinen kuin edellinenkään. Ensinnä ilmeni se noissa tunnetuissa oireissa, kun tekee mieli käyskennellä yksin, mieluimmin kuutamossa ja vastahakoisesti menee nuoren, kauniin ja silokuorisen koivun ohi piirtämättä siihen rakastetun armasta nimeä ... kun punastuu hänen katseestaan ja pakenee hänen lähettyviltään heti halutakseen sinne takasin ... kun surullisesti tutkii jokaista hänen liikettään ja tulkitsee jokaista hänen sanaansa, saadaksensa niistä ilmi jotakin, joka voisi herättää vastarakkauden toivoa ... kun sydämen taakkaa huojentaakseen hurjanrohkeasti kiipeilee runoilijaparnasson korkeimmille huipuille ja mittaa rakkautensa syvyyttä kyynärän pituisilla värsyillä. Ruotsinkieli oli siihen aikaan vähän viljeltyä ja ainoastaan Stiernhielmin nero voi saada sen sujuvalta tuntumaan; siitä näkyy mikä mainio etu nykyajan rakastuneilla nuorukaisilla siinä suhteessa on Aadolfiin verrattuna. Mutta eipä tämä siltä jäänyt neuvottomaksi; hän lauloi lempensä latinalaisilla ja kreikkalaisilla heksametreillä, joissa ei vilissyt enemmän virheitä, kuin että ne meidän päivinämme olisivat tuottaneet hänelle akatemiallisen maineen. Ainaisena aiheena oli hänen onneton osansa kärsiä rakkauden katkeria tuskia rakastettunsa häntä käsittämättä. Mutta hänet ymmärrettiin paremmin kuin hän osasi aavistaakaan. Marialla oli siinä suhteessa niin hieno vaisto, kuin kellä muulla Eevan tyttärellä hyvänsä, ja olisipa hän ollut sokea, ellei hän olisi huomannut Aadolfin sydämen tilaa. Tottuneena senkalttaisiin voittoihin, olisi hän tämän huomattuaan tuskin ollenkaan tuntenut mielihyvää itserakkautensa tyydytyksestä, ellei seikka olisi ollut se, että neitonen, erotettuna pääkaupungin huveista, alkoi tuntea sydämessään vallitsevan tyhjyyden käyvän sietämättömäksi ja sen vuoksi mieltyi kiihkoisen luontonsa täydellä innolla kauniiseen ja rakastettavaan sukulaiseensa. No niin, mikäpä esti kahta nuorta sydäntä, jotka hehkuivat ainoastaan toisiansa varten, liittymästä yhteen ja suloisesti yhdistämästä lempensä? Tosi on, että Aadolf ja Maria olivat serkuksia, eikä laki sallinut niin läheisten sukulaisten yhtymistä avioliittoon, mutta sitä estettä ei ollut mahdoton voittaa, kun mahtavat sukulaiset saattoivat käyttää vaikutusvaltaansa sen poistamiseksi. Mikä siis esti? Tahdomme niin lyhyesti kuin suinkin vastata siihen kysymykseen, sillä meillä on aavistus, että lukijaa on väsyttänyt tuo katsaus menneisyyteen, niin tärkeä kuin se sittenkin on ollut, ja että lukija toivoisi tämän luvun päällekirjoituksessa tavallaan luvatun pyryilman vihdoinkin kohtaavan matkailijoitamme. Mutta, kärsivällisyyttä! Taivas on sees, tuuli lepää, mikään ei ennusta myrskyn tuloa. Samoin kuin Maria helposti oli tajunnut Aadolfin sydämen kieltä, niin alkoi Aadolfkin muutamista merkeistä huomata lempensä herättäneen vastakaikua. Kauan epäili hän silmiensä todistusta, sillä hän oli Virgilioltaan oppinut, että rakastavaiset usein näkevät näkyjä ja luulevat varjoa todellisuudeksi. Mutta vihdoin oli hän rohkaissut itsensä ja tehnyt epätietoisuudesta lopun. Hän tunnusti rakkautensa ja luki sanomattomalla ilolla Marian punastuvista poskista, hänen säteilevistä, ujoista katseistaan, vieläpä hänen kätensä vapisemisestakin sen vastauksen, jota hän oli halannut. Hänen ilon huumauksensa ei kestänyt kauan. Maria alkoi pian osottaa jäätävää kylmyyttä ja käytti veikistelevän teeskentelyn kaikkia keinoja häntä kiusataksensa. Ja Aadolf, hän luuli varjoa todellisuudeksi, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä autuaallisuudesta, jota moni nainen tuntee, nähdessään lemmittynsä tuskan ... sillä tämä tuskahan osottaa, että nainen tälle on kaikki kaikessa ... siitä hän tuntee suloista mielihyvää, joka samalla on omantunnon vaivaa ... siitä kärsii hän kipuja, jotka samalla ovat taivaallista hekkumaa. Maria näki tulen Aadolfin silmissä sammuvan, hän tiesi sen madon, joka jäyti Aadolfin elämänpuuta, olevan hänen teeskennellyn kylmyytensä luoma ja kuitenkin ampui hän viimeisenkin nuolen Aadolfin revittyyn rintaan. Maria katseli kolkosti hymyillen, kuinka Aadolf epätoivossaan jätti hänet... Ja kun hän oli lähtenyt, itki Maria hänen kärsimyksiään, kirosi omaa julmuuttansa ja tahtoi rientää hänen jälkeensä, suudellakseen rauhaa hänen sydämeensä. Senkalttainen leikki voi heikoissa miehissä paisuttaa rakkauden jonkinlaiseksi hulluudeksi (se on: oman itsensä kiihottamista luonnottomaan tilaan), mutta mitä Aadolfiin tulee, niin oli mitta pian kukkurallaan, eikä hän kauemmin tahtonut kärsiä moista kohtelua. Hän hylkäsi ensimäisen rakkautensa; se oli saari, jonka suojassa hän elämänmerellä luoviessaan oli etsinyt, vaan ei löytänyt lepoa ... hän nosti taas purjeet ja odotti ikävöiden mahtavaa myrskyä, unhottaakseen olemassaolonsa taistelussa elämänsä katkeruuden. Sanalla sanoen: hän koetti unhottaa oman itsensä, yksityisen ihmisensä, voidaksensa ratkaista ihmisyyden arvoituksia; hän kiintyi kirjoihinsa, syventyi lempiopintoihinsa ja sai, pikemmin kuin luulikaan, menneisyyden unhotetuksi. Hän voi tyynesti silmähtää takasinpäin siihen, jota hän arveli tunteittensa ensi hairahdukseksi eikä Maria ollut hänelle muuta, kuin mitä oli ollut, ennenkuin hän rakastui häneen: armas sukulainen eikä muuta. Mutta Maria ei voinut unhottaa. Hän huomasi heti Aadolfissa tapahtuneen muutoksen, vaan ei tiennyt, oliko hänen tyyneytensä todellinen tahi teeskennelty. Hän toivoi, että se olisi ollut teeskennelty, yhtä varmasti kuin hän toivoi elämänsä onnea; mutta hän ei silti voinut torjua mielestään epäilystä, joka ei antanut hänelle päivän iloa, ei yön rauhaa. Semmoisena me hänet nyt tapaamme. Aadolf oli kerran kohdannut hänet kahdenkesken ja nähnyt hänet vesissä silmin; hän huomasi sen ja meni sittenkin ohi sanaakaan sanomatta. Siitä hetkestä pitäen sai Maria uutta voimaa ylpeydestään: hän hillitsi tunteensa, joka kyllä sai riuduttaa sydäntä, vaan ei näkyä pinnalta. Joskus vain tunsi hän kärsimisensä voiman horjuvan, ja hänen kiihkonsa murtautui esiin, ikäänkuin maanalainen tuli. Niin oli hän silmänräpäykseksi ilmaissut itsensä keskellä iloista touhinaa, josta he vast'ikään olivat poistuneet, ja tuo heikkous se juuri on, joka kulkusten kilistessä pitää hänen ajatuksiaan vireillä, ja josta hän nöyrrytettynä itseään soimaa. Hän on niin kiintynyt näihin ajatuksiin, että yö turhaan levittelee hänen eteensä tähditettyä kudintaan ... hänen katseensa, joka ei voi kääntyä taivasta kohden, on vaipunut hänen oman sielunsa kolkkoon syvyyteen. Nuoret olivat kumpikin tähän saakka vaienneet, vaipuneina kun olivat kumpikin omiin mietelmiinsä. Niistä täytyi Aadolfin, ajomiehenä toimiessaan, luopua. He olivat nyt tulleet järven rantaan, jonka vastaisella puolella Signildsborg oli. Aadolf kysyi, tahtoiko Maria ajettavaksi pitempää tietä järven ympäri, vaiko suorempaa tietä järven poikki. Maria valitsi jälkimäisen. Vasta nyt huomasi Aadolf taivaanrannan käyneen sennäköiseksi, että se tiesi ilman äkisti muuttuvan. Hän toivoi siksi päästävän järven toiselle puolelle. Mutta nopeaan yltyvä tuuli, jota ennusti kaukainen kohina, aivankuin Itämeren aallot yhtäkkiä olisivat nousseet hurjaan temmellykseen, nosti pilven taivaanrannan periltä hirmuista vauhtia: se sammutti tähden toisensa jälkeen ja levitti jättiläiskäsivartensa käsittääksensä koko taivaslaen. -- Tulee myrsky, sanoi Maria ja siirtyi peloissaan lähemmä Aadolfia. -- Käännytään takasin ja mennään toista tietä! Minä pelkään nyt järveä. -- Älä pelkää, sanoi Aadolf ja hoputti hevosta. -- Nyt on jo hyvän matkaa kulettu, ja kun pääsemme tuon niemekkeen sivu, näkyvät jo tulet Signildsborgin ikkunoista. Annahan kun käärin turkin ympärillesi! Tuuli on purevan kylmä. Aadolf antoi hevosen juosta höllin ohjaksin, ja se viilettelikin minkä jaksoi yhä edelleen. Varjot kävivät yhä synkemmiksi, myrskyn hurja riehuna yhä läheni, ja kun viimeinenkin tähti katosi pilviin, peitti musta yö koko seudun. Maria tarttui kauhistuneena ohjaksiin hillitäkseen hevosen kulkua; tuntematon vaara saattoi väijyä heidän tiellään. Hevonen karkasi syrjään ja jatkoi hurjaa menoaan toisaalle, kunnes Aadolf sai sen asettumaan. Mutta nyt oli jouduttu pois tieltä ja niemekettä, josta Aadolf oli puhunut ja jonka mukaan hän ohjasi suuntansa, ei olisi terävinkään silmä erottanut. Tätä yöllisen kohtauksen kamaluutta lisäsi vielä ikäänkuin maan sisuksista vyöryvä jyminä, joka läheni ehtimiseen, kunnes matkustajat kuulivat sen reen alta, jossa jää tärisi ikäänkuin haletakseen ja avatakseen heille haudan aaltoihin. Jyminä syntyi jäänhalkeamista, jommoisia kovalla pakkasella useasti muodostuu, ja ulottuvat ne peninkulmamäärin rannasta toiseen. Hädästä mykistyneenä kiersi Maria kätensä Aadolfin kaulaan. Turhaan koki Aadolf saada Mariaa rauhoittumaan. Hän sanoi valojen pian alkavan näkyä Signildsborgin ikkunoista, ja että ne ovat heille sama kuin valotorni purjehtijoille merellä. Mutta Maria kuunteli vaan myrskyn hurjia, tärisyttäviä säveleitä, jotka täyttivät avaruuden, joihin hätäytyneiden petoeläinten ulvina ja yölintujen kirkuna haihtui vienoina huokauksina, joita päästeli elävä luonto elementtien taistelua kammoten. Töyttäys, joka oli vähältä paiskata hevosen ja reen kumoon, ilmaisi, että matkustajat olivat myrskyn alueella. Vielä muutamia tuokioita, ja pilvet, jotka olivat kokoontuneet taivaalle, alkoivat taajoina lumihöytäleinä tupruta maan päälle. Muudan niitä pyryilmoja, jotka hirmuisuudessa ovat miltei Saharan myrskyjen kaltaiset, kun hieta-aavikon tulikuumat aallot vyöryvät karavaanien jälkeen, saavuttavat ja tukehuttavat ne, oli syntynyt. Adolf ja Maria olivat ikäänkuin muuratut hautaan, jonka seinämät siirtyivät eteenpäin samaa vauhtia kuin hevonen, jonka vauhtia Aadolf, neitosen käsivarsien haitatessa, ei enää kyennyt hillitsemään. Näin kiidettiin hyvän aikaa eteenpäin. Mutta pian alkoi hevonen kulkea hiljemmin, mitä korkeampia ja vaikeapääsyisempiä nietoksia karttui sen tielle. Tuon tuostain uudistuvat täräykset saivat Aadolfin vakuutetuksi siitä, etteivät he enää olleet järvenjäällä. Minnekä mentiin, etelään, pohjoseen, vaiko muuhun ilmansuuntaan, sitä hän ei tiennyt. Viimein reki, edellisiä ankaramman täräyksen saatuaan, paiskautui kokonaan kumoon, ja hevonen pysähtyi painutuksissa päin, vaahtoisena, vapisevana, uupuneena, alistuen kohtalonsa alle nöyrästi. Kun Adolf nousi ylös ja nosti kaatumisesta ja pelästyksestä typertyneen Marian, tunsi hän vasenta käsivarttansa kovasti koskevan; vaan ajatellessaan omaa ja serkkunsa tilaa unohti hän sen. Lumihöytäleitä tupruili taajempaan, nietokset paltoutuivat ympäri sen paikan, mihin he pysähtyivät. Myrsky kieritti ne kokoon töyrämiksi, jotka ikäänkuin aaltoina vyöryivät edelleen, mutta niitä seurasi toiset, yhä suurenevat nietokset. Aadolf oivalsi koko sen vaaran, mikä heidän päällänsä pyöri. Hän ei tiennyt missä hän oli, ja pimeys, aivankuin olisi hänen silmiensä valo sammunut, vallitsi yltympärillä. Hän tunsi kinosten ehtimiseen korkenevan, haudan heidän allansa syvenevän. Maria toipui nyt tajuntaan. -- Taivaan Herra, me olemme hukassa! huusi hän. -- Ei vielä, vastasi Aadolf, asettaen kaatuneen re'en anturoilleen ja nosti Marian rekeen. Mutta turha oli yrittää saada hevonen liikkeelle. Aadolf lausui: -- Pidä kädestäni kiinni, Maria! Me murtaumme kinosten läpi. Kenties tapaamme läheltä ihmisasunnon, johon voimme pelastua. -- Onko se ainoa toivomme? -- On ... mutta minä tunnen jaksavani taistella pelastuaksemme. Tule! -- Minä en voi... Kuoleman ajatus jäykistää minua... Ja mikä kamala kuolema! Mitähän olen tehnyt, koska Jumala on niin julma? Kuolla niin nuorena! Ei, ei! Aadolf tarttui neitoa vyötäisiin ja nosti hänet re'estä. Epätoivo antoi Marialle hetkeksi voimia, ja hän kahlasi edelleen Aadolfin rinnalla. Mutta joka askel vaati ponnistuksia, vinha tuuli tunki vaatteiden läpi ja sekotti jäätäviä hiukkasiaan nuorten vereen. Maria nojasi yhä raskaammin Aadolfin käsivarteen ja typertyi viimein kinoksiin. Ravakka, karaistunut nuorukainen alkoi myös tuntea tuiman pakkasen vaikutuksia. Elinlämpö väheni, jäsenet kadottivat joustavuutensa, ja yrittäessään ottaa Marian syliinsä, tunsi hän etteivät voimansa siihen riittäneetkään. Nyt vasta alkoi epätoivo saada valtaa hänessä. Hän ei voinut jättää Mariaa yksin ja lähteä kinosten läpi puurtamaan, toivossa saada hankituksi apua hyljätylle; hänestä näytti pelkurimaiselta tekosyyltä jättää heikompi vertaisensa varmaan perikatoon. Hän kumartui tytön puoleen, pyysi ja kehotti häntä, kuvitteli pelastumisen mahdollisuutta, saattaakseen häntä ponnistamaan viimeisiä voimiaan. Mutta muutos oli Mariassa tapahtunut. Paleltuvien kuoleman enne, suloinen horros painoi hänen silmäluomiaan, hiipi kautta hänen suoniensa. Kaikki pelko oli kadonnut ... kuolema tuli ikäänkuin puoleksi tiedottomana nautinnon tunteena, niinkuin uni lähestyy väsynyttä lasta. Mutta Aadolfin ääni herätti horroksista hänen järkensä. Tämä ääni oli hänelle niin rakas, että se tunki hänen sydämeensä ja elvytti sen väsäytyneen tykytyksen. Maria aukasi silmänsä, kuunteli häntä hymyhuulin, vaikka Aadolf pimeän vuoksi ei sitä huomannut, ja lausui raukealla äänellä: -- Minä en voi, Aadolf. Minun on tässä niin hyvä olla ... anna minun jäädä! Minua haluttaa nukkua. -- Tuo uni on kuoleman enne. Sinun täytyy ravistaa se päältäsi! Ajattele isääsi, Maria, ajattele kaikkia, joita rakastat! Heidän tähtensä... -- Joita minä rakastan! virkahti Maria äkkiä ilostuneena. -- Adolf, jos minua äsken painanut horros on kuoleman enne, niin tahdon elämäni lopulla, ennenkun astun yli iankaikkisuuden rajan, ilmaista sinulle sydämeni salaisuuden. Minä en rakasta ketään, en ketään, niin paljon kuin sinua. Kuolema ei minua pelota, kun sinä minua seuraat. Sano ainoastaan, että välinpitämättömyytesi on ollut teeskennelty, että rakastat minua, ja anna minun uinahtaa sinun vierellesi! -- Jos olet päättänyt kuolla tähän, sanoi Aadolf, -- niin käännä ajatuksesi maallisista asioista Luojaasi! Mutta minä vielä kerran rukoilemalla rukoilen sinua... -- Mene! lausui Maria, ja työnsi luotansa käden, joka uudestaan ojentui häntä nostamaan. -- Sinä et rakasta minua. Pelasta itsesi, jos voit! Minä tahdon kuolla yksin. Mutta Aadolf kokosi henkensä edestä taistelevan toivottomuudella viimeiset voimansa, ja astui tyttö sylissään muutamia askelia kinosten läpi, joissa auhtolumi ulottui hänelle vyötäisiin saakka. Hänen ajatuksensa olivat sekasin, tajuntansa häimertymäisillään. Silloin sattui hänen tiellensä jotain, joka tuntui kovemmalta kuin lumi, ja vaisu valo loisti hänen silmiinsä. Hän hapuroi kädellä eteensä ja kosketti ikkunaan! Niin lähellä saattaa pahassa pyryilmassa apu ja pelastus olla, ilman että niiden läheisyyttä aavistaakaan. Kova kolkutus ikkunan kamanalle pani mökin asujamet arvaamaan, että tavatonta oli tapahtunut. Aadolf kuuli oven aukenevan, mutta kepertyi samassa hetkessä tunnotonna lumeen. VI. Elli. Herätessään huomasi Aadolf makaavansa huolellisesti peitettynä sängyssä vähäisessä kammarissa, jonka ikkunareiästä aurinko pilkistä sisään kirkkaalta talvitaivaalta. Hän tunsi olevansa raukea, vaan ei pahoinvoipa. Sängyn ääressä seisoi nainen, joka piteli käsissään hänen kättänsä ja silmäili häntä lempeästi. -- Oli kuin olisi Aadolf nähnyt tuota naista ennen, vaan ei muistanut kuka hän oli. -- Missä minä olen? oli hänen ensi kysymyksensä. -- Mäntysuon Inkerin luona, kuului vastaus, ja nainen ojensi hänelle maljan, kehottaen häntä siitä juomaan. Juoma oli erittäin sulomakuista ja vaikutti virkistävästi nuorukaiseen. Aadolfin toinen kysymys koski hänen seikkailutoveriaan. -- Hän on tässä viereisessä huoneessa ja nukkuu rauhallisesti, sanoi Inkeri. -- Ettekö te, nuori herra, ole laamannin poika Signildsborgista? Muotonne näyttää minusta tutulta. -- Niin olen, Inkeri hyvä... Mutta kuinka minä olen tänne joutunut? kysyi Aadolf, koettaen pitää ajatuksiaan koossa. -- Minä heräsin yöllä siitä, että ikkunatani jyristettiin, ja kun menin ulos, tapasin teidät molemmat tainnuksissa mökkini ovella. Kiittäkää Jumalaa, että pelastuitte kamalasta rajuilmasta, joka viime yönä raivosi! Aadolf muisti nyt yöllisen retkensä yksityiskohdat ja kiitti pelastajaansa sydämellisin sanoin. Mutta tämä kehotti häntä vielä nukkumaan ja loikomaan niin hiljaa kuin mahdollista, sillä, sanoi hän, vasen käsivartenne on, niinkuin näin, jonkunverran loukkautunut, mutta minä hieroin sitä tehoisalla voiteella ja hoidan sitä vielä, kun tulen takasin; minä käyn nyt Signildsborgissa ja ilmoitan sukulaisillenne, ettei heidän tarvitse olla huolissaan poissaolonne vuoksi. Inkeri nyykähytti päätään ja lähti. Aadolf vaipui uudestaan virkistävään uneen; puolisen tunnin kuluttua herätti hänet viereisestä huoneesta kuuluva vilkas puhelu. Hän tunsi serkkunsa äänen ja kuuli mielihyvikseen hänen iloisesta naurustaan, että hän oli yöllisistä seikkailuista suoriunut ilman pahempia seurauksia. Kun Aadolf turvonneen ja jäykistyneen kätensä vuoksi hankalanlaisesti oli saanut pukeuneeksi, koputti hän ovelle ja kysyi, saisiko hän astua sisään. -- Tule! kuului Marian ääni. Aadolf seisoi nyt samassa huoneessa, josta oli puhe, kun herra Kustaa Drake kävi mökin emäntää tapaamassa. Toisella puolen pöytää, pienen lyijypuitteisen ikkunan kohdalla istui neiti Skytte, tosin vähän kalpeana, mutta muutoin ilmeni koko hänen olennossaan tavatonta Iloisuutta. Hän silmähti Aadolfin astuessa sisään tutkivasti hänen kasvoihinsa ja jatkoi sitten pilapuhettansa seuralaisensa, nuoren tytön kanssa, joka istui pöydän ääressä häntä vastapäätä, nojaten kyynäspäillään pöytään, kiharainen pää molempien käsiensä varassa. Elli, sillä hän se oli, käännähtihe kuullessaan oven aukiavan ja nyökäytti ujostelematta tulijalle päätään; hän oli yöllä auttanut äitiänsä kantamaan tajuttomiksi kohmettuneet tupaan, ottanut osaa sen juoman valmistamiseen, jolla heidän elinvoimiaan vahvistettiin, eikä ollenkaan arastellut ihmisiä, jotka avuttomina ollessaan olivat hänen äidistään ja hänestä itsestään niin suuresti riippuvaisia olleet. -- Tämä Elli on oikea metsäläinen, sanoi neiti Skytte nauraen, -- mutta me olemme jo koko hyvät tuttavat toistemme kanssa. Uskotko, Aadolf, hän on suonut minulle sen kunnian, että kutsuu minun joskus tulla häntä tervehtimään? Ja arvaa mitä hauskuutta hän tarjoo? Hän tahtoo näyttää minulle kankaitaan ja kehruitaan, ja tahtoo viedä minut metsään eräälle joelle, heittelemään tikkuja ja katselemaan niiden uiskentelua virran mukana... -- Niin no, eikö se ole hupaista? kysyi Elli. -- En epäile, Elli, etteikö se sinua suuresti huvita, sanoi Aadolf; -- lasna oli minulla sama mieliteko kuin sinulla: kuljeskelin mielelläni metsässä ja mieluisia minulle olivat sen hämyhelmassa solisevat joet... -- Kysy Aadolf herralta, eikö hän tahdo tulla seuraasi? lausui Maria. -- Tulkaa molemmat! -- Lapsiparka, sanoi neiti Skytte, -- sinä näytät minusta erämaassa kasvaneelta metsäkukalta. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta? Elli iski hämmästyen silmänsä Mariaan. -- Ja etkö sinä, virkkoi hän vastimeksi, -- ole koskaan nähnyt Jumalaa? -- Hän ei ole täydessä tolkussaan, ajatteli neiti Skytte ja pudisti sääliväisenä päätään. -- Etkö näe häntä, kun äitisi sammuttaa kynttilän kammarissasi, ja luet rukouksesi juuri ennen kun nukahdat? -- Jumala on näkymätön henki, selitti neiti Skytte; -- sen sinun tulisi tietää. Mutta ellet sinä, kuten enin osa rahvaan lapsia, ole oppinut lukemaan, niin pitäisi äitisi... -- Lukemaan! toisti Elli -- ja aukasi sukkelasti pöytälaatikon, josta otti esiin muutamia harmaita, kuluneita kirjanlehtiä; päällimäisessä oli tuhruisilla painokirjaimilla luettavana: "_Kreivi Raymundin ja prinsessa Melusinan surullinen tarina_". Hän alkoi selvällä, sulosointuisella äänellä lukea erästä kohtaa tuosta vanhasta sadusta. -- Mutta nyt, sanoi hän, -- tahdon nähdä, voitteko te lukea tätä. Ja sen sanottuaan riensi hän pois ja toi jostain tuvan loukosta sauvan, joka oli piirretty täyteen moninaisia viivoja ja kuvioita. Neiti Skytte työnsi taikauskoisella pelolla tuon kummallisen sauvan luotaan; hän muisti kenenkä tuvassa hän oli ja ne huhut, joita Inkeristä kansan keskuudessa kerrottiin. Nuori vapaaherra sitävastoin silmäili uteliaasti sauvaa, vaan oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän sauvaan piirrettyjen kuvioiden merkitystä tajunnut. Elli oli tuonut nähtäväksi riimusauvan ja rupesi nyt sen vertauskuvia tulkitsemaan. _Kumoon kaadettu vene_ merkitsi meren jäätymistä, _linnut_ muuttolintujen lähtöä, _ratas_ vuoden lyhyintä päivää j.n.e. Harvat ne merkit, joita ei hän kyennyt selittämään. Niitä näitä puhellessa kului aika sukkelaan, etenkin Aadolfin mielestä. Mutta samassa kilahtivat kulkuset talon edustalla, ovi avattiin ja Inkeri astui sisään eräs laamanni Juhanan uskottu palvelija muassaan. Viimemainittu oli tullut noutamaan neiti Skytteä kotia Signildsborgiin. Nuori neiti Skytte kiitti Inkeriä sangen alentuvasti talossa nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, nyykähytti ystävällisesti Ellille päätään, antoi Aadolfin auttaa turkkia päälleen ja istuutui rekeen. -- Aadolf, kuiskasi hän, teeskennelty hymy huulillaan, juuri kun palvelija heilahutti ruoskaa hevosia liikkeelle saattaakseen, -- älä antau lumottavaksi! Ja ennen kaikkea, unhota mitä sanoin sinulle yöllä lumimyrskyn aikana! Ne olivat sanoja, joilla ei tarkotettu mitään. -- En tiedä, mitä sanoja sinä tarkotat. -- Sitä parempi, vastasi Maria ja painoi käden turkin alla lujasti sydäntänsä vasten. VII. Kuulustelu. Aadolf jäi mökkiin loukkaantuneen kätensä vuoksi, jonka Inkeri heti takasin tultuaan uudestaan tarkasti. Hän otti kaapistansa pullon, kääri ylös Aadolfin paidan hihan, mutta pani, ennenkun ryhtyi hieromaan, kätensä ristiin ja kuiskasi hartaan näköisenä moniaita sanoja niin hiljaa, ettei nuorukainen kuullut, rukoiliko hän vai lukiko hän loihtuja. Inkeri varustautui juuri panemaan liinakäärettä käsivarteen, kun Elli, joka puuhan kestäessä oli katsellut ikkunasta maantielle äkkiä huudahti: -- Äiti, tuolla tulee kaksi vierasta miestä. -- Joutaa tulla, sanoi Inkeri ja jatkoi käärimistään. -- Toinen niistä on pappi, sanoi Elli kalveten; -- ja hän näyttää niin ankaralta ja tuimalta. -- Hupsu! Mitä sinä pappia pelkäät enemmän kuin muita? No, nuori herra, antakaa kun nyt hellävaraan autan takin päällenne, ja minä toivon, että käsivartenne huomen aamulla on oleva terve. Elli oli totta tiennyt. Kaksi miestä oli käynyt veräjästä sisään ja he näkyivät nyt, lumessa kahlaten, lähestyvän Inkerin mökkiä. Toinen oli kirkkoherra, maisteri Svenonius täydessä virkapuvussa, raamattu kainalossa. Toinen, joka uskollisesti harppaili Hänen Arvoisuutensa jäljissä, oli nimismies Askelin. Hänkin oli puettu virkatamineihinsa. -- Veli hyvä käy liian sukkelaan, sanoi paksu ja raskaissa polussaappaissaan tömistelevä nimismies puhkien. -- Kyllä me tuohon luolaan ehdimme ajoissa niinkin. Suo anteeksi, veliseni, pyydän, pysähdy hetkeksi, että saan vetää henkeäni. Puh! Älä pane pahaksesi, jos vielä kerran kysyn ... veliseni, minä en pelkää paholaista, sen tiedät ... mutta oletko sinä hengen aseilla vahvasti varustettu? -- Helvetin porttien ei pidä meitä voittaman, sanoi Svenonius. -- Älä pelkää, veli Jöns! -- Pelkää? Kuka on puhunut pelkäämisestä? Luuleeko veli, että minä pelkään? Kehotan vaan varovaisuuteen, mikä on kaikkien hyveiden äiti. Nimismies puhki vielä kotvasen aikaa, ikäänkuin uuvuksiin ajettu hevonen, ja jatkoi sitten matkaa etujoukon ryhdissä ilmenevän varmuuden rohkasemana. Hän ei kuitenkaan katsonut ihan tarpeettomaksi lukea itsekseen eräänlaista lapsena oppimaansa loihtua, joka nyt otolliseen aikaan juolahti hänen mieleensä: "Jöns on nimi mulla, Häpeäksi ei voi se tulla; Siksi olen ristitty, Elon kirjaan merkitty. Pimeyden ruhtinas, Häijy henki, poistu vain! Luovuinhan sun vallastas Kasteen liittoon tultuain". Noita sanoja mutisten astui nimismies papin kintereissä Inkerin tupaan. -- Jumalan rauha! sanoi Svenonius, luoden karsaan silmäyksen Inkeriin. -- Minä tulen sinun tykösi, vaimo, Herran nimessä ja pyhän virkani puolesta. Tuvassa olijoihin vaikutti tämä juhlallinen, saarnaäänellä lausuttu tervehdys ilkeän hämmästyttävästi. Elli hiipi vavisten Aadolfin viereen. Aadolf, ollen aikeessa poistua, katseli kummastuneena pappiin ja tämän selän takana tirkistävään nimismieheen, jonka lihavassa naamassa pelko ja työläästi ponnisteltu virkamiehen arvokkuus kuvautuivat sekaantuneina naurettavalla tavalla toisiinsa. Aadolf päätti viipyä, jos puheeksi tuleva asia sallisi hänen olla läsnä, ja hän otti Elliä kädestä rauhottaakseen häntä. -- Outo mahtaa asia olla, sanoi Inkeri. -- Istukaa hyvät herrat ja levähtäkää! Ja ellette pane pahaksenne vähäistä virvotusta matkalta tultuanne, niin tarjoisin teille maistaa oluttani... -- Älkää vaivatko itseänne sillä, lausui Svenonius. -- Emme me nauti mitään teidän majassanne. -- Taivas meitä varjelkoon! jupisi nimismies ja teki liikkeen, kuin jos hän olisi työntänyt myrkkypikarin luotaan. -- Mutta mikä siihen on syynä, että nuori Signildsborgin herrakin on täällä? kysyi Svenonius silmähtäen epäluuloisesti Aadolfiin. Aadolf kertoi lyhykäisesti yöllisistä seikkailuistaan sekä siitä huolenpidosta, jota hän sekä hänen seuratoverinsa Inkerin luona olivat nauttineet. Mutta Svenonius rypisti kulmakarvojaan, mutisi jotakin "nostetusta" rajuilmasta ja korotti sitten taas äänensä: -- Olen tullut tämän lain palvelijan saapuvilla ollessa kuulustelemaan sinua, Inkeri, sielusi tilan ja maallisen vaelluksesi puolesta, josta paljo pahaa kerrotaan. Sinäkin olet laumani lampaita, ja paimenen velvollisuus on etsiä ruton saastuttamat ja erottaa ne muista, ettei koko lauma joutuisi hukkaan. Vastaa siis ihan ensiksi: miksen kaukaan aikaan ole nähnyt sinua templissä, jossa sanaa saarnataan minun suuni kautta? -- Niin suora kysymys vaatii suoraa vastausta, lausui Inkeri. -- Minä ja lapseni pidämme rukousta täällä kotona lukemalla Jumalan omaa, puhdasta ja selkeätä sanaa. Mutta teidän saarnojanne minä en käsitä: puhutte paavilaisista, kalvinilaisista ja synkretisteistä ja kutsutte alas Jumalan kirouksen heidän päittensä päälle. Maailmassa on vihaa ja riitaa tarpeeksi tarvitsematta levittää sitä saarnastuolista. Svenoniuksen mustakulmaiset kasvot mustenivat yhä enemmin, ja hänen silmänsä hehkuivat tuuheain kulmakarvojen alla. -- Kirjoita, sanoi hän nimismiehelle, joka taskustaan oli ottanut esiin arkin paperia, mustetolpon ja kynän ja pannut ne pöydälle papin raamatun viereen, jonka hän varmana turvana noituutta vastaan oli siirtänyt niin lähelle itseänsä kuin mahdollista; -- kirjoita, että tämä nainen peittelemättä tunnusti olevansa käymättä kirkossa sentähden, kun siellä saarnataan puhdasta evankeelista oppia ja tuomitaan paavillisia, kalvinistisia ja synkretistisiä harhaluuloja. -- Niinkuin käskette, sanoi nimismies ja tonkasi kynällä paperia, mutta väännettyään yhden kirjaimen ja tehtyään ison tahran, pani hän kynän pois. -- Veliseni, sanoi hän, pohtien synkretisti-sanan mutkallista tavausta, -- minä kävin niin hämmästyksiini tuon jumalattoman vastauksen tähden, että käteni ei taivu kirjoitukseen. -- Käsitän kyllä, sanoi Svenonius; -- saatana voi turruttaa käsiä, se on tunnettu seikka, ja hän tahtoo tässä auttaa palvelijataan. -- Antakaa minun tehdä pöytäkirja, sanoi nuori vapaaherra; -- minunkin toinen käteni on turruksissa... -- Onko! huudahtivat Svenonius ja nimismies yhtä suuta, ja sanomaton kauhistus kuvastui nimismiehen kasvoilla. -- Mutta syy siihen on, jatkoi Aadolf, -- kun viime yönä tuiskussa kaaduttiin ja minä lankesin ja kosketin käteni. Inkerin huolenpidolla se kyllä sentään, toivon mä, pian paranee. Oikeaa kättäni voin sen sijaan sujuvasti käyttää, ja jos sallitte... -- Kirjoittakaa sitte niinkuin sanoin, armollinen herra, lausui Svenonius, ja Aadolf kävi nimismiehen paikalle. Elli oli sill'aikaa empivästi käynyt papin luo. Hän katsoi arasti ja rukoilevasti pappia silmiin ja lausui: -- Älä puhu niin kovia sanoja äidilleni, herra kulta. Sinä pelästytät meitä. -- "Sinä!" karjasi Svenonius ja työnsi tytön takasin. -- Onko pakanallinen äitisi opettanut sinua myös ulkonaisessa käytöksessä osottamaan halveksimista Herran palvelijata kohtaan?... Mutta, jatkoi hän sitten leppeämmin, nähtyään rukoilevan ilmeen Ellin kasvoilla, -- minä tuomitsen sinua kenties liian ankarasti. Suo anteeksi kiivauteni, lapseni! Sieluni on kuohuksissa... Mutta rukouksesi ovat sittenkin turhat, sillä velvollisuuteni käskee minua kohtelemaan ankaruudella. -- Mene ulos, Elli, sanoi Inkeri ja silitteli tyttärensä päätä, -- ole vähän aikaa naapurissa ja tule sitten takasin! Tätä keskustelua ei toivoakseni kauan kestäne. -- Minä en tahdo jättää sinua. Anna minun jäädä tänne. -- Tottele minua nyt, niinkuin olet aina ennenkin totellut, lapseni! Luullakseni meidän ei tarvitse mitään peljätä. Elli oli kahdenvaiheella. Hän katsahti vielä kerran rukoilevasti pappiin, mutta käänsi silmänsä tämän ynseistä kasvoista nuoren Skytten puoleen, joka nyt oli tauonnut kirjoittamasta. -- Tottele äitiäsi! Minä olen hänen luonansa niinkauan, kun sinä palaat, sanoi Aadolf rohkasevasti hymyillen, ja tämä hymyily tunkihe ikäänkuin valonsäde Ellin sydämeen. -- Sinä olet hyvä ... sinä puolustat äitiä, niin ajatteli Elli, ja tuon toivon näki Aadolf kuvastuvan hänen otsallaan ja siinä lämpimässä katseessa, jonka Elli verkkaan ulos mennessään häneen loi. -- Olen nyt kirjoittanut, sanoi Aadolf Svenoniukselle. -- Haluatteko kuulla? -- No lukekaa sitte! Aadolf luki: "Herra pastori Svenoniuksen kysyttyä, miksei Mäntysuon Inkeri käy jumalanpalvelusta kuulemassa kirkossa, vastasi Inkeri likimmittäin näin, että hän ja hänen tyttärensä pitävät rukousta kotona, lukemalla Jumalan puhdasta ja selkeätä sanaa, jota hän ymmärtää, mutta käsittämättömiä sensijaan hänelle ovat herra pastorin saarnat, koska ne, sensijaan että julistaisivat Kristuksen lempeätä oppia, joka tarjoo rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää tahtoa, käsittelevät yhteiselle kansalle vieraita jumaluusopillisia riitoja, tähdäten pääasiallisesti vaan kirousta paavilaisille, kalvinilaisille ja synkretisteille. Ja sanoi mainittu Inkeri lisäksi yksinkertaisen ajatuksensa olevan, että maan päällä on tarpeeksi vihaa ja riitaa, tarvitsematta kuulla sitä saarnastuolista". -- Mitä se on? huudahti Svenonius. -- Te ette kirjoita sen jälkeen kuin minä sanelen. -- Minä kirjoitan sen jälkeen, kuin olen itse kuullut hänen puhuvan. -- Armollinen herra, te panette sanoja hänen suuhunsa, joita hän ei ikänä ole lausunut... -- Kyllä sanojeni ajatus oli tuo, virkahti Inkeri. -- Vaiti, nainen!... Ja te, armollinen herra, olette minua arvottomalla tavalla loukannut ja olette väärentänyt pöytäkirjan, tietäkää se... -- Herra pastori, lausui Aadolf Skytte, -- punnitkaa tarkemmin sanojanne, tahi niin totta kuin Jumala elää, saatte vastata ritarismiehen kunniata loukkaavasta syytöksestä. -- Oi, hyvä Jumala, jupisi Svenonius, -- jopa näen kuinka pitkälle Signildsborgin jumalisen isännän poika jo on tullut. Että omenan pitää pudota niin kauas puusta! Se on seurauksena, kun luetaan jumalattomia kirjoja, jotka kerran kirjaseppinensä pitää poltettaman iankaikkisessa tulessa ... sen on tuo kirottu Cartesius matkaansaattanut, joka jo on tuomittu ja nyt oleskelee äärimäisessä pimeydessä, johon hänen oppilaansakin vielä kootaan... -- Minä huomaan, että olette penkonut minun kirjojani, lausui Aadolf. -- Jatkakaa kuulustelua, jos haluatte! Minä kirjoitan edelleen... -- Sen on, jatkoi Svenonius, -- vaikuttanut noiduttu ilma tässä huoneessa, joka helposti saastuttaa jumalattomien opinnoiden kautta Herrasta pois kääntyneen ja pahuuteen taipuneen mielen. Filosoofit, tietäjät ja noita-akat saavat alkunsa kaikki samasta helvetin kattilasta. Kirjoittakaa te, armollinen herra, vaan oman ymmärryksenne mukaan! Minulla on tarkka muisti ja tällä saapuvilla olevalla oikeudenpalvelijalla niinikään. Näihin muistiimme me kirjoitamme. -- Niin aina, niin aina, vapaaherran suosiollisella luvalla, lausui nimismies hajamielin. -- Toiseksi kysyn sinulta, Mäntysuon Inkeri, tunnustatko olevasi perehtynyt moninaisiin salaisiin temppuihin, joten voit parantaa ihmisiä ja elukoita tenhovoiteilla ja loitsuluvuilla? jatkoi Svenonius. -- Siihen vastaan, että on minulla jonkinlainen taito parantaa ihmisiä, ei tenhovoiteilla ja loihtuluvuilla, vaan sellaisista ruohoista valmistetuilla voiteilla ja muilla lääkkeillä, joita Kaitselmus sitä tarkotusta varten antaa kasvaa maillemme. Loihtuja minä en osaa, ja luulisin niistä olevan enemmän haittaa kuin tosihyötyä. Mutta ennenkun lähimäisiini uskallan käyttää niitä keinoja, joiden hyödyllisyydestä tahi vahingollisuudesta eritapauksissa minä, taitamaton ihminen, vaan ulkonaisista merkeistä voin päättää, on tapani hiljaisuudessa rukoilla Jumalaa, sillä siitä luulen tietoni taudeista selvenevän ja että mieleni, joka usein karustaa vastaan, suuremmalla säyseydellä mukautuu vaivain ja tuskain näkyjä kestämään. -- Sinä sovitat sanasi niin hyvin, aivankuin jokin henki kuiskaisi ne korvaasi. Kirjoita, nimismies veliseni ... minä tarkotan: kirjoita muistiisi ... että Mäntysuon Inkeri toisen kysymykseni johdosta tunnusti väärin käyttävänsä Jumalan pyhää nimeä siten, että hän sen kautta ajaa pois tautia ihmisistä ja elukoista. -- Ihmisistä ja elukoista, toisti nimismies. -- Herra pastori, puuttui nyt Aadolf puheeseen, -- älkää panko pahaksenne, jos teen teille seuraavan ehdotuksen: lykätkää tämä kuulustelu siksi, kunnes mielenne on ehtinyt tyyntyä ja tajunne selvetä. Muuten voitte tahtomattannekin aiheuttaa syytöksen, joka mahdollisesti veisi viattomalta ihmiseltä hengen. -- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- minä koetan nöyrästi kärsiä yhä enemmän pilkkaa sen nuorukaisen puolelta, jonka ensimäinen ohjaaja uskonopissa minä olen ollut. -- Hylkäätte niin muodoin ehdotukseni? Selvittäkää siinä tapauksessa entiselle oppilaallenne eräs kohta, jota hän ei tiedä ja haluaa tietääksensä. Kuinka rohkenette te kirkossa rukoilla sairasten puolesta. Jos Inkeri väärinkäyttää Jumalan nimeä sillä, että hän auttajana saapuu tautivuoteen ääreen ja rukoilee valoa ja voimaa itselleen ja terveyttä tahi lievitystä kärsivälle; niin tottapa te paljoa suuremmassa määrässä teette itsenne syylliseksi saman nimen väärinkäyttämiseen, kun te kukaties usein vilpitöntä sääliäkään sydämessänne tuntematta luette esirukouksenne säädetystä kirkkokäsikirjasta ettekä sitte enää pane rikkaa ristiin ihmisenä auttaaksenne kärsivää? -- Oi sitä rikkiviisautta! Se käy yli kaikkien rajojen! Jatkakaa, nuori Bileam, alkamaanne suuntaa, niin olette pian kuuleva aasienkin korottavan äänensä teitä vastaan. -- Oi, oi! Niin, itse aasienkin! toisti nimismies ja nyökäytti hajamielisesti päätään ystävälleen pastorille. -- Ette siis tahdo selittää minulle tuota kohtaa? -- Minä en aio pistää jalkaani ansoihin, joita te tielleni viritätte... Mutta minä jatkan kuulusteluani ja teen kolmannen kysymyksen. Inkeri, tahdotteko tunnustaa, että olette oppinut synnillisen lääkintätaitonne perkeleeltä? -- Herra pastori, sanoi Inkeri, -- kärsivällisyyteni on nyt loppunut. Minä en huoli kysyä millä oikeudella te teette noita kysymyksiä, en myöskään missä tarkotuksessa; mutta sen vaan sanon, etten aio niihin enää vastata. Jättäkää minut, menkää omaan itseenne, kuunnelkaa omaatuntoanne, ennenkun otatte askelen, jota ehkä iankaikkisuudessa saatte katua. Minä annan itseni Jumalan huomaan. -- Kirjoita, nimismies, muistiisi, että Inkeri kolmannen kysymykseni johdosta, josko hän synnillisen lääkintätaitonsa on oppinut perkeleeltä, vastasi vältellen... Et taida myöntää sitäkään, oi nainen, että voit katseellasi lumota karjan, että voit hankkia takasin varastettua tavaraa, lyödä silmän puhki poissa olevilta ihmisiltä, nostaa myrskyjä ja rajuilmoja, loihtia lehmät lypsämättömiksi, muuttaa itsesi lehmäksi ja ihmissudeksi ... et kai tahdo ilmaista, että olet yhtynyt liittoon saatanan kanssa, ja että kristittyjen juhlina matkustat Hornaan vieraisille häijyn sulhasesi luo? Mutta odota, kyllä on keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan. Varo pahinta, nainen! Sen sanottuaan kavahti Svenonius tuoliltaan. -- Lue nyt loihtusi minun ylitseni, jatkoi hän, -- tapa navetastani karja, saata sairautta minulle ja lapsilleni! Koeta mitä hornan konstisi saavat aikaan! Mutta minä sanon sinulle, että minä seison Gideonin kilven suojassa häijyjen nuoltesi saavuttamattomana! Minä panen luottamukseni valtaan, joka on sinun valtaasi mahtavampi ... valtaan, joka on ruhjonut assyrialaisten tuhannen tuhansia sotavaunuja säpäleiksi ja rautakaviolla kukistanut sotalaumoja, lukuisampia kuin hieta meren rannalla. Inkerille nämä hyvästit heitettyään kumarsi pappi nuorelle vapaaherralle ja lähti tuvasta, muassansa nimismies, joka ei unhottanut sylkeä kolmasti taaksensa, ennenkun hän harppasi yli kynnyksen. * * * * * Pappi ja nimismies olivat tuskin tuvasta lähteneet, kun Inkeri kalmankalpeana typertyi alas tuolille. Nuori Skytte ojensi kiireesti hänelle vesituopin. Inkeri joi ja tunsi virkistyneensä. -- Kiitos, nuori herra, jalosta esiintymisestänne tällä hetkellä! sanoi hän kotvan sen jälkeen. Kaitselmus se oli -- sen tunnen syvästi -- joka yöllisen rajuilman aikana saattoi teidät tänne. Te olette seisonut juurikuin suojelusenkeli vierelläni ja estänyt mieltäni lannistumasta. Kun kuulin teidän puhuvan niin ja kun katselin kauniita kasvojanne ja lempeitä silmiänne, niin tunsin syntiä tehneeni, siksi etten vuosimääriin ole voinut tukahuttaa vastenmielisyyttäni ja epäilyksiäni kaikkia teidän säätyynne kuuluvia kohtaan... Mutta sanokaa, armollinen herra, mitä luulette pastorin tarkottaneen tällä käynnillään ja kysymyksillään? -- Tarkottakoon hän mitä hyvänsä, sanoi Aadolf, -- olkaa te kaikissa tapauksissa huoleti, Inkeri, sillä eihän ole mitään, josta voisitte itseänne syyttää. -- Mutta sanokaa: onko väärin, onko synti auttaa sairaita lähimäisiä. Olen tehnyt sitä palkattomasti; en ole pyytänyt parantuneiden kiitollisuuttakaan, tultuani jo aikaa sitte havaitsemaan, että he, sensijaan että kiittäisivät minua, kohtelevat minua taikauskoisella pelolla sekä inhoten. Olisinko todellakin käsittänyt Kristuksen opin lähimäisen rakkaudesta väärin? -- Minä puolestani olen käsittänyt hänen oppinsa aivan samoin kuin te, Inkeri. Älkää viime hetkellä antako niiden perustuksien horjua, joille koko ikänne olette rakentanut, vaimo parka! Ja karkottakaa pelko pois mielestänne! Teitä ei mikään paha voi kohdata; jos tuo hurjapäinen pappi sokeassa innossaan tosiaankin aikoisi teitä sortaa, niin on laki ja oikeus tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Puolueeton tuomari on töitänne kiittävä eikä tuomitseva. -- Laki säätää mitä ankarimman rangaistuksen noituudesta... Ja ... herra, minä kerron teille kaikki. Papin uhkaukset eivät yksistänsä pane minua pelkäämään, on jotakin pahempaa, jotakin eriskummaista, selittämätöntä. Ihmiset näillä seuduin oikein kammoovat minua; ennen kohtelivat he minua aralla kunnioituksella, nyt väistävät he minua kuin ruttotautista. Ja mikä on vieläkin pahempaa: pitäjässä asuu vanha eukko nimeltä Kaarina, josta ihmiset sanovat samaa kuin minustakin, että hän muka ymmärtää salaisia taikoja. Kohtasin pari päivää sitten maantiellä tuon naisen, jolle en ikänä ole tehnyt mitään pahaa. Hän nyökkäsi salaperäisen näköisenä minulle päätään; minä tervehdin häntä takasin ja aijoin mennä ohi. Silloin tarttui hän käteeni ja lausui puoliääneen: "sinä menet nyt niin ylpeänä ohi, ikäänkuin et tuntisi minua, ja kuitenkin tanssimme, sinä ja minä, yhdessä aika hurakkaa viime syysseuroissa Pääsiäisvuorella". -- Mitä sinä tarkotat? kysyin. "Hiljaa, hiljaa", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää; mutta ensi pääsiäisenä voit ottaa tyttäresi mukaan mestarin luo". Ja puhellessaan näytti hän mielipuolelta. Samana päivänä kohtasin vanhan naapurivaimon, joka oli elättänyt itseään lukemalla loihtuja sairasten yli, ja hän katseli minua karsain silmin syystä, että hän arvelee minun valtaavan häneltä hänen ammattikeinonsä. Hän kuiskasi korvaani: "miksi viekotit minua ottamaan osaa syyskokoukseen saatanan luona?" Häneltäkin vaadin selitystä tuohon mielettömään väitteeseen, mutta eipä sitä lähtenyt... Sanokaa nyt, herra, kuinka tuo on selitettävä? Kamalat enteet ahdistavat sydäntäni. Ja ajoittaisin näinä viimeisinä päivinä olen joutunut huumetuksiin ja nähnyt kamalia näkyjä. Aadolf ei tiennyt mitä vastata. Hänenkin huomionsa kiintyi nyt erääseen kohtaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt vähäpätöisenä, koska oli luullut sitä sattumukseksi, jolla ei ollut erikoisempaa merkitystä. Hän oli näet huomannut, että papit viimekuluneina aikoina juurikuin hiljaisen sopimuksen kautta useasti valitsivat saarnojensa aineeksi sen, mitenkä horna saavuttaa yhä enenevässä määrässä valtaa maan päällä opettamalla loihtukeinoja pakanaismielisille ihmisille; hän oli myöskin huomannut, että samasta asiasta erityisellä mielihalulla puhuttiin vihaisemmissa seuroissa ja aavisti tämän olevan yhteydessä niiden kummallisten ilmausten kanssa, jotka taitamattoman rahvaan keskuudessa olivat huomattavina. -- Minusta, sanoi hän miettiväisenä, -- on aivankuin ihmisten mieliin äkisti olisi tarttunut jotakin näkymätöntä myrkkyä ja koko maailma muuttunut houruinhuoneeksi. Tämä on tosin perusteetonta arvelua, mutta meidän aikakautenamme löytyy paljon haisevia lätäköitä, joista moinen myrkky helposti voi syntyä. -- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte, armollinen herra, sanoi Inkeri. -- Tarvitsee vain jonkunverran lukea pyhiä evankelioita ja asettaa niiden ylevät esikuvat meidän itsemme rinnalle, nähdäksemme kuinka turmeltuneita, kuinka epäkristillisiä me olemme. -- Ja tuo pappi! sanoi Aadolf, jonka ajatus jälleen palasi Svenoniukseen, -- onko entisajan verisimmilläkään epäjumalilla ollut hänen kaltaistansa palvelijaa? Ja hän ei silti ole mikään konna: tuo uskonkiihkoinen mies luulee menettelevänsä oikein ja Jumalalle mieliksi. -- Tiedättekö, herra, mitä minä aion tehdä? sanoi Inkeri nopeasti! -- Minä riennän pastorin luo ja polvillani pyydän häneltä armoa, ei itseni, vaan tyttäreni tähden. Hän on sittenkin kristillinen pappi ja ihminen eikä ole hylkäävä tätä rukoustani... Tyttäreni tähden... Hän ei voi työntää minua luotaan. Mikä on yksinäisen lapsiparan perivä, jos minut temmataan pois! -- Inkeri, te vaivaatte nyt kiihottunutta mieltänne pahinta ja uskomattominta luulotteleimalla... -- Niin, nyt tunnen kuinka heikko minä olen. Minun, vanhan ihmisen, tulisi olla hyvänä esikuvana nuorille ja panna toivoni Kaikenhyvään Jumalaan ja murheen hetkenä, kun sielu on nääntyä, johtaa mieleni lähteelle, josta iankaikkisen elämän vesi vuotaa. Hän avasi ikäänkuin jumalaisesta mieleenjohdatuksesta raamatun, joka Svenoniukselta oli unohtunut. Kohta, johon hänen katseensa ensiksi sattui, oli kuin häntä varten kirjoitettu, ja hän luki syvimmän tuskan väräyttämällä äänellä: "Herra, ole minulle armollinen, sillä minä ahdistetaan; kasvoni ovat muuttuneet murheesta, niin myös sieluni ja sisustani. Sillä minun elämäni on kulutettu murheesta ja minun vuoteni huokauksesta. -- Minä olen pilkaksi tullut kaikille kyläläisilleni ja hämmästykseksi tuttavilleni; jotka minun ulkona näkevät, pakenevat minua. Minä olen sydämestäni unhotettu, niinkuin kuollut; minä olen niinkuin rikottu astia. Sillä minä kuulen monen minua häpäisevän, niin että jokainen karttaa minua; he pitävät keskenänsä neuvoa minusta ja tahtovat ottaa minun henkeni". Inkerin vapisi ääni; hän ei voinut jatkaa, mutta osotti, silmähtäen vieraaseensa, sitä kohtaa, mihin hän oli lopettanut. Nuori Skytte jatkoi: "Mutta minä toivon sinuun, Herra, ja sanon: Sinä olet Jumalani. Minun aikani on sinun käsissäs: pelasta minua vihollisteni kädestä ja niistä, jotka minua vainoovat! Anna paistaa kasvosi palvelijas päälle! Auta minua laupiutes kautta! Herra, älä minua anna häpeään tulla! Kuinka suuri on sinun hyvyytes, jonkas panit tallelle niille, jotka sinuun uskaltavat ihmisten lasten edessä! Sinä kätket heitä tykönäs salaisesti jokaisen uhkauksista, ja peität heitä majassas riiteleväisistä kielistä. Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut ihmeellisen hyvyyden, vahvassa kaupungissa! Sillä minä sanoin pikaisuudessani: minä olen sinun silmäisi edestä sysätty pois: kuitenkin kuulit sinä rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi huusin". Aadolfin vielä lukiessa tuli Elli sisään. Hän oli, käskettynä ulos tuvasta, käyskennellyt metsässä ja siellä itkien päästänyt valloilleen epämääräisen surunsa äidin tähden. Mutta ennen takasintuloansa oli hän pyyhkinyt kyynelet silmistään ja koettanut rohkasta mielensä niin hyvin kuin voi. Arastellen oli hän lähestynyt mökkiä ja kuunnellut ovella, ennenkun sen uskalsi avata; mutta kuullessansa ainoastaan tuon ystävällisen herran äänen, ja kun tuvassa muuten kaikki oli hiljaa, palasi häneen entinen rohkeus ja hän astui sisään. Nyt huomasi hän äidin otsan kirkastuvan sitä enemmän, kuta pitemmältä Aadolf luki. Elli tähysteli jalosukuiseen nuorukaiseen ja hänen sydämensä alkoi paisua... Eikä hän aavistanut tekevänsä mitään, mikä olisi näyttänyt sopimattomalta tahi julkealta, kun hän sydämensä suoraa käskyä totellen pani kätensä Aadolfin olalle ja kysyi: saanko suudella sinua? -- Elli kulta, sanoi Inkeri, käyden hämilleen, -- sinä et tiedä mitä teet. Vapaaherra suvaitkoon antaa anteeksi hänelle tai oikeimmiten minulle, sillä minä en ole totuttanut häntä maailman jokapäiväisiin tapoihin, vaan olen antanut hänen kehittyä luontonsa mukaisesti! Mutta Aadolf suuteli häntä ja sanoi: -- Minä tahdon olla sinulle rakas veli, ja sinun tulee olla niinkuin minun sisareni. -- Armollinen herra, sanoi Inkeri totisena, -- minä tunnen luonteenne ja luotan siihen. Aadolfin täytyi nyt vihdoinkin palata Signildsborgiin. Hän puristi Inkerin kättä, kehotti muutamalla sanalla häntä luottamaan tulevaisuuteen, suuteli Elliä otsalle, ja lähti ajamaan kotia hevosellaan, joka yhdessä hänen kanssaan oli kokenut menneen yön vaarat ja vastukset ja yhdessä saanut nauttia