The Project Gutenberg EBook of Novelleja II, by Samuli Suomalainen This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Novelleja II Author: Samuli Suomalainen Release Date: March 12, 2007 [EBook #20799] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA II *** Produced by Tapio Riikonen NOVELLEJA II Kirjoitti Samuli S. Werner Söderström, Porvoo, 1885. SISÄLLYS: Joulu-aamuna Tärkeät toimet Kalalta Kosto Laulajaiset Piispan Ellu Kynämamseli Miltä näytti Tulipalo JOULU-AAMU. Jouluaatto oli tullut. Työt oli lopetettu, kylyt kylvetty, pahnat lattioille levitetty, kynttilät paloivat. Köyhinkin oli parahan valonsa pannut majaansa kirkastamaan. Juhlapuvuissansa istuivat ihmiset ja veisasivat juhlavirttä. Ja niin oli laita meidän pitäjässä ja naapuripitäjässä ja kolmannessa pitäjässä ja niin kaikkialla. Ja moninaiset olivat virret, joita tällä hetkellä veisattiin, mutta yksi oli niissä kumminkin aine, kaikissa sama, nimittäin sama iloinen riemahdus, mikä ennen oli paimenilta kuulunut Betlehemissä. Yhdessä virressä se sanottiin näin, toisessa noin, mutta kaikissa oli kuitenkin sama sisällys, nimittäin _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!_ Hyvä Jumala kuitenkin! Kuinka usein olen minä tällä hetkellä ajatellut: Ylistysvirttä veisataan nyt Jumalalle meidän maassa ja monessa muussa maassa, tuhansittain tuhansissa asunnoissa, taloissa ja torpissa, isoisten kultaisissa kartanoissa ja köyhäin matalissa majoissa. Mutta Sinä yksin tiedät, hyvä Jumala, kuinka paljoa enemmän, paljoa enemmän on taloja ja torppia, isoisten kultaisia kartanoita ja köyhäin matalia majoja, joissa ei Sinua muisteta, ei virrellä, ei puheella, ei huokauksella, ei ajatuksellakaan. Ja silloin on minusta tuntunut suloiselta ajatella, että köyhän Suomenmaan kansa on uskollisena pysynyt isiensä uskolle ja isiensä tavoille, ja että tästä hallaisesta maasta kohoaa jouluyön hiljaisuudessa nöyränä uhrisavuna Sinua pelkäävien sydämmelliset juhlavirret. Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrjähän jätän kainon kertoelmani ladun? Ihana oli jouluyö. Ääretönnä kaareili pyhässä korkeudessa talvinen taivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; näytti kuin olisi pieninkin tähti tahtonut tänä yönä olla mukana kaunistamassa taivaan kantta. Metsä oli pukeutunut hopeaan; härmä oli rakentanut verrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimmänkin oksan ja kaaren ympärille. Syvä hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei vähintäkään tuulen huokausta huhahdellut metsässä. Nyt oli jouluyö. -- Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pitäjän vanha, mustunut puukirkko. Tummana ryhmänä se haamoittaa tähtitaivasta vastaan, kaukaa katsellessasi sitä, mutta mitä lähemmäs tulet vuoren juurta, sitä selvemmäksi se muuttuu piirteilleen. Mutta tänä yönä se näkyi selvänä ja tarkkarajaisena jo virstan päähän. Tänä yönä, sanoin, mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydestä päättäen sitä ei olisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se pääsee vasta niin myöhään vapaaksi yön tummasta sylistä. Kesäistä yötä Pohjolassa tuskin huomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta, jotka toisiansa syleilevät. Talvinen yö taasen on öinen haltija, joka ei mielisi ensinkään laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, tänä yönä, tahi oikeammin tänä aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jo virstain päähän, sillä kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste, ihanasti hei'astuen valkoisista nietoksista. Ihmiset riensivät kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin oli kirkko ollut täpö täynnä väkeä, niin nyt tänä jouluna oli kirkkomiehiä enemmän kuin pitäjän mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. Tänään olikin jotain tavatonta kirkossa odotettavana: siitä tuo tavaton ihmistulva. Jo useampia viikkoja oli tiedetty koko pitäjässä, että jouluaamuna saarnaa kirkossa nuori Lauri maisteri. Hänet tunsi koko pitäjä, tunsi varsinkin siitä syystä, että hän oli oman pitäjän lapsia, kansan omasta keskuudesta lähtenyt ja ensimmäinen talonpojan poika tästä pitäjästä, joka oli saanut käydä koulua ja nyt viime keväänä päässyt aina Helsingin yliopistoon asti. Muutaman vuoden perästä tulee hänestä pappi, -- se tieto oli myös levinnyt, ja se tieto oli otettu suurella mielihyvällä vastaan. Niin, tänä aamuna saarnaa Leppäselän torpan poika, Lauri maisteri. -- Tämä tieto se saattoi tänä aamuna kirkkoon niin paljon kansaa. Jokainen pitäjäläinen iloitsi tuosta jo ennakolta, saattaapa sanoa jokaisen olleen oikeen ylpeänkin sen puolesta, että heidän omassa pitäjässänsä löytyi nuorukainen, aivan heidän keskeltänsä lähtenyt nuorukainen, joka oli käynyt monet korkeat koulut ja nyt päässyt maan ylhäisimpään opistoon, josta hän pian oli valmistuva työmieheksi Herran viinamäkeen. Juhlallinen oli tämä aamun hetki kirkossa jokaiselle, juhlallinen seurakunnalle, juhlallinen nuoren maisterin vanhemmille, jotka tykyttävin sydämmin odottelivat poikansa ilmaantumista tuolta sakastin ovesta, juhlallinen itse nuorelle saarnamiehellekin, joka totisena käyskenteli sakastin lattiata edestakaisin... Aamuvirsi, suloinen jouluvirsi, tuo niin sanottu virsien kuningatar, veisattiin. Olisipa ollut kivestä sydän sillä, joka ei olisi tuntenut mielen ylennystä, kun koko seurakunta yhtenä miehenä veisasi: "Kuin kirkkaast' kointähti koittaa." Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna hän astui ja vakavana ja totisena hän seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan, virren viimeisten sanain kuolehtuessa. Syvä hiljaisuus syntyi äkisti. Ei kuulunut liikausta, ei yskäystäkään, jotka ovat niin tavallisia meillä. Hengitystään pidättäen tahtoi jokainen kuulla nuoren Lauri maisterin, meidän Lauri maisterin, ensimmäiset sanat. Heleällä äänellä ja pelottomasti alkoi nuorukainen saarnansa, ja ihanasti kajahtivat Herran kirkkaassa temppelissä ihanat sanat: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!_ Ja tuntui silloin kuin olisi hyvä henki lentänyt yli hartaan seurakunnan, ja sanomatonta lämmintä tunsi sillä hetkellä sydämmessänsä niin vanha kuin nuori, niin köyhä kuin rikaskin. Ja näitten sanain johdosta puhui sitten nuorukainen, puhui teeskentelemättä, mutta vakuutuksella. Ei hän puhunut kirjoista poimittua kaunista kieltä, vaan hän puhui semmoista, mitä itse tiesi ja tunsi, ja mistä hän itse oli täydellisesti vakuutettu. Tuolla hän seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies, tuskin lapsuuden iästä päässyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla hyvän kylväjän kylvi silloin monta, monta hyvää siementä. Vaimoväki itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmistä tipahti tuon tuostakin runsas karpaloinen. Mutta pää painuksissa penkkiin istui Lauri maisterin äiti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena. Äiti parka! Nuolen nopeudella kulkivat hänen mielessään moninaiset ajatukset ja muistot. Monet pitkät kouluvuodet olivat nyt kuluneet. Kuinka monesti oli äiti parka pienessä mökissänsä haikeudella muistellut koulussa käyvää poikaansa. Kärsineekö lapsi parka taas kuinkakin kovaa puutetta -- oli hän ajatellut, -- kun ei taas kotoakaan ole riittänyt hänelle moneen aikaan mitään. Lieneekö siellä komeassa kaupungissa yhtään hyväntahtoista ihmistä, joka panisi edes paikan poikani kyynäspäihin, sillä pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole kumppalia. Niin oli hän usein ajatellut. Ja Jumala yksin tietää miten moninaisia huolia on äiti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa, niin kaukana, ett'ei äiti aina saata olla hänen luonaan, häntä opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo, nuo huolten vuodet. Poika oli kunnialla käynyt alemmat koulut, ja kunnialla päässyt siihen asemaan, että saattoi nyt jo ruveta itsestänsä huolta pitämään. Niin, ja nyt hän seisoo tuossa seurakunnan edessä ja saarnaa suloisesti. Ei kuullut äiti parka itse saarnaa, hänen äidillinen sydämmensä oli niin täpöisen täynnä vaan sitä hurmaavaa tietoa, että hänen poikansa, hänen oma poikansa se nyt puhuu sadoille ihmisille, ja ihmiset katsovat hänen poikaansa, he näkevät kuinka hän seisoo siinä suorana ja kookkaana, kuinka hän tuon tuostakin kädellänsä heittää tuuheata tukkaansa korvan taakse, he kuulevat hänen puhettansa, kuulevat kuinka hän aina välistä palajaa saarnansa sydänsanoihin ja sointuvasti lausuu: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto_, ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan heiastuvat joulukynttilät. Pää kumarruksissa istui äiti koko ajan, niin äärettömän onnellisena. Hänen vieressään istui hänen miehensä, juureva Sakari isäntä, ja kosteaksi oli käynyt hänenkin punaraitainen nenäliinansa, jota hän puristeli kädessään, ja jolla hän tuon tuostakin pyyhkäisi poskeansa. Nuorukaisen saarna lähestyi loppuansa. Hän toivotti todellista joulu-iloa tälle seurakunnalle, jossa hän oli syntynyt, jossa hän pienenä oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa hän oli kasvanut, ja jossa hän vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edessä uudistaa kasteensa liiton. Hän rukoili siunausta tälle seurakunnalle, jolle hän nyt, Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyhää evankeliumia. Eikä hän sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla tervehtää seurakuntaa tänä suurena juhlana, kuin mitä hän alussa oli lausunut ja joilla hän nyt tahtoi tämän Herralle pyhitetyn työnsä lopettaakin, nimittäin: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Amen._ -- -- -- -- -- Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset läksivät kirkosta, sydämmessään hiljainen tyytyväisyys ja moni hyvä päätös. Eikä sinä päivänä pitäjässä paljon muusta puhuttukaan kuin Lauri maisterin suloisesta saarnasta. * * * * * Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni jälleen, jättäen sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttilät sytytetty ja jälleen sammutettu pitäjän vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti oli Herran temppeli talvisen yön hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut korkealta asemaltaan. Eräänä jouluna oli kirkossa taas tavallista enemmän väkeä. Mielihyvää valaisivat kynttilät pitäjäläisten kasvoilla, kun he, aamuvirren päätyttyä, silmäilivät ylös sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi siinä valmiina alkamaan aamusaarnaansa. Tämä oli ensimmäinen joulusaarna, joka hänen oli kirkkoherrana tässä seurakunnassa saarnaaminen. Viime Vappuna oli hän vasta muuttanut seurakuntaan. Eikä ollutkaan tämä kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eikä ollut hän ainoastaan enemmistön valitsemana tänne tullut. Yhtenä miehenä oli seurakunta pyytänyt saada hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi, ja yhtenä miehenä olivat kaikki antaneet äänensä hänelle. Ja tuossa hän nyt seisoi saarnastuolissa ensimmäistä kertaa oman syntymäseurakuntansa sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui hänen mieleensä jouluaamu, jolloin hän ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut tähän pyhään paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin keskellä ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta: sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selvästi. Hän oli jo päässyt lapsellisen ujostelemisen iästä, mutta sittenkin tuntui tämä hetki hänestä raskaammalta kuin tuo entinen. Hän oli silloin sattumalta seisonut tässä sijassa; hän oli silloin nähnyt edessään pelkkiä tuttavia ja ystäviä. Nyt sen sijaan hän näki satoja ihmisiä, joitten kaitsijaksi Jumala oli hänet määrännyt. Kuinka voi hän johtaa tätä suurta laumaa? Kuinka voi hän vastata tilinteossa näistä sieluista? Ankara kysymys! Ja tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat häneen ja odottavat häneltä lohdutuksen ja virvoituksen sanoja tänä suurena rakkauden juhlana. Mitä pitää hänen sanoman heille? -- Tuskallinen ahdistus valtasi hänet silloin. Ja tämä ahdistus nuoressa kirkkoherrassa oli ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa ylioppilaassa. -- Monenlaiset tunteet liikkuivat tällä haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heidän oma kirkkoherransa, joka oli lähtenyt heidän omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain seassa talon-isäntänä moni kirkkoherran entisiä paimen-kumppaleita; siinä istui moni vanha talon vaari, joka oli nähnyt hänen pienenä vilkas-silmäisenä poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja monen vanhan emäntäisen sylissä oli hän lapsena istunut, ja moni lempeä, vaikka työstä karkeakin käsi, oli silitellyt hänen valkoista tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen käsittämäksi sulosoinnuksi. Kauan oli äänetönnä nuori kirkkoherra. Tuo äkkinäinen ahdistus oli karkoittanut hänen mielestänsä kaikki, mitä hän edellisenä iltana oli ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mitä minun pitää tälle laumalleni sanoani? kysyi hän itseltään. Hän ei muistanut esipuhettansa, hän ei muistanut tekstinsä ainetta. Hän oli aikonut puhua heille miehen tavoin. Hän oli miehenä jo elänyt maailmassa, hän oli monet ankarat taistelut elämässä taistellut, ja hän oli aikonut puhua sanankuulijoille juuri näistä elämän taisteluista, joihin ihminen on luotu hamasta elonsa ensi hetkestä saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin ja hämmentynyt. Mutta silloin tuli hänen sielunsa silmäin eteen tuo entinen nuori ylioppilas, täynnä elämän toivoa, täynnä uskallusta ja täynnä lapsellista uskoa; hän muisti nyt niin selvään tuon nuorukaisen saarnan sydänsanat ja samassa oli hänellä koko saarnansa juoksu suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja lujalla, sydämmeen käyvällä äänellä hän alotti saarnansa: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto._ Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot heräsivät samalla jokaisessa. Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennestään tuttua ja kumminkin niin uutta ja suloista -- -- -- -- -- Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren ylioppilaan saarnassa. Mitäpä olisikaan nuorukainen osannut puhua semmoista, mitä ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut omia lapsia! Ja toiseksi: eihän ihminen milloinkaan osaa täyteen määrään arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin tämä aarre hänellä on; vasta sitten kuin hän on tämän aarteensa kadottanut, kun hänen täytyy kaivata ja ikävöidä sitä, vasta silloin hän huomaa, kuinka paljon hän todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut täynnä luottamusta ja toivoa. Hänellähän oli kaikki: hänellä oli koti ja kodissa äiti, ja tämän kodin ulkopuolella oli elämä, ja se elämä oli tulevaisuutta täynnä. Nuorukainen ei ollut vielä mitään kadottanut. Mutta kirkkoherra oli jo ennättänyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrjäiseen penkkiin kääntyivät hänen silmänsä usein saarnan aikana. Siinä oli kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen äiti, joka oli silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä, nähdessään poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrjäisen sijan anastanut vieras vaimo. Silloista onnellista äitiä ei enää ollut olemassa, paremmin sanoen: onnellinen äiti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut. Viime kesänä oli hän hiljaa ummistanut silmänsä ainaiseksi, nähtyään köyhyydessäänkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa puutteenkin-alaisessa elämässään tuta niin ylenpalttista rakkautta. Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet hänet siunatun maa-emosen syliin. Tätä äitiä kaipaili nyt kirkkoherran silmä, ja siksipä hänen saarnaansa niin äkisti tuli uusi kohta. Hän alkoi puhua äidistä... Hyvä lukija! Eihän tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mitä hän sanoi. Onhan sinullakin äiti? Silloin ymmärrät, mitä kirkkoherralla oli äidistä sanomista. Jos äitisi on jo kuollut, niin -- sitten ymmärrät sen vielä paremmin. Pian hän palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin, seimeen, jossa tänä aamuna onnellinen äiti, maailman onnellisin äiti, katselee lastansa, maailman Herraa. Näin saarnasi hän ensimmäisen joulusaarnansa syntymäseurakuntansa kirkkoherrana. -- -- -- -- -- Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan ympäriltä nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran äiti vainajan hauta. Ihmiset näet olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin yhteisen suostumuksen mukaan, käyneet Leppäselän emäntä vainajan haudalla. Miksi? -- En tiedä. Oppineet ihmiset sanovat tuota uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Minä arvelen, että se oli tuommoista sydämmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista tunsi jokainen, tietämättänsäkään, että toinenkin tunsi sitä samaa. Ihmissydän on sentään kummallinen kappale. Siinä on niin paljon solia ja salaisia kätköpaikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyvääkin jäänyt. Miekkoinen, joka sen hyvän perille siellä pääsee. Toisinaan taas tuntuu minusta kuin olisi sydän tuommoinen tuhatkielinen kannel, jossa joka kielellä on oma sävelensä; siinä on ihania ja sointuvia, siinä rumia ja räikeitä säveliä. Mutta ihanain sävelten kielet ne ovat loitompana, ne ovat syvemmässä. Ja mikä se milloinkin näitä kieliä heläyttää ja vaiettaa, -- sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on saada noita syvempiä kieliä soimaan kuin pinnempia. Suuren armon osoittaa Herra sille ihmiselle, jonka Hän sallii heläyttää sydämmessä näitä ihanain sävelten kieliä. Tämmöisiä kieliä kai oli sanankuulijain sydämmessä tänään helähdellyt! * * * * * Viisikymmentä vuotta! Kuinka mitätön hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitkän pitkä aika ihmis-elämässä! Viisikymmentä vuotta! Jos katsot viittäkymmentä vuotta tulevaisuuteen ihmis-elämässä, -- mikä kamalan pitkä, monivaiheinen taival, jonka päätä et näe, sillä se menee synkkää kaukaisuutta kohti. Tällä taipaleella saattaa ihmisen elämä katketa niin tuhannen tuhannessa eri kohdassa, ja minä hetkenä hyvänsä saattaa yllättää myrsky ja tuisku, ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet, ja poloinen kulkija seisoo siinä yksinään ja neuvotonna. Ja lukemattomat ovat ne, jotka tälle taipaleelle ovat syösseet kaikella nuoruuden innolla ja terveydellä ja ylpeydellä, ja kuinka moni on heistä määrän saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kestänyt lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle kuka hyvänsä panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeyskään niitä voi kokonaan syliinsä kietoa. Oletko sinä osannut panna näitä viittoja? Viisikymmentä ikävuotta -- mikä suuri lahja Jumalalta; mutta viisikymmentä vuotta täynnä tointa ja ponnistusta, täynnä siunattua työtä ja hyödyllistä vaikutusta -- mikä verraton armo! Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin kirkkoherra oli ensimmäisen joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymmentä vuotta oli hän hellästi hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hellästi kyllä, mutta hänen hellyytensä oli kumminkin kaukana tuosta sairasmielisestä lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan välistä sanoa hyvyydeksi. Hän oli suuri ihmissydämmen tuntija, tämä kirkkoherra. Ja juuri tähän kaiken pahan ja hyvän lähteesen hän aina suuntasikin milloin neuvonsa, milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin rakensi sitä. Niinkuin puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee ja vaalii sitä, mutta myös leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka sen kasvamista haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin tunnollinen lääkäri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen keinoon, joka vetää haavan kiinni, vaan veitsellänsä poistaa haavan sydämmestä itse pahan juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka tämä veitsi teki kipeätä ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan mätähaavan lisäksi! Ja jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja useampikin haava. Mutta seuraushan olikin se, että sairas terveeksi tultuaan, kiitollisuudella suuteli tätä samaa kättä, joka oli häntä niin kipeästi haavoittanut. Alinomaa liikkui hän ympäri avarassa pitäjästään, täten tutustuen seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja lohdutusta. Ei ollut niin vähäistä huolta, jota hän ei olisi kärsivällisyydellä ja sydämmellisellä osanotolla kuunnellut. Ei ollut niin köyhää ja vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyvänsä mennä kirkkoherran luo, huoliansa huojentamaan, varmana siitä, että apu ja lohdutus on sieltä saatavissa. Näin hän vähitellen saavutti koko pitäjänsä rajattoman luottamuksen ja rakkauden. Vaan eivät hänen toimensa pysähtyneet ainoastaan yksityisten henkien hoitoon. Hän ei ollut niitä pappeja, joitten mielestä ihmisessä ei olekaan muuta kuin oma itse. Hän oli sanan täydessä merkityksessä työn ja toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi, että ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eikä omaa itseänsä varten. Ja tässäkin kohden hän sai taistella monet kovat taistelut seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin hän sai heissä heidän entisen suuren välinpitämättömyytensä yhteisiä asioita kohtaan murretuksi. Taistella, sanoin, mutta tämä ei ollut mitään kiivasta väittelyä siinä tahi tässä kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kestävää selitystä, opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, että kun esimerkiksi kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi vastustanut sitä. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata, jonka hyödystä ja tarpeellisuudesta jokaisella oli sydämmen täysi vakuutus? Vaan pitkäksi kävisi luetella kaikkea sitä, mitä tämä mies teki, joka niin ylenpalttisesti rakasti kansaansa. Tämän kansan keskuudessa hän eli ja vaikutti viisikymmentä pitkää vuotta. Molemminpuolinen rakkaus sitoi ihanan siteen paimenen ja lauman välille. Niille taas, jotka pimeyden ja pahuuden tietä vaelsivat, oli hän pelvon ja vavistuksen esine. Hänen nuhteluansa peljättiin enemmän kuin lain kovaa kouraa. Näin hän eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymmentä vuotta olivat koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekkään vartalon, ja lumi peitti päätä. Oli jouluaatto jälleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra yksinään kiikkutuolissa kädet ristissä. Hiljaista oli huoneessa. Silloin tällöin kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta. Siellä toisessa päässä taloa hääräiltiin joulukuusen ympärillä. Kirkkoherra istui yksinänsä. -- "Viisikymmentä vuotta!" huokasi hän. Ja silloin rupesi hänen ohitsensa kulkemaan entisiltä ajoilta kuva toisensa perästä. Hän näki oman elämänsä vielä kerran. Hän eli elämänsä vielä kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan joulupuun ympärillä leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen silloin tällöin meni hyväilemään vanhaa valkopäistä vanhusta, joka sanomattomalla lemmellä laski vapisevan kätensä kiharaiselle päälle, -- silloin nousi hän, meni akkunan luo ja katsellen kaunista tähtien maata lausui: -- "Ääretöntä armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon kiitetty." Samassa syöksähti sisään koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran lapsen lapsia. -- "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty." Ja kuka kädestä, kuka nutun liepeestä nyt taluttamaan vanhaa vaaria saliin. -- -- -- -- -- Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran pojanpoika, joka vast'ikään oli päässyt ylioppilaaksi. Kummallisin tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen. Hänestä tuntui niin sanomattoman keveältä. Tuntui kuin hän itsekin olisi nuori ja ensimmäisellä saarnamatkallansa; tuntui kuin ei makaisikaan luonto pitkää talviuntansa, vaan kevät olisi ja kukat puhkeilisivat. Aamuisen taivaan tähdet ne loistivat niin tavattoman kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat päätänsä nyökyttäneet vanhalle kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieressä. Hänen teki niin hyvää sydämmessä; hän ei osannut selittää sitä. Ja kynttilät ne paistoivat jälleen kirkkaasti, ei enää vanhassa mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi veisattiin jälleen, ja urut soittivat suloisesti, väliin pauhaten ja parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa sydämmensä kyllyyden tähän ihanaan Herran temppeliin ja siitä ulos talviseen yöhön ja siitä korkealle ylös, missä ei yötä ole. Niin tuntui kirkkoherrasta, ja hänestä oli kuin pyrkisi hänen henkensä mahtavain sävelten siivillä sekin korkealle ylös, missä ei yötä ole. Hän kävi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki hänen ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se hänen pojanpoikansa? Eikö se ollut hän itse? Olihan hän itse vielä nuori, elämän koitteessa, täynnä luottamusta, täynnä uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei enää ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli kadonnut, ei enää ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa, rauha oli nyt kaikkialla ... niin ... kuulehan -- niin sanotaan ... niin sanoo suloinen ääni nyt juuri: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!_ Vanha lumen peittämä pää painui penkkiin. Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teitä, te mahtavat sävelet! Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! Hänen henkensä odottaa teitä. Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne kanssa ylös sinne, missä ei yötä ole. Voi teitä, te mahtavat sävelet, kuinka teillä on ihana kantamus! * * * * * Ja talvi menee pois ja palajaa jälleen. Kevät kukkii ja kuolee taas. Pitäjän hautausmaa pukeutuu väliin valkoiseen hurstiin ja väliin lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja elämän menossa temmeltää ja lähtee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle kirkkoherralle siksi kerran pystyttänyt. Ja aina kuin joku rakkaan vainajansa haudalla käy, poikkeaa hän katsomaan vanhan kirkkoherran muistokiveä. Siihen monasti vanha vaari pysähtyy poikansa pojan kanssa. Kyllähän vaari tietää mitä kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo lieneekään -- aina hän poikaselle virkkaa: -- "No luepas nyt, oikein selvästi, mitä tuossa seisoo!" Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siinä, yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin. Poikanen lukee siinä: Hyvälle Kirkkoherrallensa kiitollinen Seurakunta. Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa läheisen koivun latvassa kaunista virttään. Lieneekö sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa jouluaamusta... TÄRKEÄT TOIMET. (Suunnitelma.) Hän oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo lääkäri, tohtori Z. Minun oli suotu, nuorena lääkärinä, nauttia hänen opetustaan ja neuvojaan, joista sittemmin on ollut paljon hyötyä minulle ja sairailleni. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen hänen opetuksestaan sekä lääketaidossa että maailman katsannossa. Paljo olisi minulla hänestä kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden tapauksen. Kerran -- minä olin vasta tullut hänen apulaisekseen -- oli hänellä muuan erinomaisen vaikea leikkaus tehtävänä. Minä sain onnen olla hänen apulaisenaan. En ikinä unohda tuota miestä, jolle Jumala oli niin ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta näitä lahjojaan hän käyttikin uskollisena palvelijana lähimmäistensä avuksi. Jo leikkausvalmistuksiansa tehdessään näytti hän kokonaan unohtaneen ulkopuolisen maailman. Terävänä katsoi hänen silmänsä, ja vakaasti käskemällä määräsi hän minulle tehtäväni. Valmistukset suoritettuaan, ryhtyi hän toimeensa. Näytti kuin koko hänen jäntevän sielunsa voimat olisivat yhdistyneet hänen silmäänsä ja käteensä, jossa hän piti veistään. -- "Herran nimeen!" virkkoi hän itsekseen ja teki sitten tehtävänsä ja teki kuin mies. Tästä samaisesta leikkauksesta puhuttiin sittemmin lääkärien kesken koko sivistyneessä maailmassa. Sidottuaan haavat hän istahti sairaan viereen, odottamaan hänen heräjämistään unetuksesta. Minä olin väistynyt syrjään ja katselin häntä ihastellen. Voinko minä milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan hänen taitoansa? -- En milloinkaan, arvelin minä sitten. Minä olen liiaksi paljon ihminen; -- hän on pelkkä tiedemies, jota ei vähäpätöinen jokapäiväisyys milloinkaan vie kurimukseensa. Sairas heräsi, mutta vaipui jälleen unehen. Tohtori Z. määräsi minut jäämään sairaan luokse ja käski jonkun tunnin perästä tulla ilmoittamaan, miten sairaan laita on. Minä saatoin hänet ovelle. Hän läksi, sen enempää puhumatta. Ei minusta voi koskaan tulla mointa miestä. Hän on pelkkä tiedemies. Niin ajattelin taas. -- -- -- -- -- Parin tunnin perästä läksin hänen luokseen ilmoittamaan, että sairaan tila oli erinomaisen hyvä. Oli myöhäinen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne kuumottivat niin himmeinä läpi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta paistoi valo. Minä astuin eteiseen. Ovi hänen huoneesensa oli auki. Minä lähenin ovea ja näin hänen istuvan kyyristyneenä pöytänsä yli. Hänen pieni tyttärensä seisoi hänen vieressään, silmät punaisina itkusta. Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani. Minä pysähdyin oven suuhun. Tuossa hän istui, kuuluisa lääkäri, totisena, ja askaroitsi jotakin tärkeätä. Terävänä oli silmä jälleen, ja vakavassa kädessä oli taanoinen pinsetti, jolla minä joku hetki sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. Hänen kasvonsa juonteet olivat samat kuin äskönkin. Minä astuin lähemmäs -- enkä tahtonut uskoa silmiäni. Pöydällä hänen edessään oli -- nukki, jota hän kannatti vasemmassa kädessään; oikeassa oli pinsetti ja pinsetissä nuken särkynyt nenä, jota hän verrattomalla tarkkuudella sovitteli paikoilleen. -- "Katso tuossa se on!" huudahti hän ja ojensi nukkea lamppua kohti, niin että se näkyi jälleen entisessä ehjyydessään. Ja pieni Hilja taputti iloissaan käsiänsä, ja hänen silmänsä ne loistivat niin kirkkaina, niin kirkkaina läpi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa nähdessään nousi isäkin ylös, sieppasi pienosen syliinsä ja kohotti hänet korkealle. Samassa hän huomasi minut. -- "Kuinka sairas jaksaa?" kysäsi hän pikaisesti, pitäen lastaan yhä vielä korkealla. -- "Erinomaisen hyvin", vastasin minä. -- "Jumalan kiitos!" lausui hän, otti lapsen jälleen syliinsä ja suuteli häntä. Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki kädessä. -- "Katso, setä, nyt se on jälleen ehjä!" huudahti hän niin iloisena, niin äärettömän iloisena. Isä seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua. Ja minä? Minä uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen. KALALTA. He olivat hyviä ystäviä keskenään, vaskiseppä Sjöblom ja suutari Niiranen. Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies; Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa. Jankatessaankaan eivät osanneet suuttua toisiinsa. Kalalla kävivät ystävykset kesäiseen aikaan harva se päivä, ja onni, kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin vähäinenkin oli päässyt irti. -- "Harmittaa minua vieläkin se hauen pakana", puheli väliin Sjöblom, paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin näet pani vastaan, niin, niin, että... Ja pitipäs vaan pahuksen jo tulla ihan veneen laitaan, mutta siitä sen tonttu vei, ja niin meni leiviskän hauki, meni." -- "No ei se leiviskää olisi painanut sentään." -- "Leiviskääkö? No nyt on kumma! Etkö sinä, hyvä ystävä omin silmin nähnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin että töin tuskin ... mutta pidähän hyvä ihminen perää...!" -- "Jahka saan valkeata piippuun." -- "... niin että töin tuskin jaksoin sitä kiskoa, ja justiin kuin olin saanut sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siitä sen piti pompahtaa pois." -- "Kun pompahti, niin pompahti." -- "Jassoo! No sinä olet semmoinen jörö, ett'ei sinun ole mielesi mistään paha." -- "Mitäs tuota yhtä haukea viitsisi itkeä?" -- "Itkeä... En minäkään itke, mutta harmittaa vaan... Semmoinen hauki." Mutta tänä iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynenä päilyili järvi, ystävysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja tyytyväinen sekä onnessa että vastoinkäymisessä, istui perässä, mutta Sjöblom loisti ilosta. Hän souti eikä malttanut olla vähä väliä vilkaisematta veneen pohjalle, jossa täyden kalakahan vieressä loikoi tavattoman pitkä hauki. Miltä tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tietää jokainen uistaja ja tietää kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen saadaan veneesen. Ja tällaistahan se on: Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, tämän ruohikon rintaa; milloinkahan vaan tuntuu kädessä tuommoinen säpsäyttävä nykäys. Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen jätkä. Tässä se nykäisi viime kerran, eiköhän vaan... Jo nykäisi! Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan, sillä eihän anna perää, ei vainkaan anna perää luja Kajanin uistin, Herman Renfors'in tekemä. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa alas jälleen, ja nyt se tulee perässä, tulee, tulee hiljalleen, niinkuin ei olisi niitä miehiäkään. Jo näkyy; jo näkyy! Hyvät ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sitä sovi veneesen ottaa noin nykäisemällä vaan. E-hei! Väsyttää se ensin pitää, väsyttää ihan uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen laitaan ja sitten kopsis silmistä kiinni -- yks! ja roiskis veneesen -- kaks! Ja tuossa se nyt on. Tuossa se nyt hännällään huitoo ja mellastaa, ja suloisesti jytkähtelee haapainen vene. Pari kolausta vaan melalla, ja niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja täyttää kolme kaarivälystä, vähän neljättäkin täyttäisi, jos oikein mittaisi. -- -- * * * * * Semmoinen hauki oli nyt ystävyksillä veneessä. Niirasen verkot olivat nekin antaneet hyvän saaliin. Kalaonni oli ollut hyvä. Sjöblom souti, ja tuntui hänestä soutukin nyt niin ylen helpolta ja hauskalta. Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken höyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha raakki, Helsingissä täysin palvellut ja sitten siirretty tänne maan sydämmeen, jossa se vielä koettaa kuluneilla masinoillaan välistä käydä kaupungissa tarpeita noutamassa. -- "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ympäri?" kysäisee Sjöblom. -- "Älä joutavia! Anna sinä sen kulkea kihnustaa omia aikojaan." -- "Mutta minäpäs en malta. Pidäs perää hyvin." -- "No pidetään." Ukko Niirastakin alkaa huvittaa tämä leikki. Sjöblom soutaa kuin mies, eikä aikaakaan, niin jo ollaan "Laineen" kohdalla. -- "Terve miehille!" huutaa Sjöblom, ja höyryveneestä vastataan iloisesti. -- "Iltaa, iltaa!" -- "Viedäänkös kaupunkiin sana, että masina tulee!" kysyy Sjöblom. Masinistia harmittaa vähän. Hän silmäisee manometriin: täydet höyryt, enempää ei saa. Alas hän nielaisee harminsa, eihän se ole hänen vikansa, että kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen hän vastaa: -- "Vie vainenkin raportti, vie!" -- "No minä taas kun vien", nauraa Sjöblom. Päästyänsä jonkun matkaa "Laine" paran edelle, kääntyy kalamiesten vene takaisin, kiertää sen peräpuolelta ja lähtee jälleen kilpailemaan. "Laine" panee puita uuniin ja puhkii minkä jaksaa, mutta Sjöblom ponnistaa kanssa, ja vähän ajan perästä on vene taaskin "Laineen" rinnalla. -- "Terveisiä!" huutaa Sjöblom. "Kaupungista käskivät sanoa, että musikin panevat rantaan 'Lainetta' vastaan ottamaan." Niiranen naurahtaa, masinisti naurahtaa, perämies naurahtaa, yksin halkopoikakin nauraa voileipä kourassa ja posket rasvaisina. -- "Vai musiki oikein? Sitä humöriä!" puhuu masinisti. -- "Niin, musiki ja turkin rumpu." -- "Ähä!" Pian jäävät "Laine" ja sen hyvänsävyiset kulkijat taaskin jälkeen. Sjöblom ja Niiranen tulevat pian kaupungin rantaan. * * * * * -- "Ota sinä, Niiranen, tämä hauki, kyllä minä kannan kahan." Niin sanoo jalomielinen Sjöblom, suoden ystävälleen mielihyvän saada kantaa voitonmerkkiä. -- "Vie sinä vaan hauki edeltäpäin kotia; minä tässä siivoan veneen ja pistäyn vielä puodissa, tupakkia sitä pitäisi hankkia huomiseksi." -- "Ei, no, tuota..." -- "No ota nyt vaan hauki ja astu kotia; kyllä minä sitten tulen vähän ajan perästä." -- "Samahan se nyt on", virkkaa Sjöblom, ja ottaa pajupehkosta vitsan. Pajupehkosta kaupungin rannassa -- ei uskoisi sellaista suuren kaupungin asukas. Mutta kyllä se on ihan totta. Pajupehkoja kasvaa vielä monen kaupungin rannassa armaassa Suomenmaassa; kasvaa meidänkin kaupungissa, ja hauskaa se minun mielestäni onkin. Vitsa pujotetaan hauen lutusien ja suun läpi, sitten hauki selkään, yli oikean olkapään, ja sitten piippu hampaisin. -- "Tulethan sinä pian, Niiranen?" -- "Tulen, kyllä minä tulen." Ja niin astuu Sjöblom armaan taakkansa kanssa ylös rantaa, hiljalleen ja vakavasti, kuten kalamiehen arvo vaatii, ja hauen pyrstö se läpäyttää kantajansa pohkeita vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin. Se tuntuu vähän niinkuin hauskalta. Ja-ha, tuolla näkyy pienen talonsa portilla lihava Jokelinska... Jokelinska parka! Leskenä on ollut jo monta vuotta, mutta siinäpä sitä vaan elää kihnuttelee muiden perässä. Vainaalta jäi tuo talon räpiskä, mutta onhan siinä eukko paralla suoja ja lämmin. Hyvä eukko, hyvä eukko! Ja voi kuinka nyt pyrkii Sjöblom'in kielelle sanaset: -- "Katsokaas, matami Jokelin! Tämmöinen se taas tuli tällä kertaa." Mutta semmoista ei salli kalamiehen arvo. Sen vuoksi otetaan vaan piippu suusta, tartutaan lakin lippuun ja noin tyynesti sanotaan: -- "Hyvää iltaa, matami Jokelin; mitäs kuuluu?" -- "Jumal andako hyvä ildaa", vastaa Jokelinska -- Turunko seudulta sitten lienee kotoisin vai Uudestako kaupungista. -- Jumal andako! Kattos vaan, kut Sjöblomi jälle piti saara yks tommotto kala!" Ja Sjöblom'in kieltä polttaa jälleen vastaus: Niin, niin matami Jokelin! Tämmöisiä hauki poikia ei vedelläkään Turun puolella eikä juuri Uudessakaan kaupungissa, -- mutta taas tulee kalamiehen arvo väliin, ja siksipä vastataankin vain: -- "Onhan tätä nyt tässä kerraksi keittää." Ja vastausta seuraa tuommoinen ylen tyyni sylkäys vasemmasta suupielestä. -- "Juu, juu", jatkaa matami Jokelin. "Kyll' se on koko friski kala. Mahraks se paina kuin pal'ja?" -- "Ei tämä paina täyttä leiviskääkään", vastaa Sjöblom, nostaen taakkansa samalla toiselle olkapäälle. -- "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sitä ma olen munda, munda kerta sanona, ett' kut Sjöblomi vaan kalaa lähte, niin kyll' maar se saa kans ja. Oliks Sjöblomill' Niiranen föliisäns?" -- "Tuonnehan se jäi rantaan." -- "Saiks Niirane ja?" -- "No miks'ei? Hyvästi nyt taas, matami Jokelin!" -- "Ajöö, ajöö, Sjöblom, ajöö!" Hiljakseen astuu Sjöblom tuosta eteenpäin. No niin! Eikös vaan olekin taas ukko Vargentin puotinsa ovella seisomassa sikari hampaissa! Ilkeä ukko, häjy kerrassaan. Sjöblom on suuttunut ukko Vargentin'iin, ei siitä syystä, että Vargentin oli kerran moittinut hänen tinaustaan, vaan muusta, mistä lieneekään. Vargentin! Kauppiaan kirjoissahan tuo on olevinaan, mutta oikeastaan ei ole muuta kuin hyökkäri vaan, tavallinen hyökkäri. On muka hyvinkin ylpeätä miestä siitä, että kenralikuvernöri kaupungissa käydessään oli juhlapäivällisillä puhutellut häntä, vaikk'ei se keskustelu sitä kummempi ollut kuin että kenralikuvernöri oli kysäissyt, oliko hän sen Käkisalmen Vargentin'in sukuja, johon ukko Vargentin oli vastannut: "niet!" -- Ja ties millä hän oikein eläneekään. Ei hänellä ole juuri kauppaa eikä mitään; kahvikattilansakin ostaa puotiinsa Jantuselta, joka on ihan vuskari. No niin, Vargentin'ille ei muuta kuin lipun nykäys tervehdykseksi ja: "iltaa!" Ukko Vargentin nyykäyttää päätä, mutta, nähdessään hauen, ei malta olla virkkamatta: -- "Kattos pentelettä!" Tuohon nyt tahtoisi vanha Aatami saada Sjöblom'ia vastaamaan jotakin vaskiastiain tinauksesta, mutta kalamiehen arvo se välistä sulkee suun vanhalta Aatamiltakin, ja siksipä ei Sjöblom puhukaan mitään. Hän astuu vaan eteenpäin, tietäen, että ukko Vargentin katselee hänen haukeaan ja näkee, kuinka sen pyrstö läpäyttää hänen pohkeitaan, vuoroin toista, vuoroin toista, noin, noin. Pian on Sjöblom'in kulkeminen kirjakaupan ohitse. Kirjakaupan mamseli istuu avonaisessa akkunassa ja nähtyään hänet, se tahtoo sanoa hänen haukensa, lyö kätensä yhteen ja huudahtaa: -- "Siidos!" Ja Sjöblom nostaa lakkiansa ja vastaa kohteliaasti: -- "Ku afton!" Ei hän juuri tykkää tuosta ruotsinkielestä, mutta ainahan sitä tuli vähän opituksi Tampereella, opissa ollessa, ja kun nyt esimerkiksi kirjakaupan mamseli, herttainen ja ystävällinen ihminen, noin kauniisti ihmettelee pulskaa haukea Sjöblom'in seljässä ja ihmetellessään pudottaa silmänkin sukankutimestaan, niin pitäisihän olla oikea peto, jos siihen muuta osaisi vastata kuin: -- "Ku afton." Välittämättä sitten muutamasta maan ukosta, joka suuren hauen nähtyään virkkaa "ohoh", ja muutamista kerjäläispojista, jotka toisiansa kylkeen nyäisten sopottavat: "kaho, kaho!" -- saapuu Sjöblom viimein omalle talollensa, omaan pihaan. Työpajaan ohjaa huolellinen mestari ensin kulkunsa: kuinkahan muka täällä työt ovat kulkeneet mestarin poissa ollessa. Antilla, opinpojalla, on paraikaa kauha sulattua tinaa kädessä, mutta nähtyään ensin mestarinsa ja mestarin seljässä tuon hirmuisen hauen, unohtaa poika parka pian kauhat ja tinat ja jää suu auki ihmettelemään kauheata kalaa. Siinä hän seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mitä suuremmaksi hän huomaa kalan, sitä suuremmaksi kasvaa mestarikin hänen silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen kauhansa sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle. -- "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!" Antti olisi ansainnut tukkapöllyäkin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin tinaa -- se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen käyttää, vuskari, -- mutta eihän sitä raskitse kurittaa lasta, ja lapsihan Antti vielä on, mikäs se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti poika ja on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika. Mutta Andersson, sälli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas käynyt Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen mies! Selvänä ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa yhtä mittaa kieltään pieksää. Sjöblom olisi jo aikoja sitten pannut hänet pois, mutta pahus on kumminkin hyvä työmies, Pietarissa opin käynyt ja sitten monta vuotta ollut työssä kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt, nähdessään mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon pitkän tarinan, jota Sjöblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina alkaa näin: -- "Entäs kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun minä olin prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin Nevalle nuotan vetoa katsomaan -- me asuttiin silloin Katarinahovissa --, niin sielläkös lohia saatiin!" Ja sitten tuo ilkeä mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, -- harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat tämmöisten haukien rinnalla. Nevan lohet!... Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on tujussa, mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä: -- "Antesson menee nyt maata!" Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson lähtee toimittamaan: -- "Vai maata? Soo o! Olenko minä sitten humalassa vai mitä? Maata?... Kyllä minä ymmärrän ammattini ja virkani, minä. Maata?... Juu ja takkar! Kylläpä tässä sitten työt hyvin kävisivät, jos mestarit kulkisivat hailia onkimassa ja kisällit maata rohjottaisivat. Jopa sitten! Pian olisi pankrutti talossa... Vai maata?..." Ja sitten pitää Andersson Antin kuullen vielä pitkän puheen kunnollisen sällin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan vähitellen jälleen Pietarin kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita hän näki Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan lohista sitä mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe päättyi loukatun kunnian huudahdukseen: -- "Vai maata? Olenko minä sitten humalassa vai mitä?" Ja Antti, poika pahainen, on kuin kahden tulen välissä: ei tiedä kumpaisetko ne nyt todella ovat suuremmassa arvossa pidettävät, Nevanko lohet vai mestarinko hauet. -- "Kerrankin", jatkoi Andersson lohijuttuansa, "kerrankin tuli nuotalle taas kenrali Stroganow, hyvin lysti ukko, oli palvellut Klaunoi Staapissa ja ollut oikein Kaukasin sodassa; neljäkymmentä kahdeksan ristiä ja tähteä rinnalla. Minä tunsin ukon oikein hyvin; aina kun nuotalla tavattiin, niin aina puhutteli minua: 'Aha', sanoi, 'Antrei Antreits, pannaankos nuuskaa?' Ja sitten kun ottaa taskustaan keisarin antaman priljanttisen taulinkan; siinä keisarin potretti, ei tämän, mutta sen vainajan, Aleksander ftaroi. Siitä hän minulle sitten tarjosi aina; 'otapas nuuskaa', sanoi, 'Antrei Antreits; minä tykkään Suomen pojista, semmoisista kuin sinä.' Nuuskattiin sitten ja rupateltiin. Niin, siinä ukko monastikin jutteli minulle semmoista, mistä ei kasettiloissa saanut hiiskahtaakaan. 'Älä vaan', sanoo, 'puhu kellenkään!' No ymmärsinhän minä sen itsekin: 'semmoisia salaisuuksia, joita ministerit vaan tiesivät'." Jo rupesivat Nevan lohet saamaan Antissa suurempaa kunnioitusta, koska niiden niskassa oli keisarin lahjat ja ministerien salaisuudet. -- "Kerrankin", pitkitti Andersson, "tuli kenrali Stroganow -- ukko makaa jo haudassa Volkovan hautausmaalla -- tuli nuotalle ja osti nuotan jokeen. Maksoi 150 ruplaa: mikä tuli nuotassa, se hänen. Vetivät, vetivät sitten musikat selkä vääränä, ja kun pesän viimeinkin saivat näkyviin, niin -- äläpäs vedä enää!..." -- "No?" sanoi Antti, eikä ollut hauella enää kuin tuuman verta tannerta. -- "... äläs vedä enää! Semmoinen oli peto pesässä, että kenralska kiljasi vaan ja läksi juoksemaan pakoon; tyttäret samaa tietä. Me jäimme vaan kenralin kanssa musikkain melua katsomaan. No siinä ei auttanut muuta kuin kutsu toisenkin vuoron miehet alas -- niitä on näes kaksi vuoroa, toiset kun vetää, niin toiset lepää -- ei muuta kuin kaikki miehet ylös kiskomaan petoa". -- "No, mikäs siellä oli?" -- "Ei muuta kuin lohi vaan." Ja nyt oli Nevan lohet kerrassaan voittaneet. Sjöblom parkaa! -- "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miestä vetkaletta ylös, ja arvaahan sen, miten se reuhtoi! Nuotan pesän langat ne ratkeilivat noin vaan, ritsis ratsis. -- Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja silloin ei auttanut muuta kuin miehet lohen päälle. Ja niin näetsen kävi kak-si-tois-ta miestä lohen päälle istumaan, ja pyrstö letkui sittenkin niin että koko lautta tömisi." Hauki rupesi taas pyrkimään voittotantereelle, sillä kovin tuntuivat Antista nuo kaksitoista miestä raskaalta taakalta yhden lohen niskassa. -- "Eikä ne musikat olisi sitä hengiltä saaneet, mutta annas kun pappa Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin pää poikki, pää poikki, ei auttanut." -- "Kuinkas pitkä se lohi oli?" kysäsi Antti verkalleen. -- "Niin, se lohiko? Kaksi syltä ihan jänttiin." Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymmärsi nyt, että Andersson pani omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entistä korkeammalle. Antti läksi pois työpajasta, viemään pormestarille vasta tinattua kahvipannua, ja niin jäi Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta piti panna vetämään Stroganovan lohta. * * * * * Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin kautta tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä ... mutta siellä vihdoin oli kalamiehen arvo kuitti. Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata, ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet polvilla. Ja siinä oli sitten ihailemista ja ihmettelemistä. Katsokaa millaiset sillä on silmät ja suu -- voi sentään! Heikin tekisi mieli koettaa, ovatko hyvinkin teräviä nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "älä pittä tommee, te pullee!" Ja Sjöblomista tuntuu niin lystiltä ja hyvältä tuo Liisun varoitus. -- "Te pullee, te pullee!" toistaa hän itsekseen ja nauraa. Mutta Sjöblomska seisoo jo kahvikattilan ääressä kalamiehelle lämmintä kupposta keittämässä, ja hyvillään on emäntäinen kauniista kalasta, josta tuo osa keitetään ja tuo suolataan ja tuo paistetaan. -- "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on äidin katsominen selkä-evää, hirveän suurta, milloin leukaa. -- "Jaa-a!" virkkaa hän silloin. "No se meidän pappa, se se on...." eikä hän sanokaan, mitä se meidän pappa oikeastaan on, mutta lapset ymmärtävät hyvin hänen tarkoittavan sitä, että meidän pappa se on jotakin semmoista, mitä muut papat eivät ensinkään ole. -- "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjöblom, pistää sitten koukun hauen leukaan, mutta eihän tuommoista hirttä voi lattialta punnitakaan. Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää meidän puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan ennenkuin puntari seisoo. -- "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!" -- "No mutta!" Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin: "ja tuossa se nyt on!" Lapset tosin eivät ole selvillä kaikista pienimmistä pyynnin mutkista, mutta siihen päätökseen he kumminkin tulevat, että papan hauenpyynti oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime talvena Suojärvellä. Siitä oli maisteri itse kertonut heille, kun lapset olivat käyneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiterissä. Mutta mihinkä jäi ukko Niiranen meiltä? Veneen siivottuansa läksi hän hiljalleen nousemaan mäkeä. Jokelinska ei ollut enää talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa hänen akkunansa alle, kopautti akkunaan. -- "Matami hoi!" -- "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv' ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi." -- "Tuoss' ois teille, matami, vähän niinkuin tuomisia", virkkaa Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle. -- "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mitästä mulle tämmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent' vaa?" -- "No ei nyt ahvenista; hyvän kuhan minä olen teille luvannut, ja nämä on nyt hyvän puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami." -- "Suur kiitosta, hyvä ystävä! Kyll' se on julman lusti kut minä saan sunnundan oikke färski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha leske." Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiiltää hänen silmässään. -- "No mitäs turhia. Hyvästi nyt vaan!" Poikettuaan sitten puodissa, astui Niiranen Vargentin'in puodin ohitse hänkin. Ukko Vargentin seisoi yhä vielä puotinsa ovella sikari hampaissa. -- "Kas, Niirasella on kaloja kanssa, mutta Sjöblomipa oli oikein ylpeätä miestä tässä äskön." - "Vai oli?" -- "Oli niinkuin mikä patrona ikään, kun kerran oli saanut hauen." -- "On se niitä saanut niin monta." -- "Lienee saanut, mutta ei pitäisi olla niin ylen ylpeä." -- "Ei hän sentään ole läheskään niin ylpeä kuin patrona Vargentin." Tuota vastausta ei ukko Vargentin ollut odottanut. Hän kiepsahti puotiinsa ja kiljasi puotipojallensa: -- "Niiraselle ei saa antaa lainaksi yhtään eikä Sjöblomillekaan." -- "Eihän ne ole koskaan tahtoneetkaan." -- "Niin, mutta ei saa antaa, muista se!" -- "No, no." Kirjakaupan akkunasta äänsi herttainen mamseli: -- "Näkiks Niirain se Sjöblomi suur kala?" -- "Näinhän minä kyllä." -- "Se on yks hyvä fiskari." -- "Hyvä se on, se on semmoinen uljas mies, oikein potra poika!" Kirjakaupan mamseli pujahti kyökkiin tiedustamaan piialtaan, mitä se potra merkitsee. -- "Kahos mokomoo sannoo!" vastasi piika. "Lienöökkö tuo ruohtia vai mittee lienöökkään." * * * * * Kotia tultuansa Sjöblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan kamariinsa tuparakennuksessa ja heitettyään kalamiehen tamineet pois astui kyökkiin hänkin, juuri kuin Sjöblom oli päättänyt kertomuksensa. Niiranen oli talon ystävä, semminkin lasten. -- "No Niiranen setä! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!" -- "Niin mutta kuules, setä, katsopas tuota papan haukea!" -- "Niin, mutta koetas nostaa sitä!" -- "Niin niin, mutta katsos millaiset hampaat sillä on!" Lapsilauma oli piirittänyt ukko Niirasen joka haaralta. Hän istahti tuolille, otti Liisun syliinsä ja puheli: -- "Kyllä se teidän isä saa suuria ja koreita kaloja, mutta ei se sentään niin kauniita saa kuin setä. Setä saa väliin kultakalojakin, ja niitä ei tarvitse keittää eikä paistaa." Ja hän veti taskustansa paperikäärön ja antoi siitä neljä kultaista kalaa, yhden kullekin lapselle. No herttaisia asioita! Ihan kultaiset kalat, suomukset kultaiset ja evät kultaiset ja kaikki. Papan hauki -- mitä se enää olikaan näitten rinnalla? -- "No mitäs se setä aina lapsille namuja tuo? Vielä näille tässä nyt kultakaloja!" puheli hyväntahtoinen emäntä. "Käykäähän nyt, Niiranen, tänne sisään; no, Sjöblom, tule sinä kanssa; juotte kupin kahvia". Sisähuone on pieni, mutta siisti. Valkoiset uutimet akkunassa, kukkasia akkunalaudalla, ei tomun jyvästäkään yksinkertaisilla huonekaluilla. Kauniisti paistaa aurinko kauniina heinäkuun iltana puhtaasen huoneesen, jossa istuu ja puhelee joukko yksinkertaisia, onnellisia ihmisiä. Akkuna on auki, ja hiljaa löyhähtelee tuuli sisään. Ulkona sirkuttelevat linnut ja sääsket surisee. Kirkolta kajahtaa kellon ääni, ilmoittaen lepopäivän alkua, ja sen ääni kuuluu niin juhlalliselta, niin rauhalliselta. -- "Lapset, lähdetäänkös huomenna sedän kanssa kirkkoon?" kysyy Niiranen. -- "Mennään, mennään, voi hyvä setä, mennään vainenkin. No voi kuinka se on hauskaa!" Kultakalat eivät ole enää mitään tähän verraten. -- "No mennään sitten ja ihan urkulehterille mennäänkin". Tämä on korkein määrä onnea. Kirkossa on niin tavattoman mieluista olla, se on totta, mutta isän ja äidin kanssa kun ollaan, niin ei näe joka haaralle. Pappia alttarilta ei näe kuin vähäisen, alttaritaulua vaan toisen puolen, urkuja samoin vaan toisen. Mutta urkulehteriltä näkee joka haaralle, näkee kaikki ihmiset ja kuvat ja numerotaulut, näkee papin saarnastuolissa ja pulleaposkiset enkelit, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea, näkee kuinka urkuri soittaa, näkee kuinka hänen sekä kätensä että jalkansa soittavat, näkee kuinka Kuivalainen, vanha sotamies, kunniamerkki napinlävessä, polkee urkuja ja laulaa samassa suuresta virsikirjasta, vaskisankaiset silmälasit päässä, näkee kuinka lukkari panee numerot joka eri virteen ja kääntää taulun seurakuntaan päin, ja aina, ennenkuin viimeinen värssy alkaa, nopeasti kääntyy urkuriin päin ja kuiskasee: viimeinen värssy. Niiranen, setä Niiranen, sinä olet kaikkein paras setä maailmassa! Ja kaikkein paras setä istuu tuolilla ja puhaltelee piipustansa renkaita, joita lapset ihaillen katselevat; ne leviävät ja suurenevat ja vihdoin laskeutuvat lattialle. Sjöblom istuu poikkipuolin tyhjässä kehdossa, kaataa kahvia teevatiin, puhaltelee siihen pari kertaa, härppää sitten ja haastelee; -- "Kyllä tämä kesäinen aika on sentään vähän niinkuin lystiä aikaa. Kaikki on näetsä niin kaunista ja ilmakin niin lämmintä... Tässä sitä näin istuskelee ja ryyppää kahvia ... niin, meidän mamma se on niin hyväntahtoinen ihminen. Mamma, viepäs kahvia verstaasen Antessonnille ja anna Antti pojalle kanssa. Mitäs, Antesson oli vähän tujussa, mutta vähät siitä, hyvä sälli hän on, ja Antti poika on fiksi poika kanssa. Vie kahvia heille. Mitäs, tämmöinen korea ilma ja linnutkin laulaa. -- Mutta kuules Niiranen", puhelee hän vähän ajan perästä ja iskee silmää, -- "kyllä sinun sittenkin olisi pitänyt naida." -- "Maltahan nyt", myhähtää Niiranen, "onhan minulla jo morsian". Sen sanottuaan hän nousee akkunan luokse, jossa kauniimpana muita kukkasia kasvaa ruusu. Se on Niirasen kukka. Hän on hoitanut sitä jo monta ajast'aikaa, mutta pitänyt sitä matami Sjöblom'in kukkasten luona, "sillä sen olisi ikävä yksin". Ties mistä syystä hän on ruvennut sitä sanomaan morsiameksensa. Kolme ruusua siinä kukoistaa, neljäs on juuri puhkeamassa. -- "Tuosta puhkeaa huomiseksi uusi ruusu, ja sen minä panen Liisun hivuksiin", virkkaa hän. Onnellinen Liisu ei osaa puhua mitään. Samassa lentää pääskynen tuvan katolle ja rupeaa visertämään. -- "Kuulkaas lapset", virkkaa Niiranen, "tiedättenkös, mitä pääskynen sanoo?" -- "Mitä se sanoo, mitä?" -- "Kuunelkaas tarkkaan, niin näinhän se laulaa... Virsut jäi Viroon Saappaat jäi Savoon Itse tulin näille maille narrrrriks'!" Se huvittaa lapsia äärettömästi. Kilvan he koettavat muistella pääskysen laulua, yhä sekaantuen ja yhä uudistellen. Ja vielä sittenkin kuin jo Niiranen on mennyt yksinäiseen tupaansa ja lapset käyneet vuoteisinsa, vielä sittenkin he itseksensä muistelevat tuota lystimäistä viserrystä. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut, ja kesäinen valoisa yö on tullut, mutta vielä kerran kysäisee Paavo: -- "Heikki kuules!" -- "No?" -- "Mitenkäs se olikaan?" -- "Virsut jäi Saksaan ... ei, Virsut jäi narr... ei, Virsut jäi Viroon, saappaat jäi Savoon, itse tulin näille maille narrrrriks'." Se on niin lystiä. Liisu on nukkunut jo, mutta hän kääntää päätänsä toiselle poskelle ja naurahtaa unissaan. Muistelleeko hän pääskysen laulua, vai setä Niirasen lupaamaa kukkasta, vai nähneekö unissaan pulleaposkisia enkeleitä, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea... KOSTO. Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana. Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin -- mitä lieneekään miettinyt -- ja jatkoi sitten jälleen lauluansa. Otavan sarvet osoittivat jo puolen yön aikaa, kun olin jutelmani lopettanut. -- "No niin", virkkoi isäntä, "katsos vaan, miten kävikään hyvästi!" -- "Hohoi-jaa!" huokasi emäntä, ja taisi hänen esiliinansa samassa saada jotakin tekemistä hänen poskiensa kanssa. Mutta vanha mummo istui sängyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja puheli pienelle tyttöselle: -- "Katsos, lapseni; niin se käy, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkin Herran Jumalan." -- "Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi. -- "Kosto, lapseni, kosto." -- "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan itsekseen: -- "Kosto on Herran Jumalan". Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon väelle kerrottu, jutelma tämä vain on, ja siltä varalta sen tähän painatinkin, että jos joskus maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties sitä edes siellä vielä kuunneltaisiin. I. Kaulion talo oli hyvin suuri ja mahtava. Pellot olivat suuret, niityt avarat, metsät laajat ja takamaat virstoja päähän ja toiseen. Suurta oli Kaulion talossa kaikki. Hevoset olivat muita suuremmat, lehmät iso-rotuisia. Yksin kissakin, laiska syöttiläs, oli suurempi kuin muitten ihmisten kissat. Suuri oli isäntäkin talossa. Kolme tuumaa hän täytti yli kolmen kyynärän. Pää oli suuri, nenä oli suuri, ja suuri oli vatsakin. Suuri oli Kaulion rikkaus myös. Se oli hankittu niinä aikoina, jolloin metsästä äkisti alkoi virrata kultaiset lähteet, ja jolloin luultiin kalliin isänmaan kerrassaan kääntyneen kulkemaan onnellista tulevaisuutta kohti. Monen pankin kirjoissa koreili Heribert Kaulion nimi, ja paksu oli velkakirjain tukku hänen tammisessa, uudenmallisessa kaapissaan. Suuri oli Heribert Kauliolla seurakin. Kaikki pitäjän herrat, arvoisasta provastista hamaan käräjäkirjurin renttuun asti, kävivät siinä talossa vieraissa. Ja siitä oli Kaulion isäntä hyvin ylpeä. -- "Kun herrat minun talooni tulee", oli hänellä tapa sanoa, "niin eivät tahtoisi suurin surminkaan lähteä pois". Ja usein puheli hän näin: -- "Otanpa tästä ja lähden tuomarin luokse totia juomaan. Tavattiin toisiamme provastin tyttären kihlajaisissa, niin sielläkös alkoi pyytää ja mankua: tule nyt, veikkonen, meilläkin käymään, ethän sinä ole meidän ovea avannut kahteen viikkoon. -- Tuolla lailla hän kärtti ja kärtti. No pitäähän sinne mennä ukon ratoksi ja mielihyviksi". Kerran oli läänin kuvernörikin ollut hänen talossaan yötä, ja tästä oli Heribert niin ihastunut, että paikalla, kuvernörin lähdettyä, oli teettänyt pitäjän maalarilla taulun, johon siniselle pohjalle oli punaisilla kirjaimilla kirjoitettu: Däsä on käyny mahaherra. Tämä taulu pantiin riippumaan Kaulion saliin. Niinkuin näkyy, ei pitäjän maalari ollut oikein luja oikokirjoituksessa. Viimeisessä sanassa oli hän ensin piirtänyt mah ..., mutta huomattuaan "maa" sanassa olevan kaksi a:ta, oli hän sysännyt toisen a:n h:n jälkeen, arvellen kai, että kyllä taitava lukija osaa sen panna paikoilleen, ja niin oli siitä syntynyt "mahaherra". Kyllähän Heribert isäntä oli vähän moittinut maalaria siitä, että hän oli taulun pilannut "niinkuin tieteellisessä katsannossa", mutta maalari oli ylpeätä puolestaan hänkin ja oli tiuskaissut: minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Uutta taulua ei Kaulio raaskinut teettää, sillä hän oli saita, niinkuin kaikki hänen kaltaisensa rikkaat. Oikeastaan oli tuo taulu sentään varsin viatonta laatua, mutta pilkkakirveet saivat siitä hyvän tahkon kirveittensä hiomiseen. Kuvernöri kun oli peräti laiha mies, niin ei mahaherran nimitys häneen ensinkään sopinut. Sen sijaan sovitettiin se Kaulioon itseensä, ja pian syntyi pilkkalaulu, jota paljon laulettiin pitäjällä ja joka alkoi näin: Ja nyt minä laulan loilottelen Yhden lystin laulun, Kun Herpert herra, mahaherra, Teetti nätin taulun. Kuvernöri Kuntermanni Kävi siellä kerran Ja teki meidän Herpertistä Helsingin suuren herran. Tästä huolimatta seurusteli Heribert isäntä eli, niinkuin häntä myöskin sanottiin, herra Herpertti, yhä edelleen herrasväen kanssa. Talonpoikaisista hän ei suuria välittänyt. Näitten kanssa oli hänellä yhteyttä ainoastaan silloin kuin he tulivat häneltä rahoja lainaamaan tahi korkoja maksamaan. Kaulion kartanossa oli kaikkea yltä kyllin, mutta kumminkin puuttui sieltä paras, talo oli emäntää vailla, vaikka Herpertti oli jo kappaleen matkaa viidennellä kymmenellä. Miks'ei Kaulion isäntä ollut nainut, sitä on vaikea sanoa. Rikas mies hän oli ja uljaan talon isäntä, niin että kyllä olisi saattanut naida, mutta olipas hän sittenkin vain vanhana poikana. Ja ties kuinka se välistä maailmassa käykään niin kummallisesti. Tuoss' on rikas ja mahtava mies, jolla kyllä olisi varoja elättää kuinka suuri perhe tahansa, mutta naimisesta ei tule sittenkään mitään. Tässä taas joku köyhä läksijän mies tai torppari, joka naida napsauttaa jo nuorena, ja lapsiliuta se kihisee kuin muurahaispesä ahtaassa mökissä. Melkein jokaisessa seurassa, minne Kaulio tuli, olikin tavallisimpana puheen aineena hänen naimattomuutensa. Siitä puhuttiin täydellä todenteolla ja siitä puhuttiin muutoin vaan, kun ei muusta mistään ollut puhumista. Ja Kauliokin puheli asiasta eri tavalla, milloin totisena, milloin nauraa hojotti muitten mukaan, milloin suuttui, milloin ei puhunut mitään. Nimismiehen luona pidettiin kerran pitoja. Nimismies oli saanut kunniamerkin, niin sanotun Stanislain ristin, uutterista toimistansa, ja iloissansa siitä, että hänet nyt muka oli tehty ritariksi, oli hän kutsunut luoksensa kaikki, mikä vähänkin haiskahti herralle. Siellä sitten juotiin ja lyötiin korttia ja naurettiin ja laulettiin, niinkuin tavallista on. Herpertti oli tietysti myöskin siellä, ja joi ja löi korttia ja nauroi ja lauloi hänkin. Puhe kääntyi illemmalla tavalliselle uralleen. -- "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt todellakin, milloinka sinä, poloinen, viimeinkin nait!" -- "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen minä sanon sinulle, arvoisa veli ja ritari". (Tämä kunnioittaminen herätti suurta huvitusta muissa). "Kyllä minä naisin, naisin minä; mutta kun en löydä oikein mieleistäni. Kyllähän niitä tulijoita olisi, mutta tämä mies ei huolikaan joka tytöstä. Pata valttia", lisäsi hän sitten ja löi nyrkillään pöytään, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta. Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota sanottiin typeränpuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa hänen typeryydessään oli se hyvä avu, että hän puhui suoraan. -- "Hm!" mörähti hän. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista." Herpertti närkästyi. -- "Meinaatko sinä, arvoisa veli ja insenyöri, ett'en minä saisi morsianta, jos tahtoisin?" -- "Niin minä arvoisa veli ja insenyöri juuri meinaan", matki maanmittari, yrmeä mies. -- "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyöri kukaties luulee, että miehellä pitää olla vähintänsä kymmenen tuhatta markkaa velkaa, ennenkuin voi muijan saada." Herpertti tähtäsi tällä puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. Hän hyppäsi istuimeltaan, astui Kaulion eteen äkäisenä kuin riidanhaluinen kukko ja ärjäsi. -- "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti Kauliolle ei lähde yksikään tyttö, vaikka olisi herra Herpertillä rahoja taskussa vielä enemmän kuin tyhmyyttä kallossa". -- "Pata valttia", sanoi Kaulio eikä ollut kuulevinansakaan. Tämä saattoi maanmittarin ihan vimmaan. -- "Lyö sinä pataa tahi pannua", kiukutteli hän, "mutta minä lyön vetoa, ett'ei esimerkiksi Konkkalan Annikaan, oman torpparisi tytär, huolisi sinusta. Niin se on." Nyt sinkosivat kortit Kaulion kädestä. -- "Lyödäänkö vetoa?" huusi hän. -- "Lyödään vaan!" Pian ilmaantui puolustajia sekä Kauliolle että maanmittarille. Ja kumpaisistakin kiihoittuneena, virkkoi Kaulion iso isäntä vihdoin näin: -- "No minäpä tahdon näyttää arvoisalle ja viisaalle insenyörille, että hänkin nyt on puhunut vähän niinkuin leikatusta lampaan päästä. Huomispäivänä lähden Myllymäkeen Annia kosimaan ja sieltä tulen suoraa päätä morsiamen veljen kanssa pappilaan panemaan kuulutukseen. Olkaa kaikki siellä huomena iltapäivällä. Hahaa!" lisäsi hän ja ojensi pitkää vartaloansa suoraksi. "Herpertti Kaulio ei olekaan jokaisen maitten mittaajan pilkattava." -- "No mutta kuules nyt, veli hyvä", sanoi nimismies, "ethän sinä todellakaan aikone pelkästä kiusasta ottaa Konkkalan Annia?" Herpertti räjähti nauramaan. -- "Minäkö? No enhän nyt sentään! Muutoin minä vaan kosin pilan vuoksi, peruutan sitten kaupat ja annan hyvikkeeksi muutaman sata-markkasen. Kaikki viisaat miehet eivät sitä voisi tehdäkään, mutta Herpertti vaikka piippuansa sytyttelisi semmoisilla paperiliuskoilla." -- "Ei ole hyvä leikkiä tuommoisilla asioilla", arveli tuomari. -- "Hohoo!" vastasi Kaulio "kyllä minä asiani vastaan." -- "Entäpäs", pisti nimismies väliin; "entäpäs, jos kosiminen kävisi hullusti?" -- "Arvoisa veli ja ritari!" huudahti Kaulio; "ettäkö minä saisin rukkaset, vai mikä oli meininkisi?" -- "Ja ne saat kanssa ilman mitään meininkiäkään", tokaisi jälleen maanmittari. -- "Vai niin, soo!" ylpeili Herpertti. "No ellen minä ole huomenna viimeistään kello seitsemän illalla pappilassa, niin löytää herra ja insenyöri, kotia tultuaan, tallissansa minun parhaan oriini, josta olen maksanut 2000 markkaa, vieläpä rahat lautaan, ilman mitään velkakirjaa. Minä voisin vaatia samanlaista vedonmaksua, jos voitan, mutta koska semmoinen taitaisi käydä vähän vaikeanlaiseksi herra insenyörille, niin tyydyn minä siihenkin, että herra insenyöri saa pikkuisen hävetä." Pidot loppuivat, niinkuin tavallista on, vasta aamupuolella yötä, jolloin vieraat hajosivat, kokoontuakseen seuraavana iltana pappilaan. * * * * * Konkkalan pienessä torpassa asui nuori Lauri torppari sisarensa Annin ja vanhan, kivulloisen äitinsä kanssa. Köyhiä he olivat, mutta hurskaita ihmisiä. Puhtaus ja järjestys vallitsi pienessä torpassa sekä sisällä että ulkona. Pihana oli soma nurmikko aidattuna erilleen ulkohuoneista. Olipa mäenpäivänpuoleisella rinteellä vähäinen kasvitarhakin, johon Anni suurilla ponnistuksilla oli istuttanut muutaman omenapuun ja kymmenkunnan marjapensaita. Pieni oli pirtti, mutta puhdas ja valoisa. Lattia oli pesty, uuni valaistu. Olipa seinällä vähäinen hylly ja siinä raamatun ja virsikirjan vieressä muutamia muitakin kirjoja. Oli siinä Suomen kansan historia, oli siinä Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin. Hiljaista tyytyväisyyttä tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas äitikin, joka ei moneen vuoteen enää ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan -- hänkin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä. Veljen ja sisaren välillä vallitsi mitä hellin rakkaus. Kumpikin koettelivat kilvan huojentaa toistensa töitä ja vaivoja ja yksin voimin hoitelivat vanhaa äitiänsä. Suuri kunnia oli tapahtunut tänään Konkkalan pienelle torpalle, sillä itse talon isäntä, Herpertti Kaulio, oli tänään tullut sinne uljaalla oriillansa. Tuossa hän nyt istui pöydän päässä, käsi puuskassa, puhellen torpparinsa kanssa suosiollisesti ilmoista ja vuodentulon toiveista. -- "Lauri", sanoi hän vähän ajan perästä. "Käskepäs Matti sisään." Matti renki ilmaantui kynnykselle. -- "Matti", sanoi Kaulio, osoittaen pöydälle panemaansa hopeahelaista piippua ja kaunista tupakkikukkaroa. "Matti, panes mulle piippuun ja mene sitten matkaas." Matti teki kuten oli käsketty, pani nöyrästi piippuun ja yhtä nöyrästi meni pois. Kaulion isäntä istui kauan aikaa mahtavassa asennossa ja katseli mahtavasti ympärilleen, syljeskeli vielä mahtavammin ja puhkesi viimein puhumaan. -- "Tiedättekös nyt oikeen", kysyi hän, "mitä varten minä olen tänään tehnyt tällaisen kunnian, että olen ajanut tänne parhaalla orallani?" -- "Mahtaa olla tärkeitä asioita, isäntä", vastasi Lauri, "sillä harvoinpa tämmöistä on tapahtunut." -- "Niin onkin, niin onkin", lausui isäntä tyytyväisenä ja nauroi niinkuin hyvällekin asialle. "Enkä minä luule tässä tarvittavan pitkiä puheita niinkuin tieteellisessä tahi valtiollisessa tarkoituksessa, sillä olettehan te yksinkertaisia ihmisiä. Lyhvimmästä tärkiimpään: minä olen tullut tänne tahtomaan Annia vaimokseni. Ja niin minä nyt meinaan, että me Laurin kanssa suoraa päätä lähdemme täältä pappilaan kuulutuskirjaa ottamaan." Lauri ja Anni seisoivat hämmästyneinä. Tämä oli niin äkkinäistä, niin odottamatonta kuin salama selvältä taivaalta. Anni ei näkynyt voivan käsittää asiata ensinkään. Kalpeana ja säikähtyneenä katseli hän vuoroin veljeänsä, vuoroin ankaraa isäntää, joka nyt oli puhunut jotakin niin kamalata, ettei Annin pieneen pääkköseen tuo ajatus vielä voinut sijaansa saada. Kaulio katseli riemastuksella tätä hämmästystä. -- "No-no", virkkoi hän kotvasen kuluttua. "Kovinpa näytte säikähtäneen, hyvät ystävät. Mutta onhan se tiettykin, ettehän ole voineet -- puhuakseni tieteellisessä katsannossa -- tämmöistä onnen potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt tänne!" Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syöksee syrjään, niin parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos. -- "Isäntä", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sentään pitäisi tehdä pilaa tytöstä tämmöisillä puheilla." -- "Eipä minulla ole aikaa pilapuheisin teidän kanssanne. Pane päällesi pian ja lähdetään pappilaan." -- "Kiitoksia paljon, isäntä, meille tekemästänne kunniasta, vaan enhän minä ... tuota ... ole toisen niinkuin ... asiata ratkaisemassa." -- "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena. -- "Anni päättäköön itse. Se on ihan hänen asiansa," vastasi Lauri. -- "Mitä joutavia? Tiedänhän minä, että hän suostuu. Vai ei torpan tyttö ottaisi pitäjän rikkainta isäntää? Ja tuossa", lisäsi Kaulio, "tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti hän lompakostaan viidensadan markan setelin ja viskasi sen pöydälle. -- "Malttakaa vähän", sanoi Lauri. "Minä käyn kysymään Annilta." Anni parka oli paennut kylmään aittaan. -- "Anni!" sano Lauri, "sinä olet itse kuullut, millä asialla Kaulio meillä on. Mitäs sanot?" Anni loi kauniit silmänsä veljeen ja katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tutkistellen Laurin omaa ajatusta. Mutta Lauri oli kamalan totinen; ei väräyskään hänen kasvoissansa osoittanut hänen sydämmensä ajatusta. -- "Anni!" virkkoi hän uudestaan. "Isäntä tuolla tahtoo vastausta. Köyhästä torpan tytöstä saattaa ... tuota ... tulla niinkuin rikkaan talon emäntä. Mitäs sinä vastaat?" Tulvana syöksähtivät kyyneleet Annin silmistä. Hän heittäytyi veljensä kaulaan. -- "Veli, armas veli!" huusi hän. "Sinä olet tähän asti ollut niin hyvä, -- tahdotkos sitten nyt panna minut turmioon? Armas veli! Älä pakoita minua menemään tuolle miehelle. Anna minun olla luonasi. Jos en jaksakaan sinua suuresti auttaa, niin hoidanhan minä toki vanhaa äiti parkaa. Älä, rakas veli, hylkää minua!" Hellästi silitteli Lauri nyyhkivän sisarensa hivuksia. -- "Sisko kulta!" sanoi hän. "En minä aikonut pakoittaa sinua. Arvelin vaan niin puolin, että sinun pitäisi itsesi ratkaista asiasi, vaikka kovin kivistelikin sydäntäni, kun aattelin, että meidän mökki jäisi sinua vaille. Mutta nyt on mieleni taas levossa. Ollaan yhdessä, sisko, ollaan yhdessä kuten tähänkin asti, köyhinä, mutta tyytyväisinä. Älä nyt huoli itkeä enää, älä itke! Istu nyt tässä, niin minä käyn ilmoittamassa asian Kaulion isännälle." Kaulio istui pöydän päässä, vedellen savuja potrasta piipustaan. Kesken hänen ylpeitä ajatuksiaan siitä, kuinka muka torpan tyttö on ilomielin vastaan ottava hänen tarjouksensa, -- kesken näitä ajatuksia iski sentään hänen mieleensä: mitähän, jos tyttö rääsy panisi vastaan? Voi kuinka tuo kelvoton ajatus mylleröitsi Kaulion sydämmen aivan ylös alaisin ja saattoi siinä kaikki häijyt hengettäret liikkeelle. Kirous, pahansuomus, uhka ja kostonhimo, -- kas nämä ne nyt alkoivat kamalan tanssinsa Kaulio paran sydämmessä. Ylpeys se sentään sai hetkeksi ylivallan, ja muut häijyt olennot pakenivat jälleen -- sydämmestäkö pois? Ei, ne piiloittuivat vaan sen lukemattomiin salaisiin kammioihin, tullakseen sopivassa tilaisuudessa jälleen esiin. -- Lauri astui sisään, -- "Isäntä hyvä", lausui hän, "meidän Anni kiittää teitä siitä kunniasta, minkä olette hänelle tehneet. Mutta", -- Lauri pysähtyi, ja samassa nuo häijyt henget Kaulion sydämmessä tulivat taas esiin ja alkoivat huiman temmellyksensä. "Mutta", jatkoi Lauri, "kyllähän te tiedätte paremmin kuin minä, että avioliitto on sentään tärkeä asia ... ja jos ei siinä niinkuin molemmin puolin ole ... tuota niinkuin veisataan että 'rakkaull' sydämmet sido', niin semmoinen avioliitto on vähän niinkuin nurinpäinen." -- "Älä nurita, äläkä narita, vaan pane päällesi ja mennään pappilaan!" -- "No tuota ... ei taida siitä pappilan reissusta tulla mitään ehjää." -- "Mitä?! Mitä sinä tarkoitat, retvana? Puhu suusi puhtaaksi!" Soimaus nosti veren Antin kasvoihin. -- "Anni ei huoli teistä", sanoi hän kylmästi, mutta vakavasti. -- "Vai niin! Vai niin soo! Vai niin vainen!" änkytti Kaulio vimmassaan, ja paha vaahto näkyi hänen suupielissänsä. "Te ette siis pelkää, hyljätessänne minun moistani miestä? No niin! Mitäpäs minä tuosta! Enhän voi muuta kuin nauraa. Hahaha! Ja luuletko sinä, typerä mies, että Herpertti Kaulio oikein todenteolla on tarjouksensa tehnyt? Pilaa se oli alusta loppuun, sulaa pilaa, voidakseni vaan nauraa teidän tyhmyyttänne, sinun sekä tyttö raukan. Hahaha!" Lauri oikaisi solean, miehekkään vartalonsa. -- "Ottakaa takaisin, isäntä, nämä sananne, sillä minä en salli pilkata sisartani enkä itseäni." -- "Minä viisi tuommoisen miehen sallimisesta. Pilkkaa olen tehnyt, ja saadaanpa tälle asialle herrain seurassa nauraa monta aikaa. Hahaha!" -- "Isäntä", virkkoi Lauri, ja hänen silmänsä iskivät suuttumuksen tulta. "Minä olen köyhä mies, mutta kunniaani en anna solvata. Ja sen vuoksi teette oikein, jos lähdette tästä talosta ennenkuin mitään pahaa tapahtuu." -- "Tiedätkö sinä, poika nulikka", kiljasi Kaulio, "kenenkä tupa tämä on? Tästä lähden milloin tahdon ja olen täällä niin kauan kuin tahdon." -- "Torppa on teidän", vastasi Lauri, "mutta nyt olen minä tässä isäntänä, ja ellette hyvällä lähde, niin täytyy minun näyttää teille se paikka, mistä salvumies on viisi hirttä poikki lyönyt." -- "Suus kiini, penikka!" tiuskasi isäntä vimmoissaan ja kohotti piipun, lyödäkseén sillä Lauria. Mutta samassa sieppasi Lauri Herperttiä toisella kädellä kauluksesta, toisella vyötäisistä, ja ennenkuin Herpertti ehti äännähtääkään, oli Lauri hänet viskannut ulos pihalle. Kumahti vaan silloin hanki, kun suuri Herpetti isäntä lensi siihen suin päin. * * * * * Pappilassa odottivat herrat turhaan Kauliota. Kello löi 7, mutta häntä ei kuulunut, eikä kuulunut häntä vielä puolenkaan yön aikana, jolloin vieraat viimeinkin läksivät kotiansa, naureskellen ja ivaten Herpertin rukkasia. Mutta maanmittarin tallissa seisoi, hänen kotiin tullessaan uljas, kahden tuhannen maksava orit. II. Vuosi on kulunut. Konkkalan torpassa ei enää asukaan Lauri sisarensa ja vanhan äitinsä kanssa. Lauri on mökkiläisenä ja elättää itseään päivätöillä ja kalastamisella. Kurjaa on heidän elämänsä, mutta veljen ja sisaren keskinäinen rakkaus on pysynyt entisellään, ja entistä hellemmin he hoitavat vanhaa äitiänsä. Kaiken tämän on aikaan saanut Herpertin kosto. Heti tuon surkean kosioretkensä jälkeen oli hän -- häpeästä ja kostonhimosta menehtymäisillään -- keinotellut omaksensa toiselta talon-isännältä Laurin velkakirjan, pannut sen hakemukseen, ottanut ryöstötuomion, myöttänyt heiltä hevosen ja molemmat lehmät sekä muun irtaimen tavaran ja ajanut poloiset torpan asukkaat mieron tielle. Lieneekö maailmassa mitään niin peräti halpamielistä, niin huonoa, niin likaista ja saastaista kuin kateus ja koston himo? Ja kumminkin niitä näkee kaikkialla maailmassa, minne vaan silmänsä kääntää. Niitä asuu ylhäisissä sekä alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, valistuneissa ja valistumattomissa. Oliko Kaulion isäntä nyt tyytyväinen, kostettuaan torpparille häpeänsä? En tiedä, mutta yhä huimemmin hän nyt rupesi elämään ja yhä tiheämmin palvelemaan viinan hirmuista epäjumalaa. Missä vähänkin oli pitoja, siellä oli Herperttikin. Siellä hän melusi ja nauroi ja joi, ja harvoin hän kotiansa tuli muutoin kuin tunnottomaksi päihtyneenä. Hän iloitsi ja nauroi ja salli tehdä pilkkaa itsestänsä, mutta yksi asia oli, jonka mainitseminen saattoi hänet vimmaan. Jos vaan joku sattui hänelle virkkamaan hänen entisestä Lauri torpparistaan, silloin hänen kasvonsa vääntyivät vihasta, ja ankarasti kiroillen uhkasi hän sitä, joka enää uskaltaisi mainita tuota nimeä hänen kuultensa. Vihasiko hän yhä vielä tuota mies parkaa, jonka hän oli saattanut kurjuuteen? Vai oliko hänen rinnassaan ääni, joka kesken juopumustakin hänelle kuiskasi, että hän oli tehnyt konnan työn? * * * * * Oli ihana kevät-aamu. Aurinko oli juuri nousemaisillaan. Luonto heräsi lyhyestä unestaan. Mutta tyvenellä järven pinnalla oli kaksi ihmistä jo täydessä työssä. Oli särjen kutuaika, ja iloisesti kisaillen kiehui särkiparvet ritain ympärillä. Lauri ja Anni olivat rysiänsä kokemassa. Laihtuneita olivat kumpainenkin siitä asti kuin heidät viimeksi näimme. Kova työ ja huoli ne niin pian painavat leimansa ihmisen muotoon. Ihana oli keväinen aamu, ja luonnon kauneus se loi rauhaa ja hiljaista tyytyväisyyttä näitten köyhien ihmisten mieliin. Ridalta toiselle soutaessaan pysäytti Anni äkisti airot ja loi silmänsä kauas yli järven pinnan. Ääneti istui Lauri veneen perässä. Sama ajatus näkyi asuvan molemmissa. -- "Jumala on sentään hyvä", virkkoi Anni viimein hiljalleen. -- "Kyllä Hän on hyvä", vastasi Lauri. Se oli heidän aamurukouksensa. Äkisti kuului järven toiselta rannalta räikeätä melua. Sieltä lähti vene liikkeelle, kantaen kahta henkeä. Mutta kummallista väkeä näkyivät nuo kulkijat olevan. Luonnon tyyneys ja rauha ei näkynyt vaikuttavaa heihin yhtä rauhoittavasti kuin Lauriin ja Anniin, sillä pahasti he kirkuivat ja huusivat. Säikähtäen ryöpsähti sorsaparvi kaislistosta, ja kauas kanteli kaiku heidän huutojansa. Toinen, vähäisempi mies, istui airoissa, joita hän hoiteli kovin epävarmasti. Toinen, isokasvuinen mies, istui veneen perässä, alin-omaa keikahdellen puoleen ja toiseen, milloin kiroten ja huutaen, milloin laulaa loilottaen. Mies parat näkyivät olleen juopuneita. Mitä keskemmälle järven selkää vene läheni, sitä hurjemmin alkoi perässä istuja reutoa. -- "Ketäs nuo ovat?" kysyi Anni. -- "Ellen erehdy, on siinä Kaulion isäntä renkinsä kanssa. Kaiketi palajavat käräjäherrain juomingeista." -- "Mutta tuolla lailla reutoessaanhan saattavat pian kääntää veneen alassuin", virkkoi Anni säikähtyneenä. -- "Sitäpä minäkin pahoin pelkään", vastasi Lauri. Kaulio oli nähtävästi aivan hurjana viinan höyryistä. Hänen laulunsa ja loilotuksensa muuttuivat viimein kirkunaksi. Hän huusi ja potki veneessään, kunnes renki vihdoin näkyi hyppäävän ylös ja huutavan: -- "Nyt te potkasitte tapin irti." -- "Hittojakos me tapilla teemme?" kiljasi isäntä, ottaen tapin veneen pohjalta ja heittäen sen kauas järveen. -- "Heleijaa!" riemuitsi mieletön mies. Mutta pianpa muuttuivat hänen hurjat kiljuntansa vielä kamalammiksi hätähuudoiksi. Vesi nousi veneessä nousemistaan, rantaan oli vielä toista virstaa, ja hukkumisen vaara oli juopuneellekin jotenkin silmin nähtävä. -- "Anni, Anni!" huusi Lauri. "Souda Herran tähden tuonne!" Vaan eivät ennättäneet pelastajat aivan veneen luoksekaan, niin nousi Kaulio seisomaan, horjahti, kaatui veteen ja kaasi veneen kumoon. Silmänräpäykseksi katosivat isäntä sekä renki veden alle, mutta nousivat kohta jälleen pintaan ja tarttuivat kumoon kaatuneesen veneesen. Päihtymys oli kerrassaan haihtunut juomarien päästä, ja surkeasti parkuen he huusivat apua. Kotvan aikaa kesti kumminkin, ennenkuin Lauri ja Anni saapuivat paikalle. Monasti olivat hukkuvain voimat jo pettää, mutta nähdessään pelastuksen tulevan, ponnistivat he viimeisetkin voimansa, pysyäkseen veden päällä. Suurella vaivalla ja oman henkensä ilmeisellä uhalla saivat Lauri ja Anni viimein nostetuksi Kaulion isännän ja hänen renkinsä. Kaulio vaipui tunnotonna veneen pohjalle eikä herännyt rannassakaan. Yksin voimin kannettiin hän Laurin vähäiseen mökkiin, jossa Laurin ja Annin viimeinkin onnistui saada henkiin kurja mies. Renki läksi kotia hevosta hakemaan, jolla veisi isäntänsä kotiin. Kaulio oli kokonaan nääntynyt. Kova säikähdys oli kerrassaan murtanut viinan turmeleman ruumiin voimat. Kuume oli hänellä jo valloillaan, silloin kuin renki tuli häntä noutamaan kotia. Koetettiin nostaa isäntä vuoteelta. -- "Mutta ihanhan isäntä on henkitoreissa; mitenkäs häntä uskaltaa minnekään lähteä viemään?" sanoi renki. Sairas näkyi hetkeksi selvinneen kuumeestansa. -- "Jumalan tähden", äänsi hän, "älkää viekö minua minnekään! Antakaa minun kuolla tänne!" Ja niin jäi mahtava Kaulion isäntä Laurin ja Annin mökkiin. Mutta sitä eivät mökin yksinkertaiset ihmiset ajatelleet. He näkivät tuossa vain kurjan miehen, joka vast'ikään oli pelastettu kuoleman kidasta, ryhtyäksensä vain uudestaan kuoleman kamppaukseen. Eikä ystävä ole milloinkaan hoitanut ystäväänsä niin hellästi kuin tämän köyhän mökin asujamet nyt hoitivat häntä. Pari viikkoa häilyi Kaulion isäntä elämän ja kuoleman välillä. Pitäjällä oli saatu tietää hänen tapaturmansa, ja sille hänen juomatoverinsa ensi alussa nauroivat, mutta kun saatiin kuulla hänen tilansa ja myös missä tuo mahtava mies nyt potilaana oli, silloin lakkasi nauru. Kuka tunsi silloin jonkunmoisen piston sydämmessään, kuka kummeksi, kuka säälitteli, mutta nauraa ei voinut kukaan. Kaulion hetki ei ollut kumminkaan vielä lyönyt. Tauti taittui, kuume väheni ja tuskat lievenivät. Mutta sitä mukaa kuin ruumiilliset vaivat hälvenivät, sitä mukaa rupesi hänen sielunsa sairastamaan, onneksi sitä tautia, joka käy perinpohjaisen parannuksen edellä. Kaulion sydämmeen oli valonsäde sävähtänyt, ja nyt nousi sydämmessä kapina. Kaikki häijyt olennot siinä liikahtivat, sillä ne eivät valoa sietäneet. Ne koettivat kätkeä itseänsä jos johonkin salaiseen sopukkaan, mutta valoa tunki sinnekin; heidän täytyi paeta yhä lähemmäs ovea. Mutta tuo liikahtaminen, tuo piilopaikkain hakeminen, -- se se tuotti Kaulio paralle niin sanomattomia tuskia. Ja koko tuon sydämmen taistelun aikana ei hän puhunut mitään. Vasta sittenkuin ylpeys, kaikkien muitten häijyjen olentojen, johtaja ja päämies, oli valoa paeten viimeinkin lähtenyt sydämmestä, vasta silloin alkoivat sielunkin tuskat vähetä, vasta silloin rupesi Kaulio puhumaankin. -- "Voi kuitenkin!" virkkoi hän eräänä aamuna. "Minuako vainenkin te hoitelette tällä tavalla, minua, joka olen teille niin paljon pahaa tehnyt?" -- "Ei nyt puhuta siitä, isäntä hyvä", virkkoi Anni. "Jumalan kiitos, että voitte jo puhua. Olkaa vaan levossa, kyllä sitten paranette." -- "No täyttäkää sitten mittani kukkurapääksi ja antakaa minun juoda kalkkini pohjaan asti. Pitäkää minua luonanne, kunnes Jumala, jonka tiet niin ihmeelliset ovat, joko kutsuu minut pois tahi tekee vielä armossansa terveeksi. Kotona ei minulla ole yhtään lempeätä kättä, joka hoitaisi minua, viheliäistä miestä, niinkuin sinä Anni parka." Päivä kului päivän perästä, ja yhä nopeammin parani Kaulio. Hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta tutkia tilaansa ja entistä elämätänsä. Lauri ja Anni saattoivat nyt usein moneksi tunniksi mennä kalaan, ja sillä aikaa istui Kaulio mökin vanhan muorin vuoteen ääressä ja lapsellisella luottamuksella kuunteli, kuinka muori, hänkin elämässään paljon taistellut ja paljon kokenut, puheli sydämmen nöyryydestä ja Jumalan armosta. Moni hiljainen kyynel silloin lievensi hänen sydämmensä tuskaa. Kuuden viikon kuluttua palasi Kaulio kotiansa, mutta tämä, nyt tullut, isäntä oli aivan toisellainen ihminen kuin se, joka kuusi viikkoa sitten oli lähtenyt sieltä käräjäherrain juominkeihin. Mökki kankaalla jäi nyt tyhjäksi. Kaulio, muuttaessaan siitä pois, vei uhkeaan taloonsa mökin asujametkin, Laurin ja Annin ja heidän vanhan äitinsä. III. Lähellä Kauliota kohoilee korea Savilammin talo. Vikkelästi siinä emäntäinen hyörii, taitava ja toimelias, hiljainen ja siveä, -- entinen Konkkalan Anni, nyt naimisissa entisen torpparin, Simo Jokelan, kanssa. Savilampi kuului ennen Kaulioon, mutta nyt se on lohkaistu päätilasta. Kaksi päivää Annin ja Simon häitten jälkeen lahjoitti Herpertti Kaulio Savilammin Annille ja hänen miehelleen. Lauri on Kaulion toimeliaana voutina ja hoitaa taloa kuin mies. Kaulion isäntä on vanha eikä enää paljoa jaksa puuhata. Tuntikausia hän istuu kartanonsa peräkamarissa, vanhan, hyvin vanhan kivulloisen eukon vuoteen vieressä, haastelee hänen kanssaan ja lukee hänelle Raamattua. Usein tulee pikkuinen, vilkassilmäinen tytön tynkä hänen luokseen. Se on Annin esikoinen. Vanha Kaulio hypittelee lasta polvellaan ja laulelee sille "Saimaan rantaa." Mutta kun tyttönen ensi kertaa osasi sanoa: "Vaaji, tylliin!" -- silloin Kaulio itki ja nauroi ilosta, nauroi ja itki. LAULAJAISET. (Satu.) Satakieli oli kerran tullut paikkakuntaan, missä sitä ennen ei oltu kuultu. Hän, niinkuin Caesar ennen muinoin, "tuli, näki ja voitti", voitti kaikkien olentojen suosion. Kaikki häntä kuuntelivat ja ihailivat. -- "Ei monta laulajata ennen ole kuultu", sanoivat kaikki. Pappilan läheiseen lehtoon oli satakieli sijansa ottanut. Sinnepä nyt pappilan mamselit pienen lehtimajan laittoivat, köynnöksillä sen koristivat ja turvepenkeillä varustivat. Sinne koko perhe illoin kokoontui kuuntelemahan kuuluisata visertäjää. -- "Voi kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa", sanoi provasti. Hänellä oli näet tapana sanoa kanaljaksi niitä, jotka häntä enimmin miellyttivät. -- "Suloista, suloista", sanoi Helmi mamseli ja oli niin onnellisen näköinen. -- "Sinä et osaisikaan noin kauniisti laulaa", sanoi pieni Väinö vanhemmalle sisarelleen. Mutta nuori apulainen sanoi: -- "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja..." ja hän olisi vielä sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan. Ja siinä he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan väki oli äänetönnä. Mutta apulaisen nuori rouva, jonka sylissä lepäsi pienoinen lapsi, rupesi sitä uneen nukuttamaan ja hyräili: Siell' on lapsen hyvä olla Tuonen Herran vainiolla Kaitsea Tuonelan karjaa. Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia säveleitänsä. -- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti. -- "Suloista!" huokasi Helmi. Myöhään yön suussa he vasta lähtivät kotia. Niin sitten ei sinä kesänä paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielestä, eikä ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan eläintenkin. Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi äänensä mitättömäksi ja viserteli virsiänsä niin korkealla, aina siellä missä valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut hänen lauluansa kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi: "kiuru on kaino lintu, ei se tahdo häiritä muitten laulajain liverryksiä; mutta on se kilttikin, sillä se ei kadehdi satakieltä." Mutta kiuru nousi vielä korkeammalle yksinäisyyteen ja lauloi laulamistaan. Hänestä tuntui niin hyvältä. Hän lensi sitten pesällensä, ja nytpä hänen sydämmensä sykähti, sillä pesässä, jossa ennen oli ollut kolme munaa, näki hän nyt kolme pikkuruista poikaa. Ja hänen oli niin iloista. Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyräili vaan itsekseen; mutta ei hänkään kadehtinut satakieltä. Rastas ei kadehtinut myöskään, päättelihän vaan panna mieleensä satakielen ruladeja ja kadenseja ja stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eiköhän hänkin tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada." Mutta olipa satakielellä kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja sanoi miehellensä: -- "Herra Korpén, rakas puolisoni, mitä tykkäätte tämmöisestä tapauksesta: vieraasta pitäjästä tulee loilottaja tänne konstejansa näyttämään ja tahtoo muka meitä opettaa, ikäänkuin hänen opetuksensa olisi meille tarpeen!" -- "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sillä hän aina myöntyi rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan hänen sanansa. -- "Koko maailma luulee nyt, että me itse emme osaakaan laulaa." -- "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas. Ja molemmat olivat suutuksissaan satakielelle Varis puhui asiasta muillekin, ja pian suuttui satakieleen varpunen, västäräkki, närhi, tiainen, koskenkara ja naakka. He pitivät neuvottelua keskenänsä, miten olisi satakieli kostettava. Kolmannessa täysi-istunnossa julisti varpunen: -- "Nyt tiedän keinon! Kuulkaas hyvät ystävät! Kävin kaupungissa eilen, ja siellä oli laulajaiset!" -- "Mitä oli? Mitä oli?" -- "Minä en ymmärrä", sanoi närhi. -- "Laulajaiset oli elikkä konserti". -- "Nyt minä ymmärrän", sanoi närhi ja oli niin ymmärtäväisen näköinen. "Selittäkää kumminkin näille muille, mitä siellä tehtiin". -- "Siellä oli iso sali semmoinen, ja salin päässä korkolattia ja siinä iso joukko naisia ja miehiä..." -- "Mamseleita ja herroja, sitä kai tarkoitatte", sanoi västäräkki, ojentaen itseänsä, ja heilutti häntäänsä. -- "Niin juuri", jatkoi varpunen, "ja heidän keskessään oli muuan mustanuttuinen herra keppi kourassa, joka sillä viuhtoi ja vauhtoi, ja muut lauloivat, pitäen kädessään paperiliuskoja." -- "Nnnuotteja, nähkää, hyvät ihmiset", sanoi naakka. -- "Niin juuri", pitkitti varpunen, "ja kun he olivat laulaneet, niin kaikki kuulijat, joita oli sali täynnä, huusivat heille: hyvin, hyvin!" -- "Entä sitten?" -- "Ei mitään muuta." --- "No mutta sallikaa minun olla niin rohkea ja tiedusta teiltä, hyvä herra", puhui koskenkara ja oli niin pisteleväisen näköinen, "mitäs koko tämä teidän kertomuksenne tarkoittaa eli meinaa. Minä en ymmärrä". -- "Vai ette ymmärrä?" naurahti varpunen, joka aina on hyvin leikillinen herrasmies. "Tarkoitan sitä, että sopisi meidänkin pitää laulajaiset oikein miehissä, ja jos niin teemme, niin sepä kumma, ett'ei satakieli häpeä ja mene tipotiehensä. Ymmärrättekö, herra koskenkara, nyt?" -- "Vähemmälläkin", sanoi jälkimmäinen ja arveli, että varpunen on kovin olevinaan. -- "Minä heti arvaan teidän meininkinne", sanoi naakka, "vaikka te toittekin ajatuksenne esiin noin vaan _en general_". Naakka osasi franskaa, näette. -- "Minä ymmärsin myös", sanoi närhi, "ja olen valmis edistämään hyvää asiata. Määrättäköön vaan paikka ja aika." -- "Malttakaa", sanoi varpunen, "kaikki käyköön järjestyksessä." Ja nyt tehtiin päätös tämmöinen: kolmen päivän perästä kokoontuu koko joukko pappilan lehtimajaan antamaan laulajaisia. Koskenkaran ja naakan ja närhen pojat saavat airueina kulkea ympäri ja kutsua sinne kaikki linnut ja muut eläimet, jopa satakielenkin. Heti senjälkeen toimitettiin johtajan vaali suljetuilla lipuilla, mutta mikä oli seuraus: kukin sai yhden äänen. Selvää oli, että jokainen oli äänestänyt itseänsä. Arvalla valittiin sitten, ja varis tuli johtajaksi. Hän ryhtyi heti virkaansa ja määräsi mitä ääntä kunkin tuli laulaa. -- "Varpunen ja koskenkara!" lausui hän juhlallisesti, "te laulatte diskanttia." -- "Se on tietty", vastasivat nämä. -- "Närhi! te laulatte alttia ja kauniisti". -- "Kauniisti!" vastasi närhi. -- "Naakka muori! Tenori!" -- "Niin juuri, herra tirehtöri." -- "Ja, korppi, rakas puolisoni, baasi ääntä laulaa." -- "Laulaa!" toisti korppi. -- "Pienet pojat ja tytöt laulavat kukin vanhempainsa kanssa. Tästä tulee juhlallinen kan ... kom ... kuinka se olikaan, varpunen?" -- "Komedia!" pisti varpunen. -- "Ei suinkaan", huusi varis, "mutta kan ... kom..." -- "Kommervenkki sitten." -- "Oletteko te mieletön vai pilkkaako teette? Mitä laulajaiset muukalaisella nimityksellä ovat? Sanokaa pian!" -- "Konserti." -- "Niin, tästä tulee juhlallinen konserti." -- "Juhlallinen konserti!" huusivat kaikki. Kolmen päivän perästä oli heidän määrä kokoontua, ja pian kului kolme päivää. He tulivat aikaisemmin kuin vieraat, asettuakseen sopivaan asemaan. -- "Muistatteko nyt, mitä kunkin teistä tulee laulaa?" kysyi varis. "Koskenkara ja varpunen! Mitä laulatte?" -- "Viiskanttia tietysti", sanoi koskenkara. -- "Diskanttia!" korjasi varpunen. -- "Se on sama, kunhan jotakin kanttia vaan on." -- "Entäs te, närhi?" kysyi varis. -- "Minä laulan valttia." -- "Alttiahan se on, alttia, hyvä ihminen. -- Naakka, entäs te?" -- "Me laulamme hunyöriä." -- "Johan te olette päästänne piloilla! Tenoria! Pankaa mieleenne se. Tenoria! -- Rakas puolisoni! Mitä laulatte?" -- "Minä laulan aasin ääntä." -- "Mitenkä?" huudahti varis. -- "Aasin ääntä", vastasi korppi rauhallisesti, "niinhän määräsitte." -- "Sinä olet vähän tuhma", kiljasi varis. "Se ei ollut aasin ääntä, vaan baasi-ääntä. Sano baasi, pöllö!" -- "Paasi pöllö", kertoi korppi. "Olikos nyt oikein?" -- "Sinä olet auttamaton", voivotti varis. "Kas niin, asettukaa kauniisti ja pian piiriin!" -- "Millä alotamme?" kysyi varpunen. "Minun mielestäni sopisi: 'Pois lähde kanssain!'" -- "Eiköhän ole 'kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu' parempi?" arveli koskenkara. -- "Ohoh!" sanoi naakka. "Lauletaanpas jotain saksalaista, esimerkiksi, ... esimerkiksi se kaunis laulu ... niin, taikka se toinen kaunis laulu." -- "Lauletaan vaan: 'Arvon mekin ansaitsemme'", arveli närhi. -- "Lauletaan sitä ja tätä ja toista ja molempaa!" arveli varpunen jo vähän suuttuneena. "Kysymys on ensin, laulatteko _unisono_." -- "Mitä? unissanne? Niinkö te sanoitte?" tiuskasi koskenkara. "Luulisinpa..." -- "Älkää pikastuko". sanoi varis. "Te ette ymmärrä italiankieltä. Minun mielestäni olisi laulettava eri äänissä." -- "Arvattavasti", sanoi naakka, "ja jokainen omaansa." -- "Ei suinkaan." -- "Mutta niin vaan lauletaan. Ymmärrän minäkin. Kukin omaansa, se on sanottu." -- "Mutta minä olen johtaja ja sanon: ei!" -- "Mutta minä en huoli teidän kieltämisistänne". -- "Te olette..." -- "Te olette..." Ja ilmoittaakseen toisillensa, mitä he kumpikin olivat, kävivät varis ja naakka toistensa tukkaan. Pian ilmestyi molemmille puolue, ja yleinen tappelu oli jo alkaa. Mutta samassa kuului läheisestä lehdosta sävel, kirkas ja raitis kuin keväinen aamu, heleä ja sointuva kuin suloisin huilu. Se tunkesi sydämmeen se ääni ja tyynnytti siinä levottomuuden, ja kauas taasen lensi se poikki järven ja maan, ... kajahtaen jälleen sinisen metsän rinteeltä. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas, yhtä kirkkaita ja sointuvia nekin. Tämä oli kuin kutsumusta vain, kuin pyhitystä kuulemiseen. Sitten seurasi laulu. Maasta matalasta se alkoi, hiljaa, yksityisin äännähdyksin. Se kertoi toimista tämän multaisen maan, kuinka vähäpätöisiä ne ovat, kuinka ahdasmielisiä. Mutta pian tulee taistelu. Ei viihdy mieli mullan rajoissa, se murtaa ne ja korkeammalle pyrkii. Yhä raikkaammin soi satakielen laulu ja yhä avarammaksi aukeni näköala. Kaukana vielä siinsi jotain, joka sanoi: tässä on loppu, mutta pian sekin oli hälvennyt; avarata, ääretöntä oli ympärillä kaikki... Sydän se sykki nyt niin levollisesti, ja suloista rauhaa tuntui siinä. Mutta yhä raikkaammaksi kävi sävelet. Yhä korkeammalle ne mielen veivät. Kaukaisista maista ne tänne kertoivat, maista, joissa ei päivä laske, joissa ei ole vihaa, ei kateutta, ei puutetta, joissa ei myrsky milloinkaan käy, joissa ei ole muuta kuin yksi, mutta se yksi on kaikki -- se on rakkaus. Ja taasen muuttuivat sävelet hiljaisiksi, vienon vienoiksi ... kunnes taukosivat viimein, mutta kauan kuuluivat ne vielä sydämmessä, ja siellä ne vielä aina kuuluvat. Mutta varpunen ja korppi ja varis ja muut kadehtijat lymysivät piiloon. Heidän oli häpeä. He huomasivat nyt mitä satakieli oikeastaan on ja ett'eivät he milloinkaan voi niin korkealle päästä. Heidän oli niin tuskallista, että he menivät jokainen satakielen luo, tunnustivat pahat aikeensa ja anteeksi pyysivät. Satakieli syleili heitä ja rupesi nyt laulamaan niin iloisesti, niin iloisesti, että oikein tuntui hyvältä sydämmessä. Lehtimajaan oli sillä välin tullut pappilan väki. -- "Kuulkaa, kuulkaa noita ruladeja!" sanoi apulainen. -- "Suloista!" huokasi Helmi. -- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti, "kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa". Mutta apulaisen rouvan sylissä lepäsi pienokainen, avasi silmänsä ja hymyili äidilleen ensi kertaa. Kaikki olivat sinä iltana niin onnellisia. PIISPAN ELLU. Ulkona oli pyry-ilma. Vimmatusti riehui tuuli, pyryttäen lunta joka haaralle, vinkuen ja vonkuen, ikäänkuin valittelisi, ett'ei sillä ole muuta runneltavana kuin viaton lumi vaan. Huimasti se hyökkäeli vanhoihin koivuihin, jotka talven torkuksissa seisoivat Kivimäen talon eteläisellä nurkalla, huimasti se niihin hyökkäsi, mutta närkästyneenä vaan koivut latvojansa heilauttivat, niinkuin huiskaisee kättään väsynyt vaeltaja tuimalle talon vahdille, joka voimatonna, jospa äkäisenäkin, talon portailta hänelle hampaitaan näyttelee. Koivuilta lennähti tuuli talon kattoa tuhoamaan, koetteli ponnistaa koko hartiansa väellä räystääsen, ja jospa narahtikin saumanen siellä ja täällä, niin vankkana kumminkin seisoi malkainen katto: sen oli vanha vaari itse muinoin naulannut. Aittaan syöksi tuima tuuli sieltä ja koetti ryskyttämällä saada ovea auki, mutta yhtä turhaan. Ja nytpä se, vimmoissansa ja häpeissänsä turhista yrityksistään, kaksinkertaisella raivolla ryntäsi jälleen lumeen ja pieksi ja ryöpytti sitä niin ankarasti, että se sakeana savuna vaan kohosi ylös tähdettömälle taivaalle. Näytti siltä kuin olisi tuuli tahtonut kaiken vihansa purkaa tätä voimatonta olentoa kohti. Niinhän tekee usein ihminenkin. Suuttumuksensa ja vihansa hän usein nostaa heikolle ja vähäväkiselle, ja ken voi laskea kaikki ne kiroukset ja sadatukset ja lyönnit ja salaiset vihan murhat, joita viattomat ja raukat ovat tuommoisissa tiloissa saaneet kärsiä! Kova oli ulkona pyry. Suloiselta tuntuu matkamiehestä päästä tuommoisesta Herran ilmasta lämpöiseen tupaan. Lähde, ystäväni tuiskusta ja myrskystä Kivimäen suureen perheentupaan. Kuinka herttaista siellä on! Iso pystyvalkea palaa takassa, ja iloisesti räiskivät ja paukkuvat kuusipuut, kirkkaasti valaisten koko ison tuvan ja kimallellen akkunain pieniin ruutusiin, jotka pyry on pukenut koreaan kukkaseen. Takan edessä istuvat pirtin asujamet. Ken siinä reen kaulaita veistelee, ken kirvesvartta vuolee; ken taasen rukkia iloisesti hyrryttelee. Määrän peräisesti käydä raksahtelee vanha seinäkello, vingahtaen voiteen puutteessa joka toisella lerkkauksella. Lähinnä valkeata lattialla viruvat talon uskolliset vartijat, Kiiski ja Käpy, tuon tuostakin raottaen silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen talonväelle, että heidänkin on varsin hyvä olla lämpöisessä pirtissä. Mutta uunille on kiivennyt kiilusilmäinen vanha kissa, jolle ties mistä syystä on annettu pulska Pekon nimi. Hiljaista on kaikki, tyyntä ja rauhaa. Ken arvaisi, ken hennoisi sortaa tämän rauhan ja tyyneyden? Kuinka uskaltaisi tylyys ja pahuus saada jalansijaa tässä? Voi, hyvä ystäväni! Mikäs olisi hauskempaa kuin toimittaa sinulle, matkamiehelle, tässä ravitseva illallinen ja sitten pehmoinen olkivuode, johon herttaisena virtana valuisi lämmintä takan hiiloksesta, ja johon sinut uneen tuudittaisi vanhan kellon vingahteleva raksutus ja sirkan iloinen laulu! Mutta kertojan on täyttäminen velvollisuutensa. Hänen on kertominen sinulle totuus, joka kenties häiritsee leposi. Jos tahdot kuulla kertomukseni loppuun asti, niin yövy tähän taloon; ellet, niin lähde yön selkään ja jatka matkaasi. Perimmäisenä, uunin ja sivuseinän välisessä nurkassa istuu muuan vanha, köykkyselkäinen ukko, virsua kutoen. Kuka hän on? Mikä hän on? Mistä hän on? -- Turhia kysymyksiä. Sitä ei tiennyt kukaan. Vanhat vaarit tiesivät kertoa tuosta kahdeksankymmenen talven painamasta ukosta kaikenlaisia hämäriä tarinoita. Kuka tiesi hänen ennen muinoin olleen varakkaan talollisen; kuka taas sanoi kuulleensa hänen muinoisina aikoina rehennelleen aimo kauppiaana, suurena summamiehenä. Muutamat harppasivat tarinoissaan jo liiankin pitkälle; kertoivat näet ukon ennen muinoin akatemiankin ovia aukoneen. Oli hän muka jo puusäkissäkin paukutellut, mutta joutui sitten sanasotaan hengellisissä asioissa itse korkea-arvoisen piispan ja konstorinkin kanssa, ja siitä syystä kiellettiin häneltä papiksi vihkiminen. Nuo nyt olivat kaiketikin pelkkiä juttuja, mutta vähän sinnepäin ja paremmalla todennäköisyydellä oli kertonut Kivimäenkin vanha vaari vainaja, harvasanainen, juureva ukko, joka ei milloinkaan perättömiä haastellut. Näin hän oli jutellut: Oli kerran läheiseen kestikievariin tullut muuan muukalainen, joka ei osannut maan kieltä ensinkään, ja jonka puheesta ei kukaan saanut selkoa. Mutta olipa tämä ruotu-ukko kumminkin vähän päässyt hänen asiansa perille. Mitä kieltä he olivat keskenänsä haastelleet, siitä kävi kovin erillaisia arveluita. Nimismies oli vakuuttanut, ett'ei se ruotsia ollut; hän muka tunsi ruotsinkielen paremmin kuin pappi pipliansa. Käräjäkirjuri, vanha patajuoppo, oli vannonut monet valat, ett'ei se ollut ryssää eikä ranskaakaan, sillä niitä kehui hän pudottavansa kuin turkin hihasta. Vihdoin oli lukkari ratkaissut asian ja juhlallisesti selittänyt, että se oli ollut Paapelin ja Papylonian välistä murretta, jota puhutaan Mesopotamiassa Punaisen meren rannalla. Mikä tämän ruotulaisen oikea nimi oli, -- ei siitäkään oltu selvillä. Olihan sen provasti vainaja kerran sanonut, mutta muutamat muistivat sen olevan jotakin semmoista kuin Linkvorssi, toiset olivat taas kuulleet sen olevan Römper. Pitäjällä oli hän tunnettu vaan nimellä Piispan Ellu. Semmoinen oli tämä vanhus. Kenties ja varmaankin oli hänenkin elämässään ollut iloisempia hetkiä. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Ruotuvaivaisena vaelsi hän nyt talosta toiseen, kutoen verkkoja ja virsuja. Hiljainen hän oli; usein ei päiväkausiin kuulunut häneltä sanaakaan. Välistä vaan kuului hän hyräilevän virren värssyä, aina yhtä ja samaa. Siihenkö sitten lienevät kaikki ukon muistot ja rauenneet toiveet, murheet ja kaipaukset olleet suljettuina. Tätä hän hyräili: Minä vaivainen mato ja matkamies Mont' vaarallist' vaellan retkee, Isänmaat' etseissän' tässä tiess' Enk' löydä levon hetkee. Nurkumatta teki hän mitä käskettiin, nurkumatta kuuli hän monet kovat sanat, joita tuommoinen koditon raukka maailmassa aina saa kuulla. Ja tämä ihmeteltävä kärsimys ja nöyryys se vaan yllytti ihmisten pahuutta häntä kohtaan. Niin suurten kuin pientenkin hauskimpana huvituksena oli tehdä hänelle kiusaa ja ivata häntä, mies se, joka parhaiten osasi. Siinä se maailman kataluus ilmaantuu, että kukin, kehnoin kehnoistakin, luulee olevansa oikeutettu tekemään pahaa semmoiselle, jolta hän ei pelkää vastarintaa. Pieneksi palleroksi ihminen usein kyyristyy voimallisempansa edessä, mutta puoltaan pitemmäksi hän ojennakse, kun vastassa on väetön olento. Ei tämäkään ilta mennyt ilman ilkeyttä. Talon rengit ja piiat, jopa isäntäkin, kävivät hampaitansa hiomaan ukolle. -- "No, kuinka nyt mestari oikein jaksaa?" kysyi Mikko. -- "Eikös mestari tykkää, että ilma nyt on oikein helsingin kaunis?" jatkoi Eeva piika. -- "Olikos silloinkin niin kaunis ilma, kun mestari lehmän seljässä ratsasti Turun akatemiaan?" kysyi Paavo isäntä. Vastoin tavallisuuttansa käänsi ukko päätänsä vähän kallelleen, ikäänkuin kuunnellakseen jotakin, ja vastasi hiljaa, aivan kuin itsekseen: -- "Sudet ulvoo." Tämä odottamaton vastaus sai pilkkaajat vähäksi aikaa vaikenemaan. Mutta pian rohkasivat he itsensä jälleen. -- "Kuinka te sanoitte, korkeasti oppinut maisteri?" kysyi yksi. -- "Etkös sä kuullut?" selitti Paavo. "Niinhän mestari sanoi, että siat ulvoo." -- "Vai niin?" sanoi Maijastiina. "Mutta oppikos mestari Turun akatemiassa sian villoista silkkiä kehräämään?" Yleinen nauru palkitsi tämän verrattoman sukkeluuden. Mutta hiljaisena istui Piispan Ellu nurkassaan, niinkuin ei pilkat olisi häntä tähtäilleetkään. Tämä kävi viimein pilkkaajain sapelle, ja siksipä alkoi uusi herjausten ja typeräin komppain tulva tulla poloisen päälle. -- "Niin, niin", jatkoi Mikko, "sian villoistahan mestari itselleen kopankin kutoi, saman kopan, jonka mestari selkäänsä sälytti kun saarnaamaan meni..." -- "Ja saarnasi ja vaarnasi Paavalin roimahousuista." -- "Niin, ja siitä kuinka mestari viimein joutui Poriin, jossa häntä vedettiin pitkin torii". Näin virkkoi Eeva piika, mennessään pärevalkealla läävään lehmiä lypsämään. -- "Onkos mestari aivan umpikuuroksi käynyt?" tiuskasi viimein Paavo, lyödä läpäyttäen Ellua olalle. Lyönti oli tavallista kovempi. Ukko värähti, vaan ei vieläkään virkkanut mitään. Hiljalleen vaan rupesi kaivamaan taskustansa ainoata ystäväänsä ja lohdutustansa -- tupakkikukkaroa. Tämän huomasi Paavo ja kuiskasi jotakin pienen Antti poikansa korvaan. Antti poika näkyi ymmärtäneen isänsä kuiskauksen. Hän hiipi salaa Ellun taakse, ja juuri kuin ukko oli saanut rakkaan tupakkimassinsa esille ja oli juuri pistämäisillään piippuun, syöksi Antti hänen luokseen, sieppasi kukkaron ja heitti sen tuleen. Tuo nyt oli jo muittenkin mielestä sentään liikaa. Ei se ketään naurattanut. Paavo isäntä se yksin vaan koetti nauraa, mutta hänenkin naurunsa oli väkinäistä. Ellu istui hämmästyneenä, väliin katsellen tyhjää piippunysäänsä, väliin palavata villaista kukkaroansa. Vähitellen alkoivat kumminkin ukon kasvot tulistua, silmissä välkähti yksi ja toinen tuima leimaus. Hän nousi seisoalleen, oikaisi pitkän vartalonsa ja löi Paavoon tyynen, mutta paljon puhuvan katseen. Takkavalkea paistoi ukon kasvoille, joita harmaat hapset reunailivat. Hän oli peloittava ja samalla kaunis tällä hetkellä, tuo kaikkien ivaama ruotulainen. Kaikki tunsivat jonkinlaista ahdistusta. Ei ollut kenenkään oikein hyvä olla. Antti poika säikähti tekoansa ja syöksi ulos. Ellu astui verkalleen Paavoa kohti. Hänen silmänsä iskivät tulta, nyrkit olivat kovasti puristetut. Paavo peräytyi pari askelta. -- "Miksis minulle tämän teit?" kysyi Ellu. Paavo ei osannut vastata, vaan peräytyi yhä kauemmas. Mutta vakaasti läheni häntä Ellu. Suuttumus asui nyt hänen jok'ainoassa jäntereessään, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpielissä. -- "Miksis minulle tämän teit?" kysyi hän uudelleen, hammastaan purren ja hänen äänensä vapisi. Tuommoisena ei ollut Ellua vielä kukaan nähnyt. Äänettömässä kauhussa pakeni naisväki nurkkiin. Jo nosti Ellu kätensä. Tuossa kädessä oli ennen ollut tavaton voima, sen näki vieläkin, ja vavahtelematta se nytkin uhkasi, -- yksi ainoa silmänräpäys vielä, niin Paavo on verissään maassa. Mutta ennenkuin tuo uhkaava käsi ennätti pudota pilkkaajaan, kuului parkahdus pihalta. Koirat ryöpsähtivät tilaltaan ja hyökkäsivät ovea kohti. Samassa kuului kolinaa porstuasta, ovi aukeni, ja Eeva piika syöksi sisään, vaaleana kuin kuolema. -- "Herra Jumala!" kiljasi hän tupaan tultuaan, ja vaipui lavitsalle, voimatta sanaakan sanoa enempää. Ellun käsi hervahti alas. Kaikki riensivät Eevan luo. -- "Mitä nyt? Mitä nyt? Puhu, Eeva!" -- "Voi hyvä Jumala! Antti..." Nyt muistettiin Antin karanneen ulos, kun oli heittänyt Ellun tupakkikukkaron uuniin. -- "Mikä on Antin?" kiljasi pojan äiti ja tarttui kiivaasti Eevan käteen. "Sano missä on Antti?" -- "Susi ... susi ... susi vei Antin," sai piika parka viimein sanotuksi. Kovin kiljasi silloin naisväki Kivimäen pirtissä, mutta kamalin kaikista oli äiti paran parkahdus. Paavo vaaleni eikä osannut muuta sanoa kuin: "Jes'siunatkoon". Eeva jatkoi: -- "Minä näethän tulin läävästä ja olin juuri pönkittämässä ovea kiini ulkoa päin, kun näin Antin juoksevan porstuvasta pihalle. Keskellä pihaa oli suuri kinos, ja siihen kompastui poika parka. Samassa hyppäsi läävän nurkan takaa susi hänen kimppuunsa. Minä luulin ensin sitä Kiiskiksi, mutta pian kiljasi Antti, ja heti rupesi peto raastamaan lasta pois. Silloin minä..." Eevan kertomuksen loppua ei enää kukaan kuullut. Susi oli vienyt lapsen: siinä oli syytä kyllä yleiseen hämmästykseen. -- "Perään joka henki!" huusi Paavo, "niin monta kuin teitä on!" Nousi suuri häly ja kiire. Siinä otettiin alas seinältä vanha kiväri ja luodikko, ja ne olivat tietysti ladattavat; turkit oli saatavat päälle ja rukkaset käteen. Kas niin, joltakulta oli unohtunut kirves; se oli saatava sängyn alta, j.n.e. Kallis aika kului sillä välin kulumistaan. -- "Annas kun minä otan mukaan Ellun kirveen", sanoi Mikko, tavoittaen sitä seinältä, johon Ellulla aina oli tapana panna kirveensä. Mutta sitäkään ei ollut paikoillaan. Saavuttiin viimein ulos pihalle. Keskellä pihaa oli lumi pahoin ryöpytetty; siinähän susi ensinnä oli Antin kimppuun käynyt; siitä läksivät jäljet suoraa päätä Alhokaisen niittyä kohti. -- "Suksille joka mies!" komensi Paavo. Uusi hälinä. Aitan seinuksella olivat sukset, mutta kun kaikki ryykäsivät ottamaan niitä, niin ne sekaantuivat. Kuka siinä kaipasi sivakkaansa, kuka lylyänsä; keltä oli sompa sauvasta irti ja siitä piti päivitellä. Mutta kallis aika se sillä välin kului kulumistaan. Antti parka! Kauaksi on peto ennättänyt sinut viedä. Tuonne poikki Alhokaisen niityn se on rientänyt kohti Savijokea; yli joen se on juossut ja viimein kadonnut saaliinensa Keritynvaaran kumisevaan korpeen. Poloinen Antti! Viimeinkin läksivät miehet liikkeelle tuoreita suden jälkiä myöten. Molemmin puolin niitä näkyivät selvästi kahdet koiran jäljet. Kiiski ja Käpy olivat niinmuodoin apuna, ja tämä rohkaisi miestenkin mieliä. Omituinen, kamala kuva: talviyönä joukko miehiä ulkona lakealla lumikedolla. Ääneti he siinä hiihtävät, sydämmessä kouristava tuska: susi on vienyt lapsen. Ei rohkene isä poloinen pyytää keltään lohdutusta; ei rohkene kukaan lausua hänelle lohdutusta, sillä tietämättömissä oli lohdutus peräti. Hiihtäkää, hiihtäkää, te öiset kulkijat, pankaa viimeisetkin voimanne liikkeelle, sillä jäljet käyvät yhä epäselvemmiksi; pian ne haihtuvat kokonaan. Miten osaatte sitten seurata petoa, joka on ihmislapsen vienyt? Vähäinen toivo alkaa sentään koittaa; tuolta kirkastuu jo pohjoisen taivas, pyry taukoaa, kenties eivät menekään jäljet aivan umpeen. Tuolta haamoittaa vähän jo kuunkin sakarat. Hiihtäkää, öiset kulkijat, hiihtäkää, pankaa kaikki voimanne liikkeelle! -- "Eikös tuolla näy jotakin mustaa?" kysyi äkkiä Mikko renki, viitaten pientä Rantamäki nimistä törmää kohti, joka on Alhokaisen niityn päässä, ja jonka toinen rinne laskee jyrkkänä äyräänä Savijokeen. Hänen sanansa sattuivat kuin sähkökipinä jokaiseen. Kaikki tähystämään. Ja aivan oikein. Vähäisellä aholla Rantamäen tänpuoleisella rinteellä näkyi jotakin mustaa. Ensin se oli kuin yksi ainoa esine, vaan mitä lähemmäs tultiin, sitä useammaksi esineeksi selkeni himmeä haamu. Mitä ne ovat? Onko lapsikin siinä? Hengissäkö vielä vai kuolleena? Nämä kysymykset sinkoilivat salaman nopeudella miesten ajatuksissa, ja notkeammasti taas polki jalka susta, ja yhä pitemmän matkan päähän teki sompa jälkiä lumeen. Suoraan kohti ahoa he täyttivät; pedon jälkiä ei enää olisikaan voinut seurata, sillä yhä himmeämmiksi ne olivat käyneet ja viimein melkein kokonaan hälvenneet. Verisenä oli Rantamäen vähäinen aho, ja neljä esinettä virui siinä. Kaksi isoa sutta potkeili siinä viimeisissä henkitoreissaan, mutta lähellä heitä loikoivat Kiiski ja Käpykin hengetönnä. Taistelu oli nähtävästi ollut tuima, sillä pahoin revittyinä olivat niin koirat kuin pedotkin, ja ruskeaksi oli veri painanut ahon valkoisen hurstin. Armoton oli taistelu ollut, sillä Kiiski oli vielä kuollessaankin tarttunut vihollisensa takajalkaan ja yhä vieläkin piti sitä suussaan. Mutta missä lapsi, missä lapsi? Neuvottomina, säikähdyksissään seisoivat miehet hetken aikaa. Mihin oli lapsi saanut? Oliko Antti paennut petojen ja koirain taistellessa? Ja mihin? Vai oliko petoja ollut useampia kuin kaksi, ja olivatko muut raastaneet lapsen edemmäksi? Jälkimmäinen seikka oli luultavampi. Mutta minnepäin oli nyt lähteminen? Jäljet olivat kadonneet; koirat kuolleet: kuka nyt neuvoo ja opastaa oikialle tielle? Taivas oli tällä välin kirkastunut kokonaan; tuisku oli tauonnut ja puolikuu paistoi talviseen yöhön. Te kaukaiset tähdet ja sinäkin, kuu, -- voi kuinka te olette tunnottomia, kuinka kylmiä te olette! Tyynesti katselette te vain tähän parveen, joka on lähtenyt pelastamaan ihmislasta! Katseletteko samalla kylmällä katseella onnellisia sekä onnettomia, iloa sekä surua? Samoinko katselette äitiä, joka tuudittaa lastaan sylissään, ja isää, joka talvisena yönä hakee lastansa suden kynsistä? Voi teitä, te yön kylmät tähdet! Vaaleana seisoi Paavo verisellä aholla, sanomaton hätä ja omantunnon vaiva rinnassaan. Hänhän se enimmin oli pilkannut vanhusta ja juuri kuin oli pilkkansa korkeimmilleen saanut, silloin oli susi vienyt hänen lapsensa, jota hän juuri oli välikappaleena käyttänyt pahaan aikomukseensa. Mutta olihan hänen pilkkansa sentään -- niin arveli Paavo väliin -- sentään jotenkin viatonta; pitikö hänen nyt saada niin hirmuinen rangaistus siitä? Taivaan Jumala, kuinka kovin sinä sentään rankaiset minua, heikkoa ihmistä! Nämä ajatukset lentelivät Paavon päässä monta kertaa nopeammin kuin mitä me olemme ennättäneet kertoa. Ja hämmästyneinä tuossa nyt seistiin. Miehet nousivat vähitellen Rantamäen huipulle ja rupesivat neuvottelemaan keskenänsä mitä nyt tehdä. Suoraan pohjoista kohti aleni, niinkuin sanoimme, mäen rinne alas Savijokeen, jonka toisella puolella alkoi Keritynvaaran kolea korpi, oikea susien tyyssija. Vasemmalla taas kulki metsätie, jonka toisella puolen oli Savijoki ja toisella avara suo, jota sanottiin Hirvenrämeeksi, autio ja kamala tienoo sekin, jommoista myöskin hakee harmaja hukka. Minne nyt oli susi tiensä ottanut; korpeen vai suolleko? Muutamat ehdottivat, että lähdettäisiin Keritynvaaran korpeen, toiset taas arvelivat suden karttaneen jokea ja menneen rämeelle. Useimmat kumminkin kannattivat sitä mieltä, että susi oli rientänyt joen yli korpeen. Niinpä viimein päätettiinkin kiiruhtaa sinne, siinäkin toivossa, että susi viimeinkin väsyy raskasta taakkaa kantaessaan ja hiljentää juoksunsa, jolloin suksimies sen kyllä saavuttaa. Oltiin juuri ruveta laskemaan alas Rantamäen jyrkkää rinnettä, kun äkkiä Hirvenrämeeltä kuului kamala ulvaus, johon pian kaikumalla vastasi koko pohjoinen korpi. Sehän oli ilmeisesti suden ulvonta. Tämä muutti miesten suunnan, ja niinpä lähdettiin vasemmalle ja riennettiin, mikä jaksettiin, joen ja suon välistä tietä eteenpäin. Kauan hiihtivät miehet metsätietä, siinä toivossa, että susi, kerran tielle päästyänsä, mieluummin pysyttelekse siinä, varsinkin kun lunta on paljon ja pedolla raskas saalis kannettavana. Oli jo monta tuntia hiihdetty yhtämittaa ilman vähintäkään lepoa, paitsi mitä Rantamäellä oli hetkeksi pysähdetty. Vihdoin rupesi jo toivottomuus saamaan valtaa: mitäpäs jos susi sittenkin oli lähtenyt pohjoiseen, Keritynvaaran korpeen? Tämän toivottomuuden toveriksi liittyi pian toinenkin vaarallinen vihollinen, nimittäin uupumus, ja nämä toverukset ne yllyttivät toisiaan. Mikko rupesi jäämään muista. -- "Kas Mikkoa, huonoa miestä!" sanoi Pekka renki pilkallaan. "Joko väsyy mies näin pian?" Tämä oli kipeä loukkaus ylpeälle Mikolle. -- "Mokomiakin miehiä!" tiuskasi hän. "Hiihdettiin sitä ennen Aunuksessa vuorokausikin umpeen, uupumatta. Luulettepa jo joitakin olevanne". -- "Niin, mahdoit Aunuksessa kaalullakin ajella; kukapas sitä oli näkemässä? Mutta täällä vaan eivät sivakat suju miehen alla. Hyvä on puhua Aunuksesta." Kuinka vaikeata, kuinka sanomattoman vaikeata on ihmiselle oman vikansa ja heikkoutensa tunnustaminen. Tarvitaan todellakin suurta siveellistä lujuutta ja voimaa, ennenkuin kyetään tunnustamaan oma vika. "Minä olen väärässä," -- kas siinä lause, joka ei tahdo hevillä hellitä ihmisen huulilta. Minä tunnen olevani väärässä, omatuntoni sen minulle sanoo, enkä minä voi sen ääntä vastustaa. Minä olen väärässä, mutta minusta puuttuu siveellistä rohkeutta tunnustamaan sitä. Mitäpä sanoisikaan maailma, jos minä tunnustaisin noin suoraa päätä? He sanoisivat minua heikoksi olennoksi; sanoisivat, että minulta puuttuu luonteen lujuutta. Ainoastaan se, joka viimeiseen asti jaksaa pitää ääntä ja puoliaan pidellä, -- ainoastaan se on maailman silmissä luja mies. Eikä maailma kumminkaan tiedä, kuinka paljon tuo luja mies on tinkinyt omantuntonsa kanssa, kiekaillut ja kiemuroinut sen edessä, ja viimein saanut sen äänen vaikenemaan. Hän on luja mies ja miesten mies. Katala maailma... Niinpä nytkin. Jokainen tunsi sanomatonta väsymystä, mutta ei kehdannut kukaan sitä ensimmäisenä tunnustaa, sillä: mitäs olisivat muut siitä sanoneet? Mikko oli ensimmäisenä jäänyt vähän jäljelle, -- ja voi kuinka helppo nyt oli jokaisen osoitella häntä sormellaan! Hänhän se oli heikko mies; me muut sitä vastoin kestämme, niin, kestämmehän me, vaikk'ei Mikko kestä. -- "Mahtoi se Aunuksen maa vaan olla oikea ihmemaa", jatkoi ivaansa Pekka. "Kyllä maar meidän Mikko siellä noidankin luudilla ratsasteli vuorokauden ihan umpeensa. Paha vaan, ett'ei se Aunuksen voima vaikuta täällä Suomen puolella, koskapa miehen sääret hetkuu jo lyhyelläkin taipaleella." -- "Vaiti!" tiuskasi Mikko. "Vaiti, ellet tahdo maistaa somman suoveroa." -- "Onko sekin Aunukselaista?" virkkoi Paavo. -- "Pitkä lienee, veikkonen, matka sinulla tänne, kun olet virstan päässä aika miehistä", liitti Pekka. Mikko tunsi kasvonsa tulistuvan. Loukattu ylpeys, syytös valheesta ja heikkoudesta saivat hänessä veren liikkeelle. Hänen suonensa paisuivat, käsi tarttui tempoellen sauvaan ja huimasti kiljasi mies: -- "Pois alta, pelkurit!" Näin sanottuaan ponnisti hän voimansa. Narahdellen vonkui luminen tanner, kun huimapäisenä sustansa polki suuttunut mies. -- "Pois alta, pelkurit!" kiljasi hän, niin että kumahtelivat Hirvenrämeen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin kiitää jalo juoksija ohitse kuormaa vetävän juhdan; kiiti kuin kiitää immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen. -- "Pois alta!" kiljasi hän vielä, vaikka jo oli jättänyt kauaksi jälkeensä hämmästyneet kumppalinsa. Tuolla hän nousee jo toista vastamäkeä, ja huuhkajana vaan huhuilee räme hänen huudoistansa: -- "Pois alta, pelkurit!" Eikä jaksa enää laskeutuva kuu valaista huimasti kiitävän miehen yhä pienenevää kuvaa. -- "Hiihtää kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen. -- "Hiihtää peijakas", liitti Pekka häpeissään. Yhä hiljemmin ja hiljemmin seurasi muu joukko uljasta suksimiestä. Uupumus rupesi jo todenteolla lannistamaan miesten sekä voimaa että rohkeutta. Verkalleen vaan laahasivat väsyneet jalat suksia perässään ja -- missä oli lapsi, missä rauha väsyneelle sielulle ja mielelle? Tuolta kaakon puolelta taivasta rupesivat jo tähdet himmenemään. Kylmä oli yltynyt korkeimmilleen. Tämä tiesi aamun lähenemistä. Vaan ... mikä näkyy tuolla mäen alla jälleen mustaa. Susiko se on vai muu olento? Vielä kerran jänteytyvät miesten hermot. Vielä kerran ponnistetaan... Pian ollaan oudon esineen luona. Se on Mikko, joka ponnistuksensa ylenpalttisuudesta on vaipunut maahan, tuskin hengittäen enää. Hänen viereensä laskeutuvat muutkin miehet, väsyneinä, nääntyneinä, läähättäen kuin hirvet, jotka ankaran metsästäjän ajamina vihdoin ovat päässeet salaiseen saloon, jossa nääntyneinä pysähtyvät henkeänsä vetämään. Vaan kas, jopa avaa Mikko silmänsä. Hän huomaa joukon ympärillään. Suuttumuksen tuli leimahtaa vielä kerran hänen silmissään, hän kohotakse kyynäspäänsä nojaan ja sanomattomalla ylenkatseella virkkaa: -- "Pelkureita te olette!" Sen sanottuaan vaipui hän tunnottomana maahan. Ja tuossa nyt istuu lumihangen pehmoisella vuoteella hiihtäjäin parvi. Kaakon taivas rusoittaa jo, ja pian on lyhyt-ikäinen talven aurinko noussut taivaalle. Virstan päässä tuolla kuumoittaa jo Somperin suuri kylä, josta enää on puoli peninkulmaa kirkolle: -- asuttuja seutuja kaikki tyyni. Susi niinmuodoin ei ole lähtenyt näille tienoin. Poloiset hiihtäjät! Turhaa on ollut vaivanne ja puuhanne. Keritynvaaran korpeen peto vainenkin oli piiloittunut. Herra Jumala! Oletko sittenkin sallinut lapsen joutua petojen saaliiksi? Ovatko koko yön ponnistukset ja puuhat olleet aivan turhia! Mutta mikä joukko se on, joka lähenee tuolta idän puolelta hiihtäjäin äsköistä tietä? Tänne täyttää tuo parvi. Keitä he ovat? Niin, siinä on Kivimäen naisväki... Tuonevatko he jotakin lohdutusta, virvoitusta väsyneille miehille. Onko lapsi pelastunut ihmeen kautta pedon kidasta, ja sitäkö tietoa he nyt tuovat?... Vaan ei! Heidän tulonsa on tuskan tulemista lisään uupuneisin mieliin. -- "Missä Antti?" Niin kysyy tulijain epätoivoinen parvi. Eivätkä voi heille vastata sanaakaan miehiset miehet, joihin naiset, ja etupäässä Antin äiti, olivat niin paljon luottaneet. Talvinen aurinko nousee ja valaisee tuskaa ja kyyneliä Kivimäen talon väessä, joka nyt sanakaan virkkaamatta istuu Hirvenrämeen rinteellä. Äiti yksin se ei voi tuskaansa hillitä. Hän valittaa ja vaikeroi; syyttää itseään ja syyttää muita. Onhan se ihmiselle jonkunlainen lohdutus, ett'ei hän yksinään ole pahaa tehnyt, vaan että muitakin löytyy samaan syntiin vikapäitä. Ja silloin salainen ääni kuiskaa ihmisen korvaan: kyllä tuo toinen on enemmänkin rikkonut kuin sinä; ei sinun tekosi niin kovin kamala olekaan. Niin äitikin tässä. -- "Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi minua poloista piikaa!" niin hän vaikeroi, ruumistansa heilutellen. "Oma huolimattomuuteni saattoi lapseni suden suuhun, pedon raadeltavaksi. Miks'en minä onneton pitänyt parempaa vaaria omasta kohtuni hedelmästä, omasta silmäterästäni? Mitä sanon minä, vaivainen, Herralle Jumalalle, kun hän viimeisenä päivänä vaatii minulta tiliä ja kysyy: kussas on poikasi? Voi minua!" Ja epätoivoisena äiti parka oikein tukkaansa repi. -- "Ja miksikäs sinunkin", jatkoi hän, kääntyen miehensä puoleen, "miksikäs piti sinunkin yllyttää poikaa pahantekoon? Eikös ollut kylläksi, kun itse pilkkasit tuota poloista Ellua? Piti näet vielä viatonta lasta käyttää välikappaleena! Ja voi suakin Eeva parka? Etkös voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi peto kukaties säikähtänyt ja jättänyt lapsen? Siinä vaan mieletönnä katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa päätä surman suuhun. Ja kylläpä tekin vaan olette miehiä", valitti hän, hiihtäjiin katsoen, "peninkulmia hiihdätte ihan väärälle tolalle! Olisihan teidän pitänyt ymmärtää, että susi oli suoraa päätä täyttänyt korpeen, jossa se nyt par'aikaa... Voi minua poloista piikaa! Hulluksihan tässä ihan tulee vaivainen vaimo! -- Ja pitipäs vaan näet sudenkin sattua pahimpaan aikaan pihalle. Voi hyvä Jumala! Miksis sallit sen juuri silloin tulla sinne? Olisithan Sinä, kaikkivaltias kun olet, voinut estää petoa; olisi tullut se pikkuista myöhemmin, niin olisi Antti poika nyt elossa. Siksikös Sinä minulle lapsen annoit, että sallisit sen joutua noin hirmuiseen kuolemaan? Voi, miksis Sinä annoit lapsen ja nyt niin armottomasti sen jälleen ryöstit!"... -- "Vaiti, vaimo!" huudahti viimein Mikko. "Syytä itseäsi, syytä meitä kaikkia, mutta älä syntiä tee, älä laita Herran Jumalan töitä ja teitä! Ja mitäs me nyt tässä istumme kuin nuolen lyömät? Kotia miehet nyt ensin ja sitten pannaan toimeen yleinen ajo; mies talosta ja kaksi paraasta, ja niin lähdetään ajamaan petoa perästä ja ajetaan vaikka Pohjanlahden rantaan asti, mutta tapetuksi meidän pitää se saada. Ja jos vaikka uupuisitte te muut joka mies, niin en aio vähällä hellittää minä. Ellen minä palaja tältä matkalta tapetun suden kanssa, niin en enää milloinkaan tahdo nähdä Hämeen kaunista maata, vaan lähden takaisin Karjalaan. Siellä Aunuksen rajoilla yksikin korpi säpsähtelee, kun kontio viheltää pitkän huikean vihellyksensä. Siellä on miehen hauska temmeltää, kun kaatuneen näreen alta pöllähtää lumi, ja kontio pörröisenä käy painimaan miehen kanssa." Niin puhui Mikko. Uljaalta ja kauniilta näyttikin tämä nuori solakka Karjalan poika. Äsköisestä uupumuksesta ei ollut enää jälkeäkään. Suorana hän tuossa seisoi, säihkyvin silmin ja elämän into jok'ainoassa kasvon juonteessa. Kaunis oli Karjalan poika. Mutta surumielisenä, verkalleen läksi joukko liikkeelle. Olihan tuo kovin tuskallista tietää, että kaikki puuhat ja ponnistukset olivat tyhjiin menneet. Tuolla punoittavat jo Keritynvaaralla honkain latvat nousevan auringon valossa. Kamala yö on mennyt ja vielä kamalampi päivä alkanut, sillä tämä päivä valaisee korven hangelle vuotanutta lapsen verta. Sanaakaan sanomatta hiihtivät miehet eilisiä latujaan takaisin päin. Ei rohjennut yksikään katkaista äänettömyyttä, sillä kukin tunsi voivansa ainoastaan vaikeroida ja tiesi siten lisäävänsä muitten tuskaa. Aurinko ilmoitti jo puolenpäivän lähenemistä, kun matkue saapui Kuhankoskelle, jonka ohitse eilenkin oli tultu. Hetkiseksi pysähtyivät miehet odottaakseen vaimoväkeä, joka taampaa seurasi perästä. Siinä sitten jälleen kokoontui surullinen matkue. Ehdottomastikin olivat jokaisen silmät kääntyneinä kosken yli joen toiselle rannalle, jossa tavattoman korkea ja jyrkkä rinne kohotteli harmaista päätään. Äkkiä kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritinä. Kaikki hämmästyivät ja teroittivat sitä kohti näkönsä ja kuulonsa. Ritinä läheni lähenemistään ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle kookas olento, joka silmänräpäykseksi pysähtyi. Talven uninen aurinko loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehtyä hänestä. -- "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdestä suusta. Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa