The Project Gutenberg EBook of Yhdyselämää, by Jonas Lie This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org Title: Yhdyselämää Author: Jonas Lie Translator: Tekla Lampén (AKA Tekla Roschier) Release Date: March 23, 2007 [EBook #20884] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YHDYSELÄMÄÄ *** Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders. YHDYSELÄMÄÄ Jonas Lie Suomentanut Tekla Lampén Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1916. Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia. Rakastettu -- minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa levinneet jok'ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä -- on melkein ihme, että Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen --, ne pysyivät tuntijoistakin kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina. Sill'aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen) romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut. Sillä hän hallitsi sydämet -- sydämensä voimalla. Totta kyllä -- hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan mielenlaatua ja kaipuuta. Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva. Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä -- peitossa pitkän pimeyden, jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät --, merellä elävät, työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten romaaniensa ihmiset. Siellä -- yössä ja synkeydessä --, talven säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat, uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet. Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat, hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla. Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän, tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi »Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja puolisokeina. Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet -- ja juuri siinä oli hänen luovan kuvausvoimansa alkuperäisyys -- kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat, meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus. Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet, mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun välkkyviin syvyyksiin. *Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän -- ja se oli vain nerolle mahdollista -- muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.* Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista -- perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan --, hän kukisti oman mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin. Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset, miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat -- niiden lävitse hän näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi... Ristiriidat ja yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset, likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja ilonaiheet -- kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme. Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen oli meille näyttänyt ... neronsa valossa. Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja hengitämme? Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa, jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin. Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan. Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla. Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri. Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi, koetti hän tuoda parannusta. Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan eikä ketään. Hän ymmärsi ... ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi. Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, -- kaikki kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi evankeliuminsa: *»Ota ja anna laupiain käsin».* -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään -- Lie kuoli v. 1908 -- ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana, jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on ollut miltei huomaaton. Osaksi olivat siihen olotkin syynä. Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä. Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill'aikaa kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat venäläiset -- hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät kummastelemaan... Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun... Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa. Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton -- kaikkein vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle. Hän tarkkasi -- »kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, -- ulkomaiden yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli. Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit. Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin, noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta kilpailu ei häntä viehättänyt. Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti kunnioittaa: Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän! *Herman Bang.* I. Tuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli Mörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut paikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen, joka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi pistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk -- hän kirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta hänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin ystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa vartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti Jakob. Vastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla kulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan mahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun vastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä. Niin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän iloisella tuulella!... He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä ja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua -- Aletten korkea-arvoisia sukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos --, ojentaneet heille kukkia ja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet heitä -- Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob harmistuneena -- pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat viipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla --. Näinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä melkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta -- kukin kohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin -- ei ollut ajattelemistakaan päästä rauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana. Heti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille -- setä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas houkuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten kustannuksella -- eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty paikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli odotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan uuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja uudet kauniit kapineet -- mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa; Letta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa näytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin runsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään aivan kuin he -- lapsettomat kun olivat -- olisivat pitäneet häntä omana tyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta. Sedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin sisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai lepäilivät makuuhuoneessa -- nuori pari oli luovuttanut heille omansa -- heti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen sukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen sukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias otti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan. »Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois» Letta sitten hyräili astellessaan tahdissa... He kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien, pitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään -- oma koti taas vapaana ja tyhjänä ja yksin heitä varten!... Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi huoneiden, kun kotiin pääsee. -- -- -- Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää, puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea, joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa. Vettä, vain vettä! Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja puita -- tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen kukkia ympärilleen --, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja loitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka, missä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen ääriviivat. Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten lisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen monista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja voikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret kumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima. Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta. Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle tultuaan hän pidätteli häntä -- oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen päästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin ... alkoi väännellä ja koputella ... nyt kun mahla nousee puihin, soi joka oksassa huilu. Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he kalastelisivat ja keittäisivät kahvia... Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä vain jutteli -- hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään Letan noin kärsimättömänä. Oh, nytpä kävi hullusti! -- Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli saamaisillaan sen irti. Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella. »Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa... Meidänhän piti kiiruhtaa.» Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja väänteli. Letta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen. »Annahan minun katsoa», yritti hän vihdoin. Jakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon. Sitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti hymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin kokonaan unohtamaan pajunoksan. »Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä» puheli Letta, »ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!» »Kuin sinä yksin, tarkoitat kai», hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan. »Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin, Jakob?»... -- -- -- Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu, olisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli. Vihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman pöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen pitkään päivään!... Setä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos olisivat nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan makuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu ja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta tuossa tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu paikoilleen, ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa tuulispään nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja katosi sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja keinutuolista viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso mustepullo, jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt -- sen Jakob huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle taas kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään päivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään hänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt. Siinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu kuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi ... aina »tädin sohvaan jättämään vaikutelmaan» asti, kuten Jakob sanoi. Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia, erityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin. Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata -- heidän tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään, jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin. »Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» -- hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä -- »niin, juuri leideninpulloja me olemme» -- ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -- »Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»... Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, -- -- »kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi -- ajatukseksi, toiminnaksi ja -- anteeksi, rouvaseni -- myöskin tunteiksi» -- taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» -- hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin -- »sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa -- yksinkertaisesti, rouva»... hän kääntyi puhuakseen Letalle. »Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob», huusi Letta huvimajasta. Hän heilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä ulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän kauemma käytävälle Jakobia odottamaan. »Tulen paikalla, Letta.» »Sen minä sanon»... Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja isoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia kasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; »lääketiede keksii kyllä vielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi .. yk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä tekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!» Hän räpäytti silmiään sangen tyytyväisenä. »Etkö jo tule, Jakob?» kuului kärsimätön ääni. Jakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä tuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan -- päästäkseen vaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla anteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen. II. Viimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli täydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja liköörilasien päällä. »Joko nyt lähdössä, herra Mörk?»... »On todellakin surullinen ilmiö nuoressa polvessa, että naisvalta vain kasvamistaan kasvaa»... »Tuskinpa todellista miestä enää tapaakaan niiden joukosta, jotka ovat alle neljänkymmenen! -- Ja sen minä sanon Teille, herra Mörk, että tämä johtuu siitä, että miehet niin kevytmielisesti ja epäviisaasti luopuvat esikoisoikeudestaan kuherruskuukauden aikana. Katsokaa ympärillenne -- tässä näette naineita miehiä, jotka ovat ymmärtäneet säilyttää oikean komennon talossaan.» Mörk seisoi hattu päässä, tukien isoa asiakirjakääröä kylmää uunia vasten; hän koetti sitä sitoa nuoranpätkällä, jota hän piteli hampaittensa välissä. »Etteköhän sentään, herra Mörk ... ettekö?» -- kehoitteli nimismies; hän puuhasi par'aikaa pelipöydän siirtämistä pois siitä paikasta, johon pari harmaata auringonsädettä heiluvan rullauutimen läpi oli löytänyt tiensä. »Ettekö todellakaan? Yksi ainoa robbertti vain -- ettei tarvitsisi ottaa puu-ukkoa peliin.» »Ei kiitos!» Suu puristi nuoranpätkää, kun hän kiristi sen lujempaan ja vetäisi taakse solmuun. »Vor Liebe und Liebesweh» -- lausuili notari. »Parempi olla aviomiehenä kuin puu-ukkona?» »Luvannut kiiruhtaa kotiin?» »Vannonut ... tietysti tehnyt valan.» »Teerenpeliä omassa pesässä»... sateli pistopuheita näiden sangen erilaisten sivistystasojen edustajain nauraessa ja virnaillessa. »Kummallinen otus!» -- sanottiin Mörkin lähdettyä. »Terävä pää sillä kuuluu olevan.» »Uskon pikemminkin, että takinkauluksen hemmut johtuvat kopan tyhjyydestä...» »Mutta huomasitko, vouti», kuiskasi asessori Brink, »miten sekä notari että kasööri äkämystyivät, kun hän lähti niin aikaisin? He tietävät, että heitä tänä iltana odottaa kotona läksytys, kun istuvat täällä juhlimassa käräjäin päätyttyä.» * * * * * Mörk ajaa jyrisytti niin, että raitioista räiskyi lokaa hänen päälleen aina niskaan asti. »Etkö juokse!»... Vanhanpuoleinen likaisenharmaa kyytihevonen heristeli vähän väliä korviansa; se oli alati varuillaan kaikkia niitä erilaisia temppuja vastaan, joita kärsimätön ajaja teki majatalosta saamallaan piiskanpahasella, ja sen punertavat mulkosilmät arvostelivat tottuneesti jokaisen elkeen merkityksen ja arvon. Se saattoi hypähtää, kun ajaja keksaisi uuden metkun, mutta ei välittänyt vähääkään niistä tyhjistä läiskäyksistä, joita kuuli laihan selkänsä päältä, eikä liioin kunniallekäyvistä puhuttelusanoista. Vinha vauhti hiljeni vähitellen hölkäntapaiseksi menoksi. Nyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk nojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan kuluneesta hihnasta. ... On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse, kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita ... tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja sitten toti, sikarit ja kaasuilma. -- Ei epäilemistäkään, että elämä sitäpaitsi käy halvemmaksikin... Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän eteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt minä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja. »Etkö tahdo juosta, sinä...» hän keskeytti ajatusjuoksunsa, kärsimättömänä piiskaan tarttuen. »Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan keskellä maantietä.» Taas ajaa hölkytettiin eteenpäin. Sitten vauhti hiljenemistään hiljeni. »Juoksetko, taikka so -- hep, hep!... Kyllä minä sen majatalon isännän opetan, sen eläinrääkkääjän -- pakottaa minut istumaan tässä koko ajan piiskaa heiluttamassa.» »Nyt joutuin!» Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen säikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä vauhtia. Mutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja ja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi seisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli lähdettävä hölkkäisemään. Maisema kiilteli vielä sadekosteana. Iltapäiväaurinko heijastui jokaisesta lätäköstä ja tien alapuolella pilkotti honkien välistä järvi toisensa jälkeen kapeina, kiiltävinä juovina, sänkipeltojen ja kankaiden keskellä. ... Hän tulee kai jo tiellä minua vastaan, silkkihuivi sidottuna leuan alle. Sitten hän nousee rattaille ... pitelee ohjaksia hienoilla valkeilla käsillään, itse istun takana... ... Ihmeellistä, miten vähän ihmiset lopultakin ymmärtävät, mitä merkitsee olla naimisissa, -- se on erikoinen olomuoto... Luonto on viekas; se tuntee pappenheimiläisensä, kuten se yläkerroksen opettaja sanoo -- se kätkee hennoimmat siemenet paksuimman kuoren alle. Ja koko ihmiskasvun alkusiemenen -- rakkauden -- se on istuttanut keskelle poroporvarillisuutta poroporvarilliseen muotoon, jota sanotaan avioliitoksi. Rakkaus on haave, sanovat useimmat... »Ptruu -- ptruu»... Hän koetti pysäyttää hevosta, joka tahtoi poiketa tien viereen. »Vai niin, sinä tahdot juoda; niin minäkin.» Hän hyppäsi reippaasti rattailta. Siinä lirisi puro, ja vähän matkan päässä hevosesta yläjuoksun puolella hänkin kumartui juomaan, asentoon, joka suorastaan soti vedenpainon lakeja vastaan; hän oli siinä onnellisessa iässä, jolloin ihminen voi seisoa päälaellaan ja juoda, aavistamatta, että tekee aikamoisen tempun. »Luulisipa tämän olevan toista kuin oluttulva tuolla käräjätalossa.» Nopeasti huuhdottuaan kasvonsa ja kätensä hän nousi taas rattaille. »Ja nyt olemme virkeät uuteen yritykseen, hiirakko!» Hän käänsi hevosen nousemaan rinnettä ylös ja läiskäytti piiskaa. Mennä jytyytettiin taas yksitoikkoista hölkkää; piiskanvarrella täytyi Mörkin vähän väliä työntää paperikääröä jalkapeitteen alle. Ei ollut monta juttua ollut hänen ajettavanaan, ainoastaan viisi. Olihan hän aloittanut asianajotoimensa vasta neljännesvuosi sitten eli keväällä vähää ennen naimisiinmenoaan. ... Ja nyt jo viisi juttua ... tai myös vasta viisi... Sitä voisi sanoa menestykseksi taikka päinvastoin, miten asian ottaa. Mutta nyt sitä olikin käytävä toisella tavalla kiinni kuin tähän asti. Tekee retkiä sinne tänne, solmiaa tuttavuuksia. Ja silloin voi... »Hep -- hep -- hep!... Koetapa vähän kiiruhtaa! -- Hänen oli pitänyt juhlallisesti luvata Letalle, ettei tämän tarvitsisi odottaa häntä kauemmin kuin kolmannen käräjäpäivän iltaan kaikkein viimeistään seitsemään asti. Hevonen vastasi huiskauttamalla häntäänsä, niin että ohut siima sotkeutui siihen, ja irroittamisessa oli aika puuha. ... Niin, voisi hyvinkin ottaa hänet mukaan. Herättäisi enemmän luottamusta, kun kävisi vaimonsa kanssa metsänomistajien tai tilanherrojen luona noin niinkuin perhevierailulla, kuin jos vain poikkeaisi sattumalta levähtämään. Oikeastaan pitäisi olla oma hevonen, sillä eihän sitä kyytijuhdalla käydä vieraisilla levähtämässä. Hänen täytyi koettaa saada tuo hevosasia järjestetyksi, se antaisi heti ammatille enemmän arvoa. Mutta -- hän tuijotti syvämietteisenä konin paikullisiin lanteisiin. Lonkkaluut nousivat ja laskivat kuin puujalat nahan alla, sitä mukaa kuin se liikutteli takaraajojaan -- se maksaa. Tarvitsee yrittää, eikö kauppias Berg -- hänellä on kaksi -- vuokraisi viikoksi... »Hei, he--hei! Koetapa saada jalat allesi! Elähän rupea tässä näköalaa ihailemaan!» Sanoja seurasi ankara muistutus piiskalla. Maantie kulki nyt ulos metsästä kapeana kauniin järven vartta; toisella puolella kohoavan harjun rinteellä oli joukko talonpoikaistaloja. Kaunista kyllä, kunpa vain näköalasta voisi elää... Letta ja minä voisimme muuten vuokrata veneen ja tulla tänne kalastelemaan -- istua kahden järvellä -- ja sitten keittää taimenia ja tilata viiliä ja kermapuuroa jostakin talosta. »Hoi, mies! Mitähän kaloja näistä vesistä saa -- taimenia vai haukia?» »Hä--ääh?» Line 398 - Short line 53? »Kysyn vain, saako täältä taimenia vai haukia -- ehkä siikoja?» »Niin, järvestäkö?» »Niin, näistä vesistä.» »Vai niin» -- mies raapi korvallistaan; »onko herra ehkä asianajaja?» »Olen kyllä.» »Vai niin, no, sitähän minä arvelinkin ... niinpä niin.» »Ehk'ei täältä saakaan kaloja?» »Kyllä, kyllä voi, jos on kalaonni ... niin ja pyydyksiä. Mutta sitten minä ajattelin, että ehkä herra voisi sanoa, onko se paikallaan, että minun juttuni on maannut jo kolmatta vuotta siellä kaupungissa.» »Ylioikeudessako?» »Niin, siellähän se kai...» »Minun pitäisi ensin tuntea juttu, ymmärräthän.» »Niin nähkääs, herra asianajaja, se oli nyt alun pitäen niin, että he kielsivät minulta kauppakirjan taloon, vaikka minulla on kontrahti.» »Mihinkä taloon?» »Niin, nähkääs, herra asianajaja, jotta pääsisitte oikein asian perille, täytyy minun kertoa, että isäni ja Jonsrud vaihtoivat tiloja. Niin, sen he tekivät.» Letan kasvot vilahtivat hänen silmiensä edessä. Kertomus saattoi venyä pitkäksi... Mutta olihan tässä juttu tarjona. »Kuulehan, mikä sinun nimesi on», keksi hän pelastuksekseen. »Mobergejä minä olen, Halvor Moberg.» »Kuulepa, Halvor, jos tahdot, että minä rupean juttuasi selvittelemään, niin voin käydä täällä jonakin päivänä, ja sitten sinä vuokraat minulle veneen. Vaimoni -- minulla on sellainen kiltti pikku vaimo, näetkös -- tahtoisi mielellään lähteä minun kanssani kalastelemaan, se olisi hänestä hauskaa. Ja sitten voimme jutella asiasta niin paljon kuin haluat.» »Niin kyllä, on minulla venekin, ja kyllä kai me vuokrasta sovimme ... enhän minä sitä... Mutta minä tahtoisin mielelläni puhua herra asianajajan kanssa toisestakin asiasta. Olen näet tässä aikonut syksyllä lähteä Amerikkaan, poikani luokse näet, ja sitten --» »Niin, siitäkin asiasta me juttelemme sitten, Halvor!» »Mutta sitten tahtoisin vielä kysyä Teiltä, sillä näin herra asianajajan käräjillä ja minusta näytti, että olette ikäänkuin uusi luuta -- niin että tahtoisitteko myydä sen talon sellaisena kuin se on, ilman kauppakirjaa?... Ja sitten pitäisi vielä selvittää ne kaksi vanhaa juttua kalastusoikeudesta. Niin, nähkääs, herra asianajaja, jos suvaitsette astua alas rattailta ja juoda kupin maitoa, niin näytän sekä kartat että tarkastuspaperit... Sillä se asia, jonka minä hävisin ylioikeudessa, se...» Ei ollut enää valitsemisen varaa; talonpoika talutti hevosen pitkin mutkikasta tietä veräjän läpi ja pihan poikki tuvan oven eteen. Siitä tuli pitkä istunto; -- hän katseli kärsimättömänä ikkunasta, näki tuomarin vaunujen ja asianajajain rattaiden ajaa huristavan ohitse alhaalla maantiellä. Kello kävi jo yhdeksättä ja laskeva aurinko heitti viimeiset, keltaiset säteensä suureen, puoleksi tyhjennettyyn kuhmuiseen maitokulhoon, ennenkuin nuori asianajaja oli pöyhinyt, kuulustellut ja tutkinut Halvorin kaikki neljä juttua -- niitä ei ollut sen vähemmän -- sitä myöten, että ymmärsi, että hänellä oli edessään yksi noita ovelia juriidisia päitä, joiden on vaikea tässä maailmassa saada oikeutta puolelleen, mutta jotka sitä useammin vetoavat lakiin. Ei näissä jutuissa -- kaksi koski talon yläpuolella kasvavaa metsää, kaksi taas sen alapuolella kulkevia vesiä -- ollut yhtään sellaista, jossa ei olisi ollut muutamia kultajyväsiä oikeutta käräjöimistä varten; paha vain, että niitä oli niin tuiki vähän. Ja kun hän vihdoin yhdeksän aikaan pääsi ajamaan kotia kohti, arveli hän itsekseen, että taisi suotta aikaansa tuhlata. Sopimuksen lopputulos oli, että hän oli saanut tehtäväkseen myydä pienen talonpoikaistalon, johon itse omistajan oikeus oli enemmän kuin riidanalainen ja jota seurasi niin monta oikeusjuttua kuin maneerilla on lonkeroita. Siksi kai tuo vekkuli aikoikin Amerikkaan. »So--so--so, so--so--so --». Hän oli tähän asti syvästi katunut, että oli tullut ottaneeksi tuon kyytihevosen, joka seisoi käräjätalon oven edessä valmiina kääntymään paluumatkalle. Mutta vakaa ikäkulu oli kotiinpääsyn toivossa kokonaan muuttanut luontonsa, niin että hänen nyt oli pideltävä vastaan. Se juosta laukkasi tulisella kiireellä ja liikutteli jalkojaan niin keveästi ja somasti, että se saattoi muistuttaa vanhaa suosittua tanssijatarta, joka vielä kerran haluaa esiintyä -- mielessä tosin pieni kompastumisen pelko muistuttamassa jäykkäsäärisyydestä. He olivat jo sivuuttaneet rautatieaseman ja päässeet kaupungin alapuolella olevalle sillalle juuri samassa kuin iltajuna puhkuen jo vihelsi kaaren alla. Kevyt kudelma sumua tai savua leijaili hiljaa ilmassa yli kummun, jolla kaupunki sijaitsi. Nuoren miehen ajatukset kiitivät sinne, missä nyt Alette häntä odotteli. »E--ei, kuulepa, älä sinne, tuossa se on meidän tiemme!» Hiirakko oli yrittänyt äkkiä poiketa tuttuun pysäkkipaikkaan ja kulki nyt laiskasti ja vastahakoisesti toiselta tienvierukselta toiselle osoittaen sitkeätä hitautta takaraajoissaan joka kerta, kuin jompikumpi niistä oli muutettava, mikä olisi voinut tuottaa sille aika löylytyksen, ellei ajajan koko huomio olisi ollut kiinnitettynä tarkastamaan, eikö Lettaa näkyisi tiellä. Kun viimeinenkin toivo oli mennyt, kuului piiskanläimäys, johon oli säestetty paljon pontta, ja rattaat lähtivät mennä kolistamaan vinhaa vauhtia, kunnes pysähtyivät Krabben valkoisen kivitalon edustalle. Hän tarkasteli turhaan alakerran ikkunariviä somine uutimineen, kutsuessaan kärsimättömänä muuanta poikaa ajamaan hevosen kestikievariin. Vain rouva Krabbe kurotti uteliaasti päänsä ja tukevat hartiansa kasvien välistä yläkerran avoimesta ikkunasta. Hän ei löytänyt Alettea eteisestä ja kiiruhti saliin. Ei sielläkään... »Alette!» hän huusi. Makuukamarin lukkoa kierrettiin hiljaa. »Jakob, oletko vihdoinkin kotona», -- hän tuli alakuloisena ulos huoneesta. »Alette -- mutta mikä nyt?» Alette katseli häntä yhä kiihtyvällä mielenliikutuksella; kasvoissa kuvastui ukkospilvi, joka vain odotti hänen tuloaan purkautuakseen kyyneliin. »Rakas, rakas Lettaseni, mikä sinun nyt on?» Hän sulki hänet syliinsä ja aikoi häntä suudella. Mutta Letta vain tunki päänsä hänen rintaansa vasten välttääkseen sitä. »Letta, oma kultaseni ... puhu toki! Onko sinulle tehty pahaa? Olenko minä tehnyt sinulle jotakin?» Letta käänsi yhä päänsä pois. »Sinähän lupasit niin varmasti, niin varmasti tulla kotiin iltapäivällä aikaisin...» Hän katsoi itkettynein silmin tutkivasti Jakobiin -- suoraan hänen omaantuntoonsa; ja epäilys kasvoi surulliseksi varmuudeksi. »Sinä et välitä minusta... Ei, Jakob, sinä et välitä minusta... Sano se vain suoraan.» »Mutta rakas pikku Lettaseni, -- miten voit edes ajatellakaan --». »Parempi on tunnustaa se suoraan, Jakob, sinä et ole kaikkina näinä päivinä ollenkaan ajatellut minua!» Hän kääntyi kylmästi pois Jakobista, joka koetti häntä pidättää. »Minäkö en olisi sinua ajatellut -- minä?» -- Hän koetti taas sulkea hänet syliinsä. »Elä koske minuun, Jakob, anna minun olla... Olen niin pettynyt, niin syvästi pettynyt! Kuinka minä olen sinua odottanut, kulkenut tässä yksin kolme pitkää päivää! Kuuden, kaikkein viimeistään seitsemän aikaan sinä lupasit olla kotona, ja nyt on kello jo yli kymmenen. En tietänyt, tulisitko sinä enää ollenkaan kotiin.» »Letta-parka, pikku raukkaseni.» »Jos olisit edes hiukan ajatellut minua ja miten yksin olen ollut täällä» -- häntä pyrki itkettämään kaikin mokomin ja hän puhui katkonaisesti ja niellen --. »Minä olin järjestänyt illallispöydän niin hauskaksi ja ajattelin, että meillä olisi oikein rattoisaa -- sinähän olit ensimmäistä kertaa poissa! -- olin ottanut esille kauniin pöytäkaluston, jonka saimme sedältä. Mitään en unohtanut. Ja sitten -- mutta kaikki tämä on tietysti yhdentekevää sinusta, jolla on niin paljon muuta huolehdittavaa -- pientä ja vähäpätöistä tietysti. Mutta minä -- minulla ei ole yhtään mitään muuta kuin sinä, Jakob... Ja niin kuin minä olin iloinnut!» »Mutta oma rakas vaimoni! Ymmärräthän, etten millään ehdolla päässyt ennemmin. -- Minä vakuutan, Alette. Eräs talonpoika... Mutta kuulehan toki...!» »Ja sitten tulivat rouva Krabbe ja neiti Dahl tänne istumaan koko illaksi, minua muka lohduttelemaan, kun olin niin yksin. He eivät lakanneet ihmettelemästä, mikset sinä tule, ja rouva Krabbe kertoi, miten siellä käräjillä juodaan ja pelataan ja eletään. Kaikki he ajoivat kotiinsa, vouti ja tuomari ja asianajajat -- ihan kaikki! Tuskin uskalsin edes katsoa ikkunasta, etteivät vain luulisi minun olevan levottoman. Mutta sinä vain et ikävöinyt minua, et rahtustakaan. Olitko sinä tosiaankin unohtamaisillasi minut tykkänään Jakob?» »Jospa tietäisit, miten olen voidellut tuota kyytihevosparkaa sinun tähtesi... Ja sitten tuli se talonpoika -- oikea käräjäpukari, -- en päässyt hänestä eroon.» »Mutta Jakob, eivätkö nuo talonpojat voisi tulla sinun luoksesi konttoriin, muuten saattaa käydä niin, että pysyt vuoden umpeen poissa minun luotani. Sinä paha, paha poika!... Lupaatko, ettet koskaan enää anna minun odottaa tällä tavoin?»... Hän tarttui Jakobin käteen ja vei sen sydämelleen, joka sykki kiivaasti. Hän oli joutunut istumaan Jakobin polvelle, mutta nousi äkkiä ja alkoi hengittää nenäliinaansa, jottei palvelustyttö huomaisi hänen itkeneen; hänen piti mennä keittiöön pyytämään tyttöä laittamaan illallispöydän kuntoon. »Älä mene vielä -- sinulla on tänään ylläsi tuo soma kukallinen esiliina, näemmä; se on kuin kirsikanpunainen vyö uumenilla -- hurjan soma, annahan minä katson!» »Luulet ehkä minun ottaneen sen ylleni vieraiden tähden?» »Kenenkäs sitten?» »Saattaisipa jonkin muunkin tähden -- sehän se oli minulla sinä päivänä, kun menimme kihloihin. Etkö enää muista sitä, Jakob?» »Erinomaisen kauniisti se käy vyötäisillesi, ei tiukasti ja kireästi, vaan niin joustavan pehmeästi... »Anna olla, Jakob, ei minulla nyt ole aikaa.» »Kuulehan» -- hän kääntyi äkkiä ovelta -- »minulla on iltapäivällä ollut esillä koko teekalusto, jonka saimme täti Tranelta, sokeri- ja kerma-astioineen, ja yksi äidin damastiliinoista pienine kirjailtuine salvetteineen, tiedäthän -- ja sitte Ludvigin antamat teelusikat. Et usko, miten he katselivat; he olivat yhtä mieltä siitä, että niin yksityiskohtia myöten täydellistä uutta kotia he eivät milloinkaan ennen olleet nähneet. Neiti Dahl väitti, että oli mahdoton keksiä mitään syntymäpäivälahjaksi annettavaa. He kävivät makuuhuoneessakin, tiedätkö. Muuten rouva Krabbe ei ollut yhtä rakastettava, hän ei voinut ymmärtää, mitä iloa meillä enää oli jäljellä, kun näin alussa kaikki jo oli niin täydellistä.» »Että mitäkö iloa meillä on jäljellä?... ha, ha, .. ho, ho, ho .. vai ei hän sitä voi ymmärtää, poloinen... Enkö ole nähnyt sinua ilmielävänä edessäni koko päivän ja enkö ollut ihan suunniltani, kun sinä et tullut minua vastaan etkä edes katsonut ikkunasta, milloin minä tulisin. Minun olisi pitänyt jäädä tuon talonpojan luo, niin olisikin pitänyt.» »Sinä olet paha, Jakob, oikein paha sinä olet.» »Ja sinä, Alette, olet niin ihana, ettet sitä itse tiedä -- et tiedä, sen vakuutan...» »Mutta etkö ollenkaan muista, että minun pitää joutua iltaruokaa laittamaan, ihan kiireimmiten.» Notkea vartalo kierittelihen irti hänestä; mutta keskellä huonetta hän taas kääntyi: »Minulla on kylmää hyytelöityä lahnaa ja piparjuurikastiketta -- ja sitte vaaraimia.» »Tule tänne vähäisen, Letta, tukassasi on jotakin hullusti.» »Ah, joutavia!» »On siinä, ihan varmasti, tuossa korvan takana, kokonainen tukku irtaantunut.» Letta koetteli umpimähkään kädellään korjatakseen sitä. »Ei, tulehan tänne... Tuossa, juuri tuossa ... minä näytän»... hän suuteli häntä korvalle. »Enkö arvannutkin.» Alette yritti lähteä. »Sanohan vain, Letta, vieläkö olet minulle vihainen... Etkö ollenkaan? Voitko katsoa minua suoraan silmiin? Et vähääkään, et rahtustakaan? -- En tiedä, mikä sinussa oikein on, mutta olet vielä kauniimpi nyt kuin lähtiessäni, ryhdissäsi on jotakin, pääsi ja yläruumiisi asennossa» -- Letta katsahti häneen välähdys uteliaisuutta ilmeessään -- »kun sinä noin kiirehdit pois etkä tahdo kuulla.» »No, nythän itsekin myönnät, että minulla on kiire.» »Kuulehan, minä autan sinua» -- hän seurasi Aletten jälkeen... »Tiedätkö, et voi keksiä mitään, joka soveltuu sinulle paremmin kuin tuollainen väljä pusero ja punainen esiliina solmittuna vyötäisillesi»... -- -- Miten somasti hän olikaan järjestänyt illallispöydän, kun Jakob tuli ruokasaliin -- kaksi pientä värillistä ruokaliinaa, molemmat siniset kodikkaat teekupit, sininen maitokannu, siniset munakupit, siniset vesilasit -- ja sitte nuo kauniit hirvensarvipäiset veitset ja hopeahaarukat, -- kaksi kutakin, kaikki niin pientä ja somaa ja hienoa... Ja siinä hiukan syrjässä oli Jakobin keinutuoli, jossa hän kesäisinä iltapäivinä oli istunut lukemassa vaimolleen ja joka oli keinutellut heitä läpi kuherruskuukauden, kun he haastelivat ja uskoivat toisilleen elämänsä ja ajatuksensa, kertoivat lempensä sytynnän ensimmäisestä aavistuksesta asti. Yhä uudestaan he vakuuttelivat toisilleen, ettei mitään maailmassa voinut verrata siihen, että he kaksi nyt istuivat tässä samassa tuolissa keinuen yhdessä ja hengittäen samaa ilmaa. He sanoivat sen uudestaan joka päivä, milloin vain toinen heistä oli ollut käymässä kaupungilla tai Jakob istunut pari tuntia konttorissaan; oli niin sanomattoman suloista tuntea Aletten läsnäolo ikäänkuin ilmakehässä, tietää hänen olevan päivällisen laitossa tai nähdä hänen olkihattunsa nyökkäävän jossakin paikassa puutarhassa, tuolla alhaalla krassi- ja porkkanamaiden luona tai marjapensaiden keskellä. Ja hänen istuessaan konttorissaan työhönsä syventyneenä saattoi yht'äkkiä pieni oksa tai karviaismarjaraakale tulla tupsahtaa suoraan hänen papereilleen. Alette seisoi piilossa avatun ikkunan alla tai pisti päänsä esiin silmiä myöten ja nyökkäsi hänelle, jos kuka oli hänen luonaan. Miten keveästi hän liikkui hienoissa avokengissään -- ja miten kaikkea muuta ihanampaa oli olla näin yhdessä! Ja täten he olivat eläneet pienen puutarhan ympäröimässä talossa aina toukokuusta asti -- eläneet mansikka-, viinimarja- ja karviaismarja-ajan. He olivat koristaneet pöytäänsä ensimmäisillä kevätesikoisilla, vaihtaneet nämä leukoijiin ja resedoihin ja sitten jonkin aikaa hekumoineet ruusujen runsaudessa. Nyt alkoivat neilikat kukkia; tänä iltana ne täyttivät pöydän kukkamaljakon, väkevinä ja tuoksuvina... III. »Tulen iltajunassa, pidä kaikki syrjäiset loitolla, saadaksemme jutella rauhassa.» Näin kuului sähkösanoma. Jakobin vanha toveri, Jörgen Basberg Berven, oli aamupäivällä sähköttänyt pääkaupungista ollakseen varma siitä, että Mörk oli kotona. Aluksi oli tämän sähkösanoman sävy Aletten mielestä tuntunut merkillisen likeiseltä ja ikäänkuin lähettäjällä olisi ollut jonkinlainen yksinoikeus Jakobiin ja -- mutta olivathan Jakobin parhaat ystävät hänenkin ystäviään. He olivat asuneet samassa huoneessa ja vähistä penneistään auttaneet toisiaan siihen aikaan, kuin toinen lueskeli yliopistossa ja toinen harjoittelihen teknikoksi; he olivat tunteneet toisensa läpikotaisin, ja Jörgen Basberg Bervenin nimi toistui kuin loppukerto kaikessa, mitä Jakob kuvaili elämästään, siitä elämästä, jota hän oli elänyt, ennenkuin kohtasi hänet, Aletten. Tuollainen vanha toveri, joka oli tuntenut Jakobin aina pojasta asti -- suhde askarrutti suuressa määrin hänen mielikuvitustaan. Minkä näköinen hän oli? Ja mitähän hän pitäisi hänestä, Jakobin vaimosta? -- Jakobin paras ystävä, hänhän oli kuin osa Jakobista, hänen hyväksymistään hän toivoi ja hänen suosionsa hänen välttämättömästi oli voitettava. Nämä ajatukset jännittivät nuoren rouvan mieltä enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää, ja koko päivän hän puuhaili vastaanottovalmistuksissa. Tuon »parhaan» ystävän katseen hän näki edessään kaikessa, mitä hän teki -- näki sen tutkivan ja tarkastavan häntä päästäkseen selville siitä, oliko vaimo, jonka Jakob oli saanut, kyllin hyvä ja arvokas hänelle. Hänen piti pari kertaa mennä konttoriin Jakobin luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa. Ei hän mitään erityistä halunnut, hän sanoi. »Tahdoin vain tietää, että omistan sinut, että pidät minusta oikein, oikein koko sydämestäsi, enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa -- pidäthän?...» Ja illallispöydän hän järjestäisi niin hienosti ja samalla yksinkertaisesti sekä ruoan että tarjoilun puolesta -- ei mikään viittaisi siihen, että hän tahtoi näyttää uutta kotiaan tai muuten kerskailla. Kaiken olisi oltava vain niin kovin kodikasta ja jokapäiväistä. Siksipä hän useita kertoja tarkasteli itseään makuuhuoneen peilistä, tokko pieni soma hiuskoriste sopii -- muutamia vaaleanpunaisia silkkinauhasilmukoita vain... Kun Jakob illalla vihdoin oli lähtenyt asemalle ystäväänsä noutamaan, kuljeskeli hän levottomana huoneesta toiseen, puettuna keveään vaaleaan pumpulihameeseen, kaulassa pitsiröyhelöt. Hän tiesi, että illallinen oli valmiina, että teekeittiö hehkuvine hiilineen porisi tarjoilupöydällä ja palvelustyttö valkoinen esiliina edessään vain odotteli keittiössä tuodakseen ruoat pöytään. Hän pysähtyi vielä parisen kertaa peilin eteen korjailemaan tukkaansa. Miten kauan kestikin, ennenkuin juna tänä iltana saapui! Hän kurkisteli vähän väliä ikkunasta, selaili nuotteja ja antoi sormien liukua koskettimilla -- jos hän ehkä laulaisi illalla -- ja käänsi ikkunalla olevan ruusun huoneeseen päin. Nyt kuului vihdoinkin junan porhallus alhaalta, -- viisi minuuttia yli kahdeksan kuten tavallista... Miten huvitettu Jakob näyttikään olevan ajaessaan vanhoissa kieseissä ystävänsä rinnalla. Berven oli varmaankin kertonut jotakin hauskaa, jolle he molemmat nauroivat niin makeasti... Ja kohta tämän jälkeen hän kuuli Jakobin puhuvan portaissa kovalla äänellä -- siinä oli jotakin poikamaisen vallatonta; he nauroivat kumpikin omalla tavallaan, Berven ikäänkuin yskähtäen väliin. »Tässä hän nyt on, Letta», kuului Jakobin ääni ovelta, ja sisään astui, kasvoissaan vielä äskeinen iloisuus, tummaihoinen, jotenkin pitkä, kapea herrasmies. Aletten huomio kiintyi heti ruskeihin, veitikkamaisesti tutkiviin silmiin; hänen nauraessaan loistivat hampaat valkoisina lyhyen, mustan parran alta. »Hyvää iltaa, rouva, -- tulenko häi-häiritsemään Teitä?»... Jörgen Berven änkytti hieman, kun hänen mielensä oli liikutettu. »Sähkötinkö liian kursailemattomasti? Tunnustakaa vain; tulin perästä päin sitä ajatelleeksi ... ajattelen näet aina perästä päin.» »Jakob ei ole puhunut muusta kuin Teistä koko päivän, ja tietysti minä olen ollut kovin utelias.» »Ettekö ole ollenkaan suuttunut siitä, että näin muitta mutkitta käytän entisiä oikeuksiani miehenne suhteen? Katsokaa, olen ollut naimisissa hänen kanssaan ennen Teitä, hyvä rouva. En siksi, että minä millään tavalla tahtoisin kilpailla Teidän kanssanne; lasken aseeni, kuten näette.» -- Hän puhui hieman hermostuneen kovaäänisesti. »Minä tiedänkin sangen paljon Teistä jo etukäteen; luulen tuntevani Teidät jokseenkin hyvin.» »Niin, Jakobin kautta. Ja tietysti hän on vain kiittänyt? Mutta siihen ei Teidän pidä luottaa, rouva! Jakob on aina ollut kokonaan vailla arvostelukykyä, kun hän kerran pitää jostakin ihmisestä. Tulee vain osata asettua hänen suhteensa oikealle kannalle; silloin saattaa pidellä häntä vaikka pahoinkin, -- jaa -- jaa -- niin että lienee ihan ilo olla hänen kanssaan naimisissa.» »Tuo ei herätä minussa paljon kunnioitusta vanhaan tuttavuuteenne», arveli Alette. »Ei Jakobia ollenkaan voi pidellä noin miten tahansa.» »Ah, minä ymmärrän -- Te näette hänet vielä ensimmäisen rakkauden ruusuisessa hohteessa! -- Mutta ettekö tiedä, rouva Mörk, että vilpittömyyden katkera manteli kuuluu jokaisen talouden maustevarastoon? Kuherruskuukauden jälkeen kuuluu se maustelaatikko vedettävän esille avioliiton höystämiseksi -- samasta syystä kuin Jumala on suolannut meriveden, joka muuten ei kestäisi, vaan pilaantuisi.» »Jakob ja minä tunnemme toisemme. Olemme alusta alkaen olleet vilpittömiä, sanomalla julki toistemme viat.» »Niin, mitä parhaimmassa valossa tietysti...» Berven hymyili. »Minulle on kuitenkin ansioksi luettava, että olen käyttäytynyt säädyllisesti häntä kohtaan, ja jätän hänet toisiin käsiin, jotka -- niin, jotka kyllä --» »Mitä jotka kyllä?» -- Alette katsoi häntä vaativasti silmiin. »Sanokaa vain?... Minkälaisiin käsiin?» »Herran tähden, olen jo aikoja sitten huomannut, että kätenne ovat kauniit, rouva, ja otaksuttavasti myöskin voimakkaat.» »Vai niin -- vai olette sen huomannut?» »Ja Teidän silmänne panevat minut uskomaan, että kätenne osaavat olla hyvät. Mutta katsokaa, rouva Mörk, avioliitossa tarvitaan suorastaan laupiaita käsiä.» »Kerro hänelle, Letta», huusi Jakob, joka oli kulkenut edestakaisin ripustamassa päällysvaatteita naulakkoon, »että meillä on savustettua lohta ja munakokkelia ja sitäpaitsi vielä muutakin hyvää, niin saat nähdä, miten leppeäksi hän tulee.» »Sanokaa minulle, herra Berven», puhui Alette vähän myöhemmin tarjotessaan vieraalle illallispöydässä teetä -- »uskotteko, rehellisesti sanoen, oikeastaan kenenkään naisen maan päällä olevan kyllin hyvän Jakobin vaimoksi?» »Minä uskon aivan yksinkertaisesti, että se on hallintoasia, rouva -- että Jakob on niitä, joita on kotioloissa hallittava... Voitte olla notkea kuin pajunoksa ja ihana kuin enkeli, mutta ellei Teillä ole sitä kykyä, niin -- tiedättehän, että minä tunnen hänet, olen hallinnut häntä kyllin kauan.» »Sinä olet nyt aina luullut olevasi neropatti» -- pisti Jakob väliin -- -- »Mutta pitäisipä sinun ymmärtää, että minä olen utelias tietämään, millä asioilla oikeastaan liikut, Jörgen.» »Niin, katsopa, aion käydä metsäkauppoihin -- aloittaa tietenkin hiljaa ja varovasti -- tiedäthän, että isäni konttorissa kotona oli kylliksi sitä lajia, ja aina sitä jonkin verran vihiä jää. -- Kiitoksia paljon, rouva!»... hän laski kädestään leipäkorin ottamatta mitään. -- »Ja joka tapauksessa minulla on seitsemäntuhatta kruunua, millä aloittaa, ja päälle päätteeksi sinä täällä, jolta voin saada juriidista ja asiallista apua... Kiitoksia, en enempää... Vai anjovista, kiitos, kyllä»... Hän otti hajamielisenä kalan kahveliin ja kääntyi taas Jakobin puoleen: »Tunnetko ollenkaan lännenpuoleisia metsiä?» »Mutta nyt teenne ihan jäähtyy, herra Berven.» »Kiitoksia paljon, rouva; juon sitä mieluimmin kylmänä, -- tiedätkö, onko siellä suuria metsiä, jotka aiotaan myydä Anders Etnedalin pesän laskuun; niihin tekisi mieleni päästä käsiksi, näetkös. Siellä päin asuu näppärä metsäntuntija, yksi isäni entisiä lukijoita, jolta kyllä saan tarkempia tietoja.» »Ole vain varuillasi; se väki ei juuri tunne toveruutta pelissä.» »Noo, on minulla muitakin lähteitä, -- ja osaanhan itsekin arvostella. Aion lähteä niitä katselemaan, kulkea ne ristiin rastiin, ruveta metsämieheksi.» »Onko sinulla niiden seutujen karttoja?» »On kyllä, tuolla matkalaukussani.» »Tuopa tänne!» He levittivät kartan pienelle sivupöydälle ja tutkivat sitä sekä pitkin että poikin, ennenkuin joutivat syömään taas. Innoissaan he eivät huomanneet, että saivat uudet lämpimät lautaset linnunpaistia varten; juttelivat vain, vaikka Alette tarttui Jakobin sormeen muistuttaakseen häntä. Pieni ohimennen lausuttu kohteliaisuus erinomaisen paistihillon johdosta; mutta muuten ikäänkuin ei emäntää olisi talossa ollutkaan!... Alette olisi saanut panna tarjolle mitä hyvänsä -- ei ollut olemassa muita kuin Berven ja Jakob. Vihdoin he käänsivät tuolinsa vastatusten, niin että he käsivarsillaan vetivät pöytäliinan vinoon, ja Berven pyysi hajamielisesti saada teekannun siirretyksi pois takaansa. Alette tunsi vähitellen kasvojensa jäykistyvän, -- niin kokonaan liikaa hän tunsi siinä olevansa. He eivät kuulleet, kun hän tarjosi -- silloin tällöin tuli vain jokin tyhjä kohteliaisuus ja Berven muisti virkkaa: »ehkä me vain Teitä pidätämme, rouva». Ei muuta kuin liikeasioita -- miten kummalla he saattoivatkaan innostua noin ikäviin asioihin... Ja sitten ihmetellä, minnehän maailman ääriin se tai se mainio mies ja toveri oli joutunut. Jakob ei edes kertaakaan katsahtanut häneen koko aikana. Alette seisoi hetkisen hänen tuolinsa takana ja nojaten käsivarttaan hänen olkaansa antoi sormiensa lipua hänen tuuhean niskatukkansa läpi; kiusasikin tahallaan häntä hieman; mutta Jakob oli vain kuin poissa. Ja kun he sitten vihdoin viimein nousivat pöydästä ja hälisten ja nauraen menivät saliin, niin Jakob tuskin muisti kiittää ruoasta. Sen verran käyttäytymistapaa oli toki Bervenissä! Sitten tuli Jakob ovelle piippu kädessä ja huusi, että totitarjotin tuotaisiin alas huvimajaan; -- »eikö niin, Jörgen?» -- kääntyen tämän puoleen. Hän katsoi niin iloisena ja huvitettuna Lettaan, kuin olisi tämä ollut kaikkein hauskinta, mitä hän saattoi keksiä. -- Alette käveli taas yksin kodikkaasti järjestetyssä salissaan. ... Tuo Jörgen Basberg Berven, hän oli siis ollut Jakobin ystävä ja uskottu monta vuotta ennen häntä -- ollut perillä kaikista hänen ajatuksistaan, jakanut hänen ilonsa ja vastoinkäymisensä... Lopulti tuntui hänestä, kuin omistaisi Berven osan hänen Jakobistaan. Hän johtui ajattelemaan tuolla kirjoituspöydällä olevaa sähkösanomaa -- hänen mieleensä ei ollut juolahtanut ottaa sitä siltä kannalta; mutta oli se todella jotenkin häikäilemätön ilmoitus -- oikein komentava -- melkein kuin sysäys hänelle: nyt he tahtovat jutella kahden kesken!... »Kaikki syrjäiset», sanottiin siinä, -- kuulosti siltä kuin hänkin sisältyisi siihen määritelmään. Siellä he istuivat tunti tunnin jälkeen yöhön asti. Alette oli sytyttänyt yölampun ja virui vuoteessaan kuunnellen ja odottaen, milloin kuulisi heidän eroavan. Berveninhän oli määrä lähteä hotelliin yöksi. Vihdoin he puhelivat jo puutarhaveräjällä. Kylläpä ne nauroivat... Että saattoivat seisoa siinä niin kauan! Sitten tuli hiljaisuus. Hän huokasi helpotuksesta. Mutta puhetta jatkui kadulla portaiden edessä. He olivat taas päässeet kiinni johonkin, josta ei tahtonut loppua tulla. Nyt hän kuuli selvään, miten Berven sanoi hyvää yötä. Jakob se tuota juttelua venytti ja aloitti aina uutta... He olivat varmaankin istahtaneet portaille! Hän pisti jalat tohveleihin, meni ikkunan luo ja siirsi varovasti uudinta syrjään. Berven raapaisi tikulla tulta, niin että se valaisi hänen kasvojaan ja sikarinpätkää. He olivat lähtemässä hotelliin. Bervenillä oli matkahuopio hartioillaan, ja Jakob seurasi häntä iloisena ja vilkkaana. Vielä kulmauksen takaa kaikuivat heidän äänensä. Alette ei kestänyt enää; hän istahti ja itki harmista. Tuolla hän vihdoin tuli! Alette kuuli hänen askeleensa autiolta kadulta ja sitten portaista, ja hän vilkaisi peilistä itkettyneitä kasvojaan. Hän aikoi ensin hautoa silmiään, mutta jätti sen sikseen; Jakob saisi nähdä, miten hän oli itkenyt. Hän otti saalin ympärilleen ja istahti odottamaan; hän ei suonut Jakobille sitä lohdutusta, että muka välinpitämättömänä oli pannut maata. Jakob tuli hilpeänä sisään ja aloitti mitään aavistamatta hellästi: »No, vieläkö valvot, Letta hyvä? Ja minua odottaaksesi? Olisit vain pannut maata ... mutta sellaisiahan te naiset olette. Et usko, miten olemme jutelleet. Ei hän ole mistään kotoisin, ennenkuin pääsee hänen kanssaan kahden kesken. Mitä hän pöydässä puhui, se ei ollut minkään arvoista. -- -- Mitä -- etkö pitänyt hänestä ... jonkin kokkapuheen tähdenkö? Minä sanon sinulle, että tulet pitämään hänestä yhä enemmän, mitä enemmän häneen tutustut; hän on nyt kerta kaikkiaan naisseurassa vähän hermostuttava. Mutta Letta -- käännytkö pois minusta? Työnnätkö minut luotasi? Onko hän ... olenko minä... Mutta Letta-kulta, kuulehan toki!» »Niin, jatka vain, kuten olet tehnyt koko illan.» »Minä? -- oletko jostakin pahoillasi, olenko loukannut sinua jollakin tavoin?» »Eihän toki, Jakob, miten voit sellaista ajatellakaan, -- ylenkatsonut minua vain koko illan ... ja sinä tiedät hyvin, etten minä voi puoliani pitää. Luulin todellakin, että tahdoit näyttää, että sinulla on vaimo talossa. Mutta en totta tosiaan saanut paljon huomiota osakseni; melkeinpä häpesin palvelustytön edessä, joka huomasi, miten liikaa minä olin.» »Olisit vain sanonut minulle sanan, antanut minulle viittauksen ... siitä on niin kauan, kuin tapasimme toisemme, näetkös. Ja Jörgen on nyt kerta tuollainen, unohtaa kaikki.» »Jörgen ja Jörgen -- mitä minä tuollaisesta huonosti kasvatetusta miehestä välitän... Mutta sinä et voi tarkoittaa, ettet ymmärrä olleesi sydämetön, Jakob!» -- hän nousi ja katsoi häntä silmiin liikutuksesta ihan kalpeana. »Minäkö sydämetön ... sinua ... sinua kohtaan?» »Oh!» Hän kääntyi pois kohauttaen olkapäitään ikäänkuin tahtoen päästä hänestä vapaaksi -- ja vaipui taas istumaan. »Mutta Letta, kuulehan toki!» Letta tuijotti epätoivoisena käsiinsä, joita hän lujasti puristeli; hän nähtävästi ei tahtonut tai voinut kuunnella Jakobia, huokasi vain vähän väliä... »Mutta mikä ihmeessä sinun on? Jokin on siis kovin sinuun koskenut?» »Sano minulle suoraan, Jakob, oletko puhutellut minua tai edes katsonut minuun koko tänä iltana?» »Enkö ole -- olenhan, Letta; mutta katso, ensi kerran taas tapasimme -- -- --» »On tosiaankin hyvin mairittelevaa minulle, että sinulla on niin paljon uskottavaa ystävällesi. Ja kun sinä lisäksi niin selvästi osoitat, miten aivan liikaa minä olen, minä, vaimosi --». »Oh, Letta, elä nyt rupea liioittelemaan! Ikäänkuin sinä et tietäisi, että kannan sinua käsilläni, rakastan sinua niin, että -- minä vain en ymmärrä, mistä tämän kaiken olet nyt päähäsi saanut. Minä tulen kotiin niin iloisena» --. »Niin, polje minua vain oikein jalkojesi alle! Osoita vain oikein selvään, miten liikaa minä olen, koska se sinua niin huvittaa. Mutta sen minä sanon sinulle, Jakob, että huomenna minä en astu jalallanikaan ruokasaliin. Voitte syödä aamiaisen kahden kesken, niinkuin söitte illallisenkin; -- riittää, palvelustyttö on tarjoamassa. »Mutta Alette --» »Pääsen siten ainakin tuntemasta, miten ylenkatsottu minä olen... Oh, sinä olet loukannut minua niin syvästi, niin syvästi, Jakob!» -- Hän kumartui ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, ja Jakob koetti turhaan niitä irroittaa. »Mutta etkö nyt ymmärrä, että omiin liikeasioihinsa hän oli niin kiintynyt, -- hän aikoo panna täällä pystyyn jotakin uutta. Täytyyhän sinun toki käsittää, että on olemassa liikeasioita, joissa naiset eivät juuri voi olla mukana...» Alette kavahti tuolissa suoraksi. »Kyllä olet koko juristi, Jakob! Nyt tahdot selviytyä asiasta -- nyt hän on vain liiketuttava! Sinä tiedät ihan hyvin, mitä minä tarkoitan. Olisit vain sanonut minulle, että minun paikkani tulee vasta sen ja sen ystäväsi jälkeen... Mutta minulla ei ole ketään muuta, josta pitäisin enemmän kuin sinusta», hän puhkesi hillittömästi puhumaan --. »Elä koske minuun, elä koske... Tämä on niin häpeällistä, niin häpeällistä!... En tiedä, minne tämän jälkeen pakenen...» »Minne sinä pakenet? Onko sinulla muualla olopaikkaa kuin minun luonani, Alette?... Elä nyt enää ole suutuksissasi, kuulehan... Myönnän olleeni kovin ajattelematon, oikein kauhean itsekäs sinua kohtaan -- miten vain tahdot; -- mutta katsahda toki minuun. Saat nähdä, että huomenna on toisin. Ja Letta, ethän sinä nyt niin huikean hullu ole, että todellakin luulet minun pitävän kenestäkään ihmisestä edes lähimainkaan niinkuin sinusta... Tämä on niin kaunis, Alette»... Letta makasi yhä hänestä pois kääntyneenä, käsivarsi, johon Jakob oli tarttunut, selän takana. -- »Sinähän ymmärrät, etten salli kenenkään olla sinulle epäkohtelias. Voit olla varma siitä, että korjautuu se asia, minä kyllä --» »Ethän vain aio hänelle mitään virkkaa?» kysyi Alette katsoen pelästyneenä Jakobiin. »Virkkaa -- en, mutta minä --» »Ja sitten *hän* rupeaisi armolliseksi -- se vielä puuttuisi»... »No, en virka mitään.» »En pane jalkaanikaan ruokasaliin.» »Kyllä sen sentään teet, ystäväni -- tahtoisinpa nähdä sen rouvan, joka voi herättää kunnioitusta siinä määrin kuin sinä. Sinussa on jotakin erikoista, Alette... Niin, sen sanoi Jörgenkin. Hän oli oikein ihastunut sinuun, tiedätkö. Me puhuimme sinusta myöhemmin sangen paljon.» »Elä luule, että minä rahtustakaan välitän siitä, mitä hän minusta pitää tai ei pidä. Minä välitän vain sinusta, Jakob!» Hän kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan. -- »Sinä et saa hänelle hiiskua tästä sanaakaan -- lupaathan sinä sen»... * * * * * -- Aamiaista syötäessä -- hieman kiireisesti, koska Jakobin oli jouduttava konttoriin -- katseli Jörgen Berven tutkivasti milloin isäntään, milloin emäntään. Hän tunsi ilmassa jonkinlaisen viileyden, niinkuin ukkosilman jälkeen, joka on purkautunut jossakin läheisyydessä; eräänlainen tyynempi, hieman muodollinen ystävällisyys vallitsi nyt eilisen vapaan, vallattoman toverillisen hilpeyden asemesta. Jo silloinkuin Letta soma aamupuku yllään astui sisään reippaana ja miellyttävänä, kädessä ruokaliinan peittämä muna-astia, ja kysyi, miten hän oli nukkunut, luuli Berven huomaavansa itkun jälkiä nuoren rouvan silmäluomissa. Ne tuntuivat ikäänkuin teennäisiltä, näin aikaisin aamulla; mutta lemmon suloinen tuo rouva oli ja komea ryhdiltään, jonka hän erinomaisesti osasi päästää näkyviin. Päivällispöydässä Jakob oli hyvin huomaavainen ojentaen ystävälleen liemilautasen, jonka rouva oli täyttänyt, ja koetti lakkaamatta saada vaimonsa mukaan keskusteluun. Hän kyseli ja jutteli hänen kanssaan paistista, kun se tuotiin pöytään, ja kiinnitti huomionsa siihen, miten Letta sitä leikkasi -- Jakob, joka ei koskaan ajatellut, mitä hän söi. Ja sitten hän keskeytti Jörgenin, kun tämä yritti taas puhua liikeasioista. »Niistä myöhemmin», hän sanoi, »ymmärräthän, ettei Alette tahdo istua tässä sellaista kuuntelemassa. Konttorissa, ennenkuin lähdet.» Ja sitten he keskustelivat pääkaupungin naisista ja tapahtumista, ja teatterista ja kaikesta sellaisesta, mistä Jörgen ei välittänyt hituistakaan eikä Jakobkaan -- sen hän huomasi. Oliko mies jo joutunut tohvelin alle?... IV. »Huh!»... Alette ripsautti musteen pois hienovartisesta kynästään, -- »en todellakaan tiedä, mistä kirjoittaisin... Että tänään on harmaa syksyinen ilma, että katu tuolla ulkona on yhtenä sohjona, johon puiden keltaisia lehtiä on sotkeutunut -- siinä kaikki, mitä kykenen saamaan kokoon; entä sitten, -- en totta tosiaan tiedä, mitä muuta minä Ingeborg Gramille kertoisin.» Hän nousi kärsimättömänä pienen kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli täynnänsä kaikenlaisia pikku kapineita, ja sulki hienokantisen juhtinahalle tuoksuavan kauniin kirjesalkkunsa... »En muuten luule, että naimisiin mentyä enää onkaan niin paljon kirjoittamista. Kertoisinko, että olemme toistamiseen käyneet vieraisilla apteekkarilla ja voutilassa, missä kaikki oli ihan kuin edelliselläkin käynnillä. Tai kuvailisinko tätä huonetta seitsemännen kerran?» Hän katseli hieman ikävystyneenä ympärilleen; -- kaikki oli täydellistä, siitä ei enää ollut mitään sanomista. Toinen käsi vyötäisillä hän kulki pari kertaa hitaasti ja rouvamaisen arvokkaasti edestakaisin huoneessa ja istahti sitten tuolille ikkunan ääreen. Ulkona ei muuta kuin lokaa ja kaksi sateenvarjoa kamppailemassa tuulen kanssa... Hame korvissa koetti eräs vaimo saada suurta koriaan toisesta ovenpuoliskosta leipurin puotiin ... ei ketään tuttua kadulla. Tuossa meni Krabbe sadeviitta hartioilla kouluunsa. Ei ollut helppo päättää, oliko hän kyttyräselkäinen vaiko vain kumaraniskainen; sade valui pitkin sateenvarjon kärkiä ja tippui varmaan hänen pitkästä nenästäänkin, hänen pysähtyessään filosofeeraamaan. Väliin hän seisahtui ja lähti taas jatkamaan kulkuaan. Alette nousi ja meni kyökkiin. Siellä oli kylmä; liian aikaista oli vielä sytyttää tulta hellaan päivällistä varten ... kaikki oli paikoillaan ja valmiina ja kiiltävää, tuntui melkein kolkolta. Häntä hieman värisytti ja palelsi. Hän vilkaisi eteiseen. Oli siellä vieraita, konttorissa, oven edessä näkyi märkiä jälkiä; hän ei voinut mennä Jakobinkaan luokse!... Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ompelemaan kanavatyötä, jotta aika kuluisi päivälliseen asti, tai -- hän otti romaanin ja istui keinutuoliin. »Kunpa kerrankin tuossa kirjassa jotakin tapahtuisi!» hän huudahti kärsimättömänä; hän selaili nopeasti lehtiä, ennenkuin alkoi lukea. Salin kello löi puolet tunnit ja kokonaiset, ja hän kuuli Karenin kyökissä taittavan päreitä sytyttääkseen tulen... Kuului ääniä, palvelustytön ja toinen karkeampi... Saammepa nyt puita uuniin, oikeita mäntyhalkoja!» lausui Jakob astuen tyytyväisenä sisään; -- hän oli ollut paljain päin ulkona sateessa näyttämässä miehelle, joka toi halkokuormat, minne ne oli pinottava... »Ja maksettu ne on, tiedätkö» -- hän kumartui suutelemaan vaimoaan. »On siinä nyt vähäksi aikaa, neljässä sylessä»... »Hui, kylläpä olet märkä, Jakob, olisit voinut ottaa sateenvarjon... Mutta kenen kanssa olet istunut tuolla konttorissasi, sieltä kuului puhetta?» »Kenenkö -- tietysti sillä oli asiaa.» »Tahtoi saada haasteen tai miksi sitä nyt sanotaan?» »Ha, ha, ha, -- ei, sitä hän ei todellakaan tahtonut.» »No, mitä sitten ... etkö nyt voi selittää ... käräjöidä ... tai...» »Ei, kultaseni, et sinä sitä sentään ymmärrä»... hän taputteli häntä hymyillen poskelle. -- »Ettäkö mies tahtoi saada haasteen?» hän nauroi. »Jokin asia on nyt saanut sinut hyvälle tuulelle, Jakob, sen minä huomaan.» »Niin onkin, Alette, tuo mies, jolle juuri maksoin halot. Ja Krabbelle maksan vuokran tänään 14. päivänä lokakuuta, näetkös. Eikä olekaan vähäinen asia, että minä näin vast'alkajana -- ensimmäisenä vuonna -- olen ansainnut siksi paljon, että vuokrarahat ovat tuossa valmiina määräpäivälleen... Se ei tosiaankaan ole hullumpaa! -- Mutta sitten tuli tuo halkomies, näetkö, sotkemaan laskut. Mutta yhtä kaikki sattui niin onnellisesti, että juuri äsken sain aika hyvän palkkion erään kaupan välittämisestä, ja nyt me olemme niin sanomattoman varakkaita, Lettaseni!» Hän tarttui vaimonsa käsiin koettaen painaa hänet alas. »Talonkauppako se oli?» »Tai mies, joka tahtoi saada haasteen itselleen tai tulla tuomituksi -- tai jotakin sellaista -- niinkö, Letta?» »Hyi, nyt sinä olet melkein kuin Tobias-serkku, niin ylimielinen»... »Ja sinä olet niin suloinen, niin sanomattoman suloinen»... hän tarttui taas hänen käsiinsä ja löi ne yhteen... »voit istua omassa huoneistossasi -- etukäteen maksetussa -- ja polttaa halkoja sylimäärin»... * * * * * Kun Jakob illalla kynttilä kädessä hyräillen meni konttorista sisähuoneisiin, tapasi hän eteisessä rouva Krabben. Tämä katsoi häneen hieman tutkivasti ja kysäisi sitten: »Eihän herra Mörk vain ole maksanut vuokraansa Krabbelle?» »Olen minä maksanut, rouva, ja hän kuittasi myös.» »Mutta kylläpä...» hän juoksi portaita ylös ja tuli heti taas takaisin setelit kädessään. »Niin, enkös minä arvannut! Älkää koskaan maksako Krabbelle, herra Mörk. Olkaa hyvä ja pankaa se mieleenne; hän unohtaa niin helposti, pistää rahat jonnekin ihmeelliseen paikkaan eikä sitten muista minne. Nytkin löysin nämä hänen päällystakkinsa takataskusta. Minä sanon Teille, että kun miehellä on niin paljon ajatuksia päässään kuin Krabbella, niin ei käytännöllinen vaimo ole hänelle vahingoksi. Hän istuu nyt vihkojen ääressä, -- kolmekymmentäyhdeksän kappaletta --, jotka hänen on korjattava joka keskiviikko ja lauantai...» Ovi avautui yläkerroksessa ja yönuttuun puettu olento pujahti näkyviin. Rouva Krabbe katsahti sinne. »Minä tulen heti, Krabbe» hän huusi kiirehtien pois. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Oli rattoisaa istua illallisen jälkeen, kun nuo uudet halot palaa räiskyivät uunissa ja lamppu hienoine paperivarjostimineen levitti kodikasta valoaan ja Alette oli polvillaan uunin edessä lisäten, tulen virikkeeksi, pesään lastuja ja päreitä. Puut olivat näet kotiinajettaessa sateesta vähän kastuneet päältä, mutta nyt ne jo alkoivat palaa iloisesti. »Katsohan, Jakob!» Jakob ei tällä kertaa vastannut. Hän istui mietteissään ja nousi nyt piippuansa täyttämään. Eräässä oikeusjutussa oli kohta, joka kaipasi selvitystä, ja hän oli ottanut lainopillisen tutkielman mukaansa iltalukemiseksi. »Minusta tuntuu, että ilta alkaa vasta silloin, kuin näen sinun sytyttävän piippusi, Jakob.» »Vai niin, ... vai niinkö se sinusta tuntuu, Letta» -- kuului hiukan hajamielinen vastaus. »On melkein kuin en sinua päivällä ollenkaan omistaisi.» »Niin kyllä, Letta -- raukka...» Hän otti kirjan, joka oli avattuna hänen edessään pöydällä, ja käänsi keinutuolin niin, että valo lankesi puoleksi takaapäin. »Tahdotko, niin luen sinulle Konstance Kjönigin kirjeen? Hän kirjoittaa kokonaista yksitoista sivua, ajattelepas, -- kaikenlaisista sen puolen asioista.» Jakob nosti hiukan vastahakoisesti katseensa kirjasta... »Enhän minä ollenkaan tunne häntä. Ja tuollaiset pitkät ... hm ... kirjeet ... täytyy olla erityisellä tuulella niitä kuunnellakseen, näetkö... Jätä se nyt tänä iltana, Letta; voimmehan me lukea sen joskus toiste.» Alette nousi hiukan hitaasti ja seisoi hetkisen katselemassa uuninsuussa leikkiviä liekkejä, miettien mitä hän nyt tekisi; otti sitten vähän epäröiden virkkauksen, mutta laski sen kohta taas käsistään. »Mitähän, Jakob, jos tänäkin iltana ottaisimme vähän hilloa?» »Hilloa -- niin, ei hullumpaa, tuo tänne vaan.» »Vadelmia vai mansikoitako?» »Mitä vaan tahdot, molemmat ovat hyviä, -- mitä sinulla on runsaammalti.» -- Hän oli taas syventynyt kirjaansa. Tuokion kuluttua Letta palasi tuoden pienellä somalla tarjottimella kaksi lautasta lusikkoineen: »Tässä on vadelmia ja tuossa mansikoita, saat valita, kumpia tahdot; enkö olekin sinulle hyvä, Jakob?» »Hyväkö? Olethan toki; ei ole ketään sellaista kuin sinä, tiedäthän sinä sen.» Hän otti likimmän lautasen ja alkoi lukiessaan syödä. Tuossa tuokiossa oli lautanen tyhjä. Alette oli istuutunut matalaan mukavaan lepotuoliin aikoen pitkään nauttia hillostaan. Hän nojautui veltosti taaksepäin, söi hitaasti, otti lusikkaan hiukkasen, vain maistoi... Siinä istui Jakob sääri ristissä polven päällä, ja heilutellen jalkaansa tuolla tavoin -- sen Alette tunsi niin hyvin. Hänen päänsä loi suuren varjon seinään ja ainoastaan lehtien synnyttämä ääni, kun hän niitä käänsi, katkaisi huoneen hiljaisuuden. »Minusta sinun pitäisi hankkia itsellesi vähän paremmat housut, Jakob, noita vaaleita olet jo käyttänyt koko kesän.» »Niin -- kai -- pitää kai hankkia» -- -- -- Alette oli jo kaapinut lautasensa tyhjäksi ja asettanut sen pöydälle. Hän ojensi itseään hiukkasen tuolissa. Vihdoin hän päättäväisesti nousi ja meni pianon ääreen. Hän sytytti kynttilät ja alkoi selailla nuottejaan, kunnes löysi haluamansa, ja istuutui soittamaan. Muutamia säveliä soitettuaan hän kääntyi: »Tämän voi muuten soittaa kahdella tavalla; voi sen ottaa näinkin.» Jakob katsahti hiukan hajamielisenä ylös kirjastaan. »Vai niin.» Alette jatkoi soittoaan. Kappaleen loputtua hän jäi odottamaan, eikö Jakob sanoisi jotakin, ja pyöräytteli sitten pianojakkaraa, jolla istui. Jakob oli yhä mietteisiinsä vajonneena ja keinui lyhyin ottein tuolissa. »Kuunteletko sinä, Jakob!» Tämä alkoi kuunnella ja tuolin narina lakkasi. Alette löi muutamia sointuja ja alkoi laulaa. Hän tiesi, mistä Jakob piti, ja oli valinnut muutamia pikku lauluja, jotka aina tunnelmoitavat ja tempasivat hänet mukaansa. Hänen oli tapana sanoa, ettei kukaan laula niitä niin kuin Alette -- ei tahtonut kerrassaan kuullakaan kenenkään muun niitä esittävän. Alette pani koko sielunsa pariin lauluun. »Uh, tuota ikävää kirjaa» hän huudahti, kun Jakob ei hiiskahtanutkaan. »Kyllä minä kuuntelen.» Hän aloitti hetken aprikoituaan kolmannen laulun, lempeä uhkuvan: »Voiko ajatella mitään kauniimpaa kuin nämä Heinen sanat?» Jakob ei vastannut. Alette nousi pianon äärestä. »Minä varmaankin häiritsen sinua laulullani tänä iltana, Jakob?» »Et, rakkaani, jatka sinä vain niin kauan kuin sinua haluttaa» -- kuului vähän hermostuneesti kirjan takaa. Hän sammutti jotenkin äkkiä pianokynttilät ja istahti sohvaan puolipimeään, ulkopuolelle lampun valokehän. Häntä loukkasi suuresti, että Jakob noin vain luuli voivansa olla kuuntelematta, kun hän kuitenkin lauloi vain hänelle. Hän istui kuunnellen sateen rapinaa ruutua vasten; silloin tällöin ajoivat kuormarattaat kolisten kadulla. Vihdoin hän kuuli rouva Krabben tulevan portaita alas ja lukitsevan ulko-oven... »Kaikki hän tekeekin itse siellä ylhäällä», Alette huomautti. »Olen varma siitä, että hän se kosikin ja otti Krabben, kun näki, että mies kaipasi hoitajaa... Siellä meidän muuten kerran pitäisi käydä, he ovat jo pari kertaa kutsuneet.» »Hm--m, niin kyllä» Jakob mumisi. »Ei todellakaan ole hauskaa, kun sinun täytyy istua lukemassa näin koko ilta, Jakob!... Kello on jo kymmenen ja minua nukuttaa.» »Pane vain maata, Lettaseni!» Hän istui siinä vielä hetkisen haukotellen. Vihdoin Jakob nousi ja meni täyttämään piipun uudestaan. »Ei, nyt en enää jaksa odottaa, aloitatko toisen piipullisen, Jakob?» Hän nousi väsyneenä ja kääri kokoon käsityönsä. »Mene vain, ystäväni, minä tulen kohta, olen heti lopettanut.» Letta seisoi epäröiden pöydän ääressä kynttilä kädessään. »Niin, hyvää yötä sitten! Minä varmaan jo nukun, kun sinä tulet.» Hän kumartui Jakobin puoleen ja suuteli häntä poskelle. V. Uuni oli ihmeteltävän nopeasti niellyt nuo neljä syltä ja kulumassa oli jo uusi pino, jonka lisäksi oli hankittu lämmittävämpiä koivuhalkoja; lakkaamatta loimusi räiskyvä tuli uunissa. Alette istui, jakkara jalkojensa alla, lämpimässä huoneessa, ompelupöydän ääressä, joka oli siirretty vähän kauemma ikkunasta. Hän kirjaili pienen lapsenpaidan kaulusta, josta piti tulla jotakin erikoisen hienoa. Pöydän alla olevaan viheriään pussiin hän saattoi sen piilottaa, jos vieras sattui tulemaan, ja siltä varalta hänellä oli ompelupöydän avatun kannen alla keskentekoinen naisen kaulus neuloineen ja lävistimineen. Seitsemän pientä paitaa oli jo valmiina ja sievästi kokoonkäännettynä makuukamarin kaapin alalaatikossa -- ja tänä iltana hän saisi sinne vielä yhden. Se laatikko oli vain odotettua pienokaista varten. Tämä odotuksen aika oli hänelle alkanut sinä synkkänä vuodenaikana, jolloin talvi teki tuloaan ja suuret raskaat lumihiutaleet himmensivät ruudut. Se aika oli häneltä mennyt ohi melkeinpä huomaamatta. Lumipyryn raivotessa ulkona ja kinosten kasvaessa teillä ja kujilla täytti hänen mielensä yhä enemmän vain tuo yksi asia. Tuntui kuin olisi työtä ja puuhaa ollut niin paljon, se täytti päivät niin ihmeellisesti... Ja näinä parina kylmänä pakkaskuukautena joulun jälkeen, jolloin puhuttiin pohjaa myöten jäätyneistä vesistä, talvimyrskystä, joka puhalteli kaikista ovenrakosista ja uhkasi jäätää jäsenet ulkonaliikkujilta ja jota vastaan ei tepsinyt sudennahkaturkkikaan, ja jolloin kaikkialla valitettiin hammassärkyä ja kurkkutautia, -- aina vaan pyörivät hänen ajatuksensa tuon yhden ympärillä. Se pyhä työ, joka hänessä oli täyttymässä, herätti hänen itsetuntonsa ja sai hänet katselemaan kaikkea -- Jakobiakin -- uudessa valossa; oli aivan kuin hän jo edeltäpäin olisi tuntenut perheenäidin vastuunalaisuuden ja arvon. Hän ei enää ollut nuori tyttö, joka kevyesti voi juoksennella portaissa, käden käänteessä pujahtaa paikasta toiseen ja notkistua ottamaan lattialta, jos mitä putosi... Ja Jakob oli niin huomaavainen häntä kohtaan ja niin levoton, kuin olisi hän kulkenut iljanteella, milloin hän vain pistäytyi ulkona. Hän keksi milloin minkin tekosyyn, ilmestyi aamupäivin keskellä konttoriaikaa katsomaan, oliko Letan lämmin ja hyvä olla ja istuiko hän vielä kumartuneena ompelupöydän ääressä; tiesihän Letta, ettei se ollut hänelle hyvä, mutta sittenkin hän siinä vain ahersi. Jakob otti pienen lapsenpaidan ja piteli sitä molemmista pikku hihoista; ei ollut helppo tietää, mitä nuo ruskeat silmät lasiensa takaa puhuivat. »Mutta oletko sinä todellakin nostanut tuon raskaan ompelupöydän? Sinähän tiedät, ettei se ole luvallista, voithan toki huutaa minut tuolta konttorista avuksi, kun se on muutettava.» »Elä nyt toru, Jakob!» »Mutta pitää sinulla olla vähän omaatuntoa -- eihän sinulla nyt ole mitään muuta ajateltavaa kuin miten voisit varjella itsesi vahingolta. Unohdat sen kerran toisensa jälkeen. -- Ja sitten sinä istut tässä alati vain ompelemassa; minä en näe sinua enää ollenkaan liikkeellä.» »Nyt minä kudon, Jakob, katsohan!» »Sukkaako?» »Niin.» »Hm -- onko tuo olevinaan jalka?» Hymy suun ympärillä oli puoleksi ujoa, puoleksi ilkkuvaa. Hän otti Jakobilta sukan. »Hm -- sinä olet paha -- et saa sitä koskaan enää nähdä.» »Enkö koskaan?» »Et koskaan, kun teet kiusaa.» »Teenkö kiusaa? -- minä kun en tiedä mitään sen merkillisempää katseltavaa kuin sinä ja nuo sukat.» »Niitä tulee kuusi paria, kolmet punaiset ja kolmet valkoiset. Et usko, miten hauska on niitä kutoa;» -- hän silitteli keveästi sukkaa pöydällä. »Mutta pitää kai siinä olla kantapääkin» -- hänen täytyi laskea leikkiä. »Eikö sinusta sillä todellakaan ole oikeata muotoa?» Alette kysyi äkkiä huolestuneena. »Sehän kokonaan riippuu siitä, minkälaiseen jalkaan se tulee, tietysti.» »Nyt minä näen sinusta, että taas teet pilkkaa»... »Enpä teekään. Mutta jos sanon sinulle, että se yhtä hyvin voisi olla rahakukkaron alku kuin sukan, niin en valehtele.» »Sellainen peikko! Elä vain luulottele olevasi sukkela»... »No, no, Lettaseni, ota se esille taas, kuulehan. Minä vain tarkoitan, että se on niin kovin pieni ja soma», hän hyväili sitä, -- »että minun täytyy haastella minkä mitäkin»... »Voisit sinä olla vähän kiltimpi, Jakob.» »Minähän seison suorastaan päälaellani sinun tähtesi ja sen toisen. Vai luuletko, että minä olen luotu tällaiseksi lörpöttelijäksi... Ompelulanka ankkuritouvin rinnalla on minun entinen rakkauteni siihen verrattuna, mitä nyt tunnen sinua kohtaan» -- hän puhkesi lämpimästi sanomaan ja suuteli suutelemistaan sukkaa ja kättä, joka sitä piteli; -- »kuin silmäterääni minä sinua vaalin»... »Jos sinulla johonkin on taipumusta, niin kiusoitteluun ja sen päälle sovinnontekoon. Olet todellakin syntynyt ja luotu asianajajaksi.» Pohjaltaan Alette ihaili miestään aina kuin tämä noin kiusaili häntä. Jakob oli hänen vallassaan -- eikä kuitenkaan ollut. Kiemurteli kuin ankerias hänen käsistään. Hän taputteli Lettaa hellävaroen poskelle kuin olisi pelännyt omaa kiihkeyttään; -- hänen oli taas lähdettävä konttoriin rahaa ansaitsemaan. Siellä hän joka päivä astuskeli kuin mikäkin äskenhiottu juriidinen partaveitsi, aivoituksiltaan valmiina hiuskarvalleen halkaisemaan jok'ikisen sen paikkakunnan pulman. Ikävä vain, että partaveitsi sai yhä suurimman osan konttoriaikaa välkkyä ypö yksikseen. Hän otti esille asiakirjoja, jotka kaikki oli jo selvittänyt, ja pani ne taas kirjaimensa kohdalle hyllylle. Olihan siinä jo monessa lokerossa papereita, mutta liian tyhjät olivat hyllyt hänen mielestään kuitenkin vielä. Hän käveli edestakaisin, katseli ikkunasta, pysähtyi kopioimiskoneen eteen, jonka rautaista ripaa hän miettiväisenä pyöräytti kuin koetellakseen. Sehän saattoi kopioida kokonaisen postikonttorin kirjeet! Hänessä itsessään kuohui sellainen käyttö- ja pyöritysvoima, että hän vain halusi päästä edes hipaisemalla tapahtumiin kiinni kiskoakseen ne puoleensa kuin vintturilla ikään. Hän ajatteli tulevaisuutta, jolloin koti oli kasvava. Niin yksinkertainen ja luonnollinen kuin se asia itsessään olikin, oli se kuitenkin kuin uuden elämänkatsantokannan lähtökohtana, pani häneen uuden tulen ja innon. Hänessä heräsi toiveita ja intohimoja, jotka antoivat elämälle sisällystä ja yhä enemmän valtasivat hänen mielensä. Hän tahtoi ansaita rahaa, rahaa ... ehkä vähän keinotellakin, rakentaa varovasti, valloittaa aseman askel askeleelta. Oli todella paljon tekemistä, ennenkuin kykeni voittamaan jalansijaa piirikunnassa, missä jo ennestään toimi niin monta kilpailijaa, jotka kaikki yhtyivät muodostamaan ikäänkuin muurin, josta ei uutta miestä päästetty sisään. Hän ajatteli jonkinlaisella ilolla, miten hän sittenkin murtaisi itselleen aukon. Hän oli mittaillut voimiaan sekä yhden että toisenkin kanssa ja huomannut, että jos heillä, niin oli hänelläkin omat ansionsa ja edellytyksensä. Hän istuutui tarkastamaan kassakirjaa, jonka hän erä erältä olisi voinut ulkoapäin jäljentää, niin selvään hän muisti kaikki, mitä konttorissa oli tapahtunut. Kun tulo- ja menoviennit täyttivät sivut, oli siihen vedettävä viiva ja saldo laskettava, ja nykyjään täyttyivät sivut nopeaan; hän oli ansainnut koko joukon enemmän kuin oli kuluttanut -- mutta tulevaisuuteen katsoen ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi... * * * * * »Saat valmistautua ottamaan vastaan päivällisvieraan, Letta» ilmoitti Jakob astuessaan sisään. »Olen kutsunut Ole Elgesäterin päivälliselle -- mahtava metsänomistaja, näetkö... Hän kävi aamupäivällä konttorissa asioilla ja meni nyt vain pistäytymään kaupungilla. -- Olin ottaa hänet tänne juomaan lasin viiniä.» »Mutta Jakob! Ethän toki aio... Enhän minä näin aamupuvussa voi ottaa ketään vastaan... Sinä et sitten ollenkaan ajattele...» »Mutta kultaseni, sinähän olet sekä kaunis että hauska noin» -- hän taputteli Lettaa poskelle ja leualle. »Sinä olet niin liikuttavan suloinen, ettet sitä itse tiedäkään -- juuri tuossa väljässä puvussa; siinä on jotakin niin kaunista ja todellista.» »Niin, sinusta, Jakob»... Hän painoi päänsä hänen rinnalleen; »mutta voithan ymmärtää ujosteluni. Luulin sinun käsittävän, ettet minulle ilmoittamatta saa ketään vierasta tuoda sisään.» »Joutavia, Alette! Sinähän olet liian lapsellinen, tekisi mieleni sanoa. Aivan kuin sinun tarvitsisi piiloutua ihmisiltä»... Näkihän Jakob, että Letta oli käynyt vähän laihaksi, pikku raukka, nenä teräväksi ja silmien alus tummaksi -- mutta niin sanomattoman kaunis hän oli ... nytkin, kun hän katsahti ylös ja loi häneen moittivan katseen -- »Letta, rakkaani, et saa tästä nyt pahastua -- et millään ehdolla, se olisi sinulle vahingollista, tiedäthän sen! -- Komea, arvossa pidetty suurtalollinen, näetkö»... »Ja tänään meillä piti olla vain kaalikeittoa... Karen saa lähteä hakemaan häränpaistin.» Hän laski nopeaan pois työnsä ja lähti keittiöön antamaan määräyksiään. -- -- Ei ollut helppo saada päivällistä ajoissa valmiiksi. Kiirettä sai pitää, ja hän kuuli jo Jakobin salissa puhelevan vieraansa kanssa, ennenkuin paisti otti ruskettuakseen. Ole Elgesäter oli ensi aluksi saanut melko ryypyn odotellessaan... »Noilla käsillä ei ole moneenkaan pataan tartuttu», hän huomautti, kun Alette tarjoili lientä pöydässä; -- suora mies ja hieno kohteliaisuus. »Meillä maalla eivät naiset niin vähällä pääse.» »Onko Teillä montakin palvelijaa, Ole Elgesäter?» Alette kysyi. »Onhan niitä -- ei niistä aina niin tarkkaan voi lukua pitää -- neljä, viisi piikaa ja pari, kolme renkiä arkioloissa. -- Talli ja navetta, katsokaa; -- ja sitten talon ruoassa parikymmentä torpparia vaimoineen heinän- ja elonkorjuuaikana -- ja sitten on heille laitettava eväät mukaan metsänhakkuuseen ja ajoihin lähdettäessä.» »Niin, katsokaa, Ole Elgesäter, minulla on vain yksi palvelija.» »Mutta sen sijaan Te ostatte maidon ja ruoan ja vuokraatte hevoset ja koko talon -- kaiken tuon saa rahalla... Minun vaimostani tuntuisi kaiketi kummalliselta, jos hän yks' kaks' joutuisi noin valmiille. Hän vain pyörisi lattialla kangaspuiden tyhjän paikan ympärillä. Kullakin omat tapansa ja kasvatuksensa... Mutta on sitäkin, josta ei kaupunginnainen maksamallakaan pääse -- äh -- häh» -- hän iski veitikkamaisesti silmää nuorelle aviomiehelle -- »kukaan ei hänen eteensä kanna lapsia»... Hän näytti oikein nauttivan. Nuo vilkkaat silmät katsahtivat merkillisesti Aletten puoleen, ikäänkuin hän olisi odottanut tältä saavansa erityistä tunnustusta syvämielisyydestään. Alette joutui nähtävästi hämilleen näiden tutkivien silmien edessä. Ehdottomasti hän piilottautui liemimaljan taakse. »Tehän olette ollut naimisissa monta vuotta, Ole Elgesäter?» -- käänsi Jakob puheen toisaalle. »Olin vasta täyttänyt seitsemänkolmatta, kun sain Elgesäterin talon Olean kanssa. Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hyvin, niin että tyytyväisiä olemme, ei ole syytä muuhun. Ole Elgesäterin tarvitsee vain pyöräyttää nimensä paperilappuun, niin saa sillä vapaasti mennä pankkiin kuka hyvänsä.» »Ettekö tahdo ottaa noita palasia tuosta syrjemmältä» tarjoili Alette. »Arvelen, että mieluummin syötte paistuneinta kohtaa.» »Niin, kaupunkilaisethan syövät lihaa raakana, niin erilainen on kasvatus.» Tämä aihe se yleensä näytti täyttävän hänen mielensä jonkinlaisella ihmettelyllä. »Niin, voihan elää onnellisena molemmillakin tavoin», hän myönteli -- »kun vain on, mistä ruokansa ottaa, niin saahan sen keittää enemmän tai vähemmän, miten kukin haluaa... Niin, Tehän nyt vasta odotatte ensimmäistänne, rouva» -- hän tarttui taas mieltymyksellä tuohon läheiseen aiheeseen -- »minun vaimollani on ollut kahdeksan, eikä hän kuitenkaan ole ainoatakaan päivää laiminlyönyt tehtäviään paitsi niinä muutamina päivinä, jolloin oli vuoteessa.» »Mahtaa olla reipas vaimo», kiitteli Jakob. »Onpa, väsymätön hän on, ei voi muuta sanoa. Ja koko ajan hän on kulkenut lapsi rinnoillaan, toinen toisensa jälkeen.» Alette soitti äkkiä pöytäkelloa. »Karen on hyvä ja vaihtaa lautasia.» Hän istui hämillään ja posket hehkuvina. »Ja nöyrä kuin ompelulanka -- mutta hän tahtoo, että muutkin ovat nöyriä» -- hän lisäsi hienosti rouvalle nyökäten -- »muuten eivät asiat pysyisi tolallaan meidän asemassa. On niin somaa, kun kätkyt alkaa kodissa liekkua...» Hitto miehekseen tuo, ajatteli Jakob. »Teillä nyt ainakin on kalikoita padan alle panna, Ole Elgesäter» -- yritti Jakob taas uutta puheenainetta. »Ei valittamista.» »Ja nyt hän taas aikoo ostaa metsää, Alette, ja melkoisen ostaakin.» »En kurota pitemmälle kuin kukkaro kestää -- silloin sitä ainakin tietää omistavansa sen, minkä omistaa... Mutta mitä sanotte siihen, rouva, että otan miehenne mukaani illalla? Tahdon aina asiat heti päätökseen, se on minun tapojani. Siten voimme saada kaupan suoraksi ja paperin allekirjoitetuksi Kjölbergissä jo ylihuomenna. Ei hänellä Elgesäterissä mitään hätää ole.» »Nytkö jo tänä iltana?» Alette kääntyi säikähtyneen Jakobin puoleen. »Vapaa kyyti ja vapaa hoito minun seurassani ja palkkio lisäksi -- heh--he --» hän nauroi; hän oli hiukan käheä kuin olisi kaulan lihavuus häntä vaivannut; -- »se ei ole pahinta, mitä voi tapahtua miehelle, joka hm--hm» -- taas hän iski silmää veitikkamaisesti Letalle -- »saattaa saada sellaisia asiatuttavia, jotka eivät maksa... Ette te elä pelkästä ilmasta, e--ei». Oli niin hupaista, että viimeiset varmasti todet sanat katkaisi yskä... »Tulee ottaa vastaan, kunnes kuorma on täysi.» Jakob huomasi, että Alette istui itku kurkussa ja silmät maahan luotuina, koettaen peittää harmiansa. »Mitä Te siitä sanoisitte, jos odottaisimme huomisaamuun, Ole Elgesäter? Voin olla lähtövalmiina vaikkapa viiden aikaan, jos tahdotte», koetti Jakob esittää. »Seitsemän peninkulmaa omalla hevosella»... hän pudisti päätään; -- »nyt on kuutamo ja jos ajamme jokea pitkin, olemme Bergsätissä tänä iltana -- hän on minun lankoni, Hans Bergsät. Sitten olemme kotona Elgesäterissä hyvissä ajoin huomenna... Vähän minulla vielä on toimitettavaa kaupungilla... Asianajaja on hyvä ja hankkiutuu valmiiksi viimeistään kello kuudeksi illalla.» Hän otti esille paksun hopeakellon kotelosta; -- »niin siihen aikaan tulen isolla reellä oven eteen.» »Niin, niin, -- rouva ei kyllä näy siitä oikein pitävän!» pisti hän leikiksi, kun hän jotenkin iloisella päällä ja kasvot pakkasilmasta punoittaen otti jäähyväiset ja meni konttoriin hakemaan päällyssaappaitaan ja sudennahkaturkkiansa. -- »Me käärimme hänet kuin kapalolapsen -- hyvään karhuntaljaan... Olea oli myöskin tuollainen ... ensimmäisenä vuonna kuin olimme naimisissa, ja hän aina kuvitteli, että jäällä juoksentelee paljon viirunaamoja, mutta sitten se pelko hävisi», kuului vielä eteisestä. -- -- »Ymmärsit kai oikein hänen sukkeluutensa, Letta?» kysyi Jakob sisään tullessaan. »Että saatotkin minua noin kiusata, Jakob» -- Letta valitti itku kurkussa. »Mitä nyt siitä välität, Letta! Sinullahan oli vallan erinomainen päivällinen», hän lohdutteli, »olet sentään reipas emäntä, sen minä sanon!» Letan huulet vähän vavahtelivat. »Istuin siinä kuin mikäkin maalitaulu, johon hän kerta toisensa jälkeen ampui niin hyvin kuin osasi...» »Niin, näinhän minä, että koetit piilottautua liemimaljan taakse.» »Minä istuin kuin tulisilla hiilillä ... oikein pelkäsin, mitä hän aina uutta keksisi.» »Hän tahtoi sinua vain mielistellä; hänestäkin sinussa oli jotakin pyhää.» »Mutta eihän hän kuulu meidän seurustelupiiriin, sen kai sinä myönnät, Jakob.» »Suuri metsäkauppias, näetkö; sellainen saattaa olla hyväkin tuttavuus.» »Sillä tavoin voimme saada koko konttorin tänne vieraisille... Emmehän toki vieraanvaraisuuttamme rahasta myö!» sanoi Letta harmistuneena. »Hm -- emme kyllä» -- Jakobissakin jokin vähän kuohahti; hänen oli vaikea puhua perin pohjin tästä asiasta. -- »Täytyy jakaa ihmiset tuloiksi ja menoiksi, näethän, Letta» -- tuumi hän puoliksi piloillaan. -- »Vieraskutsut täällä kotona ne ovat menoja -- meille ainakin toistaiseksi; -- ja talonpojat ja tilanomistajat ovat tuloja. On vedettävä paksu sininen viiva -- toisella puolen tulot, toisella menot, -- ja se mies, joka istui täällä tänään, osaa erottaa ne kaksi asiaa toisistaan, siitä voit olla varma.» »Ja pakottaa sinut matkustamaan -- vielä tänä iltana! En uskalla ajatellakaan jäädä yksin niin moneksi päiväksi.» Tämä mielikuva sai hänet yhä enemmän valtaansa. »Minun on ollut niin vaikea, niin vaikea olla, ettet uskokaan», hän kuiskasi allapäin ja kokoonkyyristyneenä -- »joka kerran kuin olet ollut yötä poissa.» Jakob kumartui hänen puoleensa ja sulki hänen päänsä lämpimiin käsiinsä, silitteli hänen hiuksiaan ja poskeaan ja koetti häntä rauhoittaa. »Kun kävelen tässä koko illan ja tiedän, etten sinua mistään tapaa ja että minun lopulta pitää sammuttaa valo, niin valtaa minut yht'äkkiä sellainen kauhea pelko», hän nyyhkytti. -- »Minähän en ole niin aivan terve, näetkö, ja minusta tuntuu, että olen hirveän yksin... Minä pidätän Karenia panemasta maata niin kauan kuin suinkin ja istun ompelemassa lampun ääressä myöhään asti saadakseni ajan kulumaan. -- Tuntuu kuin joku onnettomuus vaanisi. En uskalla katsoa ikkunaan päin, kun sieltä tuijottaa vain musta pimeys»... »Sinä olet hermostunut, kultaseni.» »Ja sitten sinun tyhjä vuoteesi, kun yöllä ojennan käteni siihen... Minun täytyy ottaa *sinun* päänaluksesi, tiedätkö; olen iloinen, kun saan edes sitä pitää.» Hän tarttui kiinni Jakobiin kiihkeänä ja kuumeisena, jatkaen kiihoittuneita kuvittelujaan. »Ja sitten tulen loikoessani ajatelleeksi, että sinä liikut siellä kaikkien noiden vieraiden ihmisten parissa, jotka pelaavat ja juovat -- olen kuullut siitä jo niin paljon -- ja että he saavat ehkä sinutkin juomaan liiaksi, niin ettet enää tiedä, mitä teet.» »Kuulehan, Alette, uskotko, että minulla nyt on jotakin, mille elää -- vai etkö sinä sitä usko?» »Ja miten sitten myöhemmin käy, kun sinun yhä vain on matkustettava?» puhkesi hän epätoivoisena puhumaan. »Meidän on oltava vähän urhoollisia, kummankin kohdaltamme -- eikö niin?»... alkoi Jakob puhua rohkaisevasti, -- »etkä sinä meistä ensiksi vääjää, kun kovalle ottaa, sen tiedät itse parhaiten; -- alakuloisuutesi ja hermostumisesi ja kaikki sellainen johtuu nyt vain tästä tilastasi... Ajattele, jos olisit merimiehen vaimo!» »En olisi koskaan, en koskaan mennyt naimisiin merimiehen kanssa!» »Et sittenkään, vaikka minä olisin ollut merimies ... ja olisin tullut niin nöyränä kosimaan?» Alette veti hänet luokseen ja suuteli häntä. »Luuletko, Letta, että tekisin tyhmästi, jos menisin tuonne Krabben luo ja pyytäisin rouva Krabbea pistäytymään täällä iltaisin? -- Sinähän voit kestitä häntä, kunnes hän uupuu! Mitä -- tai luuletko ehkä, että hän tulee hyppäämään portaissa edestakaisin kuin eräs mies pullossa?» »Miten viisas sinä olet, Jakob», hän hymyili. »Nyt olet seisonut tässä ja kääntänyt kaikki valoisaksi ja helpoksi taas!» -- -- Sillävälin kuin sudennahkaturkki, matkavyö ja päällyssaappaat olivat levitettyinä salin tuolille vapautuakseen siitä monen asteen kylmyydestä, joka niihin oli eteisessä tarttunut -- lähtivät he pienelle vieraskäynnille Krabben luokse. Se oli hieman noloa, kun he tähän asti olivat pysytelleet jotenkin vieraina naapuriensa suhteen ja jättäneet noudattamatta rouva Krabben monesti uudistaman kutsun käydä heillä. Rouva Krabbe oli sytyttämässä lamppua heidän astuessaan sisään. Teepöytä oli katettuna, luultavasti Krabbea odottamassa. Huone ja ruokapöytä tekivät hieman pikkuporvarillisen vaikutuksen; käytetty salvetti oli vahakankaisella pöytäliinalla, herajuusto syrjällään liian pienellä lautasella, toiselta juustolta puuttui kupu ja teekupit olivat halvinta posliinia. Rouva Krabbe säpsähti -- yllätyksen sattuessa hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin hän puhaltaisi kuumaan keittoon. Hän näytti kuitenkin heti tajuavan, mikä oli heidät tuonut tänne; Alette istutettiin mukavaan sohvaan ja pakina oli pian käynnissä, alkaen paikkakunnan asioista ja päättyen kotioloihin, miksei Krabbe tahtonut ottaa koulupoikia täysihoitoon, vaikka siitä olisi ollut heille paljon etua. Oven takana niistettiin nenää -- kuului kuin torventörähdys -- ja sisään astui opettaja Krabbe, jäykkänä, rakastettavan kohteliaana, toinen käsi vielä työntämässä nenäliinan takataskuun. »Mitenkä voitte, rouva Mörk?» hän kysyi. »Vai niin ... vai niin..?» Hän tuijotti kauan ja miettiväisenä Aletteen ja näytti ylen hyväntahtoiselta. Nähtävästi hänelle alkoi selvitä että hän olisi saattanut tehdä onnistuneemmankin kysymyksen. »Pyydän kiittää Teitä, rouva!»... hän taas aloitti. Omatunto soimasi Lettaa ja hän punastui. Hän oli kirjeissään niin monesti tehnyt pilkkaa »tuosta kauheasta filologista», joka saattoi tulla töksähtää heitä vastaan vain vaippa tai aamunuttu yllään ja tohvelit jalassa ja uhkasi panna mitä odottamattomimmissa ja sopimattomimmissa paikoissa vireille syvämielisen keskustelun. »Katsokaa, rouva», selitteli hän -- »tuo tuoli tuossa uunin vieressä on minun mielipaikkani illoin, kun Te soitatte siellä alhaalla... Olette herättänyt mielenkiintoni ihmisiä kohtaan, jotka aloittavat yhteiselämänsä, ja soittaessanne kuvittelen itsekseni, minkälainen ihmiskasvu *voisi* olla. Kuulen kuin laulun hyminää kukkasnupusta» -- hän kallisti suurta päätään kuunnellakseen. »Maailmassa laulaa niin monta nuppua; mutta minä istun tässä kuuntelemassa yhtä, jota sattumalta tunnen hiukan ... joka maksaa minulle vuokraa» -- hän lopetti ujosti, vetäytyen takaisin kuoreensa. »Ei, kuulehan, Krabbe» -- puuttui puheeseen hänen vaimonsa, joka tuli sisään tuoden tarjottimella teekupit -- »elä nyt rupea *siitä* puhumaan!» Mutta hän osaa olla oikein miellyttävä, tuumi Alette -- miten kauniit silmät hänellä onkaan. Krabbe suuntasi nyt askeleensa nuorta asianajajaa kohti, ja Jakob, joka pelkäsi joutuvansa liian pitkään keskusteluun hänen kanssaan -- kiire kun hänellä oli --, koetti häntä väistää. »Olen juuri matkalle lähdössä, herra Krabbe» hän selitti ja meni nostamaan kierreuudinta. »Kuu on jo noussut -- minulla on aikaa vain puolisen tuntia.» Hän katsoi kelloaan. Mutta Krabbe jatkoi omaa ajatuskulkuaan... »Olisipa hauska kerrankin nähdä, miten tuollainen perhemylly jauhaa -- juurta jaksain. Ne pyörivät kaikkialla -- toinen perhemylly toisensa vieressä; -- ja me saamme kuulla niistä kaikenlaista, johon emme voi luottaa.» Hänen silmissään väikkyi leikkisä ilme. -- »Mutta mitä niistä lähtee, miten likelle toisiaan kivet on kierrettävä, jotteivät jauhaisi tyhjää, tai myöskin, liian lähekkäin jouduttuansa, vain toisiaan kuluttaisi -- s--s--s» -- hän suhisutti ilmaa hampaittensa välitse -- »siitä on kysymys... Ja sitten siitä, mitä myllystä lähtee» -- hän tarttui Jakobia takinnappiin -- »tulevasta sukupolvesta»... Jakob ja Alette katsoivat toisiinsa puoleksi hätääntyneenä. Käytännöllisellä tavallaan rouva Krabbe kiiruhti väliin tuoden vadillisen leivoksia. »Olkaa hyvä ja ottakaa, herra Mörk! Eikö -- mutta olkaa nyt niin hyvä!» »Ei, kiitos, mutta minä vakuutan Teille, rouva Krabbe», -- ja hän kulki joutuin hänen jälkeensä -- »että parempaa ajatusta kuin tarjota minulle lasi teetä juuri näin matkalle lähdössä ei olisi voinut keksiä»; hän puhui täydellisesti vastoin omaatuntoaan, fraaseiksi hän sellaista puhetta sanoi. »Ja jos rouva Krabbe sitten tahtoisi pitää vähän huolta vaimostani minun poissaollessani, niin»... »Rouva Krabbe on jo ystävällisesti sen minulle luvannut» -- puuttui Alette puheeseen. »-- niin olen minä Teille sydämestäni kiitollinen.» »Juokaa nyt vielä kuppi teetä, herra Mörk», pakotteli rouva Krabbe; »se tekee Teille hyvää. Täällä on jo kuppi valmiina.» Jakob tunsi, että hänen täytyi teossa todistaa sanansa, ja kaatoi jotakin tulikuumaa suureen perhekuppiin, kunnes sisällys tuli maidon valkeaksi. Krabbe siirsi tuolinsa hänen vierelleen... »Lapsemme ne ovat meidän kuvamme», hän kuiskasi salavihkaa. »Kun maalari kuvaa toisen ihmisen, niin omaa henkeänsä hän siinä sittenkin pyrkii tuomaan esille ... hassua kyllä!» Hän nieleskeli kulauksittain teetään -- »itseään mies maalaa, -- työntäytyy vain toisen hahmoon...» »Mikä onni, ettei hän ole muotokuvamaalari», lohduttelihen Jakob mielessään. »Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan niinkuin keisari oman kuvansa rahaan -- yksinomaan oman itsemme, oman itsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!»... Hän istui selkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen syventyneenä. Jakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin nousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin. »Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä tuollaista», keskeytti hänen vaimonsa hänet. -- »Kyllä minä pidän hänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen -- ja jos muutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös»... VI. Jakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa menestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja melkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin karttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman hevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä renkipojankin ottoa, -- ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista hoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa. Oli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta läpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista saappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena virtana lattiaa pitkin. Hänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan muusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten, ennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan kotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota kierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet äkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli polvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet suorastaan ajettiin pois. Alette tuli häntä vastaan salissa. »Sss sss, hiljaa», hän kuiskasi, »hän nukkuu tuolla sisällä. »Vai nukkuu?» »Olen iloinen, kun olet kotona taas, Jakob; nyt saat heti kuumaa teetä.» »Anna, kun katselen sinua, Alette!» hän piti häntä vähän loitompana; -- »nyt vasta sinä olet kaikkein kauneimmillasi, -- niin uusi ja valkea ja niin... Tuollainen nuori vaimo on kaikkein kauneinta maailmassa», sanoi hän hiukan keinotekoisen leikillisesti; oikeastaan hän aikoi sanoa aivan toista, -- -- jotakin sellaista, että tuo nuori kalpea äiti oli liikuttavampi kuin mitä hän sanoilla saattoi ilmaista; vaan hän oli tapansa mukaan liian arkatunteinen paljastaakseen sisimpäänsä... »Mutta nyt, kun sinulla on tuo poika, saan kai lähteä vaikka sinne, missä pippuri kasvaa. »Sanopa, muori», hän suuteli häntä, »olethan toki hiukkaisen ikävöinyt minua?... Olin niin läpi märkä, tiedätkö...» »Olin juuri nukuttamassa häntä, kun sinä tulit, enkä voinut muuta kuin osoittaa sormella, mitä tytön piti viedä sinulle.» »Ja nyt hän nukkuu?» Jakob astui varpaisillaan makuuhuoneen ovea kohti. »Saahan sentään edes kurkistaa tuonne sisään -- saahan?» Jakob alkoi hyvin hiljaa vääntää avainta. »Et saa, Jakob, anna olla!» Letta kuiskasi. Hän väänsi niin hiljaa kuin suinkin, pitäen väliä jokaisen kierroksen jälkeen, kunnes lukko yht'äkkiä odottamattoman äänekkäästi paukahti auki. He katsoivat säikähtyneinä toisiinsa; mutta kaikki näytti yhä rauhalliselta, ja ovenraosta hän näki kehdon sinisine verhoineen, jotka puoleksi peittivät sen. Pojasta ei näkynyt muuta kuin hiukkaisen pientä kättä, joka puoleksi suljettuna lepäsi peitteellä, peukalo ojennettuna. Se näytti nukkuvan sekin... Pieni käsi oli liian houkutteleva. Ei auttanut, vaikka Alette kielteli ilmeillään ja elkeillään. Oli kai nyt sentään lupa varpaisillaan hiipiä hiukan katselemaan. Eikö Jakob todellakaan voinut olla koskettamatta tuota punertavaa peukalonpäätä tai pikku etusormea, jotka kumpikin viattomasti osoittivat eri suuntaan, tai tuliko hän sysänneeksi kehtoa -- sitä Alette todellakaan ei huomannut, ja samahan tuo saattoi ollakin. »Siinä sen nyt näet, Jakob!» Hän kumartui kiireesti kehdon yli ja otti syliinsä pienokaisen, joka oli herännyt ja alkoi huutaa. Jakob seisoi siinä kuin rikoksentekijä. »Enhän minä sille mitään voinut, Alette. Kutsunko lapsenhoitajan?» »Elä, sulje vain ovi! -- en tahdo, että hän kuulee pojan itkevän, muuten hän on taas heti täällä. Minä ihan kärsin, kun näen hänen ottavan lapsen syliinsä, enkä minä voi siitä häntä kieltääkään... Sinä et tiedä, miten minä maatessani harmittelin, kun näin, kuinka hän pitelee poikaa. Tarttuu häneen, tiedätkö, niin kovakätisesti, repii ja runtoo -- ei kätevyyden alkuakaan! -- oikein olen peloissani, kun hänen pitää koskea poikaan.» »Sitten hän saa lähteä, annamme hänelle puolen vuoden palkan ja hankimme heti toisen.» »Ei toki, hän koettaa kuitenkin parastaan ja sitäpaitsi hän pitää pojasta. Minä vain luulen, että hän on mustasukkainen minulle, tiedätkö, sillä näyttää siltä kuin hän ei sietäisi, että minä pitelen poikaa, ja olenhan minä sentään hänen oma äitinsä... Saat nähdä, että hän taas nukkuu»... »Minä en todella häneen koske, en vähääkään, Alette, saanhan minä»... hän kumartui kehdon yli. »Nyt kuuluvat tuovan sinulle teetä saliin, Jakob. Kulje nyt vain hiljaa ovesta, niin olet kiltti» -- Jakob ennätti tuskin juoda teensä ja lukea kirjeet, jotka olivat saapuneet hänen poissaollessaan, kun palvelustyttö pisti päänsä ovesta ja ilmoitti, että nyt ovat taas täällä ne herrat, jotka olivat käyneet häntä päivällä tapaamassa. »Käske vain sisään, minä tulen kohta.» Hän oli koko sielullaan antautunut asianajajatoimeensa. Oli yksi väite, jota hän sisimmässä sydämessään aina pilkkasi, se nimittäin, ettei mies muka voisi tehdä työtä kahtatoista tuntia päivässä, ja jos sikseen tuli, yötäkin lisäksi. Kysymys oli oikeastaan vain saada jotakin toimitettavakseen, niin kyllä se aina suoritetuksi tulee. Omasta puolestaan hän ei nähnyt mitään syytä, miksei hän aivan yksin voisi hoitaa kaikkia niitä sekä oman paikkakunnan että koko piirikunnan asioita, jotka nyt oli jaettu neljälle, viidelle asianajajalle. Hän oli viime aikoina vähän laihtunut ja hänen silmänsä käyneet tiukemmiksi; hänen hymyynsä oli tullut jokin uhittelevan kaksimielinen tuntu ja hän touhusi alati. Usein hän oli melkein herättää pienokaisen, kun hän myöhään iltaisin tuli konttorista. Mutta pitipä poika sen sijaan huolta siitä, että sekä hän että Alette pysyivät valveilla öin. Hän oli keksinyt juuri sen ajan huutaakseen, -- oli ääneti melkein koko päivän, ikäänkuin hän olisi laskenut, ettei se aika ollut tarpeeksi sopimaton. Hän tahtoi, että joku välittäisi hänen itkustaan, tuo veitikka. Vanhan filosofin he olivat hänestä saaneet, väitti Jakob... »katso vain tuota kaarevaa otsaa, Alette! ja tuota viisasta, kokeneen piirrettä suupielissä; -- hän ei tiedä, kannattaako tässä marista... Ei rahtuakaan pojanrakkautta minua kohtaan, sinua vain tavoittelee, Letta. Omaa tahtoa näkyy olevan -- katso vaan, miten hän vastustaa käsivarsillaan. Sinun luoksesi hän tahtoo.» Ja tätä elämää poika piti yön toisensa jälkeen, niin että Alette vihdoin oli nääntyä, hänen kun täytyi kävellä edestakaisin poika sylissä. Hän hyräili ja lauleli. Jakob ei olisi luullut Aletten osaavan niin monta kehtolaulua. Niitä vain pulppusi esille, laulunpätkä toisensa jälkeen; ja hän osasi panna ääneensä nukuttavaa unilääkettä, niin että pojan piti haukotella; -- ja haukottelipa Jakobkin, Letan astellessa siinä yölampun valossa. Mutta eikö se taaskin ruvennut itkemään!... Alette kävi sekä kalpeaksi että heikoksi kaikesta tästä yövalvonnasta, alkoi jo terveys olla vaarassa. Ja niin pahankurinen sitten, -- aina juuri silloin, kuin Alette oli saanut silmänsä umpeen, hän parahti itkemään -- ihan kuin hän vain olisi maannut väijymässä oikeata hetkeä. Ja taas oli Letan noustava. Melkein joutui poikaa vihaamaan, hänellähän oli selvä aikomus tappaa äitinsä! Pai--pai -- kuului kehdon luota; mutta pikku herra ei siihen tyytynyt, hän tahtoi ylös, syliin tuuditettavaksi... Ja niin Alette taas käveli ja lauleli itku kurkussa, yhä kovemmin ja kovemmin. Tämä oli nyt neljäs kerta samana yönä, -- ja joutuen ihan suunniltaan Jakob hypähti ylös: »Anna minulle poika, Alette! Niin, kuulehan, mene sinä nyt hetkeksi lepäämään, ja anna minun koettaa. Saatpa nähdä, kyllä minä saan hänet nukkumaan.» Näytti siltä, kuin poika olisi hätkähtänyt tuota outoa leposijaa. Hän vaikeni melkein paikalla, sulki silmänsä ja näytti todellakin nukkuvan. Mutta kun oli koetettava saada hänet kehtoon, päästi hän yht'äkkiä uuden voimakkaan parahduksen. »Ei sinun kannata koettaa, Jakob»; Alette kohottautui vuoteesta. »Nuku sinä vain, Letta! Etkö ymmärrä, että hän tahtoo maata sylissä» -- ja niin Jakob taas alkoi kävellä edestakaisin, tuudittaen ja laulaen. Erikoisen musikaalinen hän ei ollut, mutta hän oli älynnyt tempun ja venytti säveltä yhä pitemmäksi ja houkuttelevan nukuttavaksi; -- ja nukkuihan ainakin Alette!... Pienokainen makasi nähtävästi vain vaanimassa, milloin Jakob todellakin luuli hänen nukkuneen ja lakkaisi tuudittamasta, ollakseen heti valmis jatkamaan siitä, mistä äsken lopetti, -- kyllä Jakob hänet jo tunsi. Ja niin hän yhä vain venytteli lauluaan lakkaamatta, uudestaan ja uudestaan kokonaisen tunnin, poika painuneena syvään hänen lämpimään syliinsä, kunnes salin kello löi kolme. Siinä se poika nyt nukkui, siitä ei epäilystäkään; ja riitti sitä unta sitten heille kaikillekin aina aamuun asti, jolloin lapsenhoitaja tuli huoneeseen. »No, Alette, enkö saanut poikaa nukkumaan?» -- Tämän mestarinäytteen seurauksena oli, että hänen soitannollis-hypnoottiseen taitoonsa oli turvauduttava viimeisenä keinona aina kuin poika oli levoton yöllä. Kun hän koko päivän matkusteltuaan ja työskenneltyään käveli yöllä poika sylissä ja lauloi tuutilauluja, tuntui kuin hän kulkisi unessa, niin lopen väsynyt hän oli. Mutta se tosiasia, että poika ei oikein ottanut nukkuakseen, ennenkuin oli päässyt hänen syliinsä, hiveli hänen mieltään enemmän kuin hän itse tiesi; pienokainen veti hänet vastustamattomasti luokseen, -- »katso noita suloisia sormia, nyt hän nukkuu, Alette!»... Sillä välin kuin Jakob konttorissaan jonkinlaisella hymyilevällä varmuudella selvitteli asiat, heräsi salin puolella eräs kysymys, joka aiheutti yhä enemmän päänvaivaa ja josta lopulta näytti kehittyvän oikea gordilainen solmu. Poikahan oli kastettava, ja että hän saisi nimet Johan Henrik -- ensimmäisen Jakobin isän ja toisen vanhan setä Vosgraffin mukaan -- se oli selvä. Mutta sitten -- kumpiko kummeista oli kantava lasta kasteelle, Aletten äitikö Tönsbergistä vai täti Vosgraff? Tästä syntyi pulma, jota oli ihan mahdoton ratkaista. Rouva Vosgraff oli mielestään itseoikeutettu tähän tehtävään; hän oli lähettänyt kauniin ristiäispuvun ja ilmoittanut aikovansa Vosgraffin kanssa saapua ristiäisiin. Eivätkä he toiselta puolen voineet antaa itse isoäidin seisoa vain myssyä riisumassa. Oli todellakin pulmallista hoidella tätä kirjeenvaihtoa. VII. Oli ollut työläs päivä ja kopiokone oli käsitellyt melkoisen joukon kirjeitä, jotka Jakob itse viime hetkessä oli jouduttanut postiin. Illalla hänen vielä oli laadittava laajahko talonvuokrasopimus, joka tullinhoitajan ja pataljoonanlääkärin oli allekirjoitettava. Molemmat istuivat kärsivällisesti odottaen -- toinen heistä, vuokraaja, ilmaisi vähän väliä murahtelemalla tyytymättömyytensä vuokrasummaan, toinen taas, talonomistaja, hymyillen tyytyväisenä nojasi milloin leukaansa, milloin nenäänsä suureen pyöreäpäiseen keppiinsä. Hienolla ironiansekaisella ymmärtämyksellä he käsittivät aseman: tässä he nyt tapasivat toisensa asioissa, kumpikin viimeiseen asti pitäen kiinni omasta edustaan, ja tunnin tai puolentoista kuluttua he taas hyvinä tovereina istuvat hotellin kulmahuoneessa pelipöydän ääressä, kummallakin höyryävä totilasi edessään. Lääkärin ilmeissä leikitteli jo valmis sukkeluus, joka tänä iltana tuli lyötäväksi pöytään. Aamusta asti Jakob oli työskennellyt ajatukset ja huomio jännitettyinä, ja sen lisäksi hänen oli täytynyt kuunnella kaikenlaista hyödytöntä puhetta ja pitkiä selityksiä. Nyt hän kaipasi ikäänkuin vapaampaa ilmaa, jotakin virkistystä ja vaihtelua; ja hänen mieleensä juolahti, että hän voisi kutsua tullinhoitajan ja lääkärin luokseen illalliselle. Heidän kanssaan hän saisi jutella, puhua politiikkaa ja laskea leikkiä. Sillä aikaa kuin konttoriapulainen kirjoitti puhtaaksi asiapaperin, hän lähti tässä mielessä sisähuoneisiin pienelle tiedusteluretkelle. Uunin ääressä olevalla tuolilla riippui villavaippa ja makuukamarin avonaisesta ovesta hän näki valoa kiiluvan; Alette ja lapsenhoitaja olivat par'aikaa molempia pienokaisia kylvettämässä. »Vai niin, -- siis kylpyilta»... Hän meni sisään. Olihan sangen kaunista katsella, miten pienokaiset pyristelivät kylpyammeessa ja miten ne viihtyivät siinä erinomaisen hyvin, kunnes heidät oli nostettava syliin kuivattaviksi, ensin pienempi, syksyllä tullut pikku tyttö; -- hän joutui onnellisesti, itkemättä ja vastustelematta, kehtoon; ja sitten poika, joka ei ollut aivan yhtä taipuvainen... Hän potki ja huitoi lämpimän lakanan sisässä, ja huusi kuin olisi häntä puukolla pistetty, kun hänen päätään kuivattiin; mutta sitten hänkin tyynenä ja tyytyväisenä antoi kantaa itsensä pieneen sänkyyn lastenkamariin. Alette otti pienen lampun, joka oli asetettu tuolille kylpyammeen ääreen, ja vei sen saliin. Tuossa puolipimeässä riittämättömässä valaistuksessa oli jotakin, joka Jakobin tällä kertaa hieman arkaan mieleen johti pettymyksen, jota hän äsken oli tuntenut saliin astuessaan. »Ikävännäköistä tällainen ... ja kovin täällä on kuumaa», pääsi häneltä. »Niin, meillähän on ollut kaikenlaista puuhaa tänä iltana; mutta odota vähäisen, niin sytytän sinulle paremman lampun.» Siinä sattui lapsenjakkara hänen tielleen ja tuolilla uunin edessä riippui vielä joitakuita vaatekappaleita. »Ei teidän sopisi pitää salia lastenkamarina, Alette; -- sen pitäisi aina olla kunnossa, jos joku sattuisi tulemaan», purki hän tyytymättömyyttään... »Tuonnekin on sukka heitetty lattialle!» »Sehän on pikku pojan, Jakob! Saahan nyt poika toki sukkansa pudottaa?... Ethän sinä sentään häneen suutu?» »Kaikki joutuu vain niin epäkuntoon ... en minä muuten», jatkoi hän sävyisemmin. Ääni, jolla tuo sana epäkuntoon lausuttiin, loukkasi Alettea. »Niin, kyllä kai tässä yksi ja toinen paikka saattaa olla epäkunnossa, jos oikein rupeat tarkastamaan» -- hän sanoi puhdistaessaan lampunsydäntä, ennenkuin pani lasin paikoilleen... »Meilläkin on vähän tekemistä täällä, näetkös.» »Letta rakas, tiedäthän sinä, että voit ottaa itsellesi niin paljon apua kuin ikinä mielesi tekee, onhan meillä siihen varaa. Sinun ei tarvitse muuta kuin istua salissa ja komentaa ja antaa muiden palvella itseäsi.» Aletten silmissä välähti; näytti siltä, kuin juuri nämä sanat olisivat omiaan suututtamaan häntä. »Kiitoksia, kyllä minä tiedän, että sinä nyt luulet jalomielisyydelläsi ihan hämmästyttävän minut... Me olemme vain sivuseikkoja sinulle, me tällä puolen, Jakob! Sinä elät omissasi, sinä siellä -- toimituksia, aina vain toimituksia»... »Niin tietysti, sivuseikkoja, jotka minä mieluimmin työntäisin luotani! -- Voinko minä tehdä sen enempää kuin tarjota sinulle kaiken sen avun, minkä vain voit keksiä, kantaa sinua käsilläni.» »Oi, voit kyllä ... voit tarjota jotakin itsestäsi!» sai hän puserretuksi esiin. »Ennen oli toisin. Voit uskoa»... »Vai niin, vai sillä tavoin! Luulenpa todellakin sinun tahtovan, että lyhentäisin konttoriaikaa ja jäisin lehdellä soittelemaan», puhkesi hän kärsimättömästi. »Olen tullut -- ja väsynyt minä olen -- kysymään, voisinko kutsua tullinhoitajan ja lääkärin illalliselle.» »Kyllä osasitkin valita oikean illan, juuri toisen niistä kahdesta, jolloin kylvetän lapsia! Sitäpaitsi minun pitäisi muuttaa pukuakin.» »Ei, tietysti ei tule kysymykseenkään kutsua heitä -- tämän jälkeen! Menen takaisin konttoriin ja koetan saada heidät lähtemään.» »Mutta kuulehan, Alette» -- hän sanoi kelloa katsoen. »Kello käy jo yhdeksättä, niin että olisi minusta jo illallisen aika.» »Tiedäthän, mikä tässä on viivyttänyt, mutta kohta se on valmista, ystäväni -- elä nyt vain ole kärsimätön!» Konttorilamppu oli kierretty miltei alimmilleen ja Jakob käveli edestakaisin viheltäen ja odottaen. Mutta vielä se näytti kestävän... Toinen lapsista itki tuolla sisällä... »Ja tällainen huvi, että saan täällä kävellä ja odottaa, saattaa saavuttaa minut kahdesti viikossa» hän mutisi nälkäisenä, väsyneenä ja harmissaan. »Saada itseensä jotakin kunnollista, hyvä pihvi ja lasi totia tulliherran ja tohtorin seurassa tuolla ylhäällä»... »Hm, hm» -- hän katsoi taas kelloa ja kulki kärsimättömänä pari kertaa edestakaisin lattialla. Hetken kuluttua hän seisoi hattu päässä ja päällystakki yllään kyökin ovella. »Sano rouvalle», ilmoitti hän lyhyeen palvelijalle, »että menen tänä iltana hotelliin.» -- Alette oli vihdoin, käytyään välillä poikaa rauhoittamassa, päässyt niin pitkälle, että voi ryhtyä särkemään munia pannuun; ne oli vietävä pöytään lämpiminä; -- olipa nyt Jakob saanutkin odottaa! -- Palvelustytön ilmoitus sai hänet keskeyttämään työnsä, juuri kuin hän oli rikkonut ensimmäisen munan. Hän jäi seisomaan ja valutti keltuaisen vuorotellen toisesta kuoripuoliskosta toiseen valkuaisen vuotaessa maljaan. Kesti vähän aikaa, ennenkuin hän tajusi... Kyllä hänellä oli hattu ja takki yllään, vahvisti tyttö. Tuntui aluksi melkein siltä, kuin Jakob olisi istuutunut rattaille ja ilman muuta lähtenyt ajamaan pois hänen luotaan -- siinä hän nyt seisoi yksin... Mennyt noin vaan! Hän ei rikkonut kuin tuon yhden munan pannuun ja tiesi kuitenkin paistavansa yhden liikaa. »Älä kata pöytää, -- otan täältä teetä kuppiini, Karen. Ei, älä tuo liha-asettia... En tahdo muuta kuin vähän leipää ja voita.» Hän veti tuolin viistoon kyökkipöydän ääreen juodakseen siinä teensä, mutta ei jaksanut koskea ruokiin, jotka olivat pöydällä hänen edessään epämiellyttävinä, ylenkatsottuina ja hylättyinä. Ensi yllätyksen haihduttua valtasi hänet suuttumus. ... Eikä tule edes itse sanomaan, hän harmitteli -- lähettää lyhyesti vain sanan, että hän lähtee, -- oikein ennakolta mietittyä! Tiesihän Jakob kuitenkin, että hän kiirehti, minkä kerkesi, saadakseen iltaruoan valmiiksi... Hän seisoi kauan salin ikkunassa ja katseli valoa, joka loisti hotellin yläkerroksesta. Oliko *hänellä* sitten niin hauskaa? Siinä hän kulki yksin, aherteli ja sovitteli, ja Jakob vain välisti pistäytyi hänen luokseen, hajamielisenä ja liikeasioistaan väsyneenä. Hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä patjaan. Loukata minua tällä tavoin! -- Ehkä hän tahtoi näyttää, että hän on isäntä talossa?... Hänessä oli noussut epätietoisesti hermostuttava tunne siitä, että hän oli laskeutunut rakastajan haaveilevasta, sokeasta äärettömyysmaailmasta käytännölliseen suhteeseen, -- aviomies saattoi vaatia iltaruokansa kellonlyönnilleen! Hän makasi siinä ja tuijotti Jakobin rikokseen, kunnes salissa alkoi tuntua kylmältä. Eikä hän tietänyt, miten hän voisi leppyä... Hitaasti riisuutuessaan nousi monta katkeraa asiaa hänen mieleensä... Entä jos hänkin lähtisi noin vaan kotoa pois! -- jättäisi kaikki palvelijoille; ottaisi vain apua! -- Kannattiko tässä enää välittää pojasta ja pikku tytöstä!... Hän loikoi ja odotti, kuunteli jokaista ääntä, tulisiko Jakob ehkä. Hänen kasvoissaan oli päättävä ilme, joka ei ennustanut Jakobille helppoa pääsyä hänen suosioonsa. Jakob tapaisi hänet sangen tyynenä ja kylmänä. Alette oli mahtanut nukkua jo hyvän hetken, kun heräsi siihen, että joku aukaisi hiljaa oven. Jakob liikkui niin varovan äänettömästi kuin mahdollista, varpaillaan, ettei pienokainen kehdossa heräisi. Alette oli nukkuvinaan, seurasi vain yölampun hänestä luomaa varjoa. Jakob kumartui varovasti vuoteen yli. »Nukutko, Letta?» hän kysyi. Kun ei vastausta tullut, alkoi hän hiljaa viheltää, mutta vaikeni heti. Sitten hän rupesi hyräilemään, vetäessään saappaat jalastaan, ikäänkuin muistellen jotakin hauskaa. »Alette, nukutko -- todellakin?» Varjo kumartui samassa kuin hänkin. Kyllä hän nukkui; hengitys kulki tasaisesti ja kuuluvasti. Nyt hän tuli hiljaa ja kumartui kehdon puoleen, joka seisoi aivan lähellä sänkyä, niin että Letta saattoi koskettaa siihen kädellään. Vaikeaksi kävi muuten Letalle näytellä osansa loppuun. Hän ei nyt voinut sietää Jakobin hyväilyjä; ja tämä seisoi siinä ja katseli häntä ja suuteli häntä koetteeksi otsalle, ennenkuin meni vuoteeseen, aivan kuin hänessä sittenkin olisi ollut jokin epäilys siitä, miten tuon unen laita oikeastaan oli. Aikoiko Jakob todellakin ruveta nukkumaan ilman mitään selitystä!... Sydän löi yhä kovemmin ja kovemmin, niin että hän melkein itsekin sen kuuli. Jakobin hengitys kävi yhä tasaisemmaksi. Vihdoin Alette hiljaa nousi istualleen. Hän kumartui Jakobin puoleen tarkastaen häntä yölampun valossa. »Jakob!» kuului hänen puoleksi rukoileva äänensä, ja hän laski kätensä varovaisesti hänen päälleen. Mutta Jakob nukkui jo syvästi ja sikeästi pahasta omastatunnostaan huolimatta. Hän itki pois surunsa ja pettymyksensä, ja kyyneleet vierivät runsaina ja polttavina. Hän laski päänsä Jakobin pään viereen... Tuo keveä pieni suudelma... Kuinka hän nyt katui, ettei ollut herännyt, ... olisi ollut heräävinään, -- ja kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa... -- -- Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että Jakob kiireesti kysyi palvelijattarelta, paljonko kello oli. Loukkauksen muisto virkosi uudella voimalla hänen nähdessään Jakobin tuolla tavoin nopeasti pukeutuvan, ajatukset suunnattuina vain toimeensa. Tietysti -- mitä hänen asiansa olivat sen rinnalla! »No, Alette, etkö todellakaan huomannut, kun minä yöllä tulin kotiin? -- -- No elä nyt, ethän sinä toki ole suuttunut minuun, vaikka illalla meninkin ulos!... Oli oikein hauskaa, tiedätkö ... ja olen nukkunut kuin kivi meren pohjassa. Onko pikku tyttö itkenyt? -- Vai ei ole --. Loukkaantunutko? Johan nyt! Tyhmyyksiä, sanon minä sinulle... Vai kohtauksiako sinä tässä! Minulla ei todellakaan ole aikaa, tiedätkö -- -- -- Oikein, Karen, vie vain kahvi saliin. Minulla on konttori täynnä väkeä ja asiakirja laadittava valmiiksi ennen kello kymmentä. -- Käytä toki järkeäsi! Tahdonko sinulle mitään pahaa? Tahdonko äidille mitään pahaa, tyttöseni? -- Siinä sinä sen kuulet, Letta! Miten saatat olla noin mahdottoman lapsellinen... Et vastaa sanaakaan. Kylläpä älyätkin tehdä itsesi miellyttäväksi», hän vihdoin kiivastui, »ja tehdä kärpäsessä härkäsen. Mutta minulla ei todellakaan ole aikaa.» Hän tarttui kiivaasti oveen ja kiiruhti konttoriin. Hän meni todellakin, meni tänäänkin. Ensimmäisen kerran he olivat menneet nukkumaan sanomatta toisilleen hyvää yötä ja olematta ystäviä. Letta ei koskaan olisi luullut sellaista voivan tapahtua. Erinomaisen hitaasti kului aamupäivä eikä Jakobia näkynyt. Reippaasti hän astui sisään päivällisille. Hilpeänä ja ujostelematta, luoden vain nopean katseen silmälasien takaa Lettaan nähdäkseen, millä kannalla asiat nyt olivat. »Lihakeittoa ja kokkareita! Mainiota, minulla on kova nälkä, -- konttori oli täynnä väkeä koko aamupäivän!» Aletten hiljainen pidättyväinen käytös ei suinkaan houkutellut pitempiin puheisiin. Jakob jättikin ne sikseen ja alkoi kiireesti syödä. »Tahdotko lisää?» Alette kysyi, kun Jakob oli tyhjentänyt lautasensa. »En, kiitos, -- sinulla on paistia! sepä hyvä»... Jakobin ihastus ruokaan ei nähtävästikään saanut Alettea heltymään. Puhe taukosi taas, Letta vain huomaavaisena ja tyynenä ojensi Jakobille kastikeastian sekä laitteet, toisen toisensa jälkeen. »Erinomaista!» väitti hän, pureskellen paistia alkuun päästyään... »Mutta rakas Letta, etkö sinä sitten ollenkaan syö -- tätä ihanaa paistia? Hilloa sinä nyt ainakin otat;» hän siirsi lautasen lähemmä Lettaa. Viimeinen rohkea yritys jäi sekin tuloksetta ja Jakob istui hetken neuvottomana, veitsen ja haarukan kalistessa sitä kovemmin lautasta vasten merkiksi siitä, että niiden käyttäjällä oli kiire. »Eiköhän sinun pitäisi lähteä hiukan kävelemään, tänään on niin ihana kevätilma! Se varmaan virkistäisi sinua, Alette», hän sanoi, kun oli valmis, laskien pois veitsen ja haarukan. »Kiitos, minulla on kyllä tarpeeksi hauskaa näinkin, näethän sen.» Hän nousi ja siirsi tuolin paikoilleen. »Niin, mene sinä vain, Jakob!» »Ymmärräthän, että minulla on kiire!» »Koetan tottua siihen» hän vastasi soinnuttomasti. »Tottua? Mihin?» »Sinulla ei eilisiltana ollut kiire ja kuitenkin hennoit jättää minut -- ja sitten panna maata sanomatta minulle ainoatakaan sovinnon sanaa.» »Sinähän nukuit!» Oh! -- Letta loi häneen musertavan, halveksivan katseen, mutta ei kuitenkaan nähnyt hyväksi ryhtyä tarkempiin selityksiin. »Tietysti, sinä et nukkunut. Minä sanon vain, että te naiset olette merkillisiä». »Naura vain! Sinä menet tiehesi, kun täällä on vähän ikävä.» »Tietysti meneekin tiehensä, kun on ikävä. Ja sinä näyt pian pitävän huolta siitä, että teen sen tänäänkin!» hän puhkesi kärsimättömästi, »kävelet tässä ja olet sennäköinen, että ihan pelkään sinua... Senvuoksi, että minä eilen sain odottaa väsyneenä ja nälissäni enkä tietänyt, mitä tehdä». »Voi, Jakob, etkö luule minunkin saattavan joskus olla väsyksissä»; -- hän kääntyi poispäin ja alkoi ottaa lautasia pöydästä; »minä kävelen tässä päivät päästään samoja jälkiä, hyssytän ja kannan ja laulan.» »Jopa nyt jotakin! Tuommoista en olisi odottanut, -- eikä siihen juuri kannattaisi vastata. Niinkuin en minä saisi hyssyttää ja laulaa ja kantaa teitä kaikkia konttorillani!» Hän astui kiivaasti lattian poikki, kädet housuntaskuissa. »Tietysti minä olen itsekäs» -- hän kääntyi äkkiä ja jäi seisomaan matkan päähän, -- »erittäin itsekäs enkä koskaan ajattele sinua ja lapsia -- niin, minäkö heistä välittäisin!» hänen äänensä koveni. »Minä en koskaan olisi voinut nukkua kaiken tuon jälkeen ja tieten, että sinä loioit vuoteessasi pahoilla mielin ja suruissasi, sen sinä tiedät, Jakob; -- minä olisin kyllä tullut sinun luoksesi!» Kyyneleet kimalsivat hänen silmissään ja hän lähestyi Jakobia. »Niin kyllä! Mitä minä sitten olisin muuta tahtonut? -- Mutta sinä painostat minua, ehkäiset minua, pidätät minua, niin, sen sinä teet, -- painostat sietämättömästi, sanon minä... Minä jo alan luulla tehneeni jotakin pahaa», hän rupesi kiivastelemaan. »Kun minä kiusaan sinua sillä, että kaipaan sinua kaiket päivät»... »Niin, minähän olen niin kaukana, koko eteinen on välillämme ja konttori. Eiköhän sentään?» -- hän taputteli Lettaa -- »eikö sinusta sentään vaimo ja kahden lapsen äiti saisi olla vähäisen järkevämpi?» »Sinä tapaat niin paljon ihmisiä pitkin päivää, Jakob, mutta minä käyskentelen täällä ihan yksikseni», hän valitteli. »Letta rakas, jospa tietäisit, miten mielelläni minä jättäisin ne kaikki sinulle!» ... »Ja kun sinä sitten vielä menet pois tai istut hajamielisenä.» »Niin kyllä, rakas ystäväni... Mutta aloitammeko nyt siitä?» sanoi hän rukoilevasti, samalla kuin hän silitti hänen poskeaan ja tukkaansa. »Minulla ei todellakaan ole aikaa», hän vakuutti. »Niin, niin, pikku raukkani, ei kai sinunkaan aina ole niin hyvä olla. -- Mutta ymmärräthän, että minulla on tulinen kiire, Alette!» hän huudahti. »Niin, niin, kultaseni», hän jatkoi lempeästi lohduttaen. »Mutta nyt minun täytyy lähteä konttoriin, näetkö», -- hän yritti lempeällä äänellä. »Älä nyt enää ole noin -- kovin -- suruissasi.» Hän nyökkäsi hänelle pari kertaa rohkaisevasti ovensuulta... Viimeistä kehoitusta Aletten ei ollut helppo seurata; siinä oli jotakin, joka hänen sydänjuuriaan kaiveli. Ei rahtustakaan ymmärtämystä! Jakob eli omaa, hän omaa elämäänsä. -- Iltapäivällä, kun Letta vihdoinkin oli päässyt rauhaan ja istui kutomassa villahametta pikku tytölle, tuli Jakob konttorista. »Minä olen varmaan kohtuuton», hän puhui tullen Letan luo; »en ole välittänyt siitä, miten laitasi on. Luulen todella, että miehet ovat heittiöitä.» »Niinkö sinä nyt arvelet», sanoi Letta ilostuen. »Luonnoltaan, -- vain luonnoltaan... Tulin tässä iltapäivällä näitä asioita ajatelleeksi. Sinä elät täällä tosiaan niin yksinäsi, että pakostakin tulet huonolle tuulelle, raukka. Olet oikeassa, Letta, minä myönnän sen.» Alette nousi äkkiä ja kavahti hänen kaulaansa. »Rakkaani, -- oma kultani!» Jakob painoi hänen lämpimän vavahtelevan ruumiinsa rintaansa vasten... »Onko minulla sitten ketään muuta kuin sinä, Letta?» »Entä minulla, entä minulla, Jakob?» Alette painautui intohimoisesti lähemmä häntä. »Meidän täytyy pysyä yhdessä.» -- »Olen ajatellut, näetkö, että sinä kaipaat seuraa -- ystävää lähettyvillesi -- voisithan pyytää luoksesi jonkun serkuistasi tai tuttavistasi kesäksi -- vaikkapa talveksikin, jos haluat; meillähän on tilaa kyllin. Mitä? Eikö se olekaan mieleesi? Sinä katsot minuun... Oliko se niin tyhmää?» »Ei -- ei suinkaan», sai Letta sanotuksi -- hitaasti kuin haaveesta heräten; »voisihan se olla kylläkin ... kylläkin hauskaa.» »No niin -- kenen siis?» tiukkasi Jakob. »Ehkä serkkuni Konstance Kiönigin», vastasi Alette mietiskeltyään. »Niin, onhan hän kirjeistä päättäen sekä hauska että sukkela... Ota kynä käteesi ja kirjoita heti -- pyydä häntä tulemaan niinpiankuin suinkin!» VIII. Konstance Kiönig oli nyt ollut heillä viikon päivät. Hänellä oli oma sievä huoneensa, jonka Alette oli järjestänyt pitäen silmällä kaikkia mahdollisia mukavuuksia -- sitäkin, että hän saattaisi vapaasti olla huoneessaan yksin milloin halusi, lukea, kirjoittaa kirjeensä tai asettua mukavaan lepoon. Hän oli ollut opettajana kuusi, seitsemän vuotta ja nyt palannut kotiin äitinsä luo joksikin aikaa lepäämään -- ja juuri tämä oli aiheuttanut Aletten kutsun. He katselivat ihmisiä sangen eri kannalta, nämä kaksi, Alette ja Konstance, vaikka kummallakin oli taipumusta panna merkille hauskat puolet. Esimerkiksi Krabbe, jota Alette ensin oli kuvaillut mitä hullunkurisimmaksi, mutta jonka puolta hän lopulta piti, oli Konstancen mielestä kaikkein pöhköin tomppeli, joka koskaan oli yömyssyä silmäinsä ja korvainsa päälle vetänyt. Ei -- rouvalle oli toki etusija annettava; -- käytännöllinen ja näppärä ja kelpo nainen... ... »Alette, kuulehan», kuulusteli Konstance varovasti, »te käytte kai vieraisillakin joskus?» »Kyllä, käymmehän me» -- »Minä vain ihmettelen, kun ette ole minun aikanani olleet ulkona ainoatakaan iltaa.» »Sinusta ehkä tuntuu täällä ikävältä ja pitkäveteiseltä?» »Minusta, ei toki! Sinua minä ajattelin.» »Jakobilla on niin vähän aikaa, näetkös, monesti hän ei ole konttoristaan vapaa ennenkuin myöhään illalla.» »Niin Jakob. Entä sinä?» hän kysyi tutkien; monta kertaa hänen silmänsä