The Project Gutenberg EBook of Munkkiniemen Elsa, by Eero Sissala

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Munkkiniemen Elsa

Author: Eero Sissala

Release Date: April 10, 2007 [EBook #21018]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MUNKKINIEMEN ELSA ***




Produced by Tapio Riikonen






MUNKKINIEMEN ELSA

Kirj.

Eero Sissala


G. W. Edlund, Helsinki, 1891.



SISÄLLYS:

     I. Koetusten alku
    II. Se oli Isän tahto
   III. Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa
    IV. Hyvä tahto on puolen voimaa
     V. Uuteen toimeen
    VI. Kaksi sairasta vaimoa
   VII. Mutta annas olla, minä tunnen hänet
  VIII. Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!
    IX. Sunnuntai-käräjät
     X. Jumala on rakkaus
    XI. Eihän se nimeä maininnut
   XII. Kesäpuuhia
  XIII. Hän oli mamselin vanha tuttu
   XIV. Ja he menivät kukin omaa tietänsä
    XV. Rajuilman tauottua lakkasivat pojatkin riitelemästä
   XVI. Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä
  XVII. Kun tulisi hyvä isäntä
 XVIII. Uuteen palvelukseen
   XIX. Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut
    XX. Silloin se muutti mummo taloonsa
   XXI. Retki Punavuorille
  XXII. Eräs velvollisuus
 XXIII. Etkö kiellä enään minua?
  XXIV. Mummo omituisena
   XXV. Vaikeudella eteenpäin
  XXVI. Viimeinen palveluspaikka
 XXVII. Pesijätär-kumppanukset
XXVIII. Pieni muutos
  XXIX. Kaikki muuttui
   XXX.





ENSIMÄINEN LUKU.

Koetusten alku.


Munkkiniemen kartanon maalla oli mökki-pahainen. Tuo yksi-akkunainen
rakennus, jolla oli aikanaan ollut kunnia seisoa kartanon pellolla ja
tehdä riihen virkaa, sai toimittaa vanhoilla päivillään ihmisasunnon
ammattia.

Jos ei tuo ränstynyt tölli asujallensa voinutkaan tarita suuresti
elämän mukavuuksia, niin vaatimaton oli asukaskin. Hän oli sangen
tyytyväinen, kun huoneen seinävierillä kasvoi kesäisin kaunista nurmea
ja lähellä humisi tuuli hongikosssa ja akkunasta katsellessa näkyi
lahden sinervä pinta. Vaan ei sillä hyvä, että hän vaan luontoa
akkunasta katseli, hän kulki siellä itse joukossa.

Töllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli
Munkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen
tyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä
metsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai
hän kulkea retustaa äitinsä hupina.

Pian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä
oli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman
etäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta
niitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa
Helsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja
enimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.

Sunnuntai- ja juhlapäivinä matkusti Leski-Anna tyttöineen kirkkoon.
Silloin hän enimmäkseen kulki halki metsien kaupunkiin, talvisin kyllä
jäätäkin, vaan suvella ei hän pyhinä venhematkoja tehnyt, sillä hän sai
arkina soutaa tarpeikseen asti. Leski-Anna oli hurskas, oikein vakava
kristitty. Kristillisyyttänsä koetti hän myöskin jo aikaisin istuttaa
nuoren Elsansa sydämeen. Kotoinen hartaus, ahkera jumalansanan
viljeleminen ja Herran huoneessa käynnit tekivätkin tytössä hyvän
vaikutuksen, jonka äiti suureksi ilokseen huomasi.

Näin kului aika jonkun verran eteenpäin. Tytön suuremmaksi tultua alkoi
perheen toimeentulo käydä paremmaksi, tytöstä kun oli suuri apu äidin
toimille. Kumminkaan ei sitä hauskuutta kauvan kestänyt, sillä äiti
huononi silmin nähden. Leski-Anna sai usein suonenvedon ja
rintatautikin raastoi häntä samaan aikaan. Vähitellen tuli hän vallan
sängyn omaksi. Pieni Elsa oli silloin yhdentoista vuotias. Hän hankki
lääkärin kaupungista joka selitti, että lesken sairaus on tullut
paljosta ruumiillisen työn ponnistuksesta ja on hyvin epäiltävää
laatua.




TOINEN LUKU.

Se oli Isän tahto.


Leski-Annan tauti ei parantunut, vaan kuolema kumminkin antoi tovin
itseänsä odotella. Tämä tuotti Elsalle suurta surua ja huolta. Rahaa
tosin oli hiukan säästöön karttunut, niin että äiti saattoi antaa
tyttärellensä hänen niukan ansionsa lisäksi säästöstä, jott'ei
kumminkaan ravintoa puuttunut. Munkkiniemen kartanosta myöskin silloin
tällöin jotain lähetettiin. Mutta se kaikki säästöinensä apuinensa ajan
pitkään ei muuksi riittänyt kuin pahan ilman varaksi. Elsa, laitettuaan
kaikki kuntoon poissaolon ajaksi, meni metsään luutia tekemään, joita
hän sitten kuletti kaupunkiin ja joista hän aina sai jommoisenkin
maksun ja lisäksi runsaanlaisesti ravintoaineita Helsingin
rouvasväeltä, kun he asianlaidan käsittäneeksi saivat.

Mitään valitusta köyhäin hoidolle ei tehnyt kukaan. Elsa tuskin tuota
köyhäin holhouksen mutkikasta järjestystä olisi osannut kulkeakaan. Niin
kului aika kaikessa hiljaisuudessa eteenpäin. Elsa oli iloinen, kun
päivän moninaisista ponnistuksista väsyneenä sai ehtoolla kallistaa
levolle äitinsä majassa. Niin Elsa nukkui, vaan sairas äiti valvoi.

Äidin yskimisestä heräsi usein tarkkakuuloinen Elsa, mutta nukkui taas,
kun ei äiti mitään häneltä pyytänyt. Leski-Anna maaten sängyssään,
jossa hänen silmänsä olivat mökin ainoaan akkunaan päin, ajatteli
enimmäkseen taivaallista rikkautta ja sitä, että ijäti saisi olla
Jesuksen ja kaikkein pyhäin kuin myöskin enkelein parissa. Kumminkin
hänelle siinä sivussa usein muistui mieleen entinen elämänsä. Siinä
tosin ei ollut suuria muistelemisia, sillä hän oli saanut elämän-ikänsä
raskaasti raataa maallisen elonsa eteen, josta hän oli vaan saanut
palkakseen kivuloisen ruumiin. Hän oli ollut maailmassa vähällä yhden
kerran tulla maallisesti onnelliseksi, mutta oli tuhmuudessaan katsonut
ylön oivallisen naimatarjouksen, jonka kautta hän olisi saanut hyvän ja
varakkaan miehen. Kumminkin oli hän joutunut sittemmin naimisiin paljo
mitättömämmän miehen kanssa, jolla ei mitään ollut, ja päälliseksi oli
suuri juomari ja viinan uhrina oli heittänyt henkensäkin.

Tyttärellensä ei hän ollut kertonut juuri mitään miesvainajastansa,
sillä hänen mielestään ei se asiaa auttanut jos lapselle kertoili
juomarin isän metkuja ja elämöimisiä.

Pitkät olivat sairaan lesken unettomat yöt. Tuskalla saivat tunnit
kuluneeksi. Erittäin hartaasti hän odotti vanhan seinäkellonsa
lyöntejä. Suurin hauskuus oli se hänelle, kun tuo seinällä astuva
vanhus löi aamulla viittä, sillä se oli Annalla terveytensä päivinä
ollut tavallinen ylösnousun aika; joskus oli hän noussut kello
kaksikin. Nyt oli kumminkin noussut melkein nousematta, kun oli täysi
työ nousta istualleen sängyssä. Siinä kun hän katseli onnettoman
laihoiksi kuihtuneita käsiänsä ja, muistellen niiden nuoruuden aikaista
pyöreyttä, vertaili vuoteellaan makaavan Elsan yhtä pyöreitä käsiä
omiinsa, silloin vyöryivät raskaat kyynelet äitiparan silmistä, sillä
nyt jo saivat tytön kädet raataa, ja mitä sitten -- jaa mitä sitten --?
Ehkä nekin yhtä onnettomana alas vaipuvat, jos Luoja sen niin sallii;
ja hän itki.

Melkein jok'ikinen aamu itki hän samaa asiaa. Tyttökin noustessaan aina
huomasi, että äiti oli itkenyt, vaan ei hän voinut sitä muuksi käsittää
kuin taudin tuottamaksi suruksi. Vihdoin huononi äiti siinä määrässä,
ett'ei Elsa voinut jättää häntä ensinkään yksin, vaan täytyi hankkia
kotimies niin kauvaksi, kuin hän hankki lääkärin apua ja rohtoja
kaupungista.

Erinomaisella huolella hoiteli pieni Elsa sairasta äitiänsä. Kauvan
kestikin sairastusta, joka kysyi Elsalta tavatonta kykyä ja voimain
ponnistusta. Mutta hän oli oppinut jo nuorena sen läksyn, että jos mitä
tekee, tekee sen niin kuin Herralle ja niin se Herra, jota hän palveli,
auttoi ja vahvisti hänen lapsellisia ja vähäisiä voimiansa kestäviksi.

Vihdoin tuli Leski-Annan pääsin-päivä. Hän sanoi Elsalle:

"Nyt tyttäreni lähden minä maailmasta Isän tykö. Vaan kun minä olen
poissa, vaella sittenki elämäsi läpi Herran tiellä ja Jesuksen
Kristuksen uskossa. Rukoile Jumalaa varjelemaan sinua kaikesta pahasta
ja sielun viettelijän pauloista."

Kun sattumalta tuli siihen pari naapurin vaimoa, puhui hän heillekin
muutamia varoituksen sanoja, samalla iloiten siitä suuresta kunniasta,
joka häntä taivaassa odotti. Ja niin hän nukkui.

Kyynelsilmin katselivat vaimot hänen maallista osaansa sängyssä.
Ruumista kuihtunutta, jonka autuas sielu äsken oli jättänyt. Vaan Elsa
ei itkenyt.




KOLMAS LUKU.

Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa.


Elsa-paran raskaana huolena oli äitinsä maallisen osan saattaminen
haudan pimeään, mutta rauhaisaan leposijaan. Toinen naapurinaisista;
Lemströmska nimeltään ja luutien tekijä viraltaan, tarjoutui arkkua
hankkimaan. Ruumiin päänalaisen alla oli rahakukkaro. Siinä oli Elsan
koko perintö. Vaan kun kukkaron sisus tutkittiin, huomattiin, että
rahaa oli vähän näpisti arkun ostamiseen kaupungin puusepältä.
Hautajaisten pitämisestä ei puhettakaan.

Kun siinä eukot päätään kallistellen ja toisiaan silmiin katsellen
tuumivat, johtui Lemströmskan mieleen seuraava tuuma.

"Minä menenkin Munkkiniemen herrasväen pakinoille."

Silloin poistuivat molemmat naiset.

Kevät aurinko paistoi sisään mökin akkunasta.

Elsa puhdisteli ja siistiskeli paikkoja väliin vilkaisten äitiänsä
sängyssä. Ehdottomastikin tahtoi häntä vähän pöyristyttää. Pian lakkasi
hän siistimästä ja ajatteli mennä ulos -- jaa, ulos, mutta sitten ei
uskaltaisi tulla takaisin. Siinä oli hän kappaleen aikaa kahden
vaiheella, ollako sisässä vaiko ulos rientää. Vihdoin vakaantui hän
mielipiteissään, kun muisti äitivainajansa monta kertaa sanoneen,
ett'ei tarvitse mitään pelätä; se on joutuvaa epäuskoa.

Jonkun aikaa puuhattua, oli huone niin hyvässä järjestyksessä, kuin se
ruumiin sisässä ollessa saattoi tullakin. Juuri kun hän oli valmiiksi
kaikki saanut, kuului ääniä pihalta, jonne ei akkunasta voinut nähdä.
Samassa astuikin tupaan Munkkiniemen rouva ja Lemströmska.

"Jaha, vai jo Anna pääsi pois?" sanoi rouva. Vähän mietittyään sanoi
hän: "Ottakaa te Lemströmska, ja toimittakaa mitä siihen tarvitsee;
rahaa voitte käydä meiltä."

"Kiitoksia paljon!" sanoi Elsa.

"Kiitos kiittämästäsi lapsi! ja kiitos äitisi hoitamisesta sillä kukaan
vieras ei häntä niin hyvin olisi hoidellut. Ja sinä saat tulla meille
palvelukseen, kun äitisi on haudattu."

Sen sanottuaan poistui rouva huoneesta.

"Kyllä minä tiedän ne rahan antamiset, että jos minä paljon kulutan,
niin kina siitä tulee. Mutta mieheni saa tehdä arkun ja sillä tavalla
koetetaan päästä niin vähällä kuin suinkin mahdollista, ett'ei rouvan
rahapussi tule liiaksi rasitettua. Niin, rouvan eli herrankohan lienee
pussi, vaan kyllä minä tiedän, ett'ei siitä paljon lieviä enemmän kuin
muiltakaan oikeassa asiassa, vaan kyllä turhassa!" sanoi Lemströmska.

Neljän päivän kuluttua oli sunnuntai. Elsa ja Lemströmska olivat
hautajaiset niin puuhanneet, että ruumis vietiin kärryissä ja he
kävelivät jäljessä. Hautasaattona oli Elsa, Lemströmska miehineen ja
kolme Munkkiniemen renkiä, kuin myöskin yksi Munkkiniemen piika.

Tuossa matalassa töllissä sitten illalla juotiin kahvit pullan kanssa,
ja keskusteltiin vapaasti kaikenlaista. Sillä herrasväki ei häirinnyt
läsnäolollansa töllin yksinkertaisia hautajaisia.

Myöhällä lähtivät vieraat pois iloisina, vaikk'ei suinkaan runsaasti
ravittuina; sen vajauksen sai palkita oma koti, oma ruoka. Elsan
huviksi jäi mökkiin maata Munkkiniemen piika. Niinpä tytöt itsensä
siunattua yönsä levollisesti töllissä nukkuivat, ett'eivät yhtään
vavahdelleet eikä säikkyneet.

Seuraavana aamuna kun heräsivät, meni Munkkiniemen piika Sanna
kotiinsa, jättäen Elsan tölliinsä. Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä
hänen nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa.
Mennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö luutia
kaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä
viimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli kumminkin äidin
hoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti.

Silloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua
kaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta hikipisaraa.
Niin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä päivänä. Hän ei
tahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli tulevansa aivan
sairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden tottakin sairas,
vaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut sairauttakaan.

Ennen kun hän ennätti kaupunkiin, tuli tiellä muuan keski-ikäinen
herrasmies hänelle vastaan. Herralla oli mustaksi maalattu kävelykeppi
kädessä.

"Mistä kaukaa tyttö?" kysyi herra sauvaansa nojaten pysähtyen Elsan
kohdalla.

"Munkkiniemestä", oli vastaus.

"Sinä kun olet luutatyttö, varmaankin tunnet männyn kasvaimet eli
kärkit."

"Kyllä, hyvin ne tunnen herra."

Herra yski ja veti henkeänsä vinkumalla.

"Ne pitäis olla erinomaista rinnan lääkettä, kun niistä keittää vettä
ja sen liemen juo", sanoi herra.

Elsa hätkähti. Rinnan lääkettä, männyn kärkit, jos olisi hän
äitivainajallensakin tiennyt niistä lientä keittää. Elsa aikoi jotakin
sanoa, vaan ei suu auvennut.

Herra huomasi tytön hämmennyksen ja kysyi: "Kuinka niin
syvämietteiseksi tulit rintalääkkeestäni?"

"Niin, jos männyn kärkit todella rintaan auttaa, niin varmaankin äitini
olisi elossa. Jos sen olisin ennen tiennyt, olisin joka päivä äitilleni
kärkkilientä keittänyt."

"Onko äitisi kuollut jo?"

"Eilen haudattiin."

"Jaa, se on auttamaton paikka, vaan kerran täytyy ihmisen kuolla. Vaan
niin kuin sanoit, olisi se ollut hyvä koettaa niin kauvan, kuin
äitissäsi oli henki. Se kuitenkaan älköön sinua huolettako, sillä etpä
tiennyt konstia ja kuka tietää, olisiko tuo auttanutkaan."

Herra yski ja rinta kihisi ja köhisi.

"Vaan minun se on toista, joka vielä elän, minä aijon koettaa. Kyllä
lääkäri sanoo, että minä kuolen tällä vuosiluvulla. Soma sillä olisi
nauraa, jos mäntylientä juomalla eläisin vielä toiseenkin vuosilukuun."

"Tahtooko herra männyn kärkkiä, niin kyllä minä hankin."

"Sitä vartenhan juuri näin aikaisin olen liikkeellä, että mahdollisesti
tapaisin jonkun luutatytön eli eukon, sillä minä itse, totta puhuen, en
jaksa heitä metsästä hakea."

Siinä sitten suostuttiin, että Elsa vielä saman päivän illalla tuopi
männyn kärkkiä herran asuntoon Hämeenkadulle.

Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa
kiiruhti kaupungista pois.

Kun Elsa metsässä riipi kärkkejä koriinsa, johtui hänen mieleensä
ett'eikö sellainen listiminen tee pahaa metsän kasvamiselle; kumminkin
hän otti korinsa täyteen ja lohdutti itseänsä että kaikki on niin kuin
pitääkin olla silloin kun ihmisten terveys on kysymyksessä.

Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan
vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä,
kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen
utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni
poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä.

"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella
pojan suruun.

"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja
minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä,
kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa,
äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä."

"Mikä tauti on äidilläsi?"

"Keuhkotauti."

"No, sittenhän sen pitäisi saada lientä näistä männyn kasvaimista."

Poika katseli suurilla silmillä Elsaa.

"Niin, älä katsele mitään, tuolla on mulla korissa kärkkiä. Ne täytyy
viedä yhdelle herralle kaupunkiin. Hänelläkin on rintatauti."

Poika nousi ylös ja otti nippunsa astuen Elsan perässä siihen paikkaan,
missä Elsan kori oli.

"Sinä itkit nälkääsi; tässä on sinulle voileipää!" sanoi Elsa ja
levitti paksulta voita reikäleivän puolikkaan päälle.

"Kiitoksia!", sanoi poika alkaen jäytää voileipää.

"Kuinka vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuoden."

"Ja minä luulin seitsenvuotiseksi, kun olet niin hirveän pieni."

Poika ei nähtävästi hyväksynyt, että häntä tuttu niin pienenä piti,
koetti siis nousta oikein seisomaan ja venyttää itseänsä pitkäksi, vaan
pienenähän pieni pysyi.

"Sinä taidat olla jo kahdeksantoista, kun olet niin iso ja pulskan
näköinen", tuumi poika.

"Sinä lasket nyt leikkiä poika, minä olen, en kahdeksantoista vaan
kahdentoista."

Siinä sitten alkoivat molemmat astumaan kaupunkiin päin. Tuli mökki
tien vierellä; mökin pihaan poikkesi Elsa ja poika seurasi perässä.
Mökin omistaja, eräs vanha mummo, oli Elsalle vanhuudesta tunnettu,
sillä siinä oli hän äitineen monta kertaa käynyt levähtämässä ja
evästään syömässä.

Mummon silmät kävivät suuriksi kun Elsa tuli ilman äitiä ainoastaan
pienen pojan seuraamana.

"Saisinko jättää tänne eväsnyyttini? En jaksaisi kantaa sitä muun
raskaan kantamuksen mukana kaupunkiin."

"Jätä vaan, lapsi", sanoi mummo.

Kun Elsa pääsi eväsnyytistänsä, otti hän puolet pojan luudista
selkäänsä, kantaen koria käsivarrellaan. Nyt joutui matka oikein
vikkelästi ja tuothätää olivat he kaupungissa. Kun pääsivät tullista
sisälle, ajoi kaksi herrasmiestä kääsyissä tullille. Toinen vanhempi,
paksu herra, aukasi kukkaronsa ja heitti pienen hopearahan lasten eteen
tielle.

"NO, sinun eteesi se putosi ja sinulle hän sen heittikin", sanoi Elsa
pojalle,

"Kyllä se kuuluu, ei minulle eikä sinulle, vaan molemmille", arveli
poika.

"Mikä sinun nimes on?" sanoi Elsa.

"Minun nimeni on Matti."

Sitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin
hopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä
tuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin
luudat, maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä
kotimatkalle.

Nyt ei olisi Matilla ollut muuta kuin lähteä hintoineen eväineen
Kirkkonummelle, mutta poika tahtoi nyt vuoronsa auttaa Elsaa korin
kantamisessa herran luo Hämeenkadulle.

Pian olikin herralla männyn kärkit edessänsä ja piika sai ensimmäiseksi
työkseen alkaa keittämään tuota pihkalientä.

"Jos tämä rupeaa minua auttamaan, niin saat enemmänkin tuoda!" sanoi
herra, antaen Elsalle kaksi hopearahaa.

Elsa kiitti ja lähti.

Matti odotti häntä pihalla ja nyt he alkoivat yhdessä astumaan
kaupungista pois. Siinä kulkiessa alkoi Matti ehdotella:

"Jos en asuisi niin kaukana, pyytäisin sinun tulemaan äitini luo
keittämään kärkkilientä."

"Oikein! en ollut huomatakaan. Sinnehän minä lähdenkin. Aikaahan mulla
on." Ja niin menivät he mökkiin josta otettiin Elsan eväsnyytti ja
sitten Kirkkonummelle.

Nuoret ovat melkein väsymättömiä astumaan. Niinpä Matti ja Elsakin,
mutta sitten kun lapselta voimat loppuu, ei hän tahdo päästä paikalta
pois. Kun vihdoin viimeinkin pääsivät Kirkkonummelle, oli aurinko jo
aikaa laskenut ja tuskin kumpikaan jaksoi liikkua.

Oli mökki maantien vieressä, siinä oli vähän enemmän huoneita kuin
Elsan kodissa. Oli siinä huoneita kaksi ja vielä navettakin, vaan ei
navetassa kumminkaan lehmää. Lehmät ja muut elukat kuuluivat niihin
Matin äidin mahtavuuden aikoihin, joita hänelläkin oli ollut
maailmassa, mutta jotka viinaan menevä mies ja hänen pitkällinen
sairautensa oli pois tieltä toimittanut. Tuossa makasi laattialla,
vesikiulu vieressä, kuolemankielissä vaimo, joka pari vuosikymmentä
takaperin oli seudun kauniimpia neitoja.

Leski Heleena aukaisi silmänsä, kuin lapset hiljaa hiipien sisään
astuivat. Hän nousi hyvin vaikeasti istualle vuoteeltansa ja katsoi
pitkään tulijoihin, niin tarkkaan kuin ilman valoa oli mahdollista
kevät-yön hämärässä.

"Kenen tyttö sinulla on Matti-parka kanssasi? Minä en suinkaan jaksa
häntä tuntea."

"Minä olen myös erään lesken tytär Munkkiniemestä läheltä Helsingin
kaupunkia. Äitini on juuri hiljan kuollut. Viime sunnuntaina hän
haudattiin. Poikanne löysin nälissään ja väsyneenä tien vieressä
pensaan juurella itkemässä. Minä auttelin häntä kaupunkiin ja nyt tulin
tänne, kun kuulin, että olette kipeä, tuomaan ruokaa ja jos osaisin
jotenkin teitä auttaa."

Sairas kuunteli hyvin liikutettuna ja kummissaan Elsan puhetta ja sanoi
hyvin kipakasti:

"Onko Jumala enkelinsä lähettänyt? Vai kuinka sen voin uskoa, että
toisen pitäjän ja seurakunnan ihminen tulisi tänne asti minulle
palvelusta tekemään?"

"Kun ei naapuritkaan mitään tee", sanoi Matti.

"En minä enkeli ole, ainoastaan kristitty", sanoi Elsa.

"Kristitty!" sanoi sairas vuoteellansa. "Sen huomaan jo töistäsikin
lapsi, että olet kristitty. Istu jo hyvä ihminen, äläkä itseäsi enään
seisomisella väsytä. Kyllä nyt jo sietää istua, hyvä ihminen!"

Matti oli jo istunut äitinsä vuoteen laidalle.

Elsa istui vuoteen viereen penkille. Siinä hän aukaisi eväsnyyttinsä ja
ojensi voileivän sairaan käteen.

"Kiitos sulle, hyvä lapsi!" sanoi Heleena ja itkusilmissä söi voileipää
ja ryyppäsi vettä pienestä kiulusta viereltänsä.

Kun hän vähän söi, alkoi hän kovasti yskiä.

Matti kaatui vuoteelle ja alkoi kuorsata.

Kun yskä meni vähän sivu, kysyi Elsa:

"Kuinka kauan tuo yskä on teillä ollut?"

"Ei se ole vielä ollut kuin kaksi vuotta, noin pahana se ei ole ollut
kuin puolen vuotta."

"Eiköhän se paranisi männynkärkki-vedellä?"

"Ei tiedä, sitä en ole tullut koetelleeksi. Kyllä minä jo olen juonut
tärpätit, tervavedet, tuomen kuoret ja suokanervat. Kyllähän ne
kaikkikin hiukan helpottaa, vaan todellista apua eivät ne tuota. Niin
kait minun käsitykseni on."

Elsakin uinahti penkille ja kun heräsi oli jo aurinko korkealla. Vaikka
olikin vielä eilispäivän ponnistuksista ruumiinsa hyvin kankea,
kumminkin hän hoputti Mattia näyttämään hänelle paikkaa, josta männyn
kärkkiä voisi ottaa.

Ei aivan kaukana mökistä oli tiuha nuori näreikkö. Sinne nyt lapset
menivät juoksujalassa. Pian oli heillä suuri korillinen kärkkiä, jonka
nyt mökkiin hinasivat.

Mökkiin kärkit saatuansa pani Elsa kohta tulelle padan, jonka hän oli
täyttänyt vedellä ja kärkeillä. Niistä hän nyt keitti lientä, siksi
kunnes vesi noin puoleksi kuivui. Kun vesi sitten oli jähtynyt, antoi
hän sairaan juoda sitä, ja Heleena tunsi kohta sen jälkeen, että yskä
oli menettänyt hyvän osan voimastansa.

"Hyvää se tuntuu tekevänkin", sanoi Heleena.

Elsan silmät kiilsivät ilosta.

"Juokaa enempi äiti, sitä lientä!" sanoi Matti.

"Matti parka! Sinä tahtoisit kerralla äidin terveeksi, vaan se ei käy
niin hätään, sillä jos lääkettä nauttii tavattomassa määrässä, tekee se
vaan paljasta pahennusta."

Elsa ja Matti olivat sitten kaiken päivää huoneessa, odotellen, miltä
sairaan tila rupeaisi näyttämään. Sairas nukkui hyvän osan päivää
joteskin rauhallisesti. Hengitys tosin oli raskaanlaista, vaan Matti,
joka oli äitinsä ennen nähnyt, sanoi sen olevan paljonkin keveämpää,
kuin edellisinä päivinä. Elsan mielestä kävi se taas siihen suuntaan,
kuin hänenkin äitinsä hengitys moniaita päiviä kuoleman edellä, ja hän
pelkäsi siis pahinta. Kumminkaan ei hän siitä mitään Matille puhunut.




NELJÄS LUKU.

Hyvä tahto on puolen voimaa.


Toista viikkoa viipyi Elsa Heleenan mökissä. Sillä ajalla olikin
Heleena niin paljon vahvistunut, että saattoi kärryn tärinän kestää ja
matkustaa kaupunkiin. Elsa oli myynyt päällysnuttunsa toiseen torppaan
saadakseen hevosta, jolla vietäisiin sairas lasareettiin. Nuttu sopi
mainiosti tämän torpan tyttärelle, ja sen hinnalla oli torppari valmis
Heleenaa kyyditsemään.

Niin lähdettiin ja Elsa istui sairaan viereen. Vielä otettiin kärryihin
ne luudat, jotka Elsa ja Matti olivat odotellessaan valmistaneet. Matti
sai juoksennella perässä, välisti pidellen kiinni kärryn perälaudasta,
välisti saaden hänkin istua luutien päällä kärryn perällä, kun sattui
olemaan myötämäki. Tämä kulku oli toki Elsan mielestä paljokin
keveämpää, kuin tuo Kirkkonummelle meno, vaikka olikin torpparilla
jokseenkin laiha ja laiska koni.

Mutta tuon sairaan eukko-Heleenan silmistä valui kuumat ja kirkkaat
kyynelet. Hän muisteli menneitä parempia aikoja, kun hän varakkaana
tyttärenä ja sittemmin varakkaana vaimona ajeli asioille pääkaupunkiin
samaa maantietä. Ehdottomastikin muisteli hän miesvainajaansa
katkeruudella. Tuo viha suli kumminkin pian, kun hän katsahti
vieressänsä istuvaa Elsaa, jonka lapsellinen kristillinen rakkaus oli
ollut hänelle suureksi avuksi. Hän piti siinä tilassa ollessaan kaiken
suututtelemisen suurena syntinä, kun Jumala oli hänestä niin suurta
huolta pitänyt, että lähetti hänelle auttajan toisesta seurakunnasta.
Mutta muistuuhan sitä kaikkea mieleen kärryissä istuessa; niinpä
Heleenakin muisti nyt kuinka hän ennen rikkaan tyttärenä ollessaan
kumminkin Elsan ikäisenä oli halveksinut köyhiä, etenkin
luutakauppiaita ja varsinaisia kerjäläisiä. Oli ollut monta kertaa
kiukkuinen, kun näki luutakauppiaiden isänsä metsästä varpuja
taittavan. Oli ollut kiukkuinen isällensäkin, kun noin vaan antoi
koivujansa listiä, Palkitseeko Jumala pahan hyvällä? Se oli kysymys,
joka nousi Heleena-paran sydämessä. Noista ajatuksistaan ei hän puhunut
kenellekään, ja niin he saapuivat Helsinkiin.

Elsan ei enään tarvinnut vaivata itseänsä leskeä lasareettiin
johtamisella. Sillä torppari ja Heleena itse lupasivat siitä huolta
pitää. Hellästi puristi leski Elsan kättä, kun erosivat. Mattikin jäi
torpparin ja äitinsä hoimeihin.

Kun hän vihdoinkin oli saanut eron tuosta Kirkkonummen vaivaisväestä,
alkoi hän astumaan katua ajatuksiinsa vaipuneena. Tuossa astuessaan
tunsi hän erinomaisen ikävän äitivainajataan. Kun hän siinä
kyynelsilmin katua verkalleen astui aikeessa mennä kotimökkiinsä,
muisti hän männyn kärkit ja herran, joka niitä häneltä sai. Hän käänsi
kulkunsa herran asunnolle ja meni huoneesen sisälle. Mitään herraa ei
huoneessa ollut, vaan vanhanpuoleinen naisihminen.

"Eikö tässä enään asu se herra, joka minulta osti männyn kärkkiä?"
kysyi Elsa puoli hämillään.

"Se kuoli jo; eilen olivat herran hautajaiset", vastasi vanha nainen.

"Ei suinkaan hän mahtanut niiden kärkkien tähden kuolla?" sanoi Elsa
hyvänpäiväisesti säikähdyksissään.

"Jopa, mitä tyhjää, ei se niiden tähden, vaan kun oli jo niin rinta
loppu, että keuhkot putosivat vatsan pohjaan, niin elääpä sitä enään
sitte", tuumi mummo.

Näin sekä loukattuna että lohdutettuna poistui Elsa huoneesta. Että
Herra oli kuollut tuota haluttua kärkkivettä saatuansa, poisti Elsasta
sen mielipiteen, että äitinsä ehken eläisi, jos sitä lääkettä saanut
olis. Mutta pikaista oli kumminkin Elsan mielestä herran kuolema. Josko
hän tuli autuaaksi, siihen kysymykseen olisi hän mielellään vastauksen
tahtonut. Tietäisiköhän se mummo? Mutta ett'ei liian uteliaalta mummon
silmissä näyttäisi, hän päätti parhaaksi karttaa uudestaan taloon ja
mummon pakinoille menemistä.

Nyt hän alkoi vapaalla mielellä astumaan reippaasti Munkkinientä kohti.

Ilta-aurinko loi purppuraa lännen taivaalle, kun hän asteli noita
tuttuja polkuja. Kotiinsa hänen piti menemän, mutta hänellä ei ollut
mielestänsä siellä mitään tekemistä. Surulliseksi tuli mielensä, kun
hän astui mökkiin; kumminkin hän Jumalaa kiittäen söi hyvällä halulla
niukan illallisensa ja nukkui rauhaisesti.




VIIDES LUKU.

Uuteen toimeen.


Aamulla kun hän heräsi, mietti hän jatkaisiko yksinään
luutatyttö-tointansa vai mitä. Kun hän sitä ajatellen puki yllensä,
pesi kasvonsa ja kampasi hiuksensa ja oli ulos lähtöön valmiina, astui
sisälle Munkkiniemen piika Sanna ja sanoi:

"Hyvää huomenta Elsa! Missä sinä, Elsa rukka olet ollut? Minä olen
yrittänyt tänne monta kertaa, vaan ei täältä ole kuulunut hiiren
hiiskahdusta enemmän kuin haudasta. Rouvakin sanoi jo, että minnekähän
Elsa parka niin katosi. Maitokuski on kaupungissakin koettanut kysellä
sinua, vaan ei ole sekään mitään selvyyttä saanut. Sano, hyvä ihminen,
mitä sinulle on tapahtunut."

"Mitä te luulitte minulle tapahtuneen? Varmaankin oikein pahaa."

"No, jotain sellaista me tuumimme."

"Kyllä teillä on vähä uskoa, kun luulette, ett'ei Jumala, joka
hallitsee koko suurta avaruutta, voisi vaaroista suojella ja varjella
yhtä orpotyttöä. Ettekö tiedä, ett'ei varpunenkaan puusta putoa ilman
Isän tahtoa, saatikka sitten ihminen. Jos Jumala kerran pitää huolen
linnusta, miksi ei hän pitäisi myöskin köyhästä tytöstä. Kyllä Sanna se
on niin, koska minä ihmeellisen johdatuksen kautta jouduin erään
kuolevan lesken auttajaksi aina Kirkkonummelle asti. Hän oli sairas,
vaan minulla on toivoa hänen parantumisestaan."

Sanna oli tovin aikaa aivan vaiti. Hän katsoi kummissaan Elsaa, joka
seisoi suorana ja vastausta odottavassa asemassa hänen edessänsä.

"Niin, minä en paljon ymmärrä jumalisista asioista. Kummastuttaa minua
kumminkin, sillä minä osaan, niinkuin moni muukin, kaikkea ihmetellä.
Lähde nyt kuitenkin kanssani, edes näyttämään itses rouvalle!"

Silloin Elsa sanaakaan virkkamatta läksi ulos ja lukitsi ovensa,
pistäen avaimen taskuunsa.

Aamu-aurinko paistoi mitä ihanimmasti, kun tytöt astelivat yli kauniin
vihannan niittykedon. Päivä kultasi mitä somimmasti seudun metsät ja
läheisen meren lahden ja lintujen vienot aamuvirren sävelet kaikuivat
viidakosta. Erittäin majesteetillisenä seisoi ylemällä paikallansa
Munkkiniemen herrastalo, sen monet akkunat häämöttivät kuin kuparilla
sekoitettu kulta. Vanha halleva vahtikoira käreällä äänellänsä ilmoitti
vierasten tulon, kun tytöt pihaa lähestyivät. Häveten poistui vahti,
kun näki tulijoiden olevan vanhoja tuttuja ja puoliksi talon väkeä.

Tuossa uhkeassa talossa oli myöskin portaat, jotka kyökkiin johtivat.
Niitä portaita tytöt nousivat ylös. Munkkiniemen avarassa ja
valoisassa kyökissä oli suuri helli ja seinät täpö täynnä komean
loistaviksi kiilloitettuja vormuja, astioita ja kansia. Tuo kiiltävä
kupari-ylöllisyys huikaisi melkein äkkinäisen silmiä. Hellin luona
hääri touhuunsa kiinnitettynä hellin päällikkö, keittäjätär. Hän oli
keski-ikäinen hyvin jaksavan näköinen, ja pian osoittikin voimaansa,
kantaen tavattoman suurta perunavatia kyökin pitkälle mustaksi
maalatulle pöydälle. Tavattoman suoraan ja korkealle nousi höyry
perunavadista.

"Elsakin on täällä!" sanoi keittäjätär, laskettuaan vadin pöydälle.

"Tulinhan minä."

"Istu!"

Sanna oli sillä välin pyörähtänyt sisälle, luultavasti rouvalle
kertomaan Elsan löytymisen.

Viereisistä huoneista kuului sekaisia ääniä, lasten hälinää ja
aikaisten keskustelua. Vähän ajan kuluttua ilmestyi Sanna väliovelle.

"Tule rouvan luo!" sanoi Sanna alennetulla äänellä.

Hiljaa hiipien seurasi Elsa käskyä.

Oli pieni nurkkakamari, johon aamuaurinko heitti valoa vaaleain
verhojen läpi. Kamari oli erittäin somasti ja siististi sisustettu.
Rouva oli vaatetettuna aamunuttuun ja istahti nojatuoliinsa. Hän jäi
viistoon asemaan pöydän vieressä, kun käski Elsan istua oven pielessä
sijaitsevalle tuolille. Rouva koputti sormiensa päillä pöytään ja
katseli väliin akkunaan, josta verhon tähden ei voinut läpi nähdä,
väliin Elsaan.

"Mitä olet nyt miettinyt Elsa?" sanoi vihdoin rouva, katkaisten
äänettömyyden.

"Enhän ole vielä miettinyt paljon mitään. Kumminkin olen sen verran
ajatellut, ett'ei luutatytön toimi enään minulle sovellu."

"Sitä minäkin tarkoitan; sinun on parasta alkaa palvelusta."

Elsa ei vastannut mitään.

"Kyllä saat olla meilläkin, mutta on minulla toinenkin paikka. Sinä
pääset vanhan sisareni luo kaupunkiin; hän on minulle puhunut monta
kertaa, että toimittaisin hänelle maalaistytön ja minä olen luvannut
toimittaa sinun. Hän on aivan yksinäinen vanha-piika, joka elää
pensioonilla. Jos vaan tahdot, niin minä vien sinun jo tänään hänen
luoksensa."

"Mutta eikö hänellä ole entistä palvelijaa?"

"Hänellä kyllä on ollut, vaan nyt ei hänellä ole; siinä on käynyt
semmoinen vanha matami pientä palvelusta tekemässä. Sen minä huomautan
sinulle, että hän tahtoo olla hieman oikullinen; vaan älä huoli mitään
hänen oikuistansa. Vastustamista ei hän suvaitse."

"Luulen voivani häntä palvella."

"Minä luulen sitä samaa, ja kun kerran tottuu herrasväkeä palvelemaan,
kyllä se aina siinä sitten eteenpäin luistaa."

Rouva näytti hyvin miettiväiseltä.

"Kuules Elsa! minun piti myöskin sivumennen huomauttaa erästä kohtaa,
vaikka se onkin arkaluontoista laatua. Älä sinä ylön paljon päätäsi
vaivaa noilla ylimaailmallisilla henkisillä asioilla, sillä kun niitä
kovin paljon miettii, voipi niissä tulla ennenkuin luuleekaan
sekapäiseksi. Monen on käynyt niin."

"Kuka on antanut ihmiselle järjen ja ymmärryksen lahjan?" kysyi Elsa,
hymysuin katsellen rouvaa.

Rouva hieman naurahti ja lausui sitten verkalleen:

"Kyllä minä sen tiedän, että Jumala, joka ihmisen teki, sen myöskin
teki täydellisimmäksi luontokappalten seassa; -- Hän teki sen
kuvaksensa ja lahjoitti sille kuolemattoman sielun, josta seurasi
myöskin järki ja ymmärryksen lahja. Sillä kumminkaan ei ole sanottu,
että ihmisen pitää haeskella tuulen takaisia. Ota nyt ja mene kyökkiin
saamaan suurusta; sitten saat käydä kodissasi järjestämässä kalustoasi
ja iltasella menemme uuteen paikkaasi. Ota myöskin mukaasi mitä luulet
tarvitsevasi, sillä sinä näetkös tulet muuttamaan palvelukseen josta et
milloin vaan voi käydä Munkkiniemen niityn laidassa vaatteita
muuttamassa."

Elsa meni kyökkiin, jossa väki olivat juuri ruoalta päässeet, Sanna ja
kyökkipiika vaan vielä aterioivat. Rouva tuli kyökin ovelle ja sanoi:

"Liina katsoo Elsalle myöskin haukattavaa!"

"Kyllä!" sanoi Liina, se oli keittäjättären nimi, ja viittasi
sormellansa Elsaa rahille istumaan.

Elsa aloitti syönnin. Siinä oli leipää ja silakkaa, perunoita ja
piimää. Kaikki söivät hyvällä halulla. Syödessä katseli Liina Elsaa
silmiin, viimein aloitti hän puheen:

"Mamseli Eveliina saapi siis tänään uuden piian. No, ei se hullumpi
palveluspaikka ole; saahan siinä olla yksin, vaikka yksinäisyyskö se
sitten on maailman hauskinta elämää."

"Yksinkö siinä on; onhan siinä mamseli", sanoi Sanna.

"Onhan siinä mamseli, vaan kuinkahan siinä Elsan lukevaisuuden kanssa
käypi?"

"Lukee lukunsa ja tekee tehtävänsä, siinähän se on", sanoi Sanna.

"Kyllä, mutta on siinä sentään pieni tieto mitä luetaan ja missä
luetaan. On ymmärrettävä asia, ett'ei Elsa ollessaan mamselin luona ole
enään jumalisen äitinsä luona. Siinä on eroitus."

Elsa oli paljaana kuuntelijana eikä niinmuodoin vastannut mitään.
Syötyänsä ja kiitettyänsä läksi hän kotimökillensä.

Niinkuin rouva oli neuvonut, tuli nyt kaikki kapineet tarkastuksen
alaisiksi. Elsa avasi äitinsä vanhan arkun ja purki permannolle sen
sisällön. Siinä oli äitiin juhlapuku: musta hame ja röijy. Musta silkki
sievästi laskoksilla, jonka kuitenkin selvästi hyvin kuluneeksi
eroitti. Enimmäkseen köyhältä näytti arkun sisältö. Elsan tulivat vedet
silmiin, kun hän tuota tavara-aittaa tutki. Hän ei itkenyt sitä, että
oli köyhä orpotyttö, vaan sitä, että tiesi äitinsä muuttaneen ja
vaihtaneen nuot halpa-arvoiset ja perin kuluneet maalliset pukimet
ijäti kestäviin, sanomattoman kallisarvoisiin taivaallisiin. Hänen
pienestä rinnastansa nousi syvä huokaus taivaitten Herralle, että
hänkin vielä kerran voisi niin päättää matkansa maailmassa, että sais
kuoltuansa tuon ikävöidyn vanhurskauden puvun ja sitä autuaitten
seurassa kantaa. Kun hän siinä järjesteli vaatteita jonkunlaiseksi
nyytiksi ja tulikuumat kyynelet tippuivat vaatteiden päälle, aukaistiin
tuvan ovi ja sisään astui Lemströmska.

"Johan Elsa on kotosalla", sanoi eukko.

"Olenhan minä, mutta nyt minä lähden palvelukseen."

"Kenelle?"

"Munkkiniemen rouvan sisarelle kaupunkiin."

"Vai niin, missä sinä olet ollut niin kauvan? Minäkin kertaa pari
yritin tänne, sinua tapaamatta."

Elsa kertoi lyhykäisyydessä Kirkkonummella käyntinsä ja mitä hän sillä
matkalla oli huomannut.

"Herran työt ovat ihmeelliset! Niin sanoi äitisikin monta monituista
kertaa. Minun vaan ei tahdo mennä päähäni ne asiat, vaikka kuinka
koettaisin. En minä juuri niin jumalatonkaan olisi mielessäni,
vaan kumminkin huomaan, että se perin yllyttää, se yllyttää
välinpitämättömyyteen Jumalasta ja hänen pyhästä sanastansa ja mieleen
lykkää kaikenlaisia murheita ja suruja. Kyllä se on hyvä, joka jaksaa
niin uskoa; sellaisella ihmisellä on paras, hyvä piti sanomani,
maailmassa."

"Hyvä niin! Jos vaan aina tämän elämän läpi Herrassa vaeltaa", sanoi
Elsa.

Lemströmska, vanhan tuttavuuden puolesta, auttoi Elsaa toimissa, jotka
tuota pientä majanmuuttoa edistivät. Tuot'hätää olivatkin muutettavat
kapineet kunnossa. Otettiinpa äitivainajan arkkukin pihalle, jossa
puhdistettiin ja annettiin tuulettua. Siihen sitten sullottiin
mitä kelpaavata löydettiin.

Kun kaikki oli kunnossa, lukittiin ovi niin huolellisesti, kuin
voitiin. Sitten kantaa retustettiin arkku Munkkiniemeen.

Ehtoolla valjastettiin hevonen kääsyjen eteen. Elsa ja rouva istuivat
kääsyihin, renki läksi kyyditsemään. Arkku jätettiin Munkkiniemeen, kun
ei sitä sopinut kääsyissä kulettaa. Ensikertaa eläessään ajoi Elsa
kääsyissä ja niin saavuttiin kaupunkiin. Hevonen ajettiin erääsen
pihaan, joka oli puutarhalla varustettu ja jossa kasvoi kaikenlaista
viheriäistä ja kauniita kukkia. Rakennukseltaan oli talo matalanlaista,
eikä siinä huoneiden luku hyvinkään korkealle noussut; oli siinä
kumminkin vinkkelirakennus, johon johti kolmet eri portaat. Vinkkeliin
vieviä portaita myöten meni rouva sisälle, käskien Elsan seurata
mukana. Porstuassa oli kaksi ovea; toinen kamariin, toinen kyökkiin.
Avain oli kummankin oven suulla, ja rouva meni komeammasta eli kamarin
ovesta sisälle.

"Odota nyt Elsa hiukkasen tässä porstuassa, kun menen ja käyn täällä",
sanoi rouva.

Rouvan mentyä, alkoi sisältä kuulua iloista keskustelua ja naurun
hekotusta. Eipä aikaakaan niin pistiin kapeakasvoinen valkoisella
myssyllä verhottu naisenpää oven raosta.

"Kah, onhan siellä ihminen! Tule sisään!" kuului naisen kutsuva ääni.

Elsa astui sisälle ja pysähtyi ovipieleen. Munkkiniemen rouva oli
istunut keinutuoliin, jossa hän hiljalleen itseänsä keinutteli. Mamseli
katseli Elsaa kauttaaltansa päästä jalkoihin.

"Kyllä sinä näytät väyreeltä tytöltä; pelkään vaan että olet liian
nuori", tuumi mamseli.

"Minkä vuoksi luulet liian nuoreksi?" kysyi rouva.

"Jos jotain tarvitsis joskus nostaa, mitä lapsesta on."

"Älä hätäile, kyllä hän on kantanut painoja ja monen monta luutatakkaa,
vaan ethän tarvitse taas tavattomia nostattaakaan."

Sillä vastauksella näytti mamseli olevan tyydytetty.

"Mene sinne kyökkiin sitten!" sanoi mamseli.

Kun Elsa meni kyökkiin, istui siellä vanha mummo, jotain nypläten
pöydän päässä; rillit olivat hänellä nenällä.

"Mitäs sinä haet?" kysyi mummo, katsellen Elsaa lasisilmiensä ylitse.

"Minä tulen tänne palvelukseen."

"Palvelukseen! Jaha, vai sinä oletkin uusi piika. Saat kait tään viran
minulta."

Eukko ei vähääkään hyvillään olevalta näyttänyt. Mamseli ja rouvakin
tulivat kyökkiin.

Mummo oli noussut suoraksi pöydän päässä ja sanoi:

"Mitä konstia se on, että minut pannaan pois kesken kuukauden? En minä
ole tiennyt toista paikkaa itselleni varustaa. Enhän minä tähän ole
pyrkimässä käynyt; mamseli itse pyysi minua. Olisin tuoksi tietänyt,
niin en olisi tullutkaan."

"Ettehän te tässä asuva ole, ja minä tarvitsen semmoisen, joka
vakinaisesti luonani asuu. Siksi toiseksi saattehan käydä täällä tyttöä
neuvomassa tämän kuun loppuun. Täyden palkan minä teille tältäkin
kuulta maksan", sanoi mamseli.

Mummo ei vastannut mitään siihen, ainoastaan ulkonaisella käytöksellään
osoitti siihenkin päätökseen tyytymättömyyttä.

"Kyllähän minä menen pois, en minä millään muotoa tahdo mummon virkaa
enkä leipää. Tottapahan hyvä Isä katsoo minulle toista manaamatointa
leipää", lausui Elsa, kääntyen oveen päin ja oli aikeessa mennä ulos.

"Kuule!" sanoi Munkkiniemen rouva. "Älä mene!"

Elsa pysähtyi.

"Jos mun vallassani olis, niin minä ajaisin tuon matamin paikalla
poijes", tuumi rouva.

"Sisareni sanoo niin, kuuletteko?" sanoi mamseli.

"Kyllä minä tästä ajamattakin menen. Komeampaahan tuo ajamalla mennä
olis", sanoi mummo verkalleen.

"Tehkää hyvä herrasväki, kuten itse tahdotte, vaan ei minun tieltäni
pidä ketään pois laittaa", sanoi Elsa.

Kaikki katselivat odottavassa asemassa, meneekö mummo. Mummo meni ja
murisi mennessään, ollen niin sydäntä täynnä, ett'ei hyvästikään
sanonut.

"No niin, kyökki on nyt sinun!" sanoi mamseli. "Ota päältä ja ole
niinkuin talon ihminen."

Elsa jäi kyökkiin ja tarkasteli nyt kaikkia paikkoja, että oppisi
tietämään missä mikin on, jos tarvitaan. Munkkiniemen rouva oli myöhään
iltaan sisarensa kamarissa. Illalla katsoi hän pois mennessään kyökin
ovelta sisään ja sanoi:

"Hyvästi Elsa, pidä hauskaa!"

Elsa katseli akkunasta, kuinka rouva nousi kääsyihin ja kuinka
sisarensa häntä erinomaisella hellyydellä hyvästi jätteli.

Kun rouva oli mennyt, tuli mamseli kyökkiin.

"Eikö sinulla ole ollut ikävä, kun jouduit yksin niin kauvan olemaan?
Tuo Klaara jäi niin kauvaksi, että oikein. Oletko sinä edes katsellut
paikkojakaan täällä?"

"Olenhan minä tässä katsellut mitä nähtävillä paikoilla on. -- Eihän
tuota vastatulleen sovi kaikkiin salapaikkoihin tirkistellä."

"Eipä täällä niin erinomaista olekaan; ei täällä meillä ole niinkuin
sisareni kyökissä. Kas tuota matamin ruojuketta, miten on jättänyt
padan ruostumaan. Osaatko sinä Elsa laittaa tuon padan puhtaaksi?"

Elsa alkoi kohta puhdistamaan pataa.

"Kyllä se hyvin näkyy käyvän", tuumi mamseli.

Kun pata oli puhtaana, käski mamseli Elsan kanssansa kamariin. Siellä
näytteli hän kaikenlaista, minkä vaan luuli Elsaa huvittavan. -- Olipa
mamselilla toinenkin kamari, se näkyi olevan sänkykamari. Siellä olikin
Elsalla kohta tehtävää, sillä hänen tuli mamselin opastuksella laittaa
sänky maattavaan kuntoon.

Kun vuode oli laitettu ja pieni pöytä sängyn eteen nostettu, mentiin
kyökkiin. Siellä laittoi mamseli illallista kyökin pöydälle sanoen:

"Syödään tässä. Palvele sinä vaan minua. Kyllä huomautan, mitä sinun
kulloinkin on tehtävä. Minä osaan opettaa, mutta minä osaan myöskin
vaatia. Ei sellainen osaa vaatiakaan, joka ei osaa opettaakaan. Minä
olen opettanut monesta tytöstä kunnon piian. Mutta älä luule, että ne
sentään sen edestä kiittää. Kas niin, syö ja pane sitten tuohon sänkyyn
maata! Hyvää yötä, Elsa."

"Kiitoksia! hyvää yötä, mamseli!"




KUUDES LUKU.

Kaksi sairasta vaimoa.


Elsa yksin jäätyään söi illallisensa, laittoi vuoteensa ja pani
levolle. Sängyssään rukoili hän hartaasti Jumalaa ohjaamaan häntä, nyt
kun hänellä ei enään ollut äitiä, niin että hän kunnialla voisi tulla
toimiin vieraiden ihmisten kanssa, ja niin eläisi tässä maailmassa,
että hän kuoltuansa saisi ijankaikkisen elämän. Hän uinahti ja heräsi
erittäin vilkkaana aikaisin aamulla.

Valoisana kesäaamuna oli hauskaa kaupungissakin. Hän avasi kyökin
akkunan ja ah, kuinka hyvä haju tuli sisään lähellä akkunaa olevista
puutarhan puista. Olipa pieni lintukin oksalla aamuvirttänsä laulamassa
luojan kunniaksi. Niin riemastui Elsan sydän tuosta linnun
viserryksestä, että oli hänkin virittää virren ja kimakan äänensä
akkunasta yhdistää linnun lauluun, mutta terve järki sai hänessä sen
verran sijaa, että hän jaksoi yli riemunsa luontonsa hillitä ja olla
vaiti eikä veisullansa herättää mamselia emäntäänsä; sillä hän varmaan
arvasi, ett'ei hänen enempi sen perästä siinä kyökissä sallittaisi
virsiänsä viritellä. Lyhyt oli kumminkin tyttöparan ilon aika ja pian
rupeis kyynelet vierimään hänen poskiansa alas, sillä nyt hän taas
muisti elämän kodissa, ja kuinka se kaikkine murheinensa suruineenkin
oli sentään hauskaa. Vaikka leipä usein särvintä kaipasikin, sai hän
vapaasti täydellä aaltoilevalla rinnalla laulaa luojan kunniaksi kotona
ja metsässä, laulaa taivaalliselle Isälle surunsa ja huolensa.

"Onko se mamselin uusi neiti?" kuului ääni puutarhasta.

Elsa oli vetänyt päänsä pois akkunasta, vaan kuultuansa naisäänen häntä
puhuttelevan, meni hän jälleen akkunan luo. Kun hän akkunasta ulos
katsoi, tuli vanhanpuolinen lyhyenläntä, mutta lihava nainen akkunan
alle.

"Hyvää huomenta!" sanoi nainen.

Elsa tunsi hänen entiseltä, kun hän kaupoilla kulkiessaan oli samalle
ihmiselle luutia ja vispilöitä myynyt.

"Jumala antakoon! emäntä", vastasi hän.

Emäntä näki, että Elsan silmät olivat itkusta punaiset.

"Onko ikävä?" kysyi emäntä suurella osanottavaisuudella.

"Tahtoohan se vähän olla", vastasi Elsa, koettaen hillitä luontoansa.

"Noo, kyllä se ikävä ohitse pian menee, kun ensin pääsee siunattuun
alkuun. Tule tänne puutarhaan, että tulee vähän hauskempi!"

Samassa soi kello kyökin seinässä. Se oli mamseli, joka soitti
piikaansa.

"Kello soipi ja minun täytyy mennä sisälle", sanoi Elsa ja poistui
akkunasta. Hiljaa hiipien meni hän kamariin. Mamseli oli pistänyt
avaimen oveen, että hän pääsi sänkykamariin.

"Oletko sinä jo näin aikaisin ylhäällä? Minä vaan soitin koetteeksi,
pitikö sinun olla hyvä heräämään."

"Voi hyvä mamseli! minä olen saanut Luvan herätä monta kertaa pyryyn ja
pakkaseen. Jos minä muuta olisin niin hyvin tottunut kuin heräämään ja
ylösnousemaan, niin ei sitten hätää."

"Niin, kyllä minä sen arvaankin, että siinä virassa kuin sinä olet
ollut, on täytynyt aikaisin nousta ja luvan saanut lähteä. Meillä et
tarvitse niin aikaisin nousta, sillä minä mielelläni aamusella makaan
vähän pitempään."

Elsa sai luvan poistua. Hän meni emännän luo puutarhaan. Hauskaa se oli
siellä katsella, kun tuo hyvänlaatuinen talon-emäntä kaikkia näytteli.

Mamselin noustua alkoi vasta askareet, kun hän oli Elsaa kieltänyt
mihinkään toimeen ryhtymästä, ennenkuin hän opastamaan joutuisi. Kello
oli täsmälleen kahdeksan, kun mamseli saapui kyökkiin. Silloin tehtiin
tuli helliin ja kahvipannu asetettiin tulelle. Elsa sai katsella
tarkkaan kaikkea, kuinka mikin paikka oli tehtävä. Kun kahvi oli
tarpeiksi kiehunut, sai Elsa ottaa pienen sievän korin kyökin seinältä
naulasta ja saatuansa mamselilta muutamia kuparirahoja ja neuvoja,
juosta läheiseen leipurin puotiin kiireisesti koriansa täyttämään.
Onnellisesti suoriutui Elsa leipurissa käynnissänsä, ruvettiin,
kahvinjuomiseen ja Elsa sai koettaa taitoansa kahvin tarjoamisessa. Se
kuitenkin kävi niin kömpelösti että mamseli päästi kimakan naurun. Kun
kahvi oli juotu, meni mamseli sisään päällensä pukemaan, sillä oli
käytävä torilla. Nyt otettiin isohko kori, jonka Elsa sai kantaa;
toiseen käteensä sai hän ottaa kuparisen maitokannun. Niin asteli
mamseli edellä ja Elsa perässä. Matka ei ollut torille aivan pitkä.
Ennenkuin mihinkään kauppoihin ryhdyttiin, kulettiin ympäri torin ja
jok'ikisen kuorman luona teki mamseli moniaita kysymyksiä. Saamistansa
vastauksista teki hän, tuon kiertokulun suoritettuansa, sen
johtopäätöksen, että kaikki oli sinä päivänä hirveän kallista. "Liian
vähän maalaisia näin kesällä torilla", tuumi hän. Kumminkin oli jotakin
ostettava. Tuo kuparinen kannu ostettiin maitoa täyteen, yhdestä
venheestä vähän tuoreita silakoita ja niin lähdettiin torilta pois.
Kantamukset kannettiin kotiin ja Elsa sai ensimmäiseksi työkseen kotiin
päästyä näyttää taitoansa silakkain perkaamisessa.

Mamseli katseli tuota kalan perkausta ja huomautti kohta:

"Päät pois! Vai sinä rupeat jättämään päät paistettaviin silakoihin."

Erinomaisen hyvin hän mamselin mielestä suoriutuikin tehtävässään.
Kalat tuhrutettiin jauhoissa ja paistettiin pannussa. Toiseksi ruuaksi
keitettiin maitovelliä ja kolmanneksi paistettiin pannukakkuja. Nyt sai
Elsa käyttää ja näyttää taitoansa päivällispöydän laittamisessa isossa
kamarissa. Se oli Elsasta erittäin hauskaa työtä. Vaikka hän tekikin
paljon erhetyksiä, huomasi mamseli että Elsassa oli halua ja
tarkkuutta.

Kun päivällispuuhista oli onnellisesti suoriuttu ja mamseli pannut
sohvalle lepäämään, meni Elsa pihamaalle tuulluttelemaan. Kun hän siinä
yksinään seisoi, pidellen käsillään puutarhan aidasta, kurkisti
toisesta talosta yli vanhan ja matalan väliaidan entinen matami, joka
eilispäivänä niin vihaisena oli pois lähtenyt.

"Kuinkas käypi siellä uuden piian?" kysyi matami.

Elsa huomasi, ett'ei mummon äänessä enään ollut semmoista äkäisyyttä
kuin eilispäivänä. Hän läheni sentähden aitaa, jonka ylitse mummo
katsoi ja pääsi puutarhaa kiertämällä aivan mummon eteen.

"Asutteko te siinä talossa?" kysyi Elsa.

"En minä tässä talossa asu. Minä asun tuolla kappaleen matkan päässä
kadun toisella puolella, vaan minulla on täällä työtä. Olen parhaallaan
pyykillä tässä pankkitirehtöörillä. Täällä on iso pyykki, joka kestää
monta päivää. Sano mamselille, että hän laittaa pyykin ensi viikoksi,
sillä silloin minä joudan, jos hän muutoin minun tahtoo pesemään. Sano
myöskin, ett'en minä ole vihainen kahta päivää yhteen jaksoon."

Sen sanottuaan poistui mummo aidan päältä ja Elsa kippasi kyökkiinsä.
Siellä hän alkoi tehdä puhdasta parhaansa perästä. Tuot'hätää oli
kaikki kunnossa ja kahvipannu porisi hellillä.

Kello soi.

Elsa juoksi sisään. Mamseli oli noussut ylös ja istui sohvalla,
lueskellen jotain kirjaa.

"Keitä kahvia aivan samalla lailla, kuin näit aamulla!"

"Se on jo valmis!"

"Hyvä! Tuo se sisään."

Elsa kantoi kahvin sisään ja mamseli ihmetteli kahvin hyvää makua ja
sitä tapaa, jolla hän sitä tarjosi, juuri kuin monta vuotta palvellut
piika.

"Minun täytyy kiittää sisartani siitä, että hän toimitti sinun tänne
eikä itse sinua pitänyt."

"Se pesumatami puhui tulevansa mamselin vaatteita pesemään ensi
viikolla, jos mamseli muutoin tahtoo. Hän sanoi ei olevansa enään
vihoissaan."

"Hm", sanoi mamseli. "Tulkoon vaan! enhän minä ole hänen käskenyt olla
vihoissaan."

"Niin, ei mikään ole niin suloista, kuin sovinto", sanoi Elsa.

Mamseli katsahti terävästi Elsaa silmiin, nähtävästi kummeksien tytön
lausetta.

"Sinä olet hyvin jumalinen ja äitis oli myöskin; olen tuota kaikkea
sisareltani kuullut."

"Jumalan pelko on viisauden alku", sanoi Elsa.

"Juokse sanomaan matamille sinne tirehtöörin alakyökkiin, että hän
tekee niin hyvin ja tulee meille pyykille ensiviikolla."

Elsa oli valmis lähtemään.

Pian juoksi hän portista ulos ja sitten toisesta sisään ja tuli pihan
perällä tirehtöörin pesutupaan. Täällä oli matamia kaksittain, vieläpä
muudan piikakin höyryävien punkkain takana työtänsä ahkeraan tekemässä.
Samaan aikaan kuin Elsa ilmestyi pesutuvan ovelle, löi piika
suopavaahtoa ylös kattoon, jotta se räiskyi kaikkien silmille ja sanoi:

"Tämä on renkien rakkautta."

"Jopa meni vähään renkien rakkaus, kun suopavahtoon!" tuumi tuo ennen
mainittu matami.

"Hyvää rakkauttahan se on; ei sais sitä ilman vaatteitakaan puhtaaksi",
tuumi toinen pesumummo.

Elsa läheni hiljalleen tuttavan matamin työpaikkaa ja sanoi:

"Mamseli lähetti sanomaan, että teette hyvin, jos tulette ensi viikolla
meidän pyykille!"

"Kiitoksia! Mamseli saa taas oikein saamarin valkoisia vaatteita; sen
takaan kuin kymmenestä sormestani", vastasi mummo.

Toinen matami alkoi katsoa Elsaa ällistellen ja sanoi:

"Etkös sinä ole se luutatyttö Munkkinimestä?"

"Kyllähän minä olen luutiakin tehnyt", sanoi Elsa.

"Älkää nyt hemmetissä luutatytöksi sanoko mamselin palvelusneitsyttä",
sanoi ensimmäinen mummo.

"Silläpä ei ole väliä, miksi minua kutsutte. Kumminkin sanon, että
huonoa oltavaa sekin olis, jos ei kukaan luutaa tekisi."

"Kas tyttöä vaan, mitä päästelee naamastaan", sanoivat kaikki ja
nauroivat.

Elsa meni pois eikä enempää kuunnellut. Kotiin tultuaan hän kysyi luvan
saada käydä sairaalassa katsomassa Heleena-tuttavaansa. Mamseli ei
tahtonut mitenkään saada päähänsä, että kannattais käydä Kirkkonummen
köyhiä katsomassa. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja Elsa läksi.

Sairaalassa makasi Heleena sängyssään. Hän nukkui, vaan heräsi, kun
Elsa astui vuoteen viereen.

"Kas kun Elsakin on tullut tänne!" sanoi sairas ihmeissään.

"Niin, minä olen nyt täällä kaupungissa palvelemassa, ja pidin
velvollisuutenani käydä tirkistämässä, oletteko saanut sijaa täällä ja
hyvää hoitoa ja semmoista."

"Kyllä minä täällä hoitoa saan ja luulen, että paranenkin, sillä
rohvessoori on sanonut, ett'ei rintani niin huono ole kuin sen yskään
nähden luulisi."

"Olisipa hyvä, jos paraneisitten!"

"Enemmän kuin hyvä Matti-rukankin tähden. Aivanhan sekin joutuisi
mieron tielle, jos minä nyt jo kuolisin."

Elsa painoi päänsä aivan lähelle sairaan kasvoja ja sanoi:

"Jumala kyllä orvoista huolen pitää, mutta teidän itse tähtenne täytyy
rukoilla lisää armon aikaa, että ennätätte tehdä parannuksen." Nousten
kumarruksista lisäsi hän: "Jumalan edessä ei ole mitään mieroa."

Sairas katseli pitkään Elsaa.

"Sinussa on ihmeellinen henki, kun sinä pidät semmoista huolta niinkuin
minustakin, vallan oudosta ihmisestä. Ihme kuin jumalisuus kulkee
perintönä vanhemmista lapsiin!"

"Jospa se kulkisikin perintönä, vaan kun tahtoo olla ihan päinvastoin",
tuumi Elsa. "Koettakaa kääntyä Jesuksen puoleen ja turviin te itse,
älkää muita ihmetelkö. Se kallis perintö on juuri yhtäläisesti
teillekin tarjona, kuin se oli minun äidilleni ja minulle."

Toisella puolen huonetta makasi eräs vanha vaimo sairaana sängyssänsä.
Hän kuuli Elsan ja leski-Heleenan keskustelun.

"Kuinka vanha sinä olet, tyttö?" kysyi tuo vanha vaimo.

"Minä käyn kolmattatoista."

"Ja osaat jo noin puhua autuuden asioista. Sinun täytyisi vähintääki
olla sairaan hoitajatar."

"Se hänen täytyisi olla!" toisti Heleena.

Samassa aukeni ovi ja sairasten hoitajatar, keski-ikäinen lihava nainen
astui sisälle, toisessa kädessä rohtopullo, toisessa lusikka. Hän
läheni Heleenan sänkyä ja kaatoi nestettä lusikkaan, tarjoten sitä
Heleenalle. Sairas nielasi joutuin lusikan sisällön.

"Onko tämä teidän tytär?" kysyi hoitajatar Heleenalta, katsahtaen
Elsaa.

"Ei hän minun tyttäreni ole, eikä minussa olisi ollutkaan sellaisen
tyttären kasvattajaa."

"Kuinka niin?"

"Hän on jumalisen lesken tytär ja on nyt uskovainen niinkuin
äitivainajansakin."

"Mikä sinun nimes on?"

"Nimeni on Elsa Särkkä."

"Ja missä ovat vanhempasi asuneet?"

"Munkkiniemessä."

"Onko isäsi palvellut Munkkiniemessä?"

"Kyllä hän kuuluu palvelleen."

"Ja eikö se ollut suuri juomari?"

"Kyllä hän juoneenkin kuuluu."

"Tunsin kyllä isäsi, aivan hyvin tunsin; sainpa yhden yön täydet
tekijäiset hänestä aivan tässä samassa talossa. Hän oli juonut ja
sitten kadulle pökertynyt. Poliisit raastoivat hänet tänne melkein
hengetönnä. Liika on liikaa juomisessakin, -- ai, mikä sininen savu
hänen suustansa tuli, kun hän vähän lämpesi. Minä ja yksi nuori lääkäri
teimme parastamme pitäen hänessä henkeä. Kamala mies oli, se minun
täytyy tunnustaa." Vähän mietittyänsä hän sanoi: "Ja sitten hän kuuluu
kuolleen, ei aivan kauvaa sen tapauksen jälkeen."

"Niin se kuuluu olleen, kuten kerroitte", sanoi Elsa.

"Semmoinen hän vaan oli, en muuta tiedä sanoa", sanoi hoitajatar,
mennen ulos rohtoinensa.

"Siinä on myöskin ihminen; puhuu kuin puolihassu", sanoi Heleena.

"Eiköhän se puhunut niinkuin Elsan kiusaksi", tuumi vanhempi vaimo.

"Jonkinlainen herjauksen tarkoitus siinä kait oli", sanoi Heleena.

"Ei se mitään tee, hyvä vaan, että saan kuulla mimmoinen isäni oli.
Äitivainaja ei niin tarkkaan tiennyt sitä kertoakaan. Tahi jos
tiesikin, ei tahtonut. Se oli vaan synti, joka isässäni oli. Hoitajatar
on nähnyt vaan seurauksen synnistä ja siitäkin vielä ulkopuolisen
kuoren. Sellaiset näkemiset ovat vakavana ja kauhistuttavana
varoituksena karttamaan synnillisiä menoja", sanoi Elsa.

Samassa kuin Elsa oli puheensa lopettanut, astui sisään Heleenan poika,
pieni Matti. Hän oli vasta saanut myydyksi kaikki ne luudat, jotka he
olivat tullessa hevosella tuoneet.

"Joko sinä Matti parka pääsit eroon luudistasi?" kysyi äiti.

"Viimeinkin sain kaikki myydyksi."

"Lähdetkö sinä kotiin nyt?"

"Kuinka vaan tahdotte!"

"Niin, mene vaan kotiin, äläkä nyt liiaksi vaivaa itseäsi. Osta
rahoilla ruokaa ja sano naapurin emännälle, että äiti on paranemaan
päin!"

Matin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli äitinsä olevan paranemaan
päin.

"Sinäkin olet täällä!" sanoi Matti Elsalle, puristaen häntä hellästi
kädestä.

"Niin, mene kotiin vaan ja tee niinkuin äitis käskee!"

"Hyvästi nyt äiti!" sanoi Matti.

"Hyvästi nyt Heleena! Tulkaa nyt kaikin puolin terveeksi. Hyvästi
mummokin!" sanoi Elsa, aikoen lähteä.

"Hyvästi Elsa!" sanoi mummo. "Mutta olisit viipynyt vähän aikaa
minunkin sänkyni vieressä!"

"Kyllä mielellänikin viipyisin, vaan kun olen toisen palvelija niin
täytyy kotiin kiiruhtaa."

"Minäkin olen uskovaisia maan mummoja. Meidän henkemme tuntuu ilman
riitaa soveltuvan yhteen. Mene vaan lapsi askareihisi ja pidä päälle
alkamaasi!"

Elsa ja Matti läksivät ulos sairashuoneesta.




SEITSEMÄS LUKU.

Mutta annas olla, minä tunnen hänet.


Elsa ja Matti kulkivat siihen asti, kuin tuli kadun kulma, josta Matin
oli alkaminen pitkä matkansa Kirkkonummelle. Kauvan seurasi Elsa
silmillänsä Mattia, kun hän astuskeli, tuo perin pieni poika, kadun
laitaa pää alas painuneena. Pian Elsa siitä sitten kotiinsa pyörähti ja
meni kyökkiinsä. Mamseli, kuultuansa kyökkiin ihmisen tulleen, riensi
katsomaan.

"No, kuinka siellä sairas oli?"

"Paranemaan päin luuli olevansa."

"Selitäpäs minulle oikein, mikä ja mistä se sairas on?"

"Minä en oikein itsekään tiedä hänen perijuurtansa, sen vaan tiedän,
että Kirkkonummella hän asuu pahanpäiväisessä mökkirähjässä, ei paljon
paremmassa kuin meidän siellä Munkkiniemessä. Sen sain siellä ollessani
sivulta kuulla, että hän oli ollut varakas aikoinaan ja että hän oli
joutunut häviöön ja köyhyyteen juomarin miehen kautta."

"Mikä hänen nimensä mahtaa olla?"

"Sukunimen kuulinhan minä, mutt'en muista; ristinimi on Heleena."

"Heleena! mutta annas olla, minä tunnen hänet. Saako sinne sairaalaan
vielä mennä?"

"Kyllä kait."

"Minä tahdon heti mennä häntä katsomaan!"

Samassa pyörähti mamseli kamariin ja pisti kapan yllensä ja hatun
päähänsä.

"Tule mukana, Elsa!" sanoi hän mennessään.

Emäntä seisoi pihalla, kun mamseli lukitsi porstuan ovea.

"Minnekkä nyt mamseli lähtee?" kysyi emäntä.

"Kuinka niin? Onko siinä lähdössäni jotain erinomaista?"

"Ei muuta kuin vaan näyttää niin kiire mamselilla olevan."

"Menen katsomaan lasarettiin yhtä ihmistä, olisiko se vanhoja
tuttaviani."

Kun menivät portista kadulle, sanoi mamseli:

"Se nyt vasta on kyselijä, tuo emäntä. Hän on muuten hyvä ämmä, vaan
älä kiireesti lähde mihinkään, muuten saat selittää minne matka pitää."

Ripein askelin, melkein juosten, menivät mamseli ja Elsa sairaalaan.
Pihalla tuli hoitajatar heille vastaan.

"Mamselikin tulee tänne. Ketä te etsitte?"

"Mikä sen muijan nimi on, joka tään tytön tuttavana täällä rintatautia
sairastaa?"

"Minä en muista, vaan saattehan kuulla häneltä itseltään. Vie tyttö
mamselia sinne -- avain on ovessa, kyllähän sinä osaat."

"Kiitoksia!" sanoi mamseli ja seurasi tyttöä kamariin.

Elsa astui edellä ja mamseli perässä sairashuoneeseen; outo haju pisti
nenään heidän sisään astuessa.

Molempien silmät kääntyivät juuri äsken kuolleesen ihmiseen.

"Voi hyvä mamseli! Mummo on kuollut!"

Mamseli seisoi vähän hämillään, eikä vastannut mitään, nyykäytti vaan
vähän päätään.

"Mitä, onko mummo kuollut?" kysyi Heleena sängystään toisella puolen
huonetta, nousten samalla istumaan. "Mitä minun silmäni näkevät?
Mamseli Eveliina täällä!"

"Ai! Heleena! Mikä ihmeellinen sattumus", sanoi mamseli ja
juoksujalassa läheni vuodetta.

"Oletteko te Elsan emäntä?"

"Olen."

"Voi taivasten tekijä! mitä minä olen saanut kärsiä, sitten kuin
viimein mamselin näin."

"Ei minunkaan elämäni ole aivan hauskimpia ollut; aina vaan
yksinäisyyttä. Mutta kumminkin saanhan olla omassa rauhassani. Niinhän
minä aina sanoinkin, että ennen olen aina ilman miestä, kuin että
sattuisin saamaan juomarin ja hulttion miehen."

"Ihmisen on tässä maailmassa kulkeminen kohtaloansa kohti. Minäkin aina
kuvittelin mielessäni loistavaa vanhuutta ja onnellista avioelämää.
Olinpa ylpeäkin haaveksiessani. Vaan onnettomuus minua on seurannut
joka askeleella", sanoi Heleena itkussa suin.

"Jaa", sanoi mamseli. "Kyllä se on kummallista kuinka kohtaloiden
ohjaaja ohjaa muutamia ihmisiä maailmassa vaikeuden kautta. Näyttäis
juuri kuin toiset ihmiset olisivat syntisempiä kuin toiset; niin
näyttäis kärsimyksiin katsoen, vaan kun asiata tarkemmin tutkii, niin
ei siinä suurempi syntisyyskään ole rangaistavana. Luullakseni siinä
suureksi osaksi on omaa syytä, eli kuinka te Heleena luulette?"

"Suureksi osaksi siinä on omaa syytä, eli toisin sanoen niinkuin
perhe-elämässä toisen aviopuolison syytä. Meidän elämässä kumminkin,
vaikka sen itse sanon, oli isännän vikaa enemmän kuin minun, sillä hän
joi ja hävitti kaikki."

"Annamme niiden asiain nyt olla, te tarvitsette lepoa ja me voimme
poistua. Mutta milloin tuo poisviedään?" sanoi mamseli, tarkoittaen
kuolleen mummon ruumista.

"Kyllä he tulevat sen ottamaan, kun saavat tietää että täällä on
kuollut", sanoi Heleena.

"Hyvästi nyt Heleena! Minä tulen toisen kerran; en tahdo väsyttää
teidän heikkoja voimianne ylen määrin. Tulkaa terveeksi! sitä toivottaa
vanha ystävänne, ja käykää meillä, kun ikään vaan sen verran
paranette."

Heleena hyvin liikutettuna puristi mamselin kättä ja sanoi:

"Kiitän sydämestäni teitä, että tulitte minua katsomaan. Mamseli on
ainoa, joka enään pitää minua ihmisenä. Kaikki on minun hyljänneet; kun
loppui rikkaus niin loppui myöskin tuttavuus siihen patuiseen paikkaan.
Mitä taas tuohon Elsaan tulee, se pieni enkeli, muulla nimellä ei häntä
voi nimittää, on minulle toimittanut jumalallisen sallimuksen kautta
tään kaiken avun ja hyvyyden; hän on suorastaan pelastanut meidät
molemmat puutteisin kuolemasta, nimittäin poikani ja minun."

Viimeistä lausetta sanoessaan tahtoi itku voittaa.

"Kyllä vielä kaikki hyväksi tulee!" lohdutti mamseli, ja niin läksivät
he sairashuoneesta.

Kotimatkalla ei mamseli puhunut mitään Elsalle eikä vähään aikaan
kotonakaan; hän näytti vallan mietteisinsä vaipuneen. Elsa luuli
tehneensä suuren pahan, kun oli Heleenan asiassa toiminut. Nähtyänsä
mamselin niin hiljaisena ja miettivänä ei hän uskaltanut häneltä mitään
kysyä, ei edes mitä illalliseksi laitetaan. Hän luuli mamselin
närkästyneen siitä kun Heleena sanoi Elsaa enkeliksi ja hänen vaan piti
tavallisena ihmisenä. "Enkeli! mikä enkeli minä olen? Voi kun se
Heleena-eukko on olematon niissä puheissaan", sanoi itsekseen kyökissä
Elsa.

Vihdoin tuli mamselikin kyökkiin ja näytti itkeneeltä. Hän istahti
kyökin pöydän päähän ja alkoi kutoa sukkaa.

"Elsa, laita teetä tulelle!" sanoi hän tehden työtänsä. Elsan hääriessä
hellin luona alkoi mamseli puhua:

"Voi hyvä Isä kuitenkin Heleena parkaa! kyllä on muoto muuttunut. Hän
oli vähän komea tyttö, kaunis, rikas, ja itsestänsä pitäväinen.
Arvaathan kolmen rusthollin tytär. Jaa, kyllä siinä oli tyttö. Hän oli
meidän lähimmäinen naapuri. Asia näet oli seuraava: Me olimme pappilan
väkeä. Isäni oli kirkkoherrana samassa seurakunnassa ja meidän
puustellista oli vaan kivenheitto matkaa siihen maankuuluun ja uhkeaan
rustholliin, jonka rikkaudet kehuttiin olevan loppumattomat. Vanhukset
eli isäntä ja emäntä eivät olleet mitään erinomaisen isollisia eikä
pojatkaan, mutta kyllä tyttäret. Ei sen puolesta, että tää Heleena
mikään pahan kiskoinen ylpeä olisi ollut, ei, päinvastoin, mutta
enemmin naurettavan komeilija. Se nyt taisi olla osaksi syystä
siitäkin, kun hän oli niin tavattoman kaunis, että moni herrasihminen,
minä muiden mukana, olin kateellinen hänen somaa vartaloansa ja hienon
hienoa hipiäänsä. Toinen Liisa niminen tyttö oli ylpeä myöskin, mutta
ei niin kaunis, vaan sen sijaan kylän kuulu tavattoman häijyytensä
vuoksi. Mutta armias kun se naimisiin tuli, siitäkös toimen emäntä
kuuluu tulleen; piti talonsa ja kuuluu rikkaana olevan tänäkin päivänä.
Vaan hän asuu kaukana Hämeen maassa, jonne hän naiduksi tuli."

"Rikkaana!" sanoi Elsa aivan ihmeissään. "Onko sillä ihmisellä sydäntä
ensinkään. Että, vaikka olis kuinka häijy, niin auttaa hänen kuitenkin
pitäisi ainoata sisartaan, kun tietää puutteessa olevan."

"Niin Elsa sanoo, mutta sinä olet lapsi etkä vielä käsitä tään maailman
menoa. Etkö sinä, kun lukevainen olet, ole veisannut virressä: 'Ystävist'
älä ihastu, sillä veljein väli rikkoontuu.' Mitä siinä on sanottu
veljestä, voidaan myöskin sanoa sisaresta. Se ei ihmekään ole, jos ei
sisar, joka asuu kaukana Hämeessä, mitä hänen hyväkseen tekisikään,
sillä tuskin hän niin varmaan tietääkään näin kurjasti asiain olevan,
maalaiset kun eivät paljoakaan kirjevaihtoa käytä, vaan ennemmin
menevät itse asiansa toimittamaan. Mutta veljet, se minusta on ihme ja
kumma! kun he kaikki asuvat samassa pitäjässä ja tietävät hänen
onnettoman tilansa ja myöskin sen, ett'ei hän itse ole syypää
köyhyyteensä, vaan ainoastaan miesvainaja. Auttaisivat edes sisartaan,
mutta siinäpä seisotaan, jokos auttavat? eikös auttaneetkin? Semmoisia
ne ovat ihmiset; ei ne häntä edes sisarekseen tunnusta, sitä vähemmin
että veisivät onnettomalle leivän pahan, ne hävyttömät. -- Kohota Elsa
kantta, ett'ei kuohu niin paljon vettä joutavasti hellin päälle!"

"Ai! kun ma niin uskoon kuuntelin."

"Jos minulla olis varaa, niin minä kiusallakin, ihan veljien harmiksi,
laittaisin Heleenan asumaan kaupunkiin. Antaispa nähdä, eikö veljet
joskus vierainakin kävis, kun hän vaan täällä alkais jotakuinkin hyvin
voida. Vaan jos niin olis ja se siksi tulis että minä sattuisin siihen,
niin sanoa mäläyttäisin minä päin naamaa jotta joko kelpaa nyt
vierastella veljien, kun muut ihmiset, vennon vieraat, ensin auttavat
pahimmasta pukamasta läpi."

"Vai mamseli on rovastin tytär."

"Niin olen, kuinka niin?"

"Oliko mamselin isä hyvä saarnamies?"

"Mitä taivaallisia sinä nyt rupeat kyselemään?"

"Muuten vaan kysyin."

"Siinä tietysti tuossa kysymyksessä on jotain alla. Siitä on varmaankin
äitivainajas tai joku muu jotain puhunut."

"Ei puhunut äiti eikä kukaan muukaan, minä kysyn sitä aivan itsestäni
ja perin hyvässä tarkoituksessa."

"Niin, kysyppä missä mielessä hyvänsä, kyllähän tuon uskon, että
rehellinen olet. Isäni saarnaa kuuntelivat kirkon seinät mielellänsä.
Nimeä kantaa sen ristimät lapset, yhdessä asuvat vihkimänsä
pariskunnat, jos eivät itsestään riitele ja erkane. Haudassa makaavat
ne kuolleet, jotka ukko hautaan siunasi ja haudassa hän itsekin. Mutta
saarnat, ne olivat enemmin kirkon seiniä varten kai aivotutkin ja
seinät sitä kuuntelikin, vaikka kyllä kirkossa väkeä oli usein
tungokseenkin, mutta seiniä ne olivat ne ihmisetkin."

"Hän oli siis aivan suruton pappi."

"Niinkuin lahopuu."

"Hän oli muuten lahjakas, hyvä ulosanto."

"Niin pontevasti saarnaavat yhdet sadasta, ja ääni semmoinen, jotta
kirkon seinät tärisivät."

"Hengetön saarna on kuin puukellon soitto."

"Se on tosi, mutta kaadappas sitä teetä nyt kuppiin, muuten tässä tulee
meistäkin paljaita puukellon soittajia ja vielä päälliseksi sellaisia,
joita kutsutaan Naakaksi. Hyvinpä rupeaa haukotuttamaan."

Elsa kaatoi teetä ja mamseli joi kolme kuppia.

"Hyvää se onkin! Nyt on sinun vuorosi!"

Elsakin joi, mutta ainoastansa kolme suuntäyttä, sitten hän kaatoi
loput ämpäriin.

"He, he, he, miksikä sinä sen ämpäriin kaasit?"

"Silakkaapa tässä tuntuu mieli tekevän", sanoi Elsa tunkien kaloja
suuhunsa ja seisoen kyökin kaapin edessä.

"No, kyllä tässä osaan minäkin silakan kimppuun käydä", sanoi mamseli,
mennen hänkin kaapin luo.




KAHDEKSAS LUKU.

Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!


Seuraavana päivänä tuli Munkkiniemen rouva kääsyillä ja renki toisella
hevosella, jonka perässä oli kärryt ja kärryissä Elsan arkku. Elsa,
nähtyänsä kyökin akkunasta, että hänen arkkunsa on rattailla, juoksi
suoraa päätä pihalle ja alkoi auttaa rengin kanssa arkkua sisälle.
Mamseli ei ollut huomannut kadunpuoleisesta akkunasta vierasten tuloa
ja kun ei hänellä pihalle päin ollut muuta akkunaa, kuin kyökin, niin
ei hän tiennyt asiasta mitään. Hän sattumalta joutui tulemaan
porstuaan ja näki äkkiä edessänsä sisaren, Elsan, rengin ja arkun
porstuassa.

"Mitä joukkokuntaa te olette?" kysyi mamseli.

"Kyllä sen kuulee, että vanhoja piikoja täällä asuu, kun ei tunne omaa
sisartaan", sanoi rouva naurahtaen.

"Sehän on tämän maailman tapa", vastasi mamseli.

"Ei suinkaan se nyt mitenkään sovi, että maailman tapa niin tarttuu
papin tyttäreen."

"Niinpä papin, no, jaa, mihinkäs tuo arkku nyt sovitetaan?"

Munkkiniemen rouva katsahti hieman äkäisesti Elsaan, kun kuuli
sisarensa lausuvan isästänsä tuon halveksivan lauseen "niinpä papin".

"Arvostellaanko täällä jo pappejakin?"

Mamseli mutisti suutansa ja silmäniskulla huomautti, ett'ei sopinut
rengin kuulten keskustelua jatkaa, ja osoitti rengin ja Elsan viemään
arkkua ylös vinnille.

"Ole hyvä ja astu sisään!"

Rouva ja mamseli menivät kamariin.

"Miltäs uusi piika näyttää?"

"Kyllä siitä kalu tulee."

"Se on siinä uskonnollisessa puuhassa niin kovasti. En tiedä, mutta
minusta tuntuu, kuin ei se olis niin nuorella tytöllä oikein
paikallaan. Mielestäni on pilalla koko tyttö."

"Siinäpä seistään", sanoi mamseli, seisoen keskellä kamarin laattiaa,
terävästi katsoen silmiin sisartaan. "Jos meidän isä ei olisi soittanut
puukelloa sen sijaan kuin hänen piti hengellisesti saarnata, niin et
sinä sanoisi minulle tuolla tavalla tänä päivänä. Etkö sinä tiedä, että
'lasten on Jumalan valtakunta'?"

Munkkiniemen rouva oli saanut vastauksen ja sen omalta sisareltansa --
vastauksen, jota hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa saavansa.
Hän ei muistanut riisua sadekappaansakaan, vaan istahti ensimmäiselle
tuolille, mikä eteen sattui. Rinta löi, päässä jyski, korvissa humisi,
ja sanat sisaren huulilta omasta rakkaasta etevälahjaisesta
isävainajasta. "Puukellon soittoa hengellisen saarnan edestä. Oliko se
mahdollista? Huusihan isä tosin kuollessaan, että hän on taluttanut
sieluja kadotuksen kuiluun ja helvettiin, vaan vakuuttihan lääkäri,
että se on hermo- ja aivohäiriötä. Kuinka se on mahdollistakaan? Ei,
hyvä Jumala! jos kerran taivasta on olemassa niin siellä varmaan, aivan
varmaan, isälläni on asuin-sijansa."

Mamseli näki, että sisar oli säikähtänyt ja että hänen huulensa hiljaa
liikkuivat; kuitenkaan ei hänen suustansa mitään kuulunut.

"Mitä sinä oikein luulet nyt miettiväs?" kysyi mamseli. "Kuinka sinä
rohkenet mennä tekemään johtopäätöksiä luojan töistä? Ja ollessasi
papin tytär, mennä sanomaan lapsen pilalla olevan yksinkertaisen
uskonsa ja jumalisuutensa tähden. Sinä tiedät, ett'ei minullakaan ole
mitään omatakeista eikä varmaa uskonnollista kantaa, vaan en sittenkään
noin jumalattomia päätelmiä voi tehdä, sillä siitä soimaisi minua
luntonikin."

"Älä nyt noin tuimasti minua tuomitse, jos tuon nyt sanoin, sillä en
siinä ennättänyt tuntoani kuulustella; se tuli vaan pikemmin
tottumuksesta. Sinä hyvä siskoni muistat, että isävainajamme halveksi
kaikkea lahkolaisuutta ja kerettiä ja muistan hänen monesti toruneen
piikojammekin, jos jotain sellaista yrittelivät. Onko tytössä lahkoa,
kerettiä tai kirkon uskoa, on minulle tietämätöntä, vaan minusta on
vakaumukseni mukaan hyvin tukalaa elää sellaisten ihmisten kanssa,
jotka yhtenään puhuvat ja ajattelevat taivaallisia ja unhottavat
maalliset askareensa."

"Sellainen vakaumus on suoraa jumalattomuutta."

Samassa astui Elsa huoneesen ja sanoi:

"Minä asetin arkkuni siihen sen vanhan hyllyn viereen lähelle akkunaa
vinnissä. Ei suinkaan se pahasti tehty ollut, mamseli?"

"Ei, mitäs sillä väliä on, jos se suittaisi nyt tiellä olla, niin
saattaahan sitä perästäkinpäin siirrellä."

"Kylä minun täytyy myöntää, että jumalinenkin saattaa olla toimellinen.
Minusta näyttää tuo tyttö olevan oivallisen piian alku", sanoi rouva
Elsan mentyä.

"Se ajatus sinun on välttämättä pois heittäminen, sillä mitäs estettä
jumalisuus toimille tekee ja entäs rehellisyys, joka on niin tärkeää ja
tarpeellista tavaraa." Mamseli mietti hetkisen ja ei näyttänyt oikein
löytävän keinoa millä saada kääntymään juttua toiselle tolalle. "Sanoin
pois heittäminen, nimittäin turhat ennakkoluulot ja, mitkä pahimmat,
kristittyin halveksimiset -- ja sinun tulee edellä kaikkea saada uusi
vakaumus, semmoinen, joka on jonkunlaisessa sopusoinnussa sen
nimityksen kanssa, että olet papin tytär. Sinun tulee koettaa vähän
asettua noudattamaan sen Herran tahtoa, jonka sanansaattaja ja pappi
isämme oli tai kumminkin luulotteli olevansa. Mutta ettemme rasittaisi
päätämme liian pitkällä yhtäkkisellä tutkimisella paljaan henkien
valtakunnan ja sen perustuslakien suhteen, esittelen, että sen sijaan
ikäänkuin välityöksi ottaisimme erään tähän maailmaan ja maahan
kuuluvan käytännöllisen asian ja koettaisimme tehdä jotakin erään
köyhän lesken eduksi, joka juuri ei jumalisuuden harjoituksilla eikä
erinomaisilla muilla menoillakaan ole esiintynyt, vaan on muuten
suuressa avun tarpeessa ja on eräs tuttavamme vanhemmilta, se tahtoo
sanoa isäni virkavallan mahtavuuden ajoilta."

"Kuka se on?"

"Sinä muistat lähellä pappilaa maantien haarassa mäellä talon;
rustholli se oli, vaan sille isännälle kuului niitä kolmekin. Sinä
muistat, sen takaan, vallan hyvin myöskin erään komean tyttären
mainitusta kartanosta nimeltä Heleena, tekee mieleni sanoa ihana
Heleena. Emmekö monta kertaa hänen kauneuttansa kadehtineet? Mutta
niinkuin kadehtimisemme olis ollut erittäin tehoisa, on raukan muoto
surkastunut. Muuttunut on muoto, muuttunut onnikin. Hän ihmissilmäin
edessä parhaan kukoistuksensa aikana oli onnensa kukkuloilla ja olisi
sitä vieläkin, joll'ei olisi saanut kurjan kunnotonta juomaria, viinan
särpijää mieheksensä. Nyt hän makaa täkäläisessä sairaalassa eikä olisi
sielläkään, tuskin koko elävitten luvussa, jos ei minun pikku piikani
olisi häntä auttanut."

"Eikö hän ollut mielestäsi tarpeiksi ylpeä? Etkö näe että hänen
ylpeydestänsä on seurannut kosto? Pitääkö sinun, eli onko sinua
valtuutettu lieventämään Jumalan hänelle määräämää rangaistusta?"

"No, sinä tulet, kuta enemmän me tässä keskustelemme, aina ankarammaksi
ja ymmärtämättömämmäksi. Jumala oli hänelle silloin jo lieventänyt tuon
nuoruudessaan tekemän tuhmuuden rangaistuksen, kun hän lähetti Elsan
häntä hoitamaan ja hänen tienvarrelle nääntyvää poikaansa ruokkimaan ja
holhomaan. Siinä missä oli Elsan, on minunkin valtakirjani."

"Minkä minä hänelle osaan? Pitääkö minun hoitaman toisen pitäjäläistä?"

"Antanemme sen asian olla; minusta näyttää kun asia ei paraneisi
puheistamme. Keskustelu tässä näkyy saaneen surkean käänteen. Sinun
edessäsi ei ole pyhää vanha tuttavuuskaan! Sinun kaikki kaikkesi on
Munkkiniemen uhkea herraskartano, miehesi ja sen rikkaudet. Mutta
ennenkuin lopetan tykkänään puheen näistä aineista, kysyn: mihinkä
joutuu ja kenelle tästälähin kuuluu Elsan äitiin Leski-Annan mökki
Munkkiniemen niityn laidassa?"

"Siihen on minun perin keveätä vastata, kun hyvin tiedän, että mökki on
meidän omaisuuttamme. Mieheni sen antoi vanhoista aineista rakentaa ja
erityisellä luvalla on se kuulunut Leski-Annalle hänen kuolemaansa
asti. Kuolema on rikkonut kaupat, kontrahdit ja lupaukset. Mökki kuuluu
meille siksi, kunnes mieheni joko antaa sen jollekin toiselle tai
hajoittaa rähjän polttopuiksi. Mitä irtainta mökin sisällä lieneekin,
se kuuluu Annan perilliselle, hänen tyttärellensä Elsalle."

"Oikein! se on perin hyvä, että saan tietää! Kun nyt kotiisi menet,
niin ole hyvä ja sano miehellesi, että jos Munkkiniemen metsässä ei
enään ole muuta polttopuuta niin polttakoon heti ensimmäisenä tätä
seuraavana päivänä Leski-Annan mökin. Toiseksi, jos miehelläsi on
yhtäpitävät mielipiteet sisareni mielipiteiden kanssa, niin sano
hänelle hyvin paljon terveisiä mamseli Eveliinalta, että hän tekee
viisaimmin, jos ei milloinkaan enään siihen mökkiin pane vanhoja
palvelijoitansa puutteisin kuolemaan. Klara! Klara! Muista että
sisaresi sanoi sen."

"Kiitos! Kyllä sanotaan, mutta minä en ole täysin tyytyväinen tänä
päivänä mamseli Eveliinan huonosti valittuun rippisaarnaan. Sinä puhut
juuri kuin olisit ollut katsomassa, kuinka me vanhoja palvelijoitamme
puutteisin tapamme."

"Odota! Vaikene! Minä kutsun Elsan. -- Elsa! tule tänne!"

Elsa tuli, hyvin hämillään kiireestä käskystä.

"Sano nyt Elsa suusi puhtaaksi. Olisitteko eläneet äitisi sairauden
aikana Munkkiniemestä annetulla avulla ilman ett'ei sinun tarvinnut
raastaa, tehdä luutia ja kantaa kaupaksi kaupunkiin? Lähetettiinkö
talon puolesta kertaakaan lääkäriä hakemaan?"

Elsa lensi kasvoiltansa punaiseksi, jotta korvanlehdistäkin luuli veren
tippuvan. Munkkiniemen rouva nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin
laattialla. Kireäksi näytti käyvän asia molemmille. Elsa aukaisi
suunsa:

"Munkkiniemestä annetulla avulla! Saan kyllä nöyrimmästi kiittää rouvaa
avusta! Vähäinenkin apu tarpeessa on apua sekin. Mutta elää sillä, on
ero niinkuin yöllä on päivästä. Äitini pitkään sairauteen nähden olisi
sillä avulla elänyt hiiret, vaan ei ihmiset. Lääkärin kustansin ja
hankin minä. Mitä muuten siihen tulee, ei heidän ollut velvollisuuskaan
meitä, kumminkaan minua elättää, sillä isäni niin hyvin kuin äitinikin
olivat palvelusajaltansa saaneet suostutun palkkansa."

"Hiiretkö? Kuinka sanoi?" sanoi Munkkiniemen rouva.

"Hiiret, minä sanoin ja puheistani vastaan!"

"Puheestasi kyllä voit vastata, sitä en menekään valheeksi takamaan,
sillä minä luotan rehellisyyteesi aivan täydellisesti. Mutta siinä
asiassa on eräs mutka, johon ei ole minun syytäni muuta kuin puoleksi.
Minä kyllä olen käskenyt viedä maitoakin joka aamu. Eikö sitä tuotu?

"Joka sunnuntai-aamu puoli tuoppia", vastasi Elsa.

"Vai niin, no, siinä on vika, joka ei ole minun tahdostani. Se on minun
syyni, ett'en vienyt itse; minä kyllä olen käskenyt, vaan se on mennyt
toista tietä. Nyt ei auta muu kuin minun täytyy eroittaa kyökkipiika
palveluksestani tänäpäivänä."

"Sitä en tahdo, älkää herran tähden!"

"Kuinka niin? Eikö syypää tarvitse saada ansaitsemaansa rangaistusta?
No, voitko sanoa, että äiti kuoli varsinaisesti puutteisin?"

"Sitä ei hän tehnyt, sillä minä Jumalan avulla voin hankkia mitä
vähäisen säästömme lisäksi tarvittiin."

"Jos ei keittäjämme ole äitisi hengestä vastaava, ja hänellä ehkä on
lieventäviä asianhaaroja olemassa, silloin pysyköön paikassa, mutta
sinulle maksakoon kaiken, minkä hän on sinun suustasi pois myynyt ja
varastanut."

"Käyttäkää armahtamis-oikeuttanne katalaa kohtaan niin pitkälle, kuin
sitä vaan riittää. Hän ehkä katuu ja parantaa itsensä."

"Jätä hänet Elsan rangaistavaksi!" sanoi mamseli.

"Kyllä hän sitten liian helpolla pääsee. Minuun nähden jääköön vaan!"

Siihen loppui keskustelu ja rouva suoriutui kotimatkalle.




YHDEKSÄS LUKU.

Sunnuntai-käräjät.


Oli sunnuntai. Kellot soivat heleästi kaupungin tapulissa. Kansa,
riensi kirkkoon. Mamseli Eveliinakin kiiruhti kirkkoon ja piika Elsa
sai kulkea hänen vierellänsä. Mamseli oli pukenut itsensä mustaan
pukuun, juuri kuin hänellä olisi ollut murhepäivät. Elsan vaatetus oli
sitä ja tätä, sillä ei ollut vielä ehditty saamaan mukavia vaatteita.
Hänellä oli päässä äitinsä silkki -- ja yllä oma röijy, mutta äidin
musta hame. Kirkossa oli mamseli Eveliinalla vissi paikka, jossa hän
istui, vaan tällä kertaa oli hän myöhästynyt ja täytyi haeskella uutta
paikkaa. Tällä tavalla ei ehken löytynyt mielen mukaista istuinsijaa,
vaan sen hartaammin hän istui tuossa uudessa paikassa Elsan vierellä ja
kuunteli saarnaa suurella tarkkuudella ja pyhiskeli ehtimiseen kyyneliä
valkoiseen nenäliinaansa. Munkkiniemen piiatkin olivat tulleet
kaupungin kirkkoon ja istuivat käytävän toisella puolella, ja
keittäjätär julmisteli ja mulkoili silmiänsä mamselin ja hänen piikansa
puoleen. Tämä ei jäänyt asian-omaisilta huomioon ottamatta. Elsa ei
ollut näkevinään tuota rumaa katsantoa, vaan mamseli lähetti käytävän
toiselle puolelle silmäyksen sellaisen, jotta keittäjätär silmäyksestä
kehoitettuna päätti parhaaksi kääntää kasvonsa ja kaiken huomionsa
papin ja saarnastuolin puoleen, josta pappi paraallaan pauhasi: "Sovi
nopiasti riitaveljes kanssa, ett'ei riitaveljes sinua anna joskus
tuomarille, ja tuomari antaa sinun palvelijalle, ja sinä heitetään
torniin." Sitten hän saarnasi ja muistutti, että tämä sovitus oli
tehtävä niin kauvan kuin molemmat riitaveljet tiellä ovat; muutoin oli
käypä niinkuin Jesus tekstissä sanoo: "Joutuu torniin siihen asti
kunnes viimeisenkin rovon maksanut on."

Nähtävästi hämilleen joutui nyt Munkkiniemen kyökkipiikakin ynnä muiden
mukana, eikä enään niin koreesti mullistellut, vaan pää painui hieman
alaspäin. Siinä oli paras todistus hänen syyllisyydestään, josta
mamseli toivoi piankin saavansa jotain muutakin kuulla.

Saarna loppui, vaan kun se ikään loppunut oli, niin Munkkiniemen piiat
alkoivat joutua kirkosta pois. Nyt täytyi mamselin luopua tavallisesta
tavastansa istua kirkossa loppuun asti ja hartaudella jumalanpalvelus
lopettaa. Hän kiiruhti Elsan kanssa perään, ja saavutti tytöt torilla.

"No, hyvää päivää neidit! Olettehan tulleet kaupungin kirkkoon ja ihan
koko voimalla", sanoi mamseli.

Tytöt pysähtyivät ja keittäjätär punehtui ja mamseli koetti häntä
oikeen silmiin tähystää, silmiin, jotka lueskelivat hiekkamuruja ja
kiven nupuloita torilla.

"Kuinka teihin niin kovasti saarna vaikutti tänään kirkossa?" kysyi
mamseli saadakseen juttua alkuun.

"Se tulee tiedämme siitä, kun käypi harvoin kirkossa", vastasi
keittäjätär.

"Ehkä! Olkaapa nyt neidit hyvät ja pistäytykää meilläkin jalkojanne
lepuuttamassa."

Tytöt eivät estelleet vaan kulkivat mamselin perässä taloon. Siellä he
menivät kyökkiin.

Vähään aitaan ei piiat tehneet muuta kuin istuivat. Sannakaan ei ääntä
päästänyt, sitä vähemmin keittäjätär.

Mamseli muutettuaan kotopukuun kiiruhti kyökkiin.

"Niinhän te täällä istutte, kuin kirkossa!" lausui mamseli.

"Mitäs täällä muuta?" vastasi Sanna.

"Kuinka sinä Liina niin rumasti katselit minun päälleni kirkossa, että
en tahtonut kehdata paikassani istua? Pitäis kumminkin sen verran
ihmisyydestä tietää, ett'ei Herran huoneessa silmillään rupea sappeansa
purkamaan. Herran huone minun luullakseni olisi kumminkin se rajoitettu
ala, joka täytyisi uskostakin olla vapaa kaikista vihaisista
silmäyksistä."

"Enhän minä mamselia katsonut; katselin Elsaa vaan."

"Elsaa, oliko Elsa sitten sopivampi kirkossa syödä, kuin minä? Tiedä,
että Elsa on yhtä kallis Jumalan edessä kuin minäkin."

"Hän katala on valhetellut ja puhunut pahaa minusta, josta rouva on
koko päivät minulle riidellyt. Olis kaunista, jos tuommoisen kakaran
tähden joutuisin pois monivuotisesta paikasta, ja saisin huonot
päästökirjat."

"Mistä se rouva on sitten riidellyt?"

"Sanoo minun varastaneen ja myyneen kaikki sen, mitä hän on käskenyt
antaa Elsan äidille."

"Onko hän käskenytkään mitään antaa?"

"On väliin käskenyt ja silloin on annettukin."

"No, eikö nämät toiset neidit tiedä mitään tähän asiaan?" kysyi
mamseli, suu ivallisessa hymyssä.

Toisia tyttöjä oli kolme, Sanna, Mari ja Kaisa. Mari rupesi puhumaan ja
sanoi:

"Kyllä aina on asiassa kaksi puolta. Rouva kyllä on kitsas, ett'ei
tahdo raahtia antaa kaikkein tärkeimpiäkään. Kuitenkin on hän
useammasti käskenyt kuin Liina on antanut. --"

"Pidätkö suusi kiinni!" huusi Liina nousten kauhistuen seisomaan.
"Tulla ylös syötyä omilta palveluskumppaneilta."

Elsa luki kuitenkin Liinan silmistä, että jotakin oli maksan päällä.

"Älä nyt huuda, äläkä päälle kävele ihmisten huoneessa! Kyllä minä vaan
en sinua pelkää totta puhuessani. Vai onko valhe, että sinä vuosittain
olet elättänyt sitä sulhastasi, vanhaa sotamiehen ketkaletta, talon
tavaralla ja kustannuksella, ja hän monta kertaa viikossa
säännöllisesti tulee aprakoitansa noutamaan. Sille sinä työnnät lihat,
leivät ja maidot eli mitä parasta talossa löytyy. Onnellinen laiskuri
mies; ei tee työtä ensinkään, vaan syöpi paremman ruoan, kuin koko
Munkkiniemen palkolliset."

Tämän puheen aikana oli Liina ollut milloin punainen, milloin harmaa
kasvoilta. Nähtävästi olisi hän Mariaa lyönyt, jos olisi uskaltanut.

"Valhettele vielä, kun hyvin kuulut osaavan!"

"Ei suinkaan se ole valhe", sanoi mamseli.

"Kyllä Mari totta puhuu!" toistivat toiset tytöt.

"Te voisitte puhua tuota oikeudessakin?"

"Kyllä", vastasivat tytöt.

"Jaa, hyvä mamseli, kyllä mamselikin nyt kuulee, kuinka he kaikki ovat
liittouneet minua vastaan, vaan kun oon syytön niin --"

"Niin, sitten ei muuta kuin Elsa vaan on valhetellut", sanoi mamseli.
"Mutta mistähän se Elsa on tiennyt valhetella, kun ei talossakaan ole
ollut."

"Minä muutan pois Munkkiniemestä ja ihan paikalla, kun ma kotiin
pääsen", sanoi Liina.

"Älä muuta, pyydä anteeksi emännältäsi, ja lakkaa sulhaistasi
ruokkimasta, tai mene naimisiin. Mitä semmoinen vuosien pitkä
kosinta-aika on?"

"Minä tulen niin häväistyksi, että minun on mahdotonta enään palvella
näillä tienoin!" Sen sanottuaan alkoi Liina mennä ulos.

"Noinko sinä lähdet?" kysyi mamseli.

"Minulta on nyt loppunut kaikki kohtelijaisuus ja myöskin
kärsivällisyys", sanoi Liina mennessään ja heitti kyökin oven kauheasti
kiinni.

"Kamala tuo ihminen! johan tuo voipi vaikka toisen tappaa", sanoi
mamseli.

Jälelle jääneet tytötkin ihmettelivät Liinan käytöstä, kun asia
kuitenkin oli niin selvä, ett'ei siinä valhetteleminen auttanut.

Tytöt läksivät Liinan jälkeen ja niin jäi Elsa ja mamseli kahden
kesken.

"Syödään nyt pian ja lähdetään sitten, käyden, kosk' on kaunis ilma,
Munkkiniemeen."

Yksinkertainen kuiva ruoka laitettiin ainoastansa kyökin pöydälle,
jossa mamseli ja Elsa söivät yht'aikaa. Syötyä lähdettiin astumaan
verkalleen, astumaan Elsan johdolla suorimpia polkuja ja teitä. Ilma
oli mitä ihanin ja mielelläänkin kulki metsien läpi ja puiden
siimeksessä. Mamseli, ollen tottumaton ja vanhanlainen metsissä
kulkemaan, lepäsi monta kertaa ja pyyhiskeli hikeä, jatkaen taas
matkaa.

"Kyllä kävelykin on hauskaa, vaan onnellinen se, jolla on hevonen.
Tässä muuten saattaa tehdä pienen huomion siitä vaikeudesta, mikä
näillä köyhillä naisilla ja lapsilla on, kun he saavat raastaa pitkin
metsiä ensin keräämässä luuta-aineita tai poimimassa marjoja ja niitä
kaikkia sitten kantaa hirmuisen pitkät matkat kaupunkiin. Heidän
tilansa todellakin on surkuteltava", sanoi mamseli.

"Kyllä se on monestikin perin vaikeaa, kun täytyy niin paljon käydä ja
kauvan kantaa, vaan kyllä ihminen kaikkeen tottuu ja voisi sanomattoman
paljon kärsiä. Se minua kumminkin aina kummastuttaa, kuinka muutamat
ihmiset ovat ennen syntymäänsä jo niin onnen suosimia, että syntyvät
rikkaiden lapsiksi, kumminkin sellaisiksi, joiden ei elinpäivinään
tarpeen vuoksi tarvitse niin mitään tehdä, ei edes itseänsä hoitaa,
vaan vielä toiset palvelevat ja kaikki valmiina eteen kantavat."

"Niin, minä olen yksi niitä onnen suosikkia, joista puhuit. Kummallinen
sääntö se on ja sallimus, ja tulee siitä kun lasten vanhemmat ovat niin
varustaneet ja koonneet eli ovat virkamiehiä olleet, että tytöt
naimattomina ollen ja vaimot leskeksi jäätyään saavat pensioonin; vaan
että se niin on, on kumminkin ihmeellistä maallista onnea minustakin."

"Kun nyt niin on, ei kenenkään velvollisuus liene tahallansa laittaa
noita onnettomia luudankantajia, eikä havumuijia. Me olemme nyt menossa
Munkkiniemeen ja arvaan, että siellä tulee ratkaistavaksi Liinan
kohtalo. Mikäpä tuo muu tulee hänestäkään, kuin havu- ja luutamuija,
jos hänet työnnetään väkisin sellaisen laiskan kanssa asumaan", sanoi
Elsa.

"Niin, kyllä se sitäkin on, mutta ei tiedä; hän kuuluu olevan taitava
keittäjä ja jos tuota pientä varkautta ei olisi, voisi hän saada kunnon
paikan kaupungissakin. Kamalalta se muutoin kuuluu, ovatko toisten
piikain puheet todenperäiset, vai eivätkö kateudesta puhu."

Vihdoin saapui mamseli piikoinensa Munkkiniemeen. Nyt olisi hän ehkä
odottanut, että sisar olisi tullut hänelle vastaan ja hänen niinkuin
ennenkin käsipuolesta kiidättänyt huoneesen. Mutta sisarpa ei, vaikka
istuikin tiellepäin antavassa akkunassa, tullutkaan tulijoille vastaan,
eipä pannut paraatti-ovelle avaintakaan, vaan sisar sai köntiä sisään
kyökin kautta. Tämä oli Eveliinalle pitkän kävelymatkan perästä
enemmän, kuin sietämätöntä. Hän meni kyökin läpi ruokasaliin, jättäen
Elsan kyökkiin, jossa Liina itkusta silmät punaisina hellin luona
puuhaeli. Kun hän pääsi ruokasaliin, näki hän, kuinka sisar istui
isossa salissa selin siihen avoimeen oveen, jossa mamseli seisoi, olipa
vielä katsovinaan akkunasta ulos, samalla kuin hänen miehensä sohvalla
nojallaan pitkä piippu hampaissa venyi.

"Hyvää päivää, herrasväki!" sanoi mamseli jotenkin ankaralla
äänenpainolla.

"Päivää!" sanoi sisar, ollen kääntävinään päätänsä tulijaan päin.

"Päivää! Eveliina on hyvä ja istuu!" sanoi herra.

"Kiitoksia! mutta minä olenkin nyt niin hyvä, että minä en istu. Sillä
luuletteko, että minä olen koira teidän edessänne, että te laskette
minun kamuamaan ja vieraita ovia haeskelemaan niinkuin jonkun
epäiltävän henkilön. Minä lähden siitä ovesta, mistä olen tullutkin ja
samanlaisella hevosella. Klara, syötä sinä piioillasi vanhoja
sotamiehen lötköjä ja tapa nälkään entiset palvelijasi, jotka sinua
ovat kunnialla palvelleet ja rehellisesti työtä tehneet. Vielä sitten
mokoma emäntä näytät ilmeisen kiukkusi. Katso perään! Johan sulta saa
varastaa puolen maailmaa ja sinä et tiedä mitään. Sinäpä fiini olet,
kun luotat piikoihisi ja annat niiden vaikka päällänsä seisoa. Tiedä,
että minulla on ikuinen leipä, enkä tarvitse sinua, mutta sun leipäsi
voisi loppua jos et katso perään talouttasi."

Munkkiniemen herra käänsi kasvonsa vaimoonsa päin ja odotteli, mitä
vastausta antaisi sisarellensa syytöksiin emäntä ja aviovaimo, jonka
hän oli valinnut puolisokseen ja taloutensa hoitajaksi.

"Hyvästi nyt! minä menen sinua häiritsemästä, sillä en minä tässä
kuitenkaan näin ollen ole muuta kuin pahennukseksi."

"No, Eveliina, odottakaa nyt!" sanoi herra.

Mamseli ei enään kuunnellut ja vähän ajan päästä nähtiin hän Elsan
kanssa astelevan pois talosta ja istahtavan mättäälle metsässä.

Munkkiniemen herra katsoi vaimoineen akkunasta, ja nähtyään tuon oudon
tapauksen, jonka syyt hän vaan puolinaisesti käsitti, lausui hän:

"Mitä ymmärretään rakas Klara tuolla tapauksella? Onko maa kääntynyt
viime aikoina väärin päin akselissaan? Selitäppäs minulle jos voit sen
tapauksen syyt."

"Mahdoit aukaista sille paraatti-ovi!"

"Enhän minä nähnyt, kun sohvalla venyin. Siinäkö se on olevinaan
kaikki? Ei, siinä on muutakin, olethan hyvä ihminen kaiken loppuviikon
ollut, kuin murjaani, että tuskin vastaat minun kaikkein
kohtelijaimpiin kysymyksiini. Siinä on muutakin kuin vaan ovi."

"No, anna nyt olla mitä hyvänsä; kyllähän me niistä sovimme!" koetti
rouva sanoa.

"Ei se vaan siltä näytä, että tuo olisi sovinnon tekemistä; pikemmin se
minun ymmärtääkseni on sodan julistamista. Rumaakin tuo on, kun toinen
tulee jalkaisin kaupungista asti ja sitten tulee vastaanotetuksi kuin
turkkilaisilta."

"Lapsethan tuolla jo ovat lepyttämässä!"

"Lapsetko? no, ne edes ovat ihmisempiä ja puhuttelevat tätiään!"

Molemmat katsoivat akkunasta ulos.

Poika Antti, yhdeksän vuotinen ja tytöt, Klara ja Liisi, kahdeksan
vuotiset kaksoiset, olivat käyneet metsässä. Poika oli tehnyt itselleen
kirjokepin ja tytöillä oli metsäkukista laaditut kimput. Juuri kuin
mamseli Elsan kanssa istahti mättäälle, tulivat lapsetkin ulos
metsästä. Ensin he katselivat ihmeissään mättäällä istuvia ja kävivät
lähemmäksi. Likelle tultuansa näkivät he tädin siinä istumassa, pikku
piikoinensa. Tädin silmät olivat kosteana; niistä oli juossut muutamia
kuumia kyyneleitä. Mamseli Eveliinan toimet olivat tulleet palkituksi
pelkällä ylenkatseella, ja sen johdosta olivat silmätkin kosteana.

"Tätihän siinä istuu! Minä luulin, että kuka siinä istuu", Sano! Liisi.

"Katsokaas, täti, kuinka kaunis minulla on sauva!" sanoi Antti.

"Niin, sinun -- tuommoinen! mutta mulla kun on niin kaunis kimppu!
Eikös olekin kaunis, täti", sanoi Liisi.

"Kaunishan minullakin on! eikös olekin, täti", kysyi Klara.

"Kyllä, kyllä, lapset! kauniita teillä on kaikilla! Kyllä täti näkee."

"Osaatko sinä Elsa tehdä parempia kukkakimppuja?" kysyi Liisi.

"Vieläkös nyt kauniimpia; kyllähän ne jo ihmeen kauniita ovat!" vastasi
Elsa.

"Kyllä sitä täytyy lähteä huojumaan kotiin käsin, ei tässä nyt muu
auta", sanoi mamseli, nousten seisomaan.

"Lähdettekö jo kaupunkiin, täti?" kysyi Antti.

"Ettekö te sisälle tulekaan?" kysyi Klara.

"Minä kävin jo, hyvä lapsi! Hyvästi nyt kaikki!"

"Täti ei mene vielä! Olkaa nyt vielä vähän aikaa. Minä sanon papalle,
että se antaa teille hevosen. Oriilla saatte ajaa. Se laukkaa niin
että, voi kun se on hauskaa! Se hyppii ihan pystyyn välistä, kun se on
oikein innossaan. Pappakin pelkää, kun se oikein panee sieramensa
suuriksi. Se aivastaa niin, niin se päristelee ja kuopii maata ja se
syöpi niin suuren joukon kauroja", osoittaen kädellään kyynärän verran
maata. "Noin suuren, niinkuin Konalan heinäläjä", sanoi Antti.

"Eipä, kun semmoisen kopan, joka vetää viisi tynnyriä", sanoi Liisi.

"Olette te niitä höpäköitä!" sanoi mamseli.

"Niin vaan, täti, tulkaas katsomaan, kun se orit on tuolla haassa. Se
on puussa kiinni; muuten se lähtisi juoksemaan ja menis kaikkien
päälle. Liinakin, vaikk' on niin paksu, niin pudotti maitokiulun
kädestään, että yksi vannekin katkes ja valkoinen maito kaikki meni
maahan, kun orit rupesi tarhaan lehmien sekaan ryymäämään. Se ryntäsi
niin, että kaikki lehmät hajosivat ympäri vainiota ja mylvivät pelosta
vavisten."

"Sepä koko pekuna on hevoseksi! Johan se aika jalopeura on!" sanoi
mamseli.

Samassa näkyi käytävällä Munkkiniemen herra ja rouva; he lähestyivät.

"On oikein herttainen ilma tänään!" sanoi herra.

"Tuo tuomi haisee niin hyvälle tänä kesänä!" sanoi rouva.

"Luonto on kaunis; se on totta, mutta ihmisillä on se suuri vika,
ett'eivät ole yksimielisiä. Se olisi niin hauskaa, kun he sitä
olisivat!" sanoi mamseli.

"Hyvä, Eveliina! Pitää kärsiä nuoremman sisaren heikkoja puolia.
Tunnettehan jo toisenne", sanoi herra, seisoen mamselin edessä suorana
ja seljällään nojaten sauvaansa.

"Tunnen kyllä! mutta hänen pitää myöskin nuoremmuuttansa totella minua.
Sillä tiedät, Fredrik, ett'en tarkoita pahaa."

"Jaa, mutta teillä naisilla on tapa semmoinen, että kaikki asiat,
olivatpa kuinka karkeita ja kireitä hyvänsä, pitää tuleman paikalla
ratkaistuiksi; vähintäänkin yhdessä päivässä. Mutta minä sanon: se ei
luonnistu, sillä kaikki asiat tarvitsevat kypsyä, ja ovat vasta
päätettävät tarkan punnitsemisen perästä."

"Pappa! eikö saakin täti ajaa oriilla kaupunkiin?" kysyi Antti.

"Mitä sinä hupatat? kuinka täti semmoisella uskaltaa mihinkään ajaa?"
vastasi herra. "Menkää nyt lapset pihaan ja viekää Elsakin mukaanne; me
vähän kävelemme täällä."

Elsa ja lapset läksivät.

"Eveliina tulee kävelemään meidän kanssa!" sanoi herra.

"Kylläpähän kävelen kaupunkiin!"

"Kuinka sinä tuommoinen olet?" sanoi rouva.

"Älä kummastele, kummaile vaan itseäs."

"No, jopa nyt jotakin, kun opetetut sivistyneet ihmiset viitsii!"
ihmetteli herra.

"Siitä Elsasta ei ole muuta kuin harmia ja ristiä", sanoi rouva
valittavalla äänellä.

"Elsasta ristiä! mitä harmia Elsasta sinulle on? Sekö kun Elsa
harrastaa totuutta ja oikeutta?" sanoi mamseli äkäisellä äänellä. "Ja
itsehän sen minulle toit! Mitä toit ristiä välillemme?"

"Joutavia! tuollaisen lapsen puheista viitsii aikaiset ihmiset
kiistellä", tuumi herra.

"Nyt ei askeltakaan tästä edemmäs; minua ei tämä marssiminen huvita.
Jos tahdotte minua lepyttää, niin kaikki ja jokainen paikalla kyökkiin
ja rosvoa tupustamaan", sanoi mamseli.

"Mikä rosvojuttu se on, ja mitä se merkitsee?" kysyi kärsimättömänä
herra.

"Tule kuulemaan! kyllä minä suuta pidän, kosk'ei teissä ole itsessä
tuntoa."

Sanaakaan sanomatta seurasivat herra ja rouva mamselia, joka suoraa
päätä meni kyökkiin. Liina istui pöydän päässä ja luki katkismusta.

"Paraiksi, että luet katkismusta ja sitä, mitä seitsemännessä käskyssä
kielletään!" sanoi mamseli, asettuen Liinan vastapäätä toiseen päähän
pöytää.

Herra ja rouva seisoivat ovella.

"Mutta hullusta kyöpelin marakatista heitti ristin koko pitkäksi
Jumalan pyhäpäiväksi; jaksaakin kamuta perässä, vaikka häntä hiidessä
asti asuisi. Jos paha henki ajaa papilla, niin papintytöllä se aina
hullummin ajaa", sanoi Liina, lyöden katkismuksen niin lujasti pöytään,
että se hyppäsi ylös ja kirposi avoimesta akkunasta pihalle.

"Nyt sulla paha henki ajaa, kun heitit katkismuksen pellolle", sanoi
mamseli. "No, ei sillä väliä; kylläpähän sotamies korjaa samalla, kuin
se tulee ruokaansa noutamaan!"

"Korjaa! kyllä minä tästä itseni kohta korjaan; en minä ijankaiken
rupea yhden kakaran tähden tässä haukkumisia kuulemaan!" sanoi Liina,
alkaen heittää vaatteita päälleen.

"Liina, Liina! älä ole tuhma!" sanoi rouva.

"Onko hän joitakin sotamiehiä meidän tavarastamme elättänyt?" kysyi
herra.

"Sulhasta, näet!" sanoi mamseli.

"Ala kauskia sitten!" sanoi herra.

"Niin kauskinkin, vaan käskemättä minä tulin ja käskemättä menen."

"Älä vinkaile ja tulputa suutas! Puhu sievästi ja läiski hiljemmin!"
sanoi herra. "Sano, oletko sinä varastanut?"

"Olen! mitä se siihen kuuluu?"

"Hm, hassu hän on; se minun täytyy myöntää. On varastanut ja se ei
vielä muka kuulu asiaan." Vähän mietittyään kysyi herra:

"Mikä kakara se on, jota hän syyttää?"

Rouva tarttui nyt puheesen ja sanoi:

"Se on Elsa, ja asia on se, että minä Leski-Annan sairauden aikana
käskin Liinan viemään itse tai toisilla tytöillä kannattamaan mökille,
mitä he välttämättömimmästi tarvitsevat. Kumminkin on Liina
laiminlyönyt lähettämiset ja viemiset, jonka sain Elsan omasta suusta
kaupungissa kuulla, kun hän sanoi hiirien ainoastaan meidän avustamme
eläneen. Se on hirveätä ja suuri häpeä talolle."

"Tulkaapas tänne saliin kaikki!" sanoi herra. Hän meni itse edellä,
rouva ja mamseli perässä ja Liina seurasi hyvin vitkaan, jääden
seisomaan ovipieleen. Herra istui keskellä permantoa sijaitsevaan
soututuoliin ja sanoi:

"Käskekää Elsa tänne!"

Rouva avasi akkunan, joka oli puutarhaan päin, ja josta kuului lasten
ääniä.

"Elsa! Tule sisään!" huusi rouva.

Vähän ajan takaa kuului lasten liukkaita askeleita, ja he tulivat
kaikella voimalla, Liisillä erinomaisen komea kukkakimppu kädessä.

"Pappa! katsokaas kun Elsa laitti kauniiksi minun kimppuni!"

"Entäs minun?" sanoi Klara ja ojensi hänkin kimppunsa, koettaen joutua
papan luo.

"Minä en pidä koko Elsasta, kun sanoi minun tehneen syntiä, kun vuolin
pyhänä kirjokepin!" lausui alakuloisena Antti.

Elsa seisahtui Liinan viereen ovipieleen.

"Kyllä ovat kauniita kimput! Antin sauvasta en minä jouda nyt puhumaan.
Olkaa nyt lapset sohisematta ja poistukaa pihalle; minulla on täällä
tärkeitä keskusteltavia!" sanoi herra.

Lapset juoksivat pois.

"Kuinka se on Elsa? etkö saanut äitisi sairauden aikana mitään?" kysyi
herra.

"Kyllä se vähä oli!" vastasi Elsa.

"Lähetitkö sinä Liina mitä rouva käski?"

"En!

"No, se on hyvä, että tunnustat edes". -- "Mikä sotamies se on, jota
olet ruokkinut?"

"Niilo hänen nimensä on."

"Niilo, maltahan! Mikä sukunimi hänellä on?"

"Kontio!"

"Eikö hän koskaan ole puhunut kenenkään hengestä ja kunniarahasta?"

"On, kyllä hän on näyttänyt sen minulle, mutta kuului sen hiljakkoin
panneen pantiksi, kun oli juontipäällä."

"Onko hän puhunut, kenen hengen pelastuksesta hän tuota merkkiä
kantaa?"

"Meidän herran sanoo kerran pelastaneensa hukkumasta, kun oli venhe
herralta kaatunut!"

"Aivan oikein! siitä on aikaa jo monta vuotta, mutta se, joka minun
kotona henkiin virvoitti, oli Leski-Anna, Elsan äiti, hän palveli
silloin vanhuksillani. Hän kyllä autti minun vedestä, vaan Annan
toimesta sain minä hengen. Molemmat he tekivät tehtävänsä."

Mamseli ja rouva kuuntelivat, päätään kallistellen, keskustelun menoa.

"Missä hän nyt asuu?" kysyi herra.

"Suutarin mökissä, Korpan maalla!"

"Hae hänet tänne kohta! me juomme kahvia niin kauvan."

Liina läksi kolmella nelisellä.

"Enkö minä sanonut, että asia pitää aina ensin tutkia, ennenkuin
selkään sutkii", sanoi herra, katsahtaen mamselin päälle joteskin
äkäisesti.

"Fredrik, mitäs silloin olisit tehnyt, jos miehellä ei olisi ollut
niitä ansioita?" kysyi mamseli.

"Olisin ajanut tytön pois, tai antanut anteeksi vastaisen parannuksen
toivossa."

Nyt siirtyivät kaikki ruokasaliin, jonka pöydällä lämmin kahvi odotti.
Elsa oli hankkeissa mennä kyökkiin.

"Istu pöytään, Elsa! Nauti kahvia, kosk' olet äitisi elättänyt ja
hoitanut hautaan saakka! Minä olen ollut näissä asioissa surkean
huolimaton; se minun häpeäkseni täytyy tunnustaa."

Kun he siinä, yhtä ja toista tarinoiden, olivat istuneet kotvasen
aikaa, ilmestyi ruokasalin ovelle elähtänyt mies harmaassa
sarkapuvussa, jonka rinnassa riippui useampia mitalia. Mies oli kookas
ja voimakkaan näköinen ja kantoi pulskaa huulipartaa. Kyökissä seisoi
Liina ja odotti utelijaan näköisenä, mitä tapahtuman piti.

Kohta miehen ilmestyttyä loi Munkkiniemen herra kahvipöydästään kieron
silmäyksen ja koko hänen olemuksensa osoitti, että hän pian aikoi
jotakin suurta toimittaa. Niin juhlallisen näköisenä hän istui.

"Hyvää päivää, teidän ylhäisyytenne!" sanoi sotamies.

"Päivää!" vastasi herra hieman venyttäen.

"Herra on kutsuttanut minua!" jatkoi mies.

"Odota, älä ennätä, kyllä kerkiää! Vasta tulit!"

Mies näytti tulevan hieman hämilleen ja kasvoista näkyi, että hänen
suloiset unelmansa olivat sammumaisillaan.

"Nimesi on Niilo Kontio, eikö niin?"

"Kyllä!"

"Ja kannat hopeista kunniarahaa minun henkeni pelastamisesta?"

"Sen teen!"

"Tulitko pahastikin haavoitetuksi minun henkeäni pelastaessasi?"

"En vähääkään vioittunut."

"Pystyt siis työhön täydellisesti?"

"Kyllä!"

"Mutta et saa työtä, tai muutoin puuttuu halua siihen."

Mies näytti joutuneen aika pulaan. Hän katseli sivulleen ja jokaisen
päälle, vieläpä kattoon ja laattiaan.

"Jaa, kyllä minä osaan tehdä työtä ja saanhan minä sitä, mutta tulen
monta kertaa suureen puutteeseen."

"Niin juomisesi kautta!"

Miehen kasvoihin lensi puna ja häntä rupesi hiottamaan.

"Kyllähän siihen on viinankin syytä!"

"Ja velttoutta ja laiskuutta", lisäsi herra.

Mies ei nähnyt hyväksi vastata, vaan herra jatkoi:

"Kun sinä kerran olet niin urhoollinen mies, että olet voinut pelastaa
ihmistä hukkumasta ja olet ansainnut useampia palvelus-mitalia
rintaasi, on perin huonosti ruveta niin perin epärehelliseen toimeen,
kuin piikain kanssa komplotteeraamaan. Jos sinulla oli nälkä, mahdoit
tulla minun tyköni. Kuinka kaunan sinä olet varkain syönyt meidän talon
ruokaa?"

"Olenko minä ollut teidän ruokaa varkaissa?"

"Sitä ei sinun tarvitse ruveta kinaamaan, sillä antaja on tunnustanut.
Liina!"

Liina astui ruokasaliin.

"Sano, että hän kuulee, oletko vai et ruokkinut häntä."

"Kyllä minä niin paljon antanut sille olen, että jos maksan sitä,
joudun hyvin kolme vuotta ilman palkkaa palvelemaan!"

"Kuuletko nyt?"

"No, ei teidän talo se ainoa ole, jonka keittäjätär sulhasia, olletikin
vanhoja ja uusia sotamiehiä ruokkii; sellaisia kokkia on Helsinki
puolillaan."

"Kaikkiko kyökkipiiat ovat varkaita?"

"Mitä he lienevät, kyllä he vaan ruokkivat!"

"Teidän velvollisuutenne on mennä naimisiin!"

"Minä en huoli siitä! Minä huomaan, että minä olen pahasti tehnyt,
ollessani epärehellinen palvelija. Jos herra antaa minulle anteeksi
erhetykseni, niin minä palvelen ja maksan mitä olen kuluttanut."

"Sinäkö et huoli minusta?"

"Ole vait!" sanoi herra, polkien jalkaa. "Sinä saat mennä minun
edestäni sen sileän tien." Ottaen kolme hopearahaa kukkarostaan: "Siinä
on vielä, ett'ei ole mielesi paha, juo nekin! Jos sinä olisit
rehellisesti pyytänyt minulta sekä ruokaa että piikaa, niin olisi tämä
asia käynyt toisella tavalla ja sinusta olisi voinut tulla kunnon
torppari tai pieni virkamies kaupunkiin. Mutta näin ollen tekisin minä
suuren synnin, jos minä auttaisin lurjusta. Koska Liina on katunut
tuhmuutensa, saapi hän täydellisen anteeksi-annon, ja koska hän niin
epärehellisestä ja laiskasta miehestä ei huoli, saapi hän vielä
palkankorotusta."

"Kiitoksia herra ja rouva ja kaikki!" sanoi Liina.

"Ja nyt saat Niilo Kontio poistua! Ja muista, ett'et enää tule meidän
alueelle, sinä riidan ja rähinän aine!" sanoi herra.

"Enkö minä saa piikaa?"

"Millä se sinua elättäis, jos naimisiin joutuis?" sanoi herra.

Niilo poistui, kiroten mennessään.




KYMMENES LUKU.

Jumala on rakkaus.


"Kamala mies tuo!" sanoi herra, Kontion mentyä.

"Minua pahasti peloittaa se, että hän harkitsee jonkun koston, kun hän
noin tuli vihoitettua!" sanoi rouva.

"Olet lapsellinen, Klara!" sanoi mamseli.

"Minkä koston hän osaisi laatia?" kysyi herra.

"Voisi lyödä kuolijaaksi sinun, tai polttaa talon!"

"Hän voipi sen tehdä, jos se on hänen vallassaan, mutta minä luulen,
että meitä suojelee paljon korkeampi ja voimakkaampi, joka voipi
pahatkin aikeet tyhjäksi tehdä. Hän kyllä veti minun vedestä, ja se työ
ansaitsisi tulla hyvinkin palkituksi, mutta en voi nyt mitään palkintoa
hänelle toimittaa, hän kun on ollut suuri lurjus", tuumi herra.

Mamseli ja Elsa nousivat pöydästä; herra ja rouva samoin.

"Täytyy lähteä kaupunkiin", sanoi mamseli.

"Jaa, minä lähden kyytiin", sanoi herra.

"Älä Jumalan tähden!" sanoi rouva.

"Kuinka niin?"

"Kontio voipi sinun lyödä hengeti."

Tämän puheen kuuli Liina kyökkiin.

"Se ei lyö ketään; ei hänellä ole luontoa tuskin tappaa rottaa, sitä
vähemmin ihmistä", sanoi Liina.

"Sen minä kyllä uskon!" sanoi herra. "Jaa, sano, Liina, renki Kallelle,
että se valjastaa Pollen kaksi-istuimisen eteen."

Siinä sitä sitten kaikessa sovinnossa mamselikin sisarestaan erosi,
vieläpä sanoi hyvästit Liinallekin. Vanha Polle seisoi pää nyökällään
kääsyjen edessä, joihin nousi Munkkiniemen herra ja mamseli
takaistuimelle, mutta Elsa istutettiin etuistuimelle.

"So, soo, Polle! aletaanpas laputtaa", sanoi herra, ottaen suitset
käteensä ja tuo vanha, viisas hevonen alkoi juosta löntystää. Aurinko
oli jo hyvin alhaalla ja varjo venyi pitkäksi. Ihanassa iltailmassa oli
surinaa; siinä sääskiä ja kärpäsiä ja muita hyönteisiä hyöri. Hauskaa
ajoa se oli kumminkin, ja Elsa olisi mielellään suonut matkan
pitemmäksikin.

"Minulla on yksi tuttava sairaalassa", alkoi mamseli puhumaan.

"Kuka se on?" kysyi herra.

"Se on yhden rikkaan miehen tytär, jolla oli kolme rusthollia. Hän on
joutunut naimisensa kautta onnettomaksi ja on aivan kurjassa tilassa."

"Juopon miehen sai, arvaan!"

"Juopon!"

"Mitä Eveliina hänelle aikoo?"

"En tiedä itsekään. Kun hän nyt paranee ensin, saapa nähdä, mitä sitten
hänelle puuhaan." Vähän vaiti oltuaan jatkoi mamseli, katsellen
tieviereen: "Elsa sen ihmeellisen salliman kautta joutui tietoonsa
saamaan ja kuletti Kirkkonummelta tänne lasareettiin, ja minä luulen
että hän virkistyy. Hänessä minun ymmärtääkseni ei ole niin paha
keuhkotauti; paremmin nälkätauti eli näivetys."

Tullista kun sisään tultiin ja katua ajettiin, tulvasi ihmisiä
ehtokirkosta.

"Vahinko, kun ei tullut kirkossa oltua! Niille on tänään pitkään
saarnattu ja hyvä saarna pidetty!" tuumi mamseli.

"Oltiinhan aamukirkossa!" sanoi Elsa.

"Jaa, silmien kanssa riitelemässä Munkkiniemen Liinan kanssa!"

"Hm!" myhähti herra, vaan kukaan ei tiennyt mitä hän ajatteli, ja hän
käännytti hevosen mamselin asuntoon.

Kun paraiksi pääsivät pihaan ja saivat hevosen pysäytetyksi, juoksi
pieni poika kääsyjen viereen; hänen silmistänsä valuivat suuret
vesikarpaleet.

Elsa tunsi kohta Matin ja riensi alas kääsyistä.

"Minä olen täällä odottanut sinua, kun äiti kuoli k:lo 4:jän aikana!"

"No, joko äiti nyt kuoli?" kysyi Elsa.

"Heleenako kuollut?" huusi hädissään mamseli.

"Se on semmoista, että herra ties mitä syöttävät ja miten ne hoitavat;
kuolihan siitä samasta huoneesta se mummokin!" puhui mamseli.

"Epäileekö Eveliina lääkäreitä?" kysyi herra.

"Mikä tässä maailmassa tietää keneenkään luottaa", vastasi mamseli.

"Hyvähän se oli, että pääsi kitumasta", tuumi herra.

"Niin, mutta sielu!" sanoi mamseli, päätään kallistellen.

"Kyllä hän autuaaksi tuli", sanoi Elsa.

"Niinkö Elsa luulee? Jos niin olisi, olisin minä hyvin hyvilläni."

"Elsa sen nyt sitten tietää!" tuumi herra.

"Kyllä hän tietää, paremmin kuin minä ja sinä, Fredrik."

"Taitaa tietää!" arveli herra, ettei kinaa tulisi.

"Hänen oma äitinsä kuoli hiljan ja tyttö on sen nähnyt!"

"Ja sillä hän nyt tietää kaikki asiat!"

"Sinä olet paha, Fredrik!"

"Kyllä äitini autuaaksi tuli! Hän sanoi sen itse minulle aamulla",
sanoi Matti.

"No, se on eri asia, kun poika puhuu!" tuumi herra.

Ja niin menivät he joukossa huoneesen. Elsa meni kyökkiin ja pieni
Matti, mamseli ja herra kamariin.

Kohta kun Munkkiniemen herra ja mamseli olivat päällysvaatteensa
riisuneet, tulivat he kyökkiin. Elsa puuhasi jotakin askaretta ja Matti
seisoi ja piteli ovipieltä.

"No, mitäs sinä nyt rupeat toimittamaan, poika?" kysyi herra.

Matilla meni väkisinkin peukalo suuhun, ja mitäpä se suusta poissa
tekikään, kun asiat olivat perin epäselvät ja vaativat ensin kovasti
miettimistä, ennen kuin vastaisi.

"Ota nyt peukalo suustasi ja vastaa, kun herra kysyy!" sanoi mamseli.

"Hm, kylläpä siinä taitaa pyöreät pojalla olla!" arveli herra.

"Kuinkas äitisi nyt hautaan saadaan?" kysyi Elsa.

"Ne hautaavat sen sieltä lasareetin puolesta", vastasi Matti.

"Ai! ai! Ei ole hyvä sekään!" sanoi mamseli, ja katsoi silmiin herraa.
"Eiköhän olisi puuhata jotain? Voi Heleena parkaa, kun lasareetin
hautaus!"

"Ei se nyt häävi hautaus ole, vaan hautaus, kuin hautaus!" tuumi herra.

"Minä hyvin sen tiedän, ett'ei kuollut siitä tiedä, kuinka häntä
haudataan, vaan se olisi niinkuin vanhan tuttavuuden puolesta somempi,
kun hautaisi pikku sievästi, vaikk'eikään suuren-kustannuksellisesti",
sanoi mamseli.

"Minä en vähääkään tunne sellaista Heleenaa, vaan kun lienee
tuttavianne ja tahdotte haudata häntä vähän paremmin, annan minäkin
siihen hiukka apua!" sanoi herra.

"Sepä olisi koko hyvä asia, hyvä Fredrik!"

Niillä päätöksillä läksi herra pois, istui kääsyynsä ja katosi pihasta.

"Hän on kunnon mies, minä pidän paljon hänestä!" sanoi mamseli.

Matti seisoi vaan edelleen kyökin ovipielessä.

"Sinä olet käynyt taas Kirkkonummella, vai kuinka?" kysyi Elsa.

"Kävinhän minä."

"Tiedätkö sinä enoistasi?" kysyi mamseli.

"Kyllä minä ne tunnen, rikkaita isäntiä ovat"

"Etkö käynyt heidän luonansa, kun kävit kotonasi?"

"Kävin Juuso-enon luona ja hän aikoi ottaa minun luoksensa, jos äiti
kuolee."

"No, onhan se sitten suunnille ihminen", sanoi mamseli.

"On koko helpoitus meille", sanoi Elsa.

"Sitä se on", sanoi mamseli. "Kuinka sinä nyt pääset sinne?"

"Käyden vaan! Hätäkös kesällä kävelläkään on?"

Silloin mamseli asetti pojan illallista syömään ja pojan syötyä antoi
vielä nyyttiin evästä, ja sanoi nyyttiä sitoessaan:

"Kun sinä nyt tulet enosi luo Kirkkonummelle, niin sano paljo terveisiä
Eveliina-mamselilta, siltä rovastivainajan tyttäreltä. Sano hänelle
että hän tulkoon tänne ensi tuorstaina päivällisen aikaan, sillä
silloin hautaamme hänen Heleena sisartansa. Jos hän muutoin hyväksi
näkee, sanokoon Aatu-veljelleenkin, että hänkin saa tulla sisartansa
hautaamaan. Se ei liene niinkään suuri kustannus ajaa Helsinkiin omilla
hevosilla niin merkillisen asian tähden, sillä ei aina omia sisaria
kuole."

Matti lupasi koettaa sanoa niin hyvin, kuin mahdollista.

"Niin, ala mennä! nyt tulee yö ja vilponen käydä. Mene hyvän onnen
kanssa!"

Matti alkoi astella pois kyökistä nyökäyttäen hyvästijätöksi päätään,
painoi pienen lippulakin kartanolla päähänsä ja juosta reputti ulos
pihasta mamselin antama nyytti kädessä.

Kun Matti oli paraiksi pois näkyvistä ennättänyt, tuli pyykkimummo
pihalla mamselin portaita kohti.

"Tuota en ollut muistaakaan!" sanoi mamseli Elsalle. "Se käypi kuin
kello tuo akka ja tulee ihan täsmälleen niinkuin puhe oli."

Enempää ei mamseli ennättänyt puhua, sillä mummo oli jo kyökin ovessa.

"Hyvää iltaa!" sanoi mummo. "Antakaa nyt anteeksi, vaikka minä niin
äkäpäällä täältä viimein läksin!"

"Mitä se sitten tekee? Suuttuuhan ihminen toisinaan", sanoi mamseli.

"Niin, ja minä vielä sittenkin, jolla on ollut niin paljon
vastoinkäymisiä maailmassa!" tuumi mummo.

"Kyllähän niitä ihmisillä on vastoinkäymisiä, niin kauvan kuin elää",
säisti mamseli.

"Kyllä muutamat pääsevät kappaleen vähemmällä harmilla tämän maailman
läpi", sanoi mummo ja vedet vyörivät hänen silmistänsä.

"Taas on tänään yksi köyhä leski päässyt maailman vaivoista, luulon
mukaan Herransa iloon!" sanoi mamseli sortuneella äänellä.

"Kuka se on?" kysyi mummo, istahtaen rahille.

"Hän on yksi Heleena niminen ihminen Kirkkonummelta."

"Heleena! mitä Herran nimessä? mikä Heleena hän mahtoi olla?" kysyi
mummo, katsoen mamselia silmiin, silmillä joilla tuskin näki, niin oli
hän säikäyksissä.

"Hänen isällään oli kolme taloa."

"Jaa, jaa, kyllä minä tiedän! Minä olen hänen äitinsä sisar, minä olen
hänen tätinsä!" sanoi mummo, istuen aivan nolona.

"Te Heleenan täti! Sisarenne oli rikas talon emäntä!"

"Niin olikin!"

"Kuinka te tänne jouduitte?"

"Sepä se! Kyllähän minäkin olisin voinut olla talon emäntä, jos se
olisi ollut sallittu, mutta se ei ollut; sallimus on kaiken onnen
minulta kieltänyt ja elän päivästä toiseen, kun vaan jaksan raataa.
Minä olin nuorempi, kuin se sisar, josta mamseli puhuu. Hän naitiin kun
olin vielä pieni. Hän pääsi emännäksi rikkaasen taloon ja sai suuret
myötäjäiset. Pian sen jälkeen kuolivat vanhempani ja minun perintöosani
pantiin holhojan taa. Holhojan kasvatettavaksi jouduin itsekin ja sain
sanomattoman paljon kärsiä kasvatusaikanani. Vihdoinkin tulin
aikaihmiseksi ja sain kosijoitakin luokseni, mutta samaan aikaan joutui
holhojani vararikkoon ja köyhtyi, ja sinne meni ja hupeni perintöni.
Kosijat sen kuultuansa hylkäsivät minut."

"Jaa!" sanoi mamseli.

"Niin minä suutuin, tulin palvelukseen kaupunkiin ja sillä tiellä olen,
Joskus vaan olen käynyt Kirkkonummella."

"Mummo on siis naimaton!"

"Ei, leski minä olen. Täällä menin sitte naimisiin muutaman
merijullikan kanssa; Pekka hänen nimensä oli, ja siihen määrään
hävytön, että ensi reissulla häittemme jälkeen karkasi, minun suureksi
harmikseni ja kummakseni. Se onni minulla kumminkin oli, ettei toki
lapsia tullut eikä jäänyt."

"Hyvä on onnea vähäkin!" sanoi mamseli.

"Hyväpä oloksikin!" vastasi mummo.

Mummo jäi yöksi mamselin kyökkiin, sillä seuraavana aamuna aivan
aikaisin piti noustaman pyykille. Elsa ja mamselikin saivat kiirutta
vielä illalla katsomaan vaatteita pyykkiin.

Seuraavana aamuna nousi mummo aikaisin ylös. Elsa sai luvan nousta
myöskin, sillä hänen oli seuraaminen mummoa pesotupaan. Mamselin käsky
kuului:

"Mummon pitää opettaa Elsa pyykitsemään!"

Pesotupaan päästyään katseli mummo ihmeissään Elsaa, kuinka hän alkoi
kuin vanha pesijätär puuhata lipeätä ja muita toimia.

"Pesethän sinä oikein puhtaaksi!" sanoi mummo hetken aikaa yhteistä
työtä tehtyään.

"Olenhan minä pessyt kodissa äidin kanssa ja yksinkin, se vaan että
meillä oli niin vähä vaatteita."

"Herra siunaa, kun tuo tyttö osaa niin tyytyväisesti puhua kaikesta,
niin kuin köyhyyskin olisi vaan ilman-aikainen turhanpäiväinen asia, --
vaikka se on suuri vitsaus ja Jumalan ankara rangaistus."

"Ai, ai, mummo! Ei se ole rangaistus eikä mikään vitsaus, se on pelkkä
Jumalan rakkaus: sillä Jumala on rakkaus."

Mummo painoi päänsä höyryyn ja pesi voimansa takaa; väliin jupisi hän
sanoja:

"Jumala on rakkaus!"




YHDESTOISTA LUKU.

Eihän se nimeä maininnut.


Pyykkipäivinä oli mamselilla paljon puuhaa, kun Elsa oli pesotuvassa.
Hänen täytyi keittää ja varustaa ruoka oikeaan aikaan pesijöille ja
muutoinkin pitää taloudesta huolta. Kun vielä sattui samaan aikaan tuo
Heleenan kuoleminen, niin täytyi juosta myöskin lasareetissa.
Keskiviikkona hankitsi mamseli Heleenan siihen ruumisarkkuun,
jonka Munkkiniemen herra oli ostanut ja lasareettiin lähettänyt.
Keskiviikkona saivat pesijätkin pyykin pestyksi ja vaatteet kuivamaan.
Pyykin pestyä rupesi pesumatami, vaikka olikin hyvin väsynyt,
puuhaamaan hautajaisia. Hautajaisia piti mamselin luona pidettämän ja
oli vähän ruokaakin varustettava, koska odotettiin vieraita
Kirkkonummelta asti. Mummo näytti parastaan ruoan ostamisessa omalla
rahallaan, koska Heleena, niinkun hän sanoi, oli hänelle sisaren tytär.

Tuorstaina oli mamselin asunto juhla-asussa ja katajanhavuja ripoitettu
permannolle. Mummo, joka tiesi kaupungin läpeensä, oli hankkinut ja
kutsunut kantajat. Täsmälleen jälkeen puolisen tuli kaksi
maalaishevosta pihaan; hevosilla oli kuormana juhlapukuun puetuita
ihmisiä ja tavaraa. Kärryistä laskeutui mies elähtänyt kumpasestakin;
samoin kaksi tanakkaa emäntää. Olipa kärryillä pieni Mattikin, vaan hän
oli saanut ihka uuden puvun. Maalaisilla oli ruokatavaroita kärryissä
runsaassa määrin, lihaa, voita, leipää, maitoa, juustoa ja siankinkkua.
Kyökin pöytä tuli aivan lastiinsa noiden maalaistavarain paljoudesta.

Paraiksi olivat nämät maalaiset ennättäneet itsensä mamselille esittää,
kun jo pihaan ajoi Munkkiniemen herrakin rouvineen. Kohta heidän
jäljissään tuli kuusi siistiin merimiehenpukuun puettua miestä; he
olivat nuot matamin kutsumat kantajat.

Vieraiden tullessa oli matami kaupungilla jotakin vielä puuhaamassa.
Kun hän ostoksineen tuli portista sisään, näki hän maalaiskärryt ja
hevoset ja katseli avossa suin niitä. Kohta kuin mummo astui kyökin
ovesta sisään, venyi maalaisten naama pitkäksi, ja hyvin alakuloisina
tervehtivät he mummoa, sanoen muudan joukosta:

"Onhan täällä tätikin!"

Toinen emännistä kysyi:

"Kuinka jaksaa Priitta Stiina?"

"Kyllähän minä hyvin jaksan, mikäs minua vaivaa! Vapaa ihminen, teen
työtä ja syön ruokaa Suomen pääkaupungissa."

Samassa käski mamseli vieraita sisälle.

Hyvä katajan haju tunki tulijoille vastaan, kun maalaiset vetäytyivät
mamselin saliin. Munkkiniemen herra koetti kohtelijaasti tervehtiä
vieraita: noita kuolleen veljiä ja heidän emäntiään, vaikka sappea
pakoitti ja olisi ollut valmis heille kunnottomuudestansa oivan
nuhdesaarnan pitämään. Kahvin juotua lähdettiin joukossa
sairashuoneelle.

Sievästi hankittuna makasi Heleena arkussansa. Elsa ja Matti lähenivät
likimmäksi arkkua, Elsa koetti ruumiin kylmää kättä ja purskahti
itkemään. Tämä teki syvän vaikutuksen veljiin ja kaikkiin läsnäoleviin.
Vedet vyöryivät kaikkein silmistä. Toinen veli läheni arkkua ja
kosketti sisaren kättä, toinen veli poistui takaperin saattojoukon taa.
Samassa joutui siihen pappikin ja arkun kansi ruuvattiin kiinni ja
sitten lähdettiin.

Kaksi mustaa hevosta veti ruumisvaunua. Hiljalleen kulki hautasaatto
luteerilaiselle hautausmaalle. Eräässä nurkassa sai Heleena sijansa; se
ei ollut mikään loistopaikka, mutta sievä sija se oli sentään. Siihen,
kolmen kyynärän syvyyteen, se kaunis Heleena nyt laskettiin. Pappi,
ijältänsä nuori, mutta muutoin hyvälahjainen ja tarkka asioiden
huomaaja, oli kirkkoherran apulainen. Hän oli myöskin väliaikaisena
sairashuoneen saarnaajana. Hän oli ripittänyt Heleena-vainajan ja tiesi
niinmuodoin suureksi osaksi hänen historiansa. Nyt hän pontevin sanoin
puhui moniaita muistosanoja vainajasta, jotka muutamissa kohdissa eivät
olleet aivan hauskinta laatua joillekuille asian-omaisista; sen parhain
huomasi niistä ei aivan suloisista silmäyksistä, joilla he pappia
tähystivät. Hautausmenojen päätyttyä sanoi mamseli hiljaa Elsalle:

"Jos Jumalan sana milloin ei rakkautta rakenna, vaikuttaa se kiukkua
kuitenkin!"

Hyvässä järjestyksessä saavuttiin sitten hautajaistaloon, jossa
alettiin kaikkea tyhjentää mitä sisälle pantu oli. Maisteltiin
viiniäkin ja tuntuihan se pian kulmissa; se samalla antoi rikkaille
isännille rohkeutta aloittaa puhetta:

"Kuuluukohan se papille tehdä niin sormeentuntuvia huomautuksia
ruumissaarnassa, melkein mieskohtaisia syytöksiä?" sanoi Aatu-isäntä.

"Eihän se nimeä maininnut", vastasi Juuso.

"Ja siinä se olisi tehnyt niinkuin mies, kun olisi aikalailla nimeltään
haukkunut!" sanoi Munkkiniemen herra.

Aatu jäi katsomaan silmät selällään Munkkiniemen herraa.

"Jaa, suuri niillä on papeilla oikeus ruoskia toista ihmistä sanoilla",
arveli Aatu vasta pitkän ajan päästä.

Mamseli mutisti suutaan sisarelleen ja hänen miehellensä.

Elsa kulki siinä edestakaisin, yhtä vieden toista tuoden. Isäntien ja
emäntien huomio kääntyi Elsaan.

"Tämäkö tyttö se on, joka sisar-Heleenan lasareettiin toi?" kysyi Aatu.

"Sama tyttö juuri", sanoi mamseli.

"Kummallinen on tyttö, kun pani ainoan nuttunsa saadakseen vieraan
pitäjän ihmistä lasareettiin!" sanoi Aatu.

"Ei vaan sitä olisi tehnyt yksikään meidän kylässä", sanoi Juuso.

"Nuttuasi et saa takaisin, vaan kyllä nutun hinnan", sanoi Juuso,
ottaen lompakon povestaan ja laskien pöydälle kaksi seteliä.

"Sinä panet kaksi, minä panen kolme, koska sinä otit pojan", sanoi
Aatu, pannen hänkin rahaa rahan päälle ja ojentaen rahat Elsalle.

Elsa otti rahat vastaan ja niiasi, sanoen samalla:

"Kyllä minä nämät otan, tuleepahan taas ehkä joku joka tarvitsee" ja
lisäsi: "paljo kiitoksia!"

Maksettuaan rahat tulivat isännät rattoisammalle tuulelle ja puhelivat
ruokaa odottaessa kaikenlaista, samalla kun emännät puhelivat mamselin
ja rouvan kanssa. Ruoan jouduttua, jota Priitta-Stiina-täti kyökissä
valmisti, söivät kaikki hyvällä halulla, ja syötyään läksivät vieraat
pois.




KAHDESTOISTA LUKU.

Kesäpuuhia.


"Setelirahoja ne ovat, vaan ei niinkään suuresta arvosta", sanoi mamseli,
katsottuaan vierasten mentyä Elsan rahoja. "Pohatat lievensivät
omaatuntoaan maksamalla Elsan nutun ja ottamalla pojan. Kun edes
pitäisivät hyvin poikaa, olisi sekin hyvä askel eteenpäin poika
raukalle!"

"Ehkä ne nyt sentään täyttävät enon velvollisuuden", sanoi mummo, joka
pyyhki astioita.

"Eiköhän oteta vielä jankoltaan vaatteita sisään; minusta näyttävät
aivan kuivilta", kehoitti mamseli, katsellen kyökin akkunasta pihalle.

Pian olivatkin kaikki täydessä puuhassa päästämässä vaatteita nuoralta.

"Ja Elsa kun osaa jo tavallisen hyvin pestä vaatteita!" sanoi mummo
mamselille.

"Elsa on kummallinen tyttö; ei luulisi luutatytön osaavan muuta kuin
luutia tehdä", vastasi mamseli.

"Mihinkä hyvät ihmiset pannaan tämä ruokien paljous", kysyi mamseli,
kun vaatteet oli saatu korjuusen ja hän ennätti kyökkikomentoansa
miettimään. -- "Ottakaa tekin nyt hyvähkö joukko niitä kotiinne!" sanoi
hän Priitta-Stiinalle.

"No, Jumalan kiitos! kyllähän se minulle hyvä on", vastasi mummo.

"Alkakaa kasata; Elsa saa tulla apuna kantamaan. Ottakaa mitä vaan
haluttaa, ei ne meillä tule syötyä!"

"Mamseli on hyvä ja itse antaa; en minä rupea rohmuamaan!"

Mamseli antoi niin, että niitä oli mummon ja Elsan kantaa isolla
pärekorilla. He menivät mummon asuntoon eräässä mutkikkaan kadun
kulmatalossa. Tämän pihan perällä oli pieni kamari pesotuvan takana.
Huone oli muutoin soma ja siisti.

Elsa ihmetteli Priitta-Stiinan sievää ja pientä huonetta ja sen
omituisia huonekaluja. Luutakaupoilla ollessaan oli hän nähnyt
paljonkin, mutta ei somuudessa sen vertaista ja ihme, ettei hän ollut
koskaan joutunut siinä huoneessa ennen käymään.

"Näin minä asun ja pidän oman vapauteni", tuumi mummo.

Elsa ei osannut siihen vastata; hän ajatteli vaan.

"Pitkäänhän sinä ihmettelet!" sanoi mummo naurahtaen. "Kyllä minullakin
sentään on ikävääkin, niin että kärtyisyyteen asti, vaikka tää asunto
näin näkyy, kuten olet sen jo tällä vähäisellä tuttavuutemme ajalla
huomannut."

"Jaa, itsekullakin on omat asiansa ja mielipahansa!" sanoi Elsa.

"Jumala on rakkaus! sanoit sinä, ja ne sanat soivat pitkään ja vienosti
korvissani. Soisin, että Jumala, rakkaudesta rikas, rakastaisi
minuakin!"

"Jumala rakastaa kyllä teitäkin. Hän rakasti jo teitä, ennen kuin
olitte syntynyt! Hän rakasti meitä kaikkia, ennen kuin maailman
perustus laskettu oli. Olette varmaankin lukenut sen, että Jumala oli
Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa. Teillekin tehtiin
synnistä vapaus ja valmistettiin autuus, silloin kuin Kristuksen
veressä Jumala sovitettiin ja autuus kaikille langenneille Aatamin
lapsille annettiin."

"Kyllä minä lukenut olen, mutta en mitään käsittänyt, enkä ole voinut
mitään sovintosaarnaa itseeni sovittaa enkä sen lupauksia omistaa!"

"Te olette tien suulla; se ennen pitkää teille valkenee", sanoi Elsa.

"Olisi se hyvä, -- vaan pitihän mennä mamselin luo. Mielellään taas
levähtäisikin, mutta vielä mieluummin tekee palvelusta hyville
ihmisille." Katsahtaen ruokajoukon päälle, "siinä on ruokakultaa hyvien
ihmisten antamaa, että milloin sen syödäkään ennätän", sanoi mummo ja
pani ovensa lukkoon, lähtien Elsan kanssa mamseli Eveliinan luo.

Kun sinne pääsivät, istui mamseli kyökin pöydän päässä joteskin
murtuneen näköisenä silmillään lukien permannon rakoja.

"Mitäs mamseli nyt suree?" kysyi mummo.

"En minä sure, minä vaan ajattelen, kuinka mitättömiin ihmisen
aikomiset menee. Kun minä mielessäni kuvittelin, kuinka laitan Heleenan
tänne kaupunkiin asumaan ja kuinka kiitollinen hän siitä on minulle, ja
hänelle tulee niin hauska olla, saa kouluuttaa poikansa j.n.e., niin
äkkiä menivät tuumani nurin, jotta häpeen omia ajatuksianikin. Kyllä
ihminen on oikein turhamielinen!"

"Ja itserakas!" sanoi Elsa.

"Oikein kouraantuntuvasti itserakaskin!" myönsi mamseli.

"Huomenna kait vaatteet vedetään?" kysyi mummo.

"Huomenna, ja lauvantaina silitetään."

"Sitten menen minä lepäämään!" sanoi mummo.

"Terveydeksenne tehkää se!" sanoi mamseli. "Mutta illallinen."

"Kiitos! ruokaa mulla on liiaksikin!" sanoi mummo ja läksi.

Seuraavana päivänä oli mummo taas toimissaan; vaatteita vedettiin ja
venytettiin. Elsakin sai näyttää voimaansa jos hänen piti pysymän
pystyssä lakanan toisessa päässä. Usein tahtoi hän tulla mukana ja
kaatua kun mummo kiskoi kuin karhu.

Suurista pyykkipuuhista päästyään ja kaikki kuntoon saatuaan läksi
mamseli loppukesäksi Munkkiniemeen. Siellä sai hän asunnoksensa
vinttikamarin, josta oli ihana näköala ja voi tähystää kauvas
viehättävään ympäristöön. Kalua kaikenlaista toi mamseli mukanaan ja
Elsa sai asua kesällä mamselin kanssa samassa huoneessa. Elsan mökistä
tehtiin levähdyspaikka kävelymatkoilla tahi oikeammin metsäpirtti. Se
oli Munkkiniemen herrasväen kesäkartanona, ainoastaan leikillä ja
naurun vuoksi, mutta usein he sentään menivät mökin sievälle nurmikolle
istumaan.

Munkkiniemen rannassa oli useampia venheitä; muutamat olivat hyvässä
kunnossa, toiset perin rappiolla. Viimeksi mainittuihin kuului Elsan
venhe, jolla hän aikoinaan oli äitineen soudellut ympäri saaret ja
niemet. Tuo Elsalle niin rakas muistokappale oli joutunut hylyksi;
suullaan se rannalla makasi ja päivä raoista tirkisti. Elsa
katsellessaan venhettä tillahti itkemään, sillä monet muistot olivat
kätkettynä äitivainajan ja lapsuuden suloisista ajoista tuossa vanhassa
venheessä.

Munkkiniemen herralla oli suuri venhe, johon sopi toistakymmentä
henkeä. Harvoin oli se kuitenkin liikkeessä, sillä ilman piti olla
melkein tyynen, ennen kuin hän uskalsi lähteä veden päälle. Hän oli
saanut pelon vereensä hukkumayrityksistään ja onnistumattomista
venhematkoista.

Oli kerran kesä-ilta ja oikein tyyni. Naisväki rupesivat pakoittamaan
herraa ulos lahdelle. Heti myöntyikin hän ja iso venhe irroitettiin
rannasta; kaksi renkiä otettiin soutajiksi. Elsa ja mamselikin
seurasivat mukana. Herra itse istui perää pitämään, tarkasti ja
vakaasti varoittaen lapsiaan istumaan sievästi ja rauhallisesti.

Venhe suunnattiin kaupunkia kohden ja tuothätää mentiin sivu
Seurasaaren; sitten laskettiin Trumsön rantaan, josta lahden ylitse ja
saaria kierrellen Hietalahteen. Yli Hietalahden, sivu Munkkisaaren ja
Hernesaaren, ja Munkkisaaren välisestä salmesta kuljettiin Harakkaa
kohden. Aukealta mereltä katseltiin kaupunkia, josta parhaastaan
silmiin pisti Punavuoren paljaat kalliot ja Kaivopuiston metsä.

"Milloinkahan nuotkin kalliot ovat taloja täynnä?" kysäsi Munkkiniemen
rouva.

"Ei milloinkaan!" vastasi herra.

"Fredrikki annahan kulua sata vuotta, kyllä vielä toista näet, sillä
Helsinki on pääkaupunki", sanoi mamseli.

"Se ei kuulu meidän aikakauteen; se on meille yhtä kuin ei
milloinkaan", vastasi vakaisesti herra.

"Eikö käännytä jo takaisin?" kysyi rouva.

"Mennäänhän nyt ympäri Viaporin", sanoi herra.

"On Suomessakin tanakka sotavarustus", tuumi mamseli, tähystellen
Viaporia. Toisetkin katselivat ja tekivät siitä huomioita.

"Siihen on mereltä menemättä, jos vaan ei laskea tahdota", tuumi toinen
soutajista.

"So, kyllä piisaa nyt", tuumi herra ja antoi venheen kääntyä, ja
laskettiin takaisin Munkkiniemen rantaan.




KOLMASTOISTA LUKU.

Hän oli mamselin vanha tuttu.


Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin kaupunkilaiset maalta
kotiutuvat. Mamselikin tuli piikoineen kaupunkiin mutta kumma kyllä ei
enään entiseen asuntoonsa, vaan vallan toiseen. Siinä ei ole liioin
ihmettelemistä, sillä joka vuokralla asuu, saa usein muuttaa.

Mamseli oli kyllästynyt. Ihmiselle tulee toisinaan kyllästymisen
aikakausi, -- hän oli kyllästynyt toimetonna olemiseen. Hän vuokrasi
avarat huoneet ja rupesi pitämään ruokaa ja kortteeria ylioppilaille ja
muille nuorille herroille. Kaupunkiin tultua tuli suuri